Historiallisen Ajan Kiinteät Muinaisjäännökset Kiinteät Ajan Historiallisen

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET KIINTEÄT AJAN HISTORIALLISEN

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET tunnistaminen ja suojelu

MARIANNA NIUKKANEN

MUSEOVIRASTO

Historiallisen ajan muinaisjäännösten suojelu on tullut 1990-luvulta lähtien yhä keskeisemmin esille kulttuuriympäristön vaalimisessa. Niiden selvittämistä edellytetään järjestelmällisesti mm. kaavoituksen ja muiden laajojen maankäyttöhankkeiden yhteydessä. Tutkimus- ja inventointitoiminta on lisääntynyt ja tunnettujen kohteiden määrä moninkertaistunut kymmenessä vuodessa. Maastossa ja maaperässä olevien historiallisen ajan kohteiden ja jäännösten kirjo on erittäin monimuotoinen ja suurilukuinen. Keskeisiä kysymyksiä ovat, mitkä niistä katsotaan muinaismuistolain rauhoittamiksi ja mitkä ovat suojelun tavoitteet kunkin kohteen osalta.

Oppaassa luodaan yleiskatsaus maamme historiallisiin muinaisjäännöksiin; niiden tyyppeihin, ajoitukseen, lukumäärään ja tutkimuspotentiaaliin. Painotus on maastossa sijaitsevien kiinteiden muinaisjäännösten tunnistamisessa ja niiden suojelutavoitteiden määrittelemisessä sekä eri kohteiden muodostamien toiminnallisten ja historiallisten kokonaisuuksien luonnehtimisessa ja ymmärtämisessä. Opas on suunnattu ensisijaisesti kulttuuriympäristön inventointien ja muinaisjäännösten suojelun parissa toimiville, mutta myös kaikille muille, joita kulttuuriympäristö ja maastosta löytyvät historialliset rakennelmat kiinnostavat ja askarruttavat.

ISSN 1795-9225 URN:NBN:fi-fe200902111177

MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET tunnistaminen ja suojelu

MARIANNA NIUKKANEN

MUSEOVIRASTO, RAKENNUSHISTORIAN OSASTO 2009 ISSN 1795-9225 URN:NBN:fi-fe200902111177

Laatinut Marianna Niukkanen

Määrittelytyöhön ovat osallistuneet Johanna Forsius, Georg Haggrén, Päivi Hakanpää, Erkki Härö, Mikko Härö, Timo Kantonen, Ulla-Riitta Kauppi, Vesa Kilpelä, Marja Terttu Knapas, John Lagerstedt, Donald Lillqvist, Irma Lounatvuori, Sakari Mentu, Esa Mikkola, Teemu Mökkönen, Karim Peltonen, Veli-Pekka Suhonen, Antti Suna, Jouni Taivainen ja Laura Tuominen Museoviraston rakennushistorian osastosta. Kommentteja on saatu lisäksi mm. Museoviraston arkeologian osastolta ja hallinto-osastolta, maakuntamuseoiden arkeologeilta, Metsähallitukselta, Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineelta sekä joiltakin yksityisiltä tutkijoilta.

Kannen kuva: Tutkimusavustaja Riku Mönkkönen on löytänyt Virolahden Kuolionkankaalta 1700-luvun sotilasleirin majoituskuopan. Kuva Johanna Enqvist, Museovirasto.

Kuvatoimitus: Vesa Kilpelä Ulkoasu ja taitto: Janne Lahtinen, Grafinote

Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3 SISÄLLYS

Kohdetaulukko ...... 6 Johdanto ...... 11

HISTORIALLISEN AJAN MUINAISJÄÄNNÖSTEN MÄÄRITTELYSTÄ ...... 13 Historiallisen ajan muinaisjäännökset ja muinaismuistolainsäädäntö . . . . 13 Historiallisen ajan muinaisjäännösten merkittävyyden arvioimisesta . . . . 14 Muinaisjäännösten rauhoitusluokitus ...... 15

HISTORIALLISEN AJAN MUINAISJÄÄNNÖKSET KAAVOITUKSESSA JA INVENTOINNEISSA ...... 17 Muinaisjäännösten suojelun keinoja ...... 17 Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventoimisesta ja raportoimisesta . . . 18

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEIDEN MUINAISJÄÄNNÖSTEN PÄÄRYHMÄT JA ALAKOHTEET ...... 21 Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten ryhmittely ...... 21

1 VANHOJEN KAUPUNKIEN KULTTUURIKERROKSET ...... 23

2 MAASEUDUN ASUTUSHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET ...... 27

3 ELINKEINOHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET ...... 41

4 TEOLLISUUSHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET ...... 59

5 KIRKOLLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET ...... 71

6 SOTAHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET ...... 83

7 LIIKENTEESEEN JA TIEDONKULKUUN LIITTYVÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET ...... 95

8 MUUT HISTORIALLISEN AJAN MUINAISJÄÄNNÖKSET ...... 109 Kohdetaulukko

Pääryhmä, alaryhmä Sivu Katso myös Asiasanoja ja kiinteitä rakenteita Muinaisjäännösrekisterin asiasanoitus

Vanhojen kaupunkien kulttuurikerrokset ennen 1700-lukua 23 rakennuksenpohjat, kaivot, katurakenteet, asuinpaikat – kaupungit perustettujen jätekuopat, kiveykset, uuninpohjat, kaupunkien vanha vesikourut, sillat, paalutukset, laiturit asemakaava-alue Maaseudun asutushistorialliset muinaisjäännökset kuninkaankartanot ja 27 vesimyllyt ja -sahat rakennuksenpohjat, kellarit, kaivot, asuinpaikat – kuninkaan- latokartanot uuninrauniot, vesimyllyt, vesisahat kartanot kylätontit ja 28 kiviaidat; ortodoksi- ja rakennuksenpohjat, uuninrauniot, kiukaat, asuinpaikat – kylänpai- yksinäistalot muut kyläkalmistot kellarit, kaivot, kiviaidat, tienpohjat kat, yksinäistalot pappilat 32 pitäjäntuvat, kymme- rakennuksenpohjat, uuninrauniot, kiukaat, asuinpaikat – pappilat nysaitat ja kirkkotallit; kellarit, kaivot, kiviaidat, tienpohjat, virkatalot; kiviaidat puutarharakenteet piilopirtit 33 tilapäisasumukset; rakennuksenpohjat, kiukaat, kiviaidat asuinpaikat – piilopirtit, kiviaidat talonpohjat säterit ja kartanot 33 kiviaidat rakennuksenpohjat, uuninrauniot, kiukaat, asuinpaikat – kartanot, kellarit, kaivot, kiviaidat, tienpohjat, puistot, puutarhat puutarha- ja puistorakenteet torpat 35 kiviaidat rakennuksenpohjat, kellarit, kaivot, kiviaidat, asuinpaikat – torpat uuninrauniot, tienpohjat virkatalot 36 pappilat; postitalot ja rakennuksenpohjat, kellarit, kaivot, kiviaidat, asuinpaikat – virkatalot rajapostikonttorit; uuninrauniot, tienpohjat kiviaidat Elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset hiilimiilut 41 tilapäisasumukset hiilimiilut, lamamiilut, pystymiilut, miilusaunat, työ- ja valmistuspaikat majanpohjat – hiilimiilut kalastustukikohdat 43 tilapäisasumukset, kalamajat, venevalkamat, jatulintarhat, työ- ja valmistuspaikat kiinteät kalastuslaitteet hakkaukset – kalastuspaikat kalkkiuunit 43 kivilouhokset kalkkiuunit, kalkkihaudat, kalkkilouhokset, työ- ja valmistuspaikat majanpohjat – kalkkiuunit kaskiviljelyn 44 tilapäisasumukset; kaskiröykkiöt, nauriskuopat, kuopat, kellarit, työ- ja valmistuspaikat jäännökset potaskankeittopaikat; kiviaidat, kivipesät, majanpohjat, – kaskiröykkiöt, kiviaidat potaskauunit nauriskuopat kiinteät kalastuslait- 45 kalastustukikohdat lohipadot, liistekatiskat, kiviarkut työ- ja valmistuspaikat teet – kalastuspaikat kivilouhokset 46 kalkkiuunit kalkkilouhokset, graniittilouhokset, raaka-aineet hankintapai- myllynkivilouhokset, kotitarvelouhokset, jäteki- kat – louhokset vikasat, talonpohjat, kivivarastot kullanhuuhdonnan 47 padot, kaivannot, huuhdontakasat, kourut, työ- ja valmistuspaikat jäännökset valtauspyykit, talonpohjat – kullanhuuhdonnan jäännökset maa-aineksen 48 tiilenpolttouunit savenottokuopat raaka-aineen hankinta- ottokuopat paikat – hiekanottokuo- pat, savenottokuopat niittyviljelyn 48 tilapäisasumukset niittyladot, niittysaunat puuttuu jäännökset peltoviljelyn 48 kiviaidat viljelyröykkiöt, ojat, kiviaidat, muokkausker- työ- ja valmistuspaikat jäännökset, rokset, riihenpohjat – muinaispellot, viljelmät, muinaispellot viljelyröykkiöt

6 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Pääryhmä, alaryhmä Sivu Katso myös Asiasanoja ja kiinteitä rakenteita Muinaisjäännösrekisterin asiasanoitus poroerotuspaikat 50 aitaukset, kodanpohjat, majanpohjat työ- ja valmistuspaikat – poroaidat potaskankeittopaikat 50 kiviuunit, ”ryssän kiviuunit, koivurovion paikat työ- ja valmistuspaikat uunit”; kaskiviljelyn – potaskauunit jäännökset; potaskatehtaat pyyntiin liittyvät 51 pyyntikuopat, sudenkuopat, ketunkuopat, työ- ja valmistuspaikat rakennelmat susitarhat, ampumasuojat – hangakset, linnustuspai- kat, pyyntikuopat, sudenkuopat raudansulatusuunit ja 51 tilapäisasumukset; hiili- harkkohytit, kuonakasat, hiilimiilut, hiilikasat, työ- ja valmistuspaikat harkkohytit miilut majanpohjat, pajanpohjat – raudanvalmistuspaikat tervahaudat 53 tilapäisasumukset; tervahaudat, rännihaudat, majanpohjat, työ- ja valmistuspaikat terva- ja tärpättiteh- tervahytit – tervahaudat taat; pikiruukit tiilenpolttouunit 53 maa-aineksenotto tiilenpolttouunit, savenottokuopat, työ- ja valmistuspaikat kuopat; keramiikka savenottokuopat, rakennuksenpohjat, – tiilenpolttouunit; työ- ja tehtaat lastauspaikat valmistuspaikat – tiiliruukit tilapäisasumukset 54 piilopirtit rakennuksenpohjat, kiukaat, kiviuunit, asuinpaikat – eräsijat, miilusaunat, niittysaunat, tervahytit, talonpohjat aitanpohjat tuulimyllyt 55 myllynkivet, kiviröykkiöt, kivipesät työ- ja valmistuspaikat – tuulimyllyt vesimyllyt ja -sahat 55 sahat ja uittolaitteet rakennuksenpohjat, myllynkivet, uomat, työ- ja valmistuspaikat rännit, padot, patoaltaat, laitteiden – vesimyllyt perustukset Teollisuushistorialliset muinaisjäännökset kaivokset 60 masuunit, rautaruukit kaivoskuilut, rampit, sivukivikasat, raaka-aineen hankinta- ja kuparinsulattamot talonpohjat paikat – kaivokset keramiikkatehtaat 61 tiilenpolttouunit keramiikkauunit teollisuuskohteet – keramiikkatehtaat laivaveistämöt 61 rakennuksenpohjat, pikikerrokset teollisuuskohteet – telakat; työ- ja valmistuspaikat – laivanrakennuspaikat lasitehtaat 61 sulatusuunit, rakennuksenpohjat, lasikuona teollisuuskohteet kasat – lasiruukit masuunit, rautaruukit 62 kaivokset; hiilimiilut masuunit, rampit, rakennuksenpohjat, teollisuuskohteet ja kuparinsulattamot masuunikuonakasat, hiilimiilut, padot, – masuunit, rautaruukit, patoaltaat, lastauspaikat kuparinsulattamot paperitehtaat 63 teollisuuskohteet – paperiruukit pikiruukit 64 tervahaudat; terva- ja retorttiuunit, rakennuksenpohjat, kourut, teollisuuskohteet tärpättitehtaat pikikerrokset – pikiruukit potaskatehtaat 64 potaskankeittopaikat puuttuu (voidaan käyttää: työ- ja valmistuspaikat – potaskauunit) sahat ja uittolaitteet 64 vesimyllyt ja -sahat rakennuksenpohjat, koneiden perustukset, teollisuuskohteet sahanpurukasat, uomat, rännit, padot, – vesisahat, uittolaitteet patoaltaat, möljät salpietarinkeittimöt 66 uuninrauniot, rakennuksenpohjat, tienpohjat teollisuuskohteet – salpietarikeittimöt

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 7 Pääryhmä, alaryhmä Sivu Katso myös Asiasanoja ja kiinteitä rakenteita Muinaisjäännösrekisterin asiasanoitus

tekstiilitehtaat 67 puuttuu terva- ja tärpättiteh- 67 tervahaudat; pikiruukit retorttiuunit, tervauunit, tislauspadat, teollisuuskohteet taat hiilikasat, rakennuksenpohjat – terva- ja tärpättitehtaat Kirkolliset muinaisjäännökset hautasaaret 72 hautapainanteet, haudat, hautamuistomerkit hautapaikat – hautasaaret, kesähaudat kirkkohaudat 73 kivikirkot; puukirkot ja muurihaudat, multahaudat, hirsikammiot, hautapaikat – kirkkohau- -kappelit arkut dat kirkkotarhat 74 kivikirkot; puukirkot ja haudat, kiviaidat, hautakappelit, hautamuis- hautapaikat – hautaus- rakennuksineen -kappelit; kiviaidat; tomerkit, rakennusjäännökset, perustukset maat; kirkkorakenteet luostarit ja konventit – kellotapulinpaikat, luu- huoneet, kirkkomaan aidat kivikirkot 75 puukirkot ja -kappelit; rauniokirkot, kivisakastit, kivirakenteet, kirkkorakenteet kirkkohaudat kirkkohaudat – kirkonrauniot, ei määritelty luostarit ja konventit 76 kirkonrauniot, luostarinrauniot, rakennusjään- kirkkorakenteet nökset, hautausmaat – luostarinpaikat ortodoksi- ja muut 77 kylätontit ja hautapainanteet, haudat, katerakennelmat, hautapaikat – hautaus- kyläkalmistot yksinäistalot hautamuistomerkit maat, ortodoksikalmistot, ruumiskalmistot pitäjäntuvat, 78 pappilat rakennusjäännökset, perustukset puuttuu kymmenysaitat ja kirkkotallit puukirkot ja -kappelit 79 kivikirkot; kirkkohau- rakennusjäännökset, kirkkohaudat kirkkorakenteet – kirkon- dat paikat, tsasounan paikat rutto-, kolera- ja 79 sotilashautausmaat, hautapainanteet, haudat, muistomerkit hautapaikat – hautaus- nälkähautausmaat kenttähautaukset ja maat, joukkohaudat joukkohaudat; muistomerkit yksityiset hautaus- 80 haudat, kiviaidat, hautakappelit, hautamuis- hautapaikat – hautausmaat tomerkit maat Sotahistorialliset muinaisjäännökset ensimmäisen 83 taistelu- ja yhdyshaudat, tykkipatterit, puolustusvarustukset maailmansodan konekivääriasemat, tähystysasemat, – ammusvarastot, linnoituslaitteet ilmatorjunta-asemat, valonheitinasemat, linnakkeet, luolat, suoja- suojahuoneet, luolasuojat, piikkilankaesteet, huoneet, taistelukaivan- kaponieerit, ampumasuojat, tykkitiet, not, tulipesäkkeet, maakuoppaparakit, majoituskorsut, kaivot, tykkiasemat, tykkitiet, rautatiet, rakennuksenpohjat yhdyshaudat linnat 86 päälinnat, esilinnat, linnat, rakennuksenpoh- puolustusvarustukset jat, tornit, tornien perustukset, muurit, pajat, – esilinnat, hirsivarustuk- vallit, vallihaudat, kaivot, kellarit, puolustus- set, kivilinnat, kivivarus- varustukset, paaluvarustukset, linnamalmit, tukset, linnamalmit, linnat, satamapaikat maavallit, paaluvarustukset, tornit, vallihaudat linnoitukset ja 87 kiviuunit, ”ryssänuunit”; kenttälinnoitteet, redutit, linnoitukset, puolustusvarustukset varustukset sotilasleirit; hospitaalit bastionit, linnoituskaupungit, puolustusvarus- – kivivarustukset, ja sairaalat; sotilas- tukset, vallit, ruutikellarit, tykkipatterit, linnakkeet, linnoitukset, hautausmaat, kenttä- väyläesteet, rakennuksenpohjat, sotilashauta- maavallit, tykkiasemat, hautaukset ja joukko- usmaat, sotilassairaalat, tiilenpolttouunit, vallihaudat haudat; tiilenpoltto- kivilouhokset uunit; kivilouhokset; taipaleet ja kanavat

8 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Pääryhmä, alaryhmä Sivu Katso myös Asiasanoja ja kiinteitä rakenteita Muinaisjäännösrekisterin asiasanoitus sotilashautausmaat, 88 rutto-, kolera- ja hautapainanteet, haudat, muistomerkit hautapaikat – hautaus- kenttähautaukset ja nälkähautausmaat; maat, joukkohaudat joukkohaudat taistelupaikat; muistomerkit sotilasleirit 89 kiviuunit, ”ryssänuunit” kiviuunit, majanpohjat, vallit asuinpaikat – sotilasleirit taistelupaikat 90 sotilashautausmaat, taistelukentät, tykkipatterit, ampumasuojat, tapahtumapaikat kenttähautaukset ja taisteluhaudat, haudat, muistomerkit – taistelupaikat joukkohaudat; muistomerkit toiseen maailmanso- 91 sotilashautausmaat, kuten ensimmäisen maailmansodan puolustusvarustukset taan liittyvät kenttähautaukset ja linnoituslaitteet, lisäksi panssariesteet, ilmator- – panssariesteet, jäännökset joukkohaudat juntapatterit, joukkohaudat taistelukaivannot, tulipesäkkeet, valonheitinasemat, yhdyshaudat Liikenteeseen ja tiedonkulkuun liittyvät muinaisjäännökset kestikievarit ja krouvit 95 tiet ja polut rakennuksenpohjat, kellarit työ- ja valmistuspaikat – kestikievarit luotsi- ja tulliasemat 96 rakennuksenpohjat työ- ja valmistuspaikat – luotsi- ja tulliasemat optiset lennätinase- 96 kiviröykkiöt, rakennuksenpohjat kulkuväylät – optiset mat lennätinasemat postitalot ja 97 virkatalot; kylätontit ja rakennuksenpohjat työ- ja valmistuspaikat rajapostikonttorit yksinäistalot – rajapostikonttorit rautatiet 97 kiviaidat; rutto-, kipinäaidat, radanrakentajien hautausmaat, kulkuväylät – ratapohjat; kolera- ja nälkähau penkereet kivirakenteet – kiviaidat tausmaat satamat ja 99 puukirkot ja -kappelit; rakennuksenpohjat, kappelinpaikat, kulkuväylät – satamat, lastauspaikat kiviuunit, ”ryssänuunit”; hautausmaat, kiviuunit, kalliohakkaukset, kiinnitysrenkaat, kivi- ja kalliohakkauk- kiinnitysrenkaat, jatulintarhat, kivikompassit, valkamat, laiturit set; jatulintarhat ja hylyt, laiturit, penkereet, painolastikivikot, kivikompassit aallonmurtajat sillat 99 tiet ja polut kiviarkut, siltarauniot, siltarummut, suosillat kulkuväylät – sillat, sillanpaikat teihin liittyvät 100 tiet ja polut; kivi- ja välimatkapylväät, manttaalikivet, hakkaukset, kulkuväylät – merkkikivet, merkkikivet kalliohakkaukset, kiviperustukset virstanpylväät karsikot tiet ja polut 101 sillat; teihin liittyvät tienpohjat, kulku-urat, merkkipuut, sillat, kulkuväylät – tienpohjat, merkkikivet; siltarummut, suosillat, pitkospuut, penkereet, polut, pitkospuut, merkkipuut; kivilatomukset kapulatiet, portaat kestikievarit ja krouvit tulitiedotusjärjestel- 103 väylämerkit ja majakat kokot, vartiokaasat, kiviperustukset kulkuväylät – merimerkit; mät kivirakenteet – röykkiöt, latomukset veneenvetotaipaleet 104 väylämerkit ja veneenvetotaipaleet, kanavat, sulkurakenteet, kulkuväylät – kanavat, ja kanavat majakat; linnoitukset kaivannot veneenvetopaikat ja varustukset väylämerkit ja 105 tulitiedotusjärjestelmät reimarit, kaasat, kummelit, kiviröykkiöt, kulkuväylät – kummelit, majakat pookit, majakat, rakennuksenpohjat merimerkit, majakat Muut historiallisen ajan muinaisjäännökset hospitaalit ja 109 linnoitukset ja rakennuksenpohjat, kirkonpaikat, hautaus- työ- ja valmistuspaikat sairaalat varustukset maat – hospitaalit ja sairaalat

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 9 Pääryhmä, alaryhmä Sivu Katso myös Asiasanoja ja kiinteitä rakenteita Muinaisjäännösrekisterin asiasanoitus

jatulintarhat ja 110 satamat ja lastauspai- jatulintarhat, kivikompassit kultti- ja tarinapaikat kivikompassit kat – jatulintarhat; taide ja muistomerkit – kompassiruusut kiviaidat 110 asutushistorialliset kiviaidat kivirakenteet – kiviaidat; muinaisjäännökset; kirkkorakenteet kaskiviljelyn jäännök- – kirkkomaan aidat set; peltoviljelyn jäännökset; hautausmaat; rautatiet kivi- ja kalliohakkauk- 111 teihin liittyvät merkki hakkaukset, merkkikivet, kalliohakkaukset, kultti- ja tarinapaikat – set, karsikot kivet; rajamerkit; karsikot karsikkopaikat; taide, satamat ja lastauspai- muistomerkit – hakkauk- kat; uhrilähteet, -puut set, kompassiruusut ja -kivet kiviuunit, ”ryssän 113 sotilasleirit; kiviuunit, majanpohjat kivirakenteet – ryssänuu- uunit” potaskankeittopaikat; nit, uunit raudanvalmistuspaikat käräjäpaikat 113 kivikehät kultti- ja tarinapaikat – käräjäpaikat maanmittauspisteet ja 113 reiät kalliossa (Struven ketju) puuttuu -tornit markkinapaikat 114 markkinakentät, aitanpohjat, kodanpohjat, työ- ja valmistuspaikat rakennuksenpohjat – markkinapaikat merkkipuut 115 tiet ja polut; merkkipuut, pilkkamerkit, kaiverrukset kulkuväylät – merkkipuut uhrilähteet, -puut ja -kivet muistomerkit 115 sotilashautausmaat, muistomerkit taide, muistomerkit kenttähautaukset ja – muistomerkit joukkohaudat; rutto-, kolera- ja nälkähau tausmaat; taistelu paikat mukulakivikasat 116 mukulakivikasat työ- ja valmistuspaikat – mukulakivikasat rajamerkit 116 kivi- ja kalliohakkauk- rajamerkit, kivi- ja kalliohakkaukset, kivirakenteet – rajamerkit set, karsikot kiviladelmat, viisarikivet rangaistuspaikat 117 mestauspaikat, piiskauspetäjät tapahtumapaikat – mestauspaikat; kultti- ja tarinapaikat – piiskauspe- täjät tarinakivet 118 tarinakivet kultti- ja tarinapaikat – tarinapaikat terveyslähteet 118 lähteet, talonpohjat, rännit työ- ja valmistuspaikat – terveyslähteet uhrilähteet, -puut ja 119 merkkipuut; kivi- ja uhrilähteet, -puut ja -kivet, seidat, kalapat- kultti- ja tarinapaikat -kivet kalliohakkaukset, saat, kuppikivet ja -kalliot, rajamerkit – lähteet, kuppikivet, karsikot seidat, uhrikivet, uhripuut

10 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Johdanto

Historiallisen ajan muinaisjäännösten suojelu on tullut Rekisteri on ollut pitkään puutteellinen historiallisen 1990-luvulta lähtien yhä keskeisemmin esille kulttuu- ajan muinaisjäännösten osalta, mutta rakennushistorian riympäristön vaalimisessa. Niiden selvittämistä edelly- osastolla on viime vuosina panostettu sen editointi- ja tetään järjestelmällisesti mm. kaavoituksen ja muiden täyttötyöhön, ja tilanne on huomattavasti kohentunut.1 laajojen maankäyttöhankkeiden yhteydessä. Tutkimus- ja Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten ja inventointitoiminta on lisääntynyt ja tunnettujen koh- niiden suojelutavoitteiden määrittelyyn ei ole yksiselit- teiden määrä moninkertaistunut kymmenessä vuodessa. teisiä eikä kaiken kattavia vastauksia. Määrittelyt kehitty- Maastossa ja maaperässä olevien historiallisen ajan vät inventointien ja tutkimuksen edistyessä sekä kulttuu- kohteiden ja jäännösten kirjo on erittäin monimuotoinen riympäristön arvojen ja suojelutavoitteiden vähittäisen ja suurilukuinen. Keskeisiä kysymyksiä ovat, mitkä niistä muutosprosessin myötä. Määrittely- ja arvottamiskritee- katsotaan muinaismuistolain rauhoittamiksi ja mitkä ovat reitä on mietitty rakennushistorian osastolla työryhmäs- suojelun tavoitteet kussakin kohteessa. Kysymyksiä on sä, johon on koottu aihepiirin kanssa tekemisissä olevia ratkottu pitkälti tapauksittain, mutta yleisohjeen tarve tutkijoita. Oppaan käsikirjoituksesta on eri vaiheissa on ilmeinen. Muinaismuistolain mukaan Museovirasto saatu kommentteja mm. Museoviraston arkeologian ja ratkaisee, onko kohde lain tarkoittama muinaisjäännös, hallinto-osastolta, maakuntamuseoiden arkeologeilta ja ja tulkintoihin onkin odotettu Museoviraston, erityisesti Metsähallitukselta. Niistä tässä kiitos! historiallisen ajan arkeologiasta vastaavan rakennushis- Oppaan painotus on maastossa sijaitsevien kiinteiden torian osaston linjauksia. Tämä opas pyrkii täyttämään muinaisjäännösten tunnistamisessa ja niiden suojeluta- tämän odotuksen. Saamelaiskulttuurin piiriin kuuluvien voitteiden määrittelemisessä sekä eri kohteiden muodos- ja vedenalaisten muinaisjäännösten suojelu kuuluu Mu- tamien toiminnallisten ja historiallisten kokonaisuuksien seoviraston työjärjestyksen mukaan arkeologian osas- luonnehtimisessa ja ymmärtämisessä. Samalla luodaan tolle, joten niitä käsitellään tässä oppaassa ainoastaan yleiskatsaus maamme historiallisiin muinaisjäännöksiin; pintapuolisesti. niiden ajoitukseen, tyyppeihin, lukumäärään ja tutki- Opas on suunnattu ensisijaisesti kulttuuriympäris- muspotentiaaliin. Oppaan tarkoitus on toimia käsikir- tön inventointien ja muinaisjäännösten suojelun parissa jana inventoijille ja muinaisjäännösten suojelun parissa toimiville. Tässä työssä on mukana useita tahoja: Mu- työskenteleville sekä tuoda kohteista ja niiden suojelus- seoviraston rakennushistorian ja arkeologian osastot ja ta esiin erilaisia näkökulmia. Tutkimusproblematiikkaa, aluetoimistot, monet maakuntamuseot ja paikallismuse- kaivaus- ja inventointimetodiikkaa tai dokumentoinnin ot, yliopistojen arkeologian oppiaineet, yksityiset arke- erityiskysymyksiä ei sen sijaan käsitellä. Opas julkaistaan ologikonsultit sekä arkeologian ja historian harrastajat. pdf-dokumenttina Museoviraston verkkosivuilla. Sitä on Myös mm. ympäristökeskukset ja kaavoittajat tarvitsevat tarkoitus kehittää ja päivittää kertyneiden kokemusten ja lisää tietoa ja ymmärtämystä historiallisen ajan muinais- palautteen pohjalta. jäännöksistä ja niiden suojelutavoitteista. Oppaassa pyritään määrittelemään historiallisen ajan Muinaisjäännöksiä koskevaan perustyöhön kuuluvat kiinteät muinaisjäännökset muinaismuistolain tarkoitta- tiedon etsiminen kirjallisuudesta, vanhoista kartoista ja massa mielessä. Monet muinaismuistolain suojan ulko- muista arkistolähteistä sekä maastossa olevien kohteiden puolelle jäävät historiallisen ajan kohteet voivat silti olla tunnistaminen, kuvailu, paikantaminen ja rajaaminen se- säilyttämisen arvoisia, ja myös niiden tutkiminen arke- kä tietojen vieminen Museoviraston ylläpitämään valta- ologisin menetelmin voi olla mielekästä kysymyksen- kunnalliseen muinaisjäännösrekisteriin. Muinaisjäännös- asettelusta riippuen. Nuoria rakennelmia on mahdollista ten suojelu ja tutkimus perustuvat tähän työhön. Kiinteät suojella myös kaavoituksen ja muun kuin muinaismuisto- muinaisjäännökset ovat automaattisesti rauhoitettuja, lainsäädännön keinoin, mistä enemmän edempänä. eikä niitä koskevia viranomaispäätöksiä tai -toimia periaatteessa tarvita. Kohteiden oleminen muinaisjään- 1 Tammikuussa 2009 rekisterissä oli noin 4 700 historial- nösrekisterissä on kuitenkin edellytys niiden huomioi- lisen ajan kiinteää muinaisjäännöstä ja lisäksi 1 700 mah- miseksi kaavoituksessa ja rakentamisessa, ja yllätyksiltä dolliseksi historialliseksi muinaisjäännökseksi luokiteltua välttyminen parantaa myös kiinteistönomistajien asemaa. kohdetta.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 11 Porvoon tuomiokirkon kirkkomaan kaivaukset vuonna 2007. Kuva John Lagerstedt, Museovirasto. HISTORIALLISEN AJAN MUINAISJÄÄNNÖSTEN MÄÄRITTELYSTÄ

Historiallisen ajan muinaisjäännökset ja sen piiriin valtavan määrän mm. hyvin yleisiä maaseu- muinaismuistolainsäädäntö dun asutus- ja elinkeinohistoriallisia kohteita sekä laajoja nuoria kaupunkialueita, joiden käsitteleminen kiinteinä Muinaismuistolain (295/1963) 2 §:ssä on luettelo kiin- muinaisjäännöksinä olisi paitsi käytännössä hyvin hanka- teistä muinaisjäännöksistä, mutta laissa ei anneta niil- laa ja resursseja vaativaa myös tutkimuksellisesti vaikeasti le ikärajaa. Laissa käytetään sanamuotoja ”muinaisilta perusteltavissa. Sadan vuoden ikärajaa voidaan kuiten- ajoilta peräisin oleva”, ”muinainen”, ”ihmisten muinoin kin pitää ohjeellisena käytännön perussääntönä kiinteitä tekemä” ja ”muinaisaikainen”. Hallituksen esityksessä to- muinaisjäännöksiä määriteltäessä, vaikka sitä ei voikaan detaan, ettei yhtenäisen alimman ikärajan määräämistä yleistää koskemaan kaikkia kohteita.3 ole pidetty tarpeellisena, eikä sanaa ”muinainen” ole Sana ”jäännös” viittaa siihen, että kiinteän muinais- ymmärrettävä tavanomaisten historiallisten aikakausija- jäännöksen tulisi olla hylätty ja käytöstä pois jäänyt (vrt. otusten mukaisesti, vaan kiinteisiin muinaisjäännöksiin Ruotsin lagen om kulturminnen). Muinaismuistolaissa mai- voidaan lukea myöhäisemmältäkin ajalta olevia jäännök- nitaan kuitenkin hylättynä oleminen kriteerinä ainoas- siä kuten esimerkiksi linnoitusten ja rakennusten jään- taan linnojen ja linnoituslaitteiden kohdalla, sillä jotkin nöksiä ja muistomerkkejä. Irtainten muinaisesineiden ja vanhat linnoituslaitteet saattavat olla edelleen operatii- hylkyjen osalta ikäraja on sata vuotta. Hylkyjen kohdalla visia. Useissa tapauksissa historiallisen ajan muinaisjään- vuosia aletaan laskea aluksen oletetusta uppoamisajan- nöskohteet ovat tietyssä mielessä edelleen ”käytössä”. kohdasta.2 Tästä ovat esimerkkeinä edelleen asuttu keskiaikainen Muinaisjäännösten määrittelyn tulkinnanvaraisuus kaupunki tai kylätontti sekä keskiajalta periytyvä, yhä luonnollisesti kasvaa, mitä lähemmäs nykyaikaa kohteen liikennöity maantie. Tällöin rauhoituksen kohteena ovat synty ajoittuu. Sadan vuoden ikärajan soveltaminen sel- kohteeseen liittyvät vanhat kulttuurikerrokset ja hylätyt laisenaan maalla oleviin muinaisjäännöksiin tuntuisi si- rakenteet. nänsä helpolta ratkaisulta. Muinaisjäännösten kirjo on Suomen vuonna 1995 ratifioiman ns. Maltan sopi- kuitenkin niin monimuotoinen, ettei menettely olisi muksen (Tarkistettu eurooppalainen yleissopimus ar- kaikissa tapauksissa toimiva ja tarkoituksenmukainen. keologisen perinnön suojelusta) mukaan ”arkeologisen Viitattakoon vaikka Muinaistieteellisen toimikunnan jo perinnön aineksiksi katsotaan kaikki jäännökset ja esi- vuonna 1971 tekemään päätökseen, jonka mukaan en- neet sekä muut muinaisilta ajoilta periytyvät ihmisen simmäiseen maailmansotaan liittyvät Helsingin maa- ja toiminnan jäljet, joita säilyttämällä ja tutkimalla voidaan merilinnoituksen jäännökset ovat muinaismuistolain rau- selvittää ihmiskunnan historiaa ja sen suhdetta luonnon- hoittamia. Sadan vuoden ikäraja sulkisi pois myös mm. ympäristöön, joiden ensisijaisia tietolähteitä ovat kai monia 1900-luvun alkupuoliskon teollisuushistoriallisia vaukset, tutkimukset ja muut ihmiskunnan ja sen ympä- jäännöksiä, joiden suojeleminen kiinteinä muinaisjään- ristön tutkimusmenetelmät”. Arkeologiseen perintöön nöksinä on nähty mielekkäänä jo pitkään. Toisaalta rajan katsotaan kuuluvaksi rakenteet, rakennelmat, rakennus- vetäminen kategorisesti sataan vuoteen toisi rauhoituk- 3 Vrt. Mika Seppälä: ”Kiinteään muinaisjäännökseen kajoa- 2 941/2002, laki muinaismuistolain 20 §:n muuttamisesta. minen”. Ympäristöjuridiikka 2–3/1996.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 13 ryhmät, asuinpaikat, irtaimet esineet ja muut muisto- arvottamista. Yksittäisen muinaisjäännöksen merkitys merkit sekä niiden ympäristö niin maalla kuin veden tulee kuitenkin käytännössä arvioitavaksi tilanteessa, alla. Sopimuksessa ei oteta kantaa siihen, minkä ikäistä jossa näköpiirissä on jäännökseen kajoaminen. Mui- arkeologisen kulttuuriperinnön tulee olla, vaan kohteen naismuistolain 11§:n mukaan lääninhallitus (alueellinen tietopotentiaalilla ja käytettävillä tutkimusmenetelmillä ympäristökeskus) voi myöntää kajoamiselle luvan, mikäli on sen mukaan ratkaiseva merkitys. On siis oltava sellai- muinaisjäännös tuottaa ”sen merkitykseen verraten” koh- sia jälkiä ihmisen toiminnasta, joita arkeologisin ja vas- tuutonta haittaa. taavin menetelmin tutkimalla voidaan saada relevanttia Muinaisjäännöksiä on toisinaan pyritty jaottelemaan tietoa ihmisen historiasta sekä hänen elinympäristönsä valtakunnallisesti, maakunnallisesti ja paikallisesti mer- kehityksestä. kittäviin mm. maakuntakaavoituksen yhteydessä. Kri- Kiinteä muinaisjäännös on konkreettinen maasto- teerejä ei tällaiselle luokittelulle ole toistaiseksi luotu. kohde (kuten kivi-, tiili- tai puurakennelman jäännös, Maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) säätämiseen kuoppa, maavalli, luonnonesine tai rajattavissa oleva liittyen valtioneuvosto päätti valtakunnallisista alu- toiminta-alue), jonka täsmällinen maantieteellinen si- eidenkäyttötavoitteista, mikä on omalta osaltaan luonut jainti on osoitettavissa. Näin ollen perimätiedon mai- paineita muinaisjäännösten arvottamiskriteerien määrit- nitsema kohde, jonka tarkka sijainti ei ole tiedossa, ei telemiselle ja valtakunnallisesti merkittävien muinais- ole kiinteä muinaisjäännös, mutta esimerkiksi kiinteä jäännösten seulomiselle koko muinaisjäännösjoukosta. luonnonesine, johon liittyy perimätietoa, voi sen sijaan Tavoitteena on mm. suunnata valtion supistuvat resurssit olla. Kiinteään muinaisjäännökseen liittyy olennaisena valtakunnallisten kysymysten hoitoon. ominaisuutena se, että siihen sisältyy tietoa, joka on Muinaisjäännöksiin sisältyy paljon erilaisia merkityk- saavutettavissa arkeologisilla tutkimusmenetelmillä. siä, joista jotkut saattavat olla jopa ristiriidassa suojelun Arkeologiset menetelmät tulee tässä yhteydessä ym- ja autenttisena säilyttämisen kanssa. Yhtenä tärkeimmistä märtää laajasti; ne voivat kaivaustutkimusten ohella tai on nähty muinaisjäännöksen merkitys historiallisena tie- sijasta käsittää esimerkiksi kohteeseen kohdistuvia ar- tolähteenä (vrt. Maltan sopimus). Tällöin korostuvat ne kistotutkimuksia tai luonnontieteellisiä analyysejä. Tieto muinaisjäännökset, joihin sisältyy potentiaalisesti paljon voidaan siis saavuttaa paitsi tutkimalla itse muinaisjään- tietoa ja erityisesti sellaista tietoa, joka ei ole saavutetta- nöstä myös yhdistämällä muista lähteistä saatua tietoa vissa muuta kautta kuin muinaisjäännöstä itseään tutki- fyysiseen jäännökseen. malla – millä monissa tapauksissa kuitenkin aiheutetaan Muinaismuistolain ja Maltan sopimuksen perusteella kohteelle ja sen säilymiselle vahinkoa. Tutkimus saattaa ei pystytä antamaan yksiselitteistä ikärajaa tai muuta yleis- jopa täysin hävittää kohteen, ja siitä jää jäljelle ainoastaan pätevää määrittelysääntöä kiinteille muinaisjäännöksille. arkistoitu dokumentointiaineisto. Tutkimuksen nähdään Historiallisen ajan muinaisjäännökset voidaan kuitenkin kuitenkin useimmissa tapauksissa oikeuttavan muinais- jakaa alkuperäisen käyttötarkoituksensa ja historiallisen jäännökseen kajoamisen, vaikka kokemus on osoittanut, yhteytensä perusteella erilaisiin ryhmiin ja alakohteisiin, että tutkimus olisi osattu tehdä tulevaisuudessa ”parem- joista kullekin on mahdollista antaa omat ohjeelliset mää- min”. Arkeologiset tutkimusmenetelmät eivät kuiten- rittelykriteerinsä (tästä enemmän edempänä). kaan kehity, ellei niitä käytetä. Kohteen korkea ikä saattaa lisätä lähdearvoa, mutta myös nuori kohde voi olla tärkeä tietolähde, kysymyk- Historiallisen ajan muinaisjäännösten senasettelusta riippuen. Historiallisen ajan muinaisjään- merkittävyyden arvioimisesta nösten joukossa korkean tutkimuksellisen arvon omaavia tietopankkeja ovat esimerkiksi keskiaikaiset ja uuden ajan Muinaismuistolain 1 §:n mukaan kiinteät muinaisjään- alun kaupungit ja maaseutuasuinpaikat, joiden kulttuuri- nökset ovat rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisem- kerros käsittää yleensä suuren määrän erilaisista toimin- masta asutuksesta ja historiasta. Muinaisjäännösten noista kertovia esinelöytöjä, rakennusten ja rakenteiden olemassaolo ja säilyminen katsotaan kulttuurisessa ja so- jäännöksiä sekä luonnontieteellisiin analyyseihin sovel- siaalisessa mielessä eräänlaiseksi itseisarvoksi: ihmiskun- tuvaa materiaalia pitkältä ajanjaksolta. Arkeologisin tut- nalla on oikeus menneisyyteensä ja sen merkittävimmät kimuksin voidaan näistä kohteista saada sellaista tietoa, jäännökset tulee säilyttää kulttuuriperintönä tuleville jota ei kirjallisista lähteistä ole saatavissa. sukupolville. Muinaisjäännökset nähdäänkin yhteiskun- Joidenkin muinaisjäännösten tutkimuksellinen mer- nassa niin arvokkaiksi, että ne on suojeltu automaattises- kitys saattaa olla perinteisessä arkeologisessa mielessä ti lailla. Muinaismuistolaki ei sinänsä edellytä kohteiden suhteellisen vähäinen. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi

14 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 eri tarkoituksissa tehdyt kivilatomukset ja maakuopat, seen käytäntöön. Kolmijako on tietyssä mielessä tarpee- joiden tutkiminen ei välttämättä tuo ihmisen toimin- ton, sillä maastokohde joko on tai ei ole lain tarkoitta- nasta olennaista lisätietoa. Toisaalta on muinaisjäännök- ma rauhoitettu kiinteä muinaisjäännös, mutta erityisen siä, joista voidaan saada paljon tietoa ilman arkeologisia merkittävien kohteiden nostaminen esiin tuhansien mui- kaivaustutkimuksiakin runsaan historiallisen lähdemate- naisjäännösten joukosta on kuitenkin nähty tarpeellisena riaalin ansiosta. Viimeksi mainituista ovat esimerkkei- (ks. edellä). nä jotkut teollisuushistorialliset kohteet, joista saattaa I luokka käsittää valtakunnallisesti merkittävät koh- olla paljon toiminta-aikaisia dokumentteja. Niihin voi teet, joiden säilyminen on turvattava kaikissa olosuh- sisältyä tietopotentiaalin sijasta enemmänkin symbo- teissa ja II luokka kohteet, joiden arvon selvittäminen li-, identiteetti- ja nähtävyysmerkityksiä. Arkeologisilla edellyttää lisätutkimuksia ja jotka voidaan siirtää tut- tutkimuksilla on kuitenkin usein mahdollista saada koh- kimusten jälkeen luokkaan I tai III. Viimeksi mainittu teesta täydentävää tietoa, ja rakenteiden esiin kaivami- luokka käsittää tuhoutuneet tai tutkitut kohteet, jotka nen voi olennaisesti lisätä kohteen elämyksellisyyttä ja eivät enää aiheuta suojelutoimia. Valtaosa historialli- pedagogisuutta. sen ajan kiinteistä muinaisjäännöksistä on sijoitettu Joillakin kohteilla on sekä tieto- että symbolimerki- luokkaan II, joka on eräänlainen yleisluokitus. Viime tystä. Tällaisia ovat mm. keskiaikaiset rakennusmonu- kädessä muinaisjäännöksen luokan määrittelee Museo- menttimme linnat, kartanolinnat ja kivikirkot, joiden viraston tutkija tai intendentti, joka vie kohteen tiedot korjaamisessa ja restauroinnissa kulttuurikerrosten tut- muinaisjäännösrekisteriin. Selkeitä ohjeita tai kriteerejä kiminen tapasi tosin menneinä aikoina jäädä vähemmäl- muinaisjäännösten luokittelemiseksi ei kuitenkaan ole le huomiolle. Myös yhteys historialliseen tapahtumaan ollut, joten kohteiden tämänhetkistä luokittelua ei voi tai tunnettuun henkilöön tuo muinaisjäännökselle lisää pitää täysin yhteismitallisena. Luokittelun ohjeistaminen merkityksiä. Muinaisjäännöksillä voi olla myös elämys- ja ja arvottamiskriteerien määrittely on parhaillaan tekeillä opetuksellista merkitystä, jonka kokeminen on riippuvai- Museovirastossa. nen siitä, kuinka kohteeseen liittyvä tieto onnistutaan vä- Muinaisjäännösrekisterissä on jotkut historiallisen littämään kävijälle eli kuinka kertova kohde on. Joillakin ajan kohteet luokiteltu ”mahdollisiksi muinaisjäännök- muinaisjäännöksillä voi olla erityisiä, jonkin ryhmän tai siksi” (ent. ns. tentatiivikohde), joka on luokkien I–III yhteisön antamia sosiaalisia tai kulttuurisia merkityksiä, ulkopuolinen kategoria. Mahdollisilla muinaisjäännök- mikä voi tulla esiin esimerkiksi maankäyttökonfliktien sillä tarkoitetaan pääasiassa historiallisten lähteiden tai yhteydessä median välityksellä. Muita muinaisjäännök- ilmoituksen perusteella tunnettuja kohteita, joita ei ole sen merkitykseen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi tarkastettu maastossa tai joiden funktiosta, ajoituksesta harvinaisuus, edustavuus, säilyneisyys, kerroksellisuus ja tai tarkasta sijainnista ei ole käytettävissä riittävästi tietoa alkuperäisyys. Merkitykset voivat vaihdella alueellises- muinaisjäännösluonteen ratkaisemiseksi. ti. Myös jäännöksen ympäristö kuten kulttuurimaisema Muinaisjäännösten rekisteröinnin ja luokittelun kan- tai luonnon ja ihmisen pitkäaikaisen vuorovaikutuksen nalta ongelmallisia tapauksia ovat ne historiallisen ajan näkyminen esimerkiksi perinnebiotooppeina voivat ko- kohteet, joiden muinaisjäännösluonnetta on tarkasteltu, rostaa kohteen merkitystä. mutta joiden ei ole todettu ainakaan vielä täyttävän kiin- Jotkut muinaisjäännöstyypit ovat niin vähän tutkit- teän muinaisjäännöksen tunnusmerkkejä (esimerkiksi tuja, että niille on vaikea antaa arvottamiskriteereitä. nuoret kiviaidat, kalliohakkaukset ja rakennusten pe- Ongelma koskee erityisesti maaseudun lukuisia elinkei- rustukset). Tällaisille kohteille ei ole tällä hetkellä omaa nohistoriallisia kohteita, joita eivät kirjalliset lähteetkään kategoriaa muinaisjäännösrekisterissä. Selvityksissä ne juuri valaise. Historiallisen ajan muinaisjäännösten koh- voidaan kirjata esimerkiksi ”muina historiallisen ajan dalla korostuukin erilaisten teemainventointien kuten kohteina”. tiettyjen kohdetyyppien tai alueellisten erityisilmiöiden selvittämisen merkitys.

Muinaisjäännösten rauhoitusluokitus

Kiinteiden muinaisjäännösten rekisteröinnissä on käy- tössä jako rauhoitusluokkiin I–III. Jaottelu ei perustu muinaismuistolakiin vaan Museoviraston vakiintunee-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 15 Haminan Helsingin bastionia kaivetaan esiin vuonna 2008. Kuva Andreas Koivisto, Museovirasto. HISTORIALLISEN AJAN MUINAISJÄÄNNÖKSET KAAVOITUKSESSA JA INVENTOINNEISSA

Muinaisjäännösten suojelun keinoja teena (5 §) on mm. rakennetun ympäristön kauneuden ja kulttuuriarvojen, viihtyisyyden sekä yhdyskuntara- Muinaismuistolaki kieltää toimenpiteet, jotka saattavat kenteen ja yhdyskuntarakentamisen taloudellisuuden olla vaaraksi muinaisjäännöksen säilymiselle (MML 1 §). varmistaminen. Eri kaavatasot antavat mahdollisuuden Laki velvoittaa yleisen maankäyttöhankkeen tai kaavoi- kulttuuriympäristön vaalimiseen laajoista kokonaisuuk- tuksen toteuttajan selvittämään suunnitelman vaikutuk- sista aina pinta-alaltaan pieniin tai pistemäisiin kohteisiin set kiinteisiin muinaisjäännöksiin (MML 13 §) ja lisäksi asti. yleisen tai suurehkon yksityisen työhankkeen toteuttajan Kaavoituksen on perustuttava riittäviin tutkimuksiin rahoittamaan hankkeen aiheuttamat tutkimukset tai osal- ja selvityksiin sekä vaikutusten arviointiin (9 §). Selvi- listumaan niiden kustannuksiin (MML 15 §), mikäli sitä tysten kuten inventointien sisältö ja tarkkuus saattavat ei ole katsottava kohtuuttomaksi. Mikäli maata kaivet- vaihdella kaavatasoittain, kunkin kaavan tarkoituksen taessa tai vesirakennustyötä tehtäessä löytyy ennestään ja sisältövaatimusten (lain 28, 39 ja 54 §) mukaisesti. tuntematon kiinteä muinaisjäännös, tulee työ keskeyttää Museoviranomaisten kokemus on, että nimenomaan siltä kohdalta ja asiasta ilmoittaa Museovirastolle tai maa- selvitykset ovat usein maakäytön suunnittelun heikoin kuntamuseolle (MML 14 §). osa-alue. Olennaista on tuoda selvitysten tarve ja luonne Muinaisjäännösten suojelu ei kuitenkaan perustu yk- esille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kaavoitus- sinomaan muinaismuistolakiin. Suojelua voidaan tukea prosessia. Oikea hetki ottaa niihin kantaa on kaavojen ja laajentaakin erityisesti kaavoituksen keinoin: osoitta- osallistumis- ja arviointisuunnitelmien valmistelu. malla muinaisjäännökset eri kaavatasoilla, varmistamalla Muinaisjäännösten kaavaan merkitseminen on tär- muun maankäytön ja suojeluintressien yhteensopivuus keää sekä niiden suojelun turvaamisen kannalta että sekä turvaamalla muinaisjäännöksen asema maisemassa kulttuuriympäristön kokonaisuuden vaalimiseksi, sil- tai lähiympäristössään. Esimerkiksi vanhojen puukau- lä ne edustavat ympäristön vanhinta kerrostumaa. Jos punkien rakennusten ja viheralueiden suojelu edesaut- muinaisjäännöksiä ei ole otettu huomioon kaavassa, se taa myös arkeologisten kulttuurikerrosten säilymistä. antaa virheellisen kuvan maankäyttömahdollisuuksista Kiinteän muinaisjäännöksen kaavamerkintä on SM, jon- viivästyttäen tai jopa estäen kaavan toteuttamista. Lisäksi ka suojelumääräystä voidaan muotoilla kohdetyypin ja muinaisjäännöstietojen julkisuus ja saatavuus parantavat maankäytön edellyttämällä tavalla; esimerkiksi edelleen maanomistajien oikeusturvaa. Historiallisen ajan mui- asutun keskiaikaisen kylätontin kaavamääräys voi poiketa naisjäännöksiä koskevat tiedot ovat suuressa osin maata autioituneen tontin määräyksestä. Kaavoituksen keinoilla hyvin puutteellisia, minkä vuoksi museoviranomaiset voidaan suojella myös kohteita, joiden muinaisjäännös- useimmiten edellyttävät niiden inventoimista laajempi- luonne on epäselvä (erilaiset s-suojelukohde- ja -alueen kaavoitus- ja maankäyttöhankkeiden yhteydessä. Mui- merkinnät). naisjäännösselvityksen on annettava riittävät tiedot, jotta Kulttuuriympäristön vaaliminen on yksi vuodes- voidaan arvioida maankäyttösuunnitelman toteuttamisen ta 2000 voimassa olleen maankäyttö- ja rakennuslain vaikutukset arkeologiseen kulttuuriperintöön (132/1999) keskeisistä tavoitteista. Se liittyy kaikkiin Museoviranomaiset ovat usein tyytyneet siihen, että lain 1 §:n yleisiin tavoitteisiin. Alueiden käytön tavoit- muinaisjäännökset osoitetaan kaavakartoilla suojelukoh-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 17 teina sopivine määräysteksteineen. Muinaisjäännöksiä ta maankäyttö- ja rakennuslaista.4 Lisätietoja näistä ja koskevia tavoitteita ja kannanottoja on kuitenkin hyvä muista myös Internetissä ilmestyneistä oppaista löy- kehittää tätä pitemmälle. Voi esimerkiksi kysyä, onko tyy osoitteesta http://www.ymparisto.fi/ default. inventoinnissa tunnistettu laajempiakin muinaisjäännös- asp?contentid=47445&lan=fi. kokonaisuuksia tai historiallisia prosesseja sekä ilmiöitä, Vanhoja rakennelmia, jotka eivät ole muinaisjäännök- jotka ovat muinaisjäännösten taustalla eli syinä niiden siksi luokiteltavissa (kuten sillat, kaivot, kiviaidat jne.) syntymiseen. on mahdollista suojella rakennussuojelulailla (60/1985), Olennaisin kysymys kaavojen arvioinnissa on se, pi- mikäli rakennelman suojelua ei voida kaavoituksen kei- detäänkö mahdollisena sellaista maankäyttöä ja rakenta- noin riittävästi turvata tai milloin siihen on muita erityi- mista, joka johtaa muinaisjäännösten häviämisen kajoa- siä syitä. Kirkollisia rakennuksia ja rakennelmia suojelee misluvan tai pelastuskaivausten kautta, vai pidetäänkö kirkkolaki (635/1964). Metsissä puolestaan metsäsuun- muinaisjäännöstä tai muinaisjäännösaluetta ehdottomana nitelmat ovat ratkaisevia sille, että muinaisjäännökset suojelukohteena. Jälkimmäisessä tapauksessa on suojelu- huomioidaan asianmukaisella tavalla metsänkäsittelyssä. merkintöjen ja suojelumääräysten ohella varmistettava Museovirasto, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio ja aluevarausten osuvuus. Turvaavatko nekin osaltaan itse Metsähallitus ovat yhteistyössä laatineet ohjeita muinais- muinaisjäännöksen ja parhaimmillaan myös sen maise- jäännösten huomioimista metsien käsittelyssä. mallisen aseman säilymisen? Muinaisjäännösten suojelu tulee esiin monella muul- Kaavahierarkia johtaa melkoisiin mittakaava- ja tark- lakin lainsäädännön toimeenpanoalueella, esimerkiksi kuuseroihin eri kaavatasojen välillä. Yleispiirteisimmissä ympäristövaikutusten arvioinnissa sekä vesilakiin, maa- kaavoissa, siis maakuntakaavoissa ja usean kunnan yhtei- aineslakiin, kaivoslakiin, luonnonsuojelulakiin ja tielain- sissä yleiskaavoissa joudutaan harkitsemaan, onko kaik- säädäntöön perustuvassa suunnittelussa, päätöksente- kia muinaisjäännöksiä mahdollista tai aiheellista osoittaa ossa ja rakentamisessa. Esimerkiksi luonnonsuojelu- ja varsinaisella kaavakartalla. Liitekartat ja kaavaselostus- Natura-alueilla ovat myös muinaisjäännökset turvassa, kin saattavat riittää, jos merkittävimmät (valtakunnal- tosin luonnonsuojelun tavoitteet voivat olla jossain mää- lisesti ja maakunnallisesti merkittävät) kohteet on asi- rin ristiriidassa muinaisjäännösten hoito- ja tutkimustoi- anmukaisesti osoitettu kaavakartalla. Asemakaavoissa menpiteiden kanssa. voidaan sen sijaan joutua ottamaan kantaa yksittäisten muinaisjäännösten rajauksiin melko yksityiskohtaisella- kin tasolla. Historiallisen ajan muinaisjäännösten Valtakunnallisesti ja maakunnallisesti merkittävien inventoimisesta ja raportoimisesta muinaisjäännösten lähiympäristön vaalimiseen soveltu- via kaavamerkintöjä ovat maakuntakaavoissa mm. MY Esihistoriallisia kiinteitä muinaisjäännöksiä on inventoi- (maa- ja metsätalousvaltainen alue, jolla on erityisiä ym- tu perinteisesti pääasiassa kuntakohtaisesti. Tämä on toki päristöarvoja), ma (kulttuuriympäristön tai maiseman mahdollista ja tarpeen myös historiallisen ajan muinais- vaalimisen kannalta tärkeä alue) ja yleis- ja asemakaa- jäännösten ollessa kyseessä, mutta usein olisi kuitenkin voissa lisäksi mm. MA (maisemallisesti arvokas pelto- tarkoituksenmukaisempaa keskittyä tiettyihin teemoihin alue), sk (kaupunki- tai kyläkuvallisesti arvokas alue), laajemmalla alueella. Teemainventointeja ovat esimer- alue, jolla on säilytettäviä ympäristöarvoja sekä erilaiset kiksi jonkin pitäjän asutus- tai liikennehistoria, tiettyyn /s-merkinnät (alue, jolla ympäristö säilytetään). Suosi- historian vaiheeseen liittyvät sotahistorialliset kohteet, tuksena on ollut, että alueiden rakentamisessa ja muussa johonkin teollisuuden alaan tai elinkeinoon liittyvän toi- maankäytössä tulee erityisesti ottaa huomioon alueiden minnan jäännökset jne. arvokas maisemakuva ja välttää sen muuttamista. Myös Historiallisen ajan muinaisjäännösinventoinnissa esi- alueiden osoittaminen virkistys-, retkeily- ja ulkoilu- töiden osuus on suhteellisesti suuri, sillä varsin laajan käyttöön usein edistää muinaisäännösten ympäristön lähdeaineiston läpikäyminen on yleensä välttämätöntä, säilymistä. Tarkempia määräyksiä maankäyttö- ja rakennuslain 4 Mm. Yleiskaavan sisältö ja esitystavat, Asemakaavamerkin- soveltamisesta sisältyy maankäyttö- ja rakennusasetuk- nät ja -määräykset, Yleiskaavamerkinnät ja -määräykset, seen (895/99). Lisäksi Maltan sopimus arkeologisen Maakuntakaavamerkinnät ja -määräykset, Valtakunnallis- kulttuuriperinnön turvaamisesta korostaa muinaisten alueidenkäyttötavoitteiden soveltaminen kaavoitukses- jäännösten huomioimista kaavoituksen yhteydessä. sa, Maakuntakaavan sisältö ja esitystapa sekä Asemakaavan Ympäristöministeriö on julkaissut sarjan hyviä oppai- selostus.

18 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 jotta maastotyöt osataan kohdentaa oikein ja kohteista • ajoitus pystytään tekemään oikeat tulkinnat ja sitomaan ne his- • kohteen ja sen ympäristön sanallinen kuvaus. torialliseen kontekstiinsa. Toisaalta on paljon muinais- jäännöstyyppejä, joista ei suoria historiallisia lähteitä ole Lisäksi on arvioitava kohteen säilyneisyyttä ja tutkimus- käytettävissä. Tämä koskee varsinkin keskiaikaisia mui- potentiaalia sekä mainittava käytetyt lähteet. Laajempi- naisjäännöksiä sekä maaseudun elinkeinohistoriallisia en kohteiden kuten kylätonttien tai toiminta-alueiden kohteita. Esi-, kenttä- ja jälkitöihin käytettävän ajan kes- osalta on esitettävä peruskarttapohjalla kohteen rajaus kinäinen suhde olisikin arvioitava sen perusteella, minkä eli se alue, jolla kiinteitä muinaisjäännöksiä todennä- tyyppisiä kohteita ollaan inventoimassa. köisesti sijaitsee. Kuvaustekstistä tulee käydä ilmi mihin Historiallisen ajan inventoinnin tärkeintä lähdeaineis- rajaus perustuu ja kuinka tarkka se on. Mikäli kohteessa toa ovat tutkimuskirjallisuus (kuten pitäjänhistoriat) ja on maan päälle erottuvia rakenteita, tulisi niistä laatia eri-ikäiset kartat selityksineen. Yksityiskohtaiseen his- jonkinlainen yleiskarttaluonnos (esim. GPS-pisteet) jos toriallisten lähteiden arkistotutkimukseen on vain har- suinkin mahdollista. Ne voidaan kirjata myös alakohtei- voissa tapauksissa mahdollisuus, eikä syventäviä histo- na. On selvää, että monen historiallisen ajan jäännöksen riantutkimuksen taitoja voi jokaiselta inventoijalta edes ajoitus ja laajuus jäävät jossakin määrin epävarmoiksi. edellyttää. Inventoinnin teema ja tavoitteet määrittävät, Siitä huolimatta on inventoijan esitettävä jonkinlainen mitä arkistoaineistoja on käytävä läpi ja mitä perustaitoja tulkintaehdotus kohteesta. inventoijalta vaaditaan. Käytetyt historialliset kartat ja muu lähdeaineisto Useat muinaisjäännösinventoinnit liittyvät kaavoituk- on mainittava inventointikertomuksessa, ja tärkeimmis- seen tai johonkin laajaan maankäyttöhankkeeseen. Kysees- tä kartoista on hyvä olla kertomuksessa kuvat. Kerto- sä voi olla esimerkiksi maakaasuputken tai liikenneväylän muksen johdanto-osiossa voi esittää nykykarttapohjalle linjaus, jolloin inventoitava alue ei välttämättä ole tutki- siirrettynä historiallisista kartoista koottua (digitoitua) muksen kannalta tarkoituksenmukainen, vaan tuloksena taustatietoa esimerkiksi asuinpaikoista, myllynpaikois- on otos kaikenlaisia ja -ikäisiä linjalle osuvia kohteita. ta, pelloista ja tiestöstä vaikkapa aikatasoittain, mikä voi Kaava-alueiden inventoinneissa kaavataso määrää osaltaan auttaa lukijaa hahmottamaan alueen maankäytön his- sen, millä tarkkuudella kohteet selvitetään, rajataan ja käy- toriallisia vaiheita ja eri ilmiöiden liittymistä toisiinsa. dään läpi. Kaava- ja hankeinventoinneissa esihistoriallis- Inventointikertomuksessa on panostettava erityisesti ten ja historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi on inventoidun alueen muinaisjäännöskannan ominaispiir- kustannussyistä usein yhdistetty, jolloin sen tekee yleensä teiden analysoimiseen ja tulkintaan: millainen on ollut yksi henkilö tai parhaassa tapauksessa työpari. Yleisenä alueen asutushistoriallinen kehitys, mitkä seikat ovat ongelmana on esi- ja jälkitöihin käytettävissä olevan ajan vaikuttaneet kulkuväylien muotoutumiseen, mikä on niukkuus, jolloin kohteiden järjestelmällinen ja analyyt- ollut leimallista elinkeinoille, ovatko jotkin luonnon- tinen selvittäminen saattaa kärsiä. Jonkin verran tehdään resurssit tai muut seikat synnyttäneet alueelle varhaista myös tutkimuksellisesti perusteltuja inventointeja, jotka teollisuutta, kuinka alueen maantieteellinen asema näkyy vastaavat tiettyyn, tieteelliseen kysymyksenasetteluun, sotahistoriallisina muinaisjäännöksinä jne. Erilaiset koos- sekä suojelun tarpeisiin tehtäviä teemainventointeja (esite- ja teemakartat ovat hyvä keino havainnollistaa näitä merkiksi jonkin alueen historiallisen tiestön inventointi). seikkoja. Lisäksi on paikallaan suhteuttaa muinaisjään- Muinaisjäännöskohteesta on kirjattava inventointira- nöshavaintoja alueen myöhempään maankäyttöön: onko porttiin vähimmäistietoina ylös seuraavat asiat: jokin tietty toiminta erityisesti tuhonnut tai säilyttänyt • kunta, kohteen nimi (vakiintunut nimi, karttanimi muinaisjäännöksiä tai onko näköpiirissä muinaisjäännök- tai kiinteistörekisterin nimi) siin kohdistuvia suurempia uhkia. • sijaintikoordinaatit (7-numeroiset YKJ-koordinaa- Mikäli inventoinnissa kirjataan ylös myös sellaisia tit, yleensä keskikoordinaatti mutta kohteen historiallisen ajan kohteita, jotka eivät ole ainakaan tois- luonteesta riippuen voidaan antaa myös muita taiseksi luokiteltavissa muinaismuistolain rauhoittamik- koordinaattipisteitä) si esimerkiksi nuoren ikänsä takia, tulee nämä kohteet • kohteen laji (yleensä kiinteä muinaisjäännös, voi listata inventointikertomukseen omaksi luettelokseen olla myös mahdollinen muinaisjäännös tai varsinaisten kiinteiden muinaisjäännösten perään (esim. irtolöytöpaikka) otsikolla ”muut historiallisen ajan kohteet”). Inventointi- • muinaisjäännöstyyppi ja alatyyppi kertomuksesta tulee käydä selkeästi ilmi, mitkä kohteet • luokitusehdotus (perustelut, mikäli kohdetta täyttävät inventoijan mielestä kiinteän muinaisjäännök- esitetään luokkaan 1 tai 3) sen tunnusmerkit ja mitkä ovat muita maastokohteita.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 19 Sonkajärven Jyrkkäkosken vanhaa masuunia dokumentoidaan vuonna 1996. Kuva Karim Peltonen, Museovirasto. HISTORIALLISEN AJAN KIINTEIDEN MUINAISJÄÄNNÖSTEN PÄÄRYHMÄT JA ALAKOHTEET

Historiallisen ajan kiinteiden de toisiinsa, ympäristöönsä ja ihmisen toimintaan vält- muinaisjäännösten ryhmittely tämättä avaudu kokonaisvaltaisesti. Historiallisen ajan muinaisjäännösten kohdalla korostuvat kuitenkin koh- Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset voidaan teiden historiallisen, toiminnallisen ja ympäristöllisen jakaa erilaisiin pääryhmiin niiden toiminnallisen ja his- kontekstin sekä toimintaprosessien laaja hahmottaminen toriallisen kontekstin perusteella. Luokittelu helpottaa ja ymmärtäminen. Historiallisen ajan muinaisjäännökset kokonaisuuksien hahmottamista ja suojelutavoitteiden muodostavat kulttuuriympäristössä kerrostuman, joka määrittelemistä. Museoviraston rakennushistorian osas- linkittää esihistorialliset muinaisjäännökset ja nykyisen tolla on vakiintunut jaottelu kahdeksaan eri ryhmään: rakennetun ympäristön toisiinsa. Oppaassa käydään läpi kukin muinaisjäännöspää- 1. Vanhojen kaupunkien kulttuurikerrokset ryhmä ja siihen luettavat kohteet aakkosjärjestyksessä. 2. Maaseudun asutushistorialliset muinaisjäännökset Kustakin kohteesta esitetään historiallinen konteksti, 3. Elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset alkuperäinen käyttötarkoitus, kuvaus ja suojelukritee- 4. Teollisuushistorialliset muinaisjäännökset rit. Monien kohteiden osalle jää kuitenkin väistämättä 5. Kirkolliset muinaisjäännökset tiettyä tulkinnanvaraisuutta. Luettelo pyrkii olemaan 6. Sotahistorialliset muinaisjäännökset kattava, mutta siitä saattaa silti puuttua joitakin kohde- 7. Liikenteeseen ja tiedonkulkuun liittyvät muinais- tyyppejä. Havaituista puutteista voi ottaa yhteyttä op- jäännökset paan laatijaan. 8. Muut historiallisen ajan muinaisjäännökset Jotkut kohteet on esitelty oppaassa perusteellisesti ja toiset taas varsin kursorisesti. Tämä johtuu toisaalta Muunkinlainen luokittelu on toki mahdollinen; esimer- siitä, että kohdetyypit tunnetaan eritasoisesti ja toi- kiksi asutushistorialliset muinaisjäännökset voisivat kä- saalta siitä, että opas painottuu selittämään erityisesti sittää sekä kaupungit että maaseudun, ja teollisuus- ja niitä kohteita, jotka tunnetaan huonommin tai joiden elinkeinohistoriallisia muinaisjäännöksiä on joissakin muinaisjäännösluonne ei ole itsestään selvä (kuten ky- tapauksissa vaikea erotella toisistaan. Toisaalta mm. kes- lätontit). Lähteinä on käytetty kirjallisuutta, arkeolo- kiaikaiset linnat tai 1500-luvun kuninkaankartanot, joilla gisia tutkimusraportteja, Museoviraston tutkijoiden on ollut samanaikaisesti monia funktioita, voisivat kuulua virkatyönä laatimia tekstejä sekä Internetistä löytyneitä useampaankin ryhmään – tai hallinnolliset muinaisjään- tietoja. Oppaan luonteesta ja työekonomisista syistä nökset voitaisiin erottaa kokonaan omaksi ryhmäkseen. johtuen ei lähdeviitteitä ole käytetty, mutta jokaisen Tässä esitetyn kaltainen ryhmittely on kuitenkin osoit- kappaleen lopussa on luettelo tärkeimmästä käytetystä tautunut käytännössä melko toimivaksi. kirjallisuudesta, jonka avulla aiheeseen voi halutessaan Tällaisessa oppaassa eri muinaisjäännöskohteet näyt- syventyä paremmin. täytyvät väistämättä lähinnä yksittäisinä, eikä niiden suh-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 21 Vuonna 1605 perustetun Oulun ydinalueen maaperässä on paksut kulttuurikerrokset, joissa on säilynyt jäännöksiä kaupungin vanhoista rakennusvaiheista. Kuva Marianna Niukkanen 2007, Museovirasto. 1 VANHOJEN KAUPUNKIEN KULTTUURIKERROKSET

”muinaisilta ajoilta peräisin olevat asumusten jäännökset sekä asuin- ja työpaikat, niin myös muodostumat, jotka ovat syntyneet sellaisten asumusten tai paikkojen käyttämisestä” (MML 2 § 5 mom.)

Varhaisimmat dokumentoidut kaupunkiarkeologiset ha- netulla alueella sijaitsevia säilyneitä kulttuurikerroksia vainnot ja löydöt tehtiin Turussa jo 1800-luvun lopulla. (kaupungin perustamisesta 1800-luvulle). Nyky-Suo- Arkeologisia tutkimuksia tehtiin aluksi ainoastaan keski- men alueella on tällaisia kaupunkeja tai sellaisten paik- aikaisissa kaupungeissa, ja niissäkin keskityttiin pääasias- koja 25. Määrittelyn perusteluna on, että kaupunkien sa muurattujen rakennusten kuten linnojen, kirkkojen, satoja vuosia jatkunutta muutosprosessia ja perusstruk- luostarinraunioiden ja kellarien tyyli- ja rakennushistori- tuurien muotoutumista voitaisiin seurata mahdolli- an selvittämiseen usein osana restaurointitöitä. Kiinnos- simman pitkällä aikavälillä; toisin sanoen kulttuuriker- tus asuinalueiden, kulttuurikerrosten, puurakennusten roksella tulee olla useamman sadan vuoden ajallinen ja esinelöytöjen tutkimukseen heräsi varsinaisesti vasta ulottuvuus. Käytännössä tutkimusresurssit suunnataan 1970-luvulla. Samalla kenttätöissä otettiin käyttöön yleensä pääasiassa tutkittavan alueen vanhimpiin kerros- esihistoriallisten kohteiden tutkimuksissa vakiintuneet tumiin, mutta 1700-luvun jälkipuoliskon ja 1800-luvun kaivaus- ja dokumentointimenetelmät. Kaupunkiar- alkupuolen kerrostumien arkeologinen dokumentointi keologisen tutkimuksen menetelmät ovat kehittyneet ainakin kohtalaisella tarkkuudella on yleensä tarpeen ja monipuolistuneet 1980-luvulta lähtien. Tärkeimpiä kohteen maankäyttöhistorian ja muodostumisprosessien uudistuksia ovat olleet vähittäinen siirtyminen tasokai- ymmärtämiseksi. Muinaismuistolain mukainen rauhoitus vaustekniikasta ns. stratigrafiseen eli kerroskaivausme- voi koskea myös nuorempia alueita (myös nuoremmissa netelmään sekä monipuolisten luonnontieteellisten ana- kaupungeissa), jos kohteella on tutkimuksellisesti eri- lyysimenetelmien käyttöönotto. tyistä merkitystä. Tästä on esimerkkinä Ruotsinsalmen Museovirasto ja Turun maakuntamuseo laativat linnoituskaupungin alue nykyisessä Kotkan keskustassa. 1980-luvulla arkeologiset perusselvitykset Porvoosta, Museovirasto määritteli vuosina 2000–2003 toteu- Raumasta, Naantalista ja Turusta. Ne julkaistiin painet- tetussa Vaasa- ja suurvalta-ajan kaupunkien inventoin- tuna raporttisarjana Keskiajan kaupungit 1–4. Hanke liit- tiprojektissa isoonvihaan mennessä rakennetun alueen tyi Ruotsin Riksantikvarieämbetetin vuosina 1974–1990 kustakin kaupungista (Uuttakaarlepyytä ja lyhytaikaista toteuttamaan Medeltidsstaden-projektiin, ja sen pääta- Kuopiota lukuun ottamatta). Vuosina 2007–2008 on voitteena oli selvittää senhetkinen kaupunkiarkeologinen projektia täydennetty inventoimalla Vanha Vaasa, Porvoo, tutkimustilanne kussakin kaupungissa sekä arvioida siitä Kotka ja Rauma sekä päivittämällä vuonna 2002 tehty kaupunkisuunnittelulle ja muinaismuistohallinnolle ai- Oulun inventointi. heutuvia seurauksia. Vaasa- ja suurvalta-ajalla perustetut Inventoitavien alueiden rajaukset on tehty asemoitu- kaupungit ovat tulleet arkeologisen tutkimuksen piiriin jen ja digitoitujen 1600–1800-lukujen kaupunkimitta- vähitellen 1980-luvulta lähtien. usten pohjalta. Inventoinneissa on käyty läpi rajauksen Museoviraston vuonna 2000 tekemän määrittelyn sisäpuolinen alue tonttikohtaisesti ja arvioitu kulttuu- mukaan muinaismuistolaki koskee kaupunkien osalta rikerroksen säilyneisyyttä käyttäen apuna historiallista ensisijaisesti ennen 1700-lukua perustettuja kaupunkeja lähdeaineistoa, rakennusinventointeja, kunnallisteknii- ja niiden isoonvihaan (v. 1713–1721) mennessä raken- kan ja maanvaihtojen sijaintia koskevia tietoja sekä ai-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 23 empia arkeologisia havaintoja. Tontit on jaoteltu kolmeen ovat luettavissa pdf-muodossa Museoviraston www- luokkaan: 1. luokka – todennäköisesti säilynyt ja tutki- sivuilla osoitteessa http://www.nba.fi/fi/kaupunkiar- muksellisesti erityisen mielenkiintoinen alue; 2. luokka keologia. – luultavasti ainakin osittain säilynyt ja tutkimuksellises- Lähes jokaisessa ennen 1700-lukua perustetussa ti mielenkiintoinen alue; 3. luokka – tuhoutunut alue. kaupungissamme on tehty ainakin pienimuotoisia arke- Luokkiin 1 ja 2 kuuluvilla alueilla on varauduttava arkeologisia tutkimuksia. Arkeologisesti parhaiten tutkittuja ologisten tutkimusten tekemiseen ennen rakennustöitä kaupunkejamme 2000-luvun alussa olivat Turun ohella tai niiden aikana. Yksityisen pienen rakennushankkeen Oulu ja Helsinki. Varsinaiset tutkimuskaivaukset ovat ol- kuten omakotitalon ollessa kysymyksessä tontinomis- leet toistaiseksi hyvin harvalukuisia. Sellaisista voidaan tajan on haettava kajoamislupaa alueellisesta ympäris- mainita Helsingin Vanhankaupungin monivuotiset kai- tökeskuksesta, joka pyytää hankkeesta Museoviraston vaukset 1990-luvun alussa sekä Varhainen Turku -hanke lausunnon. vuosina 2005–2007. Inventointeihin ei ole liittynyt maaperään kajoavia Kaupunkiarkeologiasta ilmestyi suojelua ja tutkimusta tutkimuksia, joten kulttuurikerrosten olemassaolo ei ole ohjeistava julkaisu keväällä 2004 (Marianna Niukkanen: 1- ja 2-luokkiinkaan määritellyillä alueilla täysin varmaa, Kaupungit muinaisjäännöksinä – kaupunkiarkeologia vaan ainoastaan todennäköistä. Inventoinnit onkin näh- Suomessa, Städerna som fornlämningar – stadsarkeolo- tävä perusselvityksinä kulttuurikerrosten säilyneisyyden gi i Finland. Museoviraston rakennushistorian osaston nykytilanteesta sekä todennäköisistä kehityssuunnista ja julkaisuja 25). Kaupunkeja ei sen vuoksi käsitellä tässä uhkatekijöistä. Kaupunkikohtaiset inventointiraportit yhteydessä tämän enempää.

Keskiajalla perustetut kaupungit Turku (n. 1300>) (Viipuri) Ulvila Porvoo Rauma Naantali Vaasa-ajalla (1520–1617) Tammisaari perustetut kaupungit Helsinki (Vanhakaupunki) Pori Oulu Vaasa (Vanha Vaasa) Suurvalta-ajalla (1617–1721) Uusikaupunki perustetut kaupungit Uusikaarlepyy Kokkola Tornio Hämeenlinna (ensimmäinen paikka linnan pohjoispuolella) Savonlinna Helsinki (Vironniemellä) Raahe Kristiinankaupunki Lappeenranta (ensimmäinen paikka nykyisen linnoituksen alueella) Kajaani Pietarsaari Kuopio (1652–1678, kaupunkioikeudet palautettiin 1782) Brahea (1652–1688; paikka nykyisen Lieksan liepeillä) Vehkalahti (1653–1712; Hamina perustettiin samalle paikalle 1723)

Taulukko: Suomen ennen vuotta 1700 perustetut kaupungit.

24 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Kaupunkiarkeologista suojelua ja tutkimusta koskevaa kirjallisuutta

Ahlberg, Nils 2005: Stadsgrundningar och planförändringar. Svensk stadsplanering 1521– 1721. Uppsala. Heikkinen, Markku 1989: Helsinki. Vaasa-ajan kaupungit 1. Helsingin kaupunginmuseo. Helsinki. Hiekkanen, Markus 1981: Porvoo / Borgå. Keskiajan kaupungit 1 / Medeltidsstaden 1. Museovirasto / Museiverket. Helsinki / Helsingfors. Hiekkanen, Markus 1983: Rauma / Raumo. Keskiajan kaupungit 2 / Medeltidsstaden 2. Museovirasto / Museiverket. Helsinki / Helsingfors. Hiekkanen, Markus 1988: Naantali / Nådendal. Keskiajan kaupungit 4 / Medeltidsstaden 4. Museovirasto / Museiverket. Helsinki / Helsingfors. Kallio, Titta & Lipponen, Sanna (toim.) 2005: Historiaa kaupungin alla. Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Pohjois-Pohjanmaan museo ja Museovirasto. Mökkönen, Teemu 2000–2003, Kallio-Seppä, Titta 2007 ja Hakanpää, Päivi 2008–2009: Kaupunkiarkeologisten inventointien raportit Museoviraston www-sivuilla osoitteessa http://www.nba.fi/fi/kaupunkiarkeologia. Niukkanen, Marianna 2004: Kaupungit muinaisjäännöksinä – kaupunkiarkeologia Suomessa, Städerna som fornlämningar – stadsarkeologi i Finland. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 25. Pihlman, Aki & Kostet, Juhani 1986: Turku / Åbo. Keskiajan kaupungit 3 / Medeltidsstaden 3. Turun maakuntamuseo / Åbo landskapsmuseum. Turku / Åbo. Seppänen, Liisa (toim.) 2004: Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX. Suomen keskiajan arkeologian seura. Turku. Spoof, Leena 1987: Vanha Vaasa. Palossa säilynyttä kaupunkia – Gamla Vasa. Resterna efter branden. Vaasan kaupunkisuunnitteluvirasto. Vaasa. Ylimaunu, Timo 2007: Aittakylästä kaupungiksi – arkeologinen tutkimus Tornion kaupungis- tumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Studia archaeologica septentrionalia 4. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 25 Näsen kuninkaankartanon 1500–1600-lukujen paikka Perniön Latokartanon Muntolannokalla Kiskon- ja Perniönjoen yhtymä kohdassa. Näkyvimmät rakennusjäännökset ovat kaksi suuren kivikellarin rauniota. Kuva SUKKA-projekti, Helsingin yliopisto. 2 MAASEUDUN ASUTUSHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET

Yleistä tms.), joka on jäänyt pois käytöstä vähintään noin sata vuotta sitten, voi kuitenkin periaatteessa saada muinais- Maaseudun asutushistorialliset muinaisjäännökset ovat jäännösstatuksen. tutkimuksellisesti erittäin merkittäviä ja monipuolisia mutta suhteellisen vähän tutkittuja kohteita. Eri maa- kunnat poikkeavat asutushistorian osalta huomattavasti Kuninkaankartanot ja latokartanot toisistaan, eikä erilaisia asuinpaikkoja ja niiden suojelutavoitteita voi määritellä eri puolella Suomea samoin kri- Historia: Kuninkaankartanoiksi nimetyt valtiontilat kuu- teerein. Erilaisten asutushistoriallisten muinaisjäännös- luivat Ruotsin hallintojärjestelmään varhaiskeskiajalta ten merkitystä tuleekin aina tarkastella suhteessa alueen 1700-luvulle saakka. Niiltä hallittiin kruunun maaomai- laajempaan asutushistoriaan, sen ajoituskehykseen ja suutta, ja niihin liittyi usein oma lampuotilääni. Kunin- ominaispiirteisiin. kaankartanolaitos muuttui ajan kuluessa useita kertoja Maaseudun asutushistoriallisten muinaisjäännösten pystyäkseen vastaamaan uusiin tarpeisiin ja hallinnollisiin tutkimuksellisesti arvokkaimman kerrostuman muo- aatesuuntiin. dostavat kohteet, joiden juuret ajoittuvat keskiajalle tai Keskiajan kuninkaankartanot, joita oli Suomessa 1500-luvulle – autioituneet kylätontit ja yksinäistalo- parikymmentä, olivat etupäässä lampuotien veroilla yl- jen paikat sekä säterien, kuninkaankartanoiden ja pap- läpidettyjä hallinto- ja talouskeskuksia, jotka toimivat piloiden paikat. Tuolta ajalta historialliset lähteet ovat myös kruunun virkamiesten residensseinä ja tarvitta- suhteellisen vähäisiä ja aihepiireiltään rajoittuneita, eikä essa seurueensa kanssa valtakuntaansa kiertävän ku- geometrisia karttoja tehty. Tämän vuoksi näiden koh- ninkaan majapaikkoina. Niiden tuotto oli yksi kunin- teiden löytäminen voi olla varsin haasteellista. Myös kaan tärkeimmistä tulonlähteistä. Kustaa Vaasan aikana 1600- ja 1700-luvulle ajoittuvien asutushistoriallisten kruunusta tuli valtakunnan merkittävin maanviljelijä ja jäännösten suojelu ja tutkimus on erittäin perustel- karjankasvattaja. Kuninkaankartanot, joita kutsuttiin tua, vaikka lähteiden määrä onkin aiempaa runsaam- myös karjakartanoiksi, olivat kruunun hallussa ole- pi. 1800-luvulta peräisin olevien jäännösten kohdalla via suurtiloja, jotka olivat alueensa hallintokeskuksia tulee käyttää tapauskohtaista harkintaa, sillä ko. ajalta ja tarvittaessa sotilaallisia tukikohtia. Niiden johdossa on jo runsaasti käytettävissä erilaisia historiallisia läh- olivat voudit, jotka kontrolloivat mm. veronkantoa ja teitä ja maaseudun elämää dokumentoitiin tuolloin taloudellisten voimavarojen hyödyntämistä. Kuninkaan- myös kansatieteellisesti varsin monipuolisesti. Erilais- kartanot perustettiin seudun parhaille viljelysmaille ja ten 1800-luvulle ajoittuvien rakennuksenpohjien ym. hyvien luonnonresurssien ja kulkuyhteyksien äärelle, asutushistoriallisten jäännösten määrä on myös erittäin sillä niiden tehtävänä oli myös tuottaa elin- ja muita tar- suuri, minkä vuoksi yksittäisen jäännöksen tutkimuk- vikkeita armeijalle. Yksi kartanovoutikunta käsitti Suo- sellinen merkitys voidaan yleensä nähdä vähäisenä. messa keskimäärin kolme pitäjää. Latokartanot olivat Asutushistoriallinen kohde (asuinrakennuksen pohja puolestaan linnojen ja suurimpien kuninkaankartanoi-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 27 den sivutiloja, joiden tehtävänä oli linnan tai kartanon distilan, muodostamaa kylään verrattavaa verotuksellista talouden tukeminen. kokonaisuutta (yksinäistilaa ei tule sekoittaa torppaan, Kruunun hallussa oli Suomessa 1500-luvulla 49 ks. torpat). Autioituneet kylätontit, ts. kylien autioitu- kuninkaan- ja latokartanoa. Niiden kukoistuskautta neet tonttimaat,5 ovat yksi arvokkaimmista historiallisen oli 1550-luvun jälkipuolisko. Useimmat lakkautettiin ajan muinaisjäännösryhmistämme. Vielä 1800-luvulla yli 1570-luvun puoliväliin mennessä; osa muutettiin soti- 90 % maamme väestöstä eli maaseudulla, mutta talon- lasvirkataloiksi tai siirrettiin aatelin omistukseen. poikaisväestön elämää on tutkittu arkeologisesti hyvin vähän. Tämä johtunee siitä, että aihe on mielletty lähinnä Kuvaus: Kuninkaankartanoita tunnetaan historiallisista kansatieteen piiriin kuuluvaksi, ja vallalla on myös ollut lähteistä, mutta kaikkia ei niissä mainita tai niiden ole- käsitys puurakentamiseen ja -esineistöön perustuvasta, massaolo käy vain välillisesti ilmi. Kaikkien sijaintipaik- maaperässä huonosti säilyvästä ja köyhästä materiaali- kaa ei tunneta. Joidenkin kuninkaankartanoiden sijainti- sesta kulttuurista, jonka arkeologinen tutkiminen ei ole paikat ovat samankaltaisia kuin keskiaikaisilla linnoilla, mielekästä. Aktiivinen kiinnostus vanhojen kylätonttien joten puolustusvarustustenkin olemassaolo on mahdol- suojeluun ja tutkimiseen on oikeastaan herännyt vasta lista. Perniössä on tutkittu arkeologisesti yhtä keskiai- 1990-luvun lopulla. kaista ja yhtä 1500-luvun kuninkaankartanon paikkaa. Tutkimuksellisesti erityisen arvokkaita ovat jo kes- Niiden liikenteellinen sijainti Suuren rantatien ja jokien kiajalla (tai jopa rautakaudella) asutetut kylätontit, jot- varressa on ollut erinomainen, ja läheisiä koskia on hyö- ka ovat autioituneet suhteellisen varhain, viimeistään dynnetty myllyjen ja sahan vesivoimana. Rakennukset 1700-luvun alussa. Oma arvonsa on myös myöhemmin olivat molemmissa kohteissa olleet puisia. 1500-luvun asutetuilla sekä jopa edelleen rakennetuilla kylätonteilla. paikkaan liittyi kukkulan laella sijaitseva umpipihamai- Kylätontit ovat tärkeää ensisijaista lähdeaineistoa tutkit- nen rakennusryhmä ja suuria kivikellareita. Kaivaustutki- taessa esimerkiksi asutuksen leviämistä ja vakiintumista muksista päätellen kuninkaankartanoiden arkeologinen maassamme, autioitumisen syitä ja seurauksia sekä talon- jäämistö on selvästi monipuolisempaa kuin talonpoikais- poikaista elämänmuotoa, rakentamista ja esinekulttuuria talojen, muttei osoita merkittävimpien säterien veroista sekä niissä havaittavia muutoksia ja yhteyksiä. Keskiai- vaurautta. kaista kylätonttia ympäröivä maisema on saattanut muut- tua ratkaisevasti vuosisatojen saatossa, mutta on kohteita, Suojelu: Kuninkaankartanot edustivat uusia rakennusta- joissa ikivanhan historiallisen maiseman ja maankäytön poja sekä maatalouteen ja sen sivuelinkeinoihin liittyviä elementit ovat edelleen hyvin tunnistettavissa. Myös uudistuksia maaseudulla. Ne olivat suuria tuotantolai- moni perinnebiotoopiksi luokiteltu kohde on itse asiassa toksia, jotka hyödynsivät monenlaisia resursseja. Niissä autioitunut kylätontti. työskenteli monien alojen edustajia ja eri elinkeinojen Kylien kokonaista tai osittaista autioitumista on ta- taitajia. Kuninkaalliset seurueet ja valtakunnan tärkeät pahtunut mm. sota- ja verorasitusten, maanomistukses- virkamiehet yöpyivät niissä matkoillaan. Tämä tekee niistä sa tapahtuneiden muutosten sekä katovuosien ja kulku- tutkimuksellisesti erittäin monipuolisia kohteita, joihin tautiepidemioiden seurauksena. Autioitumista tapahtui on liitettävissä myös henkilöhistoriaa. Useimpien sijainti erityisesti 1560-luvulta 1700-luvun alkupuolelle. On tunnetaan ainakin jonkinlaisella tarkkuudella, mutta kaik- huomattava, että maakirjoissa esiintyvä maininta ”au- kia ei ole kyetty toistaiseksi paikallistamaan. On huomat- tio” merkitsee tilan veronmaksukyvyttömyyttä eikä tava, että kuninkaankartanoon liittyy yleensä myös mm. välttämättä asumattomuutta tai maanviljelyn lakkaamis- sahan ja myllyn paikka sekä mahdollisesti muitakin tuo- ta. Tärkeimmät asutushistorialliset lähdesarjat alkavat tantolaitoksia. Kuninkaankartanoiden ja latokartanoiden 1500-luvun puolestavälistä, mutta jo sitä ennen olivat talouskeskusten sekä niihin liittyvien tuotantolaitosten monet kylät ja talot ehtineet autioitua. Varhain autioitu- jäännökset ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. neen asutuksen paikallistaminen on haastava tehtävä, joka vaatii huolellista perehtymistä arkistolähteisiin. Varhain kadonneet kylät ja tilat ovat usein syrjässä vanhimpien Kylätontit ja yksinäistalot karttojen keskusalueista, ja niitä voidaan löytää mm. kylien rajoille ja reunoille merkittyjen pelto- ja niitty- Historia: Kylien asuin- ja talousrakennukset rakennettiin lohkojen yhteydestä. Viimeksi mainituista löytyy usein tonttimaalle, joka jakaantui talolukua vastaavaan määrään ainoastaan maininta vanhan kartan selitysosasta. tontteja. Yhdessä kylässä saattoi olla useita tonttimaita. Yksinäistalolla tarkoitetaan yhden talon, esimerkiksi uu- 5 Myös termiä kylänpaikat on käytetty.

28 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 kumpareilla tai selänteiden päivänpuoleisilla, tuulensuo- jaisilla terasseilla metsän ja pellon reunassa. Kylän talot saattoivat sijaita joko yhtenä keskittymänä tai hajallaan kahdella tai useammalla tonttimaalla. Jälkimmäisessä tapauksessa saattaa myös olla kyse alun perin kahdesta tai useammasta kylästä, jotka on yhdistetty ennen 1560-lukua. Monissa kylissä tonttimaiden paikat vaihtelivat ajan saatossa. Varsinais-Suomen ja Länsi-Uudenmaan ryhmäkylät olivat melko pieniä. Sen sijaan suuret ja tii- viit ryhmäkylät olivat tyypillisiä erityisesti Hämeelle ja Itä-Uudellemaalle ja kylätien varrella sijaitsevat rivi- tai raittikylät Varsinais-Suomen sisäosille ja Satakunnalle. Pohjanmaalla ja Tornionjokilaaksossa talot sijaitsivat puolestaan yleensä nauhamaisesti jokivarsilla tai rannikolla joskus pitkänkin matkan päässä toisistaan. Kaski- alueilla Savossa, Pohjois-Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Kainuussa asutus sijoittui enimmäkseen yksinäistaloi- Inventointia Valkeakosken (ent. Sääksmäki) Annilan kylän na tai pieninä kyläkuntina vesistöjen äärelle, Kainuussa 1600-luvun alkupuolella autioituneella paikalla vuonna 2000. myös vaarojen rinteille. Pohjois-Karjalassa oli yksinäista- Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto. lojen ja pienten kylien ohella myös suuria kyliä. Kylätonttien inventoinneissa on havaittu, että tont- Vanhan asutuksen ja autioituneiden kylätonttien pai- timaat saattavat sijaita topografisesti hyvin monenkirja- kantamisessa keskeisintä lähdeaineistoa ovat pitäjän- ja villa paikoilla. Taloudellisen maankäytön ja pyrkimyksen paikallishistoriat, lähdejulkaisut (verkossa Diplomata- turvallisuuteen on arveltu vaikuttaneen kylämuotojen rium Fennicum ja Svenskt diplomatariums huvudkarto- kehittymiseen. Hämeessä vesistöt, kallioiset mäet, mo- tek över medeltidsbreven), Suomen asutuksen yleislu- reenikummut ja harjut estivät peltoaukeiden leviämisen ettelo (verkossa www.narc.fi/Arkistolaitos/SAY/) sekä lakeuksiksi. Kulttuurimaa laajeni yksinäisinä saarekkei- painettu 1560-luvun kyläluettelo kartastoineen. Tär- na kauas takamaille, ja kylänvainiotkin olivat pirstaleisia. keimpiä lähteitä ovat kuitenkin vanhat geometriset mit- Satakunnassa ulkopeltolohkot käsittivät yleensä suhteel- taukset kuten 1600- ja 1700-lukujen geometriset kartat lisesti pienemmän osan viljelysalasta kuin Hämeessä, ja niiden maanmittauskonseptit sekä isojakokartat. Kart- ja erityisesti Ala-Satakunnassa rivi- tai raittikylät olivat tojen tulkinnassa on syytä huomioida niissä näkyvät pel- usein hyvinkin säännöllisiä. Pinnanmuodostuksen sään- tokuviot, nimistö, selitykset ja muut merkinnät. Karttoja nöllisyys on otettava huomioon kylämuotoa määrännee- löytyy nykyään jo paljon myös verkosta (www.virtuaa- nä tekijänä, mutta kruunu on myös verotusta järjestel- liyliopisto.fi/maakirjakartat/, Kansallisarkiston digitaa- lessään puuttunut tonttien sijoitteluun: tonttimaiden liarkisto http://digi.narc.fi/digi/, Kymenlaakson histo- pituuksien on näet havaittu melko usein lähentelevän rialliset kartat Kyhika http://kartat.kotka.fi/Standard/ tiettyjä standardimittoja. Maanlakien mukaan tontin ko- index.jsp). Lisäksi maanmittaushallituksen kartoista on ko määräytyy talon omistamien peltojen mukaan, tontti luetteloita Kansallisarkiston digitaaliarkistossa. Painettu on pellon ”äiti”. ”Kuninkaan kartasto Suomesta 1776–1805” soveltuu Useimmissa Suomen kylissä oli 1560-luvulla muu- laajempien alueiden yleispiirteiseen tarkasteluun, mutta tama talo, mutta suurimmissa kylissä oli taloja jopa ne- inventoinnin ainoaksi karttalähteeksi se ei riitä. Vanhoja lisenkymmentä, ja ne saattoivat sijaita useilla erillisillä karttoja käytettäessä on muistettava, että kartta kuvaa ai- tonttimailla. Keskiajalla yhteen taloon kuului mahdolli- noastaan kartoitushetken tilannetta, ja talojen paikat ovat sesti muutama rakennus, mutta 1600-luvulla tavallisesti saattaneet vaihdella suhteellisen lyhyenkin ajan kuluessa. jo toistakymmentä, jopa enemmän. Kansatieteellisten Maankäytön myöhempiä vaiheita voi selvittää mm. nuo- lähteiden perusteella rakennukset oli uudella ajalla rempien karttojen kuten Senaatin- ja pitäjänkarttojen yleensä sijoiteltu yhden tai kahden umpipihan, asuin- ja sekä ilma- ja muiden valokuvien avulla. karjapihan, ympärille. Riihet, pajat ja saunat sijaitsivat Kylien tonttimaat sijaitsivat lounaisten ja eteläisten palovaaran vuoksi tavallisesti tontin ulkopuolella. Kes- maakuntien peltoviljelyalueella yleensä viljelyyn kelpaa- kiajalla asumuksena oli savupirtti, jossa lämmönlähtee- mattomilla, peltojen ja niittyjen ympäröimillä moreeni- nä oli sisäänlämpiävä kiuasuuni, tai savutupa, jossa oli

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 29 tai jopa yli tuhat. Lisäksi suuri osa kylien tonttimaista on autioitunut osittain siten, että esimerkiksi tonttimaan toisella puoliskolla asutaan edelleen ja toinen on jäänyt rakentamattomaksi. Kylätontin lähiympäristöstä on yleensä löydettävissä erilaisia elinkeinohistoriallisia jäännöksiä. Kylätontilla eli kylän tonttimaalla tarkoitetaan sitä aluetta, jossa talojen tontit asuin- ja talousrakennuksineen ovat sijainneet. Autioituneella tonttimaalla voi olla näkyvissä uuninraunioita (neliömäisiä kivien ja tiilimurs- kan sekaisia maakumpareita), kiukaanpohjia, nurkkakiviä tai kivijalkoja, multapenkkiperustuksia, kellarikuoppia, kaivoja, kiviaitoja ja tienpohjia sekä kulttuurikasvillisuut- ta. On kuitenkin yleistä, ettei keskiaikaisella kylätontilla ole lainkaan maan pinnalle erottuvia jäännöksiä, jolloin tonttimaan paikallistaminen on vaikeaa ilman koekai- vauksia. Kulttuurikerros on kylätonteilla yleensä ohut ja orgaaninen materiaali heikosti säilynyttä, sillä toisin kuin kaupungeissa, on lanta kerätty huolellisesti talteen ja levitetty viljelyksille, eikä se ole päässyt kerrostumaan Sipoon Immersbyn Broaksen vanhalla tonttimaalla asutaan asuinpaikalle. Arkeologiset jäännökset keskiaikaisista ra- edelleen. Kuva V-P Suhonen, Museovirasto. kennuksista voivat olla hyvin vaikeasti tulkittavia ja fragmentaarisia. Keskiaikaisiin kyliin liittyi myös kyläkalmis- muurattu sisäänlämpiävä uuni. Ulospäin lämpiävät, satoja. Hautoja voi löytyä kylätontin sellaisesta osasta, jossa vuhormilliset uunit tulivat talonpoikaistaloissa käyttöön maaperä on hiekkaa (ks. kirkolliset muinaisjäännökset – vähitellen myöhäiskeskiajalta alkaen. Parituvat alkoivat ortodoksi- ja muut kyläkalmistot). yleistyä maaseudulla uuden ajan alussa. Kylätonttien arkeologisia inventointeja on tehty eni- Ensimmäinen isojakoasetus annettiin vuonna 1757. ten Uudellamaalla, Itä-Uudellamaalla, Kanta-Hämeessä, Sen tarkoituksena oli yhdistää talojen siellä täällä kylän Pirkanmaalla ja Kymenlaaksossa sekä jonkin verran myös mailla sijaitsevat kapeat peltosarat yhtenäisemmiksi alu- Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Suuresta osasta Suo- eiksi viljelyn tehostamiseksi. Autioitumisilmiö tosin johti mea inventointitiedot puuttuvat toistaiseksi kokonaan. paikoin jo 1500- ja 1600-luvuilla kylän sarkajaon osit- Kylätonttien kaivaustutkimuksissa on todettu, että 1600- taiseen tai kokonaiseen purkamiseen, kun autiotilojen ja 1700-luvun karttoihin merkityltä kylätontilta ei vält- omistuksia on yhdistetty. Jakaminen aloitettiin Pohjan- tämättä löydy keskiaikaisia muinaisjäännöksiä, vaikka maalta ja suoritettiin vaiheittain maan eri osissa. Ennen lähdetietojen perusteella kylä onkin ollut olemassa jo vuotta 1800 oli Keski-Pohjanmaa, Etelä-Suomi ja Poh- keskiajalla. Keskiaikaista vaihetta voikin olla syytä etsiä jois-Savo pääsoin jaettu. Lapin osalta isojako saatettiin laajemmalta alueelta muutaman sadan metrin säteellä päätökseen vasta 1930-luvulla. Vuoden 1775 asetuksessa karttaan merkitystä paikasta. Historiallisten karttojen määrättiin myös ahtaiden kylärykelmien hajottamisesta lisäksi topografia, rannansiirtymän rekonstruointi ja ulosmuutoin, mutta muuttoja yleensä vastustettiin eikä maaperä voivat antaa viitteitä vanhimman asutuksen si- niitä pantu Kaakkois-Hämeen ja Itä-Uudenmaan suuria jainnista. ryhmäkyliä lukuun ottamatta merkittävissä määrin toi- Edelleen asutuilla kylätonteilla sijaitsee yleensä eri- meen ennen kuin vuonna 1848 alkaneiden uusjakotoi- ikäisiä pientaloja talousrakennuksineen ja pihapiireineen. mitusten yhteydessä. Myös näillä paikoilla voi hyvinkin sijaita kiinteitä mui- naisjäännöksiä rakennusten välissä ja alla. Inventoinnissa Kuvaus: Kyliä ja yksinäistaloja oli 1560-luvulla Suomessa ei tiiviisti rakennetun kylätontin läpikäymiseen kanna- (Karjalan 700 kylää mukaan lukien) noin 7 500, joissa ta kuitenkaan käyttää paljon aikaa, vaan resurssit tulee monissa oli useita tonttimaita. Suurin osa näistä paikoista pääasiassa suunnata kokonaan tai osittain autioituneiden on edelleen asuttuja. Tehdyistä kylätontti-inventoinneista tonttien tarkastamiseen. päätellen kokonaan jossakin vaiheessa autioituneita kylä- Osa kylien autioituneista talonpaikoista on otettu tontteja on maassamme kuitenkin todennäköisesti satoja myöhemmin viljelykseen. Tällaiset kohteet ovat paikan-

30 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Hangon Gunnarsängenin keskiaikaisen kylätontin kaivauksissa tutkitaan rakennusten, tulisijojen, teiden ja viljelystilkkujen fragmentaarisia jäännöksiä. Kuva Marianna Niukkanen 2005, Museovirasto. nettavissa parhaiten peltojen pintapoiminnalla. Tyypilli- honneet vanhimpia kerrostumia. Lisäarvoa kylätontille siin keski- ja uuden ajan alun asuinpaikkalöytöihin kuu- tuo hyvin säilynyt kulttuurimaisema ja ympäristö, jonka luvat palanut savi, palaneet kivet ja luut, keramiikka, ns. kautta kylätontin suhde vanhoihin elinkeinoihin on edel- hevosenkengännaulat ja tiilimurska. Ajoittavia löytöjä on leen hahmotettavissa. yleensä niukanpuoleisesti. Kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat 1500-luvun maakirjoissa mainittujen kylien6 kokonaan tai osittain autioitu- Suojelu: Kylätontteja inventoitaessa tulisi pyrkiä selvit- neet tonttimaat sekä jo sitä ennen hävinneiden kylien ja tämään kylän ikä (vanhin lähdemaininta ja arvio siitä, talojen paikat. Ikäraja tulee kuitenkin suhteuttaa seudun kauanko kylä on ollut olemassa ennen mainintaa, esim. yleiseen asutushistoriaan; esimerkiksi Savossa sekä Itä- ja ottaen huomioon lähistön rautakautiset muinaisjään- Pohjois-Suomessa voidaan myös tätä nuoremmat talon- nökset sekä alueen yleinen asutushistoria), koko (talo- paikat nähdä tutkimuksellisesti merkittävinä. Käytännön jen lukumäärä vanhimmissa maakirjoissa) ja osittain tai kenttätöissä on käynyt ilmi, että edelleen rakennetullakin kokonaan tapahtuneen autioitumisen tai ulosmuuttami- kylätontilla voi joskus olla jäljellä hyvin säilyneitä, jopa sen ajankohta sekä autioitumisen jälkeinen maankäyttö rautakautisia kulttuurikerroksia rakennusten välissä ja alla pääpiirteissään. Kylätontin tutkimuksellista merkitystä sekä teiden vierustoilla. Näin ollen muinaisjäännösalu- korostavia seikkoja ovat korkea ikä, kylän suuri koko, eiksi voidaan rajata autioituneiden tonttien ohella myös varhainen autioituminen kokonaan tai osittain sekä edelleen asutut kylätontit siinä tapauksessa, että paikalla kohteen pieni tuhoutumisaste. Myös pitkä asutusjatku- vuus (esimerkiksi rautakauden lopulta 1800-luvulle) 6 Ks. esim. Jutikkala, Eino 1973: Suomen asutus 1560-luon kiinnostava seikka, mikäli on oletettavissa, etteivät vulla, kyläluettelot ja kartasto sekä Suomen asutuksen nuorempi rakentaminen ja maankäyttö ole pahasti tu- yleisluettelo SAY.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 31 sijaitsee pääasiassa kevyesti perustettua pientaloasutusta, kennushankkeita (omakotirakentamista, vesihuoltotöitä tontilla tiedetään olleen 1500-luvulla useita taloja7 ja on jne.). Kylätonttien kaavamerkinnöissä voidaan tuoda oletettavaa, että paikalla on voinut säilyä asutusjäännöksiä esiin erilaisia suojelutavoitteita (sm, sm-2, /s). Kohteen keskiajalta tai jopa sitä vanhemmalta ajalta. Edelleen asut- suojeluarvon määrittely edellyttää inventoijalta lähteisiin tuun kylätonttiin voidaan suhtautua muinaisjäännöksenä ja maastotarkasteluun pohjautuvaa selkeää arviota koh- myös siinä tapauksessa, että sitä on kohtaamassa merkit- teen säilyneisyydestä ja arkeologisesta tutkimuspotenti- tävä tai totaalinen maankäytön muutos. Tällöin tulee ar- aalista. Arvio esitetään kohdekuvauksessa. Museovirasto vioida, edellyttääkö hankkeen toteuttaminen arkeologisia on laatinut erillisen ohjeen kylätonttien rajaamisesta, tutkimuksia. luokittelusta ja nimeämisestä. Muinaisjäännösalueen rajauksen perusteena ovat käy- tettävissä oleva vanhin karttamateriaali (1600–1800-lu- Maakunta Kyliä ja Kuninkaan- Sätereitä ku), maastohavainnot ja topografia sekä mahdollisuuk- yksinäistaloja kartanoita sien mukaan koekuopittamalla tai kairaamalla saadut Varsinais-Suomi 2183 12 106 (56) havainnot kulttuurikerroksesta. Rajauksen tulee olla Ahvenanmaa 229 3 2 (2) laajuudeltaan kohtuullinen ja hyvin perusteltu. Satakunta 1017 4 11 (8) Talonpaikkoja, jotka ovat syntyneet 1700-luvun puo- Häme 1150 6 15 (10) livälin jälkeen esimerkiksi isojaon jälkeen tapahtuneen ulosmuuton seurauksena, ei pääsääntöisesti pidetä kiin- Länsi-Uusimaa 751 4 26 (11) teinä muinaisjäännöksinä. Ne rinnastuvat suojelukohtei- Itä-Uusimaa 280 3 52 (15) na samanikäisiin torppiin (ks. maaseudun asutushistori- Karjala 734 8 21 (2) alliset muinaisjäännökset – torpat). Nuori autioitunut Savo 687 8 – talonpaikka voidaan luokitella muinaisjäännökseksi siinä Pohjanmaa 484 2 – tapauksessa, että siihen on erityisiä perusteita, ja koh- Yhteensä 7515 50 233 (104) teen on tällöin oltava kokonaisuutena hyvin säilynyt ja edustava. Suomen asutus 1560-luvulla (suluissa olevat säterit muo- Myös nykyisin viljelyksessä oleva kylätontti tai talon dostavat eri kylän). Lähde: Jutikkala 1973b. paikka voidaan katsoa kiinteäksi muinaisjäännökseksi, mikäli voidaan olettaa, että muokkauskerroksen alla on voinut säilyä kiinteitä rakenteita. Vallitseva maan- Pappilat käyttö eli viljely voi kuitenkin jatkua kohteessa. Ne historialliset kylätontit tai tonttimaiden osat, jotka Historia: Pappila oli papinviran hoitajan palkkatila, jonka ovat selvästi tuhoutuneet (paikalla on eritasoliittymä, raivaaminen, rakentaminen ja varustaminen kuuluivat kerrostaloja, moderni pientaloalue, voimakkaasti muo- seurakunnan talonpojille. Pappila sijaitsi yleensä kirkon kattu pihapiiri, soranottoalue tms.), eivät ole kiinteitä välittömässä läheisyydessä tai enintään puolen kilomet- muinaisjäännöksiä. Kohde ei ole luokiteltavissa kiinte- rin päässä siitä. Sisämaassa matka saattoi olla pitempikin, äksi muinaisjäännökseksi myöskään siinä tapauksessa, mutta kirkolle oli silloin oltava hyvä vesiyhteys. Uudella että historialliseen karttaan on merkitty talo, mutta ajalla pappilat olivat omavaraisia suuria maanviljelystilo- maastossa ei ole havaittavissa mitään asuinpaikkaan ja, joita viljelivät torpparit ja päivätyöläiset. Ne toimivat viittaavia konkreettisia merkkejä maan pinnalla eikä eräänlaisina mallitiloina alueellaan ja toivat mm. puutar- pinnan alla. haviljelyn alkeet talonpoikien tietoon. Kylätonttien suojelu on varsin haasteellista, sillä kohteita on tuhansia, useat niistä ovat melko laajoja ja suurin Kuvaus: Keskiaikaiset pappilat vastasivat rakennuskan- osa kylätonteista on ainakin osittain edelleen tavalla tai naltaan ja materiaaliselta kulttuuriltaan oletettavas- toisella käytössä, jolloin niihin kohdistuu jatkuvasti ra- ti vaurasta talonpoikaistaloa. Uudella ajalla annettiin pappiloiden rakennuskannasta tarkat säännöt. Päära- 7 Jos kylätontilla on ollut aiemmin vain yksi talo ja paikka kennuksen tuli olla edustava ja ajanmukainen. Pappilat on edelleen rakennettu, ei arkeologisesti relevantteja oli 1700-luvulla rakennettava uuden karoliinisen kaavan jäännöksiä ole välttämättä säilynyt. On kuitenkin otettava mukaan, symmetriaan ja järjestykseen pyrkien. Pappi- huomioon sekin mahdollisuus, että kylässä on ollut keski- loihin kuului kuten kartanoihinkin miespiha, hiukan ajalla useita taloja, mutta niistä on autioitumisen seurauk- etäämmälle sijoitettu talouspiha, ryytimaa ja puutarha. sena päätynyt 1500-luvun maakirjoihin vain yksi. Toteutus vaihteli riippuen mm. maastosta ja olemas-

32 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 jonne perhe, karja ja omaisuus vietiin turvaan. Myös kallioluolia kerrotaan käytetyn pakopaikkoina. Metsissä pitivät majaansa myös venäläisiä vastustavat sissit, jotka toimivat etenkin Savossa ja Kainuussa. Eniten miehi- tyssotilaita oli Länsi-Suomessa ja siviiliväestöön koh- distuva raakuus suurinta Pohjanmaalla, jossa oli myös eniten pakosalle lähteneitä. Venäläissotilaat ryöstelivät ja polttivat kyliä sekä surmasivat ja vangitsivat talon- poikia – tosin isonvihan aikaisia väkivallantekoja on jo aikanaan liioiteltu, ja tarinat ovat myöhemmin saaneet legendaarisia piirteitä. Aikakauteen liittyy myös runsaasti tarinoita metsiin ja järvien pohjaan kätketyistä aarteista.

Kuvaus: Piilopirttien sijoja ja pakopaikkoina käytettyjä luolia tunnetaan tarinoiden ja perimätiedon pohjalta. Alatornion pappila 1890-luvulla. Kuvassa näkyvät rakennukset Lisäksi metsistä löytyy kiukaanpohjia yms. väliaikaisiin vastaavat lukumääräisesti vuoden 1832 inventaarioluetteloa. asumuksiin viittaavia jäännöksiä, joita on arveltu piilo- Kuva Tornionlaakson maakuntamuseo, kuvaaja tuntematon. pirttien paikoiksi. Kysymyksessä voivat olla myös elinkeinojen harjoittamiseen liittyvät tilapäisasumusten paikat. sa olevasta rakennuskannasta. Rakennuksia saattoi ol- Kohteen osoittaminen nimenomaan piilopirtin paikaksi la parisenkymmentä. Pappiloiden paikat ovat yleensä voi olla vaikeaa. erittäin pitkäikäisiä, minkä vuoksi entisten rakennusten jäännökset sijaitsevat pääasiassa nykyisten pappiloiden Suojelu: Piilopirttien jäännökset ovat kiinteitä muinais- pihapiireissä. jäännöksiä. Keskiaikaisten ja 1500–1600-lukujen pappiloiden, etenkin niiden päärakennusten jäännökset ovat tutkimuksellisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä, tosin pap- Sotilasleirit pilan uudemmat rakennukset sijaitsevat yleensä samassa pihapiirissä ja niiden rakentaminen ja käyttö ovat voineet Ks. sotahistorialliset muinaisjäännökset tuhota vanhempia kerrostumia.

Suojelu: Autioituneet vanhojen pappiloiden paikat ovat Säterit ja kartanot8 kiinteitä muinaisjäännöksiä, samoin edelleen käytössä olevien pappiloiden pihapiirissä sijaitsevat vanhat raken- Historia: Maallinen rälssi sai syntynsä Alsnön herrain- nusjäännökset. Edelleen asuttujen vanhojen pappiloiden päivillä vuonna 1280, kun Maunu Ladonlukko myönsi kohdalla muinaisjäännösnäkökulma on huomioitava eri- verovapauden ”kuninkaan miehille” ja niille talonpojille, laisten korjaus- ja kaivutöiden sekä täydennysrakentami- jotka pystyivät ylläpitämään ratsumiehen. Vuodesta 1569 sen yhteydessä, mikä tulee ottaa huomioon mm. kaava- lähtien rälssioikeus katsottiin periytyväksi, eikä ratsupal- merkinnöissä. velusta enää edellytetty, jolloin rälssistä alkoi erottua ns. aateli. Rälssimiehen asuinkartanoa kutsuttiin säteriksi. Lisäksi hänelle kuului vaihteleva määrä talonpoikaistiloja, Piilopirtit joiden verotuoton hän sai itselleen. Säterien joukossa oli

Historia: Varsinkin isonvihan (1713–1721) venäläismie- 8 Käsitteiden säteri, rälssisäteri, kartano ja herraskartano hityksen aikaan liittyy tietoja ja tarinoita kasakoita met- käyttö on melko kirjavaa. (Rälssi)säterillä tarkoitetaan siin paenneista ihmisistä, jotka piiloutuivat pelätessään keskiaikaisperäistä aatelin asumakartanoa. Kartano on henkensä, elikoidensa ja omaisuutensa puolesta sekä eräänlainen yleisnimi, jolla voidaan tarkoittaa aatelin välttyäkseen väenotoilta eli joutumasta Venäjän armei- asumakartanon lisäksi myös esimerkiksi aatelittoman jaan tai pakkotöihin suurtilallisten pelloille. Korpiin, perustamaa ruukinkartanoa, sotilasvirkataloa tai vaurasta saariin ja saloseuduille rakennettiin pieniä piilopirttejä, yksinäistaloa, joka ei liity kylään.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 33 Pohjan Gennäsin myöhäiskeskiaikaisesta kartanolinnasta on Espoon Albergan kartanon 1700-luvun päärakennuksen jäljellä holvattu kellarikerros, jonka päälle on myöhemmin paikalla on edelleen näkyvissä vuosisadan puolivälissä rakennettu puinen päärakennus. Kuva Marianna Niukkanen, rakennetun monumentaalisen terassipuutarhan kivirakenteita. Museovirasto. Kuva Päivi Maaranen, Museovirasto. todellisia suurtiloja, mutta useimmat vastasivat kooltaan Kuvaus: Säterien rakennukset oli keskiajalla rakennet- suuria tai tavanomaisia talonpoikaistiloja. Sätereille kuu- tu puusta, eivätkä ne ehkä juurikaan eronneet suurista luvia rälssitiloja viljeltiin joko palkkatyöväen tai vuokra- talonpoikaistaloista, joskin rakennuskantaa saattoi olla viljelijöiden eli lampuotien voimin. enemmän. Rakennusten keskinäisestä sijoittelusta ei ole Nyköpingin herrainpäivillä vuonna 1396 kiellettiin juuri tietoa ennen 1600-lukua, mutta todennäköisesti rälssiä rakentamasta linnoitettuja rakennuksia. Kielto ku- ne oli ryhmitelty miespihan ympärille, ja talouskeskus mottiin vuonna 1483, minkä jälkeen aatelisto rakennutti sijaitsi hieman etäämmällä. kivisiä päärakennuksia, joita kutsutaan kartanolinnoiksi. Säterin sijoituspaikkaan vaikuttivat kulkuyhteydet Niitä rakennettiin Suomeen parikymmentä, pääosa Var- (vesi- ja maareitit) sekä mahdollisuus vesivoiman käyt- sinais-Suomeen ja läntiselle Uudellemaalle. töön (myllyt, sahat). Säteriin sulautettiin yleensä läheisiä 1600-luvun sotien seurauksena perustettiin lisäksi kyliä, joiden tonttimaat autioituivat. Keskiaikaisen säte- lahjoitusmaille satoja uusia sätereitä ja kreivi- ja vapaa- rin rakennukset sijaitsivat usein vaikeapääsyisellä pai- herrakuntia. Rautaruukkien yhteyteen syntyi 1600- ja kalla, esimerkiksi luontaisen tai ihmisvoimin muokatun 1700-luvuilla ns. ruukinkartanoita. 1700-luvulla, jolloin vesiesteen takana. Kartanonpaikkaan saattoi liittyä myös myös aatelittomilla kuten upseeristolla ja kruunun vir- jonkinlaisia puolustusvarustuksia. Monella keskiajalla koja hoitavilla säätyläisillä oli oikeus hankkia rälssimaata, syntyneellä kartanolla oli maisemallinen yhteys pitäjän syntyi kartanoita myös sisämaahan. kirkkoon. Ennen 1500-luvun puoltaväliä autioituneet Keskiaikaista perua olevia rälssisätereitä tai niiden kartanonpaikat on vaikea paikallistaa lähdemateriaalin paikkoja on maassamme noin 250. Ne keskittyvät lou- vähäisyyden vuoksi. nais- ja etelärannikolle, Satakuntaan, Suuren rantatien 1500-luvulla rakennettujen kartanolinnojen ki- varteen ja Hämeen linnan vaikutuspiiriin. Vuoden 1600 viseen päärakennukseen liittyi joukko puisia sivu- ja vaiheilla sätereitä oli noin 340 ja niihin kuuluvia rälssiti- talousrakennuksia umpipihojen ympärillä. Kartano- loja 2 100. Enimmillään sätereitä oli 1670-luvulla noin linnoista osa on edelleen käytössä rakennuksina, osa 900, joista kuitenkin suuri osa peruutettiin 1680-luvulla restauroituina raunioina ja osa enemmän tai vähem- isossa reduktiossa takaisin kruunulle tai muutettiin so- män unohduksiin jääneenä. Niistä valtaosa on jonkin tilasvirkataloiksi tai säteriratsutiloiksi, joiden oli vero- tasoisesti tutkittu ja mitattu, mutta osassa ei ole tehty vapauden vastineeksi ylläpidettävä rakuunaa. Jäljelle jäi minkäänlaisia arkeologisia tutkimuksia, eikä kaikkien noin 250 rälssisäteriä ja saman verran ratsuvelvollisia lähteissä mainittujen kartanolinnojen paikkaa edes var- sätereitä. muudella tiedetä.

34 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 1600-luvulla vauraimpien kartanoiden päärakennus- koista ovat erityisasemassa keskiaikaisperäiset säterit se- ten pohjakaavoissa ja rakennusten sommittelussa alkoi kä kiviset kartanolinnat kellareineen ja pihapiireineen. näkyä pyrkimystä symmetrisyyteen. 1700-luvulla myös Niissä muinaisjäännösnäkökulma on huomioitava eri- pienemmät kartanot, pappilat ja virkatalot rakennettiin laisten korjaus- ja kaivutöiden yhteydessä, mikä tulee yleensä umpipihaa avoimemman barokkikaavan mukaan, ottaa huomioon kaavamerkinnöissä. Suojelu on joissa- eli päärakennusta reunusti symmetrisesti kaksi saman- kin tapauksissa syytä ulottaa myös kartanopuistojen ja laista siipirakennusta. Miespihan lisäksi kartanoon kuului -puutarhojen säilyneisiin vanhoihin (1500–1800-luku) talouspiha, jonka ympärille oli ryhmitelty sivu- ja talo- maa- ja kivirakenteisiin. Kartanoiden omistuksessa ol- usrakennuksia ja kellareita, sekä puutarha- ja puistora- leisiin lampuotitiloihin suhtaudutaan muinaisjäännöksinä kenteita. Symmetrisiä pihoja saattoi olla useampiakin. samalla tavoin kuin muihinkin talonpoikaistaloihin (ks. Pyrkimys symmetriaan murtui 1800-luvun alussa, jol- kylätontit ja yksinäistalot). loin vapaasti sommitellut englantilaiset puistot tulivat muotiin. Kartanoiden puistoja on jonkin verran tutkittu kaivauksin, joiden tavoitteena on yleensä ollut saada Tilapäisasumukset puiston ennallistamiseen tarvittavaa tietoa. Rakentaminen ja maankäyttö voi olla kartanoissa Ks. elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset massiivista verrattuna esimerkiksi kyliin. Niihin liittyi vallan ja vaurauden manifestoiminen kunnioitusta herät- tävillä rakennuksilla, monumentaalisilla puistorakennel- Torpat milla ja vaikuttavilla maisemanäkymillä. Suuressa osassa kartanoita on pihapiirin ja puiston maastonmuotoja Historia: Torpparilaitos syntyi keskiajalla kartanoiden yh- muokattu varsinkin 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa teyteen. Vielä 1600-luvulla ilmiö liittyi erityisesti kar- voimakkaasti täytemaaterasseilla, minkä vuoksi paikan tanoiden lisääntyneeseen työvoimatarpeeseen. Torppari alkuperäisen topografian hahmottaminen voi olla hanka- vuokrasi maa-alueen viljelyä varten ja maksoi vuokran laa. Mahdollisten keskiaikaisten jäännösten toteaminen lähinnä päivätöinä. Torppaan kuului maa-alueen lisäksi edellyttäisi monessa tapauksessa koneellista kaivaustut- asuintupa, pieni navetta ja muut tarvittavat talousraken- kimusta. Monissa kartanoissa on erittäin pitkä asutus- nukset. Vuodesta 1697 torppien perustaminen sallittiin jatkuvuus, ja päärakennus on saattanut sijaita jokseenkin rusthollien (ratsutilojen) tiluksilla. Torppien määrä oli samalla paikalla vuosisatoja, minkä vuoksi vanhimmista suhteellisen vähäinen 1750-luvulle asti. Vuonna 1757 rakennusvaiheista on ehkä säilynyt vain katkelmallisia kaikki talonpoikaistalot saivat oikeuden perustaa nii- jäännöksiä. tä, minkä jälkeen niiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti kymmenkertaistuen sadassa vuodessa (vuonna 1760 noin Suojelu: Kartanot olivat aineellisen ja henkisen kulttuurin 6 200, vuonna 1860 lähes 62 000 torppaa). edelläkävijöitä maaseudulla, ja niillä voi tämän vuoksi Sotilas- ja rakuunatorpat olivat ruotusotamiesten nähdä erityistä merkitystä paikallisina symboleina ja ja heidän perheidensä käytössä olevia vaatimattomia monumentteina. Niihin liittyvät kivi- ja puurakennus- asumuksia, joita oli 1700-luvulla oikeastaan jokaises- ten jäännökset, esinelöydöt ja luonnontieteellinen tut- sa kylässä. Mäkitupa oli puolestaan asuntotontiksi tar- kimusmateriaali voivat olla tutkimuksellisesti erittäin koitettu vuokra-alue, joka oli liian pieni päätoimiseen monipuolisia ja kertoa mm. erilaisten uutuuksien leviä- maanviljelyyn. Mäkitupalaiset toimivat pääasiassa tilojen misestä ja omaksumisesta maassamme. Arkeologinen työvoimareservinä kiireisinä aikoina. Mäkitupien määrä aineisto voi olla myös kansainvälisellä tasolla kiinnosta- alkoi varsinaisesti kasvaa vasta 1800-luvun puolenvälin vaa johtuen aateliston maantieteellisesti laajoista sosiaa- jälkeen. lisista verkostoista. Tutkimuksellisesti erityisen tärkei- Valtion metsähallinnosta tuli 1800-luvun jälkipuolis- tä ovat keskiaikaisten säterien paikat sekä 1500-luvun kolla tärkeä toimija kruunun metsämaiden asuttamisessa. kiviset kartanolinnat kellareineen sekä niihin liittyvien Vanhaa valtion mailla olevaa asutusta ryhdyttiin virallis- puurakennusten jäännökset kulttuurikerroksineen. tamaan 1860-luvulla kruununmetsätorppasopimuksilla, Nuoremmat säterit ja kartanot ovat arkeologisina tut- mikä mullisti ikivanhat maankäyttötavat ja tapaoikeudet. kimuskohteina yleensä verrattavissa lähinnä vauraisiin Metsähallinto alkoi kontrolloida tarkkaan kaskeamista, talonpoikaistaloihin tai pappiloihin. tervanpolttoa ja metsissä laiduntamista. Kruununmet- Autioituneet säterin- ja kartanonpaikat ovat kiinteitä sätopparit olivat vuokraviljelijöitä, jotka maksoivat val- muinaisjäännöksiä. Edelleen rakennetuista kartanonpai- tiolle veroa. Elantonsa he saivat pääasiassa kaskiviljelystä

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 35 ja metsätöistä sekä metsästyksestä, kalastuksesta, pieni- Virkatalot muotoisesta peltoviljelystä ja karjataloudesta. Vuonna 1918 astui voimaan torpparilaki, joka oikeut- Historia: Kruunun virkatalot eli kruununpuustellit liit- ti yksityismaiden torpparit, lampuodit ja mäkitupalaiset tyvät 1680-luvulla vahvistettuun ruotujakolaitokseen. lunastamaan halutessaan tilansa itselleen. Laki ulotettiin Virkatalo oli tila, joka oli luovutettu asuinpaikaksi 1920-luvulla koskemaan myös pappiloiden torppareita, kruunun viranhaltijalle. Tilan tuotto oli osa virkamie- valtion virkatalojen ja metsämaiden vuokra-alueita sekä hen palkkaa. Tilaa viljeli yleensä lampuoti. Sotilasvir- kalastajatorppia. Torppariasutuksella oli Suomessa val- katalot oli tarkoitettu etupäässä upseerin ja aliupsee- tava merkitys takamaiden, harvaanasuttujen seutujen ja rin vakansseille, siviilivirkatalot muille valtion virassa saariston asuttamisessa, ”liikaväestön” sijoittamisessa ja palveleville. Asumispakon tarkoituksena oli sitoa pääl- viljelysmaan raivauksessa. Valtaosa 1800-luvun torpan- lystö tietylle paikkakunnalle ohjaamaan ja valvomaan paikoista on edelleen rakennettuja. miehistön ja talonpoikaisväestön jokapäiväistä elämää. Monet kartanot määrättiin isossa reduktiossa upseerien Kuvaus: Kartanoiden torpat sijaitsivat yleensä viljelyauki- virkataloiksi. oiden reunoilla, talonpoikaistalojen taas metsissä (uudis- Ratsutila eli rustholli oli ruotujakolaitoksen myötä raivaus) ja sotilastorpat kylätonteilla, kylään vievän tien käyttöön tullut uusi maatilatyyppi. Suurimmat talot mää- varressa tai joen rannassa. Mäkituvat sijaitsivat yleensä rättiin pysyviksi ratsutiloiksi, joiden velvollisuus oli maa- kylätontin läheisillä mäillä. Myös monelle aikaisemmin veron huojennusta vastaan varustaa armeijaan ratsumies autioituneelle kylätontille on rakennettu myöhemmin aseineen ja hevosineen. Ruotujakolaitos ja virkatalojär- torppa. jestelmä lakkautettiin vuonna 1810. Torppien rakennukset olivat varsin vaatimattomia tupia. Torppien paikat poikkeavat usein ympäristöstä kasvillisuudeltaan (marja- ja syreenipensaita, koriste- ja hyötykasveja ym.). Löydettävissä on usein yksi tai useampi heinittynyt kivijalka ja uuninraunio, joskus myös maakellari ja kaivo. Piha-alueen ympäristössä voi olla kiviaitojen, viljelysten ja kulkuteiden jäännöksiä. Torppien vanhaa rakennuskantaa on jonkin verran säilynyt 1800-luvulta, mutta autioituneita torpanpaik- koja ei ole toistaiseksi tutkittu kaivauksin. Niissä ei vält- tämättä saataisi rakennuksista olennaista uutta tietoa, mutta kylläkin torppareiden materiaalisesta kulttuurista ja elämäntavasta. Alueelliset erot torppien merkityksessä osana asutus- ja elinkeinohistoriaa voivat olla huomattavia, ja perusinventointitiedon puuttuessa niiden arvottaminen on vaikeaa. Esimerkiksi kalastajatorpilla voi olla jollain alueella keskimääräistä suurempi suhteellinen merkitys osana alueen asutushistoriaa. Tutkimuksellisesti merkittävimpiä ovat 1700-luvun puoliväliä vanhempien torppien paikat.

Suojelu: Autioituneet 1750-lukua vanhemmat torpanpaikat ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Tätä nuorempi autioitunut torpanpaikka voidaan luokitella muinaisjäännök- seksi, mikäli siihen on erityisiä perusteita, ja kohteen on tällöin oltava kokonaisuutena hyvin säilynyt ja edustava. Muut torpanpaikat huomioidaan inventoinneissa lähinnä kursorisesti maisema- ja asutusrakenteen osana (kartta- esitys). Paltamon Sutelan kapteeninvirkatalon tontti- ja kotiviljelyskartta vuodelta 1822. Lähde Claudelin, H. V. 1938: Sutela, kappale Kainuun kansan historiaa.

36 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Sutelan virkatalon päärakennus. Kuva O. Niemi, Museoviraston kuva-arkisto.

Kuvaus: Kruunun viranhaltijoiden säädyn ja aseman mu- Suojelu: Autioituneet virkatalojen paikat ovat kiinteitä kainen asumistaso määriteltiin mallipiirustuksilla. Niis- muinaisjäännöksiä. Edelleen asuttujen vanhojen virkata- sä annettiin ohjeet mm. päärakennuksen pohjakaavasta, lojen kohdalla muinaisjäännösnäkökulma on huomioitava rakennusmateriaaleista ja värityksestä sekä pihajärjeste- erilaisten korjaus- ja kaivutöiden sekä täydennysraken- lyistä talousrakennuksineen. Upseerien virkatalot olivat tamisen yhteydessä, mikä tulee ottaa huomioon mm. pappiloiden tapaan arkkitehtonisesti edustavia ja uuden- kaavamerkinnöissä. aikaisia rakennuksia, mutta aliupseerien ja armeijan kä- sityöläisten puustellit olivat varsin vaatimattomia, usein pelkkiä matalia tupia.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 37 Asutushistoriallisia muinaisjäännöksiä koskevaa kirjallisuutta

Adel, Vadim 2008; ”Tyrväänkylän keskiaikaa etsimässä”. Pirkanmaan alta, arkeologisia tutkimuksia 9. Pirkanmaan maakuntamuseo. Tampere. Alanen, Timo & Kepsu, Saulo: Kuninkaan kartasto Suomesta 1776–1805. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 505. Tampere 1989. Cserhalmi, Niklas 1998. Fårad mark. Handbok för tolkning av historiska kartor och landskap. Bygd och natur, årgång 78, Nr 6, 1997. Haggrén, Georg 2005: ”Kylä- ja kartanotontit asutushistoriallisina muinaisjäännöksinä”. SKAS 2/2005. Suomen keskiajan arkeologian seura. Jutikkala, Eino 1932: Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana I–II. Historiallisia tutkimuksia XV:1. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki. Jutikkala. Eino et al. (toim.) 1973a: Suomen asutus 1560-luvulla. Kartasto. Suomen Histori- allinen Seura. Käsikirjoja 7. Jutikkala, Eino et al. (toim.) 1973b: Suomen asutus 1560-luvulla. Kyläluettelot. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja N:o 4. Jutikkala, Eino ja Nikander, Gabriel (toim.) 1939–1945: Suomen kartanot ja suurtilat, osat 1–3. Helsinki. Kepsu, Saulo 2004: ”Hävinneen asutuksen jäljillä”. SKAS 4/2004. Suomen keskiajan arkeologian seura. Kepsu, Saulo 2005a: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö. Suomalai- sen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. Kepsu, Saulo 2005b: ”Vanhat kylänpaikat ja nimistö”. SKAS 2/2005. Suomen keskiajan arkeologian seura. Kilpelä, Vesa 2006: ”Jälkiä jo varhain verotusta varten tehdyistä maanmittauksista”. Pirkan maan alta 7. Tampereen museoiden julkaisuja 93. Kylä – keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoon kaupunginmuseon tutkimuksia 10. Espoo 2008. Lehtinen, Leena 2005: Karttojen kertomaa. Vanhojen karttojen kautta maiseman historiaan. Ympäristöministeriö. Lindholm, Dan 1999: Espoon keskiaikainen asutus – Bosättningen i Esbo under medeltiden. Välähdyksiä keskiajasta – Glimtar ur medeltiden. Espoon kaupunginmuseon tutkimuksia 6 / Esbo Stadsmuseums forskningsserie 6. Espoo / Esbo. Lounatvuori, Irma 1996: Mallin mukaan maan tavalla. Mallipiirustukset ja sotilasvirkatalojen rakentaminen 1687–1810. Museovirasto. Lounatvuori, Irma 2001: ”Kartanot – kulttuurimaiseman säätyläiset” ja ”Pappilat – mallitilasta kokoussaliksi”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.), Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki. Mallat, Kaija (toim.) 2008: Kylä-Espoo. Espoon vanha asutusnimistö ja kylämaisema. Espoon kaupunki. Mökkönen, Teemu 2006: Historiallinen paikkatieto. Digitaalisen paikkatiedon tuottami- nen historiallisista kartoista. Suomen ympäristö 34/2006. Ympäristöministeriö Hel sinki. Niukkanen, Marianna (toim.) 1997: Perniö, kuninkaan ja kartanoiden pitäjä. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja 15. Helsinki. Niukkanen, Marianna 1997: ”Al ting aer forgaengelich... Excavations at the Medieval Manor of Svidja 1996–1997”. Fennoscandia Archaeologica XV. Suomen arkeologinen seura. Rasila, Viljo & Jutikkala, Eino & Mäkelä-Alitalo, Anneli (toim.) 2003: Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seuran toimituksia 914. Helsinki. Rinne, Juhani 1914: Katsaus Varsinais-Suomen kartanolinnoihin.

38 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Rosendahl, Ulrika 2003: ”Från stenmur till skärva – den finska herrgårdsarkeologins utveck- ling under 1900-talet”. SKAS 2/2003. Suomen keskiajan arkeologian seura. Saarenheimo, Juhani 1983: ”Isojaot ja isojaonjärjestelyt”. Maanmittaus Suomessa 1633–1983. SKAS 3/2008; keskiajan maaseutuarkeologian teemanumero. Suomen keskiajan arkeologian seura. Suhonen, V.-P. 2008: ”Keskiaikaisia tonttimaita jäljittämässä”. SKAS 1/2008. Suomen keskiajan arkeologian seura. Suhonen, V.-P. 2009: ”Keskiaikaisen Helsingin pitäjän kadonneet kylät”. Helsingin pitäjä 2009. Vantaa-seura – Vandasällskapet ry. Sutinen, Ulla 2006: ”Lilja, ruusu ja kirsikkapuu. Katsaus puutarha-arkeologiaan”. Immonen, Visa & Haimila, Miikka (toim.): Mustaa valkoisella. Ystäväkirja lehtori Kristiina Korkea koski-Väisäselle. Turku. Voionmaa, Väinö 1911: Keskiajan kuninkaankartanot. Historiallinen arkisto XXII, II, 1911. Wahl, Hannu-Matti 1997: ”Torppa historiallisen arkeologian aineistona”. SKAS 371997.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 39 Kosket ovat olleet monen elinkeinon perusta. Perttelin Juvankoski. Piirros M. von Wright, teoksesta Finland framställdt i teckningar 1845–1852. 3 ELINKEINOHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET

Yleistä pia eikä sitä yleensä edes verotettu, minkä vuoksi se ei synnyttänyt arkistolähteitä. Tämän vuoksi itse fyysisten Talonpoikaiset elinkeinot voidaan jakaa pää- ja sivuelin- jäännösten merkitys on tutkimuksellisesti suhteellisen keinoihin sekä esi- ja kotiteollisiin elinkeinoihin. Pää- suuri. Toisaalta voidaan olettaa, että esimerkiksi hiili- elinkeinoja olivat maanviljely (pelto- ja kaskiviljely) sekä miilut ovat keskenään varsin samankaltaisia, ja niiden karjatalous, johon liittyi mm. niittyviljelyä. Elantoa täy- arkeologinen tietopotentiaali on sen vuoksi rajallinen. dennettiin metsästyksellä, kalastuksella ja erilaisella se- Monet talonpoikaiset sivuelinkeinot on dokumentoitu sonkipyynnillä. Monet talonpoikaiset sivuelinkeinot liit- kansatieteellisesti varsin hyvin. Joissakin tapauksissa ta- tyivät metsien hyödyntämiseen. Tavallista oli esimerkiksi lonpoikaisena alkanut elinkeinotoiminta on laajentunut raudanvalmistus suoja järvimalmista, rakennusmateriaa- myöhemmin teolliseksi toiminnaksi. Näin on tapahtunut lien kuten kalkin ja tiilten valmistus sekä puun jalostami- monesti mm. kalkin louhimiselle ja poltolle. nen tervaksi, hiileksi ja potaskaksi. Yksittäisiä elinkeino- Käsityksemme elinkeinohistoriallisten muinais- historiallisia muinaisjäännöksiä on maassamme kymmeniä jäännösten ajoituksesta, levinneisyydestä, tyypeistä ja tuhansia, ja niistä valtaosa sijaitsee metsissä. Metsätalous, lukumäärästä on valtakunnallisella tasolla hyvin puut- lähinnä metsämaan koneellinen muokkaus onkin suurin teellinen. Elinkeinohistoriallisia muinaisjäännöksiä on niitä koskeva uhka. Varsinaisen valmistukseen liittyvän inventoitu vain vähän ja satunnaisesti. Asian lähestyminen jäännöksen ympäristössä saattaa sijaita muita, esimerkik- olisi aloitettava elinkeinoaloittain kartoittamalla ja kerää- si tilapäisasumiseen tai kulkemiseen liittyviä jäännöksiä. mällä perustietoja kohteista sekä pyrkimällä ajoittamaan Ihmisen toiminnan seurauksena on saattanut syntyä myös ja tyypittelemään ne. Yhteistyökumppaneina voisivat erityisiä luontotyyppejä, jolloin kulttuuri- ja luontoarvot toimia mm. Metsähallitus sekä metsäkeskukset, joiden muodostavat yhdessä erityisiä ympäristöarvoja. kanssa Museovirasto on yhteistyötä jo tehnytkin. Koh- Talonpojilla oli vanhastaan oikeus käyttää kylien yh- teiden arvottaminen voi tapahtua vain systemaattisesti teismetsiä. Kruunun ja yksityisen maanomistuksen vä- kerätyn tiedon pohjalta. liset rajat täsmentyivät vasta 1700-luvun loppupuolella isonjaon myötä. Metsien käyttö lisääntyi 1800-luvulla väkiluvun kasvaessa, jolloin valtiovalta huolestui valtion Hiilimiilut metsien huonosta tilasta, sillä valtion metsät nähtiin tär- keänä raaka-ainelähteenä laajenevalle sahateollisuudelle. Historia ja käyttö: Puuhiilen eli sysien poltto oli yksi ylei- Tämän seurauksena perustettiin valtion metsähallinto simmistä talonpoikaisista sivuelinkeinoista 1600-luvulta (nyk. Metsähallitus) vuonna 1859 ja talonpoikien ja torp- aina 1900-luvulle. Hiiltä tarvittiin runsaasti erityisesti pareiden elinkeinotoimintaa kruunun metsissä alettiin raudanvalmistuksessa, ja ruukeilla olikin sille lähes eh- tiukasti kontrolloida. tymätön kysyntä. Talonpoikaiseen koti- ja muuhun pienimuotoiseen Hiilenpoltto on dokumentoitu kansatieteellisesti. Pa- teollisuuteen liittyvä toiminta ei vaatinut perustamislu- rasta polttoaikaa olivat syksy ja talvi, jolloin maatilojen

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 41 työt antoivat tilaa hiilen valmistukselle ja puun kuljetus Kuvaus: Hiilimiilujen pohjia on jonkin verran dokumen- oli helpompaa. Poltto tapahtui miiluissa, jotka raken- toitu ja tutkittu kaivauksin mm. Tornion- ja Kymen- nettiin yleensä kuiviin kangasmetsiin. Kaikkia puulaa- laaksossa. Lamamiilu erottuu maastossa (joskus pyyn- tuja voitiin käyttää. Ns. lamamiilun pohjaksi kaivettiin tikuopan tapaisena) pyöreänä tai suorakaiteenomaisena kuoppa, jonka pohjalle miilupuut ladottiin keoksi. Yleisin kuoppana, hiilihautana. Tyypillinen kuopan koko on noin tyyppi oli 1600-luvulla käyttöön tullut pystymiilu, jonka 1,5 x 3 metriä ja syvyys kymmeniä senttejä. Lähistöllä pohjaksi ei kaivettu kuoppaa vaan keskelle pystytettiin on usein vesistö tai kosteikko, sillä miilun sammutukseen puupaalu, jota vasten keoksi ladotut, jopa kolmimetriset tarvittiin vettä. miilupuut nojasivat. Miilun sivuille maan rajaan tehtiin Pystymiilujen pohjat erottuvat maastossa puoles- laudoista neljä ilmatorvea. Valmiiksi ladottu miilu pei- taan matalina, noin puolen metrin korkuisina laakeina tettiin sammal- ja havukerroksella, minkä jälkeen miilu kumpuina, joita kiertää yhtenäinen tai katkonainen oja katettiin mullalla, hiekalla tai turpeella. Miilun sytytet- tai kuopparivi, jota on tarvittu ilmanotossa. Ympäröivät tiin päältä ja päällysaukko tukittiin turpeella. kaivannot selittyvät myös miilun peittämiseen tarvitun Miilun palaminen kesti viidestä vuorokaudesta usei- maan otolla. Kummun keskellä saattaa olla havaittavissa siin viikkoihin rakennelman koosta riippuen. Riittävästi painauma ja sen kasvillisuus saattaa poiketa ympäristöstä. palanut miilu tukahdutettiin turpeella. Jäähtynyt hauta Lamamiilujen pohjia on yleensä ryhmissä ja suurimpi- avattiin ja hiilet lapioitiin tilapäisiin suojiin tai vietiin en halkaisija voi olla jopa 30 metriä. Lähistöllä voi olla suoraan käyttökohteeseen. Pohjan tyhjennyttyä saatettiin myös yöpymiseen käytetyn majan pohja. Tunnusomaista latoa uusi miilu. Samaa miilunpohjaa voitiin käyttää vuo- kaikille hiilimiiluille on pintaturpeen alla aina oleva selvä sikausia. Koska miiluja poltettiin pitkään, rakennettiin hiili- ja nokikerros. miilun lähettyville tarvittaessa asumuksia; kesäksi havu- majoja ja talveksi miilusaunoja. Tehokkaammat hiiliuu- Suojelu: Hiilimiilujen tyypeistä, ajoituksesta ja levinnei- nit alkoivat syrjäyttää miilupolton 1800-luvun alkuvuo- syydestä ei ole tehty erityisiä arkeologisia selvityksiä. sikymmeninä. Toisen maailmansodan aikaiset hiilimiilut Inventointien yhteydessä tulisi haudoista dokumentoida ovat oma ryhmänsä, joka eroaa vanhoista talonpoikaisista ainakin sijaintitieto (keskipiste) ja sen lisäksi miilun ko- miiluista. Uusista hiilimiiluista on olemassa rakennusop- ko ja tyyppi (kuoppa vai kumpu) sekä oletettu ajoitus paita. (esimerkiksi pitäjänhistorian tai pakallisten asukkaitten tietojen pohjalta). Miilun pohjalta voi ottaa radiohiiliajoi- tusnäytteen; tosin radiohiiliajoitusmenetelmä ei sovellu kovin nuorten kohteiden ajoittamiseen. Mikäli miilujen lukumäärä on niin suuri, ettei yksittäisten miilujen tietojen kirjaaminen ole inventoinnin puitteissa mahdollista, osoitetaan kartalta miilujen esiintymisalueet ja arvioidaan miilujen lukumäärä. Vähintään noin sata vuotta vanhat (ohjeellinen ikä- raja) hiilimiilujen pohjat ovat kiinteitä muinaisjäännök- siä, tosin miilujen iän arvioiminen voi olla haasteellista. Miilun suojeluarvoa määriteltäessä tulee ottaa huomioon sen konteksti suhteessa elinkeinon historiaan laajemmalla alueella. Kaikkien hiilimiilujen suojeleminen ei ole käytännössä mahdollista tai välttämättä edes mielekästä niiden suuren lukumäärän ja paikoittaisen suuren esiintymistiheyden vuoksi. Milloin miiluja on paljon samalla alueella, on yksittäisen miilun suojeluarvo nähtävä suhteellisen vähäisenä. Jos alueella sijaitsee hyvin paljon miiluja, voidaan niistä pyrkiä osoittamaan edustava otos, aluemainen kokonaisuus, joka suojellaan muinaismuistoalueena. Miilut on huomioitava metsänhoidossa siten, ettei niiden kohdalta muokata maata eikä niiden yli aje- Virolahdella sijaitsevien hiilimiilujen pohjia ja profiileja. ta koneilla. Miilunpohjien ohella on huomioitava myös Mittauspiirros Teemu Mökkönen. mahdolliset muut hiilenpolttoon liittyvät muinaisjään-

42 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 nökset kuten tilapäisasumusten jäännökset. Vanhat ja korkeuden rekonstruktiosta saattaa olla apua kohteiden laajat hiilenpolttoalueet saattavat olla luontotyypiltään ajoittamisessa. ympäröivästä metsästä poikkeavia, jolloin miilut ja kasvillisuus voivat yhdessä muodostaa kokonaisuuden, johon Suojelu: Vähintään noin sata vuotta vanhat (ohjeellinen liittyy erityisiä suojeltavia ympäristöarvoja. ikäraja) kalastustukikohtien jäännökset ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Kalastustukikohdat Kalkkiuunit Historia: Saaristossa ja järvien rannoilla sijaitsi kalastajien kausiluonteisesti käyttämiä kalastustukikohtia, joissa Historia ja käyttö: Kalkinpoltto oli keskiajalta 1800-luvun saattoi olla mm. kalamajoja, kiukaallisia kalasaunoja, puoliväliin asti tärkeä talonpoikien sivuelinkeino kalkki- vajoja, aittoja, venevalkamia ja verkonkuivaustelineitä. kiven esiintymisalueilla. Kalkkikiveä esiintyy Suomessa Niitä on toisinaan merkitty historiallisiin karttoihin. koko maassa, mutta vain yksittäisinä ja hyvin paikallisina Saaristosta tunnetaan sesonkikalastukseen liittyviä kala- esiintyminä, joiden laatu ja käyttökelpoisuus vaihtelevat majoja eli ns. tomtning-tyyppisiä, rantakivikkoon raivat- suuresti. Lounais-Suomen esiintymät ovat pääasiassa kal- tuja yöpymissuojia. Niiden tarkkaa ajoitusta ei tunneta, siittikalkkikiveä, kun taas Itä- ja Pohjois-Suomesta tava- mutta oletettavasti niitä on ollut käytössä keskiajalta aina taan rautapitoista dolomiittikalkkikiveä. 1800-luvulle. Lapissa oli vähintään 1500-luvulta lähtien Kuumennettaessa kalkkikiveä (kalsiumkarbonaattia) suomalaisen uudisasutuksen ja kaukonautinnan sesonki- yli 800 asteeseen kivi luovuttaa hiilidioksidia ja muuttuu kalastukseen liittyviä kalakenttiä, joissa on sijainnut pie- sammuttamattomaksi kalkiksi, kalsiumoksidiksi. Tämä niä kalapirttejä vajoineen. Näyttävin edelleen säilynyt ”sammutetaan” lisäämällä joukkoon vettä, jolloin kalsiu- kalakenttä on Muonion Jerisjärven Keimiöniemi. moksidi muuttuu jauhemaiseksi tai mikäli vettä lisätään tarpeeksi, turpoaa taikinamaiseksi massaksi ja kuumenee. Kuvaus: Tomtning-tyyppinen kalamaja koostuu luontai- Ilman kanssa reagoidessaan sammutettu kalkki muuttuu seen kivikkoon raivatusta alasta ja sitä kiertävästä suo- takaisin kalkkikiveksi. Poltettua kalkkia käytettiin moniin rakulmaisesta tai pyöristyneestä kivivallista, joka liittyy tarkoituksiin, mutta pääasiassa muurauslaastin ja myö- usein pystysuoraan kallioseinämään. Majan katos on luul- hemmin sementin raaka-aineena. Teollisuudessa sitä on tavasti ollut tehty esimerkiksi veneen airoista ja purjees- tarvittu metalli-, lasi- ja kemianaloilla. ta. Yöpymissuojaan voi liittyä rantakivikkoon raivattu, Varhaisesta kansanomaisesta kalkinpoltosta on säilynyt rantaan nähden kohtisuorien kivivallien reunustama ve- kirjallisia tietoja 1300-luvulta lähtien. Vanhimmat lähteet nevalkama, kiviuuni, verkkojen kuivatuksessa käytettyjä käsittelevät polttoa lähinnä Paraisten ja Kemiön tienoilla kivirivejä tai pystyyn asetettujen verkonkuivaustelinei- ja muualla Lounais-Suomessa sekä Ahvenanmaalla. Polt- den tukikiviä, jatulintarha tai kalliohakkauksia. Veden- toa lienee harjoitettu keskiajalla kirkkojen ja linnojen

Tomtning-tyyppisen kalamajan jäännös Saaristomeren Kalkkiuuni raivauksen jälkeen Vantaan Porvarinlahdella. Kuva kansallispuistossa. Kuva Tapani Tuovinen. V-P Suhonen 2002, Museovirasto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 43 kyvät maastossa pohjakaavaltaan pyöreinä tai hevosenken- gänmuotoisina, maavallin ympäröiminä syvinä kuoppina. Monia uuneja on käytetty myöhemmin jätekuoppina. Uu- nin seinämät ovat yleensä sisäpuolelta kivillä vuoratut. Uunin halkaisija on yleensä muutamista metreistä noin kymmeneen metriin. Uunin pohjalla ja lähiympäristössä on palaneiden ja palamattomien kalkkikivien kappaleita. Varhaisen kalkinpolton jäännöksiä ei ole maassamme kat- tavasti inventoitu, mutta osa vanhoista uuneista ja louhok- sista lienee tuhoutunut louhostoiminnan jatkuvasti laa- Rekonstruktiopiirros Vantaan Porvarinlahden tutkitusta jennuttua ja muututtua mahdollisesti jossakin vaiheessa kalkkiuunista. Piirros Riina Mäki, Museovirasto. teolliseksi. Louhosten ja uunien lähistöllä on voinut sijaita myös kalkkilatoja ja työntekijöiden asumuksia. rakennustyömaiden yhteydessä, mutta monissa tapauksissa kalkki on jouduttu tuomaan kauempaa. Uudella- Suojelu: Kansanomaisen kalkinpolton jäännökset kuten maalla kalkinpoltto yleistyi mm. Viaporin rakentamisen kalkkiuunit ja vanhat louhokset sekä tuotantoprosessiin vaikutuksesta. Muita tärkeitä kysynnän kasvattajia olivat liittyvien rakennusten kuten tilapäisasumusten pohjat Helsingin ja Turun uudelleenrakentaminen 1800-luvun ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Kalkkiuunin tai esi- alkupuolen suurpalojen jälkeen. Ensimmäinen jatkuva- merkiksi kivikirkon tai linnan lähiympäristössä saatetaan polttoinen kalkkiuuni oli Saksassa vuonna 1850 patentoi- kaivutöissä törmätä maahan kaivettuun vanhaan kalkki- tu kuilu-uuni. Vasta tämän jälkeen kalkinpoltto muuttui hautaan. teolliseksi toiminnaksi. Kansanomainen kalkinpoltto pe- rinteisissä maauuneissa jatkui paikallisena ilmiönä joillakin alueilla, mm. Vimpelissä aina 1900-luvun puoliväliin asti. Kaskiviljelyn jäännökset 1800-luvun puoliväliin asti poltto tapahtui kokonaan erilaisissa maauuneissa, jotka olivat kertapolttoisia ja Historia ja käyttö: Kaskiviljelymenetelmä tunnettiin jo esi- käytännössä myös kertakäyttöisiä. Yksinkertaisimmillaan historiallisella ajalla. Polttoa harjoitettiin kylien lähistöllä poltto tapahtui kalkkimiilussa, kuopassa, johon ladottiin rintapeltojen reuna-alueilla, takamailla sekä kaukokas- polttopuut ja murskatut kivenkappaleet. Kehittyneem- kina, jotka saattoivat sijaita erämaassa hyvinkin etäällä pi versio tästä oli maauuni, jossa rinteeseen kaivettua varsinaisesta asuinpaikasta. Kaskeamisella oli tärkeä kuoppaa paranneltiin kivetyin seinämin ja maanpäällisin osa erityisesti Savon asuttamisessa myöhäiskeskiajalla. rakentein. Maauunin pohjalla oli yksinkertainen holvattu Ruotsin hallinto alkoi suhtautua karsaasti kaskeamiseen tulipesä, jonka aukko sijaitsi uunin pohjalla etuseinässä jo 1600-luvun lopussa, sillä puuta tarvittiin runsaasti maan rajassa. Uunin yläosa täytettiin kivenkappaleilla ja ruukkiteollisuuden hiilitarpeiksi, sahatavaraksi ja tervan- peitettiin soralla ja savella. Yhden uunillisen poltto kesti polttoon. Elinkeinosta luovuttiin pääasiassa 1800-luvun muutamasta päivästä jopa kuukauteen, joten puutavaraa kuluessa, mutta Savossa lopullisesti vasta 1900-luvun kului paljon ja polttoa oli jatkuvasti valvottava. Kun kivet puolivälissä. Viimeisimpänä käytössä olleet kaskimaat olivat palaneet ja jäähtyneet, uuni purettiin. erottaa paikalla kasvavasta komeasta koivikosta. Palaneeseen kiviainekseen, ns. sammuttamattomaan Kaskeamisessa käytettiin useita eri menetelmiä, joille kalkkiin, lisättiin vettä, jolloin syntyi kova kuumuus. oli yhteistä viljeltäväksi aiotulla maalla kasvavien puiden Massaa sekoitettiin, kunnes siitä tuli kalkkivelliä, min- kaataminen ja polttaminen. Kaskiviljely jaotellaan pol- kä jälkeen astia peitettiin, jotta sammuminen tapahtuisi tettavan puuston perusteella kahteen pääryhmään: kuu- hitaasti eikä kalkki kovettuisi. Velliä piti sammuttaa vä- sikoiden huuhtakaskiviljelyyn (ruis) sekä lehtimetsä- eli hintään kaksi viikkoa, mutta jopa muutaman vuoden säi- kiertokaskiviljelyyn, joka on vanhempi menetelmä ja jota lytys esimerkiksi maahan kaivetussa kalkkihaudassa vain harjoitettiin yleensä kylän peltoaukeiden lähimetsissä. Li- paransi kalkin laatua. Sammunut kalkkivelli pakattiin säksi vaara-Karjalassa oli käytössä männikölle sovellettu tynnyreihin ja vietiin kalkkilatoon. Kalkista saatiin muu- pykälikkömenetelmä. Polttoa valmisteltiin 1–2 vuotta rauslaastia sekoittamalla siihen hiekkaa ja vettä. etukäteen kuivattamalla puita. Viljely tapahtui poltossa muodostuneessa tuhkakerroksessa. Kaskettu maa kuo- Kuvaus: Kalkkiuunit rakennettiin kalkkilouhosten välittö- kittiin, kynnettiin ja karhittiin. Viljelykasveja olivat ohra, mään läheisyyteen. Uunit sijaitsevat usein rinteessä ja nä- ruis, kaura, nauris, pellava ja tattari. Kasvit kuluttivat

44 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 maaperän ravinteet nopeasti, joten viljeltävää paikkaa Toinen kaskialueisiin liittyvä tyypillinen rakenne ovat piti vaihtaa usein. Viljelyn jälkeen (kierto)kaski jäi muu- erilaiset kuopat. Pitkänomaiset hautamaiset painanteet tamaksi vuodeksi niitettäväksi ahoksi, sen jälkeen met- lienevät nauriskuoppia. Ne sijaitsevat yleensä ryhmissä sälaitumeksi ja noin 20–30 vuoden jälkeen kasvupaikan loivassa hiekkarinteessä, johon ne on kaivettu poikittain hyvyydestä riippuen kaadettiin metsä uudelleen kaskeksi. korkeuskäyriin nähden. Ne muistuttavat erehdyttävästi Viljeltävältä alalta kerättiin kivet kasoihin yleensä ruumishautoja, ja niitä tunnetaankin ”ryssänhautoina”. suuren maakiven ympärille. Kaskialaa saattoi kiertää ki- Myös pyöreämuotoisia, matalan vallin reunustamia viaita tai puinen pisteaita, joka piti eläimet poissa vainiol- kuoppia esiintyy. Kasvijäännetutkimus voi antaa viittei- ta. Nauriskuopissa säilytettiin nauriita ja muita juureksia tä kuoppien käyttötarkoituksesta. Kaskimaalla voi olla yli talvikauden. Kyseessä saattoi olla pelkkä maakuoppa, myös tilapäisasumusten, kellarien ja riihien jäännöksiä mutta joskus se vuorattiin laudoilla. Kuoppa peitettiin sekä merkkejä potaskanvalmistusta varten poltetusta lautakannella, jonka päälle kasattiin olkia, havuja tai maa- koivuroviosta. ta eristeeksi. Myös ruis saatettiin säilyttää jyvinä tai ku- hilaina kaskimaalle tehdyssä, tuohilla vuoratussa aumassa Suojelu: Kaskiröykkiöt ja -röykkiöalueet kiviaitoineen, talven tuloon asti, jolloin sato kuljetettiin reellä kotiin. erilaisine säilytyskuoppineen ja muine jäännöksineen Kaukokaskilla saattoi myös olla erillisiä riihiä. ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Kaskiröykkiöiden ym- päristö on nykyään yleensä metsittynyt. Kaskeamisen Kuvaus: Kaskeamista tulee pyrkiä hahmottamaan proses- jäännökset on huomioitava metsänhoidossa siten, et- sina, jonka toiminnot ovat synnyttäneet erilaisia jäännök- tei niiden kohdalta muokata maata eikä niiden yli ajeta siä. Erityisesti kiertokaskialueita on saatettu hyödyntää koneilla. Vanhat kaskimaat ovat usein luontotyypiltään hyvin pitkiä aikoja, ja ne saattavat sisältää arkeologista ympäröivästä metsästä poikkeavia, jolloin kaskeamisen aineistoa esihistorialliselta ajalta 1800–1900-luvuille. jäännökset ja kasvillisuus voivat yhdessä muodostaa ko- Viljelyyn liittyvä hiilensekainen maannos saattaa olla konaisuuden, johon liittyy erityisiä ympäristöarvoja. erotettavissa. Tyypillisiä kaskialueiden rakenteita ovat erikokoiset röykkiöt, jotka voivat olla taidokkaasti ladottuja. Ne ovat yleensä sammaloituneita ja ladottu Kiinteät kalastuslaitteet pelkästään kivistä, joskus maakivien ympärille tai päälle. Muodoltaan röykkiöt ovat yleensä pyöreähköjä, mutta Historia ja käyttö: Kalastukseen liittyviä kiinteitä rakenteita myös muita muotoja esiintyy. Osa kivistä saatettiin si- ovat erilaiset kalapadot eli tokeet, jotka koostuivat varsi- joittaa reunustamaan viljeltävää alaa joko kiviaitana tai naisesta pyydyksestä sekä kalat sinne johtavasta, veteen epämääräisempänä kivimuodostelmana, jonka päällä on pystytetystä aidasta. Ne rakennettiin yleensä virtaavaan todennäköisesti ollut puinen aita. Kiviä on kerätty myös jokeen, ja niitä oli lukuisia eri tyyppejä, joita on doku- luontaisiin painaumiin ”salaojitukseksi”. Maaperä vilje- mentoitu kansatieteellisesti. Lisäksi jokiin rakennettiin lyröykkiöiden välisellä alueella saattaa olla huomattavan telineitä ja lippoportaita siian lippoamista varten. Kiin- tasainen ja kivetön, mikä kertoo maanmuokkauksesta. teät liistekatiskat olivat puolestaan pääasiassa järvissä Kaskimaita on merkitty mm. kylien isojakokarttoihin. käytettyjä pyydyksiä.

Maakiven ympärille koottu sammaloitunut kaskiröykkiö Merikosken lohipato Oulujoessa kuvattuna ennen vuotta 1908. Lempäälän Toritussa. Kuva Jouni Taivainen, Museovirasto. Kuva U. T. Sirelius, Museoviraston kuva-arkisto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 45 Kuvaus: Isoimmat lohipadot olivat suuria, lähes koko uo- tiin kuljettamaan pitkienkin matkojen takaa, jolloin lou- man poikki ulottuvia aitamaisia rakennelmia, joihin liittyi hokset sijoitettiin vesireittien varsille. Rakennuskivien puurakenteiden lisäksi kivitäytteisiä hirsiarkkuja ja kivi- toimittaminen työmaalle kuului talonpoikien verorasi- painoja, joita saattaa olla säilynyt rannoilla ja veden alla. tuksiin. 1700-luvun puolivälissä rakennuskiveä tarvittiin Patoja on merkitty mm. Kymi- ja Kokemäenjokea ku- valtavia määriä linnoitustyömaille. 1800-luvulla kiviä ku- vaaviin historiallisiin karttoihin. Liistekatiska rakennet- lui mm. palaneiden puukaupunkien (Turku, Vaasa, Hel- tiin yleensä lahden pohjukkaan puuliisteistä eli pälkeistä, sinki) jälleenrakentamiseen sekä maaseudulla komeiden joita sidottiin noin kolmen metrin mittaisiksi matoiksi kivinavetoiden pystyttämiseen. Rakennuskiviä vietiin koivuista tehdyillä vitsaksilla. Liisteet hakattiin veden 1700- ja 1800-luvuilla paljon myös Pietariin. Mm. Iisa- pohjaan pystyyn ja sidottiin kiinni lenkeillä siten, että ka- kin kirkon pylväät ovat peräisin Virolahden Pyterlahden tiskan molemmille puolille muodostuivat kaloja katiskan louhoksilta, jossa louhintaa tehtiin vankityövoimalla. nieluun johdattavat aidat. Liisteiden päät jätettiin hiukan Kiveä on louhittu yleisesti rakennustarpeiksi koko vedenpinnan yläpuolelle estämään kalojen karkuun pääsy maassa. Kalkkikiveä käytettiin paitsi rakennuskivenä veden pinnan noustessa. Katiskat koettiin haavilla ja ne myös muurauslaastin valmistamiseen sekä maanparan- pidettiin vedessä koko kesän. Liistekatiskat olivat yleisiä nusaineena, hiekkakiveä mm. rakennus- ja myllynkivinä koko maassa myöhäiskeskiajalta aina 1900-luvun alkuun. sekä virstanpylväinä ja graniittia rakennus- ja katukivinä. Kuuluisia myllynkivipitäjiä olivat mm. Säkylä ja Kärkölä. Suojelu: Vähintään noin sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen Jonkin verran on louhittu myös liusketta mm. katto- ja ikäraja) kiinteiden kalastuslaitteiden jäännökset ovat lattialaatoiksi. Louhinta tapahtui poraamalla kallioon kiinteitä muinaisjäännöksiä. käsiporalla rivi aloitusreikiä, joihin lyötyjä rautakiiloja iskettiin moukarilla, kunnes kivi lohkesi.

Kiviaidat, kivi- eli ”ryssänuunit” Kuvaus: Suurimmat louhokset ovat näyttäviä. Niiden ympäristössä on yleensä runsaasti louhintajätettä ja Ks. muut historiallisen ajan muinaisjäännökset mahdollisesti myös huolellisesti kasattuja kivivarastoja, jotka ovat jääneet kuljettamatta pois. Louhosalueeseen voi liittyä myös rakennusten ja erilaisten rakennelmien Kivilouhokset jäännöksiä. Joissakin louhoksissa voi olla erotettavissa ki- ventyöstön eri vaiheita havainnollisella tavalla. Joillakin Historia ja käyttö: Vanhimmat kivilouhokset liittyvät kes- alueilla louhostoiminta on jatkunut pitkään ja muuttunut kiaikaisten linnojen, kivikirkkojen ja kellareiden raken- 1900-luvulla teolliseksi, jolloin vanhimmat jäännökset tamiseen. Kivet pyrittiin hankkimaan mahdollisimman ovat tuhoutuneet louhosten laajentuessa. Pienten koti- läheltä rakennuskohdetta, mutta toisinaan niitä joudut- tarvelouhosten ajoittaminen on monesti vaikeaa. Ajoitus

Vedellä täyttynyt kalkkilouhos Vantaan Porvarinlahdella. Virolahden Pyterlahden graniittilouhoksilta on viety suuria Lähistöllä on myös kolme kalkkiuunia. Kuva Marianna määriä rakennuskiviä Pietariin. Kuva Marianna Niukkanen, Niukkanen, Museovirasto. Museovirasto.

46 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Kullankaivajia Inarin Palsinojalla vuonna 1923. Kuva-alan eteen on tehty pato ja maa-ainesta lapioidaan ränniin. Kuva R. Rehn, Museoviraston kuva-arkisto. on yleensä pääteltävä kohteen todennäköisen historialli- raan. Huuhdottavaa kultaa löytyy vähäisessä määrin myös sen kontekstin perusteella tai etsittävä ajoittavia piirteitä Saariselän tuntureiden eteläpuolelta. Vanhin tieto Suo- louhintatekniikasta kertovista jäljistä. messa esiintyvästä kullasta on Olaus Magnuksen kartassa vuodelta 1539. Tiettävästi ensimmäinen kultalöytö teh- Suojelu: Vanhat, tärkeään rakennuskohteeseen kuten kivi- tiin Suomesta kuitenkin Kemijoen suusta vuonna 1836, kirkkoon, linnaan tai linnoitukseen yhdistettävissä olevat minkä jälkeen alkoi Pohjois-Suomen kultaesiintymien sekä muut historiallisesti merkittävät kivilouhokset ovat laajamittainen etsiminen. Ensimmäinen kultaryntäys al- kiinteitä muinaisjäännöksiä, niin myös vanhat kalkkilou- koi vuonna 1868, kun Ivalojoen Nulkkamukasta oli löy- hokset, jotka liittyvät läheiseen kalkkiuuniin. Pelkästään tynyt merkittävämpi esiintymä. 1870-luvun alussa joella perimätietoon perustuva kirkonkivien tms. louhospaikka uurasti jopa viitisensataa toiveikasta kullankaivajaa. Valtio tulisi muun lähdeaineiston avulla todentaa, mikäli mah- rakennutti Ivalojoen Kultalan Kruunun Stationin vuonna dollista. Muinaisjäännöksen merkittävyyttä voi lisätä 1870 kullan kaivun ja kaupan valvontaan. Tankavaaran tieto siitä, että louhoksen kiviainesta on pitkään pidetty kulta-alue löytyi vuonna 1934 ja Lemmenjoen 1945. laadukkaana ja sen vuoksi erityisen haluttuna. Pieniä, ko- Jokirantojen soramaa ja sekä hakuilla ja räjäyttämällä titarpeeseen käytettyjä louhoksia sijaitsee lähes kaikkial- pienennetty kiviaines lapioitiin puisiin ränneihin, joita la. Niiden ajoittaminen on vaikeaa ja tutkimuksellinen pitkin johdettiin vettä. Vesi vei kiviaineksen mennessään, arvo yleensä vähäinen, minkä vuoksi niitä ei pääsääntöi- mutta raskaat kultahituset painuivat pohjaan ja pysähtyi- sesti tule määritellä kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. Ne vät rännin pohjassa oleviin puisiin poikkipienoihin. Rän- tulisi kuitenkin dokumentoida inventointien yhteydessä nin pohjalle kertynyt kullansekainen sora huuhdottiin (sijaintitieto ja valokuva). rautavaskoolissa muutaman päivän välein. Jos työmaalle ei voitu johtaa vettä, huuhdottiin sora isossa kaukalossa. Joskus saatettiin joen matalikkoon kasata kivistä ”aitaus”, Kullanhuuhdonnan jäännökset joka pumpattiin tyhjiin ja huuhdottiin pohjan hienompi aines. Historia ja käyttö: Kullanhuuhdonnassa hyödynnettävä alue alkaa pohjoisessa Norjan puolelta Skietsimäjoelta ja jat- Kuvaus: Ivalojoki (välillä Kyläjoki–Tolosjoki) sivujokineen kuu Lemmenjoen, Ivalojoen ja Laanilan kautta Tankavaa- (mm. Sotajoki, Palsinoja) on Lapin kultahistorian kes-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 47 perinteisillä menetelmillä. Kullanhuuhdonnan jäännös- ten kohdalla tulee mietittäväksi myös kaivoslain ja muinaismuistolain suhde.

Maa-aineksenottokuopat

Hiekan- ja soranottokuoppia sijaitsee etenkin harjuilla kulkevien vanhojen teiden varsilla. Ne eivät ole kiintei- tä muinaisjäännöksiä olemattoman informaatioarvonsa ja vaikean ajoitettavuutensa vuoksi. Vanhaa savenotto- kuoppaa voi pitää kiinteänä muinaisjäännöksenä siinä tapauksessa, että se liittyy lähistöllä sijaitseviin tiilenpoltto- uuneihin ja jäännösten voi ajatella yhdessä muodostavan tiilenvalmistuksesta kertovan kokonaisuuden.

Niittyviljelyn jäännökset Kivinen valtauspyykki 1800- ja 1900-lukujen taitteesta Ivalojoen Ritakoskella. Kuva Kauko Launonen, Kultamuseo, Historia ja käyttö: Karjanruokinta perustui suuressa osassa Tankavaara. maata pitkään luonnonniityiltä ja soilta kerättyyn heinään ja lehdeksiin. Laajat, yhteisomistuksessa olleet niittyalu- keisin kohde, jossa on vieläkin jäljellä vanhoja tukikoh- eet jaettiin kunkin talon veroluvun mukaan. Toisaalta tia, kämppien pohjia, polkuja, valtausten rajapyykkejä talon niitty saattoi sijaita kaukana kylästä ja jopa toisen ja kullanhuuhdontaan liittyviä rakenteita kuten patoja, kylän alueella erillisenä saarekkeena. Raivattujen niit- kaivantoja, huuhdontakasoja ja jopa puisten vesirännien tyjen viljelys yleistyi 1700-luvun jälkipuoliskolla. Niitä sekä koneiden ja laitteiden jäännöksiä. Kultalan raken- valmistettiin mm. paisuttamalla eli laskemalla ne veden nuksia on korjattu ja uusittu 1960-luvun lopusta lähtien. alle. Kruunun metsätorpparit hyödynsivät 1800-luvun Vanha kapakka on raunioina, ja ympäristössä on runsaasti jälkipuoliskolla valtion metsäalueiden niittyjä. Ulkonii- kämppien jäännöksiä ja kullanhuuhdonnan jälkiä. Tietoja tyt olivat pääasiassa entisiä kaskimaita ja aiemmin viljaa vanhoista huuhdontakultavaltauksista löytyy mm. Sodan- kasvaneita suopalstoja. kylän Tankavaaran Kultamuseosta sekä Geologisen tutkimuskeskuksen www-sivuilta. Kuvaus: Niitylle rakennettiin heinän säilytykseen tarkoitettuja latoja. Kaukoniityille rakennettiin yöpymistä var- Suojelu: Vähintään noin sata vuotta vanhat (ohjeellinen ten myös niittysaunoja. ikäraja) kullanhuuhdontaan liittyvät rakennelmat ovat muinaismuistolain rauhoittamia. Nämä sijaitsevat pääasi- Suojelu: Kevyinä, muutaman nurkkakiven varaan perus- assa Ivalojoen ja sen sivujokien varsilla ja ovat ensimmäi- tettuina rakennuksina niittyladoista on tuskin jäänyt sen kultaryntäyksen ajalta. Nuorempia jäännöksiä voi- jäljelle tunnistettavia jäännöksiä, eikä niihin liity kult- daan suojella historiallisina rakennelmina kaavoituksen tuurikerrosta. Ne niittyladot, joista on edelleen jäljellä keinoin, keskittyen ensisijaisesti ymmärrettäviin raken- puurakenteita, ovat 1900-luvulta. Näin ollen latoihin nettuihin kokonaisuuksiin (rakennelmat, rakennukset, liittyvä muinaisjäännösintressi on marginaalinen. (Ks. tiestö, miljöö). Kullanhuuhdonta jatkuu yhä Lapin van- myös elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset – tila- hoilla kultajoilla, ja koneellinen kaivu on suurin vanhoja päisasumukset). kullanhuuhdonnan jäännöksiä koskeva uhka. Museovi- raston, Kultamuseon ja Kauppa- ja teollisuusministeriön 2000-luvun alussa yhdessä määrittelemänä tavoitteena Peltoviljelyn jäännökset, muinaispellot on ollut, että keskeiset, historiallisesti arvokkaat alueet rauhoitetaan ja asetetaan toimenpidekieltoon (muinais- Historia ja käyttö: Keskiajan alussa peltomaa koostui epä- muistolaki). Vähemmän merkittävillä, mutta historialli- säännöllisen muotoisista peltotilkuista, joita talot olivat sesti arvokkailla alueilla voidaan sallia kullanhuuhdonta raivanneet ja joita ne viljelivät yksityisesti. Järjestelmää

48 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 maan itä- ja pohjoisosia. Jako saatiin päätökseen Lapissa vasta 1930-luvulla. Vuonna 1848 annettiin maanmittausohjesääntö, jonka toimeenpanoa nimitetään uusjaoksi. Sen mukaan talon kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen säännöllisenmuotoi- seen palstaan. Mikäli kylällä oli ahdas tonttipaikka tai joku osa peltomaasta oli etäällä tontista, oli yksi tai useampi talo ulosmuutettava sopiviin paikkoihin. Uusjakotoimitus johti voimakkaaseen kylistä ulosmuuttoihin nopeuttaen Etelä- ja Länsi-Suomen vanhojen ryhmäkylien hajoamista.

Kuvaus: Muinaispelloiksi kutsutaan rautakautisia ja keskiaikaisia, ”fossiloituneita” muokkauskerroksia, jotka ovat erotettavissa esimerkiksi autioituneella vanhalla asuin- paikka-alueella tai omana kerroksenaan nykyisen pellon muokkauskerrosten alla. Yleensä vanha viljelykerros on kuitenkin sekoittunut modernissa pellonmuokkaukses- sa. Muinaispeltokerroksia on löydetty jopa kaupungeista kaupunkivaiheeseen ajoittuvan kulttuurikerroksen alta. Muinaispellon voi tunnistaa ristiin menevistä, perusmaan pinnassa erottuvista kyntöjäljistä. Muinaispeltokerrok- sesta voi löytyä arkeologista esineistöä. Maanäytteistä voidaan tunnistaa viljelykasveja ja löytää radiohiiliajoi- tukseen sopivia viljanjyviä, joiden avulla voidaan selvittää peltoviljelyn ja sen menetelmien historiaa. Potentiaalisia Ristiin meneviä auranjälkikuvioita Matomäen muinaispellossa muinaispeltoja ovat ainakin ne 1600-luvun maakirjakar- Valkeakosken Rapolassa. Kuva Anne Vikkula 1988, toissa näkyvät vanhojen kylien rintapellot, jotka ovat Museovirasto. jääneet pois viljelyksestä jo pitemmän aikaa, vähintään noin sata vuotta sitten. Apuna voi käyttää myös maaperä- nimitetään lohkojaoksi. Lohkojako säilytti pisimpään karttoja ja jäljittää helposti muokattavia maalajeja kuten asemansa harvaan asutuilla seuduilla, joille ei syntynyt karkeaa hietaa. tiheää kyläasutusta. Pellon muokkaus tehostui keskiajan Kiinteään peltoviljelyyn liittyviä muita jäännöksiä kuluessa merkittävästi entistä kehittyneempien työväli- ovat ojat sekä raivauksen myötä syntyneet viljelyröyk- neiden kuten uusien auratyyppien myötä. Sarkajakoon kiöt ja kiviaidat sekä riihien pohjat, jotka voi tunnistaa alettiin siirtyä 1200-luvulla, ja ko. maankäyttöjärjestelmä kiukaan rauniosta. Viljelyröykkiöt, joissa on särmikkäi- oli vallalla aina 1700-luvulle asti. Kylän pellot aidattiin tä kiviä tai kiviä, joissa on poranjälkiä, ovat myöhäisiä, kahteen vainioon, joita viljeltiin vuorovuosina. Kyläyh- 1800-luvun puolenvälin jälkeen koottuja. Vanhalla pel- teisö omisti maan, ja kullekin tilalle jaettiin kylän kaikista lolla voi olla myös maan sisään tehtyjä kivilatomuksia, pelto- ja niittylohkoista kapeita sarkoja vuorotellen. Tällä jotka ovat toimineet vettä pois johtavina ”salaojina”. Niitä tavoin taattiin erilaatuisten viljelysmaiden tasapuolinen on tehty tiettävästi ainakin 1600–1700-luvuilta lähtien. jakautuminen. Sarkojen leveys riippui siitä, kuinka suuri osuus tilalla oli koko kylästä. Samassa vainiossa olevien Suojelu: Peltoviljely tulisi ymmärtää kokonaisvaltaisena, sarkojen peltotyöt oli tehtävä samanaikaisesti ja niissä oli tiettyjä jälkiä tuottavana prosessina. Siihen voi liittyä fos- viljeltävä samaa kasvia. siloituneen muokkauskerroksen ohella mm. vanhoja ojia 1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen toimeenpannun ja raivauksesta syntyneitä kivirakennelmia. Tutkimuksen isojaon tarkoituksena oli liittää kunkin talon hajallaan kannalta mielenkiintoisia seikkoja ovat muinaispellon olevat sarat yhtenäisemmiksi tiluksiksi, joiden äärelle koko ja ajoitus. Edelleen viljelyssä olevia vanhoja pel- suositeltiin siirrettäväksi myös rakennukset yhteiseltä, toalueita ei voida tietenkään rahoittaa muinaismuisto- joskus hyvin tiheään rakennetulta kylätontilta. Isojako- lailla, mutta laajoihin maankäyttöhankkeisiin liittyvien asetuksia annettiin vuosina 1757, 1762 ja 1775. Isojaon inventointien yhteydessä tulisi myös potentiaalisia mui- toimeenpano alkoi Pohjanmaalta. Lännestä se eteni kohti naispeltoalueita pyrkiä selvittämään kartta-analyysin ja

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 49 koekuopituksen avulla. Yksittäisen viljelyröykkiön suo- Suojelu: Käytöstä pois jääneiden vanhojen poroerotusai- jeleminen ei ole välttämättä mielekästä eikä myöskään takompleksien jäännökset sekä ympärillä mahdollisesti sellaisten röykkiöiden, jotka sijaitsevat edelleen viljelyk- olevat asumusten ym. jäännökset ovat muinaismuistolain sessä olevan pellon yhteydessä. Muinaispellot ja peltovil- rauhoittamia. jelyyn liittyvät rakennelmat, joiden yhteys nykyviljelyyn on katkennut vähintään noin sata vuotta sitten (ohjeellinen ikäraja), ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. (Ks. myös Potaskankeittopaikat muut historiallisen ajan muinaisjäännökset – kiviaidat). Historia ja käyttö: Koivun ja muiden lehtipuiden tuhkas- ta keitettyä potaskaa eli kalilipeää (kaliumkarbonaattia) Poroerotuspaikat käytettiin pesuaineena, väriaineiden, lasin ja ruudin raaka-aineena sekä rautateollisuudessa alentamassa me- Historia ja käyttö: Porot kootaan kahdesti vuodessa metsä- tallin sulamispistettä. Potaskankeitto kuului erityisesti ja tunturilaitumilta aitaukseen. Sulan maan aikana mer- pohjalaisen ja keskisuomalaisen talonpojan ja torpparin kitään uudet vasat ja talvella erotellaan teurastettavat ja sivuelinkeinoihin 1700-luvun lopussa ja 1800-luvulla. myytävät porot. Poroerotus onkin – toisin kuin perintei- Potaskaa keitettiin pienemmissä määrin myös Varsinais- set elinkeinot pääsääntöisesti – elävää Pohjois-Suomen Suomessa, Hämeessä ja Pohjois-Savossa; potaska-alkui- ja saamelaisuuden kulttuuriperinnettä. Poronomistajien nen paikannimistö keskittyy Suomen läntiselle puolis- yhteisesti rakentamat poroerotusaitaukset muodostivat kolle. Enin osa potaskasta myytiin lasitehtaille, mutta sitä aikaisemmin koko poronhoitoalueen kattavan verkoston. vietiin myös ulkomaille. Vanhimmat säilyneet poroerotusaidat juontuvat 1700-lu- Potaskaa keitettiin etenkin syksyllä, talvella ja ke- vun lopulta, tosin niiden osia on luonnollisesti jouduttu vättalvella vanhoilla kaskimailla, joille oli alkanut kas- uusimaan moneen otteeseen. vaa koivumetsää. Koivunrankapinot poltettiin hitaasti tuhkaksi, ja palamisen hidastamiseksi saatettiin hiillos Kuvaus: Aitaukset koostuivat kaarreaidoista, pyöreähköstä peittää maakerroksella. Tuhka kuljetettiin keittopaikal- pääaitauksesta sekä perhekohtaisista pienistä aitauksista, le, joka sijaitsi yleensä veden äärellä tai polttopaikan konttoreista. Aidat oli rakennettu männystä ja puutto- yhteydessä. Tuhka pantiin tynnyriin ja kaadettiin päälle milla alueilla kivistä, ja kivi- ja puuosia saatettiin myös kiehuvaa vettä. Tuhkassa oleva lipeä liukeni veteen pa- yhdistellä. Aitausten lähiympäristössä voi olla erotusaika- rissa päivässä. Lipeävettä keitettiin sen jälkeen padassa na käytettyjen kotien ja kämppien jäännöksiä. noin vuorokausi, kunnes vesi haihtui ja keitos muuttui

Utsjoen Erttegvárrin poroerotuspaikan kivikaarre on rakennettu Mittauspiirros hiekkapatjalle luonnonkivistä ja -lohkareista 1800-luvulla ja se on ollut käytössä vielä vuoden 1945 jälkeen. kylmämuuratusta potaskankeittouunista Pellon Juoksengissa. Kuva Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hanke, Lapin ympäristö- Lähde Korteniemi 1991, Faravid 14. keskus.

50 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 sakeaksi velliksi. Velli kuivatettiin raakapotaskaksi, mikä jälkeen kokkareita kuumennettiin eli kalsinoitiin uunissa rautapadassa muutama tunti. Tämän jälkeen potaska oli valkoista ja valmista myytäväksi. Raakapotaska saatettiin myydä myös sellaisenaan jatkojalostettavaksi.

Kuvaus: Potaskankeittoon saatettiin käyttää tavallista lei- vinuunia, mutta metsiin rakennettiin myös erityisiä lie- sirakennelmia. Ne olivat yksinkertaisia, kivistä ladottuja kiukaita, joissa oli tulenpitoa varten pesä ja päällä iso laakakivi. Uunia käytettiin raakapotaskan keittämiseen ja mahdollisesti toisinaan myös kalsinointiin. Tornion- Entisöity sudenkuoppa Punkalaitumen Yli-Kirran ulkomuseossa. laaksossa on dokumentoitu potaskauuneiksi tulkittuja Puuosien maaduttua kuoppaa voi olla vaikea tunnistaa muinaisjäännöksiä. Ne ovat matalia, pitkänomaisia hiek- sudenkuopaksi. Kuva Sirkku Dölle, Museoviraston kuva-arkisto. kakumpareita, joiden laella on U:n muotoinen päältä avoin, luonnonkivistä ja lohkareista ladottu liesiraken- varteen, jolloin ”saalis” oli helppo käydä tarkistamassa. nelma. Joissakin tapauksissa vastaavia, metsässä olevia Susien pyytämiseen käytettiin myös tarhoja, johon peto uuneja lienee dokumentoitu ”ryssänuuneina”. Koivurovi- houkuteltiin raadon avulla, mutta josta se ei päässyt enää on paikka saattaa erottua maastossa matalana kuoppana. ulos. Tarhaan saattoi liittyä kaivantoja. Rovion paikka voi myös olla tasainen, muutaman pienen hiekanottokuopan ympäröimä pyöreähkö ala. Polttopai- Kuvaus: Historiallisen ajan pyyntikuoppien pituus oli kalla voi olla tuhkaa tai hiiltä pintaturpeen alla. kansatieteellisten dokumenttien perusteella yleensä noin neljä metriä. Kuopat peitettiin risuilla ja samma- Suojelu: Potaskauunit ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. lella. Pohjalle saatettiin asettaa teräviä paaluja. Hautojen Myös koivurovion paikka voidaan luokitella kiinteäksi sivuille kaadettiin puita rydöksi ohjaamaan eläinten kul- muinaisjäännökseksi siinä tapauksessa, että se liittyy vie- kua. Usein hautoja sijaitsee useita rivissä. ressä olevaan uuniin ja kohteen voidaan ajatella muodos- Sudenkuopat ovat yleensä pyöreitä ja halkaisijaltaan tavan potaskanvalmistuksesta kertovan kokonaisuuden. 5–10 metrisiä, ja ne voivat olla ylöspäin kapenevia ja matalan maavallin ympäröimiä. Kuopan seinämät tuet- tiin yleensä pystypuin tai kivettiin. Myös neliskulmaisia, Pyyntiin liittyvät rakennelmat hirsikehikollisia pyydyksiä tehtiin. Huolellisesti kivetyt kuopat voivat olla erittäin näyttävän näköisiä. Orsilla ja Historia ja käyttö: Eränkäynnillä tarkoitetaan viikkojen pi- havuilla peitetyn kuopan keskellä oli paalu, jonka nok- tuisia pyyntimatkoja, jotka suuntautuivat usein tietyille kaan syötti asetettiin. Ketunkuopat olivat sudenkuoppia vakiopaikoille (eräsijat). Eränkäynnin lisäksi harjoitettiin vastaavia mutta kooltaan pienempiä. lähes ympärivuotisesti asutuksen lähistöllä kalastusta ja Hylkeenpyyntiä ja linnustusta varten koottiin luo- metsästystä. Hylkeenpyynti ja linnustus olivat sesonki- doille ja rannoille ampumasuojiksi matalia kivivalleja. luonteisia elinkeinoja. Pyyntiin ja eränkäyntiin viittaavia paikannimiä ovat Sekä lähipyynnissä että eränkäynnissä käytetyt mene- mm. Rito-, Hangas-, Virka-, Riista- ja Apaja-. telmät voidaan jakaa aktiiviseen ja passiiviseen pyyntiin. Jälkimmäiseen tarvittiin pyyntilaitteita, joista on voinut Suojelu: Vähintään sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen ikä- jäädä maastoon jäännöksiä. Hirven- ja peuranpyyntikuo- raja) metsästykseen, linnustukseen ja hylkeenpyyntiin pat kaivettiin tavallisesti pitkin järvien ja soiden rantoja liittyvät rakennelmat ja kaivannot ovat kiinteitä mui- tai niiden välisille kannaksille eläinten kulkureiteille. naisjäännöksiä. Ajopyynnissä käytettiin myös erilaisia kiinteitä ja siirret- täviä aitauksia. Pyyntimenetelmä oli käytössä esihistorialliselta ajalta aina 1800-luvulle. Raudansulatusuunit ja harkkohytit Joka kylään tehtävästä sudenkuopasta tai -tarhas- ta määrättiin jo Maunu Eerikinpojan maanlaissa noin Historia ja käyttö: Sisä-Suomen – erityisesti Kainuun ja vuonna 1350. Ne olivat hyvin yleisiä 1700–1800-luvuil- Koillis-Savon – talonpojat tuottivat rautaa pienissä hark- la. Kuopat rakennettiin useimmiten kylään johtavan tien kohyteissä rautakaudelta aina 1800-luvun jälkipuolis-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 51 kolle asti. Raaka-aineena käytettiin suo- tai järvimalmia, Kuvaus: Harkkohyttien jäännökset erottuvat maastossa jota rikastui erityisesti hiekkapohjaisiin järviin ja soihin. yleensä matalina palaneiden kivien sekaisina kumparei- Hytit sijaitsivat lähellä malmin nostopaikkaa. Talonpojat na. Raunion läheisyydestä on usein löydettävissä hiili- ja käyttivät harkkohyteissä sulattamaansa rautaa sekä omiin kuonakasoja sekä hiilimiilujen pohjia, ehkä myös laakea tarpeisiinsa että myivät sitä mm. Pietariin ja linnoitus- kivi, jonka päällä kuumasta rautamöhkäleestä on taottu työmaille sekä ruukeille raaka-aineeksi. Talonpoikaisen pois siihen jäänyttä kuonaa. Harkkohyttikuona on hii- raudanvalmistuksen kukoistuskautta kesti Savossa ja Kar- lensekaista ja melko painavaa sen korkeahkon rautapi- jalassa 1500-luvulta 1700-luvulle. Taito hiipui vähitellen toisuuden vuoksi. Lisäksi voi löytyä raakarautamöykkyjä. teollisten järvimalmiruukkien tuottaman takkiraudan Pieneltä alueelta on usein löydettävissä useita hyttejä, tultua markkinoille. Ruotsin hallituksen vuorikollegio sillä samaa uunia voitiin käyttää vain kymmenisen ker- yritti 1700-luvun lopulla elvyttää Itä-Suomen talonpoi- taa. Joskus alueella on myös tilapäisasumuksena käytetyn kien raudanvalmistuselinkeinoa antamalla harkkohyttien pirtin pohja tai pajan jäännöksiä. Hytti-, seppä-, rauta- ja rakentamisesta kirjallisia ohjeita (ks. Rinman 1997). paja-alkuiset paikannimet viittaavat usein raudanvalmis- Yksinkertaisimmillaan raudansulatus tapahtui malja- tukseen. maisessa kivillä ja savella vuoratussa kuopassa, liehdin- uunissa. Kivireunus saattoi jatkua kartiomaisena torve- Suojelu: Talonpoikaiset raudansulatusuunit sekä niiden lä- na maanpinnan yläpuolelle. Sulatuskuopan vierestä on hiympäristössä olevat tuotantoprosessiin liittyvät muut joskus löydettävissä kuonanjuoksutuskuoppa. Talonpoi- jäännökset kuten kuonakasat ovat kiinteitä muinaisjään- kainen raudansulatus tapahtui kuitenkin yleensä hark- nöksiä. Huomiota on kiinnitettävä myös kohteen ympä- kohytissä, joka oli tavallaan pienoiskokoinen masuuni. ristössä mahdollisesti sijaitseviin muihin muinaisjäännök- Pesä ja noin metrin korkuinen piippu ladottiin kivistä siin kuten hiilimiiluihin ja asumusten pohjiin. ja päällystettiin yleensä hirsikehikolla tai harvemmin tii- lillä. Hirsipäällysteen ja kivipesän väli täytettiin tiiviisti hiekalla tai turpeella. Uunin pohjalla oli yleensä litteä Tervahaudat kivi tai sitten pohja oli paljasta, tampattua maata. Uunin piippu leveni tiimalasimaisesti ylöspäin, ja se vuorattiin Historia ja käyttö: Tervan kotitarvepoltto tunnettiin jo kes- sisäpuolelta savella. Uuni saattoi olla myös kartiomai- kiajalla, ja 1500-luvulla tervaa riitti vientiin asti. Kysyn- nen. Malmi ja hiilet ladottiin uuniin piipun kautta. Uu- tä kasvoi erityisesti 1600-luvulla Englannin ja Hollannin nin alaosassa oli aukot palkeita sekä kuonan ja raudan noustua siirtomaavalloiksi. Terva oli Suomen tärkein poistamista varten. Joskus uuni saatettiin rakentaa puron vientituote ja sen poltto talonpoikien merkittävin si- varteen, jolloin palkeet saatiin toimimaan vesirattaalla. vuelinkeino aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti. Tervaa Harkkohytin yhteyteen saatettiin rakentaa vesivoimalla käytettiin mitä moninaisimpiin tarkoituksiin, lähinnä toimiva vasarapaja. kuitenkin puun suojaamiseen. Eniten sitä tarvittiin lai-

Talonpoikaisen harkkohytin jäännökset Juankosken Siikajärvel- Suuri tervahauta maavalleineen Suomussalmella. Kuva lä. Kuva V-P Suhonen, Museovirasto. Marianna Niukkanen, Museovirasto.

52 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 voihin ja niiden köysiin. Toisaalta 1830-luvun jälkeen no- paikkatiedot. Inventointien yhteydessä tulisi haudoista peasti kehittynyt kemianteollisuus tarvitsi tervaa raaka- dokumentoida ainakin sijaintitieto (keskipiste) ja sen aineekseen. Sivutuotteenaan tervanpoltto loi käsityönä lisäksi haudan halkaisija ja tyyppi sekä oletettu ajoitus suoritetun tynnyrien suurtuotannon. (esim. pitäjänhistorian tai pakallisten asukkaitten tieto- Tervaa poltettiin siellä, missä kasvoi paljon mäntyjä jen pohjalta). Haudan pohjalta voi ottaa radiohiiliajoi- ja vesireitit tynnyrien kuljetukseen olivat hyvät. Aluksi tusnäytteen; tosin radiohiiliajoitusmenetelmä ei sovellu tervaa tuotettiin etenkin Etelä-Suomessa, mutta metsi- kovin nuorten kohteiden ajoittamiseen. Mikäli hautojen en ehtyessä tuotannon painopiste siirtyi Itä- ja Pohjois- lukumäärä on niin suuri, ettei yksittäisten hautojen tieto- Suomeen. Pohjanmaa ja Kainuu olivat tervan suurtuo- jen kirjaaminen ole inventoinnin puitteissa mahdollista, tantoalueita 1700- ja 1800-luvuilla, mutta sitä poltettiin osoitetaan kartalta hautojen esiintymisalue ja arvioidaan suuremmissa määrin myös mm. Ylä-Satakunnassa ja Sal- niiden lukumäärä. pausselän pohjoisrinteillä. Vähintään noin sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen ikäraja) tervahaudat ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä, Kuvaus: Tervakset valmistettiin koloamalla huonoja män- tosin hautojen iän arvioiminen voi olla haasteellista. tyjä pihkanmuodostuksen edistämiseksi. Myös kantoja Tervahaudan suojeluarvoa määriteltäessä tulee ottaa käytettiin. Terva poltettiin haudoissa ja 1860-luvulta huomioon sen konteksti suhteessa elinkeinon histori- lähtien myös tehokkaammissa tervauuneissa, jolloin saa- aan alueella. Kaikkien tervahautojen suojelun valvomi- tiin talteen myös mm. tärpättiä (ks. teollisuushistorial- nen ei ole käytännössä mahdollista tai välttämättä edes liset muinaisjäännökset – terva- ja tärpättitehtaat). Ter- mielekästä niiden suuren lukumäärän ja paikoittaisen vahautoja on kahta tyyppiä. Rännihaudat olivat loivaan suuren esiintymistiheyden vuoksi. Milloin hautoja on mäenrinteeseen kaivettuja, kummastakin päästä avoimia paljon samalla alueella, on yksittäisen haudan suojelu- kourumaisia syvennyksiä, jotka vuorattiin puukuorile- arvo nähtävä suhteellisen vähäisenä. Jos alueella sijaitsee vyillä. Tervakset ladottiin kuoppaan, peitettiin maalla ja hyvin paljon hautoja, voidaan niistä pyrkiä osoittamaan sytytettiin haudan yläpäästä. Terva valui haudan alapäästä edustava otos, aluemainen kokonaisuus, joka suojellaan putkea pitkin astiaan, joka saattoi olla sijoitettu erilliseen muinaismuistoalueena. Metsänhoidon yhteydessä voi- kuoppaan. Rännihaudat olivat käytössä varsinkin Keski- daan puut kaataa tervahautojen päältä, mutta niiden yli ja Itä-Suomessa. Hautatyyppi saattaa olla jopa esihistori- ei tule ajaa metsäkoneilla eikä niiden kohdalla tule muo- allinen, mutta se oli paikoin käytössä 1900-luvun alkuun kata maata. Vanhat ja laajat tervanpolttoalueet saattavat asti. olla luontotyypiltään ympäröivästä metsästä poikkeavia, Rännihaudasta kehitettiin tehokkaampi tasaisel- jolloin haudat ja kasvillisuus voivat yhdessä muodostaa le maalle kaivettu suppilomainen pyöreä tervahauta. kokonaisuuden, johon liittyy erityisiä suojeltavia ym- Maalla ja turpeella peitetyt tervakset saivat kyteä useita päristöarvoja. päiviä, ja terva valui haudan pohjalla olevaan astiaan tai se johdettiin puista juoksutusputkea pitkin tynnyriin. Tervahauta erottuu maastossa yleensä pyöreänä, sup- Tiilenpolttouunit pilomaisena kuoppana, jota reunustaa matala maavalli. Vallin voi puhkaista oja, entisen tervanjuoksutuskanavan Historia ja käyttö: Tiiliä alettiin valmistaa ja käyttää Suo- paikka. Haudan pohja voi olla savella tiivistetty. Haudan messa varhaiskeskiajalla. Aluksi käyttöalueina olivat lin- halkaisija on yleensä noin kymmenen, mutta joskus jopa nat ja kirkot (ovi- ja ikkuna-aukot, holvit, päätykolmiot kolmisenkymmentä metriä. ja muut koristeaiheet, tulisijat). Vähitellen tiiltä alettiin Tervahautoja sijaitsee metsissä siellä täällä koko maas- käyttää myös asuinrakennusten uuneissa, ja 1500-luvulla sa. Kainuun mäntykankailla on alueita, joilla sijaitsee sen käyttö oli jo melko yleistä Etelä-Suomessa. Talonpo- haudanpohjia silmänkantamattomiin. Tervahautoja lienee jat polttivat tiiliä kotitarpeeseen pienissä tiiliuuneissa, ja maamme metsissä tuhansittain, jopa kymmenin tuhan- valmistustekniikka pysyi pitkälti samana aina 1900-luvun sin. Kohteisiin voi liittyä tilapäisasumusten jäännöksiä. alkupuolelle asti. 1700-luvun jälkipuoliskolla talonpojat toimittivat suuria määriä tiiliä linnoitustyömaille. Niiden Suojelu: Tervahautojen tyypeistä, ajoituksesta ja levinnei- polttaminen saatettiin aloittaa jo vuosia ennen varsinai- syydestä ei ole tehty kattavia arkeologisia selvityksiä. sen rakentamisen aloittamista. Museoviraston muinaisjäännösrekisterissä on lähinnä Tiilentekopaikat (tiiliruukit, tiilisalit) sijaitsivat lä- yksittäisten hautojen tietoja, mutta Metsähallituksen hellä sopivaa savenottopaikkaa ja yleensä mahdollisim- tietokantoihin on talletettu jopa tuhansien hautojen man lähellä rakennustyömaata tai ainakin hyvien vesi-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 53 Miilutyyppinen talonpoikainen tiilenpolttouuni Ilmajoen Yksi neljästä eräsijan kiukaanrauniosta Pihtiputaan Rönnyn Nopankylässä vuonna 1939. Kuva Samuli Paulaharju, Oritsaaressa. Oritsaari mainitaan Sääksmäen kihlakunnan Museoviraston kuva-arkisto. Pälkäneen pitäjän eräsijaluettelossa 1550-luvulla. Kuva Miikka Kumpulainen, Keski-Suomen museo. kuljetusyhteyksien päässä siitä. Lisäksi Ruotsin ajalla Tilapäisasumukset Suomessa (Karjala mukaan lukien) tiedetään toimineen toistasataa tehdasmaista tiilenpolttolaitosta. Savimassa Historia: Vakituisten asuinpaikkojen lisäksi käytössä on vaivattiin esimerkiksi puisessa kehikossa, jonka sisällä ollut erilaisia tilapäisasumuksia, jotka liittyvät yleensä oli ihmistyövoiman tai hevoskierron pyörittämä tukki. jonkin elinkeinon harjoittamiseen etäällä kotitilasta. Kes- Saveen lisättiin sekoitetta kuten murskattua maasälpää kiajan ja uuden ajan alun asiakirjalähteiden perusteella tai heinää, joka esti tiilen hajoamisen poltossa. Savi lyö- Satakunnan, Hämeen, Pohjanmaan, Savon ja Karjalan ta- tiin puisiin muotteihin. Katoksen alla ilmakuivatut tiilet lonpojat hyödynsivät vakiintuneesti erämaiden luonnon- ladottiin tiilihaudaksi tai -uuniksi, joka peitettiin tur- varoja; kalastivat, metsästivät ja kaskesivat. Eräsijat saat- peella. Poltto tapahtui 900–1000 asteessa. toivat sijaita hyvinkin kaukana, jopa 250–300 kilometrin päästä kotitilasta. Eniten eräomistuksia oli Näsijärven Kuvaus: Tiilenpolttouunit vaihtelevat kooltaan ja konst- ja Päijänteen latvavesillä. Myös mm. tervan-, hiilen- ja ruktioltaan. Yleensä ne ovat nelikulmaisia ja niissä on kalkinpoltto, järvimalmin sulatus ja kaukoniittyjen ja ollut useampia pesiä. Uunilla saattaa olla leveyttä jopa -kaskien hyödyntäminen vaativat pitempiaikaista oles- useita metrejä. Uunin seinämät ladottiin tavallisesti jä- kelua poissa kotitilalta, minkä vuoksi työskentelypaikan tetiilistä ja tiivistettiin savella. Seinämät voitiin kasata läheisyyteen rakennettiin usein yksinkertainen asumus myös kivensekaisista maavalleista tai suurista kivistä. (tervapirtti tai -hytti, miilu- tai niittysauna tms.). Lisäksi Uuninjäännösten sisältä ja ympäristöstä löytyy yleensä metsätalouteen liittyi valtion mailla erilaisia kämppiä ja tiilenkappaleita, poltossa epäonnistuneita tiiliä, palanut- tupia 1800-luvun puolivälistä lähtien. ta savea sekä hiekkaa, jolla uuni on polton jälkeen pei- tetty. Uunin läheisyydestä on usein löydettävissä myös Kuvaus: Eräsijoiksi arveltuja asumusten ja kiukaiden jään- savenottokuoppia. Tiiliuuneissa on saatettu polttaa myös nöksiä tunnetaan mm. Keski-Suomen pohjoisosista. Ma- punasaviastioita. ja- ja Pirttiniemi-tyyppiset paikannimet saattavat viitata eräasumukseen. Majojen tulisijojen jäännöksiä voi löy- Suojelu: Talonpoikaiset tiilenpolttouunit ovat kiinteitä tyä myös mm. tervahautojen ja hiilimiilujen tuntumasta. muinaisjäännöksiä. Uunin läheisyydessä voi sijaita mui- Yleensä asumus on ollut pieni, kiukaalla varustettu maa- takin tiilenpolttoon liittyviä jäännöksiä kuten savenotto- pohjainen pyöröhirsirakennus. kuoppia, jotka voivat yhdessä muodostaa mielenkiintoi- sen tiilenpoltosta kertovan kokonaisuuden. Suojelu: Vähintään sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen ikäraja) elinkeinojen harjoittamiseen liittyvien tilapäisasumusten

54 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 jäännökset ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Ne kertovat jauhinkiviä tällainen kivikko voi olla vaikea tunnistaa ni- mm. talonpoikaisväestön monipuolisesta luonnonvarojen menomaan myllyn paikaksi. Lisäksi voi olla löydettävis- hyödyntämisestä laajalla maantieteellisellä alueella. Väliai- sä maahan kaivettu napatukin kivipesä. Tuulimyllyjä on kaisen luonteensa vuoksi näistä kohteista lienee löydettä- merkitty historiallisiin karttoihin. Perimätieto, nimistö vissä vain vähäisiä arkeologisia jäännöksiä, mutta ne voivat ja kotiseutututkimus ovat hyvä lähde koskien tuulimyl- silti olla tutkimuksellisesti mielenkiintoisia. lyjen nuorempia kerrostumia.

Suojelu: Vähintään noin sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen Tuulimyllyt ikäraja) tuulimyllyjen jäännökset ovat kiinteitä muinais- jäännöksiä. Historia ja käyttö: Ensimmäiset, korkeilla mäillä sijaitsevat tuulimyllyt tulivat käyttöön Varsinais-Suomessa viimeis- tään 1400-luvun puolivälissä. Uuden ajan alussa niitä oli Vesimyllyt ja -sahat jo satamäärin etenkin Vakka-Suomessa ja Etelä-Pohjan- maalla. Sisämaassa tuulimyllyt yleistyivät vasta 1800-lu- Historia ja käyttö: Vanhimmat kirjalliset tiedot vesimyl- vulla, ja Itä-Suomessa ne jäivät harvinaisiksi. Viimeiset lystä ovat 1300-luvun puolivälistä Varsinais-Suomesta. tuulimyllyt rakennettiin maassamme 1930-luvulla. 1400-luvulta on tietoja jo noin sadasta vesimyllystä Tuulimyllyn etuna verrattuna vesimyllyyn oli, että Hämeessä, Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Myllyt sitä voitiin käyttää ympäri vuoden. Tuulimyllyjä oli neljä levisivät seuraavalla vuosisadalla Savoon ja Pohjanmaal- päätyyppiä sen mukaan, kuinka niiden siivet ”hännästä” le. Kosken omisti yleensä kylä tai useiden kylien muo- käännettiin tuulen suuntaan. Jalkamylly oli rakenteeltaan dostama jakokunta, ja siinä oleva mylly oli talonpoikien yksinkertaisin. Sen runkona oli huone, joka kääntyi pys- yhteisomistuksessa. Vuodelta 1585 on säilynyt myllyluet- tyyn tuetun napatukin varassa. Varvas- eli konttimyllyn telo, jonka perusteella vesimyllyjä oli tuolloin jopa usei- ympärillä oli lisäksi kartion muotoon asetetut ”varpaat” ta kymmeniä per pitäjä. Niistä valtaosa oli talonpoikien tukemassa rakennusta. Harakkamyllyssä oli kiinteä ala- omistuksessa, mutta suurimmat kuuluivat kruunun ja sä- osa, ja vain yläosa kääntyi. Harakkamyllyssä oli yleensä terien alaisuuteen. Kruunu pyrki 1600-luvulla ottamaan kaksi kiviparia. Mamsellimyllyssä liikkuvan yläosan sei- myllytoiminnan valvontaansa. Se kielsi pienet puromyllyt närakenne oli tuettu alaosan seinään, jolloin napatukkia ja peri omissa kruunun- eli tullimyllyissään jauhatuksesta ei tarvittu. Tuulimyllyyn saattoi liittyä myös kotitarvesa- maksun. Kylät saivat pitää myllynsä veroa vastaan. ha tai pärehöylä. Vanhin vesimyllyn malli oli jalka- eli härkinmylly, jossa oli siivet suoraan pystyn siipitukin alapäässä ilman Kuvaus: Tuulimyllystä on voinut jäädä kallion tai mäen rataslaitteiden välitystä. Uudempia ja tehokkaampia päälle jäljelle peruskiviä ja kenties jauhinkiviä. Ilman tyyppejä olivat ratas-, taitoja turbiinimyllyt. Esimerkik-

Historiallisen mylly- ja sahapaikan kiinteät jäännökset sijaitsevat vastapäätä vuonna 1935 käynnistynyttä sähkövoi- Tuulimyllyn peruskiveys ja napatukin jäännökset mäen malaa Paimion Askalassa. Hylätyt ja käytössä olevat lakitasanteella Jaalan (nyk. Kouvola) Haapalahden Puolakassa. vesirakenteet ilmentävät yhdessä vesivoiman käytön Kuva Johanna Seppä, Museovirasto. vuosisataisia perinteitä. Kuva Timo Kantonen, Museovirasto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 55 si Pirkanmaalta vanhin tunnettu maininta ratasmyllystä uudempien laitteiden alle, ja eriaikaisia rakenteita voi ol- on vuodelta 1533 Kangasalan Sarsankoskesta. Talonpoi- la vaikea erottaa toisistaan. Vanhoja myllyyn ja sahaan liit- kaiset kotitarvemyllyt saattoivat sijaita varsin pienenkin tyviä rakenteita on saattanut tuhoutua myös koskenper- purouoman rannalla (ns. puromyllyt), ja niitä käytettiin kuussa. Pienen puromyllyn jäännökset voivat olla hyvin ehkä vain pari kertaa vuodessa kun vettä oli riittävästi. vaatimattomia; havaittavissa voi olla hiukan muokattua Luontaisia olosuhteita myös muokattiin patoamalla ja li- uomaa ja jonkinlainen patoallas sekä mahdollisesti myl- säämällä veden pudotuskorkeutta sivu-uomilla ja ruuhilla lynkivet. Vanhoja vesimyllyjä on säilynyt kyläyhdistysten eli ränneillä. Myllyn- tai sahanpaikka sisältääkin yleensä yms. entisöiminä rakennuksina. kivilatomuksia ja muita rakenteita tähän liittyen. Ensimmäiset vesisahat perustettiin Etelä-Suomeen Suojelu: Vanhojen vesimyllyjen ja -sahojen jäännökset se- kuninkaankartanoiden yhteyteen 1530-luvulla. Talonpoi- kä niihin liittyvät patoja uomarakenteet ovat kiintei- kaiset vesisahat yleistyivät kuitenkin vasta 1700-luvulla. tä muinaisjäännöksiä. Mikäli lähteiden perusteella tie- Sahat, kuten vesimyllytkin, rakennettiin virtaavan veden detään, että koski on toiminut tärkeänä myllypaikkana ääreen. Teriä käyttävälle vesipyörälle johdettiin koskesta jopa satoja vuosia, voidaan paikka katsoa muinaisjään- vesi juoksuränniä tai voimakanavaa pitkin. Tukinuitolle nökseksi, vaikka näkyvissä olevat rakenteet olisivatkin oli omat ränninsä. Talonpoikaisiin piensahoihin liittyi lä- suhteellisen nuoria. Nuoret, betonisetkin rakenteet voi- hes säännönmukaisesti vesimylly, jolloin myllyn ja sahan vat olla nähtävissä luontevana lisänä ja todistusvoimai- laitteet olivat yhteiset. sena kerrostumana pitkään jatkuneesta elinkeinohisto- Hyvä koski saattoi olla käytössä satoja vuosia, ja sen riallisesta toiminnasta samalla koskipaikalla, eivätkä ne rannoilla saattoi olla samanaikaisesti useita myllyjä ja sa- välttämättä vähennä muinaisjäännöksen arvoa paitsi siinä hoja. Vesimyllyt ja -sahat on yleensä merkitty historial- tapauksessa, että 1900-luvun toiminta on ollut niin voi- lisiin karttoihin. makasta, että vanhimmat rakenteet ovat täysin hävinneet. Lähteistä tunnettu myllynpaikka, jossa ei kuitenkaan Kuvaus: Hyvillä koskipaikoilla sijaitsee varsinaisten mylly- erotu minkäänlaisia myllytoiminnan jälkiä, ei ole kiin- rakennusten jäännösten lisäksi yleensä muitakin vesivoi- teä muinaisjäännös. Vesimyllyihin ja -sahoihin liittyvien man hyödyntämiseen liittyviä rakenteita kuten kivettyjä rakennelmien säilymistä uhkaavat mm. koskien kalata- uomia, rännejä ja patoaltaita, joita voi olla suhteellisen loudelliset kunnostustoimenpiteet sekä virkistyskäytön pitkällä matkalla joen varressa yläjuoksuun päin. Vanhim- parantamiseen tähtäävä siistiminen ja rakentaminen. pien myllyjen ja sahojen jäännökset ovat voineet jäädä

Elinkeinohistoriallisia muinaisjäännöksiä koskevaa kirjallisuutta

Aarnio, Jouni 1999: Kaskiviljelystä metsätöihin. Tutkimus Pielisjärven kruununmetsistä ja kruununmetsätorppareista vuoteen 1910. Joensuun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja. Joensuu. Andersson, Jan 2003: Rödhamns värld. Historien om livet vid Ålands stora farled. Ålands landskapsstyrelse, museibyrån. Mariehamn. Björn, Ismo 2005: ”Metsien käyttö ja asutus”. SKAS 2/2005. Suomen keskiajan arkeologian seura. Cserhalmi, Niklas 1998: Fårad mark. Handbok för tolkning av historiska kartor och landskap. Bygd och natur, årgång 78, Nr 6, 1997. Frondelius , Satu & Teräs, Ulla 2000: Mylly kylän keskellä. Hanabölen kylän myllyn ja sahan historia. Vantaan kaupunki. Grotenfelt, Gösta 1901: Suomen polttoviljelys. Porvoo. Kantonen, Timo 1996: Satakunta sahaa Suomessa. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 18. Helsinki. Kiinteiden muinaisjäännösten hoito-opas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja sarja B, No 64. Metsähallitus. Vantaa 2002. Korhonen, Teppo 1985: ”Metsätalous ja kotiteollisuus”. Suomen historia 2. Espoo.

56 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Korhonen, Teppo 1993: Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus. Kainuun museo ja Museovirasto. Korhonen, Teppo 2008: Poroerotus. Historia, toiminta ja tekniset ratkaisut. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1165. Helsinki. Korteniemi, Markku 1991: ”Hiilimiiluja ja potaskanvalmistuspaikkoja Tornionlaakson yläosasta”. FARAVID. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja 14. Rovaniemi. Kulturmiljövård i skogen. Skogstyrelsen/Riksantikvarieämbetet 1992. Laine, Sirkku 1994: Kaskeaminen Telkkämäen luonnonsuojelualueella. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A, No 22. Vantaa. Lehtinen, Leena 1998: ”Kansanomainen raudanvalmistus Rantasalmella”. Tekniikan Waiheita 4/98. Tekniikan historian seura. Magnusson, Gert 1986: Lågteknisk järnhantering i Jämtlands län. Jernkontorets Berghisto- riska Skriftserie N:r 22. Stockholm. Natursten i byggnader. Teknik & historia. RAÄ & Statens historiska museer. Stockholm 1993. Nygård, Henry (toim.) 1996: Tjärbränning i Purmo. Lillby. Paulaharju, Samuli 1923: Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa. Helsinki. Peltonen, Karim 1998: ”Kun piru itse hyppäsi piisistä. Vimpelin seudun talonpoikainen kalkinpoltto arkeologisena ilmiönä”. Tekniikan Waiheita 1/98. Tekniikan historian seura ry. Poutiainen, Hannu 2008: ”Kipinäaita ja rännihauta – Kaksi historiallisen ajan muinaisjäännös- tyyppiä Pirkanmaalta”. Pirkanmaan alta, arkeologisia tutkimuksia 9. Pirkanmaan maakuntamuseo. Tampere. Rasila, Vilho, Jutikkala, Eino & Mäkelä-Alitalo, Anneli (toim.) 2003: Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika: esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seuran toimituksia 914:1. Helsinki. Rinman, Carl 1997 (1794 & 1797): Korrt underrättelse om sättet att smälta sjö- och myr- malmer uti blästerugnar. Lyhykäinen neuwo järwen- ja suon-malmien sulattamisesta puhallus uuneisa. Translitteration och kommentarer Lars J. Hukkinen. Jernkontorets Bergshistoriska Utskott H 66. Stockholm. Sirelius, U.T. 1906–1908. Suomalaisten kalastus I-III. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino Oy. Helsinki. Sirelius, U. T. 1919–1921: Suomen kansanomaista kulttuuria I–II. Helsinki. Suhonen, Veli-Pekka 2003: ”Porvarinlahden kalkkiuunit”. Muinaistutkija 1/2003. Suomen arkeologinen seura. Taivainen, Jouni 2008: ”Kaskiprojektin tutkimuksia Lempäälän Toritussa”. Pirkanmaan alta, arkeologisia tutkimuksia 9. Pirkanmaan maakuntamuseo. Tampere. Takala, E. E. 1902: ”Potaskankeitto Etelä-Pohjanmaalla”. Suomen Museo 1901. Talve, Ilmar 1969: ”Suomen kansanomaisesta kalkinpoltosta”. Sananjalka 7. Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen Kirjallisuu- den Seuran toimituksia 355. Helsinki. Tuovinen, Tapani 2000: Ulkosaariston arkeologiaa. Saaristomeren kansallispuiston yhteistoi- minta-alueen inventointi 1994–1997. Metsähallitus. Vantaa. Vainio, Juhani 1983: ”Selkämeren ulkoluodoilla tavattavien kivirivien yhteys kalastukseen ja kalamajakulttuurin vaiheisiin”. Terra 95:2. Virrankoski, Pentti 1988: ”Potaska suomalaisen talonpojan teollisuuden tuotteena”. Scripta Historica XI. Jyväskylä. Vuorela, Toivo 1975: Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo. Vuorela, Toivo 1979: Kansanperinteen sanakirja. Porvoo. Ylimaunu, Juha 2000: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje -suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 773. Helsinki.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 57 Kolarin Juvakaisenmaan rautamalmikaivos oli käytössä nykyisin Ruotsin puolella sijaitsevan Köngäsen ruukin toiminta-aikana 1600–1800-luvuilla. Kuva Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hanke, Lapin ympäristökeskus. 4 TEOLLISUUSHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET

Yleistä taat, tiiliruukit, kalkinpolttouunit, sokeritehtaat, viinan- polttimot, salpietari- ja potaskankeittimöt jne. Metalli- Muinaismuistolain piiriin voidaan lukea väistynyttä tek- ruukit kuuluvat molempiin ryhmiin, sillä ne käyttivät nologiaa edustavien tuotantolaitosten jäännökset. Niis- sekä vesivoimaa että lämpöenergiaa. tä valtaosa ajoittuu 1800-luvulle ja sitä varhaisempaan Lisäksi lähinnä kaupungeissa sijaitsi erilaisia manufak- aikaan, mutta nopean teknologisen kehityksen ja tuo- tuureja (mm. kangas- ja tupakkamanufaktuureja), joissa tannossa tapahtuneiden muutosten vuoksi myös monet yhteen tilaan kootut käsityöläiset työskentelivät käyttäen 1900-luvun teollisuudenalat ovat katoamassa. Teollisuus- yksinkertaisia, monesti vai lihasvoimin toimineita konei- historialliset kohteet ovat tavallisesti laajoja toiminnallisia ta ja muita työvälineitä. Lisäksi 1800-luvun jälkipuolis- kokonaisuuksia, joiden sijoittumiseen ovat vaikuttaneet kolta alkaen toimi höyrykoneen tai polttomoottorin voi- mm. energian, useiden eri raaka-aineiden ja työvoiman malla toimineita tuotantolaitoksia. Niiden sijoittelu oli saatavuus sekä kuljetusreitit. aiempaa vapaampaa, sillä niiden ei tarvinnut enää sijaita Teollisuushistorialliset muinaisjäännökset ovat rajal- esimerkiksi kosken partaalla. linen kohdejoukko, joka on joidenkin teollisuudenalojen Suoraa vesivoimaa käyttäneet laitokset ajoittuvat osalta melko hyvin tiedossa. Varsinaisten teollisten tuo- 1300-luvulta 1920-luvulle, masuunit 1500-luvun alusta tantolaitosten perustaminen on nimittäin vaatinut erilli- 1900-luvulle ja höyryvoima 1800-luvulta aina 1960-lu- sen luvan eli privilegion, minkä vuoksi tehtaanomaisista vulle. Monissa tapauksissa ”muinaisuus” tulee siis hyvin- laitoksista on yleensä olemassa kirjallista lähdeaineistoa. kin lähelle tätä päivää. Viimeisimpien tuotantolaitosten Ne ovat karttojen ja muun lähdemateriaalin perusteel- toimintaa on saatettu dokumentoida filmille, ja entisiä la useimmiten myös täsmällisesti paikannettavissa. Eri työntekijöitä tai heidän lapsiaan saattaa olla vielä haas- laitosten historia ja eri tuotannonalojen valtakunnalli- tateltavissa. nen kehitys tunnetaan pääpiirteissään. Arkeologia onkin Moniin varsin nuoriinkin teollisuushistoriallisiin harvoin ensisijainen tietolähde näiden kohteiden tutki- jäännöksiin on suhtauduttu kiinteinä muinaisjäännöksinä misessa, mutta arkeologian avulla voidaan täydentää ja mm. silloin, kun niitä on kunnostettu työllisyystyöva- tarkistaa niiden toimintaa koskevaa tietoa. Teollisuushis- roin matkailullisten kehittämishankkeitten yhteydessä. toriallisilla kohteilla on merkitystä myös nähtävyyksinä Muinaisjäännösnäkökohta on toisinaan otettu huomioon sekä paikkakuntien identiteetin luojina. myös saastuneiden maa-ainesten puhdistamisoperaatiois- Esiteollinen kausi ja varhainen teollisuus sekä niihin sa vanhoilla teollisuusalueilla. liittyvät muinaisjäännökset voidaan jakaa karkeasti kah- Yleensä itse tuotantolaitteiden kuten masuunin tai lasi- teen ryhmään energiaperustansa perusteella. Toiseen hytin muinaisjäännösluonne on helposti ymmärrettävissä. kuuluvat vesivoimalla toimineet laitokset kuten vesisa- Sen sijaan laitoksen toimintaan liittyvien muiden raken- hat, -myllyt ja tamppilaitokset. Toisen ryhmän muodos- teiden ja jäännösten kuten kuona- ja sahanpurukasojen, tavat tuotantolaitokset, jotka ovat kehittyneet uunin tai uittolaitteiden, lastauslaiturien, konttorien, työläisten muun lämmönlähteen ympärille: lasi- ja keramiikkateh- asuinrakennusten yms. jäännösten merkitys muinaisjään-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 59 nöksinä saattaa olla vaikeammin määriteltävissä. Monilla jäännöksiksi, mikäli siihen on erityisiä perusteita. Mikäli paikkakunnilla on teollinen toiminta jatkunut pitkään sa- tällaisten, laitoksen ja siihen liittyneen yhdyskunnan vai- malla alueella esimerkiksi hyvän kosken partaalla, ja uusi heita ja sijoittumista ilmentävien jäännösten säilyminen teollisuus on peittänyt alleen vanhan toiminnan jäljet. halutaan turvata esimerkiksi osana matkailukohteena esi- teltävää ruukinaluetta, tulee tämän kuitenkin tapahtua Suojelu: Kaikkia teollisuushistoriallisia muinaisjäännöksiä ensisijaisesti kaavoituksen keinoin (esim. /s-merkintä). koskevat periaatteessa samat määrittelykriteerit. 1700-luvun puoltaväliä vanhempien, esiteollisten tuotantolaitosten paikat ovat tutkimuksen kannalta niin merkittäviä, että Kaivokset muinaismuistolain rauhoittamaksi voidaan lukea varsin laajakin alue kaikkine laitoksen toimintaan liittyvine jään- Historia ja tuotanto: Vuorimalmia alettiin hyödyntää rau- nöksineen. Tosin toiminta on saattanut joissakin tapauk- taruukeissa 1500-luvulta alkaen. Kaivoksista louhittiin sissa jatkua pitkään samalla paikalla, jolloin varhaisimpien rautaa, kuparia, lyijyä ja hopeaa. Merkittävin historialli- laitteiden ja rakennusten jäännökset ovat voineet jäädä nen rautakaivos sijaitsi Lohjan Ojamolla, jossa louhimi- myöhempien muutosten alle. 1700-luvun loppupuolelta nen aloitettiin 1540-luvulla. Suurin osa rautakaivoksista 1900-luvun alkupuolelle ajoittuvien teollisuuslaitosten sijaitsi Etelä-Suomessa – mm. pääkaupunkiseudulla niitä kohdalla muinaismuistolain rauhoittamiksi voidaan kat- oli kymmeniä – mutta ne olivat varsin pieniä. Historial- soa tuotantoprosessiin olennaisesti liittyvien rakennusten, lisista kuparikaivoksista merkittävin oli Kiskon Orijärvi, laitteiden ja rakenteiden jäännökset sekä prosessissa syn- joka oli toiminnassa 1751–1954. tyneet merkittävät muodostelmat, jälkimmäiset etenkin, Malmia etsittiin luontaisista kalliopaljastumista. mikäli niillä on tutkimuksellista lähdearvoa. Louhiminen tapahtui polttamalla kallion päällä roviota Suojelutavoitteiden määrittelyssä tulee ottaa huomi- ja kaatamalla kylmää vettä kuumalle kalliolle, jolloin ki- oon kunkin teollisuudenalan yleinen historia ja kohteen vi halkeili. Tämän jälkeen louhintaa jatkettiin lekalla ja merkittävyys suhteessa siihen. Huomioitava asia on myös meisselillä. Dynamiitti tuli käyttöön 1860-luvulla. teollisuuslaitoksen vaikutus koko paikkakunnan tai yh- Ennen vuotta 1820 toiminnassa oli vuosittain kor- dyskunnan syntyyn ja kehitykseen. Teollisuuslaitoksen keintaan kymmenen kaivosta. Malmikaivosten lukumää- yhteydessä tapahtuneeseen asumiseen ja muuhun toi- rässä oli selvä kasvu vuosina 1830–1870, jolloin huippu- mintaan liittyvät käytöstä jääneiden rakennusten ja ra- vuosina toimi noin 30 kaivosta. Malmin ja kivien siirtoon kennelmien jäännökset voidaan katsoa kiinteiksi muinais- käytettiin erilaisia väkipyörällä toimivia siirtolaitteita.

Vantaan Bölen pieni rautakaivoskuoppa ennen tutkimuksia sekä tyhjennettynä vuonna 2008. Kuvat Wesa Perttola, Museovirasto.

60 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Myös vesipumppuja käytettiin, sillä kaivoskuopat täyt- tyivät helposti vedellä. Näistä laitteista saattaa olla muistoina kallioihin kiinnitettyjä rautoja yms. Vanhat kaivokset ovat usein (malmin värjäämällä) ve- dellä täyttyneitä, ja niiden läheisyydessä voi olla louhin- nasta syntyneitä sivukivikasoja. Maanalaiset kuilut voivat olla mittavia. Geologisen tutkimuskeskuksen www-sivuilta löytyy paljon tietoa vanhoista malmikaivoksista. Nuoret kaivokset voivat olla teollisuushistoriallisesti ja maisemallisesti merkittäviä, vaikka ne eivät olisikaan luokiteltavissa kiinteiksi muinaisjäännöksiksi.

Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten yleinen suojelumääritelmä yllä.

Kalkkiuunit Kokkolan Halkokarilla sijainneesta vanhasta laivanrakennuspai- kasta on muistona kovettunut pikikerros rantakallion pinnassa. Ks. elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto.

Keramiikkatehtaat Laivaveistämöt

Historia ja tuotanto: Savenvalajat valmistivat punasavikaa- Historia ja tuotanto: Laivaveistämöitä toimi mm. kaupunki- keleita ja -astioita Suomen linnoissa ja kaupungeissa en, kuninkaankartanoiden ja ruukkien yhteydessä. Van- 1500-luvulta alkaen, myöhemmin myös maaseudulla. Te- himmat tiedot niistä ovat 1500-luvulta. Veistämöt olivat olliset mittasuhteet keramiikanvalmistus sai vasta vuonna joko kruunun tai porvarien omistuksessa. Niiden paikko- 1762, kun Helsingin Herttoniemen fajanssitehdas perus- ja ei ole tutkittu arkeologisesti. Veistämöt saattoivat olla tettiin. Sen paikalla on tehty pienimuotoisia kaivauksia varsin suuria laitoksia, joihin liittyi paljon rakennuksia, 2000-luvulla. 1800-luvulla Suomessa toimi lukuisia verstaita ja pajoja. Sisävesien rannoilla oli pienehköjä te- keramiikkaverstaita, joista osaa kutsuttiin myös fajans- lakkapaikkoja, jotka ovat palautuneet käytännössä luon- si- tai kaakelitehtaiksi. Pienten verstaiden lukumäärää ei nontilaan. Maaperässä voi olla veistojätteen ja kovettu- tunneta, mutta isompien tehtaiden perustamiseen ja toi- neen pien muodostamia kerrostumia. Laivaveistämöihin mintaan liittyy asiakirjoja, minkä vuoksi ne ovat tiedossa. voi liittyä myös vedenalaisia jäännöksiä. Ennen vuotta 1900 perustettuja tehtaita tunnetaan 86, joista vain kahden vaiheet ulottuvat 1700-luvulle. Osa Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten tehtaista valmisti myös keraamisia tupakkapiippuja (ns. yleinen suojelumääritelmä yllä. liitupiippuja). Keramiikkatehtaita tai -verstaita ei ole inventoitu, minkä vuoksi niiden toiminnasta tiedetään varsin vähän. Poltossa tarvittiin suuria uuneja, joiden jään- Lasitehtaat nökset ovat oletettavasti helposti maastosta löydettävissä. Tuotannossa syntyi myös runsaasti jätettä, jota tutkimalla Historia ja tuotanto: Suomen ensimmäinen lasitehdas pe- voidaan saada tietoa kunkin tehtaan tuotannosta. rustettiin vuonna 1681 Uuteenkaupunkiin, mutta sen toiminta jäi lyhytaikaiseksi. Seuraavaksi perustettiin Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten lasitehdas Someron Åvikiin vuonna 1748, minkä lisäksi yleinen suojelumääritelmä yllä. Ruotsin vallan aikana Suomen rajojen sisäpuolelle rakennettiin kahdeksan muuta tehdasta. 1800-luvulla uusia lasitehtaita nousi 23. Toimintansa lopettaneiden lasiteh- Kivilouhokset taiden paikat on inventoitu 1980-luvulla (Matiskainen & Vanhatalo), ja Sipoon Mariedalissa ja Someron Åvikissa Ks. Elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset on tehty kaivauksia.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 61 Masuunit, rautaruukit ja kuparinsulattamot

Historia ja tuotanto: Suomen ensimmäinen masuuni oli Erik Flemingin 1530-luvulla Siuntion Suitiaan perustama rau- tahytti vasarapajoineen. Vuorimalmiruukkeja nousi etenkin läntisen Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rajaseudulle suurvalta-ajalla 1600-luvulla. Ne hyödynsivät alussa Loh- jan Ojamon kaivoksen malmia, mutta pääasiassa malmi ja raakarauta tuotiin Ruotsista asti. Suomessa oli riittävästi malmin sulatukseen tarvittavia metsävarantoja ja koski- voimaa voimanlähteeksi. Kuljetusyhteydet määräsivät pit- kälti ruukkien sijainnin. Etelärannikon lisäksi ruukkeja perustettiin Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan rannikolle. Ensimmäinen sisämaan järvimalmiruukki perustettiin vuonna 1746 Juankoskelle. 1800-luvun alkuun mennessä Suomeen oli perustettu 32 rautaruukkia. Järvimalmiin perustuva raudantuotanto sai aiempaa suuremman merkityksen 1800-luvun alussa, kun Suomi oli liitetty Venäjään. Kainuun, Savon ja Karjalan talonpojille ennestään tuttu raudanvalmistus suoja järvi- malmista pienissä harkkohyteissä sai teollisen luonteen. Malmin nosto järvistä ja soista oli halvempaa kuin sen louhinta kaivoksista, mutta malmin korkea fosforipitoi- suus heikensi sen laatua. Vesivoimaan perustuvien jär- vimalmiruukkien kulta-aikaa olivat 1860–1880-luvut, jolloin ruukkeja oli toiminnassa lähes 40. Ne muodostivat suuria yhdyskuntia takamaiden keskelle. Tuotteiden päämarkkina-alue oli Pietari, ja kuljetuksissa oli Saimaan eri kanavilla tärkeä rooli. Useimpien järvimalmiruukkien toiminta hiipui 1900-luvun alussa. Someron Åvikin lasihytin sulatusuunin raunion mittauspiirros. Raudansulatusta edelsi malmin pasutus (paahtami- Lähde Matiskainen, Haggrén & Vanhatalo 1991: Lasitutkimuk- nen) ja murskaus, jonka yhteydessä suurimmat epäpuh- sia VI, s. 43. taudet poistuivat. Malmin sulatus tapahtui masuunissa, joka oli korkea kuilu-uuni. Prosessi tapahtui piipussa, joka oli laajimmillaan keskivaiheiltaan ja kapeni alaspäin Tuotanto keskittyi lasihytissä sijaitsevan pitkänomai- kohti uunin alinta osaa eli pesää. Rautamalmia, hiiltä ja sen sulatusuunin ympärille. Ikkunalasin oikaisemista kalkkikiveä laskettiin muutaman tunnin välein panostus- varten tarvittiin erillinen uuni. Hyttejä saattoi tehtaassa siltaa pitkin piipun yläosassa olevasta panostusaukosta olla useampiakin kuin yksi. Lasiruukkiin liittyi hytin li- piippuun. Kuumuus saatiin aikaan puhaltamalla palkeilla säksi suuri määrä muuta rakennuskantaa kuten kvartsin- ilmaa pesän yläosaan hormin kautta. Aikaisemmat pa- murskaamo, varastorakennuksia, työläisten asuntoja se- nostukset painuivat piipussa alaspäin ja muuttuivat kuu- kä ruukinkartano talousrakennuksineen. Lasinvalmistus muudessa juoksevaksi takkiraudaksi ja kuonaksi. Rauta synnytti runsaasti jätettä, jota tutkimalla voidaan selvit- ja kuona juoksutettiin kumpikin omasta, piipun alaosassa tää tehtaiden tuotantoa ja raaka-aineiden hankintaa. Lasi- olevasta laskuaukostaan ulos. Masuunin vieressä olevassa, kuonan ja lasiesineiden palasten ohella tyypillisiä löytöjä raastuvaksi kutsutussa rakennuksessa takkirauta valettiin ovat upokkaiden kappaleet. harkoiksi. Takkirauta voitiin jalostaa edelleen kankirau- daksi takomalla siitä pois liika hiili. Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten Yleisin masuunityyppi oli ns. multahirsimasuuni, jos- yleinen suojelumääritelmä yllä. sa uunin alinna olevan, kivistä rakennetun neliömäisen pesän päälle ja sen keskeltä kohoavan piipun ympärille salvottiin liki piipun korkuinen hirsikehikko. Kehikon ja

62 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Hankoniemellä sijaitsevan Skogbyn ruukin masuunin raunio Barkarbölen masuuninraunio sijaitsee metsämaastossa hahmottuu toiminnallisena kokonaisuutena. Säilyneisiin Raaseporin Tenholassa. Piipun sisäpuolen muuraus 1680-luvul- yksityiskohtiin kuuluu vuonna 1856 asennettu puhalluslaite. ta näkyy kummun laella. Kuva Timo Kantonen, Museovirasto. Kuva Timo Kantonen, Museovirasto. piipun väli täytettiin lämpöä eristävällä maalla. Multa- Paperitehtaat hirsirakenteen päällä oli panostajien työtilana ja masuunin suojana laudoista tehty kranssirakennelma, johon Historia ja tuotanto: Vanhimmat paperitehtaat käyttivät raa- panostussilta johti. Kranssi oli katettu paitsi panostus- ka-aineena lumppua ja voimanlähteenä vettä. Suomen aukon kohdalta, sillä piipusta kohosi tulenlieskoja. Rau- ensimmäinen paperitehdas oli Pohjan pitäjään vuonna nioituneista masuuneista on yleensä säilynyt vain kivinen 1667 perustettu Thomasböle. Paperiteollisuus oli vähäis- pesä sekä piipun alaosa; kranssi ja multahirsikehikko ovat tä ennen 1800-luvun puoltaväliä, jolloin raaka-aineena hävinneet ja piipun yläosa sortunut. alettiin käyttää puuhioketta. Läntiselle Uudellemaalle Kuparinsulattamoista vanhimmat ovat vuonna 1765 ja Lounais-Suomeen keskittyviä vanhimpien tehtaiden perustettu Karjalohjan Kärkelä ja 1768 perustettu Pu- paikkoja ei ole inventoitu. Milloin koskipaikat ovat vält- dasjärven Kornankoski, mutta jo 1560-luvulla tehtiin tyneet tehokkaalta myöhemmältä rakentamiselta, on kuparinsulatukseen liittyviä kokeiluja Mustasaaressa (Bäkkseide). Kiskon Orijärvellä oli suuri kuparikaivos. Suomessa on toiminut kaikkiaan 82 ruukeiksi kat- sottavaa metallintuotantolaitosta, joista osa jatkaa toi- mintaansa vieläkin. Ruukit on inventoitu 1980-luvulla (Erkki Härö), ja niitä on viime vuosina kunnostettu nähtävyyksiksi ja siinä yhteydessä tutkittu myös arkeologisesti. Tuotantolaitosten eli masuunin ja pajojen li- säksi ruukkiin kuului mm. ruukinkartano puistoineen, maatalousrakennuksia, työväen asuntoja ja kirkko. Itse masuunin, pajojen, hiiliuunien ja muiden tuotantoon liittyvien rakennusten jäännösten lisäksi lähiympäristös- sä on yleensä myös muita toimintaan liittyviä rakenteita ja muodostelmia kuten kuonakasoja, hiilimiiluja, patoja muita vesirakenteita sekä lastauslaiturien jäännöksiä. Masuunikuona on lasimaista ja väriltään sinertävää, vi- hertävää tai harmahtavaa. Sitä on käytetty mm. teiden pohjustamiseen ja puistokäytävien päällysteenä. Lisäksi siitä on valettu muoteissa ns. slagitiiliä. Perttelin Juvankoski on esimerkki monipuolisesti hyödynnetystä koskipaikasta (mylly, saha, lumppupaperiruukki, voimalaitos). Historialliset kerrostumat, kuten turbiineille johtaneen puuputken Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten tukipilarit, yhdistyvät luonnonympäristöön. Kuva Minna Pesu, yleinen suojelumääritelmä yllä. Museovirasto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 63 paikalla saattanut säilyä rakenteita, jotka ilmentävät pa- löttiin tiiviisiin tynnyreihin. Pikiruukit sijaitsivat kulje- periteollisuuden alan esiteollista vaihetta. tusten helpottamiseksi ja palonarkuutensa vuoksi pää- sääntöisesti saarissa ja rannoilla. Lisäksi jäähdyttämiseen Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten tarvittiin runsaasti vettä. yleinen suojelumääritelmä yllä. Suomen vanhimmat pikiruukit rakennettiin 1600-luvulla, ja poltto teollisena toimintana hiipui viimeistään 1900-luvun alkupuolella. Valtaosa toiminnasta oli pie- Pikiruukit nimuotoista. Suuren pikiruukin rakennuksiin kuuluivat pannuhuoneen ja jäähdyttämön lisäksi mm. konttori ja Historia ja tuotanto: Piki on jähmeä jäännös, jota saadaan erilaiset aitat. Laitoksen paikka voi olla helposti tunnis- tislattaessa tervaa. Pikeä käytettiin alusten tiivistämiseen, tettavissa maahan valuneesta, kovettuneesta pikikerrok- köysien kyllästämiseen, soihtujen polttomassaksi ja mm. sesta, jonka ominaistuoksukin voi olla edelleen tallella. suutarin työssä tarvittavan pikilangan valmistukseen. Tis- Myös puurakenteet voivat olla pien kyllästämiä. Pikeä laamiseen eli tervan keittämiseen tarvittiin pikipannu, valmistettiin etenkin Pohjanmaalla, mm. tärkeissä ter- joka oli yleensä kuparia. Kun vesi ja muut ylimääräiset vakaupungeissa Oulussa ja Kokkolassa. aineet oli haihdutettu tervasta, juoksutettiin piki puista ränniä pitkin jäähdytysammeeseen, joka saattoi olla Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten esimerkiksi tiilistä muurattu. Pyöreäpohjaiset, tiilistä yleinen suojelumääritelmä yllä. muuratut mantteliuunit tulivat käyttöön 1830-luvulla. Keittämisen sivutuotteina saatiin tärpättiä ja pikiöljyä, jota käytettiin mm. hyttyskarkotteena. Valmis piki säi- Potaskatehtaat

Historia ja tuotanto: Suomen potaskateollisuuden historia alkoi vuonna 1672, jolloin Pietari Brahe perusti potas- katehtaan Revonlahden Patokoskelle, joka on nykyistä Ruukin pitäjää. Tehdas oli toiminnassa vuoteen 1681. Seuraavan kerran teollista potaskanvalmistusta harjoitettiin Pietarsaaressa 1790-luvulla. Sieltä teollisuuden- ala levisi myös muualle Suomeen. Potaskaa myytiin pää asiassa lasiruukkien käyttöön, mutta sitä vietiin myös ulkomaille. Potaskatehtaiden paikkoja ei ole inventoitu. (Ks. myös elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset – potaskankeittopaikat).

Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten yleinen suojelumääritelmä yllä.

Sahat ja uittolaitteet

Historia ja tuotanto: Pieniä vesisahalaitoksia toimi maassamme jo 1500-luvun jälkipuoliskolla mm. säterien ja kuninkaankartanoiden yhteydessä. Toiminta alkoi muut- tua teolliseksi vasta 1700-luvulla. Valtiovalta pelkäsi 1700- ja 1800-luvuilla puun loppumista ja sääteli puu- varojen käyttöä toisaalta sahatavaraksi, toisaalta ruukkien polttopuuksi. Rakennuspuun kysyntä kuitenkin kasvoi 1800-luvulla etenkin kaupungeissa väestönkasvun myö- tä, ja sahat kannattivat hyvin. Sahaustoiminnan painopiste Oulun Pikisaaren pikiruukin uunin tiilimuurausta kaivetaan siirtyi Etelä- ja Lounais-Suomesta Pohjois-Savoon, Poh- esiin. Kuva Marianna Niukkanen 2002, Museovirasto. jois-Karjalaan ja Keski-Suomeen. Höyrysahojen raken-

64 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Siikajoen Palokosken potaskatehtaaseen kuului vuonna 1672 laaditun selontekopiirroksen mukaan mm. lato, sammioita, pumppukaivo ja tuuletustornillinen keittimöverstas. Kuva Suomen historia 2 (Weilin+Göös 1985), s. 382.

Inarin Nellimöjärven ja Keskimöjärven välinen uittoränni ennen Museoviraston vuonna 1994 aloittamaa entistämistä. Kuva Veijo Laine, Museovirasto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 65 Jyhkeästi perustetut työkoneet ja voimansiirtolaitteet ovat usein säilyneet kevyitä tuotantorakennuksia pitempään. Vuoden 1913 rakennussuunnitelmassa näkyvä sahanraami osoittaa maastossa yhden monista Rovaniemen Sinetän kylän teollisuushistoriallisista paikoista. Kuva Timo Kantonen, Museovirasto. Piirustus Paavo Heikkilän yksityiskokoelmasta. taminen sallittiin vuonna 1857. Vuonna 1860 Suomes- kuparikattiloissa. Suomessa ei keitetty salpietaria vielä sa toimi 175 hienoteräistä sahaa. Ne sijoittuvat hyvien keskiajalla ainakaan yleisesti. Ruotsin kruunu perusti uitto- ja rautatieyhteyksien äärelle sisävesien lahdelmiin 1500-luvun jälkipuolella Suomeen parikymmentä sal- ja jokisuihin sekä meren saarin. Valtion rakennuttamat pietarinkeittimöä, ja talonpoikien vastenmielisimpiin kanavat helpottivat puutavaran kuljetusta. (Ks. myös verorasituksiin kuului virtsan ja jätteiden sekaisen mul- elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset – vesimyllyt ja lan kuljettaminen niihin. 1600-luvulla toiminta hiipui, -sahat). mutta 1700-luvulla alettiin jälleen rakentaa kiinteitä Höyrysahoihin liittyviä jäännöksiä ovat mm. koneiden keittimöitä etenkin Etelä-Pohjanmaalle. perustukset, konehuoneiden ja piippujen rakenteet, tuk- Salpietarinkeittimöiden paikkoja ei ole systemaat- kisillat, kiskot sekä rimoista ladotut ranta-alueet. Sahat tisesti inventoitu. Tulipesälliset uunit ovat todennäköi- tuottivat myös ”kuonaa”, joka kerrostui valtaviksi sahan- simmät jäännökset keittimön paikalla. Valmistukseen on purukasoiksi. Puutavaran uittoon liittyviä rakenteita ovat tarvittu myös runsaasti vettä ja polttopuuta, ja kuljetus- mm. puiset uittorännit, kivillä täytetyt hirsipollarit sekä yhteyksien on täytynyt olla hyvät joko maitse tai vesitse. kivistä ladotut uittosuisteet eli möljät. Hirsipuomein Joidenkin kenttätutkimusten pohjalta on todettu, että täydennettyinä niiden avulla ohjattiin puutavaran kulkua pellossa oleva keittimön paikka voi erottua ympäristöään koskessa. tummempana ja multavampana alueena. Mullan seassa on usein talousjätelöytöjä, jotka eivät kuitenkaan välttä- Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten mättä kerro itse keittimöstä vaan paikalle tuodun mullan yleinen suojelumääritelmä yllä. alkuperästä. Talonpojat saivat oikeuden omatoimiseen keittämiseen 1760-luvulla, mistä eteenpäin valmistus keskittyi Etelä-Pohjanmaalle. Keittimön rakennuksiin Salpietarinkeittimöt kuuluivat varsinaisen keittimörakennuksen lisäksi tuh- kahuone, kuivaushuone, multalato ja aitta. Historia ja tuotanto: Salpietaria tarvittiin ruudin raaka- aineeksi. Sitä valmistettiin keittämällä multaan sekoitet- Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten tua eläin- ja kasvijätettä sekä puutuhkaa pitkään suurissa yleinen suojelumääritelmä yllä.

66 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Yksi kolmesta kiviuunista Sipoon Löparön vuosina 1599–1643 toimineen salpietarikeittimön paikalla. Kuva V-P Suhonen, Museovirasto.

Tekstiilitehtaat saatiin talteen hiiliä ja matalammissa lämpötiloissa haih- tuvaa tärpättiä, joka hautapoltossa pääosin menetettiin. Historia ja tuotanto: 1700-luvun loppupuolelta lähtien Poltettava puu ladottiin ilmalta suljettuun, yleensä valu- perustettiin koskien rannoille tamppilaitoksia, joissa va- rautaiseen astiaan eli retorttiin, joka oli sijoitettu tiilistä nutettiin verkaa sekä huovutettiin villakangasta. Niihin muuratun, pohjamuodoltaan pyöreän uunin sisään (ns. liittyi usein värjäämö. Varsinaiseen tehdasmaiseen teks- mantteli- tai retorttiuuni). Terva valui retortin pohjalle, tiiliteollisuuteen kuului hamppu-, pellava-, puuvilla- ja josta tislaustuotteet johdettiin putkia pitkin jäähdyttä- trikootehtaita. Alan nopea kasvu alkoi 1840-luvulla. Suo- jään ja erottajaan. Haihtuvat ainesosat otettiin talteen men tekstiiliteollisuutta hallitsivat vuonna 1820 perus- kaasumaisessa muodossa retortin päältä. Jäähdytyksessä tettu Finlaysonin puuvillatehdas Tampereella ja vuonna tarvittiin vettä, joten tehtaat sijaitsivat joen äärellä. Jääh- 1856 perustettu Tampereen pellavatehdas. Muita merkit- dytyslaitteistot olivat tavallisimmin puusta rakennettuja. täviä laitoksia olivat Jokioisten ja Littoisten verkatehtaat. Tervauunin tuotteiden jälkikäsittelylaitteistona on usein Suuri osa myytävistä kankaista valmistettiin kuitenkin ollut monimutkainen tilauslaitteisto sisältäen esimerkiksi kotiteollisuustuotteina pitkälle 1800-luvulle. pienempiä retortteja tai muita tislauskattiloita. Tarkoi- tuksena oli tislata tervasta ja tärpätistä matalammissa Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten lämpötiloissa höyrystyvät aineet erikseen ja ottaa nämä yleinen suojelumääritelmä yllä. talteen. Myös tislausuuni saattoi olla muurattu rakenne. 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alkupuolella Suomessa oli satoja puoliteollisia tervatehtaita, jotka Terva- ja tärpättitehtaat tuottivat myyntiin tervaa, tervankusta, tärpättiä, pikeä ja hiiliä. Uudenaikaisia tervatehtaita oli Etelä-Suomessa Historia ja tuotanto: Tervaa poltettiin tervahautojen ohella 1860-luvulla. Nämä olivat tyypillisesti jälkikäsittely- tervauuneissa 1860-luvulta lähtien. Tervan lisäksi näistä laitteistolla varustettuja muurattuja mantteliuuneja.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 67 Lammin Evon Savijärven tervatehtaan tislausretortti kattiloineen. Kuva Panu Nykänen.

1890-luvulla Pohjois-Suomen tervantuotantoalueilla ra- Suojelu: Ks. teollisuushistoriallisten muinaisjäännösten kennettiin kymmeniä ns. Raskin tervauuneja ja Oulun yleinen suojelumääritelmä yllä. konepajan tervatehtaita, jotka perustuivat rautaisen retortin käyttöön. Kolmas tervatehtaiden toiminnan ajan- jakso sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. 1940-luvun Tiiliruukit tervatehtaat olivat yleensä tehdasmaisia tuotantolaitoksia. Tehtaiden jäännöksiä on dokumentoitu mm. Hyryn- Ks. elinkeinohistorialliset muinaisjäännökset – tiilen- salmen Löytöjoella ja Lammin Savijärvellä. Taivasalla ja polttouunit vajoissa toimineen tehtaan paikalta voi löytyä mantteli- uunin pohja, tislausuuni, rauta-astioita ja hiilikasa.

Teollisuushistoriallisia muinaisjäännöksiä koskevaa kirjallisuutta

Haggrén, Georg 1997: ”Perniön Näsen salpietarinkeittimö (1592–1640)”. Niukkanen, Marianna (toim), Perniö, kuninkaan ja kartanoiden pitäjä. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja 15. Haggrén, Georg & Suhonen, V.-P. 2002: ”Teollisuushistorialliset jäännökset Suomessa”. Nykänen, Panu (toim.), Hallan tervaa. Hallan ukon terva- ja tärpättitehdas, Hyrynsalmi Löytöjoki. Restaurointiraportti 1997–2001. Helsinki. Härö, Erkki 1998: Ruukkien retki – Historic ironworks of Finland. Helsinki. Härö, Erkki & Peltonen, Karim 2001: ”Rautaa järvistä”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.), Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki.

68 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Kallio, Titta 2005: ”Teollisuusarkeologiaa Suomessa: tutkimustapoja ja -ongelmia.” Tekniikan Waiheita 3/2005. Kantonen, Timo 1996: Satakunta sahaa Suomessa. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 18. Helsinki. Kuokkanen, Rauno 1981: Suomen tiiliteollisuuden historia I. Tiilen lyönti ja käyttö ristiretki- ajalta 1850-luvulle. Helsinki. Kärki, Maija, Immonen, Visa ja Taavitsainen, Jussi-Pekka 2006: ”Welding with tourism: Past and present of industrial archaeology on Finland”. Industrial Archaeology Review, XXVII: 1, 2006. Laine, Evert 1948–1952: Suomen vuoritoimi 1809–1884, I–III. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki. Matiskainen, Heikki & Vanhatalo, Simo 1986: Suomen lasitehtaiden teollisuusarkeologinen inventointi 1681–1985. Lasitutkimuksia – Glass Research III. Suomen lasimuseon tutkimusjulkaisu. Riihimäki. Matiskainen Heikki, Haggrén Georg ja Simo Vanhatalo 1991: The Archaeology of the Early Glass Industry in Finland. Lasitutkimuksia – Glass Research VI. Suomen lasimuseon tutkimusjulkaisu. Riihimäki. Nykänen, Panu 2002: ”Suomalaisen tervanpolton historia”. Nykänen, Panu (toim.), Hallan tervaa. Hallan ukon terva- ja tärpättitehdas, Hyrynsalmi Löytöjoki. Restaurointiraportti 1997–2001. Helsinki. Nyman, Harri 1997: ”Hyrynsalmi Löytöjoki, terva- ja tärpättitehdas”. Tekniikan Waiheita 4/97. Tekniikan historian seura. Puustinen, Kauko 2003: Suomen kaivosteollisuus ja mineraalisten raaka-aineiden tuotanto vuosina 1530–2001, historiallinen katsaus erityisesti tuotantolukujen valossa. Geologian tutkimuskeskus, arkistoraportti, M 10.1/2003/3. Löytyy myös verkkojulkaisuna osoitteesta http://www.gtk.fi/aineistot/kaivosteollisuus/index.htm. Rossi, Aki 2005: ”Pikisaaren pikiruukki. Pien valmistus osana tervan menestystarinaa”. Kallio, Titta & Lipponen, Sanna (toim.), Historiaa kaupungin alla. Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Oulu. Saltikoff, Laitakari, Kinnunen & Oivanen 1994: Helsingin seudun vanhat kaivokset ja louhokset. Geologian tutkimuskeskus, opas 35. Espoo.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 69 Hautamaisia painanteita Uuraisissa Iso-Uuraisten Kuoliosaaressa. Kuva Juha Ruohonen. 5 KIRKOLLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET

”kirkkojen, kappelien, luostarien ja muiden huomattavien rakennusten rauniot sekä muinaiset hautapaikat, jotka eivät ole seurakunnan hoidossa olevalla hautausmaalla” (MML 2 § 6 mom.)

Yleistä luostarien ja muiden huomattavien rakennusten rauniot sekä muinaiset hautapaikat, jotka eivät ole seurakunnan Katolinen kirkko alkoi vakiinnuttaa asemaansa Ruotsin hoidossa olevalla hautausmaalla”. Vaikka lainkohdassa valtakunnan Suomen-puoleisilla keskusalueilla 1200-lu- puhutaankin ”raunioista”, voidaan sen tulkita koskevan vun kuluessa, jolloin muodostui harva seurakuntaver- yhtä lailla puisten kuin kivestä rakennettujen kirkollisten kosto ja saatettiin voimaan kymmenysverojärjestelmä. rakennusten jäännöksiä. Hautapaikkojen osalta suojelun 1300-luvun puolimaissa seurakuntia oli noin 70, jolloin ohjeellisena ikärajana voidaan pitää vähintään noin sataa niitä oli myös Karjalan Kannaksella, Savossa ja Pohjois- vuotta hautaustapahtumasta tai aktiivisen hautaustoi- Pohjanmaalla. 1300-luvun puolivälistä 1500-luvulle minnan päättymisestä. Myös kirkkojen lattian alla olevat seurakuntaverkosto laajeni voimakkaasti uusille alueille. haudat katsotaan muinaismuistolain tarkoittamiksi, sillä Keskiajan lopulla seura- ja kappelikuntia oli maassamme kirkkoihin hautaaminen päättyi vuoteen 1822 mennes- puolisentoista sataa. sä, eikä kirkkohautoja voi enää varsinaisesti pitää seura- 1700-luvulla kirkkohierarkiassa oli kolme kategoriaa, kunnan hoidossa olevina. Laki rauhoittaa yhtä lailla sekä mikä perustui luultavasti ikivanhaan käytäntöön. Emä- katolisen, luterilaisen että ortodoksisen kirkollisen toi- kirkko oli seurakunnan pääkirkko, johon kuului aidattu minnan jäännökset. Kaivettaessa vainajia arkeologisesti kirkkotarha. Kappelikirkko oli puolestaan emäseurakun- esiin on pidettävä mielessä eettiset näkökohdat: hautoja nan alaisuuteen perustettu seurakunta, jolla oli taloudel- ei koskaan pitäisi mennä tarpeettomasti kaivamaan, ai- liset mahdollisuudet ylläpitää omaa pappia ja pappilaa. nakaan mikäli vainajien osteologiseen tutkimukseen ja Myös kappelikirkon yhteydessä oli aidattu kirkkotarha. esineistön konservointiin ei ole kunnollisia resursseja. Saarnahuoneet olivat emäseurakunnan syrjäkylille tehty- Vainajien jäännökset saattavat arkeologien lisäksi kiinnos- jä, yleensä vaatimattomia rakennuksia, joissa pappi kävi taa mm. lääketieteen historian tutkijoita ja geneetikkoja. esimerkiksi kerran kuukaudessa pitämässä jumalanpalve- Erityistapauksen muodostavat ei-kirkolliset hautauk- luksen rukoushuonekunnalle. Niihin ei yleensä liittynyt set, jotka ovat alle sadan vuoden ikäisiä kuten sisällisso- hautausmaata, mutta poikkeuksiakin oli. dassa teloitettujen punaisten hautapaikat ja talvisodassa Hautausmaa sijaitsi aina kirkon ympärillä. Tästä olivat kaatuneiden venäläisten joukkohaudat (ks. sotahistorial- poikkeuksena väliaikaisiksi tarkoitetut hautausmaat ku- liset muinaisjäännökset). Niitä ei ole toistaiseksi pidetty ten kesähautausmaat tai kertaluontoiseen käyttöön esi- muinaismuistolain rauhoituksen piiriin kuuluvina. Näitä merkiksi epidemian tai taistelun yhteydessä perustetut hautapaikkoja koskee kuitenkin hautarauha, jonka rik- hautapaikat. Vasta vuoden 1879 terveydenhoitosääntö komisesta säädetään rikoslain (1889/39) 17. luvun 12. muutti tilanteen; asutuskeskuksissa olevat hautausmaat §:ssä: hautaa ei saa luvattomasti avata eikä ottaa sieltä oli lakkautettava ja perustettava uudet soveliaan matkan vainajan osia, eikä hautaa tai kuolleen muistomerkkiä saa päähän kaupungin tai kylän rakennetusta osasta. turmella tai häpäistä. Muinaismuistolaissa (2 § 6 mom.) todetaan, että Hautapaikkoja koskee myös hautaustoimilaki kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat ”kirkkojen, kappelien, (457/2003). Sen mukaan hautausmaa voidaan lakkaut-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 71 taa ja hautausmaan alue ottaa muuhun käyttöön, kun vii- hekuntien menehdyttyä moni vainaja jäi siirtämättä vä- meisestä hautaamisesta on kulunut vähintään noin sata lihautapaikasta kirkkomaan multiin. Välihautaustapa oli vuotta. Tällöin hautausmaa tosin voidaan katsoa muinais- joillakin seuduin elävä vielä 1800-luvulla. Osasyynä lie- muistoalueeksi (!). Yksityisen haudan maa-alue voidaan nee ollut myös hautausmaksujen välttäminen. Välihautaa- ottaa muuhun käyttöön aikaisintaan 25 vuoden kuluttua minen kiellettiin terveydenhoitosäännössä vuonna 1879, hautaamisesta. Haudattu ruumis tai tuhka voidaan eri- mutta pohjoisimmassa Suomessa turvauduttiin välihau tyisen painavista syistä siirtää toiseen hautaan lääninhalli- tauksiin vielä niinkin myöhään kuin 1940-luvulla. tuksen ja kunnan terveydensuojeluviranomaisten luvalla Myös meren saarissa sijaitsee hautausmaita, jotka (terveydensuojeluasetus). yleensä yhdistetään merenkävijöihin, Venäjän laivastoon Vuonna 1993 annettu kirkkolaki (1054/1993) suo- tai sotiin. Niiden kontekstin ja ajoituksen selvittäminen jelee ennen vuotta 1917 rakennetut kirkot kiinteine on yleensä vaikeaa ilman kaivaustutkimuksia. sisustuksineen ja taideteoksineen. Suojelu koskee myös kellotapuleita, kirkkotarhaa aitoineen ja portteineen Kuvaus: Hautasaaret ovat yleensä pieniä ja ne sijaitsevat sekä muita kirkkotarhassa olevia rakennuksia ja raken- suhteellisen lähellä rantaa ja silloista asutusta. Kesähau- nelmia. Kirkkolailla suojeltujen rakennusten olennai- tausmaita sijaitsee saarten lisäksi myös niemillä, jokien sista korjaus- ja muutostöistä sekä purkamisesta on rantatörmillä ja vastaavissa paikoissa vesistöjen rannoil- pyydettävä Museoviraston lausunto. Kirkkojärjestyksen la, sillä vesi esti eläville vaarallisen ”kalman” leviämisen. mukaan seurakunnan tulee merkitä hallinnassaan ole- Saarten käyttö hautapaikkoina selittyy myös sillä, että vat entiset kirkonpaikat ja hautausmaat muistotaululla mantereella villieläimet olisivat saattaneet kaivaa vaina- tai -merkillä. Kirkkolain uudistaminen on parhaillaan jat ylös. On säilynyt tietoja, että väliaikaishaudat pyrittiin käynnissä. kaivamaan syviksi, jotta ruumiit säilyisivät kylminä. Vai- Etenkin keskiaikaisten kirkkojen lähiympäristön najia tiedetään säilytetyn väliaikaisesti myös mm. aitoissa, maankäyttösuunnitelmia kuten hautausmaan laajentamis- riihissä ja nauriskuopissa. ta arvioitaessa on otettava huomioon, että kirkkomaan Vainajat haudattiin arkuissa tai käärittiin esimerkiksi aidan ulkopuolella saattaa sijaita kirkon rakentamiseen, tuoheen. Hautapaikkojen maaperä on pääasiassa hiekkaa korjaamiseen tai rakennusmateriaalien valmistamiseen tai moreenia, ja haudat erottuvat yleensä pitkänsoikei- liittyviä jäännöksiä kuten tiili- ja kalkkiuuneja, kalkki- na painanteina. Kuoppien syvyys vaihtelee sen mukaan, hautoja, pajanpaikkoja ja rakentajien tilapäisasumuksia. onko hauta avattu vai ei. Hautoja on voitu myös myö- Lisäksi hirttämällä ja mestaamalla teloitettuja henkilöitä hemmin kaivella. Jos kuoppia on useita, ne ovat yleensä tiedetään haudatun kirkkomaan ulkopuolelle. jokseenkin samansuuntaisia; joskus on tavoiteltu itä- länsisuuntaa. Hautojen suunta voi myös vaihdella ollen lähinnä topografian määräämä. Hautaa voi ympäröidä Hautasaaret matala maavalli, joka on syntynyt luotaessa hauta auki. Avaamattoman haudan pinnalla voi olla kiveystä. Kuopis- Historia: Hautausmaasaaria sijaitsee harvaanasutuilla ta voi kaivettaessa tulla esiin luita ja arkunjäännöksiä, sillä seuduilla, joissa kirkkomatkat olivat pitkiä ja hankalia; myös väliaikaisiin hautapaikkoihin haudattuja vainajia on erityisesti Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomessa. Joitakin usein jäänyt siirtämättä kirkkomaalle. Pysyvillä hautaus- saaria on käytetty lopullisina, seurakunnan omistamina mailla voi olla hautamuistomerkkien jäännöksiä. hautapaikkoina (esim. Inarinjärven hautasaaret), toisia Tieto näistä hautapaikoista elää usein perimätietona puolestaan väliaikaisina ns. kesähautausmaina, joihin paikallisasukkaitten keskuudessa. Ne saatetaan tuntea haudattiin kesällä, kelirikkoaikana tai levottomana ajan- myös esimerkiksi ”lappalais-” tai ”venäläishautausmaina”, kohtana kuolleet odottamaan kuljetusta kirkkomaalle ja niihin liittyy usein tarinoita aarteista ja erilaisista ka- joko reellä tai veneellä. Osa hautasaarista saattaa liittyä hakoista. Läntisessä Suomessa hautasaaria kutsutaan ylei- eränkäyntiin. sesti Ruumissaariksi, itämurteitten alueella puolestaan Saariin hautaamisen alkamisajankohta ei ole tiedossa, Kalmasaariksi. Hautasaariin viittaa lisäksi mm. Hauta-, mutta suuri osa hautausmaasaarista ja kesähautausmaista Kuolio-, Raato- ja Risti-nimistö johdannaisineen; tosin ajoittunee 1500- ja 1600-luvuille. Vuoden 1686 kirkko- Hauta-nimi voi johtua myös tervahaudoista tai hiilimii- laissa määrättiin kaikkien vainajien toimittamisesta kirk- luista. Saaren käyttö hautasaarena ei kuitenkaan lähes- komaahan. Silti hautasaaria käytettiin paljon vielä suurten kään aina näy sen nimessä. Seurakuntien haudattujen kuolonvuosien aikana 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun luetteloista saattaa löytyä tietoja saariin pysyvästi tai vä- alun epidemioiden ja isonvihan aikana. Kokonaisten per- liaikaisesti haudatuista seurakuntalaisista sekä hautapai-

72 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Kangaslammin (nyk. Varkauden) Suurijärven Kalmosaarella sijaitsee suuri siirtolohkare, jonka alle asetettiin C. A. Gottlundin tutkimusten ja löytöjen (1859) mukaan vastasynty- neiden ruumisarkkuja. Kuva Juha Ruohonen.

Suomen Ruumis- ja Kalmasaaret maanmittauslaitoksen paikannimirekisterin perusteella. Vihreä = Ruumissaari; punainen = Kalmasaari; keltainen = molemmat. Kartta Teemu Mökkönen, Museovirasto. Lähde Laitinen (toim.), 2001. koista. Tietoja hautasaarista kerättiin mm. Suomen Mui- hygieenisistä syistä ja hajuhaitoista johtuen 1700-luvun naismuistoyhdistyksen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa puolivälissä ja lopullisesti se kiellettiin keisarillisella ju- tekemissä kihlakuntakohtaisissa inventoinneissa, ja niitä listuksella vuonna 1822. Kirkkojen lattianalusia alettiin on jonkin verran tutkittu arkeologisesti. tyhjentää haudoista jo 1820-luvulla kiinteiden lattioiden rakentamisen yhteydessä, ja joissakin tapauksissa aino- Suojelu: Hautasaaret ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. astaan syvimmällä olevat haudat ovat jääneet jäljelle. Rauhoitus koskee myös ns. välihautausmaita, sillä arkeo- 1700-lukua nuoremmistakin kirkoista voi löytyä hautoja, logisten tutkimusten perusteella osa vainajista on yleises- mikäli ne on rakennettu kokonaan tai osittain vanhem- ti jäänyt siirtämättä kirkkomaahan. Mikäli hautausmaasta man kirkon paikalle. tunnetaan perimätietoa mutta haudoista ei näy maan pinnalle mitään merkkejä, voi kohteeseen olla syytä suhtau- Kuvaus: Kirkkohaudat saattavat olla joko multahautoja, tua tarinapaikkana siihen saakka, kunnes hautojen ole- hirrestä tehtyjä kammioita tai tiilestä tai harmaakivestä massaolo on pystytty varmistamaan kaivaustutkimuksin. muurattuja. Niitä on yleisimmin kuorissa sekä keskikäy- tävän ja sivukäytävien alla. Hautauksia on yleensä monessa kerroksessa. Haudoissa voi olla vainajien ja arkkujen Kirkkohaudat jäännösten lisäksi mm. vaatetuksen osia ja hautaamisritu- aaleihin liittyvää pienesineistöä. Hautoja on saatettu vä- Historia: Ennen 1700-luvun puoltaväliä rakennettujen lillä tyhjentää ja siirtää luut luuhuoneeseen tai johonkin kirkkojen lattian alustaa on lähes poikkeuksetta käytetty tiettyyn muurihautaan. hautauksiin. Keskiajalla kirkon sisäpuolelle haudattiin Joissakin tapauksissa olosuhteet ovat olleet sellaiset, lähinnä hengellisen säädyn edustajia, mutta myös sääty- että vainajat ovat muumioituneet eli pehmytkudokset läisiä. Uudella ajalla suvut kilpailivat ankarasti parhaista ovat säilyneet. Myös arkut ja vaatteet ovat tällöin yleen- hautapaikoista; halutuimmat ja kalleimmat paikat oli- sä erittäin hyvin säilyneitä. Muumioituneita vainajia on vat itäpäädyssä. Kirkkoon hautaamista alettiin rajoittaa mm. Tornion, Kempeleen, Keminmaan ja Haukiputaan

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 73 tilan tekemiseksi uusille haudoille. Yksityisiä hautakappeleita ja muurattuja sukuhautoja rakennettiin kirkko- maille sen jälkeen, kun kirkon sisään hautaaminen oli kielletty vuonna 1822. 1800-luvun puolenvälin jälkeen kirkkotarhaan kuului myös ruumis- ja leikkuuhuone. Halutuimmat hautapaikat olivat kirkkoa ympäröivässä kirkkotarhassa kirkon eteläpuolella. Myös itä- ja länsi- puoli olivat mieluisia. Pohjoispuolta vieroksuttiin. Vai- najat käärittiin keskiajalla käärinliinaan ja haudattiin itä- länsisuuntaisesti, katse itään päin. Arkkuhautaus yleistyi vasta 1600-luvulla. Haudoilla saattoi olla puisia tai kivisiä hautamuistomerkkejä. Kirkkotarhojen laajentaminen alkoi 1800-luvun alkupuolella, kun kirkkojen sisään hautaaminen kiellettiin. Useimmat keskiaikaiset kirkkotarhat ovatkin jää- neet myöhemmin laajennetun, edelleen käytössä olevan kirkkomaan sisään, ja alkuperäinen aita on pääosin purettu. Vuoden 1879 terveydenhoitosäännössä määrättiin Muurihauta ja arkku Tornion kirkon lattian alla. Kuva Marianna asutuskeskuksissa olevat hautausmaat lakkautettaviksi Niukkanen, Museovirasto. ja siirrettäviksi taajaman ulkopuolelle. Tässä yhteydessä lopetettiin vanhojen kirkkojen ympärillä olevien kirk- kirkkojen lattian alla. Tällaisiin vainajiin liittyy erityisen kotarhojen hautausmaakäyttö. Lisäksi rauniokirkkoihin, suuri tutkimuspotentiaali, joka koskettaa monia tutki- luostareihin sekä puisten kirkkojen ja kappelien paik- musaloja kuten kansa- ja uskontotiedettä, antropologiaa, koihin liittyy hylättyjä kirkkotarhoja. Pitkään käytössä lääketiedettä ja tekstiilitutkimusta. olleen hautausmaan vanhimmat hautaukset voivat olla nuorempien tuhoamia. Suojelu: Kirkkojen lattian alla olevat kirkkohaudat ovat muinaismuistolain rauhoittamia. Vaikka ne liittyisivät käytössä olevaan kirkkoon, ei näitä vähintään 200 vuotta vanhoja hautoja voi pitää seurakunnan hoidossa olevina. Kirkkohautojen ja erityisesti muumioituneiden vainajien tutkimuspotentiaali on erittäin suuri.

Kirkkotarhat rakennuksineen

Historia ja kuvaus: Kirkkoon liittyi aidattu kirkkotarha, joka oli laajimmillaan kirkon etelä- ja itäpuolella. Aidat olivat keskiajalla hirsistä salvottuja tai muurattuja. Aidassa piti olla ainakin kaksi käyntiaukkoa, ja niihin saattoi liittyä porttirakennuksia. Kellotapuli liittyi yleensä kirkkomaan aitaan sijaiten pääosin aidan ulkopuolella. Keskiaikaista puisista tapuleista tai muista kellonripustusrakenteista ei juuri ole säilynyt tietoja. Sen sijaan on säilynyt tapuleita, joiden muurattu alaosa on keskiajalta peräisin. Länsi-Suomesta ja Pohjanmaalta tunnetaan väli- hautausperinne, ns. talvihaudat. Talvella kuolleet vainajat sijoitettiin arkuissa kirkkotarhassa sijaitseviin ruu- mishuoneisiin, joista ne siirrettiin varsinaisiin hautoihin Vantaan Pyhän Laurin kirkon kellotapulin viereisen aidanperus- roudan sulettua. Kirkkotarhassa on saattanut sijaita myös tuksen kulmaus erottuu nurmikossa kuivempana kohtana. Kuva luuhuone, johon vanhoista haudoista on siirretty luut Marianna Niukkanen, Museovirasto.

74 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Kirkkotarhojen lisäksi oli seurakuntien virallisia hautausmaita, joihin ei liittynyt kirkkoa tai kappelia. Ne olivat aina aidattuja. Tällaisia olivat mm. Pohjois-Suomen 1680-luvulla perustetut ns. lappalaishautausmaat kuten Kurjenpolvi Kittilässä. Monista kaupunkialueilla sijaitse- vista, käytöstä pois jääneistä ja seurakunnalta esimerkiksi kunnan omistukseen siirtyneistä hautausmaista on tullut hoidettuja ns. hautausmaapuistoja, joista joihinkin hauda- taan satunnaisesti edelleen lääninhallituksen luvalla. Mi- käli hautausmaahan on liittynyt tai edelleen liittyy myös kirkko, puhutaan yleensä kirkkopuistosta.

Suojelu: Vähintään noin sata vuotta sitten (ohjeellinen ikäraja) aktiivisesta hautauskäytöstä pois jääneet kirkkotarhat ja hautausmaat vanhoine hautamuistomerkkeineen ovat muinaismuistolain rauhoittamia. Laki rauhoittaa myös kirkkomaahan liittyvien rakennusten ja rakenteiden kuten vanhojen kiviaitojen, porttihuoneiden, ta- pulien, luuhuoneiden, hautakappelien jne. jäännökset. Virolahden keskiaikaiseen kivisakastiin viimeksi liittynyt, Käytössä olevat vuotta 1917 vanhemmat kirkkopihan järjestyksessä kolmas puukirkko purettiin vuonna 1846. Kuva rakennukset ja aidat ovat kirkkolain suojaamia. Kajot- Marianna Niukkanen, Museovirasto. taessa sellaisten rakennusosiin esimerkiksi korjaamisen yhteydessä on arvioitava, tarvitaanko rakennusarkeolo- 1520-luvulla alkanut reformaation aikakausi vei gisia tutkimuksia tai dokumentointia. kirkolta suuren määrän maaomaisuutta, kiinteistöjä ja Käytössäkin olevissa kirkkotarhoissa tulee huomioi- esineistöä sekä oikeuden kantaa veroja ja monia muita da muinaismuistolaki tehtäessä tavallista haudankaivua maksuja. Rakenteilla olevien kivikirkkojen työt hidastui- laajempia putki- ja kaapelikaivantoja tms. Keskiaikaisen vat tai keskeytyivät eikä uusia rakennushankkeita juuri kirkon ympärillä olevalla kirkkomaalla voidaan edellyttää aloitettu, ja monet olemassa olevat kirkot joutuivat kor- hautojen perusdokumentointia ja -tutkimusta työmaiden jausvarojen puuttuessa huonoon kuntoon, jotkut jopa yhteydessä, mikäli haudat ovat niin vanhoja, että tieto hylättiin. Vuosien 1550 ja 1800 välisenä aikana raken- niistä on hävinnyt. Tällaisia ovat esimerkiksi aivan kir- nettiin vain 17 uutta kivikirkkoa. Vielä 1800-luvullakin kon perustusten vieressä sekä hautausmaan käytävien alla vain noin kolmasosa uusista kirkoista tehtiin kivestä tai olevat haudat. Myös tavallisen haudankaivun yhteydessä tiilestä. Vuosisadan alkupuoliskolla ne olivat muodoltaan havaituista ennestään tuntemattomista rakennejäännök- yleensä ristikirkkoja, jälkipuoliskolla taas päätytornillisia sistä tulee ilmoittaa Museovirastoon. pitkäkirkkoja.

Kuvaus: Kirkot koostuvat kolmesta rakennusosasta: saka- Kivikirkot ristosta, runkohuoneesta ja asehuoneesta. Niiden lisäksi kirkkoon saatettiin rakentaa länsitorni, joita esiintyy eri- Historia: Suomessa alettiin rakentaa keskiajalla kivistä tyisesti Ahvenanmaalla – niitä käytettiin apuna merellä kirkkorakennusta noin sadalle paikkakunnalle. Monissa suunnistettaessa. Kivikirkkoon kuuluvat myös tiilihol- tapauksissa kivestä rakennettiin ainoastaan sakaristo, ja vaukset sekä tiilikoristeiset päätykolmiot ja ikkuna- ja runkohuone oli puuta; kivisiä runkohuoneita valmis- ovipielet. Holvit jäivät monissa tapauksissa tekemättä. tui noin 80. Moni kirkko on rakennettu pakanuuden Monissa kivikirkoissa on tehty myöhemmin paljon muu- aikaiselle palvontapaikalla tai kalmistoon. Vanhimmat toksia ja alkuperäisiä rakennusosia on purettu. Käytöstä kivikirkot sijaitsevat Ahvenanmaalla, ja ne rakennettiin jääneitä ja raunioituneita keskiaikaisia kivikirkkoja eli 1200-luvun lopun ja 1400-luvun alun välisenä aikana. rauniokirkkoja9 on Suomen mantereella viisi: Hämeen- Varsinais-Suomen ja Uudenmaan kivikirkkoja alettiin rakentaa pääasiassa 1400-luvulla ja Satakunnan, Hämeen ja 9 Vrt. ns. autiokirkot, jotka ovat säännöllisestä jumalanpal- Pohjanmaan kivikirkkoja 1480-luvulta lähtien. Monien velukäytöstä poisjääneitä kirkkorakennuksia, jotka eivät kivikirkkojen ajoitukset ovat kiistanalaisia. ole enää varsinaisia seurakuntakirkkoja.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 75 jäännöksiä, niin myös kivikirkkoa edeltäneen tai kivisakastiin liittyneen puukirkon jäännöksiä, lattian alla olevia hautoja sekä lattian alle joutuneita, yli sadan vuoden ikäisiä irtaimia esineitä. Itse kirkot ja muut ennen vuotta 1917 rakennetut kirkolliset rakennukset ovat kirkkolain suojaamia. Kajottaessa keskiaikaisen kivikirkon rakennusosiin esimerkiksi korjaustöiden yhteydessä on arvioitava, tarvitaanko rakennusarkeologisia tutkimuksia tai dokumentointia. Muinaismuistolaki tulee ottaa huomioon erityisesti kirkon perustuksia vahvistettaessa ja tehtäessä muita laajempia kaivutöitä kuten salaojitusta kirkon ulkopuolella sekä kajottaessa eri syistä lattian alaiseen maahan. Tar- peetonta kajoamista kirkkojen alapohjaan tulee ehdot- tomasti välttää. Keskiaikaisiin kivikirkkoihin liittyy suuri tutkimuspotentiaali ja niissä tehtäviin arkeologisiin tutkimuksiin tulee varata kunnolliset resurssit. Lisäksi tulee huomioida, että keskiaikaisen kirkon tai kirkkomaan paikalla saattaa sijaita rautakautinen kalmisto.

Porvoon keskiaikaisen kivikirkon palon jälkeisissä kattamistöis- Luostarit ja konventit sä tyhjennettiin holvien väliset syvennykset, jotka oli täytetty hiekalla ja vanhalla rakennusjätteellä. Kuva Elisa Heikkilä, Historia: Konventilla tarkoitetaan kerjäläismunkkijärjes- Museovirasto. tön taloa, ja luostari oli puolestaan ulkopuolisilta sul- jettu yhteisö. Suomessa toimi keskiajalla kuusi luostaria kosken Pyhän Laurin kirkko, Vihdin Pyhän Birgitan kirk- ja konventtia: 1200-luvun puolivälissä perustettu Pyhän ko, Pyhän Marian kirkko Vanhassa Vaasassa, Pälkäneen Olavin dominikaanikonventti Turussa (Kaskenkadulla), Pyhän Mikaelin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkko 1390-luvulla perustetut Viipurin dominikaani- ja fran- Raumalla. siskaanikonventti, Rauman 1400-luvun alkupuolella pe- Pääalttari sijaitsi yleensä lähes kiinni kirkon itäsei- rustettu fransiskaanikonventti, vuonna 1443 perustettu nässä. Katolisessa kirkossa oli pääalttarin lisäksi pyhi- Naantalin birgittalaisluostari (jonka ensimmäinen paik- myksille tarkoitettuja sivualttareita, joiden jäännöksiä saattaa löytyä lattian alta. Lisäksi saattaa löytyä esimerkiksi kuoriaidan tukikiviä tai muita kiinteän sisustuksen jäännöksiä. Kivikirkkoa edeltävistä vaiheista voi olla säi- lynyt paikalla aiemmin sijainneen puukirkon peruskiviä tai laajennetun kirkon aiempien seinämuurien pohjia. Sakastin lattian alla saattaa olla umpeen muurattu vii- nikellari. Kirkkojen lattian alla on usein rakennusjään- nösten ja hautojen ohella myös erilaisia sinne joutuneita irtaimia muinaisesineitä. Tällaisia ovat esimerkiksi yli sata vuotta vanhat rahat, pyhiinvaellusmerkit, sormukset, soljet, arkun- ja kirjanhelat, kattokruunujen ja kyntte- likköjen osat sekä lasimaalausten ja veistosten fragmen- tit. Esinelöytöjä voi olla myös holvien päällä olevassa täytemaassa.

Suojelu: Muinaismuistolaki koskee keskiaikaisten kivikirk- Naantalin birgittalaisluostarin maahan peittyneet rauniot kojen raunioita sekä kivikirkkojen purettujen ja käytöstä erottuvat korkeina maavalleina kirkon pohjoispuolella. Kuva pois jääneiden rakennusosien sekä kiinteän sisustuksen Marianna Niukkanen.

76 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Parikkalan Koitsanlahden Kuusikkomäen ortodoksikalmisto (metsäinen kumpare keskellä kuvaa) sijaitsee tyypillisellä paikal- Espoon Finnon kylätontilla tutkitaan myöhäiskeskiaikaista hau- la ympäristöään ylempänä, lähellä asutusta ja vesistöä. Kuva tausmaata. Kuva Marianna Niukkanen 2006, Museovirasto. Ville Laakso, Turun yliopiston arkeologian oppiaine. ka oli Maskun Karinkylässä) sekä Kökarin fransiskaani- Ortodoksikalmistot ajoittuvat pääasiassa 1300– konventti 1400-luvun jälkipuoliskolta. Kirjallisuudessa 1600-luvuille, mutta osa niistä on ollut käytössä vielä toisinaan esiintyvää Turun Pyhän Annan naisluostaria ei 1800-luvulla. Viranomaiset ja luterilainen papisto yrit- ilmeisesti ole koskaan ollut olemassa. Toiminta jatkui pi- tivät 1700-luvulla karsia ortodoksisia vaikutteita kovin simpään Naantalissa, jonka viimeinen nunna kuoli vuon- ottein, ja vanhoja kyläkalmistoja ja tsasounia tuhottiin. na 1591. Ortodoksisen kantaväestön kyläkalmistoja on saatettu käyttää myöhemmin luterilaisen tulokasväestön hauta- Kuvaus: Naantalin luostarin sekä dominikaani- ja fran- paikkoina. siskaanikonventtien paikkoja on tutkittu jonkin verran Kyläkalmistot liittyivät myös länsi- ja eteläsuomalai- kaivauksin etenkin 1800-luvun lopulla. Luostarin ja kon- seen katoliseen perinteeseen varhaiskeskiajalla, jolloin ventin rakennuksiin kuuluivat kirkko sekä suljetun pihan seurakuntaverkosto oli harva ja vakiintumaton. Vielä ympärillä olevat asuin- ja talousrakennukset, jotka sijait- luterilaisella ajalla on harvaanasutuilla seuduilla ollut sivat yleensä kirkon pohjois- ja länsipuolella. Ne olivat käytössä taloja kyläkohtaisia väliaikaisia ja pysyviä hau- aluksi puisia, mutta ne saatettiin korvata myöhemmin tapaikkoja varsinaisten kirkkomaiden ulkopuolella (ks. tiili- ja kivirakennuksilla. Luostariin ja konventtiin kuu- hautasaaret). luivat lisäksi mm. puutarha ja hautausmaa. Kuvaus: Ortodoksikalmistot sijaitsevat yleensä veden Suojelu: Luostarien ja konventtien jäännökset ovat kiintei- äärellä rinteessä, matalalla kumpareella tai esimerkiksi tä muinaisjäännöksiä. saaressa tai niemessä keskeisellä paikalla. Yhdessä kyläs- sä on voinut olla useita, eriaikaisia kalmistoja. Kalmis- tot olivat aikanaan luonnontilaisia havupuusaarekkeita. Ortodoksi- ja muut kyläkalmistot Haudat ovat yleensä matalia; hautana saattoi olla myös hirsistä salvottu tai laudoista tehty hautakammio. Hau- Historia: Etelä- ja Pohjois-Karjalassa on ortodoksisia ky- dan päällä oli yleensä asuinrakennusta jäljittelevä puinen läkalmistoja, ns. metsähautausmaita, jotka ovat jääneet katerakennelma eli grobu tai puinen risti. Arkkuun saa- käytöstä pääasiassa Ruotsin ja Venäjän 1650-luvulla käy- tettiin vielä myöhäisellä ajallakin panna mukaan esineitä män ruptuurisodan jälkeen. Kalmiston kanssa samassa kuten rahoja. Haudoilla syötiin muistoaterioita vainajien paikassa tai sen välittömässä läheisyydessä on voinut si- muistelupäivinä, minkä johdosta maahan on voinut jou- jaita myös kyläkappeli eli tsasouna tai muita puisia kirk- tua astioiden palasia. korakennuksia.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 77 Pappilat

Ks. maaseudun asutushistorialliset muinaisjäännökset

Pitäjäntuvat, kymmenysaitat ja kirkkotallit

Historia ja kuvaus: Kirkon lähiympäristössä oli useita julki- sia ja yksityisiä kirkollisia tai kirkon toimintaan liittyviä rakennuksia. Useimmat rakennukset ja rakennusryhmät sijaitsivat varsin likellä kirkkomaan aitaa. Pitäjäntupa oli seurakunnan jäsenten rakennuttama puinen, lämmitet- tävä rakennus, jossa pidettiin erilaisia kokouksia ja kärä- jiä. Kymmenysaitassa säilytettiin veroina kerättyä viljaa. Viljaa saatettiin mahdollisesti säilyttää myös tapulissa. Erittäin hallitsevia rakennuselementtejä kirkonmäillä olivat myös yksityisten kirkkomatkalaisten pystyttämät kevytrakenteiset kirkkotallit, joita saattoi olla kirkolle johtavan tien varressa jopa satoja. (Ks. myös asutushistorialliset muinaisjäännökset – pappilat).

Suojelu: Vanhojen pitäjäntupien, kymmenysaittojen ja kirkkotallien yms. kirkon lähiympäristössä sijainneiden Karkeasti muotoiltu todennäköinen hautakivi Parikkalan rakennusten jäännökset ovat muinaismuistolain rauhoit- Järvenpään Surkon ortodoksikalmistossa. Kuva Ville Laakso, tamia. Kirkon lähiympäristössä mahdollisesti sijaitseviin Turun yliopiston arkeologian oppiaine. muinaisjäännöksiin tulee varautua mm. hautausmaan laa- jentamissuunnitelmien yhteydessä. Ortodoksikalmistossa voi edelleen olla havaittavissa suunnilleen itä-länsisuuntaisia hautapainanteita tai -kum- puja sekä jonkinlaisia hautakiviä, mutta usein maan päälle näkyviä merkkejä haudoista ei oikeastaan ole. Myös ki- viaidan jäännöksiä saattaa olla, mutta yleensä kalmistot olivat aitaamattomia. Ihmisluiden lisäksi kalmistokoh- teesta voi löytyä mm. metalliesineitä kuten kaularistejä tai niiden katkelmia, rahoja sekä ns. slaavilais-karjalaista keramiikkaa. Paikannimistö ja perimätieto ovat kenttä- töiden ohella tärkeitä lähteitä ortodoksikalmistojen pai- kantamisessa, tosin perimätieto voi varsinkin hautausmaiden kohdalla usein sekoittaa traditioita ja ajoituksia. Hyödyllisiä ovat myös paikallisten asukkaiden esimerkiksi pelloiltaan tekemät havainnot ihmisluista.

Katolisen ajan kyläkalmistot eivät enää näy maan pinnalle, ja niitä onkin löydetty Uudeltamaalta kylätonttien kaivauksissa. Nämä hautausmaat sijaitsevat hiekkamaalla ja haudat ovat suurin piirtein itä-länsisuuntaisia ja arkut- tomia. Kylätontin liepeiltä löytyvä hautausmaa voinee liittyä myös johonkin epidemiaan.

Suojelu: Ortodoksi- ja muut kyläkalmistot ovat kiinteitä Närpiön kirkkotallit 1920-luvun alussa. Kuva Oskari Kivistö, muinaisjäännöksiä. Museoviraston kuva-arkisto.

78 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Saaristokappelin jäännöksiä Korppoon Björkössä. Kuva Porvoon Pellingissä sijaitsevaa Hagnäsin saaristohautausmaata Marianna Niukkanen, Museovirasto. ympäröi matala kiven- ja maansekainen aita. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto.

Puukirkot ja -kappelit ko erilaisine muunnelmineen pysyi yleisimpänä kirk- kotyyppinä koko 1700-luvun ajan. Vielä 1800-luvulla Historia ja kuvaus: On vakiintunut käsitys, että kivikirkkoa kaksi kolmasosaa uusista kirkoista oli puisia. Puukirkot edelsi yleensä puinen kirkko, jonka ympärille kivinen tuhoutuivat usein tulipaloissa esimerkiksi salamaniskun runkohuone rakennettiin. Puukirkon jäännöksiä voi siis seurauksena, ja uusi kirkko rakennettiin yleensä vanhan olla löydettävissä kirkon lattian alta. Aina ei kivistä kirk- paikalle tai viereen. koa rakennettu lainkaan, vaan seurakunta saattoi rakentaa monta puukirkkosukupolvea. Keskiaikaisia puukirk- Suojelu: Vähintään noin sata vuotta vanhojen (ohjeelli- kojen jäännöksiä on tutkittu arkeologisesti hyvin vähän. nen ikäraja) puukirkkojen ja -kappelien jäännökset ovat Selkein kivikirkon sisältä löytynyt puukirkon perustus muinaismuistolain rauhoittamia. Myös käytössä olevissa on löytynyt Naantalin luostarikirkosta. Vanhimmat kes- vanhoissa puukirkoissa voi lattian alta voi tulla esiin pu- kiaikaiset puukirkot olivat tiettävästi pohjakaavaltaan rettuja rakennusosia sekä hautauksia, joita laki koskee. suorakaiteen muotoisia, ja niihin liittyi sakaristo ja etei- Muinaismuistonäkökohdat on otettava erityisesti huomi- nen. oon niissä kirkoissa ja kirkkomailla, joiden paikalla tie- Kappelikirkot olivat emäseurakunnan alaisuuteen detään sijainneen vanhempi kirkko, joka on esimerkiksi perustettuja seurakuntia, joilla oli oma pappi, pappila palanut. ja hautausmaa. Suomenlahden saaristosta tunnetaan joitakin puisten saaristokappelien paikkoja, joista osa on keskiaikaisia kuten Hiittisten Kyrksundet, Korppoon Rutto-, kolera- ja nälkähautausmaat Jurmo ja Kökarin Kappelskatan. Ne saattavat liittyä Kökarin fransiskaanien saarnatoimintaan 1400-luvulla. Historia: Kirkkotarhojen ulkopuolella sijaitsee hautaus- Niihin liittyy myös hautausmaita. Myös kartanoilla oli maita, joihin on haudattu esimerkiksi rutto- tai kolerae- omia kappeleita, osa kivestä rakennettuja. Etelä- ja Poh- pidemiaan tai nälkään kuolleita, usein joukkohautoihin jois-Karjalan ortodoksiselta kulttuurialueelta tunnetaan ja ilman arkkuja. Nälänhädän ja sitä yleensä seuranneen puisten kyläkappelien eli tsasounien paikkoja. Niiden kulkutautiepidemian aikana ihmiset saattoivat lähteä läheisyydessä sijaitsee yleensä myös kyläkalmisto. vaeltelemaan pois kotikylistään ja kuolla nimettöminä Myöhäiskeskiajalla yleistyi ns. pohjalainen tukipila- kaukana omasta seurakunnastaan. Vainajia saattoi myös rikirkko, jonka erikoisuutena olivat pitkillä sivuilla ole- tulla niin paljon, ettei kaikkia pystytty kuljettamaan var- viin hirsien jatkoskohtiin salvotut, seiniä tukevat hirsipi- sinaiseen kirkkomaahan. Tuomiokapitulien 1770-luvun larit. Viimeinen tukipilarikirkko rakennettiin tiettävästi kiertokirjeissä kiellettiin kulkutauteihin, erityisesti rut- vuonna 1791 Enontekiölle; sen jäännöksiä on tutkittu toon kuolleiden hautaaminen kirkkoihin. kaivauksin 2000-luvun alussa. 1600-luvun puolivälin Maanlaajuisia erittäin pahoja kato- ja nälkävuosia jälkeen rakennettiin ensimmäiset ristikirkot. Ristikirk- olivat mm. 1696–1697 ja 1867–1868. Jälkimmäiseen

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 79 liittyvät useat ns. radanrakentajien hautausmaat Rii- hiekkakangas tai harjun rinne, eikä maan pinnalle erot- himäki–Pietari -radan varrella. Vuosina 1710–1711 tuvia hautapainanteita ole välttämättä näkyvissä. Toisaal- raivosi Baltiasta saapunut paha ruttoepidemia etenkin ta pitkänomaisia, kaskeamiseen liittyviä nauriskuoppia eteläisen ja lounaisen Suomen kaupungeissa. Vainajat oli erehdytään helposti luulemaan haudoiksi. haudattava 12 tunnin kuluessa kaupungin ulkopuolelle ilman tavanomaisia hautajaismenoja. Mustana surma- Suojelu: Erilaisiin epidemioihin ja nälkävuosiin liittyvät na tunnetun ruttoepidemian esiintymisestä Suomessa hautausmaat ovat muinaismuistolain rauhoittamia. Mikä- 1300-luvun puolessavälissä ei sen sijaan ole varmaa to- li hautausmaasta tunnetaan perimätietoa mutta haudoista distusaineistoa. ei näy maan pinnalle mitään merkkejä, voi kohteeseen Ensimmäinen koleraepidemia rantautui Suomeen olla syytä suhtautua tarinapaikkana siihen saakka kunnes vuonna 1831, ja samalla vuosisadalla oli useita epide- hautojen olemassaolo on pystytty varmistamaan arkisto- mioita. Myöskään koleraan kuolleita ei saanut haudata tai kaivaustutkimuksin. viralliselle hautausmaalle, vaan tuli käyttää erikseen osoi- tettuja hautapaikkoja. (Ks. myös sotahistorialliset mui- naisjäännökset – sotilashautausmaat, kenttähautaukset ja Sotilashautausmaat, kenttähautaukset joukkohaudat). ja joukkohaudat

Kuvaus: Rutto- ja nälkähautausmaista liikkuu usein sitkeää Ks. sotahistorialliset muinaisjäännökset perimätietoa, mutta hautausmaan todentaminen maastossa voi olla haasteellista ilman kaivauksia. Useat kansanperinteen tuntemat rutto- ja nälkähautausmaat ovat Yksityiset hautausmaat itse asiassa kesähautausmaita. Yleensä kysymyksessä on Historia ja kuvaus: Maassamme on joitakin seurakunnallis- ten hautausmaiden ulkopuolella sijaitsevia, kartanoille tai suvuille kuuluvia tai kuuluneita hautakappeleita, -paikkoja ja hautausmaita. Niistä vanhimmat ovat 1700-luvun lopusta. Yksityisen hautausmaan perustaminen tai hau- takappelin rakentaminen edellytti aina viranomaisten lupaa. Tuomiokapitulien kautta kulkeneiden anomusten hyväksyjänä oli 1700-luvun lopulla kuningas, 1800-luvulla keisarillinen Suomen senaatti. Nämä yksityiset hautapaikat tai hautausmaat sijaitsevat lähes aina suuren maatilan tai kartanon alueella. Lisäksi ruukkiyhteisöihin perustetuilla seurakunnil- la saattoi olla oman kirkon ohella oma hautausmaa. Ne ovat ruukki- tai tehdasseurakuntien lakkauttamisen jäl- keen siirtyneet joko ruukinkartanon omistukseen kuten kirkotkin tai jääneet vaille haltijaa. Myös moniin 1800-luvulla perustettuihin suuriin sai- raaloihin on kuulunut kappelin ohella hautausmaa. Nämä sairaaloiden alueilla sijaitsevat entiset hautausmaat eivät yleensä nykyään ole kenenkään hoidossa.

Suojelu: Muinaismuistolaki koskee niitä yksityisiä hautausmaita, joihin hautaaminen on loppunut pitemmän ai- Heideman-suvun hauta Asikkalan Urajärven kartanopuistossa. kaa sitten ja jotka eivät ole seurakunnan tai perikunnan Kuva Marja Ivars, Museovirasto. hoidossa.

80 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Kirkkoja ja hautausmaita koskevaa kirjallisuutta

Arponen, Aki 1993: Inarin hautuumaasaaret. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A, No 16. Vantaa. Gardberg, C. J. 2003: Maan poveen – Suomen luterilaiset hautausmaat, kirkkomaat ja haudat. / De dödas boningar. Lutherska begravningsplatser och gravar i Finland. Espoo. Hiekkanen, Markus 1994: The stone churches of the medieval diocese of Turku. A systematic classification and chronology. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 101. Hiekkanen, Markus 2003: Suomen kivikirkot keskiajalla. Helsinki. Hiekkanen, Markus 2006: ”Hajamietteitä Suomen kirkkoarkeologian vuosien 1868–2006 saldosta, nykypäivästä ja huomisesta”. SKAS 3/2006. Hiekkanen, Markus 2007: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki. Koivunen, Pentti 1991: ”Kesähaudoista ja vihkimättömistä ruumiskalmistoista”. FARAVID 14, 1990. Rovaniemi. Knapas, Marja Terttu 2001: ”Kirkko kiintopisteenä”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.) Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki. Knapas, Marja Terttu (toim.) 2003: Kirkkojen hoito ja restaurointi. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 23. Helsinki. Knapas, Marja Terttu (toim.) 2004: Hautamuistomerkkien hoito. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 23. Helsinki Laakso, Ville 2003: ”Papinniemi i Uukuniemi och andra ortodoxa gravfält i östra Finland. Utgångspunkter och aktuell forskningsproblematik”. Kirkearkæologi i Norden. Hikuin 30. Laitinen, Erkki (toim.) 2001: Ruumis- ja Kalmasaaret. Etäällä kirkkomaasta. Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 3. Kirkkonummi. Paavola, Kirsti 1998: Kepeät mullat: kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois-Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis. Series B, Humaniora, 28. Purhonen, Paula 1998: Kristinuskon saapumisesta Suomeen. SMYA / FFT 106. Helsinki. Ruohonen, Juha 2002: ”Väliaikaista kaikki on vaan? Historiallisen ajan hautasaaret arkeologisina kohteina”. Muinaistutkija 4/2002. Suomen arkeologinen seura. Helsinki. Ruohonen, Juha 2006: ”Saarin ja metsiin haudatut. Historiallisen ajan hautapaikkoja Kangas- niemellä”. Immonen, Visa & Haimila, Miikka (toim.): Mustaa valkoisella. Ystäväkirja lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisäselle. Turku. Suomen kirkot – Finlands kyrkor – Churches of Finland 1–21. Suomen muinaismuistoyhdis- tys 1959–1998.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 81 Ensimmäisen maailmansodan aikainen taisteluhauta Jaalassa. Kuva John Lagerstedt, Museovirasto. 6 SOTAHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET

”muinaisaikaiset hylätyt linnat, linnamäet, linnoitukset, linnakkeet, vallit ja vallihaudat sekä niiden jäännökset - - ” (MML 2 § 6 mom.)

”- - muinaiset hautapaikat, jotka eivät ole seurakunnan hoidossa olevalla hautausmaalla” (MML 2 § 6 mom.)

Yleistä ten olleet sotahistorian harrastajat. Kohteista ylös kirjat- tu tieto on melko vaihtelevantasoista, eivätkä tiedot ole Suomessa olevat toista maailmansotaa vanhemmat his- päätyneet systemaattisesti Museoviraston arkistoihin ja torialliset linnat ja linnoitukset ovat joko ruotsalaisten rekistereihin. Samalla kunnostus- ja hoitotoimenpiteet tai venäläisten rakennuttamia. Niillä on tähdätty toisaal- sekä erilaiset matkailuhankkeet (”tuotteistus”) ovat yleis- ta hallinnon vahvistamiseen Suomen alueella, toisaalta tyneet. Myös sotahistoriallisten kohteiden hoitoon ja sen Ruotsin ja Venäjän välisen, monesti muuttuneen rajalin- ohjaamiseen on viime vuosina panostettu. Linnoituslait- jan vakiinnuttamiseen ja puolustamiseen. Linnat, lin- teita inventoitaessa on kirjattava ylös sijaintitiedon ja noitukset ja kiinteät linnoituslaitteet ovat varsin hyvin kohdekuvauksen ohella varustuksen torjuntasuunta sekä tunnettuja ja niiden antikvaarinen arvo on tunnistettu jo sen suhde kulkuväyliin ja vesistöihin, eli pohdittava ra- varhain. Toisaalta linnan tai linnoituksen lähiympäristössä kennelman taktista sijoitusta. olevat pienemmät rakenteet sekä maastossa huonommin erottuvat kohteet kuten leiripaikat ovat pitkään jääneet vähemmälle huomiolle. Lisäksi on ollut epäselvyyttä, Ensimmäisen maailmansodan mikä taho vastaa nuorimpien, lähinnä toiseen maail- linnoituslaitteet mansotaan liittyvien kohteiden suojelusta tai suojeleeko ylipäätään mikään laki niitä. Historia: Venäjä ryhtyi 1900-luvun alussa rakentamaan Muinaismuistolain 2 §:n kohdeluettelossa mainitaan Pohjois-Itämerelle ja Suomenlahdelle laajaa rannikko- hylättynä oleminen kriteerinä sotahistoriallisten jään- linnoitusten verkostoa pääkaupunkinsa Pietarin sotilaal- nösten kohdalla. Tämä tarkoittaa sitä, ettei esimerkiksi liseksi puolustukseksi. Rannikkotykkipattereiden raken- linnoituslaite ole enää tarkoitustaan vastaavassa käytössä. taminen aloitettiin vuonna 1913 Hangon ja Porkkalan Muinaistieteellinen toimikunta teki jo vuonna 1971 pää- alueilla, mutta työt lähtivät kunnolla käyntiin vasta sodan töksen pääkaupungin ensimmäisen maailmansodan aikai- sytyttyä syksyllä 1914. Sodan aikana linnoitettiin vahvasti sen maa- ja merilinnoituksen muinaisjäännösstatuksesta, koko Suomenlahti, Pohjois-Itämeri ja Ahvenanmaan saa- mutta osa siihen kuuluvista linnoituslaitteista on edelleen risto. operatiivisia. Toisen maailmansodan kohteet ovat sen si- Saksalaisten pelättiin hyökkäävän Pietariin myös jaan useimmiten hylättyjä. Jälkimmäisiä on suojeltu kiin- Etelä-Suomen maa-alueen poikki. Viivytystaisteluiden teisiin muinaisjäännöksiin rinnastettavina kohteina. helpottamiseksi linnoitettiin tärkeimpien kulkureittien Sotahistoriallisia kohteita, varsinkin 1900-luvun soti- ympäristöt. Rautateiden ja maanteiden varsilla sekä jär- en aikaisia on inventoitu runsaasti. Asialla ovat useimmi- vikannaksilla sijaitsevien, maastoa hallitsevien mäkien

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 83 Eri lähteiden perusteella tunnetut ensimmäisen maailmansodan aikaiset kenttälinnoitteet Suomessa. Kartta John Lagerstedt (kokoamansa tietokannan pohjalta).

84 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 rinteisiin rakennettiin taisteluhautaverkostoja tuliasemi- taman puolustusvyöhykkeellä (Krepost Sveaborg), jotka neen ja suojineen. Helsingin ja Viipurin ympärille raken- kattoivat koko Helsingin sekä osia nykyisistä Espoon ja nettiin erilliset maa- ja merilinnoitukset. Muualle Suo- Vantaan kaupungeista. Viimeiset linnoitustyöt tehtiin meen ryhdyttiin rakentamaan kenttälinnoitteita vuonna vuoden 1918 alussa sisällissodan jo sytyttyä. Osa työ- 1915. Rannikon kenttävarustukset sijoitettiin Hangon ja maista jäi keskeneräisiksi. Osaa eri puolilla maata sijait- Tornion välisille maihinnousuun sopiville satamapaikoil- sevista linnoituslaitteista käytettiin hyväksi sisällissodan le. Lisäksi Etelä-Suomeen valmistui sodan aikana kolme taisteluissa. kenttälinnoitettua puolustuslinjaa Linnoitustöitä johti venäläinen linnoituskomitea. Ensimmäinen sisämaan puolustuslinja alkoi Pohjois- Työmaita johtivat pioneerit, ja rakentajina oli suomalai- Karjalasta Valtimosta ja kulki Kuopion kautta Ähtäriin ja sia palkkatyöläisiä, venäläisiä sotilaita sekä pieni joukko Virroille. Näsijärven vesistön järvikannasten kautta linja Kaukoidästä tuotuja vankeja. On arvioitu, että Suomen jatkui Tampereelle ja siitä etelään Vesilahteen ja Urjalaan. alueen linnoitustöillä oli vaikutusta yli sadan tuhannen Täältä linja jatkui Tammelan ja Karkkilan kautta Vihtiin ja suomalaisen toimeentuloon ja elämään. Lohjalle päättyen Suomenlahden rantaan Inkoossa. Hel- sinki–Hämeenlinna -rataa varmisti lisäksi puolustuslinja Kuvaus: Ensimmäisen maailmansodan maarintaman Hämeenlinna–Janakkala–Loppi–Riihimäki. linnoitustukikohdat koostuvat erilaisista rakenteista Toinen puolustuslinja alkoi niin ikään Pohjois-Karja- ja laitteista, joita ovat esimerkiksi taistelu- ja yhdys lasta Enosta sulkien Saimaan länsipuolen järvikannaksia haudat, tykkipatterit, konekivääriasemat, tähystysase- Joensuun seuduilla, Kerimäellä, Savonlinnassa, Juvalla, mat, valonheitinasemat, suojahuoneet, luolasuojat, Sulkavalla ja Puumalassa. Ristiinasta puolustuslinja jakau- piikkilankaesteet, kaponieerit (sivustatuliasemat), tyk- tui kahteen haaraan. Läntinen haara suojasi Savon rataa kitiet, maakuoppaparakit, majoituskorsut, kaivot jne. kulkien Mäntyharjun ja Jaalan kautta Kouvolaan ja jatku- Rakenteista käytetyt termit vaihtelevat eri lähteissä. en Elimäen kautta Kymijoen suistoon Kotkaan. Toinen Rakenteet voivat olla maahan kaivettuja, kallioon lou- haara alkoi Ristiinasta kulkien Saimaan lounaisrantoja hittuja, kivistä ladottuja tai muurattuja, betonista valet- pitkin Savitaipaleelta Lemiin, Luumäelle ja Ylämaalle tuja tai hirsistä rakennettuja. Tukirakenteina käytettiin päättyen Virolahden suulla Säkkijärven pitäjään. Kolmas mm. teräspalkkeja. Tukikohtiin liittyviä rakenteita on puolustuslinja sijoittui Laatokan länsipuolelle Karjalan myöhemmin räjäytetty romumetallin keräämisen yh- kannaksen länsiosaan lähes kokonaan nykyisen Venäjän teydessä sekä täytetty turvallisuuden ja rakentamisen alueelle. Suomen puolella linnoitteita on mm. Puuma- vuoksi. lassa ja Ruokolahdella. Rannikkolinnakkeilla oli rannikkotykkipattereita, Ensimmäisen maailmansodan puhjettua elokuussa ilmatorjunta-asemia, tulenjohto- ja tähystystorneja, va- 1914 Helsingin merkitys kasvoi keskeiseksi puolustus- lonheitin- ja voimakoneasemia, miehistösuojia, varastoja, suunnitelmissa. Kaupunki ympäröitiin kolmella maarin- kasarmeja, varikkorakennuksia, kaapelikaivoja, laiturei- ta, aallonmurtajia, mukulakivettyjä teitä ja kapearaiteisia rautateitä huoltorakennuksineen. Rannikkolinnoitteet on rakennettu yleensä betonista ja tuettu teräsrakenteil- la, mutta lisäksi on käytetty kivimuurausta sekä puu- ja maarakenteita. Ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituslaitteita on inventoitu eri puolilla maata 1960-luvulta alkaen. Systemaattisimmin on käyty läpi pääkaupunkiseudun maa- ja merilinnoitukseen liittyviä laitteita. Venäläiset linnoitusviranomaiset veivät mennessään merkittävän osan linnoitustöihin liittyvistä asiakirjoista poistuessaan maasta vuonna 1917. Tärkeää linnoituslaitteiden inventoinnin lähdeaineistoa ovat 1900-luvun alun kartat sekä kuntien linnoitustöiden vuoksi nimeämien lautakunti- en asiakirjat. Materiaalia on myös Kansallisarkistossa, Sota-arkistossa ja maakunta-arkistoissa. Linnoituspaik- Taisteluhautaa ja betoninen suojahuone Helsingin Vartiokyläs- kakunnilla liikkuu yleensä myös runsaasti perimätietoa sä. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto. linnoitustöistä.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 85 Suojelu: Muinaistieteellinen toimikunta totesi Helsingin maa- ja merilinnoituksen muinaismuistolain rauhoittamaksi jo 1970-luvun alussa. Rauhoitus koskee ensim- mäisen maailmansodan aikaisia linnoituslaitteita myös muualla Suomessa. Suojelun linja ei ole käytännössä ollut erityisen tiukka, vaan linnoituslaitteita on poistettu rakentamisen tieltä jopa ilman dokumentointia. Jatkossa olisikin pyrittävä suojelutavoitteiden tarkempaan mää- rittelyyn. Osa ensimmäisen maailmansodan aikaisista rannikkolinnakkeista on edelleen operatiivisia.

Kiviuunit, ”ryssänuunit”

Ks. muut historiallisen ajan muinaisjäännökset

Kuninkaankartanot

Ks. maaseudun asutushistorialliset muinaisjäännökset – kuninkaankartanot ja latokartanot

Linnoitettuna asuinlinnana 1600-luvulla toimineen Ristiinan Linnat Brahelinnan rauniot ympärysmuureineen. Mittauspiirros H. Poutiainen ja A. Lappi 1991, Museoviraston rakennushistorian Historia: Linnojen funktioita olivat vesireittien valvomi- osaston arkisto. nen sekä toimiminen hallinnon ja veronkannon keskuk- sina ja sotilaallisina tukikohtina. Linnat manifestoivat tiin 1300-luvun lopulla pienempiin voutikuntiin (Raa- myös valtaa. Ne vetivät lisäksi puoleensa käsityöläisyyttä sepori, Satakunta, Porvoo, Kastelholma, Ahvenanmaa ja kaupankäyntiä eli kaupunkimaisia toimintoja. ja Korsholma), joiden hallintokeskuksiksi rakennettiin Suomi jaettiin 1200-luvun loppupuolella Turun, Vii- linnat. Osa näistä linnoista oli puisia ns. pikkulinnoja. purin ja Hämeen linnalääneihin. Turun ja Viipurin linnat Niitä tunnetaan Suomesta varmoja toista kymmentä se- ovat olleet alusta asti kivisiä, mutta Hämeen linna muu- kä lisäksi joukko epävarmoja. Useimpien pikkulinnojen rattiin vasta 1300-luvun lopulla. Vanhat linnaläänit jaet- paikka tiedetään, mutta osa tunnetaan ainoastaan kirjal- listen lähteiden perusteella ja paikannus on epävarma. Pikkulinnat ovat olleet toiminnassa yhtä aikaa kivilinno- jen kanssa ja ne ovat todennäköisesti kuuluneet niiden kanssa samaan organisaatioon. Ne jäivät käytöstä luultavasti 1400-luvun alkupuolella. Keskiaikaiset linnat rakennettiin yleensä hyvien vesi- ja maareittien varsilla olevilla niemille tai saarille. Ne sijaitsevat usein mäillä ja kallioilla. Linnojen puolusta- misessa korkeuseroa tärkeämmässä asemassa oli etäisyys viholliseen ja piirityslaitteisiin. Tämän vuoksi linnat eris- tettiin ympäristöstään kuiva- ja vesihaudoilla sekä veden- alaisilla estevarustuksilla kuten paalurivistöillä, arkuilla ja puomeilla. Linnat muodostuivat pää- ja esilinnasta. Esilinnoja saattoi olla useita; esimerkiksi Raaseporissa on kolme Sipoon Sibbesborgin keskiaikaisen pikkulinnan kumpu esilinnaa. Päälinna oli linnan vahvin osa. Päälinnassa oli vallihautoineen. Kuva Marianna Niukkanen. mm. asuin- ja juhlatiloja sekä ase- ja ruokavarastoja. Esi-

86 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 linnassa oli työpajoja, talleja, tupia ja keittiöitä. Linnan muurien ulkopuolella oli yleensä ns. linnamalmeja, joissa oli kauppiaiden puoteja ja käsityöläisten verstaita ja asumuksia, eläisuojia yms. Myös puiset pikkulinnat koostuivat pää- ja esilinnasta sekä erilaisista ympäröivistä puo- lustusvarustuksista. Muurattuja rakenteita on saattanut olla mm. tornien perustuksissa. Keskiajan jälkeen ruotsalaiset rakensivat Ruotsin ja Venäjän väliselle harvaan asutulle rajaseudulle joitakin linnoja, joiden tehtävänä oli ruotsalaisen hallinnon vah- vistaminen sekä venäläisten rajalinjan vastaisten jatkuvi- en hyökkäysten lopettaminen. Näitä ovat Savonrannan Linnosaaressa sijaitseva, 1500-luvulla rakennettu Orivir- ran saarto, 1500-luvun lopussa rakennettu Oulun linna sekä 1600-luvun alussa rakennettu Kajaanin linna, joka on viimeinen keskiaikaistyyppinen harmaakivilinnamme. Lisäksi Pietari Brahe rakennutti Ristiinaan Brahenlinnan residenssikseen. Venäläisten vuonna 1854 räjäyttämän Gustavsvärnin Suomen kivilinnoja on restauroitu voimakkaasti linnoituksen raunioita Hangon edustalla. Kuva Marianna 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Työt on saatu pääosin Niukkanen, Museovirasto. päätökseen viimeistään 1980-luvulla, ja linnat ovat nyky- ään museo- ja kulttuurikäytössä tai nähtävyyskohteina. 1700-luku oli Suomen maaperällä Ruotsin ja Venäjän Restauroinnin pääpaino on ollut muurien tutkimisessa sotilaallisen kilpavarustelun aikaa. Isoonvihaan liittyy ja esille ottamisessa, ja maakerroksiin sisältyvä arkeolo- venäläisten Pernajaan rakentama Ryssön tähtilinnoitus, ginen tieto on useimmiten jäänyt valitettavan vähälle johon Suomea valloittamaan lähetetyt joukot koottiin. huomiolle. Myöskään linnojen lähiympäristön luonnet- Venäläisten linnoitettua Viipurin Uudenkaupungin rauta mahdollisena muinaisjäännökseen kuuluvana alueena han (1721) jälkeen Ruotsi aloitti kahden bastionilinnoi- ei ole aina riittävästi oivallettu. Pikkulinnoissa on tehty tuskaupungin, Haminan ja Lappeenrannan rakentamisen. isompia kaivauksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa sekä Venäjä valloitti ne keskeneräisinä seuraavassa, ns. hattu- myöhemmin pienimuotoisia tutkimuksia, mutta ne ovat jen sodassa, ja nykyinen Kaakkois-Suomi aina Kymijo- suurelta osin edelleen tutkimattomia. en läntiseen sivuhaaraan asti liitettiin Venäjään. Turun rauhan (1743) jälkeen Ruotsi alkoi rakentaa Viaporin Suojelu: Kivi- ja puulinnat rakenteineen ja kulttuuriker- linnoitusta Helsingin edustalle ja sen etuvarustukseksi roksineen ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Muinais- Svartholman merilinnoitusta Loviisan edustan saarelle. jäännösalueeseen sisältyvät pää- ja esilinnan lisäksi myös Lisäksi Ruotsi linnoitti Hangon edustan saaria (Gustafs- linnaa ympäröivät vallit, vallihaudat ja muut puolus- värn ym.), Suuren rantatien vartta Loviisan itäpuolella tusvarustukset (myös vedenalaiset), linnamalmit, sata- sekä rajavyöhykettä Kymijoella. Maanteiden varsille ja mapaikat jne. Tarkastelu tulee ulottaa riittävän etäälle muihin strategisiin kohtiin rakennettiin redutteja ja mui- varsinaisen linnan ulkopuolelle, jotta sen alkuperäiseen ta pieniä kenttälinnoitteita. käyttöön, puolustusstrategiaan ja maisemaan liittyvät Venäjä vastasi rakentamalla Taavetin ympyrälinnoi- elementit tulevat huomioiduiksi. tuksen Luumäelle Viipurin kautta Pietariin johtavan tien varteen. Ns. Kustaan sodan ja Värälän rauhan (1790) jälkeen Venäjä rakennutti vielä linnoitusketjun Ruotsin Linnoitukset ja varustukset vastaiselle rajalle. Siihen kuuluivat Ruotsinsalmen me- rilinnoitus varuskuntakaupunkeineen (nykyinen Kot- Historia: 1700- ja 1800-lukujen linnoitukset sijoittuvat ka) sekä Kyminlinnan (ns. Suvorovin linnoitus), Utin, Ruotsin ja Venäjän välisen rajalinjan muutosten myötä Itä- Liikkalan, Kärnäkosken, Partakosken ja Järvitaipaleen ja Etelä-Suomeen. 1800-luvun alkuun asti linnoittaminen maalinnoitukset. Lisäksi Haminan ja Lappeenrannan liittyi myös kaupunkirakentamiseen. Linnoitusten oli tar- linnoituksia ja Olavinlinnan varustuksia paranneltiin. koitus näkyä, jotta ne viestisivät viholliselle rakentajansa Sotamarsalkka Suvorov rakennutti Saimaalle myös neljä ylivaltaa, ja niitä modernisoitiin asetekniikan kehittyessä. sotakanavaa (ks. liikenteeseen ja tiedonkulkuun liittyvät

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 87 Helsingin Santahaminan 1850-luvulla rakennettuja hirsi- ja maarakenteisia ruuti- ja pommikellareita pidettiin aikaisemmin Krimin sodan aikaisen tykkipatterin jäännöksiä Kokkolan viikinkiaikaisina hautakumpuina. Kuva Marianna Niukkanen, Pikiruukin alueella. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto. Museovirasto. muinaisjäännökset – taipaleet ja kanavat). Viimeisessä Sotilashautausmaat, kenttähautaukset vaiheessa ennen Suomen liittämistä kokonaan Venäjään ja joukkohaudat vuonna 1809 rakennettiin Kyminlinna vielä uudelleen aiempaa suurempana. Historia ja kuvaus: Eri vuosisatojen sotatapahtumiin liitty- 1800-luvulla muiden 1700-luvun linnoitusten paitsi viä hautapaikkoja tunnetaan runsaasti eri puolilta maata. Viaporin merkitys pääosin lakkasi. Venäläiset rakensivat Mm. monet vanhan maantien varressa sijaitsevat painan- Ahvenanmaalle Bomarsundin linnoituksen 1830-luvulla. teet, joita on oletettu haudoiksi, on kansanperinne luo- Krimin sodan aikana (1854–1855) tehtiin joitakin uusia kitellut ”venäläishautausmaiksi” tai ”ryssänhaudoiksi”. Ne patterilinnoituksia saariin ja rannikolle sekä paranneltiin yhdistetään useimmiten isoonvihaan tai Suomen sotaan. vanhoja linnoituksia hiekasta ja turpeesta muotoilluin Usein on kuitenkin varmistamatta, onko kysymyksessä tykkipatterein. todellakin kenttähautausmaa. Kyse voi olla myös paikal- lisväestön käyttämästä väliaikais- tai ruttohautausmaasta Suojelu: 1700- ja 1800-lukujen linnoitukset ja varustukset tai hiilimiiluista, nauriskuopista tai muista elinkeinohis- ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. On huomattava, että ne toriallisista jäännöksistä. ovat yleensä laajoja komplekseja. Linnoitukseen liittyviä Taistelupaikalla voi olla yksittäisten kaatuneiden soti- pattereita ja muita kenttälinnoitteita, vedenalaisia väylä- laiden kenttähautoja tai joukkohautoja, joista vainajat on esteitä sekä erilaisia toimintaan tavalla tai toisella liittyviä saatettu myöhemmin kuljettaa poiskin. Hautojen myö- rakennuksia ja rakenteita kuten asuinalueita, kirkkoja, hempi, metalliesineiden löytämisen toivossa tapahtunut leiripaikkoja, hautausmaita, sairaaloita, telakoita, kivilou- kaivelu lienee ollut melko yleistä. Sotilaallisia hautaus- hoksia, tiiliuuneja, pajoja jne. saattaa sijaita hyvin laajalla maita ovat myös linnoitusten hautausmaat 1700-luvul- alueella. Osa rakennuksista saattaa olla edelleen käytössä. la sekä venäläisten varuskuntien ortodoksihautausmaat Linnoitusten suunnittelu ja rakentamisen eteneminen on 1800-luvulla, joihin haudattiin varsinkin epidemioihin dokumentoitu hyvin, joten niistä on yleensä saatavissa kuolleita. runsaasti karttamateriaalia ja muuta lähdeaineistoa. Vuoden 1918 tapahtumien aikana punaiset mursivat kirkollisen perinteen perustamalla suurempiin kaupunkeihin sankarihautausmaita ilman kirkon myötävaikutus- Sotilassairaalat ta. Sen sijaan maaseudulla punaisten alueella kirkollinen perinne säilyi edelleen. Valkoiset vastustivat punaisten Ks. muut historiallisen ajan muinaisjäännökset – hospi- hautaamista siunattuun maahan ja perustivat teloitus- taalit ja sairaalat. paikkojen läheisyyteen joukkohautoja. Valkoisten omat

88 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 vainajat haudattiin sankareina hautausmaille. Punaisten vainajien henkilöllisyys saattaa olla tiedossa, jolloin hau- hautapaikalla on usein esimerkiksi työväenyhdistyksen tai tapaikkaa ei voi varsinaisesti pitää ”muinaisena”. Punais- vainajien omaisten pystyttämä muistomerkki. Keskeisil- ten hautapaikkoja ei näin ollen tule toistaiseksi määritellä lä paikoilla olevia punaisten hautoja tyhjennettiin sodan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. Ne tulee kuitenkin ottaa jälkeen ja vainajat siirrettiin syrjemmäksi joukkohautoi- maankäytössä huomioon suojelukohteina (s-merkintä). hin. Monet näistä paikoista ovat jääneet unohduksiin. Punaisten hautapaikkoja, kuten myös toiseen maailman- Työväenmuseo Werstaan verkkosivuilla on tietopankki sotaan liittyviä hautapaikkoja koskee hautarauha, eli niitä punaisten hautamuistomerkeistä sekä hauta- ja teloitus- ei saa kaivella ilman lupaa eikä hautaa tai muistomerkkiä paikoista (http://www.tkm.fi/pm_etusivu.htm). Puna- turmella. muistomerkkiprojektin tavoitteena on ollut myös paikkojen dokumentoiminen ja varjeleminen maankäytöltä. Lisäksi Valtioneuvoston kanslian vuosina 1998–2003 Sotilasleirit toteuttamassa Suomen sotasurmat 1914–1922 -tut- kimushankkeessa koottiin tiedot sotaoloissa surmansa Historia ja kuvaus: Venäläisten ja ruotsalaisten sotilasleirien saaneista (ks. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/ jäännöksiä tunnetaan mm. Kymenlaaksosta, Uudenmaan sotasurmaetusivu/main). rannikolta ja saaristosta liittyen 1700-luvun sotatapahtu- Erityisiä ongelmakohteita ovat puna-armeijan hauta- miin. Niitä on merkitty sotilaskarttoihin, ja ne sijaitsevat paikat mm. Raatteentiellä, jotka ovat tällä hetkellä raken- usein taistelupaikan läheisyydessä vanhan tien varressa. tamisen sekä esineiden ja aseiden etsijöiden uhkaamia. Tyypillinen sijaintipaikka on loiva rinne kangasmaastossa. Toiseen maailmansotaan liittyvät myös sotavankileirien Suorissa riveissä tai klustereina sijaitsevat majanpohjat hautausmaat, saksalaissotilaiden hautausmaat Rovanie- voivat muistuttaa kivikautisia asumuspainanteita. Majan- men Norvajärvellä ja Vantaan Honkanummella sekä pohjat ovat pyöreitä, soikeita tai nelikulmaisia, ja niiden venäläisten hautausmaat Hangossa ja Porkkalan vuokra- reunat voivat olla kivetyt tai niitä voi ympäröidä pieni alueella. Ne ovat tällä hetkellä hoidettuja. maavalli. Keskimääräinen majoituskuopan koko on 2 x 3 metriä ja syvyys noin 0,7 m, mutta tätä pienempiä ja Suojelu: Vähintään noin sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen selvästi suurempiakin tunnetaan. Majaan voi liittyä suu- ikäraja) sotilashautausmaat, kenttähautaukset ja jouk- ren kiven kylkeen rakennettu kiviuuni, ns. ”ryssänuuni”. kohaudat ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Sisällissodan Jotkut rannikkoalueiden kiviuunit lienevätkin itse asiassa aikaiset punaisten hautapaikat ovat muinaismuistolain leiripaikan rakenteita. Sotilasleirit voivat olla hyvinkin tulkinnan kannalta rajatapauksia. Ne rinnastuvat ajal- laajoja alueita ja niihin voi liittyä kymmeniä majoitus lisesti ensimmäisen maailmansodan aikaisiin linnoitus- kuoppia. (Ks. myös muut historiallisen ajan muinaisjään- laitteisiin, mutta monia hoidetaan muistomerkkeinä ja nökset – kiviuunit, ”ryssänuunit”).

Siikajoen taistelussa 18.4.1808 kaatuneiden hautapaikka Kustaan sodan aikana 1789–1790 Uudenmaan rakuunoiden Siikajoella. Kuva Signe Brander 1907, Museoviraston käytössä olleen sotilasleirin majoituskuoppia Elimäellä. Kuva kuva-arkisto. John Lagerstedt, Museovirasto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 89 Suojelu: Vähintään noin sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen siirtää myöhemmin muualle. Metalliesineiden kuten ikäraja) sotilasleirien jäännökset ovat kiinteitä muinais- ammusten, tykinkuulien sirpaleiden, varusteiden osien jäännöksiä. ja sotilaiden henkilökohtaisten esineiden ja niiden levinneisyyden perusteella voidaan tehdä päätelmiä mm. taistelun kulusta ja taktiikasta sekä taisteluun osallistu- Taistelupaikat neiden henkilöiden etnisestä alkuperästä. Monille tais- telupaikoille on pystytetty myöhemmin muistomerkki Historia: Merkittäviä taistelupaikkoja liittyy isoonvihaan (ks. muut historiallisen ajan muinaisjäännökset – muis- (1713–1721), Kustaa III:n sotaan (1788–1790) ja Suo- tomerkit). men sotaan (1808–1809) sekä toiseen maailmansotaan. Lisäksi tunnetaan mm. nuijasodan (1596–1597) kaha- Suojelu: Taistelupaikat voivat olla melko laajoja ja sen koiden paikkoja. Taistelupaikat olivat yleensä taktisesti vuoksi suurtenkin maankäyttöhankkeiden uhkaamia. Itse valittuja, edullisia maastokohtia, jotka sijaitsivat hyvien taistelukenttään välttämättä liity kiinteitä rakenteita, ei- liikenneyhteyksien varrella joukkojen ja kaluston liikku- kä kulttuurikerrostakaan ole ehtinyt tapahtumien aikana mista ja huoltoa silmälläpitäen. Useimmiten kysymyk- muodostua, joten taistelupaikat ovat kiinteinä muinais- sessä on aukea tasanko, pelto tai laakea kukkula. Vaihto- jäännöksinä jossakin määrin abstrakteja (vrt. markkina- ehtoisesti kyseessä saattaa olla helposti puolustettavissa paikat). Pellossa sijaitseva keskeisin sotatantere voi olla oleva maastokohta kuten kapeikko tai sillankorva, joka hahmotettavissa esimerkiksi taisteluun liittyvien esinei- voitiin linnoittaa puolustusvarustuksin. den levinneisyyden perusteella. Suojelun lähtökohtana voidaan nähdä historiallisesti merkittävän sotatantereen Kuvaus: Kevyiden varustusten kuten kaivantojen, patte- ja siihen liittyvien kiinteiden muinaisjäännösten säilyt- rien ja ampumasuojien lisäksi taistelupaikalla ja sen lä- tämisen lisäksi nykymaiseman sellaisten piirteiden ja hiympäristössä voi sijaita leiripaikkojen jäännöksiä sekä elementtien vaaliminen, joilla on yhteys historiallisista joukkohautoja, joista kaatuneiden ruumiit on saatettu lähteistä tunnettuun taistelun kulkuun.

Oravaisten taistelun 200-vuotisjuhlanäytös Wilhelm von Schwerinin sillan kohdalla. Yleisö on ruotsalaisten tykistöaseman paikalla; venäläiset tulivat vasemmalla olevan ladon suunnasta. Kuva Robert Höglund 2008.

90 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Toisen maailmansodan aikainen puurakenteinen linnoite Salpalinjaan kuuluvia panssariestekiviä Luumäellä. Kuva Suomussalmella. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto. Marianna Niukkanen.

Toiseen maailmansotaan Toisen maailmansodan tapahtumiin liittyvät myös liittyvät jäännökset Hankoniemen aika Neuvostoliiton tukikohtana 1940– 1941 sekä Porkkalan vuokraaminen Neuvostoliitolle Historia: Itsenäisen Suomen ensimmäinen linnoitus- merisotilaalliseksi tukikohdaksi vuodesta 1944 lähtien. työ oli Mannerheim-linjan rakentaminen Kannakselle Porkkala palautui Suomelle vuonna 1956. Vuokra-alu- 1920-luvulla. Talvisodan jälkeen alettiin rakentaa Sal- eella on paljon venäläisten joukkojen jälkeensä jättämiä palinjaa, joka on edelleenkin Suomen historian suurin rakennelmia, mm. kivetty Kabanovin tykkitie riemukaa- yhtenäinen rakennushanke. Tuloksena oli noin 1200 km rineen ja peltojen reunoille tehtyjä taistelukaivantoja. pitkä puolustusketju Suomen itärajalla. Eteläosastaan se Alueella sijaitsi myös lentokenttä ja sotasatama. on monihaarainen ja kantalinnoitettu, pohjoisosastaan taistelukaivannoista ja erilaisista korsuista koostuva. Suojelu: Salpa-asema ja muut toisen maailmansodan aikai- Hankoniemen poikki rakennettiin lisäksi ns. Harpar- set linnoitteet ovat hylättyjä, joten muinaismuistolakia skog-linja neuvostojoukkojen etenemisen estämiseksi voidaan periaatteessa soveltaa niihin. Linnoituslaitteiden miehitetyltä alueelta Helsinkiin. Salpalinjan näkyvim- lukuisuus ja maantieteellinen laajuus kuitenkin edellyttä- piä monumentteja ovat kivenlohkareista pystytetyt vät käytännössä, että suojelussa on käytettävä tapauskoh- panssariesteet. taista harkintaa. Monet korsut ja taistelukaivannot ovat Talvisotaan liittyviä juoksuhautoja ja korsuja sekä tais- käsittäneet puurakenteita, joiden maaduttua laitteista ei telupaikkoja ja motteja on nyky-Suomen puolella mm. ole jäänyt paljon jäljelle. Osia Salpa-asemasta on otettu Kuhmossa, Ilomantsissa, Kemijärvellä ja Suomussalmel- maankäytön suunnittelussa huomioon kiinteisiin mui- la (Purasjoki-linja), jossa käytiin kuuluisa Raatteen tien naisjäännöksiin rinnastettavina, historiallisesti merkittä- taistelu talvella 1940. Taistelupaikkoihin liittyy lisäksi vinä kohteina, ja joitakin varustuksia on kunnostettu ja joukkohautoja. Lapissa on saksalaisten jatkosodan aikana museoitu (mm. Miehikkälän Salpalinja-museo). Monista rakentamia ja vetäytyessään tuhoamia puolustusasemia, talvi- ja jatkosodan aikaisista taistelupaikoista on tullut huoltotukikohtia ja vankileirejä. Lapin sodassa käytetystä tärkeitä matkailukohteita (esim. Raatteen Portti Suo- poltetun maan taktiikasta on maastossa jäännöksinä mm. mussalmella ja Enontekiön Järämä). siviilirakennusten kivijalkoja. Lisäksi eri puolilla Suomea Kiinnostus Porkkalan vuokra-alueen venäläisajan jäl- on ilmatorjuntaan ja rannikkotykistöön liittyviä raken- kien kartoitukseen ja suojeluun on heräämässä vähitel- nelmia. len, kun alueen palauttamisesta Suomelle on kulunut 50

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 91 Majoituskuoppa ja ”sotaromua” saksalaisten sotavankileirin paikalla Sodankylän Purnumukassa. Kuva Mikko Härö, Museovirasto. vuotta. Muinaismuistolakia ei näihin jäännöksiin kuiten- vaiheita ja ne voivat olla tutkimuksellisesti tärkeä, muuta kaan toistaiseksi sovelleta. Mm. Kabanovin tykkitie on aineistoa täydentävä lähde. Kiinteiden rakenteiden rin- suojeltu yleiskaavassa historiallisena tienä. nalla tulee varmistaa myös niiden riittävä dokumentointi. Tuhotun tai hylätyn kaluston ja tarpeiston jäännök- Liikuttaessa toisen maailmansodan sotatoimialueilla tu- set ilmentävät omalta osaltaan sodankäynnin luonnetta ja lee muistaa, että maastossa on edelleen räjähteitä.

Sotahistoriallisia muinaisjäännöksiä koskevaa kirjallisuutta

Gardberg, Carl Jacob: ”Linnat ja vanhimmat linnoitukset”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.), Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki. Elomaa, Pekka & Kemppainen, Jouni K. 2007: Paha maisema. Helsingin Sanomat. Helsinki. Koponen, Martti 1993: Historiallisen ajan puolustusvarustuksia Etelä-Savossa. Mikkelin läänin liitto, julkaisu 11:1993. Kauppi, Ulla-Riitta 2001: ”Bastioneja, pattereita ja betonikorsuja”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.), Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäris- töministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki. Laine, Sirkku 1996a: Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Helsingissä. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisuja 1996:3. Helsinki. Laine, Sirkku 1996b: Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Helsingissä. Hoito-ohje. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisuja 1996:4. Helsinki. Laine, Sirkku 1998: Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Espoossa. Espoon kaupungin tekninen keskus. Espoo.

92 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Lovén, Christian 1996: Medeltida borgar och befästningar i det medeltida Sverige. Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademiens Handlingar. Antikvariska serien 40. Motala. Manninen, Markus 2000: Viapori. Maalinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914–1918. Sotamuseo. Oinonen, Armi & Tolmunen, Arvo 2005: Matka Salpalinjalle. Opas itsenäisen Suomen tärkeimmälle puolustuslinjalle. Salpalinjan perinneyhdistys ry. Rinne, Juhani 1914: Suomen keskiaikaiset mäkilinnat. Salpa-asema – sodan monumentti. Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskus 1996. Suhonen, Veli-Pekka 1998: ”Suomen keskiajan pienet linnat – erityisesimerkkinä Porvoon Husholmen”. SKAS 1/1998. Suomen keskiajan arkeologian seura. Suhonen, Veli-Pekka 2007: ”På bara marken måste soldaterna ligga – hajahuomioita 1700-luvun sotilasleireistä”. Arkeologia Suomessa – Arkeologi i Finland 2003–2004. Museovirasto, Helsinki. Takala, Hannu 1998: Taistelu Lahdesta 1918. Lahden kaupungin historiallinen museo. Wahl, Hannu-Matti 2000: ”Taistelupaikoista ja historiallisen ajan arkeologiasta”. SKAS 3/2000. Suomen keskiajan arkeologian seura.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 93 Kuusamon ja Oulun välisen kestikievarin piha ajokaluineen vuonna 1867. Kuva J. A. Friis, Museoviraston kuva-arkisto. 7 LIIKENTEESEEN JA TIEDONKULKUUN LIITTYVÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET

”muinaisten huomattavien kulkuteiden, tienviittojen ja siltojen sekä vartiotuli- ja muiden sellaisten laitteiden jäännökset” (MML 2 § 8 mom.)

Yleistä Sisävesireitit ja merenkulku ovat luonnollisesti olleet Suomessa aina tärkeässä asemassa. Merenkulkulaitos yl- Kulkuväylien historia, muodostuminen ja kehitys liit- läpitää alueellisia kanavamuseoita. Vesireitteihin liittyviä tyvät kiinteästi ympäröivän yhteiskunnan vaiheisiin ja muinaisjäännöksiä ovat myös erilaiset merimerkit, ma- yhdyskuntarakenteeseen. Ne ovat sidoksissa paitsi asu- jakoiden ja luotsiasemien jäännökset sekä satamapaikat. tukseen myös sotahistoriaan sekä elinkeinojen, kaupan Näihin kohteisiin voi liittyä sekä maanpäällisiä että ve- ja teollisuuden historiaan. Alun perin maasto ja vesis- denalaisia muinaisjäännösintressejä. töt määräsivät kulkureitit, mutta teknologian kehityttyä luonnonmaisema on saanut alistua nopean ja tehokkaan kulkemisen tarpeille. Varsinkin autoistuminen muutti Kestikievarit ja krouvit merkittävästi tieverkon luonnetta ja maisemaa. Liikenteen vilkastuminen ja uudet kulkuneuvot ovat Historia ja kuvaus: Jo 1300-luvulla oli teiden varsilla taver- vaatineet yhä leveämpiä, parempia ja tehokkaampia kul- noita tiellä liikkujia palvelemassa. Hengellisten ja maal- kuväyliä. Joskus vanha tieura, kapea kanava tms. on jää- listen yhteisöjen hyväntekeväisyyslaitokset ja hospitaalit nyt syrjään ja vähitellen yhä vähemmälle käytölle, mutta tarjosivat kaupungeissa majoitus- ja anniskelupalveluja yleensä kulkuväylää on levennetty ja paranneltu, jolloin matkamiehille. 1500-luvun alussa oli Suomen teiden vanhat rakenteet on purettu tai ne ovat jääneet uusien varsilla kaikkiaan 238 kievaria ja krouvia. Varsinainen alle. Vanha tie tms. on tällöin olemassa ainoastaan lin kestikievariasetus annettiin vuonna 1649. Sen mukaan jauksena. Toisaalta oikaisujen myötä tien vanhoja osia on kievareita tuli sijaita maanteillä kahden peninkulman jäänyt maastoon hylättyinä ns. tieraunioina. (noin 21 km) välein. Kievarin tuli tarjota matkustavaisille Muinaismuistolain mukaan muinaisen kulkutien tulee majoitus, ruokailu ja kyyti seuraavaan kievariin. Kieva- olla ”huomattava”, jotta se voidaan luokitella kiinteäksi rinpito oli aluksi talosta taloon kiertävä velvollisuus. Var- muinaisjäännökseksi. Muinaismuistolain käyttö ei ole aita vasten kievareiksi rakennettuja laitoksia alkoi nousta na välttämättä paras tai ainoa ratkaisu vanhan tien tms. 1600-luvulla, yleisemmin vasta 1700- ja 1800-luvuilla. säilyttämiseksi. Historiallisia tielinjoja on mahdollista Kievarissa tuli olla sali, kamareita, talli ja vaunusuoja sekä säilyttää myös kaavoituksen keinoin, ja siltoja ja muita riittävästi hevosia, satuloita, vaunuja, kärryjä, rekiä ja ve- rakennelmia voidaan suojella rakennussuojelulailla. Suo- neitä. Lähistöllä tuli olla saatavilla sepän ja pyöräntekijän messa on noin 60 Tiehallinnon ylläpitämää museotietä ja palvelut. -siltaa. Ne esittelevät tieverkon eriaikaisia kerrostumia, Krouvit olivat yksityisiä, verotettavia anniskelupaik- erilaisia tiellä liikkumiseen liittyviä rakenteita sekä hyvin koja. Ns. kipparit olivat puolestaan rannikko- ja saaristo- säilyneitä tiemaisemia. väylien varsien merikrouveja. Niitä oli 1500-luvun alussa

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 95 Kestikievari Kuusamon ja Oulun väliltä vuonna 1867. Kuva Hailuodon Marjaniemen luotsituvat majakan juurella vuonna J. A. Friis, Museoviraston kuva-arkisto. 1922. Kuva V. T., Museoviraston kuva-arkisto.

192 kappaletta. Vuonna 1686 saivat aateliston rälssitilat tullinkantoa tehostettiin. Rannikoilla ja meren saarissa oikeuden perustaa verovapaita krouveja, jolloin niiden sijaitsi kruunun tulliasemia tärkeiden sisääntuloväylien lukumäärä kasvoi suuresti. Niitä sijaitsi etenkin tienris- kohdalla. Tulliasemiin liittyvä arkeologinen jäämistö voisi teyksissä, siltapaikoilla ja kirkonmäillä. olla varsin mielenkiintoista. Maaseudun kestikievarien ja krouvien paikkoja ei ole tiettävästi tutkittu Suomessa arkeologisesti. Niiden Suojelu: Ennen 1800-luvun puoltaväliä rakennettujen (oh- rakennuskanta on epäilemättä ollut vaatimatonta ja jeellinen ikäraja) luotsitalojen ja tulliasemien jäännökset luonteeltaan talonpoikaista. Niihin liittyvä esineistö ja ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. muu kulutuksesta ja ihmisten kulkemisesta ja yhteyksis- tä kertova jäämistö voisi olla tutkimuksellisesti erittäin mielenkiintoista. Optiset lennätinasemat

Suojelu: Ennen 1800-luvun puoltaväliä rakennettujen (oh- Historia ja kuvaus: Vuonna 1796 rakennettiin Ruotsin ja jeellinen ikäraja) kestikievarien, krouvien ja kipparien Ahvenanmaan välille optinen lennätin. Kyseessä oli kol- jäännökset ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. men lennätinaseman (Grisslehamn–Signilskär–Eckerö) muodostama ketju. Kukin asema oli puinen tornimainen rakennelma, jonka huipulla oli poikkipuita. Niihin oli Luotsi- ja tulliasemat kiinnitetty numeroin varustettuja mustia tauluja, joiden asentoa saattoi muuttaa köysien avulla. Tauluilla voitiin Historia ja kuvaus: Johtuen karikkoisista ja vaikeakulkui- muodostaa sanomia, jotka luettiin kaukoputken avulla sista vesistä on Suomessa ollut tiheä luotsiasemaverkko. ketjun seuraavalta lennätinasemalta. Asemat purettiin Luotsit päivystivät pitkään kodeissaan ja esimerkiksi ka- Suomen sodan aikana vuonna 1808. Ainakin Signilskärin lastajien mökeissä. Varsinaisia vartiotupia alettiin raken- asemasta on tietävästi säilynyt jäännöksiä. taa yleisemmin vasta 1800-luvulla. Ne olivat yksinker- Toinen optinen lennätinlinja rakennettiin Krimin taisia rakennuksia, jotka tehtiin näkyville paikoille, kuten sodan aikana vuonna 1854 rannikkoa pitkin Hankonie- niemien kärkiin ja korkeille kallioille. Luotsit asuivat mestä Kronstadtiin. Hankoniemen ja Pitkäpaaden välillä tuvissa viikon mittaisen päivystysvuoronsa ajan. Tupiin oli 42 lennätintä, jotka sijaitsivat korkeilla mäillä. Ne ei liittynyt talousrakennuksia. Luotsitalojen jäännökset olivat pieniä vartiokojuja, joihin oli kiinnitetty korkea eivät periaatteessa eroa tavallisista asuinmökeistä. masto johon merkinantotaulut oli kiinnitetty. Kullakin Suomen rannoilla kannettiin kauppalaivoilta tullia asemalla oli ympärivuorokautinen päivystys. Toinen vas- ainakin 1500-luvulta lähtien. 1600- ja 1700-luvuilla taava linja rakennettiin vuonna 1855 rannikkoa pitkin

96 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Hangosta Turun kautta Uuteenkaupunkiin. Lisäksi lin- Etelä-Suomen vastaavilla. Varsinaisten postikonttorien jasta kulki sivulinjoja ulkosaaristoon (Kemiö–Hiittinen ja (vrt. virkatalot) ja rajapostikonttorien jäännökset ovat Turku–Korppoo). Telegraf- ja Vaktan-alkuiset paikanni- kiinteitä muinaisjäännöksiä. met saattavat viitata näihin laitteisiin; näitä nimiä esiintyy runsaasti juuri Hangon ja Porvoon välisellä rannikolla. Suomen ensimmäinen sähkömagneettinen lennätinlinja Rautatiet rakennettiin ilmajohtona ja maakaapelina Pietarista Hel- sinkiin vuonna 1855. Historia ja kuvaus: Suomen ensimmäinen rautatielinja rakennettiin vuosina 1857–1862 Helsingistä Hämeen- Suojelu: 1700-luvun lopun ja 1850-luvun optisten lennä- linnaan. Seuraavaksi toteutettiin Helsinki–Pietari -rata. tinasemien jäännökset ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. 1870-luvulla rakennettiin Turku-Tampere -rata sekä yk- Ne ovat todennäköisesti vähäisiä ja vaikeasti tulkittavia – sityisin varoin ratayhteys Hyvinkäältä Hankoon. Linjojen kalliolle rakennetun puisen tähystysaseman paikalla voi valintaan johtivat paitsi taloudelliset myös sotilaalliset olla jäljellä esimerkiksi kiviröykkiö, joka voi muistuttaa seikat. Valtiovalta myönsi 1890-luvulla lupia yksityisten pronssikautista hautaröykkiötä tai rajamerkkiä. kapearaiteisten rautateiden perustamiselle. Yleiselle liikenteelle avoimilla yksityisradoilla oli tärkeä merkitys rataverkon täydentäjinä. Yksityiset kapearaiteiset rauta- Postitalot ja rajapostikonttorit tiet hävisivät Suomesta valtionrautateiden laajentuneen rataverkoston ja maanteiden paranemisen vuoksi, ja ne Historia ja kuvaus: Kuningatar Kristiina perusti Kruunun on pääosin purettu. Lisäksi käytössä oli satoja teollisuus- postilaitoksen vuonna 1636. Vanhimmat postilinjat oli- ja työratoja. Ratoihin liittyi mm. siltoja, penkereitä, ja vat Tukholma–Ahvenanmaa–Turku, Porkkala–Tallinna, tunneleita. Turku–Helsinki–Viipuri, Turku–Pohjanmaa, Turku– Valtaosa vanhimmista ratalinjoista ja niihin liittyvistä Hämeenlinna ja Viipuri–Oulu. Kelirikkoaikana postia alkuperäisistä rakenteista on hävinnyt ratojen moder- kuljetettiin myös Pohjanlahden ympäri. Posti kulki pos- nisoinnin yhteydessä. Vanhimpien ratojen varsilla on titalonpoikien välityksellä, joiden rengit ja pojat kul- joissain kohdin säilynyt luonnonkivistä kylmämuurat- jettivat kirjeet jalan tai ratsain seuraavaan postitaloon. tuja ”kipinäaitoja”. Niitä rakennettiin rata-alueen rajalle Postitalojen etäisyys toisistaan oli 2–3 peninkulmaa. pitämään karja pois radalta ja estämään junan pyörien Korvaukseksi postitalonpojat saivat vapautuksia muista iskemien kipinöiden sytyttämien maastopalojen leviämi- rasituksista. Varsinaiset postikonttorit, joista posti nou- nen. Vanhimmat aidat rakennettiin hätäaputöinä Pietarin dettiin ja lähetettiin, sijaitsivat pääasiassa kaupungeissa. Yleensä konttorina toimi postimestarin asunto. Maaseu- dulle perustettiin 1700-luvulla myös joitakin varsinaisia postikonttoreita, jotka ovat verrattavissa virkataloihin (ks. asutushistorialliset muinaisjäännökset – virkatalot). Pietarin tultua Venäjän pääkaupungiksi valtakunnan rajanylityspaikoille perustettiin molemmin puolin rajaa (Ruotsi–Venäjä) rajapostikonttoreita, jotka toimivat myös tulliasemina. Postitalo oli samalla postikomissaarin virka-asunto, ja pihapiiriin saattoi kuulua myös useita talousrakennuksia ja puutarha kuten puustelleihin yleensä- kin. Rajapostikonttoreita sijaitsi mm. Lappeenrannassa, Haminassa, Taskulassa ja Ruotsinpyhtään Ahvenkoskella (huom. rajan siirtyminen Kymijoelle v. 1743).

Suojelu: Koska postitalot eivät periaatteessa poikenneet tavanomaisista taloista, suhtaudutaan niihin muinaisjään- nöksinä samalla tavoin kuin tavallisiin talonpoikaistaloihin (ks. kylätontit ja yksinäistalot). Pohjois-Suomessa Kipinäaita Turku–Toijala -radan varressa Kylmäkosken vanhojen postikämppien ja -polkujen jäännöksillä on Kiimasuolla. Kuva Hannu Poutiainen 2007, Pirkanmaan suhteellisesti suurempi historiallinen merkitys kuin maakuntamuseo.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 97 Suomen Suuriruhtinaanmaan valmiit (musta) ja ehdotetut (punainen) rautatielinjaukset. Rautatievaliokunnan mietintö N:o 1, v. 1906. Kuva Museoviraston kuva-arkisto. radan varteen suurina nälkävuosina 1860-luvun lopussa. Suojelu: Suomen vanhimpaan rataverkkoon (1850– Samaan ajankohtaan liittyvät myös radan varsilla ole- 1870-luvut) liittyvät käytöstä pois jääneet rakenteet kuvat radanrakentajien hautausmaat (ks. kirkolliset mui- ten kipinäaidat ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Myös naisjäännökset – rutto-, kolera- ja nälkähautausmaat). käytöstä pois jääneiden yksityisten kapearaiteisten rau- 1900-luvun puolella ei kipinäaitoja tiettävästi enää ra- tateiden vanhimpia rakenteita on mahdollista suojella kennettu. kiinteinä muinaisjäännöksinä.

98 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Satamat ja lastauspaikat

Historia ja kuvaus: Saaristossa liikkuvat merenkävijät käyt- tivät yöpymiseen, vesivarojen täydentämiseen ja sopivan sään odottamiseen vakiintuneita luonnonsatamia ja ank- kuripaikkoja, jotka oli merkitty merikarttoihin. Joissakin satamissa oli merenkulkijoille tarkoitettu krouvi eli kip- pari ja/tai kappeli ja hautausmaa. Kirkko saattoi asettaa satamaan myös kivillä pystyyn tuetun vaivaistukin, johon purjehtija voi pudottaa lantin turvallista matkaa rukoil- len. Saariston luonnonsatamien muinaisjäännösintressi liittyy toisaalta vedenalaisiin jäännöksiin kuten hylkyihin sekä laivoista ja veneistä pudonneisiin tai pois heitettyi- hin esineisiin ja painolastikivikoihin ja toisaalta maalla sijaitseviin rakennelmiin. Rannalla voi olla rakennusten jäännöksiä, kallioon porattuja rautaisia kiinnitysrenkaita, kiviuuneja (”ryssänuuneja”), kalliohakkauksia, jatulintar- hoja tai muita oleskeluun viittaavia merkkejä. Satamia ja lastauspaikkoja oli myös mm. kaupungeilla, Meriteitse tuotuja malmikiviä Hankoniemellä Skogbyssä, ruukin linnoilla, linnoituksilla, kartanoilla sekä ruukeilla ja muilla päälaiturin paikalla. Kuva Timo Kantonen, Museovirasto. teollisuuslaitoksilla. Niihin saattoi liittyä erilaisia laituri- rakennelmia ja kivin tai paaluin tuettuja rantapenkereitä, neet. Rakennettujen satamien vanhat rakenteet ovat usein kivillä täytettyjä hirsiarkkuja, aallonmurtajia ja mahdol- tuhoutuneet myöhemmissä laajennus- ja ruoppaustöissä, lisesti myös jonkinlaisia nostolaitteita. Satamassa olevia mutta niitä voi olla jäljellä, mikäli satama on jäänyt käy- rakennuksia olivat erilaiset makasiinit, aitat ja vaakahuo- töstä jo kauan sitten. Sataman edustalla voi olla hylkyjä tai vedenalaisia rakenteita. Erityisesti Pohjanmaalla ovat vanhat satamapaikat voineet jäädä pitkälle sisämaahan.

Suojelu: Vanhoihin merikarttoihin merkityt luonnonsata- mat sekä käytöstä jääneet vanhat satamat ja lastauspaikat ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä, mikäli rakenteita tai muita merkkejä paikan käytöstä on säilynyt.

Sillat

Historia ja kuvaus: Sillat ovat aina olleet tiemaiseman näky- vimpiä ja kalleimpia rakenteita. Siltojen rakentamisesta ja ylläpidosta vastasivat maanlakien mukaisesti talonpojat. Tärkeimmät sillat olivat kihlakuntien vastuulla. Varhai- simmat sillat olivat puisia, tukiansas- ja palkkirakenteisia. Tukirakenteina käytettiin myös pukkeja ja hirsiarkkuja. Puurakenteet suojattiin tervaamalla. Puusillan kestoiäksi arvioitiin noin 30 vuotta. Osittain kivisiä siltoja rakennettiin viimeistään 1500-luvulla ja ensimmäiset täys- kiviset holvisillat tehtiin 1700-luvun lopulla. Erityisen runsaasti kivisiltoja rakennettiin 1800-luvun lopulla. Ne korvautuivat betonisilla 1910- ja -20-lukujen kuluessa. Hangon Hauensuolen luonnonsatama on ollut merenkulkijoiden Pienempien purojen ja ojien ylittämistä varten rakennet- suosima pysähdyspaikka viimeistään keskiajalta lähtien. Kuva tiin puusta ja kivipaasista siltarumpuja ja soiden ja kos- Rami Kokko, Museovirasto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 99 Karvian Kantin entinen puusilta vuonna 1930. Kuva Eino Nikkilä, Museoviraston kuva-arkisto.

Enonkosken Simanalan kylän puisen, kivillä tuetun virstanpyl- teikkojen ylittämiseksi esimerkiksi poikittaisista tukeista vään muisteltiin vielä vuonna 1947 olleen peräisin Ruotsinval- koottuja suosiltoja. Vesistöjen ylitykseen käytettiin myös lan ajalta ollen viimeinen virstanmerkki silloisen valtakunnanra- lauttoja ja kahlaamoita. jan läheisyydessä. Kuva K. Rekola, Museoviraston kuva-arkisto.

Suojelu: Vähintään noin sata vuotta vanhojen (ohjeellinen ikäraja), käytöstä jääneiden maantiesiltojen jäännökset ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä, samoin kärryajan ties- töön liittyvät vanhat siltarummut ja suosillat. Käytössä olevat vanhat kivisillat eivät ole muinaisjäännöksiä, mutta ne voidaan suojella kaavoituksen keinoin, museosiltoina tai rakennussuojelulailla.

Teihin liittyvät merkkikivet

Historia ja kuvaus: Vuoden 1649 kestikievarijärjestykses- sä määrättiin, että maanteiden varteen tuli asettaa kivet peninkulman (10 688 metriä) välein. Vuonna 1734 mää- rättiin kivet asetettaviksi täysi-, puoli- ja neljännespenin- kulman välein. 1700-luvun lopulla määrättiin, että täy- den peninkulman kohdalla tuli asettaa kivet molemmin puolin tietä. Lisäksi kaupunkeihin, satamiin, ruukkeihin ja pitäjiin vievien teiden risteyksiin tuli pystyttää viitat. Turun rauhan 1743 jälkeen Venäjän puolelle jääneel- lä alueella otettiin käyttöön venäläinen virsta, 1066,80 metriä. Vuonna 1827 otettiin käyttöön kaksi metriä pi- tempi ns. suomenvirsta ja mittausten alkupisteiksi otettiin Pietari, Helsinki ja läänien pääkaupungit. Kilomet- Peninkulmapatsas Ahvenanmaalla Eckerön kirkon nurkalla. rijärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1888. Kiveen on hakattu hallitsijan monogrammi, etäisyys Turusta, Välimatkapylväät olivat pääasiassa nelikulmaisen ki- maaherran tai nimismiehen nimikirjaimet sekä vuosiluku 1781. viarkun tukemia, öljymaalilla maalattuja puupylväitä. Kuva C. J. Gardberg, Museoviraston kuva-arkisto.

100 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 maareittien varrella. Nämä kulkivat usein harjujen ja kankaiden kautta. Muonan ja pyydyksien kuljettaminen erämaille ja saaliin tuominen takaisin lienee jo tällöin tapahtunut hevosilla. Kun ratsupolku oli luonut puuston sekaan jonkinlaisen uran, on hevosen taakse voitu liittää purilaiden varassa kulkeva tavaralava. Myös asutus levisi jo varhain eteläisiltä peltoviljelyalueilta maareittien varsille. Varsinaiset maantiet kehittyivät keskiajalla rautakauden paikallis- ja kaukoreiteistä kruunun kehittäessä tieverkkoa palvelemaan hallintoa ja asutuspolitiikkaa. Tärkeimmät keskiaikaiset maantiet Suuri Rantatie, Huovintie, Pohjanmaan rantatie, Hämeen Härkätie, Yli- Manttaalipyykki Rääkkylän kirkonkylällä. Kivessä olevat nen Viipurintie, Suuri Savontie, Kyrönkankaan (eli Poh- merkinnät viitannevat tilan numeroon ja tienpitovelvollisen jankankaan tai Hämeenkankaan) tie ja Vanha Laukaantie nimeen. Kuva Sulo Strömberg. yhdistivät hallintokeskukset toisiinsa. Maantiet olivat pitkään lähinnä ratsastettavia polkuja. Lainsäädäntö ulo- Ensimmäiset kokonaan kiviset pylväät pystytettiin 1740 tettiin jo varhain koskemaan teitä. Maunu Eerikinpojan ja -50-lukujen vaihteessa Pohjanmaalle. Kivipylväät pe- (n. 1350) ja kuningas Kristofferin (1442) maanlakien rustettiin routapaikoissa hirsiarinalle. Pylväissä saattoi mukaan jokaiseen kylään ja kylästä ulos tuli johtaa vähin- olla erilaisia hakattuja merkintöjä, kuten kruunu ja ku- tään yksi yleinen tie. Yleisiä teitä olivat myös maakuntien ninkaan monogrammi, maaherran tai nimismiehen nimi- väliset tiet eli maantiet sekä kirkko-, käräjä- ja myllytiet. kirjaimet, vuosiluku, peninkulmamäärä lähimpään kie- Maanteiden ja käräjäteiden leveydeksi määrättiin kym- variin tai kaupunkiin jne. Puupylväät säilyivät kuitenkin menen kyynärää (noin kuusi metriä) ja kirkkoja mylly- pitkään käytössä kivipylväiden rinnalla. Välimatkapylväitä teiden siltojen leveydeksi vähintään puolet siitä. Teiden ja on merkitty historiallisin karttoihin. siltojen rakentaminen ja ylläpito oli kylässä maata omis- Manttaalipyykki on rajakivi, jolla osoitettiin talonpo- tavien yhteinen velvollisuus. Maanteiden varsilla tuli lain jille tienhoitorasitteeksi määrätyn tienosan pituus, joka mukaan olla myös majataloja. Tuomiokirjojen mukaan määräytyi tilan manttaaliluvun mukaan. Tien reunassa kärryt yleistyivät käyttöön vasta 1600-luvun lopulla. rasiterajan merkkinä olevaan, yleensä 30–70 cm kor- Tieverkkoa parannettiin ja laajennettiin 1600-luvulla, keaan pyykkiin hakattiin esimerkiksi kylän nimi ja tilan jolloin posti, virkamiehet ja armeija tarvitsivat parempia rekisterinumero, tilan silloisen omistajan nimikirjaimet kulkuväyliä. Kruunu kiinnitti huomiota tieverkon huo- tai tienhoito-osuuden pituus. Manttaalipyykit otettiin noon kuntoon ja määräsi kivet ja kalliot hajotettaviksi käyttöön mahdollisesti 1600-luvun puolimaissa. polttamalla, liian suuret kalliot kierrettäviksi, kuopat täytettäviksi ja soiset paikat kunnostettaviksi täytemaalla Suojelu: Vähintään noin sata vuotta vanhat (ohjeellinen ja kapulasilloin. Tiellä oli mahduttava kaksien vaunujen ikäraja) välimatkapylväät, manttaalipyykit ja muut teihin kohtaamaan. Määräysten toteutumisesta ei kuitenkaan liittyvät merkkikivet ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. ole tietoja. Vaunuilla ajettavassa kunnossa tiet alkoivat Ensisijaisena tavoitteena on kiven säilyttäminen alkupe- olla vasta 1600-luvun lopulta alkaen. Tienpitovelvolli- räisellä paikallaan, mutta pakottavista syistä esimerkiksi suus ulotettiin 1690-luvulla koskemaan myös sätereitä. tien leventämisen yhteydessä voidaan kivi siirtää kau- Ruotsin vuoden 1734 valtakunnanlaki korvasi vanhat emmas, kuitenkin mahdollisimman lähelle alkuperäistä maanlait. Maanteiden leveydeksi määrättiin kymmenen paikkaansa. Mikäli kivi on jossakin vaiheessa kaatunut, kyynärää, muiden yleisten teiden leveydeksi kuusi. Myös on sen pystyyn nostaminen ja puhdistaminen sammalesta kuninkaan- ja latokartanot määrättiin tienpitovelvolli- suotava toimenpide. siksi. Kuninkaan- ja yleisiä maanteitä tuli rakentaa maakuntien läpi sekä maa- ja tapulikaupunkien välille. Teiden varsilla tuli olla kestikievareita sopivin välimatkoin. Tiet Tiet ja polut määrättiin päällystettäviksi soralla ja varustettaviksi ojin, ja niiden reuna-alueet tuli raivata. Näihin tavoitteisiin Historia ja kuvaus: Sisämaan ja rannikon yhdistävät pysy- ei kuitenkaan päästy kuin harvoissa tapauksissa. Iso- ja vät tiet vakiintuivat Suomessa luultavasti nuoremmalla uusjaon yhteydessä jouduttiin kylärakenteiden hajoami- rautakaudella. Talonpojilla oli erämaita paitsi vesi- myös sen johdosta rakentamaan paljon uusia teitä. Tieverkko

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 101 Keskiaikaisen Huovintien käytöstä pois jäänyt ura Kokemäen Oriveden kautta Keski-Suomen erämaille johtanutta Vanhaa joen rantapenkereellä. Kuva Marianna Niukkanen, Museo Laukaantietä Muuramen Ketunkorvessa. Tieosuus on nykyään virasto. virkistyskäytössä. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto.

Suomussalmelta Vienan Karjalaan johtaneen, lähes umpeen- kasvaneen polkureitin paikkaa osoittaa mäntyyn lyöty pilkkamerkintä. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto.

ja siltarumpuja. Yleisten teiden lisäksi käytettiin tietysti lukemattomia polkuja ja kulku-uria varsinkin Pohjois- Suomessa. Soisten alueitten ylitykseen rakennettiin pitkospuita, kapulateitä ja sorroksia. Viimeksi mainitut Autioituneelle kylätontille johtavan kylätien pohja Vantaan tehtiin kaatamalla kulkureitille puustoa, joka saatettiin Västersundomissa. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto. peittää maakerroksella. Kosteikkoja ylitettiin myös san- tasiltojen ja kivilatomusten avulla. laajeni merkittävästi 1800-luvulla, jolloin mm. Pohjois- Talvisaikaan käytettiin talviteitä, jotka lyhensivät Suomen tiestö kolminkertaistui. taivalta ja matka-aikaa yleensä huomattavasti. Talvitiet Tiet voidaan jakaa kulkemisen ja eroosion synnyttä- noudattelivat pitkälti kesäteiden linjauksia, mutta lisäksi miin kulku-uriin sekä rakennettuihin kulkuteihin, joihin hyödynnettiin peltoaukeita, soita ja vesistöjä, joita pitkin voi liittyä esimerkiksi pengerryksiä, tasoituskerroksia ei voinut kesäisin kulkea hevospelillä. Talvitiet viitoitet-

102 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 tiin havupuuseipäillä, ja niihin liittyi talvikestikievareita. viä muinaisjäännöskohteita, että niiden linjaukset ovat Talviteistä on säilynyt melko huonosti lähdeaineistoa. yleensä edelleen ainakin osittain käytössä ja tien osiot eri Niitä on kuitenkin merkitty joihinkin karttoihin, ja nii- tavoin säilyneitä. Yleisestä käytöstä pois jääneet tieosuu- den kulkua voi jäljittää myös karttoihin merkityn pai- det ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Yleisessä käytössä kannimistön avulla. olevia teitä ei luokitella muinaisjäännöksiksi, mutta nii- Vanhinta tiestöä tutkittaessa tärkeitä historiallisia läh- hin saattaa periaatteessa sisältyä lain tarkoittamia raken- teitä ovat keskiaikaiset rajatuomiot, joissa on mainittu ra- teita ja vanhoja rakennekerroksia, jolloin tiekerroksiin japaikkana tie, silta tms. sekä Jakob Teitin valitusluettelo kajottaessa tulee ottaa huomioon mahdollinen dokumen- vuosilta 1555–1556. Olaus Magnuksen Carta Marinassa tointi- ja näytteidenottotarve. Käytössä olevaan kulttuu- vuodelta 1539 on kuvattu pohjoisen kansojen kulkuneu- rihistoriallisesti merkittävään tielinjaukseen tai -pohjaan voja ja -tapoja. Tärkeää aineistoa ovat vanhat kartat, eri- ei tule tehdä tien historiallista luonnetta tai maisemallista tyisesti isojakokartat ja sotilaskartat. Lisäksi apuna voi- arvoa vaarantavia toimenpiteitä ja tien lähiympäristöä on daan käyttää majapaikkoja, kestikievareita, krouveja ja käsiteltävä sen tasoisesti, että se vastaa tien luonnetta. postitaloja koskevaa lähdemateriaalia (esim. ylellisyysve- Tavalliset kunnostustoimenpiteet ja tien käyttäjien tur- roluettelot, postirulla), 1700- ja 1800-luvuilla laadittuja vallisuuden vaatimat toimet ovat sallittuja. Historiallinen reittiselostuksia matkustavaisille sekä Suomea koskevia tie, joka on edelleen käytössä, voi olla myös mahdollinen matkakertomuksia ja -päiväkirjoja, joita on säilynyt mm. museotiekohde. Talvitiet eivät ole kiinteitä muinaisjään- englantilaisten matkustajien laatimina 1700-luvun lopus- nöksiä muutoin kun siltä osin, kuin niihin liittyy kiinteitä ta ja 1800-luvun alusta. rakenteita.

Suojelu: Muinaismuistolain mukaan muinaisen kulkutien tulee olla ”huomattava” saadakseen muinaismuistosta- Tulitiedotusjärjestelmät tuksen. Huomattavuus viitannee tien merkittävyyteen sen historiallisessa ja maantieteellisessä kontekstissa Historia ja kuvaus: Erilaisia tulitiedotusjärjestelmiä käytet- eikä niinkään sen entiseen tai nykyiseen ulkoasuun tai tiin uhkaavasta vaarasta varoittamiseen viimeistään kes- rakenteisiin. Tällä perusteella kiinteitä muinaisjään- kiajalla. Järjestelmä oli luultavasti ainakin jossain määrin nöksiä ovat ainakin keskiaikaisen ja uuden ajan alun keskusjohtoisesti organisoitu. Rannikon ja sisämaan ve- maantienverkoston sekä vanhojen kaukoreittien jään- sireittien varsille koottiin kokkoja eli ns. vartiokaasoja nökset. Pohjoisessa Suomessa ”maantiet” olivat pitkään näköyhteyden päähän toisistaan. Riu’uista pystypuun lähinnä jalkaisin kuljettavia kulku-uria ja pitkospuita, ympärille kootut kaasat pystytettiin kivistä kootulle mutta fyysisestä vaatimattomuudestaan huolimatta perustukselle, mikä varmisti ilman kunnollisen kiertä- niillä on ollut suuri merkitys mm. kaupankäynnin, misen. Kaasat toimivat myös merimerkkeinä (ks. myös elinkeinojen ja kontaktien kannalta. Polkumaiset reitit väylämerkit ja majakat). Vartiokaasoja tiedetään poltetun ovat käytön vähentyessä tai loputtua saattaneet hävitä vielä 1700-luvun lopussa, mahdollisesti jopa 1800-luvul- lähes kokonaan näkyvistä. Vanhoissa metsissä niihin voi la. Tiedot vartiotulipaikoista perustuvat pääasiassa pai- liittyä mäntyihin tehtyjä pilkkamerkintöjä; myös nämä merkkipuut ovat rauhoitettuja. Polkureitit muodos- tuvat maahan syntyneestä kulku-urasta mahdollisine rakenteineen ja reittiä osoittavine merkkeineen sekä joissakin tapauksissa polun ympärillä käytävämäisen tunteen luovasta puustosta. Tällaisen muinaisjäännök- sen kohdalla on hakkuissa ja metsänkäsittelyssä tehtävä huolellista suunnittelua. Muinaismuistolain tarkoittamien teiden lähtökohtana voidaan pitää 1700- ja 1800-luvun vaihdetta vanhempaa ”kärryajan” tiestöä, joka on Etelä-Suomen osalta yleis- piirteisesti selvitettävissä mm. painetusta Kuninkaan kartastosta. Inventointikertomuksessa voidaan esittää tutkimusalueen (esim. kunnan) historiallisen tieverkon muodostuminen, hierarkia ja säilyneisyys nykykartta- Jussarön kaasa Hangon edustalla 1860-luvulla. Lähde pohjalla. Tiet ovat siinä mielessä hankalasti määriteltä- Suomenlahden albumi 1999, s. 41.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 103 kannimistöön, perimätietoon, joihinkin merkintöihin mutta useimpia käytettiin rauhanomaisiin tarkoituksiin historiallisissa kartoissa sekä erilaisiin teorioihin vartio- raaka-aineiden ja kauppatavaroiden kuljetuksessa. Van- paikkaketjuista. hin kanavamme on keskiaikainen, ilmeisesti Raaseporin linnan rakentamiseen liittyvä Grabben kanava Karjaalla. Suojelu: Vartiokaasoista ei ole oikeastaan voinut säilyä Eniten kanavia rakennettiin kuitenkin Saimaan vesis- kiinteitä jäännöksiä mahdollisia hajanaisia perustuski- töalueelle. Yrityksiä Saimaan ja Viipurin reitillä olevan veyksiä lukuun ottamatta, mutta periaatteessa suurten Juustilanjoen yhdistämiseksi oli jo 1500-luvun alkuvuo- kokkojen polttamisesta on voinut syntyä kallioon rapau- sina, mutta hanke epäonnistui, ja kaivannon jäännökset tumia. Nämä kohteet jäävät näin ollen pitkälti oletusten Lauritsalassa ovat hävinneet Saimaan kanavan rakennus- varaan. töissä. Samalla alueella alettiin vuosina 1607–1608 kaivaa kanavaa Saimaalta Suomenlahdelle, ja tämäkin hanke jäi kesken. Tästä Juustenin tai Pontuksen kaivantoina tun- Veneenvetotaipaleet ja kanavat netusta kanavahankkeesta on säilynyt noin 500 metrin pituinen uoma. Historia ja kuvaus: Sisävesireitit olivat Suomessa liikenteel- Valtiovalta laati 1700-luvulla runsaasti suunnitelmia lisesti erittäin tärkeässä asemassa. Maanteiden vähäisyy- Suomen läpikulkuvesiteistä, mutta kalliista ja teknisesti den ja huonon kunnon sekä maantieteellisten esteiden vaikeista hankkeista luovuttiin. Kerimäen Raikuun kana- vuoksi oli kulkeminen ja tavaroiden kuljetus järviä ja jo- van rakensivat luultavasti talonpojat 1750-luvulla. 1778 kia pitkin monesti nopeampaa ja helpompaa, tosin monet aloitettu Lempäälän Rikalan kanavan rakentaminen oli pienet joet olivat vaikeakulkuisia ja kosket, kivikot, mata- ainoa sulkukanavasuunnitelma, jonka valtiovalta yritti to- likot ja kannakset katkaisivat usein matkanteon. Maakan- teuttaa Ruotsin vallan aikana. Lisäksi panostettiin jonkin naksen yli saatettiin vene kantaa tai vetää se esimerkiksi verran koskien perkaukseen. teloja käyttämällä. Taipaleita esiintyy paljon järvialueiden Turun rauhan jälkeen venäläisiltä katkesi vesiyhteys paikannimistössä. Lappeenrannan ja Savonlinnan väliltä, minkä vuoksi so- Keinotekoisia kanavia alettiin rakentaa, kun alusten tamarsalkka Suvorov rakennutti 1790-luvulla Saimaal- koko ja tehokkaampien kuljetusten tarve kasvoivat. le neljä alun perin sotilaallista kanavaa Telataipaleen, Usein riitti pelkkä kosken perkaus, mutta avokanavan Kukonharjun, Kutveleen ja Käyhkään. Kyseessä oli en- puhkaisu tai kosken ohittaminen sulkukanavan avulla oli simmäinen toteutunut suuri kanavahanke. Rajan länsi- yli yleensä joissain kohdin välttämätöntä. Joidenkin kana- puolella aloitettiin vuonna 1803 Kravin kanavalinjan vien käyttötarkoitus oli alun perin lähinnä sotilaallinen, rakennustyöt Kokemäenjoella. Sulkukanavat tulivat en- simmäiseksi käyttöön ruukeilla yksityisten rakentamina 1700-luvun puolimaissa ja 1800-luvun alkupuolella. Autonomian aika oli sisävesikanavien rakentamisen, koskien perkaamisen ja järvenlaskutöiden kulta-aikaa. Töitä johti koskenperkausjohtokunta, ja niitä tehtiin mm. Kokemäenjoen ja Oulujoen vesistöissä, Längelmävedel- lä, Päijänteellä ja Saimaalla. Mittavin hanke oli Saimaan sulkukanavan rakentaminen 1844–1856. Monia kanavia on myöhemmin levennetty ja modernisoitu, jolloin alku- peräiset rakenteet ovat hävinneet tai kärsineet. Alkujaan maanpäällisiksi rakennettuja ja sellaisina käytettyjä kana- varakenteita on myös saattanut jäädä veden alle esimerkiksi uudempien uittokanavien vuoksi.

Suojelu: Vanhat veneenvetotaipaleet ovat kiinteitä mui- naisjäännöksiä, mikäli niissä on erotettavissa maastoon jäänyt ura tai muita rakenteita. Vanhimpien kanavien ja kanavayritysten uomat, rakenteet ja jäännökset ovat kiin- Pontuksen keskeneräiseksi jääneen kanavan kaivantoa teitä muinaisjäännöksiä, mukaan lukien Suvorovin kana- Lappeenrannan Pontuksessa. Kuva Vesa Laulumaa, Museo vat sekä käytöstä jääneiden vanhimpien sulkukanavien virasto. jäännökset sulkulaitteineen.

104 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Kenraali Suvorovin johdolla rakennetun Kukonharjun kanavan kivettyä uomaa Ruokolahden ja Puumalan rajalla. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto.

Väylämerkit ja majakat taan. Reimareita on merkitty 1600- ja 1700-lukujen merikartoille. Historia ja kuvaus: Ensimmäinen maamme merialueita kos- Keskiajalta aina 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen keva kuvaus, ns. tanskalainen itineraario on 1200-luvulta asti käytettiin väylämerkkeinä kummeleita ja kaasoja. tai noin vuodelta 1300. Siinä luetellaan etapit purjeh- Kummelit ovat kivistä kasattuja röykkiöitä, jotka usein dusreitillä Ruotsista Ahvenanmaan saariston halki Han- kalkittiin valkoisiksi. Vanhimmat ns. röykkiökummelit koniemen ja Porkkalan kautta Tallinnaan. Ruotsalais- ovat luonnonkivistä kasattuja ja loivaseinäisiä, nuorem- ten tekemistä Itämeren merikartoista vanhimmat ovat mat taas jyrkkäseinäisiä ja huolellisemmin ladottuja. Ne 1600-luvun puolivälistä. Vanhimmat tarkat merikartastot ovat yleensä 1,5–2,5 metrin korkuisia, mutta suurim- ovat 1700-luvun lopulta. mat, lohko- ja kiilakivistä rakennetut tornikummelit Merellä ja suurilla järvillä suunnistettaessa käytettiin ovat noin kymmenmetrisiä. Ne toimivat sekä väylän ku- apuna sekä luonnonmuotoja että ihmisen rakennelmia lua osoittavina tunnisteina että kari- ja linjamerkkeinä. kuten kirkontorneja. Lisäksi pystytettiin varsinaisia väy- Kummeleista vain osa on merkitty merikorteille. Vuoden lämerkkejä. Reimarit olivat vedessä seisovia, kareista 1920 merimerkkiluettelossa mainitaan lähes 500 kum- varoittavia luutamaisia merkkejä, jotka koostuivat pys- melia. tyyn tuetusta seipäästä ja sen nokkaan kiinnitetyistä ha- Kaasat olivat riu’uista koottuja kekoja, jotka olivat vunoksista tms. Ne uusittiin vuosittain, mutta merkin kehittyneet vartiotuliksi tarkoitetuista sytyttämättömistä tukikivikko saattoi pysyä käytössä hyvin pitkään (veden- kokoista. Niillä oli sekä merkinantoon että merenkul- alainen muinaisjäännös). Reimaripaikkojen löytämiseksi kuun liittyvä funktio. Kaasat rakennettiin ilmankiertoa saattoivat luotsit tehdä lähirannoille kivistä merkkejä, parantavan kivialustan päälle 10–20 metriä korkean joista suuntimalla reimari saatiin asetettua oikeaan koh- sydänpuun ympärille. Rakennelma oli päältä mahdolli-

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 105 simman tiivis, jotta puut säilyisivät kuivina. Kaasat syty- kejä. Sauvamerkit olivat pysty- ja vinopuista koottuja tettiin sisältä käsin. Tulitiedotukseen liittyvän funktion korkeita, joskus monimutkaisia puurakennelmia, jotka lakattua kaasoja käytettiin pelkästään merimerkkeinä, ja oli tuettu kivillä pystyyn. Ne toimivat joskus linjamerk- niiden rakenne yksinkertaistui. Sekä kummeleihin että keinä, toisinaan taas tunnisteina. kaasoihin saatettiin liittää erilaisia puisia huippumerk- Valottomat tunnusmajakat eli pookit olivat puisia tai kivisiä, jopa parikymmenmetrisiä torneja. Ne toimivat väylän alkua tai luotsiaseman paikkaa osoittavina tunnisteina. Vanhimmat pookit pystytettiin 1600-luvun puolivälissä. Niitä oli parhaimmillaan käytössä nelisen- kymmentä. Pookia ympäröivässä kalliossa saattaa olla ankkurirautoja, joihin rakennelma oli kiinnitetty. Joita- kin pookeja on säilynyt Pohjanlahden rannikolla. Pookit syrjäytyivät valomajakoiden yleistyttyä 1800-luvun loppupuolella. Ensimmäinen valomajakka rakennettiin Utölle vuonna 1753 ja seuraava Rönnskärille Porkkalan edustalle vuonna 1800. Majakat rakennettiin 1870-luvulta eteen- päin lähinnä tiilestä. Majakanvartijat asuivat työpaikoil- laan vuoden ympäri.

Suojelu: Monien merimerkkien kuten kaasojen ja sauva- merkkien jäännökset ovat melko epämääräisiä rauenneita kivikasoja. Ne voidaan luokitella kiinteiksi muinaisjään- nöksiksi siinä tapauksessa, että jäännöksen ikä ja alku- peräinen tarkoitus voidaan osoittaa merimerkiksi meri- kartan, merimerkkiluettelon tms. lähteen perusteella. Vanhat kummelit ovat muinaismuistolain rauhoittamia, samoin pookien sekä vanhimpien majakoiden jäännökset. Pronssikautiset hautaröykkiöt ja röykkiökummelit saattavat muistuttaa toisiaan varsin paljon sekä rakenteensa Kummelin perusmuoto. Kuva Suomen merimuseo. että sijaintipaikkansa osalta.

Liikennehistoriallisia muinaisjäännöksiä koskevaa kirjallisuutta

Alanen, Aulis J. 1961. Suomen rautatiet 100 vuotta. Teoksessa K. J. Immonen (toim.) Valtionrautatiet 1862–1962. Helsinki. Andersson, Jan 2003: Rödhamns värld. Historien om livet vid Ålands stora farled. Ålands landskapsstyrelse, museibyrån. Mariehamn. Antila, Kimmo 2001: ”Maata ja vettä pitkin”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.), Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki. Bergström, Matti et al. 1993: Kapeat kiskot. Suomen yleiselle liikenteelle avatut yksityiset kapearaiteiset rautatiet. Gummerus, J. 1916. Ratojen rakentaminen ja kunnossapito. Teoksessa Suomen valtionrautatiet 1862–1912. Historiallis-teknillis-taloudellinen kertomus II. Helsinki. Joutsalmi, Sinikka 2001: ”Juna ajaa ohi”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.), Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki.

106 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Kuningas Kristoferin maanlaki 1442. Muinaisruotsista suomentanut Martti Ulkuniemi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 340. Vaasa 1978. Kyrönkankaantie. Kirjoituksia luonnosta, tien historiasta ja käyttömahdollisuuksista. Ikaalinen 1996. Masonen, Jaakko 1989: Hämeen Härkätie. Synty ja varhaisvaiheet. Tiemuseon julkaisuja 4. Helsinki. Mauranen, Tapani (toim.) 1999: Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta osa 1. Tielaitos. Museotiet ja -sillat. Tiehallinnon esite 2002. (http://www.tiehallinto.fi/pls/wwwedit/ docs/11845.PDF). Myllykylä, Turkka 1991: Suomen kanavien historia. Helsinki. Nyman, Harri 2000: ”Kummelit ja kaasat – meriväylien varhaiset opasteet”. SKAS 4/2000. Suomen keskiajan arkeologian seura. Nyman, Harri 2001: ”Loistoin merkitty meri”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.), Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki. Onnela Samuli 1999: ”Ruijan polku”. Sodankylä-seura 50 v. Pietiäinen, Jukka-Pekka 1988. Suomen postin historia 1. Helsinki. Risberg, Einar 1959: Suomen lennätinlaitoksen historia 1855–1955. Helsinki. Poutiainen, Hannu 2008: ”Kipinäaita ja rännihauta – Kaksi historiallisen ajan muinaisjäännös- tyyppiä Pirkanmaalta”. Pirkanmaan alta, arkeologisia tutkimuksia 9. Pirkanmaan maakuntamuseo. Tampere. Ruohonen, Juha 2008: ”Lempäälän Rikalan kanava-alueen arkeologinen selvitys”. Pirkanmaan alta, arkeologisia tutkimuksia 9. Pirkanmaan maakuntamuseo. Tampere. Rytkölä, Heikki 2006: Vienan tiellä. Historiallista taustaa Suomussalmen Vuokin reitille Venäjän Karjalaan. Kainuun ympäristökeskuksen raportteja 5/2006. Salminen, Tapio 1993: Suuri Rantatie – Stora Strandvägen. Tiemuseon julkaisuja 7. Helsinki. Salminen, Tapio 1993: ”Pirkanmaan esihistoriallisista liikenneyhteyksistä”. Masunni. Kirjoituk- sia Tampereelta ja Pirkanmaalta 1. Tampere. Salminen, Tapio 1993: Huovintie Satakunnassa. Oripään ja Ulvilan välisen keskiaikaisen maantien linjaus ja sen muutokset uudella ajalla. Satakuntaliitto, sarja A:210. Tiemuseon raportteja 4/1993. Pori. Sälejoki-Hiekkanen Leena ym. (toim.) 1986: Tie yhdistää. Tiemuseon julkaisuja 2. Suomen teiden historia I. Helsinki 1974. Tuovinen, Tapani 2000: Ulkosaariston arkeologiaa. Saaristomeren kansallispuiston yhteistoi- minta-alueen inventointi 1994–1997. Metsähallitus. Vantaa.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 107 Ruotsinsalmen venäläisen merisairaalan jäännöksiä tutkitaan Kotkassa kesällä 2007. Kuva Marianna Niukkanen, Museovirasto. 8 MUUT HISTORIALLISEN AJAN MUINAISJÄÄNNÖKSET

”– maa- ja kivikummut, röykkiöt, kivikehät ja muut kiveykset ja kivilatomukset, jotka ovat ihmisten muinoin tekemiä; – kivet ja kalliopinnat, joissa on muinaisilta ajoilta kirjoituksia, kuvia tai muita piirroksia tahi maalauksia, hiomauria tai muita hionnan tahi hakkuun jälkiä taikka uhrikuoppia; – uhrilähteet, uhripuut, uhrikivet ja muut palvontapaikat sekä muinaiset käräjäpaikat; – kivet, ristit ja patsaat, jotka muinoin on pystytetty jonkun henkilön tai tapahtuman muistoksi tai uskomuksellisessa tarkoituksessa, samoin kuin muut sellaiset muistomerkit; – kiinteät luonnonesineet, joihin liittyy vanhoja tapoja, tarinoita tai huomattavia historiallisia muistoja.” (MML 2 § 1, 3, 4, 7 ja 9 mom.)

Yleistä rissa. Molemmissa kaupungeissa toimivat lisäksi pyhän- hengenhuoneet, joissa hoidettiin vanhuksia, vammaisia ja Viimeiseen ryhmään kuuluvat ne historiallisen ajan mielenterveydeltään järkkyneitä. Helsinkiin rakennettiin muinaisjäännökset, jotka eivät luontevasti sisälly muihin hospitaali 1500-luvun puolivälissä. edellä käsiteltyihin ryhmiin. Ryhmään kuuluvat erilai- Lepran eli spitaalin lisäännyttyä 1600-luvulla määräsi set kivilatomukset, hakkaukset sekä kiinteät luonnon Kustaa II Adolf vuonna 1619 hospitaalin perustamisesta esineet kuten kivet, puut ja lähteet, joihin liittyy mer- Nauvoon Seilin saaren pohjoisrannalla sijaitsevalle Kirk- kintöjä tai vanhoja tapoja tai tarinoita. Lisäksi ryhmään koniemelle, joka oli vielä tuolloin erillinen saari. Seiliin on sisällytetty hospitaalit ja sairaalat, markkinapaikat siirrettiin 1620-luvulla Turun hospitaalin ja vaivaistuvan sekä terveyslähteet. asukit. Hospitaalin rakennuskanta muodostui muutamas- Kohteet, joihin liittyy vanhoja uskomuksia tai tarinoita asuintuvasta, leivintuvasta ja saunasta, minkä lisäksi ta ovat toisinaan vaikeasti määriteltävissä ja verifioitavis- saarella oli kappeli hautausmaineen. Pohjanmaalle raken- sa. Tarinan tai uskomuksen alkuperä, ikä ja lähde tulisi nettiin hospitaali Kruunupyyhyn Korpholman niemelle pyrkiä jäljittämään mahdollisimman pitkälle taaksepäin. vuonna 1632 ja 1600-luvun puolivälissä perustettiin uu- Apua voi löytyä 1800-luvun lopun kihlakuntainventoin- sia hospitaaleja vielä mm. Ahvenanmaalle, Pohjanmaalle neista, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanruno- ja Paltamoon. usarkistosta, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Lepra alkoi vähentyä pian tämän jälkeen, ja hospitaa- nimiarkistosta tai Museoviraston keruuarkistosta. leja lakkautettiin. Jäljelle jäivät vain Seilin ja Kruunupyyn hospitaalit. Hospitaaleista muodostui mielisairaiden, vammaisten ja kerjäläisten säilytyspaikkoja, ”houruin- Hospitaalit ja sairaalat huoneita”, joiden pääasiallisena tarkoituksena oli eristää hoidokit muusta yhteiskunnasta. Historia ja kuvaus: Asiakirjojen perusteella Suomessa tie- Vuonna 1763 määrättiin, että Seilin ja Kruunupyyn detään olleen lepra- ja muiden sairaiden sekä köyhien hospitaalit tuli varata ainoastaan mielisairaita ja paran- hoitoon tarkoitettuja kirkollisia hospitaaleja jo 1300-lu- tumattomasti sairaita varten. Parannettavia tauteja sai- vulla. Ensimmäiset hospitaalit toimivat Turussa ja Viipu- rastavia varten ryhdyttiin luomaan lääninsairaala- eli

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 109 lasarettiverkostoa. Sairaalat perustettiin läänien pää- voittelivat labyrintin keskellä seisonutta neitoa, juontuu kaupunkeihin. Ensimmäinen lääninsairaala rakennettiin jatulintarhan ruotsinkielinen nimi jungfrudans. Tarhoihin Turkuun vuonna 1759. Rakennus oli varsin vaatimaton liittyvistä leikeistä on myös muuta perimätietoa, joka puutalo, jossa oli sairaansijat kuudelle potilaalle. Lisäksi viittaa mm. linnoitussymboliikkaan (Jerusalem, Troi- kuppaa sairastaville oli hoitoloita. Yleisten mielisairaa- ja). On myös esitetty tulkinta (Pietiläinen 1999), jonka loiden perustaminen alkoi 1840-luvulla. Lisäksi varus- mukaan jatulintarhat voisivat liittyä maanomistukseen kuntien yhteydessä toimi sotilassairaaloita. Kotkassa on siten, että niistä näkyvä alue ilmaisee omistusoikeutta tutkittu arkeologisesti kahta Ruotsinsalmen venäläiseen kyseiseen maisematilaan. Etelä-Karjalassa labyrintteja linnoituskaupunkiin kuulunutta sotilassairaalan paikkaa sijaitsee rannikon ohella myös sisämaan metsissä, kylien 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta. Kyseessä ovat olleet laitamilla. Kivilabyrinttien rakentaminen on ollut lapsien suhteellisen suuret puurakennuskompleksit. ja kesälomalaisten ajanvietettä vielä 1900-luvulla.

Suojelu: Ennen 1800-luvun puoltaväliä perustettujen (oh- Suojelu: Vähintään noin sata vuotta vanhat (ohjeellinen jeellinen ikäraja) hospitaalien ja sairaaloiden jäännökset ikäraja) jatulintarhat ja kivikompassit ovat kiinteitä mui- ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. naisjäännöksiä.

Jatulintarhat ja kivikompassit Kiviaidat

Historia ja kuvaus: Jatulintarhat ovat riviin asetelluista ki- Historia ja kuvaus: Kysymys siitä, ovatko kiviaidat muinais- vistä muodostettuja labyrinttejä, joissa voi mutkittelevaa jäännöksiä, nousee esiin tämän tästä. Kiviaitoja on lähes reittiä seuraamalla kävellä portilta tarhan keskustaan ja joka puolella Suomea – kaikkialla, missä pellot ja maasto kierroksen jälkeen takaisin portille. Ne sijaitsevat useim- ovat olleet kivisiä. Erityisen leimallisia ne ovat perintei- miten kalliolla, mutta niitä on rakennettu myös maapoh- sessä savolaisessa viljelysmaisemassa sekä ruotsinkieli- jalle. Tarhan halkaisija on yleensä 10–12 metriä. Jatulin- sellä Pohjanmaalla. Erilaisten aitojen tarkoitus oli pitää tarhojen täsmällistä ajoitusta ja tarkoitusta ei tunneta, vapaasti metsissä laiduntava karja ja muut eläimet poissa mutta kuvio tunnetaan jo keskiaikaisten kirkkojen sei- vainioilta, niityiltä ja pihapiireistä ja toisaalta sulkea karja nämaalauksista. Saaristossa sijaitsevat jatulintarhat ovat laitumelle. Karja kuljetettiin navetalta laitumille aidattua todennäköisesti kalastajien ja merimiesten tekemiä ja karjakujaa pitkin. Aitoja pystytettiin lisäksi kylien ja ta- liittyvät kalansaaliin ja hyvän purjehdussään turvaami- lojen omistusten välisille rajoille sekä taloihin johtavien seen. Samantapaisia ladelmia ovat niin ikään saaristos- teitten varsille. ta tunnetut, kalliolle irtokivistä kootut kivikompassit. Suurin osa tarvittavista aidoista tehtiin puusta. Puu- 1800-luvulta tunnetaan kansanperinnettä jatulintarhoista aidat tarvitsivat kuitenkin jatkuvaa kunnostamista ja yl- nuorison kisailupaikkoina. Leikistä, jossa nuorukaiset ta- läpitoa, ja valtiovalta pyrki puupulan vuoksi edistämään kiviaitojen rakentamista. Pohjanmaalla rakennettiin läh- detietojen perusteella kiviaitoja jo 1700-luvulla. Paljon työvoimaa vaativina kiviaidat yleistyivät ainakin Ruotsissa vasta 1800-luvun puolestavälistä lähtien. Aitojen rakenne koostuu yleensä kahdesta, isommista kivistä kylmämuuratusta seinämästä, joiden väliin jäävä tila on täytetty pienemmillä kivillä. Tällainen aita voi olla varsin leveä. Myös kapeat, yhdestä seinämästä koostuvat aidat ovat yleisiä. Routavaurioiden välttämiseksi aidat voitiin perustaa varta vasten maahan kaivettuun ojaan. Toisaalta viljelymaalta raivatuista kivistä kootut aidat saattavat olla ladelmanomaisia ja ilman selvää rakenteellisuut- ta. Kiviaita saattoi olla kokonaan kivestä rakennettu tai sen yläosa saattoi olla puuta. Jälkimmäistä tyyppiä olevat aidat olivat yleisiä Savossa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kiviaidat ovat usein varsin hallitseva historiallinen Jatulintarha Itä-Uudellamaalla. Kuva Marianna Niukkanen. elementti maisemassa. Ne sijoittuvat kohteina monesti

110 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Asumattoman saaristolaistilan kiviaita Kotkan Kuutsalossa liittyy nykyiseen rakennuskantaan, eikä se näin ollen ole luokiteltavis- Nordlundin torpan karjakuja Luvian Lemlahdella päättyy sa kiinteäksi muinaisjäännökseksi. Kuva Marianna Niukkanen, kiviaitaan. Kuva Ilmar Talve 1955, Museoviraston kuva-arkisto. Museovirasto. jonnekin muinaisjäännösten ja rakennetun ympäristön hautausmaahan liittyvät kiviaidat ja ratojen varressa si- välimaastoon. Useissa tapauksissa kiviaidat liittyvät edel- jaitsevat kipinäaidat (ks. rautatiet). Aidat, jotka edelleen leen elimellisesti ympärillä olevaan rakennuskantaan ja liittyvät kiinteästi olemassa olevaan asutusrakenteeseen maankäyttöön, jolloin niillä ei ole ensisijaista tutkimuk- ja maankäyttöön eivät ole muinaisjäännöksiä, eivät myös- sellista merkitystä. Ne kertovat hävinneistä elinkeinois- kään 1900-luvulla hävinneen talon pihapiiriin liittyvät aita ja taakse jääneestä elämänmuodosta sekä ovat myös dat tai yksittäiset, nuorelta vaikuttavat kiviaitaladelmat. konkreettinen todiste viljelymaan raivaamiseen liitty- Käytössä olevien kirkkotarhojen kiviaidat eivät myöskään neistä ponnistuksista. ole muinaisjäännöksiä, vaan ne ovat kirkkolain suojaamia. Kiviaidat ovat vaikeasti ajoitettavia. Niiden ikää voi Maisemallisesti merkittävien kiviaitojen säilymistä yrittää jäljittää vanhoissa kartoissa näkyvien maankäyt- osana rakennettua ympäristöä voidaan turvata kaavoituk- tökuvioiden perusteella. Useimmat aidat lienevät noin sen keinoin (esimerkiksi /s- tai sk-merkintä) sekä opas- 100–200 vuoden ikäisiä. Toisaalta tunnetaan joitakin ki- tamalla maanomistajia aitojen kunnostamisessa, mihin viaitoja, joiden voidaan perustellusti arvioida olevan jopa jo pyritäänkin monissa maisemanhoito-ohjelmissa. Ki- keskiaikaisia. Ajankohtaa, jolloin aita on jäänyt ”pois käy- viaitojen suojeluun voidaan mahdollisesti soveltaa myös töstä” on vaikea määritellä, sillä ne usein rajaavat maise- rakennussuojelulakia. matilaa edelleenkin. Toisaalta ne ovat elinkeinojen muut- tumisen myötä useimmiten käyneet tarpeettomiksi. Kivi- ja kalliohakkaukset, karsikot Suojelu: Kiviaitaa voi pitää kiinteänä muinaisjäännöksenä siinä tapauksessa, että se on jäännös jo kauan aikaa sitten Historia ja kuvaus: Erilaisia ja -ikäisiä kivi- ja kalliohakka- lakanneesta asutuksesta, viljelystä tai muusta toimin- uksia on erittäin paljon. Osalle on osoitettavissa selkeä nasta. Tästä ovat esimerkkinä autioituneella kylätontil- funktio; esimerkiksi vainajan muistoksi hakattu karsikko, la ja sen ympäristössä sijaitsevat kiviaitojen jäännökset, jonkin tapahtuman muistoksi tehty vuosilukuhakkaus, jotka ovat osa kiinteänä muinaisjäännöksenä pidettävää aurinkokello jne. Hakkauksia tehtiin myös rajamerkkei- kylätonttia sekä aidat, jotka ovat maankäyttökuvioiden hin sekä tiestöön liittyviin välimatkapylväisiin ja mant- perusteella isojakoa vanhempia. Myös metsittynyttä kas- taalikiviin. Taimen- ja lohikoskien rannoilta saattaa löytää kivainiota ympäröivät kiviaidat ja aitamaiset kiviladelmat hakkauksilla merkittyjä kalastajien nimikkokiviä, ja hak- voidaan luokitella muinaisjäännöksiksi, samoin hylättyyn kauksilla merkittiin myös kalastusalueiden rajoja.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 111 yleensä ristin, kuolin- tai hautauspäivämäärän tai pelkän vuosiluvun sekä vainajan nimen, nimikirjaimet tai puu- merkin. Vainaja voi olla identifioitavissa kirkonkirjojen perusteella. Tapa oli yleinen Savossa ja Kaakkois-Suomes- sa. Se on oletettavasti saanut alkunsa 1500–1600-luvuilla, mutta tunnetut, kiviin hakatut vuosiluvut ovat lähinnä 1800-luvun jälkipuoliskolta. Tavasta luovuttiin 1900-luvulle tultaessa, mutta vielä 1920-luvulta tunnetaan kar- sikoita. ”Valapaton viivat” ovat kesällä 1899 rantakallioihin tehtyjä ennätyskorkean vedenpinnan merkkejä samalta vuodelta, jolloin suomalaisten valapattona tuntema tsaari Nikolai II antoi helmikuun manifestin. Tulvan aikana vesi oli Järvi-Suomessa jopa lähes kaksi metriä normaalia ylempänä. Viivan yhteyteen on voitu hakata vuosiluku tai sana valapatto. Monet vedenkorkeusmerkit on tehty 19.6.1900, jolloin luotsilaitos hakkautti 92 rannikko- paikkakunnalle referenssimerkit maankohoamisen seu- raamiseksi. Ihmiselle on kautta aikain ollut tyypillistä jättää it- sestään pysyvä merkki oleskelupaikalleen. Suurin osa hakkauksista onkin tehty ajanvietteeksi tai muistoksi jälkipolville. Tyypillinen tällainen hakkauspaikka on me- renrantakallio. Huippukohteina voidaan mainita Hangon Hauensuolen ja Ahvenanmaan Lemlannin Nyhamnin ”hakkausgalleriat”, joihin merenkulkijat ja aateliset ovat Vainajien karsikot ja ristipuut Suomessa. Punainen = kunnasta hakanneet nimikirjaimiaan, vaakunoitaan, puumerkke- kaksi tai useampia tietoja; keltainen = kunnasta yksi tieto. jään, vuosilukuja ja tekstejä 1400-luvulta alkaen. Ka- Kartta Teemu Mökkönen, Museovirasto. Lähde Laitinen (toim.), lastajien jäljiltä tunnetaan mm. hakattuja kompassi- ja 2001. labyrinttikuvioita, joilla on ilmeisesti varmisteltu hyvää kalaonnea. Venäjän tsaariperhe (Aleksanteri III) on hak- Vietäessä vainajaa kirkolle pysähdyttiin saattomatkan kauttanut tunnuksiaan Suomenlahden rantakallioihin aikana vakiintuneelle paikalle, johon hakattiin karsikko, muistoksi kesälomapurjehduksistaan. Hyvin yleisiä ovat jotta vainajan henki ei palaisi paikan ohi kummittelemaan yksinkertaiset nimikirjain-, vuosilukuja ankkurihak- kotikunnaille. Karsikko toimi siis eräänlaisena rajana elä- kaukset 1800-luvun lopulta mm. niillä paikoilla, joissa vien ja kuolleiden yhteisöjen välillä. Karsikko käsittää kaupunkilaisilla on ollut tapana viettää kesäpäivää.

Kerimäellä sijaitsevaan karsikkokiveen on hakattu saattomatkan Keisari Aleksanteri I:sen Suomen-matkan muistoksi tehty varrella vainajan nimikirjaimet ja syntymä- ja kuolinvuodet. hakkaus kiteeläisessä rantakalliossa. Kuva Sulo Strömberg. Kuva Sulo Strömberg.

112 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Suojelu: Vanhat uskomuksellisissa tarkoituksissa tehdyt hakkaukset kuten vainajien karsikot, historiallisia henki- löitä ja tapahtumia koskevat hakkaukset sekä laajat ja pit- käaikaiset hakkausalueet ovat kiinteitä muinaisjäännök- siä. Tavanomaisimmat 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun ajoittuvat hakkaukset kuten yksittäiset tai ”omaksi huviksi” tehdyt nimikirjain- ja vuosilukuhakkaukset eivät välttämättä omaa sellaista yleistä ja jaettua merkitystä, että niiden suojelu olisi perusteltua. Niitä tulisi kuitenkin pyrkiä dokumentoimaan inventointien tai mahdollisten kajoamistilanteiden yhteydessä.

Kiviuunit, ”ryssänuunit”

Historia ja kuvaus: Saaristossa ja rannikoilla olevat laakaki- Puruveden Käräjäkalliolla on Savon ja Karjalan maakuntien vistä kootut yksinkertaiset ulkouunit liittyvät pääasiassa rajakiven ympärillä pienempiä kiviä, joita käräjien lautamiehet Venäjän kaleerilaivaston ja armeijan liikkeisiin Suomen- ovat käyttäneet istuimina. Kuva Sulo Strömberg. lahdella ison- ja pikkuvihan aikana 1700-luvulla. Niitä on kutsuttu myös ”ryssänuuneiksi”. Kiviuuneja löytyy mm. Venäjän armeijan leiripaikoilta. Uunin takaseinänä Käräjäpaikat tai yhtenä sivuna on yleensä suuri maakivi tai kallioseinä- mä. Kiviuuneja käytettiin ilmeisesti leipien paistamiseen, Historia ja kuvaus: Käräjä- eli tuomarinympyrät ovat kivi- mahdollisesti myös muuhun ruuanlaittoon. Toisaalta uu- kehiä, joita on käytetty oikeudenkäynti- ja neuvottelu- neja ovat voineet käyttää tavalliset kalastajat esimerkiksi paikkoina. Asiasta on säilynyt Olaus Magnuksen kuvaus kalojen savustamiseen. Osa kiviuuneista sijaitsee kuiten- 1550-luvulta. Kiviä oli kehässä yleensä kaksitoista, yksi kin sisämaassa etäällä venäläisen armeijan kulkureiteistä. kutakin lautamiestä kohti, ja keskellä saattoi olla vielä Nämä rakennelmat voivat liittyä esimerkiksi eräasutuk- yksi kivi. Käräjäpaikkoja tunnetaan yleensä nimistön ja seen, kaskiviljelyyn, talonpoikaiseen raudanvalmistuk- kansanperinteen perusteella, mutta käräjäkiviä ei näistä seen tai potaskankeittoon. Jotkut sisämaan kiviuuneista kohteista yleensä ole löydetty, jolloin kohteen muinais- saattavat olla myös rajamerkkejä. jäännösluonteen määrittely on hankalaa. Osa tunnetuista kohteista saattaa ajoittua myöhäiselle rautakaudelle. Suojelu: Vähintään noin sata vuotta vanhat (ohjeellinen ikäraja) kiviuunit ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Suojelu: Käräjäpaikat, joihin liittyy käräjäkiviä tms., ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Mikäli kohteen luonnetta todentavia löytöjä ei ole, on paikkaan suhtauduttava joko mahdollisena muinaisjäännöksenä tai kultti- ja tarinapaikkana siinä tapauksessa, että kohteeseen liittyy vahvaa, verifioitavissa olevaa perimätietoa.

Maanmittauspisteet ja -tornit

Historia ja kuvaus: Suomesta tunnetaan joitakin 1500-luvulle ajoittuvia karttoja, mutta ne eivät vielä perustuneet mittauksiin. Niin sanottu mittapöytäkartoitus otettiin käyttöön 1600-luvulla. Sen pohjana oli mittaustapa, jossa mitattavat maastopisteet määritettiin kahdesta tun- netusta pisteestä tehtävällä leikkauksella. Geodeettisia Kiviuunin jäännökset Ruotsinpyhtään Hirvikoskella venäläisen mittauksia ja kartoituksia alettiin tehdä ns. kolmiomit- sotilasleirin paikalla. Kuva V-P Suhonen, Museovirasto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 113 tausmenetelmällä jo 1700-luvulla. Ensimmäiset kolmio- mittaustornit rakennettiin 1800-luvulla. Peruskartoituk- sessa käytettyjä puisia kolmiomittaustorneja rakennettiin maahamme korkeille paikoille järjestelmällisesti vuosina 1918–1986. Tornit, joita oli kaikkiaan noin 4000, muodostivat koko valtakunnan kattavan verkoston. 10–20 metriä korkeita torneja on joitakin edelleen pystyssä ja niitä käytetään mm. lintutorneina. Puretusta tornista voi olla säilynyt muistona lahonneita puurakenteita, tukikiviä ja kiinnitysrautoja. Maanmittauksen historiaan liittyy myös ns. Stru- ven ketju, jonka edustavimmat 34 pistettä muodostavat Unescon maailmaperintökohteen. Kolmioketjun mit- taukset aloitettiin vuonna 1816 ja saatiin päätökseen 1855. Ketju kulkee nykyään kymmenen maan alueella 1600-luvun markkinapaikka Perniön Latokartanon Muntolanno- ja se muodostuu kaikkiaan 258 peruskolmiosta ja 265 pe- kan joenvarsipellolla. Suuri rantatie kulki paikan ohi ruspisteestä, joista pohjoisin on Hammerfestissa ja ete- 1630-luvulle asti. Kuva SUKKA-projekti, Helsingin yliopisto. läisin Ukrainassa. Unescon maailmanperintökohteeseen kuuluvia pisteitä sijaitsee Suomessa kuusi: Stuor-oivi, sisessa Karjalassa näitä markkinajuhlia vastasivat praas- Aaavasaksa, Alatornion kirkko, Puolakka (Oravivuori) niekat. Korpilahdella, Porlom II (Tornikallio) Lapinjärven Por- Verifioitujen historiallisen ajan markkinapaikkojen lammilla sekä Mustaviiri Pyhtään saaristossa. Yleensä ohella kirjallisuudessa esiintyy kansanperinteeseen ja kyseessä on peruskallioon tai maakiveen porattu vaati- kansallisromanttiseen tutkimustraditioon perustuvia, maton reikä. myöhäiseen rautakauteen ja varhaiskeskiaikaan liitettyjä myyttisiä ”muinaiskaupunkeja” eli vakituisesti asuttuja Suojelu: Struven ketjun pisteet (myös ne, jotka eivät kuulu kauppapaikkoja, jotka olisivat olleet keskiaikaisten kau- maailmanperintökohteseen) sekä muut varhaiseen maan- punkiemme edeltäjiä (Kokemäen Teljä, Porvoon Saksala mittaustoimintaan liittyvät maastomerkinnät ovat kiin- jne.). Lähdeaineistona näiden esiurbaanien kauppapaik- teitä muinaisjäännöksiä. Maanmittaustornien jäännökset kojen paikantamiselle, todentamiselle ja tutkimukselle eivät ole kiinteitä muinaisjäännöksiä, ellei ole kiistatto- ovat käytännössä paikannimitutkimus sekä arkeologiset masti osoitettavissa, että kyse on varhaisesta 1800-luvun havainnot. Teoria Pirkka- (Birk-), Koivisto- ja Saksa-ni- tornista. mien liittymisestä keskiaikaisiin markkinapaikkoihin on nykytiedon valossa kyseenalainen. Osa markkinapaikoista tunnetaan kansanperinteen, Markkinapaikat vanhojen karttojen, nimistön tai asiakirjamainintojen perusteella, mutta kaikkien tarkkaa sijaintia ei tiedetä. Historia ja kuvaus: Maaseudulla tapahtuva kaupankäynti oli Markkinapaikoilla oli kauppiaitten markkina-aittoja, 1800-luvulle asti keskitetty tietyille, laillisille markkina- joiden pohjia ja nurkkakiviä voi erottua maastossa. paikoille ja tiettyihin päiviin vuodessa. Markkinapaikan Markkinapaikalta, joka nykyään on peltoa, voi löytyä tuli sopia sekä luonnonolosuhteiltaan että kulkuyhteyk- pintapoiminnassa huomattavia määriä esimerkiksi liitu- siltään tavaranvaihtoon. Yleensä markkinapaikalle pääsi piippujen kappaleita, lasipullojen sirpaleita ja rahoja. sekä maantietä että vettä pitkin. Itse markkinapaikka oli yleensä kuiva ja tasainen kenttä esimerkiksi joen ranta- Suojelu: Vanhat markkinapaikat ovat kiinteitä muinais- törmän päällä. Elintarvikkeiden, tavaroiden ja eläinten jäännöksiä. Koska kiinteitä rakenteita ei välttämättä ole, kaupan lisäksi markkinoilla välitettiin työvoimaa, vaih- koskee rauhoitus sitä aluetta, jolta löytyy markkinatoi- dettiin uutisia ja harrastettiin huvituksia ja paheita kuten minnasta kertovia esinefragmentteja ja joka on topografi- pelaamista ja viinanjuontia. sesti soveltunut markkinapaikaksi. Vallitseva maankäyttö Lisäksi oli kirkollisia markkinoita, jotka liittyivät kuten viljely voi jatkua kohteessa. Markkinapaikkojen yleensä paikallispyhimyksen merkkipäivään tai kirkon verifioiminen vaatii tuekseen maastohavaintojen, esine- vihkimispäivään. Markkinat, jotka olivat samalla suuria löytöjen, historiallisten lähteiden ja perimätiedon yhdis- vuotuisjuhlia, oli tapana pitää kirkonmäellä. Ortodok- tämistä.

114 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Merkkipuut viitoitettu polkumaisia kulkureittejä ja metsissä kulke- via talviteitä (ks. liikenteeseen ja tiedonkulkuun liittyvät Historia ja kuvaus: Alun perin karsikko tarkoitti havupuuta, muinaisjäännökset – tiet ja polut). josta karsittiin oksia erilaisten tapahtumien kuten matkan, nimipäivän tai avioitumisen muistoksi tai esimerkik- Suojelu: Vähintään sadan vuoden ikäiset (ohjeellinen ikä- si rajalinjan merkiksi. Myöhemmin sillä on tarkoitettu raja) puihin tehdyt merkinnät ovat kiinteitä muinaisjään- merkkiä, joka on kaiverrettu puuhun tai hakattu kiveen nöksiä. Elävää tai pystyyn kelottunutta merkkipuuta ei tai kallioon (ks. kivi- ja kalliohakkaukset, karsikot). Kar- saa kaataa, mutta jossakin vaiheessa puu tulee tietysti sikko voitiin tehdä myös puuhun kiinnitettyyn lautaan tai auttamattomasti luonnollisen elinkaarensa päähän. suoraan talon seinään. Parhaiten ovat säilyneet kiviin ja kallioihin hakatut karsikot, mutta joitakin karsikkomän- tyjäkin on vielä pystyssä. Muistomerkit Puihin tekivät merkintöjä myös erämiehet. Yleensä merkintänä oli kirveellä puun kylkeen lyöty pilkka, jo- Muinaismuistolain mukaan kivet, ristit ja patsaat, jotka hon oli puukolla kaiverrettu vuosiluku, nimikirjaimet tai muinoin on pystytetty jonkun henkilön tai tapahtuman puumerkki. Merkkipuita on säilynyt etenkin Peräpoh- muistoksi tai uskomuksellisessa tarkoituksessa, samoin jolassa. Merkinnät voivat liittyä kala- ja metsämiesten kuin muut sellaiset muistomerkit ovat rauhoitettuja. Tä- keskinäiseen rajankäyntiin; niillä merkittiin kylän pyynti- män kohdan piiriin voidaan lukea kuuluviksi esimerkik- maat tai ”varattiin” esimerkiksi karhunpesä tai kala-apaja. si käytöstä pois jääneellä hautausmaalla olevat, yli sata Lisäksi merkintöjä voitiin tehdä ns. saalispatsaaseen on- vuotta vanhat hautakivet ja ristit tai jopa käytössä oleval- nistuneen pyyntiretken muistoksi. Niillä voitiin osoittaa la hautausmaalla olevat huomattavan vanhat, ”käytöstä myös vallattu kaskimaa. Puumerkittömillä pilkoilla on pois jääneet” hautamerkit. Vanhimmat tietyn henkilön tai tapahtuman muistoksi pystytetyt muistomerkit ovat 1700-luvun lopulta ja 1800-luvulta. Useimmat tällaiset kivet on pystytetty jonkin taistelun muistoksi. Muita merkkikiviä ovat mm. vanhalle kirkonpaikalle, ruttohau- tausmaalle, punaisten hautapaikalle ja jonkin varhaisen teollisuuslaitoksen paikalle pystytetyt muistomerkit sekä jonkin kuuluisan henkilön kuten hallitsijan elämänvai-

Tammisaaren (nyk. Raaseporin) Dagmarskällan. Västerbyn kartanon omistaja Mauritz Hisinger rakennutti vuonna 1888 muistomerkin lähteelle, josta Aleksanteri III ja hänen puolisonsa Kolotun tervametsän puumerkki Hyrynsalmella. Kuva Panu Dagmar tapasivat hakea vettä saaristovierailuillaan. Kuva Päivi Nykänen. Maaranen, Museovirasto.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 115 heisiin liittyvälle tapahtumapaikalle pystytetyt kivet ja alkupuolelle asti lähinnä luonnonpaikkoja tai rakennel- rakennelmat. Useimmat niistä on nähtävä muistomerk- mia kuten vesistöjä, siltoja, lähteitä, myllyjä, mäkiä, saa- keinä ilman muinaismuistolain suojaa, mutta kohteen ria, suuria kiviä sekä isoja puita ja kantoja. Kiveen tai luonteesta riippuen voidaan joissakin tapauksissa muis- puuhun saatettiin hakata merkki, esimerkiksi risti, joka tomerkki itsessään luokitella muinaisjäännökseksi. Usein erotti sen muista kivistä ja puista. Rajamerkiksi voitiin muistomerkki voidaan katsoa osaksi muinaisjäännöstä kasata myös kiviröykkiö. Rajat noudattelivat yleensä esi- kuten taistelupaikkaa siinä mielessä, että se kertoo koh- merkiksi vesistön rantaa, harjua tai maantietä. teen arvostuksen ja esittelyn historiasta. Vanhaa muisto- Tarkkuusvaatimusten kasvaessa ja rajojen pysyvyyden merkkiä ei esimerkiksi tulisi siirtää alkuperäiseltä paikal- varmistamiseksi siirryttiin varta vasten pystytettyihin ki- taan toisaalle, ellei siihen ole erityisen hyviä perusteita. visiin rajamerkkeihin. Ruotsin keskiaikaisissa maanlaeissa määrättiin, että kylän tai ulkopalstan rajaa merkitsevässä rauniossa piti olla yksi pystykivi keskellä ja neljä kiveä Mukulakivikasat sen ympärillä. Peltojen rajamerkkeinä tuli olla kaksi ki- veä tai paalu, kivi ja luu (luu ilmeisesti maassa kiven alla Suomen rannikkopitäjien talonpojat keräsivät ja veivät maagisessa tarkoituksessa). Niittyjen rajat merkittiin sei- 1800-luvulla sivuelinkeinonaan mukulakiviä Pietariin ka- päillä. Myös suoja vesialueilla käytettiin rajamerkkeinä tujen päällysteeksi. Itäisen Suomenlahden saarista tunne- pystyyn asetettuja seipäitä ja paaluja. Suomessa käytettiin taan joitakin yksittäisiä rantakivistä koottuja kasoja, jotka yleisesti vielä 1600-luvulla rajamerkkeinä uurrettuja tai ovat syystä tai toisesta jääneet kuljettamatta määränpää- puumerkein merkittyjä kasvavia puita, jotka eivät tieten- hänsä. Ne ovat konkreettisia muistoja tästä autonomian kään ole meidän päiviimme säilyneet. Nuorempi raja- ajan raskaasta elinkeinosta. Nämä mukulakivikasat ovat merkkityyppi on neliömäinen kiviladelma, jonka keskel- kiinteitä muinaisjäännöksiä. lä on pystyssä rajan suuntaa osoittava ”viisarikivi”, johon voi olla hakattuna järjestysnumero. Rajamerkissä voi olla myös vuosiluku tai rajan suuntaa osoittavia hakkauksia. Rajamerkit Rajamerkkien asettamiseen liittyi pitkään erilaisia loitsu- ja ja ruokauhreja, ja rajakivillä uskottiin olevan maagisia, Historia ja kuvaus: Tärkeimpiä maastoon merkittäviä ra- maanhaltijan niille antamia voimia. joja olivat valtakunnan rajat sekä maakuntien ja pitäjien Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa osoittavia rajamerkke- rajat. Myös kylien rajat merkittiin. Merkki tehtiin koh- jä tehtiin Pähkinäsaaren (1323), Täyssinän (1595), Stol- taan, jossa raja kääntyi tai jossa useampi rajalinja kohta- bovan (1617), Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) si. Rajojen sijainnista kiisteltiin usein mm. kylien välillä, rauhan jälkeen. Ruotsin symboli oli kruunu (tai kolme minkä vuoksi rajapaikoista on säilynyt suhteellisen pal- kruunua) ja Venäjän risti, joskus myös kyrilliset kirjai- jon lähdeaineistoa. Niitä luetellaan mm. maakirjoissa ja met ΓΡΑ (GRA = granitsa, raja). Merkkejä hakattiin tuomiokirjeissä ja ne on merkitty maakirjakarttoihin ja kiviin, kallioihin ja puihin. Hakkaukseen saattaa liittyä muihin geometrisiin mittauksiin. myös vuosiluku, joka voi olla joko rauhansopimuksen Rajapaikkoina käytettiin pitkään, ainakin 1500-luvun tai hakkauksen tekemisen vuosi. Rajojen kulku tunne-

Parikkalan Pyhäjärven Louhisaaren viisarikivellinen rajapyykki Liperin Kaatamon rajakiveen on hakattu Täyssinän rauhan on pystytetty Ruotsin ja Venäjän väliselle Uudenkaupungin rajamerkkeinä Ruotsia symboloivat kruunut sekä Venäjää rauhan rajalinjalle todennäköisesti vuonna 1722. Kuva Sulo kuvaava kaksiosainen risti. Lisäksi kivessä on mm. Savon ja Strömberg. Karjalan erottavan rajan vuosiluku 1767. Kuva Sulo Strömberg.

116 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Mestauskallio Saloisten ja Pattijoen välisen tien varrella Raahen lähellä. Paikkaan liittyy kummitustarinoita. Kuva Samuli Paulaharju 1923, Museoviraston kuva-arkisto.

se toimisi pelottavana varoituksena. Vuosina 1751–1825 toimitettiin Suomessa lähes 400 mestausta. Viimeinen kuolemantuomio pantiin maassamme täytäntöön vuonna 1825. Tämän jälkeen kuolemantuomiot muutettiin Kesälahden Rajavaaran kylässä sijaitsevaan rajakiveen on karkotuksiksi, tavallisimmin Siperiaan. hakattu Uudenkaupungin rauhan rajan merkiksi kruunu sekä Mestauspaikka oli yleensä näkyvällä paikalla kuten myöhemmin isonjaon päivämäärä. Kuva Sulo Strömberg. pitäjään johtavan maantien varressa kallionyppylällä, teiden risteyksessä tai kirkon vieressä. Paikalla saattoi taan mm. rajakarttojen ja pyykkiselostusten sekä mui- olla puurakenteinen lava tai mestauspölkky, tai sitten den rajankäyntiasiakirjojen perusteella, mutta joissakin toimitusta varten voitiin kaataa varta vasten puu, jonka tapauksissa rajapaikoissa on epäselvyyttä. Varsinkin Päh- kantoa käytettiin pölkkynä. Mestaamisen jälkeen mes- kinäsaaren rauhan rajan luonne ja kulku pohjoisemmassa tatun ruumis, pää tai irti hakattu käsi nostettiin puuhun Suomessa on epäselvä. Monet historian harrastajat ovat tai varta vasten valmistetulle, seipään nenään asetetulle erikoistuneet rajamerkkien etsimiseen ja rajojen kulun pyörälle ohikulkijoiden nähtäväksi ja korppien nokitta- selvittämiseen. vaksi. Mestatut saatettiin haudata kirkkomaan ulkopuolelle eikä hautaa siunattu. Ruumis saatettiin myös polttaa Suojelu: Ikivanhat kylien, pitäjien ja maakuntien raja- roviolla tai hävittää muuten. merkit sekä vanhojen valtakunnan rajojen pyykit ovat Mestaamisen todistaminen on ollut sen verran mie- kiinteitä muinaisjäännöksiä, vaikka ne olisivat edelleen leenpainuva tapahtuma, että aiheesta on tallennettu voimassa olevalla rajalinjalla ja siinä mielessä edelleen runsaasti perimä- ja muistitietoa Kansanrunousarkis- ”käytössä”. Kiinteistörajojen pyykit eivät pääsääntöisesti toon. Tarinoiden perusteella Suomessa on ollut kymme- ole kiinteitä muinaisjäännöksiä. niä mestauspaikkoja, joista monet on mahdollista jopa paikallistaa. Joskus paikan synkkä historia on tallentu- nut nimistöön mestatun nimenä tai teili- tai mestaus- Rangaistuspaikat johdannaisena. Ns. piiskauspetäjät ovat toimineet julkisina rangaistus- Vuoden 1734 laissa lueteltiin kymmeniä erilaisia rikok- paikkoina varsinkin syrjäseudulla. Joitakin niitä on vielä sia, jotka oli sovitettava kuolemalla. Vaihtoehtoina olivat jäljellä. Männyssä saattoi olla kiinnitettynä rengas tms., hirttäminen tai mestaaminen. Toimitus oli julkinen, jotta johon rangaistava sidottiin käsistään raipaniskujen ajaksi.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 117 sekä lukuisat ”kuninkaan kusikivet”. Muita tyypillisiä ta- rinakiviä ovat mm. mestaus- ja saarnakivet sekä kivet, joiden takana maantierosvojen kerrotaan vaanineen tiellä liikkujia. Monien tarinoiden todenperäisyyttä on luonnollisesti vaikea osoittaa ja toisaalta oikean kiven identi- fioiminen voi olla visainen ja mielipiteitä jakava tehtävä.

Suojelu: Moniin kiviin liittyvät tarinat ovat niin henkilö- kohtaisia ja paikallisia, ettei niillä voida nähdä sellaista yleistä ja jaettua merkitystä, että kohde olisi aiheellista rauhoittaa kiinteänä muinaisjäännöksenä. Mikäli tarinalla on yleisempää merkitystä (kuten että se liittyy tunnettuun historialliseen henkilöön tai tapahtumaan), sen pit- kä ikä on verifioitavissa esimerkiksi arkistolähteen perusteella ja kohteen identifiointia voidaan pitää suhteellisen varmana tai ainakin paikkakunnalla vakiintuneena, on tarinakivi kiinteä muinaisjäännös.

Terveyslähteet

Historia ja käyttö: Terveyslähteet (hapelähteet, porekaivot) liittyvät vanhaan vesiparannustraditioon. Vesihoitojen uskottiin auttavan lähes kaikkiin vaivoihin, mm. lepraan, reumaan, syyhyyn, matoihin ja juoppouteen. Suomen vanhin ja kuuluisin terveyslähde perustettiin Kupittaalle vuonna 1688. Seuraavalla vuosisadalla lähteitä sijaitsi eri ”Pieksupetäjä” Pielaveden Rannankylässä oli viimeisen kerran puolilla maata kymmeniä, ja ne olivat erityisesti upsee- käytössä 1880-luvulla piiskattaessa hevosrosvoa Rautalammin rien ja muiden seurapiirien suosiossa. Kupittaan lisäksi pitäjästä. Puuhun on kiinnitetty noin kolmen metrin korkeudelle Espoon ja Naantalin terveyslähteet tunnettiin iloisesta rautarengas, johon rangaistavan kädet sidottiin. Kuva seuraelämästään. Museoviraston kuva-arkisto.

Suojelu: Mestauspaikat ja piiskauspetäjät ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä. Mestauspaikalla ei todennäköisesti ole toiminnasta kertovia kiinteitä jäännöksiä, jolloin mes- tauspaikaksi identifioitava kallionnyppylä, iso kivi tms. rinnastuu tarinapaikkaan. Kohteiden verifioiminen vaatii tuekseen kirjallisia lähteitä ja/tai vahvaa perimätietoa.

Tarinakivet

Historia: Muinaismuistolaki rauhoittaa myös kiinteät luonnonesineet, joihin liittyy vanhoja tapoja, tarinoita tai huomattavia historiallisia muistoja. Tällainen voi olla esimerkiksi kivi, jonka kerrotaan tehdyn toistuvasti jo- takin tiettyä (kuten kivi, jonka luona pysähdyttiin aina kirkkomatkalla nauttimaan eväitä) tai johon liittyy jo- Kangasalan terveyslähde 1800-luvun alussa. Emanuel kin ainutkertainen tapahtuma. Viimeksi mainitusta ovat Thelningin öljymaalaus noin vuodelta 1820, Cygnaeuksen esimerkkeinä kivi, jonka viereen Klaus Fleming kuoli galleria. Kuva Ritva Bäckman.

118 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 Laitokset rakennettiin terveellisinä pidettyjen rauta- voimissaan. Itä-Suomesta tunnetaan myös ns. lyylityski- pitoisten vesilähteiden ympärille. Vesi johdettiin lähtees- viä, joihin on koverrettu vaakatasoon kaksi nyrkinmen- tä säiliöön ja siitä puolestaan kaivohuoneeseen. Mine- tävää koloa. Laittamalla kädet näihin koloihin kiiteltiin raalipitoista vettä juotiin ja siinä otettiin kylmiä kylpyjä. haltijoita ja pyydettiin heiltä mm. matkaonnea. Laitosten johdossa oli lääkäri ja kaivohuoneen käytöstä vastasi kaivomestari. Kaivovieraita majoitettiin lähiseu- Suojelu: Uhrilähteet, -puut ja -kivet ovat kiinteitä mui- dun taloihin, mutta myös lähteen yhteydessä saattoi olla naisjäännöksiä. Mikäli kyseessä on luonnonesine vailla majoitustiloja. Lähteet olivat käytössä vain kesäisin. Ter- ihmisen tekemiä rakenteita tai merkkejä, tulee siihen veyslähteet jäivät käytöstä 1800-luvun kuluessa merikyl- liittyä dokumentoitua perimätietoa ja se on pystyttävä pylöiden syrjäytettyä ne. identifioimaan riittävällä varmuudella.

Suojelu: Terveyslähteet ja niihin liittyvien rakennusten ja rakennelmien jäännökset ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Uhrilähteet, -puut ja -kivet

Historia ja kuvaus: Perimätiedon mukaan pyhinä pidetyille puille ja kiville on viety uhrianteja varsin myöhäisinäkin aikoina. Sama koskee uhrilähteitä, joista osa sijaitsee pakanuuden aikaisten kalmistojen läheisyydessä. Niitä on käytetty lähinnä parannustarkoituksiin, mutta mainintoja uhraamisestakin on säilynyt. Lähteen vettä juotiin ja sitä hierottiin kipeään kohtaan. Lähteillä harjoitettiin myös erilaisia ”menoja” ja juominkeja. Seidat ovat muodoltaan tai väriltään erikoisia kiviä ja kallioita, joskus eläintä tai ihmistä muistuttavia. Ne saattoivat koostua useammasta päällekkäin asetetusta kivestä. Myös puuseitoja, puujumalia, palvottiin. Nii- hin olivat mm. erilaiset kalapatsaat, jotka veistettiin kasvavasta männystä. Myös rajakivillä uskottiin olevan maagisia voimia ja niille on saatettu uhrata. Uhrikivessä voi olla jonkinlainen kuppi tai syvennys, johon uhrit on asetettu. Joskus kysymyksessä voi olla myös kallionkolo. Osa perinteisesti rautakautisiksi ajoitetuista kuppikivistä saattaa olla historialliselta ajalta varsinkin Itä-Suomessa, Kalapatsas Rovaniemen Keskijärven rannassa. Kuva Mika jossa vanhat pakanalliset uskomukset ovat olleet pitkään Sarkkinen, Lapin yliopisto, Kemiläisten jalanjäljillä -hanke.

Muita muinaisjäännöksiä koskevaa kirjallisuutta

Bonsdorff von, Anna-Maria 1997: ”1600-luvun markkinahumua Perniön Muntolannokalla”. Niukkanen, Marianna (toim.) 1997: Perniö, kuninkaan ja kartanoiden pitäjä. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja 15. Helsinki. Cserhalmi, Niklas 1998: Fårad mark. Handbok för tolkning av historiska kartor och landskap. Bygd och natur, årgång 78, Nr 6, 1997. Fagerlund, L. W. 1891: Spetälskan i Finland. Finska Läkaresällskapets Handlingar. Henttonen, Maarit 2001: ”Suomen sairaaloista”. Lounatvuori, Irma & Putkonen, Lauri (toim.), Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Helsinki.

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET 119 Julku, Kyösti 1991: Kemin ja Tornion vanha raja. Studia historica septentrionalia 19. Pohjois- Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi. Kivikoski, Ella 1966. Suomen kiinteät muinaisjäännökset. Tietolipas 43. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. Kotivuori, Hannu 2003: ”Puuhun kirjoitettu”. Raito 1/2003. Lapin maakuntamuseo. Pietiläinen, Petteri 1999: ”GIS-analyysi keskiaikaisen Etelä-Karjalan jatulintarhoista”. Mui- naistutkija 4/1999. Qvist, Johannes 1909: Finlands marknader och finska landbygdens handelsplatser 1614–1722. En historisk-geografisk undersökning. Helsingfors. Sarvilinna, A. 1938: Mielisairaan hoidon kehityksestä Suomessa vuoteen 1919. Suomen maanmittauksen historia I. Porvoo 1933. Vilkuna, Janne 1992: Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut. Kansatieteellinen arkisto 39.

120 MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3 HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET KIINTEÄT AJAN HISTORIALLISEN

HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET tunnistaminen ja suojelu

MARIANNA NIUKKANEN

MUSEOVIRASTO

ISSN 1795-9225 URN:NBN:fi-fe200902111177

MUSEOVIRASTON RAKENNUSHISTORIAN OSASTON OPPAITA JA OHJEITA 3