ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 1

Sotahistoriallinen aikakauskirja 38 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 2

Journal of Military History 38

Published by: The Association for Military History in and the Military Museum of Finland ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 3

Sotahistoriallinen aikakauskirja 38

Helsinki 2018

Suomen Sotahistoriallinen Seura Sotamuseo ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 4

TOIMITUSKUNTA Pentti Airio, Riitta Blomgren, Mikko Karjalainen, Tapio Koskimies, Ohto Manninen, Pekka Saloranta, Pasi Tuunainen

ENGLISHSUMMARIES Tapio Kakko

TAITTOJATYPOGRAFIA Irmeli Kuhlman

ISSN 0357-816X

Myynti/Distributor

TIEDEKIRJA Snellmaninkatu 13 00170 Finland Tel +358 9 635 177 e-mail [email protected] www.tiedekirja.fi

Tallinna Raamatutrükikoda OÜ Tallinn 2018 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 5

Vuoden 1918 sota – hävisikö tutkimus nimikiistelylle

Suomessa vuonna 1918 käydyn sodan luonteesta on tänä vuonna kes - kus teltu 100-vuotismuiston kannustamina. Nimityksillä on oi keu tuk - sensa ja vain yhden termin käyttäminen lohkaisee aina osan totuudesta. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana on Neuvostoliiton arkistojen avau dut tua varmistunut, että Venäjä kävi vuonna 1918 sotaa Suomea – sen kan san valtaisesti valittua eduskuntaa ja hallitusta – vastaan. Sota oli siis vapaussotaa itsenäisyyden puolesta, ja se alkoi kansannousulla ve nä - läisten joukkojen saa mi seksi pois maasta, »talonpojat venäläisiä vastaan», kuten kenraali Mannerheim tilannetta luonnehti. Työväestön radikaaleimman osan syksystä 1917 alkaen Pietarista saa - puneiden kumouksellisten tuella suunnittelema vallankaappaus johti kansalaissotaan eli »työväen vapaussotaan», kuten kuolinilmoituksissa mainittiin. Neuvostohallitus, Lenin etunenässä, tuki kaappausta; ideana oli »eroaminen yhdistymistä varten», eli Venäjästä irtoamista ajavan kan - sallishengen oli saatava haluamansa, jotta kunkin maan sisällä syntynyt vallankumous johtaisi ne liittymään sosialististen valtojen liittoon. Tä - män puolen selvitti Suomessa ensimmäisenä Tuomo Pol vi nen 1960- luvulla. Sodan punaisen osapuolen toiminta tutkittiin perus teel lisesti valtion tukemassa projektissa 1980-luvulla. Itsenäistymisen 75-vuotismuiston kunniaksi perustetun tutki mus pro - jektin tuloksena julkaistiin eri näkökohtien huolellisen tutkimuksen jälkeen teos Itse näistymisen vuodet 1917–1920. Sen jälkeen ei tähän kokonaiskuvaan ole tullut ratkaisevaa uutta. Ikävä kyllä akateeminen tutkimuskenttä on vuosikymmenet laiminlyönyt huolellisesti doku men - toidun työn. Yliopistoissa on jopa hyväksytty väitöskirjoja, joiden läh de- luettelossa sitä ei ole.

*** Suomessa käytettiin julkisessa sanassa vuonna 1918 virallisen vapaus - sota-termin rinnalla melko tasapuolisesti kansalaissota- eli sisällis sota- termiä. Sodan pää tyt tyä Venäjälle ja Amerikkaan muuttaneet käyttivät oikeaoppisesti luokkasota-termiä. Käytännössä ehdotus ei sodan kiireissä toteutunut. Tästä seurasi kui -

5 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 6

tenkin työ väenliikkeen johdon »lupa» liittyä suojeluskuntiin. Jatkosodan aikana va paus sodan päättymisen vuosipäivä jäi kaatuneiden muisto - päivän varjoon. Puo lustusvoimain lippujuhlan päivä siirtyi toukokuun 16:sta Mannerheimin syn ty mäpäivään. Talvisodasta lähtien kansallisen sovittelun henki johti siihen, että vuo - desta 1918 puhuttiin melko yksimielisesti vapaussota–kansalais sota- nimikkeellä. Neu vostoliitosta palanneet punaiset käyttivät pienenä vä - hem mistönä marxi lai sittain luokkasota-nimikettä. Jaakko Paavolainen uranaukaisijana on nyt puoli vuosisataa lisätty tie - tämystä vuoden 1918 punaisesta ja valkoisesta terrorista. Valtio rahoitti suurprojektin sotasurmista, minkä jälkeen tieteellisen tutkimuksen li - säk si alkoi ilmestyä kir jai li joiden ja amatöörien kirjoittamia kuvauksia kauhuista. Tämä lisäsi edel lytyksiä puhua sisällissodasta. Asiasta tuli myös politiikan väline, ja 1970-luvun ra di kaa li aalto alkoi käyttää yksin - omaan sisällissota-nimitystä (inbördeskrig). Jo 1970-luvulla alkoi akateemiseenkin tutkimukseen pesiytyä ajatus, että kan sa laissota ja sisällissota olivat erimerkityksisiä. Ero oli kuulemma se, että si säl lissotaan osallistui ulkomaisia valtioita. Tällä ei kansain vä li - sessä käytännössä ollut mitään pohjaa. Esimerkiksi Venäjän kan sa lai s - sotaan 1918–1920 osallistui ulko maisia armeijoita joka ilmansuunnassa. Ikävä kyllä virheellinen tulkinta pääsi le viä mään niin laajalle, että jopa yli oppilaskirjoituksissa kansalaissodalle ja sisällissodalle oli tehtävässä annettu eri merkitys. Myös kuluvana vuonna kan san edustajille esitettiin nimikysymyksessä sama harhaanjohtava jaottelu. Vas tauksissa sanottiin esimerkiksi, että sisällissota on »ikään kuin pehmeämpi». Miten on syntynyt ajatus, että sisällissota ja kansalaissota olisivat eri - mer ki tyksisiä? Lähtökohdaksi on pääteltävissä se, että meillä oli puhuttu Yhdysvaltain sisällissodasta (civil war) ja Espanjan vastaavasta sodasta yleisesti sisällissotina. Tosiasiassa civil war on sanojen merkityksen takia kansalaissota. Kaikissa »tun netuissa» kielissä ruotsia lukuun ottamatta on käytössä kansalaissota-termi: läntisissä kielissä esiintyy sana civil, civile, jonka lähtökohta on latinan kan sa laista merkitsevä sana (civis), venäjässä graždanskaja voina ja saksassa Bürger krieg. Ruotsin kielessä käytetään yleisesti inbördeskrig-sanaa kaikista saman tyyppisistä sodista. Ei pitäisi antaa kuvaa, että sisällissota-termi merkitsisi eri asiaa kuin kansalaissota, kun ne ovat kuitenkin vain saman asian kaksi nimeä.

OHTO MANNINEN

6 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 7

*** Suurin osa nyt ilmestyneen aikakauskirjan artikkeleista käsittelee Suo - men itsenäisyyden alkuvaiheita, ja osansa saavat myös vuoden 1918 ta - pahtumat. Artikkeleissa esiintyvät nimitykset Sota, Vuoden 1918 sota, Suomen itse näi syys taistelu, Vapaussota sekä Sisällissodaksi kääntynyt vapaustaistelu. Jokainen kir joittaja valitsee nimityksen oman nä ke myk - sensä pohjalta. Lukijan mietittäväksi jää, näkyykö nimikiista artikkeleissa. Toisaalta voidaan todeta, että ainakaan näissä kirjoituksissa tutkimus ei ole hävinnyt nimikiistoille. Vuoden 2019 myötä päättymässä olevan vuoden ikävätkin muistot väistyvät taka-alalle. Tuleva vuosi tuo mukanaan juhlan aihetta: Suomen Sota his to rial li nen Seura on jo 75 vuoden ajan yhdistänyt sotahistoriasta kiinnostuneita ih mi siä. Seuran juhlavuosi näkyy varmasti myös Aika - kauskirjan seuraavassa nu me rossa. Tätä odotellessa antoisia lukuhetkiä vuoden 2018 numeron parissa.

SOTAHISTORIALLISEN AIKAKAUSKIRJAN TOIMITUSKUNTA

7 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 8

Sisällys

OHTOMANNINEN Vuoden 1918 sota – hävisikö tutkimus nimikiistelylle ...... 5 STEFANBACKLUND Isak Alfthan ja Suomen sotilastiedustelun perustaminen 1915–1918 ...... 11 OHTOMANNINEN Viaporin rannikkotykistön alasajo maaliskuussa 1918 ...... 49 JOUNIEEROLA Savon radan työväenkaartien lyhyt sota ...... 64 JUHAPOTERI Lääkintähuolto Suomen vapaussodassa vuonna 1918 ...... 89 CHRISTIANJOKINEN »Georgian legioona», Saksan Kaukasian-retkikunta ja Georgian lyhyt itsenäisyys 1918–1921 ...... 123 MARKUSWAHLSTEIN Rajavartiointia vai keskitysten suojaamista? Puolustusvoimien kaksijakoinen tehtävä vuonna 1918 ...... 148 KARISELEN Suojeluskuntien jääkärit ...... 177 MIKKOTYNI Marsalkan varjot: ylipäällikön henkilösuojaus talvi- ja jatkosodassa ...... 200 MIKKOVIRTA Mig-hävittäjäsotku kylmän sodan kulisseissa 1954 ...... 225 VESATYNKKYNEN 100 vuotta uhkalähtöistä puolustussuunnittelua ...... 248 PASITUUNAINEN Selkeää kasvua itsenäisyyden juhlavuonna – katsaus vuoden 2017 sotahistorialliseen kirjallisuuteen ...... 262 CARL-FREDRIKGEUST Kiinnostus Suomen sotahistoriaan jatkuu Pietarissa ja Petroskoissa – katsaus vuoden 2017 venäjänkieliseen sotahistorialliseen kirjallisuuteen ...... 307 SUOMENSOTAHISTORIALLINENSEURARY – KRIGSHISTORISKASAMFUNDETIFINLANDRF Toimintakertomus vuodelta 2017 ...... 320

8 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 9

Contents

OHTOMANNINEN War of 1918 – Did Research Yield to Controversy about Name .. 5 STEFANBACKLUND Isak Alfthan and Birth of Finland’s Military Intelligence in 1915–1918 ...... 11 OHTOMANNINEN Deactivation of Coastal Artillery of Viapori Sea Fortress in March 1918 ...... 49 JOUNIEEROLA Short War of Workers’ Militia on Savo Railroad ...... 64 JUHAPOTERI Medical Care in Finland’s War of Liberation in 1918 ...... 89 CHRISTIANJOKINEN Georgian Legion, German Caucasus Expedition, and Short Independence of Georgia in 1918–1921 ...... 123 MARKUSWAHLSTEIN Border Control or Delaying Action? First Year of the Finnish Armed Service from two Points of View ...... 148 KARISELEN Jägers in Civil Guard Service ...... 177 MIKKOTYNI Marshal’s Shadows: Commander-in-Chief’s Close Protection during and ...... 200 MIKKOVIRTA Controversial MiG Fighter Purchase of 1954 against Cold War Background ...... 225 VESATYNKKYNEN 100 Years of Threat Assessment and Defense Planning ...... 248 PASITUUNAINEN The Centennial of Independence Boosts Literature on Military History – Review of 2017 Titles ...... 262 CARL-FREDIKGEUST Interest in Finland’s Military History Shows no Sign of Abating in St. Petersburg and Petrozavodsk – Review of Russian Military History Titles Published in 2017 ...... 307 THEASSOCIATIONFORMILITARYHISTORYINFINLAND Annual Report 2017 ...... 320

9 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 10 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 11

STEFAN BACKLUND

(s. 1952), filosofian maisteri, palvellut tutkijana Puolustusvoimien tiedustelulaitoksessa.

Isak Alfthan ja Suomen sotilastiedustelun perustaminen 1915–1918

Puolustusvoimien tiedustelutoiminta on jatkunut Suomessa kes key tyk - settä vuodesta 1918. Jo viikkoja ennen sotatoimien puhkeamista tam mi - kuun lopulla 1918 ryhdyttiin toimenpiteisiin sotilastiedustelun pe rus - tamiseksi kenraali Mannerheimin Päämajaan, jolle Suomen hallitus oli antanut tehtäväksi tasavallan asevoimien johtamisen. Tiedustelun koh - tei na olivat silloin punakaartit sekä Suomeen tukeutuneet Venäjän bol še - vikkihallituksen asevoimat. Viimeisen kotimaisen joukko-osaston Suomen kaartin lakkauttamisen (1905) jälkeen Suomessa ei ollut aktiiviupseeristoa. Tämän seurauksena asevoimien perustamisen toteuttivat Venäjän asevoimissa palvelleet suo - malaiset upseerit, vanhan sotaväen upseerit ja muutama vapaa eh toinen ruotsalainen yleisesikuntaupseeri, ja perustamistoimenpiteet al kaen joh - to esikunnan muodostamisesta olivat puutteellisia ja impro vi soituja. Päämajan tiedustelun hyvä valmius jo sodan alussa poikkesi esi kun - nan muista toiminnoista. Tämän taustana on jääkärien ja aktivistien alul le panema tiedustelutoiminta, jonka perustaminen aloitettiin en sim - mäisen maailmansodan puhjettua. Sen ansiosta Päämajan tiedustelun käy tettävissä oli vuoden 1918 alussa valmis tiedonhankintaverkosto ja johtohenkilöstö, joka oli kouliintunut ensimmäisen maailmansodan aikana. Aktivistit ja jääkärit olivat perustaneet tiedonhankintaa varten kattavan asiamiesverkoston, joka ulottui Pietariin saakka. Kenttä or ga - nisaatio keräsi tietoja Venäjän asevoimien tukeutumisjärjestelyistä, ka lustosta ja erityisesti Suomenlahden rannikkotykistön rakentamisesta. Tiedot välitettiin sekä Ruotsin että Saksan sotilastiedustelupalveluille. Päämajan johtama tiedustelu on jäänyt yllättävän vähälle huo miol le

11 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 12

vuo den 1918 sodan tut ki muk sessa. Niin sanotussa »jääkäri- ja vapaus - sota kirjallisuudessa» ak ti vistien ja jääkäriliikkeen tie dus te lutoimintaa on kuitenkin jonkin verran sivuttu. Kokonaisvaltaisten tutkimusten puuttuminen Suomen sotilas tie dus - telun syntyvaiheista on ilmeistä. Pääasiallinen syy tähän on läh de ai - neis ton puutteellisuus, hajanaisuus ja aikalaiskuvausten ristiriitaisuus. Toi minnan salaisen luonteen vuoksi toimijoilla ei ollut edellytyksiä do - kumentointiin. Tässä artikkelissa pyritään antamaan lisävalaistusta Suo - men sotilastiedustelun perustamisesta.

Aiempi kirjallisuus ja tutkimus

Jääkärien tiedusteluorganisaation perustajan, maisteri ja jääkäri Isak Alfthanin päiväkirjaan ja muistiinpanoihin perustuva I hemliga uppdrag julkaistiin vuonna 1958.1 Teoksen toimitti tohtori Ragnar Numelin, joka oli Päämajan tiedusteluosastolla Alfthanin alaisena vuonna 1918. Teos on vieläkin tärkein tietolähde senaikaisesta tiedustelusta, vaikka kuvaus keskittyy pääosin aikaan 1914–1917 eikä niinkään tie dus te- luosaston toi mintaan sodan aika- na. Siinä on kuvattu seik ka pe räi - sesti tie dus te lu tietojen salattu säh - köttäminen ja kuriiritoiminta sa - moin kuin Alfthanin osal lis tu mi - nen kotikaupunkinsa Viipurin val - taukseen huhtikuussa 1918. Jääkäriliikkeen ja aktivistien joh tohenkilöihin kuulunut mais - teri Pehr Herman Norrmén jul kai - si vuonna 1919 artikkelin Hel sin - Maisteri, jääkärikapteeni Isak Alfthan (1888–1955.). Kuva: Kansallisarkisto. gin suojelus kunnan niin sanotusta tiedonantotoiminnasta. Hän toimi Master of Art, jäger Captain Isak Alfthan (1888–1955). Photo: National punaisen mie hityksen aikana Hel - Archives. singin suojeluskunnan esi kun nas -

12 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 13

sa.2 Norrménin artikkeli käsitteli Helsingin valkoisten ja Päämajan välisiä salaisia len nä tinyhteyksiä. Artikkeli sisältyy Thure Svedlinin toi mit ta - maan teokseen Kamp och äventyr i röda Finland, joka käsitteli valkoisten varain han kin taa, aseiden salakuljetusta ja maanalaista julkaisutoimintaa. Vapaussodan historian komitean vuosina 1921–1925 julkaiseman kuu siosaisen Suomen vapaussota vuonna 1918 -teoksen osa IV käsittelee tiedusteluosaston (tietotoimisto) perustamista Päämajaan. Lyhyt kuvaus painottuu pääosin valkoisten salaisen lennätinyhteyden luomiseen. Teksti perustuu todennäköisesti Norrménilta saatuihin tietoihin. Vuoden 1918 sotaa käsittelevässä tutkimuksessa jääkärien ja valkoisen Päämajan tiedustelua sivutaan muutamissa teoksissa. Eero Elfvengrenin väitöskirjassa (1997) Suomen yleisesikunnan organisaation synty ja va - kiin tuminen vuosina 1918–1925 selvitetään pintapuolisesti tiedustelun asemaa Yleisesikunnan organisaatiossa.3 Isak Alfthanin perustamalla organisaatiolla oli tiiviit yhteydet Ruotsin ja Saksan yleisesikuntien johtamaan tiedusteluun. Ruotsin yleis esi kun - nan ulkomaaosaston (Generalstabens utrikesavdelning) tiedustelua Suo messa on käsitelty Jan Ottossonin ja Lars Magnussonin kirjassa Hemliga makter.4 Teos on tieteellinen tutkimus, jonka lähdeaineistona on käytetty Ruotsin yleisesikunnan arkistoa. Kirjassa käsitellään Ruotsin sotilastiedustelun perustamisvaiheita vuonna 1905 ja Venäjään suun nat - tua tiedustelua ensimmäisen maailmansodan aikana. Isak Alfthanin niin sanotun Tukholman tietotoimiston toimintaa kä - sitellään Matti Lackmanin teoksessa Suomen vai Saksan puolesta.5 Lack - man tarkastelee tietotoimiston ja jääkärien yhteistoimintaa Saksan me - ri voimien esikunnan (Admiralitetsstab) tiedustelun edustajien kanssa Tukholmassa. Saksan merivoimien esikunnan tiedustelu oli jääkärien pääasiallinen yhteistyöosapuoli. Tiedustelun edustajat värväsivät jää kä - reitä suorittamaan sabotaasitekoja Venäjän asevoimien varikoille etenkin Pohjois-Suomessa. Myös Risto Ropponen käsittelee Tukholman tieto - toimiston toimintaa teoksessaan Ruotsi ja Venäjän vaara 1914–1917.6 Punaisen Suomen historia 1918 -teossarjaan kuuluvassa Jussi T. Lap - pa laisen tutkimuksessa Punakaartin sota 1 käsitellään myös punakaartin organisoimaa tiedustelutoimintaa ja viestitoimintaa. Tässä yhteydessä sivutaan valkoisten suorittamaa kuuntelutiedustelua ja rintama tie dus - telua vertaamalla sitä punakaartin vastaavaan toimintaan.7 Tämän artikkelin keskeisimmät arkistolähteet ovat Tukholman tieto -

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 13 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 14

toi miston asiamiesraportit vuosilta 1916–1917 sekä Päämajan tie dus - teluosaston vastaanottamat raportit vuoden 1918 sodan aikana. Tuk- hol man tietotoimiston agenttiraportteja on sekä Tukholman sota-ar kis - tossa että Kansallisarkiston Päämaja 1918 -kokoelmassa, joissa mo lem - missa on myös kopioita Saksan yleisesikuntaan lähetetyistä sak san kie - lisistä raporteista. Pääasiallisia arkistolähteitä ovat Päämajan tie dus telu- osaston ja operatiivisen osaston arkistot. Aineisto koostuu lähinnä len - nä tinsanomien käsinkirjoitetuista konsepteista sekä jouk ko jen lä het tä - mistä sanomista. Päämajan arkiston sekavuuden takia tie dustelua kos ke - via asiakirjoja saattaa löytyä yllättävistäkin paikoista, esimerkiksi Ken - raaliohjaamon ja kenraalitarkastajan arkistosta.

Ruotsin turvallisuuspoliittinen asema Itämeren alueella ennen maailmansotaa

Ensimmäisen maailmansodan alussa Ruotsi oli monella tavalla luon - nollinen tukeutumisalue suomalaisten aktivistien poliittiselle toiminnalle ja myös sotilaalliselle valmistautumiselle. Ruotsin ulkopoliittista kes kus - telua olivat jo pitkään hallinneet suhteet Venäjään ja Saksaan. Helmikuun manifesti vuonna 1899 ja Venäjän asevoimien vahvistaminen Suomessa vuoden 1908 jälkeen aiheuttivat Ruotsissa lähes paniikinomaisen russo - fobisen reaktion. Jo Suomen rautatieverkon laajentaminen 1890-luvulla tulkittiin Venäjän offensiiviseksi toimenpiteeksi, jonka päämotiivina pidettiin strategisen joukkojenkuljetuskyvyn parantamista suur hyök - käystä varten Ruotsiin. Venäläistämistoimet ja asevoimien vahvistaminen Suomessa vai kut ti - vat voimakkaasti Ruotsin yleiseen mielipiteeseen. Suomen suu ri ruh ti - naskunnan erityisasema Venäjän keisarikunnan yhteydessä tiedostettiin, ja Suomen katsottiin olevan puskurialue. Tämän seurauksena Ruotsin puolustusedellytysten katsottiin huonontuneen merkittävästi.8 Yksi russofobian ilmentymä Ruotsissa oli Venäjän-vastainen lehdistö- ja pamflettipropaganda. Sen pääväittämä oli, että Venäjän imperiumi pyrki saamaan haltuunsa jäättömän sataman Pohjois-Norjan ran nik ko - alueelta. Muurmannin ratahanke aloitettiin vasta maailmansodan sy tyt - tyä, ja rata otettiin käyttöön vuoden 1916 marraskuussa.9 Venäjän ase - voimien vahvistaminen Suomessa tulkittiin tukeutumisalueen val mis -

14 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 15

teluksi Skandinaviaan ja Atlantin jäättömille rannikkoalueille suun - nattavalle operaatiolle. Pelkoja Venäjän laajentumispyrkimyksiä kohtaan ruokki käsitys, jonka mukaan Ruotsiin ja Norjaan kohdistui järjestelmällistä vakoilutoimintaa. Jatkuvat »paljastukset» ylläpitivät syvää epäluuloa Ruotsin yleisessä mie - li piteessä. Vakoiluepäilyt kärjistyivät syksyllä 1913, kun Venäjän Tukholman- sotilasasiamiestä, everstiluutnantti Peter Assanovitšia syytettiin agent ti- verkoston perustamisesta Ruotsin armeijaan. Muutama Assa no vitšin värväämä henkilö pidätettiin, ja sotilasasiamies poistui pikaisesti Ruot - sista. Tässäkin tapauksessa Venäjän-vastaiset piirit hyödynsivät tapausta täysimääräisesti. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Ruotsin hallitus pyrki yllä - pitämään maan perinteistä puolueettomuuspolitiikkaa. Maan muut johtavat piirit olivat kuitenkin avoimesti saksalaismyönteisiä. Ruotsin hallituksen puolueettomuuslinja ei vakuuttanut Britanniaa ja Ranskaa, sillä Ruotsi taipui jo sodan alussa Saksan painostukseen esimerkiksi sammuttamalla majakoiden valot ja poistamalla meriviitat Öölannin eteläpuolelta vaikeuttaakseen Britannian laivaston sukellus - veneiden tunkeutumista Itämerelle. Ruotsi myös kielsi sotamateriaalin kauttakuljetukset Venäjälle, mikä vaikutti välittömästi Britannian ja Ranskan Venäjän-vientiin.10 Ruotsin kuningashuoneella oli avioliittojen kautta läheiset suhteet Sak san keisari Wilhelm II:n hoviin jo Oscar II:n hallituskaudesta (1872– 1907) lähtien. Myös hänen seuraajansa, kuningas Kustaa V:n (1907– 1950) puoliso, kuningatar Victoria sitoi Bernadotten suvun Saksan vai - kutuspiiriin. Kuninkaan kannanotot sodan puhjettua olivat selvästi kes - kusvaltojen puolella, mikä herätti syvää epäluuloa Venäjän ulko po liit ti - sen johdon piirissä. Venäjällä epäiltiin jopa, että Ruotsin laivasto suun - nitteli sodan alussa yhteistä operaatiota Saksan laivaston kanssa. Ruotsin asevoimat, hovi ja niin sanottu ulkopoliittinen eliitti olivat avoimessa oppositiossa hallituksen puolueettomuuspolitiikkaa vastaan. Upseeristo piti esikuvanaan Saksan armeijan organisaatiota ja preussi laista henkeä. Yleisesikuntaupseerien keskuudessa saksalaissuuntaus oli erityisen selvä. Bolševikkihallitus julkisti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ve nä - jän yleisesikunnan sodanaikaiset liikekannallepano- ja ope raatio suun- ni telmat. Niistä ilmeni, että Venäjä valmistautui torjumaan Saksan ja

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 15 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 16

Ruotsin yhteistä maihinnousuoperaatiota, jonka tavoitteena olisi ete - neminen Karjalan kannaksen kautta Pietariin. Venäjän vah ven nustoimet Suomessa olivat siten pääasiallisesti puolustuksellisia. Venäjän epäluulot Ruotsia kohtaan olivat niin syvään juurtuneita, että Venäjän laivaston risteilijäosasto sai heti sodan puhjettua käskyn purjehtia Ruot sin alue - vesiä kohti. Osaston käskettiin kuitenkin palata Kronstadtiin ennen saapumistaan Ruotsin aluevesille.11

Jääkäritiedustelun valmisteluvaihe Tukholmassa

Tukholmaan tukeutuneista suomalaisten poliittisista organisaatioista merkittävin oli Suomen Vapauttamisen ulkomaanvaltuuskunta, jonka toiminta käynnistyi kesällä 1916. Tämän niin sanotun Tukholman-val - tuuskunnan tehtäviin kuului jääkärivärväys- ja etappitoiminnan ohella myös tiedustelutoiminnan koordinoiminen Saksan tiedustelun kanssa. Myös ensimmäiset yhteydenotot sotilaskoulutuksen käynnistämiseksi suomalaisille vapaaehtoisille tehtiin Ruotsin sotilasviranomaisille. Voi - daan sanoa, että jääkärivärväys ja tiedustelutoiminta kulkivat alusta lähtien käsi kädessä. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Saksan sotilastiedustelu vahvisti toimintaansa liittoutumattomissa maissa. Saksan Tukholman- sotilasasiamiehen, majuri Carlo von Aweydenin esimieheksi siirrettiin Pietarin lakkautetusta sotilasasiamiestoimistosta kommodori Reinhold von Fischer-Lossainen. Samalla Venäjällä tehostettiin agentti- ja sabo - taa sitoimintaa, jota johtamaan perustettiin nimellisesti kaupallisia toi- mistoja.12 Saksan salaista toimintaa Suomessa ja Skandinaviassa koordinoimaan perustettiin Tukholmaan niin sanottu »Lassenin toimisto», joka toimi merivoimien tiedustelun alaisuudessa. Toimiston perustaja, ko men ta ja - kapteeni Adolf Lassen oli virallisesti kaupallinen avustaja. Lassenin toi - miston palveluksessa oli useita suomalaisia aktivisteja ja jääkäreitä, jotka koulutettiin sabotoimaan ympärysvaltojen huoltokuljetuksia Pohjois- Norjan satamista Suomen kautta Venäjälle.13 Isak Alfthan ja toinen aktivisti G. A. Gripenberg matkustivat syys - kuussa 1914 Tukholmaan, missä he olivat yhteydessä Ruotsin yleis esi - kuntaan ja neuvottelivat Saksan sotilas- ja laivastoasiamiehen, kom mo -

16 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 17

dori von Fischer-Lossainenin kanssa. Syksyn aikana Alfthan kävi Tuk - hol massa toistamiseen maisteri J.W. Snellmanin14 kanssa selvittämässä mahdollisuuksia sotilaskoulutuksen aloittamiseksi suomalaisille va paa - ehtoisille Ruotsissa. Vuoden 1915 alussa hän matkusti uudelleen Ruotsiin Snellmanin ja maisteri Runar Appelbergin kanssa ylioppilasdelegaatiossa, jonka tehtävänä oli valistaa Uppsalan yliopiston akateemista nuorisoa Suomen poliittisesta tilanteesta. Ruotsissa oli aktivistien poliittiselle toiminnalle otollinen toimintailmapiiri, mitä käytettiin määrätietoisesti hyväksi.15 Helsingin jääkärivärväystä johtamaan perustettiin syksyllä 1915 Lii - san kadulle niin sanottu »Helsingin metsätoimisto». Toimiston perustajat, Pfadfinderit Ragnar Heikel ja Edvard Bruhn sekä myöhemmin toi min - taan liittynyt Erik Malmberg tiedustelivat myös Saksan merivoimien esi kunnan toimeksiannosta Helsingin laivastotukikohtaa.16 Joulukuussa 1915 santarmit vangitsivat Edvard Bruhnin, joka näin ollen oli en sim - mäi nen vangittu jääkäri. Kuulusteluissa hän paljasti värväystoiminnan, minkä seurauksena Heikel ja Malmberg joutuivat pakenemaan Ruotsiin. He jatkoivat toimintaa Haaparannassa Lassenin toimiston alaisuudessa tehtävänään sabotoida Ruijan ja Muurmannin alueen satamia. Myös Eero Heickell osallistui aktiivisesti Haaparannan jääkärivärväykseen ja tiedustelutoimintaan.17

Tukholman tietotoimiston toiminta 1915–1917

Ruotsin ja Norjan unionin hajoaminen vuonna 1905 antoi alkusysäyksen Ruotsin sotilastiedustelun perustamiselle. Maiden välisen selkkauksen alkuvaiheessa sekä ulkoministeriössä että yleisesikunnassa todettiin tiedustelutietojen riittämättömyys. Kriisin aikana luotiin tyhjästä Nor - jan-vastaiselle raja-alueelle asiamiesverkosto, jonka hyöty oli hyvin ky - seenalainen. Myös yleisesikunnan ja merivoimien organisaatioiden keskinäinen kilpailu vaikeutti toimintaa. Unionin hajoamisen jälkeen jatkettiin Norjaan suunnattua tiedustelua ja samanaikaisesti käyn nis tet - tiin Venäjään kohdistettu tiedustelu. Vuonna 1907 toiminnot yhdistettiin yleisesikunnan tiedustelutoimistoksi, ja maailmansodan aattona kaikki tiedustelun resurssit valjastettiin Venäjän seurantaan.18 Jo ennen sodan alkua Ruotsin yleisesikunta oli yrittänyt värvätä ah ve -

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 17 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 18

nanmaalaisia asiamiehiä siinä onnistumatta. Kantaväestön tuntemat ruotsalaiset turistit ja muut matkaajat onnistuivat paremmin tie don - hankinnassa. Myös Turkuun tukeutuneet asiamiehet onnistuivat hank - kimaan tietoja Ahvenanmaalle sijoitetuista venäläisistä joukoista. Sak - salla, Ruotsilla ja jääkäriliikkeellä oli näin ollen yhteinen intressi tie dus - teluverkoston perustamiseksi Suomeen.19 Isak Alfthan suoritti maisterin tutkinnon jälkeen täydentäviä kan san - ta loustieteen opintoja muun muassa Uppsalan yliopistossa vuonna 1912. Hän solmi suhteita ruotsalaisiin aktivistisiin oikeistopiireihin ja to den - näköisesti myös yleisesikuntaupseereihin, joiden kautta hän sai kon - takteja Tukholmassa Saksan merivoimien esikuntaan. Ruotsissa toimiva Saksan tiedustelu oli merivoimien vastuulla, ja sen pääkohteena olivat Venäjän Itämeren laivasto sekä Suomeen sijoitetut venäläiset asevoimat. Lisäksi Saksan tiedustelu rekrytoi jääkäreitä kesken palve luksen Lock - stedtin leiriltä suorittamaan myös väkivaltaista tiedustelua ja sabotaasia Suomessa. Jo ennen Alfthanin yhteydenottoja pohjalainen aktivisti Konrad Westlin oli värväytynyt saksalaisten salaiseen toi min taan.20 Alfthan matkusti ensimmäisten jääkärien joukossa Saksaan hel mi - kuussa 1915 niin sanotulle Pfadfinder-kurssille Lockstedtin varus kun - taan. Jo huhtikuun puolivälissä 1915 hän joutui keskeyttämään kurssin ja matkusti Berliinissä toimivan jääkäriliikkeen taustavaikuttajan Fritz Wetterhoffin pyynnöstä Tukholmaan organisoimaan jääkäriliikkeen tiedustelua Suomessa. Tukholmassa Alfthan jatkoi yhteydenpitoa ruot - sa laisiin aktivistipiireihin sekä neuvotteli Saksan ja Ruotsin so ti las tie- dustelun järjestämisestä Suomessa. Saksan merivoimien tiedustelu tuki Alfthanin organisaation perustamista avokätisesti, sillä Saksan oman tiedusteluverkoston rakentaminen Suomeen olisi ollut vaikeaa.21 Vuoden 1915 aikana Alfthan perusti Tukholmaan keskuksen (Tuk hol - man tietotoimisto), jonka tehtävänä oli Suomessa tapahtuvan tiedustelun johtaminen. Toimisto vastaanotti tiedusteluraportit Suomessa toimivilta asiamiehiltä ja toimitti ne edelleen Ruotsin ja Saksan soti las tie dus te lu - elimille. Alfthanin johtamassa toimistossa palveli myös maisteri J. W. Snellman.22 Isak Alfthanin johtama Tukholman tietotoimisto ryhtyi yhdessä Ruot - sin tiedustelun kanssa rakentamaan kattavaa asiamiesverkostoa, jonka painopiste oli Etelä-Suomessa. Niin sanottu Alfthanin–Snellmanin ver - kosto oli todennäköisesti tärkein, sillä sen vastuulla oli Suomenlahden

18 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 19

rannikkopuolustuksen tiedustelu sekä suurten rautatiesolmukohtien joukkojenkuljetusten seuranta. Tämä verkosto oli myös kokenein ja am - mattitaitoisin. Lisäksi Ruotsin yleisesikunta organisoi kaksi muuta ver kostoa, Pohjois-Suomesta vastaavan Ruthbergin verkoston ja Pie ta - rista vastaavan Ramqvistin verkoston. Insinööri Ramqvist asui Pietarissa ja oli Graham & Sons -hissiyhtiön palveluksessa. Hänen tehtävänään oli rautatieliikenteen seuranta ja ennakkovaroituksen antaminen Suomeen suuntautuvista joukkojensiirroista. Ramqvistille oli myös annettu teh - tä väksi Nevajoen rautatiesillan tuhoaminen mahdollisen Ruotsiin koh - distuvan liikekannallepanon yhteydessä. Annettu tehtävä oli erittäin vaativa, eikä sen valmisteluista ole tietoja.23 Jääkäriliikkeen tiedustelu Suomessa sekä Saksan ja Ruotsin tiedustelu toimivat siinä määrin symbioosissa, että voidaan puhua yhteisestä or ga - ni saatiosta. Suomesta lähetetyt raportit, jotka yleensä oli laadittu ruot - sinkielisinä, lähetettiin Tukholman tietotoimistosta Ruotsin yleis esi - kunnan ulkomaaosastolle, ja Saksaan toimitetut raportit käännettiin saksaksi. Tiedusteluilmoitusten välittäminen Suomesta Tukholman tieto toi - mis tolle salassa Venäjän tiedustelupalvelujen valvomien silmien alla oli ongelmallista. Koska lennättimen käyttö oli käytännössä poissuljettu, oli käytettävä postia tai kuriireja. Yleisin toimintatapa oli näkymättömällä musteella kirjoitettujen postikorttien lähettäminen. Kortissa oli esi mer - kiksi onnentoivotus merkkipäivän johdosta, ja osoitteeksi pantiin Ruot - sin yleisesikunnan ulkomaaosaston käyttämä peiteosoite. Kortin kuva - puolelle kirjoitettiin näkymättömällä musteella tiedusteluilmoitus, jonka vastaanottaja sai lukukelpoiseksi kemiallisella liuoksella. Posti merkin sijoituksesta vastaanottaja pystyi päättelemään liuoksen laadun. Korttien käyttö rajoitti sanomien pituutta, joten pitkien sanomien välittämiseen käytettiin kuriireja.24 Lisäksi Ruotsin pääkonsulinviraston dip lo maat ti - postiyhteyttä käytettiin ainakin Alfthanin viestien sekä Hel singissä toi - mivien agenttien tiedusteluraporttien välittämisessä.25 Säilyneistä raporteista merkittävä osa käsittelee Venäjän asevoimien joukkojen vahvuuksia Etelä-Suomen suurimmissa venäläis varus kun - nissa. Raporteissa luetellaan yksityiskohtaisesti sotilaiden ja raskaan kaluston lukumääriä sekä rykmenttien numeroita. Eräistä raporteista käy ilmi, että tietolähteinä oli todennäköisesti käytetty junakuljetusten rahtiasiakirjoja, jotka olivat ilmeisesti peräisin asemapäälliköiltä ja lii -

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 19 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 20

ken nepäälliköiltä. Rautatievirkamiesten ohella onnistuttiin vär vää mään myös muutamia lääninhallitusten virkamiehiä.26 Tukholman tietotoimiston raporteissa esiintyy varsinkin vuoden 1917 syksyllä asiamies Wolkoff, joka raportoi Pietarista. Hän raportoi venä - jäk si, ja raportoinnin painopiste oli joukkojenkuljetuksissa Pietarin rautatieasemilta. Tiedot olivat yksityiskohtaisia, ja Wolkoff jatkoi ra por - tointia helmikuuhun 1918 saakka.27 Tammikuun alussa Wolkoff raportoi saksalaisille seitsemän venäläisen jalkaväkirykmentin kuljetuksista Riian rintamalle Latviaan. Raportit käännettiin todennäköisesti Tukholman tietotoimistossa ja lähetettiin Saksan yleisesikuntaan.28 Tiedustelun johtaminen edellytti pitkiä oleskelujaksoja Suomessa. Alfthan kävi Viipurissa lokakuussa 1916, mutta palasi kotikaupunkiinsa vasta sen valtauksen yhteydessä 28.4.1918. Vuoden 1917 aikana hän käyt - ti merireittiä Ruotsin itärannikolta Ahvenanmaalle ja Saaristomeren kautta mantereelle. Matkat olivat vaarallisia, sillä Venäjän merivoimat partioivat jatkuvasti rannikon tuntumassa. Tämän ohella venäläisten tiedustelupalvelu ja santarmilaitos olivat tietoisia Alfthanin toiminnasta ja olivat jatkuvasti hänen kintereillään. Sodan aikana Ruotsin itärannikon majakat eivät yleensä olleet toiminnassa, mutta Alfthanin paluumatkan turvaamiseksi Ruotsin merenkulkuviranomaiset sytyttivät Väddön Under stenin majakan.29 Suomessa Alfthan toimi pääasiallisesti Helsingissä 1915–1917, mutta hän teki useita tiedustelumatkoja Pietariin. Hänellä oli sukulaissuhteiden kautta upseerikontakteja Pietarissa ja muualla Venäjällä. Hänen setänsä, eversti Max Alfthan, joka oli Suomen sotaväen viimeinen esi kunta pääl - lik kö ja toimi Uudenmaan läänin kuvernöörinä 1905–1910, järjesti todennäköisesti veljenpojalleen arvokkaita yhteyksiä venäläisiin yleis esi - kunta upseeripiireihin.30 Vaikka pääosa Tukholman tietotoimistoon raportoidusta materiaalista oli taktis-operatiivista, Alfthan onnistui välittämään myös strategista tietoa ja arvioita. Keväällä 1916 Pietarin upseeripiireissä liikkui itse pin - taisia huhuja Britannian suunnitelmista suuren laivasto-osaston lä het tä- miseksi Itämerelle ja samanaikaisen maahyökkäyksen käyn nis tä mi seksi Norjan kautta Ruotsiin. Alfthan raportoi venäläisten yleis esi kun ta up - seerien käsityksistä, joiden mukaan Venäjä tukisi Britannian sotatoimia hyökkäämällä Ruotsiin. Kevään aikana Venäjän asevoimia Pohjois-Suo - messa vahvistettiin ja Savonlinnan–Jyväskylän poikkiradan ra kennustöi-

20 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 21

tä kiirehdittiin. Venäjän ja Britannian hyök käys aikeista ei ole todennettua tutkimustietoa. Ruotsin poliittisen ja so ti laallisen johdon ristiriitainen viestintä ruokki todennäköisesti tä mänkaltaisia spekulaatioita.31 Toukokuun alussa 1916 Alfthanin organisaatio ilmoitti, että Viipurin lääninhallitus oli saanut käskyn valmistella majoitustiloja kaupunkiin siirrettävälle 270 sotilaan vahvuiselle esikunnalle. Muutaman päivän kuluttua raportoitiin, että kysymyksessä oli 6. Armeijan esikunta Pie ta - rista. Saksan yleisesikunnassa siirtoa pidettiin epätodennäköisenä. Vii - puriin saapui kuitenkin vähintäänkin osia esikunnasta tai muita ala - johtoportaita. 6. Armeijan esikunta pysyi Pietarissa, mutta siirrettiin Romanian vastaiselle rintamalle joulukuussa 1916.32 6. Armeijaan liit ty - neet toimenpiteet vahvistavat kuitenkin käsitystä, jonka mukaan Bri - tan nia ja Venäjä suunnittelivat toimia Ruotsin pitämiseksi Saksan vai ku - tus piirin ulkopuolella. Saksan ja Alfthanin organisaation yhteisiä päämääriä kuvastaa, että tiedustelu ulotettiin myös Suomen lähialueen ulkopuolelle. Keväällä 1916 Alfthan välitti Saksaan ennakkovaroituksen Venäjän suunnittelemasta suurhyökkäyksestä Saksan ja Itävalta-Unkarin rintamalla Ukrainan alueella. Kesäkuussa alkanut niin sanottu Brusilovin suurhyökkäys mursi Itävalta-Unkarin rintaman Ukrainan alueella ja lamautti asevoimien taistelukyvyn sekä esti Romanian liittymisen keskusvaltojen puolelle. Venäjän asevoimien painopisteen siirtymisen myötä siirrettiin myös Suomesta rykmenttejä eteläiselle rintamalle ja Suomeen sijoitettujen joukkojen määrä väheni huomattavasti. Tiedot ennakkovaroituksesta perustuvat Alfthanin antamiin tietoihin, joille ei kuitenkaan löydy tukea muusta kirjallisuudesta tai tutkimuksista.33 Syksyllä 1917 aktivistien tiedustelutoiminta tehostui merkittävästi. Helmikuun vallankumouksen ja varsinkin lokakuun vallankumouksen aiheuttama kurin höltyminen Helsingin laivastotukikohdassa tarjosi hyvät mahdollisuudet mielialojen tarkkailuun ja myös operatiivisten tietojen hankkimiseen. Helsingissä asiamiehet suorittivat tiedustelua Itämeren laivaston matruusien ja alipäällystön suosimissa kapakoissa. Yleislakko Suomessa 14.–20.11.1917 johti poliittisen väkivallan eska - loi tumiseen sekä punaisten ja valkoisten kaartien perustamiseen. So sia - li demokraattisen puolueen johto menetti vähitellen otteen radikali soi - tuneista punakaarteista, jotka toimivat itsenäisesti paikallisella tasolla. Punakaartit saivat aseita venäläisiltä joukoilta sekä luovutusten että yk -

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 21 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 22

sittäisten sotilaiden myyntien kautta. Syksyn aikana Alfthanin o rga ni - saation tiedustelua kohdistettiin yhä enemmän punakaartien organi - saatioon, aseistamiseen sekä kaartien ja venäläisten joukkojen yhteis - toimintaan. Helsingin laivastotukikohdassa Kruunuvuorenselällä oli ankkurissa neljä juuri valmistunutta Gangut-luokan taistelulaivaa, jotka olivat Ve - näjän laivaston iskukykyisimmät taistelualukset. Syksystä 1917 lähtien Alfthanin organisaatio raportoi alusten operatiivisen kyvyn jatkuvasta heikentymisestä, joka johtui vallankumouksellisen miehistön suo rit ta - mista päällystön tapoista ja miehistön karkuruudesta.34 Asiamiesverkosto keskitettiin Helsingin ohella suurimpiin varus kun - ta kaupunkeihin ja rautatiesolmukohtiin Viipuriin, Riihimäelle ja Tam - pereelle. Varsinkin Viipuri ja Riihimäki olivat tärkeitä tiedusteltaessa joukkokuljetuksia. Asiamiehet raportoivat salanimillä, joista muutamien identiteetti on tiedossa. Alfthan käytti salanimeä Kallerman jo vuodesta 1915, ja se vakiintui siinä määrin, että hänen salanimeään käytettiin sodan aikana myös Päämajan sisäisessä kirjeenvaihdossa. Etelä-Suomen verkoston johtaja oli insinööri Yrjö Ahnger (salanimellä Gran), jolle Alfthan luovutti johtovastuun Viipurissa lokakuussa 1916.35 Ahnger lähetti pelkästään loppuvuoden 1917 aikana noin 50 ilmoitusta, joista suurin osa koski Venäjän laivaston alusten tukeutumista Helsinkiin ja maavoimien joukkojen määrää ja kalustoa pääkaupunkialueella. Ahnger oli Alfthanin ohella asiamiesverkoston tärkein ja taitavin tiedustelija.36 Eero Heickell (vuodesta 1927 Kuussaari), joka vuorotteli Alfthanin kanssa tiedusteluosaston päällikön tehtävässä, käytti salanimeä Ek. Hel - singin suojeluskunnan tiedusteluosaston perustaja ja päällikkö, maisteri, jääkäri Pehr Herman Norrmén toimi tiiviissä yhteistyössä Alfthanin kans sa punaisten miehityksen aikana Helsingissä helmikuussa 1918. Norrmèn käytti salanimeä Jansson, ja suojeluskunnan tiedusteluosasto oli »Janssons byrå». Alfthanin organisaation ruotsinkielisyys luon nol - lisesti edesauttoi yhteistyötä Ruotsin yleisesikunnan kanssa. Aiemmin mainittu agentti Wolkoff raportoi venäjäksi. Asiamiesverkoston raportointi oli aktiivista keväästä 1917 lähtien so - dan alkuun saakka. Alfthanin organisaation ansiosta Ruotsin ja Saksan so tilastiedustelulla oli hyvät tiedot Venäjän asevoimista Suomessa. Pietari Suuren merilinnoituksen rannikkotykistöpattereiden asemat ja tykkien ominaisuudet olivat aktivistien tiedustelun kohteina jo vuodesta 1916.

22 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 23

Suomenlahden rannikkotykistölinnakkeet olivat sekä Ruotsin että Saksan asevoimien erityisen mielenkiinnon kohteina ensimmäisen maailmansodan aikana. Agenttiraportti Katajaluodon linnakkeesta. vuodelta 1917. Piirros on todennäköisesti rakennustöitä suorittaneen suomalaisen urakoitsijan tekemä. Kuva: Kansallisarkisto.

Coastal artillery fortifications located along the coast of the Gulf of Finland were of particular interest to both Swedish and German armed forces in World War II. A 1917 agent report on the installation in Katajaluoto. The sketch was probably made by a Finnish constructor employed on the site. Photo: National Archives.

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 23 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 24

Täten sekä Ruotsin että Saksan merivoimat saivat yksityiskohtaisia tietoja Etelä-Suomen rannikkoalueen meripuolustuksesta.

Päämajan johtaman tiedustelun perustaminen 1918

Aktivistien vuonna 1915 perustaman Sotilaskomitean tehtävänä syksyn 1917 kärjistyneessä sisäpoliittisessa tilanteessa oli asevoimien pe rus ta - minen ja yleisen asevelvollisuuden toteuttaminen. Senaatin päätöksellä Sotilaskomiteasta tuli 7.1.1918 valtiollinen elin, jonka puheenjohtajaksi valittiin 15.1. kenraaliluutnantti Mannerheim, ja pian tämän jälkeen senaatti nimitti hänet ylipäälliköksi 28.1. Puheenjohtajanimityksen jäl - keen Sotilaskomiteasta päätettiin muodostaa esikunta, mutta sen toi - min taa pidettiin mahdottomana punaisten kontrolloimassa Hel sin gis - sä. Sen vuoksi Mannerheim ja Sotilaskomitean keskeiset jäsenet mat - kustivat Vaasaan 18.1. muodostaakseen esikunnan valkoisten kes kei selle tukialueelle. Esikunta, josta jo sodan alussa helmikuussa käytettiin nimitystä Pää - maja, muotoutui vaiheittain sodan vaatimusten mukaan. Esi kun ta - päällikkö oli sodan alussa eversti Martin Wetzer, jonka lähin alainen oli päämajoitusmestari, ratsumestari Hannes Ignatius. Pää ma joitusmestarin vastuualueeseen kuuluivat joukkojen sijoitus, tilastotiedot joukkojen toimialueesta, karttojen hankinta, viestiliikenne ja tiedot vi hol lisesta. Jo alustavassa organisaatiossa tammikuun lopulla pää ma joi tus mestarin alaisuudessa toimi tiedustelutoimisto (spanings-afdelningen).37 Pää ma - joi tusmestari johti tiedustelutoimintaa helmikuun ajan, minkä jälkeen tiedusteluosaston päälliköt Heickell ja Alfthan johtivat toimintaa. Tie - dus te lu osastoa nimitettiin myös tietotoimistoksi, todennäköisesti Tuk - holman tietotoimiston nimen peruina. Sodan alussa Päämajan osastojen suomenkieliset nimitykset vaihtelivat jo pelkästään sen takia, että ruotsi oli vakiintunut virkakieli ja valtaosa Päämajan up seereista oli ruotsin - kielisiä. Päämajan uudessa 15.2. vahvistetussa organisaatiossa Yleisesikunnan alaisuudessa oli päämajoitusmestarin osasto, esikuntatoimisto, hen ki lös - tö osasto ja komendantin virasto. Päämajoitusmestarin osastoon kuu lui - vat operatiivinen toimisto, tiedustelutoimisto, yhteystoimisto ja topo - grafinen toimisto. Toimistoista käytettiin nimitystä »detaljen».38

24 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 25

Jo ennen sotatoimien aloittamista laadittiin päämajoitusmestarin käskystä niin sanottuja kiertokirjeitä (cirkulär) johtamisen kannalta kes - keisiltä alueilta, kuten tiedustelusta, viestiliikenteestä ja topografiasta. Ensimmäisessä kiertokirjeessä, joka oli päivätty 22.1.1918, suo je lus kun - tien piiripäälliköitä käskettiin hankkimaan rohkeita ja ovelia henkilöitä tiedustelijoiksi, joiden tehtävänä olisi hankkia tietoa vihollisen dis lo kaa - tiosta, vahvuudesta, aseistuksesta ja joukkojen liikkeistä. Erityisen tär kei - tä olivat tiedot Viipurin, Viaporin ja Porkkalan linnoituksista sekä tiedot Venäjän laivastosta. Kiertokirjeessä mainittiin tiedustelun kohteiksi erik - seen Venäjän asevoimat ja punakaartit. Piiripäälliköitä käskettiin ra por- toi maan Päämajaan säännöllisesti viikoittain. Kiertokirje numero 1 on Päämajan ensimmäinen tiedustelua koskeva asiakirja.39 Jääkärien Vaasaan 18.2. saapuneeseen etukomennuskuntaan kuului kenraali Paul von Gerichin veli Walter von Gerich, joka oli saanut Sak - sas sa tiedustelu- ja sabotaasikoulutuksen. Gerich perusti kesällä 1917 Norjaan sabotaasiryhmän, jolle hän toimitti diplomaattisen kos ke mat - tomuuden suojaamana räjähteitä. Niiden avulla oli tarkoitus tuhota ym - pärysvaltojen aluksia norjalaisissa satamissa. Norjan po liisi vi ran omaiset karkottivat Gerichin Saksaan, ja hänen ryhmänsä jäsenet tuo mittiin vankeusrangaistuksiin. Gerich palveli kaksi viikkoa Päämajassa Seinäjoella, jossa hänelle to - dennäköisesti tiedustelutaustansa ansiosta annettiin tehtäväksi laatia suunnitelma tiedustelutoiminnan organisoimiseksi. Hänen 24.2. päivätty muistionsa Förslag till inrättande af underrättelseväsen on kolmen sivun pituinen asiakirja, jossa esitetään perustettavaksi niin sanotun tie dus te - lukeskuksen alaisuuteen 16 alueellista toimistoa suurimpiin kau pun - kei hin sekä Pietariin, Tukholmaan ja Haaparantaan. Gerichin asiakirjalla ei ollut käytännön merkitystä Päämajan tiedustelun jär jes telyille.40 Hänet siirrettiin Satakunnan rintamalle eversti Ernst Linderin esikuntaan. On todennäköistä, että Gerich tiedusteli Päämajassa Saksan merivoimille, minkä vuoksi Mannerheim siirsi hänet rintamatehtäviin.41 Tammikuun alussa 1918 kenraali Mannerheim ilmoitti Tukholman tietotoimistolle, että perustettavaan esikuntaan tarvitaan tiedustelualan asiantuntija johtamaan tiedustelutoimintaa. Isak Alfthan oli kiistatta sopivin henkilö tähän tehtävään, ja hän matkusti Tukholmasta 15.1. Tornion kautta Helsinkiin, jonne saapui 20.1. Perillä hän totesi, että Man - nerheim esikuntineen oli siirtynyt Vaasaan kaksi päivää aikaisemmin

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 25 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.36 Sivu 26

18.1. Helsingin punakaartin julistettua vallankumouksen alkaneeksi 27.1. Alfthan päätti, että oli tärkeämpää jäädä Helsinkiin johtamaan jo toi mi - vaa asiamiesverkostoa kapinallisten ydinalueella. Helsingistä käsin Alfthan laati salanimellään Kallerman lukuisia tie - dus teluilmoituksia, joista osa lähetettiin Tukholmaan. Häntä kiinnosti erityisesti Itämeren laivaston henkilöstön tuki Helsingin punaiselle kaartille. Hän raportoi venäläisten matruusien laajasta sotaväsymyksestä, sotilaskarkuruudesta, kiistoista sekä eräiden ikäluokkien kotiuttamisesta. Itämeren laivaston vallankumouksellinen keskuskomitea Tsentrobalt kannusti matruuseja osallistumaan punakaartien taisteluun Suomen porvaristoa vastaan. Matruusien suhtautuminen punaisten pyrkimyksiin oli kuitenkin välinpitämätöntä, ja useat yksittäisten taistelualusten alus - komiteat esittivät julkilausumia, joissa kehotettiin puolueettomuuteen Suomen valtataistelussa. Alfthanin saamien tietojen mukaan matruusit luovuttivat kuitenkin huomattavia määriä aseita ja ampumatarvikkeita punakaartilaisille ja monet osallistuivat siviilipukuisina kaartien toimintaan. Alfthan arvioi, että Itämeren laivaston operaatiokyky oli lähes olematon.42 Alfthan toimi tarmokkaasti punaisessa Helsingissä 20.1.–20.2.1918, mutta hänen työpanostaan tarvittiin Päämajassa. Matkustaminen Pää - majaan, joka 9.2. alkaen toimi Seinäjoella, oli liian vaarallista punaisten miehittämien alueiden kautta. Ruotsin Helsingin-konsulinviraston avus - tuksella Alfthan matkusti Poriin, josta hän Mäntyluodon sataman kautta saapui Tukholmaan. Matkustettuaan Pohjois-Ruotsin kautta Tornioon ja Seinäjoelle hän ilmoittautui ylipäällikölle, kenraali Mannerheimille 11.3.1918.43

Tiedusteluosaston organisaatio ja henkilöstö

Ennen Alfthanin saapumista Seinäjoelle Mannerheim ehti nimittää 1.3. jääkäriluutnantti Eero Heickellin tiedusteluosaston päälliköksi. Kyseessä oli todennäköisesti väliaikainen ratkaisu, sillä Alfthanin tulo Helsingistä oli kestänyt odotettua kauemmin. Tämän vuoksi osaston johtoon ei ni - mi tetty päällikköä helmikuun aikana. Alfthanin palattua Mannerheim nimitti hänet tiedusteluosaston päälliköksi 13.3. ja reservin luutnantiksi. Ylipäällikön päiväkäskyssä 13.3. Mannerheim esitti seuraavat perustelut:

26 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 27

Jääkäriluutnantti Eero Heickell Jääkärimajuri Erik Malmberg, (1892– (vuodesta 1927 Kuussaari, 1891–1978). 1934). Kuva: Kansallisarkisto. Kuva: Kansallisarkisto. Jäger Major Erik Malmberg (1892– Jäger Eero Heickell (as of 1934). Photo: National Archives. 1927 Kuussaari, 1891–1978). Photo: National Archives.

»Erinäisistä arvokkaista palveluksista ja valaisevista tiedosta, kerätyt kolmeviikkoisella oleskeluajalla vihollisarmeijan selkäpuolella, har vi nai - sesta rohkeudesta, kyvykkyydestä ja innostuksesta nimitetään jääkäri Isak Alfthan res.luutnantiksi, sekä palkitaan upseereita varten säädetyllä IV luokan Vapaudenristillä.»44 Alfthanin alaisia olivat luutnantti Eero Heickellin ohella jää kä ri luut - nantti Erik Malmberg ja Tukholman tietotoimistossa toiminut vänrikki J.W. Snellman. Osaston vahvuus supistui kuitenkin merkittävästi 19.3., kun Malmberg komennettiin Karjalan Armeijan esikunnan tie dus te lu - osastoon. Samanaikaisesti Snellman komennettiin Vilppulan rintamalle tiedustelutehtäviin ja 21.3. Heickell nimitettiin Hämeen ryhmän esi kun - nan tiedustelu-upseeriksi. Jokainen tiedustelu-upseeri, mukaan lukien Alfthan, toimi vuorollaan rintamatiedustelutehtävissä. Tiedusteluosaston vahvuuteen kuului koko sodan ajan myös kartanpiirtäjä Viktor Lonka.45

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 27 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 28

Päämajan tiedusteluosaston pieni henkilöstömäärä johtui toden nä - köisesti ylimmän johdon ja Alfthanin pyrkimyksestä joukkojen tie dus - te lu kyvyn vahvistamiseen komentamalla Heickellin, Malmbergin ja Snellmanin kaltaiset kyvykkäät tiedustelu-upseerit Karjalan ja Hämeen rintamien esikuntien käyttöön. Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmän Viipurin valtausoperaatio käyn - nis tettiin huhtikuun lopulla, jolloin esikunnan käyttöön tarvittiin kau - pungin linnoituksiin perehtynyt tiedustelu-upseeri. Alfthan oli jo lukio - laisena perehtynyt kotikaupunkinsa linnoituksiin, joista hän oli tehnyt muistiinpanoja ja piirroksia. Hänet komennettiin 21.4. yhteys upseeriksi Wilkmanin esikuntaan päämajoitusmestari Ignatiuksen käs kyllä, jossa todettiin, että Alfthan oli laatinut Yleisesikunnalle kartan Viipurin lin noi - tuksesta ja lähialueen topografiasta.46 Eräiden arvioiden mukaan Man- ner heim komensi Alfthanin Antrean esikuntaan tark kaile maan Itä ar mei - jan komentajan, kenraalimajuri Ernst Löfströmin toi min taa. Man ner - heimin ja Löfströmin välillä oli vanhaa kaunaa jo Ha mi nan ka det ti kou - lun ajoilta, jolloin Löfström oli ollut kadetti Manner heimin holhooja. Alfthanin päätehtävä oli epäilemättä toimia Vii pu rin seudun topografian ja linnoitteiden tuntijana.47 Tiedustelutiedot vastustajan joukoista ja liikkeistä rintaman vä lit tö - mäs sä läheisyydessä olivat sodan alussa puutteellisia. Snellman puuttui tähän epäkohtaan ollessaan komennettuna eversti Martin Wetzerin esi - kuntaan Vilppulassa. Laatimassaan tiedusteluohjeessa Snellman opasti esikuntia värväämään tiedustelijoiksi sellaisia rintamasotilaita, joiden kotipaikka sijaitsi punaisten hallitsemilla alueilla. Näin taattiin pai kallis- tuntemus ja samalla voitiin värvätä paikallisia kuriireja, joiden teh tävänä oli toimittaa tiedusteluilmoitukset rintaman läpi. Ohjeen liitteenä oli ky - selykaavake, jossa kiteytettiin operatiivisen johdon tar vit semat vi hol lis - tiedot. Liitteenä oli myös yksinkertainen koodisto il moi tus ten sa laa mi - seksi. Kaikki rintamaryhmien esikunnat velvoitettiin ilmoit tamaan Yleis - esikuntaan suoritetuista toimenpiteistä joukkojen tiedustelun te hos ta - miseksi.48 Snellman toimi lyhyen aikaa tiedustelutehtävissä Hämeen ryhmässä, ja sen jälkeen hän toimi ryhmän esikunnan adjutanttina sekä niin sa no - tun Snellmanin pataljoonan komentajana eversti Hjalmarsonin osas - tossa. Hän palasi tiedusteluosastolle huhtikuun lopussa ja toimi Yleis - esikunnan tiedusteluosastossa vuoteen 1920, jonka jälkeen hän siirtyi

28 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 29

reserviin ja puunjalostusteollisuuden palvelukseen.49 Tiedustelu-upseerien rintamakomennusten takia tiedusteluosaston toiminta oli pitkiä ajanjaksoja osastopäällikön ja yhden tiedustelu-up - seerin vastuulla. Maisteri, reservin vänrikki Ragnar Numelin oli tie dus- te lu osaston keskeisin työntekijä huhtikuun alusta sodan loppuun saakka. Hän osallistui jo jääkäriliikkeen perustavaan kokoukseen 20.11.1914 Ostrobotnialla ja teki Alfthanin kanssa useita matkoja Tuk hol maan syksyllä 1914 yhteyksien solmimiseksi ruotsalaisiin up see ripiireihin ja oikeistoaktivisteihin. Hän toimi myös Tukholmassa jääkäriliikkeen toi - mintaa hoitaneessa Suomen vapautusliikkeen ulko maan val tuus kun nassa vuodesta 1916. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen Numelin toimi en sim - mäisen Tukholman-lähettilään Alexis Gripen ber gin alaisena. Tie dus te lu - osaston vaikean henkilöstötilanteen takia Alfthan päätti siirtää hänet Tukholman-lähetystöstä Mikkeliin, Päämajaan.50

Helsingin suojeluskunnan tiedustelu

Rintamaryhmien suorittaman tiedustelun ohella Helsingin suo je lus kun - nan tiedustelulla oli merkittävä vaikutus Päämajan tilannekuvan muo - dos tamiselle. Toimiessaan Helsingissä tammi–helmikuussa Alfthan sai tukea suojeluskunnalta ja edisti suojeluskunnan tiedustelutoiminnan järjestelyä. Hänen poistuttuaan Helsingistä maisteri Pehr Herman Norr - mén ryhtyi suojeluskunnan esikunnan käskystä järjestelemään valkoisten tiedustelua pääkaupungissa. Myös Norrmén oli jääkäriliikkeen pe rus ta - jajäsen ja ensimmäisten joukossa Pfadfinder-kurssilla Lockstedtissa. Hänet komennettiin kesken kurssin jääkärivärvääjäksi Yhdysvaltoihin, mistä kuitenkin luovuttiin matkustusvaikeuksien takia. Tämän jälkeen Norrmén palveli Suomen vapausliikkeen ulkomaanvaltuuskunnassa ja palasi Helsinkiin marraskuussa 1917.51 Norrménin johtama tiedusteluosasto aloitti helmikuussa tietojen ko - koamisen Helsingin punakaartin organisaatiosta ja johtajista. Pää kau- pun gin punakaartilla oli paras aseistus ja varustus, ja siihen kuu lui viisi rykmenttiä. Noin 8 000 kaartilaisesta suurin osa osallistui tais teluihin kaikilla rintamalohkoilla ja myös veritekoihin Helsingin ulkopuolella. Punaisten esikuntia (Senaatti, Ritarihuone, Smolna, työ väen talo) tark - kailtiin jatkuvasti, ja niistä poistuvia henkilöitä varjostettiin hen kilö -

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 29 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 30

tietojen ja asuinpaikkojen selvittämiseksi. Suojeluskunnan tie dus te lu - osaston johdossa oli noin 150 aktiivista tiedustelijaa, ja se toimi osoit - teessa Vuorimiehenkatu 11. Osasto keräsi tietoja punaisten il moi tuksista ja sanomalehdistä. Näitä täydennettiin tiedoilla, joita saatiin lahjomalla punaisten johdon lähipiireihin kuuluvia henkilöitä. Maa lis kuun loppuun mennessä osasto oli kortistoinut noin 200 punakaartin johtohenkilöi- den nimet ja osoitteet. Osa tiedustelutiedosta välitettiin Pää majaan Mikkeliin. Helsingin suojeluskunnan tiedusteluosaston alaisuudessa toimi kap - teeni Elis Hultinin johtama niin sanottu Talokomitea (Huskommitén). Hultin oli osallistunut Sotilaskomitean perustavaan kokoukseen hel mi - kuussa 1915. Komitea oli jakanut kantakaupungin piireihin ja pääl li - köi den johtamiin kortteleihin, joiden avulla pystyttiin valvomaan yksit - täisiä taloissa pidettyjä punaisten kokouksia sekä aseiden ja elin tar vik kei- den varastointia.52 Helsingin tiedusteluosaston arvokkain tietolähde oli venäläinen ty - kis tön kapteeni Sergei Winogradoff, joka palveli Viaporin ty kis tö ryk - mentissä patteriston komentajana. Jo syksyllä 1917 hän oli hankkinut tarkkoja karttoja Helsinkiä ympäröivistä linnoituslaitteista ja luo vut ta - nut aineiston suojeluskunnalle lähetettäväksi edelleen Tuk hol maan, Alfthanin tietotoimistoon. Hänellä oli valtuudet liikkua Helsingin lin - noitusalueella ja punakaartin esikunnissa ja hän tunsi hyvin Viaporin komendantin, eversti Kovankon. Yhteyksiensä ansiosta Winogradoff pystyi raportoimaan yksityiskohtaisesti Venäjän asevoimien ja pu na kaar - tin yhteyksistä ja erityisesti venäläisten asetoimituksista punaisille. Wino gradoffin toiminta jatkui 7.2. saakka.53 Tiedusteluosastossa suunniteltiin myös punakaartin lamauttamista yllätyshyökkäyksellä ennen valkoisten pääjoukon ja saksalaisten saa pu - mista. Suunnitelmasta luovuttiin kuitenkin voimavarojen puutteessa.54

Tiedustelun salaiset viestiyhteydet

Jo sodan alkuvaiheessa oli ilmeistä, että kuriiritoiminta tiedustelutietojen välittämisessä oli liian hidasta ja epävarmaa. Näkymättömällä musteella kirjoitettuja viestejä ei enää voitu käyttää postiliikenteen ajauduttua seka - sortoon jo sodan alussa.

30 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 31

Sodan ensimmäisten viikkojen sekavissa olosuhteissa punakaarti ei pystynyt järjestelmällisesti estämään tai valvomaan Etelä-Suomen ja val - koisten hallitseman alueen välistä lennätinliikennettä. Myös pu na kaar - tien puutteellinen viestitekninen osaaminen sekä kyvyttömyys hah - mottaa viestiliikenneverkon kokonaisuutta, johon kuuluivat len nä tin- laitoksen, valtion rautateiden ja Venäjän asevoimien verkot, jättivät useita aukkoja valkoisten salaiselle viestiliikenteelle. Viestiliikenteen pääkeskusten henkilöstö, josta suurin osa kannatti laillista hallitusta, jäi palvelukseen suorittamaan tehtäviään. Suomen virkamiesyhdistyksen keskusliiton kiellettyä virkamiehiä palvelemasta kapinallisia lennätinvirkamiehet suunnittelivat työstä pois jäämistä. Koska tämä olisi haitannut salaisten lennätinyhteyksien käyttöä, Man - ner heim kielsi poisjäämiset työstä. Kaikki lennätinvirkamiehet eivät noudattaneet ylipäällikön määräystä, sillä vain pieni sisäpiiri oli tietoinen salaisesta lennätintoiminnasta. Poisjäämiset eivät kuitenkaan haitanneet merkittävästi toimintaa.55 Alfthanin saavuttua Helsinkiin 20.1. hänen päätehtävänsä tiedustelun ohella oli Helsingin ja Vaasan välisen luotettavan ja salatun len nä tin yh - teyden avaaminen. Ensimmäinen yhteys oli rautatievirkamiesten pe rus - ta ma salainen lennätinasema Rautatientorin reunassa Mi kon ka dul la sijaitsevassa Lackmanin talossa, josta kytkeydyttiin rautateiden len nä - tin linjoihin. Näin onnistuttiin avaamaan yhteys Tampereen kautta Vaa - saan. Kokeilu jäi lyhytaikaiseksi, sillä punaiset miehittivät aseman jo 4.2. saamatta kuitenkaan kiinni sen sähköttäjiä. Alfthan rekrytoi asiantuntijaksi lennätinlaitoksessa palvelevan in si - nöö ri Bertil Osolinin, joka puolestaan värväsi kaksi luotettavaa säh - köt täjää, Ivar Monthénin (salanimi Megelius) ja Yrjö Tanskasen (sala - nimi 01). Monthén palveli venäläisessä esikunnassa Uudenmaan up seeri- kasarmilla Marian- ja Liisankadun kulmassa ja Tanskanen pää len nä tin - konttorissa Kasarmintorin varrella (Pohjoinen Makasiinikatu 9), joka oli myös venäläisen sotilaslennätinliikenteen solmukohta.56 Sekä Monthén että Tanskanen haalivat kaikki mahdolliset ilta- ja yö - vuorot asemapaikoillaan pystyäkseen työskentelemään huo maa mat to - masti. Toimintatapana oli kytkeytyminen pieniin maaseutukeskuksiin, joiden kautta päästiin vähitellen hivuttautumaan pohjoista ja Vaasan lennätinkonttoria kohti. Monthén pystyi Tanskasen avustamana pää - semään venäläisestä keskuksesta yön hiljaisina tunteina Kasarmintorin

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 31 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 32

keskuksen kautta maaseutukeskuksiin. Sähköttäjäparin onneksi jo kai - sessa keskuksessa oli ystävällismieleinen operaattori, joka yhdisti seu - raavaan keskukseen.57

Valkoisten sähköttäjä Ivar Monthén asemapaikallaan runoilija Gunnar Björlingin huvilassa Kaivopuistossa, jossa sijaitsi vaatekomeroon kätketty lennätinkeskus. Lennätin oli kytketty Tallinnan merikaapeliin, jonka kautta saatiin Saksan viesti- joukkojen avustuksella viestiyhteys kenraali Mannerheimin Päämajan tiedustelu- osastoon Seinäjoella. Kuva: Sotamuseo.

Telegraphist Ivar Monthén of the White Army at his post in a villa owned by poet Gunnar Björling in the Kaivopuisto Park in Helsinki. A telegraph machine was concealed in a wardrobe and connected to the submarine cable that connected Helsinki with Tallinn. The cable enabled a communications link to the intelligence section of General Mannerheim’s headquarters in Seinäjoki. The link was run with assistance from the German signal corps. Photo: Military Museum.

32 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 33

Monthén onnistui saamaan yhteyden Porista Kristiinankaupunkiin, minkä jälkeen yhteys Vaasan lennätinkeskukseen aukesi 4.2. Täältä viestit oli toimitettava paperilla esikuntatoimistoon, sillä Päämajalla ei vielä ollut teknisiä edellytyksiä viestien vastaanottamiselle. Vähitellen reittiä lyhennettiin ja yksinkertaistettiin niin, että saatiin suora yhteys Rii hi - mäen venäläisen esikunnan kautta Päämajan rautatievaunuun Seinäjoen asemalla. Tämä Päämajan ja Helsingin välinen ensimmäinen yhteys oli toiminnassa runsaan kuukauden, kunnes punainen lennätinkomissaari Porissa paljasti yhteyden 15.3.58 Bertil Osolin oli varautunut yhteyden katkeamiseen ja suunnitteli sen varalle vaihtoehtoisia viestiyhteyksiä Päämajaan. Silloiset len nä tin lai tok - sen ulkomaayhteydet kulkivat merikaapeleiden välityksellä Uu des ta - kau pungista Ruotsiin ja Helsingistä ja Kotkasta Viroon. Näiden ohella Iva losta oli yhteys Murmanskin Aleksandovskiin (Poljarnyi), josta ensimmäisen maailmansodan aikana laskettiin merikaapeli Skotlannin Peterheadiin.59 Osolinin suunnitelmana oli käyttää Helsingin Kai vo puis - ton rannasta kulkevaa Tallinnan-kaapelia yhteyden saamiseksi sak sa lai- siin joukkoihin, jotka olivat vallanneet Tallinnan 25.2.1918.60 Tallinnan merikaapeliin kytketty johdin vedettiin salaiseen len nä tin - asemaan, joka sijaitsi vaatekomeroon kätkettynä kirjailija Gunnar Björ lingin huvilassa Kaivopuistossa (Itäinen Puistotie 9). Ensimmäinen yhteys Tallinnaan saatiin 7.3., noin viikkoa ennen Porin yhteyden kat - kea mista. Monimutkainen yhteys Päämajaan saatiin lennättimellä eta - pil la Helsinki–Tallinna–Libau, josta oli radiosähkötysyhteys (ki pi nä - radio) venäläisiltä 28.1. vallatulle Vaasan radioasemalle. Yhteyttä Tal lin- nas ta Libauhun ja edelleen Vaasaan ylläpitivät Saksan viestijoukot. Vaa - san radioasemalla oli myös säännöllinen yhteys Ruotsin Härnösandin aseman kanssa, jonka kautta oli yhteys Tukholmaan.61 Vaasasta saatiin myöhemmin yhteys myös Ruotsin Waxholmiin, ja Libaun kautta avattiin yhteys Saksan yleisesikuntaan. Vaikka Vaasan ra - dio asema oli tärkeä Päämajan ulkomaan viestiliikenteelle, radion mer - kitys varsinaisissa sotatoimissa oli vähäinen verrattuna lennätin- ja pu - he linyhteyksiin. Valkoisten ensimmäinen radioasema oli jääkäri Arthur Reinhold Sten - holmin (vuodesta 1935 Saarmaa) Ruotsin kautta salakuljettama vas taan - otin, jonka toiminta alkoi Vaasan Vaskiluodossa 3.10.1917. Asema vastaanotti sanomia Libausta saksalaisten asekuljetuksista syksyllä 1917,

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 33 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 34

ja sanomat lähetettiin kuriirilla junalla Helsinkiin Sotilaskomitealle.62 Joulukuussa 1917 aloitti toimintansa jääkäri Leo Ekbergin asema. Ekberg kuului kahdeksan jääkärin ryhmään, joka saapui Pernajan Hamn skäriin saksalaisella UC 57 -sukellusveneellä 17.11.1917 mukanaan aseita, räjähdysaineita ja kaksi radiota. Radio asennettiin aktivisti Elmo Kailan huvilaan Helsingin Kulosaaressa, ja sen toiminta alkoi 15.12.1917. Radioasemalla oli pelkästään vastaanotin, sillä lähetinosan teho ei riit - tänyt sanomien lähettämiseen Vaasan radioasemalle. Aseman käy tet tä - vyyttä rajoittivat myös vaikeudet paristojen lataamisessa, mikä käy tän - nössä lopetti toiminnan maaliskuun lopulla. Asema oli kuitenkin mer - kittävä, sillä sodan alussa se oli valkoisten ainoa nopea yhteys Saksaan.63 Jääkärien pääjoukon mukana 25.2.1918 tuli yksi kenttäradioasema, joka aloitti toimintansa Mikkelissä 5.3. Jo aikaisemmin helmikuussa Sak - sasta oli toimitettu kahden aseman kalusto, ja Tampereen valtauksessa saatiin käyttöön venäläinen radioasema. Päämajan 16.1. vahvistettuun organisaatioon kuului yhteystoimisto, jonka johdossa toimi muiden tehtäviensä ohella eversti Alexander Tunzelman von Adlerflug. Toimiston työ alkoi varsinaisesti 12.2., kun päälliköksi nimitettiin Venäjän lai vas - tossa viestitehtävissä palvellut kapteeni Georg Höckert. Radio ka lus to - hankintojen myötä yhteystoimiston alaisuuteen perustettiin 6.4. radio- osasto, jonka päälliköksi nimitettiin jääkäriyliluutnantti Eric Heim - bürger.

Valkoisten joukkojen suorittama kuuntelutiedustelu ja muu tiedonhankinta

Punaisten joukkojen ja ylimmän johdon pääasiallinen viestiväline oli pu - helin. Lennättimien edut ymmärrettiin, mutta lennätinvirkamiehiin ei luotettu eikä salakirjoitusmenetelmiä osattu. Lennätintä käytettiin jonkin verran Toijalan–Lempäälän rintamalla ja Viipurin rintamalla. Tampereen valtauksen jälkeen punaisten joukkojen vetäytyminen ja suoranainen pako ei mahdollistanut lennätinyhteyksien ylläpitoa. Improvisoitujen johtamismenetelmien takia punaiset eivät kiireessä välittäneet pu he lin - keskustelujen salaamisesta, mikä mahdollisti valkoisille joukoille pu he - lujen kuuntelun.64 Valkoisten joukkojen suorittama kuuntelu ei ollut järjestelmällistä, eikä toimintaa suorittamaan perustettu pysyviä yksi -

34 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 35

köitä. Kuuntelua suorittivat tilaisuuden tullen Helsingin suoje lus kunta ja eräät muut suojeluskunnat punaisten miehittämillä alueilla, esimerkiksi suurten tehdaspaikkakuntien puhelinkeskuksissa. Joukkojen suorittama kuuntelu oli mahdollista myös etenemisen aikana punaisten käyttämien puhelinlinjojen jäätyä valkoisten valtaamille alueille. Pu na kaartien lisäksi kuunneltiin myös Venäjän asevoimien puhelin- ja len nä tinliikennettä. Helsingin punakaartin esikunta sijaitsi niin sanotussa Smolnassa, en - tisessä kenraalikuvernöörin residenssissä, josta oli suora puhelinyhteys Pietariin. Bertil Osolin organisoi myös tämän puhelinlinjan kuuntelun, mutta sen kestosta ja tuloksista ei ole säilynyt tietoja.65 Valkoiset joukot onnistuivat ajoittain avaamaan venäläisten joukkojen lennätinsanomia, muun muassa Tampereen 106. Divisioonan ja Viipurin 42. Armeijakunnan välistä liikennettä. Kuunteluasiakirjassa on lukuisia viittauksia 106. Divisioonan komentajan, eversti M. S. Svetšnikovin ja aluekomitean sotaosaston puheenjohtajan M.I. Glazunovin lähettämiin käskyihin alajohtoportaille. Helmikuussa Svetšnikov tosiasiallisesti johti punaisten operaatioita läntisellä rintamalla, ja Vilppulan rintamalla hänen johtamisotteensa oli kiistaton.66 Avattujen sanomien joukossa oli myös Svetšnikovin ja Glazunovin lähettämiä sanomia Pietariin bol še vik - kihallituksen sota-asiainkansankomissaarille (puolustusministeri) Ni ko - lai Podvoiskille ja Puna-armeijan johtoesikunnalle.67 Venäläisten ylimmän johdon sähkeistä valkoinen johto sai hyvän kuvan venäläisten joukkojen suunnitelmallisesta toiminnasta puna kaar - tien aseistamiseksi ja Svetšnikovin pyrkimyksistä venäläisten va paa- eh tois yksiköiden perustamiseksi punakaartien rinnalle. Osa näistä toi - menpiteistä aloitettiin jo 12.–20.1., ja 16.1. Glazunov ja Svetšnikov ju list i - vat, että 42. Armeijakunta on sotatilassa »porvarillista valkoista kaartia vastaan». Venäläinen johto ei tunnustanut valkoisia kaarteja hal li tuksen joukoiksi, vaan katsoi niiden olevan riippumattomia va paa joukkoja.68 Valkoisten suorittama puhelinkuuntelu Hämeen rintamalla maa lis - kuussa oli aktiivista. Sekä Kurun–Teiskon että itäisen Vilp pu lan–Län ki - pohjan rintaman punaisten komentajien keskusteluja Tampereen esi - kunnan kanssa kuunneltiin. Tampereen pohjoisen rin ta man päällikön Hugo Salmelan ja Helsingin esikunnan ylipäällikön Eero Haapalaisen välisistä keskusteluista kävivät ilmi punaisten joukkojen rinta ma kar - kuruus ja kieltäytymiset taistelusta. Salmelan ja Haapalaisen välit olivat erittäin huonot, mikä sai alkunsa Haapalaisen Tampereen-tar kas tus -

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 35 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 36

matkan aikana maaliskuun alkupuolella. Haapalainen sortui Tampereella juopotteluun ja oli täysin toimintakyvytön, minkä seu rauksena Salmela passitti hänet takaisin Helsinkiin. Salmelan syvä hal vek sun ta ylipäällikkö Haapalaista kohtaan ilmeni pu he lin keskus te lus ta 13.3. »Jos et lähetä tänne lisäjoukkoja, niin sinun ei tarvitse pistää nokkaa tänne. Saat olla siellä Helsingissä, jossa kaikki muutkin toimettomina ovat. Sinne sinäkin livistit nyt kun tiesit, kuinka kovat päivät meillä on edessä.»69 Hämeen rintaman laajimmassa säilyneessä kuunteluasiakirjassa (12.– 18.3.) kohteina olivat punaisten ylimmästä johdosta Hugo Salmela, Eino Rahja, , Erkki Karjalainen ja Vihtori Hurri.70 Län ki - pohjan taistelujen aattona 12.3. onnistuttiin kuuntelemaan Hugo Sal - me lan ja Eino Rahjan välistä puhelinkeskustelua. Keskustelusta kävi ilmi punaisten epätoivoisen sekasortoinen tilanne varsinkin ylimmässä joh - dossa. Salmela valitti, että Länkipohjan joukoista useat olivat lähteneet omavaltaisesti lomalle eivätkä luvanneet palata rintamalle. Rahjan tois - tuviin vahvennuspyyntöihin Länkipohjan–Lylyn rin ta ma osuu delle Sal - mela vastasi kieltävästi. Myös muilla rintamakaistoilla, esimerkiksi Mäntyharjulla ja Kurussa, joukot kieltäytyivät hyökkäämästä. Länki - pohjan läpimurto 16.3. avasi tien Orivedelle, mikä oli Tampereen saar - rostuksen ja valtauksen edellytys. Katkeruus venäläisten joukkojen kyvyttömyyttä kohtaan käy ilmi var - sinkin Kurun rintamakaistalta, jossa karkuruus ja kieltäytymiset ai heut- tivat osaltaan rintaman murtumisen. Venäläisten joukkojen mo tii vi na näyttää olleen rahallisen korvauksen saaminen. Punaisten komentajien kielenkäyttö oli värikästä, varsinkin Rahja ja Karjalainen kirosivat kyvyttömiä päälliköitä ja sekä omien että venä läis - ten joukkojen pelkuruutta. Valkoisten kuuntelutoiminnasta oltiin tie - toi sia, minkä Karjalaisen puhelinilmoitus osoittaa: »Karjalainen: Kanerva ilmoitti, että Vakoiluosasto on saanut tiedon, että lahtarit on saanut tietää kaikki puhelut mitä rintamalta on Lylyyn puhuttu – se on saatanaa.»71 »Rahja: Älä puhu saatanassa lahtarit kuulee. Karjalainen: Kuulkoon saatanan perkeleet, täältä meinas taas lähteä 40 miestä, mutta ei las ket - tu.»72 Hämeen rintaman kuuntelutiedoista kävi selvästi ilmi punaisten jouk - kojen huono kuri ja olematon taistelutahto sekä myös venäläisten jouk -

36 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 37

kojen haluttomuus taistella punakaartien rinnalla. Tiedot Län ki poh jan– Lylyn ja Kurun–Teiskon rintamalohkojen karkaamisista, sekavista joh to - suhteista ja suurista tappioista vaikuttivat todennäköisesti Pää majan operatiivisen johdon päätökseen käynnistää laajamittainen hyök käys. On myös todennäköistä, että kuuntelutietojen ansiosta Pää majan ti lan - nekuva punaisista joukoista oli usein jopa parempi kuin pu naisten esi - kunnalla itsellään. Valkoisten soluttautuminen punakaartien johtoelimiin ja agenttien hankkiminen venäläisestä sotaväestä onnistui parhaiten Helsingissä. Punaisen yliesikunnan niin sanottuun vakoiluosastoon onnistuttiin so - lut tamaan neljä agenttia, jotka olivat toiminnassa Tampereella piirityksen aikana. Valtauksen jälkeen agentit tunnistettiin tunnusnumeron avulla ja saatiin vahingoittumattomina »omalle puolelle». Agenttien toi min - nas ta ei ole säilynyt muita tietoja.73 Valkoiset joukot ottivat runsaasti sotavankeja jo ennen Tampereen valtausta, ja sekä Hämeen että Karjalan rintamilla Eero Heickell ja Erik Malmberg kuulustelivat sotavankeja. Heickellin kuulustelemat pu na - kaar tilaiset Vilppulassa ja Vehmaisissa täydensivät kuuntelutietoja rin - ta mankarkuruudesta, sekasorrosta ja suurista tappioista. Heickell ra por - toi naispuolisen punakaartilaisen kertoneen Turun naispataljoonan vahvuudeksi 160 naista, Turun Raunistulan naispataljoonan vahvuudeksi Suodenniemen rintamalla 50 naista ja Tampereen naispataljoonan vah - vuu deksi 450–500 naista.74 Heickellin ilmoittamat vahvuudet olivat liioiteltuja, eikä silloin tie - det ty, että naispuolisten punakaartilaisten osallistuminen varsinaisiin taisteluihin olisi vähäistä. Heickell raportoi Päämajaan, sillä naisten osal - listuminen taisteluihin oli todennäköisesti hämmentävä tieto valkoisille joukoille. Äärimmäisissä tapauksissa, esimerkiksi Tampereella ja Syr jän - taan taistelussa naiset osallistuivat ase kädessä taisteluihin. Yleensä naiskaartilaiset olivat huolto-, vartiointi- ja lääkintätehtävissä. Valkoisten suorittama kuulustelutoiminta ei ollut johdettua ja järjestelmällistä, vaan perustui joukkojen omatoimisuuteen ja paikallisiin tarpeisiin. Heickellin ja myös Malmbergin aktiivinen raportointi henkilötiedustelusta Pää - majaan oli poikkeuksellista. Tampereen valtauksen jälkeen raportoitiin rintamatilanteesta sään - nöl li sesti esittämällä punaisten joukkojen ryhmitys ja joukkojen ar - vioi dut vahvuudet tilannekartalta. Tämän ohella tiedusteluosastolla laa -

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 37 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 38

dittiin rintamakohtaisesti taulukoita punaisten joukkojen käyttämästä kalustosta (tykit, konekiväärit) sekä vahvuuksista. Huhtikuun lopulla tilannekartta ja taulukko jaettiin 3–4 kertaa viikossa. Päämajoitusmestari raportoi rintamatilanteesta ylipäällikölle kaksi kertaa päivässä.75 Päämajan tiedusteluosaston johtama agenttiverkosto punaisten hal lit - semalla alueella oli varsin kattava, ja sen tuottama tiedustelutieto oli run - sasta. Tiedusteluosaston pieni ja alati vaihtuva henkilöstö riitti hädin tus - kin tiedusteluilmoitusten vastaanottamiseen ja jakelun suo rit ta mi seen. Myös sodan lyhyt kesto ja Päämajan sijoituspaikkakuntien vaih tu vuus vaikeuttivat pitkäjänteistä työskentelyä. Tässä tilanteessa osas tolla ei ollut edellytyksiä tuottaa strategisia tilannearvioita, pu hu mattakaan pi dem - män aikavälin kehitysarvioista. Käytäntönä oli, että tie dus te lu osaston päällikkö esitteli rintamatilanteen suoraan pää ma joi tusmestarille käyt - täen muokkaamattomia kenttäorganisaation lä hettä miä tie dus te lu tietoja. Keskusvallat ja Neuvosto-Venäjä allekirjoittivat rauhansopimuksen Brest-Litovskissa 3.3.1918. Saksan Itämeren-divisioonan ja Venäjän Itämeren-laivaston välinen sopimus solmittiin Hangossa 5.4., ja sen mukaan Venäjän laivasto ei puuttuisi sotatoimiin ja saksalaiset takaisivat venäläisten sota-alusten poistumisen Suomesta. Saksan Itämeren-di vi - sioo na suoritti maihinnousun Hankoon ja Loviisaan 3.–7.4. kohtaamatta vastarintaa. Myös Suomesta saatujen tiedustelutietojen ansiosta Saksan sodanjohto pystyi todennäköisesti arvioimaan, että Venäjän ran nik ko - tykistö ja laivasto olisivat toimintakyvyttömiä.

Alfthan, jääkärit ja Mannerheim

Isak Alfthan kuului aktivistiryhmän sisäpiiriin, joka pyrki järjestämään sotilaskoulutusta vapaaehtoisille suomalaisille. Hänelle koulutuksen toteutus Ruotsin myötävaikutuksella oli itsestäänselvyys ja lähtökohta, sillä hän oli turvallisuuspoliittiselta ajattelultaan Ruotsiin suuntautunut. Jo lukiossa hän oli omaksunut romanttisen asenteen Ruotsin suur val ta - kauteen ja oli Kaarle XII:n harras ihailija. Alfthanin eri yhteyksissä esille tuoma päämäärä oli Suomen ja Ruotsin välinen, sotilaallisesti vahva valtioliitto, joka pystyisi vastustamaan Venäjän laajentumista Skan di na - vian maihin. Tämä edellytti Ruotsin sotilaallista puuttumista Suomen tilanteeseen yhdessä Saksan kanssa.76

38 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 39

Alfthanin »suurruotsalainen» näkemys oli jyrkempi kuin ruotsalaisten oikeistopiirien valtavirran nationalismi. Hänen hengenheimolaisiaan oli Adrian Molinin aktivistiryhmä, jonka äänenkannattaja oli Det Nya Sverige -lehti. Uppsalan yliopistossa vaikutti maailmansodan aikana jyrkkä konservatiivinen ja suurruotsalainen piiri, joka Sven Lidmanin johdolla julkaisi Svensk Lösen -lehteä. Ryhmän muita vaikuttajia olivat historiantutkija Erland Hjärne ja Linné-tutkija Arvid Hj. Uggla. Alfthan solmi yhteyksiä näihin piireihin opiskellessaan Uppsalan yliopistossa ja oli Ugglan läheinen ystävä. Alfthan ei kuitenkaan kannattanut ryh mit - tymän äärimmäistä saksalaismyönteisyyttä. Hän korosti eri yhteyksissä, että pienten kansakuntien ei pitäisi sitoutua suurvaltojen etupiireihin.77 Ruotsin kielteinen päätös sotilaskoulutuksen järjestämisestä suo ma lai - sille oli Alfthanille suuri takaisku. Tämän jälkeen hän oli sivustakatsojan roolissa valmistelujen alettua sotilaskoulutuksen järjestämiseksi Saksassa. Uusi suuntaus ei kuitenkaan vaikuttanut Alfthanin suunnitelmiin ak ti - vistien sekä Ruotsin ja Saksan tiedustelutoiminnan koordinoimiseksi Tukholmassa. Olosuhteiden ja reaalipoliittisten syiden pakottamana Alfthan hy väk - syi uuden suuntauksen, vaikka hänen suhtautumisensa Saksaan säilyi ambivalenttina. Alfthanin koulutus Lockstedtin varuskunnassa supistui puolentoista kuukauden mittaiseksi, minkä jälkeen hänet kutsuttiin Tuk - holmaan tiedustelutehtäviin. Alfthan oli kuitenkin koko elämänsä lojaali jääkäriliikkeelle, vaikka häntä arvosteltiin ja vieroksuttiin jääkärien kes - kuudessa Ruotsiin suuntautumisen takia. Kuvaavaa on, että up see ri - matrikkelissa Alfthan ilmoitti kuluneensa instruktions bataljon -yksikköön eikä Kuninkaalliseen Preussin Jääkäripataljoona 27:ään.78 Nimittämällä Alfthanin tiedusteluosaston päälliköksi Mannerheim haki todennäköisesti tukea vallitsevaa saksalaissuuntausta vastaan ja pyr - ki vahvistamaan omaa uhanalaista asemaansa. Alfthan oli tunnettu juo - nittelutaidoistaan ja oli jatkuvasti ajan hermolla Päämajan up see riston ja rintamakomentajien välisten ristiriitojen tilanteesta. Man ner heimin luottamus Alfthaniin oli yleisesti tiedossa, mikä osaltaan ruokki häntä kohtaan kohdistettua arvostelua. Ruotsin puolustusvoimien esi tyksestä Alfthanille 1924 myönnetty Miekkaritarikunnan I luokan ri ta rimerkki on todennäköisesti osaltaan vahvistanut epäluuloja myö hemmin 1920- luvulla. Vaikka Alfthanin lojaliteetti kyseenalaistettiin eri yhteyksissä jääkärien

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 39 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 40

piirissä, hän onnistui kokoamaan sodanaikaiseen tiedusteluosastoon toimivan jääkäritaustaisen ryhmän miehistä, jotka olivat läheisiä työ - tovereita jo Tukholman tietotoimiston ajoilta 1915–1917. Alfthan, Erik Malmberg, J. W. Snellman ja varsinkin Ragnar Numelin muodostivat aikaansaavan työyhteisön. Numelin ja Alfthan olivat elinikäisiä ystäviä, Numelinin puoliso Mary Alfthan oli Isak Alfthanin serkku, ja J.W. Snell - manin puoliso oli Anna Maria Alfthan. Sotilastiedustelun perustajilla oli myös samankaltaiset taustat: heitä yhdisti äidinkieli, akateeminen kou - lu tus ja toiminta Tukholmassa. Sekä Alfthan että Eero Heickell toimivat sodan aikana tie dus te lu - osaston päällikön tehtävässä ja rintamaryhmien tiedustelu-upseereina. Heickell oli lyhyen aikaa tiedusteluosaston päällikkönä 1.3.–13.3. ennen Alfthanin saapumista Seinäjoen Päämajaan, ja hänet nimitettiin uudel - leen tiedusteluosaston päälliköksi 15.4. Alfthanin siirryttyä kenraali Wilkmanin esikuntaan Karjalan kannakselle. Heickell toimi tie dus te lu - osaston päällikkönä sodan loppuun saakka. Näin ollen hän ja Alfthan olivat tiedusteluosastolla samanaikaisesti vain viikon verran. Alfthan ja Heickell olivat hyvin erilaisia persoonallisuuksia, ja ulko - poliittisten mielipiteidensä osalta he olivat vastakohtia. Alfthan oli ha r - kitseva ja introvertti, Heickell taas impulsiivinen ja äärimmäisen toi min - nan mies. Heickell kuului jääkäriryhmään, joka oli koulutettu sabo taa si - toimintaan Saksan merivoimien pioneerikurssilla Kielissä. Kurs sin jäl - keen Heickell oli komennettu Lassenin toimiston alaisuuteen Haapa ran - taan johtamaan sabotaasitoimintaa Ruijan ja Muurmannin rannikko - alueen satamissa ja venäläisissä huoltokeskuksissa. Monet ak ti vistit ja jääkärit paheksuivat sabotaasitoimintaa, ja se on todennäköisesti yhtenä syynä Alfthanin ja Heickellin välisiin tulehtuneisiin hen ki lö suhteisiin.79

Epilogi: Isak Alfthan 1888–1955

Isak Alfthanin monipuoliseen uraan yhdistyivät itsenäisyysmiehen, jää - kä rin ja tiedustelu-upseerin roolit. Helmikuun manifestista (1899) al ka - neet venäläistämistoimet, Venäjän sisäinen käymistila ja suurlakko vuon - na 1905 herättivät Isak Alfthanin poliittisen tietoisuuden jo nuorella iällä. Lukiolaisena Viipurin ruotsinkielisessä lyseossa 17-vuotias Alfthan edusti lukiolaisia suurlakon järjestelytoimikunnassa. Hän tutustui tuleviin itse -

40 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 41

näisyysmiehiin ja jääkäreihin, esimerkiksi Erik Jernströmiin sekä suur - lakon aikaisiin johtaviin jyrkän siiven sosiaalidemokraatteihin Matti Au - tioon ja Emil Lehéniin, jotka teloitettiin Varkauden ja Viipurin valtausten jälkiselvittelyissä.80 Jo teini-ikäisenä Alfthan tiedusteli Viipurin linnoitteita ja laati kart ta - piirroksia ja muistiinpanoja. Hänen käytössään oli yksi Viipurin en sim - mäisiä autoja, jolla hän liikkui vartioiduilla alueilla onnistuen har haut - tamaan lukutaidottomat venäläiset vartiosotilaat tekaistuilla lu pa to dis - tuksilla. Tiedoista oli paljon hyötyä keväällä 1918 Viipurin val tauk sen yhteydessä. Alfthan osallistui myös Voimaliiton Viipurin lukiolaisille järjestämiin ampumaharjoituksiin.81 Alfthan suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1906 ja filosofian mais - te rin tutkinnon kansantaloustieteestä Keisarillisessa Aleksanterin Yli - opis tossa vuonna 1910, minkä jälkeen hän opiskeli kan santa lous tie dettä myös Uppsalan yliopistossa ja London School of Economics -kor kea - koulussa. Hän oli kiinnostunut upseerin urasta Ruotsissa, mutta suku - laiset saivat hänet toisiin ajatuksiin. Analyyttisestä luonteestaan huo li - matta Alfthanilla oli epärealistisia ja romanttisia taipumuksia, esimer - kiksi haaveet upseerin urasta Ruotsissa, Kaarle XII:n ja karoliinien ihannointi sekä Ruotsin ja Suomen välinen valtioliitto. Toisaalta hän osoittautui kylmäveriseksi ja rohkeaksi tiedustelumatkoillaan Pietarissa ja punakaartien hallitsemassa Helsingissä. Sodan jälkeen Alfthan palveli Yleisesikunnassa vajaat puoli vuotta ja siirtyi reserviin lokakuussa 1918. Tammikuussa 1919 hänet nimitettiin reservin kapteeniksi ja määrättiin jälleen Yleisesikuntaan. Sak sa lais suun - tauksen ja monarkistien tappion jälkeen hän palasi valtionhoitaja Man - ner heimin tuella tiedustelutoimiston päälliköksi 22.2.1919 sak sa lais - mielisen everstiluutnantti Eino Suolahden jouduttua syrjään. Alfthan suoritti aktiiviupseerikurssin, ja hänet nimitettiin jääkärikapteeniksi 1.7.1920, minkä jälkeen hän siirtyi toistamiseen reserviin. Tälläkin kertaa aika reservissä oli lyhytaikainen, sillä jo marraskuussa 1920 Alfthan aloitti palveluksen Karjalan Kaartin Rykmentissä Viipurissa nuorempana up - see rina ja komppanian päällikkönä, josta tehtävästä hän siirtyi taas reserviin heinäkuussa 1921. Hän toimi liikemiehenä vuoden 1923 lop - puun, minkä jälkeen hänet määrättiin uudelleen vakinaiseen pal ve - luk seen, tällä kertaa Suomen Valkoiseen Kaartiin Helsinkiin. Ura jatkui sit ten puolustusministeriön sota-asiainosastossa ja puo lus tus mi nisterin

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 41 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 42

adjutantin tehtävässä vuoteen 1928. Palveltuaan vielä Suo men linnan ja Helsingin komendantinvirastoissa Alfthan erosi palve lukses ta lokakuussa 1929. Alfthanille myönnettiin ero palveluksesta vakavan korvasairauden takia. Hän sairastui otoskleroosiin, joka johti miltei täydelliseen kuu rou - tumiseen. Alfthanin kirjallisesti jääkärimatrikkelitoimikunnalle il moit - ta ma eroperustelu oli kuitenkin kielipoliittinen: »Avsked 1929 på grund av äktfinska systemet i armén.» Perustelu on ilmeinen viittaus jää kä ri - liikkeen suhtautumiseen Venäjällä koulutettuihin ja ruot sin kie li siin up - seereihin. Eroperustelu on yllättävä, sillä hän ei viittaa ai to suo ma lai - suuteen muistelmissaan tai kirjeenvaihdossaan.82 Alfthanilla oli suuria taloudellisia vaikeuksia 1920-luvun alusta läh - tien. Henkilöarvostelussa on maininta, että hänen upseerinpalkastaan ulosmitattiin ajoittain kolmasosa.83 Merkittävin syy eroamiseen pal ve - luk sesta olikin todennäköisesti liiketoiminnan harjoittaminen. Hän toi mi liikemiehenä vuosina 1930–1935 onnistumatta kuitenkaan pa ran - ta maan taloudellista asemaansa. Syksyllä 1935 Alfthan palasi Yleis esi - kuntaan ulkomaaosaston toimistoupseerin tehtävään. Ennen tal vi sotaa hän koulutti kaukopartioita, joiden tehtävänä oli tiedustelu Neu vos to - liiton alueella. Talvisodan aikana hän palveli majurina Pää ma jan ulko - maaosastossa, ja hänet ylennettiin everstiluutnantiksi vuonna 1940. Jat - ko sodan aikana Alfthanin kuurous oli jo niin vakava, ettei hän enää pys - tynyt palvelemaan operatiivisissa tehtävissä. Hänen viimeinen palve lus - tehtävänsä oli Päämajan tiedustelujaoston karttavaraston ja kirjaston hoitaminen. Hänet kotiutettiin marraskuussa 1944. Vaikka Alfthanin upseerinvirka lakkasi toukokuussa 1940, hän jäi edelleen tiedusteluosaston palvelukseen. Todennäköisesti Mannerheimin myötävaikutuksella hän sai jatkaa palvelustaan, ja rajoitetusta pal ve lus - kel poisuudesta huolimatta hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. On ilmeistä, että Mannerheim oli kiitollisuudenvelassa Alfthanille tämän suurista ansioista Suomen sotilastiedustelun perustajana. Sodan jälkeen Alfthan jatkoi liikemiehenä ja vieraili aika ajoin Ruot - sis sa tapaamassa opiskeluaikaisia ystäviään ja sodanaikaisia tie dus te lu - yhteistyökumppaneitaan. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa muistelmat toiminnastaan ensimmäisen maailmansodan aikana ja Pää ma jan tie - dusteluosastolla vuonna 1918.84 Hänellä oli päi vä kir ja mer kin töjä ja muis tiinpanoja kyseiseltä ajalta, mutta ter vey dellisistä syistä suun ni -

42 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 43

telmat eivät toteutuneet. Ragnar Numelin julkaisi niiden pohjalta kirjan vuonna 1958. Isak Alfthan ei koskaan solminut avioliittoa, joten lähin omainen oli veli Ferdinand. Alfthanin voimat ehtyivät nopeasti jo 1950-luvun alussa, ja hän kuoli 67 vuoden ikäisenä 26.12.1955. Hänet viimeinen leposijansa on Hietaniemen hautausmaan uurnalehdossa, jossa vaatimatonta hau ta - kiveä koristaa jääkäriristi.

Lähdeviitteet

1 Alfthan, Isak & Ragnar Numelin (toim.): I hemliga uppdrag. Tammerfors 1958. 2 Norrmén, P. H.: Underrättelseväsendet. Teoksessa Svedlin Thure (toim.): Kamp och äventyr i Röda Finland II. Helsingfors 1919. Suomennettu nimellä Valkoisten salainen toiminta Helsingissä punaisena aikana. Helsinki 1919. 3 Elfvengren, Eero: Suomen yleisesikunnan organisaation synty ja vakiintuminen vuosina 1918–1925. Maanpuolustuskorkeakoulu, Historian laitos. Helsinki 1997. 4 Ottosson, Jan & Lars Magnusson: Hemliga makter – svensk militär underrättelsetjänst från unionskrisen till det kalla kriget. Kristiansstad 1991. 5 Lackman, Matti: Suomen vai Saksan puolesta. Keuruu 2000. 6 Ropponen, Risto: Ruotsi ja »Venäjän vaara» 1914–1917. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos. Helsinki 2001. 7 Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1. Helsinki 1981, s. 222–224. 8 Lindberg, Folke: Den svenska utrikespolitikens historia 1872–1914. 1958, s. 119. 9 Backlund, Stefan: Den ryska faran i svensk opinion och debatt 1908–1914. Avhandling pro gradu. Åbo Akademi 1984, s. 59–61. 10 Gihl, Torsten: Den svenska utrikespolitikens historia 1914–1919. Stockholm 1951, s. 43–49. 11 Anton Karlgren: Det ryska anfallsföretaget mot Sverige. Dagens Nyheter 9.–11.8.1932. 12 Trumpener, Ulrich: The Service Attachés and Military Plenipotentiaries of Imperial Germany, 1871–1918. The International History Review 1.12.2010, s. 632. 13 Lackman (2000), s. 140–141. 14 Snellman oli senaattori, professori Johan Vilhelm Snellmanin pojanpoika. 15 Jääkärien elämänkerraston ainekset: Kotelo 2, Alfthan, Isak. Kansallisarkisto (KA). 16 Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Porvoo 1966, s. 207. 17 Lackman (2000), s. 159. 18 Ottosson & Magnusson (1991), s. 32–33. 19 Ibid., s. 39–41. 20 Lackman (2000), s. 140. 21 Jääkärien elämänkerraston ainekset: Kotelo 2, Alfthan, Isak. KA. 22 J. W. Snellmanin haastattelu. Historiallisten seurojen muistitietotoimikunnan kokoelmat (HSMTT), 14. KA; Alfthan (1958), s. 8–9. 23 Generalstaben, inrikesavdelningen F II vol. 6. Krigsarkivet, Stockholm (KrA). 24 Ottosson & Magnusson (1991), s. 50–51. 25 Generalstabens inrikesavdelning F II vol. 6. KrA. 26 Tukholman tietotoimisto, lähetetyt raportit 1917–1918. KA. 27 Ibid., lukuisia Wolkoffin ilmoituksia joukkojenkuljetuksista. 28 Ibid., Wolkoff 2.1.1917, F.O. (Finnlands Organisation) N:o 2. KA. 29 Alfthan (1958), s. 10; Kirje Ferdinand Alfthanilta Ragnar Numelinille 12.1.1958. Ragnar Numelins samling, Åbo Akademis Bibliotek, Handskriftssamlingarna (ÅAB).

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 43 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 44

30 Alfthan (1958), s. 82–83. 31 Ibid., s. 109–112. 32 Kallermanin (Alfthan) Salasanomia 5.5., 11.5.1916. Generalstabens inrikesavdelning, F II vol. 6. KrA. 33 Alfthan, Isak: Venäjän sodanjohdon suunnitelmat keväällä 1916 tiedustelujärjestömme valaisemina. Suomen vapaussota N:o 2 1938, s. 76–78. 34 Tukholman tietotoimisto, lähetetyt raportit 4.2.1918, No 267. KA. 35 Jääkärien elämäkerraston ainekset: Kotelo 2. Alfthan, Isak. KA. 36 Tukholman tietotoimisto, lähetetyt raportit 1917–1918, n:ot 188–299. KA. 37 PM, Kenraaliohjaamo ja Kenraalitarkastamo, stabens sammansättning 21.1.1918, 19941. PM 1918, kotelo 175. KA. 38 Päämajakäsky N:10, 15.2.1918, 13263. PM 1918, kotelo 41. KA. 39 PM op-os, Generalkvartermästaren, cirkulär N:1, 22.1.1918, 00001. PM 1918, kotelo 14. KA; Kiertokirjeen suomenkielinen käännös. PM tied-os, Kenraalimajoitusmestari, kiertokirje N:1, 22.1.1918, 20462. PM 1918, Kenraaliohjaamo ja Kenraalitarkastamo, kotelo 175. KA. 40 Kenraali Gösta Törngrenin arkisto, F 82. KA. 41 Westerlund, Lars: Polle del 2, Paul von Gerich 1873–1951. Helsingfors 1997, s. 409. 42 Tukholman tietotoimisto, Kallermanin raportti 4.2.1918, No 267. KA. 43 Numelin, Ragnar: En röd resa. Arena 6/1918, s. 393–401; Alfthan (1958), s. 12–13. 44 Ylipäällikön päiväkäsky N:o 21, 13.3.1918. Suomen Tasavallan sotajoukot, ylipäällikkö. Päiväkäskyt 1918. KA. 45 PM tied-os, osaston palkkaluettelo, 16.4.1918, 05852. PM 1918, kotelo 23a. KA. 46 Ibid., 21.4.1918, 5984; Ferdinand Alfthanin kirje Ragnar Numelinille 12.1.1958. Ragnar Numelins samling, ÅAB. 47 Laaksonen, Lasse: Mistä sotakenraalit tulivat. Keuruu 2011, s. 42. 48 PM tied-os, rapport J.W. Snellman, 9.3.1918, 5902, 5903. PM 1918, kotelo 23a. KA. 49 Talvi- ja jatkosodassa majuri Snellman palveli Päämajan ulkomaaosastossa ja erosi palveluksesta 1942. 50 PM tied-os, Alfthanin sähkösanoma A. Gripenbergille, 30.3.1918, 06091. PM 1918, kotelo 23a. KA. 51 Jääkärien elämäkerraston ainekset: Kotelo 45, Norrmén, P.H. KA. 52 Helsingin suojeluskunnan tiedusteluosasto, Det lokala spionaget i Helsingfors 28.4.1918, 06206. PM 1918, kotelo 23a. KA. 53 P. H. Norrménin kirje majuri Procopélle 8.6.1918. Kenraali Erik Heinrichsin arkisto, kotelo 41. KA; Tukholman tietotoimisto, Kallerman 17.2.1918, No 264. KA. 54 PM tied-os, Det lokala spionaget i Helsingfors 1918. 28.4.1918, 06206. PM 1918, kotelo 23a. KA. 55 Soila, Antero: Johtamistoiminnan yleisjärjestelyt ja viestitoiminta Suomen vapaus - sodassa 1918. Tiede ja Ase N:o 23. Mikkeli 1965, s. 138. 56 Norrmén (1919), s. 98. 57 Alfthan (1958), s. 120–121. 58 Norrmén (1919), s. 99–100. 59 Soila (1965), s. 117. 60 PM tied-os, Osolinin salakirjoitusviesti Alfthanille, 25.2.1918, 6919. PM 1918, kotelo 23b. KA. 61 Alfthan (1958), 124–126; Monthén, Ivar: Kun punainen pääkaupunki ja valkoinen päämaja olivat salaisessa sähkösanomanvaihdossa. Suomen Vapaussota, N:o 6, 1934. s. 128–131. 62 Radiolaitteet salakuljetettiin. Parole, joulukuu 2017. 63 Tuompo W. E.: Sukellusveneellä UC 57 vapaussotaan. Helsinki 1934, s. 283–300. 64 Lappalainen (1981), s. 227. 65 PM tied-os, Ohlssonin (Osolin) viesti Alfthanille, 6921. PM 1918, kotelo 23b. KA. 66 Lappalainen (1981), s. 151. 67 PM tied-os, avattuja lennätinsanomia 12.1.–14.3.1918, 06278–06291. PM 1918, kotelo 23a. KA.

44 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 45

68 Lennätinsanoma 15.1.1918, 06285, 13.1.1918, 06288. PM 1918, kotelo 23a. KA. 69 Puhelinkuuntelu 9.3.1918, 06259. PM 1918, kotelo 23a. KA. 70 Puhelinkuuntelu 12.–18.3.1918, 06263. PM 1918, kotelo 23a. KA. 71 Puhelinkuuntelu 15.3.1918, 06269. PM 1918, kotelo 23a. KA. 72 Puhelinkuuntelu 17.3.1918, 06274. PM 1918, kotelo 23a. KA. 73 Tukholman tietotoimisto, agentti PK:n ilmoitus 27.2.1918, F.O. (Finnlands Organisation) 294. KA. 74 PM tied-os, Heickellin kuulusteluraportti 4.4.1918, 07527. PM 1918, kotelo 24. KA. 75 PM tied-os, tiedusteluosastolla laadittuja tiedonantoja vihollistilanteesta 13.3.–4.5.1918. PM 1918, kotelo 24. KA. 76 J. W. Snellmanin haastattelu, HSMTT, kansio 14. KA. 77 Alfthan (1958), s. 16–17; G. A. Gripenbergin haastattelu, s. 4–5. HSMTT, kotelo 14. KA. 78 Aalto, L. J., Wallden, J. S., Hämeen-Anttila, Y. S.: Puolustusvoimiemme upseeristo 1929. Helsinki 1929. 79 Almar Fabritiuksen kokoelma, kotelo 1, KA; Lackman (2000), s. 326–330. 80 Alfthan (1958), s. 52–71. 81 Ferdinand Alfthanin kirje Ragnar Numelinille 12.1.1958. Ragnar Numelins samling, ÅAB. 82 Jääkärien elämäkerraston ainekset: Kotelo 2, Alfthan, Isak. KA. 83 Nimikirjanote: Alfthan, Isak, henkilöarvostelu 9.11.1937. KA. 84 Isak Alfthanin kirje Ragnar Numelinille 6.5.1945. Ragnar Numelins samling. ÅAB.

ISAK ALFTHAN JA SUOMEN SOTILASTIEDUSTELUN PERUSTAMINEN 1915–1918 45 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 46

STEFAN BACKLUND

Isak Alfthan and Birth of Finland’s Military Intelligence in 1915–1918

The origins of Finland’s military intelligence were in era Stockholm where groups of Finnish nationalists and members of the Jäger Movement were active. Although the primary objective was to organize military training for Finnish volunteers in Sweden, already in the early stages they established contacts with the Swedish and German military intelligence services. During the war, Sweden was for several reasons a safe haven where Finnish political activists could pursue their aims and prepare for armed action. Relations with Russia and Germany had for a considerable time been the main issue in the debate on foreign policy in Sweden. The February Manifesto of 1899 and the augmentation of the Russian forces in Finland after 1908 had aroused a nearly panic-like russophobic response in the country. In the prevailing situation the Finnish activists and jägers residing in Stockholm took advantage of the anti-Russian sentiments and the growing need of Sweden’s general staff for information on the Russian troops in Finland. Sweden’s military intelligence has its roots in the 1905 dissolution of the union between Sweden and Norway. After the rift between the two states, Sweden’s intelligence continued to target Norway while si - multaneously putting out its feelers in the direction of Russia. An intelligence office was established in the general staff in 1907, and on the eve of World War I all of its resources were dedicated to monitoring the Russians’ activities. Germany’s military intelligence ramped up its activities in non-allied

46 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 47

countries after the outbreak of the war. The office of the military attaché in Stockholm was augmented by the staff of the disbanded office in St. Petersburg. Simultaneously, Sweden upped agent and sabotage opera - tions in Russia, among other forms by establishing so-called commercial offices to direct covert actions. In September 1914, Master of Arts Isak Alfthan and a fellow activist named G. A. Gripenberg traveled to Stockholm where they sought contacts with Sweden’s general staff and held talks with Germany’s attaché and naval attachés. These negotiations led to a draft plan for an intelligence organization to be set up in Finland to serve both Sweden and Germany’s intelligence effort in the country. Alfthan accompanied, in February 1915, the first jägers who went to Camp Locksted in Germany for pathfinder training. However, he had to discontinue the course in mid-April after he was asked by Fritz Wetter - hof, a key supporter of the Jäger Movement in Berlin, to go to Stockholm to organize the movement’s intelligence operations in Finland. Once back in Stockholm, Alfthan revived his contacts with the Swedish activist groups and became involved in talks aimed at coordinating Sweden and Germany’s military intelligence in Finland. Later in 1915, in Stockholm, Alfthan established a central office for intelligence operations in Finland. The office received reports from agents who were active in Finland and forwarded them to the Swedish and German military intelligence. Sweden’s military intelligence bolstered Alfthan’s network by planting its own agents in Northern Finland and St. Petersburg. The intelligence activities of the Jäger Movement, Sweden, and Germany were so closely coordinated in Finland that it is appropriate to refer to them as a combined operation. The nodes of the agent network were the major garrison towns and railroad junctions of Viipuri, Riihimäki, and , of which the last two were key locations for spying on troop movements. During the fall of 1917, Alfthan’s outfit shifted its focus on gathering information on the organization and armament of the Red Guards and of the operational-level coordination of the guards and the Russian units. Thanks to Alfthan’s organization, the military intelligence of Sweden and Germany acquired a wealth of information on Russia’s military strength in Finland. The activists had, as early as 1916, reconnoitered the dispositions and capabilities of the guns located in the naval fortress of

ISAK ALFTHAN AND BIRTH OF FINLAND’S MILITARY INTELLIGENCE IN 1915–1918 47 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 48

Peter the Great. In this way the navies of the two nations became privy to detailed information on the defense of the littoral area of Southern Finland. The military committee of the activists was merged into the head - quarters of the White Army in in January 1918, before the outbreak of Finland’s Civil War. In the original command structure of January 21, an intelligence office was subordinated to the chief of operations Captain (Major General as of April 30, 1918) Hannes Ignatius. Owing to the groundwork carried out by the jägers and activists in 1915–1917, the high leadership of the White Army had in place, from the first day of the war, an intelligence gathering network and an efficient command structure in red-held Southern Finland. In January 1918, General Gustaf Mannerheim notified Stockholm that the headquarters that was in the process of being formed needed an intelligence specialist. Alfthan therefore traveled to Helsinki where he arrived on January 20. However, Mannerheim and his closest assistants had by that time moved to Vaasa as the Red Guards were tightening their grip on the capital. Alfthan stayed in Helsinki for one month so his arrival at the White Army headquarters in Seinäjoki was delayed more than initially expected. As a result, Mannerheim appointed, on March 1, Jäger Lieutenant Eero Heickell (to become Colonel Eero Kuussaari) as the chief of his intelligence section. Alfthan arrived in Seinäjoki on March 13, and upon arrival was nominated by Mannerheim to succeed Heickell with the rank of lieutenant in reserve. In the opening phase of the war, the main objective of White Army intelligence was the establishment of a secure telegraph connection between the Seinäjoki headquarters and red-held Helsinki. This was eventually done with the assistance of the German military using the submarine communications cable connecting Helsinki and Tallinn. This link remained in use throughout the war and was used to relay information to the intelligence section of the headquarters. Owing to intelligence provided by agents and by monitoring telephone conversations, the White Army probably had a situation picture of the red forces that was superior to the picture held by the red headquarters itself.

48 STEFAN BACKLUND ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 49

OHTO MANNINEN

(s. 1943), sotahistorian professori emeritus.

Viaporin rannikkotykistön »alasajo» maaliskuussa 1918

Yksi vuoden 1918 muistoista Helsingissä on Viaporin linnoituksen ran - nikkotykkien deaktivointi eli tekeminen toimintakyvyttömiksi. Viime vuosikymmeninä on levinnyt käsitys, ettei tämä toiminta ollutkaan vaa - rallista, kun venäläiset upseerit sen sallivat. Tällaisessa tulkinnassa on kui tenkin unohdettu silloisen tilanteen monimutkaisuus ja rä jäh dys - alttius. Suomen tärkeimmät linnoitusalueet jäivät sodan alkaessa punaiselle puolelle rintamaa venäläisen sotaväen miehittäminä. Linnoitusalueisiin oli keskitetty suuri osa Suomen puolustukseen tarkoitetusta tulivoimasta. Viaporin linnoituksessa sekä sen maa- ja meririntamalla oli maaliskuussa 1918 yhteen laskien 188 rannikkotykkiä, 411 kenttätykkiä, vuoritykkiä ja pikatykkiä, 12 mörssäriä sekä 82 pommin- tai miinanheittäjää, eli yh - teensä 693 putkea. Tämän lisäksi oli melkoinen määrä vanhentuneita ja/tai käyttökelvottomia tykkejä. Tykeistä noin 1/6 oli meririntamassa, noin 1/3 maarintamassa ja loput (noin puolet) varikoissa.1 Venäläisten ylijohto Suomessa oli oblastikomitealla (eli alue ko mi teal - la), jolle kansankomissaarien neuvosto oli jopa antanut ken raa li ku ver- nöö rin valtuudet. Itämeren laivaston neuvostoelimet saattoivat tosin toimia omapäisesti. Helsingin satamassa olleella laivaston esikuntalaiva Kretšetillä pidettiin 24./25.1.1918 Suomen senaatin edus tajien kanssa neuvonpitoa. Muiden uhkausten ohella venäläisten edus tajat uhkasivat hävittää Helsingin tykistöllä maan tasalle. Venäläisille ajatus ei toki ollut uusi, sillä ns. sortokauden aikana Viaporin ran nik ko tykkien sijoituksella (360 asteen ampumasektori) oli pyritty var mis ta maan myös hel sin ki - läis ten pitäminen kurissa.2

49 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 50

Sosialistiset tasavallat ja Viaporin hallinta – Viapori punaisille?

Suomen ja Venäjän selvityskomitean aloittaessa toimintansa kan san val - tuus kunnan edustajat vaativat 23.2.1918 linnoitusten ja sotilaslaitteiden luovuttamista suomalaisten käsiin. Venäläisten puolelta Aron Abramovitš Scheiman selitti 23.2., että linnoitusten ja laitteiden luovutus ja ve nä läis - ten joukkojen evakuoiminen ei aiheuttaisi hankaluuksia, mikäli suo ma - laiset voisivat taata vastustavansa saksalaisten hyökkäystä. Jouk kojen eva - kuointiin voitaisiin ryhtyä, mikäli Ruotsi ja Saksa tunnustaisivat Suomen puolueettomuuden. sai määräyksen esittää kan san ko mis - saarien neuvostolle, että linnoitukset ja muut laitteet olisi saa ta va heti suomalaisten huostaan. Jos venäläiset jäisivät, saksalaiset saa vat tekosyyn hyökätä.3 Kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen ns. punaisen val tio so pi - muksen yhteydessä Venäjä periaatteessa suostuikin 1.3. linnoitusten luo vuttamiseen. Vain Kannaksen etelärannalla olevan Inon linnoituksen oli määrä jäädä Venäjän haltuun.4 Punaisten kannalta asialla oli kiire, kun suo jeluskunnat liikehtivät helmikuun lopulla Helsingin länsi- ja itä - puolella. Saksan ja Venäjän rauhanneuvottelujen katkettua ja taisteluiden 18.2. uudelleen virittyä Saksan armeija lähestyi vääjäämättömästi Venäjän pää - kaupunkia Pietaria. Puolustautumista suunnitellessaan kan san ko mis saa - rien neuvosto päätti 17.2. toisaalta vetää laivaston tarpeen vaa tiessa Hel - singistä Kronstadtiin ja toisaalta yrittää pitää Suomen puo len ran nik ko- tykistön miehitettynä. Tsaarinarmeijaa lakkautettaessa rannikkotykistönkin miehistö ko tiu - tet tiin vähin erin laajan Venäjän eri puolille. Saksan miehittämille im - pe riumin alueille lähtö kuitenkin arvelutti, ja kansanvaltuuskunta antoi 6.3. puolalaiselle pataljoonalle luvan jäädä Suomeen.5 Viaporin linnoituksen muonavahvuus oli 13.2. vielä 5 288 miestä, mut ta 28.2. enää 648. Mikäli Viaporin rannikkopattereihin ei riittäisi miehistöä, sitä oli määrä ottaa kenttätykistöstä.6 Näihin yrityksiin liittyi se, että mm. Mäkiluotoon vietiin venäläistä punakaartia jo poistuneiden rannikkojoukkojen tilalle. Tallinnasta lähetettiin merijalkaväkeä Rus sa - rön ja Hästö-Busön linnakkeille.7 Venäjän armeijan kutistuessa kotiut ta - misten takia jopa linnoitusalueiden vartiointi tuotti jo helmikuussa suurta huolta. Punakaarti osallistui helmikuusta lähtien Viaporin (Hel - singin) maalinnoituksen vartiointiin.

50 OHTO MANNINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 51

Brest-Litovskin rauha

Pietarissa ja Helsingissä tulivat 24.2. yleisesti tietoon Saksan rau han - ehdot, joissa edellytettiin venäläisen sotaväen ja venäläisen punakaartin poistumista Suomesta. Uudet rauhanneuvottelut etenivät nopeasti, ja Brest-Litovskin rauhansopimus 3.3. antoi neuvos tohallitukselle ti lai - suuden puolustuksen uudelleenjärjestelyyn. Suomen suunta oli rau han - teon jälkeenkin avoin sotatoimien alue, josta saksalaisten yl lät tä vää iskua pelättiin. Neuvostohallitus puolusteli Suomesta vetäytymistä sillä, että siitä ei ollut punaisten taistelulle haittaa, sillä Leninin sanojen mukaan venäläiset »joukot tiedettiin kelvottomiksi».8 Venäläisiltä matruuseilta ja sotilailta katosi Suomessa neu vos to hal li - tuksen julkinen tuki, kun vielä »tsaarinarmeija» 2.3. määrättiin ha jo tetta- vaksi. Venäläisiä sotilaita kehotettiin liittymään vapaaehtoisina Suomen punaisten internationalistien riveihin.9 Heti tämän jälkeen punakaartin edustajat saapuivat keskus lin noi tuk - seen (nykyiseen Suomenlinnaan) vaatimaan linnoituksen luovuttamista, mutta venäläiset käännyttivät heidät pois. Kun pääosa Venäjän Itämeren laivastosta oli jäiden saartamana Helsingissä, venäläiset komentajat ja neuvostoelimet empivät linnakkeiden luovuttamista. Pietarissa Suomen kansanvaltuuskuntaa edustanut Väinö Pukka valitti ulko asiain kan san - ko missariaatissa Viaporin upseerien agitoivan linnoituksen luovutusta vastaan.10 Tampereen suunnan todellinen ylipäällikkö (eversti) M.S. Svetšnikov saapui 1.3. Helsinkiin punakaartin ylipäällikön Eero Haapalaisen pyyn - nöstä ensisijaisesti »hoitamaan punakaartin hallussa olevia linnoituksia». Tehtävän painopisteeksi tosin tuli punaisten maaliskuun yleis hyök käyk - sen organisoiminen ja toimiminen Suomen punakaartin johdon asian - tuntijana ja ylipäällikön kakkosmiehenä. Ahvenanmaalle matkalla ollut saksalainen laivasto-osasto saapui vih - doin perille 5.3. Venäläiset pelkäsivät Suomessa olevan laivastonsa ja lin - noituslaitteiden joutuvan saksalaisten haltuun. Suunnitteilla oli Viaporin osalta toisenlainen, radikaali ratkaisu. Itämeren laivaston komissaari J. Blohin (puoluekannaltaan vasemmisto sosialisti vallan ku mouk sellinen) ja merisotaosaston päällikkö (kontra-amiraali) A. Ružek käskivät 4.3., että Viaporin linnoituksen komendantin oli asetettava komissio val mis - telemaan linnoituksen räjäyttämistä. Siihen tulivat (5.3.) mm. ko men -

VIAPORIN RANNIKKOTYKISTÖN »ALASAJO» MAALISKUUSSA 1918 51 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 52

dantti Kovanko ja tykistöpäällikkö Balzam.11 Tämä hanke ei näytä eden - neen, kun Saksan ja Venäjän rauhantila pian osoittautui py sy väksi. Tässä vaiheessa Haapalainen kielsi julistuksella lähestymästä ran nik - koa. Punakaarti asetti 5.3. vartiot rannikolle. Maaliskuun 8. päivänä pu - naisten vartiomiehiä ilmaantui »pitkät rivit» kaupungin rannoille.12 Via - porin venäläisiltä ilmeisesti puuttui aseita, sillä Helsingin punakaartin esikunta oikeutti 40 kiväärin kuljettamisen 5.3. Turun kasarmilta Via po - riin.13 Keskuslinnoitukseen saapui 11.3. komppania punaisia, mutta nämä jou tuivat 14.3. vielä poistumaan. Samaan aikaan lisättiin vartioita kau - pungin rannoilla ja satamissa. Viaporissa asuneen asessori Sundvallin tarmokkaiden toimenpiteiden ansiota katsotaan olleen suomalaisten pu - naisten komppanian poistaminen. Tandefeltin kertomuksen mukaan lin - noitukseen pesiytynyt »tyttökomppania» jäi tosin pääosin jäljelle, mutta vietti aikaansa venäläisten kasarmeissa.14

Deaktivointi

Tandefelt kertoo kuulemansa perusteella, että Mannerheim jo sodan ensi päivinä oli lähettänyt Helsinkiin kolme eri kehotusta etsiä taitavia miehiä poistamaan lukot linnoituksen tykeistä.15 Viaporin rannikkotykkien ja Helsingissä olleiden laivojen tykkien luk - kojen irrottamisen tapahtumasarja on hyvin tunnettu. Työn suoritti in si nööri Allan Staffansin johtama noin 25 hengen ryhmä – enim mäk - seen Kone ja Silta Oy:n insinöörejä, työnjohtajia, asentajia ja työläisiä tai näiden sukulaisia.16 Helmikuun lopulla Staffans oli jo saanut värvätyksi joukon luotettavia miehiä lukkoja irrottamaan. Jälkeenpäin kootuissa kertomuksissa on 19 nimeä. Heistä kuusi oli työnjohtajia ja viisi in si nöö - rejä tai teknikoita, kolme oli koululaisia. Joukossa oli työnjohtaja Juho Vanhanen, joka oli johtanut modernien tykkien asentamista useissa lin - noituksen pattereissa. Venäjänkielentaitoinen Staffans oli luonut erittäin toimivan suh de - ver koston venäläisiin sotilaisiin. Staffansin johtama Kone- ja Sil ta ra ken - nustehdas valmisti sodan aikana Venäjän armeijan tarpeisiin runsain mi - toin ampumatarvikkeita ja huolsi Itämeren laivaston aluksia. Lukkojen purkaminen pääsi juohevasti alkuun, kun Staffans sai Via -

52 OHTO MANNINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 53

po rin linnoitustykistön päällikön, eversti Nikolai Balzamin, antamaan 4.3. työnjohtaja Juho Vanhaselle kulkuluvan ulkolinnakkeille. Tähän lupaan Staffans lisäsi sanat »työskentelemään lukkojen ja niiden osien poistamiseksi tykistöstä, hoitamaan niitä ja kuljettamaan varastoon». Lisäys erottuu selvästi säilyneessä kulkuluvassa, joka vielä »ennen sotia» oli Suomenlinnan museossa. Aikaisin aamulla maaliskuun 5. päivänä Staffansin miehet kokoon - tuivat Kauppatorin laiturissa odottavaan kippari Östergrenin kul jet ta- maan laivaan. Kaikki miehet olivat työmiehiksi pukeutuneita. Heillä oli mukanaan kelkka ja työkaluja, joista tärkeimpiä olivat ruu viavaimet ja nostotaljat. Usealla oli myös panostettu pistooli taskuun tai saa pas var - teen piilotettuna. Yhteistyö Kauppatorilta keskuslinnoitukseen liikennettä välittävien Totleben- ja Artillerist-yhteysalusten kipparin kanssa oli tärkeä edellytys purkajajoukon kulkuun saarille, varsinkin sen jälkeen kun pu na kaar ti lai - sia ilmestyi vartioimaan rantoja. Yhteysaluksilla olevien otaksuttiin ole - van luvallisella asialla. Tärkein osa, eli Viaporin linnoituksen ulkosaarille – Isosaari, Kui va - saari, Harmaja, Katajaluoto, Ryssänkari, Miessaari – sijoitetut modernit tykit deaktivoitiin 5.–10.3.17 Lukot ja tähtäimet irrotettiin ja koottiin kullakin saarella yhteen paikkaan. Saarilla oli vain 5–10 hengen »de mo - ra lisoituneet» miehistöt. Toiminta tapahtui arviolta seuraavassa jär jes tyk - sessä: Isosaari 5.–6.3., Kuivasaari 7.3., Harmaja 8. tai 10.3.18, Miessaari 8.3., Katajaluoto 9.3., Ryssänkari (nykyisin Rysäkari) 11.3., Melkki ja Villinki viimeisenä moderneista pattereista (sitä ei mainita 13.3. men - nessä deaktivoituna). Villingissä oli tulla ongelmia, kun punakaartin vartiokierros ulottui sinne purkamisen aikana. Tämäkin tilanne laukesi itsestään, kun venäläinen vartiosto pysyi koko ajan täysin levollisena. Punaisten hallussa oli Viaporin maalinnoitus, johon kuuluivat mm. Herttoniemi, Malmi ja Lauttasaari.19 Deaktivointia jatkettiin heti päälinnoituksen vanhanmallisten pat te - rien osalta. Sinne pääsy oli helpompaa kuin »etusaarille». Aseis ta rii su mi- nen jatkui keskuslinnoituksessa ja muissa saarissa. Su si saa ressa, Valli - saaressa ja Kuninkaansaaressa tehtiin käyttökelvottomiksi kymmeniä vanhanaikaisia rannikkotykkejä. Santahaminaan ei kui ten kaan enää ollut meneminen. Maarintaman patterit (Lauttasaari mukaan lukien) olivat jo punaisten valvonnassa. Näiden töiden ollessa käynnissä punakaarti

VIAPORIN RANNIKKOTYKISTÖN »ALASAJO» MAALISKUUSSA 1918 53 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 54

Tykistöpäällikkö Balzamin 4.3.1918 Helsingissä insinööritoimisto »Ferron» työn - johtaja Vanhaselle myöntämä lupa päästä 12 päivän ajan Ryssänkarin (nykyisin Rysäkari), Katajaluodon, Harmajan, Kuivasaaren, Isosaaren, Villingin ja Miessaaren linnoitussaarille. Toisella kirjoituskoneella on tekstiin lisätty »tykkien lukkojen ja tähtäinten poistamistyöhön».

The access permit issued by inspector of artillery Balzamin to Mr. Vanhanen in Helsinki on March 4, 1918, when the latter was a foreman with the Ferro engineering office. The permit, which was valid for 12 days, authorized entry to the fortified islets of Ryssänkari (now Rysäkari), Katajaluoto, Harmaja, Kuivasaari, Isosaari, Villinki, and Miessaari. The annotation »For removal of breeches and gunlaying systems» was added using another typewriter.

alkoi ottaa keskuslinnoitusta hallintaansa. Kuninkaansaaressa (mah dol - li sesti 11.–14.3.) jäi työpartiota johtanut Juho Vanhanen pu na kaartin vangiksi ja seisoi jo teloituskomennuskunnan edessä, mutta pai kalle osu - nut Vanhasen aiempi laivatoveri Slava-panssarilaivalta vapautti hänet. Insinööri Grosin purkutyötä koskevassa muistiossa kerrotaan, että Viaporin keskuslinnoituksen miehistönä oli puolalaisia. Näin mm. lin - noituksen puhelinkeskuksessa oli lukonpurkajille myönteinen miehitys. Viaporissa pitkään toimineen postimestari Alfred Sundvallin kerrotaan yllyttäneen älykkäällä tavalla puolalaisten isänmaallisuutta, ja juuri puo -

54 OHTO MANNINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 55

10 tuuman rannikkopatterin lukot irrotettuina. Kukin painoi 250 kg. Lähde: Itkonen, O. V.: Sankareita, sotavankeja, seikkailijoita, WSOY 1929.

Breech mechanisms removed from 10 inch coastal artillery guns. Each weighed 250 kilograms.

lalaisten on todettu auttaneen eräissä lukkojen purkamisen han ka lim - missa vaiheissa, mm. yhteyksien katkaisemisessa saarten kes kus pu he lin - asemalla. Parin viikon kuluessa vietiin lukot päälinnoituksen patterista lukuun ottamatta joitakin kenttätykkejä Santahaminassa. Yhteensä Susisaaressa, Vallisaaressa, Kuninkaansaaressa ja Harakassa tehtiin käyt tö kel vot to mik - si 124 tykkiä. Työ ulottui lopulta jopa venäläisten Helsinkiin jättämiin pieniin sota-aluksiin. Niiden tykinlukkojen poistaminen oli vielä käyn - nis sä saksalaisten lähestyessä mereltä Helsinkiä.20 Purkajat irrottivat myös tähtäimet ja lukoista pieniä osia – erään mai - ninnan mukaan kuulalaakereita – mikä esti ampumisen, vaikka lukot olisi viety takaisin tykeille. Nämä kevyemmät osat vietiin muualle vain Staffansin tuntemaan paikkaan. On todennäköistä, että Kovanko ja Balzam eivät tästä lisätoimesta tienneet.

VIAPORIN RANNIKKOTYKISTÖN »ALASAJO» MAALISKUUSSA 1918 55 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 56

Matruusien ja punaisten jännite

Suomalaisilla punaisilla oli huolenaiheita Helsingissä, sillä tilanne vai - kut ti hallitsemattomalta. Suomalaisaktivistien tietojen mukaan Helsingin satamassa käytiin 9.3. tulitaistelu venäläisalusten miehistöjen ja pu na - kaar tilaisten välillä, jolloin kolme matruusia sai surmansa. Kan san val - tuutettu Adolf Taimin hankkima selitys oli, että matruusi Ljubavin oli yrittänyt viedä miinanraivaaja (verkonlaskija) Mologalle erään suo ma - lais tytön. Tämän huudettua apuun miliisin Ljubavin oli avannut tulen, minkä jälkeen miliisi puolestaan turvautui aseisiin. Olipa asian laita miten tahansa, aseisiin oli tartuttu ja verta oli vuotanut. Itämeren laivasto korvasi punakaartilaisvartion satamassa omilla miehillään. Punakaartin ylipäällystö antoi 12.3. käskyn poistaa ve nä läis - ten laivojen luota punakaartin vartiot.21 Toisaalta punakaartin yli pääl - lik kö Haapalainen ja linnoitusosaston päällikkö Ernst Hausen kielsivät 12.3. »yleisöä» ampumisen uhalla lähestymästä lin noi tus aluei den var - tioituja paikkoja.22

Selvittelyn »haarakomitea»

Tässä vaiheessa oli jo toiminnassa Venäjän ja Suomen suhteiden sel vit - te lykomitean alakomitea eli »haarakomitea» Viaporin linnoituksen aseis - tuksen luovuttamista varten. Siinä olivat pu heen joh ta jana ja jäseninä Venäjän puolelta Kovanko, Balzam ja M.P. Dukalski sekä Suo - men puolelta venäläinen Svetšnikov, virolainen punakaartin lin noi tus - osaston päällikkö Ernst Hausen ja tämän suomalainen apulainen Johan Walkonen. Matruusien edustajaa ei yrityksistä huolimatta saatu neu vot - teluihin. Svetšnikov oli maaliskuun alussa kutsuttu Helsinkiin vi rallisesti näihin neuvotteluihin, joskin hän ensisijaisesti valmisteli yleis hyökkäystä valkoisia vastaan. Ensimmäisestä kokouksesta 9.3. alkaen oli aistittavissa byrokratian nimissä toteutetun viivyttelyn makua. Vasta 11.3. saatiin Kovankolta riittävä informaatio linnoitteista ja tykistöstä. Kiistan aiheiksi nousivat konekiväärit, 6 tuuman Schneider-tykit ja 3 tuuman pikatykit, joita pu - naiset kaipasivat panssarijuniinsa. Lopuksi sovittiin, että suomalaisille annettaisiin 116 tykkiä, käsikranaatteja, raketteja, pistooleja ja va lon heit -

56 OHTO MANNINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 57

Isosaaren tykinlukkoja pakataan laatikoihin. Itkonen, O. V.: Sankareita, sota - vankeja, seikkailijoita, WSOY 1929.

Breech mechanisms from the Isosaari battery are packed into crates.

timiä. Kaksi päivää myöhemmin listaan lisättiin Taivallahden kä si kra - naat tipaja, puhelimia ja Munkkiniemen varastosta noin 1,3 mil joo naa kiväärinpatruunaa. Helsinkiä kiertävän maarintaman tykkejä siis kyllä annettiin punaisille, mutta rannikkotykeistä venäläiset eivät ha lunneet luopua. Kokouksessa 13.3. tehtiin päätös, jonka mukaan rannikkotykistö jätettäisiin väliaikaisesti sijoilleen, mutta tykeistä pois tet taisiin lukot ja ne vietäisiin komission yhdessä sopimaan paikkaan. Tykkien poiskuljetus oli tuossa vaiheessa jäätilanteen takia mahdotonta. Tosiasiallisestihan järeiden rannikkotykkien lukot oli jo lähes kaikki irrotettu val lan ku - mouk sellisten tietämättä.23 Melkoista tulivoimaa edusti Helsingissä talvehtinut Itämeren laivasto. Yksinomaan neljässä modernissa dreadnought-taistelulaivassa oli 48 kap paletta 12 tuuman tykkiä, jollaisten käyttöä Viaporin maa lin noi tuk - sessa vasta valmisteltiin. Venäjän laivasto oli mahdollisuuksien mukaan pe lastettava. Enimmät taistelulaivat poistuivat Helsingistä jo maa lis - kuussa ja viimeiset huhtikuun alussa.24

VIAPORIN RANNIKKOTYKISTÖN »ALASAJO» MAALISKUUSSA 1918 57 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 58

Venäjän ja Suomen suhteiden selvittelykomitean alakomitea käsitteli edelleen Viaporin linnoituksen (maa- ja merilinnoituksen) aseiden ja varusteiden luovuttamista. Linnoituksen komendantti Kovanko kertoi asessori Sundvallille, että Suomen kapinallisten johtajat olivat tehneet Pietariin esityksen Viaporiin perustettavasta koulusta, missä bolševikit opettaisivat punaisille järeiden tykkien käyttämistä. Linnoitusten saamiseksi punaiset käyttivät vielä »Pietarin tietä». Kansanvaltuuskunta ja punakaartin ylipäällystö lähettivät 23.3. kan san - komissaarien neuvostolle vaatimuksen, että Viaporin linnoitus oli an - net tava punakaartin käsiin.25 Eversti Balzam kertoi Staffansille, että Suomen punaisten korkeimmat johtajat olivat lähettäneet Pietariin vaa - timuksen saada miehittää Viaporin linnakkeet yhdessä venäläisten bol - ševikkien kanssa. Tuossa vaiheessa punaiset saivat runsaasti tykistöä Viaporin maalinnoituksesta. Mahdollisesti huhujen vahvistama on tieto, jonka mukaan punaiset olisivat antaneet venäläisten johdolle kehotuksen valmistautua pommittamaan Helsinkiä ja hankkineet Pietarista mää - räyk sen noudattaa punaisten johdon käskyjä.26 Svetšnikovilta lupa ehkä olisi saatu, muttei Pietarista, ainakaan virallisesti.

Katajaluodon 10 tuuman tykki Durlacher-lavetilla. Itkonen, O. V.: Sankareita, sotavankeja, seikkailijoita, WSOY 1929.

A 10 inch gun on a Durlacher mount in Katajaluoto.

58 OHTO MANNINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 59

Saksalaiset tulevat

Ryhtyessään huhtikuun alussa etenemään kohti Helsinkiä saksalainen apuretkikunta katsoi aiheelliseksi hankkia vakuudet, että venäläiset eivät tule ampumaan sinne saapuvia saksalaisia laivoja. Hangossa alle kir joi - tet tiin tästä 5.4. sopimus, jonka venäläisillä allekirjoittajilla oli Itämeren laivaston pääkomissaarin Minajevin ja operatiivisen päällikön (1. luokan kapteeni) A.M. Štšastnyin allekirjoittama valtakirja. Venäläiset upseerit vakuuttivat laivaston pysyvän puolueettomana ja lupasivat poistaa ran - nikkotykeistä lukot ja tähtäyslaitteet. Tämä siis tapahtui viikkoja mo der - nien tykkien lukkojen irrottamisen jälkeen. On huomattava, että val - tuutetut selittivät, etteivät he voineet vastata matruusien käyt täy ty mi - sestä.27 Kansanvaltuuskunta ja muut punaisten keskuselimet siirtyivät Vii pu - riin. Viaporin komendantiksi nimitettiin Johan Walkonen. Maarintama siirrettiin kuitenkin Helsingin puolustuksen uudelleenjärjestelyn yh tey - dessä (viimeistään 4.4.) Helsingin paikallisesikunnan hallintaan. Pu nais - ten tietojen mukaan maalinnoituksen tykeistä vain neljäsosa oli toi min - ta kuntoisia. Merilinnoitusta ei lopulta ehditty virallisesti luovuttaa pu na - kaartille. Venäläisen selvityskomitean lopetettua 1.4. toimintansa ja sen ve nä - läisen kärkimiehen Smilgan poistuttua Viipuriin vastuun Helsingin ja Viaporin linnoituksista sai 9.4. linnoituksen komendantti Kovanko.28 Viipurista käsin venäläisten vapaaehtoisten varakomentaja K. Eiche ti- vasi 9.4. Helsingistä ratkaisua muun muassa Viaporin linnoituksen osal - ta.29 Viaporin pattereilla venäläiset bolševikkisotilaat ja suomalaiset pu na - kaartilaiset kyllä yrittivät saada kuntoon linnoituksen tykit. Saksalaisten sotilaiden ja Helsingin suojeluskuntalaisten saapuessa pattereille va ras - to huoneisiin viedyt suuret lukkolaitteet oli jälleen kuljetettu tykkien luok se. Varastohuoneet oli pengottu perin pohjin etsittäessä niitä luk - kojen osia, jotka oli piilotettu tai tehty käyttökelvottomiksi. Kes kus - lin noituksen suuressa tykistöpajassa oli ryhdytty valmistamaan puut - tuvia pikkuosia. Ilmeisesti jo valmistuneetkin osat olivat käyt tö kel vot - tomia. Venäläiset ja suomalaiset punaiset eivät yhdessä viikossa saa neet kuntoon yhtään tykkiä.30

VIAPORIN RANNIKKOTYKISTÖN »ALASAJO» MAALISKUUSSA 1918 59 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 60

Venäläisten myötävaikutuksella

Siitä, kuka oli lukkojen irrottamisen käskenyt, vallitsee tul kin ta eri mie - lisyyksiä. Juuri purkamisaikana syntynyt lähde on insinööri Grosin muis tio; siinä esiintyy sanamuoto »venäläisten upseerien kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti». Työ ei siis tapahtunut näiden käskystä, vaan myötävaikutuksella. Näiden upseerien motiivina oli Grosin mukaan »estää tykkien päätyminen käyttökunnossa saksalaisten tai pu na kaar ti - laisten käsiin». Asiaan tuo selvennystä tapahtumien kronologiaan tutustuminen. Julitta Suomelan mukaan Balzam ja Kovanko kertoivat toukokuussa 1918 sanomalehdessä, että Kovanko oli antanut Balzamin tehtäväksi lukkojen poistamisen Venäjän korkeimman laivastopääesikunnan vä lit - tömän ohjeen mukaisesti, »jottei punainen eikä valkoinen osapuoli voisi käyttää niitä kaupunkia vastaan rikkoen siten Venäjän tasavallan puo - lueettomuutta». Työn olivat suorittaneet heidän palkkaamansa suo ma- lai set työntekijät, kun venäläiset olivat jo lähdössä kotimaahansa. Palk - kaamisesta löytyi toki maksukuittikin (15.3.1918). Tuolloin mak settiin Staffansin esittämän laskun mukaan 3 640 markkaa. Siinä vaihees sa oli punaisten ja venäläisten »haarakomitean» päätös lukkojen poistamisesta jo tehty ja Balzam saattoi siis julkisesti ottaa vastuun luk kojen pur ka - misesta. Suomela huomautti kirjoituksessaan, että leh ti kirjoitukset jul - kaistiin tilanteessa, jossa nämä venäläiset, jotka eivät olleet bolševikkeja, pyrkivät jäämään Suomeen. Kovanko kuoli kesällä tai syksyllä 1918 Suomessa, Balzam puolestaan Muurmannilla tais tel les saan bolševikkeja vastaan.31

Yhteinen tavoite – eri perusteet

Lähdeaineistoa tapahtumien kronologiaan verratessa selviää, että 1920- ja 1930-luvulla lukkojen poistamisesta kerrottiin työssä mukana olleiden kuvausten mukaan monissa yksityiskohdissa oikein. Toki teksteissä oli kaunokirjallisia, maalailevia oivalluksia, jotka herättävät myöhemmän ajan tutkijassa epäilyksiä. Suomalaisilla aktivisteilla oli Venäjän sotilasjohdon kanssa yhteinen tavoite: saattaa rannikkotykit toimintakyvyttömiksi. Aktivistit halusivat

60 OHTO MANNINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 61

estää aseiden joutumisen punaisten haltuun, ja venäläiset pyrkivät säi lyt - tämään mahdollisuuden siirtää myöhemmin tykit Venäjälle. Työ suo ri - tettiin vaarallisissa oloissa ja salaa punakaartilta, sillä val lan ku mouk - sellisilla oli Venäjän hallituksen tuki, vaikka virallisesti olikin nou da tet - tava Brestin rauhansopimuksen pykäliä. Deaktivoiminen esti tykkien käyttämisen huhtikuussa 1918 Helsingin valtauksen yhteydessä. Melkoista tuhoa olisi tullut, mikäli vallan ku - mouk selliset venäläiset ja punaiset olisivat ampuneet niillä Helsinkiin tai merelle, jolloin saksalaiset taistelulaivat ja muut alukset olisivat avanneet tulen Helsinkiin.

Lähdeviitteet

1 Manninen, Markus: Viapori. Merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914–1918. Jyväskylä 2000, s. 23–43. 2 Tandefelt, Heikki: Kuinka Suomenlinna valloitettiin v. 1918, Helsingin valtaus. Helsinki 1938, s. 84; Manninen, Markus: Länsi-Mustasaaren betonipatteri 3. Jyväskylä 2013, s. 29. 3 Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkisto (VRO syytt.) Fg 1, Kansallisarkisto (KA), Elorannan valtuutus 23.2. (VRO syytt Ca 7). 4 Manninen, Ohto: Sodanjohto ja strategia, Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osa 2. Helsinki 1993, s. 67. 5 Kansanvaltuuskunnan ark. 1, KA. Kun puolalaiset sitten lähtivät, aseet oli luovutettava Viipurissa. Vapaussodan arkisto 32, 38–39 (21.3.), KA. 6 Direktiivi 17.2.1918, Direktivyi glavnago komandovanija krasnoj armii. Moskva 1964. 7 Manninen (1993), s. 67. 8 Lenin, V. I.: Teokset 27, s. 66, 89. Leninin Suomea koskevat kirjoitukset, s. 228–229. 9 Manninen (1993), s. 71. 10 RTshIDNI fondi 131 opis 1 delo 13. 11 Manninen, Ohto: Venäläisten joukkojen johto Suomessa 1918, Suomi, itä ja länsi. Juva 1991, s. 103–104, 119; Baltijskie morjaki v borbe za vlast sovetov 1917–1918. Leningrad 1966, s. 128; Graždanskaja vojna i voennaja interventsija v SSSR, s. 51–52, Viaporin linnoituksen räjäytyskomissio 5.3.1918, Venäläiset sotilasasiakirjat (Ven SA) 3228, KA, Itämeren laivaston komiteoiden täysistuntoptk. 22.3.1918, VRO syytt. Ca 7. 12 Haapalaisen käsky 5.3., Vapaussodan arkisto I A 4, KA; Tandefelt (1938), s. 89. 13 VRO syytt. Ca 10a. 14 Tandefelt (1938), s. 85–86. 15 Tandefelt (1938), s. 84. 16 Kuvaus deaktivoinnista perustuu O. Grosin Suomen päämajalle 26.3.1918 antamaan muistioon, jonka hän kirjoitti siirryttyään Helsingistä Ruotsin kautta Vaasaan (hän oli itse ollut lukkoja irrottamassa ja lähtenyt Helsingistä 13.3.) sekä O. V. Itkosen (Sankareita, sotavankeja, seikkailijoita, Helsinki 1929, s. 13–41) ja Heikki Tandefeltin (Kuinka Suomenlinna valloitettiin v. 1918, Helsingin valtaus, Helsinki 1938, s. 84–93) osanottajilta keräämiin kuvauksiin. 17 Grosin muistio 26.3.1918. 18 Tandefeltin (1938, s. 90) mukaan Harmaja käsiteltiin jo 8.3. mennessä. 19 Grosin muistio 26.3.1918; Manninen (2000), s. 27–39. 20 Tällaisia olivat Kone ja silta -laivanrakennusyhtiön laiturissa olleet tykkivene Golub (myöhemmin Uusimaa) ja miinaristeilijä Vsadnik. Itkonen (1929), s. 35–41.

VIAPORIN RANNIKKOTYKISTÖN »ALASAJO» MAALISKUUSSA 1918 61 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 62

21 VRO syytt. Ca 10. 22 Luettelo vartioraporteista 14.3.–10.4., VRO syytt. Ed 1. 23 Komitean pöytäkirjat 9.3., 11.3., 13.3., Vapaussodan arkisto I A:4 sekä Ven sa 14074, KA. 24 Manninen, Ohto, Neuvosto-Venäjän laivasto Helsingissä 1918, Sotilasaikakauslehti 4/2018. 25 VRO syytt. Ca 10. 26 Tandefelt (1938), s. 84. 27 Ahto, Sampo: Sotaretkillä, Itsenäistymisen vuodet 1917–1920 osa 2. Helsinki 1993, s. 375. 28 VRO syytt. El 14. 29 Ven sa 2967. 30 Tandefelt (1938), s. 90–91. 31 Suomela, Julitta: Kuka poistatti tykeistä lukot?, Sotilasaikakauslehti 1/1996.

62 OHTO MANNINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 63

OHTO MANNINEN

Deactivation of Coastal Artillery of Viapori Sea Fortress in March 1918

The deactivation of Russian coastal artillery pieces mounted in Peter the Great’s sea fortress of Viapori off Helsinki is one of the lesser-known events of 1918. These guns could control the city by denying the sea lanes leading to Helsinki to maritime traffic. A generally held view during the past few decades is that this deactivation was not a particularly dangerous operation since it was permitted by the Russians, but this notion does not take into account the complexity and explosive nature of the pre - vailing circumstances. The deactivation saved Helsinki from heavy artillery bombardment in April 1918. Had it not been carried out, the reds and ultra-revolutionary forces could have attempted to block the entry of German ships into the city.

63 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 64

JOUNI EEROLA

(s. 1954), filosofian maisteri, tutkinut Suomen sisällissotaa 1918 sekä mm. rautatiehistoriaa.

Savon radan työväenkaartien lyhyt sota

Sosialidemokraattisen puoluejohdon tammikuussa 1918 tekemän val - lan ottopäätöksen katsotaan yleisesti perustuneen kahden lähtökohdan varaan. Niistä ensimmäinen edellytti hallitusvallan ottamista Helsingissä ja toinen työväenkaartien aseistamista Venäjältä saatavan aseavun turvin. Vallankumouksen korkeimmaksi johtoelimeksi perustettiin työväen toimeenpaneva komitea, jonka alaisuudessa työväen järjestyskaarti ja Helsingin punakaarti yhdistettiin uuden, Suomen punaisen kaartin yleis - esikunnan alaisiksi. Työväen järjestyskaartin johto oli tätä ennen sopinut Pietarissa suuren ase-erän hankinnasta ja aseet oli määrä tuoda Suomeen junalla. Aseiden perilletulon turvaamiseksi se oli määrännyt toimeenpantavaksi kaartien osittaisen mobilisoinnin alkaen illalla 25.1. Junan suojaamisen oli määrä kestää kolme vuorokautta, eikä puoluejohdon tarkoituksena vielä tässä vaiheessa katsota olleen vallankumoustoimien aloittamisen. Asei den - jako suunnitelmaan kuului osana Kouvolasta Savon radalle Mikkelin ja Kuopion piiriesikunnille lähtevä jatkokuljetus. Tilanteen muuttuessa mm. suojeluskuntalaisten Viipurin-retken takia Sosialidemokraattisen puolueen johto kääntyi kiireessä täyden ja vä lit tö - män vallanoton tielle. Sen asettaman toimeenpanevan komitean an net - tua 26.1. ensimmäiset vallankumouskäskynsä punakaartin yleis esi kunta määräsi sunnuntai-iltana 27.1. kaartin piiriesikunnat ja ryk men tit aset - tamaan joukkonsa liikekannalle. Vallankumousjohdon suun nitelmiin liittyi kirjallisuudessa vain vähälle huomiolle jäänyt yritys saada hal tuun - sa Kuopiossa säilytetty Suomen Pankin kultavaranto. Vihollisuuksien alettua Savon rata tukialueineen jäi kuitenkin val koi - sille vain vähäisten taistelujen päätteeksi, ja kullan haltuunotto epä on nis -

64 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 65

tui. Radan menetys oli odottamaton takaisku, ja yhtenä sen seurauksena sotivien osapuolten välinen rintamalinja asettui kartalla alemmaksi kuin mihin punaisten taholla oli varauduttu. Merkitykseltään punaisten tappio Savon radalla voidaan rinnastaa Tampereen myöhem pään me ne - tykseen. Savon radan tapahtumista tunnetaan parhaiten valkoisten sotatoimia, punaisten suunnitelmista ja toimista tiedetään vähemmän. Esimerkiksi suuren asejunan suojaamiseksi annetuista käskyistä tunnetaan vain Kymenlaakson piiriesikunnan asiasta saama, myöhemmin kirjoitettu kopio. Mikkelin ja Kuopion piiriesikunnille annettuja käskyjä ei tunneta. Lähempien asiakirjalähteiden puuttuessa kuva punaisten toimista on paljolti jäänyt eritasoisten muistelmakuvien varaan. Seuraavassa punaisten suunnitelmia ja toimia Savon radan suunnassa on tarkasteltu lähtien kansanedustaja Antti Mäkelinin ja toimittaja Alex Halosen kuulustelupöytäkirjoista. Alex Halonen toimi sodan alkaessa punaisten Mikkelin piiriesikunnan puheenjohtajana ja kävi myös Hel sin - gissä. Antti Mäkelin sai 28.1. toimeenpanevan komitean puheenjohtajalta Eero Haapalaiselta määräyksen Suomen Pankin Kuopion haarakonttorin haltuun ottamisesta. Halonen joutui vangiksi punaisten antautuessa Mikkelissä, Mäkelin Kuopiossa. Vankeudessa kumpaakin kuulusteltiin useaan eri otteeseen.

Sattumanvarainen pankkikomissaari?

Kuopiossa vangittu Antti Mäkelin kertoi kuulusteluissa saapuneensa kau punkiin juuri sodan alla oikeastaan sattumalta. Edus tajantoimeensa liittyen Mäkelin asui tilapäisesti Helsingissä, mutta varsinaisesti hänel- lä oli koti Kuopiossa, missä hänen vaimonsa, Emmi Serafia, toimi kä ti - lö nä.1 Mäkelinin vaimo toimi lisäksi Kuopion työväenyhdistyksen nais osas - ton sihteerinä ja rahastonhoitajana, ja Mäkelin kertoi saaneensa häneltä tammikuun puolivälissä kirjeen, jossa tämä ilmoitti naisosaston pyy tä - neen vuosijuhlaansa puhujaksi joko kansanedustaja Aura Kiiskistä tai Hilja Pärssistä. Mikäli kumpikaan heistä ei pääsisi tulemaan, oli Mä ke - linin varauduttava saapumaan piirin edustajana tilaisuuteen. Kun tehtävä sitten näytti jäävän hänelle, hän oli 23.1. päättänyt lähteä matkalle.

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 65 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 66

Antti Mäkelinin pankkikomissaarin valtakirja. Kuva: Kansallisarkisto.

The bank commissar’s authorization held by Antti Mäkelin. Photo: National Archives.

Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän kokoukseen 24.1. hän ei ollut osallistunut,2 koska oli ollut ostoksilla. Seuraavana päivänä hän oli jättänyt matkaa koskevan lomapyyntönsä eduskunnan kansliaan ja saa - nut vapautusta tiistaihin 29.1. asti. Matkalle hän oli lähtenyt Helsingistä perjantai-iltana 25.1. kello 9 junalla. Matkalla kaikki oli Mäkelinin kertoman mukaan vielä Kouvolassa näyt tänyt täysin normaalilta, yleinen ilmapiiri kaupungissa oli tosin vai - kuttanut kireältä, ja vasta saavuttuaan lauantaiaamuna 26.1. Kuo pioon hän oli huomannut kaartin olevan aseissa. Kuopiossa Mäkelin oli sitten viikonlopun aikana osallistunut muutamiin kokouksiin, jolloin hän oli mm. kertonut kaartilaisille puolueensa valtiollisista saavutuksista ja ku - vaillut niitä vaaroja, joita saattoi syntyä, jos aseisiin ryhdyttäisiin. Maanantaina 28.1. Mäkelin oli mennyt asemalle matkustaakseen ta - kaisin Helsinkiin, mutta kuultuaan, ettei junalla päässyt Mäntyharjua edemmäksi hän oli päättänyt jäädä Kuopioon odottamaan tilanteen sel - viämistä. Myöhemmin päivällä hän oli saanut Helsingistä Eero Haa pa -

66 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 67

laisen toimeenpanevan komitean nimissä lähettämän sähkeen, jolla hä - net määrättiin ottamaan valvontaansa Suomen Pankin Kuopion kont to - rin, jota hänen tuli »visusti» vartioida. Saamansa tehtävän Mäkelin arveli johtuneen siitä, ettei kansanvaltuuskunnassa oikein tunnettu muita paikkakunnalta kotoisin olevia henkilöitä. Valtakirjan saatuaan Antti Mäkelin oli soittanut pankin Kuopion konttorin johtajalle V. W. Waleniukselle, ja tavannut tämän päivällä 28.1. Kuopion Säästöpankin talossa. Mäkelin oli esittänyt valtakirjansa Wa le - niukselle, mutta ryhtymättä muuhun, minkä jälkeen hän oli oman ker - tomansa mukaan poistunut paikalta. Saattoi olla, että Mäkelin todella oli saapunut Kuopioon vain pu huak - seen sikäläisen sos.dem. naisyhdistyksen juhlassa, mutta saattoi tietysti olla toisinkin. Jälkimmäisessä tapauksessa Mäkelinin kertomukseen liit - tyvä tärkein kysymys koskee hänen Helsingistä lähtönsä ajankohtaa eli 25. päivän iltaa. Pietarista tulossa olevan asejunan suojaamiseksi aiotun kaartien osittaisen mobilisoinnin oli määrä alkaa samaan aikaan, mutta toimeenpaneva komitea ei vielä tällöin ollut antanut määräystään Hel - singin hallintokohteiden valtaamisesta ja kaartien täydellisestä lii ke kan- nal lepanosta. 3 Toisin sanoen, mikäli Antti Mäkelin oli lähtenyt Kuopioon teh tä vä - nään pankin konttorin haltuunotto, vallankumousjohto Helsingissä oli ennakoinut seuraavia siirtojaan jo pidemmälle kuin mitä sen siihen asti tekemät päätökset osoittavat. Jos taas Mäkelin kuuli tehtävästään en sim - mäisen kerran vasta 28.1., asia oli selvästikin jäänyt vain sattuman varaan ja vaille enempää suunnittelua. Kyseessä eivät kuitenkaan olleet aivan pikkurahat, sillä Kuopioon pian maailmansodan alettua 1914 siirretyn kul taerän kerrotaan käsittäneen pääosan Suomen Pankin tuolloisesta noin 43 miljoonan markan kultavarannosta.4 Helsingissä vallankumousjohdon lähtökohdat Suomen Pankin hal - tuun otolle olivat sikäli edulliset, että eduskunnan vuonna 1916 ni meä - mästä kuudesta pankkivaltuusmiehestä puheenjohtajana toimiva ja kolme muuta, Anton Huotari, Evert Huttunen ja Jaakko Mäki olivat sosiaalidemokraatteja. Tämä avasi tien sille, että Suomen Pankki voitiin laitoksena ottaa punaisten haltuun täysin laillisin muodoin.5 Punaisen Suomen hallitukseksi asetettu kansanvaltuuskunta suun - nitteli 29.1. avaavansa pankin Helsingissä olevan pääkonttorin jo kahden päivän kuluttua valvonnan alaisena. Punakaarti miehitti pankin 30.1.,

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 67 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 68

mutta holveja ei tällöin saatu auki. Kansanvaltuuskunta ryhtyi toimiin avatakseen ne seuraavana päivänä. Pankin komissaariksi nimitettiin kansanedustaja Mikko Virkki, ja Haapalainen sai kehotuksen haettaa paikalle pankkivaltuusmiesten edustajat holvien avaamista varten. Paikalle haetut porvarilliset pankkivaltuusmiehet, K. J. Ståhlberg ja A.T.V. Mannelin kuitenkin kieltäytyivät avunannosta, joten holvit jou - duttiin avaamaan murtamalla. Pankin kultavarannon siirto varmempana sijoituspaikkana pidettyyn Kuopioon oli tapahtunut suuren salaisuuden vallitessa. Ei kuitenkaan ole mitään syytä otaksua vallankumousjohdon olleen asiasta tietämätön. Tiedon alkuperän ei tosin tarvinnut olla lähtöisin pankkivaltuusmiehiltä, sillä kullan siirtäminen ja vartiointi Kuopiossa vaati henkilökuntaa, joten asiasta tiesivät monet muutkin sen kanssa tekemisissä olleet. Pankin kultavarantoa ei Mäkelinin kuulustelupöytäkirjassa mainita, mutta nimenomaan tätä on pidettävä hänen 28.1. saamansa nimityksen ilmeisenä syynä, sillä Suomen Pankin muiden, punaisten puolelle jää - nei den haarakonttoreiden haltuunotto tapahtui seuraavien päivien ai ka - na paljon pienemmällä kiireellä. Pankin konttoreista Kuopio jäi ainoaksi, josta toimeenpaneva komitea antoi erillisen määräyksen. Tiesikö pankkikomissaariksi nimitetty Mäkelin konttorissa säilytetystä kultaerästä vai ei, ei hänen kuulustelupöytäkirjojensa perusteella käy selville. Sen sijaan Mäkelinin aamulla 26.1. tekemällä havainnolla aseissa olevista kaartilaisista tuskin oli asian kanssa mitään tekemistä, sillä se mitä ilmeisimmin liittyi täysin Kouvolasta Kuopion kaartille odotettuun asekuljetukseen.

Savon radan työväenkaartit ja niiden asehankinnat

Työväenkaartien sotilaspiirien perustaminen oli Savon radalla alkanut, kuten muuallakin maassa, Tampereella 16.–18.12.1917 pidetyn kaartien edustajakokouksen jälkeen. Kaikkiaan piirejä perustettiin 12 eli Uuden - maan, Turun, Porin, Hämeen, Kymenlaakson, Viipurin, Karjalan, Mik - ke lin, Savon, Keski-Suomen, Vaasan ja Oulun sotilaspiirit.6 Niiden perustamisen katsotaan käynnistyneen vuoden vaihteessa, ja esimerkiksi Kymenlaaksossa piiriesikunnan henkilövalinnoista päätettiin kaartien 20.1.1918 pitämässä kokouksessa. Mikkelissä oltiin liikkeellä

68 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 69

aiemmin, sillä paikallisen sos.dem. piiritoimikunnan tiedetään jo 5.1. valinneen sikäläisen piiriesikunnan jäseniksi piirisihteeri Alex Halosen ja asioitsija Anshelm Kanniston. Heidän lisäkseen esikuntaan tulivat valituiksi sahatyömies Otto Salo ja kirjaltaja K.A. Väänänen. Esikunnan päällikkönä kerrotaan toimineen juuri Halosen.7 Aloittaessaan uuden tehtävänsä Alex Halosella oli takanaan jo mel - koi sesti kokemusta eri aloilta. Halonen oli syntynyt Pietarissa, hän oli venäjän kielen taitoinen ja käynyt reaalilyseota, mutta valmistumatta ylioppilaaksi. Bobrikovin vuosina hän oli lähtenyt Yhdysvaltoihin, ja oleskellut siellä kolmeen eri otteeseen, toimien pappina, rait tius työn - tekijänä ja pelimerkkien laskijana pelihuoneistossa. Oman ker to muk sen - sa mukaan hän oli Yhdysvalloissa opiskellut myös lain op pia. Suomeen Halonen oli palannut vuonna 1907, asettunut Tampereelle ja toiminut kaupungissa Kansan lehden toimittajana sekä oman kus tan - nusyrityksen harjoittajana kustantaen mm. suomeksi Eduard Bernsteinin teoksen Sosialidemokratian revisionismi. Vuonna 1910 Halonen oli valittu valtiopäiville Hämeen läänin pohjoisen vaalipiirin edustajana, ja 1912 hänet oli tuomittu majesteettirikoksesta vankilaan. Lokakuussa 1917 hän oli siirtynyt Tampereelta Mikkeliin sos.dem. piirisihteeriksi. Esikunnan muista jäsenistä Anshelm Kannisto oli toiminut kan san - edus tajana 1907–1910, ja viimeksi usean vuoden Mikkelin sos.dem. piirijärjestön puheenjohtajana. Esikunnan alueeseen kuului poh joi sem - pana Savon radalla Pieksämäen risteysasema, josta rata haarautui lännen suunnassa Jyväskylän kautta Haapamäelle ja idän suunnassa Savonlinnan kautta Elisenvaaraan. Huutokosken asemalta rata haarautui Varkauteen. Savon piiriesikunnan puheenjohtajana Kuopiossa toimi voimistelu- ja urheiluseura Riennon johtaja, veturinpuhdistaja Yrjö Hyvärinen ja varapuheenjohtajana kansanedustaja, mekaanikko Lauri (Lassi) Har ti - kainen. Esikunnan muista jäsenistä on lähteissä esitetty toisistaan poik - keavia tietoja. Piiriesikunnan alaisuuteen kuuluivat Kuopiosta poh joiseen mm. Iisalmen ja Kajaanin kaupunkien kaartit.8 Työväenkaartien joukkojen kokoonpano periytyi Suomen vanhan sotaväen organisaatioon siten, että sääntöjen mukaan kaartin pe rus yk - sikkönä oli 110 miehen komppania, neljä komppaniaa muodosti pa tal - joonan, neljä pataljoonaa rykmentin jne. Parhaimmillaan sääntöjen mukaisiin kokoonpanoihin yllettiin vain suurimmissa kaupungeissa, maaseudulla kaartit useimmiten toimivat tai olivat vain kyläkunnittain

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 69 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 70

muodostettuja järjestö kaar - teja. Tiedot työväenkaartien mies luvusta ovat sum mit tai - sia. Mikkelissä arviot kaartin miesluvusta vaihtelevat 200– 400. Alex Halosen mukaan kaartiin oli ennen hänen tu - loaan kuulunut 300 miestä. Aseharjoituksia oli tuolloin Työväen järjestyskaartin piirikokous - pidetty venäläisten lainaamilla edustajia Kuopiossa vuodenvaihteessa aseilla. Marraskuun lakon jäl - 1917–1918. Keskellä Yrjö Hyvärinen, hänen vieressään oikealla Lauri Hartikainen ja keen kaarti oli kuitenkin ha - Israel Närhi. Kuva: Työväen arkisto. jotettu, ja uudelleen pe rus tet - Members of the Workers’ Order Guard tuun kaartiin, jossa oli kaksi during a district meeting in Kuopio komppaniaa, oli kuulunut vä - around New Year’s day 1917–1918. In the center, Yrjö Hyvärinen, flanked by Lauri hemmän miehiä. Päällikkönä Hartikainen and Israel Närhi on the right. toimi vanhan sotaväen ali up - Photo: Labour Archives. seeri Otto Mankonen.9 Kuopiossa kaartiin kuului kertojan mukaan vaihdellen kolme tai neljä komppaniaa. Niistä muodostetun pataljoonan päällikkönä oli vanhan sotaväen aliupseeri Israel Närhi, jonka kerrotaan iltaisin pitäneen har - joituksia päällystölle ja sunnuntaipäivisin miehistölle. Kuopiossa komp - pa nian päällikkönä toimineen Kalle Lappalaisen mukaan kaartin kaikki alemmat päälliköt olivat entisiä sotilaita tai urheilumiehiä.10 Iisalmessa kaartiin oli kirjoittautunut kaikkiaan noin 200 miestä, mutta sen harjoituksiin osallistuvien miesten luku lienee jäänyt noin puolensadan paikkeille. Ylipäällikkönä toimi paikallisen työ väen yh dis - tyksen johtokunnan jäsen ja työväennäyttämön johtaja Emil Luukkonen, kaartin harjoituksista ja muusta sotilaallisesta toiminnasta vastasi Ve nä - jän armeijassa palvellut seppä Juho Pirttiaho. Aseiden puuttuessa kivääri- ja pistinotteita harjoiteltiin voimistelusauvoilla. Kajaanissa kaartiin ker - ro taan kirjoittautuneen 400–600 miestä, päällikkönä toimi Kalle Niemi, joka hänkin oli palvellut aliupseerina vanhassa sotaväessä.11 Kaiken kaikkiaan työväen järjestyskaarti oli miesluvultaan huo mat - ta van suuri, mutta verrattain heikosti järjestetty ja aseistettu organisaatio, johon koko maassa arvioidaan marraskuun lakon aikana kuuluneen

70 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 71

noin 40 000–50 000 miestä. Aktiivisia kaartilaisia oli vähemmän, lä hes - kään kaikki eivät kulkeneet harjoituksissa, ja aseistusta riitti joka ta pauk - sessa vain murto-osalle joukkojen koko määrästä. Työväenkaartien asehankinnat olivat käynnistyneet paikoin jo mar - ras kuun yleislakon edellä, ja sen aikana ne olivat saaneet käyttöönsä maassa olevan venäläisen sotaväen aseita. Helsingissä kaarti oli esiintynyt aseistettuina 15.11., ja seuraavien päivien aikana aseita oli nähty myös muualla Suomessa. Aseet oli pääsääntöisesti saatu lainaksi, ja lakon pää - tyttyä sotaväki oli yleensä vaatinut aseensa takaisin. Kuopion kaartin asehankinnoissa liikkunut Teemu Törmälä kertoo aseita kysellyn jo keväällä venäläiseltä rykmentiltä, mutta turhaan, sillä ryk mentin päällystö ei halunnut niitä suomalaisille luovuttaa. Törmälän yritykset hankkia aseita käydessään marraskuun lakon aikana Helsingissä puoluesihteeri Matti Turkian luona osoittautuivat nekin turhiksi, »syksy kului ja kaarti yhä harjoitteli puisilla aseen malleilla».12 Yritykset tuottivat tulosta vasta marraskuun lopulla, kun Törmälä Kuopion edustajana osallistui sos.dem. puolueen ylimääräiseen puo lue - kokoukseen Helsingissä ja tapasi Jukka Rahjan, jolla oli tiedossaan Hel - sin kiin tarkoitettu ase-erä. Sitä koskeva aiesopimus oli jäänyt to teu tu -

Kuopion punakaartin III komppanian plutoona harjoituksissa. Kuva: Työväen arkisto.

A platoon of III Company of Kuopio Red Guard in training. Photo: Labour Archives.

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 71 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 72

mat ta, jolloin Törmälä yhdessä kajaanilaisen Juho Myyryläisen kanssa pääsi sopimaan aseiden hankinnasta käsirahaa vastaan. Palattuaan Kuo - pioon Törmälä sai paikallisen järjestyskaartin johdolta 23.11. kirjalliset valtuudet aseiden hankkimiseksi.13 Hankittu ase-erä käsitti 500 kpl kolmen linjan kiväärejä ja niihin 50000 patruunaa. Aseet lähtivät Pietarista 18.12. junalla Jukka Rahjan ja seitsemän punakaartilaisen saattamana. Lastin saavuttua Kuopioon aseis - ta vietiin Kajaaniin 100 kivääriä ja 10 000 patruunaa, ja 40 kivääriä pat - ruunoineen jaettiin Kuopion ympäristöön eri paikkoihin.14 Vanhemmassa kirjallisuudessa työväenkaartien asehankinnat Savon radan suunnassa on liitetty Kouvolassa toimineeseen, bolševikkien aset - ta maan Kask-nimiseen komissaariin. Kansallisuudeltaan virolaisen Kas - kin kerrotaan puhuneen auttavasti suomea, ja hänen piiriinsä kuu lu neen koko Savon radan Kajaaniin asti. Uudemmassa kirjallisuudessa Kaskia ei enää mainita, ja mm. Helsinkiin aiotun ase-erän myyntiä Kuopioon on selitetty sillä, ettei aseita lakon jälkeisessä tilanteessa haluttu jättää pää - kaupungin radikaalin punakaartin ulottuville. Vaihtoehtoisesti aseiden myynti Kuopioon selittyy myös siten, että Helsingin kaarti oli tarvittaessa aseistettavissa uudelleen venäläisen so ta - väen laina-aseilla, joten myynnissä olevat aseet oli järkevää käyttää Savon radan suunnalle, josta venäläiset olivat samaan aikaan pois tu mas sa. Kun aseita oli toisellakin puolen vielä vähän, voitiin Kuopioon hankitulla ki - väärimäärällä uskottavasti tavoitella paikallista etulyön tiase maa suo je lus - kuntiin nähden. Mikkelissä piiriesikunta antoi aseiden hankkimisen Alex Haloselle, joka tilasi niitä Viipurista.15 Asiassa myöhemmin todistajana kuullun pu - helinvaihteenhoitajan Eeva Liukkosen mukaan Halonen oli tam mi kuus- sa soittanut useita kertoja Viipuriin tiedustellen kir joi tus vä li nei den ja työkalujen saapumista, millä Liukkonen otaksui tarkoitetun aseita. Li - säksi Halonen oli ainakin kerran soittanut myös Viipuriin ve nä läi sel le kasarmille, mutta kun keskustelu oli käyty venäjäksi, ei Liukkonen ollut sitä ymmärtänyt.16 Halosen Viipurista tilaamat aseet, 200 kivääriä patruunoineen, lähtivät 17.1. junassa kohti Kouvolaa. Junan pysähtyessä Someron asemalle17 suojeluskuntalaisten onnistui tunkeutua asevaunuun, anastaa osa ki - vääreistä ja sytyttää lasti palamaan. Erään vaihdemiehen oli kuitenkin onnistunut sammuttaa palo, minkä jälkeen vaunu oli tuotu Mikkeliin.18

72 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 73

Aseista oli tällöin ollut jäljellä 114 käyttökelpoista ja 23 kelpaamatonta kivääriä, kaikki japanilaista mallia, mutta vain noin 200 patruunaa.19

Mikkelin kaarti jäi ilman ampumatarvikkeita

Mikkelin piiriesikunnan päällikön Alex Halosen tiedetään Viipurista 19.1. saapuneen aselähetyksen jälkeen lähteneen Helsinkiin. Hänen on arveltu saapuneen sinne sunnuntaina 20.1. ja osallistuneen kaupungissa koolla olleeseen sos.dem. puolueneuvoston kokoukseen. Hänen lisäkseen Helsinkiin matkusti kansanedustaja Albin Valjakka, joka oli puo lue neu - vos ton jäsen.20 Tiedossa ei kuitenkaan ole, matkustivatko Valjakka ja Halonen Hel sin - kiin yhdessä tai edes samoissa asioissa. Oman, myöhemmin kuu lus te lus - sa esittämänsä kertomuksen mukaan Halonen oli Hel singis sä ainakin 22. tai 23.1., jolloin hän kävi sos.dem. puoluetoimistolla Siltasaaressa, mutta ei maininnut sitä, osallistuiko hän puolueneuvoston kokoukseen vai ei. Ainakaan K. H. Wiikin päiväkirjamerkinnät eivät hänen läs nä oloaan kokouksessa vahvista, joten todennäköisempää on, että hän ju tussaan myöhemmin kuultujen todistajien kertomalla tavalla oli edelleen liik - keellä Mikkelin kaartin asehankinnoissa. Kaartin yleisesikunnan suunnitelma asejunan suojaamisesta oli juuri valmistumassa, ja ohjeet Kymenlaakson piiriesikunnalle sen toi meen pa - nos ta lähtivät liikkeelle viimeistään 24.1. yleisesikunnan lähetin vieminä. Suunniteltu jatkokuljetus Kouvolasta Savon radalle Mikkelin ja Kuopion kaartien piiriesikunnille edellytti asiaa koskevien käskyjen antamista myös näille esikunnille, jotta kuljetuksen vastaanotto voitaisiin järjestää. Mikkelin järjestyskaarti kuulutettiin Vapaus-lehdessä 25.1. olleella ilmoituksella kokoon työväentalolle illalla klo 18.00. Ajallisesti tämä osuu yksiin Kymenlaakson piiriesikunnan asejunan suojaamisesta saamien ensimmäisten mobilisointiohjeiden kanssa, mutta vielä samana päivänä Mikkelin esikunta sai ohjeet aiotun toiminnan siirtämisestä. Piiri esi - kuntaan kuuluneen K.A. Väänäsen mukaan nimenomaan Alex Halonen oli soittanut Helsingistä ja kehottanut kaartia pysymään talolla sekä ole - maan liikkumatta aseiden kanssa ulkona.21 Kaarti jäi talolle ja lähti uudelleen liikkeelle vasta illalla 27.1. ottaen hal tuunsa kaupungin betonisen vesitornin Naisvuorella, »josta saattoi

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 73 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 74

hallita koko kaupunkia». Kivääreihin ei kuitenkaan ollut patruunoita. Aamulla 28.1. kaarti silti miehitti tai saartoi kaupungin pu he lin - kes kus aseman, mutta jou - tui luopumaan siitä joi den - kin tuntien jälkeen, kun suo je luskuntajoukot ki ris - Naisvuoren näkötorni ja työväentalo tivät otet taan kaupungilla ja Mikkelissä. Kuva: Mikkelin kaupungin museot. kaar tin ympärillä. The viewing tower of Naisvuori and the Vetäytymisensä jälkeen people’s house in Mikkeli. Photo: Mikkeli City Museums. kaarti jäi puolustuskannalle ja Mikkeli eris te tyksi Kou - volasta valkoisten rä jäy tet- tyä Torasjoen sillan kolme kilometriä Selänpäästä Harjuun sekä Hil lo - sensalmen sillan samannimisen rau ta tie pysäkin lähellä. Uutinen rau ta- tiesiltojen räjäyttämisestä julkaistiin 28.1. Mikkelin Sanomissa. Lisäksi lehti kertoi puhelinyhteyden Helsinkiin katkenneen jo edellisen ilta - päivän aikana sekä pääkaupungin joutuneen punakaartin ja venäläisten valtaan. Tietojen mukaan punakaarti oli miehittänyt myös kaikki suu - remmat rautatieasemat Pietarin ja Helsingin välisellä rataosuudella. Antti Mäkelinin saama määräys pankki ko mis saa riksi osoittaa silti säh ke yh - teyden Helsinkiin toimineen vielä jonkin aikaa puhelinyhteyden kat - keamisen jälkeen.22 Samana päivänä Mikkelissä ilmestyneessä Vapaus-lehdessä oli lyhyt uuti nen »Senaatti kukistunut», jossa kerrottiin lehden saaneen yöllä Kouvolasta seuraavan viestin: »Musta senaatti kukistunut. Walta työ - wäestön käsissä.» Tämän enempää asiasta ei vielä tiedetty, mutta lehti julkaisi joukon kumousjohdon aiempia tiedonantoja, joissa mm. ker - rottiin työväen toimeenpanevan komitean muodostamisesta Helsingissä sekä työväen järjestyskaartin ja punakaartin yhdistämisestä.23 Alex Halosen asiassa todistajana kuullun Eeva Liukkosen mukaan Halonen oli soittanut Helsingistä Mikkelin työväentalolle, kehottanut pysymään rauhallisena ja ilmoittanut ulkoa saatavan apua sekä tuovansa mukanaan yhtä ja toista. Samalla Halonen oli tiedustellut, oliko jo var - tios toja asetettu, ja miten paljon miehiä oli riveissä. Seuraavan kerran

74 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 75

Halonen oli soittanut Mikkeliin Kouvolasta ja kertonut sotilaita olevan tulossa avuksi, mutta siltojen matkalla olevan rikki. Lisäksi Halonen oli jälleen ilmoittanut tuovansa kiväärejä ja patruunoita mukanaan, mikäli vain saisi niitä kulkemaan. Mikkeliin saavuttuaan Halonen oli vielä soittanut Kuopioon ja Varkauteen ja kehottanut sikäläisiä punakaarteja pysymään reippaina, sillä apua oli tulossa. Työväentalolla olleen, mutta suojeluskunnalle tietoja antaneen Eemeli Myyryläisen mukaan Halonen oli 28.1. Mikkeliin saavuttuaan pitänyt kello 14.15 talolla puheen ja kertonut Helsingissä alkaneen liikkeen, »mikä vapauttaa meidät porvarien sorron alta ja johon on meidän jo - kaisen velvollisuus ottaa osaa viimeiseen hengenvetoon saakka». Edelleen oli Halonen kertonut Kouvolassa olleen apujoukkojen valmiina ja apua olevan tulossa, joten puolia oli pidettävä siihen saakka. Koska am pu ma - tarvikkeita oli vähän, oli tyydyttävä puolustukseen ja »tähdättävä tark - kaan, että joka luodilla kaatuu yksi porvari». Vielä samana päivänä työväentalolla ollut kokous päätti viisihenkisen paikallisen toimeenpanevan komitean muodostamisesta, jonka oli määrä ryhtyä »toteuttamaan vallankumouksellisen työväen päätöksiä ja toi - mittamaan erinäisiä johtotoimia». Sen jäseniksi valittiin piiriesikunnan jäsenistä Halonen ja Väänänen, mutta komitean toiminta ei ehtinyt edetä perustamistaan pidemmälle. Pelatakseen aikaa kaartin johto ryhtyi neuvotteluihin suojeluskunnan kanssa, mutta tilanne ei kaartin kannalta edistynyt, kun pu he lin kes kus - aseman luovuttamisen jälkeen yhteydet niin etelään kuin pohjoiseenkin olivat poikki. Kaartin johdon neuvotteluissa esittämät vaatimukset pu - he linyhteyden sallimisesta eivät ymmärrettävästi tuottaneet tulosta, ja aktiiviseen toimintaan kaarti ei kyennyt. Toisaalta kaartin taholla pys - tyttiin vielä kuuntelemaan valkoisten puhelinkeskusteluita salaisen si vu - johdon kautta, jonka eräs monttööri oli vetänyt kotinsa.24 Seuraavana päivänä, 29.1., suojeluskunta piiritti työväentalon ja ve si - tornin klo 13.30, minkä jälkeen kaarti suojeluskunnan esittämien uh ka - vaatimusten ja lyhyen neuvonpidon jälkeen päätti laskea aseensa. An tau - tumisehtojen mukaan ketään ei vangittu, mutta sopimuksen ta keek si valkoiset vaativat muutamia panttivankeja, vieden ensimmäisenä mu - kaansa Halosen. Valkoisten poistuttua työväentalolta kaartin esikunta saattoi vielä pitää kokouksen paikalla ja lähettää illalla pari miestä etelään ottamaan tilanteesta selvää, mutta turhaan.25

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 75 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 76

Kuopiossa jäätiin odottamaan toimintaohjeita Helsingistä

Antti Mäkelinin havaintojen mukaan Kuopiossa kaarti oli ollut aseissa jo hänen saapuessaan kaupunkiin aamulla 26.1. On ilmeistä, että kaarti täälläkin oli Mikkelin tavoin kutsuttu kokoon asejunan suojaamiseen liittyen. Ja nähtävästi myös täällä toiminnan alkua siirrettiin Pietarista tulevan junan viipymisen takia. Kuopion kaartin liikkeelle lähtö tapahtui vasta sunnuntaina 27.1., jolloin se marssi komppanioittain jär jes täy ty - neenä ja soittokunnan tahdittamana halki kaupungin työväentalolta Kuopionlahden rantaan pitämään »manööverejä». Täältä kaarti vielä samana iltana siirtyi kaupungin tyhjillään oleville kasarmeille, jotka se otti haltuunsa. Samaan aikaan suojeluskuntien paikallinen johto antoi omil le joukoilleen mobilisointikäskyn ja alkoi koota joukkoja kau pun - kiin.26 Kaartin piiriesikuntaan kuuluneen Lassi Hartikaisen mukaan kau - pungissa oli 27.1. meneillään Savon sotilaspiirin edustajien kokous.27 Manööverit eivät vielä liittyneet punakaartin yleisesikunnan mää rää - mään mobilisointiin, sillä esikunnan käsky tästä lähti liikkeelle vasta myö hemmin illalla. Mikään ei liioin viittaa siihen, että kaarti olisi pyr ki - nyt saamaan päivän kuluessa haltuunsa Kuopion rautatieaseman, len - nättimen tai puhelinkeskuksen. Kokoukseen oli saapunut edustajia myös sotilaspiiriin kuuluvasta Kajaanista, ja sen aikana kerrotaan jo tulleen tietoja taistelujen alkamisesta Etelä-Suomessa. Toimintaohjeita jäätiin kuitenkin odottamaan Helsingistä, eikä kokous antanut minkäänlaisia ohjeita paikallista toimintaa varten: »Sen tähden saapuivat kaartin edus - tajat Kajaaniin yhtä neuvottomina, kuin olivat lähteneetkin».28 Ilmeisesti kaartin taholla ryhdyttiin vasta tämän jälkeen suun nit te le - maan kaupungin valtaamista, mutta suunnitelma raukesi, kun johdossa ollut Israel Närhi kielsi aikeet. Kaartiin komppanianpäällikkönä kuu lu - neen Kalle Lappalaisen mukaan määräys asiasta olisi ollut seuraava: »Vältettävä yhteenottoja tarpeettoman verenvuodatuksen välttämiseksi, kunnes saadaan kaartille tarpeellinen aseistus, joka on Helsingistä tu - lossa». Kaartin odottaessa apua suojeluskunta miehitti hankkimiensa apujoukkojen turvin pääosan kaupungista, rautatieaseman, puhelimen ja lennättimen.29 Valkoisten puolella johdossa ollut ratsumestari C. W. Malm oli jo aamulla 28.1. pyytänyt Antreasta apua Kuopioon, ja iltapäivällä pyytänyt

76 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 77

sitä toistamiseen: »Meillä on täällä suojeltava Suomen Pankin pää kul ta - varasto. Tarvitsemme avuksi voimakkaan komennuskunnan niin pian kuin suinkin teille se on mahdollista. Aseita tarvitsemme välittömästi.» Valkoisten puolella punaisten uskottiin hyökkäyksellään tavoittelevan nimenomaan pankin kultavarantoa.30 Apuvoimien viipyessä tilanne osapuolten välillä jatkui rat kai se mat to - ma na, ja muutamien päivien ajan kaupungilla liikkui sekä jär jes tys kaar - tin että suojeluskunnan patrulleja, ja mm. Savon Työmies saattoi ilmestyä vielä muutamien päivien ajan. Lehti kertoi mm. 29.1. Svinhufvudin se - naatin kukistuneen ja hallitusvallan siirtyneen sos.dem. puo lue toi mi - kunnan asettamalle työväen toimeenpanevalle komitealle. Samassa nu - merossaan lehti kertoi puhelinyhteyden Helsinkiin olleen sun nun tais ta alkaen poikki »ja lahtarien miehittäneen Mikkelin tele fo ni aseman».31 Kun kumpikaan osapuolista ei katsonut voimavarojensa riittävän avoimien vihollisuuksien aloittamiseen, kuvernööri Albert von Hellens pyrki vielä välittämään aseellisen yhteenoton estämiseksi. Varsinaisista neuvotteluista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä kuvernööri vain ilmoitti hänen luokseen saapuneille kaartin ja sos.dem. kunnallistoimikunnan edustajille suojeluskunnan vaatimukset aseiden laskemisesta. Punaisten neuvottelijana olleen Taavi Tainion kerrotaan puolestaan lausuneen: »Oikeus on ainoastaan valtaa, ja meillä on nyt valta ja tulemme sitä käyttämään.» Neuvotteluyritysten kariuduttua työväentalolla pidettiin 31.1. kokous, jossa vallankumouksen paikalliseksi johtoelimeksi valittiin kol mi hen ki - nen Kuopion työväen neuvoston toimeenpaneva komitea. Sen nimissä Savon Työmiehessä julkaistiin 1.2. julistus otsikolla »Koko työ wäen - luokka porvariston wallankaappausta vastustamaan», jossa vedottiin kaupungin ja maaseudun työväestöön, jotta se nousisi aseisiin: »Köy hä - listön täytyy ponnistaa kaikki voimansa ja muuttaa taistelu todelliseksi kansalaissodaksi, jos porvaristo tahtoo sen siksi saattaa.» Julistus oli Taavi Tainion ja Albert Mäkelinin muotoilema, tosin Mäkelinin mukaan sen sanamuotoa oli muutettu ärhäkämmäksi hänen tietämättään.32 Tilanne kaupungissa kärjistyi ensin osapuolten väliseksi am mus ke - luksi 1.2. ja jatkui pattitilanteena suojeluskuntalaisten yrittäessä useam - paan kertaan tuloksetta vallata kasarmit molempien osapuolten kes kit - tyessä samalla apujoukkojen odottamiseen. Niiden saannissa on nis tuivat lopulta vain valkoiset, jotka 2.2. saamiensa apujoukkojen turvin var mis -

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 77 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 78

ti vat Kuopion kaupungin itselleen. Valkoiset ryhtyivät samalla van git - semaan kaupunkiin jääneitä punaisia, ja mm. Antti Mäkelin vangittiin kotonaan puolilta päivin. Punaisten onnistui vielä 7.2. yllättää Siikalahdessa lisäjoukkoja kul - jet tavaa junaa odottava suojeluskuntajoukko, mutta kun junasta avattiin tuli, kaarti menetti parikymmentä miestä kaatuneina ja vankeina ja ve - täytyi. Kun seuraavana aamuna valkoisille tuli vielä Karjalasta tykkijuna ja valkoiset avasivat kasarmeja vastaan tulen, Närhi ehdotti Hy vä risen joh tamalle esikunnalle kaartin antautumista. Valkoinen lippu nousi klo 12.30, ja neuvottelujen jälkeen noin 600 punaista, joista noin 400 oli ollut aseissa, antautui muutamia kaatuneita menettäneinä aseis tuk sel taan yli - voimaisille valkoisille. Miehiä lasketaan valkoisten puolelta osal lis tuneen taisteluihin noin 900. Punaisten puolella myöhemmin esitettyjen arvioiden mukaan Kuo - pion taistelujen johdossa olleen esikunnan koko työsuunnitelma oli pe - rus tunut etelästä saapuvan apujunan toivoon. Kasarmeille jääminen oli ollut virhe, sillä valkoiset olivat saaneet haltuunsa kaupungin, pu he li - men, lennättimen, kulkuyhteydet, verstaat ja varastot. Kasarmeilta olisi eh kä ollut mahdollista murtautua ulos ja liittyä Varkauden ja Lep pä - virran punaisiin. Tätä ei kuitenkaan uskallettu tosissaan harkita, koska pe lättiin jättää aseettomat ja naiset kasarmiin. Joukkojen antautuessa tämä kuitenkin tuli eteen.33

Taistelujen lopputulos

Ylä-Savossa ja Kajaanissa sodan kulku ratkesi valkoisten eduksi vii meis - tään Kuopion valloituksen myötä. Punaisia ja valkoisia ryhmiä oli ha jal - laan eri tahoilla, mutta aloite siirtyi pian paremmin koulutetuille ja joh - detuille valkoisille. Kuopion antautumisen jälkeen valkoisten Ka jaa nin ja Pohjois-Savon sotilaspiirin päällikkö, ratsumestari Malm määräsi 9.2. noin 130 miestä käsittävän joukon puhdistamaan Kuopion ja Ka jaa nin välisen rautatielinjan punaisista. Sotatoimien alkaessa Iisalmen ja sen ympäristön lähes aseitta olevien järjestyskaartien mahdollisuudet puuttua aktiivisesti tapahtumien kul - kuun olivat vähäiset. Kulkuyhteyksien ja tiedonkulun katkeillessa apua toivottiin ulkopuolelta, ja tietoja odotettiin tilanteen kehittymisestä Kuo -

78 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 79

Valtauksen jälkeen Kuopion kasarmeilla toimi vankileiri. Kuva: Museovirasto.

A prisoner-of-war camp was established in the Kuopio barracks after their takeover. Photo: Finnish Heritage Agency.

piossa. Luultavasti samoista syistä myös Iisalmen suojeluskunta pysytteli odottavalla kannalla. Muutamat kaartin jäsenet kävivät Iisalmessa kuitenkin hakemassa kiväärinsä pois työväentalolta, ja kaartin yhteyteen perustettiin Juho Pirttiahon aloitteesta erillinen lentävä osasto, jonka päälliköksi hänet valittiin. Lentävä osasto teki 5.2. aseidenetsintäretken Kiuruvedelle, ja samalla matkalla vaurioitettiin myös rataa, mutta ilman suurempia tuloksia. Kaartin toiminta Iisalmessa loppui 9.2., kun Kuopion val tauk - sesta palaavat Kajaanin sissit piirittivät paikallisen työväentalon ja sen lähikorttelit ja vangitsivat talolta löytämänsä miehet. Aseita ei löytynyt, mutta saaliiksi jäi pienempi määrä kiväärin patruunoita.34 Kajaanissa kaartin toiminta oli tyrehtynyt jo 30.1. pidettyyn ko kouk - seen, jossa osa paikalla olleista oli kannattanut vallan ottamista kau pun - gissa ja kaartin lähettämistä kuopiolaisten avuksi, mutta mo lem mat ehdotukset oli hylätty. Kokous ei toisaalta ollut suostunut paikallisen

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 79 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 80

suojeluskunnan vaatimukseen aseiden luovuttamisesta, ja maaseudun kaarteja oli kehotettu odottamaan ohjeita Helsingistä. Tilanne oli jat ku - nut epäselvänä aina 7.2. asti, jolloin suojeluskunta oli ottanut kah - dek san miestä panttivangeiksi, mukana myös kaartin päällikön. Tä män jälkeen 10.2. koolla ollut työväen kokous oli päättänyt aseiden luo vut - tamisesta.35 Varkaudessa ja Leppävirralla punaisten vastarinta jatkui vielä lähes kahden viikon ajan. Sekalaisten metsästysaseiden lisäksi kaartilla ar vioi - daan olleen noin 100–150 kivääriä, eli huomattavasti Kuopiota vä hem - män. Yritystä Varkauden kaartilla kuitenkin oli, ja sen »kuo le man - pataljoona» yritti päällikkönsä Aleks Pietikäisen johdolla hyökätä 31.1. Pieksämäen suuntaan, ja 6.2. Kangaslammin Joutsenlahden hovissa ollutta valkoisten tukikohtaa vastaan. Kuopion jouduttua 8.2. valkoisille ja Heinäveden suojeluskunnan suljettua itään johtavat tiet Varkauden ja Leppävirran kaartit jäivät täysin saarretuiksi. Valkoisten saatua paikalle vahvennuksia Varkauden tehtaista käytiin 21.2. osin sekava, mutta ratkaiseva lopputaistelu, joka päättyi mas sa teh - taan dramaattiseen paloon ja punaisten antautumiseen samana iltana kello 22. Vangiksi jäi noin 1200 miestä, joiden edessä valkoiset ampuivat Pirttivirran jäällä punaisten johdossa olleet piirisihteeri Matti Aution ja Savonlinnan punakaartin päällikön Emil Parkkisen. Vangittujen määrä nousi seuraavien päivien aikana lähelle puoltatoista tuhatta, »joista noin 210 ammuttiin mm. panttivankien surmaamisen aiheuttamassa kiih ty - myksessä».36 Kirjallisuudessa Savon radan tapahtumia on käsitelty etenkin Mik ke - lin ja Kuopion hallinnasta käytyjen, verrattain vähäisten taistelujen nä kö kulmasta. Radan menetys seurauksineen on samalla jäänyt pu nais - ten myöhemmin Tampereella kärsimän tappion varjoon, mer ki tyk sel - tään molemmat voidaan silti rinnastaa keskenään. Tähän lienee osaltaan vaikuttanut juuri se, että radan hallinnasta käydyt taistelut Tampereen taisteluihin verrattuina ratkaistiin vain vähäisin joukoin ja tappioin. Kun radan hallinta lisäksi ratkaistiin jo sotatoimien alku vai hees sa, ei asiaan ole Tampereen tavoin ollut mahdollista liittää sodan ratkaisevan taistelun leimaa. Savon radan, ja siihen liittyvien tukialueiden menetyksen hintaa pu - nai sille on suoraan vaikea arvioida, mutta jos asiaa tarkastellaan pu nais - ten ja valkoisten välisenä nollasumma-asetelmana, ratkaisun tulokset

80 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 81

käyvät ilmeisiksi. Radan myötä valkoiset ensinnäkin varmistivat itselleen omalle puolelleen jääneiden ratojen käytön, kun Haapamäeltä Jyväskylän ja Pieksämäen kautta Elisenvaaraan Karjalassa kulkeva poi kit taisrata jäi heidän käyttöönsä mahdollistaen näin joukkojen kuljetukset ja huollon rintamanlinjan suuntaisesti ja sen välittömässä läheisyydessä. Rautatien lisäksi punaiset menettivät rataan liittyvien alueiden väestön ja sen teollisuus- ja elintarvikeresurssit. Rekryyttikelpoisen väen osalta menetys oli punaisille tuntuva ja voidaan laskea useammaksi tuhanneksi, valkoiset puolestaan saattoivat jo 25.2. aloittaa ase vel vol li suus kut sun tan - sa myös Pohjois-Savon ja Kajaanin sotilaspiirissään. Myös punaisten elintarvikehuollon kannalta alueen elintarvikkeet päätyivät radan me - net tämisen myötä väärään suuhun.37 Omana lukuna asiaan liittyy vielä Suomen Pankin Kuopiossa säilytetty kulta. Helsingissä vallankumousjohto avasi pankin pääkonttorin omassa valvonnassaan ja sai käyttöönsä pankin setelistön ja arvopaperit. Myös setelien painolaatat jäivät kansanvaltuuskunnalle. Pankin kultavarannon pääosa kuitenkin jäi vallankumousjohdon ulottumattomiin, koska pan - kin Kuopion konttorin haltuunotto epäonnistui. Rahalla mitattuna »tappiota» kertyi jopa lähemmäksi 40 miljoonaa markkaa. Kullan tark - kaa määrää ja arvoa ei ole ilmoitettu, mutta sen voidaan arvioida vas - tanneen merkittävää osaa vallankumoushallinnon menoihinsa käyt tä - mien noin 231 miljoonaan markan summasta. Menetys nopeutti val lan - kumoushallinnon ajautumista rahoitusongelmiin.38 Savon radan osalta voidaan edelleen nostaa esille myös toisenlaisen lopputuloksen mahdollisuus. Tähän oli aineksia, sillä valkoisten asema ei Kuopiossa aluksi ollut ylivoimainen, ja heidänkin toimintansa oli epä - varmaa ja hapuilevaa. Samoin Mikkelissä suojeluskunta tunsi asemansa alkuun epävarmaksi, tosin turhaan, sillä kaartilla ei ollut patruunoita kivääreihinsä. Taistelujen lopputuloksen osalta Mikkelin hallinnasta käy - dyn väännön merkitystä onkin vaikea aliarvioida. Valkoisten var mis tet - tua itselleen Mikkelin kaupungin ja Pieksämäen risteysaseman Kuopio jäi yhä kauemmaksi eristyksiin sieltä, mistä apua voitiin vielä odot taa. Ensimmäinen punakaartilaisjuna lähti Kouvolasta Mäntyharjun suun - taan 1.2.,39 mutta liian myöhään sekin, sillä retki juuttui matkalla tu hot- tuihin rautatiesiltoihin. Mitään yksittäistä syytä punaisten Savon radalla kärsimälle tappiolle ei silti voida esittää.

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 81 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 82

Tappio oli, kuten vastaavankaltaisissa tilanteissa usein tapaa olla, mo - nen samaan suuntaan vaikuttavan osatekijän summa. Vaih to ehtoisen, toteutumattoman historiankulun nimissä voidaan kui tenkin kysyä, mi - ten päinvastaisen lopputuloksen toteutuessa valkoisten so dan käyntiä oli - si jatkettu. Lyhyimmillään vastaus kysymykseen kertoo Savon radan so - ta toimien lopputuloksen todellisen merkityksen.

Kenen asialle edustaja Mäkelin matkusti?

Kuopion pankkikomissaariksi määräyksen saanut kansanedustaja Antti Mäkelin sai valtiorikosoikeudessa tuomion valtiopetoksesta, ja vapautui vankeudesta vuonna 1921. Vapautumisensa jälkeen hän toimi Kuopion työväenyhdistyksen taloudenhoitajana ja erilaisissa tehtävissä osuus - kauppaliikkeessä. Mäkelinin puoliso, Emmi Serafia Mäkelin (s. Lin de - man), valittiin eduskuntaan Suomen sosialistisen työväenpuolueen lis - toilta vuonna 1922, mutta menetti paikkansa seuraavana vuonna jou - duttuaan vankilaan poliittisista syistä. Vapautumisensa jälkeen hän toimi edelleen kätilönä Kuopiossa. Mikkelin sotilaspiirin päällikkönä toiminutta Alex Halosta kuu lus - teltiin vankeudessa useaan eri otteeseen. Omien sanojensa mukaan hän oli Helsingissä ollessaan 22.1. aivan sattumalta käynyt puoluetoimistossa ja tällöin saanut tietää tekeillä olevasta vallankaappaussuunnitelmasta. Toisessa kuulustelussa Halonen kertoi kuulleensa suunnitelmasta 23.1. ja ilmoittaneensa siitä senaatin sisäasiain toimituskunnan päällikölle Arthur Castrénille vakuuttaen hänelle, että tulisi toimimaan piirissään kapinaliikkeen tukahduttamiseksi. Lisäksi hän oli 25.1. käynyt »tirehtööri Vikstenin luona» varoittamassa hänen välityksellään pankkeja pu na - kaartilaisten hyökkäyksestä.40 Helsingistä Mikkeliin 25.1. soittamansa puhelun Halonen kertoi muis - tavansa sanatarkasti jokseenkin seuraavasti: »Vaikka täältä mitä kuu li - sitte, niin pysykää rauhallisina. Älkää kokoontuko talolle. Jos kaar ti - laisissa huomaatte aseistautumiskiihkoa, niin viekää aseet talolta pois. Kyllä sinne saavuttuani selitän.» Seuraavan päivän, 26.1., hän oli kertomuksensa mukaan viettänyt Helsingissä ryypiskellen tuomari Kylmäkosken kanssa,41 minkä jälkeen hän oli lähtenyt kaupungista illalla 27.1. matkaten junalla Kouvolan

82 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 83

kautta Mikkeliin. Kouvolassa punakaarti oli ollut aseissa, ja miehittänyt aseman ja kun Halosella oli ollut syytä otaksua Mikkelissä toimittavan samoin, hän oli soittanut Kouvolasta estääkseen tämän ja kieltänyt me - ne mästä aseiden kanssa ulos. Saavuttuaan Mikkeliin 28.1. kello 14.30 hän oli pian saanut rauhanneuvottelut käyntiin. Halonen ei kuulustelujensa missään vaiheessa kertonut käyneensä Helsingissä punakaartin yleisesikunnassa tai millään tavoin olleensa yhteydessä sen jäsenten tai edustajien kanssa tai ylipäätään saaneensa minkäänlaisia ohjeita toimeenpantavaan mobilisaatioon liittyen. Kuu - lus telupöytäkirjojen mukaan näitä asioita ei kukaan häneltä tosin ky sy - nytkään, eikä hänen papereidensa perusteella häneltä liioin kysytty, missä tarkoituksessa hän oli Helsinkiin saapunut ja koska, mihin ko kouk siin hän mahdollisesti oli osallistunut ja keitä henkilöitä tällöin tavannut. Valtiorikosoikeus katsoi Halosen puheilta puuttuvan uskottavuutta, ja tuomitsi hänet syksyllä 1918 valtiopetoksesta 12 vuoden ku ri tus huo - nerangaistukseen. Halonen vapautui Tammisaaren pakkotyölaitoksesta vuonna 1921 presidentti Ståhlbergin armahduksella 16 »kapinajohtajan» joukossa, ja toimi myöhemmin mm. suomentajana.42 Vuonna 1923 kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi Halosen pie ni muo - toi sen kirjan, Suomen työväki ja väkivaltaiset menettelytavat (99 s.), joka lähinnä keskittyi kommunistien vastustamiseen, mutta jossa hän palasi lyhyesti myös eräisiin omiin kokemuksiinsa vuonna 1918. Niihin liittyen Halonen kertoi osallistuneensa Helsingissä sodan alla järjestettyyn sos.dem. piirisihteerien kokoukseen, jonka aiheena oli ollut vallitseva tilanne ja sen aiheuttamat vaatimukset. Kokouksella ei kuitenkaan ollut minkäänlaista ratkaisuvaltaa, ja sitä oli terrorisoitu »ylemmän val lan - kumouksellisen johdon tahi aseellisten kumousmiesten toimesta».43 Tässä oli menty niinkin pitkälle, että maltillisia oli uhattu pa hoin - pitelyllä ja kuolemalla, ja Halonen kertoo vain hädin tuskin itse tällöin pelastuneensa pahoinpitelyltä Uudessa hotellissa vieraiden väliintulon kaut ta. Lopulta koko kokous oli Halosen mukaan keskeytynyt, kun »kumouksellinen johto, noudattaen Trotskin sähkösanomamääräystä, komensi punakaartit liikekannalle työväen rohkaisemiseksi; säh kö sa no - massa nimenomaan luvattiin keskittää venäläistä sotaväkeä suomalaisten punakaartien avuksi». Halonen kuului sodan jälkeen sos.dem. puolueen vallankumouslinjan jyrkimpiin arvostelijoihin, joten hän ei teoksessaan tehnyt suurta nu me -

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 83 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 84

roa omasta toiminnastaan Mikkelin piiriesikunnan päällikkönä. Hän ei oikeastaan nähnyt tarpeelliseksi mainita sitä lainkaan. Tammikuun 1918 loppu oli eri puolilla maata vilkasta kokousaikaa. Lukuisten varmasti dokumentoitujen tilaisuuksien lisäksi eri lähteissä kerrotaan kokouksista, joista ei kuluneiden sadan vuoden aikana ole vie - läkään saatu selvyyttä ja joista ei tiedetä, pidettiinkö niitä todella vai ei. Alex Halosen teoksessaan mainitsemaa kokousta ei löydy hänen kuu lus - telupöytäkirjoistaan, ja aihepiiriin liittyvästä kirjallisuudesta sitä on turha etsiä. Osoittautuessaan todeksi kokous varmasti silti kuuluisi sodan esihistorian kiinnostavimpien joukkoon. Kuopion tuleva pankkikomissaari Antti Mäkelin ei ostoskiireidensä takia ennättänyt sos.dem. eduskuntaryhmän kokoukseen 24.1. Ko kouk - sen sanotaan olleen eduskuntaryhmän, puolueneuvoston ja kaartin joh don yhteinen ja myöntäneen kaartille valtuudet julistaa maa so ta ti - laan ja aloittaa vallankaappausvalmistelut. Minkäänlaista näyttöä ko- kouk sen järjestämisestä ei kuitenkaan tiedetä löytyneen. Antti Mäkelin lähti illalla 25.1. Kuopion naisyhdistyksen kokoukseen joko pitämään puhetta tai ottamaan haltuunsa Suomen Pankin pai kal - li sen konttorin. Valtakirjan tehtäväänsä hän sai 28.1. joko sattuman kautta tai ennakkoon harkitun suunnitelman osana. Varmemman tiedon tästä puuttuessa valinnan tekeminen asiassa jää lukijan vastuulle. Vielä kolmannellekin vaihtoehdolle jää tilaa. Sen mukaan Mäkelin lähti Kuopioon poliittiseksi tueksi ja johdon yhteyshenkilöksi asejunan suojaamiseksi määrättyyn mobilisointiin liit - tyen, ja hänen tuli varautua toimimaan Helsingin johdon mahdollisesti erikseen antamien enempien määräysten mukaisesti. Kotkassa asejunan suojaamisen oli määrä käynnistyä paikallisen yleislakon tuella, Kuopiossa paikallinen johto ei pitänyt lakon julistamista tarpeellisena vielä yleisen mobilisaationkaan jo alettua.

Lähdeviitteet

1 VRYO 25091 (Antti Mäkelin), Kansallisarkisto (KA). 2 Eduskuntaryhmän kokouksesta vrt. Rinta-Tassi, Osmo: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. Helsinki 1986, s. 77; Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–1918 ennen kansalaissotaa. Punaisen Suomen historia 1918. Helsinki 1985, s. 385–386.

84 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 85

3 Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota. Punaisen Suomen historia 1918. Helsinki 1982. 1., s. 31–34, 52–58; Salkola (1985), 381–385. 4 Tudeer, A. E.: Suomen Pankki 1912–1936. Helsinki 1939, s. 28, 31, 96 (Punaisten puolelle jäivät pankin Turun, Porin, Hämeenlinnan, Tampereen, Kotkan, Viipurin ja Pietarin konttorit). 5 Rinta-Tassi (1986), s. 192–194. 6 Punaisten piiriesikunnista tarkemmin ks. Lappalainen 1982, s. 135–137; Manninen, Ohto: Sodanjohto ja strategia. Teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Helsinki 1993, s. 79–81. 7 VapSA 38–39, Punaisten piiriesikunnat, Kymenlaakson piirikokousedustajien kokouksen ptk. 20.1.1918, VRO 62/292 (Alex Halonen), KA. 8 VRYO 11087 (Yrjö Hyvärinen), VRYO 22753 (Lauri Hartikainen), KA; Lappalainen, Kalle: Kuvaus Kuopion punakaartin osuudesta luokkasodassa v. 1918. Teoksessa Luokkasodan muisto. Helsinki 1947, s. 100–105; Tuomisto, Tero: Aikain myrskyssä. Kuopion sosialidemokraattisen työväenyhdistyksen historia 1. Iisalmi 1982, s. 191–192. 9 VRYO 24656 (Otto Mankonen), KA; Viitamies, Janne: Kumous ja kompromissi. Mikkelin työväki ja kansalaisten Suomi 1890–1918. Mikkeli 1990, s. 377. 10 VRYO 22754 (Israel Närhi), KA; Lappalainen (1947), s. 100–105; Tuomisto (1982), s. 191–192. 11 Suojeluskunnat 1917–1918, Iisalmen suojeluskunta, Emil Luukkosen ja Juho Pirttiahon kuulustelupöytäkirjat, KA; Kajaanin »valkaiseminen». Teoksessa Punakaarti rintamalla. Luokkasodan muistoja. Toim. J. Lehtosaari. Leningrad 1929, s. 282–283. 12 Törmälä, Teemu: Kuopion työväen aseistaminen. Teoksessa Punakaarti rintamalla, Luokkasodan muistoja. Toim. J. Lehtosaari. Leningrad 1929, s. 265–266. 13 VRYO 26827 (Robert Tuhti), KA. 14 Törmälä (1929), s. 266. 15 Nimimerkki T. T–i: Luokkasodan valmistelut Mikkelissä. Teoksessa Punakaarti rintamalla. Luokkasodan muistoja. Toim. J. Lehtosaari. Leningrad 1929, s. 149–151. 16 VRO 62/292, KA. 17 Vuodesta 1932 alkaen Somerharju, liikennepaikka Taavetin aseman länsipuolella. 18 Nimimerkki T. T–i 1929: s. 150; Vrt. Mikkelin Sanomat 21.1.1918. Mikkelin Työwäen talolle tuotu aselähetys -artikkeli, jonka mukaan lasti oli syttynyt palamaan Simolan ja Pulsan välillä. 19 Viitamies (1990), s. 376; Mikkelin Sanomat 21.1.1918. Mikkelin Työwäen talolle tuotu aselähetys. 20 Viitamies (1990), s. 378–380. 21 VRO 62/292, KA; Vapaus 25.1.1918. Mikkelin Työwäen Järjestyskaarti. 22 Mikkelin Sanomat 28.1.1918. Mikkelin seudulta; Liikenne Sawon radalla keskeytyy. 23 Vapaus 28.1.1918. Senaatti kukistunut. 24 Suomen vapaussota vuonna 1918. Vapaussodan historian komitea. Helsinki 1923. II, s. 508–517 (SVS 1918). 25 Lappalainen (1982), s. 105–106; Nimimerkki T. T–i 1929, s. 149–151; Nimimerkki –rd: Mikkelin »valloitus». Teoksessa Punakaarti rintamalla, Luokkasodan muistoja. Toim. J. Lehtosaari. Leningrad 1929, s. 152–153. 26 SVS 1918, II, s. 474–476. 27 VRYO 22753, KA. 28 Kajaanin »valkaiseminen». Punakaarti rintamalla, s. 283. 29 Lappalainen (1982), s. 112–113; Lappalainen (1947), s. 100–105; 30 SVS 1918, II, s. 475; Tudeer (1939), s. 96. 31 Savon Työmies 29.1.1918. Työwäen vallankumoustaistelu alkanut; Tilanne Mikkelissä. 32 Savon Työmies 1.2.1918; Tuomisto (1982), s. 195. 33 Ilmonen, E.: Taistelut Kuopiossa 1918. Teoksessa Proletarisen vallankumouksen rintamilta. Suomen vallankumousliikkeen tutkijakunta. Toim. E. Nissinen. Leningrad 1935.

SAVON RADAN TYÖVÄENKAARTIEN LYHYT SOTA 85 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 86

34 Suojeluskunnat 1917–1918, Iisalmen suojeluskunta, Juho Pirttiahon kuulusteluptk., KA; Lappalainen (1982), s. 112; SVS 1918, II, s. 303–304. 35 Kajaanin »valkaiseminen». Punakaarti rintamalla, s. 283–285; Lappalainen (1982), s. 111–112. 36 Lappalainen (1982), s. 116. 37 Valkoisten asevelvollisuuskutsunnoista tarkemmin ks. Manninen, Ohto: Taistelevat osapuolet. Teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Helsinki 1993, s. 102–111. 38 Rinta-Tassi (1986), s. 395–408; Tudeer (1939), s. 28, 31 (SP:n kultakassan arvo säilyi maailmansodan ajan noin 42,6 miljoonan markan tasolla). 39 Lappalainen (1982), s. 77–78; SVS 1918, s. 519–520. 40 VRO 62/292, KA. 41 Tarkoittanee hovioikeuden auskultantti V. J. Kylmäkoskea (1884–1921). 42 Iltalehti 28.12.1921. Armahdetut kapinajohtajat. 43 Halonen, Alex.: Suomen työväki ja väkivaltaiset menettelytavat. Helsinki 1923, s. 57

86 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 87

JOUNI EEROLA

Short War of Workers’ Militia on Savo Railroad

Finland’s Social Democratic Party decided in January 1918 to seize power in the country. It is commonly understood that the decision was based on two prerequisites: first, a social democrat government should be formed in Helsinki; and second, the workers’ militias had to be armed with weapons received from Russia. The supreme command of the revolution was to be exercised by the newly founded Workers’ Executive Committee. Its subordinates were the Workers’ Order Guard and the Helsinki Red Guard, which were merged under the general staff of Finland’s Red Guards. The plans included moving a large weapons consignment purchased in St. Petersburg to Helsinki, a scheme that had already been initiated by the leaders of the workers’ militias. In order to secure the transport, they had ordered the partial mobilization of the guards beginning on the evening of January 25. Protecting the train was not at this point seen as the opening shot of a revolution. The plan called for moving part of the weapons via the Savo trunk railroad from the railroad junction at Kouvola to the district headquarters in Mikkeli and Kuopio. Things happened fast, however, and prompted by a foray of the white Civil Guards to Viipuri and for other reasons, the leaders of the Social Democratic Party hastily decided on a full and immediate seizure of power. After the Executive Committee had issued its first revolutionary directives on January 26, the general staff of the Red Guards ordered the red district headquarters and regiments to launch a full mobilization. One of the objectives of the red leadership was to capture the gold deposit of the Bank of Finland, which was kept in Kuopio. This attempt

87 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 88

has deserved scant attention from the historians. After the outbreak of the hostilities, only minor skirmishes occurred along the Savo railroad, which was retained by the whites, and the plan to seize the gold came to nothing. The loss of the railroad was an unexpected setback and led to the front line running more to the south than the reds had anticipated. With the loss of the railroad, the reds lost the population resources, industries, and agricultural lands along the line, which also meant the loss of thousands of men eligible for recruitment. The whites, on the other hand, already began call-ups in the areas on February 25. The failure to seize the gold, the value of which amounted to almost 40 million marks, can also be regarded as a major loss. It may even be right to say that the reds’ defeat on the Savo railroad was comparable to their subsequent loss of Tampere. The events that took place on the white side of the conflict on the Savo railroad remain much better known than the plans and operations of the reds. This is due to the lack of detailed sources. The article looks at red operations in the area and is based on the records created during the interrogations of a member of parliament Antti Mäkelin and journalist Alex Halonen. The latter served at the beginning of the war as the chief of the district headquarters in Mikkeli, while the former was ordered on January 28 by the Executive Committee to take over the Kuopio branch of the Bank of Finland. Halonen was captured early in the war in Mikkeli, and the same fate befell Mäkelin in Kuopio. Both were subjected to repeated interrogations during their imprisonment.

88 JOUNI EEROLA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 89

JUHA POTERI

(s. 1962), teologian tohtori, kauppatieteiden maisteri, väitellyt vuonna 2009 aiheesta Sankarihautaus vapaussodassa – Valkoisten kaatuneiden hautaaminen Suomessa vuonna 1918 sekä kirjoittanut vuonna 2018 Puolustusvoimien sotilaspapiston 100-vuotishistorian Suomen sotilaspapisto 100 vuotta – Itsenäisen Suomen puolustusvoimien kirkollinen työ vuosina 1918–2018.

Lääkintähuolto Suomen vapaussodassa vuonna 1918

Lääkintähuollon johdon tehtävät ja organisoiminen

Johdon tehtävien ja organisaation hahmottuminen rintamien muodostumisvaiheessa

Kesällä 1917 Sotilaskomitean jäsen eversti Nikolai Mexmontan laati Tukholmassa ruot salaisten upseereiden kanssa suunnitelman venäläisten joukkojen ajami seksi Suomesta tavoitteenaan itsenäistyminen, mutta hanke raukesi. Suunnitelmaan kuului myös sotilaslääkintähuollon jär - jes täminen organisaati oksi, johon olisi kuulunut 200 lääkäriä; heistä 125 olisi toiminut rintamalää käreinä.1 Valkoisen armeijan ylilääkärin tehtäviä ryhtyi 28. tammikuuta 1918 hoitamaan Vaasan sairaalan ylilääkäri, lääketieteen lisensiaatti Ludvig J. Lindström.2 Valkoisen armeijan ylipäälliköksi nimitetty ken raa li luut - nantti Gustav Mannerheim oli ajatellut nimittää ylilääkäriksi Punaisen Ristin ambulansseissa sotakirurgiaan eri koistuneen ja kokeneen kirurgin, professori Richard Faltinin. Tämä ei ollut kuitenkaan mahdollista, koska Faltin ei ollut noudattanut Mannerheimin kehotusta saapua Vaasaan. Vallankumouksen alkaessa Faltin oli Helsingissä, jonne hän joutui jää - mään vallan vaihtumiseen saakka.3 Virallisesti Lindström toimi armeijan ylilääkärinä 1. helmikuuta 1918 alkaen. 12. hel mikuuta hän sai avukseen apulaisylilääkäriksi tohtori Herman Lavoniuksen.4 Lindström ryh tyi järjestämään lääkintähuollolle yhtenäistä johtoa, jotta olisi voitu antaa yhtenäi siä ohjeita eri rintamanosille.5 Pääma jan uudel leenjär jestelyssä

89 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 90

15. helmikuuta »saniteettiosasto» sijoitettiin etappiesikunnan alaisuuteen ja sen päällikkönä oli sotaväen ylilääkäri.6 18. helmikuuta Mannerheim il moitti päiväkäskyssään Lindströmin »sairashoito-osaston» päällikkönä ylipäällikön esikuntaan.7 Valkoisen armeijan lääkintä huolto järjestettiin 20. helmikuuta men - nessä siten, että se muodosti kolme pii riä. Läntisen piirin johdossa oli Lind ström, keskimmäisen eli Savon piirin johdossa lää ketieteen li sen - siaatti Wilfrid E. Brotherus sekä itäisen eli Karjalan pii rin johdossa lää ketie teen lisensi aatti G. J. Winter.8 Brotherus oli Rantasalmen kun - nan lääkäri, mutta hän oli toiminut alilääkärinä maailmansodassa 1916– 1917 Venäjän rintamalla Punaisen Ristin ambulanssissa.9 Winter oli puolestaan Sortavalan kaupunginlääkäri. Hän oli toiminut so ti las lää kin - tähuol lossa Sortavalan reservikomppanian lääkärinä 1898 ja 1899 sekä Sortavalan sotilassairaalan ylilääkärinä 1915–1917.10 Rintamien lää kin - tä huollon johdon nimittämisissä oli kuitenkin jo alussa epä sel vyyk siä. Savon piirin ylilääkärinä ollut Brotherus oli toi min ta ker tomuksensa mukaan saanut 1. helmikuuta ylipäälliköltä määräyksen »tarkastavan ambulanssilääkärin» virkaan alueilla Mikkeli–Kajaani sekä Savonlinna– Antrea–Nurmes. Tämän vuoksi hän lä hetti 10. helmikuuta kaikille Savon ja Karjalan alueilla olleille lääkäreille tarkoitetun kiertokirjeen, jossa oli ilmoittanut olleensa »Savon ja Karjalan kenttäsairaalain tarkastuslääkäri» ja Mannerheimin nimittä neen hänet virkaansa.11 Karjalan rintamalla oli myös muita ylilääkäreinä itseään pitäviä. Kan - naksella Räisälän kunnanlääkäri Yrjö Linko kertoi saa neensa Antrean rintaman esikuntaa järjestettäessä määräyksen Karjalan Armeijan yli - lääkäriksi.12 Lääkintöhallituksen tiedusteluun vastatessaan hän ilmoitti toimi neensa Karjalan armeijakunnan ylilääkärinä, kunnes Winter oli nimi tetty virkaan.13 Linko oli saanut kertomansa mukaan 9. helmikuuta kulkuluvan Karjalan sotilaspiirin yleisesikuntapäälliköltä, jossa hänet määriteltiin Karjalan Armeijan ylilääkäriksi, mutta hänellä ei ollut teh - tävään armeijan ylilääkärin määräystä. Ennen Winterin nimittämistä Karjalan piirin esikuntalääkäriksi Sihvon esi kuntalääkärinä Antrean rintamalla toimi myöhempi Antrean kenttäsairaalan ylilääkäri, lääke - tieteen lisensi aatti M. A. Alopaeus. Vapaussodan historian komitean teoksessa Alopaeuksen oli ilmoitettu toimineen alkuvaiheessa Karjalan piirin ylilääkärinä, mutta hänelläkään ei ollut tehtävään armeijan yli - lääkärin määräystä.14

90 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 91

Armeijan ylilääkäri Lindström oli 13. helmikuuta tiedustellut säh köt - tämällä Sortavalan kaupunginlääkäri Winteriltä, voisiko tämä ottaa jär jestääkseen kenttäsairaaloita alueella Nurmes–Antrea–Vuoksenniska– Savonlinna ottamalla johtoonsa kaikki alueella olevat yleiset ja yli mää - rä iset sairaalat sekä entiset sotasairaalat. Kolmea päivää myö hem min Lindström valtuutti hänet toimimaan ylilääkärinä Karjalan Ar mei jassa edellä mainitulla alueella. Lindström kehotti Winteriä jär jes tä mään sekä terveyden- että sairaanhoidon alueel laan ja raportoimaan toi mis taan Pääesikunnan saniteettiosastolle sekä järjestämään »sa ni tää ri kurs seja». Samana päivänä Lindström säh kötti Winterin nimityk sestä myös Brothe - rukselle Kuopioon. Vasta Brotheruksen tehtyä tarkastus matkan Antrean rinta malle helmikuun keskivaiheilla hänelle selvisi, että Karjalan pii rissä olikin jo oma esikuntalääkärinsä. Sekaannuksen vuoksi Lindström ilmoitti 20. helmikuuta vielä molemmille, että Brotheruksen Savon piiri käsitti ainoas taan Kajaanin–Kuopion–Mikkelin radan ym pä ristöi neen.15 Läntisen piirin keskuspaikkana oli Jyväskylä, jossa Jyväskylän val tion - sairaalan ylilääkäri, lääketieteen lisensiaatti Gabriel Palander toimi pai - kal lisen suojeluskunnan ylilääkärinä. Hänellä oli kokemusta so ti las lää - kin tähuollosta Jyväskylän sotasairaalan lääkärinä 1915–1917. Hel mi kuun alusta lähtien hän organisoi alueensa kaikkea lää kin tä toi min taa. Hän sai 5. helmi kuuta Lindströmiltä käskyn sähkeitse, jossa hä net määrättiin ottamaan »kaikkien sairashuoneiden ylijohto Jy väs ky läs sä». Palander järjesti Jyväskylään suuren sotilassairaalan sekä julkaisi päiväkäskyjä ja jakoi ohjeita alueensa lääkäreille. Hän lähetti Jyväskylästä lääkäreitä ja ns. lentäviä ambulansseja rintaman eri osille, kuten Vilp pulaan ja Kuo - pioon sekä huolehti pohjoismaisten Punaisen Ristin am bu lanssien si joit - tamisesta. Lindström tiedusteli 13. helmikuuta Palan de ril ta, voisiko tämä ottaa tehtäväkseen järjestää laajemmalla Ka jaa nin–Mäntyharjun–Jyväs - kylä alu eella kenttäsairaaloita. Lindströmin ajatusta kenttä sai raa loiden perustamisesta Mikkelin pohjoispuolelle Palander piti kä sit tä mättömänä, ja hän ehdottikin henkilökohtaista neu vottelua asiasta.16 Lääkintähuollon järjestämisessä oli luonnollisesti samanlaisia vai keuk - sia kuin ylipäänsä koko valkoisen armeijan järjestämisessä. Käskyt saat - toivat olla suullisia ja valtuudet eri toimijoiden välillä epäselviä. Kui ten - kin helmikuun 20. päivään mennessä oli saatu järjestetyksi ylin johto Savon ja Karjalan rintamille. Läntisen rintaman yhtenäisen johdon jär- jestäminen jäi valkoisen armeijan hyökkäysvai heen alkuun. Tosin Pa lan -

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 91 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 92

der toimi Jyväskylässä samassa asemassa kuin Winter Sortavalassa ja Brotherus Kuopiossa saaden ohjeita, kehotuksia ja valtuuksia Lind strö - miltä.17 Lääkintähuollon piirijaon julkaisemisen aikoihin 19. helmikuuta Lind ström lähetti en simmäisen kirjallisen lääkintähuollon henkilöstöä ja sairaaloita koskevan tie dustelun koskien erityisesti paikkakunnalla olevien lääkäreiden henki lötietoja ja tehtäviä, sairaaloiden nimiä ja sai - raspaikkojen määriä sekä sotilassairaaloissa tai am bulansseissa työs ken te - levien sairaanhoitajien ja lääkintämiesten henkilötietoja.18 Seu raa va na päivänä Lindström lähetti ensimmäisen päiväkäskynsä, jonka yhteydessä lääkärit saivat »ohjeita rintaman varustamisesta sani teet ti laitoksilla, sai - raiden ja haa voittuneiden kulje tuksesta sekä sairaiden suo j e lus kun ta lais - ten hoidosta». »Rintaman saniteettilaitosta» koske vissa ohjeissa hän mää - rit teli lääkintämiesten lukumäärän rin tamajoukoissa ja heidän teh t ävän - sä. Lisäksi hän antoi ohjeita sidontapaikkojen eli am bu lanssien sekä kent - tä sairaaloiden tehtävistä ja sijainneista rintamalla sekä haavoit tuneiden kuljetuksesta niiden välillä.19 Lääkintähuollon johto oli siis saatu hel mi - kuun 20. päivään mennessä järjestetyksi sekä ensimmäiset kyselyt ja ohjeet oli lähetetty kentälle. Saniteettiosasto sijaitsi tuolloin Päämajan yhteydessä Seinäjoella. Jääkärien mukana oli kuitenkin Sak sas ta kahta päivää aiemmin saapunut Vaasaan lääketieteen ja kirurgian tohtori V. O. Sivén, joka halusi johtaa sotilaslääkintähuoltoa.20

Väliaikainen lääkintöhallitus valtapyrkimysten välineenä

Sivén oli toiminut pitkään aktiivisen vastarintaliikkeen riveissä Voi ma - liitossa ja jääkäriliikkeessä. Saksassa hän oli Jääkäripataljoona 27:n lää kä - rinä ja piti itseään oikeutettuna sotaväen ylilääkäriksi. Koska ylilääkärinä oli jo Lindström, Sivén ajatteli päästä väliaikaisen lää kintö hallituksen organisoinnin yhtey dessä myös sotaväen ylilääkäriksi.21 Sivén sai 21. helmikuuta Senaatilta määräyksen laatia »ehdotuksen lää kin tö laitoksen ja terveydenhoidon järjestämisestä sillä alueella joka on maan laillisen Hallituksen jouk kojen miehittämä».22 Ehdotus valmistui jo kahta päivää myöhem min ja siinä lääkintöhallituksen tehtäviä olisi hoi tanut armeijan ylilääkäri apunaan neljä osastopäällik köä.23 Senaatti asetti 4. maaliskuuta »niin sanottua Valkoista Suomea varten väliaikai sen Lää kin töhallituksen, johon tulisi kuulumaan paitsi päätirehtööriä kaksi lääkäriä, yksi ap teek -

92 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 93

kari tai proviisori sekä yksi eläinlääkäri kuin myöskin Suomen so ta - joukko jen ylilääkäri». Senaatti määräsi samana päivänä Sivé nin lää kin- tö hallituksen pääjohta jaksi sekä kehotti tekemään eh do tuksen hen ki - löistä väliaikaisen lääkintöhallituksen jäse niksi.24 Jyväskylän »saniteettiosaston» päiväkirjan mukaan Palander oli Vaa - sassa »saniteettiasi oissa» 23.–27. helmikuuta, joten hänen on täytynyt olla Sivénin kanssa suunnittele massa väliaikaisen lääkintöhallituksen kokoonpanoa, ohjesääntöä sekä sotaväen lääkin tähuollon johta mista. Pa lattuaan Jyväskylään hän sähkötti jo seuraavana päivänä Manner - heimille toi vomuksensa sotaväen lääkintähuollon johdon vaihtamisesta seuraavasti: »Täten esiin tuomme hartaan toivomuksemme, että tohtori Sivén niin pian kuin mahdollista nimitet täisiin saniteettipäälliköksi. Jyväskylän saniteetti osaston puolesta. Palander.» Maaliskuun 1. päivänä Palander lähetti Seinäjoelle tohtori Heikinheimolle sähkösano man: »Onko Sivénin nimitys odotettavissa. Kiirehdi, vastaa heti! Palander.» Vielä samana päivänä hän lähetti sähkösanoman Lindströmille Sei nä - joelle: »Nykyinen saniteettiosasto mahdoton. Onko Sivénin nimitys odotettavissa. Vastatkaa. Palander.» Seuraavana päivänä Heikinheimo vastasi Palanderille, että asian vii py - minen johtui yli päälliköstä. Lindström ilmoitti tehneensä kaiken voi ta - vansa asian ratkai se miseksi toivottuun suuntaan uskoen asian selviävän vielä samana päivänä. Palander kiirehti vielä 4. maaliskuuta asiaa lä het - tä mällä Senaatille sähkösanoman sekä saman vielä tiedoksi Man ner - heimille. Sähkösanomien si sältö oli seu raava: »Suomen Se naa tille. Yhtyen täydellisesti Vaasan lääkäriseurankin kannattamaan toh tori Sivénin ehdotukseen saniteettilaitoksen järjestämiseksi ja pitäen sen viipymä - töntä toi meenpanoa suorastaan ainoana pelastuskeinona ny kyi sestä sekasotkusta saamme mitä hartaimmin pyytää, että hallitus te kisi nopean ja ratkaisevan päätöksen asiassa jonka vitkuttaminen uhkaa tehdä kaiken toimintamme armeijamme hyväksi tällä paikka kun nalla ku ten muual la - kin mahdottomaksi. Jyväskylän kokoontuneet lääkärit. Palander, Vaski - vaara, Juselius, Palmen, Johansson, Vellman, Becker.»25 Sivénillä oli sotaväen lääkintähuollon johtajaksi Vaasassa sekä Jy väs - kylässä toimineiden lääkäreiden ja erityisesti Palanderin tuki. Palander painosti asiassa se naattia ja Mannerheimia, koska hän oli tyytymätön sotaväen ylilääkärin toi mintaan. Palander ajoi Sivénin asian lisäksi myös omaansa, koska hän toden nä köisesti oli jo tuolloin tiennyt pääse vänsä

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 93 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 94

vaikuttamaan sotaväen lääkintähuoltoon väliaikaisen lääkintöhallituksen tulevana jäsenenä. Väliaikaisen lääkintöhallituksen ni mit tämisen jälkeen heti seuraavana päivänä 5. maaliskuuta Lind ström jätti ero ano muk sen - sa.26 Savon tai Karjalan piirien lääkärit eivät osoittaneet tyy ty mä t tö - myyt tä sotilaslääkintähuollon johdon toimintaan. Kysymys oli Pa lan - derin tyytymättömyydestä ja ennen kaik kea Sivénin ha lusta johtaa so ti - laslääkintähuoltoa. Senaatti hyväksyi 9. maaliskuuta Sivénin ehdotuksen mukaisesti vä li - aikaisen lääkintö hallituksen muiksi jäseniksi Vaasan ensimmäisen kau - punginlääkärin, tohtori Voldemar Backmanin, Jyväskylän val tion sai raa - lan ylilääkärin, tohtori Gabriel Palanderin, ap teekkari, tohtori Edvard Kedon sekä eläinlääkäri J. Talvitien. Li säksi senaatti hyväksyi Sivénin esittämän väliaikaista lääkintöhallitusta koskevan ohjesäännön. Oh je - säännön mukaan väliaikaisen lääkintöhallituksen tuli noudattaa toi min - nassaan 1878 Suomen lääkintöhallitukselle annettua ohjesääntöä sekä muita lääkintö laitosta koskevia asetuksia. Nämä säännökset si säl sivät luonnolli sesti väliaikaisen lääkintöhallituksen tehtävät siviilipuolen terveys- ja lääkintähuollossa. Uusissa ohjesäännöissä oli keskitytty käsittelemään erityisesti so ti las - lääkintähuoltoa. Niissä määrättiin, että väliaikaisen lääkintöhallituksen oli ensisijaisesti pidettävä huolta siitä, että sotilaslääkintähuolto olisi ajanmukaisesti hoidettu. Suomen »sotajoukkojen ylilää käri» oli määrätty väliaikaisen lääkintöhallituksen jäseneksi ja siten pääjohtaja Sivénin alaiseksi. Sotilaslääkintähuollon tuli hankkia lääkintähuoltoa varten tar - vittavat tarvikkeet ja jakaa ne »sotajoukkojen ylilää kärin» esityksen mu - kaan. Myös sairaansijojen järjestäminen haavoittuneille ja sairaille so ti - laille kuului väliaikaisen lääkintöhallituksen tehtäviin. Sääntöjen 4. § oli erityisesti alleviivatuissa kohdissa sananmuodoiltaan tul kin nan va rai nen. Sen mukaan: »Suomen sotajoukkojen ylilääkäri, joka toi min nas saan noudattaa erityistä hänelle an nettua ohjesääntöä, esittelee puo lus tus lai - toksen Ylipäällikölle kaikki yksinomaan soti laallista sa ni teet ti tointa kos - kevat asiat, hankittuansa sitä ennen tarpeen vaatiessa asi asta Lää kin tö - hallituksen lausunnon, mutta jos asialla on jotakin yhteyttä si vii li sai ras - hoidon kanssa, on asia esiteltävä ja päätettävä Lääkintöhallituksessa. Yli - lääkäri on velvollinen ottamaan osaa ainoastaan niitten Lää kin tö hal li - tuk sen käsiteltävien asiain ratkaisuun, jotka ovat yhteydessä sotilaallisen sa ni teet ti toiminnan kanssa.»27

94 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 95

Lisäksi väliaikaisen lääkintöhallituksen ohjesääntö sisälsi erityisen Suo men sotaväen ylilääkärin väliaikaisen ohjesäännön, jossa mää ri teltiin ylilääkärin asema ja tehtävät. Sen mukaan ylilääkärin alaisuuteen kuu - luivat kenttälääkärit ja muu lääkintähenkilökunta. Tärkeim pinä teh tä - vinä olivat ambulanssien eli sidonta paikkojen ja kenttäsairaaloiden jär - jestäminen sekä haavoittuneiden evakuoimisen ja sairaaloihin toi mit ta - misen valvominen.28 Väliaikaisen lääkintöhallituksen ohjesääntö sekä Suomen sotaväen ylilääkärin väliaikainen ohje sääntö aiheuttivat tul kin ta - vaike uksia sotilaslääkintähuollon johtamiselle. Tulkinnanva rais ten oh je - sääntöjen perusteella väliaikainen lääkintöhallitus sekä erityisesti Sivén pystyivät sekaantu maan myös sotaväen ylilääkä rille kuuluviin tehtäviin. Väliaikainen lääkintöhallitus kokoontui sotatoimien aikana 18 kertaa, ensim mäisen kerran 10. maaliskuuta ja viimeisen 6. toukokuuta. So ta - väen ylilää käri ei osallistunut yhteenkään kokoukseen, mikä olisi ollut käy tännössä vaikeaa, koska Päämaja toimi Seinäjoella, Vilppulassa ja Mik kelissä, kun taas lääkintöhallitus kokoontui Vaasassa.29

Sotilaslääkintähuollon ylin johto etsii rajojaan Tampereen operaation aikana

Mannerheim myönsi eron Lindströmille 13. maaliskuuta alkaen ja ni - mit ti hänen tilalleen lääketieteen lisensiaatti Arne A. Beckerin.30 Becker oli Tornion yleisen sairaalan ylilääkäri ja toiminut meneillään olleessa sodassa ambu lans silääkärinä jo Oulun taisteluissa helmikuun alussa.31 Sotilaslääkintä huollosta Beckerillä oli kenttäkokemusta toimittuaan maailmansodassa Venäjän rintamalla Punaisen Ristin ambulanssissa sekä ali- että ylilääkärinä 1915–1917.32 Muutoksia tuli myös lääkintähuollon johdon organisaatioon läntisen piirin osalle Savon ja Karjalan piirien säilyessä ennallaan. Läntinen piiri jakautui kah teen osaan Satakun nan ja Hämeen ryhmiksi noudattaen rintamajoukkojen ryhmittelyä. Savon ja Karjalan ryhmiä kutsuttiin myös armeija kunniksi.33 Jokai sessa rintama - ryhmässä oli esikuntalää käri, joina jatkoivat Savon ryh mässä Brotherus ja Karjalan ryh mässä Winter.34 Hämeen esikuntalääkäriksi nimitettiin 11. maaliskuuta lääketieteen ja kirurgian tohtori Ernst V. Knape. Hänen ottaessaan toimensa vastaan esi kunta oli Vilppulassa.35 Samana päivänä nimitettiin Satakunnan esi - kuntalääkäriksi lääketie teen lisensi aatti Yrjö Meurman, joka otti toi men

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 95 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 96

vastaan esikunnan ollessa Kan - kaanpäässä.36 Meurman oli sodan alettua saapunut Helsingistä Kou - volan ja Lahden kautta Jyväskylään 5. helmi kuuta. Helmikuun al ku- puo lella hän oli ollut Seinä joella jär jestämässä haavoittuneiden kul - jetusta ja Haapamäen kentt ä sai - raalassa lääkä rinä. Jyväskylässä hän oli pitänyt luentoja lää kin tä- miehille haavoittuneiden hoi ta - misesta.37 Myös Meurmanilla oli sotilaslääkintähuollosta kent täko - kemusta toimittuaan maail man - so dassa Venäjän rintamalla Pu nai - sen Ristin ambulanssissa ali lää kä - rinä 1914–1915.38 Pian nimitysten jälkeen 18.

Lääketieteen lisensiaatti, eversti Arne maa liskuuta Hämeen esi kun ta lää - A. Becker toimi valkoisen armeijan käri Knape sai apulaiseksi lää ke - ylilääkärinä 13.3.1918 lähtien. Kuva: Sotamuseo. tieteen lisensiaatti Albin B. Johans - sonin. Becker määräsi aiemmin Licentiate of Medicine, Colonel Arne A. Becker was appointed the head of Jyväskylässä toimineen Johans so - the military medical service in the nin Jämsän ryhmän esi kun ta lää- White Army on March 13, 1918. Photo: Military Museum. kä riksi Vehmaisiin. Hänet mää- rättiin virallisesti avustavaksi esi - kun talääkäriksi Hämeen rin ta mal - la, mutta täysin esi kun ta lääkärin valtuuksin. Käytännössä Hämeen ryh - mä jaettiin lää kin tä huollon joh don organisaatiota ajatellen kahteen osaan, joita kum paa kin hoiti oma esikuntalääkä rinsä täysin itsenäisesti.39 Tähän oli vat syynä esikuntien väliset etäisyydet sekä huo not kul ku - yhteydet. Knape oli myös kiinnittänyt huomiota edellä mai nittuihin vaikeuk siin pyy täessään 19. maaliskuuta väliaikaiselta lää kin tö hal li - tukselta toista esi kun ta lää käriä Jyväskylän ja Jämsän alueille.40 Johansson oli toiminut sotilaslääkintä huollossa apulaislääkärinä venäläisten so ta - sairaalassa 1916–1917 sekä helmikuun alusta Jyväskylästä käsin am bu - lans si lää kä ri nä Kuopiossa, Vilppulassa ja Jämsässä.41 Maaliskuun 29.

96 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 97

päivänä edellä mainitut esikun talääkärei den nimitykset vahvis tettiin Man nerheimin päi väkäskyllä, jossa heidät määriteltiin armeija kuntien lää käreiksi ja Johansson armeijakunnan lääkärin apulai seksi.42 Aikaisempaan verrattuna ylimmälle johtotasolle oli tullut kuitenkin lisää vaikuttajia. Lää kintöhallitus ja erityisesti sen pääjohtaja Sivén puut - tuivat sotilaslääkintähuoltoon lähettämällä ohjeita sotilaslääkäreille sekä tehden tarkastusmatkoja rintamille. Tämä aiheutti kentällä se kaan nusta, koska väliaikaisen lääkintöhallituksen ohjeet saattoivat olla ris ti rii dassa Päämajan saniteettiosaston ohjeiden kanssa. Mannerheim ei hyväksynyt Sivénin toimintaa, koska tämä sekaantui soti las lää kin tä huol lon joh ta - miseen sekä yritti saada johtoonsa koko toiminnan. Sivéniä ärsytti Man- nerheimin toiminta, koska tämä halusi säilyttää itsellään määräysvallan myös sotilas lääkintähuol lossa. Kiista so ti las lää kin tä huollon johtamisesta henkilöityi Mannerheimin ja Sivénin sekä Palanderin väliseksi. Palander valitti Vaasan senaatin puheenjohtaja Svinhufvudille maa - lis kuun lopulla Mannerheimin kielteisestä suhtautumisesta väliaikaisen lää kintöhallituksen toimintaan, mikä oli ilmennyt Sivénin tar kas tus mat - kalla. Svinhufvudin kehotuk sesta Palander kävi 28. maaliskuuta esi t tä - mässä Mannerheimille vaatimuksensa, jonka mukaan lääkintöhal li tuk - sesta olisi ollut tehtävä sotilaallinen in stituutio. Perusteluna hän esitti, että armeijan ylilääkäri ei kyennyt hoitamaan kaikkia ylipäälli kön tälle määräämiä tehtäviä. Tämän vuoksi tarkastusmatkat olisivat hänen mie - lestään kuuluneet lääkintöhallituk sen tehtä viin. Kolme päivää myö hem - min Mannerheim pyysi jalka väenkenraali Langhoffia so ti las sai raan hoi - don ylitarkastajaksi. Tehtä vän vastaanottaminen jäi kuiten kin Tampereen valtauksen jälkeiseen ai kaan.43 Maaliskuun aikana sekä lääkintöhallitus että Päämajan sani teet ti osas - to lähettivät sotilaslääkäreille ohjeita ja määräyksiä. Vaasassa koko sodan ajan sijain nut lääkintöhallitus oli jo 10. maaliskuuta julkaissut sanoma - lehdissä ilmoituksen pyytäen lääkäreitä ilmoittamaan tietoja itsestään. Lääkäreitä pyy dettiin ilmoittamaan ikänsä, olinpaikkansa, tehtävänsä sekä haluk kuutensa tai esteelli syytensä toimia armeijan palveluksessa sotilaslääkärinä.44 Seuraavana päivänä lääkintöhallitus julkaisi esi kun ta - lääkäreille kuusikohtaisen ohjesäännön, jossa määriteltiin lyhyesti teh - tä vät sekä asema suhteessa alaisiin.45 Viikkoa myöhemmin se julkaisi 14- sivuisen ohjesääntökirjan ni meltään I. Muistiinpano esi kun ta lää kä reille y.m. Ohjesäännössä määriteltiin esikuntalääkäri molempien sekä vä li ai -

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 97 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 98

kai sen lääkintöhallituksen että sotilasylilääkärin alaiseksi. Yhtey den pi - tona ylempiin viranomaisiin kuului erityisesti lähettää viikoittain tietoja lääkintöhallitukselle sekä aina ilmoittaa päällystölle si don ta paik ko jen ja kenttäsai raaloiden muutokset. Terveyden- ja sai raanhoidon mää räykset olivat lähinnä yleisellä tasolla, mutta kenttäpalveluksen sidontapaikkoja ja toimintaa taistelun aikana koskevat ohjeet olivat yksi tyiskohtaisia yl - täen pataljoona- ja komppaniatasolle.46 Maaliskuun 30. päivänä lääkintöhallitus lähetti laajan 28-kohtaisen kyse lyn esikuntalääkäreiden vastattavaksi. Siinä tiedusteltiin si don ta - paikkojen eli lentävien ambulanssien, kenttäsairaaloiden sekä kiinteiden sairaaloiden nimiä ja sairaspaikkojen määriä. Vasta uksissa tuli eritellä myös niiden henkilökunta sekä kalusto. Lisäksi pyydettiin selvitystä mm. esikuntalääkäreiden alueilla olevien joukkojen määristä sekä lääkäreiden si joituksista pataljoonissa ja lääkintämiesten määristä komppanioissa. Myös lääkintätarvikkeiden varastoinnista sekä haavoittuneiden eva - kuoin nista pyydettiin selvityk siä.47 Päämajan saniteettiosasto lähetti 26. maaliskuuta kahdeksan kohtaa käsittävän ohjesäännön armeijakuntalääkäreille. Armeijakuntalääkäreillä tarkoitettiin esi kuntalää käreitä, eli ohjesäännöt oli tarkoitettu samoille henkilöille kuin väliaikaisen lääkintöhal lituksen aiemmin lähettämät ohjesäännöt. Ohjesäännöt olivat kuuden kohdan osalta samansisäl töiset kuin lääkintöhallituksen 11. maaliskuuta julkaisemat. Niihin oli lisätty kuitenkin kaksi koh taa. Toisessa armeijakuntalääkärit määrättiin vel vol - li siksi antamaan tarkat tiedot terveyden hoidon tilasta myös sotaväen ylilääkärille. Toisessa armeijakuntalääkäreiden asema määritel tiin siten, että tämä oli ar meijaosaston päällikön alainen kuuluen edellisen esi kun - taan, mutta lääkintä huoltoa tämä johtaisi sotaväen ylilääkärin ohjeiden mukaan.48 Ilmeisesti väliaikaisen lääkintöhallituk sen oh jeet olivat aiheuttaneet sen, että esikunta lääkärit olivat sivuuttaneet sotaväen yli lääkärin rapor - toin nissaan, jonka vuoksi esikuntalääkäreiden ohje sääntöön oli lisätty kyseiset kohdat. Satakunnan ryhmän esikuntalää käri Meurman lä hetti Beckerille ensimmäiset viikkoraportit 31. maaliskuuta, mutta lää kin tö - hallituk selle hän oli raportoinut jo aiemmin. Tämän jälkeen hän lä hetti aina viikkoraportit mo lempiin paikkoihin samana päivänä. Meurman lä hetti ensimmäisen selvityksensä toi minnastaan 23. maaliskuuta lää kin - töhallitukselle. Hän arvosteli lääkintöhallitusta so taolojen puut teellisesta

98 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 99

tuntemisesta eikä pitänyt tarpeellisena tai mahdollisena kaikkien ti las - tojen ja tietojen toimittamista, kuten tietoja ambulanssien jatkuvasti vaih tuvasta kalustosta ja tarvikkeista. Hän ilmoitti luovuttavansa teh tä - vänsä kykenevämmän henkilön täytettäväksi, mikäli lääkintöhallitus vaa tisi kyselyidensä ja tilastojensa perusteel lista täyttämistä. Hän kui ten - kin lähetti viikkoraporteissaan tärkeimmät potilastiedot lää kin tö hal li - tuk selle säännölli sesti. Toiminnan sekavuuden aiheuttamaa tunnelmaa esikuntalääkäreissä kuvasi ehkä parhai ten Meurmanin kirje väliaikaiselle lää kin tö hal li tuk - sel le 2. huhtikuuta, jossa hän arvosteli tämän tapaa toimia. Hän oli tuoh tunut 27. maaliskuuta saamastaan säh kösanomasta, joka kuului: »Hoi takaa virkaanne, älkää toimiko lääkärinä kenttäsairaa lassa.» Meur - man piti huomautusta perusteettomana, koska hänen mielestään esi - kunta lääkärikin oli velvollinen toimimaan tilapäisesti kenttäsairaa la - lääkärinä, jollei varsinai sen viran hoito siitä kärsinyt. Hän arvosteli lääkintöhallituksen toimintaa voimakkaasti ja pyysi eroa tehtävästään.49 Väliaikaisen lääkintöhallituksen ohjeet esikuntalääkäreille sekä toiminta olivat aiheutta neet epäselvyyttä myös johtosuhteissa. Esi kun ta lää kä rei - den nimi tyksistä päätti ylipääl likkö eikä lääkintöhallitus, kuten Meurman kirjeessään puolestaan näytti ym märtä neen. Meurmanin erokirje ei ai - heuttanut toimenpiteitä, vaan hän jatkoi tehtä väs sään sodan loppuun saakka.

Päämajan saniteettiosasto vahvistaa asemiaan Tampereen valtauksen jälkeen

Tampereella valtauksen jälkeen 9. huhtikuuta vahvistettiin edeltävänä päi vänä laadittu »Sotilaallisen terveydenhoitolaitoksen ylitarkastajan» ohjesääntö. Ohjesäännössä Langhoffin valtuudet ylitarkastajana olivat ainakin muodollisesti hyvin suuret.50 Langhoff teki tarkastusmatkoja sotilassairaaloihin huhtikuussa Savon ja Karjalan rintamilla.51 Sivén ei puolestaan antanut vieläkään periksi, vaan lähetti Senaatille 9. huhti - kuuta kirjeen, jossa hän valitti sotaväen ylilääkärin antaneen kentälle ohjeita, jotka oli vat olleet ristiriidassa lääkintöhallituksen ohjeiden kans - sa. Yhtenä esimerk kinä soti lasviranomaisten sopimattomista toi men - pi teis tä hän mainitsi Mannerheimin kieltäneen lää kintö hal li tuk sen jä - sen ten tarkastusmatkat rintamalle ilman ylipäällikön erikseen anta maa

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 99 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 100

lu paa. Hän ehdotti Senaatille, että myös sotilas lääkintä huollon ylin johto annet taisiin väliaikai selle lääkintöhallitukselle tai toisena vaih to eh tona Vaasassa olevalle sotilashenkilölle. Kirje ei kuitenkaan johtanut Senaatin taholta toi menpitei siin.52 Tampereen valtaamisen jälkeen armeija järjestettiin uudelleen. Kent - tä armeija jaettiin 8. huhtikuuta Länsiarmeijaan ja Itäarmeijaan, joista edelliseen liitettiin Pohjan lahden ja Päijänteen väliset joukot sekä jäl kim - mäi seen Päijänteen ja Laatokan väliset joukot. Päämaja siirtyi Mikkeliin 10. huhtikuuta.53 Itäar meijasta erotettiin 21. huhtikuuta Savon ryhmä, jo hon kuuluivat puolestaan Päijänteen ja Saimaan väliset jou kot.54 Muu - tokset koskivat myös esikuntalääkäreitä. Aiempi Hämeen ryhmän ar mei ja kun talääkäri E.V. Knape toimi Länsiarmeijan armeijalääkärinä 11.–17. huhtikuuta, jonka jälkeen tehtävään siirtyi lääkintöhalli tuksen jäsen Palander. Länsiarmeijan esikunta sijaitsi Tampereella.55 Itäarmei - jan armeijalääkä riksi siirtyi Sortavalasta 17. huhtikuuta aiempi Karjalan ryhmän armeijakuntalääkäri Winter. Itäarmeijan esikunta sijaitsi tuol - loin Antreassa.56 Ylipäällikön päiväkäs kyssä n:o 44 uudet nimitykset to dettiin seuraavasti: »Seu raavat lääkärit määrätään armeijalääkäreiksi: itäarmeijaan tohtori G. J. Winter sekä länsiarmeijaan tohtori G. Palander. Molemmat eversteinä merkitään kenttälääkärikun taan.» Becker oli merkitty armeijan ylilääkärinä armeijan luetteloihin kenttälääkärikun - nan everstinä jo 12. huhti kuuta.57 Aloite Knapen siirtämisestä tehtävistään oli tullut väliaikaiselta lää - kin töhallituk selta. Jo maaliskuun 20. päivänä Palander oli laatinut ra - portin lääkintöhallitukselle tar kastus matkastaan Jyväskylään ja Vilp pu - laan 13.–17. maaliskuuta. Rapor tin perusteella lääkintöhallitus päätti ehdottaa Beckerille, että Knapen tilalle mää rättäisiin Johansson. Sivén lä het ti Beckerille sähkösanoman 6. huhti kuuta, jossa ehdo tettiin Knapen siirtämistä tehtävistään.58 Armeijakuntalääkärinä Länsiar mei jassa toimi edelleen Meurman, mutta toiseksi armeijakuntalääkäriksi siirtyi Jo hans - son armeijakunnan apulaislääkärin toimesta. Itäarmeijassa ar mei ja- kun ta lää kärinä jatkoi Brotherus.59 Rintamilla olleet erilliset suojeluskuntakomppaniat ja -pataljoonat or - ga nisoitiin Tampe reen valtauksen jälkeen huhtikuun 20. päivään men - nes sä rykmenteiksi. Värvä tyistä ja asevelvollisista muodostetuista jää kä - rijoukoista oli muodostettu rykmenttejä jo maalis kuun aikana.60 Ryk - menttijaottelun toteutuessa määrättiin pääsääntöisesti lääkärit myös

100 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 101

jokaiseen rykmenttiin ja patal joonaan. Tämän vuoksi Päämajan sa ni - teet tiosasto jul kaisi Mikkelissä ollessaan uuden ohjesäännön ryk men tin - lää kä reille nelisivuisena.61 Ohjesäännöissä rykmentinlääkäri oli määri tel- ty rykmentin päällikön alaiseksi, mutta lääkintähuollon teh tä vissä ar mei- ja kuntalääkärin alaiseksi. Rykmentin lääkä rin alaisiksi määrättiin kaikki rykmentin alueella olevat lääkintäjoukot mukaan lu kien ulkopuoliset kenttäambulanssit. Ohjesäännön mukaan ryk mentin lää kä rit nimitti vir - kaansa ylipäällikkö armeijan ylilääkärin esityksestä. Armeijan lääkäreiden nimitykset säilyivät siis jatkossakin vä li aikaisen lääkintöhallituksen ulottumattomissa.62 Suomen sotaväen Ylilääkärin väliaikainen ohjesääntö julkaistiin 20. huhtikuuta etap pipäiväkäskynä n:o 8. Ohjesääntö oli saman sisältöinen kuin aiempi väliaikaisen lääkin töhallituksen muotoilema. Jo 16. huh ti - kuuta oli ambulanssien, kenttäsairaaloiden sekä niitä varustavien »sa - ni teettiosastojen» taloudellinen hallinto siirretty yksinomaan Pää esi - kunnan saniteetti osastolle. Esikuntalääkäreiden sekä rykmenttien ja pataljoonien lää käreiden sekä muun kiinteästi joukkoihin kuuluneen lääkintähuollon henkilökunnan palkat sekä muut terveydenhoitomenot suoritettiin asianomaisten joukko-osastojen kassoista.63 Huhtikuun 16. päivänä julkaistiin myös armeijan lääkäreiden ja muun lääkintähenkilö kun nan palkkaussääntö, joka noudatteli samaa linjaa aiem man 19. maaliskuuta etappi päivä käs kynä julkaistun palk kaus sään - nön kanssa. Huhtikuun loppuun mennessä määriteltiin so ti las lää kä - rei den arvoasteet. Johtavien sotilaslääkärien sotilasarvot mää räy tyivät tehtävän mukaan seuraavasti: armeijan ylilääkäri (lää kä ri-eversti), armei - jalää käri (lää käri-eversti), armeijakuntalääkäri (lääkäri-everstiluutnantti) sekä di visioo nan lääkäri (lääkäri-evers ti luut nantti).64 Armeijan lääkärit ja muu lääkintähenki löstö saivat kuu kau si palkkaa ja päivärahaa teh tä vis - tään. Puolustuslaitoksen ylilääkärin ja armei jalääkärin kuukausipalkat olivat 1500 ja ar mei ja kun ta lää käril lä 1200 mark kaa. Vastaavat päivärahat olivat 25 ja 20 markkaa.65 Otettuaan armeijalääkärin tehtävät vastaan Palander esitti Beckerille toi vomuksen, että tämä voisi valmistaa ohjesäännön armeija-, rykmentti- ja pataljoonalääkäreitä var ten sekä pyysi lähettämään ne hänelle. Viikkoa myöhemmin Becker lähetti Palanderille Toiminta ohjeita ryk men tin lää - käreille ja Suomen sotaväen ylilääkä rin väliaikaisen ohjesäännön. Erillistä ohjesääntöä armeijalääkäreille eikä patal joonalääkä reille ollut vielä tuol -

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 101 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 102

loin.66 Lääkintähuollon ylimmän johdon organisaatiossa ta pah tui siis muutoksia sekä varsinai sissa virka-asemissa että hen ki lö kunnassa. Oman lisänsä organisaatiokysymyksiin toi väliai kaisen lää kin tö hallituksen pää - johtaja Sivén. Armeijan lääkintähuollon ylimmän johdon asema sekä tehtävät muokkautuivat ja henkilöt vaihtuivat koko sodan ajan. Or ga - nisaation kehityk sessä oli kuitenkin havaittavissa kolme eri vaihetta, joihin yleensä liittyi myös merkittä viä henkilövaihdoksia.

Sotaväen lääkintähuollon järjestäminen kenttätasolla

Sodan alettua valkoisen ja punaisen Suomen välille muodostui rintama - linja, joka kulki Pohjanlahdesta Porin radan pohjoispuolelta Ruovedelle, Heinolaan ja sieltä Joutsenoon sekä edelleen Vuoksen lounaispuolelta Rautuun ja Venäjän rajalle. Rintamalinja ei ollut yhtenäinen, vaan se saattoi muodostua jopa kymmenien kilomet rien päässä toisistaan si jait - se vista tukikohdista. Miehitystä oli alkuun yleensä vain siellä, missä rintama ylitti maantien tai rautatien.67 Koska punaisen Suomen alueelle jäi paljon suojeluskuntalaisia tai muita valkoisten joukkoihin haluavia, useita ryhmiä tai yksittäi siä sotilaiksi aikovia vaelsi rintamalinjan yli valkoisten puolelle.68 Sodan lääkintähuollon kannalta tärkein am mat ti - ryhmä oli lääkärit, joita oli eri puolilla maata kunnan-, kaupungin- ja sairaa lalää käreinä.69 Tällä tavoin suurin osa valkoisten soti las lääkin tä - huollon palveluksessa ol leista lääkäreistä valikoitui tehtäviinsä.70 Useat lääkärit, jotka olivat aatteeltaan valkoisia tai peräti aktiivisia suo je lus - kun talaisia, pitivät tilanteen kärjistyessä huolen siitä, että pääsivät rin ta - man valkoiselle puolelle.71 Sotaa edeltäneenä vuonna Suomessa oli kaik - ki aan noin 650 lääkäriä.72 Matka valkoisten puolelle saattoi olla pitkä ja vaikea, kuten tur ku lai - selle sairaalalääkäri Tauno Kalimalle. Punaisen Ristin am bulans sissa Venäjän rintamalla 1916 kirurgina toiminut Kalima matkusti Ahve nan - maan ja Ruotsin kautta valkoisen Suomen puolelle vaimonsa sekä toisen enti sen kenttäsairaalan sairaanhoitajan kanssa. Matka Turusta Jy väs ky - lään kesti lähes kolme viik koa.73 Erityisesti rintamalääkäreiksi kenttä kel - poiset nuoret lääketieteen kandidaatit olivat suu rimmaksi osaksi Hel - singissä keskeneräisten opintojensa vuoksi. Heistä ja nuorem mista Hel - sin gissä olleista lääkäreistä lähti sodan alettua heti tam mi–helmikuun

102 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 103

vaih teessa noin 40–50 ja myöhemmin vielä 10–20 tavoittelemaan pääsyä valkoisten puo lelle. Jotkut heistä pääsivät perille, vaikka suurin osa joutui jäämään rintaman eteläpuo lelle avustamaan punaisten joukkoja.74 Tammikuun lopussa Helsingin synnytyslaitokselle oli kokoontunut noin 100 lääketie teen kandidaattia ja nuorempaa lääkäriä kes kus te le - maan suhtautumisestaan mahdolli sesti tuleviin väkivaltaisuuksiin. Tuol - loin vielä he olivat päättäneet jäädä odottavalle kannalle.75 Val lan ku - mouk sen ollessa jo aluillaan tammikuun 28. päi vänä professori Richard Faltin oli pitänyt Helsingin kirurgi sessa sairaa lassa luen non ensiavusta ja sotakirurgiasta lukuisalle joukolle lääke tieteen kan didaatteja. Päätteeksi hän oli jakanut osallistujille ensiaputarvik keita ja Punaisen Ristin kä si - varsi nauhoja.76 Osalle lääketieteen kandidaateista lääkintöhallitus oli vielä tammi–helmikuun vaih teessa antanut kirjallisia määräyksiä »kun - nanlääkäreiksi» eri puolille Suomea, jotta he olisivat päässeet var mem - min pe rille valkoisten joukkoihin.77 Jotkut heistä saattoivat hiihtää niin sanottuja etappiteitä pitkin, jotkut matkustivat junassa Lahteen tai Kou - volaan, josta jatkoivat punaisten tietämättä hevoskyydillä rintaman yli.78 Myös sodan alettua punaisten joukkoja palvelemaan jääneistä lääkäreistä ja lääketieteen kan didaateista osa pystyi myö hem min sodan aikana siir - ty mään rintamalinjojen muuttuessa valkoisten puo lelle.79

Toiminnan käynnistyminen sodan alkuvaiheessa

Lääkäreitä osallistui valkoisten puolella haavoittuneiden ja sairaiden so - ti laiden hoitoon noin 200 eli sama määrä kuin Mexmontanin suun ni - telmissa edelliseltä vuodelta. Toi minta käynnistyi aluksi pai kal li sesti improvisoituna ilman yhteistä johtoa tukeutuen lähes täysin yleisen ter - veydenhuollon organisaatioon. Paikalliset lääkärit muodostivat oma - toimisesti tai suojeluskuntien kehotuksesta nopeasti ensiapuryhmiä suojeluskunnille sekä tilapäissairaaloita rintamien läheisyyteen. Lääkärit käynnistivät myös sairaanhoi tajien sekä paarinkantajien koulutuksen viimeistään sodan alettua joko omatoimisesti tai suojeluskuntien ke ho - tuksesta. Osa lääkäreistä oli varautunut mahdollista kriisiä varten jo edellisen vuoden loppupuolella varaamalla ensiaputarvikkeita sekä kou - lut tamalla henkilökuntaa.80 Toisaalta melko pian toimintaa alettiin myös johtaa eri alueilla kes ki - tetysti. Suojelus kuntien toimintaan aktiivisesti osallistuneet tai aiemmin

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 103 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 104

maailmansodan rintamilla toi mineet lää kärit saattoivat oma-aloitteisesti tai sotaväen ylilääkärin määräyksestä ottaa lääkintätoi men johtaakseen. Jyväskylän suojeluskunnan ylilääkäri Palander alkoi johtaa toimintaa jo heti tammi–helmikuun vaihteessa oma-aloitteisesti.81 Toimittuaan ve - nä läis ten sotasairaalalääkärinä Jyväskylässä hän oli jo varannut sai raan - hoitovarusteita myös tulevan varalle.82 Helmikuun 1. päivänä Palander lähetti tohtori Albin Johanssonin ja yhden sanitäärin lentävänä ambulanssina Kuopioon. Seuraavana päivänä hän lähetti lääketieteen kandi daatit Yrjö B. Koskisen ja Toivo Böökin Jyväskylän suojeluskuntalaisten mukana Vilppulaan, josta heidän piti taistelujen jälkeen jatkaa Päämajaan Seinäjoelle saadak seen tarkempia määräyksiä. Mu kaan he saivat lääkintätarvikelaatikon.83 Jyväskylään 5. hel mikuuta saapuneen Yrjö Meurmanin hän määräsi järjestämään koulutusta sanitää reille jo kahta päivää myöhem min.84 Böökin ja Kos ki - sen saavuttua Vilppulaan 5. helmikuuta siellä oli jo useita lääketieteen kan di daatteja rintamalääkäreinä. Kahta päi vää myöhemmin he osal lis - tui vat myös itse kenttälääkintätyöhön seuraten taistelevien joukkojen mukana.85 Ylilääkäri Lindström oli lähettänyt puolestaan jo 2. helmikuuta lää ke - tieteen kandidaatti Lauri Halosen perustamaan etappisairaalaa Haa pa - mä elle.86 Lindström oli 14. helmikuuta määrännyt Jyväskylässä aiem min toimineen Meurmanin järjestelemään myös sa man etappi sai raa lan toimintaa.87 Oulun taisteluihin 3. helmikuuta osallistui puolestaan useita ambulansseja. Ylilääkäri Lindströmin käskystä Vaasaan matkalla ollut »Tornion ambulanssi» joutui jäämään Ouluun, koska punaiset py säyt ti - vät taistelujen lähestyessä heidän Vaasaan matkalla olleen junansa Oulun asemalle. Ambulanssin johtajana toimi Arne Becker, jolla oli apu naan viisi sairaanhoitajaa. Ennen taistelun alkua Oulun lääkärit perustivat yhdessä Beckerin am - bu lanssin kanssa Seurahuoneelle sidontapaikan. Yksi huone oli järjestetty leikkaushuoneeksi, jonka vie reiseen huoneeseen oli järjestetty sai ras paik - koja. Koulupoikia oli määrätty sai raan kanta jiksi. Sairaiden ja haa voit tu - neiden kuljetukseen tarvittavat hevoset ja reet oli saatu Seu ra huo neel ta ja kaupungin kauppiailta. Myös sidontatarvikkeita oli saatu pai kalle runsaasti. Jo kuluneen vuoden alussa Oulussa oli järjestetty ly hyitä »sama riitti kursseja» parille kymmenelle oppilaalle. Valkoisten ase mis sa lääninhallituksen rakennuksessa oli Oulun toinen si don ta paik ka, jossa

104 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 105

toimi lääkärinä J. E. Kananen apu naan lääketieteen kandidaatti ja kaksi sairaan hoitajaa. Uudenkaarlepyyn suojeluskunnan mukana Ou luun saa - punut kaupunginlääkäri Armas Hildén kertoi osallistumisestaan rin ta - matoimintaan seuraavasti: »Jäin molempien hoi tajattarieni kanssa maantien viereen Kajaanin tullin luo. … Tänne järjestettiin ”kenttäsairaala”. Eräästä ladosta tuo tiin olkia ja kiireessä tehty Punaisen Ristin lippu pantiin kepin päähän katolle – päivän kuluessa tuotiin lisäksi joitakin haavoittuneita, jotka sidottiin, niin että illalla, kun tais telu oli päättynyt ja olimme saaneet määräyksen tulla kaupunkiin, heidän lukunsa oli noussut kymmeneen.» Ylilääkäri Lindström oli lähettänyt myös Vaasasta Ouluun lähteneiden suojeluskunta joukkojen mukana ambulanssin, jota johti Isonkyrön kun - nanlääkäri Helmeri Paavola kahden sairaanhoitajan avustamana. Hänen ambulanssinsa oli saanut määräyksen seu rata jouk koja muutaman ki lo - metrin etäisyydellä. Oulun valtauksen jälkeen suojeluskuntajoukkojen läh tiessä taisteluun Kemin ja Tornion punaisia vastaan joukkoon liittyi myös lääkäri J. E. Kananen. Apunaan hänellä oli vaimonsa sai raan hoi - tajana sekä kaksi lääkintä miestä. Ambulans sin palattua oululaiset naiset ryhtyi vät järjestämään ambulansseja rintamalle lähtevien jouk kojen mu - kaan. Toteuttamansa keräyksen tuotoilla sekä paikallisen suojeluskunnan myötävaikutuksella he onnistuivat järjestämään kaksi ambulans sia. Oulun en simmäinen ambu lanssi lähti Merikarvian ja Ahlaisten rin ta - malle helmi kuun puolivälin jälkeen ja toinen, Kanasen johtamana 8. maaliskuuta Satakunnan rinta malle Ikaalisiin, jossa se toimi kent tä sai - raa lana.88 Kuopiossa Brotherus organisoi käytännön toimintaa saavuttuaan kau - punkiin 27. tammikuuta. Jo aiemmin Kuopiossa yksittäiset lääkärit olivat järjestäneet koulutusta siteiden valmistajille sekä lääkintämiehille. Kuo - pion taisteluissa useat lääkä rit osallistuivat kenttälääkintätyöhön eri puolilla kaupunkia toimineissa ambulansseissa. Hel mikuun 8. päivänä päättyneiden taisteluiden jälkeen Brotherus siirtyi Mikkeliin järjestä - mään lääkintähuollon toimintaa koko Savon ja Karjalan alueella. To sin Karjalan alu eella oli tuolloin jo oma esikuntalääkärinsä. Kahta päivää myöhem min lähettämäs sään painetussa Savon ja Karjalan sotilaspiirin esikunnan kenttäsairaalain tarkastuslääkärin kiertokirjeessään hän ke - hotti alueensa lääkäreitä ryhtymään viipymättä ja vaivojaan säästämättä sotilaslääkärin työhön.89

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 105 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 106

Vaikka toiminta oli vielä tuossa vaiheessa heikosti johdettua ja or ga - ni soitua, olo suhteet huomioon ottaen ohjaustoiminta ja johtaminen olivat päässeet kuitenkin nope asti al kuun. Toisaalta vaikka johtavilla lääkäreillä oli käsitys ja ehkä suunnitelmia lää kintä huollon to teut ta mi - sesta, Brotheruksen kiertokirjeessä olleet kehotukset kuvastivat tuossa vaiheessa vielä täysin järjestämätöntä kenttätason organisaatiota ainakin Savon rintamalla. Huonot kulkuyhteydet ja epävarmat viestiyhteydet sekä rintaman vakiintu mattomuus vaikuttivat toi minnan järjestämiseen ja luomiseen, joka sai alkunsa lähes tyhjästä. Myös epäselvyydet »tar kas - tus lää kärin» alueen laajuudesta sekä siitä kenellä oli oikeus nimittää lää käreitä tehtäviinsä, kertoivat lääkintähuollon organisoinnin alkuvai - keuksista. Kuten jo aikaisemmin on mainittu, Karjalan rintamalla oli useita »yli - lääkä reitä» jär jestelemässä toimintaa. Aiemmin mainittujen lisäksi Kar - jalan rintaman »joh tomieheksi» ilmoittautui muistelmissaan vielä Sor - tavalan sotasairaalassa alilääkärinä toiminut, silloinen kau pun gin lääkäri U.V. Telén. Hän kertoi toi mineensa etenkin alkuvaiheessa alueen joh - dossa, tosin yhdessä Sortavalan kaupungin ylilääkäri Winterin kanssa. Kertomansa mukaan he olivat yhdessä Winterin kanssa varustautuneet tehtäviinsä siirtä mällä edellisenä syksynä lopetta neesta venäläisten sota - sairaalasta tarvikkeita omaan varastoonsa. Heidän aloit teestaan oli myös järjestetty lää kintämiesten koulutusta, jonka oppilaita oli ollut mu kana Sortavalan suojeluskunnan retkellä Värtsilässä jo 8. helmikuuta.90 Am - bulans seiksi kutsuttujen lääkintäyksiköiden kokoon pano ja tehtävät saat toivat vaihdella huomatta vasti koko sodan ajan. Alkuvai heen jälkeen ne kuitenkin alkoivat toimia huomattavasti yhtenäisemmin.

Ambulanssien, kenttäsairaaloiden ja sotilassairaaloiden toiminta vakiintuu

Helmikuun 20. päivänä ylilääkäri Lindströmin kaikille sotaväen piirissä työskenteleville lääkäreille antamien ohjeiden tarkoituksena oli yh te näis - tää lääkintähuollon organisaa tiota ja työmenetelmiä. Ohjeet oli lähetetty tuolloisten piirien esikuntalääkäreille edelleen lähe tettäviksi alueen lää - käreille. Ainakin Karjalan piirissä ohjeet lähtivät esi kun talääkäriltä eteen päin jo 24. helmikuuta kiertokirjeen mukana. Ohjeiden mukaan kussa kin joukko-osastossa tuli olla kaksi lääkintämiestä sataa sotilasta kohti. Lääkintä miesten teh tävänä oli ensisijaisesti etsiä taisteluissa

106 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 107

haavoittuneet sekä antaa heille en siapua sito malla heidät. Tämän jälkeen heidät tuli kuljettaa sidontapaikkaan eli kenttä ambulans siin. Sidontapaikkojen tuli sijaita mahdollisimman lähellä etulinjaa taloissa tai muissa raken nuksissa kivääritulen tavoittamattomissa, mutta kui ten - kin tykkitulen kantaman alueella. Niiden tarkoituksena oli antaa sotilaille ensimmäinen hoito, jotta he olisivat selvinneet hengissä evakuoin ti kul - je tuksen ajan. Sidontapaikkojen kuljetusvälineiksi oli määritelty kaksi ambulanssirekeä ja yksi työreki sotilaiden kuljettamiseksi etulinjasta si - don ta paikkaan. Niissä tuli olla etulinjasta evakuointia varten viisi omaa lääkintä miestä joukko-osastojen lääkintämiesten lisäksi. Si don ta pai kois - sa tuli olla myös riittä västi leposijoja potilaille heidän odottaessaan kul - jetusta kenttäsairaaloihin. Kenttäsairaaloiden tuli sijaita muutaman kilometrin päässä si don ta - paikoista. Niiden tar koituksena oli antaa sotilaille ensimmäinen va r si - nai nen hoito, joihin kuuluivat leikkaustoimenpiteet sekä kuu me tau tien hoito. Sotilaiden tuli viipyä kenttäsairaalassa ainoas taan niin kauan, kunnes eteenpäin kuljetus ilman mainittavaa vahinkoa tuli mah dol li - seksi. Tämä sen vuoksi, että kenttäsairaalat olisivat olleet val miita vas - taanot tamaan mahdollisimman paljon uusia potilaita. Kent tä sairaaloina saattoivat toimia myös rinta mien läheisyydessä sijain neet kun nan sai - raalat. Sotilaiden lopullinen hoito oli tarkoitus järjestää etäämpänä rin - ta milta olevissa lääninsairaaloissa, yleisissä sairaaloissa, erikseen jär jes - tetyissä sotasairaaloissa, rintaman takana olevissa kunnan sairaa loissa sekä muissa vastaavissa laitoksissa. Sidontapaikkoihin haa voit tuneet ja sairastuneet oli tarkoitus kuljettaa etulinjasta si don tapaik kojen omilla reillä. Sidontapaikoista kenttäsairaaloihin kul jet ta mi nen oli suun niteltu toteutettavaksi myös niiden omilla reillä sekä kenttäsairaalan kul kuneu - voilla. Kenttäsairaaloista eteenpäin kul jet ta minen oli ajateltu suo ri tet ta - vaksi etappi teitä pit kin, yleensä pysyvän kul jetuskolonnan avulla, jonka tuli käsittää ainakin kymme nen hevosta ja rekeä.91 Sihvon esikuntalääkärinä toiminut Alopaeus oli tehnyt jo al ku vai hees - sa kokonaisehdo tuksen haavoittuneiden hoidon järjestämisestä Antrean rintamalla. Sen mukaan lä hinnä etulinjaa toimivat kenttäambulanssit olivat liikkuvia ja siirtyivät aina rintaman mukana. Ne oli varustettava riittävällä määrällä paareja ja lääkintämiehiä, joiden tehtävänä oli korjata haavoittuneet etulinjasta ja kuljettaa kenttäambulanssiin. Siellä oli tar koi - tus ehkäistä pahempi verenvuoto, minkä jäl keen haavoittuneet olisi lä he -

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 107 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 108

tetty heti lähimpään kenttäsairaalaan.92 Myös kenttäsairaalat olivat ti - lan teen mukaan siirrettäviä. Niitä siirrettiin aina, mikäli etäisyys am bu - lansseista kasvoi tarpeettoman suureksi. Niiden oli tarkoitus antaa haa - v oi ttuneelle ensimmäinen varsinainen hoito sekä toimittaa vält tä mät - tömät leikkaukset. Kenttäsairaaloista puolestaan tuli evakuoida po ti laat heti kun he olivat siinä kunnossa, että kestivät kuljetuksen. Kenttä sai - raaloiden tuli kyetä ottamaan vastaan kaikki potilaat, jotka lä hetettiin tais teluiden aikana kenttäambulansseista, minkä vuoksi edelleen eva - ku oimi sen tuli olla tehokasta. Evakuoiminen rintamalta kiinteisiin sai - raaloihin oli suunni teltu tapahtuvaksi kahdella lääkintäjunalla, joissa oli oma henkilökuntansa.93 Lääkäreille lähetetyissä sotaväen ylilääkärin antamissa määräyksissä »sairaiden suojeluskuntalaisten hoidosta» oli nähtävissä rintamillakin jo helmikuun puolivälin jälkeen vakiintunut lääkintähuollon organi saation jakautuminen eri tasoille. Niiden mukaan sotalaitoksen palveluksessa olevia kenttäambulanssien, kenttäsairaaloiden ja rintamantakaisten sotilassairaaloiden lääkä reitä sekä pataljoonan lääkäreitä velvoitettiin antamaan veloituksetta hoitoa suoje lus kuntalai sille. Alkuvai heen toi min - taan, joka oli ollut käytännössä pelkästään haa voittu neiden hoitoa, oli tullut lisää tehtä viä, kuten sairaiden hoitaminen sekä sotilaiden rintama - kelpoisuuden arvi ointi. Tämän myötä lääkäreitä edellytettiin vaatimaan vastaan otolla soti laalta komppanian tai vastaavan päällikkönsä antamaa »sairaspassitusta», poikkeuk sena kuitenkin hätätapaukset. Lisäksi lää kä - reille annettiin ohjeita menettelystä pitkäaikaissai raiden kanssa sekä ter veydellisistä syistä palvelukseen kelpaamattomien vapauttami sesta.94 Ylipäällikön päiväkäskyssä 13. maaliskuuta lisättiin komppanioissa lä - hin nä paarinkan tajina toimineiden lääkintämiesten määriä. Uusien mää räysten mukaan komppaniassa tuli olla kahdeksan lääkintämiestä eli vähintään neljä lääkintämiestä sataa sotilasta kohti.95 Lääkäreiden tehtäviin kuulunut sairauksien ennaltaehkäiseminen eli terveydenhuolto sai Karjalan piirin ylilääkäri Winteriltä jo helmikuun puolivälissä huomiota. Kaikkia lääkä reitä Karjalan soti laspiirin alueella kehotettiin valvomaan, että sotilaat saivat ravitsevaa ja pilaantuma tonta ruokaa sekä puhdasta vettä. Tämän lisäksi heitä pyydettiin kiinnittä mään huomiota asumisoloihin sekä karkottamaan kaikki »epäilyttävät naiset» so tilaiden majoitus alueilta.96 Karjalan rintamalla sotilaslääkintähuollon kenttäorganisaatio oli jär -

108 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 109

jestetty jo helmi kuun puoliväliin mennessä kenttäambulanssien, kent tä - sai raaloiden ja sotilassairaaloiden osalta seuraavasti. Kenttä am bu lans se ja oli kymmenen, mutta niiden henkilökunnan koostu mukset poikkesivat toisistaan. Viidessä niistä oli omana henkilökuntana ai noas taan lääkäri, kun muissa oli vielä lisäksi sairaanhoitajia sekä lää kin tämiehiä. Poik- keuksen muo dosti Viipurista tullut Punaisen Ristin naisten ambulanssi, jonka henkilö kuntana oli ylihoitaja, sairaanhoitaja sekä kolme lää kin tä - miestä. Kenttäsairaaloita oli kaksi, Ku parsaaressa ja Käki salmessa. Ku par - saaressa lääkintähenkilökuntana olivat lääkäri, alilääkäri ja ylihoitaja, kaksi sairaanhoitajaa, kaksi sanitää riä ja ta lou den hoi ta ja. Käkisalmessa lääkintähenkilökuntana olivat ainoastaan lääkäri ja sairaanhoitaja. So ti - lassairaaloiksi luokiteltavia oli tuolloin 15, jotka poikkesivat potilassijojen määrissä 5–100 välillä sekä henkilökunnan koostumuksen ja määrän suhteen huomattavasti toisistaan. Sotilas sai raalat olivat seuraavat: Antrean asema, Antrean kirkonkylä, Hiitola, Imatra, Jaakkima, Joensuu, Jääski, Parikkala, Savonlinna, Sortavala, Värtsilä, Käkisalmi, Nurmes, Kiviniemi ja Sortavalan Diakonissalaitos. Yleensä henkilökuntana oli yksi tai kaksi lääkäriä sekä vaihteleva määrä muuta henkilökuntaa, kuten sairaanhoitajia ja lääkintämiehiä.97 Edellä mainittu järjestely oli kuitenkin jatkuvassa muutoksessa koko sodan ajan. Soti lassairaaloiden ja kenttäsairaaloiden määrät vaihtelivat, ja rintaman muuttuessa sotilassairaala saattoi muuttua kenttäsairaalaksi. Evakuointia ei luonnollisesti kaan hoidettu suunnitelmien, vaan tilanteen asettamien vaatimusten tai mahdol lisuuksien mukaan. Antrean rin ta - malla saatettiin haavoittuneet evakuoida suoraan kenttäambu lanssista junalla sotilassairaalaan, riippuen rintaman sijainnista. Karjalan rin ta - man kah desta lääkintäjunasta toinen toimi Antrean rintamalla, ja sillä evakuoitiin haavoittuneet Antrean sotilas- ja kenttäsairaalasta taaempiin sotilassairaaloihin.98 Maaliskuun 10. päivään mennessä Karjalan piirin so tilas lää kin tä huol - lon kenttäorgani saatiota oli muutettu. Kenttäambulansseja oli edelleen kymmenen, mutta niiden sijainnit sekä henkilökunta olivat osin muut - tu neet. Kenttäsairaa loiden määrä oli noussut viiteen ja ne sijaitsivat Imat ralla, Antreassa, Kuparsaaressa, Kiviniemessä ja Käkisalmessa. So ti - lassairaaloita oli 10 ja ne olivat Hiitola, Jaakkima, Joensuu, Jääski, Pa rikkala, Savonlinna, Sortavalan Diakonissalaitos ja Sortavalan yleinen sairaala, Värtsilän tehdassairaala sekä Nurmeksen sairaala. Myös haa voit -

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 109 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 110

tuneiden evakuointi kenttäambulansseista eri kenttäsairaaloihin oli tuol - loin jo määritelty. Korvenkylän ja Kuurmanpohjan kent tä am bu lans seista evakuoitiin Imatran kenttäsairaalaan, Hannilan ja Oran kent tä am bu - lansseista Antrean kenttäsairaa laan sekä Näätälän, Heinjoen ja Vuo - salmen ambulansseista Kuparsaaren sairaalaan. Valkjärven, Rau dun ja Metsäpirtin kenttäambulanssien potilaat evakuoitiin puolestaan Ki vi - niemen tai Käkisalmen kenttäsairaalaan.99

Pohjoismaiset Punaisen Ristin ambulanssit

Pohjoismaisia Punaisen Ristin ambulansseja toimi valkoisten joukkojen alueella kaikki aan seitsemän. Neljä niistä tuli Ruotsista, kaksi Norjasta sekä yksi Tanskasta. Jo helmi kuun 4. päivänä allekirjoittivat Ruotsin Pu - nai sen Ristin puheenjohtaja, prinssi Carl ja Vaasan Senaatin edustaja Alexis Gripenberg sopimuksen edellä mainittujen ambulans sien lä het tä - mi sestä sekä toiminnasta Suomessa. Sopimuksen mukaan kumpaankin am bulanssiin kuului kaksi tai kolme lääkäriä, viisi tai kuusi sai raan - hoitajaa sekä kolme tai neljä lääkintämiestä. Ruotsin Punainen Risti huolehti am bulanssien varustamisesta ja henkilökunnan palkkaamisesta kustannuksellaan. Vaasan senaatin tuli vastata ambu lanssien toiminnasta Suomessa aiheutuvista kuluista. Sopimuksen mu kaan ambulanssit tuli sijoittaa rintaman taakse turvallisille paikoille. Ruotsissa vaikuttanut Finlands vänner -niminen yhdistys asetti Ruot - sin Punaisen Ristin käytettäväksi varat kahden ambulanssin lä het tä mi- seksi Suomeen. Nämä ambulanssit lähtivät Tukholmasta 13. hel mi kuuta ja siirtyivät Tornion kautta Vaasaan. Tohtori H. Camitzin ja sit temmin tohtori R. Selldénin johtamassa ambulanssissa oli heidän li säk seen kaksi apulaislääkäriä, ylihoitaja, viisi sairaanhoitajaa sekä viisi lääkintämiestä. Ambulanssi perusti 75-paikkaisen sairaalan Vaasaan, josta se siirtyi 27. huhtikuuta Imatralle huolehtimaan 150-paikkaisesta sairaalasta. Toisen ambulanssin ylilääkärinä toimi E. G. von Holst sekä myöhemmin Gra - mén ja lisäksi henkilökuntaan kuuluivat alilääkäri, ylihoitaja, viisi sai - raanhoitajaa ja viisi lääkintämiestä. Ambulanssi toimi 27. helmikuuta lähtien Mikkelissä huhtikuun loppuun saakka, minkä jäl keen se perusti Parta koskelle kenttäsairaalan. Näiden kahden lisäksi Finlands vänner -yhdistyksen naisosasto oli myöhemmin va rustanut vielä kaksi ambulanssia, joista toisen yli lää kä ri -

110 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 111

nä toimi H. von Holst sekä hä nen lisäk seen kaksi lääkäriä, seitsemän sai - raanhoitajaa sekä viisi lääkintämiestä. Tukholmasta ambulanssi lähti 23. helmikuuta ja saapui ensin Kuopioon, josta se siirtyi 12. maaliskuuta Mikkeliin perustaakseen 80-paikkaisen sairaalan. Ambulanssi järjesti kahden alilääkärinsä johtamana ns. lentävät ambulanssit, jotka toimivat rin ta mien lähei syydessä sidontapaikkoina. Toinen ambulansseista lähti Tukholmasta 17. huhti kuuta ja saa pui määräpaikkaansa Käkisalmeen neljää päivää myöhemmin, jonne se avasi sai raalan. Ylilääkärinä toimi Warholm, jonka lisäksi henkilökunnassa olivat lää käri, viisi sai raan hoi - ta jaa sekä kolme lääkintämiestä. Norjan Punainen Risti teki samansisältöisen sopimuksen Senaatin kans sa kuin ruotsalaiset. Aikaisempaa sotakokemusta saaneen ylilääkäri Harald Natvigin johta man ambulanssin varusti Norjan Punainen Risti. Henkilökuntana siinä oli kaksi lääkin täluut nanttia lääkäreinä sekä yli - hoitaja, viisi sairaanhoitajaa ja taloudenhoitaja. Tohtori J. Throp-Meyerin johtaman ambulanssin varusti puolestaan Kommitén för Norske Kvin - ders indsamling för forsvaret -niminen yhdistys. Hänen lisäkseen am - bu lanssissa olivat lääkäreinä lääkintäkapteeni sekä poik keuk sellisesti suomalainen lääkäri. Muuna henki lökuntana olivat hammaslääkäri, ylihoitaja, kuusi sairaanhoitajaa ja talou denhoitaja. Mo lemmat nor ja - laiset ambulanssit matkustivat Oslosta 21. helmikuuta saapuen Jyväs - kylään neljä päivää myöhemmin. Natvigin ambulanssi siirtyi taistelevien jouk kojen mukana Jämsään, jossa se toimi lentävänä ambulanssina. Muista ambulansseista poike ten ali lääkäreinä toimineet sotilaslääkärit siirtyivät suomalaisten joukkojen lääkä reiksi. Lää kin täluutnantti Hols - tista tuli pataljoonan lääkäri Vaasan pataljoonaan ja lää kintä luut nantti Heimbeckistä Uudenmaan rakuunarykmentin lää käri. Throp-Meyerin ambu lanssi jäi aluksi organisoimaan Jyväskylään suur ta sairaalaa, mutta 24. maalis kuuta se lähti itään päätyen Enson kaut ta Imatralle 4. huhti - kuuta, jonne se perusti noin 100-paik kaisen sai raalan. Tanskan Punaisen Ristin lähettämä ambulanssi saapui Tornioon maa - liskuun 5. päivänä. Ylilääkäri Chiewitzin johtamassa ambulanssissa oli hänen lisäkseen kaksi lääkäriä, ylihoitaja sekä 12 sairaanhoitajaa. Lisäksi siihen liittyi suomalainen hammas lääkäri. Aluksi ambulanssi perusti sai - raalan Mänttään, josta se siirtyi Tampereen val tauksen jälkeen 8. huh ti- kuuta Ensoon, jonne se perusti 150-paikkaisen sairaa lan.100

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 111 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 112

Rykmentin- ja pataljoonanlääkäreiden nimittäminen

Sodan kestäessä varsinaiset taistelevat joukot saivat omaan or ga ni saa - tioonsa myös kenttätasolle lääkäreitä. Värvätyistä joukoista maaliskuussa perustetut 1. ja 2. Krenatööriryk mentti ja Uudenmaan ra kuu na ryk ment - ti olivat saaneet omat rykmentin- ja pataljoonan lääkärinsä jo pe rus ta - mis vai hees sa, vaikka kaikkia paikkoja ei vielä tuossa vaiheessa pystytty täyttämään. Ase velvollisista ja jääkäreistä maaliskuun aikana perustetut kuusi jääkärirykmenttiä saivat omat lääkärinsä maaliskuun loppuun mennessä. Jääkäri joukkojen divisioonanlääkärinä toimi jääkäri majuri Y. V. Salminen. Jokaisessa jääkäri rykmentissä rykmentinlääkäri hoiti oman toimensa ohella myös pataljoonanlääkärin tehtäviä, jonka lisäksi kahdessa muussa patal joonassa oli oma lääkärinsä.101 Rintamilla olleet erilliset suojeluskuntakomppaniat ja -pataljoonat organisoitiin Tampe reen valtauksen jälkeen huhtikuun 20. päivään men - nessä rykmenteiksi. Karjalassa tosin oli perustettu jo maaliskuun puo li- vä lissä 1., 2. ja 3. Karjalan rykmentti. Huhtikuussa perustettiin näiden lisäksi 4. Pohjois-Pohjanmaan, 5. Etelä-Pohjanmaan, 6. Vaasan, 7. Poh - jois-Hämeen, 8. Porin, 9. Pohjois-Savon ja 10. Etelä-Savon ryk ment ti.102 Huhtikuun uudelleen organisoinnin yhteydessä myös suo jelus kun ta - rykmentit ja -patal joonat saivat omat rykmentin- ja pa tal joo nan lää- kärinsä. 1., 2. ja 3. Karjalan rykmen tissä rykmentinlääkäri hoiti oman toimensa ohella myös pataljoonanlääkärin tehtäviä. Pa tal joo nan lää kä - reistä useimmat olivat toimineet aiemmin Karjalan rinta malla kent tä - ambulanssien lääkäreinä. Joissakin rykmenteissä oli rykmentinlääkärin lisäksi jokai sessa pataljoonassa oma lääkärinsä. Toi saalta joissakin ryk - menteissä saattoi olla vain ryk mentinlääkäri tai ai noas taan kolme pa tal - joonanlääkäriä.103 Siirryttyään Mikkeliin 10. huhtikuuta104 Päämajan saniteettiosasto julkaisi huhtikuun aikana rykmentinlääkäreille nelisivuisia toi min ta oh - jeita. Rykmentinlääkärin tuli pitää huolta ja vastata rykmentin ter vey - den hoi dosta ja puhtaudesta antamalla yleisiä ohjeita siitä, kuinka ter vey - denhoi dolli set olot oli järjestettävä sekä valvomalla, että näitä ohjeita nou datettiin. Tämän oli erityi sesti huolehdittava majoitusoloista, vaa - tetuksesta, peseytymisestä, ravin nosta sekä sai raiden hoidosta. Ryk - men tin lääkäriä keho tettiin tekemään toistuvasti tarkastuskäyntejä so ti - lai den käyttämissä majoituspai koissa sekä pitämään sotilaille sään nöl li -

112 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 113

siä sairasvastaanottoja, joissa oli kiin nitettävä erityistä huomiota kehon ja vaatteiden siisteyteen ja tarttuviin tauteihin. Rykmentinlääkärin oli pidettävä huolta rykmenttinsä lää kin tä hen ki - lö kunnan opetuksesta ja erityisesti ohjattava sairaankantajien toimintaa neuvomalla heitä haavoittuneiden etsimisessä taistelukentältä, sairaiden ja haavoittuneiden nostami sessa ja kantamisessa sekä ensisiteen aset ta - mi sessa ja verenvuodon ehkäisemisessä. Rykmen tinlääkäri oli velvollinen pitämään tarkkaa luetteloa rykmentissään esiintyvistä sairaustapauksista sekä tekemään niistä ja sairaalaan lähetettyjen sotilaiden määrästä kah - desti viikossa ilmoituksen rykmentinpäällikölle. Ilmoitus ar mei ja ku n ta - lää kärille tuli tehdä kerran viikossa. Taistelun aikana rykmen tin lää kä rin oli neuvoteltuaan rykmentinpäällikön kanssa pys ty tettävä sopivalle pai - kalle haavoittuneita varten sidontapaikka, jonne tien viittojen avulla tuli ohjata haavoittuneet. Taistelun jälkeen oli jätet tävä tarkka luettelo haa - voittuneista ja kuolleista rykmentinpäällikölle sekä ilmoitus niiden mää - rästä asianomaiselle armeijakuntalääkärille. Rykmentinlääkäri oli vel vol - li nen hankkimaan tarvittavat lääke- ja si dos aineet sekä muut sai raan - hoitotarpeet armeijan varastosta. Rykmentinlääkäri oli rykmentinpäällikön alainen, mutta johti ryk - men tin sairaan- ja ter veydenhoitoa edellä mainittujen ohjeiden sekä armeijakuntalääkärin määräysten mu kaan. Apunaan rykmentinlääkärillä tuli olla yksi tai kaksi nuorempaa lääkäriä, jotka olivat tä män alaisia. Koko rykmentin lääkintähenkilökunta oli rykmentinlääkärin alainen ja vel vollinen noudattamaan tämän määräyksiä. Samoin olivat rykmentin alueella toi mivat rykmenttiin kuulumattomat kenttäambulanssit ryk - men tin lääkärin valvonnan alaisia ja sijoitettava rykmentinpäällikön ohjeet huomioon ottaen. Rykmentinlääkärin nimitti virkaansa yli pääl lik - kö armeijan ylilääkärin esityksestä.105 Pataljoonanlääkäreiden oh je sään - töä ei saatu valmiiksi sodan aikana. Väliaikainen ohje sääntö pa tal joo - nan lääkäreille julkaistiin vasta heinäkuussa 1918.106 Huhtikuussa mää ri - tel tyjen arvoasteiden mukaan rykmentinlääkäri oli sotilasarvoltaan lääkärimajuri ja patal joonanlääkäri puolestaan lääkärikapteeni. Kent tä - sai raalan lääkärit olivat lää kärimaju reita, mutta alilääkärit koulutuksen mukaan joko lääkärikapteeneja (lääke tieteen li sensi aatti) tai lää kä ri luut - nantteja (lääketieteen kandidaatti).107 Huhtikuun lopussa vahvistetun armeijan lääkäreiden ja lääkin tä hen - kilökunnan palkka ussäännön mukaan rykmentinlääkäri sai palkkaa

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 113 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 114

1200 markkaa kuukaudessa sekä päi värahaa 20 markkaa. Pa tal joo nan lää - kä ri (vanhempi lääketieteen kandidaatti) sai puo lestaan palkkaa 900 sekä päivärahaa 15 markkaa, kun nuorem malla kenttälääkärillä (nuorempi lääketieteen kandidaatti) vastaavat määrät olivat 750 ja 10 markkaa. Muun lääkintähenkilökunnan palkkaus oli saniteettivääpeleillä sekä sai - raaloiden toimit sijoilla 550 päivärahan oltua 7 markkaa. Naisista van - hempi sairaanhoitaja sai 150 ja nuorempi sairaanhoitaja 125 markkaa sekä ilmaisen ylläpidon. Naispalvelijoille piti maksaa paikkakunnan tason mukaan. Paa rinkantajina ja miesapulaisina tuli käyttää sotilaita, jotka eivät saaneet työstään muuta korvausta kuin mitä heille joukko-osas - tois saan kuului.108 Tampereen valtauksen jälkeen perustettiin ruotsalaisen mallin mu - kaan armeijaan uusi lääkintähuollon yksikkö. Ruotsalainen kuormaston vänrikki Carl Mothander sai tehtä väkseen perustaa ja kouluttaa sai ras - hoitopataljoonan. 1. Suomalainen sairashoitopataljoona muodostettiin Vehmaisten Kaukjärvellä 13. huhtikuuta ja sen komentajana toimi Mothander kapteenin arvolla. Pataljoonaan kuului esikunta ja kaksi komppaniaa, jotka organisaationsa mukaan olivat kykeneviä pe rus ta - maan kumpikin yhden noin 50-paikkaisen pääsidontapaikan. Komp pa - nias sa oli sairaankantaja-, sidonta- ja kuormasto-osastot. Pa tal joo nan koulutus aika jäi varsin lyhyeksi, sillä jo 17. huhtikuuta 1. Komp pa nia sai käskyn lähteä Karjalan rintamalle. Paria päivää myö hem min sitä seurasi myös 2. Komppania. Rintamalle saa puessaan 1. Komp paniassa oli kuusi upseeria, yhdeksän ali upseeria, 75 miestä, 18 he vos ta, 12 ajoneuvoa ja kaksi sairasautoa sekä 2. Komppaniassa 13 up see ria ja aliupsee ria, 71 miestä, 21 hevosta ja 12 ajoneuvoa. Sai ras hoi to pa tal joo naa käytettiin sotatoimiin ensimmäisen ja ainoan kerran Viipurin valtauksessa.109 Luetteloiden mukaan rykment teihin ja pa taljoo niin määrättiin 68 lää - kä riä.110 Sodan alussa lääkintähuolto kenttätasolla jäi pääasiallisesti paikallisten lääkäreiden ja erityi sesti paikallisten »ylilääkäreiden» aloitteellisuuden varaan. Tältä pohjalta valkoisen ar meijan lää kintähuolto rakentui alkuun yk sistään pienten ambulanssien sekä lähinnä kunnan- ja kau pun gin sai - raa loiden ympärille rakennetun sotilas- ja kenttäsairaalajärjes telmän pohjalle. Helmikuun loppupuolella armeijan ylilääkärin aloittaessa mää - rätietoisen lääkintähuol lon organisaation luomisen ja ohjeistamisen alkoi toiminta vakiintua. Lääkintähuollon malli oli perinteinen kol mi por tai -

114 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 115

nen. Ensimmäisenä tasona olivat etulinjan tuntumassa sijainneet si don - ta pai kat, jotka liikkuivat rintaman mukana. Seuraavalla tasolla oli vat kenttäsairaalat, jotka olivat myös siirreltävissä rintaman mukana. Kolmannella tasolla olivat kaukana rintaman takana sijainneet kiinteät suuret sotasairaalat. Tosin käytän nössä edellä mainitut määritelmät eivät aivan täysin pitäneet paikkaansa. Sotilassairaa loita saattoi sijaita myös rintamalla, ja ne saattoivat olla potilaspaikoiltaan varsin pie niä. Myös luokittelu saattoi olla kirjavaa, joten sama sairaala saatettiin tilanteen tai luokittelijan mukaan luokitella sekä kenttä- että sotilassairaalaksi. Rykmentit ja pataljoonat saivat joukkoihinsa myös omat rykmentin- ja pataljoonanlää kärinsä sitä mukaa kun armeijan organisointi ryk men - teik si eteni. Ensimmäisenä orga nisoitiin värvätyt sekä asevelvollisista ja jääkäreistä koostuneet jääkärirykmentit, joiden kaikkiin pataljooniin määrättiin lääkärit. Rykmentin lääkärinä toimi aina yhden patal joonan lääkäri oman toimensa ohella. Pataljoonanlääkä rit korvasivat osin am bu - lans si lääkäreitä, mutta joillakin rintamilla he toimivat ambulanssien kanssa myös rinnakkain. Useat ambulanssilääkärit nimitettiin alueellaan toimi neiden pataljoonien lääkäreiksi, joten he jatkoivat käytännössä sa - maa työtä, jolloin ni mitys oli lähinnä muodollinen. Sodan lop pu vai - hees sa lääkintähuollon kenttäorganisaa tio alkoi hahmottua perinteisen mallin mukaiseksi, jossa oli oma sidontapaikka-, kenttä sairaala- ja soti - lassairaalajärjes telmä sekä toisaalta armeijassa omat lää kä rin sä aina pa - taljoonatasolle saakka. Ruotsalaisen mallin mukaisen sai ras hoi to pa tal - joonan historia jäi lyhyeksi sodan loputtua pian pa tal joo nan pe rus ta- misen jälkeen.

Lähdeviitteet

1 Sotilaskomitea 1917. 1. Suunnitelmia; Vapaussodan historian komitea. C I 2. Sotilas - komitean asiakirjojen jäljennöksiä. KA (Kansallisarkisto), Sa (Sota-arkisto); Bergholm, Hjalmar: Suomen lääkärit sekä Suomen hammaslääkärit: biographica. Suomen lääkäri - liitto 1917, s. 223; von Bonsdorff, Hjalmar: Sjukvårdstjänsten i Finlands frihetskrig. Helsingfors 1931, s. 2–4; Ponteva, Matti: Lääkintähuolto. Lääkintähuollon historia. Mikkeli 1988, s. 747; Manninen, Turo: Pohjoisen Suomen sairaanhoidon historia. Oulu 1998, s. 313. 2 Suomen tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön päiväkäsky 21. 13.3.1918. KA, Sa; Ponteva (1988), s. 862. 3 Ponteva (1988), s. 862; Rosén, Gunnar: Sata sodan ja rauhan vuotta. Suomen punainen risti 1877–1977. Helsinki 1977, s. 158–159; Kronlund, Jarl: Suomen puolustuslaitos 1918–1939, Porvoo 1988, s. 49; Manninen, Ohto: Sodanjohto ja strategia. Teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Helsinki 1993, s. 25.

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 115 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 116

4 Saniteettiosasto. 108. 60574. KA, Sa. VA (Vapaussota-arkisto 1918). PA (Päämajan arkisto 1918); von Bonsdorff (1931), s. 344, 347; Ponteva (1988), s. 748; Bergholm (1917), s. 210. 5 Ponteva (1988), s. 748. 6 Luotola, Hannu: Huollon yleisjohdon toimiala. Puolustusvoimien huolto 1918–1986. Mikkeli 1988, s. 24, Manninen (1993), s. 26–27. 7 Suomen tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön päiväkäsky 3. 18.2.1918. KA, Sa. 8 Hjalmar von Bonsdorffin kokoelma. V. KA; Saniteettiosasto. 106. 53871. Saniteettiosaston järjestely. KA, Sa. VA. PA; Bergholm (1917), s. 406. 9 Kertomus haavoittuneiden ja sairaitten sotilaitten hoitoa tarkoittavan yhdistyksen toiminnasta vuonna 1918. (Kertomus 1918). Helsinki 1919, s. 227, 248; Wilfrid Brotheruksen muistokirjoitus. Lääkärien muistelmia vapaussodasta. Suomen lääkintäupseeriliitto, Helsinki 1928. 10 Bergholm (1917), s. 406; Komonen, Antti: Karjala vapaussodassa II. Karjalan sotahistorian toimikunta. Helsinki 1934, s. 315–317. 11 Tollin Savon-ryhmän esikunta. 1918. Saniteettiosasto. VII–VIII. C. Savon armeija - kuntalääkärin kertomus sairashoidon järjestelyistä Savon piirissä vapaussodan aikana v. 1918 sekä Kiertokirje No. 1. KA, Sa. VA; Lääkintäasiakirjain kokoelma 1918. 5. Käkisalmen kunnansairaala. Kiertokirje no. 1. KA, Sa. VA. 12 Linko, Yrjö: Muistelmia Suomen vapaussodan aikuisista tapahtumista. Lääkärien muistelmia vapaussodasta. Helsinki.1928, s. 155. 13 Saniteettiosasto – Väliaikainen lääkintöhallitus. 161. 87606. Yrjö Linko Väliaikaiselle Lääkintöhallitukselle 17.3.1918. KA, Sa. VA. PA. 14 Tollin Savon-ryhmän esikunta. 1918. Saniteettiosasto. VII–VIII. C. Savon armeija - kuntalääkärin kertomus sairashoidon järjestelyistä Savon piirissä vapaussodan aikana v. 1918. KA, Sa. VA; Bergholm (1917), s. 7; Suomen vapaussota vuonna 1918, IV, julkaissut Vapaussodan historian komitea. Helsinki 1923, s. 135; Linko (1928), s. 155; Komonen (1934); Kukkonen, E. V.: Itäarmeijan huolto Viipurin operaatiossa v. 1918. Suomen vapaussota 1936, s. 52–53. 15 Saniteettiosasto. 115. 60702, 60703, 60717, 60719, 60746. Sähkösanomia. KA, Sa. VA. PA; Tollin Savon-ryh män esikunta. 1918. Saniteettiosasto. VII–VIII. C. Savon armeija - kuntalääkärin kertomus sairashoidon järjestelyistä Savon piirissä vapaussodan aikana v. 1918. KA, Sa. VA. 16 Saniteettiosasto. 107. 54911–54942. Päiväkäskyjä; Saniteettiosasto 115. 60720–60743. Sähkösanomia. KA, Sa. VA. PA; Hämeen ryhmän esikunta. Lääkintäosasto. Päiväkirja. KA, Sa. VA; Bergholm (1917), s. 265–266. 17 Hämeen ryhmän esikunta. Lääkintäosasto. Päiväkirja. KA, Sa. VA. 18 Saniteettiosasto. 106. 53866. Tiedustelu. KA, Sa. VA. PA. 19 Tollin Savon-ryhmän esikunta 1918. Saniteettiosasto. VII–VIII. Ba. Ohjeita. KA, Sa. VA; Lääkintäasiakirjain kokoelma 1918. 5. Käkisalmen kunnansairaala. Ohjeita. KA, Sa. VA. 20 Valter Osvald Sivénin kokoelma. V. O. Sivénin päiväkirja. KA. 21 Manninen, Ohto: »Kansan äänen ilmauksia». Mannerheimin syrjäyttämisajatus maalis– huhtikuussa 1918. Historiallinen aikakauskirja 1973, s. 260; Manninen (1993), s. 33. 22 Vaasan Senaatti 1918. Sisäasiaintoimituskunta. Pöytäkirjat. C 1 ja Kirje- ja päätös - konseptit. D 1. KA. 23 von Bonsdorff (1931), s. 353–354; Pesonen (1980), s. 554; (Ponteva) 1988, s. 862. 24 Vaasan Senaatti 1918. Sisäasiaintoimituskunta. Pöytäkirjat. C 1. KA; Lääkintöhallitus IV. Väliaikainen Lääkintöhallitus Vaasassa 1918. Kirjeet. E 1. KA. 25 Hämeen ryhmän esikunta 1918. Lääkintäosasto. Päiväkirja. KA, Sa. VA. 26 Saniteettiosasto. Lindström Mannerheimille 5.3.1918. KA, Sa. VA. PA; Manninen, Ohto: Kansannoususta armeijaksi. Asevelvollisuuden toimeenpano ja siihen suhtautuminen valkoisessa Suomessa kevättalvella 1918. Helsinki 1974, s. 260; Ponteva (1988), s. 749, 862. 27 Vaasan Senaatti 1918. Sisäasiaintoimituskunta. Pöytäkirjat. C 1. KA. 28 von Bonsdorff (1931), s. 358–359; Ponteva (1988), s. 782–783.

116 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 117

29 Lääkintöhallituksen arkisto IV. Väliaikainen lääkintöhallitus 1918. C 1. Pöytäkirjat. KA; Ponteva (1988), s. 749. 30 Suomen tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön päiväkäsky 21. 13.3.1918, KA, Sa; Bergholm (1917), s. 20. 31 von Bonsdorff, Hjalmar: Lääkintätoimi Oulun valloituksessa helmik. 3 p:nä 1918. Pohjan mies 1932, s. 88–90. 32 Kertomus 1918, s. 73, 202, 248. 33 Manninen (1993), s. 30. 34 Suomen vapaussota vuonna 1918 IV, s. 135. 35 Lääkintöhallituksen arkisto IV. Väliaikainen Lääkintöhallitus 1918. D 1. KA; Bergholm (1917), s. 190; Knape, Ernst, V.: Piirteitä saniteettilaitoksesta Hämeen rintamalla. Suojeluskuntalaisen lehti 1920, s. 1133–1134; Suomen vapaussota vuonna 1918 IV, s. 135. 36 Lääkintöhallituksen arkisto IV. Väliaikainen Lääkintöhallitus 1918. D 1. KA; KA, Ryhmä Linderin esikunta 1918. Konseptikirja. Sa. VA 1918; Bergholm (1917), s. 240; Suomen vapaussota vuonna 1918 IV, s. 135. 37 Hämeen ryhmän esikunta 1918. Lääkintäosasto. Päiväkirja. KA, Sa. VA. 38 Kertomus 1918, s. 71–78, 202, 226–227, 230, 247–248. 39 Saniteettiosasto. 115. 60497. Sähkösanoma. KA, Sa. VA. PA; Ryhmä Hjalmarsonin esikunta 1918. Sairashoito-osasto. 9. Saapuneita sähkösanomia, KA, Sa. VA; Manninen (1993), s. 30; Bergholm (1917), s. 172. 40 Länsiarmeijan esikunta 1918. Lääkintäosasto. Sähkösanoma 8. KA, Sa. VA. 41 Hämeen ryhmän esikunta 1918. Lääkintäosasto. Päiväkirja. KA, Sa. VA. 42 Suomen tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön päiväkäsky n:o 32. 29.3.1918. KA, Sa. 43 Manninen (1974), s. 260, 273–274; 1993, s. 33, 35; Ponteva (1988), s. 749, 862. 44 Saniteettiosasto – Väliaikainen lääkintöhallitus. s. 161. Kirjeitä. 87656, 87606, 87677. KA, Sa. VA. PA. 45 Saniteettiosasto, s. 107. KA, Sa. VA. PA. 46 Saniteettiosasto – Väliaikainen lääkintöhallitus. s. 162. KA, Sa. VA. PA. 47 Saniteettiosasto. 106. 53885. KA, Sa. VA. PA. 48 Saniteettiosasto. 106. 54136. KA, Sa. VA. PA. 49 Ryhmä Linderin esikunta 1918. Lääkintäosasto. Konseptikirja. KA, Sa. VA. 50 Manninen (1974), s. 273–274; 1993, s. 35. 51 Saniteettilaitoksen ylitarkastaja, s. 163. KA, Sa. VA. PA. 52 Saniteettiosasto – Väliaikainen lääkintöhallitus. 161. 87712. KA, Sa. VA. PA; Manninen (1974), s. 274. 53 Luotola (1988), s. 153; Ponteva (1988), s. 749. 54 Manninen (1993), s. 32. 55 Länsiarmeijan esikunta. Lääkintäosasto. Sähkösanomat 28–44. KA, Sa. VA; Knape (1920), s. 1133–1134. 56 Karjalan armeijan esikunta 1918. Henkilöosasto. Ylilääkärin kirjekonseptikirja. KA, Sa. VA. 57 Tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön päiväkäsky n:o 44. 21.4.1918; n:o 39. 12.4.1918. KA, Sa. 58 Lääkintöhallituksen arkisto. Väliaikainen lääkintöhallitus 1918. C 1. Pöytäkirjat. KA. 59 Länsiarmeijan esikunta 1918. Lääkintäosasto. Kirjeitä ja sähkösanomia. KA, Sa. VA; Tollin Savon-ryhmän esikunta 1918. Saniteettiosasto. VII–VIII. C. Savon armeija - kuntalääkärin kertomus. KA, Sa. VA. 60 Kronlund (1988), s. 58; Manninen (1993), s. 128. 61 Tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön päiväkäsky n:o 44. 21.4.1918. KA, Sa; Länsi - armeijan esikunta 1918. Lääkintäosasto. Meurmanin ehdotus 21.4. rykmentin ja pataljoonan lääkäreiksi. KA, Sa. VA; Saniteettiosasto – Väliaikainen lääkintöhallitus. s. 162. Toimintaohjeita rykmentin lääkäreille. KA, Sa. VA. PA. 62 Saniteettiosasto – Väliaikainen lääkintöhallitus. s. 162. Toimintaohjeita rykmentin lääkäreille. KA, Sa. VA. PA. 63 Etappipäiväkäsky n:o 8. 20.4.1918. KA, Sa; Saniteettiosasto. 115. 60315. KA, Sa. VA. PA;

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 117 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 118

Hjalmar von Bonsdorffin kokoelma. V. KA; Länsiarmeijan esikunta. Lääkintäosasto. Becker Palanderille 27.4.1918.KA, Sa. VA. 64 Hjalmar von Bonsdorffin kokoelma. V. KA; Länsiarmeijan esikunta. Lääkintäosasto. Becker Palanderille 27.4.1918. KA, Sa. VA. 65 Hjalmar von Bonsdorffin kokoelma. V. Palkkaussääntö 16.4.1918. KA. 66 Saniteettiosasto. 108. 55518; Saniteettiosasto. 115. 60198. KA, Sa. VA. PA 1918; Länsiarmeijan esikunta. Lääkintäosasto. Becker Palanderille 27.4.1918. KA, Sa. 67 Ahto, Sampo: Sotaretkillä. Teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Helsinki 1993, s. 213; Kronlund (1988), s. 51. 68 Manninen (1993), s. 452. 69 Pesonen, Niilo: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980, s. 403–410, 419–432. 70 Linko (1928), s. 151; ks. myös seuraavat muistelmat teoksessa Lääkärien muistelmia vapaussodasta (1928): Luukkonen, Emil: Lääkintäpalvelus Raudun taistelussa, s. 161; Telén, V.: Piirteitä ja muistelmia lääkintäoloista ja sairashoidon järjestelystä Karjalassa, s. 243; Inberg, E.: Sotilassairaalat ja sairaitten hoito Seinäjoella, s. 135–137; Heinonen, Johannes: Rintamalääkärinä vapaussodassa, s. 93; Hahl, Hannes: Sotilaslääkintätehtävissä Savossa, s. 72. 71 Muistelmat teoksessa Lääkärien muistelmia vapaussodasta (1928):Sydänmaa, Lauri: Kenttälääkärin kokemuksia, s. 234–235; Mustakallio, Martti, J.: Lääkärin muistelmia Viipurin rintamalta, s. 176–177; Kalima, Tauno: Muistelmia Jyväskylän sotilassairaalan toiminnasta, s. 143–144; Wellman, J.: Lääkärin kokemuksia Heinolan taistelusta. Suomen vapaussota 1936, s. 79–83. 72 Bergholm (1917). 73 Kalima (1928), s. 143–144. 74 Rosén (1977), s. 163–164. 75 Böök, Toivo: Lääkärinä vapaussodassa. Lääkärien muistelmia vapaussodasta. Helsinki 1928, s. 36; Miettinen, Yrjö: Savon rintamalla. Suomen vapaussota 1936, s. 103. 76 Puranen, Väinö: Rintaman läpi ambulanssilääkäriksi. Suomen vapaussota 1936, s. 36; Miettinen (1936), s. 103; Vannas, Mauno: Silmä silmästä. Lehtiä lääkärin sotapäiväkirjasta 28.1.–8.9.1918. Porvoo 1964, s. 23. 77 Halonen, Lauri: Kenttälääkärinä vapaussodassa. Lääkärien muistelmia vapaussodasta. Helsinki 1928, s. 78; Klemola, J. V.: Lääkärin elämäntaipaleelta. Porvoo 1970, s. 19; Rosén (1977), s. 164. 78 Böök (1928), s. 36; Puranen (1936), s. 36–37; Miettinen (1936), s. 102–103. 79 Klemola (1970), s. 52–53. 80 Sairaala- ja paikannimiluettelo 1918. KA, Sa. VA; Ponteva (1988), s. 772, 796, 854, 861; Suomen vapaussota vuonna 1918 IV, s. 133. 81 Hämeen ryhmän esikunta 1918. Lääkintäosasto. Päiväkirja. KA, Sa. VA. 82 Bergholm (1917), s. 265–266; Böök (1928), s. 38. 83 Hämeen ryhmän esikunta 1918. Lääkintäosasto. Päiväkirja. KA, Sa. VA; Vrt. Böök (1928), s. 37–38: hän mainitsee lähtöpäiväksi 4.2.1918 ja puhuu Yrjö B. Korhosesta. 84 KA, Sa. VA. Hämeen ryhmän esikunta 1918. Lääkintäosasto. Päiväkirja. 85 Böök (1928) , s. 38–39. 86 Halonen (1928), s. 81–82; Böök (1928), s. 39. 87 Hämeen ryhmän esikunta 1918. Lääkintäosasto. Päiväkirja. KA, Sa. VA; Böök (1928), s. 39. 88 von Bonsdorff (1932), s. 88–90; Kananen, J. E.: Oulusta rintamalle. Suomen vapaussota 1936, s. 41–42. 89 Hahl, Hannes: Sotilaslääkintätehtävissä Savossa. Lääkärien muistelmia vapaussodasta. Helsinki 1928, s. 72–74; Tollin Savon-ryhmän esikunta 1918. Saniteettiosasto. VII–VIII. C. KA, Sa. VA. 90 Bergholm (1917); Telén (1928), s. 243–245. 91 Lääkintäasiakirjain kokoelma 1918. 5. Käkisalmi. KA, Sa. VA. 92 Hjalmar von Bonsdorffin kokoelma IV. KA; Kukkonen (1936), s. 52.

118 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 119

93 Kukkonen (1936), s. 52. 94 Lääkintäasiakirjain kokoelma 1918. 5. Käkisalmi. KA, Sa. VA. 95 Suomen Tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön päiväkäsky Nro. 21. 13.3.1918. KA, Sa. 96 Lääkintäasiakirjain kokoelma 1918. 5. Käkisalmi. KA, Sa. VA. 97 Telén (1928), s. 245–247. 98 Linko (1928), s. 156–158. 99 von Bonsdorff (1931), s. 288–292. 100Hiltunen, Eino, V.: Pohjoismaiden ambulanssit vapaussodassa. Suomen vapaussota 1936, s. 47–50. 101von Bonsdorff (1931), s. 90, 366, 383–384; Böök (1928), s. 39–40. 102Manninen (1974), s. 209–210. 103von Bonsdorff (1931), s. 90, 170, 267, 318. 104Luotola (1988), s. 25. 105KA, Sa. VA. PA. Saniteettiosasto – Väliaikainen lääkintöhallitus. s. 162. Toimintaohjeita rykmentinlääkäreille. 106Saniteettiosasto. 106. KA, Sa. VA. PA; Ponteva (1988), s. 783. 107Hjalmar von Bonsdorffin kokoelma. V. KA; Länsiarmeijan esikunta. Lääkintäosasto. Becker Palanderille 27.4.1918. KA, Sa. VA 1918. 108Hjalmar von Bonsdorffin kokoelma. V. Palkkaussääntö 16.4.1918. KA. 109Suomalainen sairashoitopataljoona 1918, 1–2. KA, Sa; Kukkonen (1936), s. 56; Ponteva (1988), s. 772. 110von Bonsdorff (1931), s. 89–90, 134–144, 170, 267, 318, 383–384.

LÄÄKINTÄHUOLTO SUOMEN VAPAUSSODASSA VUONNA 1918 119 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 120

JUHA POTERI

Medical Care in Finland’s War of Liberation in 1918

During Finland’s War of Liberation, which broke out in January 1918, the White Army set up an effective military medical service. Immediately after the beginning of the hostilities, the white commander-in-chief Gustaf Mannerheim appointed L. J. Lindström, who was the chief surgeon in the Vaasa hospital and had no experience in military medicine, as the head of the new service. In February, the doctor of the municipality of Rantasalmi, W.E. Brotherus, and the chief physician of the town of Sortavala, G. J. Winter, were nominated to head medical services in the Savo and Karelia districts, respectively. In the Western district, medical care was under the direction of the chief physician G. Palander of the Jyväskylä state hospital even though he had not been officially appointed to the position by the head of the military medical service. The 27th Jäger arrived in Vaasa from Germany during the second half of February. The battalion surgeon, V.O. Sivén, desperately wanted to become the chief surgeon of the White Army and left no stone unturned to achieve this goal. Since Mannerheim had already nominated Lindström to the position, Sivén – rather unscrupulously – pulled some strings and secured for himself the post of director of the provisional national board of health in order to subjugate the head of the military medical service as one of his subordinates. Mannerheim, however, was adamant: he wanted the military to maintain control of the service and did not budge under Sivén’s demands. Sivén also exerted pressure on the Senate of Finland, then resident in Vaasa, to get the coveted appointment, but to no avail. After Lindström had resigned due to the continued

120 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 121

pressure from Palander and Sivén, Mannerheim nominated as his successor A. A. Becker, who had served as the crew chief of a field ambulance in World War I. Sivén and Palander, who now was a member of the board of health, continued to put the heat on the military by issuing orders and directives and making inspection tours with the aim of exercising guidance on formation-level and field unit physicians at the front. During the closing stage of the war, they still tried to influence the Senate in order to have the head of the military medical service as their subordinate but this effort was unsuccessful. The command structure of the medial services in the Western district was modified when the White Army entered the offensive, while no changes were made in the Savo and Karelia districts. After Becker became the head of military medical service on March 13, the Western district was split into first two, and later three, areas, each having its own chief surgeon. The new areas were designated as groups, and their chief surgeons held the title of army group surgeons. The new army group surgeons were E.V. Knape, Y. Meurman, and A.B. Johansson in the Häme, Satakunta, and Jämsä Group, respectively. Johansson was officially a deputy army group surgeon but in practice he was completely independent and held a full army group surgeon’s authorities. All foregoing individuals except Knape had previous experience in military medicine. After the conquest of Tampere, the White Army was reorganized into the Western Army and Eastern Army, both of which had their own army surgeon. Knape soon had to resign from his position as the surgeon of the Western Army, ousted by Palander. The post of army surgeon in the Eastern Army went to Winter. All other army corps surgeons retained their previous posts. At the same time, Johansson was officially appointed to the second army group surgeon’s position in the Western Army. When hostilities flared across the country, medical services in the field got going largely on the initiative of local physicians. In almost no time, local »general practitioners» took the lead on medical care, either spontaneously or prompted by the head of the military medical service. Medical care in the field was organized conventionally at three levels: field ambulances working on the front line, field hospitals, and military hospitals located in the rear areas. The medical service units described above were essentially formed around public health care organizations

MEDICAL CARE IN FINLAND’S WAR OF LIBERATION IN 1918 121 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 122

and their personnel. The White Army also received seven fully equipped field ambulances from the Red Cross branches of the Nordic countries. Field units also received their own military physicians. The first posts of regimental and battalion physicians were allocated to the 1st and 2nd Grenadier Regiment and Uusimaa Dragoon Regiment, both formed of enlisted personnel. The next in the sequence were six jäger regiments whose personnel consisted of jägers and conscripts. By April 20, ten regiments made up of Civil Guard members also received their own dedicated physicians. A medical battalion saw service during the conquest of Viipuri, only to be disbanded soon afterward. Approximately 200 physicians served in the medical service of the White Army. Those who were posted to the front line to work primarily at dressing stations had not yet attained their degree. The medical service in the White Army was an entirely military organization led by physicians from the headquarters down to the battalion level. Military hospitals, field hospitals, and field ambulances were also under the command and control of trained physicians. The high leadership of the White military medical service was professional, well trained, and highly experienced. Many army group surgeons, including the service head, had obtained experience in medical care on the fronts of World War I, while most of the physicians who manned the military and field hospitals had a long service career in town hospitals and as municipality doctors. Young physicians assigned to battalion-level posts and field ambulances were fit and able to cope with the arduous combat conditions where everything was often in short supply. In addition, there were large numbers of skilled nurses, some of whom had wartime experience. Finally, competent physicians were able to provide medical corpsmen with training that was perfectly adequate for their allocated tasks.

122 JUHA POTERI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 123

CHRISTIAN JOKINEN

(s. 1980), valtiotieteiden tohtori, valmistunut Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta. Jokinen valmistelee kirjaa Saksan ensimmäisessä maailmansodassa tukemista kumoushankkeista.

»Georgian legioona», Saksan Kaukasian- retkikunta ja Georgian lyhyt itsenäisyys 1918–1921

Mustaanmereen rajoittuvalla vuoristoisella Georgialla on pitkä oma valtiollinen ja kulttuurihistoria. Sijainti Venäjän, Turkin ja Persian int res - sien jännitekentässä on muovannut maan rajoja ja historiaa. Georgian ydinosan muodostanut Kartli-Kakhetin kuningaskunta liitettiin Ve nä - jään vuonna 1801. Kymmenen vuotta myöhemmin koko maa oli Venäjän vallassa.1 Tsaari Aleksanteri I ei antanut Georgialle samankaltaisia autonomisia oikeuksia kuin Suomelle ja Puolalle, joista tuli samoihin aikoihin kei - sarikunnan osia. Venäjän ote Georgiasta oli tiukempi ja se joutui 1800- luvulla venäläistämistoimenpiteiden kohteeksi, jotka johtivat usei siin tuloksettomiin kansannousuihin.2 Georgian poliittisen maantieteen kannalta keskeistä roolia tuli näyt - te lemään Azerbaidžanin Bakussa 1850-luvulla alkanut öljyn teollinen jalostaminen. Georgiasta tuli kauttakulkumaa öljyn virratessa Bakusta Mustanmeren rannalla sijaitsevaan Batumiin.3 Teollistumisen myötä maahan muodostui työväenluokka. Venäläistämispyrkimysten ja tsaarin vastustus ilmenivät 1800-luvun jälkipuoliskolla kasvavana tukena so sia - listeille ja nationalisteille.4 Venäjän kärsittyä tappion vuosien 1904–1905 Japanin-sodassa Geor - giassa puhkesi levottomuuksia. Guriassa työläiset nousivat kapinaan, syrjäyttivät alkuvuodesta 1905 Kutaisin aluehallinnon ja perustivat sen tilalle työläisten neuvoston. Kapina kukistettiin verisesti.5 Sekava tilanne kesti syksyyn saakka. Marraskuussa Guria nousi uudelleen kapinaan ja ju listautui, ensimmäisenä maailmassa, marxilaiseksi tasavallaksi. Men -

123 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 124

še vikit hämmensivät kaaosta järjestämällä joulukuussa yleislakon, joka tukahdutettiin tammikuussa 1906. Lopun ajan tunnelmista kertoo, että helmikuun 1905 ja toukokuun 1906 välisenä aikana Venäjällä salamurhattiin 3600 virkamiestä ja po lii - sia6. Tässä »kirjailijoiden, unelmoitsijoiden, idealistien, fanaatikkojen, anarkistien, vehkeilijöiden ja salamurhaajien muodostamassa omi tui ses - sa ja lievän mielipuolisessa alamaailmassa»7 liikkui myös val lan ku mouk - sellinen pankkirosvo Josif Vissarionovitš Džughašvili, Stalin.8 Vuoden 1908 jälkeen venäläisviranomaiset saivat tilanteen Georgiassa jossain määrin taas hallintaansa.

Maailmansota luo puitteet Saksan ja Georgian lähentymiselle

Maailmansota alkoi Kaukasiassa marraskuussa 1914 osmanivaltakunnan julistettua sodan Venäjälle. Georgialaisten reaktio sotaan oli jakautunut. Kristittyinä monet jakoivat armenialaisten pelon turkkilaisia kohtaan ja olivat valmiita tukemaan Venäjää. Poliittisesti tiedostavammat na tio na - listit ja sosialistit taas toivoivat keskusvalloille voittoa ja tsaarinvallan kukistumista. Eräät Berliiniin asettuneet kansallismieliset georgialaiset näkivät Sak - sassa maansa pelastajan.9 Kansallismielisten johtohahmoihin lukeutui ruhtinas Georgi Ma abeli. Tämä tunnusti ulkogeorgialaisten kan sal lis - mielisten dilemman:č »Valitettavasti on poliittisesti aktiivisten ihmisten arpa erittäin vaikea: jos meiltä esimerkiksi onnistuu eteneminen Geor - giaan ja venäläisten karkotus, tullaan meitä juhlimaan isänmaan va - paut ta ji na, sankareina jne.; mutta epäonnistuessamme hank kees sam me tullaan nimiimme liittämään etuliitteet ’seikkailija’, ’vieraiden valtojen agentti’ ja muuta vähemmän kaunista.»10 Saksalaisille georgialaisnationalistit olivat luonnollisia liittolaisia. Vain pari päivää sodan alkamisen jälkeen Saksan Konstantinopolin suur lä het - ti läs Hans von Wangenheim vakuutti 14.9.1914 Saksan toimivan Geor - gian itsenäistymisen puolesta. Saksan yleisesikunnan sotilaspoliittisen osaston alainen poliittinen jaosto11 avasi keskusteluyhteyden emigranttien perustamaan »Georgian itsenäisyyskomiteaan»12. Kapteeni Rudolf Nadolny avustajineen tapasi itsenäisyyskomiteaa edustavat prinssi Ma abelin ja Michael Tseretelin č

124 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 125

10.4.1915. Itsenäistä Georgiaa tavoittelevat Ma abeli ja Tsereteli katsoivat, että Saksan ja georgialaisten yhteistyön tulisi ollač kahdenkeskistä. Nämä pelkäsivät – oikeutetusti – osmanivaltakunnan valloituspyrkimyksiä Kau kasiassa. Georgialaiset pyysivät saksalaisilta 50 000 kivääriä, 20 ko - ne kivääriä, 1000 pistoolia, 50 miljoonaa patruunaa, 5000 sapelia, kevyitä vuoristotykkejä, radioasemaa, tarvikkeita kahden kenttäsairaalan va rus - tamiseksi ja kuorma-autoja. Vastineeksi georgialaiset lupasivat 50 000 miehen vahvuisen georgialaisjoukon taisteluun Venäjää vastaan.13 Saksalaiset ymmärsivät georgialaisten huolen, mutta eivät halunneet ärsyttää strategisesti tärkeämpää liittolaistaan. Saksalaiset myöntyivät sii - hen, että liittosuhde olisi kahdenkeskinen, mutta turkkilaisten lien nyt tä - miseksi asettivat hankkeen kokonaisuudessa Enver Pashan suo je luk seen. Hankkeen johtajaksi valittiin kapteeni, Graf von der Schu len burg. Tämä oli toiminut joitain vuosia ennen sotaa Saksan Tifli sin-konsulina. Schulenburg anoi budjetikseen kuutta miljoonaa Reichs markia, mutta Auswärtiges Amt myönsi tämän käyttöön 4,82 miljoonaa.14

Georgian legioona

Saksan kumouspyrkimykset Georgiassa johtivat erillisen geor gia lais le - gioonan 15 perustamiseen. Legioona muodostettiin vapaaehtoisista, jotka värvättiin sotavangeiksi jääneiden georgialaistaustaisten ve nä läis so ti lai - den sekä Kaukasukselta Turkkiin paenneiden pakolaisten parista.16 Vär - väys toiminnasta sotavankileireillä vastasi venäläis-saksalainen opet ta ja Harald Cosack17, joka ennen sotaa oli asunut Taškentissa. Cosack yrit ti värvätä erityisesti georgialaisupseereja, mikä osoittautui odotettua vai - keammaksi: osa epäili hanketta »itsenäisyyskomiteassa» toimivien Kereselidze-veljesten vuoksi; toiset olivat Cosackin sanoin »liian vanhoja ja venäläistyneitä». Pääosaa kuitenkin huoletti riski, jonka osallistuminen legioonan toimintaan aiheuttaisi Georgiaan jääneille omaisille.18 Vuoden 1915 elokuussa Cosackin oli onnistunut värvätä ensimmäiset 12 legioonalaista. Vapaaehtoisten määrä kasvoi nopeasti ja marraskuussa legioonan vahvuus oli jo 600 miestä. Neljä kuukautta myöhemmin le - gioo nan kokonaisvahvuus hipoi 1200:aa miestä. Tämä oli kuitenkin kau - kana niistä 30000–50000 sotavapaaehtoisesta, joista itsenäisyyskomitean edustajat olivat eri yhteyksissä saksalaisille puhuneet. Pataljoonan vah -

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 125 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 126

vuus vaihteli sairastapausten ja karkuruuden seurauksena suuresti. Legioonan ensimmäisenä johtajana toimi Leo Kereselidze, jolla ei ollut sotilastaustaa. Tämä oli kyllä osallistunut iskuihin venäläisiä vastaan ja sa lakuljettanut aseita vuoden 1905 levottomuuksien aikana, mutta siir - ty nyt sitten maanpakoon Eurooppaan. Legioonassa tämän lähin yhteis - työ kumppani oli entinen sotilas, prinssi Murad Bey Magalov, jonka so - ti laallisia kykyjä saksalaiset arvostivat, mutta johon Kereselidze sak sa - lais ten mukaan oli tartuttanut passiivisuutensa. Magalov ei tullut ky see - seen legioonan komentajana, sillä »hän teki hiljattain sen höl möy den, että ryhtyi muhamettilaiseksi voidakseen pitää armenialaisnaisen vai - mo naan, jonka hän viime kesänä ’pelasti’ karkotukselta ja jonka sa no taan olevan hyvin kaunis. Koska hänen kääntymisensä motiivit ovat tie dossa, ei tapaus ole ollut omiaan parantamaan johtavien turk ki lais piirien suh - tautumista häneen», kuten Schulenburg tuskastuneena Ber lii niin ra por - toi.19 Johtavaan adžarialaisperheeseen kuulunut muslimi Zia Bey Abaši - de, johon turkkilaiset olisivat kenties suhtautuneet myö tä mielisesti, oli taas heittäytynyt passiiviseksi ja antanut kristittyjen maan miestensä johtaa itsenäisyyskomitean ja legioonan toimintaa.20 Von der Schulenburgin painostuksesta Kereselidze erotettiin le gioo - nan johdosta. Helmikuussa 1916 legioonan otti komentoonsa luutnantti Horst Schliephack, vaikka Schulenburg oli toivonut tehtävään kapteenia tai vähintään yliluutnanttia. Vääpelin tehtävät hoitaakseen sai sota va - paa ehtoinen Ossenkop. Alijohtajiksi legioonaan tuli 40 saksalaistaustaista entistä venäläissotavankia.21 Georgialaisen legioonan päävastustaja ei ollut Venäjä vaan Turkki. Nuor turkkilaiset piirit olivat ottaneet tavoitteekseen Transkaukasian val - taamisen ja suhtautuivat erittäin epäluuloisesti saksalaisten tukemaan kansallismieliseen georgialaismuodostelmaan. Turkkilaiset häiritsivät legioonan elintarvikehuoltoa, aseistamista sekä vaikeuttivat jäsen vär - väyst ä georgialaispakolaisten parissa. Saksalaisilta kesti jonkun aikaa ha - vaita turkkilaisten vastustuksen ja vahingoittamispyrkimysten laajuus.22 Venäjän Kaukasian-armeija kävi hyökkäykseen vuoden 1916 vuo den - vaihteessa, edeten tammikuussa 1916 Erzurumiin. Venäläisten ete ne mi- sen aiheuttaman uhkan alla turkkilaiset taipuivat luovuttamaan legioo - nalle 300 kivääriä ja 50000 patruunaa. Kevyesti aseistetun le gioo nan tuli puolustaa Trabsonia armenialaisia sissijoukkoja vastaan. Turk ki laiset halusivat sijoittaa georgialaiset etulinjaan, mutta legioonasta vastaavan

126 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 127

von der Schulenburgin onnistui pelastaa suojattinsa varmalta tuholta. Turkkilaisten vaatimuksen tultua estetyksi nämä keräsivät an ta mansa aseet takaisin. Legioonan oli vetäydyttävä Trabsonista Samsuniin. Huh - tikuussa 1916 noin 160 legioonalaista lähetettiin taisteluun kreik ka laisia rosvojoukkoja ja rintamakarkureita vastaan.23 Kesällä 1916 georgialaispataljoonan vahvuus oli huvennut 14 up see - riin ja 700 mieheen. Legioona sai nyt ensimmäisen todellisen tais te lu - teh tävänsä. Se aseistettiin sotasaalisaseilla ja siirrettiin Mus tan me ren rannalla sijaitsevaan Giresuniin torjumaan venäläisten mah dol lis ta mai - hinnousuyritystä. Nyt legioonan saksalaisupseerit olivat kuitenkin me - net täneet kiinnostuksensa tehtävään. Schliephack ja von der Schulenburg matkustivat toipumislomille Saksaan. Komennon otti prinssi Magalov. Saksalaisupseerien poistuminen vaikutti para doksaa li sesti positiivisesti legioonan koulutustasoon ja kuriin. Menes tyk sek käi den tie dus te lu par - tioiden jälkeen kuusi legioonalaista palkittiin rautaisella puolikuulla.24 Legioonan kohtalo oli kuitenkin sinetöity. Konstantinopolissa oleva Saksan sota-asiainvaltuutettu ehdotti kalliin osaston hajottamista, kun keskusvaltojen mahdollisuudet edetä Georgiaan näyttivät lopullisesti kadonneen. Saksan ulkoministeriö vastusti legioonan hajottamista pe - lä ten sen vahingoittavan Saksan mainetta Kaukasian kansojen parissa. Vaikka legioona teki vielä hyvän vaikutuksen saksalaisiin ja turkkilaisiin Tirebolun rintamalla ja sen vahvuus oli jälleen noussut noin tuhanteen mieheen, legioona lakkautettiin 17.1.1917.25 Pääosa legioonan jäsenistä siirtyi osmaniarmeijaan, mutta 140 miestä siirrettiin vuoden 1917 huhti–toukokuussa rautateitse Kon stan ti no po - lista Berliiniin. Hetkellisesti Saksan ylin sodanjohto leikitteli keväällä 1917 ajatuksella, että nämä lähetettäisiin suomalaisjääkärien rinnalle taistelemaan venäläisiä vastaan.26 Venäjän vallankumouksen myötä erillisrauhan mahdollisuus sai sak - sa laiset sijoittamaan georgialaiset maataloustöihin, mikä masensi ja louk - kasi legioonalaisia. Kesällä 1917 georgialaisjoukko siirrettiin Schlie - phackin johdolla Romaniaan, jossa nämä puettiin romanialaisiin uni - vormuihin ja sijoitettiin sotavankileirien vartiopalvelukseen.27 Georgialaislegioonan toiminta päättyi näin vähemmän kunniakkaasti. Georgialaisten tuntemukset olivat katkerat. Leo Kereselidze ei säästellyt sanojaan: Luutnantti Schliephack oli ollut »juoppo ja typerys» ja Schu - len burg »varas ja juonittelija». Saksalaisten tuntemukset georgialaisista

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 127 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 128

olivat samansuuntaiset. Schliephackin mukaan itsenäisyyskomitea oli ollut suurin »kivi kengässä» ja sen jäsenet »tietämättömiä, laiskoja ja ahneita».28

Venäjän vallankumous muuttaa kaiken

Saksalaisten yritykset Georgian kumouksellistamiseksi eivät rajoittuneet legioonan toimintaan. Saksalaiset olivat vuoden 1916 toukokuusta läh - tien salakuljettaneet sukellusveneillä itsenäisyyskomitean edustajia Geor - giaan. Näiden joukossa oli myös prinssi Ma abeli. Sukellusvene oli laskenut tämän maihin Anaklian luona 26.6.1916.č Ma abeli pääsi Tiflisiin ja yhteyksiin kansallismielisten kanssa, mutta matkanč päätavoite, Kau ka - suksen nostattaminen kansannousuun, ei toteutunut. Vastarintaliike ei kokenut olevansa vielä tarpeeksi vahva noustakseen avoimeen kapinaan. Prinssi Ma abeli päätti palata Saksaan, jonne paluumatka kulki Japanin ja Yhdysvaltojenč kautta.29 Sillä välin vuoden 1917 helmikuun vallankumous oli johtanut Ve nä - jäl lä tsaarin syrjäyttämiseen ja väliaikaishallitus oli ottanut vallan kä - siin sä. Kun väliaikaishallitus asettui tukemaan sodan jatkamista, Saksa jat koi Georgian kumouspyrkimysten tukemista. Maaliskuussa 1917 perustettiin Tiflisin työläisten neuvosto, jonka johtoon nousi menševikki Noe Žordania. Georgiassa menševikeillä oli johtoasema.30 Puolue seurasi Pietarin vallankumousneuvoston ohjausta ja tuki maan väliaikaishallitusta. Väliaikaishallituksen valtakaudella Georgian poliittiset johtajat kes - kus telivat tulevaisuudesta. Vaihtoehtoina olivat joko jääminen osaksi Ve näjän federaatiota autonomisena osana tai itsenäistyminen. Ha lut to - muutta täyteen itsenäisyyteen ruokki georgialaisten epävarmuus Venäjän sisäpoliittisesta valtataistelun lopputuloksesta sekä pelko os ma ni val ta - kun nan aikeista.31 Sukellusvene kuljetti Berliinin itsenäisyyskomitean toisen joh to hah - mon, Michael Tseretelin Georgian rannikolle. Tämän onnistui tavata Kutaisissa menševikkijohtaja Žordania. Tsereteli yritti taivutella tämän itsenäisyyskomitean edustamalle linjalle, mutta tämä piti asettumista Venäjän valtaa vastaan poliittisena itsemurhana. Väliaikaishallitus oli an - tanut menševikkien toimia Kaukasuksella vapaasti, minkä vuoksi nämä

128 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 129

olivat haluttomia yhteistyöhön saksalaisten tukeman ja itsenäisyyttä ajavan Komitean kanssa. Bolševikkien lokakuun vallankumous muutti tilannetta Kaukasiassa dra maattisesti. Kaukasian vallankumousneuvostot kieltäytyivät tun nus - ta masta Leninin bolševikkihallitusta. Heti marraskuussa Georgiassa nou - si valtaan kansalliskokous, joka koostui paitsi työläisten ja sotilaiden myös eri alueiden sekä kansallisten ja uskonnollisten ryhmien edustajista. Sen puheenjohtajaksi valittiin Žordania.32 Erzincanin tulitauko 5.12.1917 lopetti taistelut Kaukasuksen rin ta - malla. Venäjän Kaukasian armeija hajosi ja 30000 venäläissotilasta pyrki kotiseuduilleen. Punaisten puolelle siirtyneet sotilaat yrittivät nostattaa Tiflisissä ja Bakussa kapinoita. Venäläisjoukkojen aloitettua vaelluksensa rintamalta näyttämö oli vapaa turkkilaisille. Näytti siltä, että ainoan turvan Kaukasian kansat voisivat löytää toi - sistaan. Seurauksena oli alueellisen »Transkaukasian komissariaatin» pe rus taminen vuoden 1917 marraskuussa. Huhtikuussa (22.4.1918) se julistautui Transkaukasian itsenäiseksi demokraattiseksi liittovaltioksi. Monet itsenäisyysmieliset pitivät kuitenkin edelleen kiinni Georgian täydellisestä itsenäisyydestä. Menševikit puolestaan näkivät Venäjästä irtaantumisen väliaikaisena, bolševikkien patoamistoimenpiteenä. Sisäisten erimielisyyksien ja osmanivaltakunnan ulkoisen paineen alla Transkaukasian liittovaltio romahti toukokuussa 1918.33

Saksa tulee Georgian suojaksi

Georgia julistautui 26.5.1918 itsenäiseksi tasavallaksi. Saksa ja os ma ni - valtakunta tunnustivat itsenäisyyden heti. Georgia asettautui Saksan suo jelukseen allekirjoittamalla sen kanssa 28.5.1918 Potin sopimuksen, joka turvasi Saksan suojelun ulkoisia vihollisia vastaan. Venäjän hajoaminen oli herättänyt turkkilaisissa unelman Keski- Aasian turkkilaissukuisten kansojen yhdistämisestä pan-turanilaiseen valtakuntaan. Tämän toteuttamiseksi maayhteys osmanivaltakunnan ja Keski-Aasian välillä olisi luotava Kaukasuksen ja Kaspianmeren muo - dos tamaa käytävää pitkin. Myös reaalipoliittiset laskelmat suuntasivat Turkin laajentumispyrkimyksiä nyt Kaukasukselle: Vuoteen 1918 tul - taessa näytti selvältä, ettei osmanivaltakunta enää pystyisi palauttamaan

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 129 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 130

Arabian niemimaata ja Pohjois-Afrikkaa osaksi valtakuntaansa. Me ne - tysten kompensoimiseksi eteneminen idässä olisi tarpeen.34 Näiden pyrkimysten realisoimisessa »alkupalana» Georgia joutui te - ke mään alueluovutuksia muslimienemmistöisillä alueillaan. Geor gia - lai sil le Saksan suojelus turkkilaisten kasvavien vaatimusten edes sä oli ainoa toivo. Turkkilaisten etenemisen tulpaksi Saksa lähetti so ti las ret ki - kunnan Georgiaan tykistökenraali Friedrich Freiherr Kress von Kres sen - steinin alaisuudessa. Von Kressenstein lukeutui Saksan kenraalikunnan älymystöön. Vuoden 1914 helmikuussa tämä oli lähetetty Os ma ni ar - meijan kenttätykistökoulun johtajaksi. Osmaniarmeijan lii tyt tyä sotaan tämä toimi 8. Osmaniarmeijakunnan esikuntapäällikkönä ja suunnitteli sen Suezin valtaamiseksi tähdänneen offensiivin. Tammikuun 1915 alussa toteutettu operaatio epäonnistui, mutta sitoi loppusodaksi tu han - sia brittisotilaita kanavan suojeluun.35 Taistelu Lähi-idässä kääntyi vuoden 1917 aikana turkkilaisten tap - pioksi. Von Kressensteinin onnistui torjua kahdesti brittien offensiivit Gazassa. Tästä kenraali palkittiin Pour le Méritellä. Brittien kolmas of - fensiivi marraskuussa 1917 mursi turkkilais-saksalaiset linjat ja johti kuu kautta myöhemmin Jerusalemin valtaukseen. Tähän tyytymätön kenraali Erich von Falkenhayn vapautti »turkkilaistuneeksi» syyttämänsä von Kressensteinin tehtävistään.36 Lyhyeksi jäänyt rintamakomennus länsirintamalla päättyi von Kressensteinin kutsuun yleisesikunnan pääl - likön Ludendorffin puheille. Muistelmissaan tämä kuvasi tapaamista seuraavasti: »Toukokuun 12. päivänä, illalla 10.30 sain kutsun saapua pitkälliseen neuvonpitoon Lu - den dorffin luo. Hän oli poikkeuksellisen ystävällinen ja sydämellinen ja selitti minulle vielä kertaalleen näkemyksensä niistä tehtävistä, joihin minun tulisi ryhtyä Kaukasuksella ja lisäsi niitä vielä sillä, että minun tulisi huolehtia siitä, että nuoret Kaukasus-valtiot muodostaisivat isku - kykyisiä armeijoita. Ei ollut poissuljettua, että saisimme englantilaiset ajettua Ranskasta, mutta tämä ei pakottaisi näitä polvilleen. Ei ollut mahdottomuus, että olisimme pakotettuja hyökkäämään brittejä vastaan In tiassa ja minun tehtäväni Kaukasuksella olisi valmistella pon nah dus - lauta myöhemmin mahdollisesti toteutettavalle hankkeelle Intiaa vas - taan.»37 Von Kressensteinin retkikunnan tavoitteiksi määriteltiin: 1. Georgian asevoimien perustaminen

130 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 131

Kress von Kressenstein, Saksan Georgian retkikunnan komentaja. Kuva: The Library of Congress. www.loc.gov/item/2007675298/. LC-DIG-ppmsca-13709-00095 (digital file from original on page 28, no.94).

Kress von Kressenstein, the commanding of Germany’s expedition to Georgia. Library of Congress, LC-DIG-ppmsca-13709-00095 (digital file from original on page 28, no. 94).

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 131 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 132

2. järjestyksen ja turvallisuuden palautus Kaukasukselle 3. estää turkkilaisia rikkomasta Brest-Litovskin rauhansopimusta mie hittämällä Kaukasuksen alueita 4. saattaa Kaukasuksen rikkaat öljy-, mangaanimalmi-, kupari- ym. esiin tymät Keskusvaltojen sotateollisuuden ja -talouden käyttöön38 5. valmistella Kaukasus tukialueeksi, josta käsin Saksa tarvittaessa voisi iskeä Intiaan. Selkeyttääkseen komentoketjunsa von Kressenstein pyysi dip lo maat - tis luonteisen retkikuntansa alistamista Saksan ulkoasiainministeriön alai suuteen. Pyrkimyksessään tämä sai tukea yleisesikunnan so ti las po - liittisen osaston johtajalta, kenraali von Bartenwerfferilta, joka totesi lakonisesti: »Miksei kerrankin joku järkevä ihminen voisi palvella ul ko - suh teiden hoitamisessa.»39 Sotilasjohdon ja ulkoasianministeriön suhde oli tunnetusti huono. Ludendorff oli todennut von Kressensteinille sotilaiden ja diplomaattien suhteesta: »Me puhumme eri kieliä ja emme ymmärrä toisiamme. Ul ko - ministeriön herrat eivät ajattele saksalaisesti.»40 Von Kressenstein taas katsoi, että mission onnistumiseksi ulkoministeriön pitäisi kokea ret ki - kunnan johtaja »omaksi miehekseen». Rauhanponnisteluita edistävä Auswärtiges Amt suhtautui Ludendorffin idänpolitiikkaan torjuvasti. Ulkoaisainvaltiosihteeri Richard von Kühlmann totesi tapaamisessa von Kressensteinin kanssa, ettei Saksan tulisi enää tavoitella tässä vaiheessa sotaa sellaista, mitä se ei rauhan tullessa kuitenkaan voisi pitää.41 Torjuakseen ulkoministeriön vastustuksen Kaukasus-hanketta koh - taan Ludendorff oli nostanut Suomen esimerkin argumentaationsa keskiöön. Saksalaisen (»koulutus»)joukon lähettäminen Georgiaan olisi tarpeen, jotta nämä organisoisivat Georgian asevoimat »kuten me nyt teemme Suomessa helpottaaksemme omaa asemaamme käyttämällä hy - väksi liittolaisemme asevoimaa».42 Vielä kesäkuussa, ensimmäisten sak - salaisjoukkojen jo saavuttua Georgiaan, Ludendorff katsoi tar peel li seksi vakuuttaa valtakunnankanslerille Kaukasus-hankkeen mah dol li suuk - sista: »Georgiassa avautuu mahdollisuus, samalla lailla kuin Suomessa, moninkertaistaa heikoin asevoimin voimamme [!]; meidän täytyy siellä organisoida Georgian armeija.»43 Näin huhtikuussa 1918 Suomeen tehty kenraali Rüdiger von der Goltzin johtama interventio toimi mallina Kaukasuksen retkikunnalle.

132 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 133

Saksan Kaukasuksen-retkikunta

Saksan sotilaallinen avustusretkikunta koostui baijerilaisista ja preus si - laisista joukoista. Sen ensimmäinen vaihe käsitti – 1. Kuninkaallisen baijerilaisen jääkäripataljoonan – kolme komppaniaa jalkaväkeä sekä 10. Preussilaisen rynnäkkö- pataljoonan – komppanian jalkaväkeä – konekiväärijoukkueen – kranaatinheitinjoukkueen. Georgiaan lähetetyt pataljoonat olivat osallistuneet sotatoimiin Uk rai - nassa ja olivat toukokuussa 1918 Krimin Sevastopolissa. Pataljoonat saivat marssikäskynsä 23.5.1918 ja ne siirrettiin höyrylaiva Corcovadolla Potiin. Kaikkiaan Georgiaan nousi maihin 6.6.1918 jääkäripataljoonan 120 upseeria ja 1 060 jääkäriä sekä rynnäkköpataljoonan 13 upseeria ja 475 sotilasta.44 »Lehrkommando für den Kaukasus» -nimeä kantavaan osastoon kuu - lui lisäksi raskaan tykistön koulutusosasto, ko ne ki vää ri pans sa ri au to- osasto, lento-osasto, tiedusteluosasto, kuorma-autokolonna, kent tä sai - raa la, kenttäleipomojoukkue, ammus- ja välinehallinto sekä kaksi ra dio - asemaa. Joukot siirrettiin kesä–heinäkuussa meritse Georgiaan.45 Von Kressenstein pyysi kuitenkin vielä lisää joukkoja. Heinä–elokuun aikana Georgiaan saapuivat lisäksi – 7. Baijerilaisen ratsuväkiprikaatin kaksi rykmenttiä – 29. Jalkaväkirykmentin kaksi pataljoonaa (7. ja 9. Reservi jää kä ri - pataljoonat) – 65. Reservin Kenttätykistörykmentti. Kaikkiaan kenraalimajuri von Kressensteinilla oli elokuun lopussa alaisuudessaan jo 5 264 miestä. Jääkäri- ja rynnäkköpataljoona olivat Potissa tapahtuneen mai hin - nou sunsa jälkeen edenneet 10.6.1918 Tiflisiin.46 Von Kressenstein itse astui Konstantinopolissa höyrylaiva »Generaliin» 20.6.1918 ja saapui sateiseen Potiin neljä päivää myöhemmin (24.6.1918). Kenraali kiirehti vielä samana päivänä rautateitse Tiflisiin. Matkaa varmisti von der Schu - len burgin Venäjän sotavankeudesta vapautuneista saksalaisista ja itä- val ta laisista kokoama ja georgialaisten aseistama »rautatien suo ja pa tal - joona»: Juna-asemia vartioivat 20–50 miehen suojajoukkueet ja ase milla

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 133 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 134

liehuivat Georgian ja Saksan sotaliput. Myöhemmin tuhannesta entisestä sotavangista koottu osasto järjestettiin uudelleen »Kaukasuksen jää kä ri - ryk mentiksi», johon georgialaisilta saaduista tykeistä muo dos tet tiin oma tykistöpatteri.47 Saapuminen Tiflisiin oli von Kressensteinille pettymys. Georgian val - tion johtoa ei ollut saapunut ottamassa häntä vastaan, sillä Tiflisiin kon - sulintehtäviin siirretty von der Schulenburg oli väitetysti »unoh ta nut» ilmoittaa georgialaisille kenraalin saapumisajankohdan. Lisäksi von der Schulenburg ja tämän avustajana toimiva kapteeni Egan Krieger olivat järjestäneet kenraalin kotimajoitukseen rikkaan armenialaisen luokse. Kenraali ymmärsi oitis, että majoittuminen armenialaisen kotiin vie - raan nuttaisi georgialaiset. Uudeksi majapaikaksi valikoitiin moderni ja siisti Palasthotel. Kääntöpuolena vain oli, ettei hotellin viemäröinti toi - mi nut, josta seurasi »infernaalinen haju».48 Seuraavana päivänä (25.6.1918) von Kressenstein luovutti val ta kir - jansa pääministeri Žordanialle. Tämän menševikkiministerit eivät teh - neet von Kressensteiniin hyvää vaikutusta. Tunne lienee ollut mo lem - min puo linen: vakaumuksellisille marxilaisille aristokraattisessa sak sa lais - ken raalissa lienee ruumiillistunut »luokkavihollinen». Geor gia lais so sia - listit pelkäsivät saksalaisten pyrkivän syrjäyttämään nämä ja nostamaan Georgian konservatiiviset kansallisdemokraatit valtaan. Pelot karisivat ajan myötä. Muistelmissaan von Kressenstein totesi muo dos taneensa pääministeri Žordaniaan »hyvän ja luottamuksellisen suhteen». Georgian tilanne näyttäytyi von Kressensteinille kaoottisena. Ta lou - del li sesti maa oli vararikon partaalla. Nälänhätä uhkasi. Öisin Tiflisin kaduilla ammuskeltiin ja maaseudulla erilaiset kapinallis- ja rosvojoukot ryöstelivät. Hallitus nojasi voimankäytössään punakaartiin, »val lan ku - mous joukkioon pahimmasta päästä», kuten kenraali asian ilmaisi. Pu na - kaartia johti nuori opiskelija, joka tunnusti vain pääministeri Žordanian esimiehekseen. Nimellisesti Georgian armeija koostui noin 10 000 mie - hestä, joilla oli käytössään noin 100 tykkiä. Armeijan tais te lu arvoa von Kressenstein piti erittäin heikkona: sotilaat pukeutuivat ja käyttäytyivät siivottomasti eivätkä tervehtineet upseereitaan, jotka pel kä sivät mie - histöään. Punakaarti oli lisäksi päättänyt, etteivät sen sotilaat saaneet tehdä kuin kuuden tunnin työpäivää ja että kaikkien ra vin to loi den tuli maksaa sotilaille 20 prosenttia juomarahaa! Kressensteinin näkökulmasta kaarti piti maata panttivankinaan.49

134 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 135

Tiflisiin oli pakkautunut lukematon määrä armenialaispakolaisia ja venäläisiä upseereja ja virkamiehiä. Kaukasuksen armeijan hajottua so - ti laat eivät olleet sallineet upseeriensa enää käyttää junia jotka nyt haak - sirikkoisina ajelehtivat Tiflisiin. Eräs venäläiskenraali, joka oli toi mi nut Kaukasus-armeijan esikuntapäällikkönä, toimi nyt suutarina. Osa työt - tömäksi jääneistä upseereista ajoi taksia, toiset yrittivät tienata elan ton sa ravintoloiden tarjoilijoina. Kahviloissa ja leipomoissa työs ken te li vät venäläisupseerien vaimot ja tyttäret. Kenraalit vaimoineen ja tyt tä ri neen konsertoivat muusikkoina tanssiravintoloissa. Kaikki eivät on nis tu neet pääsemään vaatimattomaan leivänkannikkaan kiinni: vanha ve nä läis - kenraali pyörtyi nälästä von Kressensteinin ovelle.50 Georgialaisilta ei herunut sympatiaa venäläisille. Myös sak sa lais ken - raa li näki entisissä venäläissotilaissa epävakaustekijän, jotka »poliittisten juonitteluidensa» vuoksi olivat suurempi riski kuin kaupungissa olevat lu kuisat Ison-Britannian agentit. Myös ulkopoliittisesti Georgian tilanne oli tukala. Georgian itse näi - syys julistus ja Saksan asettuminen maan sateenvarjoksi oli suututtanut turkkilaiset. Turkkilaisten 3. Armeijakunnan komentaja, Vehip Pasha, oli ilmoittanut georgialaisille näiden itsenäisyysjulistuksen olevan mer ki - tyk setön ja osmanivaltakunnan aikovan ottaa Potin ja Kutaisin hal tuun - sa.51 Samanaikaisesti turkkilaisupseerien johtamat ta taa rijou kot52 olivat tunkeutuneet maahan etelästä ja edenneet päivämatkan pää hän Tiflisistä. Tämän toiminnan tarkoituksena oli von Kressensteinin arvion mukaan suojata turkkilaisdivisioonan etenemistä Armenian ja Georgian raja- alueella kohti Bakua, jonka valtausta turkkilaiset pitivät päätavoitteenaan. Turkkilaiset miehittivät lisäksi edelleen kahta rajan pinnassa olevaa piirikuntaa, joista heidän olisi Batumissa toukokuun alussa solmitun sopimuksen mukaan pitänyt vetäytyä. Tilannetta vai keutti lisäksi se, ettei Kaukasus-maiden välisten rajojen kulkua ollut lyöty lukkoon: ar me nia - laiset vaativat georgialaisilta Bortšalikin piirikuntaa ja osaa Akhalkalakin piirikunnasta, tataarit Tiflisin piirikunnan eteläosaa. Sukhumissa geor - gia laiset puolestaan taistelivat Venäjän valkoisen ar mei jan kasakoita vas - taan.53 Tähän sekasortoon von Kressensteinin oli tuotava järjestys. Von Kres - sensteinia ennen Tiflisiin saapuneet saksalaisjoukot olivat järjestäneet pro menadikatua Golovinski prospektia pitkin paraatikatselmuksen, jonka pääministeri Žordania oli ottanut vastaan. Paraati oli tehnyt suu -

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 135 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 136

Georgialaisia (vasemmalla) ja saksalaisia upseereja. Kuvan keskellä oleva georgialais upseeri on kenraali. Saksalaisten yritykset uudistaa Georgian armeijaa eivät onnistuneet. Kuva: ©Crown Copyright. IMW.

Georgian (left) and German officers. The Georgian officer in the center holds the rank of general. The Germans’ attempts to modernize the Georgian army were unsuccessful. Photo: ©Crown Copyright. IMW.

ren vaikutuksen hallituksen jäseniin ja kadunvarteen kerääntyneeseen yleisöön.54 Voimannäytön jälkeisenä päivänä osa joukoista lähti heik ko - jen georgialaisvoimien kanssa karkottamaan Etelä-Georgiaan tun keu tu - nei ta tataarijoukkioita. Tässä saksalaisjoukot onnistuivat kaksi viikkoa kestäneiden yhteenottojen jälkeen. Yhteenotoissa sai kuitenkin surmansa neljä saksalaissotilasta kahdentoista haavoittuessa.55 Saksan ja Georgian

136 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 137

ystävyys oli näin saanut »sinetin saksalaisella verellä».56 Ab ha sias sa sak - sa laisten tukemien georgialaisten onnistui pysäyttää bol še vik kien ete ne - minen. Saksalaisjoukot sijoitettiin Tiflisissä, Potissa, Kutaisissa ja Marneulissa sijainneisiin varuskuntiin. Saksalaiset perustivat myös uuden, »Kau ka - sia laisen jääkärirykmentin», johon koottiin venäläis-saksalaisia. Von Kressensteinin päähuomio kohdistui Georgian asevoimien pys - tyt tämiseen. Pian Tiflisiin saapumisensa jälkeen von Kressenstein oli esi tellyt suunnitelmansa Georgian asevoimista, joka ensimmäisessä vai - heessa käsittäisi kaksi jalkaväkidivisioonaa, yhden venäläismallisen ra ja - divisioonan, ratsuväkidivisioonan sekä itsenäisen tykistöprikaatin va - kuutellen samalla Saksan olevan halukas toimittamaan kaiken tar peel li - sen maan asevoimille. Georgialaiset ottivat suunnitelmat vastaan ja lu pai - livat niiden täytäntöönpanoa, mutta toimeenpano takkuili geor gia laisten passiivisen vastarinnan ja resurssipulan vuoksi.57

Kaukasian kilpajuoksu

Venäjän romahdus kiihdytti saksalaisten ja osmanivaltakunnan välistä kil pailua vaikutusvallasta Kaukasuksella. Käytännössä kyse oli Kas pian - meren rannalla sijaitsevan Bakun öljykentän sekä Bakun ja Batumin vä lis ten öljyputki- ja rautatieyhteyksien hallinnasta. Kesäkuun alussa (9.6.1918) Saksan yleisesikunnan päällikkö Luden - dorff oli kehottanut Enver Pashaa vetämään joukkonsa Brest-Litovskissa sovitulle linjalle. Päivää myöhemmin Alexandropol–Tiflisin välisellä tiellä Vorontsovkassa osmaniarmeijan kaukasialaisen 9. Jalka vä ki di vi - sioonan kärki törmäsi puolustukseen ryhmittyneeseen sak sa lais-geor - gialaiseen yksikköön. Turkkilaisten tietämättä tähän osastoon kuului kaksi saksalaiskomppaniaa. Seurauksena oli maailmansodan en sim mäi - nen saksalaisten ja turkkilaisten välinen aseellinen yhteenotto. Turk ki- l aiset löivät saksalais-georgialaisen yksikön ja ottivat huomattavan mää - rän sotavankeja, mutta voitto oli Pyrrhoksen voitto: Raivostunut Lu den- dorff uhkasi Enver Pashaa kaiken saksalaistuen katkaisemisella ja sak sa - laisjoukkojen vetämisellä osmanirintamilta, mikäli vangiksi otettuja ei viipymättä vapautettaisi. Vastentahtoinen Enver Pasha myöntyi ja käski Vehip Pashaa vetäytymään etelään. Tämä suuntasi etenemisensä nyt

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 137 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 138

Armenian ja Elizavetpolin kautta kohti Bakua. Offensiivin johtoon Enver asetti setänsä Halil Pashan sekä nuorimman veljensä Nuri Pashan. Jäl - kim mäinen komensi turkkilaisjoukoista ja muslimivapaaehtoisista muo - dostettua ns. »Islamin armeijaa», jonka tarkoitus oli yhdistää Kau ka suk - sen muslimit osmanivaltakunnan rinnalle.58 Vorontsovkan välikohtaus pysäytti turkkilaisten sotilaalliset toimet Georgian suunnalla. Saksan onnistui näin torjua liittolaisensa tun keu - tu minen uuden suojattinsa maaperälle. Heinäkuun puoliväliin tultaessa turkkilaiset olivat edenneet Bakun porteille. Kaupungin armenialaisväestö pyysi epätoivossaan brittejä tur - vakseen. Myös bolševikit pelkäsivät Bakun siirtymistä turkkilaisten hal - tuun: Trotski valitteli Bakun olevan strategisesti Moskovaa tärkeämpi. Bakun kysymyksessä bolševikit, armenialaiset, saksalaiset ja britit löysivät itsensä samalta puolelta turkkilaisia vastaan. Brest-Litovskin neu vot te - lu jen lisäpöytäkirjassa Saksa oli sitoutunut estämään »minkään kol - man nen osapuolen» etenemisen Kaukasuksella. Tätä lupausta vastaan bolševikit olivat sitoutuneet toimittamaan 25 prosenttia Bakun pii ri kun - nan tuottamasta raakaöljystä Saksalle ja tunnustamaan Georgian it se - näi syy den. Georgia puolestaan sitoutui kiitoksena tästä maan it se näi syy - del le hankitusta tunnustuksesta toimittamaan alueensa kautta Mai ko - pis sa ja Groznyssa jalostettua öljyä Saksalle.59 Valmistautuminen Turkin Bakun valtauksen estämiseen selittää myös von Kressensteinin vuoden 1918 elo–syyskuun aikana saamat vah ven - nuk set, jotka nostivat tämän komennossa olevien joukkojen määrän 19 000 mieheen.60 Ennen missionsa alkua Saksan ulkoministeriö oli vannottanut von Kressensteinia pidättäytymään hyökkäyksestä Bakuun, jotta jo ennestään vaikeat suhteet bolševikkeihin eivät rasittuisi enää enempää.61 Ludendorffia diplomaattien huolet eivät kiinnostaneet. Es - tääk seen öljykenttien menetyksen turkkilaisille Ludendorff toisti uh - kauk sen saksalaisjoukkojen vetämisestä turkkilaisten rintamilta, mi käli maa jatkaisi etenemistään Bakuun. Elokuun puolessavälissä Sak san pää - esikunnassa päätettiin, että Saksa olisi valmis »kaikin käytössä olevin voimin» estämään Bakun valtauksen. Tässä tarkoituksessa elokuun lo - pussa Georgiaan laivattiin vielä jalkaväkidivisioona ja ratsuväkiprikaati. Samalla saksalaiset siirtyivät »suoraan toimintaan» ja polttivat Batumista Georgian kautta Azerbaidžaniin johtavan junaradan rautatiesillan estääkseen näin turkkilaisilta rautatien käytön etenemisessä. Nuri Pasha

138 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 139

kosti toimenpiteen räjäyttämällä erään maantiesillan vaikeuttaakseen näin saksalaisten maantiekuljetukset Azerbaidžanin suuntaan. Syyskuun 13. päivänä Ludendorff antoi von Kressensteinille val mis - tau tu miskäskyn Bakun valtaamiseksi. Käsky tuli liian myöhään, sillä Nuri Pashan »Islamin armeija» valtasi tykistön tulivalmistelun jälkeen Bakun 15.9.1918. Pääosa kaupungin armenialaisväestöstä pelastautui elokuun alussa kaupunkiin saapuneen brittiosaston kanssa Kaspianmeren yli, mutta arviolta 9 000–10 000 armenialaista joutui etnisen puhdistuksen uhriksi.62 Turkkilaiset voittivat »Kaukasuksen kilpajuoksun». Käännettä sotaan se ei enää tuonut. Liittolaisten välinen kilpa Kaukasuksen herruudesta oli myrkyttänyt keskinäisen luottamuksen. On esitetty, että maail man - sodan jatkuessa saksalais-turkkilainen aseveljeys olisi hajonnut Kau ka - sus ta koskeviin erimielisyyksiin. Romahtavalle osma ni valta kun nal le Kau - ka suksen valloitus oli viimeinen kuolemanjuoksu. Saksalle Kau kasuksen retkikunta oli ilmentymä tietystä Ludendorffin suu ruu den hulluudesta, jonka merkeissä saksalaisjoukkoja sidottiin merki tykset tö mälle si vu - sotanäyttämölle.63

Saksa väistyy, Britannia käy näyttämöllä, bolševikit vievät voiton

Kun syyskuussa 1918 Saksassa puhkesi poliittinen kriisi, Kaukasuksen- retki keskeytettiin. Lokakuun 21. päivänä Berliini määräsi Kaukasuksella olevat saksalaisjoukot kotiin. Sota ratkaistiin länsirintamalla, ja se päättyi 11.11.1918 aselepoon. Georgiassa ollut viimeinen saksalaisosasto nousi joulukuussa laivaan ja aloitti kotimatkansa. Viimeisimpiin palaajiin lukeutui kenraalimajuri von Kressenstein itse. Tämä internoitiin lyhyek- si aikaa (16.2.–28.6.1919) ennen kuin hänet päästettiin palaamaan Sak - saan. Maailmansodan loppuminen johti Kaukasuksella valtatyhjiöön. Tä - män täyttämiseksi Persiasta siirtyi brittidivisioona Kaukasukselle. Tifli - siin britit marssivat 25.12.1918. Brittien suhde georgialaisiin oli jännittynyt. Britit halusivat yhdistää kaikki bolševistien vastustajat Venäjän valkoisen armeijan lipun alle. Georgian menševikit eivät voineet hyväksyä valkokenraalien iskulausetta yhdestä, jakamattomasta Venäjästä, sillä nämä halusivat vapautta niin

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 139 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 140

bolševikeista kuin isovenäläisyyttä edustavista valkoisista. Niinpä geor - gialaiset taistelivat kesästä 1918 kesään 1919 Abhasiassa ja Sotšin alueella valkokenraali Denikinin sekä puna-armeijan joukkoja vastaan.64 Britit olivat tuskastuneita asemaansa Kaukasian ristiriitojen keskellä. Heidän konkreettisin tavoitteensa oli suojella Bakun ja Batumin välistä öl jy putkea ja öljykuljetuksille tärkeää rautatietä.65 Loppuvuodesta 1918 Mus tanmeren ja Kaukasus-rintamien brittijoukkojen komentajaksi ni - mi tetyn kenraali George Milnen mielipide brittidivisioonan tehtävästä oli murskaava: »Maa [Transkaukasia] ja sen asukkaat ovat yhtä vas ten - mie li siä ja me näytämme hyväksyvän suuren vastuun harteillemme saa - vut ta matta juuri mitään siitä hyvästä.» Milne arvioi, että brittien vetäy - tyminen johtaisi kaaokseen, mutta lisäsi happamasti: »Mielestäni maail - ma ei menettäisi paljoa, jos kaikki [näissä maissa] leikkaisivat toisiltaan kurkun auki. Ne [Kaukasus-maat] eivät ainakaan ole yh den kään britti - sotilaan hengen arvoisia.»66 Britannian kiinnostus Kaukasukseen jäikin lyhyeksi. Puna-armeijan miehitettyä Azerbaidžanin huhtikuussa 1920 Iso-Britannia aloitti ve täy - ty misen Kaukasukselta. Batumissa olevat viimeiset kolme brit ti pa tal joo - naa poistuivat Georgiasta kesäkuussa. Toukokuussa 1920 Leninin johtama neuvostohallitus oli solminut rauhansopimuksen Georgian kanssa. Lenin ei kannattanut Georgian väkivaltaista valtausta, mutta georgialaissyntyiset kommunistijohtajat Grigori »Sergo» Ordžonikidze ja Stalin olivat toista mieltä. Ordžonikidze organisoi Bakusta käsin kansannousun Etelä-Georgiaan. Georgian ly- hyt itsenäisyys päättyi helmikuussa 1921 neuvostojoukkojen mie hi tyk- seen.67 Stalinin suhde synnyinmaahansa oli kompleksinen.68 Stalin ajoi Geor - gian liittämistä Transkaukasian sosialistiseen federaatioon. Hän oli val - mis myöntämään neuvostotasavalloille »autonomisen» aseman, mutta ei ollut valmis tekemään Neuvostoliitosta liittovaltiota. Lenin inhosi Stalinin »autonomisointia» ja vertasi sitä »isovenäläiseen šovinismiin». Georgian bolševikkijohtajat vastustivat Stalinin visiota ja saivat tukea Leniniltä, joka halusi kampittaa Stalinia. Georgian kansalliskysymys tun - keutui myrkyn lailla nyt bolševikkien keskinäisiin suhteisiin. Seuranneen kamppailun stalinistit voittivat.69

140 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 141

Georgia – Suomen käänteinen peili?

Georgian vuosien 1914–1921 tapahtumat tarjoavat lähes käänteisen pei - li kuvan Suomen itsenäistymisprosessille. Kummallekin maailmansota ja Venäjän vallankumous tarjosivat mahdollisuuden irrottautua Venäjästä. Kummankin maan itsenäisyyspyrkimyksissä Saksan tuella oli keskeinen rooli, joka sai kummankin osalta hyvin samanlaisia muotoja.70 Jääkäriliikettä ja georgialaislegioonaa voi pitää keskenään ver tai lu kel - poisina hankkeina. Samoin Saksan Suomeen ja Georgiaan tekemiä in ter - ventioita voi tavoitteiltaan pitää samanlaisina. Saksa halusi turvata Brest- Litovskin voittonsa kummallakin Venäjän sivustalla. Erillisrauhan toi - vottiin tuottavan Saksalle nopeasti realisoitavia, merkittäviä so ti laal li sia ja taloudellisia etuja.71 Ludendorffille Suomeen tehty interventio toimi esimerkkinä, johon tämä vetosi vakuuttaessaan Georgiaan tehtävän intervention tarpeellisuutta. Georgian ja Suomen tapahtumien vertailu nostaa esille myös eroja. Toisin kuin georgialaislegioona, Jääkäriliike ei joutunut kolmannen osa - puolen häirinnän kohteeksi. Jääkärit itse katsoivat Ruotsin olleen ase - massa, jossa maa olisi tahtoessaan voinut häiritä itsenäisyysmielisten yh - teyksiä Saksaan.72 Se, että jääkärit olivat koulutuksessa Saksassa, mah - dollisti näiden yhdenmukaisen ja yhtenäisen koulutuksen, mitä geor - gialaislegioonalaisten osaksi osmanivaltakunnan kamaralla ei tullut. Jääkärien ja legioonalaisten välillä oli myös laadullinen ero: Jääkäreistä pääosa oli syvästi kansallismielisiä ja itsenäisyysajatuksesta mo ti voi tu - neita. Vaikka tämä saattoi olla motiivina pääosalle georgia lais le gioo - na laisistakin, sen riveihin päätyi elementtejä, joiden sitoutuminen itse - näisyysasialle jätti toivomisen varaa. Vastoinkäymisten myötä karkuruus legioonasta saavutti epidemian mittaluokan. Suomeen palanneet jääkärit saivat merkittävän roolin Suomen it se - näi syystaistelussa ja myöhemmin itsenäisen Suomen puolus tus voi mis - sa.73 Legioonalaiset eivät muodostaneet Georgian itse näi syystaistelun keihäänkärkeä tai maan armeijan kaaderia. Sak sa lais ten kin suh tau tu mi - sessa suomalaisiin ja georgialaisiin oli eroja. Legioonan johtoon asetettiin sotilasarvoltaan vain luutnantti, kun suo malaisjääkäreiden koulutuksesta vastasi majuri. Siinä missä jääkärit vaa li vat lämmöllä maailmansodan jäl keen suhdetta entisiin sak sa laiskou lut tajiinsa, ei georgialaisten ja saksa - laisten välille syntynyt suhdetta, jota kumpikaan olisi välittänyt muistella.

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 141 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 142

Suomen menestys ja Georgian epäonnisempi tie selittynee osin sillä, että Suomen tukeminen oli Saksalle logistisesti helpompaa ja geo po liit - tisesti Pietarin läheisyyden vuoksi Georgiaa tärkeämpää. Muistelmissaan von Hindenburg esitti Saksan Suomeen vuonna 1918 tekemän in ter - vention motiivin juuri geopolitiikan valossa: »…saimme samalla uh ka- aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä, jos bolševistinen Ve näjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme».74 Samoilla linjoilla oli myös Ludendorff.75 Perinteisesti Suomen kohtalonkysymyksenä pidetty maantieteellinen läheisyys Pietariin näyttäytyy näin vuoden 1918 valossa kriittisen sak sa - laistuen takaajana, tuen, joka kääntyi Suomen itsenäisyystaistelun eduksi. Myös Georgiassa Saksalla oli taloudellisia ja geopoliittisia intressejä, mut - ta Saksan tappio, Britannian sitoutumattomuus ja bolševikkien voitto sinetöivät vastaitsenäistyneen kohtalon. Suomi saavutti itsenäisyytensä Saksan tuella ja onnistui puolustamaan sitä vuosien 1939–1944 sodissa, kun taas vuosina 1918–1921 itsenäisyyttä maistamaan päässyt Georgia joutui palaamaan Venäjän yhteyteen osaksi Neuvostoliittoa, itsenäistyen vasta vuonna 1991.

Lähdeviitteet

1 Laitila, Teuvo: Kirkko ja kansallinen identiteetti Georgiassa, kirjassa Berglund Krista, Ikonen Susan, Laitila Teuvo, Ropponen Ville: Löytöretkiä Georgiaan, University Press of Eastern Finland, Tampere 2014, s. 35–36; Andronova, Alena & Laakkonen, Anna: Venäläiset tulevat – Georgia osana tsaarin valtakuntaa, kirjassa Berglund, Ikonen, Laitila, Ropponen (2014), s. 124–126; Eronen, Jarmo: Georgian maa ja kansa, kirjassa Berglund, Ikonen, Laitila, Ropponen: (2014), s. 27–28. 2 Andronova & Laakkonen (2014), s. 129–130; Laitila (2014), s. 37. 3 Andronova & Laakkonen (2014), s. 132–133. 4 Laitila (2014) s. 36; Ikonen, Susan: Georgia ja neuvostovalta 1917–1921–1991, kirjassa Berglund, Ikonen, Laitila, Ropponen (2014), s. 143. 5 Andronova & Laakkonen (2014), s. 137–139; Montefiore, Simon Sebag: Young Stalin. Weidenfield & Nicolson, London 2007 s. 126–127. 6 Montefiore (2007), s. 114–115. 7 Gellately, Robert: Lenin, Stalin and Hitler. The Age of Social Catastrophe. Vintage Books, London 2007, s. 133–134. 8 Montefiore (2007), s. 6–11, 130, 132, 138, 143, 154; Vihavainen, Timo: Stalin, supervallan georgialainen isäntä, kirjassa Berglund, Ikonen, Laitila, Ropponen (2014), s. 167, 171. 9 Fischer, Fritz: Griff nach der Weltmacht. Die Kriegszielpolitik des kaiserlichen Deutschland 1914/18. Athenäum/Droste Taschenbücher Geschichte, Athenäum Verlag, Königstein 1979, s. 119. 10 Zürrer, Werner: Zur Geschichte der Georgischen Legion im Ersten Weltkrieg, Militärgeschichtliche Zeitschrift, Volume 23, Issue 1, Juni 1978 s. 101 (alaviite 15). 11 Sektion Politik des Generalstabes des Feldheeres.

142 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 143

12 Komitean puheenjohtajana toimi Petre Surguladze. Muita johtavia jäseniä olivat Georgi Ma abeli, Michael Tsereteli, Leo ja Giorgi Kereselidze sekä Osman Bey Kartsivadze. Mikaberidze, Alexander: The Historical Dictionary of Georgia, Rowman & Littlefield 2015, s. 319. 13 Zürrer (1978), s. 101 (alaviite 12). 14 Zürrer (1978), s. 86–87. 15 Die Georgische Legion. Myös suomalaiset käyttivät jääkäriliikkeestä nimeä »suomalainen legioona». 16 Chotiwari-Jünger, Steffi: Abschied vom „Heiligenland». Ein georgischer Schriftsteller als Kriegsgefangener und Gefangenenbetreuer in deutschen Lagern während des Ersten Weltkrieges, kirjassa Höpp, Gerhard & Reinwald, Birgitte: Fremdeinsätze. Afrikaner und Asiaten in europäischen Kriegen, 1914–1945. Zentrum Moderner Orient, Geisteswissenschaftliche Zentren Berlin e.V. , Studien 13 Verlag Das Arabische Buch, 2000, s. 124. 17 Cosack oli samalla Saksan ulkoministeriön rahoittaman »Nachrichtenstelle für den Orientin» (NfO) jäsen ja sen »Venäjä-deskin» vetäjä. Krug, Samuel: »Nachrichtenstelle für den Orient», 2015, s. 1–3. 18 Zürrer (1978), s. 87. 19 Zürrer (1978), s. 90. 20 Zürrer (1978), s. 90. 21 Zürrer (1978), s. 92; Mikaberidze (2015), s. 319. 22 Zürrer (1978), s. 86, 101. 23 Neulen, Hans Werner: Adler und Halbmond. Das Deutsch-türkische Bündnis 1914–1918. Ullstein, Frankfurt a.M., 1994, s. 140. 24 Neulen (1994), s. 140. 25 Zürrer (1978), s. 97. 26 Zürrer (1978), s. 98. 27 Zürrer (1978), s. 98; Neulen (1994), s. 141–142. 28 Zürrer (1978), s. 100 (alaviite 58). 29 Neulen (1994), s. 139. 30 Montefiore (2007), s. 98 (alaviite), 110, 134, 154 (alaviite). 31 Mawdsley, Evan: The . Birlinn, Limited, Edinburgh 2008, s. 37; Andronova & Laakkonen (2014), s. 138–139. 32 Andronova & Laakkonen (2014), s. 139. 33 Mawdsley (2008) s. 312. 34 Baumgart, Winfried: Das »Kaspi-Unternehmen» – Grössenwahn Ludendorffs oder Routineplanung des deutschen Generalstabs?. Jahrbücher für Geschichte Osteuropas. – N.F., Bd. 18, H. 2 1970, s. 71–72. 35 Stein, Oliver: Kress von Kressenstein, Friedrich Freiherr, julkaisussa 1914–1918-online. International Encyclopedia of the First World War, Freie Universität Berlin 13.9.2017. 36 Stein (2017). 37 von Kressenstein, Kress: Meine Mission im Kaukasus. 1943, s. 2. 38 von Kressenstein (1943), s. 3. Sodan jälkeen ilmestyneissä muistelmissaan yleisesi- kunnan päällikkö Paul von Hindenburg alleviivasi Georgian retkikunnan taloudellisia tavoitteita. Hindenburg, Paul von: Elämäni. WSOY, Porvoo 1920, s. 410. 39 von Kressenstein (1943), s. 2–3. 40 von Kressenstein (1943), s. 3.; Baumgart (1970), s. 77. 41 von Kressenstein (1943), s. 3. 42 Baumgart (1970), s. 58. Baumgart lainaa suoraan Ludendorffin sähkeitä Saksan ulkoministeriölle (21.5.1917) ja valtakunnankanslerille (9.6.1917). 43 Baumgart (1970), s. 58. 44 Baumgart (1970), s. 82. 45 von Kressenstein (1943), s. 7; Baumgart (1970), s. 83. 46 von Kressenstein (1943), s. 17. 47 Baumgart (1970), s. 81; von Kressenstein (1943), s. 17.

»GEORGIAN LEGIOONA», SAKSAN KAUKASIAN-RETKIKUNTA JA GEORGIAN … 143 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 144

48 von Kressenstein (1943), s. 13. 49 von Kressenstein (1943), s. 14–16 50 von Kressenstein (1943), s. 15. 51 Ford, Roger: Eden to Armageddon. World War I in the Middle East. Phoenix Paperback, London 2010, s. 186. 52 von Kressensteinin viittaus »tataarijoukkoihin» voi viitata turkkilaisazereihin, joista usein käytettiin harhaanjohtavasti tataari-nimeä. Montefiore (2007), s. 109. 53 von Kressenstein (1943), s. 16. 54 von Kressenstein (1943), s. 17. 55 von Kressenstein (1943), s. 17; Baumgart (1970), s. 82. 56 Baumgart (1970), s. 82. 57 Baumgart (1970), s. 61–62. 58 Ford (2010), s. 186–187; McMeekin, Sean: The Ottoman Endgame. War, Revolution and the Making of the Modern Middle East 1908–1923, Penguin Books, 2015, s. 384. 59 McMeekin (2015), s. 387–388. 60 Baumgart (1970), s. 102–103. 61 Baumgart (1970), s. 88. 62 McMeekin (2015), s. 388–389. Ford (2010), s. 195–199; Baumgart (1970), s. 107. 63 Baumgart, (1970), s. 48; McMeekin (2015), s. 388–389. 64 Mawdsley (2008), s. 313. 65 Ikonen (2014), s. 143. 66 Jeffery, Keith: The British Army and the Crisis of the Empire 1918–22. Manchester University Press, Manchester 1984, s 135; Mawdsley (2008), s. 313. 67 Montefiore (2007), s. 314. 68 Service (2000), s. 487–488, 537–538. 69 Service (2000), s. 540; Montefiore (2007), s. 314. 70 Nadolny, Rudolf: Mein Beitrag. Limes Verlag, Wiesbaden 1955, s. 41. 71 Hentilä Marjaliisa & Hentilä Seppo: Saksalainen Suomi 1918. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki, 2017 s. 11, 23–29. 72 Wegelius, K. A.: Suomen leijona ja Saksan kotka. Aseveljeyden historiaa 1914–1918. WSOY, Porvoo 1938, s. 70. 73 Sihvo, Sami: Jääkärit Puolustusvoimiemme johtajina rauhan ja sodan aikana. Kirjassa Marko Palokangas (toim.): Jatkosodan tiellä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki 2004, s. 83. 74 Hindenburg (1920), s. 332. 75 Hentilä & Hentilä (2017), s. 44–45.

144 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 145

CHRISTIAN JOKINEN

Georgian Legion, German Caucasus Expedition, and Short Independence of Georgia in 1918–1921

World War I reached Caucasia in November 1914 when the Ottoman Turkey declared war on Russia. The Georgians’ views on the war were divided. Many Christians, sharing the Armenians’ fears of the Turks, were willing to support the Russians, while politically more aware nationalists and socialists were looking forward to the victory of the Central Powers and the collapse of the Czar’s regime. Georgian nationalists who had settled in Berlin saw Germany as the savior of their country. For the Germans, the nationalist Georgians – like the Finnish independentists – were natural allies that Berlin supported, hoping in this way to tie up the Russian forces and undermine the Czar’s power from the inside. Germany’s aim was to stir a revolt in Georgia and to that end established the Georgian Legion. This volunteer force was raised from Russian prisoners of war of Georgian origin and refugees who had fled from Caucasia across the border to Turkey. The strength of the legion peaked at over 1,200 men. The Ottoman government, seeking com - pensation for its losses in the Middle East by securing new territory in the east, at first assumed a negative attitude towards the legion and harassed its supply lines. The legion nevertheless went into action in 1916. After the front in the Caucasus stabilized, and due to the opposition of the Ottoman Turkey, Germany withdrew its support from the legion that same year, and the unit was eventually disbanded on January 17, 1917. Germany’s high command considered in the spring of 1917 the merging of the remnants of the legion with the Finnish jäger units for deployment to the Eastern Front to fight against the Russians.

145 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 146

The Bolshevik revolution in October led to dramatic changes in Caucasia. Georgia declared independence on May 26, 1918, and sought protection from Germany, which sent a military expedition to the country under the command of General of Artillery Friedrich Freiherr Kress von Kressenstein. The objective of the force, known as Lehr - kommando für den Kaukasus, was to secure Germany’s geopolitical interests in the Caucasus and prevent the intrusion of Turkey and Bolshevik Russia into the newly independent republic. German-backed Georgian troops clashed with the Tatar units supported by the Ottoman army. A major engagement between the Georgian-German forces and the Turks took place on June 10, 1918 at Vorontsovka on the Alexandropoli–Tiflis road. The German military leadership requested the immediate withdrawal of the Ottoman forces from Georgia, reinforcing this demand by threatening to move all German forces away from the Turkish fronts unless the Turks release the German soldiers they held in captivity. The skirmish must be seen against the background of Germany and Turkey’s »race to the Caucasus,» in which the allies were striving to secure their interests in the region and, in the first place, gain access to the oil fields around Baku. The race ended when the Ottoman forces took Baku on September 15, 1918. The defeat of the Central Powers created a power vacuum in Caucasia that Britain filled by deploying a from Persia to the region. The British marched into the capital of Georgia on December 25, 1918. Tensions between the British and Georgians remained high: the former wished to unite all enemies of the under the banner of the White Russian army; on the other hand Mensheviks, who held the positions of power in Georgia, could not accept the white generals’ slogan promoting »a unified and undivided Russia» since they wanted to free the nation of both the Bolsheviks and the whites who were promoting a notion of a single Great Russian nation. As a result, the Georgians fought between the summer of 1918 and 1919 against both General Denikin’s white forces and the in Abkhazia and around Sochi. Britain’s interest in Caucasia was short-lived. Britain started to withdraw its troops from the area in April 1920 after the Red Army had occupied Azerbaijan. The Soviet government under Lenin’s direction had signed a peace treaty with Georgia in May. Lenin was against the forcible occupation of the country, but native Georgian communist leaders

146 CHRISTIAN JOKINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 147

Grigory Ordzhonikidze and had a different opinion. The former, who was residing in Baku, organized an uprising in Southern Georgia, and the short independence of Georgia eventually came to an end when Soviet troops occupied the country in February 1921. The events in Georgia in 1914–1921 mirror Finland’s strive for independence. Both countries saw in World War I an opportunity to shake themselves free of Russia. German support was a key factor when the countries were struggling towards independence, and took similar forms. Germany’s defeat, Britain’s policy of non-commitment, and the Bolsheviks’ victory in the Russian civil war sealed the fate of the newly- born Georgia as their Red Army reannexed the country into what by that time had become the – a shotgun marriage that was only broken when Georgia regained independence in 1991.

GEORGIAN LEGION, GERMAN CAUCASUS EXPEDITION, AND SHORT INDEPENDENCE … 147 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 148

MARKUS WAHLSTEIN

(s. 1973), yleisesikuntaeverstiluutnantti, filosofian maisteri, palvelee Kymen jääkäripataljoonan komentajana Karjalan prikaatissa. Opiskelee jatko- opiskelijana sotatieteen tohtoriohjelmassa tutkimusaiheena suojajoukko - konseption kehitys itsenäisyyden alusta jatkosotaan.

Rajavartiointia vai keskitysten suojaamista? Puolustusvoimien kaksijakoinen tehtävä vuonna 1918

Suojajoukko tai suojajoukkotehtävä eivät käsitteinä vielä vuonna 1918 olleet muodostuneet 1920–1930-lukujen merkityksessä. Vasta itse näis - ty neen Suomen itäraja oli turvattava ja valvottava levottomuuksien, lait tomien rajanylitysten ja samanaikaisesti Venäjän punaisten laa ja - mittaisen hyökkäyksen varalta. Valkoisen armeijan pohjalle perustetuilla puolustusvoimilla oli siis suojaamis- ja valvontatehtävä, joka oli yh dis tel - mä suojajoukkotehtäviä ja rajavartiotehtäviä. Tässä artikkelissa tar kas tel - laan tuota kaksijakoista tehtävää suojaamistehtävän ke hit ty mi sen nä kö - kul masta vuoden 1918 aikana.

Monisäikeinen ja kompleksinen vuosi 1918

Vuosi 1918, itsenäisen Suomen puolustusvoimien ensimmäinen vuosi, oli rakentamisen aikaa. Rauhan ja sodan ajan puolustusvoimia alettiin muodostaa vapaussodan aikaisen valkoisen armeijan pohjalta. Ajanjakso oli vaiheikas ja monisäikeinen. Tilannetta ei helpottanut se, että käyn - nis sä oli sotatila vallankumouksen jälkimainingeissa ja sisällissodan kou - rissa kipuilevaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Oman lisänsä toivat myös oman vapaussodan jälkitila, Vienan Karjalassa ja Itä-Karjalassa operoivat vapaaehtoisjoukot sekä maailmansodan ympärysvaltojen retkikuntien toiminta Muurmannin alueella ja Itä-Karjalassa. Tässä haastavassa ti lan - teessa oli kyettävä valvomaan rajoja sekä suojaamaan mahdollinen pää - joukkojen liikekannallepano sekä keskittäminen.

148 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 149

Kuten koko puolustusvoimien ensimmäinen vuosi, myös suo jaa mis - tehtävän kehityskulku oli erittäin monitahoinen. Vaikka suo jaa mis teh tä - viä annettiin, ei erillistä suojajoukkotehtävää annettu sel lai se na kuin se seuraavilla vuosikymmenillä tunnetaan, vaan suo jaa mi nen oli olo suh - teiden sanelemaa tilanteen mukaista toimintaa. Se vaihteli alueen ja ti lan- teen mukaan luonteeltaan rajavartioinnin ja perinteisen suojaa mis teh - tävän välillä. Käsite »suojajoukko» ei vielä vuonna 1918 ollut va kiintu - nut ja ajan asiakirjoissa se ilmenee harvoin. Koska sotatila oli voimassa, erillisiä suojaamiseen suunniteltuja joukkoja ei käsketty, vaan kaikki ra - jan läheisyyteen ryhmittyneet joukot saivat suojaamistehtäviä. Tässä vai - heessa on siksi harhaanjohtavaa puhua suojajoukoista tai suo ja jouk ko - tehtävästä. Suojaaminen otettiin jatkuvasti huomioon voimassa olevassa tilanteessa sekä suunnitelmissa. Suojaamistehtävän hahmottaminen vuonna 1918 on haastavaa, koska puolustusvoimat ei ollut rauhanaikaisessa koulutusryhmityksessä, vaan se oli jatkuvassa valmiudessa mahdollista venäläisten punaisten hyök - käystä vastaan. Puolustusvoimat ei toisaalta ollut täysin valmiissa tais te- lu ryhmityksessäkään, vaan sillä oli suojaamisosat rajalla. Näin suo jaa - mis tehtävät näyttäytyvät osin rajan valvontana sekä vartiointina ja osin keskitysten ja liikekannallepanon suojaamisena mahdollisen Ve näjän pu - naisten joukkojen hyökkäyksen tapahtuessa. Puolustusvoimien vahvuus ei kuitenkaan riittänyt koko rajan suojaamiseen, vaan Laatokan poh jois - puolelta Lappiin asti suojaamisesta vastasivat aluksi suo je lus kuntapiirit sekä itärajan takana Itä-Karjalassa toimineet tai sieltä juuri palanneet vapaaehtoisretkikunnat. Kesällä 1918 alettiin laatia puolustussuunnitelmia mahdollista täy si - mittaista sotaa varten. Nämä suunnitelmat eivät tässä vaiheessa suinkaan olleet ainoastaan puolustuksellisia, vaan ne olivat pitkälti sidoksissa sillä hetkellä vallinneeseen tilanteeseen, joka tarjosi mahdollisuuksia myös hyökkäyksellisiin sotatoimiin. Suunnitelmissa ei erillistä käskettyä suo - ja joukkotehtävää ollut, mutta ne sisälsivät suojaamisvaiheen. Suun ni - tel mat olivat periaatteessa kaksiosaisia. Ensimmäisessä vaiheessa suo jat - tiin olemassa olevilla joukoilla pääjoukkojen keskittäminen ja toisessa vai heessa valmistauduttiin puolustamaan, hyökkäämään tai tekemään molempia. Liikekannallepanon suojaaminen ei ollut niin yksiselitteinen ja selkeä kuin se myöhemmin tuli olemaan. Olivathan sodan ajan joukot jo pää -

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 149 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 150

osiltaan olemassa, vaikka vanhempia ikäluokkia kotiutettiin. So ta vah - vuus pieneni vapaussodan jälkeen huomattavasti, joten suun nit te lu ja toimenpiteet sen täydentämiseksi laajamittaisen sodan varalta aloi tet tiin heti kesällä 1918. Ajan kaaderiperustamisjärjestelmän mu kai ses ti so dan ajan armeijan runko oli jo olemassa ja sitä valmistauduttiin liike kan nal - lepanossa täydentämään.

Suojaamistehtävän ensi askeleet

Vapaussodan lopulla valkoisen armeijan sodanjohdolla oli pelko, että venäläiset punaiset joukot sekaantuisivat tilanteeseen. Itärajalla sak sa lai - nen eversti Eduard Ausfeldin komentama hyökkäysryhmä oli vallannut Terijoen 24. huhtikuuta 1918 ja saartanut samana päivänä Inon lin noi - tuk sen, jonka venäläiset sittemmin tyhjensivät toukokuun puolessa vä lissä. Ausfeld sai tehtäväkseen Viipurin valtausoperaation vasemman sivustan suojaamisen, koska pelättiin, että venäläiset saattaisivat tulla rajan yli, kuten oli käynyt Raudun taistelun yhteydessä huhtikuun alussa. Venäläisillä tiedettiin olevan vahvoja voimia rajan takana. Nämä eivät kuitenkaan suomalaisten yllätykseksi juurikaan osoittaneet aktiivisuutta rajan yli toimimiseen.1 Vapaussodan lopussa Ausfeldin saama tehtävä on nähtävissä ensimmäisenä suojaamistehtävänä rajantakaista asevoimaa vastaan. Suojaaminen huomioitiin heti luonnollisena osana sotatoimia ja omien joukkojen turvaamisena. Huhtikuun viimeisinä päivinä so dan - johto otti asiaan kantaa vielä voimakkaammin ja selväsanaisemmin. Päämaja käski 30.4. ryhmittää Itäarmeijan siten, että se kykenisi koh taa - maan mahdollisen punaisten venäläisten hyökkäyksen Suomenlahden ja Laatokan välillä. Valtionraja oli suljettava tehokkaasti.2 Samalla alettiin suunnitella vapaussodan jälkeistä Suomen armeijaa. Valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Gustaf Mannerheim katsoi tarpeelliseksi riittävän vahvan armeijan muodostamisen päätyen sodan ajan armeijaan, joka muodostuisi yhdeksästä kolmirykmenttisestä di vi - sioonasta. Työhön käskettiin Päämajan operatiivinen osasto, joka sai luonnoksensa valmiiksi 18.4. Kahden päivän kuluttua Mannerheim vah - visti luonnoksen. Kuuden divisioonan joukot olivat jo olemassa. Näiden lisäksi tuli muodostaa kolme uutta divisioonaa. Rauhan aikana näiden yh deksän divisioonan rungot olisivat supistetussa kokoonpanossa. Näin

150 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 151

Suomen armeijan kokoonpano kesällä 1918. Lähde: Kronlund (toim.), Suomen puolustuslaitos 1918–1939, s. 122.

vahvan armeijan tarkoituksena oli kyetä turvaamaan maan itsenäisyys sekä vaikuttamaan tuleviin taisteluihin Venäjän tulevaisuudesta.3 Luon - noksen pohjalta laaditussa suunnitelmassa ei tarkastella vihollistilannetta eikä oteta kantaa suoranaisesti suojaamiseen. Suojaamiseen kuitenkin viitataan toteamalla, ettei uudistusta toteuteta ennen kuin armeija on kokonaisuudessaan ryhmitetty itärajalle4. Suunnitelmaa ei kuitenkaan kos kaan toteutettu, vaan puolustusvoimien järjestely toteutettiin sak sa - lai sen mallin mukaan. Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud esitti 22.5. sak - salaisen Itämeren Divisioonan komentajalle, kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzille pyynnön saksalaisille jäädä maahan. Svinhufvud oli kysynyt jo kuun alussa kannanottoja Goltzilta niin poliittisissa kuin armeijan järjestelykysymyksissä. Samalla oli alettu yhdessä pohtia entistä pai nok - kaammin asevoimien rakentamista ja järjestelyä. Ohto Mannisen mu - kaan Goltz luultavasti totesi 22.5. Svinhufvudille, että saksalaisilla olisi valmis Suomen armeijan järjestelysuunnitelma, jonka hän myös samalla

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 151 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 152

olisi näyttänyt Svinhufvudille. Goltz itse ei tästä asiasta mainitse mitään Suomen sotaretkeä käsittelevässä muistelmateoksessaan.5 Saksalainen suunnitelma käskettiin 8.6.1918 toimeenpantavaksi. Maa - voimat tulivat käsittämään kolme divisioonaa, Vuoristoprikaatin ja van - kien vartiointiosastoja. Divisioonat järjestettäisiin rauhan ajan vah vui sik - si ja Vuoristoprikaati sodan ajan vahvuuteen. 1. Divisioona ryh mi tettiin Helsinkiin, 2. Divisioona Karjalan kannakselle, 3. Divisioona Laa tokan Karjalaan ja Vuoristoprikaati rykmenteittäin Riihimäen–Loviisan–Lah - den alueelle. Käsky ei sisällä erillistä suojatehtävän tar kastelua, mutta ottaa varsin selväsanaisesti kantaa rajan suojaamiseen 2. ja 3. Di vi sioonan saadessa tehtävät, jotka käytännössä olivat suo jaa mistehtäviä: »2. D:n on kaikkine rykmentteineen miehitettävä Viipuri ja otettava huolekseen rajan vartioiminen Viipurista kaakkoon ja heti vaih dettava toimesta Raasulissa olevat 6. Jääkärirykmentin osat. 3. D toimii Laatokan järven pohjoisrannan rajavartiona ja kaakkoisrajalla entiseen tapaan.» Käskyn loppuosassa todetaan vielä, että järjestelyiden on tapahduttava ra ja var - tio tehtävän vaarantumatta. Uudelleenjärjestelyn tuli olla valmiina 10.7. mennessä.6 Tässä näkyy tyypillinen piirre suojaamistehtävän ensivaiheista: erillistä suojajoukkotehtävää ei annettu, eikä mitään joukkoa nimetty erikseen suo jajoukoksi, vaan suojaaminen oli osa perustoimintaa. 2. ja 3. Di vi - sioo nalle annetut tehtävät kuvastavat sitä vakavuutta, millaisena vi hol lis- uhka alkukesällä 1918 koettiin.

Suojaaminen osana puolustussuunnitelmia

Sotatilan ja levottomien olojen vuoksi vuonna 1918 laadittiin puo lus - tus suunnitelmia myös Venäjää vastaan käytävää laajamittaista sotaa var - ten. Näissä suunnitelmissa keskeisenä osana oli keskittämisen suo jaa - minen. Ensimmäisen suunnittelutehtävän saivat ruotsalaiset everstiluutnantti Axel Rappe ja majuri Lars von Hejne Mannerheimilta toukokuun 7. päi - vänä 1918. Tehtävänä oli laatia yleinen ehdotus linnoituksellisista ja ty - kistöllisistä puolustusjärjestelyistä Karjalan kannakselle. Tätä kesäkuun ensimmäiselle päivälle päivättyä ehdotusta voidaan pitää ensimmäisenä itsenäisenä Suomen puolustusvoimien puolustussuunnitelmana.7

152 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 153

Rappen suunnitelma lähtee ajatuksesta, että sillä voidaan käydä sekä puolustustaistelu venäläisten hyökkäystä vastaan, että toteuttaa oma hyök käys kohti Pietaria. Suunnitelma oli siis kaksiosainen. Tut ki mus kir - jallisuudessa usein painotetaan tätä kaksiosaisuutta tasavahvana joko– tai-suun ni tel mana. Tarkasteltaessa suunnitelman ensimmäistä osaa, jossa esitetään yleisiä huomioita, kääntyy pohdiskelu pitkälti kui ten kin hyök - käysvaihtoehdon tarkasteluun. Suunnitelmassa todetaan, ettei pidä las - kelmoida ainoastaan puolustukselliseen tilanteeseen, vaan ainoastaan hyökkäyksellä voitaisiin saavuttaa ratkaisu. Varmimmin voi tai siin se koit - taa vihollisen suunnitelmat ja murtaa sen tahto hyök kää mäl lä suoraan Pietariin. Kannaksen puolustus tulisi siis suun ni tella sitä silmällä pitäen, että tavoitteena olisi hyökkäysoperaatio Pieta riin.8 Suunnitelmassa lähdetään ajatuksesta, että venäläiset hyökkäisivät en - sin Kannaksella yhden rautatielinjan, Pietari–Viipuri tai Pietari–Ki vi- niemi -suunnassa. Vihollisen hyökkäystä hidastettaisiin ja päävoimien kes kittäminen Kannakselle suojattaisiin, jonka jälkeen toteutettaisiin si - vus tahyökkäys vihollisen kylkeen. Mikäli venäläiset hyökkäisivät Pie ta - rin–Viipurin suunnassa, oma hyökkäys suunnattaisiin pohjoisesta ete - lään. Jos taas venäläisten hyökkäys suuntautuisi Pietarin–Kiviniemen suunnassa, suunnattaisiin oma hyökkäys Kivennavasta kaakkoon ja itään. Joukkojen puolustusryhmitys Kannakselle tuli suunnitella siten, että hyökkäys molemmissa suunnissa mahdollistuisi. Puolustusjärjestelyillä olisi turvattava omien voimien keskittäminen Pietarin hyökkäystä var - ten.9 Koko suunnitelma perustui omien joukkojen hyökkäykseen ryh - mittymisen suojaamiseen. Suunnitelman voidaan näin todeta olevan sekä suojaamis- että hyökkäyssuunnitelma. Pitkällisten pohdintojen ja perusteluiden lopuksi suunnitelmassa jaetaan puolustustasat kahteen linjaan: etummaiseen linjaan johon sisältyi rajalle sijoitetut etu var tio - ase mat, ja takimmaiseen linjaan. Näillä puolustuslinjoilla tähdättiin mo lempien rautatielinjojen suojaamiseen sekä idässä Laatokan rannikon puolustukseen maihinnousu-uhkaa vastaan. Lännessä oli lisäksi otettava huomioon Inon linnoituksen ja Koiviston sataman suojaaminen. Puo - lustuslinjat suunniteltiin ensisijaisesti hyökkäykselliseen tilanteeseen. Jos päädyttäisiin puhtaasti puolustukselliseen ratkaisuun, tulisi puo lus tus - linja suunnitella taaemmaksi ja hyödyntää paremmin Vuoksen tarjoama luonnon este.10 Edellä mainittuihin asemiin suunniteltiin kaksi ryhmitysvaihtoehtoa.

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 153 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 154

Ensimmäinen, vaihtoehto A oli keskityksen suojaamiseen tarkoitettu ryhmitys ja toinen, vaihtoehto B puolustus-hyökkäysvaihtoehto. Suun - nitelmassa ei nimetty vaihtoehtoihin vielä joukkoja, vaan niissä laskettiin joukkotarpeita. Olihan suunnitelma vasta tarkoitettu ehdotukseksi, jon - kinlaiseksi kaavailuksi jatkosuunnittelua varten. Näyttää siltä, että ryh - mitysalueet ja -tarpeet on suunniteltu tarkasti itse paikalla, sillä suun ni -

Rappen suunnitelma. Lähde: Rappen suunnitelma, 1.6.1918, YE Os Ia, R-82/15, Kansallisarkisto.

Rappe’s plan. Source: Rappen suunnitelma, 1.6.1918, YE Os la, R-82/15, National Archives.

154 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 155

telmassa lasketaan komppanioita, pattereita, konekiväärejä ja tykkejä, ei varsinaisia joukkokokonaisuuksia kuten pataljoonia tai ryk menttejä. Ryhmitysvaihtoehdossa A etuvartioasemiin suunniteltiin ryh mi tet tä - vän kahdeksan komppaniaa ja kuusi kenttätykkiä eli vajaa jal ka vä ki ryk - mentti ja noin kolmannes kenttätykistöpatteriston voimasta, ja pää ase - maan yhteensä 54 komppaniaa, 56 kenttätykkiä ja 10 raskasta kent tä- tykkiä eli kaksi divisioonaa sekä noin vahvennettu kent tä tykis tö ryk - mentti.11 Määrällinen painopiste ryhmityksessä oli keskellä ja poh joi sessa eli vasemmalla.12 Painopiste on ymmärrettävä, kun val mis tau duttiin hyök käämään pohjoisesta, Itä-Kannaksen suunnasta ve nä läis ten sivus - taan tai selustaan. Ryhmitysvaihtoehdossa B suunniteltiin etuvartioasemiin sama määrä joukkoa kuin A:ssa. Pääasemaan suunniteltiin 118 komppaniaa ja 104 kent tätykkiä sekä 16 raskasta kenttätykkiä eli vajaat neljä ja puoli di vi - sioo naa ja vähän yli kaksi kenttätykistörykmenttiä. Myös vaihtoehdossa B painopiste oli keskellä ja vasemmalla.13 Rappen suunnitelmassa suojajoukkotarpeeksi oli siis suunniteltu noin kah den divisioonan ja vahvennetun tykistörykmentin voimat ja pää jouk - ko tarpeeksi noin neljä ja puoli divisioonaa sekä kaksi ja puoli ty kis tö ryk - menttiä14. Suunnitelmasta ei ilmene, perustuvatko jouk ko mää rät to del - lisiin olemassa oleviin joukkoihin, vai ovatko ne puhtaasti tar ve las kelmia. Mikäli Mannerheimin suunnitelma yhdeksästä di vi sioo nas ta olisi to teu - tunut, olisi Rappen laskelmien mukaisiin joukkomääriin kyetty vas taa - maan. Yhdeksän divisioonan sodan ajan armeijassa, saati suun nit te lu - hetkellä olemassa olevasta kuuden divisioonan ko ko nais mää rästä kahden divisioonan varaaminen suojajoukoksi Karjalan kan nak sel le oli mer kit - tä vä määrä. Tämäkin kertoo Kannaksen merki tykses tä uhan alai simpana suuntana. Aivan kuten tie dus telukatsauksissa ja muissa arvioissa esi tet - tiin. Everstiluutnantti Rappen suunnitelma ei koskaan tullut voimaan, sillä samaan aikaan myös saksalaiset olivat alkaneet laatia Kannakselle puo- lus tussuunnitelmaa ja saksalaiskausi Suomen puolustusvoimissa oli al ka - massa. Myös saksalaisten suunnitelma tähtäsi Karjalan kannaksen lin - noittamiseen. Tämä suunnitelman päävastuullisen, eversti Otto von Bran densteinin mukaan Brandensteinin suunnitelmaksi nimetty tie dus - te lutyön tulos oli hyvin seikkaperäinen sisältäen tarkat ryhmi tys suun ni - telmat, joukkomäärät ja jopa ohjeita joukkojen toi min nas ta.15 Suun ni -

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 155 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 156

tel man laajempaa merkitystä ei Brandensteinin sel vityksestä ole kui ten - kaan tulkittavissa, koska siinä käydään heti hyvin yksityiskohtaiseen tarkasteluun ilman selventävää johdantoa tai alus tusta. Laajemman mer - kityksen selvittämiseksi on perehdyttävä Itämeren Divisioonan teh tä - vänantoasiakirjaan, 20. toukokuuta 1918 päivättyyn Karjalan kannaksen linnoittamista koskevaan muistioon16. Itämeren Divisioonan komentajan, kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin allekirjoittama muistio linjasi selkeästi puolustussuunnitelman tavoitteet toimien samalla hyvin yksityiskohtaisena ohjausasiakirjana. Tiedusteltavien puolustuslinjojen ja niihin kuuluvien linnoitteiden avul la varauduttaisiin Laatokan ja Suomenlahden välillä tapahtuvaan hyökkäykseen, mutta valmistauduttaisiin samalla omaan Pietaria vastaan suunnattavaan hyökkäykseen. Puolustuksessa tai omaan hyökkäykseen valmistauduttaessa linnoitettavilla puolustusasemilla suojattaisiin Suo - men armeijan keskittäminen Kannakselle. Suunnitelmassa oli siis otet ta - va huomioon sekä puolustuksellinen että hyökkäyksellinen toi min ta - vaihtoehto. Puolustustasoja oli tiedusteltava kolme.17 Rajan ja en sim - mäi sen puolustustasan välinen alue määriteltiin etualueeksi, jossa käy - tävällä taistelulla tuli saavuttaa ajanvoitto ryhmittymiseksi ensim mäi selle puolustustasalle. Tiet, rautatiet ja tärkeät kohteet syvyydessä oli suljettava ja etualueen etuosa rajalla oli suljettava estetöin. Itäinen lohko Raudusta Valkjärvelle määrättiin ensimmäiseksi päätaistelualueeksi ja hyökkäyksen sillanpääksi ratalinjan Käkisalmi–Pietari Vuoksen ete lä puo lella Ki vi nie - mi. Puolustusjärjestelyt tuli suunnitella kuutta di vi sioo naa varten, jotka suunniteltiin ryhmitettävän ensimmäiselle puolustustasalle. Saksalaiset olivat tietoisia Rappen saamasta tehtävästä. Niinpä heidän käskettiin olla yhteydessä Rappeen tämän suunnittelutyön vaiheen ja sen het kis ten tu - losten sel vit tä mi sek si.18 Brandensteinin suunnitelma tuli siis kä sit tä mään edellytykset suo jaamiseen, pääjoukkojen puolustukseen ja Pietariin teh - tävän hyök käyk sen lähtöasemille. Suunnitelma saatiin valmiiksi 17. heinäkuuta ja siitä tuli hyvin yk si - tyis kohtainen ja laaja. Suunnitelma piti sisällään yhteensä 12 lukua. Tar - kasta ohjauksesta huolimatta suunnitelma sisälsi kuitenkin vain yhden puolustustasan, joka noudatteli pääpiirtein suunnittelutehtävässä an - nettua ensimmäistä puolustustasaa. Myös pääjoukkojen määrä poik kesi suunnittelutehtävästä. Kuuden sijaan Kannakselle suunniteltiin ryh - mitettävän kolme divisioonaa rinnan. Suojaamistehtävään liittyen suun -

156 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 157

Brandensteinin suunnitelma. Lähde: YE Os Ia 1918, R-82/15, Kansallisarkisto.

Brandenstein’s plan. Source: YE Os la 1918, R-82/15, National Archives.

nitelma sisälsi ryhmitysalueet, ohjeet ja laskelmat joukkotarpeesta etu - joukkojen lohkonkomentajille, eli suojajoukkojen komentajille. Suo jaa - van etujoukon tehtävinä oli vihollisen tiedustelu rajalla ja tie dus te lu - tietojen välittäminen sekä vihollisen viivyttäminen. Suunnitelmassa Kannaksen etualue jaettiin kolmeen lohkoon: Uudenkirkon lohko, Ki -

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 157 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 158

Oma toiminta Joukkojen Puolustustasa/ Suojaavien määrä -tasat joukkojen määrä

Rappen 1. Suojaaminen– n. 6 divisioonaa Etummainen linja: 2 divisioonaa ja suunnitelma puolustus Raivola–Kivennapa– tykistörykmentti Lipola–Sirkiänsaari– 2. Hyökkäys Metsäpirtti vihollisen kylkeen Pietari–Viipuri- Takimmainen linja: radalle tai Kipinolanjärvi– Pietari–Kiviniemi- Valkjärvi–Rautu– radalle Taipale–rannikon- puolustus 3. Hyökkäys Pietariin Puolustuksellinen vaihtoehto: Kipinolanjärvi– Valkjärvi–Punnus- järvi–Vuoksi

Brandensteinin 1. Suojaaminen– 3 divisioonaa Kipinolanjärvi– n. 2 rykmenttiä suunnitelma puolustus Kuolemajärvi– Uudenkirkon, Muolaan maantie– Kivennavan 2. Hyökkäys Punnusjärven ja Raudun Pietariin pohjoisranta– lohkoille Vuoksi–Sakkola– Taipale

Rappen ja Brandensteinin suunnitelmien pääkohdat.

ven navan lohko ja Raudun lohko.19 Suojajoukkolohkokäytäntö, joka myö hemmin talvisodassa toteutui, sai alkunsa siis jo vuonna 1918, joskin lohkojen määrä ja sijainti tulivat muuttumaan. Kullekin lohkolle las - kettiin tarvittavan vajaan kahden pataljoonan voimat, jotka koostuisivat jalkaväkipataljoonasta ja kevyistä joukoista eli polkupyöräkomppanioista ja ratsuväkieskadroonista.20 Uudenkirkon lohkon osalta ei jouk ko tar ve - laskelmaa ole esitetty, mutta jos tarve oli sama kuin Kivennavan ja Rau - dun lohkoilla, voidaan koko Kannaksen suojajoukkotarpeeksi laskea yhteensä noin kaksi rykmenttiä. Brandensteinin suunnitelma realisoitui elokuussa, jolloin 2. Di vi sioo - nalle määrättiin suunnitelman mukainen linja puolustuslinjaksi.21 Tästä eteenpäin puolustussuunnittelu Kannaksella toteutui käskettyyn puo - lus tusasematasaan pohjautuen. Brandensteinin suunnitelma oli hyvin samanhenkinen kuin Rappen suunnitelma. Molemmissa val mis tau dut -

158 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 159

tiin ottamaan vastaan hyökkäys ja suojaamaan pääjoukkojen kes kit tä - mi nen pääasemaan, jonka jälkeen valmistauduttiin hyökkäämään kohti Pietaria. Saksalaisessa suunnitelmassa painotettiin enemmän myös puo - lustuksellista vaihtoehtoa. Pääjoukkojen liikekannallepanon ja pää ase - maan keskittämisen suojaaminen oli molemmissa suunnitelmissa kaiken toiminnan lähtökohta, ikään kuin perustaistelumenetelmä, jolla toiminta aina aloitetaan.

Rajan suojaaminen Laatokalta Lappiin

Vapaussodan kuluessa ja sen päätyttyä pelättiin Laatokan pohjoispuolella rajan yli Itä-Karjalaan paenneiden punaisten hyökkäävän Suomeen yh - dessä venäläisten bolševikkien kanssa. Rajan vartiointi jäi aluksi suo je - lus kun tien ja vapaaehtoisretkikuntien vastuulle. Ainoastaan Kar ja lan kannakselle ja Laatokan Karjalaan riitti vakinaisen väen voimaa.22 Ensimmäiset rajan suojaamisjärjestelyt toteutettiin jo ennen puo lus - tus voimien uudelleen järjestelyä toukokuun kuluessa. Toukokuinen Pää - ma jan muistio linjaa rajan suojaamisjärjestelyt siten, että Kannaksen suojaamisesta vastasi Itäarmeija, Laatokan puolustuksesta vastasi kap - tee ni luutnantti Yrjö Roos pienellä alusosastolla, Laatokan poh jois puo - lei sen maarajan valvoi Hiitolanjoelta Repola–Nurmes-tasalle Ryhmä Sihvo 1. ja 2. Karjalan Rykmentillä sekä rajan pinnan suojeluskunnilla, ja Repola–Nurmes-tasalta aina Lappiin saakka suojeluskuntapiirit ja osasto Wallenius. Repola–Nurmes-tasalta Oulu–Kajaani-linjalle vastasi Ka jaa - nin piiripäällikkö. Tästä pohjoiseen tasalle Kemi–Lapin eteläraja vastasi kapteeni Kurt Martti Walleniuksen johtama vapaaehtoisosasto. Wal le - niuksen pohjoispuoleisesta alueesta sisältäen Ruotsin ja Norjan rajan vastasi Pohjolan piiripäällikkö.23 Eversti Aarne Sihvo oli saanut en sim - mäi sen käskyn asiasta jo toukokuun alussa, 5.5. Siinä hänelle käskettiin välirajat, johtoon otettavat joukot ja yleiseksi tehtäväksi rajan suo jaa mi - nen. Rajaa ei saisi ylittää. Ohjeliitteessä häntä kehotettiin ryhtymään pikaisiin toimenpiteisiin, kunnes puolustus olisi toisin järjestetty. Rajalla olevat joukot tuli organisoida pataljooniksi sekä oli ryhdyttävä »väli - aikaisiin vahvistustöihin» erityisesti todennäköisissä vihollisen hyök käys - koh dissa.24 Ryhmä Sihvon nimi muuttui toukokuussa Karjalan Divisioonaksi,

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 159 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 160

jon ka komentajana toimi edelleen eversti Sihvo. Hänen johdossaan säi - lyi vät myös rajavartio-osastot, jotka nimettiin toukokuun lopussa Kar - ja lan Divisioonan I, II ja III Rajavartiostopataljoonaksi ryh mi tys - alueinaan Salmi, Suojärvi ja Joensuu. Pataljoonat säilyivät Sihvon ko men nossa myös 3. Divisioonan perustamisen jälkeen.25 Päämajan muistion sisältämät asiat käskettiin Sihvolle, Walleniukselle ja piiripäälliköille 27.5. Muistiossa korostettiin tehokasta väylien ja teiden sulkemista. Niissä myös korostettiin puolustuksessa pitäytymistä. Mie hi - tystä voitiin täydentää vapaaehtoisrekrytoinnilla.26 Suojaaminen ja rajan vartiointi järjestettiin siis varsin nopeasti vapaussodan päätyttyä. Haas - teena oli joukkojen riittävyys. Kannakselle ja Laatokan Karjalaan jouk - ko ja riitti, mutta Laatokan pohjoispuolelta Lappiin ulottuvalla rajalla joukkoja oli selvästi vähemmän. Kuten aiemmin mainittiin, osaksi pohjoisen rajan vartioinnista vas ta - sivat vapaaehtoisretkikunnat. Esimerkiksi Walleniuksen johtama Kuu sa - mosta Oulankaan suunnannut yli 1000 miehen osasto ryhmittyi jo tou - kokuun alussa edellä mainituilla käskyillä suojaamaan rajaa Ka jaa nin suojeluskuntapiirin pohjoispuolelle saaden käskyn muiden ra jan suo ja - osastojen kanssa pidättäytyä defensiivisessä rajan puo lustuk ses sa, siis pysytellä omalla puolella rajaa.27 Walleniuksen osasto ret ki kun tana ha - jo tettiin heinäkuun alussa ja siitä muodostettiin Sallan Rykmentti. Hei - näkuun kuluessa se muutettiin kolmeen alaryhmään jae tuksi Lapin I rajavartiopataljoonaksi, joka vastasi rajan valvonnasta Nor jan rajalta Suomussalmen pohjoisrajaan saakka.28 Everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmin retkikunta vastasi Suomussalmen ja Kuh mo nie men alueen rajan vartioinnista heinäkuusta 1918 alkaen.29 Suojaaminen tapahtui etu pai - noisesti retkikunnan ollessa tuohon aikaan vielä ryhmit ty nee nä Uhtualla. Retkikunta vetäytyi 10.9. Vuokkiniemeen ja palasi Suomen puolelle Hyryssä, Suomussalmen eteläpuolella lokakuun en sim mäi sellä viikolla ryhmittyen rajalle muutamaksi viikoksi vartioimaan ra jaa, kunnes se hajotettiin myöhemmin lokakuussa ja korvattiin muilla joukoilla.30 Rajan yli itään hyökänneiden vapaaehtoisretkikuntien merkitys poh - joi sen itärajan suojaamisessa painottui vapaussodan aikaan, erityisesti maaliskuun loppupuolelta huhtikuulle, jolloin niiden tehtävänä oman etenemisen pysähdyttyä oli estää punaisten apuvoimien tulo Suomen puolelle ja siten samalla suojata valkoisen armeijan selusta.31

160 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 161

Karjalan kannas ja Laatokan Karjala painopisteeksi, pohjoisessa rajavalvontaa – suojaus vakiintuu

Karjalan kannaksella 2. Divisioona ryhmitti kesäkuun alun käskyn mu - kaisesti rykmenttinsä rajalle. Aluksi valvottiin vain keskeisimpien lii ken - ne väylien kuten teiden ja rautatielinjojen suunnat, mutta hei nä kuun lopulla rykmentit ryhmittyivät rajalle pääosillaan. Myös paikalliset suojeluskunnat osallistuivat rajan valvontaan.32 Divisioona laati puo lus - tusjärjestelyistä alajohtoportailleen käskyluonnoksen 19.7. Luonnoksessa suunniteltiin ryhmittymistä usealle viivytystasalle. Siinä myös annettiin yksityiskohtaisia ohjeita viivytystaistelun toteuttamisesta. Todettiin muun muassa, että pienten vihollisvoimien eteneminen oli pysäytettävä, mutta suurempien joukkojen hyökätessä oli vetäydyttävä tukikohdasta toiseen. Tätä luonnosta ei kuitenkaan päästy toteuttamaan, vaan sen si - jaan ryhmityttiin aiemmin mainitusti lähes koko vahvuudella rajan pin taan.33 Divisioona oli suunnitellut puolustuksensa lyhytkestoiseksi ja joustavaksi viivytystehtävineen. Reino Arimo tulkitsee luonnoksen en - sim mäiseksi suojajoukkojen toimintasuunnitelmaksi34. Tähän näke myk - seen voitaneen yhtyä. Vaikka Vienan Karjalan vastaisella rajalla tilanne oli vuonna 1918 le - vot tomin, nähtiin puolustusvoimien uhka-arviossa painopisteeksi silti Karjalan kannas ja Laatokan Karjala. Itärajan valvonta Laatokan poh - joispuolella katsottiin enemmänkin poliisiluontoiseksi tehtäväksi, jossa riittäisi rajan yli johtavien väylien valvonta ja erilaisten paikallisten le - vot to muuksien, kuten tihutöiden ja rosvojoukkioiden suitsiminen ja estäminen. Sota-asiaintoimituskunnan järjestelytoimiston päällikkö, majuri Erik Heinrichs totesi marraskuussa puolustusvoimien ke hit tä - mis vaiheita tarkastelevissa muistiinpanoissaan riittävän rajavalvonnan nähtävän poliisitehtäväksi, ja jos henkilöstövahvuutta tarvittaisiin ra ja - vartiostoille lisää, olisi henkilöstö koottava vapaaehtoisteitse.35 Pienet henkilöstövahvuudet johtuivat siitä, että nähtiin maan puolustuksen ulkoista vihollista ja myös sisäisiä selkkauksia vastaan vaarantuvan, mi - kä li vakinaisen väen joukkoja sidottaisiin rajan vartiointitehtäviin pit - källe maarajalle. Tämän vuoksi asetettiin erillisiä rajavartiopataljoonia, joita sittemmin henkilöstön osoittauduttua liian vähäiseksi täydennettiin vanhemmilla ikäluokilla.36 Tämä perustelu kertoo Kannas- ja Laatokan Karjala -pohjaisesta painopisteajattelusta.

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 161 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 162

Koko 1920- ja 1930-luvulla vallinnut käsitys Laatokan poh jois puo - leis ten alueiden toissijaisuudesta ja vähäisestä uhasta muodostui jo vuon - na 1918. Yleisesikunta laati marraskuussa eduskunnan sota-asiain va lio - kunnan kokousta varten mietinnön puolustusvoimien tehtävistä itärajan puolustuksessa. Mietinnössä pohdittiin vihollisen kes kit tä mis mah dol - lisuuksia ja ennen kaikkea keskittämisen nopeutta Laatokan poh jois - puolisilla alueilla. Suurten joukkojen keskittäminen Muur man nin ra - dalta harvoja teitä pitkin Suomen rajalle todettiin olevan mah do ton ta toteuttaa nopeasti ja huomaamattomasti. Se ei ensinnäkään jäisi huo - maa matta, ja toiseksi se antaisi hyvin aikaa omien joukkojen kes kit tä - miselle pohjoiseen.37

Painopisteessä rauhallista, sivusuunnassa taistellaan – uhka-arvio ja todellisuus

Tarkasteltaessa vuoden 1918 suojaamiseen liittyviä ratkaisuja koko Ve nä - jän vastaisella rajalla laadittiin vihollistilannekuvasta sekä loogisia että osin epäloogisiltakin vaikuttavia johtopäätöksiä ja perusteluita. Tie dus - te lun viikkokatsauksista on hahmotettavissa aikalaisten näkemys ti lan ne - kehityksestä. Niistä on nähtävissä, miten Kannaksen venäläisten pu na - joukkojen määrä väheni suuresti elokuun lopulta alkaen, kun pai no piste luotiin entente-voimien pysäyttämiseen Muurmannin radalla. Vä him - millään Kannaksella oli punaista venäläisvoimaa katsausten mu kaan alle 2000 miestä syyskuun loppupuolelta lokakuun alkuun. Lo ka kuussa mää - rä alkoi taas kasvaa. Samalla esitettiin heinäkuun lopulta alkaen tie dus - te lu tietoja Vienan Karjalan aktivoitumisesta, mikä lopulta lokakuussa johti taisteluihin Kantalahden ja Rukajärven välisellä alueella sekä rajan takana että rajan pinnassa.38 Jossain määrin on siis tulkittava risti rii tai - seksi kokonaiskäsitys pohjoisen itärajan vähämerkityksisyydestä ja uh - kaavasta kaakkoisrajasta. Miksi pohjoisten rajavartiopataljoonien toi - mintaa luonnehdittiin poliisiluontoisiksi, kun nähtiin toiminnan ak ti voi - tuminen rajan takana ja sen pinnassa? Yleisesikunta pohti esi merkiksi 10.8. aktiivisesta tiedustelusta päätellen mahdollista enten te-voimien vahvaa hyökkäystä Muurmannin radalta Suomen Kar ja laan39. Kuun lo - pulta alkaen vihollisen toiminta entente-voimien tu ke ma na aktivoituikin vahvasti huipentuen lokakuussa suoranaisiin taisteluihin, jotka johtivat

162 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 163

Itä-Karjalaan tunkeutuneen va paa eh toisret ki kunnan, kapteeni Toivo Kuisman johtaman Osasto Kuisman40 ve tä mi seen Suomen puolelle Hy - ryssä (nyk. Hyrynsalmella).41 Yleis esi kun nan tilannearvio ei siis jäänyt pelkäksi pohdinnaksi. Edellä mainitulla elokuun 10. päivän käskyllä 2. ja 3. Divisioona saivat puolustustehtävän hyökkäysuhkaa vastaan: 3. Divisioonan tehtävänä oli varmistaa maaraja Laatokasta Kuopio–Oulu–läänirajalle asti py säyt tä - mäl lä vihollisen hyökkäys. 2. Divisioonan tehtäväksi tuli maarajan Suo - men lahti–Laatokka varmistaminen ja vihollisen hyökkäyksen tor jun ta tiedusteltua puolustuslinjaa vastaan.42 Voidaan pohtia, oliko an net tu teh - tävä tavanomainen puolustustehtävä, vai voidaanko se tulkita suo ja - joukkotehtäväksi. Haasteen tulkinnalle aiheuttaa yleistilanteen kak si ja - koisuus: ei ollut käynnissä laajamittaista sotaa jatkuvine tais te lui neen, mutta joukot eivät myöskään olleet rauhanaikaisessa kou lu tus ryh mi - tyksessä varuskunnissaan, vaan ryhmittyneenä valvomaan raja-aluetta. Nopeasti tulkittuna tehtävät voidaan nähdä sanamuotojen perusteella puolustustehtäviksi, mutta toisaalta divisioonat olivat vah vuu deltaan juuri valmistuneen uudelleenjärjestelyn mukaisesti rauhan ajan ko koon - panoissa. Ne siis valmistauduttiin tarvittaessa lii ke kan nal le panossa täy - dentämään sodan ajan vahvuuteen. Tämä tosiasia kääntää kin toiminnan luonteen suojaamistoiminnan suuntaan: rajalle ryh mittyneet 2. ja 3. Divisioona torjuisivat tarvittaessa vihollisen hyökkäyk sen alueillaan, ja jos tilanne pahenisi, valmistauduttaisiin täy den tä mään lii ke kan nal le - panolla divisioonat sodan ajan vahvuuteen. Olemassa olevien joukkojen näkökulmasta tehtävä voidaan tulkita puo lus tus tehtäväksi, mutta lii ke - kannallepanoa harkittaessa kyseessä oli suo ja jouk ko tehtävä.

Rajan suojaaminen jäntevöityy – käskyjä ja järjestelyitä

Divisioonat olivat ryhmittyneet uudelleenjärjestelyyn liittyen omille vastuualueilleen ja niiden tehtäväkenttä ja tilanne alkoivat vakiintua. Rajan valvonta Laatokan pohjoispuolelta Norjan rajalle saakka oli sen si jaan vielä sekavaa ja keskeneräistä. Tähän tilanteeseen tuli käänne syys - kuun alusta alkaen, jolloin johtosuhteita, organisaatioita ja vas tuu alueita järjesteltiin uudelleen. Pohjoisen itärajan eli Laatokan poh jois puo lel ta Ylä-Lappiin ulottuvan rajan rajavartiopataljoonat jär jes tettiin kahteen

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 163 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 164

ryhmään: Ryhmä Sortavalaan ja Ryhmä Lappiin. Ryhmä Sortavalaan tuli kuulumaan kolme pataljoonaa ja Ryhmä Lappiin neljä pataljoonaa. Ryh - mä Sortavalan vastuualue ulottui Laatokasta Kuo pion ja Oulun läänien rajalle, jonka pohjoispuolinen alue aina Norjan rajaan saakka oli Ryhmä Lapin aluetta. Ryhmä Lappi määrättiin suoraan ylipäällikön alaiseksi ja Ryhmä Sortavala 3. Divisioonan alaiseksi.43 Pian Ryhmä Lapin osalta annettiin täydentävä käsky, jolla ryhmä pie nen net tiin kak si pa tal joo nai - seksi. Tällöin joukon vahvuus putosi noin puoleen. Ryhmien väliraja säi - lyi samana.44 Kannaksella tilanne säilyi venäläisjoukkojen määrän vaihtelusta huo - li matta rauhallisena. 2. Divisioona oli edelleen elokuun lopulla pitänyt kaikki rykmenttinsä ryhmittyneenä pääpuolustuslinjalle Muurila–Muo - laanjärvi–Vuoksi–Suvanto–Taipale-tasalle, jossa painopiste asetettiin Muurilan–Vuoksen alueelle. Alueen läpi johtivat keskeisimmät tiet ja Pie - tarin–Viipurin rautatie. Läntisimmän rykmenttinsä, Karjalan Kaartin Ryk mentin divisioona oli käskenyt ryhmittyä pääosillaan etum mai sim - mal le linjalle. Divisioonan reserviksi oli varattu keskimmäisen rykmentin yksi pataljoona. Vaikka Kannaksen venäläisten punajoukkojen määrä oli laskusuunnassa, niitä oli tiedustelutietojen mukaan elokuun toiseksi vii - meisellä viikolla vielä 12000 miestä.45 Vaikka tiedetään, ettei venäläisten hyök käystä Kannaksen suunnasta tapahtunut, on divisioonan ja Yleis - esikunnan huoli venäläisjoukkojen määrän johdosta Kannaksella ym - mär rettävää. Tämä selittänee divisioonan vahvan ryhmityksen Karjalan kannaksella. Rajan taktisen suojaamisen tueksi Yleisesikunta päätti syys - kuun 19. päivänä muodostaa Kannakselle 2. Divisioonan johtoon ra ja-

Johtosuhde Kokoonpano Vastuualue

Ryhmä Lappi Ylipäällikön 2 pataljoonaa Oulun läänin alainen eteläraja– Norjan raja

Ryhmä Sortavala 3. Divisioona 3 pataljoonaa Laatokka– Oulun läänin eteläraja

Terijoen rajavartiopataljoona 2. Divisioona 6 komppaniaa Karjalan kannas

Rajavartiojoukot syksyllä 1918.

164 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 165

var tiopataljoonan. Pataljoona, jonka nimeksi tuli Terijoen Ra ja var tio - pataljoona, päätettiin perustaa kuusikomppaniaiseksi ja ryhmittää se ra - jalle. Pataljoona ryhmittyi lokakuun loppupuolella ja alkoi kolmen komp panian voimin vartioida rajaa noin 20 kilometrin matkalla. Al ku - haas teista johtui, että sillä ei voima vielä riittänyt rajan valvontaan koko leveydeltä, minkä vuoksi 2. Divisioona joutui tukemaan sitä kah della pa - taljoonalla taktisen rajan varmistamisen kustannuksella.46 Di visioonan teh tävänä säilyi siis edelleen rajan taktinen suojaaminen. Ra ja var tio pa - taljoonan tehtäväksi tuli valvoa rajalinjaa estäen luvattoman ra j a lii ken - teen. Nyt rajan suojaukseen muodostui Kannaksella kaksi ker rosta: ra ja - vartiotoimintaa harjoittava rajavartiopataljoona sekä taaemmak si, suun - ni tellulle pääpuolustuslinjalle ryhmittyneet divi sioo nan var si naiset jou - kot. Kolmas Divisioona käski alajohtoportailleen järjestelyt rajan suo jaa - mi sesta ja vartioinnista 28.elokuuta. Käsky antoi selkeät perusteet Sor ta - valan Ryhmän muodostamiselle, mutta antoi myös tehtävät, selvitti joh - tosuhteet sekä ohjeisti rajan suojaamisen. Tarkasteltaessa käskyn si säl töä voidaan sen todeta olevan Sortavalan Ryhmälle paitsi rajavartiokäsky, myös suojajoukkokäsky. Uudet rajansuojapataljoonat muodostettiin asevelvollisista, ja ne koot tiin Sortavalassa, Värtsilässä ja Joensuussa. Pataljoonat ryhmitettiin aluksi Salmiin (I P), Suojärvelle (II P) ja Pielisjärvelle (III P), joista ne syksyn ja alkutalven aikana siirrettiin Sortavalaan, Joensuuhun ja Po ra - jär velle sekä Repolaan. Pataljoonat saivat tehtäväkseen valvoa rajaa kaik - kien teiden ja polkujen alueella partioimalla ja valvontapaikoin. Jokaisella pataljoonalla tuli olla reservinä komppania ja jokaisella komp panialla joukkue. Pääteiden suuntien ryhmitykset tulivat olla tais telu ky kyi siä si - ten, että ne kykenisivät hidastamaan vihollisen hyökkäystä. Ryhmitys ja toiminta oli suunniteltava siten, että vihollista kyet täisiin viivyttämään kolmen vuorokauden ajan 3. Divisioonan päävoimien keskittämiseksi ja ryhmittämiseksi puolustusasemien taakse.47 Vaikka Sortavalan Ryhmä oli rajavartiotoimintaan suunniteltu, sitä val mis tau duttiin käyttämään eri tavalla kuin Kannakselle perustettua Terijoen Rajavartiopataljoonaa. Sortavalan Ryhmä oli suojajoukko, kuten sille käsketty tehtävä antaa ymmärtää, kun taas Terijoen Ra ja var tio patal joona toteutti pe rin tei - sempää rajavartiointia. Terijoen Ra ja var tio pa tal joona oli suunniteltu kuusikomppaniaiseksi pa tal joo naksi, kun Sortavalan Ryh mään kuului kolme pataljoonaa.

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 165 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 166

Pohjoisen itärajan rajanvalvonta- ja suojaamistilanteen sekavuutta sel - vensi Lapin Ryhmän muodostaminen. Laatokan ja Kannaksen alueen tilanteeseen verrattuna pohjoisen itärajan tilanteen mo ni vi vah tei sem - mak si teki rajan takana toimivat vapaaehtoisretkikunnat. Ne toisaalta suojasivat rajaa vihollisen syvyydessä, mutta samalla toiminnallaan akti - voivat rajantakaisia, entente-voimien tukemia punaisia. Uhtualla toi mi - neen Kuisman retkikunnan johdosta Lapin Ryhmän II Pa tal joonan vas - tuualue sijaitsi rajan itäpuolella Vuonnisesta Tuntsan län sipuolelle. 48 Ret kikunta vetäytyi 10.9. Vuokkiniemeen, jonne myö hemmin suuntautui punaisten hyökkäys aiheuttaen retkikunnan lo pul li sen vetäytymisen Suomen puolelle lokakuun alussa ja ha jot ta mi seen 10. lokakuuta.49 Myös Repolan alueella oli toiminut pieni suo ma lai nen retkikunta, joka oli lähetetty sinne kesän aikana paikallisten pyynnöstä suojaamaan pai kal - lis väestöä. Vuokkiniemeen kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen alkoi Re - po lan suuntakin olla uhattuna. Tähän rea goitiin käskemällä 23. syys - kuuta 3. Divisioonaa lähettämään viipymättä joukkoja Sortavalan Ryh - mästä Repolaan, vastuualueensa pohjoisrajalle, jonne III Pataljoonan osat ryhmitettiin lokakuun kuluessa.50 Seuraavana päivänä annetulla yli - päällikön käskyllä Repolan retkikunta siirrettiin 3. Divisioonan johtoon ja käskettiin hajottaa.51 Myös vastuualueen rajalla, 3. Divisioonan alueella työnnettiin suojaamisosa rajan toiselle puolelle. Tie dustelun viik ko kat - sausten mukaan vihollisen toiminta oli ak ti voi tu mas sa Repolan ja Uh - tuan välillä.52 Marraskuun 18. päivänä kaikkia rajan taakse ryhmittyneitä joukkoja käskettiin ryhmittymään Suomen ja Venäjän rajalinjalle.53 Pohjoisella itärajalla rajan suojaaminen muodostui viimeistään edellä mainitun käs - kyn jälkeen perinteiseksi rajavartiostotoiminnaksi. Retkikuntien ve täy- dyttyä Suomen puolelle varsinaiset taistelut käytännössä loppuivat. Raja- alueet eivät kuitenkaan täysin rauhoittuneet, vaan levottomuudet jat kui - vat erilaisena rikollisuutena, kuten salakuljetuksena ja rosvoiluna. Ret ki - kuntien palaaminen Suomen puolelle ei merkinnyt silti Itä-Karjalan retkien täydellistä päättymistä, vaan toiminta jatkui vuonna 1919 osana heimosotia vielä 1920-luvun alkuun asti. Vapaaehtoisretkikuntien toi - minnan linkittyminen rajan suojaukseen voitaneen kuitenkin tässä yhtey dessä todeta päättyneeksi. Kun vapaaehtoisretkikunnat oli ajettu Itä-Karjalasta Suomen puolelle, vähentyi ententen tukemien punaisten uhka selvästi. Syys–lokakuun tais -

166 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 167

teluiden tarkoitus oli nähtävästi ollut häätää retkikunnat Suomen puo - lel le. Tähän viittaa viikkokatsauksista ilmenevä tilanteen rau hoit tu mi - nen sekä joissakin asiakirjoissa mainitut arvelut asiasta. Osa punaisista joukoista vetäytyi tietojen mukaan takaisin Muurmannin radan alueelle osan jäädessä vielä Suomen rajan taakse.54 Tilanne rauhoittui punaisten uhan osalta, mutta uudet uhat tulivat tilalle loka–marraskuun aikana. Uut ta uhkaa pidettiin niin merkittävänä, että se sai aikaan lähes lii ke - kan nal lepanon marraskuussa.

Kansainvälinen tilanne kohottaa valmiutta

Marraskuun toinen viikkokatsaus ajalta 8.–15.11. toi esiin uhan pu nais - ten venäläisten joukkojen hyökkäyksestä Suomeen. Katsauksessa vii ta - taan Saksan ja Venäjän diplomaattisuhteiden katkeamiseen.55 Vaikka pu - nai sia joukkioita oli edelleen Suomen rajan pinnassa ja le vot to muuk sia ilmeni, kohdistui Suomeen tiedustelun mukaan nyt ensi kertaa vakava hyökkäyksen uhka venäläisten joukkojen taholta. Saksa katkaisi diplomaattisuhteet Venäjään lokakuun lopulla juuri en - nen tulevaa vasemmiston vallankumousta Saksassa. Syynä tähän oli ve- nä läisten harjoittama vallankumousagitointi.56 Venäjän neu vos to hal li - tus taas irtisanoi Saksan ja Venäjän välisen maaliskuussa allekirjoitetun Brest-Litovskin rauhansopimuksen marraskuun 13. päivänä. Saksa oli teh nyt ympärysvaltojen kanssa aselevon kaksi päivää aiemmin. Rau han - so pi muksen irtisanomisen jälkeen punaiset joukot saivat käskyn marssia aiemmin saksalaisten valtaamille alueille, joilta Saksa oli alkanut vetäytyä. Marraskuun 22. päivänä punaiset joukot hyökkäsivätkin kohti Narvaa vallaten kaupungin viikkoa myöhemmin.57 Virossa ja vähän etelämpänä hyökättiin kohti Keski-Eurooppaa koettaen saada sinne yhteys sekä sol - miakseen samalla kauppayhteydet länteen. Suomi sen sijaan tuli jää mään painopistesuunnasta sivuun.58 Suomeen ei näin ollen kohdistunut kovin suurta hyökkäyksen uhkaa. Tätä eivät kuitenkaan aikalaiset tienneet, vaan venäläisten hyökkäys koettiin suureksi uhaksi myös Suomen suun - nalla. Uhkaan reagoitiin valmiutta kohottamalla ja liike kan nal le pa no jär jes - te lyiden tarkastamisella. Lokakuun 30. päivänä annettiin käsky, jossa poliittiseen tilanteeseen viitaten ennakoitiin mahdollista lii ke kan nal le -

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 167 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 168

panoa. Käskyllä määrättiin liikekannallepanojärjestelyt tarkastettavaksi heti ja annettiin ohjeita mahdollisen liikekannallepanon varalta. Jär jes - telyitä käskettiin testaamaan nopeilla kokeiluliikekannallepanoilla, joista saatavilla havainnoilla järjestelyitä tarkennettaisiin.59 Senaatti valtuutti puolustusvoimat kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin itärajan suo je le - mi seksi.60 Marraskuun 11. päivänä Yleisesikunta antoi kolme käskyä ti lanteeseen liittyen. Käskyissä mainittiin punaisten joukkojen li sään ty - minen Karjalan kannaksella ja mahdollinen hyökkäys Suomeen Kan - nak sen läpi Laatokalta käsin ja Laatokan pohjoispuolitse. Rajan suo - jaukseen oli kiinnitettävä erityistä huomiota, ja 2. sekä 3. Divisioona käskettiin täyteen valmiuteen. Merkittävin käsky oli keskimmäinen, »Ohjeita rajavartiointia varten», jossa käskettiin suojaamistehtävät 2. ja 3. Divisioonalle. Tätä käskyä voidaan pitää ensimmäisenä Yleisesikunnan antamana koottuna, laajamittaisempana suojaamiskäskynä. Divisioonat saivat suojaamistehtävät ohjeineen sekä käskyn toimittaa omat suun ni - telmansa Yleisesikunnalle 16.11. mennessä. 2. Divisioonalle käskettiin seuraavaa: Vihollisen keskittämistä oli häirittävä mahdollisimman pit - kään siltahävittein ja taiderakennusten hävittein. Ylivoimaista vihollista oli väistettävä alueittain tiedusteltuun pääpuolustuslinjaan asti, jonka taakse tultaisiin keskittämään omat pääjoukot. 2. Divisioonan rajavartio- osien tuli pitää Muolaanjärven itäpuoleinen alue, kunnes 1. Divisioona ryhmittyisi alueelle. 3. Divisioonan tuli yhdessä Laatokan puolustuksen kanssa torjua maihinnousu Laatokan länsirannalle ja estää rautatie- ja len nätinlinja Viipuri–Sortavala hävittäminen. Itärajan suojaaminen Laatokasta pohjoiseen toteutettaisiin aiempien ohjeiden mukaisesti. Toimenpiteet pantaisiin täytäntöön käskyllä »Patria», joka pyrittäisiin antamaan ennen liikekannallepanoa tai viimeistään sen aikana. Vii mei - sel lä käskyllä käskettiin pääjoukkojen keskittäminen Karjalan Kan nak - sel le. Pääjoukoiksi Kannakselle ryhmitettäisiin saksalaisia jouk koja61, 2. Divisioona ja 1. Divisioona.62 Keskimmäinen käsky sisälsi siis selvän suojaamistehtävän: vihollisen hyökkäystä olisi kaikin keinoin hidastettava ja sen hyökkäystä viivytettävä aina pääasemaan asti siten, että pääjoukot ehdittäisiin täydentää lii ke - kannallepanossa ja keskittää suunnitellulle puolustuslinjalle. Suunniteltu puolustuslinja noudatteli Brandensteinin suunnitelmaa, joka oli käsketty voimaan 10. elokuuta63. 3. Divisioonan tehtävänä oli suojata pai no pis te - suunnan – Karjalan kannaksen vasen sivusta ja selusta. Pohjoisesta itä -

168 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 169

rajasta ei marraskuun käskyissä mainittu mitään. Tässä näkyy sekä pai- no pisteajattelu, tiedot puna-armeijan joukkojen ryhmityksistä, että rau - hoittunut tilanne pohjoisessa. Kannas nähtiin uhanalaisimmaksi suun - naksi. Tiedustelun viikkotilannekatsausten mukaan Kannaksella ja Pietarin ympäristössä venäläisten joukkojen määrä oli kasvussa. Marraskuun en - simmäisellä viikolla rajan takana todettiin olevan alle 2000 miestä ja Pie - tarin pohjoispuolella 25000 miestä. Toisella viikolla Kannaksella to dettiin olevan rajan takana 6 000–8 000 miestä ja venäläisillä valmius siirtää joukkoja rajalle. Samalla tiedustelukatsauksissa kerrotaan Kan nak sen joukkojen määrän kasvun johtuvan puolustuksellisista aikeista mahdol - lista Pietariin suuntautuvaa hyökkäystä vastaan.64 Näiden ai ka lais nä ke - mysten valossa tarkasteltuna syy Venäjän hyökkäysuhkaan on to den nä - köisimmin ollut Saksan ja Venäjän välirikko ja sitä seurannut pu na jouk - kojen hyökkäys länteen. Seuraavien viikkojen tilannekatsaukset vah vis - tavat päätelmän. Venäjän laivasto ja rannikkotykistö aktivoituivat Suo - menlahdella, ja Pietarissa perustettiin uusi kolmedivisioonainen 7. Ar - meija, jonka vahvuudeksi laskettiin 24000 miestä. Tämän armeijan teh - tävänä oletettiin olevan joko hyökkäys Suomeen tai puolustaa Pietaria Suomen suunnasta tulevaa hyökkäystä vastaan. Kannaksen joukkojen määrä kasvoi marraskuun jälkipuoliskolla noin 10 000 mieheen ja Au - nuk sen Karjalassa joukkojen määrä väheni. Arvio mahdollisesta Suo - meen kohdistuvasta hyökkäyksestä aluksi vaihteli, mutta joulukuun puo - len välin jälkeen tiedustelukatsausten arvioiden mukaan hyökkäystä ei ollut enää odotettavissa. Kannaksella venäläisten punaisten joukot ei vät vuoden 1919 tammikuun puoleen väliin mennessä lisääntyneet ja Au - nuksen Karjalassa joukot vähenivät.65 Välittömän hyökkäysuhan pie ne - neminen sai myös suomalaiset laskemaan valmiuttaan. Tam mi kuun 19. päivänä ylipäällikkö hyväksyi suunnitelman, jossa 3. Divisioona kes - kitettäisiin Kannakselle ja 2. Divisioona Sisä-Suomeen.66 Pai no pis te - suuntaan jäisi nyt ainoastaan yksi divisioona ja rajavartiojoukot. Rau - hal li ses ta tilanteesta huolimatta suunnitelmaa ei kuitenkaan toi meen - pan tu.

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 169 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 170

Lopuksi

Kysymykseen »rajavartiointia vai suojaamista?» voidaan vuoden 1918 osalta vastata toteamalla, että toiminta oli molempia. Monitahoinen ja haastava tilanne sekä arvio vihollisuhasta aiheuttivat tarpeen sekä pe rin - tei sempään rajan valvontaan että varautumisen venäläisten laa ja mit tai - seen hyökkäykseen rajan yli. Karjalan kannaksella sekä Laatokan Kar - jalassa painotus oli suojaamisessa ja pohjoisella itärajalla ra ja var tioin- nissa, vaikka jälkimmäinen alue oli levottomampi. Ajan uhka-arviot kuitenkin painottivat Kannaksen ja Laatokan Karjalan uhan alaisuutta enemmän. Pelkistäen voitaneen todeta, että Kannakselle ja Laatokan Kar - jalaan ryhmitetyt joukot olivat suojaamisryhmityksessä, kun taas poh - joisempana toimittiin rajavartiotehtävissä. Suojaaminen näkyi keskeisesti myös ensimmäisissä puo lus tus suun - ni telmissa, sillä niissä toiminta alkoi keskitysten suojaamisella, val mis - tau duttiinpa sitten puolustukseen tai hyökkäykseen. Erona myö hem pään kehitykseen on se, että erillisiä suojajoukkoja ei muodostettu, vaan suo - jaaminen valmistauduttiin toteuttamaan jo olemassa olevilla rajalle ryh - mittyneillä joukoilla. Tähän pakotti käynnissä oleva sotatila Neuvosto- Venäjää vastaan. Liikekannallepanon ja keskittämisen suojaaminen on itsenäisen Suo - men puolustusvoimien alkutaipaleesta alkaen ollut perustoimintatapa, joka on heti huomioitu välttämättömyytenä. Vuonna 1918 suojaaminen toteutui olosuhteiden pakosta, mikä myös osoitti asian mer ki tyk sel li syy - den. Seuraavina vuosina suojaamistehtävä alkoi vakiintua ja muodostua tärkeäksi erilliskysymykseksi, kysymykseksi jonka menestymisestä riip - puisi liikekannallepanon ja keskitysten onnistuminen ja sen myötä ken ties koko kansakunnan kohtalo.

Lähdeviitteet

1 Arimo, Reino: Suomen puolustussuunnitelmat 1918–1939, I osa, Sotatieteen laitos, Helsinki 1986, s. 6–7. 2 PM käsky nro 1958 Itäarmeijalle 30.4.1918, PM1918/177, kenraaliohjaamo, Kansallisarkisto (KA). 3 PM kenraalitarkastamon ak nro 956, Plan för Organiserande av ytterligare regementer samt för indelning av armen i nio divisioner, 22.4.1918, YE Sotahistoriallinen toimisto, T20254/4, KA; Douglas W. A.: Valkoinen armeija vapaussodan myöhäisemmällä kaudella, Suomen vapaussota XIII, Gummerus, Jyväskylä 1927, s. 93–96;

170 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 171

Jägerskiöld, Stig: Gustav Mannerheim 1918, Otava 1967, s. 305. 4 PM ak (numerotta ja päiväämätön), Plan för Organiserande av ytterligare regementer samt för indelning av armen i nio divisioner, PM kenraaliohjaamo, PM1918/188, KA. 5 Jägerskiöld (1967), s. 306; Manninen, Ohto: Rauhan tahtoa ja väkivaltaa, Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osa 2, Painatuskeskus, Valtionarkisto, Helsinki 1993, s. 477; von der Goltz, Rüdiger: Toimintani Suomessa ja Baltian maissa, WSOY, Porvoo 1920. 6 Kuhunkin divisioonaan kuului pääosina kolme nelipataljoonaista jalkaväkirykmenttiä, rakuunarykmentti, pioneeripataljoona ja tykistörykmentti. Pataljoonien tilapäinen rauhan ajan vahvuus oli 500 miestä ja sodan ajan vahvuus 1 000 miestä. Vapaussodan päättyessä armeija oli järjestetty 18 rykmentiksi ja valkoisen armeijan kokonaisvahvuus oli yhteensä 35 000 miestä. Saksalaisen mallin mukaan järjestettävän armeijan vahvuus oli järjestelyiden päätyttyä heinäkuun lopulla yhteensä 17 500 miestä, mikä sai aikaan tarpeen täydennyskutsunnoille loppukesän ja syksyn aikana. PM armeijakäsky 8.6.1918 1a. J. No 1., YE Os Ib, R-91/5, KA; Kronlund Jarl (toim.): Suomen puolustuslaitos 1918– 1939, WSOY, Porvoo 1988, s. 122; päiväämätön selvitys armeijan järjestelystä Sota- asiainosastolle keväältä 1919, YE Sotahistoriallinen toimisto T20254/4, KA. 7 Päämajan käsky 2030, 7.5.1918, YE Os Ia, R-82/15, KA. 8 Rappen suunnitelma, 1.6.1918, YE Os Ia, R-82/15, KA. 9 Sama. 10 Etummaisin linja suunniteltiin vedettäväksi linjaa Raivola–Kivennapa–Lipola– Sirkiänsaari–Metsäpirtti, takimmainen linja linjalle Kipinolanjärvi–Valkjärvi–Rautu– Taipale–rannikonpuolustus. Puhtaasti puolustuksellisessa ratkaisussa takimmainen linja Valkjärveltä alkaen Rautua ja Taipaletta taaempaa, Punnusjärven kautta Vuokseen hyödyntäen Vuoksen tarjoama luonnon este. Rappen suunnitelma, 1.6.1918, YE Os Ia, R-82/15, KA. 11 Vuonna 1918 käyttöön otetut organisaatiot noudattivat kolmijakoa: divisioonaan kuului kolme jalkaväkirykmenttiä, joka muodostui kolmesta pataljoonasta. Pataljoonien määrä vähentyi kolmeen alkuperäisestä 8.6.1918 armeijakäskyssä määrätystä neljästä pataljoonasta. Pataljoonaan kuului kolme jalkaväkikomppaniaa ja yksi konekiväärikomppania. Tykistörykmentti muodostui kolmesta 16-tykkisestä patteristosta. Divisioonassa oli siis yhteensä 27 jalkaväkikomppaniaa ja rykmentissä yhdeksän. Armeijakäsky nro 12, 4.7.1918, YE Sotahistoriallinen toimisto, T-20254, KA. 12 Rappen suunnitelma, 1.6.1918, YE Os Ia, R-82/15, KA. 13 Sama. 14 Sama. 15 Kronlund (1988): s. 186–189. 16 Itämeren Divisioonan ak 82, 20.5.1918, Muistio Karjalan kannaksen linnoittamiseksi, YE Os Ib, R-91/6, KA. 17 Ensimmäinen puolustustasa oli tiedusteltava linjalle Kipinolanjärvi–Kuolemajärvi– Muolaan maantie–Punnusjärven pohjoisranta–Vuoksi–Sakkola–Taipale. Toinen oli tiedusteltava linjalle Rokkalanjoensuu–Galitzinan (Leipäsuon) eteläpuoli– Äyräpäänjärvi–Torhonjärvi–Pyhäjärvi–Sortanlahti ja kolmannen puolustustasan muodostaisi Viipurin linnoitus. Sama. 18 Sama. 19 Uudenkiron lohko: Suomenlahti–Muolaanjärvi–Lunkajärvi–Raivola–Valkeasaari, Kivennavan lohko: Uudenkirkon lohkolta linjalle Puurunlahti–Siparila–Lipola–Rautu– Nisihny Stanki ja Raudun lohko: Kivennavan lohkolta Laatokalle. 20 Arimo (1986), s. 60; Itämeren Divisioonan ak 82, 20.5.1918, Muistio Karjalan kannaksen linnoittamiseksi, YE Os Ib, R-91/6, KA. 21 YE Os Ia ak 165, 10.8.1918, YE Os Ia, R-82/15, KA. 22 Kronlund (1988), s. 127. 23 PM muistio rajan suojaamisesta toukokuulta 1918, päiväämätön, n:otta, YE Os Ia, R-82/17(24), KA. 24 PM käsky nro 2048 Sihvolle 5.5.1918, kenraaliohjaamo, PM1918/177, KA.

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 171 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 172

25 Kosonen, Matti & Juha Pohjonen: Isänmaan portinvartijat, Suomen rajojen vartiointi 1918–1994, Otava, Keuruu 1994, s. 30; Kronlund (1988), s. 128. 26 PM käskyt 2239–2243 Itärajan johtosuhteista 27.5.1918, PM OpOs, PM1918/16, KA. 27 Kosonen & Pohjonen (1994), s. 30; Arimo (1986), s. 13; PM:n kky:t 2240–2243 itärajalle 27.5.1918. 28 Kosonen & Pohjonen (1994), s. 30. 29 Kronlund (1988), s. 128. 30 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaukset nro 10, 14.–20.9. ja 13, 5.–13.10.1918, YE Os Ia, R-82/23 (29), KA; Peltoniemi, Uuno: Suomen maarajojen vartiointi vuosina 1918– 1939, Rajavartiolaitos 1919–1969, Rajamme Vartijat ry, Mikkeli 1969, s. 23. 31 Kronlund (1988), s. 127; Kosonen & Pohjonen (1994), s. 29. 32 YE Os Ib ak 216, 9.7.1918, Ilmoitus sisäasiaintoimituskunnalle, YE Os Ib, R-91/6, KA; 2. D ilmoitus 27.7. rajan suojaamisesta, 2. D ak 969, 27.7.1918, YE Os Ia, R-82/17, KA. 33 Arimo (1986), s. 71. 34 Arimo (1986), s. 72. 35 Sota-asiaintoimituskunnan järjestelytoimiston päällikön muistiinpanot 2.11.1918 armeijan kehittämisestä touko–marraskuussa, Ye Os Ib, R-91/5, KA. 36 YE Os Ib ak. 725, Perusteita rauhan ajan armeijan järjestämiseksi, v. Redernin muistio sotaministerille 6.8.1918, YE Os Ib, R-91/5, KA. 37 YE:n ak (numerotta) 19.11.1918, Mietintö asevoimien tehtävistä itärajan puolustuksessa, YE:n sotahistoriallinen toimisto, T20254/3, KA. 38 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaukset nro 4–15, 22.7.–25.10.1918. 39 YE Os Ia ak 165, 10.8.1918, YE Os Ia, R-82/15 (22), KA. 40 Osasto Kuisma oli yksi kuuluisimmista vapaaehtoisretkikunnista, jotka tunkeutuivat Itä-Karjalaan. Retkikunta tunnetaan paremmin everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmin retkikuntana, mutta Malmin sairastuttua sitä johti heinäkuusta alkaen kapteeni T. Kuisma. 350 miehen vahvuinen retkikunta oli ylittänyt rajan 21.3.1918 ja edennyt kolmessa päivässä Uhtuaan ja myöhemmin lähes Vienan Kemiin asti, saavuttaen siis sekä Muurmannin radan että lähes Vienanmeren, mutta oli joutunut vetäytymään takaisin Uhtualle, jossa se oli syksyyn asti. Tämä, kuten muutkin retkikunnat olivat puolustuslaitoksen johdossa. Kronlund (1988), s. 92; Arimo (1986), s. 13–14. 41 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaukset nro 8–14, 31.8.–18.10.1918. 42 YE Os Ia ak 165, 10.8.1918, YE Os Ia, R-82/15 (22), KA. 43 YE Os Ia/Ib ak 263, 22.8.1918, Armeijakäsky 48, YE Os Ib, R-91/9, KA. 44 Os I a ak. 371, 16.9.1918, Ylipäällikön käsky 57, YE Os Ib, R-91/5, KA. 45 2. D ak 123, 24.8.1918 selostus 2. D:n puolustuksesta, YE Os Ia, R-82/14 (21), KA. 46 Os I b ak. 1452, 19.9.1918, Ylipäällikön käsky 61 – Rajavartiopataljoonan muodostaminen 2. D.an, YE Os Ib, R-91/9, KA; Arimo (1986), s. 72; Kronlund (1988), s. 127. 47 3. D ak 118, 28.8.1918, Divisioonakäsky, YE Os Ib, R91/6, KA; Kronlund (1988), s. 129. 48 YE Os Ia/Ib ak 263, 22.8.1918, Armeijakäsky 48, YE Os Ib, R-91/9, KA. 49 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaukset nro 10–12, 14.9.–4.10.1918; YE Os I a ak. 470, 10.10.1918, YE Os Ib, R-91/6, KA. Yleisesikunnan asiakirjoissa on kahta tietoa Vuokkiniemelle tapahtuneesta hyökkäyksestä. Tiedustelukatsaus 11, 21.–27.9. toteaa, ettei hyökkäystä Vuokkiniemeen ole vielä tullut. Ylipäällikön käskyssä 65 23.9. taas todetaan, että hyökkäys Vuokkiniemeen on tapahtunut 19.9. YE Os I a ak. 396.3, 23.9.1918, Ylipäällikön käsky 65 Repolan puolustuksesta, YE Os Ia, R82/16 (23), KA. 50 Peltoniemi (1969), s. 27; Os I a ak. 396.3, 23.9.1918, Ylipäällikön käsky 65 Repolan puolustuksesta, YE Os Ia, R82/16, KA; Kronlund (1988), s. 127. 51 Os I a ak. (numerotta), 24.9.1918, Ylipäällikön käsky 66 Repolan retkikunnan hajottaminen, YE Os Ib, R91/6, KA. 52 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaukset nro 11 ja 12, 21.9.–4.10.1918. 53 Kronlund (1988), s. 128. 54 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaukset nro 13–17, 5.10.–15.11.1918. 55 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaus nro 17, 8.–15.11.1918.

172 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 173

56 Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920, WSOY, Juva 1987, s. 73. 57 Pietiläinen, Jukka-Pekka: Suomen ulkopolitiikan alku, Itsenäistymisen vuodet 1917– 1920, osa III, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1992, s. 358; Polvinen (1987), s. 75–76. 58 Paasivirta, Juhani: Suomi ja Eurooppa 1914–1939, Kirjayhtymä, Hämeenlinna 1984, s. 140. 59 YE Os Ib ak. 53, 30.10.1918, Ylipäällikön käsky 85, YE Os Ib, R-91/10, KA. 60 YE Os Ia ak. 698, 5.11.1918, Puolustustoimenpiteet Karjalan kannaksella, YE Os Ia, R-82/14, KA. 61 Saksalaisten poistuessa maasta joulukuussa levennettiin 2. Divisioonan ryhmitys Kannaksella ulottumaan Suomenlahteen saakka kattaen aiemman saksalaisten ryhmitysalueen. YE Os Ia ak. 899, 10.12.1918, YE Os Ia, R-82/14, KA. 62 YE Os Ia ak:t 733–734, 11.11.1918, YE Os Ia, R-82/15, KA; YE Os Ia ak. 735, 11.11.1918, YE Os Ia, R-91/9, KA. 63 YE Os Ia ak 165, 10.8.1918, Ohjeita rajan suojaamiseen 2. Divisioonalle, YE Os Ia, R-82/15, KA. 64 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaukset nro 17–18, 3.–15.11.1918. 65 YE Os Ia ja Os III viikkotilannekatsaukset nro 14–4, 23.11.1918–20.1.1919, YE Os Ia, SArk 1401/8, KA. Viikkotilannekatsausten numerointilogiikka vaihtelee ja ajoittain järjestysnumero puuttuu. 66 YE Os Ia ak. 95, 21.1.1919, YE Os Ia, R-82/20, KA.

RAJAVARTIOINTIA VAI KESKITYSTEN SUOJAAMISTA? PUOLUSTUSVOIMIEN … 173 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 174

MARKUS WAHLSTEIN

Border Control or Delaying Action? First Year of the Finnish Armed Service from two Points of View

In 1918, the concepts of delaying force and delaying action had not yet become rooted in military parlance in the meanings they took in the 1920s and 1930s. Nevertheless, the eastern border of the newly independent Finland had to be controlled and secured to prevent unrest, incursions, and a massed invasion by the red Russia. The mission was given to the Finnish armed service, built around the core of the White Army of the Civil War. It was a combination of border control and delaying action. The period was one of fluidity and confusion. The fact that Finland was still in a war with Russia, which herself was amid post-revolution convulsions and torn by its own civil war, made the situation no easier. The aftermath of Finland’s Civil War, volunteer forces that were active in Viena Karelia and Eastern Karelia, as well as the intervention of Russia’s World War I allies in the Murmansk region and Eastern Karelia added to the confusion. The mission assigned to the Finnish military units did not include delaying action per se in the meaning of the term in the later decades; instead, the task was to be executed on an ad hoc basis as border control and delaying battle depending on the area of operations and existing circumstances. The focus of delaying action was to be in the Karelian Isthmus and north of Lake Ladoga where the responsibility was with the 2nd and 3rd divisions, respectively. The northern section of the eastern border from north of Ladoga to upper Lapland was considered a secondary area

174 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 175

where the potential enemy was not expected to carry out major force concentrations and launch large-scale operations – although this sector was in fact the most active in 1918. Its policing was initially assigned to Civil Guard districts and voluntary expeditions dispatched on cross- border missions. The arrangement was dictated, in addition to the foregoing threat assessment, by the unavailability of adequate forces, and remained in effect until a border control battalion was formed to assume responsibility for the sector in late summer. The unit was augmented during the fall by the four-battalion Group Lapland. Border control and delaying action arrangements were finally in place in the fall of 1918. In the north, the armed service conducted primarily border control, while to the north of Ladoga and in the Karelian Isthmus the emphasis was on delaying action. The armed service also prepared for a full-scale war. Two contingency plans were made in 1918; these were a document drafted by the Swedish Axel Rappe, who had served in the White Army, and the so-called Brandenstein’s plan prepared by German officers who were deployed to Finland at the time. Both plans focused on the defense of the Karelian Isthmus, and the latter was officially adopted. The two plans were very similar. They were based on countering an initial Russian attack and thereby protecting the manning of the main defensive line. These would be followed by preparations for a thrust towards St. Petersburg. The German plan placed greater emphasis on defense than Rappe’s plan. The underlying concept of both plans, however, was the protection of the mobilization of the main force and of its concentration in the main defensive line. Further actions would then follow. Rappe had calculated that the main force should consist of approximately six divisions, of which two divisions and an artillery regiment would be reserved for delaying action. Brandenstein’s plan called for three main force divisions, of which approximately two regiments were needed for delaying action according to the planners’ estimate. Were the arrangements along the eastern border in 1918 geared for border control or delaying action? The answer is that they were for both purposes. The fluid and complex situation and a threat assessment necessitated both conventional border control and preparations for an eventual massed invasion by the Russians. In simpler terms, the units in

BORDER CONTROL OR DELAYING ACTION? FIRST YEAR OF THE FINNISH ARMED … 175 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 176

the Karelian Isthmus and north of Ladoga were disposed for delayed action while those in the north were tasked with border policing. Despite the northern sector being more restless, contemporary threat assessments were more concerned about the situation in the Karelian Isthmus and north of Ladoga. The protection of troop mobilization and force concentration has remained one of the tenets of the armed service of the independent Finland from the very beginning and was from the outset recognized as a prerequisite for securing the freedom of its own operations. In 1918, delaying action was included in the plans by necessity, which underlines the importance of the mission. Over the following years, delaying action became one of the cornerstones of defense planning and evolved as a key contributor to the success of mobilization and force concentration, and thereby a factor on which the fate of the nation could hinge.

176 MARKUS WAHLSTEIN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 177

KARI SELÉN

(s. 1940), filosofian tohtori (Helsinki). Julkaisuja muun muassa Genevestä Tukholmaan. Suomen turvallisuuspolitiikan painopisteen siirtyminen Kansainliitosta pohjoismaiseen yhteistyöhön 1931–1936 (diss.1974), C. G. E. Mannerheim ja hänen puolustusneuvostonsa 1931–1939 (1980) sekä Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944 (2001).

Suojeluskuntien jääkärit

Sisällissodaksi kääntyneen vapaustaistelun päättymisen jälkeen Suomessa olleet jääkärit saattoivat todeta suorittaneensa ottamansa tehtävän. Sa - malla he olivat uuden tilanteen edessä. Mitä seuraavaksi? Armeija su pis- tet tiin rauhanajan kokoon, mikä merkitsi, ettei kaikille halukkaille jää - käreille enää löytynyt töitä puolustuslaitoksen palveluksessa. Jo jää käriksi lukeutuminen nosti heidän sosiaalista arvostustaan, mutta mistä löytyisi elämässä ylöspäin vievä työpaikka? Osalle se löytyi puo lus tus lai toksesta, osalle siviilisektorilta, ja oli vielä kolmaskin sektori. Suojeluskuntajärjestö oli perustettu asetuksella elokuun alussa 1918. Jär jestö jaettiin suojeluskuntapiireihin, joiden lukumääräksi vakiintui 22 vuonna 1925 ja pysyi samana aina talvisodan alle. Piirit johtivat alueensa suojeluskuntien toimintaa. Yleensä suojeluskunta oli alueellisesti yh te ne - väinen sijaintikuntansa kanssa. Poikkeuksiakin oli; esimerkiksi suurissa kaupungeissa oli useampia suojeluskuntia ja kaksikielisissä kunnissa kummallakin kieliryhmällä oli oma suojeluskuntansa. Tilanne muuttui hieman alueellisen liikekannallepanojärjestelmän myötä 1930-luvun alkupuolella, kun paikallisia suojeluskuntia muutettiin erikoistuviksi ase - lajisuojeluskunniksi. Paikallisia suojeluskuntia perustettiin ripeästi, ja niitä oli vuoden 1919 lopussa jo 560. Koko tätä laajaa järjestöä johti helmikuussa 1919 perustettu yliesikunta. Suuri organisaatio tarvitsi runsaasti henkilökuntaa. Jokaiselle suo je - lus kunnalle piti löytää paikallispäällikkö. Paikallispäällikön kel poi suus - vaa ti muk set vahvistettiin vasta kesällä 1920. Hänen tuli olla tehtävään sopiva, kiinnostunut suojeluskunta-aatteesta ja kykenevä suh tau tumaan oikealla tavalla paikalliseen väestöön. Hänen tuli olla vähin tään 23-vuo - tias ja elintavoiltaan säännöllinen. Sotilaalliset vaa ti muk set olivat jous -

177 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 178

tavat. Ne ulottuivat armeijan upseerista ja vääpelistä jollain muulla tavalla osoitettuun vastaavaan pätevyyteen.1

Alkuinnostus

Valtio maksoi paikallispäällikön palkan, joka määräytyi suojeluskunnan jäsenten lukumäärän mukaan. Palkkataso oli huono. Vain pieni osa pai - kallispäälliköistä kuului kahteen ylimpään palkkausluokkaan, mikä antoi suurin piirtein maalaiskansakoulun opettajan tulotason. Moni suo je lus - kunta joutui maksamaan lisäpalkkaa tai antamaan joitain rahanarvoisia etuja saadakseen paikallispäällikön. Paikallispäällikön toimi oli kuitenkin parempi kuin ei mitään. Lu kui - sat jääkärit tarvitsivat työtä, ja suojeluskunnat tarjosivat siihen mah dol li - suu den. Ensimmäiset kolmisenkymmentä jääkäriä ryhtyivät pai kal lis - päälliköiksi heti vuonna 1918. Seuraavana vuonna heitä pestau tui noin sata enemmän. Sitten suosio kääntyi laskuun, ja vuonna 1920 va jaat 50 jääkäriä liittyi joukkoon. Lyhyessä ajassa lähemmäs pari sataa jää kä riä oli ryhtynyt paikallispäällikön toimeen. Keitä he olivat? Melkein sata, lähes puolet oli vänrikkejä. Neljännes heistä oli ylennetty Saksassa ennen Suomeen paluuta, ja loput Suomessa vapaussodan aikana tai myö hem - min vuonna 1918. Joukossa oli myös vääpeleitä, varavääpeleitä, ali up see - reita ja tavallisia rivijääkäreitä. Vääpeleiden ryhmä oli lähes yhtä suuri kuin vänrikkien. Yli 60 jääkäriä otti pestin kotikonnuiltaan. Heistä run - saat 7/10 oli vääpeleitä tai varavääpeleitä ja vain 10 vänrikkejä. Valtaosa oli maatalon poikia. Samaan aikaan kun jääkärit ryhtyivät paikallispäälliköiksi, virta vei myös toiseen suuntaan. Jääkärit luopuivat vuonna 1919 yli 60:stä pai - kal lispäällikön toimesta, ja sama jatkui myös vuosina 1920 ja 1921. Toi - mesta luopuneiden jääkäreiden määrä oli hieman pienempi, sillä yksi jos toinenkin ennätti vaihtaa paikkakuntaa ja erota kahdesta tai kolmesta paikallispäällikön toimesta. Epävarmuus järjestön tulevaisuudesta vai - kut ti sekin asiaan. Kaikki eivät edes vastaanottaneet saamiansa toimia. Suurin syy oli kehno palkka. Myös sekava rekrytointi aiheutti ongelmia. Epävarmuus suojeluskuntien pysyvyydestä vaikutti sekin. Suo je lus kun - nat pyysivät Helsingissä toiminutta jääkäritoimistoa välittämään jää kä - rei tä paikallispäälliköiksi. Myös lehti-ilmoituksiin turvauduttiin. Näin

178 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 179

rekrytointia hoidettiin kirjeitse, ja osapuolet tapasivat toisensa usein vasta kun työt alkoivat. Valinta piti vielä vahvistaa. Alkuun sen teki kut - suntapiirin päällikkö ja talvesta 1919 alkaen suojeluskuntapiirin pääl - likkö. Sekin hoidettiin kirjeitse. Syntyi lukuisia tilanteita, jossa muual ta tullut jääkäri totesi, ettei hän tule viihtymään paikkakunnalla. Toisaalta myös suojeluskunta saattoi todeta, että se oli ostanut sian sä kis sä, ettei pal kattu jääkäri ollut kykenevä hoitamaan tehtäväänsä kel vol li sesti. Nämä ongelmat koskivat yhtä lailla myös muita kuin jääkäritaustaisia paikallispäälliköitä.2 Järjestelmä, jossa paikallispäälliköt vastasivat sotilaallisesta kou lu tuk - sesta, oli epäonnistunut. Suojeluskuntajärjestö päätti vuonna 1921 siirtyä uuteen järjestelmään, jossa vastuu sotilaskoulutuksesta tulisi alue pääl li - köille. Alueet muodostettiin liittämällä yhteen suojeluskuntia, jotka edelleen säilyttivät sisäisen itsenäisyytensä. Yhdellä aluepäälliköllä oli hoidettavanaan keskimäärin 2,5 suojeluskunnan sotilaskoulutus. Kun suojeluskunta liitettiin alueeseen, valtaosa paikallispäällikön palkasta siirrettiin aluepäällikön palkkaan, ja paikallispäällikkö sai tyytyä vain vähäiseen korvaukseen. Samalla hän muuttui paikalliseksi luot ta mus - henkilöksi, jolla ei enää ollut vastuuta sotilaskoulutuksesta. Tehtävä muut tui luonteeltaan sivutoimeksi, jota saattoi hyvin hoitaa esimerkiksi maanviljelyksen ohessa. Aluejärjestelmä levisi vähitellen ja 250 alue pääl - li kön raja saavutettiin vasta vuonna 1928, mutta se antoi alusta alkaen pai kallispäälliköille viestin heidän toimiensa muuttumisesta. Oli pää tet - tävä, jäädäkö suojeluskuntajärjestöön muihin mahdollisiin tehtäviin vai lähteäkö hakemaan leipänsä jostain muualta. Viimeistään nämä muu - tok set puhdistivat suojeluskunnat epäpätevistä paikallispäälliköistä. Kaikki erot eivät olleet vapaaehtoisia. Järjestöä myös siivottiin. Sieltä poistettiin 1920-luvun alkuvuosina alun toista sataa päällystöön kuu lu - vaa alkaen paikallispäälliköstä ja päätyen piiripäällikköön. Kolmasosa heistä oli jääkäreitä, joiden helmasynti näkyy olleen ryyppääminen. Toki kykenemättömiä ja rötöstelijöitä oli heidänkin joukossa.3

Aluepäälliköt

Pätevät saattoivat siirtyä aluepäällikön toimiin. Aluepäällikköä voi pe - rus tel lusti pitää suojeluskuntajärjestön keskeisimpänä toimihenkilönä,

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 179 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 180

vaik ka hänellä oli linja-organisaatiossa joukko esimiehiä. Aluepäällikkö kuitenkin vastasi siitä, että suojeluskunta saavutti koulutukselliset ta voit - teen sa. Aluepäällikköjärjestelmän ensimmäisenä vuotena 1921 pa ri kym - men tä paikallispäällikkönä toiminutta jääkäriä siirtyi alue pääl li köik si. Toisin sanoen lähes neljä kymmenestä aluepäälliköstä oli jää kä reitä. Sit - temmin paikallispäällikkönä vuosina 1919–1923 toi mi nei den jää kä rei - den osuus aluepäälliköistä laski selvästi. Heitä siirtyi alue pääl li köik si noin 60 miestä, joista kymmenen vasta vuosia pai kal lis pääl li kön pestinsä päät - tymisen jälkeen. Jääkäreiden osuus ei siten muo dos tunut mitenkään lei - malliseksi aluepäälliköiden ryhmässä. Alue päälliköiden määrä nousi 278:aan vuonna 1938. Heistä 45 eli noin 16 prosenttia oli jääkäreitä. Hei - dän suhteellisen osuutensa lasku selittyy aluepäälliköiden määrän li sään - tymisellä, jääkäreiden alkavalla ikään ty misellä, mikä mahdollisti mo nelle eläkkeelle jäämisen, sekä ka det ti up see reiden tulolla työ mark ki noille.4

Järjestön johto

Suojeluskunnat olivat olennaisesti aktivistien aikaansaannos. Moni suo - jeluskunta oli perustettu jo 1917, ja keväällä 1918 kehitys uhkasi hajota eri suuntiin. Valtiovalta esti sen antamalla elokuun alussa 1918 asetuksen, jolla suojeluskuntajärjestö perustettiin. Kun toiminta ei lähtenyt kun - nol la käyntiin, helmikuussa 1919 annettiin uusi suojeluskunta-asetus. Se antoi järjestölle oman ylipäällikön ja yliesikunnan hoitamaan järjestön asioita. Sitä ennen puolustusministeri oli ollut korkein viranomainen ja suojeluskuntapiirit olivat joutuneet asioimaan suoraan ministeriön kanssa. Ensimmäiseksi ylipäälliköksi nimitettiin vanhan väen kasvatti, eversti G. D. von Essen. Ensimmäiseksi esikuntapäälliköksi otettiin jää kä ri pa - tal joonan viimeinen komentaja, Saksan kansalainen, eversti Eduard Aus feld, joka hoiti tehtävää kesän ja syyskuun 1920. Hänellä ei ollut kan - salliskieliä taitamattomana ja oloja kunnolla tuntemattomana edel ly tyk - siä tehtävän menestykselliseen hoitamiseen. Virka sai vakinaisen hoi ta - jan, kun Keski-Suomen Rykmentin 1. Pataljoonan komentaja, ma juri Per Wilhelm Zilliacus ensin komennettiin joulukuussa 1920 ja sit tem min siirrettiin suojeluskuntain yliesikunnan päälliköksi. Hän oli en sim mäi - nen järjestön huipulle noussut jääkäri.5

180 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 181

Myös suojeluskuntapiirien päälliköt kuuluivat järjestön johtoon. En - simmäisinä vuosina monessa piirissä heitä tuli ja meni. Se oli kirjavaa jouk koa: jääkäreitä, reserviupseereita, poikkeuskoulutettuja ja jopa van - han väen miehiä. Esimerkiksi Pohjois-Uudenmaan piirin neljä en sim - mäistä päällikköä olivat jääkäreitä, jotka eivät viihtyneet pitkään. Vasta viides, vuonna 1926 nimitetty piiripäällikkö pysyi hieman pi tem pään, mutta hän ei ollut jääkäri. Helsingin piirin ensimmäinen lyhyt ai kai nen päällikkö oli jääkäri, majuri Unio Sarlin. Häntä seurasi Haminan kasvatti, kenraalimajuri Paul von Gerich, joka varomattomalla lehti kir joi tuk - sellaan laukaisi niin sanotun suojeluskuntakriisin ja menetti toimensa. Kovasti oikeistolainen Helsingin piiri oli pidettävä rauhal li se na, minkä takaamiseksi sinne komennettiin peräkkäin nimekkäitä jää kä reitä: ensin everstiluutnantti Hugo Österman, sitten majuri Heikki Kekoni ja evers - ti luutnantti Woldemar Hägglund – tulevia kenraaleja kaikki. Helsinki sai vakinaisen ja pysyvän piiripäällikön vasta kun an sioi tu nut evers ti - luutnantti Per Ole Ekholm, jääkäri hänkin, määrättiin virkaan jou lu - kuussa 1934. Hän oli aloittanut suojeluskuntauransa Mik kelin pii ri - päällikkönä ja sitten Kymenlaakson peräti kuudentena pii ri päällikkönä vuosina 1926–1934. Sen jälkeen vuorossa oli Helsinki. Toisaalta monessa piirissä piiripäälliköt viihtyivät ja vaihtuvuus oli vähäistä. Ennätyksen taisi tehdä Oulun ja Pohjolan piirin ensimmäinen päällikkö, kapteeni J.A. Mäkiniemi. Hän aloitti Oulussa talvella 1919, ja kun Pohjolan piiri perustettiin kesällä 1919, hän siirtyi sen päälliköksi Kemiin. Hän hoiti samaa virkaa talvisotaan asti. Yhtä pitkän uran kerkisi tehdä myös toinen jääkäri, luutnantti Matti Laurila, josta tuli Etelä-Poh - janmaan suojeluskuntapiirin päällikkö elokuussa 1919. Häntä ennen toimessa oli ennättänyt vierailla kaksikin jääkärivänrikkiä. Kolmas, vuo - desta 1919 talvisotaan piiripäällikön virkaa hoitanut oli Sortavalan piirin päällikkö, joka ei ollut jääkäri vaan poikkeuskoulutettu upseeri. Tu run - maan piiri perustettiin vasta vuona 1925. Sen päälliköksi ni mi tettiin majuri L.W. Hannelius, jääkäri, joka hoiti virkaa talvisotaan asti. Myös muutamat aktivistipiiripäälliköt olivat pitkäaikaisia: Jyväskylässä ja Hä - meenlinnassa aktivisti oli piiripäällikkönä vuoteen 1932 ja Porissa aina ke sään 1938.6 Alkuvuosien vaihtuvuuden syyt olivat osittain samat kuin pai kal lis - päälliköillä. Tehtävä ja siitä maksettava palkka eivät miellyttäneet. Pys - ty vät jääkärit hakivat parempaa paikkaa, ja mitä suurempi suo je lus kun -

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 181 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 182

ta pii ri, sitä parempi palkka. Lisäksi piirin tarjoamat muut edut kuten esi - merkiksi virka-asunto, virka-auto ja edustusrahat ynnä vähäisempi by - ro kratia vaikuttivat asiaan. Suojeluskuntien keskushallinto veti sekin puoleensa. Myös puolustuslaitos tarjosi työpaikkoja. Luonnollisesti myös henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet vaikuttivat urasuunnitelmiin. Esimerkiksi innokas metsämies, jääkäri ja kapteeni Erkki Raappana, joka oli määrätty Joensuun suojeluskuntapiirin päälliköksi syyskuussa 1920, viihtyi toimessaan vain vajaan vuoden. Hän siirtyi eropäivänään Joen - suun rajavartioston komentajaksi sekä samalla Joensuun ra ja ko men - dan tiksi.7 Kun suojeluskuntajärjestö vakinaistettiin lailla joulukuussa 1927, sen 22 piiripäälliköstä 14 oli jääkäreitä, seitsemän poikkeuskoulutuksella aktiiviupseereiksi tulleita ja vain yksi kadettiupseeri. Kun kaksi vanhaa aktivistia joutui väistymään 1932, heidät korvasi kaksi jääkäriä. Samaan aikaan kun Pohjois-Hämeen piiripäällikkö, jääkäri, menetti paikkansa, hänen tilalleen tilalle tuli poikkeuskoulutettu upseeri, everstiluutnantti Aaro Pajari, jonka tilalle Pohjois-Karjalan piiriin nimitettiin jääkäri. Kun joukon ainoa kadettiupseeri jouduttiin muilutuksia turhan hyvin ym - mär tävänä siirtämään muihin tehtäviin, hänen tilalle otettiin majurin arvoinen jääkäri. Talvisodan alla syyskuussa 1939 jääkäritaustaisia pii ri - päälliköitä oli 18 ja muita neljä. Jääkäreillä oli vahva asema, mutta se ei merkinnyt vastakkainasettelua, sillä hekin olivat poikkeuskoulutettuja, koska ei Saksassa saatu oppi riittänyt piiripäällikölle, jolla oli myös vas - tuunalainen sota-ajan komentajantehtävä. Kadettiupseerien puut tu mi - nen joukosta selittyy sillä, että 1919 perustetun kadettikoulun en sim - mäinen kurssi valmistui vuonna 1920, eli kadettiupseerit joutuivat vir ka - ikäluettelossa jääkäreiden ja muiden poikkeuskoulutettujen jäl keen.8

Piiriesikuntien jääkärit

Piiripäällikkö johti piiriesikuntia, joita oli kaksi. Toinen oli piirin suo je - luskuntien valitsema luottamusmiehistä koostuva ja toinen koostui piirin esikunnassa työskennelleistä viran- ja toimenhaltijoista. Jälkimmäisessä keskeisen ryhmän muodostivat sotilasohjaajat. Perusratkaisussa heitä oli kolme. He olivat sektorimiehiä. Ensimmäinen valvoi alueiden so ti - laskou lu tusta kokonaisuudessaan, toisen sotilasohjaajan reviiri käsitti

182 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 183

niin ampujankoulutuksen kuin aseiden huollon ja korjauksenkin, kol - mas soti lasohjaaja vastasi urheilusta, mutta ei yksin tai ko ko nai suudes- saan. Ampumaurheilu kuului 2. sotilasohjaajalle ja 3. sotilasohjaaja jou - tui ottamaan huomioon myös 1. sotilasohjaajan valvomat kou lu tuk - sel liset tavoitteet. Palkkauksellisesti sotilasohjaajat olivat eriarvoisia: 1. so ti las oh jaa jan palkka oli paras ja 3. ohjaajan huonoin. Se oli jon kin - lainen lä pi kulkuvirka, jota usein hoiti muodollisesti epäpätevä henkilö, usein voi mis te lun opettaja. Myös 2. sotilasohjaajan palkka oli niin heikko, että se hävisi usein hyvälle aluepäällikön vakanssille. Osittain sama koski myös 1. sotilasohjaajaa. Kun Satakunnan piirin 1. sotilasohjaaja siirtyi naa pu r ipiiriin Tampereelle aluepäälliköksi, hänen tulonsa kasvoivat noin 20 prosenttia. Talvisodan alla sotilasohjaajia oli runsaat 80. Luku selittyy sillä, että suu rissa tai useamman aselajin piireissä oli useampia sotilasohjaajia, Viipurin piirissä peräti seitsemän. Jääkäreiden osuus tässä ryhmässä oli vähäinen. Vain joka kahdeksas sotilasohjaaja oli jääkäri. Heistä neljä, kaikki kapteeneita, palveli 2. sotilasohjaajana ja yksi alisotilasohjaajana. Loput puoli tusinaa olivat 1. sotilasohjaajan viroissa.9

Yliesikunta

Suojeluskuntajärjestön hierarkian huipulla oli yliesikunta, jonka joh - dossa 1930-luvulla oli kaksi jääkäriä, Väinö Palojärvi ja A. E. Martola. Siel lä palveli puoli sataa upseerinarvon omaavaa miestä, ken raa li luut - nantista reservivänrikkiin. Osalla heistä oli siviilivirka. Yliesikunnassa palve li 1939 kymmenen jääkäriä, eli vain pieni osa henkilökunnasta. Yhdestätoista sotilasohjaajasta kolme oli jääkäreitä, samoin kymmenestä osastopäälliköstä. Viimeinen rauhanajan vakinaisen väen upseeriluettelo, joka oli päivätty 1.1.1939, ilmoittaa suojeluskuntajärjestön palkkalistoilla olleen 425 upseerinvirassa olevaa henkilöä. Heistä viidennes oli jää kä - rei tä.10 Jääkäreiden rooli suojeluskuntajärjestössä oli suuri, mutta ei yksin dominoiva. Järjestön yleisjohto oli heidän käsissään. Sen sijaan kou lu - tus toimintaa ja sen kehittämistä johti poikkeuskoulutuksella upseeriksi tullut N.V. Hersalo (Sigell), jonka suojeluskuntaura oli alkanut jo syys - kuussa 1918 sotaministeriössä suojeluskunta-asioiden esittelijän apu -

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 183 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 184

lai se na. Suurin osa piiripäälliköistä oli jääkäreitä, mikä johtui osittain hei dän muita korkeammasta virkaiästään. He olivat olleet ensimmäisinä pai kalla. Muissa ryhmissä he muodostivat vähemmistön, jonka osuus su pis tui ajan mittaan. Osa heistä siirtyi puolustuslaitokseen tai yk si tyi - selle sektorille tahi eläkkeelle. Uusia jääkäreitä, jotka olisivat täyttäneet syn tyneet aukot, ei ollut. Alkoi jääkäreitä nuorempien kadettiupseereiden aika aluepäälliköinä ja sotilasohjaajina.

Jääkärin nousu järjestön ylipäälliköksi

Helsingin suojeluskuntapiirin päällikön Paul von Gerichin har kit se ma - ton lehtikirjoitus keväällä 1921 johti hänen erottamiseensa. Kun suo je lus - kuntajärjestön ylipäällikkö G.D. von Essen kieltäytyi erottamasta alais - taan, presidentin oli pakko erottaa von Essen. Presidentti määräsi so ta - väen päällikön esikuntapäällikön, kenraalimajuri K.E. Bergin vä li ai kai - seksi ylipäälliköksi. Berg erotti von Gerichin ja ampui itsensä pari päivää myöhemmin. Järjestö oli vailla vakinaista johtoa. Asioita hoiti syntyneen interregnumin ajan järjestön tarmokas esikuntapäällikkö, majuri Per Zilliacus. Suojeluskuntajärjestö oli kriisissä. Sitä perustamassa olleet jyrkät aktivistit eivät hyväksyneet tasavallan presidentin ja puo lus tus - ministerin puuttumista suojeluskuntien asioihin. Heidän mie les tään suo jeluskuntajärjestön tuli olla itsenäinen suhteessaan val tioon. Muun muassa piiripäälliköiden nimittämisen tuli olla järjestön sisäinen asia. Heidän tukenaan olivat muun muassa Mannerheim ja hänen ym pä ril - leen ryhmittäytyneet vuoden 1918 valkoiset komentajat. Vastapuoli, jolla myös oli vahva asema suojeluskunnissa, katsoi, että suojeluskuntajärjestö ei voinut muodostaa valtiota valtiossa, vaan sen tuli olla valtiovallan oh - jauksessa. Tämän ryhmittymän vahva mies oli Viipurin suo je lus kun ta - piirin valitun esikunnan jäsen P. E. Svinhufvud. Suuntariita keskittyi uuden ylipäällikön nimittämiseen. Kesäkuun 23. päiväksi 1921 koolle kutsuttu edustajakokous joutui kokoontumaan seitsemän kertaa, ennen kuin suojeluskunnat saivat 17.9.1921 uuden ylipäällikön. Sitä ennen jouduttiin muuttamaan suo je - lus kunta-asetusta. Se määritteli tarkemmin järjestön aseman lisätessään tasavallan presidentin ja puolustusministerin valtaa. Presidentin ni mi - tysvalta laajeni niin suureksi, ettei järjestö enää itse pystynyt täyttämään

184 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 185

keskeisiä vakanssejaan oman mielensä mukaan. Vakinaisen väen upseerin nimittäminen tai siirtäminen suojeluskunnan toimeen vaati aina pre si - dentin päätöksen. Suojeluskuntajärjestö saattoi kyllä nimittää pii ri pääl li - köksi henkilön, joka ei ollut vakinaisen väen upseeriluettelossa, mutta olisiko tällaisella henkilöllä tehtävän vaatimaa ammatillista osaa mista? Pelkkä »oikean hengen» omaaminen ei riittänyt. Uuden ylipäällikön tuli sekä kelvata tasavallan presidentille että naut - tia suojeluskuntajärjestön luottamusta. Edustajakokouksen en sim mäi - nen ehdokas oli G.D. von Essen, joka ei kelvannut presidentille, ei myös - kään sen viimeinen ehdokas, kenraali Mannerheim. Maltillisten edus - tajien oli helppo asettua tukemaan niin v. Esseniä kuin Man ner hei mia - kin, sillä oli selvää, ettei presidentti Ståhlberg nimittäisi kumpaakaan heis tä suojeluskuntajärjestön ylipäälliköksi. Mannerheimin eh dok kuu - den jälkeen kokous päätti, ettei se enää tee uusia ehdotuksia tasavallan presidentille. Maltillisetkin osasivat konspiratiivisia keinoja. He käyn nis - ti vät pöytäkirjan ulkopuolella keskustelun, jossa keskusteltiin mah dol li - sis ta ylipäällikköehdokkaista. Siinä yhteydessä everstiluutnantti Lauri Malmbergiin suhtauduttiin myönteisesti. Kun kokouksen edustajat me - nivät puolustusministerin luo kertomaan päätöksestä olla esittämättä uusia ehdokkaita, ministeri sanoi kuulleensa, että Malmbergista oli pu - hut tu myönteisesti, minkä edustajat myönsivät. Se sai riittää luot ta muk- seen osoitukseksi, ja presidentti nimitti saman tien 17.9.1921 Lauri Malmbergin suojeluskuntajärjestön ylipäälliköksi. Nimitys oli yllätys. Kun kokousväki lähti koteihinsa, rautatieasemalla jo myytiin säh kö sa - no ma, jossa kerrottiin Malmbergin nimityksestä.11

Malmbergin linja

Maltillisen jääkärin nimittäminen suojeluskuntajärjestön johtoon oli merkittävä linjaratkaisu. Malmberg osoittautui pian pettymykseksi jyr - kän linjan aktivisteille. Hän hyväksyi uudessa asetuksessa määritellyt valtiovallan ja suojeluskuntajärjestön suhteet. Esikuntapäällikkö Per Zilliacus, myös jääkäri, oli lujana tukena. Jyrkkä linja korosti oikean hen - gen merkitystä, Malmberg taas sotilaallista osaamista – pelkästään »oikea henki» ei siihen riittänyt. Jyrkät aktivistit halusivat säilyttää suo je lus - kunnilla melkoisen oikeistolaisen sisäpoliittisen roolin. Malmberg to -

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 185 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 186

teutti linjaansa valvomalla, että suojeluskuntapiireihin kiinnitettiin am - mattitaitoista päällystöä. Muutos tapahtui vähitellen. Kun suo je lus kun - tien perustamisessa mukana olleet aktivistit alkoivat luopua pii ri pääl li - kön tehtävistä, reserviupseerien mahdollisuudet päästä pii ri pääl li köik si oli vat vähäiset. Tilalle nimitettiin lähinnä jääkäreitä, mutta myös itse näi - sessä Suomessa koulutuksensa saaneita aktiiviupseereita. Sotilaallinen komentojärjestelmä loi etäisyyttä vanhaan. Se painotti maan puo lus tuk - sellista tehtävää unohtamatta asetuksen määräämää sisä poliittista teh tä - vää, laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamista.12 Kahden jääkärin, Malmbergin ja Zilliacuksen linja ärsytti erityisesti helsinkiläisiä, jotka halusivat päästä eroon heistä. Helsingin piiri tu ke - naan suojeluskuntaan kuulumattomia jyrkän linjan aktivisteja yritti kaa - taa Malmbergin, joka ei ollut suostunut nimittämään Paul von Ge richiä uudelleen piiripäälliköksi. Koska tämä ei ollut puo lus tuslaitoksen pal - ve luksessa, suojeluskuntajärjestön ylipäälliköllä olisi ollut oikeus ni mit- tää hänet piiripäälliköksi. Oppositio halusi piiripäällikön, joka voisi ot- taa näkyvästikin etäisyyttä tasavallan presidenttiin, puo lus tus mi nis te - riöön ja puolustuslaitokseen. Ratkaisuun liittyi myös vaatimus, että Malm berg eroaisi virastaan sopivan ajan kuluttua. Yritys epäonnistui surkeasti. Helsingin piirin päällystö kerääntyi epäviralliseen kokoukseen 13.3.1923. Paikalla oli noin 120 miestä, joista vain puolet halusi von Gerichin ta kai sin. Toinen puolisko, joukossa myös valitun piiriesikunnan jäseniä, vastusti von Gerichin nimittämistä. Kun tämä paljastui von Gerichille, hän hermostui ja ilmoitti, ettei ollut käytettävissä. Sen jäl- keen Zilliacus hoiti asian Malmbergin kannalta voitokkaaseen pää tök - seen.13 Edellä selostetun kapinayrityksen jälkeen Malmbergin asemaa ei ase - tettu kyseenalaiseksi suojeluskuntien sisällä. Hän oli kiistatta »Herra Suojeluskunnat». Hän ei ollut ylenpalttisen ahkera, vaan otti asiat rau hal - li sesti. Hän hoiti kentän ja julkisuudessa näkymisen erinomaisesti. Jää - käritoveri Hugo Östermanin mukaan Malmberg osasi puhua »ta lon - poikien kanssa näiden tavalla ja oppineiden kanssa latinaksi». Toisaalta hän tarvitsi hyvän esikuntapäällikön selvitäkseen kunnialla vi ran hoi dos - taan. Per Zilliacus, joka toimi esikuntapäällikkönä vuosina 1920–1927, oli sellainen. Kun hän lähti Italiaan sotakorkeakouluun vuonna 1927, hän ei enää palannut suojeluskuntajärjestöön, vaan siirtyi puo lus tus lai - toksen palvelukseen. Hän erosi vuonna 1933 sotakorkeakoulun johtajan

186 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 187

virasta ja ryhtyi Suomen puunjalostusteollisuuden työnantajaliiton toi - mi tusjohtajaksi. Seuraavaksi esikuntapäälliköksi komennettiin puo lu s- tus ministeriön sota-asiainosaston päällikkö, everstiluutnantti Väi nö Pa - lo järvi, jääkäri hänkin. Hänet siirrettiin vuonna 1933 Suomen Valkoisen Kaartin komentajaksi. Palojärvi ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1942. Hänen seuraajakseen esikuntapäällikön virkaan ko men net tiin ja siirrettiin Yleisesikunnan tilastollisen ja ulkomaaosaston pääl likkö ja puolustusneuvoston sihteeri, eversti Armas Eino Martola. Kaikki kolme esikuntapäällikköä olivat merkittäviä kenraalikuntaan ylen nettyjä jää - kä reitä, mutta eivät ainoita, joiden työuraan sisältyi palvelusta suo je lus - kuntajärjestössä. Heitä olivat esimerkiksi kenraali Paavo Talvela, joka oli palvellut sekä piiripäällikkönä että yliesikunnan liikekannallepanotoimiston pääl lik - kö nä. Hänen osittaiseksi ansiokseen voi lukea myös ystävänsä, majuri Leonard Grandellin, joka toimi Maanviljelijäin Maitokeskuksen lei po - mo puolen osastopäällikkönä, suostuttamisen suojeluskuntajärjestön pal - velukseen. Grandell toimi nelisen vuotta yliesikunnan sotilaallisen jaos - ton päällikkönä, minä aikana hän aloitti uuden lii ke kannal le pa no jär jes - telmän suunnittelun. Hän siirtyi Yleisesikuntaan vuonna 1927 ja vuonna 1936 puolustusministeriön sotatalousosaston päälliköksi.14 Tässä mai - ni tuksi tulleet esimerkit osoittavat hyvin, ettei suojeluskuntajärjestö ollut mikään umpiperä, josta ei olisi voinut siirtyä puolustuslaitokseen tai mi - nisteriöön vastuunalaisille paikoille. Samoin puolustuslaitoksesta suo je - luskuntajärjestöön siirtyminen oli mahdollista. On sitten toinen asia, ettei siirtyminen puolustuslaitoksen palvelukseen kiinnostanut suurinta osaa suojeluskuntajärjestön jääkäreistä. Hyvän esimerkin tarjoaa pii ri - päälliköiden joukko, josta ei vapaaehtoisesti siirrytty puolustuslaitokseen. Suojeluskunnat saattoivat tarjota sellaisia etuja, joihin vakinainen väki ei pystynyt.

Työskentelyolosuhteet

Suojeluskuntien jääkäreiden olosuhteet poikkesivat huomattavasti va ki - naisen väen upseereiden olosuhteista. Suurin osa suojeluskuntien up see - reita oli hajasijoitettu eri puolille Suomea. Vakinaisen väen upseerit taas olivat keskitetty varuskunta- ja esikuntapaikkoihin. Suo je lus kun nis sa

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 187 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 188

pal kattu päällystö joutui pärjäämään vapaaehtoisten maan puo lus ta jien kanssa ilman sitä selkänojaa, minkä sotaväen rikoslaki tarjosi vakinaisessa väessä. Hierarkian ohuus hajautetussa organisaatiossa salli myös va - paam mat toimintatavat ja paikallisten erityispiiteiden huomioon ot ta - misen. Merkittävä ero oli myös siinä, että suojeluskuntien upseerit eivät olleet sotaväen päällikön alaisia. Aluepäälliköt elivät kansan parissa. Menestyäkseen virkansa hoi ta mi - sessa heillä tuli olla yhteisymmärrys kouluttamiensa suojeluskuntien kans sa. Ympäristö vaikutti osaltaan, miten he suhtautuivat yh teis kun - nallisiin asioihin. Piiriesikunnat sijaitsivat suuremmilla paikkakunnilla, ja niiden viranhaltijoilla oli vähemmän välitöntä kosketusta paikallisiin suojeluskuntiin ja niiden jäseniin. Tilanteet ja asenteet vaihtelivat eri puolilla Suomea. Ilmapiiri oli maaseudulla toinen kuin suuremmissa kau pungeissa ja teollisuuspaikkakunnilla.15

Upseerikapina

Sotaväen päällikkönä vuosina 1919–1926 toiminut kenraaliluutnantti K. F. Wilkama suhtautui suojeluskuntajärjestöön nuivasti ja vä hät te le - väs ti. Puolustuslaitoksessa ja yliesikunnassa syntyi 1920-luvun alussa va - kavaa tyytymättömyyttä maanpuolustuksen tilaan. Moitteiden kes ki pis - teessä olivat Wilkama ja yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Oscar Enckell. Jääkärit halusivat lukuisten epäkansallisina pitämiensä »ryssänupseerien» erottamista, ylimmän sotilasjohdon keskittämistä ja kotimaisen jatkokoulutusjärjestelmän luomista upseereille. Tilanne kär - jis tyi talvella ja keväällä 1924. Huhtikuun lopulla lukuisat jääkäriupseerit pyysivät eroa viroistaan. Tämä upseerikapina johti siihen, että esitettyjä vaa timuksia alettiin toteuttaa. Eronanomukset raukesivat. Armeijaa puh - distettiin ja sotakorkeakoulu perustettiin. Se alkoi toimia jo mar ras - kuussa 1924. Suojeluskuntajärjestön yliesikunta, joka ei ollut ylimmän so ti las joh - don alainen, oli aktiivinen. Paavo Talvela ja ennen kaikkea Per Zilliacus olivat erityisen toimeliaita. Talvelan vaihdettua työmaata Zilliacus oli liikehdinnän keskeisimpiä henkilöitä. Myös jääkärivetoinen Helsingin piiri tarjosi kokouspaikan kapinallisille. Lauri Malmbergkin tuki tyy ty - mättömien vaatimuksia, ja hänestä tuli lopulta osa kriisin ratkaisua.

188 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 189

Jääkärivetoinen Helsingin suojeluspiirikin tarjosi tukikohdan ka pi nal li - sil le. Keskeinen kapinajohtaja, puolustusministeriön osastopäällikkö J.W. Hägglund siirtyi myöhemmin Helsingin piiripäälliköksi. A.K. Ca - janderin vähemmistöhallitus erosi, ja tilalle nimitettiin toukokuun vii - meisenä 1924 kokoomuslaisen Lauri Ingmanin johtama porvarillinen hallitus, jossa oli yksi ammattiministeri. Hän oli puolustusministeri Lauri Malmberg. Malmberg oli asettanut ehtoja suostumukselleen. Kym men - kohtaisen listan vaatimukset koskivat tiettyjen keskeisissä asemissa ol - leiden »ryssänupseereiden» erottamista, puolustuslaitoksen johdon kes - kittämistä ja, että puhdistuskomiteaan tulee suomalainen »armeijan to - dellista ja perinpohjaista puhdistamista ajava enemmistö», ynnä ar mei - jan ja suojeluskuntien yhteistyön tehostamista. Malmberg edellytti, että vallinnut kriisitilanne upseeristossa ratkaistaan »isänmaallisia ja kan sal - li sia upseereita tyydyttävällä tavalla». Lopuksi hän halusi itsellensä apu - laisministerin, jonka kanssa työtehtävät voitaisiin jakaa. Osa Malm bergin vaatimuksista toteutettiin kuten armeijan johdon puhdistaminen, osassa hänellä ei ollut menestystä. Ingmanin hallitus, jonka maa lais liit tolaiset olivat jättäneet jo marraskuussa 1924, erosi 31.13.1925. Malm berg palasi omaan virkaansa. Väliajan sitä oli hoitanut Per Zilliacus.16

Poliittisen ilmapiirin kiristyminen

Lapuanliike

Poliittinen ilmapiiri alkoi muuttua jyrkästi 1920-luvun loppupuolella ääri vasemmiston useiden kampanjoiden vuoksi. Kommunistit järjestivät lakkoja, jotka murrettiin. He järjestivät myös hulinoita, jotka nekin epä - onnistuivat. Äärivasemmistoon kohdistuva vastarinta voimistui as teit - tain. Eräänlaiseksi murrospisteeksi muodostui nuorkommunistien val - koisella Lapualla 23.–24.11.1929 pitämät haastejuhlat. Ne saivat mal jan vuotamaan ylitse. Punaiset paidat riisuttiin niiden kantajilta ja kor vauk - seksi jaettiin sinisiä mustelmia. Reaktio oli spontaani, syntyi kan san liike. Viikko paitojen riisumisen jälkeen Lapualla järjestettiin kan sa lais kokous, johon tuli väkeä eri puolilta Suomea. Kokous valitsi kak si kymmenpäi- sen lähetystön kertomaan Helsingissä maakuntien vaatimuksen kom - mu nismin tukahduttamiseksi. Jäsenistä 15:llä oli ko ke musta suo je lus -

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 189 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 190

kunnan esikunnasta, heistä kolmella myös piiri esi kun nasta. Yksikään heistä ei ollut jääkäri. Pohjanmaalla alkaneen liikehdinnän toinen vaihe käynnistyi maa lis - kuun puolivälissä 1930, kun Lapualla perustettiin Suomen Lukko, jolle valittiin 32-henkinen valtuuskunta. Neljä lähetystön jäsentä jatkoi val - tuus kunnassa, jonka aika jäi lyhyeksi. Vihtori Kosolan ympärille liittyneet talonpoikaismarssia valmistelleet jyrkän toiminnan miehet perustivat kesäkuussa 1930 lapuanliikkeen valtuuskunnan, jossa oli 31 jäsentä. Valittujen piiriesikuntien jäseniä mukana oli vain jääkäri, eversti luut - nantti P.A. Autti, joka seuraavana vuonna nimitettiin suojeluskuntapiirin päälliköksi Kuopioon. Lapuanliike ei enää ollut kenenkään hallinnassa. Suojeluskunnat eivät järjestönä osallistuneet siihen. Kaikki suo je lus kun - talaiset hyväksyivät tavoitteen kommunismin poistamisesta Suomesta. Mukaan lähteneet suojeluskuntalaiset osallistuivat siihen yk si tyis hen ki - löi nä omalla vastuullaan, mutta silti liike aiheutti suo je lus kun ta jär - jes töl le pahan päänsäryn. Lapuanliikkeen voimannäyte oli 7.7.1930 järjestetty 12 000 miehen talonpoikaismarssi, johon suhtauduttiin yleisisänmaallisena mie len osoi - tuk sena. Lapuanliikkeen johto, jolla itsellään ei ollut kykyä järjestää ta pahtumaa, kääntyi Malmbergin puoleen pyytäen, että hän asettaisi käyttöön marssiin järjestämiseen kykeneviä. Malmberg suostui. Toiseksi pääjärjestäjäksi otettiin yliesikunnan entinen osastopäällikkö Paavo Talvela ja toiseksi Helsingin piiripäällikkö, everstiluutnantti Woldemar Hägglund, jääkäreitä molemmat. Marssijat järjestettiin maakunnittain rykmentteihin, pataljooniin ja komppanioihin. Mukana niitä johtamassa oli myös muita suojeluskuntatoiminnassa olleita jääkäreitä. Marssi sujui häiriöttä, arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä. Siinä suojeluskuntien jääkäreillä oli merkittävä, ehkä ratkaiseva osuus.17 Päänsäryn aiheutti suhtautuminen lapuanliikkeen menettelytapoihin. Osa suojeluskuntalaisista hyväksyi ne, osa ei. Suojeluskuntalaisia osal - listui – vaikka yksityishenkilöinä – laittomuuksiin kuten muilutuksiin ja työväentalojen naulaamisiin. Asia jakoi suojeluskuntalaisten mielipiteitä, ja oli vaara, että asian ympärille muodostuisi kaksi puoluetta tai ryh mit - tymää. Se huolestutti Lauri Malmbergia. Hän oli koko virkakautensa korostanut suojeluskuntien yhtenäisyyttä ja jakamattomuutta. Politiikka ei kuulunut suojeluskuntiin – siellä oltiin vain suojeluskuntalaisia. Nyt uhka oli näköpiirissä. Malmbergin ratkaisuksi tuli vaikeneminen, pään

190 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 191

pistäminen pensaaseen. Jos hän tuomitsisi lapualaiset, joita hän ei hen - kilökohtaisesti sympatisoinut, hän samalla antaisi tukensa heidän vas tus - tajilleen. Se aiheuttaisi säröjä järjestön yhtenäisyyteen, ja olisi samalla kannanotto poliittiseen tilanteeseen, mutta suojeluskunnathan eivät saaneet osallistua politiikkaan. Malmberg ei antanut selkeää käskyä. Hän vain kielsi osallistumisen lapuanliikkeen toimintaan suo jelus kun ta puku päällä. Jos suojeluskuntalainen muilutti siviilivaatteisiinsa son nus tau tu - neena, se ei koskenut suojeluskuntajärjestöä. Malmbergin päät tä mät tö - myys herätti arvostelijoiden mielissä kysymyksen suoje lus kun tien luo - tettavuudesta. Lauri Malmberg tuntuu olleen hieman eksyksissä koko la pua lais huu - man ajan. Asia oli vaikea, sillä liikkeessä oli mukana niin järjestön ri vi - jä se niä ja luottamushenkilöitä kuin toimenhaltijoita. Ja suhteitakin piti hoitaa vähän joka suuntaan. Tosiasiaksi jäi, että suojeluskuntajärjestö oli tahtomattaan joutunut nappulaksi sen yhtenäisyyttä vaarantaneeseen peliin.18

Mäntsälän kapina

Vaarallisin tapahtuma oli niin sanottu Mäntsälän kapina, joka alkoi suo - je luskuntalaisten toimeenpanemana hulinointina Ohkolan työ väen ta - lol la 27.2.1932. Nelisen sataa miestä, osittain suoje lus kunta pu kui sia, pii - ritti talon ja keskeytti käynnissä olleen puhetilaisuuden. Sieltä joukko vetäytyi Mäntsälän suojeluskuntatalolle. Se vaati hallituksen eroa. Le vot - tomuus uhkasi levitä Etelä-Hämeen, Pohjois-Uudenmaan, Jyväs kylän ja Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiireihin, joista kahteen vii mek si mai - nittuun se levisikin voimallisesti. Presidentti Svinhufvud kukisti kapinan kirjallisella käskyllään ja radiopuheellaan. Kapinan johto antautui 6.3.1932 ja rivimiehet palasivat koteihinsa aseineen. Osanottajia ei luet - teloitu. Presidentti oli perustanut 2.3.1932 esikunnan, johon kuuluivat puo - lus tusministeri, sisäasiainministeri, yleisesikunnan päällikkö, jalkaväen tarkastaja ja suojeluskuntain päällikkö Malmberg, viisi jääkäriä ja yksi poliittinen ministeri. Malmberg ei ollut lapualainen, mutta hän painosti esikuntapäällikkönsä kanssa presidenttiä erottamaan hallituksen. Kun presidentti ei suostunut, herrat jättivät eroanomuksensa, jotka sittemmin unohdettiin. Malmberg tavoitteli hallituksen vaihtamisella yh teis kun -

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 191 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 192

nallisen tilanteen rauhoittumista, mikä lieventäisi suojeluskuntien si säis - tä painetta. Malmbergin esiintyminen ei ollut kovin kunniakasta. Hal - litukselle oli pian käynyt ilmi, että hänestä ei ollut järjestyksen pa laut - tajaksi. Presidentti antoi 1.3. suojeluskuntalaisille julistuksen, jonka hän halusi Malmbergin lukevan radiossa. Tämä kieltäytyi vedoten siihen, että hänen äänensä ei ollut oikein kunnossa. Puolustusministeri joutui lu ke - maan tekstin. Malmbergin viimeinen toimi kapinaviikolla oli an tau tu - neen kapinajohtajan, entisen yleisesikunnan päällikön ja jääkärin K.M. Walleniuksen vastaanottaminen Kellokoskella. Yhteisen automatkan lop - puvaiheista hänelle ei jäänyt muistijälkeä. Myöhemmin hän totesi, että hän tuskin oli ollut kovin huonossa kunnossa, koska hän oli kotiin pääs - tyään laskostanut vaatteensa siististi.19 Suojeluskuntajärjestö ei voinut välttyä seuraamuksilta. Tärkeytensä vuoksi valmisteilla olleessa liikekannallepanojärjestelmässä sitä koh del - tiin hyvin lempeästi ja siivous tapahtui hitaasti. Väinö Palojärvi siirrettiin puolustuslaitoksen puolelle. Malmbergia ei voitu siirtää mihinkään, sillä ei ollut kenraalinvirkaa, johon hän olisi puutteellisen koulutuksensa ja palvelukokemuksensa vuoksi ollut kelpoinen. Lisäksi erottamisesta olisi seurannut hankaluuksia, kun suojeluskuntajärjestö olisi ollut sa man - aikaisesti ilman päällikköä ja esikuntapäällikköä. Uuden päällikön ni - mittäminen olisi myös ollut ikävä proseduuri. Sääntöjen mukainen par - haan miehen etsiminen olisi käynnistänyt debatin, jossa olisi jul ki suu - dessa esitetty myös poliittisia puheenvuoroja. Presidentille heikko suo je - luskuntien päällikkö oli sittenkin parempi kuin ei mitään pääl lik köä. Neljä piiripäällikköä siirrettiin muihin tehtäviin tai eläkkeelle, yksi mui - lutusten vuoksi ja kolme Mäntsälän viikon tapahtumien vuoksi. Viimeksi mainituista kaksi oli vanhoja aktivisteja ja kolmas jääkäri. Helsingissä virkaatekevänä piiripäällikkyyttä hoitanut upseeri ei saanut nimitystä, vaan siihen nimitettiin muualla piirissään hyvin järjestyksen säilyttänyt jääkäri. Jääkäripäälliköt säilyttivät järjestyksen piireissään keskimäärin paremmin kuin muut. Seinäjoella Matti Laurila oli tar mok kaasti vas tus - tanut lapualaisia, mutta lähtenyt harkitsemattomasti Hel sinkiin tilan - netta itselleen selvittämään. Kun kissa on poissa, hiiret pyr ki vät pöy dälle tanssimaan. Palattuaan aamulla 3.2.1932 Seinäjoelle hän otti siellä se ka - vaksi ja uhkaavaksi käyneen tilanteen haltuunsa.20

192 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 193

Malmbergin asema vaakalaudalla

Mäntsälän seurauksena lapuanliike lakkautettiin. Tilalle perustettiin Isän maallinen kansanliike, IKL, joka noudatti toiminnassaan laillisuuden muotovaatimuksia. Sen kannattajat halusivat kostaa Mäntsälän kapinan johdosta annetut rangaistukset. He onnistuivat vuoden 1933 esi kun ta - vaaleissa tiputtamaan piiriesikunnista joitakin kovia lapualaisten vas tus - tajia. Siinä meni yksi jääkärikin, Riihimäellä järjestyksen taannut teol li - suusjohtaja Olli Paloheimo.21 Kilpailu suojeluskuntalaisten sieluista jatkui. IKL haastoi maaseudun valtapuolueen, Maalaisliiton. Malmbergin pelkäämä hajaannuksen uhka säilyi, mutta hän ei tehnyt mitään on gel - man poistamiseksi. Hänen asemaansa helpotti suojeluskuntalaisten laittomuuksien lakkaaminen, kunnes toukokuun lopulla 1933 Tam pe - reel la tapahtui paha harkitsemattomuus. Sosialidemokraattinen puolue piti kaupungissa puoluekokouksensa, minkä kunniaksi kaupunki oli antanut luvan liputtaa Hämeensillalla Suomen ja puolueen lipuilla. Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin päällikön Aaro Pajarin johtama upseerikomppania repi punaiset liput saloista. Se oli ensi luokan skan - daa li ja suurempi poliittinen tyhmyys kuin rikos. Pajari oli soittanut edellisenä päivänä Malmbergille, joten tempaus ei tullut tälle yllätyksenä. Esimies hyväksyi alaisensa teon, mutta kutsui hänet antamaan selityksensä. Tarkoitus oli painaa asia villaisella hal li - tuk sen suuttumuksesta huolimatta. Se ei onnistunut. Oikeuskansleri määräsi sotaviskaalin ryhtymään syytetoimiin. Pajari ja kahdeksan muu - ta syytettyä saivat lievät rangaistukset. Rikkomus oli juridisesti paljon pienempi kuin poliittisesti. Asia ei jäänyt siihen.22 Malmbergin asema oli heikentynyt. Pitkän uransa seurauksena hän oli muuttunut komentajasta järjestöjohtajaksi. Kokoomuslaisen puo lus - tus ministerin ja edistykseen lukeutuvan pääministerin mielestä miestä oli vaihdettava, mutta siihen liittyisi hankaluuksia, kuten jo vuoden 1921 edustajakokous oli osoittanut. Lippujupakan jälkeen mikään ei voinut estää Malmbergin asemaa ja johtamista joutumasta vaakalaudalle, var - sinkaan kun kokoomuspuolue ja IKL olivat menestyneet huonosti hei - näkuun 1933 eduskuntavaaleissa. Presidenttikin oli valmis luo pu maan Malmbergista, mutta tämä ei halunnut luopua virastaan. Hänelle tar - jottiin vaihtoehtona ulkomaista opintomatkaa, joka veisi hänet vuo dek si pois suomalaisten silmistä. Ensin hän suostui siihen, mutta rupesi sitten

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 193 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 194

Kaksi suojeluskuntien jääkäriä. Tasavallan presidentti nimitti oikealla olevan everstiluutnantti Lauri Malmbergin (1888–1948) suojeluskuntien ylipäälliköksi 17.9.1921. Hän palveli tehtävässä kenraaliluutnantiksi ylennettynä aina suojelus - kuntien lakkauttamiseen asti 7.11.1944. Pitkän samassa virassa olon seurauksena hän muuttui vähitellen komentajasta järjestöjohtajaksi. Vasemmanpuoleisen kuvan Armas-Eino Martola (1896–1986) toimi everstinä yleisesikunnan osasto - päällikkönä ja puolustusneuvoston sihteerinä, kun hänet 1933 siirrettiin lapuan - liikkeen ja Mäntsälän tapahtumissa kolhuja kärsineen suojeluskuntajärjestön yli - esikunnan päälliköksi. Sotavuosina hän toimi kotijoukkojen esikuntapäällikkönä sekä divisioonan ja armeijakunnan komentajana. Martolan poikkeuksellisen menestyk sekäs ura jatkui sodan jälkeen ulkoministerinä ja maaherrana sekä elinkeino elämän palveluksessa. Hän toimi vielä 1966–1969 YK:n rauhanturva- joukkojen komentajana Kyproksella. Martola ylennettiin jalkaväen kenraaliksi 1982. Kuvat: Sotamuseo. Two jägers who served in the Civil Guard. The President of the Republic nominated Lieutenant Colonel Lauri Malmberg (1888–1948), on the right, as the chief of the Civil Guard on September 17, 1921. Malmberg subsequently rose to the rank of a and continued to hold the post until the organization’s disbandment on November 7, 1944. During this time he gradually changed from a military commander into an organizational manager. Armas-Eino Martola (1896–1986), on the left, was a colonel and chief of division in the general headquarters and secretary of the Defense Council before he was appointed as the chief of staff of the Civil Guard in 1933 after the organization’s reputation had suffered blows due to the activities staged by the right-wing Lapua Movement and the Mäntsälä rebellion. During the war, Martola served as the chief of staff of the Home Guard and later as division and army corps commander. Martola pursued his career with outstanding success after the war. He held the positions of a Foreign Minister and country governor and in the industry. In 1966–1969 he took up the post of the commander of the United Nations Peacekeeping Force in Cyprus. Martola was promoted to general of the infantry in 1982. Photos: Military Museum.

194 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 195

pullikoimaan. Presidentti Svinhufvud ilmoitti lopulta lokakuussa 1933, että kenraali lähtee – joko ulkomaille tai reserviin. Hän ei luvannut Malm bergille varmaa pääsyä takaisin virkaansa. Hänelle myönnettiin virkavapaus vuodeksi 1934. Presidentti päätti Malmbergin paluusta vasta vuoden 1935 puolella. Malmbergin asemaa veitsen terällä kuvaa sekin, että esikuntapäällikkö A.E. Martola määrättiin toimimaan suo je lus kun - tain päällikkönä toistaiseksi, ei määräajaksi. Malmberg pelastui po liit ti - sen tilanteen ja suojeluskuntajärjestön tarpeellisuuden, ei suin kaan ky - ky jensä vuoksi. Erottaminen ja uuden päällikön etsiminen olisi nostanut melkoisen polemiikin julkisuudessa. Oli parempi hoitaa asia niin, ettei suojeluskuntajärjestö joutunut myrskyn silmään.23 Martola hoiti menestyksellisesti järjestön johtajuutta. Hänen ja hänen sijaisensa N.V. Hersalon johdolla yliesikunta esti kentän vahingolliset mielenilmaukset. Hän sai myös palautetuksi maalaisliiton horjumaan päässeen luottamuksen suojeluskuntiin. Tilanne rauhoittui, ja kun Malmberg palasi virkaansa, hän oli enää keulakuva. Martola oli järjestön todellinen johtaja. Sen jälkeen suojeluskuntajärjestöön ei enää koh dis - tu nut vaarallisia poliittisia paineita eivätkä suojeluskuntien jääkärit osal listuneet järjestöä vahingoittavaan poliittiseen toimintaan. Suo je lus - kuntajärjestössä vallitsi rauha.

Sotavuodet ja loppu

Ylimääräiset harjoitukset (YH) ja talvisota merkitsivät suo jelus kun ta - järjestölle lopun alkua. Yliesikunta toimi samalla kotijoukkojen esi kun - tana. Sotilaspiirit ja suojeluskuntapiirit yhdistettiin uudeksi hal lin to eli - meksi. Sen nimeksi tuli suojeluskuntapiiri, koska suojeluskunnat tar vit - sivat niitä jäljelle jäänyttä toimintaansa ja rutiinejaan hoitamaan. Piirien pääasialliset tehtävät olivat kuitenkin sotilaspiirille kuuluvia. Va paaeh - toistoiminnasta huolehtiminen ei ollut läheskään tärkein teh tä vä. Tam - mikuussa 1941 annettu asetus maan jakamisesta sotilaspiireihin ja suo - jeluskuntapiireihin kertoo selkeästi, mistä oli kysymys ja mikä oli tär - keys järjestys. Sen ensimmäisessä pykälässä säädettiin: »Maa jaetaan myötäliitetyn luettelon mukaisesti sotilaspiireihin, jotka samalla ovat suojeluskuntapiirejä». Muutoksiin kuului myös sotilasläänien si joit ta - minen kotijoukkohallintoon suojeluskuntapiirien yläpuolelle. Niillä ei

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 195 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 196

ollut mitään tekemistä suojeluskuntien toiminnan kanssa.24 Muutokset vaikuttivat voimallisesti suojeluskuntien jääkäreihin, jotka ottivat sijoituspaikkansa kenttäarmeijassa. Tavallisin piiripäällikön teh - tä vä oli rykmentinkomentajan. Puolet heistä palveli talvisodassa tässä teh tävässä. Joukossa oli myös muita samantasoisia komentajantehtäviä kuten rannikkolohkon komentaja tai armeijakunnan pioneerikomentaja tahi erillisten ryhmien komentaja. Heidän tilalleen kotirintaman hal lin - toon tarvittiin uusia miehiä. Toimivien suojeluskuntapiirien lukumäärä kasvoi lopulta 34:ään, mikä sekin edellytti lisää työvoimaa. Talvisodan jälkeen kaikki eivät palanneet entisiin tehtäviinsä. Suojeluskunnissa palvelleita siirrettiin maanpuolustuksen kannalta tärkeämpiin tehtäviin. Tilalle tulleista piiripäälliköistä puolella oli jääkäritausta. Kuitenkin he poikkesivat ratkaisevasti kenttäarmeijaan sijoitetuista piiripäälliköistä. Yleistäen voi sanoa, että he eivät olleet rintamakelpoisia. Monet olivat luopuneet puolustuslaitoksen tai suojeluskuntajärjestön palveluksesta jo vuosia aikaisemmin ja siirtyneet muille aloille. Esimerkiksi kapteeni Olli Paloheimo oli luopunut toimistoupseerin tehtävästä jo vuonna 1921 ja siirtynyt perheyrityksen palvelukseen. Everstiluutnantti G. von Bons - dorff, jääkäri hänkin, oli siirtynyt Metsäteollisuuden palvelukseen vuon - na 1922 ja eversti Erik Jernström liike-elämään vuonna 1924. Jou kos sa oli myös muutamia maanviljelijöitä, joista yksi oli siirtynyt ad ju tantin teh tä vistä kartanoaan hoitamaan jo vuonna 1925. Näiden jääkäreiden komennuksissa ratkaisevaa oli hallinnollinen kyvykkyys eikä sotilaallinen komentajan ammattitaito.25 Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin 6.11.1944 puolustusministeriön käskyllä, joka toteutti valvontakomission vaatimuksesta kolme päivää aikaisemmin annetun lakkauttamislain. Harvat vielä suo je lus kun ta teh - tä vissä olleet jääkärit siirtyivät eläkkeelle tai puolustuslaitokseen ja mui - hin tehtäviin yhteiskunnassa.

Lähdeviitteet

1 Hersalo, N. V.: Suojeluskuntain historia. II. Puolustuskelpoinen kansa. Hätävarasta välttämättömyys. Hata Oy 1962, s. 68, 76–77, 96–98; Selén, Kari & Pylkkänen, Ali: Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1944. WSOY 2004, s. 185–186. 2 Selén & Pylkkänen (2004), s. 200–203, 208; Suomen jääkärien elämäkerrasto. WSOY 1938, passim. Jääkäriliitto on julkaissut vuonna 1975 uudemman matrikkelin Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975. Se ei ole käyttökelpoinen tämän kirjoituksen kannalta,

196 KARI SELÉN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 197

koska siinä aikamääreet on ilmoitettu vain vuoden tarkkuudella, kun taas vuoden 1938 matrikkelissa ne on ilmoitettu päivän tarkkuudella. 3 Hersalo (1962), s. 97–98; Selén & Pylkkänen (2004), s. 200–203, 208; Suojeluskuntien yliesikunta, hallinnollinen osasto B 1: erotetun päällystön luettelo 1918–1923. Kansallisarkisto (KA). 4 Selén & Pylkkänen (2004), s. 204, 213. 5 Selén, Kari: Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY 2001, s. 43–44, 50–57, 83. 6 Selén & Pylkkänen (2004); Hersalo (1962), s. 548–558; Suomen jääkärien elämäkerrasto (1938), passim. 7 Hersalo (1962), s. 96–97; Lauerma, Martti: Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27. Vaiheet ja vaikutus. WSOY 1966, s. 954–955; Selén & Pylkkänen (2004), s. 222–227. 8 Hersalo (1962), s. 548–558; Selén & Pylkkänen (2004), s. 222–227; Suomen jääkärien elämäkerrasto (1938), passim. 9 Suojeluskuntien yliesikunta, osasto 1 B 5: suojeluskuntajärjestön vakanssit. Vakinaisen väen upseeriluettelo palvelusvuosijärjestyksessä 1.1.1939. KA; Suomen jääkärien elämäkerrasto (1938), passim. 10 Ibidem. 11 Selén, Kari: Suojeluskunnat tienhaarassa. Sotahistoriallinen aikakauskirja 18. Suomen Sotahistoriallinen Seura ja Sotamuseo 1999, s. 24–62; Selén (2001), s. 90–104; Ahti, Martti: Kaappaus. Suojeluskuntaselkkaus 1921. Fascismin aave 1927. Mäntsälän kapina 1932. Otava 1990, s. 134–176. 12 Selén (2001), s. 110–114; Selén, Kari: Havaintoja Lauri Malmbergista johtajana. Tiede ja Ase n:o 57. Suomen Sotatieteellinen Seura 1999, s. 168–177. 13 Sinerma, Martti: Lauri Malmberg ja suojeluskunnat. Otava 1995, s. 128–131; Selén (2001), s. 120–134. 14 Lipponen, Rauno (toim.): Itsenäisen Suomen kenraalikunta 1918–1996. WSOY 1997, s. 77–79, 258–260, 304–305, 410–411; Hugo Österman: Frihet och försvar. Ett kvarts sekel ur mitt liv. Holger Schildts Förlag 1957, s. 101. 15 Selén & Pylkkänen (2004), s. 211–219. 16 Sinerma (1995), s. 137–142; Ahti, Martti: Suojeluskuntalain kolmas pykälä. Teoksessa Raja railona aukeaa. Näkökulmia suojeluskuntiin (toim.) Risto Alapuro), WSOY 1998, s. 255–257; Ahti, Martti: Ryssänvihassa. Elmo Kaila 1888–1935. Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta. WSOY 1999, s. 317–325. 17 Selén (2001), s. 328–336. 18 Selén (1999), s. 168–177; Selén (2001), s. 339–342. 19 Häikiö, Martti: Suomen leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä. Docendo 2017, s. 502–518. Selén (2001), s. 366–370. 20 Ahti (1990), s. 290–291; Selén (2001), s. 386–393. 21 Selén (2001), s. 392–393. 22 Sinerma (1995), s. 244–246; Selén (2001), s. 393–397. 23 Sinerma (1995), s. 248–259; Selén (2001), s. 399–400, 404–407. 24 Suomen Asetuskokoelma 83/241.1941 ja 166/28.2.1941. 25 Raikkala, Hannes: Suojeluskuntain historia. III. Kamppaileva kansa. Määrätietoista rakennustyötä rauhanvuosina 1930–1939 sekä sotavuodet 1939–1944. Hata Oy 1964, s. 346–347, 408–412; Suomen jääkärien elämäkerrasto (1938), passim.

SUOJELUSKUNTIEN JÄÄKÄRIT 197 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 198

KARI SELÉN

Jägers in Civil Guard Service

During World War I, around 1,900 young men left Finland for Germany to undertake military training. Over 1,300 of them returned to Finland in time to take part in the War of Liberation in the winter and spring of 1918. After the war had ended, these men, called jägers, were faced with the task of finding an occupation, and the regular army was unable to provide employment for all. An alternative was the Civil Guard organization founded in the summer of 1918. It had a chapter in every Finnish-speaking municipality and two in bilingual Finnish and Swedish -speaking municipalities, while several chapters were established in major towns. The organization, therefore, had a high demand for personnel. A large number of jägers took up positions as local chiefs in the new organization. However, pay was poor, and a good number resigned after only a short period in service. Over 400 jägers were on the Civil Guard payroll at least at one point in their career. Those who remained with the Civil Guard rose to command positions; for example, Lauri Malmberg, a jäger officer, held the post of the chief of the Civil Guard from 1921 to the organization’s disbandment in 1944, and its chief of staff was a jäger officer from 1920 until the disbandment. Other key positions in the organization’s headquarters were also occupied by jäger officers. The Civil Guard was divided into 22 districts, of which 18 were under the command of a jäger officer during the 1930s. Their wartime duties were usually those of a regiment commander or equivalent. Under the chiefs of district were the area chiefs; their task was of major importance since they were responsible for the military training of the chapters. Each area chief had on average 2.5 chapters under his

198 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 199

supervision. Most area chiefs lived among their trainees instead of having their home in the garrison towns, and they were to become wartime company commanders. Of the area chiefs, approximately 60 were jägers, but their number reduced gradually due to the increased availability of positions in the regular army and the growing number of cadet officers. By 1938, the number of area chiefs had risen to 278, of whom 45, i.e., approximately 16 percent, were jägers. The listing of regular army officers from 1939 shows that 425 officers had held positions in the Civil Guard, and of those one fifth had received jäger training. The Civil Guard was a citizens’ organization, and its members therefore had their own ideals and dispositions. Even though the organization was banned from politics, a fairly large number of its members were involved in radical right-wing activities. These culminated in the so-called Mäntsälä rebellion that a mob of renegade Civil Guard militiamen initiated on February 27, 1932. The President of the Republic gave a stern radio speech urging the restoration of order, which brought the »rebellion» to an end within a week. The incident was a blow to the Civil Guard; its chief of staff was relieved from his duties and the chief was granted a leave of absence for one year. District chiefs with a jäger background did not get involved in the unrest, but the confidence in the two top-ranking officers was smashed. The new chief of staff, Jäger Colonel Armas-Eino Martola, took the reins and became the actual head of the Civil Guard, and as a result the former chief was demoted to a mere figurehead on his return from his forced leave. The Civil Guard then resumed normal operation until the outbreak of World War II changed everything and the jägers still in Civil Guard service assumed wartime positions in the regular army. They were superseded in the home area by officers who were lacking in combat fitness, many of whom were jägers. The Civil Guard was disbanded on November 7, 1944, under the terms of the Treaty of Paris. Those few jägers who were still holding positions in the organization retired, took up posts in the regular army or found employment in civilian organizations and enterprises.

JÄGERS IN CIVIL GUARD SERVICE 199 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 200

MIKKO TYNI

(s. 1985), opiskellut Jyväskylän yliopistossa historiaa, työskentelee it-alalla tuotantojohtajana. Tyni on vapaana tutkijana laajasti perehtynyt henkilö - suojauksen historiaan ja viime sotien aikaiseen lääkintähuoltoon ja kenttä - sairaalajärjestelmään, josta hän on pitänyt esitelmiä mm. Suomen Sota - historiallisessa Seurassa, Suomen Punaisessa Ristissä ja useaan otteeseen Puolustusvoimien lääkintäreserviupseerikursseilla.

Marsalkan varjot: ylipäällikön henkilösuojaus talvi- ja jatkosodassa

Akateemiseen suojeluskuntaan kuulunut opiskelija Atte Kalajoki kirjoitti päiväkirjaansa 24.11.1939 aloittaneensa edellispäivänä uudessa teh tä väs - sä, jonka luontoisetuihin kuului toimitusupseerin päiväraha ja ruo kai lu - oikeus Suomen Valkoisessa Kaartissa.1 Tehtävänä oli toimia so ta mar salk - ka Gustaf Mannerheimin »salaisena henkivartijana», kuten Kalajoki asian ilmaisi – ylipäälliköksi aiotun henkilön turvallisuudesta huo leh ti - minen kuului liikekannallepanovaiheen järjestelyihin.2 Aiheesta on tähän mennessä kirjoitettu varsin vähän. Sisäisestä turvallisuudesta vastannutta Päämajan valvontaosastoa tutkinut Vladimir Panschin viit taa lyhyesti »marsalkan henkivartio-osastoon» käsitellessään val von ta osas ton teh tä - väkenttää.3 Myös muutamissa Mannerheimia ylipäällikkönä kä sit te le - vissä teoksissa sivutaan turvamiehiä, toisissa taas erilaisia vaaratilanteita, joista marsalkka selvisi.4 Siinä missä erilaisia si vu osia marsalkan lä hi - piirissä näytelleitä on ansaitusti nostettu esiin muistelmissa ja hen ki lö - kuvissa, voidaan usein valokuvienkin ul ko puo lel le jääneiden tur va mies - ten, »Marsalkan varjojen», todeta olevan unoh det tu ja vaiettu hen ki lö - ryhmä Päämajan henkilögalleriassa. Huomattavan ongelman Mannerheimin henkilösuojauksen tut ki mi - sel le muodostaa tärkeimpien primäärilähteiden puuttuminen. Syynä tähän on valvontaosaston arkiston hävittäminen syyskuussa 1944.5 Vain yksittäisiä asiakirjoja on säilynyt muissa arkistoyhteyksissä, kuten Gustaf Mannerheimin arkistossa. Mannerheimin presidenttikauden aikaista aineistoa on kuitenkin säilynyt, ja tästä ajallisesti läheisestä ja pitkälti sa - mojen henkilöidenkin tuottamasta aineistosta voidaan johtaa tulkintoja, millaisia sotavuosien järjestelyt olivat pääpiirteissään olleet. Vallitsevassa

200 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 201

läh detilanteessa hyödyllisimmiksi lähteiksi ovat osoittautuneet eräiden turvamiesten lehtihaastattelut, joita julkaistiin pääasiallisesti 1950–1960- luvuilla sanoma- ja aikakauslehdissä.6 Näiden antamaa kuvaa täy den tä- vät turvamiehinä toimineiden Atte Kalajoen ja Into Karhimon säilyneet päiväkirjat, asiapaperit ja valokuvat, jotka valottavat etenkin tehtävän arkea. Tärkeä aineistokokonaisuus on myös internetissä jul kais tu SA- kuva-arkisto, josta tekijä on käynyt läpi jokseenkin kaikki Man ner heimia seurueineen esittävät kuvat. Niistä on edelleen iden ti fioi tu suo jaus teh tä - vissä toimineita muuhun aineistoon vertaamalla.7

Talvisodasta välirauhaan: ensimmäinen suojaryhmä

Talvisotaa edeltäneen YH-vaiheen aikana loka–marraskuussa 1939 muo - dos tettiin marsalkan ensimmäinen suojaryhmä.8 Artikkelin alussa mai - nit tu Kalajoki9 valottaa haastattelussaan tätä järjestelyä. Hänen suo je - luskuntatoverinsa Martti Lönnrot10 oli tuolloin marsalkan tur va mie henä ja ilmeisesti hoitanut tehtävää jo jonkin aikaa, sillä hän oli ennättänyt siihen kyllästyä. Lönnrot tarjosi paikkaansa Kalajoelle, joka siihen hy - väk syttynä aloitti tehtävässä viikkoa ennen talvisodan sytty mistä. Toi - mintaa koordinoi Yleisesikunnan valvontatoimisto; turva miehet – joita lienee ollut kymmenkunta – »varjostivat» marsalkkaa siviiliasuisina vuo - rollaan. Pääosa heistä oli liikekannallepanon ul kopuo lelle jääneitä hel - sinkiläisiä suojeluskuntalaisia. Erityistä valikointia ei kui tenkaan tehty ammatillisen taustan ja soveltuvuuden osalta; esi mer kik si am pu ma tai - toon ei kiinnitetty huomiota.11 Talvisodan syttyminen oli ylipäälliköksi nimitetyn marsalkan turvajärjestelyissä taitekohta: turvamiehet saivat sotilasvirkamiehen aseman.12 Toiminta siirtyi nyt Helsingistä Mikke - liin.13 Mannerheimin ensimmäisenä asuinpaikkana Mikkelissä oli Pää - majana vapaussodan loppuvaiheessa toiminut Seu rahuone. 14 Pääovella oli kaksi vartiomiestä ja poliisilaitoksesta oli asetettu poliisivartio si sä - pihalle. Lisäksi Mikkelin suojeluskunnasta valittiin luotettavia suo je lus- kuntalaisia toimimaan »valvontamiehinä» marsalkan asuinkerroksessa. Valikointi ei tässäkään vaiheessa ollut erityisen tarkkaa, mistä esi merk - ki nä muistelmakuvaus, miten eräänkin kerran vartioon määrätty ta vat - tiin sikeästi sohvalta nukkumasta marsalkan poistuessa vaivihkaa hänen ohitseen!15 Talvisodan aikana Mikkelin seudulla tehtiin useita de sant ti -

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 201 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 202

havaintoja ja muutamia desantteja pidätettiin kaupungin liepeiltä; erään kerrottiin pyrkineen lähestymään ylipäällikköä. Tam mi kuun 5. päivänä 1940 tapahtuneen tuhoisan pommituksen myötä yli päällikkö siirtyi samana iltana kaupungin ulkopuolelle Otavaan, jossa uudeksi työs ken - te ly paikaksi tuli Otavan opisto ja majoituspaikoiksi opis ton johtajan asunto sekä paikallisen sahan johtajan talo. Sodan lopulla maaliskuun 5. päivänä marsalkka joutui siirtymään vielä kertaalleen, nyt Juvalle Inkilän kar ta noon, jonne suojaryhmäkin seurasi mukana. Täällä hän oleskeli 25.3.1940 saakka.16 Ryhmän toiminnan lopettamisesta talvisodan pää - tyttyä ei ole tarkkaa tietoa, mutta todennäköisesti se ajoit tui alku ke - vääseen. Marsalkka palasi Helsinkiin, jossa hänen Kaivopuiston taloaan vartioi nyt huomaamattomasti liikkuvan poliisin ko mennus kunta.17 Välirauhan aikana 1940–1941 valvontaosastossa tarkasteltiin kriittisesti talvisodanaikaista toimintaa.18 Osana tätä ylipäällikön suojaus päätettiin uuden liikekannallepanon yhteydessä järjestää am mat timai semmin, ennen kaikkea henkilöstön osalta. Valmistelutyöhön osal lis tui vat to den - näköisesti everstiluutnantti Ropponen ja pitkäaikainen toimistosihteeri, tuomari Akseli Tolamaa.19 Siinä missä talvisodan aikana pääosa po lii - seista oli vapautettu sotapalveluksesta, koski jatkosodassa yleinen ase - velvollisuus lähtökohtaisesti myös poliisimiehiä.20 Heistä osa oli varattu valvontaosaston käyttöön, ja turvamiehiksi aiotut valittiin ilmeisesti pääosin tästä joukosta. Pätevän henkilöstön saaminen valvon ta osaston käyttöön ei kuitenkaan ollut mutkatonta, kuten Panschin on tut ki muk - sessaan osoittanut – valvontaosasto ja poliisiviranomaiset »kil pailivat» samoista rajallisista henkilöresursseista.21

Jatkosota: Ylipäällikön Erikoisryhmä

Marsalkan turvallisuusvartioryhmä perustettiin uudelleen 19.6.1941. Siitä käytettiin nyt asiakirjoissa nimitystä »Erikoisryhmä».22 Man ner - heim ei itse nähnyt järjestelyä tarpeelliseksi – ryhmän perustaminen oli kovan työn takana ja kohtasi vastustusta.23 Ryhmä oli alkuun 7–8-hen - kinen ja sen vahvistaminen tapahtui vaiheittain. Myöhemmin vah vuu - deksi vakiintui 2+10+2, josta päällystön muodostivat johtaja ja va ra joh - ta ja; turvamiehet palvelivat etsivän nimikkeellä so tilas vir ka mie hi nä tai upseeriarvoillaan.24 Lisäksi ryhmässä oli kaksi autonkuljettajaa. Täy -

202 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 203

dennykset tapahtuivat komentamalla ryhmään tilapäisesti ns. val von ta - joukkueeseen kuuluneita. Jatkosota asetti toiminnalle uusia haas tei ta; tehtäviin kuului nyt myös osallistua Päämajassa vierailevien korkean profiilin henkilöiden suojaamiseen. Heihin lukeutuivat mm. Ruotsin prinssi Kustaa Aadolf sekä merkittävät saksalaiset sotilas- ja po liit tiset johtajat, kuten kenraalit Jodl ja von Falkenhorst ja SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler.25 Keskeinen tapahtuma, jonka yhteydessä turvallisuuskysymykset nou - si vat esille, oli Mannerheimin 75-vuotispäivä 4.6.1942. Juhlapaikaksi oli valittu Kaukopään tehdasalueen pistoraide Saimaan ja Immalanjärven välisellä kannaksella Imatralla. Asetelma muuttui, kun edeltävänä iltana kuultiin Saksan johtajan Adolf Hitlerin saapuvan paikalle hen ki lökoh tai - sesti; valvontaosaston päällikkö Rautsuo sai näin vastuulleen huo mat ta - vasti aiempaa laajemmat turvatoimet.26 Haasteena järjestelyille oli kireä aikaikkuna ja ehdottoman salassapidon vaatimus. Suoja var tios to, 39 mies tä kapteeni Toivo Tuomisen komennossa koottiin val von ta osas ton omista riveistä. Alue jaettiin kahdeksi vartioalueeksi, joille nimettiin vartioaluepäälliköt. Raidealueella vartiohenkilöstö oli ryhmitetty kol - meen ketjuun n. 40 metrin välein. Muutamia oli si joi tet tu na myös vau - nui hin, joissa juhlavieraat ruokailivat. Vartiostoon määrätyt ko koon - tuivat valvontaosaston pääosastossa Mäntyharjulla kesäkuun 3. ja 4. päi - vän välisenä yönä ja matkustivat linja-autossa pai kalle. Marsalkan ju nas - sa Mikkelistä seurasivat Erikoisryhmän johtaja kornetti Blåfield ja etsivät Karhimo ja Niinivaara. Kuten yleensäkin, Blåfield toimi lähi tur va mie - henä, joka pysytteli marsalkan läheisyydessä.27 Nyt hänellä oli kuitenkin erityismääräys huolehtia myös korkean vieraan turvallisuudesta yh teis - työssä saksalaisten kanssa. Ennen Hitlerin saa pu mista järjestelyt tar - kastettiin perusteellisesti suomalaisen ja saksalaisen turvallisuuspäällikön toimesta.28 Varsinaisia uhkatilanteita ei ta pah tu man aikana ilmennyt, jos kin erikoisena yksityiskohtana on mainittava, että muuan suo ja var - tiostoon kuuluneista miehistä oli osoitellut hetken ajan Hitleriä am pu - ma valmiilla aseella, leikitellen ajatuksella tämän am pu misesta.29 Mar sal - kan kesäkuun lopulla 1942 Saksaan tekemälle vas tavierailulle ei sitä vas - toin osallistunut suomalaista turvahenkilöstöä. Ylipäällikön mukana oli - vat vain adjutantit, lähetit ja muutamia ylijohdon edustajia. Ratkaisun taus talla lienee ollut lentokoneen rajallinen paik kamäärä ja toisaalta mittavat turvatoimet isäntävaltion taholta.30

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 203 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 204

Mannerheimin turvallisuutta sotavuosina käsiteltäessä esille nousee usein myös ns. Alfthanin murha, johon on liitetty erilaisia legendoja de - santeista ja sotilaskarkureista.31 Sunnuntaina marraskuun 8. päivänä 1942 tuntematon sotilaspukuinen mieshenkilö ampui aiemmin Man - ner hei min käytössä olleessa Furuvik-nimisessä huvilassa Mikkelin ete lä - puolella huvilan omistajan, lääkintämajuri Sigurd Alfthanin. Hän oli käy - mässä huvilallaan poikansa kanssa ja he yllättivät komeroon pii lou tu - neen tunkeilijan, joka surmasi lyhyen käsikähmän jälkeen tohtori Alftha - nin päähän ampumalla. Nopeasti järjestetystä etsinnästä huo li matta

Ruutu Puolustusvoimain katsauksesta n:o 49. Hitlerin Suomen-vierailun turva- toimet erottuvat lähinnä yksittäisissä otoksissa. Adolf Hitlerin ja kenraalisota- marsalkka Wilhelm Keitelin välissä lähisuojausmiehenä etsivä Into Karhimo. Hänen takanaan kävelee kornetti Blåfield tarkastamassa vartioita. Puolustus- voimien katsaus 49/42, kuvaajat Felix Forsman ja Uno Pihlström, http://www.elonet.fi/fi/elokuva/158975

A frame from the Finnish Defense Forces newsreel no. 49. The security arrangements during Hitler’s visit to Finland are apparent in single frames. Detective Into Karhimo is providing close escort and is positioned between Hitler and Field Marshal Wilhelm Keitel. Behind Karhimo, Second Lieutenant Blåfield is inspecting the guard teams. Photo: Finnish Defense Forces newsreel 49/42, shot by Felix Forsman and Uno Pihlström. http://www.elonet.fi/fi/elokuva/158975

204 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 205

am puja pääsi pakenemaan. Marsalkka oli majoittunut huvilaan ke sällä 1941 ja vieraillut siellä useasti myöhemminkin. Siten val von ta osas to oli ym mär rettävästi tapahtuneesta kiinnostunut ja osallistui alkuvaiheessa tut - kintaan. Lääninrikospoliisin suorittama tutkinta osoitti, että tekijä oli poliisin tuntema taparikollinen, vankikarkuri Aulis Kova nen, joka saman vuoden joulukuussa poliisimiestä haavoitettuaan ampui itsensä tu li tais telun jälkeen kiinniottotilanteessa Vaajakoskella, eikä tapaukseen liittynyt suoranaisesti ylipäällikköön kohdistunutta yritystä.32 Konkreettisempi uhka marsalkkaan sen sijaan kohdistui de sant ti toi - min nasta. Mikkelin lähistölle oli pudotettu desantteja jo aiemminkin, mutta lokakuun 1942 alkupuolella pudotettujen ja kuun lopulla kiinni saaduista laskuvarjomiehistä, Robert Marttisesta ja Toivo Raikkeruksesta saa tiin ensi kertaa viitteitä nimenomaisesti päämajaa vastaan suun na - tus ta toiminnasta, joka myöhempien seikkojen valossa todennäköisesti kyt keytyi Mannerheimin surmahankkeeseen. Tätä tukivat myös Hel sin - gis sä samana syksynä kiinni saadun desantin Kerttu Nuortevan kuu lus te - luissa maaliskuun alussa 1943 ilmi tulleet seikat.33 Tunnettu on ken raa - lil uutnantti W. E. Tuompon maininta päiväkirjassaan 22.3.1943 de sant ti - pudotuksista Mikkelin lähistölle: »Erään [desanteista] tehtävänä oli mar - salkan murhaaminen.» Tuompo viittaa tällä myöhään illalla ja yöllä 14.–15.3.1943 Mikkelin maalaiskunnassa tapahtuneisiin de sant ti pu do - tuksiin, joista ensimmäisessä pudotettiin Nikolai Suuronen ja muu tamaa tuntia myöhemmin Karl Aleksander Vahter ja Aleksander Pylsy. Vi ro - laisen Vahterin nimenomaisena tehtävänä oli surmata marsalk ka Man - ner heim. Kaikki kolme saatiin kuitenkin pidätetyksi pu do tus paikkojen lähistöltä melko nopeasti ja ilman vastarintaa.34 Kuulusteluissa tiettävästi ilmeni, että NKVD:n lähettämät desantit kuuluivat Leningradin lä his - töllä koulutettuun 18-henkiseen ryhmään, jonka teh tävänä oli yli pääl li - kön surmaaminen.35 Vahter – jolle arvatenkin an nettiin kohtalonsa suh - teen rajallisesti vaihtoehtoja – ryhtyi nyt avustamaan valvontaosastoa.36 Huhtikuun 12. päivän vastaisena yönä pudotettiin Juvan Kilpolaan seu - raava desanttipari, joka edeltäjiensä tavoin oli varus tau tu nut tuhotöihin ja odotti kohtaavansa »Vasiljevina» tuntemansa Vahterin saadakseen tältä tarkemmat ohjeet, tietämättä tämän jo avus ta van suomalaisia. Nämäkin desantit jäivät nopeasti kiinni; inkeriläinen Aappo Pelli-Svarvali tuo mit - tiin sittemmin kuolemaan, toverinsa Juho Kelkka puolestaan vapautettiin syytteistä ja siirrettiin sotavankileiriin.37 Aiemmin mainitut Vahter, Pylsy

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 205 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 206

Tunnettu otos ylipäälliköstä lähimpine miehineen Punkasalmen asemalla 26.6.1941. Taka-alalla asemarakennuksen vieressä ylipäällikön suojaryhmän johtaja ja lähiturvamies Erik Blåfield, kuvaushetkellä vielä vääpelinä. Kuvan auto on todennäköisesti ollut ryhmän käytössä. Kuva: Erkki Viitala, SA- kuva/Sotamuseo.

A well-known shot of the commander-in-chief and his orders group on the railroad station at Punkasalmi on June 26, 1941. In the background, standing next to the station building, is the leader of the security detail and close escort Erik Blåfield, still wearing his master sergeant’s badges. Photo: Erkki Viitala, SA-kuva/Military Museum.

ja Suuronen välttivät kokonaan kent tä oikeuden; Vahter oli siirretty van - ki lasta valvontaosaston käyttöön tou ko kuun alussa ja hän jatkoi sen palveluksessa aina syksyyn 1944. Pylsy ja Suuronen taas siirrettiin so ta - vankileireihin, jälkimmäinen pitkän van kilavaiheen jälkeen. Vahterin sijoituspaikasta ei ole merkintöjä, mutta jatkosodan jälkeen tämä kir - jattiin »välirauhan solmimisen jälkeen karan neeksi». Sekä Vahter että Suuronen esiintyvät lisäksi si sä asiain mi nisteriön sodanjälkeisissä luet te - loissa etsinnänalaisista henkilöistä.38 On varsin todennäköistä, että val-

206 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 207

v ontaosasto oli järjestänyt ainakin Vahterin asiat, kuten epävirallisena käytäntönä oli yhteistyöhön ryhtyneiden, hyödyllisiksi osoittautuneiden vakoojien osalta.39 Yli pääl lik köä vastaan suunnattu salahanke kuivui vä - hi tellen kokoon, eikä uusia siihen liittyviä desanttipudotuksia tiettävästi enää todettu.40 Mannerheimin tultua valituksi presidentiksi elokuussa 1944 uhkia näyt täytyi nopeasti muuttuneessa poliittisessa tilanteessa sekä Neu vos - to liiton että Saksan taholta. Erityisenä uhkaskenaariona oli val lan kaap - paus pääkaupungissa virkaanastujaisten yhteydessä. Jo kevääs tä saakka oli varauduttu pääkaupunkiin kohdistuneen hyökkäyksen torjuntaan; tarkoitusta varten oli perustettu tilapäisyhtymä Osasto H, joka koostui pääkaupunkiseudun koulutuskeskuksista ja saatavilla olevista lo ma lai - sista. Mannerheimin matkustaessa 1.8.1944 Mikkelistä Helsinkiin mu - kana oli valtaosa Erikoisryhmästä, joka suojasi tulevaa marsalkka-pre si - denttiä tiiviisti koko matkan ja lähipäivien ajan. Tun nelma oli kireä; saksalaisen 122. Jalkaväkidivisioonan kuormaus oli aloi tettu Hangossa edellisenä päivänä. Samana aamuna kello 9 Osasto H oli saanut hä ly tys - käskyn; seremonioiden taustalla oltiin valmiita vahvoin joukoin puo lus - tamaan valtiojohtoa vallankaappausyritykseltä, jollaista ei lopulta ta pah - tunut.41 Loppukesän ja syksyn 1944 epävarmoissa oloissa Erikoisryhmä kuitenkin toimi vahvennetussa kokoonpanossa.

Käytännön toimintatapoja

Ryhmän perustehtävänä oli valvoa ylipäällikön lähiturvallisuutta kaik ki - na vuorokauden aikoina, kahden miehen vuoroissa neljä tuntia ker ral - laan. Yleislinjaus oli, että turvamiesten tuli pysytellä näky mät tö mis sä, mut ta täydessä toimintavalmiudessa.42 Kaupunkioloissa tak tii kak si muo - dostui, että toinen miehistä kulki marsalkan edellä ja toinen takana, pa- rinkymmenen metrin päässä päämiehestä. Tur va mies ten haastatteluissa viitataan useampaan yllätyskohtaamiseen siviilien tai sotilaiden kanssa, joissa marsalkka tai adjutantti osoitti eleillään tur vamie hil le, ettei näiden toimenpiteitä tarvita; marsalkka vaikutti luottavan vahvasti auk to ri teet - tiinsa ja häntä jo monesti aiemminkin suojanneeseen hyvään onneen.43 Päiväohjelmasta ja toimintaan vaikuttavista asioista turvamiehet saivat ohjeensa marsalkan adjutanteilta, joista vanhempi, everstiluutnantti

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 207 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 208

Ragnar Grönvall vastasi turvallisuusjärjestelyistä.44 Auto kuljettajineen oli lähtövalmiudessa vartiopaikan läheisyydessä. Päi vystys tilat olivat marsalkan käyttämien asuintilojen yhteydessä: sodan al ku vaiheessa syk - syyn 1941 saakka Alfthanin huvilan tuntumassa, pääosan jatkosotaa ns. Graniittitalon alakerrassa ja keväästä 1944 Sairilan kartanon alueella, jonne ryhmää varten rakennettiin parakki. Henkilöstö oli majoitettuna kasarmille, joskin mikkeliläiset ryhmän jäsenet saat toi vat asua ko to - naan.45 Komentosuhteessa Erikoisryhmä oli suoraan val von taosaston päällikön alaisuudessa, mutta sen henkilöstö oli Mik ke lin alatoimiston kirjoissa, jonka kanssa yhteistyö oli läheistä: ryhmän varusteita säi ly tet - tiin sen tiloissa ja se vastasi ylipäällikön turvallisuuteen liittyvien ta pauk - sien tutkinnasta yhteistyössä poliisiviranomaisten kans sa.46 Oma lukunsa toiminnassa olivat marsalkan matkat, joista erityisesti rintamamatkat muodostivat turvallisuusriskin, liikuttiinhan usein etu - lin jan tuntumassa. Yleensä matkaan lähdettiin ylipäällikön junalla, joka ajet tiin määränpäähän nähden lähimmälle tai muutoin käy tän nöl li sim - mäl le asemalle, josta matkaa jatkettiin autosaattueena. Toisin kuin ko ti - alueella, jolloin turvamiehet seurasivat marsalkan autoa, rin ta ma mat - koilla saattueen kärjessä ajoi Erikoisryhmän auto reittiä var mis ta massa. Pitkät ajomatkat sotatoimialueella muodostuivat vaa ral lisik si par ti saa - nien ja miinoitusten vuoksi.47 Matkoille lähti 1941–1943 tyypillisesti mukaan ryhmän johtaja ja 2–3 etsivää, kevään 1944 paik keil la jo pääosa ryhmästä. Lisäksi muutama turvamies seurasi mää rän pää hän autolla.48 Ennen matkaan lähtöä tuli tarkastaa ylipääl likön käyttämä kulkuneuvo kätkettyjen tuhotyövälineiden varalta sekä val voa, ettei kyytiin noussut ylimääräisiä henkilöitä. Palvelusaseina olivat pää asiassa FN-pistoolit. Lisäksi tukiaseina olivat konepistoolit, jotka siirrettiin huo maa mat to - mas ti mukaan kulkuvälinettä vaihdettaessa.49 Matkoilla turvamiehet var - mistivat edeltä pysähtymispaikat, ja juhlal li suuk sien aikana he seurasivat päämiestään taustalta ryhmittyen siten, että he kykenivät havainnoimaan koko tapahtuma-aluetta. Huo mion ar vois ta on, että tarvittaessa tur va - miehet saattoivat myös käyttää si viili vaat teita. Pidemmillä matkoilla marsalkan majoittuessa järjestettiin majapaikan valvonta samaan tapaan kuin Mikkelissä.50

208 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 209

Erikoisryhmän henkilöstö

Tätä artikkelia varten on koottu 31 henkilön otos varmuudella Eri kois - ryhmässä palvelleista.51 Keskeisin havainto on, että otokseen lukeutuvista lähes kaksi kolmasosaa (20 hlöä, 64,5 %), oli poliisitaustaisia. Valtaosa heis tä oli rikosetsiviä kaupunkien poliisilaitoksissa tai lää nin ri kos po lii - sissa. Muita yhtä selkeitä ammatillisia tai sosiaalisia taustoja ei erotu, jos kin sodan pitkittyessä alkoi alkuvuodesta 1942 ryhmään tulla myös kun nostautuneita rintamasotilaita (7 hlöä, 22,5 %). Osasyy tällaisten henkilöiden valikointiin on saattanut olla myös poliisitaustaisten va paut - tamisessa siviilitehtäviinsä.52 Toisaalta osa poliisitaustaisista oli palvellut aiemmin rintamasotilaina, joten määritelmät eivät ole poissulkevia. Eri - koisryhmässä palvelleiden keski-ikä ryhmään tullessa oli 31 vuotta; nuo - rin oli 21 ja vanhin 42 vuoden ikäinen.53 Kiintoisa huomio on, ettei käy - tettyjen lähteiden perusteella yksikään ollut aiemmin toiminut hen ki lö - suojaustehtävissä, joita tuolloin olivat valtiollisen poliisin vastuulla olleet valtiovierailujen turvatoimet sekä tasavallan presidentin vartiosto, jonka henkilöstö pysyi sotavuodet omassa tehtävässään.54 Henkilöstön valintaa ohjasivat ensinnäkin valvontaosaston yleiset ja toi sekseen ryhmän toimenkuvan mukaiset erityiset kriteerit. Edellisiä on eritellyt Panschin luonnehtien valvontaosastoa »hyvävelijärjestelmäksi» siten, että lähes jokainen osastossa palvellut tunsi toisensa jonkin link ki - henkilön kautta. Ainoa ehdoton kriteeri oli poliittinen luotettavuus, jonka takeena oli tyypillisesti suojeluskunnan jäsenyys.55 Erityisiä kri - tee rejä taas voidaan johtaa Erik Blåfieldin haastattelusta: valittavan tuli olla poliisitehtäviin tottunut, hyväkuntoinen, mieluusti ajotaitoinen ja yleisesti edustava.56 Samansuuntaisia luonnehdintoja esiintyy muidenkin turvamiesten muistelmissa; ryhmän jäseniä yhdisti piirteinä ylipäätään nopea käsityskyky ja taito soveltaa toimintaansa eri tilanteiden mukaan, useat olivat myös saavuttaneet menestystä urheilijoina.57 Sen sijaan usein turvamiehiin mielikuvatasolla yhdistyvä piirre, fyysinen koko, ei vaikuta olleen ainakaan ehdoton valintaperuste, sillä Erikoisryhmässä palveli useampikin lyhyehkö mies. Otokseen lukeutuvat olivat kuitenkin kes ki - määräistä suomalaissotilasta pidempiä.58 Myöhemmin jatkosodan ai ka - na ryhdyttiin tehtävään aiottuja testaamaan soveltuvuuskokein. Näis tä vas tasi aiemmin mainittu tuomari Tolamaa, joka teetti kokelailla erilaisia taktillisia koetehtäviä mm. kotietsinnän läpiviennistä; kokelaan tuli sel-

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 209 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 210

vittää ratkaisujaan pöydälle levitettyjen pohjapiirustusten avulla. Pyr - kimys oli mahdollisimman vähäiseen henkilöstön vaihtuvuuteen, sillä varsinaisen henkilösuojauskoulutuksen puute painotti kokemusperäisen ammattitaidon ja hiljaisen tiedon merkitystä. Eniten uusia henkilöitä ryhmään tuli kevään 1944 aikana, mikä puhuu tietoisen vahvistamisen puolesta. Otoksen perusteella voidaan osoittaa, että Erikoisryhmään aiottu mies sijoitettiin aluksi valvontaosaston pääosastoon ja joidenkin viikkojen kuluttua hänet siirrettiin ryhmään. Todennäköisesti väliaika käytettiin soveltuvuuden arviointiin, taustan tarkistamiseen ja tehtävään orientoimiseen.59 Ryhmän jäsenten ylentäminen ja palkitseminen oli jokseenkin maltillista. Valtaosa otokseen kuuluvista yleni pal ve lus ai ka - naan vähintään yhden arvoasteen. Tyypillinen sotilasarvo ryhmään jat - ko sodan alkupuolelta saakka kuuluneilla oli kevääseen 1944 mennessä ylikersantti.60 Ryhmään pidemmän aikaa kuuluneille myönnettiin yleen- sä 1. tai 2. luokan vapaudenmitali.61 Yhteenvetona voidaan todeta, että pääosin valikoinnissa onnistuttiin ja henkilöstö kasvoi tehtäväänsä. Huomattava osa ryhmään kuuluneista palveli useamman vuoden, joten kokemuspohjainen ammattitaito pääsi kehittymään. Luotettavuutta ilmentää osaltaan myös se, että moni ryh - mässä toimineista ei puhunut tehtävästään edes perhepiirissä.62 Kui - ten kin joukkoon mahtui myös joitakin henkilöitä, joiden osalta valinta luottamustehtävään näyttäytyy epäonnistuneena ja siten näiden poik - keuksien tarkasteleminen yksityiskohtaisemmin on perusteltua. So ti las - virkamiehenä palvellut Pertti Paakkanen aloitti ylimääräisenä kanslistina valvontaosastossa kesäkuussa 1941. Hänen päätoimensa oli ar kis ton - hoitajana, mutta hän oli myös jonkin aikaa komennettuna Eri kois ryh - mään ja muisteli kokemuksiaan myöhemmin julkisuudessa.63 Paakkanen oli mielikuvituksekas ja kirjallisesti tuottelias mies: hän kirjoitti useampia seikkailu-, vakoilu- ja tieteishenkisiä romaaneja, lehti no velle ja, kuun - nelmia ja laulunsanoituksia – osan näistä valvontaosastossa pal vel les - saan.64 Palvelus katkesi kuitenkin oma val tai seen lomaan heinäkuussa 1944 osaston muutettua Kärkölään; luvat to masta poistumisesta ja juo - pumuksesta seurasi vankeusrangaistus. Sittemmin Paakkanen ajautui pitkäaikaiseen rikoskierteeseen, josta kylläkin oli viitteitä jo tämän ollessa valvontaosaston palkkalistoilla. Kesäkuun puolivälissä 1941, juuri osas - tossa aloitettuaan Paakkanen oli syyllistynyt päihtyneenä useisiin var - kauksiin eri kaupungeissa. Sodan oloissa rangaistus sovitettiin ly hen -

210 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 211

nettynä ja Paakkanen vapautui valvontaosaston käyttöön jo elokuussa.65 Tapaus herättää ihmetystä, kun otetaan huomioon, että Paakkanen pal - veli vielä tämän jälkeen Eri kois ryh mässä sekä Hitlerin vierailun suo ja - vartiostossa.66 Myös muutama muu ryhmän jäsen aiheutti toisinaan esi - miehilleen »harmaita hiuksia» ja suoranaisia turvallisuusriskejä. Tam - mikuussa 1944 muuan yövuorossa ollut etsivä unohtui liian pitkäksi aikaa päivystystiloihin syömään eväitään ja laiminlöi marsalkan asunnon vartioinnin. Kuukautta myö hemmin samainen mies, jota jo aiemmin oli rangaistu juo pu muk sesta, esiintyi päihtyneenä kaupungilla keskellä päivää. Tapausta kä si tel tiin Päämajan kenttäoikeudessa, joka tuomitsi 30 päivän pää var tio ares tin. Kyseinen etsivä siirrettiin sittemmin pois ryh - mästä.67 Vä häi sem mis tä rikkomuksista mainittakoon, miten muuan et si - vä oli käyttänyt ryhmän autoa yksityisiin tarkoituksiin ja eräs kuljettajista puolestaan kadotti palveluspistoolinsa.68 Ryhmän varajohtajana vuosina 1942–1943 toiminut vänrikki Atte Kalajoki työskenteli vapaa-aikoinaan paikallislehden toimittajana – aktiivisuutta, joka tur val li suus nä kö kul - mas ta nähtiin arveluttavana ja asiasta tehtiin kantelu. Myös Kalajoki siir - ret tiin sittemmin valvontaosaston toisiin tehtäviin.69

Erikoisryhmästä tasavallan presidentin turvallisuusvartiostoksi

Sotatoimien päättyminen syyskuussa 1944 ja armeijan saattaminen rau - han aikaiselle kannalle ulottui myös Päämajan valvontaosastoon: hen ki - l östöä ryhdyttiin kotiuttamaan ja sodanaikaisia järjestelyjä pur ka maan. Valvontaosasto muuttui Pääesikunnan ulkomaaosaston alaiseksi val von - tatoimistoksi. Osana tätä uudelleenjärjestelyä myös so dan ai kai sek si muo dostelmaksi tarkoitettu Erikoisryhmä lakkasi olemasta – mar ras - kuun 1944 paikkeilla sitä ryhdyttiin asiakirjoissa kutsumaan tur val li suus - vartiostoksi. Samalla siihen yhdistettiin tasavallan presidentin var tiosto, joka oli ollut Mannerheimin käytössä presidentin omi nai suu dessa elo - kuusta alkaen ja toiminut Erikoisryhmän rinnalla. Sittemmin vartioston hallinnollinen asema muuttui vielä kertaalleen, kun se huh ti kuus sa 1945 siirrettiin valvontatoimistosta suoraan tasavallan pre si den tin kanslian alaisuuteen.70

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 211 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 212

Erikoisryhmän johtajat

Erikoisryhmän ensimmäinen ja pitkäaikaisin johtaja Erik Blåfield (1906– 1980) kohtasi tulevan päämiehensä ensimmäistä kertaa jo vapaussodassa, jolloin hän 11-vuotiaana toimi Mannerheimin päämajajunan lähettinä. Maatalousteknikoksi kouluttautunut Blåfield oli suorittanut ase vel vol li - suu tensa Hämeen Ratsurykmentissä (HRR) 1926–1927 ja käytti vielä Erikois ryhmässä HRR:n merkkejä asepuvussaan. Sitkeän pyrkimisen jälkeen hän pääsi alkuvuodesta 1932 Etsivän Keskuspoliisin (EK) pal ve - luk seen. EK:n henkilömapin merkinnät piirtävät mielikuvaa innokkaasta ja toimintatarmoisesta, jos kohta uhkarohkeastakin nuorukaisesta. Blå - fieldin poliisipalvelus jäi lupaavasta alusta huolimatta kuitenkin lopulta melko lyhyeksi, sillä hän erosi EK:sta jo joulukuussa 1934.71 Sittemmin hän työskenteli autoalalla talvisodan partaalle asti, jolloin astui val von - ta osaston palvelukseen tarkastajana. Sotatoimiin Blåfield otti osaa rin ta - ma joukoissa joukkueen varajohtajana ja partionjohtajana Jal ka vä ki - rykmentti 65:ssä. Talvisodan ansioistaan hänelle myönnettiin 4. luokan vapaudenristi, joka aliupseerille oli harvinainen kunnia.72 Keväästä 1940 aina huhtikuuhun 1941 hän palveli valvontaosastossa, jonka reservistä hänet kutsuttiin kesäkuussa uuteen tehtäväänsä.73 Erikoisryhmän joh - ta ja na aloittaessaan Blåfield oli sotilasarvoltaan vääpeli. Ilmeisesti juuri esimiesaseman selkeyttämiseksi hänet ylennettiin heinäkuussa 1941 ilman upseerikoulutusta suoraan kornetiksi.74 Kymmenissä valokuvissa hänen sotilaallinen olemuksensa ja valpas katseensa kiinnittävät katsojan huomiota tärkeään taustahenkilöön, joka alati liikkui marsalkan seu - rueen liepeillä. Huhtikuussa 1944 Blåfield kuitenkin siirtyi kent tä - ar mei jaan valvontaupseeriksi ja toimi tässä tehtävässä sodan loppuun saakka; tehtävän vaihdos lienee tapahtunut hänen omasta aloit tees taan. Myös nämä tehtävät sujuivat menestyksellisesti, kunnos tau tu mi ses ta rintamalla seurasi 3. luokan vapaudenristi ja ylennys luutnantiksi hei - nä kuussa 1944. Sodan jälkeen Blåfield jäi val vonta toi mis ton palvelukseen toukokuuhun 1945 saakka, jolloin hän siirtyi pysy väs ti liike-elämän tehtäviin. Monen marsalkan lähellä sotavuosina toimineen sijaan hän kuitenkin pysytteli poissa julkisuudesta ja antoi tiet tä väs ti vain yhden haastattelun toiminnastaan ylipäällikön tur va mie he nä.75 Blåfieldiä ryhmän johdossa seurasi luutnantti Nils Nilsson (1918– 2018), jonka valinta ei näyttäisi olleen itsestään selvä, sillä valvontaosasto

212 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 213

Erikoisryhmän jäsenet marsalkan asuintalon »Graniittilinnan» Hallituskadun puoleisen sisäänkäynnin portailla. Kuvausajankohta todennäköisesti kesä 1943. Keskellä etualalla kornetti Erik Blåfield, hänen takanaan ryhmän tulevat johtajat: vasemmalla puolen kornetti Unto Laitinen ja oikealla luutnantti Nils Nilsson. Edessä Blåfieldin oikealla puolella ryhmän kuljettajana koko jatkosodan palvellut kersantti Reino Raitanen. Autonkuljettajat käyttivät miehistö- tai aliupseeri - arvojaan, etsivät palvelivat vänrikkiä vastaavan sotilasvirkamiehen merkein. Kuva: SA-kuva/ Sotamuseo.

Members of the Special Security Unit on the steps of the marshal’s residence »Granite Castle». The photo was very likely taken in the summer of 1943. In the center, Second Lieutenant Erik Blåfield. Behind him are the future chiefs of the unit with Second Lieutenant Unto Laitinen on the left and Lieutenant Nils Nilsson on the right. In the front to the right of Blåfield is Sergeant Reino Raitanen who was the unit’s driver throughout the Continuation War. The drivers had their rank and file military ranks, while the detectives were given the rank of enlisted second lieutenant. Photo: SA-kuva/ Military Museum.

suo ritti keväällä 1944 sisäisiä tiedusteluja rintamajoukkojen val von ta up - see reilta selvittäen näiden kiinnostusta tehtävään.76 Nilsson lienee joka tapauksessa ollut vahvimpia kandidaatteja, sillä hän oli toiminut ryh - mässä jo puolentoista vuoden ajan. Loviisassa syntynyt Nilsson oli jal ka - vä ki upseeri ja toiminut konttoristina. Asevelvollisuutensa hän suoritti Uudenmaan Rykmentissä 1938–1939 ja palveli talvisodassa mm. lä het -

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 213 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 214

ti upseerina, jatkosodassa puolestaan joukkueenjohtajana Jal ka vä ki ryk - mentti 24:ssä haavoittuen kahdesti. Ansioituneena rin ta ma up see ri na hänet palkittiin 4. luokan vapaudenristillä ja ylen nyk sel lä luutnantiksi. Marraskuussa 1942 Nilsson siirrettiin val von ta osastoon ja edelleen Erikoisryhmään. Tiedossa ei ole, miten hänet alun perin »keksittiin», mut ta mahdollisesti hän oli jo ennalta divisioonansa valvontaupseerin tiedossa ns. luotettuna henkilönä ja olisi siten näyttäytynyt sopivana eh - dokkaana täydennyksiä tiedusteltaessa. Nilssonia kuvataan up see ri ar vos - teluissa luotettavaksi, huolelliseksi ja esiintymiskykyiseksi. Hän jatkoi uudessa tehtävässään jatkosodan lop puun ja toimi vielä marsalkka- presidentin turvallisuusvartioston pääl lik kö nä helmikuuhun 1945. Sit - temmin Nilsson kouluttautui dip lo mi eko no mik si ja toimi liike-elämän johtotehtävissä. Australiaan muuttanut Nilsson kuoli 99-vuotiaana tou - ko kuussa 2018.77 Ryhmän varajohtajana toimi pitkään kornetti Unto Laitinen (1918–1999). Hän oli Blåfieldin ohella ryhmän ainoa rat su vä - ki taustainen upseeri ja vuo rot te li tämän kanssa marsalkan päivittäisillä ratsastuksilla. Laitinen seurasi Nilssonia helmikuussa 1945 vartioston päällikkönä ja – adjutantti Grönvallin tavoin – jatkoi toimessa Man ner - heimin jälkeen Paasikiven ja Kekkosen presidenttikausille vuoteen 1968 saak ka.78 Lopuksi on aiheellista todeta, ettei marsalkan suojaamiseksi käy tet - tyi hin lähteisiin perustuen koskaan jouduttu tulitaisteluihin tai edes var sinaisiin voimankäyttötilanteisiin. Tämä on ennen kaikkea nähtävä osoituksena siitä, että järjestelyt ja ennakointi olivat oikein mitoitettua ja toimivat kokonaisuudessaan hyvin, mutta suotuisalla onnellakin oli lop - pu tulokseen osuutensa.

Lähdeviitteet

1 Päiväkirjamerkintä 24.11.1939. Atte Bernhard Carolus Kalajoen arkisto, F:2, Sodanaikaiset päiväkirjat (1939–1944). Kansallisarkisto (KA). 2 Mannerheimiin oli kohdistettu varmuudella ainakin yksi murhayritys Tampereella 1920 voitonparaatin yhteydessä. (Rumpunen, Kauko I.: Erään isoisän ansioluettelosta. Sotilasaikakauslehti 11/1998, s. 69–71.) 3 Panschin, Vladimir: Kasvottomien miesten sota – Päämajan valvontaosaston toiminta jatkosodassa. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, Julkaisusarja 2, N:o 7, 2000, s. 24–25; Panschin, Vladimir: Diletantteja vai taitajia – Päämajan valvontaosaston johtama valvonta ja vastavakoilu talvi- ja jatkosodassa. Maanpuolustuskorkeakoulu, Julkaisusarja 1: Tutkimuksia nro 23. Tampere 2018, s. 6, 136. 4 Virkkunen, Sakari: Mannerheim – marsalkka ja presidentti. Otava, Helsinki 1989, s. 141–

214 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 215

144, 359–362; Vuorenmaa, Anssi: Kuolema kiersi Marskin. Teoksessa Mannerheim: tuttu ja tuntematon, toim. Palmunen, Rainer. Valitut Palat, Helsinki 1997, s. 318–320. 5 Panschin (2000), s. 92–95; Panschin (2018), s. 10–11; Arkiston hävittämistä koskevia kirjelmiä, Niilo Halla-Seppälän arkisto, Biographica-kokoelma. KA. 6 Muistoja Marsalkka Mannerheimin Mikkelissä oloajalta, Länsi-Savo, 2.2.1954 [etsivä Erkki Niinivaaran muistelmakuvaus]; Tutka [kirjoittajaa ei mainita, tekijä arvioi kyseessä olevan Pertti Paakkanen] Olin marsalkan henkivartija, Tutka 9/1954 (28.8.1954); Reponen, Oskar: Marskin henkivartija muistelee [Erik Blåfield], Seura 26/1959 (13.12.1959); Hotinen, Olavi: Mies Marskin suojaryhmästä [Kalervo Paananen], Seura 12–13/1967 (22.3.1967); Paakkanen, Pertti: Suomen marsalkka sivulta ja takaa eli Marski henkivartijan silmin. Reservin upseeri 1967, s. 139–140; Pulkkinen, Kimmo: Marski oli kiusaantunut henkivartijoistaan [Veikko Karesalo], Länsi-Savo 19.7.1992. 7 SA-kuva-arkiston (http://www.sa-kuva.fi) kuviin viitataan niiden järjestysnumerolla. 8 Ajatus suojaryhmän perustamisesta on voinut olla YE:n valvontatoimiston päällikön, everstiluutnantti Kustaa Rautsuon tai hänen alaisensa, majuri Matti Aarnion, jotka matkustivat 1930-luvulla Saksaan perehtymään vastavakoilun eri osa-alueisiin. Tässä yhteydessä on myös henkilösuojaus saattanut tulla puheeksi ja siihen liittyen on voitu esitellä ylimmän johdon henkilösuojauspalvelun Reichssicherheitsdienstin (RSD) toimintaa. 9 Atte Kalajoki (1914–2004) oli kamarineuvos ja filosofian kunniatohtori. Kari Sallamaa on kirjoittanut Kalajoesta laajan elämäkerran (Maailma Ouluna. Oulu-seura ry, Oulu 2017), jossa sivutaan tämän toimintaa marsalkan turvamiehenä, pääasiallisesti tässäkin käytettyihin alkuperäislähteisiin perustuen. 10 Martti Lönnrot (1915–1962) oli Elias Lönnrotin veljenpojanpoika ja teologi. Kalajoen tavoin hänkin oli AKS:n jäsen, suojeluskuntalainen ja urheilija. (Kantakortti, Martti Lönnrot. KA.) 11 Aseistuksena oli »Browning taskussa» eli todennäköisimmin FN/1900-pistooli. (Atte Kalajoen radiohaastattelu 6.1.1993, haast. Eero Saarenheimo. YLE äänitearkisto); Heikki Kekäläinen, tiedonanto (28.3.2018). 12 Saarenheimo (1993); Sallamaa (2017), s. 119. 13 Päämajan sotapäiväkirja (spk) 30.11.1939–31.12.1939, SPK 2777. KA; Saarenheimo (1993). – Kalajoki mainitsee saapuneensa Mikkeliin 5.12.1939. 14 Puntanen, Pia: Mannerheimin saappaanjäljillä. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli 1993, s. 81. 15 Stenvall, Taru: Marski ja hänen hovinsa. WSOY, Porvoo 1955, s. 16. 16 Parkkola, Pertti & Teuvo Tiihonen (toim.): Marski ja pojat. Mikkeli 1992, s. 11, 76–77; Pölhö, Veikko: Mannerheim Otavassa. Kansa taisteli 1 / 1972. – Poliisilaitoksen pidätysselleihin menehtyi viisi valvontaosaston pidättämää neuvostoliittolaista, joista yhden kerrotaan olleen marsalkan luo pyrkinyt luutnantiksi naamioitunut mies. Kuitenkin pidätettyjen luettelot mainitsevat yksilöityinä viisi Mikkelin pommituksessa menehtynyttä, jotka kaikki todellisuudessa olivat rintama-alueella vakoilusta epäiltynä pidätettyjä. Tämä heikentää kertomuksen totuusarvoa. (XX A 7a: YE:n pidätettyjen luettelot 1940–1942, EK-Valpo I. KA.) 17 Rahikainen, E. A., Majuri, Tauno & Reino Juhonen (toim.): Marski läheltä ja kaukaa. Helsinki, Kirjayhtymä 1964, s. 140. 18 Panschin (2000), s. 11–12. 19 Ropponen ja Tolamaa nousevat valvontaosaston keskeisinä toimijoina esille ylipäällikön turvallisuuskysymysten osalta useammassa kuvauksessa, esim. Heikkinen, Taavetti: Rintaman poliisi: valvontaupseerin päiväkirja 1941–1944, toim. Nieminen, Jarmo. Gummerus, Helsinki 2010, s. 291; Virkkusen (1989, s. 143) kuvauksessa mainitaan »tuomari Tolamo», jolla tosiasiallisesti viitataan Tolamaahan (Suomen lakimiehet [1949]. Helsinki, Suomen lakimiesliitto 1949); Saarenheimo (1993); PM Sotapoliisitston spk joulukuulta 1939, T-13577/12. KA; Matti Ropposen (AL 12744) ja Akseli Tolamaan (AL 47773) ansioluettelot. KA.

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 215 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 216

20 Hietaniemi (1992), s. 213. 21 Panschin (2000), s. 33. 22 Liite PM Valv.os. kirjelmään n:o 9336/Valv.1/henk., 10.7.1943, T-25834/20. KA; PM Valv.os., valvontakomppanian vahvuusilmoitus n:o 20/44, 16061/sal./31.10.1944. PvPE Valv.tsto, T-10805/6. KA. – Epävirallisesti turvamiehiä nimitettiin myös »kavaljeereiksi», »smyykeiksi», »salapoliiseiksi» tai »snuussareiksi». 23 Hotinen (1967). 24 PM Valv.os. kirjelmä n:o 1601/sal., 31.10.1944, T-10805/6. KA; Liite PM Valv.os. kirjelmään n:o 9336/Valv.1/henk., 10.7.1943, T-25834/20. KA. 25 Tutka (1954); Panschin (2000), s. 25. On mahdollista, että valvontaosaston kokoon - panoon kuulunut valvontajoukkue/komppania oli tosiasiallisesti hallinnollinen käsite sellaisista osastoon kuuluvista, jotka voitiin tilapäisesti irrottaa omista tehtävistään (Vladimir Panschin, suullinen tiedonanto 29.3.2018). – Into Karhimo oli maininnut olleensa komennettuna Himmlerin suojaustehtävään tämän vieraillessa Mikkelissä 1942. (Pentti Karhimo, haastattelut 31.5.2018 ja 12.6.2018) 26 Tuompo, W. E.: Päiväkirjani päämajasta 1941–1944. WSOY, Porvoo/Helsinki 1968, s. 136–137; Turja, Ilmari: Arkisto auki. Karisto, Hämeenlinna 1986, s. 275–276. – Haastatteluissaan useampi turvamies korostaa, miten vartioon määrätyt kuulivat asiasta vasta itse paikalla. 27 Luettelo PM Valv.os. suojeluvartiostoon juhlallisuuksissa 4.6.1942 kuuluneista. Päämajan vierailuohjelmia 1941–1946, GMA. KA; Paakkanen, Pertti: Sormi joka ei koukistunut. Nyrkki 9/1964; Pulkkinen (1992); Keskinen, Martti: Immolassa 4.6.1942. Etelä-Suomen Sanomat 4.6.1971; Kantakortti, Toivo Tuominen. KA. 28 Eräässä tilaisuudesta salaa otetussa valokuvassa Rautsuo kulkee saksalaisen upseerin seurassa vartioita tarkastamassa. Ajankohta on selvästi ennen Hitlerin saapumista. (F:2, valokuvaliite, Atte Kalajoen arkisto, KA.) 29 Paakkanen (1964). Kirjoittaja on varmuudella kuulunut suojavartiostoon, ja kuvaus tapahtumista on pääpiirteittäin uskottava. Luotettavuutta lisää myös, että ko. henkilö – todennettavasti vartiostoon kuulunut – yksilöidään nimeltä. Artikkeliin on silti aiheellista suhtautua kriittisesti huomioiden julkaisun sensaatiohenkinen luonne sekä toisaalta kirjoittajan henkilö, jota käsitellään jäljempänä. Myös näköetäisyydellä ollut Into Karhimo oli muistellut tapahtunutta lähipiirilleen samansuuntaisesti. (Pentti Karhimo, haastattelut 31.5.2018 ja 12.6.2018) 30 Vastavierailun matkustajaluettelot, Virkamatkat 1941–1946, GMA. KA. – Turvatoimista huolehti RSD yhteistyössä sotilasviranomaisten kanssa. (Hoffmann 2000, s. 41–43) 31 Esim. Vuorenmaa (1997), s. 318–320; Parkkola & Tiihonen (1992), s. 88–89. 32 Mikkelin läänin rikospoliisikeskus, ptk n:o 1/43. Keskusrikospoliisin arkisto, Ca: 3. KA; Apulaisnimismiehen konseptipöytäkirjat 1937–1942, Jyväskylän nimismiespiirin arkisto, I Ccb:1. KA. 33 Suur-Saimaan Skp:n KeO 3.2.1944, § 20; Hmp, Kerttu Nuorteva (HM 4154), EK-Valpo I. KA; Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva: neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Edita, Helsinki 2006, s. 162. 34 Mikkelin mlk:n is-keskuksen sotapäiväkirja (SPK 25964), Digitaaliarkisto, KA; PM:n Is-toimiston is-tilanneilmoitukset 16.3.1943 ja 18.3.1943. Sisäasiainministeriön sal. arkisto, Hb 3. KA; Kiintoisana yksityiskohtana ilmoituksessa käytetään Vahterin tehtävästä epävirallista sanamuotoa »attentaatti marskia vastaan». Desanteilla oli mukanaan vahvan aseistuksen lisäksi myrkkyä ja myrkytettyä ruokaa. (Suur-Saimaan SkpE:n Is-tsto:n ilmoitus n:o 388/II/1/2.sal., 27.3.1943. T-10081/8, KA.); Desanteista Suuronen (s. 1896) oli alkujaan kotoisin Joutsasta, Pylsy (s. 1891) – joka käytti myös etunimeä Antti – Valkjärveltä. Pylsy oli tuomittu elokuussa 1918 avunannosta valtiopetokseen. Molemmat olivat sittemmin siirtyneet rajan yli Neuvostoliittoon. (SKP:n jäsenten henkilöasiakirjat n:o 719, Pylsy Antti. KA; Valtiorikosylioikeuden (VRYO) akti 18863, VRYO:n ja valtiorikosoikeuksien arkisto. KA) – Vahter ja Pylsy pidätettiin aamulla 15.3., Suuronen aamulla 17.3.1943. Marsalkka oli desantti - pudotusten tapahtuessa Helsingissä, jossa tuolloin tapahtui yöllinen pommitus.

216 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 217

35 Käkönen, U. A: Miehityksen varalta. Otava, Helsinki 1970, s. 61–62; Karhunen, Joppe: Reino Hallamaan salasanomasotaa. Weilin & Göös, Espoo 1980, s. 180–181. 36 Ensimmäisenä surmahankkeen toi julkisuuteen tiedusteluosastossa toiminut everstiluutnantti U. A. Käkönen. Yksityiskohtia ja radioharhautusoperaatiota kuvailevat myös Karhunen (1980), Käkösen ja nimettömän, valtiollisen poliisin edustajaksi kuvaillun lähteen pohjalta, ja Sudenniemi (Salaisen sodan varjot. Otava, Helsinki 1987, s. 304–306), lähteitään yksilöimättä, mutta todennäköisimmin em. tukeutuen. Panschin (2000, s. 24–25) viittaa taas vastavakoilutoimiston päällikön, majuri Pentti Heinon v. 1976 pitämään esitelmään, jossa tämä oli maininnut desanteille järjestetystä erityiskurssista. – Aihetta on sivunnut Matti Kosonen pro gradu -työssään (Suomen desanttitorjunta jatkosodassa. Historian laitos, Joensuun yliopisto 1989, s. 127–128) ja sittemmin useassa lehtiartikkelissa (esim. Desanttien tehtävänä tappaa Mannerheim, Länsi-Savo, 27.9.1990; Desantit väijyivät marsalkan henkeä Mikkelin metsissä, Ilta- Sanomat, 12.3.1994). 37 Suur-Saimaan SkpE:n Is-tsto:n kirjelmä n:o 532/II/I/2 sal., T-10081/8. KA; Saimaan SkpE:n Is-tsto:n kirjelmä n:o 167/Is/128 sal. T-9306/9, KA.; Saimaan Skp:n KeO 28.5.1943, § 4. – Pelli-Svarvali oli tiettävästi käynyt vakoojana Suomessa aiemminkin ja häntä pidettiin vaarallisena. 38 Vangin nimilehti n:o 342/1943 (Vahter). Mikkelin lääninvankilan arkisto II, Ba:60. KA; Sotavankikomentajan esikunnan selvityselin. Sotavankien nimiluettelot liitteineen, T-19658/12. KA; Luettelo etsinnänalaisista henkilöistä; Liite sisäasiainministeriön yleiskirjeeseen N:o 8500/P/30.6.1947 https://www.genealogia.fi/hakem/haku/8500- 11.htm (15.3.2018). – Pylsy on kirjattu luovutetuksi Neuvostoliittoon helmikuussa 1945. 39 Esim. Panschin (2018), s. 283–284; Manninen, Ohto: Moskovasta Suomen kautta Valtoihin: desanttiradistin mutkikas kotimatka, Sotilasaikakauslehti 12/2007, s. 44–45; Jatkosodan jälkeen Vahter siirtyi todennäköisesti Ruotsin kautta länteen. Hänelle myönnettiin Australian kansalaisuus uudella henkilöllisyydellä (Karl Evert Raynard) tammikuussa 1951 ja hän kuoli siellä 82-vuotiaana 1998. (Karl Aleksander Vahter / Karl Evert Raynard, https://www.geni.com/people/Karl-Evert-Raynard/ 6000000012080889120 (15.3.2018)); Commonwealth of Australia Gazette, n:o 24, 12.4.1951. https://www.legislation.gov.au/file/1979GN31 (15.3.2018)); Karl Evert Raynardin kuolinilmoitus, Eesti Päevaleht 26.11.1998. https://dea.digar.ee/cgi-bin/ dea?a=d&d=estdagbladet19981126.1.11 (15.3.2018). – Samoin oli em. Marttisen laita, hänetkin kirjattiin karanneeksi ja hän päätyi tiettävästi Yhdysvaltoihin. Radistina toiminut Raikkerus puolestaan tuomittiin kuolemaan vakoilusta helmikuussa 1944. (Suur-Saimaan SkpE:n KeO 3.2.1944, § 20) 40 Aiheeseen liittyvä »perimätieto» kertoo useista Mikkelin seudulle pudotetuista desantista, joista osa olisi väitetysti päässyt jopa kaupunkiin asti. Käytetyt lähteet eivät kuitenkaan tarjoa tukea näille väitteille. Myös insinöörikapteeni H. Marsio mainitsee ajallisesti läheisessä desanttitorjuntaa käsittelevässä esityksessään esimerkein, miten desanttihuhuja liikkui tuolloin Mikkelin seudulla. (Liite PM Is.tston kirjelmään 1202/Is/68 sal, 29.4.1943. T-10081/4, KA.) 41 Suontlahti, Ari: Strategisen iskun torjunta pääkaupunkiseudulla vuosina 1943 ja 1944. Tiede ja ase 59. Suomen sotatieteellinen seura, Helsinki 2001, s. 106–139; Manninen, Ohto: Osasto Hägglund eli Helsinki. Teoksessa Stalinin kiusa – Himmlerin täi: sota-ajan pieni Suomi maailman silmissä ja arkistojen kätköissä. Edita, Helsinki 2002, s. 236–238; GMA, 8: Virkamatkat 1941–1946. KA. 42 Pulkkinen (1992). 43 Tutka (1954); Paakkanen (1967). – Tunnettu on myös PM:n tiedotusosastossa toimineen Olavi Paavolaisen maininta (pvk 3.5.1943), miten marsalkka herätti saksalaisissa hämmästystä liikkuessaan näennäisen suojaamattomana Mikkelin kaduilla. (Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu: päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941–1944. Otava, Helsinki 1963, s. 346). 44 Virkkunen (1989), s. 359; Ohjeet poliisikonstaapeleille Tamminiemessä (21.9.1944);

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 217 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 218

Tasavallan presidentin linnan vartiokonstaapelin ohjeet (14.10.1946), Mc:1, Tasavallan presidentin kanslian II arkisto. KA. Ohjeet ovat Grönvallin laatimia.) 45 Karhimo Into, päiväkirjat 1943 ja 1944. Tekijän hallussa; Puntanen (1993), s. 83; Pikkarainen, Jaakko: Henkivartijalla ei ollut helppo rooli. Karjalainen 3.12.2017 [Erkki Niinivaaran tyttären haastattelu] 46 Havainnollistava esimerkki on 26.6.1943 sattunut välikohtaus. Juopunut sotamies pyrki marsalkan autoon, jolloin Erikoisryhmän vuorossa ollut pari otti tämän kiinni ja toimitti päävartioon, jossa Mikkelin alatoimiston edustajat toimittivat kuulustelun. Selvisi, että kyseessä oli erehdys ja mies laskettiin vapaaksi taustojen tarkistamisen jälkeen. (PM Valv.os. Mikkelin alatoimiston kirjelmä n:o 555/Mi 50/sal. liitteineen, GMA, 97: Päämajan asiakirjoja 1939–1945. KA; Pv.PE:n ulkomaaosaston päällikön P.M. 9.6.1948, T-23828/59. KA; Otokseen lukeutuvien kantakortit. KA. 47 Ryhmän autot eivät olleet tarkoitukseensa nähden parhaita mahdollisia. Pääasiallisessa käytössä jatkosodan aikana oli 7 hengelle mitoitettu Packard vm. 1939, SA-14110 ja vara-autona Chevrolet vm. 1939, SA-8351. (Luettelo PM Valv.os. käytössä olevista B- ja Nl-tunnuksista 19.9.1944; PvPE valv.tston kirjelmä n:o 844/Ulk.3/12.1.1945 liitteineen, T-10805/5. KA.) – Esimerkkinä rintamamatkojen turvajärjestelyistä Mannerheimin vieraillessa Kannaksen Ryhmän alueella lokakuussa 1942, häntä turvasi komentajan asettama erityinen suojavartio (SA-kuva n:o 111441). Vierailualueille saatettiin määrätä myös tilapäinen ulkonaliikkumiskielto (Heikkinen 2010, s. 235). 48 Karhimo (1943), esim. päiväkirjamerkintä 18.4.1943; Pulkkinen (1992); GMA, 8: Virkamatkat 1941–1946. KA; »Erikoisryhmän toiminta ajalla 6–9.11.44», PM:n Valv.os:n päällikölle osoitettu ltn N. Nilssonin kirjelmä, n:o 18/44/sal., 20.11.1944. T-10805/6. KA. 49 Kornetti Blåfield kantoi henkilökohtaisena aseenaan järeää Mauser C96:sta. (Esim. SA-kuva n:o 114742). 50 Erikoisohjeet Tasavallan Presidentin vartiostolle, 5.2.1945. T-10805/4. KA; Into Karhimon komennustodistus, 21.10.1944 ja päiväkirjat 1943 ja 1944. Tekijän hallussa; Saarenheimo (1993); Pulkkinen (1992). Apuna saatettiin käyttää myös valvontaosaston alatoimistojen henkilöstöä. (Heikkinen 2010, s. 291–292) 51 Erikoisryhmän kokoonpano [päiväämätön, merkinnöistä päätellen aikaisintaan toukokuulta 1944], GMA, 105: Muu aineisto 1939–1946. KA. – Ko. otos on valittu 47 henkilön perusjoukosta. Sen muodostamisessa on noudatettu seuraavaa tapaa: henkilö on katsottu kuuluneeksi ryhmään ja sisällytetty otokseen, mikäli tämä 1) esiintyy em. luettelossa tai 2) valvontamieheksi kirjattuna marsalkan virkamatkojen nimiluetteloissa ja 3) tästä on saatavilla riittävät yksilöivät tiedot, kuten täydellinen nimi ja syntymäaika. Pääosa otokseen lukeutuvista on ryhmässä pidemmän aikaa palvelleita. 52 Esimerkiksi Veikko Karesalo vapautettiin lokakuussa 1942 takaisin siviilityöhönsä rikostutkimuskeskuksen tuntomerkkitoimiston hoitajaksi (Pulkkinen 1992) ja Viljo Nikunen heinäkuussa 1943 Lahden poliisilaitokseen. (Kantakortti: Nikunen, Viljo. KA.) 53 Otokseen lukeutuvien osalta (6 kpl), joiden kantakorttitiedoista ei ilmene ryhmään tulon päivämäärää, on käytetty valvontaosastoon tulon päivämäärää olettaen, että sijoitus ryhmään on tapahtunut melko pian tämän jälkeen. Ikä on laskettu täysinä vuosina. Viidestä 4. lk. vapaudenristillä palkitusta kahdella oli lisäksi 3. lk. VR, toinen heistä oli kanta-aliupseeri. 54 P.M. Tasavallan presidentin vartioston vakinaistuttamista (10.4.1938), Tas. Pres. adjutantin toimisto, Ha 2:2. KA; Linnan [Presidentinlinnan] toimenhaltijat Lkp:ssa 8.4.1941, Tas. Pres. adjutantin toimisto, Ha 2:2. KA; Arkistoyksiköt XXIV C 2 – XXIV C 4. EK-Valpo I. KA; Hmp, Nils Håkansson (hmp 13276), EK-Valpo I. KA. – Eräillä turvamiehillä oli kokemusta erityistä luotettavuutta edellyttäneistä tehtävistä, esim. Into Karhimo oli vartioinut talvisodan aikana Neuvostoliiton lähetystörakennusta. (Pentti Karhimo, haastattelu 12.6.2018). 55 Panschin (2000), s. 31–32; Poliittista luotettavuutta ja sen vaikutusta asevelvollisten koulutus- ja sijoitusvalintoihin käsittelee myös Tapio Nurminen (Muuttuva armeija. Teoksessa Teloitettu totuus, (toim. Kulomaa, Jukka & Jarmo Nieminen), s. 58–60.

218 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 219

Gummerus, Helsinki 2008.) – Otokseen lukeutuu 3 henkilöä, jotka kantakorttitietojen perusteella eivät ole kuuluneet suojeluskuntaan. 56 Ryhmässä toimineiden palveluskelpoisuusluokka oli enimmäkseen A I (26 hlöä, 83,9 %). 57 Tutka (1954); Pikkarainen (2017). – Ryhmän jäsenistä esim. Artturi Lindman ylsi mitalisijoille moukarinheitossa Kalevan kisoissa 1948 ja Mered Merisavo menestyi pitkän matkan juoksijana. 58 Otokseen lukeutuvien keskipituus oli 174,9 cm. Lyhin oli 165 cm, pisin 193 cm. Kuuden pituus oli yli 180 cm. Erikoisryhmässä toimineet olivat siis tuolloisen suomalaisen sotilaan keskipituutta (170,58 cm) pidempiä. (Suomen tilastollinen vuosikirja 1942, s. 56.) 59 Otoksen kantakortit (31 kpl). KA; Tutka (1954); Valintamenettelyä kuvailee Unto Laitisen muistelmakuvauksen pohjalta Virkkunen (1989, s. 143). Panschin (2018, s. 124) mainitsee valvontaosaston käytäntönä olleen lyhyet valmennustilaisuudet, mutta varsinaista valvonta-alan koulutusta ei sodan aikana järjestetty. 60 Otokseen lukeutuvista 31 henkilöstä 25 oli aliupseereita, 5 upseereita ja 1 miehistöön kuuluva. Lisäksi tiedossa on otoksen ulkopuolelta 2 muuta miehistöön kuulunutta. Ryhmän johtaja Blåfield on laskettu upseeriksi, vaikka tämä aloittikin palveluksensa vääpelinä. 61 Yhdeksän otokseen lukeutuvaa sai Erikoisryhmässä palvelunsa aikana vähintään 2. lk. vapaudenmitalin ja vastaavasti ryhmässä palvelleista upseereista kaksi sai 4. lk. vapaudenristin. 62 Kenraaliluutnantti evp Heikki Nikunen, suullinen tiedonanto 6.4.2018; Pentti Karhimo, haastattelut 31.5.2018 ja 12.6.2018. 63 Paakkanen (1967); Esittely n:o 83 (6.6.1941), PvPE, komendantintoimisto. Esittelyt 1941, F1:2c. T-20456, KA; Kantakortti, Pertti Paakkanen. KA. Paakkanen oli hoitanut vastavakoilutoimiston tapauskortistoa. (Pv.PE:n ulk.os. päällikön, eversti Eino Virkin PM 9.6.1948, Liite 3, T-23828/59. KA.) 64 Hirvonen, Maija: Salanimet ja nimimerkit. BTJ Kirjastopalvelu, Helsinki 2000, s. 584. Paakkanen julkaisi pääosan tuotantoaan eri salanimillä, joita olivat mm. Erkka Kare, Henry Grant, Marcel Sarlat ja Jack Rogers. 65 Turun raastuvanoikeuden III os. varsinaisasiain ptk 26.6.1941 ja asiakirjavihko. 66 Asian on täytynyt tulla valvontaosaston johdon tietoon, sillä Paakkanen oli kaksi kuukautta vangittuna. Huomionarvoista on myös, että Paakkanen antoi kuulustelussa väärät tiedot henkilöllisyydestään ja ammatistaan. Ko. rangaistus on merkitty tämän kantakorttiin. – Paakkanen on myöhemmin muistellut palvelustaan Erikoisryhmässä (1967) ja osallistumistaan marsalkan 75-vuotispäivien turvajärjestelyihin (1964). Tekijä pitää myös todennäköisenä, että Tutka-lehdessä 1954 (nrot 9–12/1954) julkaistun viisiosaisen »Kulissientakaista sotaa» -artikkelisarjan ainakin neljän ensimmäisen artikkelin (»Olin marsalkan henkivartija», »Hitler käväisi Suomessa», »Gestapon päällikkö maassamme», »Cocktaileja Kulosaaressa») tietolähteenä, ellei peräti kirjoittajana, on Pertti Paakkanen. Otaksumaa tukevat paitsi em. muistelmakuvausten (1964, 1967) kanssa yhtenäinen kieliasu ja sanavalinnat, myös eräät identtisinä toistuvat asiavirheet. Lisäksi on tiedossa, että Paakkanen oli ko. julkaisun takana vaikuttavan nimimerkki »Outsiderin» eli Aarne Haapakosken tuttavapiiriä. 67 PM YE:n KeO, 4.3.1944, § 24. 68 PM Komento-os. esikuntakäsky n:o 10, 22.7.1941, T-21149/3. KA; PvPE valv.tston Mikkelin edustuksen kirjelmä n:o 8/44/sal., T-10805/6. KA. 69 Saarenheimo (1993); Atte Kalajoen haastattelu 15.11.1982, haastattelijana Toini Havu, SKS:n arkisto. Haastatteluista ei kuitenkaan ilmene, johtuiko siirto yksinomaan tästä, taustalla saattoivat olla myös Kalajoen ja Blåfieldin huonot henkilösuhteet. 70 Virkkunen (1989), s. 359; PvPE:n Ulk.os. kirjelmä n:o 1272/Ulk.3./Sal. 27.1.1945 sekä PvPE valv.tston kirjelmät n:o 2942/Ulk.3./Sal. 25.4.1945 ja n:o 3374/Ulk.3./Sal. [päiväämätön, toukokuu 1945]. T-10805/5, KA; PvPE valv.tston (Ulk.3/PvPE) tehtävät ja työjärjestys (päiväämätön asiakirja, asiayhteydestä pääteltynä keväältä 1945),

MARSALKAN VARJOT: YLIPÄÄLLIKÖN HENKILÖSUOJAUS TALVI- JA JATKOSODASSA 219 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 220

T-10805/4. KA; Ehdotus Valv.tsto/PvPE:n kokoonpanosta ja alistussuhteista (päiväämätön, ajankohta kuten edellisessä), T-10805/4. KA; Erikoisohjeet Tasavallan Presidentin vartiostolle, 5.2.1945, T-10805/4. KA. 71 Reponen (1959); Hmp, Erik Blåfield (HM 13072), EK-Valpo I. KA; Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: vakoilu Suomessa. Love-kirjat, Helsinki 1982, s. 78; Rislakki viittaa Blåfieldin eron osalta EK:n esittelijä Freedy Kekäläisen haastatteluun perustuen erään pidätetyn kohtelustaan nostamaan kanteeseen (Jukka Rislakki, sähköpostiviesti 15.2.2018). 72 Kantakortti, Erik Blåfield. KA; Reponen (1959). 73 PvPE:n valv.tston kirjelmä n:o 4584/Ulk.3/40 henk. liitteineen. GMA, 105: Muu aineisto 1939–1946. KA; Hmp, Erik Blåfield, (HM 13072), EK-Valpo I. KA. 74 PM Komento-os. kirjelmä n:o 783/Kom.1./a. 25.7.1941, T-7400/1. KA; PM Valv.os:n kirjelmä 1594/Valv.1./henk., 2.2.1944. T-17618/8. KA. – Ylennystä oli esittänyt adjutantti Grönvall. Järjestely ei sinänsä ollut erityisen poikkeuksellinen; useita ansioituneita vanhempia aliupseereita ylennettiin vänrikeiksi jatkosodan alkupuolella ilman upseerikoulutusta. 75 Sama; Kantakortti, Erik Blåfield. KA; Ritarihuonegenealogi Johanna Aminoff-Winberg, sähköpostiviesti 22.2.2018; PM Valv.os. ja PvPE:n valv.tston palkkakortisto 1941–1945, T-10905/2. KA; Ylipäällikön päiväkäsky n:o 9, 6.8.1941, L 317/17. KA. 76 Heikkinen (2010), s. 285. 77 Kantakortti, Nils Nilsson. KA; Jarmo Pihonen, puhelinkeskustelu 8.4.2018 ja tiedonanto tekijälle 20.5.2018; Heidi Nilsson, puhelinkeskustelu 10.9.2018. 78 Kantakortti, Unto Laitinen, KA; Ansioluettelo, Unto Laitinen (AL 41635) KA; Huovinen, Kalevi: Nekrologi, Helsingin Sanomat, 5.9.1999; Virkkunen 1989, haastateltujen luettelo.

220 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 221

MIKKO TYNI

Marshal’s Shadows: Commander-in-Chief’s Close Protection during Winter War and Continuation War

There is a wealth of literature on Marshal Gustaf Mannerheim. However, little has been put on paper of the security threats to the commander-in- chief during the war years. Persons who were responsible for mitigating these threats – with an obvious success – and the security arrangements they put in place have also remained very much in the shadows. The scarcity of sources renders research on the topic particularly difficult. The primary source of reference material, the archives of the Internal Security Section of the General Headquarters, which had primary responsibility for the close protection of the commander-in- chief, were destroyed during the precarious closing phases of the Continuation War, and only single documents have remained in Man - ner heim’s personal archives and elsewhere. On the other hand, docu - ments on security arrangements that were in effect during Manner heim’s presidency (1944–1946) are available in quantity, and most of those arrangements can be assumed to have evolved from wartime procedures. Another important, supplementary source are interviews that persons who were involved in the commander-in-chief’s close protection gave to newspapers in the 1950s and 1960s, and diaries that some of these individuals made available to the author. Images from the Finnish Defense Forces Photograph Archive, available in the internet, are an excellent source since close protection officers and security arrangements are visible in dozens of shots depicting Mannerheim and his entourage. War loomed on the horizon in the fall of 1936, and therefore the need to provide close protection to the wartime commander-in-chief had to

221 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 222

be addressed. On the eve of the Winter War, the Internal Security Section of the General Headquarters, which was responsible for security arrangements within the armed service, was augmented by the establish - ment of a subordinate Close Protection Service Unit manned by Civil Guard members from the Helsinki area. No known attempts to eliminate Mannerheim are known from the Winter War period, although some Soviet special forces combatants were captured and signs of espionage activity were found in the vicinity of Mikkeli, where the marshal had his headquarters. A more tangible danger were the bombing attacks on Mikkeli during the winter of 1940, which forced Mannerheim to displace his headquarters on two occasions. The Close Protection Service Unit was reactivated upon the breakout of the Continuation War in 1941 and became commonly known as the »Special Service Team.» The selection process of personnel and the unit’s operating procedures were developed making good use of the lessons learned in the Winter War. Core personnel now consisted of seasoned criminal investigators picked up primarily for their professional competency, but also for their personal traits. The first, and the most long-standing, head of the unit was a cavalry officer, Second Lieutenant Erik Blåfeld, who had served as a detective with the State Police and subsequently held a post in the Internal Security Section of the General Headquarters. The strength of the unit varied over the course of the war, but was on average fourteen. The officers retained their ranks, while non- commissioned officers and the rank and file were given the wartime status of military specialists. A standing procedure was to have two escorts accompany the commander-in-chief at all times. When the latter walked on the streets, these security guards followed the field marshal at a distance of a few dozen meters or so. A guard who knew how to ride a horse – usually Blåfield himself – would follow the marshal on his daily horseback outings early in the war. When the marshal went on inspection tours to the front, the chief of the guard detail provided close escort and typically two to four guardsmen traveled in the detail’s car or rode on the commander-in-chief’s train. The personal escort of the field marshal was, all in all, almost invisible to observers. As late as the fall of 1942, the Germans expressed their amazement at the marshal moving about in Mikkeli »without bodyguards.» As the Continuation War dragged on, the security team, which so far had mainly consisted of members drawn

222 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 223

from the police force, was reinforced by military personnel who had distinguished themselves on the front and showed an appropriate disposition. After Blåfeld took up the post of an internal security officer in the field army in April 1944, infantry Lieutenant Nils Nilsson was appointed the team leader. Nilsson had been awarded a 3rd and 4th cross of liberty for his merits in action. When Mannerheim was elected the President of the Republic in August 1944, the Close Protection Service Unit was augmented by the addition of the eight-man presidential security team formed from police officers. Both teams operated under Nilsson’s command until the fall of 1944. By that time, the marshal-president’s security arrangements had been upped considerably, with around ten security guards, which amounted to most of the combined strength of the two teams, accompanying the head of state on most of his trips. The Close Protection Service Unit was disbanded in November 1944 when the armed forces reverted to their peacetime standing as per the terms of the armistice treaty. It was replaced by the Presidential Security Service Unit, which remained under command of Nilsson until February 1945. Nilsson was succeeded in February 1945 by Lieutenant Unto Laitinen, who had joined the Close Protection Service Unit in 1943 and continued to serve until 1968, ensuring the security of three presidents. Mannerheim’s life is known to have been under threat several times during the war, although much of the related information is second- hand. Attempts were made to conceal the commander-in-chief’s move - ments to the maximum possible extent, but despite these efforts the locations where he was staying often came under attack by Soviet bombers. A particularly severe threat emerged between the fall of 1942 and late spring of 1943 in the form of Soviet special forces combatants whose task was clearly to eliminate the field marshal. Some of the commandos dropped in the vicinity of Mikkeli in March 1943 were soon arrested and subsequently instructed to transmit misleading information on the radio frequencies, which in turn helped the to capture the remaining members of the team. Rapid changes in foreign policy also resulted in a real threat after Mannerheim had been sworn in as the president in August 1944. Finland prepared for an airborne attack by Germany or the Soviet Union and the capture of Helsinki, but these fears proved ungrounded.

MARSHAL’S SHADOWS: COMMANDER-IN-CHIEF’S CLOSE PROTECTION … 223 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 224

The conclusion is that the close protection arrangements were appropriately sized. The participating units were manned with persons who were generally up to their assigned tasks, keeping in mind that their competency increased on the job and due to the silent knowledge that the older members passed on to new employees. This was practically the only way ahead because at that time team members were untrained for, and lacked experience in, personal security operations.

224 MIKKO TYNI ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 225

MIKKO VIRTA

(s. 1989), valtiotieteiden maisteri. Artikkeli perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan Hävittäjäseikkailu 1954 – Suomen Mig-suihkukonekaupan nousu ja tuho kylmän sodan kulisseissa, joka palkittiin Suomen Sotahistoriallisen Seuran pro gradu -palkinnolla. Kirjoittaja valmistelee Helsingin yliopistossa poliittisen historian väitöskirjaa 1950- ja 1960-luvun hävittäjähankinnoista Suomen ulkopolitiikassa.

Mig-hävittäjäsotku kylmän sodan kulisseissa 1954

Keväällä 1954 käynnistyi tapahtumasarja, joka salamyhkäisine kään tei - neen hakee vertaistaan Suomen kylmän sodan ajan historiassa. Niihin aikoihin maata hallitsi Sakari Tuomiojan puolipoliittinen, mut - ta varsin porvarillinen toimitusministeristö (17.11.1953–5.5.1954). Sen sisällä todellista valtaa käytti pieni piiri, jonka muodostivat Tuomioja, puolustusministeri Päiviö Hetemäki ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Aura. Aivan hallitustaipaleensa loppumetreillä kolmikko teki yl - lättävän avauksen kysymällä, myisikö Neuvostoliitto Suomelle muu ta - man Mig-15-hävittäjän. Ulkopoliittinen avaus oli ennen kuu lu ma ton, ku ten presidentti J.K. Paasikivi myöhemmin päiväkirjassaan kirosi. Pre - si dentille ei nimittäin kerrottu kauppa-aikeista, ei myöskään puo lus tus - voimien johdolle. Edes hallituksen ulkoministeri Ralf Törngren ei tiennyt hankkeesta. Hävittäjien kysyminen käynnisti vuoden kestäneen ta pah tu - mien vyöryn, jonka aikana suomalaiset yrittivät kiemurrella eroon ei- toivotuksi muuttuneesta kaupasta. Tilannetta ei helpottanut se, että han - ke vuoti sekä länsimaiden tiedustelulle että lehdistölle ja käyn nis ti villit huhut Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta yhteistyöstä. Varmaa tietoa ei ole, miksi kaikki tapahtui. Avainhenkilöistä on jo aika jättänyt. Kirjalliset merkinnät tapahtumista perustuvat toisen tai kol - man nen käden tietoihin, ja moni asia on jätetty kirjoittamatta paperille. Moni sellainenkin, joka on kirjoitettu, on aikojen saatossa hävinnyt – tai hävitetty. Motiivien ymmärtämiseksi täytyy siis yhdistellä katkenneita lankoja, tehdä valistuneita arvauksia ja sukeltaa aikalaisten ajatuksiin.

225 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 226

Suomi kylmän sodan puristuksessa

Suomen asema itsenäisenä valtiona oli toisen maailmansodan jälkeen kaik kea muuta kuin selvä. Sodan hävinnyt Suomi sijaitsi harmaalla vyö - hykkeellä itä- ja länsiblokkien välimaastossa. Ulkopolitiikkaa määritti suhde Neuvostoliittoon ja sen kanssa solmittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (YYA). Niin sanottujen vaaran vuosien jälkeen 1950-luvun taitteessa tilanne alkoi rauhoittua. Vuonna 1950 Stalin hyväksyi ensi kertaa sodan jälkeen Suomessa hallituksen ilman kommunisteja. Helsingin olympialaiset vuon na 1952 ja sotakorvausten loppuminen samana vuonna loivat uskoa tulevaan. Stalinin kuolema 5. maaliskuuta 1953 lievensi kansainvälistä jän nitettä, mutta Porkkalassa, tykinkantaman päässä Helsingistä sijaitsi edelleen Neuvostoliiton sotilastukikohta, eikä Suomi kuulunut edes Yh - dis tyneisiin Kansakuntiin. Suomen ulkopolitiikka oli tasapainoilua idän ja lännen välissä varoen, ettei kumpaakaan osapuolta lähennyttäisi liikaa. Sellainen kun johtaisi reaktioon toiselta puolelta.1 Suomen puolustuspoliittista liikkumavaraa määrittivät Pariisin rau - han sopimus vuodelta 1947 ja Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-so pi - mus vuodelta 1948. Sotilaallisesti merkittäviä olivat rau han so pi muk sen artiklat, joilla rajoitettiin puolustusvoimien kokoa ja aseistusta, sekä YYA- sopimuksen asettama puolustusvelvoite. Paradoksaalisesti YYA-sopimus edellytti Suomelta vahvaa puolustuskykyä, jonka Pariisin rauhansopimus taas käytännössä esti. Tämän ristiriidan keskellä so vitel tiin Suomen puo - lustuspolitiikan linjat.2 Hyvin ei mennyt puolustusvoimillakaan. Materiaalitilanne ja lii ke - kan nal lepanovalmius alkoivat 1950-luvun alussa uhkaavasti heikentyä. Varikoilla oli sodan jäljiltä aseistusta 15 divisioonalle, mutta kalusto van - heni suhteessa ulkomaiseen asekehitykseen ja kärsi myös huollon puut - teesta. Erityisen huono tilanne oli ilmapuolustuksessa, jossa oli aut ta - mat tomasti jääty kehityksestä jälkeen. Ongelman ydin oli siinä, että suur - sodan syttyessä Yhdysvaltojen strategisten pommikoneiden len to reit ti Neuvostoliiton ydinalueille kulkisi suoraan Suomen yli. Koneet olivat niin nopeita ja lensivät niin korkealla, ettei Suomella ollut mitään mah - dollisuuksia pysäyttää niitä, hyvä jos pystyttiin edes havaitsemaan.3 Sisäpolitiikassa käytiin 1950-luvun alussa tiukkaa valtataistelua Urho Kekkosen tukijoiden ja vastustajien välillä. Asemia haettiin vuoden 1956

226 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 227

presidentinvaaleihin. Kun Kekkosen neljäs hallitus kaatui marraskuun alussa 1953, sen seuraajaksi ei saatu muodostetuksi poliittista hallitusta. Sen sijaan kasattiin Suomen Pankin pääjohtajan Sakari Tuomiojan joh - dolla puolipoliittinen toimitusministeristö. Hallitus koostui sekä po lii ti - kois ta että asiantuntijoista, joista kaikki kuuluivat porvarillisiin puo luei - siin. Kyseessä oli ensimmäinen sodanjälkeinen hallitus, jossa ko koo mus - laiset olivat näkyvästi edustettuina – peräti neljän salkun voimin. Oh jel - massaan hallitus linjasi tärkeäksi Neuvostoliiton kanssa tehdyn pit kä - ai kai sen kauppasopimuksen jatkamisen.4

Puolustusasiain neuvottelukunnassa juonitaan

Kokoomuksen Päiviö Hetemäki oli mukana puolueensa syksyllä 1953 asettamassa puolustusasiain neuvottelukunnassa, jonka tehtävänä oli poh tia Suomen puolustuksen kehittämistä. Toimintaan osallistui ko koo - muslaisia poliitikkoja ja korkeita upseereita, joista osa oli puo lus tus voi - mien palveluksessa. Neuvottelukunnassa todettiin, että surkeaan ka lus - to tilanteeseen tarvittaisiin kiireesti parannusta. Tärkeää olisi ny ky ai kai - sen koulutuskaluston hankkiminen. Kun Hetemäestä oli tullut Tuo mi - ojan hallituksen puolustusministeri, katsottiin neu votte lu kun nassa, että Hetemäen salkkua tulisi käyttää tehokkaasti hyväksi puo lus tus ky sy mys - ten ratkaisemiseksi. Tulevissa presidentinvaaleissa olisi puolestaan es tet- tä vä »puolustusnihilistisen» Kekkosen pääsy puo lus tus voimain yli pääl - li köksi. Puolustusministerinä Hetemäki toi huolensa ma te riaalitilantees- ta esiin myös eduskunnassa.5

Idänkauppa sujuu kuin tanssi

Neuvostoliiton suhtautuminen Tuomiojan hallitukseen oli aluksi viileää. Presidentti Paasikivikin epäili avoimesti, ettei itänaapuri tulisi alle kir - joit ta maan vuoden 1954 kahdenvälistä kauppavaihdon sopimusta. Tuo - mi ojan hallituksen aloittaessa kauppasopimus oli kuitenkin jo lähes val - mis, eikä sen loppuun saattaminen tuottanut vaikeuksia.6 Joulukuun puolivälissä suomalainen valtuuskunta kävi Moskovassa neuvottelemassa valuutta- ja lainakysymyksestä. Tämäkin sujui kitkattomasti, ja sopimus

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 227 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 228

lainasta allekirjoitettiin helmikuun alussa 1954. Samalla sovittiin, että neuvottelut seuraavasta kauppavaihdon viisivuotissopimuksesta aloi tet - tai siin vielä kevään kuluessa Tuomiojan hallituksen kaudella.7 Muutamaa päivää ennen kevään 1954 aikaistettuja eduskuntavaaleja pääministeri Tuomioja tiedusteli presidentti Paasikiveltä, voisiko hänen hallituksensa valmistella esityksiä uudelle eduskunnalle, vaikka kyseessä oli vain väliaikainen hallitus. Paasikivi vastasi myöntävästi, joskin kehotti harkintaan.8 Tämän voi tulkita niin, että Paasikivi antoi Tuomiojan hal- li tukselle luvan tehdä poliittisia avauksia vielä eduskuntavaalienkin jäl - keen. Eduskuntavaalit käytiin 8.–9. maaliskuuta. Tuloksissa so siaa li de mo - kraatit ja maalaisliitto voittivat, mutta kokoomus hävisi neljä paikkaa. Näin ollen vaalit, joilla Kekkosen vastustajat halusivat katkaista hänen kuningastiensä, kääntyivätkin Kekkosen torjuntavoitoksi. Kari Hokkanen on arvioinut, että maalaisliiton vaalimenestys romutti suunnitelmat oikeiston ja SDP:n yhteistyön varaan rakentuvasta hallituksesta.9 Jukka Koiviston mukaan vaalitulos tuhosi Tuomiojan hallitukselta jat ko mah - dol lisuuden, vaikka sitä olisi täydennetty muilla puolueilla. Vielä ennen vaaleja Tuomiojan arveltiin voivan jatkaa pääministerinä.10 Kevään 1954 vaalit näyttäytyivätkin historiallisena käännekohtana, joka on epäi le mät - tä pannut silloisten toimijoiden suunnitelmat uusiksi. Voidaan ajatella, että hallitukselle tuli kiire käyttää vaalienjälkeiset päivät mahdollisimman tehokkaasti omien päämääriensä edistämiseen – varsinkin kun Paasikivi oli antanut luvan tehdä uusia esityksiä. Vaalienjälkeiset hallitusneuvottelut kestivät pitkään. Seuraava hallitus saatiin kasaan vasta 5. toukokuuta. Sen muodostivat Ralf Törngrenin johdolla RKP, Maalaisliitto ja SDP.11 Kekkosesta tuli ulkoministeri ja SDP:n Emil Skogista puolustusministeri. Aikalaisten mukaan hallitusta leimasi Kekkosen kylmä suhtautuminen pääministeri Törngreniin.12

Koneita kysellään Moskovassa ja Tehtaankadulla

Vain muutamia päiviä kevään eduskuntavaalien jälkeen, 13. maaliskuuta, suomalainen kauppavaltuuskunta matkusti Moskovaan neuvottelemaan idänkaupan toisesta viisivuotisesta runkosopimuksesta. Valtuuskunnan johdossa olivat Teuvo Aura ja UM:n kauppapoliittisen osaston päällikkö

228 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 229

Gunnar Palmroth. Mig-15-koneiden hankintasotku näyttää saaneen alkunsa eduskuntavaalien jälkeen, mutta ennen kauppavaltuuskunnan lähtöä. Sinä aikana Aura kävi ensin Tehtaankadulla tapaamassa Neu vos - to liiton lähetystösihteeri M. G. Kotovia, jolle hän haukkui Kekkosta ja kehui puolustusvoimain komentajaa K. A. Heiskasta. Tämän jälkeen Päiviö Hetemäki kävi hänkin Tehtaankadulla pohjustamassa so ti las yh - teis työ tä Neuvostoliiton kanssa. Hetemäki ehdotti KGB:n Vladimir Že hi - no ville, että Suomi voisi hankkia neuvostovalmisteisia tutka-asemia mah dollisen idän ja lännen välisen konfliktin varalle. Lisäksi Tuomioja, Aura ja Hetemäki antoivat Gunnar Palmrothille tehtäväksi tiedustella Neuvostoliitolta, voisiko se kauppasopimuksen yhteydessä myydä Suo - mel le 3–6 Mig-15-suihkuhävittäjää sekä kolme tutkalaitetta.13 Kauppaneuvotteluissa Moskovassa Palmroth teki työtä käskettyä, mutta ei saanut suoraa vastausta. Asiaan luvattiin palata. Kuukausi kaup - pa valtuuskunnan lähdön jälkeen Hetemäki kävi uudelleen Teh taan ka-

Pohjoiskorealainen pilotti loikkasi Yhdysvaltoihin syyskuussa 1953 lentämällä tällä Mig-15-suihkuhävittäjällä Etelä-Koreassa sijaitsevaan amerikkalaisten lento - tuki kohtaan. Se oli samalla ensimmäinen kerta, kun Yhdysvallat sai haltuunsa Mig-15-koneen. Kuva: United States Air Force.

A defecting North Korean pilot flew this MiG-15 jet fighter to an American air base in South Korea in September 1953. The aircraft was the first MiG-15 to fall into American hands. Photo: United States Air Force.

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 229 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 230

dull a, ilmeisesti vauhdittamassa asiaa. Tällä kertaa Hetemäki puhui sekä Žehinoville että sotilasattasea B. N. Dubovitisille tutkien lisäk si myös Mig-15-hävittäjien hankinnasta. Tässä vaiheessa Tuomiojan hallitus oli jo jättänyt erohakemuksensa ja uutta hallitusta muo dos tet tiin.14

Neuvostoliiton vastaus yllättää päättäjät housut kintuissa

Neuvostoliitto vastasi hävittäjäkyselyihin huhtikuun lopulla 1954. Suo - mel le suostuttiin myymään pyydetyt 3–6 Mig-15-suihkuhävittäjää. Tieto Neuvostoliiton vastauksesta saapui Moskovasta Helsinkiin ulko mi nis te - riöön 28. huhtikuuta salasähkeellä. Ilmeisesti vasta tässä vaiheessa ul ko - ministeri Törngren sai tietää hankkeesta.15 Kun puolustusvoimien johto sai tietää asiasta, se ilmoitti vastustavansa koneiden ostamista Neuvostoliitosta, mutta puoltavansa tutkien han kin - taa.16 Puolustusvoimissa valmistauduttiin kuitenkin siihen, että hävittäjiä olisi – poliittisista syistä – pakko ostaa idästä. Siinä tapauksessa niitä voitaisiin ostaa enintään ehdotetut 3–6 kappaletta, jotta hankinta ei sa - malla löisi kiinni tulevaisuudessa hankittavaa konetyyppiä. Lisäksi kou - lu tus koneisiin pitäisi saada Neuvostoliitossa, jossa koneet myös otet - taisiin vastaan. Koneen pitäisi olla viimeisintä tyyppiä ja hinnaltaan koh - tuullinen. Suomalaisten pitäisi myös päästä vierailemaan lento ko ne teh - taisiin Neuvostoliitossa, koneiden radiokaluston pitäisi olla yh teen so pi va suomalaisten radioiden kanssa ja koneisiin pitäisi saada varaosia.17 Koulutuskysymys näyttää olleen puolustusvoimien tärkein ehto han - kinnalle. Vasta sen jälkeen tulivat koneiden vastaanotto Neuvostoliitossa ja uusin konetyyppi. Kohtuullinen hinta tuli vasta neljänneksi tär keim - pänä ehtona. Sotilasjohdossa katsottiin myös, että ennen lopullista ostoa olisi aiheellista hankkia asiantuntijalausunnot suihkukoneista. Kaupan mahdollisina riskeinä nähtiin esimerkiksi Neuvostoliiton so lut tau tu mi - nen tehtaisiin ja lentokentille sekä kaupan poliittiset vaikutukset.18 Tuomiojan hallituksen vaihduttua Törngrenin hallitukseen Palmroth selosti ulkoministerinä aloittaneelle Kekkoselle hävittäjähankkeen sen - het kisen tilanteen. Pari päivää myöhemmin Kekkonen neuvotteli ul ko - mi nis teriön poliittisen osaston päällikön Eero A. Wuoren kanssa asiasta. Kekkonen katsoi, että kun hankinta oli saatettu niin pitkälle, tun tui mah - dottomalta peruuttaa hallituksen nimissä tehtyä pyyntöä.19

230 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 231

Pääministeri Urho Kekkonen (vas.), kauppa- ja teollisuusministeri Aarre Simonen (kesk.) ja presidentti J. K. Paasikivi viettämässä Paasikiven 85-vuotis- juhlia 27. marras kuuta 1955. Kuva: Iltalehden arkisto.

Prime Minister Urho Kekkonen (left), Minister of Trade and Industry Aarre Simonen (center), and President J. K. Paasikivi celebrating Paasikivi’s 85th birthday on November 27, 1955. Photo: Iltalehti archives.

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 12. kesäkuuta Kek - konen esitti, että Suomi ostaisi vain kolme konetta, kun kerran on itse men ty asiaa ehdottamaan. Kekkonen lisäsi, että mikäli ostotiedustelua ei olisi tehty eikä siihen vastausta saatu, hän olisi jyrkästi hankintaa vastaan. Uusi puolustusministeri Emil Skog kertoi keskustelleensa Hetemäen kanssa. Hetemäki oli suositellut kolmen koneen ostamista. Ilmavoimien komentaja Reino Artola puolestaan vastusti koneiden ostamista, mutta Kekkosen kirjaaman mukaan hänen syynsä »eivät olleet sotilaallisia tai teknillisiä, vaan ensi sijassa poliittisia». Puolustusvoimain komentaja Heiskasen kanta oli, että mikäli koneet ostettaisiin vastoin puo lus tus vi - ran omaisten lausuntoa, olisi rajoituttava kolmeen koneeseen, jotka os - tettaisiin koulutus- ja kokeilumielessä. Tämä tuli Kekkosen mukaan va -

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 231 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 232

liokunnan yksimieliseksi päätökseksi. Kokouspöytäkirjaan merkittiin, että koneet oli ostettava koulutustarkoituksiin harjoituskoneiksi ja ver - tailujen tekemiseksi. 20 Seuraavana päivänä Kekkonen vieraili Paasikiven luona ja kertoi hä - vit täjistä. Kekkosen mukaan asia tuli Paasikivelle yllätyksenä, ja tämä »hyvin jyrkästi tuomitsi sen, että ostopyyntö on tehty puo lus tus vi ran - omais ten ja ulkoasiainministerin tietämättä». Asiasta olisi Paasikiven mu kaan ehdottomasti pitänyt sopia myös hänen kanssaan. Kekkonen se - los ti Neuvostoliiton suostuneen ehdotukseen, mutta puolustusvoimien johdon asettuneen kielteiselle kannalle, kun se oli saanut asiasta tietää. Paasikivi piti ennen kuulumattomana, että Tuomioja ja muut olivat ryh - ty neet hankkeeseen neuvottelematta presidentin tai muiden kanssa, vaikka hankinnalla oli poliittista merkitystä. Kekkonen ja Paasikivi so pi - vat, että ulkoasiainvaliokunnan päätöksen mukaisesti Heiskasen esitys kol men koneen ostamisesta koulutusta varten ja harjoituskalustoksi hy - väk sytään, koska muuta ei voitu tehdä.21 Pari päivää Kekkosen jälkeen myös Törngren vieraili Paasikiven luona ja kertoi vihastuneensa Tuomiojan, Auran ja Hetemäen ostotarjouksesta. Paasikiven mukaan Törngren sanoi, että »nyt kuuluu USA:ssa jo pu hut - tavan, että Suomen armeijaa aletaan inkorporeerata [= liittää] Venäjän armeijaan.» Törngren kertoi selittävänsä asian seuraavana maa nan taina 17. toukokuuta Yhdysvaltojen Helsingin-lähettiläälle Jack K. McFallille.22

Koneita tutkaillaan Moskovassa

Kun Törngrenin hallitus oli päättänyt, että kolme konetta voitaisiin ostaa, lähetettiin ilmavoimista insinöörikapteeni Leo Piippo ja majuri Lauri Pekuri Neuvostoliittoon tutustumaan koneisiin. Muistelmissaan Pekuri kirjoittaa, että komennus käskettiin pitää ehdottomasti salassa. Ennen lähtöä Moskovaan ilmavoimien komentaja Artola antoi ymmärtää Pe - kurille, että hanke oli vähemmän toivottu.23 Moskovaan päästyään Pekuri ja Piippo ottivat yhteyttä Suomen so ti - las asiamieheen, joka tuntui olevan kovin hämmästynyt Pekurin ja Piipon saapumisesta. Pekurin mukaan sotilasasiamies ilmoitti, ettei hän ollut saanut mitään ohjeita asiasta eikä myöskään halunnut olla tekemisissä suomalaisten kanssa. Tämä kertoi, että hänen asemansa vaikeutuisi, jos

232 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 233

so tilasasiamiespiireissä tulisi tietoon suomalaisupseerien komennus Moskovaan. Suomen lähetystössä kuitenkin tunnettiin komennukseen liittyvät asiat. Lähetystöneuvos Ralph Enckell ryhtyi hoitamaan yhteyksiä venäläisiin. Pekurin mukaan sotilaskoneiden mahdollinen myynti Suo - meen tuntui olevan myös neuvostoliittolaisille uusi asia. Vasta viikon odottelun jälkeen suomalaiset pääsivät neuvottelemaan koneista. Pekurin mukaan vastapuoli halusi neuvotella hankittavien koneiden määrästä ja koulutuksesta ikään kuin hankinta olisi jo päätetty. Suomalaiset il moit - tivat, että heidät oli vain valtuutettu tutustumaan koneeseen ja antamaan siitä lausunto.24 Kesäkuun alussa saatiin Moskovasta tarkempia tietoja koneista. Tar jol - la oli kaksipaikkainen koulukonemuunnos Mig-15UTI. Kappalehinnaksi ilmoitettiin 650 000 ruplaa ilman varaosia. Koulutuksen olisi neu vos to - liittolaisten mukaan ehdottomasti tapahduttava Suomessa. Koelento ol - tiin valmis järjestämään 9.–10. kesäkuuta. Suomalaiset päättivät tarttua tutustumistarjoukseen, vaikka koulutuskysymykseen olisikin palattava vielä myöhemmin. Koelennolla saataisiin arvokasta tietoa koneen tek ni - sistä ominaisuuksista.25 Pekuri ja Piippo pääsivät luvatusti tutustumaan kaksipaikkaiseen Mig- 15UTI-koneeseen. Pekurin mukaan teknisistä yksityiskohdista kerrottiin »salaten ja kierrellen». Aseistuksesta ei suostuttu kertomaan muuta kuin että koneessa on konekiväärit. Pekuri sai myös koelentää konetta yhden kerran 45 minuutin ajan. Pekurin muistelmien mukaan hän ja Piippo oli vat koelennon jälkeen valmiita palaamaan Suomeen, mutta heille ei haluttu antaa paluuviisumia. Vastapuoli olisi halunnut jatkaa neu vot te - lu ja ikään kuin kaupasta olisi jo päätetty. Enckell ratkaisi pulman se lit tä - mäl lä, että Pekurin ja Piipon olisi päästävä raportoimaan neu vot te lu jen senhetkisestä tilanteesta.26 Suomeen palattuaan Pekuri kertoi havainnoistaan ul koasiain va lio - kun nal le, joka päätti antaa Palmrothille tehtäväksi keskustella vielä kou - lu tus ky symyksestä kauppaneuvottelujen yhteydessä. Suomen ta voit tee - na oli, että koulutus järjestettäisiin Neuvostoliitossa ja suomalaiset len - täjät lentäisivät hävittäjät itse Neuvostoliitosta Suomeen. Vasta näiden keskustelujen jälkeen päätettäisiin lopullisesti suihkukoneiden ja tutkien hankinnasta. Samalla korostettiin tutkien oston kiinnostavan en si si jai ses - ti puolustuslaitosta.27 Pekurin mukaan hän ja Piippo arvioivat matkaselostuksessaan Mig-

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 233 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 234

15-koneen sopimattomaksi Suomen käyttöön, koska kone oli teknisesti vanhanaikainen. Lisäksi sen käyttökustannukset olivat kalliit. Kone ku - lutti paljon polttoainetta sekä vaati usein työläitä määräaikaishuoltoja. Suorituskyvyltään Pekuri arvioi koneen länsimaisten vastaavien ve roi - sek si. Kenttäkelpoisuudeltaan kone oli Pekurin mukaan erinomainen ja pystyi toimimaan melko huonoiltakin lentokentiltä. Uudempia ja te hok - kaampia konetyyppejä oli kuitenkin jo saatavissa muualta, joten koneen han kintaa ei suositeltu.28 Moskovan-matkan jälkeen Artola määräsi Pekurin vertailemaan Mig- 15- ja Vampire Trainer -koneita keskenään. Vertailussa Pekuri päätyi suo - sittelemaan jälkimmäistä. Vaikka neuvostoliittolainen Mig-15 olisi ollut torjuntahävittäjänä aseistuksen ja suoritusarvojen puolesta »vähän Vampirea tehokkaampi», ilmavoimissa oli Pekurin mukaan enemmän tarvetta koulutuskoneelle kuin torjuntahävittäjälle. Vampire oli Pekurin arvion mukaan teknisesti uudempi tyyppi ja käyttökustannuksiltaan edullisempi. Lisäksi vertailussa painoi se, että Suomessa oli jo ennestään Vampireita.29 Kun hävittäjähankinnasta myöhemmin päätettiin, viitattiin il ma voi - mien kesäkuussa 1954 tekemään selvitykseen. Sen mukaan Mig-15- ko neen hankintahinta oli noin 32 miljoonaa markkaa suurempi kuin Vampire Trainerin. Yksi lentotunti Migillä maksoi 25000 markkaa enem - män kuin Vampirella. Lisäksi Mig-15 vaatisi noin 400 metriä enemmän kiitotietilaa kuin Vampire, joten vain Seutulan ja Porin lentokentät olivat tarpeeksi suuret sitä varten. Koulutuksen kannalta koneiden arvioitiin olevan samanarvoiset. Britit olivat valmiita kouluttamaan lentäjät ja mekaanikot ilmaiseksi tehtaalla, mutta neuvostoliittolaiset eivät tätä tarjonneet.30

Ilmavoimat selvittää vaihtoehtoja

Ennen elokuuta 1954 ilmavoimissa ei ollut Vilho Lukkarisen mukaan tehty lainkaan vakavasti harkittua suunnitelmaa suihkumoottorisen tor - juntahävittäjäkaluston hankkimiseksi. Elokuussa suunnitelman laati Ilma voimien esikunnan operatiivisen ja lentotoimiston päällikkö, majuri Georg-Erik Strömberg. Mig-15 oli mukana listauksessa, mutta puol ta - mis järjestyksessä viimeisenä.31

234 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 235

Ei liene sattumaa, että sotien jälkeen ensimmäinen harkiten laadittu suunnitelma hävittäjäkaluston hankinnasta saatiin valmiiksi muutamia kuukausia sen jälkeen, kun Mig-15-tunnustelut olivat tulleet il ma voi - mien johdon tietoon. Vaikka ilmavoimissa oli jatkuvasti seurattu Suo - mel le sopivien hävittäjien tarjontaa maailmalla ja yleisesti hä vit tä jä tek - no lo gian kehitystä, Mig-hanke vaikuttaa toimineen sysäyksenä pe rus teel- li sem malle suunnittelulle. Suihkuharjoituskoneidenkin hankinta näyttää nousseen ilmavoimien asialistalle vasta kesällä 1954. Mielenkiinnon kohteena oli erityisesti eng - lantilainen kaksipaikkainen Vampire Trainer -harjoitushävittäjä, jonka Pe kuri vertailussaan arvioi Mig-15:tä soveltuvammaksi Suomelle. Syys - kuussa ilmavoimien komentaja Reino Artola tunnusteli Britanniassa hankintamahdollisuuksia. Artolalle kerrottiin, että Vampire Trainer -ko - neita olisi vapaasti saatavissa De Havillandin tehtaalta hintaan 49 585 puntaa kappaleelta. Kolme konetta olisi saatavissa puolen vuoden ku - luessa, mutta tarvittaessa toimitusaikaa voisi lyhentää erikoisjärjestelyin. Matkakertomuksessaan Artola totesi, että koska Vampire Trainerissa ja Suo messa jo olevissa Vampire-hävittäjissä on yhteisiä osia, voitaisiin varaosissa säästää. Matkan aikana kävi myös ilmi, kuinka Suomen kan - sainvälispoliittinen asema rajoitti konehankintoja. Esimerkiksi Ruotsin ostamia Venom-yöhävittäjiä ei Suomelle myytäisi. Artola arvioi syyn olevan konetyypissä käytetyssä RAF:n tutkassa.32 Myyntirajoitukset liittyivät todennäköisesti länsimaiden CoComin (Coordinating Com - mittee) vientikieltolistoihin, joilla pyrittiin estämään strategisesti tärkeän materiaalin ja teknologian päätyminen sosialistisiin maihin.33

Vampire valikoituu voittajaksi

Kesäkuun 1954 jälkeen hävittäjähankinta vaikuttaa kadonneen yli puo - lek si vuodeksi kokonaan hallituksen työlistalta. Osaltaan asiaan ovat voi - neet vaikuttaa Törngrenin hallituksen kaatuminen ja uuden hal li tuk sen muodostaminen lokakuussa sekä muut kiireelliset ulkopoliittiset ky sy - mykset.34 Todennäköisesti hankkeen hautautumiseen vaikutti myös rat - kaisematon kysymys koulutusjärjestelyistä. Asiakirjoista saa sen vai ku - telman, että Suomessa otettiin aikalisä ja selvitettiin muita vaihtoehtoja. Syksyn ja talven 1954 aikana puolustushallinnossa mietittiin, miten

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 235 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 236

suihkukonehankinnoissa pitäisi edetä. Johtopäätös oli sama kuin Lauri Pekurin kesällä laatimassa vertailussa: konehankinnoissa ensisijainen tavoite olisi Suomen oloihin sopivien harjoituskoneiden hankkiminen. Vasta sen jälkeen lisättäisiin taistelukoneiden lukumäärää »rau han so pi - muksen sallimaan määrään».35 Tammikuussa 1955 puolustusministeri Skog hyväksyi Pääesikunnan esityksen neljän kaksipaikkaisen Vampire Trainer -koneen hankinnasta. Esityksessä mainittiin hankinnan olevan jatkotilaus aiemmille vuonna 1953 Suomeen saapuneille Vampire-hävittäjille.36 Helmikuun alussa 1955 hallituksen ulkoasiainvaliokunta päätti ilmoittaa Neuvostoliitolle, etteivät tarjotut Mig-koneet olleet malliltaan sopivia, joten Suomi luo - puisi niiden ostosta. Suihkukoneiden hankinnan sijaan haluttiin lähettää asiantuntijat Neuvostoliittoon tutustumaan tutkiin, jotka edelleen kiin - nostivat suomalaisia.37 Ulkoministeriöstä ohjeistettiin Mos ko van-lähe - tystöä tiedottamaan hallituksen päätös eteenpäin. Samalla jätettiin kui - tenkin vielä ovi auki. Mikäli Suomelle tarjottaisiin »uudempia so pi vam - pia tyyppejä», voitaisiin neuvostokoneiden hankintaa vielä harkita uudes taan, todettiin salasähkeessä.38 Ulkoasiainvaliokunnassa konekauppa ei kuitenkaan ollut läpi huu to - juttu. Helmikuun lopulla 1955 pidetyssä kokouksessa puolustusministeri Emil Skog kannatti koneiden ostamista Englannista. Ulkoministeri Johannes Virolainen taas huomautti hankinnan olevan poliittinen ky sy - mys. Jos koneita ostettaisiin Englannista, samalla olisivat ovet auki myös Neuvostoliiton koneiden ostoille. Virolainen otti esille mah dol li suuden ostaa koneita Ruotsista. Kekkosen mielestä hankinnan kanssa oli vielä odotettava ja selvitettävä, voisiko Ruotsi auttaa asiassa. Tähän puo lus - tusministeriön vanhempi hallitussihteeri Esko Katajarinne totesi, että Ruotsista oli tarjottu yksipaikkaisia Vampireita, mutta »niillä ei tee mi - tään». Lopulta päätettiin, ettei ostettaisi vielä mitään, vaan tutkittaisiin hankintamahdollisuuksia Ruotsista.39 Käyty keskustelu osoittaa, ettei lännestäkään tehtyjä hankintoja nähty ongelmattomina. Maaliskuun puolivälissä 1955 oli viimein selvitetty, ettei sopivia ko - neita ollut tarjolla Ruotsista. Näin ollen neljä uutta Vampire Trainer -ko - netta päätettiin ostaa Englannista. Koneiden yhteishinnaksi tuli noin 128 miljoonaa markkaa.40

236 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 237

Hankinta vuotaa ja huhut leviävät

Tieto Suomen hävittäjähankinnasta vuoti länsivalloille hyvin pian sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli antanut vastauksensa myynnistä. Hannu Rautkallion mukaan Yhdysvaltojen Helsingin-lähettiläs John McFall raportoi hävittäjistä Washingtoniin jo 5. toukokuuta 1954, eli yli viikko ennen kuin edes presidentti Paasikivi tiesi asiasta. McFall epäili hävittäjiä Neuvostoliiton tarjoukseksi, jota suomalaiset harkitsivat.41 CIA:n tie - dusteluraporteissa asia mainittiin ensimmäisen kerran 7. toukokuuta.42 Britannian Suomen-lähettiläs Michael Creswell kyseli suih ku hä vit - täjistä ulkoministeriön Eero A. Wuorelta kesäkuun puolivälissä 1954. Creswell kertoi kuulleensa huhuja, että asia olisi herättänyt poliittisia eri - mielisyyksiä. Wuori myönsi parista koneesta olleen puhetta tut ka han - kinnan yhteydessä, mutta kiisti erimielisyydet. Hän myös korosti, ettei ollut tarkoitus kutsua neuvostoliittolaisia kouluttajia Suomeen.43 Suihkukonehankinta pääsi vuotamaan myös lehdistölle. Kun hei nä - kuun puolivälissä 1954 uutisoitiin uudesta idänkaupan runko so pi muk - ses ta, eräs lehti paljasti myös suihkuhävittäjien olleen esillä neu vot te luis - sa. Ensin asia kiistettiin, mutta myöhemmin myönnet tiin, et tä ko nei den ostamisesta oli keskusteltu »viime maaliskuussa». Uutinen Mig-hä vit tä - jien mahdollisesta hankinnasta levisi laajasti isoimpiin kotimaisiin leh - tiin. Ulkomailla siitä uutisoitiin ainakin Yhdysvalloissa ja Britanniassa.44

Suomen hävittäjät kiinnostavat Yhdysvalloissa

Yhdysvallat osoitti useaan kertaan olevansa kiinnostunut Suomen mah - dollisista Mig-hankinnoista. Britannian ja Pohjois-Euroopan asioiden toimiston johtaja G. Hayden Raynor Yhdysvaltojen ulkoministeriöstä kyseli hävittäjistä Suomen Washingtonin-lähettiläältä Johan Nykoppilta ainakin kahdesti vuoden 1954 loppupuolella. Nykopp kertoi, että aloite hankintaan oli tullut Suomelta, eikä kyse siten ollut Neuvostoliiton pai - nostuksesta. Myöhemmässä keskustelussa Nykopp tähdensi, ettei ve nä- läisiä lentäjiä haluttu Suomeen koneiden käyttöä kouluttamaan.45 Nykoppin raporteista saa kuvan, että Yhdysvaltoja kiinnosti eniten se, toimiko Suomi Neuvostoliiton painostuksen alaisena ja kuinka paljon Neuvostoliitolla oli vaikutusvaltaa Suomeen. Suomalaiset taas pyrkivät

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 237 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 238

korostamaan, että Suomi teki omat ratkaisunsa itsenäisesti. Joulukuussa 1954 uutistoimisto AP:n Helsingin-kirjeenvaihtaja Anne- Marie Snellman lähestyi pääministeri Kekkosen sihteeriä Ahti Karjalaista tiedustellen, oliko Suomesta menossa lentäjiä Neuvostoliittoon kou lu - tettaviksi. Karjalainen kirjasi päiväkirjaansa, että Snellman kyseli asiasta »Amerikan-toimistonsa toimeksiannosta».46 Snellman sattui olemaan myös Kekkosen naisystävä. Joulukuun lopussa Yhdysvaltojen Helsingin-lähetystöstä raportoitiin Washingtoniin suomalaisten sotilasviranomaisten vastustavan ve nä läis - ten koneiden ostamista. Tämän takia hankintaa viivytettiin tar koi tuk sel - li sesti, ja samalla yritettiin löytää sopivaa ostettavaa ma te riaa lia muual - ta.47

Moskovassa liikkuu huhuja Mig-kaupoista

Syksyn 1954 aikana Moskovan diplomaattipiireissä alkoi kiertää sitkeitä huhuja Suomen ja Neuvostoliiton tiivistyneestä sotilaallisesta yh teis työs - tä. Niiden mukaan suomalaisia upseereita olisi ollut Neuvostoliitossa kou lutettavina. Huhujen arvioitiin saaneen alkunsa Mig-15-hankinnan valmistelusta, josta oli lehdistössäkin kerrottu. Suomen sotilasasiamiehet pyrkivät kumoamaan huhuja parhaansa mukaan ja raportoivat niistä Pääesikuntaan.48 Lopulta huhtikuussa 1955 ulkoministeriö lähetti Suomen lä he tys töi - hin salaisen tiedotuksen, jossa kumottiin puolustusasioihin liittyviä hu - h u puheita. Esimerkiksi Mig-hävittäjien oston kerrottiin rauenneen. Myös tutkien hankinnan kerrottiin olleen jo pidemmän aikaa »kuolleessa pisteessä». Lopuksi todettiin, että lähetystöjen olisi työskenneltävä näiden huhujen ja Suomeen kohdistuvien epäilyjen hälventämiseksi. Asioista tulisi puhua myös asemamaiden ulkoministeriöissä.49 Länsimaiden kiinnostus mahdollista Mig-hankintaa kohtaan ja so ti - las yhteistyöhön liittyvät huhut kertovat kylmän sodan kan sain vä lis - po liit tisista jännitteistä. Suomi joutui välikappaleeksi idän ja lännen no - kittelussa, ja siksi myös Suomeen kohdistui kansainvälistä huomiota. Suomen ulkopoliittisia liikkeitä seurattiin tarkasti. Län simaissa etsittiin jatkuvasti merkkejä siitä, oliko Suomi luisumassa entistä syvemmälle Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Kaksijakoista suhtautumista Suomeen

238 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 239

Suurlähettiläs Sakari Tuomioja puhumassa Kansallisten Nuorten suvijuhlassa 1. elokuuta 1955. Kuva: Iltalehden arkisto.

Ambassador Sakari Tuomioja speaks at the summer festival of the youth organization of the National Coalition Party on August 1, 1955. Photo: Iltalehti archives.

kuvaa hyvin se, ettei Neuvostoliiton vaikutusvallan takia Suo melle ha - luttu myydä uusinta hävittäjäkalustoa, mutta toisaalta Suomen ei haluttu ostavan Neuvostoliitosta hävittäjiä, jottei Neuvostoliiton vai ku tusvalta olisi kasvanut.

Hankintasotkun syyt ja seuraukset

Näyttää siltä, että Mig-15-sotkun taustalla oli vilpitön halu parantaa il - ma voimien huonoa kalustotilannetta, jota pidettiin yhtenä Suomen

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 239 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 240

puolustuksen pahimmista puutteista. YYA-sopimuskin edellytti Suomen hoitavan oman alueensa puolustuksen, muuten Neuvostoliitto tulisi hoi - tamaan sitä. Rahapulan vuoksi taistelukoneet oli vastikään jouduttu jät tä mään pois puolustusvoimien perushankintasuunnitelmasta, vaikka tarve niille oli ilmeinen.50 Muutaman koneen hankinta sopi myös hyvin yhteen sen kanssa, mitä kokoomuksen puolustusasiain neu vot te lu kun - nas sa suunniteltiin. Neuvottelukunta katsoi, että koulutukseen tar vit tai - siin nykyaikaista kalustoa ja Hetemäelle saatua puo lustus mi nis te rin salk - kua tulisi hyödyntää tehokkaasti. Asialla oli myös kiire, koska edus kun ta - vaalien myötä kokoomuksen mahdollisuudet jatkaa hal li tuk sessa olivat romahtaneet. Jos armeijan varustamista kohtaan kriittisenä tunnettu Kekkonen pääsisi valtaan, olisi jo myöhäistä. Päiviö Hetemäki vaikuttaa olleen hankinnan primus motor. Jo kesällä 1953 hän oli Britanniassa ollessaan pohtinut Stalinin kuoleman jälkeistä maailmanpoliittista tilannetta. Pohdinnoissaan Hetemäki päätyi siihen,

Päiviö Hetemäki työskenteli paitsi politiikassa myös elinkeinoelämän palveluksessa. Kuva on otettu vuonna 1965. Kuva: Iltalehden arkisto.

Päiviö Hetemäki was active in politics and business. The photo was taken in 1965. Photo: Iltalehti archives.

240 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 241

että Suomella olisi vapaammat kädet omien asioiden järjestämiseen kuin kertaakaan sotien jälkeen.51 Puolustusministerinä asehankinnat kuu lui - vat hänelle, ja hän kävi itse myös vauhdittamassa hankintoja Teh taan - ka dulla. Koneiden kyselyyn Neuvostoliitosta vaikutti varmasti myös se, etteivät länsimaat olleet halukkaita myymään Suomelle uusimpia mal le - jaan. Voidaan ajatella, että Tuomioja, Hetemäki ja Aura näkivät hävittäjät ensisijaisesti puolustuksellisina hankintoina ja pitivät niiden ul ko po liit - tisia ulottuvuuksia toissijaisina. Paremman kaluston myötä omaan so ti - laalli seen puolustuskykyyn voitaisiin vedota, jos Neuvostoliitto eh dot - taisi YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita. Paasikivi taas näki asian todennäköisesti päinvastoin. Muutamien hävittäjien hankinnan ul ko po - liittinen haitta olisi huomattavasti niiden puolustukseen tuomaa hyötyä suurempi. Puolustustarpeiden lisäksi konehankinnan käynnistämiseen näyttää vaikuttaneen idänkaupan tasapainottamisen tarve. Suomi vei enemmän Neuvostoliittoon kuin olisi halunnut sieltä tuoda, joten idänkauppa oli ylijäämäistä. Neuvostoliitosta tuotavien tavaroiden puute vaivasi kaup - pa neuvotteluja jo syksyllä 1953. Neuvostoliiton puolelta katsottiin, että Suomen viennin ja tuonnin tasapainottamisen olisi tapahduttava en si si - jai sesti Suomen tuontia suurentamalla. Elinkeinoelämä taas toivoi mah - dollisimman suurta vientiä, mikä sekin edellytti suurempaa tuontia. Hetemäki työskenteli tapahtuma-aikaan politiikan ohella sekä Teol li suu - den keskusvaliokunnan että Puunjalostusteollisuuden palveluksessa, jo ten hänellä oli selkeä motiivi pyrkiä kasvattamaan idänkaupan vo lyy - mia.52 Gunnar Palmrothin Kekkoselle kertoman mukaan hävittäjiä ja tutkia olisi tiedusteltu sen vuoksi, ettei muuten ollut löytynyt riittävästi tuon - ti tavaroita. Tällaisella argumentilla neuvostokaluston ostamista voitiin pe rustella myös niille, joiden tiedettiin suhtautuvan penseästi puo lus - tus voimien vahvistamiseen. Voidaan ajatella, että idänkauppaneuvottelut ja puute sopivista tuontitavaroista tarjosivat erinomaisen tilaisuuden parantaa puolustusvoimien materiaalitilannetta. Lyötäisiin kaksi kär päs - tä yhdellä iskulla. Hävittäjien ostamiseen Neuvostoliitosta ei tarvittu edes länsivaluuttaa, josta oli pulaa. On vaikea arvioida, miksi hävittäjistä ei kerrottu presidentille, puo - lus tusvoimien johdolle tai hallituksen ulkoministerille. Asia saatettiin

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 241 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 242

arvioida niin vähäpätöiseksi, ettei nähty syytä vaivata sillä presidenttiä – olihan kyseessä vasta alustava kysely. Voi myös olla, että hävittäjien ky - sy misestä päätettiin niin nopealla aikataululla, ettei konsultaatioihin ollut aikaa. Sotilasjohdon kielteinen suhtautuminen ja Paasikiven rai vos tu - mi nen kertovat kuitenkin hävittäjien ulkopoliittisesta painoarvosta. Valtiojohdon varovaisuutta ulkopolitiikassa kuvaa hyvin se, ettei epä - mie luisaa hankintaa uskallettu heti alkuun torpata, kun kerran itse oli aloite menty tekemään. Hankintaa pidettiin avoinna vielä puoli vuotta sen jälkeen, kun oli jo todettu, ettei konekauppa täyttäisi puo lus tus voi - mien asettamia ehtoja. Ilmeisesti asian haluttiin näyttävän siltä, että oltiin joka tapauksessa koneita ostamassa, kunhan sopivat ehdot täyttyisivät. Hankinnan käsittelyssä voidaan nähdä Suomen Neuvostoliiton-po li tii - kassa tapahtunut siirtymä »ei, koska» -linjalta »kyllä, mutta» -linjalle. Sen sijaan, että hävittäjistä olisi heti hallituksen vaihduttua kieltäydytty, selvitettiin asiaa ja lopulta pitkän odottelun jälkeen todettiin, että koneita ostettaisiin kyllä, mutta malli ei ole oikein sopiva. Hävittäjähankkeen seurauksena puolustusvoimien rapistuva ka lus to - tilanne ja perushankintamäärärahojen tarve nousivat esille val tio joh - dos sa. Asiaa käsiteltiin hallituksen ja sotilasjohdon kesken vä li aikaisessa puolustusneuvostossa. Seuraavan vuoden budjetin puo lus tus mää rä ra - hoihin saatiin tuntuva, lähes kahden miljardin markan korotus käy tet - täväksi perushankintoihin – kuten suihkukoneisiin.53 Lopulta Suomi pää tyi ostamaan englantilaisia Vampire Trainer -suih ku harjoituskoneita, joita tuskin olisi hankittu, ellei Neuvostoliitolta olisi menty kysymään Migeistä.

Lähdeviitteet

1 Rentola, Kimmo: From Half-Adversary to Half-Ally: Finland in Soviet Policy, 1953–58. Julkaisussa Cold War History. Vol.1. No.1. August 2000. Frank Cass, London, s. 75; UM:n muistio 6.11.1953. V:30, J. K. Paasikiven arkisto (JKPA), Kansallisarkisto (KA); Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Otava 1997, Helsinki, s. 301–302; Visuri, Pekka: Suomi kylmässä sodassa. Otava 2007, Helsinki, s. 116–117. 2 Visuri, Pekka: Puolustusvoimat kylmässä sodassa. Suomen puolustuspolitiikka vuosina 1945–1961. WSOY 1994, Helsinki, s. 18–19, 49–50, 118–119. 3 Puolustusvoimain komentajan muistio 10.8.1950. BV:1, JKPA, KA; Visuri (1994), s. 114–115. 4 Tuomioja, Erkki: Sakari Tuomioja. Suomalainen sovittelija. 3. uudistettu ja täydennetty painos. Tammi 2007, Helsinki, s. 266; Nummivuori, Petri: Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta. Ajatus Kirja, Gummerus 2009, Helsinki, s. 98–99; Hetemäen haastattelu

242 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 243

20.4.1966. Kansio 20, L. A. Puntilan arkisto (LAPA), KA; Vares, Vesa: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966. Edita 2008, Helsinki, s. 219. 5 Pöytäkirjat. Cd02 Toimikuntien pöytäkirjat 1939–1954. Kansallinen Kokoomus, Porvarillisen työn arkisto (PTA); Puheluonnos 2.2.1954. Eduskunta 1948–61, Päiviö Hetemäen arkisto (PHA), KA. 6 Suomi, Juhani: Kuningastie. Urho Kekkonen 1959–1956. Otava 1990, Helsinki, s. 287; UM:n muistio, 11.4.1953. V:30, JKPA, KA. 7 Tuomioja (2007), s. 271–272. 8 Paasikivi, Juho Kusti: J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956. Toinen osa 25.4.1949– 10.4.1956. Toimittaneet Blomstedt, Yrjö & Matti Klinge. WSOY 1986, Helsinki, s. 404. 9 Hokkanen, Kari: Kekkosen Maalaisliitto 1950–1962. Maalaisliitto-Keskustan historia 4. Otava 2002, Helsinki, s. 148; Vares (2008), s. 228. 10 Nummivuori (2009), s. 111; Vares (2008), s. 228; Koivisto, Jukka: Etulinjasta Etelärantaan. Päiviö Hetemäen poliittinen toiminta vuoteen 1962. Inforviestintä Oy, 2005, s. 225; Vaalituloksen vaikutuksesta myös esimerkiksi Rentola (1997), s. 315. 11 Koivisto (2005), s. 227; Vares (2008), s. 232–233; Paasikivi (1986), s. 415–417. 12 Skog, Emil: Sosialisti ja patriootti muistelee. WSOY 1971, Helsinki, s. 340–341; Paasikivi (1986), s. 417; Rentola (1997), s. 315–316. 13 Näin Kekkosen laatiman muistion mukaan Palmroth kertoi hänelle 7.5.1954. 21/31, Urho Kekkosen arkisto (UKA). Kekkosen muistio on laadittu 13.5.1954 jälkeen; Tehtaankadun tapaamisista Rentola (1997), s. 313–314. Muistio Auran tapaamisesta on päivätty 9.3.1954 ja Hetemäen ensimmäisestä tapaamisesta 12. maaliskuuta. 14 Kekkosen muistio, 21/31, UKA; Rentola (1997), s. 313–314. 15 Moskovan-suurlähetystön salasähke 28.4.1954. Ulkoministeriön arkisto (UMA); Kekkosen muistio. 21/31, UKA. 16 Kekkosen muistio, 21/31, UKA. 17 Yleisesikunnan päällikön V. A. Sundmanin muistivihko. T-21622/2, KA. 18 Yleisesikunnan päällikön V. A. Sundmanin muistivihko. T-21622/2, KA. 19 Kekkosen muistio. 21/31, UKA. 20 Paasikivi (1986), s. 419. Valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirja (uav ptk) 12.5.1954. UMA. Kekkosen muistio. 21/31, UKA. 21 Kekkosen muistio. 21/31, UKA; Paasikivi, s. 419. 22 Paasikivi (1986), s. 419. 23 Pekuri, Lauri: Hävittäjälentäjä. WSOY, Helsinki 2006. s. 260–261. 24 Pekuri (2006), s. 261–262. 25 Sähkeet 5.6.1954 ja 8.6.1954. UMA. 26 Pekuri (2006), s. 262–263. 27 Uav ptk 19.6.1954. UMA. 28 Pekuri (2006), s. 263. 29 Pekuri (2006), s. 264. 30 Uav ptk 31.1.1955. UMA. 31 Lukkarinen, Vilho & Veli Pernaa: Suomen Ilmavoimat 1944–1980. Ilmavoimien Kiltaliitto ry 2008, Jyväskylä, s. 89; Esitys hankittavasta lentokalustosta, 28.8.1954. T-27809/2, KA. 32 Artolan matkakertomus. T-26931/346. 33 Jensen-Eriksen, Niklas: CoCom and neutrality: Western export control policies, Finland and the Cold War, 1949–58. Teoksessa Autio-Sarasmo, Sari & Miklóssy, Katalin (toim.): Reassessing Cold War Europe. Routledge, New York 2011, s. 49. 34 Paasikivi (1986), s. 443, 448, 462, 468; Visuri (1994), s. 121; Muistio, Emil Skogin arkisto (ESA), 92 (471), H:14, Työväen arkisto (TA); V:29, JKPA, KA; Wuoren muistio, 2.10.1954, V:30, JKPA, KA. 35 Katsaus 18.1.1955, T-23828/35, KA. 36 Esittely 21.1.1955. T-23828/35, KA; PLM:n kaupallisen toimikunnan ptk 25.1.1955. T-23181/2, KA; Gnat-suihkuhävittäjä, 13.10.1954. T-21398/82, KA.

MIG-HÄVITTÄJÄSOTKU KYLMÄN SODAN KULISSEISSA 1954 243 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 244

37 Uav ptk 2.2.1955. UMA; Karjalainen, Ahti: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä. Toimittanut Rumpunen, Kauko. WSOY 1997, Helsinki, s. 145. 38 Salasähke Helsingistä Moskovaan 2.2.1955. 21/31, UKA. 39 Uav esityslista 24.2.1955. Kansio 116, JVA, KA; Uav ptk 24.2.1955, UMA. 40 PLM:n kaupallisen toimikunnan ptk 25.1.1955. T-23181/2, KA. 41 Rautkallio, Hannu: Paasikivi vai Kekkonen. Suomi lännestä nähtynä 1945–1956. Tammi 1990, Helsinki, s. 255. 42 CIA Current Intelligence Bulletin 7.5.1954. https://www.cia.gov/library/readingroom/document/cia-rdp79t00975a001500480001-2 43 Eero A. Wuoren muistio 16.6.1954. Utrikesministeriet 1952–1954, Ralf Törngrenin kokoelma (RTK), Svenska Centralarkivet (SC). 44 Helsingin Sanomat (HS) 18.7.1954; HS 20.7.1954; Uusi Suomi (US) 20.7.1954; IS 20.7.1954; US 21.7.1954; Raportti 21.1.1955, 5 C 7, UMA; Lehdistökatsaus 23.7.1954, Washington. 12 L 37, UMA. 45 UM:n poliittinen tiedotus 20.9.1954. V:31, JKPA, KA; Muistio 20.12.1954. Kansio 116, JVA, KA. 46 Karjalainen 17.12.1954, s. 144. 47 Helsingin-lähetystön kirje Washingtoniin 28.12.1954. U. S. Department of State: Foreign Relations of The United States, 1952–1954. Eastern Europe; Soviet Union; Eastern Mediterranean: Volume VIII. United States Government Printing Office 1988, s. 777–779. 48 Moskovan-sotilasasiamiehen kirje Pääesikuntaan 13.10.1954. T-21400/8, KA; Pekuri (2006), s. 138; Moskovan-sotilasasiamiehen kirje Pääesikuntaan, 16.2.1955. T-21400/13, KA; Tukholman-suurlähettiläs Åke Gartzin kirje 16.2.1955. 12 L: 38, Neuvostoliitto 1955–1957, UMA. 49 UM:n tiedotus nro 1, 18.4.1955. V:31, JKPA, KA. 50 Lukkarinen & Pernaa (2008), s. 87; Visuri (1994), s. 117. 51 Päiviö Hetemäen kirje L. A. Puntilalle 11.7.1953. 17 Kirjeenvaihto (1934–1981), LAPA, KA; Koivisto (2005), 202. 52 UM:n muistio 3.10.1953. V:27, JKPA, KA; Muistio 22.10.1953. Utrikesministeriet 1952–1954, RTK, SC. Paasikivi 5.10.1953, s. 368, 426; Paavonen, Tapani: Suomalaisen protektionismin viimeinen vaihe. Suomen ulkomaankauppa- ja integraatiopolitiikka 1945–1961. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1998, s. 159–162, 168–169; Koivisto (2005), s. 192. 53 Paasikivi (1986), s. 420 ja 438; Lukkarinen & Pernaa (2008), s. 87.

244 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 245

MIKKO VIRTA

Controversial MiG Fighter Purchase of 1954 against Cold War Background

Sakari Tuomioja’s semipolitical caretaker government (in office from November 17, 1953 to May 5, 1954) made a previously unheard-of political initiative in 1954 when it approached the Soviet Union to inquire whether the latter would sell MiG-15 fighters to Finland. The decision to submit the request was agreed on in the small inner circle of the cabinet between Prime Minister Tuomioja, Defense Minister Päiviö Hetemäki, and Minister of Trade and Industry Teuvo Aura. The President of the Republic, high leadership of the defense forces, and even the Foreign Minister Ralf Törngren had been kept uninformed of the move. In the mid-1950s, before the large-scale purchases of military hard - ware from the Soviet Union became the norm during the 1960s and later, buying armaments from Russia was practically nonexistent. Moreover, the initiative was made by the most conservative postwar cabinet, manned by well-known leaders of the right-wing parties. Also peculiar was that the initiative, which had an implication on the nation’s foreign policy, took place only after the parliamentary election of spring 1954 when negotiations for a new government were already ongoing. The Soviet Union showed a green light for the purchase. At that time, Tuomioja’s cabinet was about to be replaced by Törngren’s cabinet, which claimed that the Soviets’ offer could not be turned down since it had been asked for. The leadership of the defense forces at first opposed the purchase but later consented to the procurement of a small fleet, albeit on stringent conditions, which included, among others, barring the entry of Soviet instructors into Finland. Finland dispatched two experienced airmen, engineer officer Captain

245 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 246

Leo Piippo and Major Lauri Pekuri, to Moscow to evaluate the MiG-15. After familiarization with the type and a test flight, Pekuri judged the aircraft unsuitable for Finnish use. Although the MiG’s performance was similar to equivalent Western types, its operating costs were much higher. Pekuri evaluated both the MiG-15 and the British Vampire Trainer and recommended the purchase of the latter. The air force headquarters carried out a study on the candidates during the summer and fall of 1954 and ended up in favor of the Vampire. The Parliament’s foreign affairs committee endorsed – after a lengthy deliberation – the Vampire purchase as proposed by the Defense Minister in May 1955. During the 1950s, Finland’s freedom of maneuver in the field of defense policy was narrowed by the Peace Treaty of Paris and the Agreement on Friendship, Cooperation, and Mutual Assistance (AFCMA pact) signed with the Soviet Union. Of military significance were those articles of the peace treaty that imposed restrictions on the size and armament of the defense forces, as well as an obligation to resist armed attacks included in the AFCMA pact. The pact paradoxically required that Finland maintain a credible defense capability, which in turn was for all practical purposes prevented by the provisions of the peace treaty. The material capabilities of the defense forces had decayed rapidly after the war, and also air defense assets were hopelessly outdated. The root of the problem was that, should an all-out war break out, the United States would route its strategic bombers to the Soviet heartland plumb through Finland’s airspace. The aircraft would fly so high and so fast that Finland would have been unable to intercept them or even detect the overflights. The primary reason behind the MiG muddle was apparently a need to bolster the obsolete fleet of the air force – which was considered one of the most serious weaknesses in the nation’s defense. It is also true that the AFCMA pact required that Finland take care of the defense of her territory; if not, the Soviet Union would come and take over. Moreover, the decision to approach the Soviet Union for the purchase of aircraft was undoubtedly made due to the unwillingness of the Western countries to sell their cutting-edge types to Finland. It is likely that the driving force behind the initiative was Hetemäki of the National Coalition Party since the party’s defense committee had before the purchase decided that Hetemäki should make the fullest possible use of his position as the

246 MIKKO VIRTA ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 247

Defense Minister to ensure that modern equipment could be procured for the defense forces. Hetemäki also paid a visit to the Soviet Union’s embassy in Helsinki to probe the possibilities of an aircraft purchase. Besides the needs of the defense forces, the MiG-15 procurement was apparently seen as one way of correcting the trade imbalance between Finland and the Soviet Union. Finland’s exports to the Soviet Union far exceeded the imports, and therefore Finland had a trade surplus. A long- time stumbling block in trade talks had been the lack of suitable goods that the Soviet Union could offer; it can therefore be assumed that the regular trade talks combined with the unavailability of imports offered an outstanding opportunity to improve the material condition of the defense forces. Furthermore, fighters could be purchased from the Soviet Union without a need to resort to the use of Western currencies, which were in short supply. The foreign policy implications of the purchase were underestimated, however. It aroused concern in the West, made newspaper headlines, and spread rumors of a closer military tie-up between Finland and the Soviet Union. Finnish military attachés and diplomats did their very best to deny these allegations. The interest of the Western countries in the MiG procurement reflects the tense relations that prevailed between the power blocks. Finland became a pawn in an ongoing game between the East and the West and therefore attained international attention, with the West incessantly looking for signs of the country slipping even deeper into the sphere of influence of the Soviet Union. The MiG muddle brought the dire material situation of the defense forces to the fore among Finland’s high leadership. The following year’s defense budget contained an additional appropriation of almost two billion marks for the purchase of essential armaments such as jet aircraft. Finland eventually inked a contract for Vampires – a move that might have been impossible had the Soviet Union not been approached for the purchase of the MiGs first. The purchase of additional MiG-15s was canceled due to political, economical, and military reasons. The most important factor was the question of the training location of the pilots since Finland wanted to send airmen to the Soviet Union for training while the latter proposed that its instructors would be deployed to Finland.

CONTROVERSIAL MIG FIGHTER PURCHASE OF 1954 AGAINST COLD WAR BACKGROUND 247 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 248

VESA TYNKKYNEN

(s. 1954), professori, kenraalimajuri (evp.), filosofian tohtori. Toimii Maan - puolustuskorkeakoulussa sotahistorian professorina. Väitellyt Helsingin yliopistossa vuonna 1996: Hyökkäyksestä puolustukseen. Taktiikan kehitty - misen ensimmäiset vuosikymmenet Suomessa. Laatinut tutkimuksia erityisesti suomalaisen sotataidon pitkän aikavälin kehityslinjoista ja kylmän sodan aikakauden puolustussuunnittelusta.

Seuraava teksti perustuu juhlaesitelmään, joka pidettiin Suomen puolustus - voimat 100 vuotta -juhlavuoden avaustilaisuudessa Finlandia-talolla 16. tammi - kuuta 2018.

100 vuotta uhkalähtöistä puolustus - suunnittelua

Arvoisa ylipäällikkö, puolustusvoimain herra komentaja, sotiemme ve te raanit, hyvät naiset ja herrat

Vielä nykyäänkin näyttää siltä, että uhkasta puhuminen nostaa kyl män sodan vuosien vaikenemisen vaateen pinnalle, ellei keskustelu pai no tu esimerkiksi niin sanottuihin uusiin uhkiin kuten terrorismi tai il mas - ton muutos. Sen sijaan keskustelu sotilaallisista uhkista halutaan vaien taa tai ainakin se leimataan nykymaailmaan sopimattomaksi uh kal la pe lot - teluksi. Puhuttaessa sotilaallisesta uhkasta on syytä selventää käsitteen sisältöä muutamalla sanalla. Suomea on läpi sen itsenäisen historian ympäröinyt eri naapurivaltioiden suorituskyvyltään erilaiset aseelliset voimat omine tehtävineen. Sotilaallisen voiman muuttuminen uhkaksi edellyttää po liit - tisia päätöksiä. Sodat siis alkavat ja loppuvat poliittisilla päätöksillä. Kun tarkastelee maailman tapahtumia, vanha ajatus siitä, että sota on po liit - ti sen työkalupakin raskaimpia lekoja näyttää pitävän paikkansa vielä ny kyäänkin. Arvoisa juhlaväki, paneudun seuraavassa tarkastelemaan ulkoisen uh - kan vaikutusta puolustusjärjestelmämme keskeiseen kehitykseen leikaten näin puolustusvoimien sadan vuoden historiaa. Suomen sotilasjohdon uhka-arvioille saatiin selkeät lähtökohdat vuo - den 1918 sodan jälkeen 1920-luvun alussa. Tarton rauhansopimus Neu -

248 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 249

vos to-Venäjän kanssa joulukuussa 1920 sekä Suomen ja Ruotsin vä li set erimielisyydet ratkaissut sopimus Ahvenanmaahan liittyen sel vit tivät suurimmat kiistat naapureiden kanssa. Marraskuussa 1923 valtioneuvosto asetti sotilaista ja eri puolueiden edustajista muodostetun komitean, niin sanotun puolustusrevisionin, jonka tehtävä oli tarkastella maan puolustuskykyä ja laatia tarvittaessa ehdotus sen kehittämiseksi. Revisioni voidaan nähdä tulevien par la - mentaaristen puolustuskomiteoiden muodostaman ketjun en sim mäi se- nä lenkkinä. Komitea jätti salaisen mietintönsä tammikuussa 1926. Siinä ja sen jul - kisessa versiossa todettiin, että puolustusvoimien toiminnan kes kei senä tavoitteena on ennaltaehkäistä sodan syttyminen. Riittävä so ti laal li nen valmius saisi hyökkääjän epäröimään sodan kannattavuutta. Mie tintö ni mesi Neuvostoliiton ainoaksi mahdolliseksi viholliseksi, joka voisi muo dostaa vaaran Suomen itsenäisyydelle. Jos hyökkäystä ei kyettäisi torjumaan, olisi puolustusvoimien kyettävä pidättelemään vihollista kan - sainvälisen avun saamiseen asti. Suomen puolustussuunnittelun läh tö - kohta oli todettu myös neuvostoliittolaisessa sotilasammattilehdistössä.1 Suomessa tiedostettiin jo 1920-luvulla, että Neuvostoliitto tulee nou - semaan yhdeksi Euroopan johtavaksi sotilasmahdiksi, johon verrattuna Suomi olisi sodan syttyessä aina alivoimainen. Suomessa Yleisesikunnan tiedusteluraporttien sävy synkkeni vuosi vuodelta edettäessä kohti 1920- luvun loppua ja seuraavan vuosikymmenen alkua. 1930-luvun uhkaan liittyvää ajankuvaa voidaan tarkastella esimerkiksi vuoden 1934 Yleisesikunnan operatiivisen osaston salaisen tie dus te lu - katsauksen kautta, jossa arvioitiin puna-armeijan kehitystä. Arviossa puna-armeijan todettiin olevan »tekniikan läpitunkema miljoona-ar - meija», joka on eurooppalaisen kehityksen kärjessä.2 Voidaankin kysyä, miten talvisotaa edeltävinä kahtena vuosi kym me - nenä pyrittiin ratkaisemaan alivoimaisuuden muodostama ongelma us - kottavalla tavalla, sillä näyttäytyihän puna-armeijan sotilaallinen voima musertavalta. Aikakauden sanonta »hyökkäys on paras puolustus» oli totisinta totta. Suomelle soveltui hyvin ajatus siitä, että alivoimainen voi tasoittaa voi - ma suhteita liikkuvalla sodankäynnillä, johon yhdistetään yllätys ja vas - tustajaan nähden taidollinen ylivoima. Uskottiin siis älyn ja liikkeen voit - toon materiaalista.

100 VUOTTA UHKALÄHTÖISTÄ PUOLUSTUS SUUNNITTELUA 249 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 250

Tehdas Määrä Työntekijöitä Vuosituotanto

Käsiasetehdas 13 20 000 360 000 kivääriä 3 600 konekivääriä 5 400 pikakivääriä 84 000 pistoolia

Tykkitehdas 20 62 000 n. 3 000 tykkiä

Panssarivaunutehdas 11 37 000 n. 1 200 panssarivaunua ja panssariautoa

Lentokonetehtaat 36 100 000 1 600 lentokonetta 1 400 moottoria

Ampumatarviketehtaat 25 40 000 4 800 000 tykin ammusta

Patruunatehtaat 14 30 000 942 000 000 patruunaa

Kaasu- ja kemialliset tehtaat 2 ei tietoa ei tietoa

Suomen yleisesikunnan arvio Neuvostoliiton sotamateriaalin tuotannosta vuodelta 1934. Lähde: Puna-armeija. YE:n n:o 229/Op1/sal./13.7.1934. T 2860/10, Kansallisarkisto.

Maaston peitteisyyden ja vaikeakulkuisuuden nähtiin tuovan kaikkina vuodenaikoina etua alueensa hyvin tuntevalle suomalaiselle joukolle. Vain olosuhteiden edellyttämät erikoisvälineet puuttuivat. Kysymys ei ollut niinkään aseista, vaan nykyajalle kovin tutuista välineistä, joita ei sata vuotta sitten ollut käytössä. 1920-luvulla käynnistettyjen kokeilujen kautta saatiin käyttöön uusia välineitä ja kehitettiin Suomen alueelle sopivia toimintatapamalleja. Välineistä voi mainita esimerkkeinä kuulijoillekin tutut kenttäkeittimen, lämmitettävän puolijoukkueteltan ja marssikompassin, jotka ovat vielä nykyäänkin käytössä.3 Sodan alkaminen oli kansainvälisten sopimusten mukaan sidottu so - dan julistamiseen. Suomessa oltiin hyvin tietoisia siitä, että neu vos to - liittolaisen käsityksen mukaan tulevat sodat kuitenkin alkaisivat ilman sodan julistusta poliittisten neuvottelujen aikana, jolloin yllätyksen muo - dostama uhka korostui entisestään. Tästä huolimatta 1930-luvun puolustussuunnitelmat lähtivät siitä, että sota alkaa sodan julistamisella, jolloin suojajoukot ehditään ryh mit -

250 VESA TYNKKYNEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 251

tää rajalle ja kenttäarmeijan perustaminen on käynnissä ennen so ta toi- mien alkamista.4 Talvisodan alla Suomessa oli kaksi uhkakuvaa. Puolustussuunnitelmat nojasivat, kuten edellä todettiin, siihen, että suojajoukot on ryhmitetty ja kenttäarmeijan perustaminen on aloitettu ennen sotatoimien alkua. Toi - sena ja pahimpana vaihtoehtona pidettiin sitä, että puna-armeijan no - peat panssarijoukot hyökkäävät Karjalan kannaksen ja Leningradin alueel ta yllättäen ilman sodanjulistusta suoraan Viipuriin ja Vuoksen ylimenopaikoille.5 Niin sotilasjohdon kuin poliittisen johdon ennakoivilla päätöksillä saavutettiin Moskovan neuvottelujen aikana lokakuussa 1939 asetelma, joka oli huomattavasti kaikkia uhka-arvioita edullisempi. Suojajoukot oli ryhmitetty ja kenttäarmeija oli keskitetty ennen sotatoimien alkua. Talvisota ei alkanut puna-armeijan yllätyshyökkäyksellä. Talvisodan alettua Suomi esitti Ruotsille kaksi kertaa avunpyynnön sotilaallisen voiman lähettämiseksi tehtyjen yhteisten suunnitelmien mukaisesti. Ruotsin poliittinen johto vastasi kieltävästi tehtyihin esi tyk - siin. Suomalaisesta historiantutkimuksesta on löydettävissä sävyjä, joiden mukaan Ruotsi petti Suomen. Ruotsalaisissa uhka-arvioissa oli Neuvostoliiton lisäksi myös Saksa, joka oli laajentunut lähes Etelä-Ruotsin porteille. Oli poliittista realismia, että Ruotsi ei tässä tilanteessa siirtänyt kenttäarmeijansa pääosaa Suo - meen. Viime kädessä kansallinen etu ratkaisi ruotsalaisten päätökset. Ruotsalaisen aseavun ja vapaaehtoisten merkitys talvisodassa on kui ten - kin kiistaton. Talvisotaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa tullaan puolustusvoimien juh la - vuonna käsittelemään niin Suomen puolustusvoimat 100 vuotta -juhla - kirjassa kuin monissa eri tilaisuuksissa, joten en tässä esityksessä paneudu laajemmin sotien aikaan, vaan keskityn sotien jälkeisten vuosien ke hi - tykseen. Jatkosota päättyi 4. syyskuuta 1944 aselepoon. Suomalaiset vetäytyivät aseleposopimuksen mukaiselle uudella rajalle syyskuun lopussa. Päämajan operatiivisen osaston päällikkö, eversti Nihtilä selvitti liit - tou tuneiden valvontakomissiolle syyskuun lopulla 1944 suomalaisten joukkojen ryhmityksen, puolustusvalmistelut ja jatkuvan tais te lu val - miuden uudella itärajalla. Tarkastajat syyttivät suomalaisia vä li rau han - sopimuksen hengen vastaisesta toiminnasta. Suomen sotilasjohdossa

100 VUOTTA UHKALÄHTÖISTÄ PUOLUSTUS SUUNNITTELUA 251 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 252

epäiltiin Neuvostoliiton vil pit tö - myyttä ja rauhantahtoisuutta, jo - ten valmius taistelujen aloit ta mi - seen uudella itärajalla oli luotu.6 Sodan jälkeen uhkakuvasta ja puolustussuunnittelusta muo - dostui osin vaikeaselkoinen ja useita tasoja käsittävä ko ko nai - suus, jota leimasi äärimmäinen salaaminen. Jo heinäkuussa 1945 Pääesikunnan operatiivisella osas tolla laadittiin muistio, jonka keskeinen sisältö tuli vai kut ta - maan puolustussuunnitelmiin seuraavien vuosikymmenien ajan. Sen mukaan Suomi muo - Suomalaisten ryhmitys syyskuussa 1944. Lähde: Suomen sota, osa 10, s. 43. dosti astinlaudan lännen Neu - vostoliittoon kohdistamalle The disposition of the Finnish units in 1944. Photo: Suomen sota, vol. 10, p. 43. hyök käykselle. Sotilaspoliittisten realiteettien rinnalla niin kut sut - tujen vaaran vuosien aikana soti - lasjohdossamme vallitsi epävarmuus ja epätietoisuus Neuvostoliiton lopullisista sotilaallisista ja poliittisista tavoitteista.7 Toisaalta tunnustettiin tosiasia, jonka mukaan Suomi oli ha lua mat - taan osa Neuvostoliiton turvallisuusjärjestelyjä, mutta toisaalta luot ta - mus entiseen viholliseen oli olematon. Puolustussuunnitelmien laa ti mi - sen näkökulmasta tilanne oli erittäin hankala. Paasikivi pelkistikin päi vä - kirjassaan kaksisuuntaisen uhkakuvan toteamalla, että »oli täytettävä yya-sopimusvelvoite, mutta varauduttava myös siihen, että Neu vos to - liitto rikkoisi sopimusta ja pyrkisi maahan väkisin». Puolustussuunnittelun lähtökohtia vaikeuttivat niin vuoden 1947 Pa - riisin rauhansopimus kuin vuotta myöhemmin solmittu YYA-sopimus vas takkaisine vaateineen. Rauhansopimus rajoitti sotilaallisen voiman minimiin ja YYA-sopimus edellytti puolustusta kaikin käytettävissä olevin voimin. Maaliskuussa 1948 presidentti Paasikivi antoi luvan aloittaa uudelleen keskeytyksissä olleen puolustussuunnittelun. Ensimmäinen puo lus tus -

252 VESA TYNKKYNEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 253

suun nitelma tehtiin YYA-sopimuksen hengessä mahdollisen lännen hyökkäyksen torjumiseksi. Suunnittelun pohjana oli kolme uhkamallia, joihin liittyi alustavia ajatuksia omien joukkojen käytöstä. Vaihtoehdossa A Suomeen kohdistuisi hyökkäysuhka ensisijaisesti Pohjois-Norjasta. Hyökkäyksen tavoitteena olisi estää Neuvostoliittoa käyttämästä Suomen aluetta Norjaa vastaan ja luoda mahdollinen tu ki - alue Kuolaan suuntautuvalle hyökkäykselle. Vaihtoehdossa B länsivallat ulottivat Norjasta suuntautuvan hyök - käyksen lisäksi Tanskan salmien kautta meri- ja maihinnousuoperaatiot Pohjois-Itämerelle. Lännen suurena tavoitteena olisi luonnollisesti hyök - käys Suomen alueen kautta Leningradiin. Tämä muodosti mai hin nou su- uhkan Ahvenanmaalle ja Lounais-Suomeen. Vaihtoehto C oli Suomen kannalta vaikein. Sen mukaan kahteen suun taan rikkirevittyä puolustusta uhkasivat vielä hyökkäykset Ruotsin alueelta niin Tornionjokilaakson kautta kuin Pohjanlahden ylitse. Kolme uhkamallia oli käytössä kahdella puolustussuunnittelukierroksella, aina vuoteen 1966 asti.8 Edellä esitetyt uhkamallit olivat poliittisesti tarkoituksenmukaisia. Näin ollen herää kysymys, esiteltiinkö suunnitelmia YYA-kumppaneille. Käytössä olevan tiedon mukaan niitä ei esitelty eikä ystävyyskumppani niitä vaatinut nähdäkseen sen enempää 1950-luvulla kuin vuoden 1961 noottikriisin aikana, vaikka siihen valmistauduttiinkin. Parlamentaarinen ohjaus maan puolustamiseen liittyvissä ky sy myk - sissä oli kovin ohutta 1940-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen aikana. Vasta puolustusneuvoston perustaminen vuonna 1957 alkoi ni - voa poliittista ohjausta tiiviimmin puolustusvoimiin. Vielä tällöinkin pää osa uhkakuvien sisällöistä jäi täysin puolustusvoimien sisäiseksi asiaksi. Vuonna 1952 valmistui ensimmäinen puolustussuunnitelma, joka oli peitenimeltään POLTTOAINEHANKINTA. Minulta on turha kysyä seu - raavalla tauolla, mistä tällainen peitenimi on peräisin – ei harmainta aavistusta. Puolustussuunnitelmissa ei tuohon aikaan harrastettu kovin dynaamisia peitenimiä kuten MOUKARI, ISKU tai TYRMÄYS, sillä seuraavien puolustussuunnitelmien peitenimiä olivat esimerkiksi VALPURI ja ALPO.9 Vuoden 1952 puolustuksen kokonaissuunnitelman runkona oli 29 prikaatia käsittävä sodan ajan armeija, jonka kokonaisvahvuus oli

100 VUOTTA UHKALÄHTÖISTÄ PUOLUSTUS SUUNNITTELUA 253 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 254

500000 henkeä, joista naisten osuus oli 46000. Yli satasivuista puo lus tus - käskyä laadittiin vain viisitoista kappaletta leimattuna ylimpään tur va - luokkaan. Pääesikunnan sisällä koko suunnitelma oli vain Yleisesikunnan operatiivisen osaston suunnittelijoiden ja keskeisten kenraalien tiedossa. Aikakautta leimasi tiedon itseisarvoinen lähes maaninen salaaminen. Ajoittain näyttää siltä, että nykyään kansakunnan turvallisuuteen tähtää - vää tietoa sen sijaan voidaan ruotia hyväksymättä sitä tosiasiaa, että on asioita, jotka on syytä pitää harmaiden verhojen syvässä hämärässä. Uusi uhka-asetelma, jossa poliittiset sitoumukset määrittivät puo lus - tussuunnitelmien lähtökohtia, ei siis 1950-luvulla ollut niinkään selvää Suomen upseerikunnalle. Savonlinnan sotilaspiirin päällikkö sai so dan - ajan tehtävän, jossa todettiin, että Punkaharjun kannaskapeikko oli pi - dettävä kaikissa olosuhteissa, koruton ja selvä tehtävä. Sotilaspiirin pääl - likkö lähetti kuitenkin tehtävään liittyen salaisen asiakirjan Pää esi kun - taan kysyen, onko torjuntasuunta itään vai länteen. Lappeenrannan alueella lähellä itärajaa perustettiin jalkaväkiprikaati 1950-luvun alun puolustussuunnitelmissa. Voi vain kuvitella, mitä pri - kaatin komentaja ajatteli saatuaan sodan ajan tehtävänsä. Puolustus itään – ei vaan vastahyökkäystehtävä Vaasan suuntaan. Kuinka realistisia edellä kuvatut uhkamallit olivat aikalaisten nä kö - kulmasta? Asiakirjoista ei löydy täysin yksiselitteistä vastausta, joka kat - taisi koko 1950-luvun. Tuolloin Pääesikunnan operatiivisella osastolla majurina työskennellyt Taisto Olavi Lehti pelkisti asian vuonna 2005 antamassaan haastattelussa toteamalla, että »se oli teoriaa». Vaikka Lehti totesi suunnitelmien olleen teoriaa, edellä kuvatulla teorialla oli kuitenkin poliittinen merkitys. Neuvostoliitolle olisi kyetty tarvittaessa osoittamaan puolustusvalmiutta ja vakuuttamaan se Suomen halusta puolustaa aluettaan. Miksi muutoin Pohjanmaalle olisi suun ni - teltu kahden prikaatin puolustusryhmitys – torjuntasuuntana länsi – vielä 1950-luvun lopulla? Porkkalan palauttaminen vuonna 1956 käynnisti suun nit te lu kier rok - sen puolustussuunnitelmien uusimiseksi. Sotilaallisen maanpuo lus tuk - sen perustaksi määritettiin »valtakunnan keskeinen alue maan puo lus - tuksen kannalta». Keskeiseen alueeseen sisältyi pääosa väestöstä, jouk - kojen perustamistehtävistä, peltoalasta ja teollisuustuotannosta. Alueen hallussa pysymisen katsottiin takaavan niin sotatoimien jatkuvuuden kuin kansan elinmahdollisuuksien säilymisen.10

254 VESA TYNKKYNEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 255

Tämä tarkoitti sitä, että koko maan puolustaminen olisi mahdollista vain siinä tapauksessa, että Etelä- ja Keski-Suomi sekä Pellon, Ro va nie - men, Pudasjärven ja Kajaanin alue olisi omien joukkojen hallussa. Sa - malla turvattaisiin maayhteys Ruotsin kautta länteen. Pääesikunnan tiedusteluraporteissa analysoidaan 1960-luvun alussa viileän realistisesti Suomea ympäröivien valtioiden sotilaallista suo ri tus - kykyä. Yllättävästi eskaloituvassa kriisissä vain Neuvostoliitolla arvioitiin olevan nopeasti käytettäviä joukkoja Suomea vastaan. Natolla ei nähty ole van valmiuksia yllättävästi aloitettavaan hyökkäykseen Suomea vas - taan. Edellä on tuotu esille puolustusvoimien sitoutuminen YYA-so pi - muksen edellyttämien velvoitteiden täyttämiseen. On siis oikeutettua kysyä, oliko yleensä olemassa minkäänlaisia puolustussuunnitelmia kohti inhaa itää. Vanhemman haastattelumateriaalin perusteella oli tiedossa, että en - simmäinen hahmotelma puolustuksesta itään oli laadittu jo 1950-luvun alussa. Suunnitelmassa puolustus nojasi Kymijokeen ja taistelu oli tar - koi tus aloittaa Salpa-asemassa. Puolustusvoimat 100 vuotta -kirjaprojektiin liittyen oli kuitenkin vai - keuksia löytää asiakirjoja, joissa olisi käsitelty idän suuntaan laadittuja puolustussuunnitelmia. Sen enempää Kansallisarkiston hyllykilometrit kuin Pääesikunnan holvit eivät antaneet vastauksia. Puolustusvoimain komentajien henkilökohtainen arkisto ei myöskään tuonut valoa on gel - man ratkaisemiseen. Oli siis löydettävä kirjallista materiaalia, joka oli ollut omana aikanaan kaikkien turvaluokittelujen yläpuolella. Asia alkoi ratketa joitakin vuosia sitten. Amiraali Juhani Kaskealan muistikuvan perusteella paikannettiin eräs erillinen kassakaappi, josta löytyi pölyttynyt vanha mappi. Mapissa oli »Strateginen yleis suun ni - telma KALERVO» sekä sitä edeltäneen 1950-luvun loppupuolen suun - nitelman runko.11 Suunnitelmaa laadittiin vain neljä kappaletta, joista kolme tuhottiin vuonna 1972 alueellisen puolustusjärjestelmän operatiivisen käskyn as - tuessa voimaan. Kuten edellä olevasta voi päätellä, ei puo lus tus suun ni - telmia idän suuntaan YYA-Suomessa juurikaan paperille kirjoitettu. Voi - daan vain arvailla, miten suunnitelmia on ylläpidetty ja kehitetty suul li- sin käskyin äärimmäisen pienessä piirissä. KALERVOn perusajatuksena oli yllätyshyökkäyksen torjuminen kol -

100 VUOTTA UHKALÄHTÖISTÄ PUOLUSTUS SUUNNITTELUA 255 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 256

mella peräkkäisellä puolustusvyöhykkeellä siten, että yhteys länteen olisi avoinna mahdollisimman pitkään. Vyöhykkeiden lisäksi oli määritetty erikseen kaikissa olosuhteissa pidettävät alueet. Vähiten joustoa oli ete - läisellä rantamaalla. Suunnitelma lähti siitä, että koko maata puo lus te- taan ilman ulkopuolista apua. KALERVOa kuten monta muutakin puolustusvoimien 100 vuoden his toriaan liittyvää kehitystä ja tapahtumaa käsitellään Suomen puo lus - tusvoimat 100 vuotta -juhlakirjassa, joka perustuu laajaan al ku pe räis - aineistoon ja pääosin aiemmin julkiasemattomaan kuva-aineistoon. Teos julkaistaan toukokuun lopulla 2018. Vuonna 1966 oli kaksi rinnakkaista puolustussuunnitelmaa, jotka valmistuivat samanaikaisesti. Operatiivinen suunnitelma peitenimel- tään »15», jossa torjunta oli suunniteltu länteen ja aiemmin mainittu KALERVO idän uhkaa vastaan. Asetelman voi pelkistää presidentti Paa - si kiveä lainaten toteamalla, että »uhkana länsi faktana itä».12 Kahden erillisen suunnitelman tarve poistui siirryttäessä alueellisen puolustusjärjestelmään. Järjestelmään siirryttiin portaittain kahden ope - ratiivisen suunnitelman kautta. Puolustussuunnitelmassa »15» vuon na 1966 maa jaettiin seitsemään sotilaslääniin, joiden komentajilla oli itse - näinen vastuu puolustuksen järjestämisestä alueensa val ta kun nanrajan suuntaan. Vuonna 1971 valmistui seuraava puolustussuunnitelma pei te - nimeltään ALPO, jossa paikallispuolustusjärjestelmä liitettiin osaksi alueellista puolustusjärjestelmää. Paikallisjoukkojen luonti muutti sodanajan joukkojen kokoonpanoja laajasti. Kokoonpanoista lakkautettiin 130 000 miehen edestä erilaisia pienempiä aselaji- ja huoltoyksiköitä sekä huonoimmin varustettuja jal - ka väkiprikaateja. Vapautuneesta henkilöstöstä muodostettiin uusi koko maan kattava paikallisjoukkojen verkko.13 Uusi alueellinen puolustusjärjestelmä esiteltiin presidentti Kekkoselle ennen sen hyväksymistä. Presidentin sanotaan kysyneen puo lus tus voi - main komentajalta, kenraali Leinoselta, tarkoittiko järjestelmä sitä, että esimerkiksi Savo-Karjalan sotilasläänin komentaja valmisteli puo lus tuk - seen itää. Komentaja vastasi »kyllä», jolloin Kekkonen totesi: »Erin - omaista.» Puolustusjärjestelmän uudistaminen näyttäytyy julkisessa kes kus te - lussa yleensä nopeana muutoksena. Alueellisen puolustusjärjestelmän läh tökohdat määritettiin jo 1950-luvun alkupuolella sodissa saatujen ko -

256 VESA TYNKKYNEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 257

kemusten perusteella. Jär jes - telmän suuntaviivat kyp syi - vät 1960-luvun al ku puo lel la. Puolustusvoimain ko men - taja, kenraali Sakari Simelius hyväksyi vuonna 1964 kes kei - set lähtökohdat siirtymisestä rauhan aikana alueelliseen so - ti lasläänijärjestelmään, jonka perusteella vuosien 1966 ja 1971 puo lus tus suun ni tel mis sa järjestelmä otettiin käyt töön. Uudella puo lus tus jär jes tel - mällä oli 1970-luvun alussa vain niin sanottu »pa pe ri val - mius». Kantahenkilökunta ja asevelvolliset oli kou lut ta mat - ta, uudet joukot ker tau shar - joit tamatta, valtava määrä ma - teriaalisiirtoja tekemättä ja ko ko viranomaisyhteistyöhön liit tyvä yhteistoiminta ra ken - tamatta muutamia asioita mai- nitakseni. Vasta vuoden 1978 puo lus -

Vuonna 1966 valmistui strateginen tusvalmiusraportissa to de - yleissuunnitelma KALERVO valtakunnan taan, että uusi alueellinen puo - puolustamiseksi. Lähde: Suomen puolustusvoimat 100 vuotta, s. 155. lustusjärjestelmä on saa vut ta- nut kaikilta osin käytän nön A general plan for the nation’s strategic defense, code name Kalervo, was valmiuden sodan ajan teh tä - completed in 1966. Photo: Suomen vien toteuttamiseen. Si me - puolustus voimat 100 vuotta, p. 155. liuksen ensimmäisistä pää tök - sistä oli kulunut vajaa vii si- toista vuotta, ei siis mitään »hätähousujen» hommaa. Joskus käy niin, että rauhan ajan ennakkoarvio osuu niin sanotusti »nappiin». Unkarin kansannousun kukistamisen jälkeen Suomessa va - kiintui puolustussuunnitelmien uhkakuvaksi 1960-luvulla »kaap paus -

100 VUOTTA UHKALÄHTÖISTÄ PUOLUSTUS SUUNNITTELUA 257 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 258

hyökkäys», joka oli lähtökohtana vuoden 1966 puolustussuunnitelmissa. Tšekkoslovakian miehityksen yhteydessä vuonna 1968 julkinen sana ku - vasi tapahtumia kaappaushyökkäyksenä.14 Oli poliittisesti arveluttavaa, että Neuvostoliiton johtamasta ope raa - tiosta käytettiin samaa nimeä kuin puolustussuunnitelman uhka-ar - viossa, yhteys oli liian ilmeinen. Pääesikunta saikin poliittista ohjausta ja kaappaushyökkäys yliviivattiin salaisista papereista ja päälle kir joi - tettiin yllätyshyökkäys, joka oli ulkopoliittisesti vähemmän osoitteleva. Kylmän sodan viimeinen puolustussuunnitelmien uusinta käynnistyi 1980-luvun alussa ja suunnitelma astui voimaan peitenimellä KYNNYS vuonna 1986.15 Uhkamallina oli edelleen yllätyshyökkäyksen torjunta, jossa uhanalaisimpia suuntia olivat Lappi ja Etelä-Suomi. Lähtökohtana oli osoittaa niin Varsovan liitolle kuin Natolle, että Suomi kykenee en - nakoivalla puolustusvalmiuden kohottamisella ehkäisemään äkillisen yllätyshyökkäyksen ja maan rajoitetun haltuunoton. Tässä kohtaa suun - nitelmalla ja peitenimellä on selvä asiayhteys. Yllätyshyökkäyksen torjunnassa on keskeistä saada riittävän aikainen ennakkovaroitus oman valmiuden kohottamiseksi. Vielä 1970-luvun alkupuolella varoitusajan nähtiin olevan Helsingissä muutamia tunteja ja itärajalla muutamia vuorokausia. Tiedustelujärjestelmän kehittyminen näkyi siten, että minullekin opetettiin Sotakorkeakoulussa 1980-luvun puolivälin jälkeen lähes mantrana, että suojajoukot on ryhmitetty ja liikekannallepano aloitettu ennen sotatoimien alkua. Tämä tarkoitti sitä, että puolustussuunnittelun lähtökohtana oli noin viikon en nak ko va roi - tusaika. Asetelma hakee yhtäläisyyksiä 1930-luvulta. Kylmä sota päättyi Varsovan liiton ja Neuvostoliiton hajoamiseen. Baltian maiden itsenäistyminen vähensi Helsingin asemaa to den nä köi - simpänä hyökkäyskohteena. Venäjän asevoimien suorituskyvyn ro mah - tamisen jälkeen välitöntä uhkaa siitä suunnasta ei pidetty to den nä köi - senä. Karhu oli kontallaan ja joidenkin mielestä jo maahan kaatunut marginaali. YYA-sopimus purettiin ja katseet kääntyivät länteen. Kylmän sodan päättymisen jälkeinen aikakausi hakee jossain kohdin yhtäläisyyksiä ensimmäisen maailmansodan jälkeisiltä vuosilta. Rau - han kyyhkyset lensivät Euroopan taivaalla, asevoimien suorituskykyjä ajettiin kilvan alas ympäri Eurooppaa, yleinen asevelvollisuus ei saanut enää kannatusta, Naton yhteisesti sopima 2 prosentin panostus ase - voimiin oli lähinnä menneisyyden jäänne. Uhkan pieneneminen on

258 VESA TYNKKYNEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 259

aina helpompi hyväksyä kuin sen kasvaminen. Suomessakin arvioitiin, että uhkan nousevat pilvet nähdään kuu kau - sia tai parhaimmillaan jo vuosi etukäteen. Maailma siirtyi krii sin hal - linnan ja rauhaan pakottamisen maailmaan, jossa rauhan ja sodan vä li - nen raja muuttui epämääräiseksi harmaaksi alueeksi. Näyttää siltä, että demokratian ja yleisen inhimillisyyden nimissä on hyväksyttävää käydä niin sanotusti vähän sotaa lähes miten pitkään tahansa. Mitä Suomen puolustukselle tapahtui edellä kuvatun ja jossain määrin väritetyn eurooppalaisen kehityskulun pyörteissä? Niin sotilasjohdolle kuin poliittiselle johdolle on annettava kiitos, johon historian koulimana kyynikkona antaudun kovin harvoin. Puolustusvoimien keskeiset läh tö - kohdat pysyivät tukevasti paikallaan läpi muutoksen vuosikymmenten. Yleinen asevelvollisuus säilytettiin ja materiaalinen valmius pidettiin hy - vällä tasolla käymällä eurooppalaisten valtioiden käytettyjen aseiden alen nusmyynneissä, joissa alennusprosentit olivat kohdallaan, penneillä saatiin helmiä. On kuitenkin kohtuullista ottaa esille joitakin laskeneen uhkan mu ka - naan tuomia muutoksia. Uhkan pienentyessä puolustusjärjestelmän kehittäminen sai uusia piirteitä. Kylmän sodan aikana järjestelmän ke hit - täminen perustui mahdollisimman korkean valmiuden ylläpitämiseen. Tämä tarkoitti sitä, että nopea liikekannallepanojärjestelmä oli itseis - arvo, siis nykykäsitteistöä käyttäen center of gravity. Uhkan työntyessä ar vioissa ajallisesti yhä kauemmas nopean liikekannallepanojärjestelmän terävin kärki tylsyi. Laskevan uhkan myötä puolustuksen rahoitus niukkeni. Ta lou del li - ses ta tehokkuudesta tuli kaikkea ohjaava tekijä. Varusmiesten pal ve lu - aikajärjestelmää muutettiin siten, että ympärivuotinen valmius sen pe - rin teisessä mielessä katosi. Siirryttiin keskitettyyn materiaalin va ras toin - tiin, joka oli hajautettua varastointimallia edullisempi. Se mikä rahassa voitettiin, valmiudessa hävittiin. Edellä kuvatut muutamat muutokset olivat oman aikansa perusteltuja ratkaisuja, jotka saavat selityksensä yleisestä eurooppalaisesta ke hi tyk - sestä, sotilasjohdon arvioiman uhkan tasosta ja taloudellisten resurssien vähentymisestä. On kai poliittista realismia, että syvässä rauhantilassa sotaan val mis - tau tumisen puolesta puhumisella ei vaaleissa saavuteta loistokkaita voittoja.

100 VUOTTA UHKALÄHTÖISTÄ PUOLUSTUS SUUNNITTELUA 259 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 260

Viimeiset vuodet ovat näyttäytyneet kasvavan uhkan aikana, jolla on monet kasvot. Näyttääkin siltä, että maanpuolustuksen rakenteet ja toi - mintatapamallit ovat saamassa uudessa asetelmassa takaisin niitä val - miuden elementtejä, jotka olivat aiemmin johtavia periaatteita. Tämän vuosituhannen tarkempi erittely ja analysointi ei tässä kohtaa ole mah - dollista, koska minulla ei ole lehdistökortin tuomia vapauksia. Arvoisat kuulijat, itsenäisyyden alusta alkaen suurimmaksi uhkaksi on koettu yllätyshyökkäys koko maan tai sen osan valtaamiseksi. Uhkasta käytettävä nimitys on vuosikymmenien aikana muuttunut yl lä tys hyök - käyksestä kaappaushyökkäykseen ja kylmän sodan jälkeisten vuosien strategiseen iskuun päätyen nykypäivien hybridiuhkiin. Paperisten puolustussuunnitelmien uskottavuus on ponnistanut en - nen kaikkea laajaan asevelvollisuuteen perustuvan sodanajan armeijan osaamisesta, jonka pohja luodaan varusmieskoulutuksessa ja jota sy ven - netään joukkojen kertausharjoituksissa. Taidon ja osaamisen rinnalla puolustussuunnitelmien uskottavuus nojaa riittävään materiaaliseen valmiuteen maalla, merellä ja ilmassa. Puolustusvoimat on sadan vuoden ajan täyttänyt horjuttamatta teh - tä vänsä ja jatkaa samalla tavalla kohti tulevaisuutta, onpa tuleva sota ku - valtaan minkälainen tahansa. Haluankin lopuksi omalta osaltani onni - tella puolustusvoimia juhlavuoden ensimetreillä.

Lähdeviitteet

1 Puolustusrevisionin mietintö. Salainen. Allekirjoitettu 11.1.1926 ja luovutettu valtio - neuvostolle; Suomen puolustuskysymys. Julkinen. Puolustusministeriön julkaisuja. 1926. 2 Puna-armeija. YE:n n:o 229/Op1/sal./13.7.1934. T 2860/10, Kansallisarkisto (KA). 3 Tynkkynen, Vesa: Daavid vastaan Goljat – suomalaiset näkemykset tulevasta sodasta ja talvisodan todellisuus. Tuleva sota – ennustamisen sietämätön vaikeus. Keuruu 2017, s. 153. 4 YE:n n:o 366/Op1/sal./18.10.1937. Arviossa käsitellään mm. puna-armeijan liike- kannallepanokykyä ja toimintasuuntia sodassa. T 2866/1, KA. 5 Ks. esim. Tynkkynen (2017), s. 160–162; Panssarijoukkojen yllätyshyökkäykseen liittyen esim. Wahlbäck, R.: Moto.mekjoukkojen torjuntamahdollisuudet ja torjunnan järjestely viivytystaistelua käytäessä Karjalan kannaksella. SKK:n dt 282, 1938. KA. s. 9–13; Marttinen, A. K.: Sulutus voimasuhteiden tasoittajana Kannaksella ja Karjalan operaatioalueella. SKK:n diplomityö n:o 295, 1938. s. 3–4. Diplomitöihin on liitetty everstiluutnantti M. K. Stewenin arviot, jotka valottavat dualismin ongelmakenttää. 6 Asekätkentää koskeva muistio. Laatinut eversti Valo Nihtilä 20.8.1953. PK 1969/3, KA. 7 Säämänen, Juuso: Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan. Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodan

260 VESA TYNKKYNEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 261

päättymisestä 1960-luvulle (diss.) MpKK:n julkaisusarja 1, tutkimuksia n:o 10. Tampere 2017, s. 72–73. 8 Tynkkynen, Vesa & Petteri Jouko: Towards east or west? Defence planning in Finland 1944–1966 . Finnish defence studies 17. Helsinki 2007, s. 28–34. 9 PvPE:n n:o 80/Op.1/11b/OT/sal./13.6.1952. T 2682/F3–F4, KA. 10 Kts. esim. PE:n op-os:n salainen arvio 11.11.1960. T 26843/Hh 10 sal., KA. 11 PE:n n:o 16/Optsto/henksal./11/15.8.1966. »KALERVO». Pääesikunta. Tutkimuslupa. 12 PE:n n:o 15/Optsto/11 henksal./11/15.6.1966. »15». Pääesikunta. Tutkimuslupa. 13 PE:n n:o R74Optsto/11 ETS/2.7.1971. Esitelmä tasavallan presidentille, kuva 5. T 26965/Hh 8-9, KA. 14 Kaappaushyökkäykseen liittyen ks. tarkemmin Palokangas, Marko: Räjähtävää tyhjyyttä. Sissitoiminta suomalaisessa sotataidossa (diss.). Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos. Julkaisusarja 1, n:o 17, s. 347–359. 15 PE:n n:o 10/Op-os/Db henksal./8.3.1985. PEop-os/Db. PE. Tutkimuslupa.

100 VUOTTA UHKALÄHTÖISTÄ PUOLUSTUS SUUNNITTELUA 261 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 262

PASI TUUNAINEN

(s. 1966), filosofian tohtori, sotahistorian ja sotataidon historian dosentti, historian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Julkaissut tutkimuksia muun muassa Vietnamin sodan esihistoriasta, sotilaallisten innovaatioiden leviämisestä, sotataidosta (erityisesti motti - taktiikasta), sotilasjohtamisesta, sotilasmaantieteestä, arktisesta sodan - käynnistä sekä lukuisista muista sota- ja sotilashistorian erityiskysymyksistä. Kirjoittaja on bibliofiili, jonka talvisotakirjakokoelmassa on runsaat 2300 nidosta.

Selkeää kasvua itsenäisyyden juhlavuonna – katsaus vuoden 2017 sotahistorialliseen kirjallisuuteen

Tässä järjestyksessään kymmenennessä kirjallisuuskatsauksessa esitellään tiiviisti vuoden 2017 aikana ilmestynyttä, pääasiallisesti Suomen sota - historiaan liittyvää tai suomeksi kirjoitettua yleistä sota- ja so tilashis- toriaa tai sodan oheisilmiöitä käsitteleviä, painettuja tutkimuksia ja tie - toteoksia (joissa on ISBN-numero). Katsauksen muoto ja rajaukset ovat entisenkaltaiset, mutta teosten suuren lukumäärän vuoksi yksittäisille teoksille suotua palstatilaa on jossain määrin jouduttu supistamaan. Mukaan ei edelleenkään ole hyväksytty ns. lehtikirjoja tai keksittyjä vuorosanoja sisältäviä dokumenttiromaaneja tai vastaavia teoksia. Nykyisin on perin tavallista, että monissa, varsinkin journalistisella otteella kirjoitetuissa teoksissa viljellään tiuhaan tekaistuja repliikkejä, jotta saataisiin lisätyksi niiden luettavuutta. Koska tämä on tutkimus- ja tietokirjakatsaus, vähäisessäkin määrin dramatisoidut tietoteokset on katsottu fiktioksi, joten ne on jätetty pois. Sinänsä on harmi, että esi - merkiksi Elina Sana käyttää historiaa ja kaunokirjallisuutta sekoittavaa kirjoitustapaa omakohtaisessa ja kiinnostavalle vaikuttavassa teoksessaan Isän sota (Siltala), jossa sota-aikaa käsittelevät osuudet muodostuvat hänen isänsä, sotatulkki Jyrki Kolkkalan (1909–1975) autenttisesta päi - vä kirjasta. Kolkkala oli jatkosodassa saksalaisten palveluksessa Syvärillä ja Lapissa. John Simonin teos Mahdoton sota: Kun suomenjuutalaiset taistelivat Natsi-Saksan rinnalla (Siltala) menee puolestaan vieläkin pidemmälle fiktiivisyyden viljelemisessä. Puolifiktiivistä ilmaisua näkee myös paikallisissa omakustanteissa. Jussi Halttusen kirjassa Karstuset

262 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 263

sotatöissä (Tekijä) on runsaasti faktaa Karstulan miesten vaiheista sodissa, mutta seassa on myös keksittyjä tarinoita. Kaisa Kervisen suomalaisten ja saksalaisten yhteiseloa Lapissa luotaava Hylsyjä tiellä: Saksalaisten ase- ja ammusvaruskunta Misissä 1941–1944 (Tekijä) perustuu kyllä haas tat - teluihin, mutta on silti »kaunokirjallisesti toteutettu dokumentti». Osa vuoden 2017 kirjoista oli hyväksytty osaksi Suomi 100 -juh la - vuoden ohjelmaa. Varsinaisesti vuosi 1917 ei kuitenkaan ollut erityisen merkityksellinen Suomen sotahistorian kannalta, mutta tuota ajanjaksoa on monissa teoksissa käsitelty taustana vuoden 1918 tapahtumille, joihin pureutuvia teoksia ilmestyikin kohtuullisessa määrin jo ennen varsinaista satavuotismuistovuotta. Useissa niistä on paikallinen sävy, joten edellä mainitut teokset olisi voinut listata paikallisiin julkaisuihin, mutta jäl - jempänä ne on kuitenkin sijoitettu Suomen itsenäistymisvaiheita -ot si - kon alle. Vastaavasti eräät teokset olisi voinut käsittelytapansa vuoksi sijoittaa monien otsikoiden alle. Esimerkiksi valtaosa vuoden talvisota- aiheisista teoksista on käsitelty joukko-osastohistorioina. Jotkin nyt puheena olevan vuoden teoksista julkaistiin molemmilla kotimaisilla kielillä, mutta tässä katsauksessa on mainittu niistä nimeltä suomenkielinen laitos. Katsauksessa ei myöskään ole kommentoitu sellaisia aiemmin ruotsiksi, englanniksi tai muilla vierailla kielillä il mes - tyneitä ja suomeksi käännettyjä teoksia, jotka on esitelty jo aikaisemmissa katsauksissa. Tällä kertaa niitä olivat vuoden 2016 kirjoista ruotsiksi ilmestyneet Ove Enqvistin linnakehistoria Mäkiluoto – kalastus tuki - kohdasta rannikkolinnakkeeksi (Kyrkslätts hembygdsförening), Dag Sebastian Ahlanderin Gustaf Mannerheimin elämä (Gummerus) ja Magnus Ullmanin Mannerheim 1867–1951: Marski ruotsalaisin silmin (Minerva) sekä samana vuonna alun perin englanniksi ilmestyneet David Campbellin Talvisodan sankarit: Vertailussa suomalainen ja puna- armeijan sotilas (Minerva) sekä Vesa Nenyen, Peter Munterin, Toni Wirtasen ja Carl Berksin Jatkosota ja Lapin sota 1941–1945 (Gummerus). Kolmannen valtakunnan historiasta ja sen johtohenkilöistä on jälleen vuoden 2017 aikana ilmestynyt muutamia teoksia. Niistä on huomioitu pääosin saksalaisten sotilasjohtajien henkilöhistoria. Geo- ja tur val li - suuspolitiikkaa ja evakkojen vaiheita sivuavat teokset, puhtaat pai kal - lishistoriat sekä sotaveteraaniyhdistysten historiikit on jätetty pois, ellei sota-ajan käsittelylle ole suotu niissä runsaasti tilaa. Kiinnostavaa on, että uusintapainosten määrä oli tarkastelujaksolla

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 263 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 264

erittäin vähäinen verrattuna vaikkapa huippuvuoteen 2014. Joskus kus - tantaja ja nimi ovat vaihtuneet. Näin on käynyt, kun Vastapaino päätti julkaista ensimmäistä kertaa suomeksi Risto Alapuron vuonna 1988 englanniksi ilmestyneen tutkimuksen Valtio ja vallankumous Suo messa. Lisäksi Readme kustansi uuden laitoksen alun perin Apalin vuon na 2006 julkaisemasta Tapio Saarelaisen kirjoittamasta ja runsaasti kuvitetusta Sankarikorpraali Simo Häyhä -elämäkertateoksesta nimellä Simo Häyhä: Talvisodan legendaarinen tarkka-ampuja. Ilkka Enkenbergin Kunnian päivät: Talvisota päivä päivältä, sankarit ja aseet (Readme) on puolestaan pitkälti kokoonpantu hänen aikaisemmista kirjoituksistaan. Akateemisista opinnäytteistä tehdään ajoittaan kansanpainoksia. Esi - merkkinä popularisoidusta tutkimuksesta olkoon Gummeruksen vuon - na 2017 kustantama Yhteiset sotavangit: Suomen ja Saksan van ki luo vu- tukset jatkosodassa, joka on Ida Suolahden edellisenä vuonna hy väksytty historian väitöskirja Yhteinen vihollinen, yhteinen etu: Sota vankien luo vu - tukset ja vaihdot Suomen ja Saksan välillä jatkosodan aikana (Helsingin yliopisto). Sotahistoriallinen asiaproosa ei ole valtavirtakirjallisuutta. Suomen Kustannusyhdistyksen kokoamalle vuoden 2017 Suomen myydyimpien tietokirjojen top ten -listalle sijalle 8 ylsi Liisa Seppäsen jäljempänä kä - siteltävä Hannes Hyvösen elämäkerta Aika velikulta: Hannes Hyvösen pitkä taival 1913–2015 (Otava), jota myytiin peräti 18200 kappaletta. Sen si jaan edes jossain määrin sotahistoriaa sivuavia teoksia näkyi Kir ja - kauppaliiton kuukausittaisilla Mitä Suomi lukee? -listoilla vain harvoin, ja silloinkin niiden piti yleensä olla poliittista historiaa sisältäviä, aiem - min tunnettujen tekijöiden Helsingin Sanomissa kiiteltyjä uutuusteoksia tai elämäkertoja. Kokonaisuutena tarkastellen sotahistoriallinen kirjavuosi 2017 oli si - säl löllisesti varsin tavanomainen, mutta määrällisesti aiempaa run saam- pi. Kommentoitujen kirjanimekkeiden kokonaismäärä, 147 teosta (sisäl - täen 16 Carl-Fredrik Geustin toisaalla käsittelemää uutta venäläistä jul - kaisua), on selvästi noussut vuodesta 2016 (121 teosta) ollen nyt noin 21,5 prosenttia korkeammalla tasolla. Populaarien tietoteosten määrä oli yhä moninkertainen tiukat tie - teelliset kriteerit täyttäviin tutkimuksiin verrattuna. Toki jonkinlaista tutkimuksellista otetta on havaittavissa myös monissa tietokirjoissa. Aiemmin alkaneet trendit – erityisesti henkilöhistorian ja ilma sota kir -

264 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 265

jallisuuden väheneminen – jatkuivat edelleen. Ruotsin ajan sota historiaa käsittelevien teosten määrä on niin ikään supistunut lähes olemat to miin. Samoin vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöissä kertovien historiateosten määrä oli vähentynyt mini - miin. Vaikka veteraanityössä ollaan kovaa vauhtia siirtymässä pe rinne - aikakauteen, paikkakuntakohtaisia veteraanikirjoja ilmestyi aiem paa vähemmän, ja ne olivat pääosin »tarinakirjoja». Kehityksen ym märtää, koska veteraanikirjoja alkaa jo olla melko monista nykyisistä ja lakkau - tetuista kunnistakin, joistakin niistä jopa useampia. Vaikka niitä on jo tähän mennessä tehty satoja, yleisempien sotahistoriallisten jul kaisujen tukeminen ei jostain syystä ole koskaan kunnolla ollut ve te raanien pe rin - netyön ytimessä. Vuoden 2017 kirjasato sijoittuu melko tasaisesti eri otsikoiden alle, mutta suomalaisten suuri kiinnostus toista maailmansotaa kohtaan ei näytä osoittavan hiipumisen merkkejä. Maassamme julkaistujen sota - historiallisten kirjojen aiheiden enemmistö käsitteli jälleen kerran toista maailmanpaloa. Sama näkyy monissa Euroopan maissa, mutta maa koh - taisia poikkeuksiakin on havaittavissa, etenkin Isossa-Britanniassa, jossa julkaistaan – samoin kuin Kanadassa – runsaasti ensimmäistä maail man - sotaa koskevaa sotahistoriallista kirjallisuutta. Sen sijaan Yhdysvalloissa sikäläinen sisällissota on jo 1800-luvulta lähtien dominoinut kir ja tar - jontaa. Aktiivisimpia alan teosten kustantajia olivat vuonna 2017 Docendo, Koala, Minerva, Otava, Gummerus ja Atena. Tällä kertaa sotahistoriaa mahtui siis aiempaa enemmän myös Otavan ja Gummeruksen kaltaisten perinteisten isojen yleiskustantamojen julkaisuohjelmiin.

Ruotsin aika ja autonomian aika

Olli Bäckströmin teos Ihmeiden huone: Näkökulmia 1600-luvun Euroop - paan (Atena) käsittelee tuota sotien ja muiden yhteiskunnallisten mur - rosten aikaa. Bäckströmin teoksessa on laaja peterenglundilaisessa hen - gessä laadittu essee, joka tarkastelee 30-vuotisen sodan aikana (1618– 1948) tapahtunutta sodankäynnin muutosta ns. sodankäynnin val lan - kumouksen teorian valossa. Varsinaisessa läpivalaisussa on Nördlingenin taistelu 1634. Bäckström tuo esiin ruotsalaista sotataitoa osana alan

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 265 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 266

eurooppalaista kehitystä. Tarkastelussa ovat muun muassa armeijoi- den koot ja niiden organisaatiorakenteet, taktiset ja teknologiset uudis - tukset, linnoitustöiden merkitys kaupunkien piiritysten pitkittäjinä, so dan käynnin rahoitusjärjestelmien kytkeytyminen moderniin val tion - muodos tukseen ja sotilaiden rekrytointitavat (varsinkin »sotilas ura- kointi»). Nykyisen Suomen alue on ollut keskeinen tapahtumapaikka Ruotsin ja Venäjän vuosisataisissa Itämeren vaikutuspiirissä käymissä soti laal li - sissa konflikteissa ja muissa selkkauksissa. Magnus Ullman on koonnut yksiin kansiin nuo kriisit teoksessaan Från Ivan den förskräcklige till Putin »den förskräcklige»: Krig och andra konflikter mellan Ryssland och Sverige 1550–2017 (Bokförlaget Magnus Ullman). Teos on oppikirjamainen yleis esitys, jossa käydään läpi sotatoimet maalla ja merellä. Erityisen osansa saavat muun muassa Suomen sotiin 1939–1944 osallistuneet ruot salaiset vapaaehtoiset sekä ruotsalaisia koskettaneet kylmän sodan tapahtumat. Suomenlinnasta (joksi Sveaborgia on kutsuttu vasta vuodesta 1918 läh tien) näki päivänvalon kaksi teosta. Ne olivat Alpo Juntusen Sveaborg 1808–1918: Helsingin suoja ja Pietarin etuvartio (Docendo) ja Jarmo Niemisen teos Viaporin kapina (Into). Juntunen kertaa venäläisiin läh- teisiin tukeutuen merilinnoituksen strategisen merkityksen ja sen vaiheet erityisesti autonomian ajalla. Valloittamalla ruotsalaisten rakentaman merilinnoituksen Suomen sodassa 1808 Venäjä nousi Itämeren alueen johtavaksi sotilasmahdiksi. Juntunen tuo esiin myös Sveaborgin Hel sin - gille tarjoaman suojan, jota tarvittiin varsinkin Krimin sodassa 1850- luvulla. Ensimmäisessä maailmansodassa linnoitus oli osa laajaa ve nä - läi stä rannikko- ja meripuolustusjärjestelmää. Nieminen toteaa leh dis - töön ja pariin teokseen tukeutuen, että Venäjän vallankumous koitui lopulta Sveaborgin kohtaloksi, mutta vallankumouksellista liikehdintää oli ollut jo aikaisemmin ja se oli levinnyt linnoitukseen yli vuosikymmen aikaisemmin, kesällä 1906. Tuolloin reilut 2000 sotilasta oli noussut ka - pi naan tsaarille uskollisia joukkoja vastaan. Kapinaan osallistui myös suomalaisia, ja se levisi myös Helsingin alueelle.

266 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 267

Suomen itsenäistymisvaiheet

Risto Lindstedtin ja Eero Ojasen teos 1918 – Matkoja muistin rintamilla (Kirjapaja) tarkastelee vuoden 1918 sotatapahtumia rintamalinjojen molemmin puolin. Kirjoittajat hahmottavat sodan perintöä, muistoa ja jälkiä suomalaiseen yhteiskuntaan vielä nykyisinkin. Keskeinen käsite Lindstedtin ja Ojasen keskusteluteoksessa on kansallinen muisti ja sen luonne. He muun muassa tarjoavat vastauksia siihen, miksi vuoden 1918 jakolinjat säilyivät pitkään niin vahvoina. He kysyvät, olisiko »yhteiselle kertomukselle» jo tilaa. Sture Lindholmin Vankileirihelvetti Dragsvik (Atena) on keskustelua herättänyt teos Tammisaaren punavankileiristä vuonna 1918. Dragsvikin kasarmeilla säilytettiin tuolloin yli 8 000 vankia odottamassa oi keu den - käyntiä. Leirin kuolleisuus kohosi Lindholmin laskujen mukaan kor - keimmaksi Suomen leireistä. Kuumuus, taudit, aliravitsemus, huono hy - gienia ja sairaanhoidon puute veivät hautaan pahimmillaan yli 30 vankia päivässä. Lindholm antaa kasvot vangeille ja käy läpi heidän kohtalojaan. Hän asettaa arkistojen ja silminnäkijäkertomusten perus teella myös val - koisten toimet läpivalaisuun. Leirin olot tulivat aikanaan yleiseen tie toi - suuteen vasta, kun ne oli vuodettu Ruotsiin. Itsenäistymisvaihetta käsitellään myös tiiviillä selkokielellä Pertti Rajalan teoksissa Jääkärit (Tuettu Työllistyminen) ja Sisällissota: Suomen sisällissodan 1918 arkea selkosuomeksi (Avain). Ensiksi mainitussa Rajala käy läpi jääkäriliikkeen vaiheet. Osansa saavat värväytyminen, kou lu - tusvaihe, Suomeen paluu ja osallistuminen sotatoimiin Suomessa. Rajala korostaa erityisesti jääkärien roolia puolustusvoimien rakentajina sekä itsenäisyyden lunastajina ja säilyttäjinä molempien maailmansotien vuo - sina. Hän ei unohda myöskään jääkärien henkistä perintöä. Teoksessaan Sisällissota Rajala kertoo puolestaan pähkinänkuoressa sodan ko ko nai - suuden. Käsittelyssä ovat sodan syyt, sotatapahtumat ja sen seu raukset. Helppolukuisille esityksille on selvä tilaus, sillä maassamme on tiettävästi jopa 500 000 henkeä, jotka tarvitsevat selkokieltä. Esimerkki vuoden 1918 sotatapahtumien heijastumista maa kun nal li - selle tasolle on Hannu Romppaisen Kainuu 1918 (Opuspaja). Se on sel - vitys kainuulaisten valkoisten ja punaisten toiminnasta keväällä 1918. Laa jaan aineistoon perustuvassa teoksessa huomioidaan Kainuun ko ti - rintama, mutta varsinkin kainuulaisten vaiheet muun muassa Varkau -

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 267 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 268

den, Viipurin ja Haminan taisteluissa. Romppaisen kirja muistuttaa monilta osiltaan joukko-osastohistoriaa, sillä hän kuljettaa lukijaansa erityisesti Kajaanin Sissi-Rykmentin ja Kajaanin Sissi-Jääkäripataljoonan sotapolulla. Ensimmäisessä palveli myös nuori Urho Kaleva Kekkonen. Käsittelyyn ovat päässeet myös Savon pataljoonan riveissä palvelleet kainuulaiset, Kainuun suojeluskunnat, Vienan Karjalan retkikuntalaiset sekä Kainuun punaisten yksiköt. Alueellinen tarkastelu on myös Gustav Wickströmin teoksessa En storm är lös: Åbolands skärgård vårvintern 1918 (Litorale). Wickström taustoittaa päiväkirjoihin ja kirjeenvaihtoon poh - jautuvan teoksensa vallankumousliikehdinnällä. Kirjassa seikkailevat ve näläiset, ruotsalaiset, saksalaiset sekä punaiset ja valkoiset Ah ve nan - maalla, Turun saaristossa, Saaristomerellä ja osin Suomen ete lä ran ni - kolla. Wickström käy läpi vähän tunnettuja sotatoimia sekä nostaa esiin suomenruotsalaisia henkilökuvia ja -kohtaloita. Yleinen punainen lanka on se, miten yksilöt kokivat vuoden 1918 sodan. Myös paikallishistorialliset näkökulmat saivat huomiota. Samu Ny - strömin ja Jörn Donnerin yhteistyön tuloksena syntynyt »Merkillinen on nyt maailman meno»: Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917–1918 (Otava) esittää helsinkiläisten kokemuksia poikkeusoloissa. Nyström ja Donner käyttävät lähteinään yksittäisten henkilöiden päiväkirjoja, kir - jeenvaihtoa ja sanomalehdistöä. Osa käsittelystä menee ohi sota-ajan, sillä kirjan aikarajaus on marraskuusta 1917 vuoden 1918 loppuun. Jukka Kulomaa ja Leena Kekkonen ovat laatineet Heinolan kaupungin tilaaman teoksen Heinola 1918: kapinan aika (Heinolan kau pun gin - museo). Heillä oli mahdollisuus käyttää muistitietoa ja ai ka lais muis - tiinpanoja. Perusteellisesti taustoitetussa kirjassa Heinolan rintaman ja Heinolan tapahtumia tarkastellaan »sammakkoperspektiivistä». Teok - sessa käytetään elävöittämiskeinoina runsaasti lainauksia ja tuodaan esiin sodan kurimukseen joutuneita erilaisia ihmiskohtaloita ja yksilöllisiä selviytymismalleja. Heinola pysyi punaisten sitkeän vastarinnan ansiosta heidän hallussaan yllättävän pitkään. Myös Hämeenlinna oli sodan lopulle saakka punaisilla, kunnes he jättivät kaupungin ennen sak sa - laisten tuloa. Ilkka Teerijoki luotaa Suomen itsenäistymisen ja vuoden 1918 sotatapahtumien heijastumista Hämeenlinnaan kirjassaan Hä - meenlinna vallankumouksen vuosina 1917–1918 (Hämeenlinna-Seura). Hän pohtii, miten venäläinen varuskuntakaupunki muuttuu nopeasti Suomen suurimmaksi punavankileiriksi. Vallankumousten nostattamat

268 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 269

riemun tunteet hiipuivat äkkiä, kun jakolinjat nousivat ja elintarvikkeet alkoivat loppua. Ritva Mäkelän muistitietoa laajasti hyödyntävästä teoksesta Vuoden 1918 sota Lempäälässä (Lempäälä-Seura) käy ilmi, että rauhallinen maa - laispitäjä joutui temmatuksi sotaan sen läpi kulkevan Helsinki–Tam - pere-radan vuoksi. Lempäälässä ja Vesilahdessa maalis–huhtikuun tait - teessa käydyt taistelut ovat usein jääneet samaan aikaan käytyjen Tam - pereen taisteluiden varjoon. Niiden syynä oli valkoisten pyrkimys kat - kaista punaisten ratayhteydet valtaamalla Lempäälän maaliskuun lopulla. Punaiset yrittivät jatkaa taistelua Lempäälässä vielä Tampereen me net - tämisen jälkeenkin ennen perääntymistään Lahteen kuukautta myö - hemmin. Lempäälässä sotivat pääosin muualta tulleet joukot. Noihin taisteluihin otti osaa lukuisia tulevia kenraaleja. Vuoden 1918 tapahtumat Tyrvään seudulla: K. F. Hohkon päiväkirja (Warelia) on Armi Hohkon kokoama teos, joka käsittelee 29-vuotiaan tyrvääläisen talollisen Kalle Hohkon vaiheita vuoden 1918 sodan pyör - teissä. Teoksen pohjana on Hohkon päiväkirja joulukuusta 1917 ke vää - seen 1918. Se kuvaa hänen kokemuksiaan Tyrvään kunnassa ja Vam ma - lan kauppalassa, jotka olivat punaisten alueella. Hohko oli päättänyt olla tarttumatta aseeseen, joten hän joutui henkensä edestä piileskelemään metsissä ja maatalousrakennuksissa. Kalle Hohkon elämänvaiheet ja hänen päiväkirjansa kommentaarit ovat laatineet Armi Hohko ja Marko Vesterbacka. Tobias Berglund ja Niclas Sennerteg ovat laatineet yleisesityksen Finska inbördeskriget (Natur & Kultur). He kirjoittavat ruotsalaista lukijaa ajatellen ja selittävät myös suomalaisille tutut perusasiat. He muis tut ta - vat, että vuoden 1918 sota oli Pohjolan ja Euroopankin mittakaavassa hyvin verinen konflikti, joka muovasi osaltaan Pohjoismaiden historiaa. Punainen ja valkoinen terrori saavat omat lukunsa, ja luonnollisesti Berglund ja Sennerteg painottavat ruotsalaisten vapaaehtoisten osuutta. Kirjassa on hyödynnetty myös arkistolähteitä, muun muassa yk si tyis - kokoelmia. Punaiset naiset ovat olleet kahden kirjan aiheina. Ne ovat Tuomas Ho - pun Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus) ja Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet (Otava). Hopun mukaan noin 2600 työläisnaista taisteli ase kädessä, käytännössä lähes kaikki punaisten riveissä. Punakaarteissa oli muodostettu jopa erityisiä naiskomppanioita.

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 269 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 270

Hoppu näkee asiaan vaikuttaneen venäläiset esimerkit ja halu tukea val - lankumousta miesten rinnalla, mutta kyse oli myös suuremmasta naisen aseman muutoksesta. Kaiken kaikkiaan naiskaarteja oli 30, joiden orga - nisaatioita Hoppu kuvaa. Tiina Lintusen teos perustuu hänen Turun yliopistossa vuonna 2015 tarkastettuun samannimiseen väitöskirjaansa, jossa hän on selvittänyt 267 Porin ja Ulvilan seudulta kotoisin olevan ja punaisten huoltotehtävissä aseettomana toimineen naisen hen ki löl li - syyden, töiden laadun sekä myöhemmät vaiheet. Lintusen punaiset nai - set olivat työttöminä ja hyvien ansioiden toivossa värväytyneet mukaan punakaartien tukitehtäviin. Nämä olivat monissa tapauksissa naimisissa ja vanhempia kuin Hopun tarkastelemat aseellisissa tehtävissä toimineet nuoremmat naimattomat naiset. Tuomas Hoppu on ahkeroinut myös joukko-osastohistorioiden kir - joittajana. Häneltä ilmestyi vuoden 2017 kuluessa peräti kaksi poh ja - laisten pataljoonan historiaa: Pohjanmaan lakeuksilta Hämeen sydän - maille kulki tiemme – Kristiinan pataljoona vapaussodassa 1918 (Va paus - sodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys) ja sen sisar - teos Asevelvollisten vapaussota – Keski-Pohjanmaan Jääkäripataljoona Tamperetta ja Viipuria valtaamassa (Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä- Pohjanmaan Perinneyhdistys). Niiden molempien taustalla oli Aarne Korpi-Kyynyn vuosikymmenten kuluessa keräämä aineisto, joka käsittää asiakirjakopioita ja veteraanimuistelmia. Ensiksi mainitussa teoksessa on kyse Etelä- ja Keski-Pohjanmaan vapaaehtoisista värvätyn ns. Kristiinan Krenatööripataljoonan perustamisesta, sotataipaleesta Kris tii nan kau - pungista Hämeen rintamille ja hajottamisesta. Jälkimmäisen teoksen aiheena on puolestaan saman alueen asevelvollisista koottu 1. Jää kä ri - ryk mentin III Pataljoona, jota on myös usein kutsuttu Schaumanin pataljoonaksi komentajansa, jääkärikapteeni Eric Schaumanin mukaan tai Keski-Pohjanmaan Jääkäripataljoonaksi. Aluksi se oli ylipäällikön reservinä ja osallistui sitten asutuskeskustaisteluihin Tammerkosken ran - tamilla sekä Viipurissa. Jääkäripäällystö epäili turhaan lyhyen kou lu tuk - sen saaneen asevelvollispataljoonan taistelukykyä, sillä joukko täytti tehtävänsä vuoden 1918 taistelukentillä. Itsenäisyytemme alku: Saksanniemen Järjestyslipusto, Lappajärven Ra - kuunat, jääkärit ja suojeluskunta (Arma Fennica) on Timo Hyytisen teos, joka on pitkälti eräänlainen, vuosiin 1917–1918 ajoittuva joukko-osas - tohistoria. Se on julkaistu Lappajärviseuran julkaisusarjan osana 16. Siinä

270 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 271

käydään läpi saksanniemeläisten ja Lappajärven Ratsukoulun pohjalta myöhemmin perustetun Uudenmaan Rakuunarykmentin alkutaival ja toiminta vuonna 1918. Alun perin kyse oli Ratsastavasta po lii si ko men - nus kunnasta. Kirjan pääosissa on Etelä-Pohjanmaan Lappajärvi ja Jär - viseudun näkökulma sisältäen lopussa paikallisten jääkärien ja suo je lus - kunnan vaiheet. Rautateillä oli huomattavaa merkitystä molempien osapuolten so dan - käynnille, koska niitä voitiin käyttää joukkojen siirtoihin ja huol to - kuljetuksiin. Kaikkia panssarijunia ei ollut rakennettu sellaisiksi, vaan vuonna 1918 nähtiin monenlaisia tilapäiskyhäelmiä. Tästäkin aihepiiristä on ilmestynyt teoksia kaksin kappalein: Tuija Wetterstrand Punaisten panssarijuna 1918 (Into) ja Sakari Viinikaisen Rautatiesota 1918: Taistelut Savon rintamalla (Docendo). Varsinkin punaiset pyrkivät hyödyntämään panssarijunia edukseen, mikä käy ilmi Wetterstrandin kirjasta. Hän kuvaa sotatapahtumia Etelä-Suomen rataverkon liepeillä Panssarijuna 1:n miehistön näkökulmasta. Panssarijunien hyödyntämistä leimaa kui - tenkin punaisten taholta puhdas amatöörimäisyys. Värikkäästi kirjoittava Viinikainen luonnehtii vuoden 1918 sotaa todellisuudessa »rauta tie so - daksi». Hän toteaa omassa teoksessaan, että punaiset kiinnittivät huo - mionsa liiaksi päärataan, eli Riihimäki–Pietari, kun hiljattain val mis tu - nut Karjalan rata oli tehnyt Pieksämäestä tärkeän risteysaseman. Sen valtaamisella sota olisi saattanut kääntyä punaisten voitoksi jo alussa. Punaisten tärkein (ja ainoa) sotasuunnitelma oli luvatun ns. »suuren asejunan» suojaamis- ja aseidenjakosuunnitelma.

Suomi, Pohjoismaat ja suurvallat sotavuosina

Kenneth Gustavssonin tutkimus Kring Åland hösten 1939: Politiska och militära aktiviteten i norra Östersjön (PQR kultur) keskittyy talvisotaa edeltäneeseen kolmen kuukauden ajanjaksoon. Tuolloin Neuvostoliiton uhka alkoi tuntua demilitarisoidulla Ahvenanmaalla. Gustavssonin teos perustuu suomalaiseen, ruotsalaiseen ja saksalaiseen lähdeaineistoon. Hän tarkastelee kirjassaan sitä, miten Ahvenanmaata suunniteltiin puo - lustettavan teoriassa ja käytännössä. Hän nostaa esiin isomman kuvan eli Itämeren piirin valtioiden – varsinkin Ruotsin – tilanteet ja toimet toisen maailmansodan aattona. Gustavsson käsittele aihettaan ko ko nais -

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 271 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 272

valtaisesti, joten osansa hänen kirjassaan saavat myös muun muassa puolueettomuusvartiointi, miinoittaminen, ilmavalvonta sekä siviilien valmistautuminen poikkeusoloihin. Ahvenanmaalla on ollut sotilaallista merkitystä myös myöhemmin ja ruotsalaiset valmistuivat lähettämään sinne sotilaitaan Ruotsinlaivoilla vielä 1980-luvun alussa. Tämä käy ilmi Sten Ekmanin teoksesta Sverige och Finland under kalla kriget: hemligt militärt samarbete (Svenskt mi li - tär historiskt biblioteks förlag). Asiakirjoihin ja haastatteluihin poh jau - tuva Ekmanin ajankohtainen teos kuvaa Ruotsin ja Suomen so ti laallista yhteistyötä 1900-luvulla. Maiden turvallisuuspoliittiset intressit olivat yhteneväiset, ja niiden välinen sotilasyhteistyö sai alkunsa jo Suomen itsenäistyttyä. Kun Suomi ei YYA-sopimuksen vuoksi voinut avoimesti varautua Neuvostoliiton uhkaan, valmisteluja tehtiin Ruotsin kanssa salassa. Suomella oli koko ajan merkittävä osuus Ruotsin puo lus tus suun - nitelmissa. Ruotsi halusi auttaa Suomea, mutta käyttää myös Suomen aluetta puskurivyöhykkeenä. Ruotsalaiset muun muassa suunnittelivat käyttävänsä asevoimaansa Suomen alueella. Ekmanin kirja julkaistiin suomeksi elokuussa 2018 nimellä Pohjolan salainen liitto: Ruotsi ja Suomi kylmässä sodassa (Docendo). Towards a Wider War: British Strategic Decision-Making and Military- Effectiveness in Scandinavia, 1939–40 (Helion & Company) on Joseph Moretzin kirja, jossa hän tarkastelee Ison-Britannian (meri)strategiaa Skandinaviassa toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Tutkimuksen pää - osissa ovat laivaston toiminta ja maihinnousu Norjaan; brittien suh - tautuminen talvisotaa käyvän Suomen avustamiseksi jäävät vähälle huomiolle. Moretz analysoi erittäin laajaan arkistoaineistoon nojautuen poliittisen ja sotilaallisen johdon yhteispeliä sekä puolustushaarojen yhteisoperaatioiden suunnittelua joint-ympäristössä todeten, että bri - teiltä puuttui vielä tuolloin todellinen kyky käydä suursotaa. Ainoastaan Englannin Kuninkaallinen laivasto toimi Moretzista tehokkaasti, mutta merivoiman käytöllä oli rajansa. Muilla puolustushaaroilla olivat tuossa vaiheessa kädet täynnä omien kehittämisohjelmiensa kanssa. Jukka Seppisen Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1917–1945 (Docendo) käy läpi suomalaisten harjoittamaa valtiollista kansainvälistä tiedonhankintaa itsenäistymisestä sotien päättymiseen saakka. Seppinen kirjoittaa valtiotieteilijän, juristin ja diplomaatin kokemuksella. Hän painottaa, että tiedustelu oli valtiollisen päätöksenteon salaista tu ki toi -

272 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 273

mintaa myös sotavuosina. Seppinen nostaa esiin neuvosto- ja brit ti tie - dustelujen toiminnan sekä Suomen suhteet Natsi-Saksaan. Hän käsittelee myös Suomen sotilastiedustelun epäonnistumisia sekä erilaisia val tio - petoksellisen toiminnan valmisteluja jatkosodan Suomessa. Stalin, Volume II: Waiting for Hitler 1928–1941 (Allen Lane) on Stephen Kotkinin tiiliskivimäinen elämäkerta, joka seuraa toiseen maail - mansotaan johtanutta kehitystä neuvostodiktaattorin silmin. Toki Kotkin kiinnittää runsaasti huomiota myös pakkokollektivisointiin ja Stalinin aikaisiin puhdistuksiin ja muuhun terroriin. Eräät asiantuntijat ovat kritisoineet hänen käyttämiään lähteitä, ja vaikuttaa vahvasti siltä, että esimerkiksi Kotkinin tulkinta talvisodan aloittamisen tarkoituksellisesta viivyttämisestä ei saa tukea suomalaisissa tai edes venäläisissä asioista perillä olevissa tutkijapiireissä. Pekka Visurin Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941 (Docendo) on oikeastaan lähdejulkaisu, jonka fokuksessa on saksalaisen jal ka väen - kenraali Waldemar Erfurthin suomennettu päiväkirja jatkosodan hyök - käysvaiheesta. Erfurth oli lähetetty kesäkuussa 1941 yhteysupseeriksi Suomen päämajaan. Hänellä oli mukanaan tiedot Saksan so ta suun ni - telmista sekä ohjeet siitä, miten suomalaisten hyökkäys voitaisiin liittää osaksi Operaatio Barbarossaa. Erfurth pyrki vaikuttamaan Man ner - heimiin siten, että »kädenlyönti» Syvärillä onnistuisi. Visuri taustoittaa tapahtumat ja asettaa Erfurthin päiväkirjan ja toiminnan historiallisiin yhteyksiinsä. Kirjasta käy seikkaperäisesti ilmi Saksan ylijohdon nä kö - kulma suomalais-saksalaiseen sotilaalliseen yhteistyöhön ja nä ke mys - eroihin sotatoimien johtamisessa. Sotavuosien sosiaalidemokraattinen ministeri Väinö Tanner oli kiis - tanalainen poliitikko mutta urallaan merkittävä vaikuttaja. Lasse Leh ti - nen piirtää monipuolisen kuvan kohdehenkilöstään viitteistämättömässä populaarielämäkerrassa Tanner: Itsenäisen Suomen mies (Otava). Ennen poliitikonuraa Tanner oli osuuskauppamies ja finanssivaikuttaja. Tal vi - sodan ulkoministerin ominaisuudessa ja jatkosodan kauppa- ja teol li- suusministerinä Tanner joutui vaikeaan paikkaan, varsinkin kun hän oli Neuvostoliiton johdon epäsuosiossa. Hänellä oli länsimaissa laajat, Suomen asiaa hyödyttävät verkostot. Lehtinen korostaa kohdehenkilönsä saavutuksia ja luonnehtii tätä »jatkosodan hallituksen lukoksi». Henry Oinas-Kukkosen tutkimus Finalaska: Unelma suomalaisesta osavaltiosta (Vastapaino) avaa näkökulman heikosti tunnettuun so ta -

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 273 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 274

vuosien amerikkalaiseen pelastussuunnitelmaan, jonka ideana oli estää Neuvostoliiton mahdollisesti toteuttama suomalaisten kansanmurha ja tarjota pohjoiselle kansalle uusi asuinpaikka Alaskasta. Oinas-Kukkonen valottaa kirjassaan tuon 70 vuotta miltei salaisena pysyneen eva kuoin ti - operaation taustaa ja sisältöä. Suomalaiset nähtiin Yhdysvalloissa luo - tettavana ja työteliäänä raivaajakansana, jonka pääosan ame rik ka lais - alukset hakisivat Norjan satamista ja veisivät Alaskaan. Suomalaisten siirtosuunnitelma oli vireillä kevääseen 1944 saakka. Siihen liittyviin kes - kusteluihin osallistuivat amerikkalaiset poliitikot, virkamiehet, kor kea- arvoiset sotilaat sekä tavalliset kansalaiset. Vlasovin armeija: Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa (Docendo) on Carl-Fredrik Geustin teos, joka kertoo keväällä 1940 talvisodan neu vos - to liittolaisista kotiinpaluuhaluttomista talvisodan sotavangeista muo dos - tetusta Osasto Sokolovista ja siitä, miten tuo joukko kytkeytyy isompaan kuvioon. Puna-armeijan kenraaliluutnantti Andrei Vlasov vaihtoi puolta jäätyään saksalaisten sotavangiksi vuonna 1942. Vlasovista tuli sak sa - laisten lähinnä propaganda- ja haamuorganisaatioksi luoman, ns. Ve nä - jän vapautusarmeijan (ROA:n) komentaja. Suomessa Sokolovin miehet kuuluivat ROA:n organisaatioon, ja Suomen sotilastiedustelun Va koi lu - koulussa perustettiin lisäksi ROA:n tiedustelurykmentti. Tämä salainen agenttikoulutus ei vastannut tarkoitustaan, sillä useimpien vakoilijoi- den kohtalona oli kadota jäljettömiin. Sodan jälkeen vlasovilaisia ran - gaistiin ankarasti, ja liittoutuneiden valvontakomission edustajat jah ta- si vat Suo messa heitä. Suomalaisten tiedossa ei ollut, että monet Neu - vostoliittoon luovutetut ns. Leinon vangit olivat taustaltaan vlasovilaisia. Professorikolmikko Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola on yhdistänyt voimansa venäläisen Sergei Žuravljovin kanssa. Yhdessä he ovat saaneet aikaan dokumenttikokoelman Varjo Suomen yllä: Stalinin salaiset kansiot (Docendo). Se sisältää Venäjän federaation presidentin arkistosta kaivettuja ja aiemmin monien länsimaisten tut ki - joiden ulottumattomissa olleita Suomea koskevia Politbyroon asiakirjoja. Kyse on erikoismapeissa säilytetyistä 1900 asiakirjaliuskasta, joista otet - tiin valokuvat vuonna 1978. Vaikka ne alkavat jo vuodesta 1917 ja päät - tyvät vuoteen 1964, valtaosa julkaistuista dokumenteista on kuitenkin peräisin Stalinin ajalta. Sotahistoriallisen tutkimuksen kannalta kenties kiinnostavimmat tiedot liittyvät Neuvostoliiton pyrkimyksiin Suomen suhteen ennen sotaa sekä sen suunnitelmiin laajentaa vuosina 1940–1941

274 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 275

hallussaan ollutta Hangon tukikohtaa aina Saloon saakka. Uutta tietoa on tarjolla myös suomalais-neuvostoliittolaisista suhteista kylmän sodan vuosina.

Sieltä täältä viime sodista

Jussi Jalosen Summan tarina: Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja his - toria (SKS) luotaa sodan syvintä olemusta keskittymällä yhden ma te riaa - litaistelun anatomiaan yhdellä puolustuslohkolla Mannerheim-linjaksi kutsutussa pääpuolustusasemassa Summassa, jossa sodan käännekohta oli Lähteen lohkon murtuminen helmikuussa 1940. Jalonen kertaa tais - telujen kulun, mutta koska hänen tutkimuksensa edustaa pääosin sodan sosiaalihistoriaa, hän keskittyy enimmäkseen länsisuomalaisten jouk ko - jen koostumukseen, Summan taistelijoiden rintamayhteisöön (ja pohtii sen edustavuutta osana aikansa suomalaista yhteiskuntaa), sotilaiden kokemuksiin, tunteisiin ja sisäisiin maailmoihin, tuli- ja kotirintaman välisiin suhteisiin sekä sodan veteraaneihin jättämiin jälkiin. Monessa kohtaa hän ottaa kantaa sotilaiden kestokykyyn. Hangon motti (Hanko maailmankartalle) on Alexander Ishchenkon, Ilkka Linnakon ja Pekka Silvastin kirja, joka käsittelee tapahtumia Han - ko niemellä ja sen lähisaarilla pääasiallisesti vuonna 1941. Kirja syntyi Hangon Rintamamuseon näyttelyjen täydentäjäksi. Aihetta tarkastellaan rintaman molemmilta puolilta. Kirjassa kuvataan tekstein ja kuvin Hangon evakuointiprosessit: suomalaisten toimeenpanemana talvisodan jälkeen ja neuvostojoukkojen tapauksessa loppuvuonna 1941. Kirjoittajat nostavat esiin mielenkiintoisia sattumuksia Hangosta ja muun muassa iskuosastojen käyttöä saaristotaisteluissa. Pian jatkosodan sytyttyä rintamalle lähetettiin kokeilumielessä tur va - säilöistä suomalaisia kommunisteja ja vasemmistolaisia. Heidän ta ri - nansa kertoo Jyrki Juusela teoksessaan Vankipataljoona: Erillinen Pa tal - joona 21:n kommunistit ja ryömäläiset jatkosodassa (Atena). Heidän ko - mentajakseen nimitettiin jääkärimajuri Nikke Pärmi. Etulinjaan jou - duttuaan joukko hajosi, sillä muutamassa viikossa loikkasi puna-ar - meijan puolelle melkein 50 vankipataljoonalaista, joista osasta kou lu - tettiin vakoojia ja desantteja. Sen jälkeen joukon kovimmat kommunistit ja ryömäläiset lähetettiin työ- ja vankileireille. »Mustana nuolena» tun -

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 275 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 276

nettu Pärmin pataljoona toimi myöhemmin menestyksekkäänä rin ta - mayksikkönä. Jarkko Koukkusen kirjasta Kylmä helvetti: Goran kylän taistelut vuo- denvaihteessa 1941–1942 (Otava) selviää, että merkittäviä talvitaisteluita käytiin talvisodan ohella myös jatkosodassa. Toteutumattoman do ku - menttielokuvan käsikirjoituksen pohjalta Koukkunen on laatinut esi tyk - sen Syvärillä ankarissa luonnonoloissa käydyistä rajuista taisteluista. Suomalaisten kokonaistappiot olivat niissä yli tuhat miestä. Raskaimman uhrin joutuivat tuolloin antamaan rajajääkärit. Noihin taisteluihin osal - listuivat myös Tuntemattoman sotilaan pataljoonan (JR 8:n I Pa taljoo- nan) miehet. Väinö Linnan hahmoista alikersantti Lahtinen kaatui juu- ri Goran hangilla. Vuonna 2013 julkaistu Janne Mäkitalon ja Jukka Vainion joukko-osas - to historia Valkeasaaressa läpimurto – Jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa (Docendo) on saanut jatkokseen sisarteoksen. Petri Pietiläisen Yksi ryk - mentti, sata tarinaa: Veteraanit kertovat (Docendo) perustuu JR 1:n veteraanien haastatteluihin, joista osa jäi Mäkitalolta ja Vainiolta hyö - dyntämättä. Paljon on puhuttu tuosta Valkeasaaren läpimurron kesällä 1944 kokeneesta ja hajalle lyödystä rykmentistä, jonka veteraaneille jäi trauma ja syyllisyydentuntoja, vaikka nämä olivat jatkaneet taistelua sil - loisessa toivottamassa tilanteessa ja sen jälkeen Kannaksella, Vii pu rin - lahdella ja joidenkin osalta myös Lapissa. Pietiläinen antaa äänen sadalle JR 1:n veteraanille, jotka kertovat avoimesti kokemastaan päästen näin purkamaan tuntojaan henkisestä painolastistaan ja jatkosodan arjesta. Lapin sota on jäänyt vähemmälle huomiolle suomalaisessa so ta his to - rian kirjoituksessa. Tuota puutetta poistaa osaltaan Mika Kuljun teos Käsivarren sota: Lasten ristiretki 1944–1945 (Gummerus). Alaotsikko viittaa niihin nuoriin asevelvollisiin suomalaisiin, jotka heitettiin ko ke - neita saksalaisveteraaneja vastaan. Lapin sodan ankarin taisteluvaihe kesti vain lokakuun 1944, mutta saksalaiset siirtyivät Käsivarren alueelta lo - pullisesti Norjan alueelle vasta huhtikuun lopulla 1945. Kulju kertoo, kuinka Käsivarren tunturimaastossa käytiin aivan loppuun saakka par - tio taisteluita ja pienimuotoista asemasotaa.

276 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 277

Suomalaista sotataitoa

Nyt puheena olevana vuonna suomalaisen sotataidon historiaa ilmestyi erityisesti sarjoissa. Maanpuolustuskorkeakoulun piirissä on vuodesta 2014 lähtien ollut tekeillä kaikkiaan kymmenosainen teossarja Puo lus - tus voimien eri aselajien ja joidenkin tärkeimpien toimialojen taktiikasta viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Ensimmäisenä sarjassa ilmestyi vuonna 2017 Pasi Kesselin teos Tykistö taistelee tulellaan: Tykistötaktiikan kehitys Suomessa itsenäisyytemme aikana (Edita). Kesseli selvittää ty kis - tö aselajin kehityshistorian ja ottaa kantaa siihen, miten tykistö selvisi sotien tulikokeistaan. Viime sotien kokemukset osoittivat, että suo ma - laisten taktiset toimintaperiaatteet ja ampumatekniikka olivat toimivia ja tehokkaita ratkaisuja, joita ei tarvinnut suuremmin muuttaa. Vaikka ty - kistön tehtävänä on läpi vuosikymmenten säilynyt jalkaväen tukeminen, tykistön ja jalkaväen suhde on tänä päivänä muuttunut siten, että raskaan tulen käyttö on aiempaa enemmän operatiivista ja vastustajalle tappioita tuottavaa, ja jalkaväen osana on tässä kuviossa luoda tykistölle edel ly - tykset käyttää tultaan ja varmistaa tulitehtävien toteuttaminen. Kesselin päätelmänä on, että maamme oloihin luotu ja käytettävissä olleisiin voi - mavaroihin mitoitettu tykistö on täyttänyt tehtävänsä ja ollut me nes tys - tarina. Maanpuolustuskorkeakoulun professorikunnassa heräsi niin ikään vuonna 2014 ajatus käynnistää toinen tutkimusprojekti, Sodan kuvat, jossa tarkasteltaisiin tulevien sotien ennustamista ja noiden arvioiden paikkansapitävyyttä. Tähän hankkeeseen liittyvä Maan puo lus tus kor kea - koulun Julkaisusarjassa 1 ilmestynyt Vesa Tynkkysen toimittama ko koo - mateos Tuleva sota: Ennustamisen sietämätön vaikeus (Edita) oli 1900- lukuun keskittyvä osatutkimus. Teoksen kymmenessä artikkelissa so vel - letaan erilaisia näkökulmia, mutta yhteistä on, että niissä pohditaan viime vuosisadan keskeisiin sotiin liittyen niiden luonteesta etukäteen esitettyjä arvioita. Suomen sotahistoriaan liittyy Tynkkysen oma artikkeli talvisodasta tehdyistä ennusteista ja niiden toteutumisesta. Kuten teoksen nimikin antaa ymmärtää, käymättömän sodan kuvan ennakointi on yleensä osoittautunut haasteelliseksi, koska sodankäyntiin liittyy yl lä - tyksiä, arvaamattomuutta ja muita epävarmuustekijöitä. Mie lenkiintois- ta kyllä, vaikka teoksella on historiallinen perspektiivi, kirjoittajien mo - nilla päätelmillä on relevanssia vielä tänäkin päivänä.

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 277 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 278

Suomalaisen sotataidon klassikot -sarjassa nostetaan esiin vähän tun - nettuja tutkielmia ja vastaavia töitä, joilla on merkitystä suomalaisen so ta taidon kannalta. Sarjan viidentenä osana julkaistiin aikanaan ken - raa liluutnantiksi ja Pääesikunnan päälliköksi kohonneen Paavo Ilmolan stipendityö Sissisota, sen edellytykset ja sodankäynnin suuntaviivat (Maanpuolustuskorkeakoulu) vuodelta 1958. Ohjesääntöihin ja par ti - saa ni sodankäyntiä käsitteleviin teoksiin perustunut tutkimus leimattiin aikanaan salaiseksi, joten se oli pitkään vain puolustusvoimien ylimmän johdon käytössä. Ilmolan työ heijastelee 1950-luvun ajattelua, ja se sel - ven tää aiheeseen liittyviä aikalaiskäsitteitä. Työssään Ilmola analysoi sissisodan yleistä luonnetta, organisointimahdollisuuksia ja eri toi min - ta muotoja. Jo tuolloin käynnissä olleen kylmän sodan aikana sis si so dan - käynti nähtiin Suomen olosuhteisiin sopivana toimintatapana. Teoksen ovat asiantuntevasti taustoittaneet Janne Mäkitalo ja Marko Palokangas. Työ on ladattavissa myös verkosta osoitteesta www.doria.fi.

Rauhanturvaamistoimintaa

Voitto Kiviharju, Teppo Suikkari ja Jussi Tuominen ovat julkaisseet kak - si osaisen kirjasarjan Alhaalla 1–2: 60 vuotta suomalaista rau hanturvaa- mista ja kriisinhallintaa (Books on Demand). Siinä he antavat krii sin- hallintaveteraaneille mahdollisuuden kuvata suomalaisen rau han tur vaa - misen ja kriisinhallinnan historiaa kuudella vuosikymmenellä. Kirjoissa korostetaan erityisesti yksittäisten rauhanturvaajien omakohtaisia ko ke - muksia. Siinä missä ensimmäisessä osassa on keskiössä perinteinen rauhanturvaaminen, jälkimmäisessä osassa keskitytään viimeaikaiseen kriisinhallintaan sekä hahmotetaan sotilaallisen kriisinhallinnan tu le - vaisuutta. Toimittajat käyvät läpi koko suomalaisen rauhanturvaamisen pitkän taipaleen ja haluavat nostaa esiin sotilaallisen ja si vii li krii sin hal - linnan moniulotteisuutta.

Toisen maailmansodan joukko-osastohistoriat

Matti Kyllösen Kova kovaa vastaan: Erillinen pataljoona 16 talvisodassa 1939–1940 (Itä-Karjalan kustannus) kuvaa pitkälti sotapäiväkirjoihin

278 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 279

nojautuen kuusamolais-posiolaisen rajapataljoonan vaiheita Kuu sa - mossa ja Suomussalmella. Pataljoona oli monien muiden pohjoisessa toimineiden kenttäarmeijan osien tavoin puutteellisesti varustettu. Sen komentajaksi tuli kahden viikon taisteluiden jälkeen everstiluutnantti Paavo Susitaival, joka tuli myöhemmin kolmipataljoonaisen Ryhmä Suden johtoon. Erillinen Pataljoona 16 pysäytti neuvostojoukkojen ete - nemisen Alassalmella ja osallistui sen jälkeen Ryhmä Suden taisteluihin Suomussalmen pohjoisosissa, jossa rintama kiteytyi takaa-ajon jälkeen Juntusrantaan. Talvisodan itäisimmät motit: Polvijärven pioneerit mottitaisteluissa (Pohjois-Karjalan Pioneerikilta) on Aarno Söderin teos, joka kertoo 24. Pioneerikomppanian valmisteluista YH:n aikana ja osallistumisesta so - ta toimiin talvisodassa. Kyseinen perusyksikkö oli toinen IV Ar mei ja - kunnan 12. Divisioonan pioneerikomppanioista. Talvella 1939–1940 se toimi enimmäkseen Kollaan ja Uomaan suunnissa. Laatokan-Karjalan moteista komppanian henkilöstö tuli tuntemaan Lavajärven, Saarijärven, Siiran tienhaaran ja Uomaan saartorenkaat. Polvijärveläispioneerit jou - tuivat mottisodan, suluttamisen ja tietöiden ohella moninaisiin tehtäviin. Komppaniassa tehtiin myös joitakin käyttökelpoisia keksintöjä. Heikki Väisäsen kirja Me kohta kotiin tulemme: III/JR 39 talvisodassa Laatokan Karjalassa (Myllylahti) sijoittuu Söderin teoksen kanssa sa moi- hin maisemiin. Väisänen on käyttänyt lähteistönään asiakirjoja, so ta - päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa ja haastatteluita. Vaikka kirjassa kuvataan pohjoissavolaisen Jalkaväkirykmentti 39:n sotaa, sen pääosissa on kui - tenkin Ylä-Savon Pielaveden ja Keiteleen miehistä perustetun III Pa tal - joonan konekiväärikomppania (3.KKK). Väisänen tarkastelee so ta ta pah - tumia erityisesti appensa, puolijoukkueenjohtajan ja joukkueenjohtajan, Pielaveden Säästöpankin kamreerin, reservin kersantti Toivo Jokisen ko - kemusten kautta. Kirjasta käy hyvin ilmi paitsi pielavetisten vaiheet mo - tittajina ja motinvartijoina myös IV Armeijakunnan alueen ko ko nais - tilanne. Tulimyrsky Kollaalla – Rautjärven miehet talvisodan polttopisteessä (Tekijä) on Hannu Narsakan teos, jossa hän käy läpi rautjärveläisten reserviläisten ja heidän aseveljiensä vaiheita Kollaanjoen taisteluissa. Monet heistä kuuluivat karjalaisista kokoonpantuun Jalkaväkirykmentti JR 34:n II Pataljoonan 6. Komppaniaan, jonka päällikkönä oli kuuluisia reserviluutnantti Aarne »Marokon Kauhu» Juutilainen. Rautjärven mies -

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 279 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 280

ten talvisota alkoi Suojärveltä, mutta jo neljäntenä sotapäivänä he ryh - mittyivät Kollaalle viivytysasemiin, joista tuli pysyviä ja jotka kestivät lop puun saakka. Narsakan monipuoliseen aineistoon pohjautuvassa kir - jassa on etulinjan taistelijoiden näkökulma. Aihe on Narsakalle oma - kohtainen, sillä Kollaalla taistelivat talvisodassa monet hänen läheiset sukulaisensa. Heidän mukanaan oli niin ikään rautjärveläinen tarkka- ampuja Simo Häyhä, jonka haavoittumista Narsakka käsittelee. Erkki Aaltosen Unohdettu rykmentti: JR 36:n tie Simpeleeltä Laatokalle loppukesällä 1941 (Lions Club Kiikka) esittää Vammalan alueella Sasta - malan seudun miehistä kootun Jalkaväkirykmentti 36:n vaiheet jat k o - sodan hyökkäysvaiheen alussa kesä–elokuussa 1941. Satakuntalaiseen 15. Divisioonan kuulunut rykmentti määrättiin painopistesuuntaan Kar - jalan kannaksen takaisin valtaamiseen tähdänneessä operaatiossa. Sas ta - malalaisten sotataival oli samankaltainen Porin, Ikaalisten, Kankaanpään, Ruoveden, Parkanon ja Virtain seutujen miesten kanssa. Lä pi mur to - hyökkäys alkoi Simpeleeltä jatkuen kohti Hiitolaa ja Laatokkaa, jossa Vammalan rykmentti ryhmittyi puolustukseen Kaarlahteen. Kirja on näyttävästi kuvitettu kartoin ja SA-kuvin. Aaro Pajarin komentaman jatkosodan 18. Divisioonan pe rus yk si köis - tä on ilmestynyt kaksikin teosta. Tuomo Juntusen, Tomi Virolan ja Harri Virtapohjan teos Pajarin nyrkki/JääkK/18. D jatkosodassa (Pajarin Poi - kien Perinneyhdistys) dokumentoi nimensä mukaisesti Tampereella ke- sä kuussa 1941 perustetun kapteeni Reino Reiskan johtaman jää kä ri - komppanian lyhyen sotataipaleen. Reiskan jääkärit etenivät Vuokselle, mut ta osallistuivat koottuna sotatoimiin vain parin viikon ajan. Komp - panian henkilöstö hajotettiin hämäläisdivisioonan muihin yksiköihin jo elokuun puolivälissä 1941. Toinen 18. Divisioonan yksikköhistoria on Jussi Kirjavaisen Kannaksen halki (Kuorevesi-Seura). Kyseessä on JR 27:n 9. Komppanian päällikkönä toimineen Kirjavaisen vuonna 1956 koos - ta man painamattoman monisteen pohjalta tehty teos, joka käsittelee Kuoreveden miesten sotatietä Karjalan kannaksella jatkosodassa. Paik - ka kunnan miesten komppania eteni kesällä 1941 ankarasti taistellen Rautjärveltä aina Mainilan Uusi-Alakylään eli hivenen vanhan rajan yli. Siellä alkoi asemasotavaihe. Kirjavaisesta tehtiin Mannerheim-ristin ritariesitys, mutta Pajari ei vienyt asiaa eteenpäin, koska III Pataljoonaan olisi tullut liikaa ritareita. Keskisuomalaisten sotateistä laajasti kirjoittanut Kimmo Sorko on jäl -

280 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 281

leen ollut asialla. Tällä kertaa häneltä on työryhmän tukemana il mes ty - nyt paksu, vanhaa hyväksi havaittua sapluunaa noudatteleva joukko- osas tohistoria Ohdanvahti: Raskas Patteristo 27, 1941–1944 (Kauko Sorjosen säätiö). Kirjan nimi tulee siitä, että Jyväskylän seudun (ja Etelä- Savon) tykkimiehistä koottu patteristo toimi asemasodan ajan Ohdan puolustuslohkolla Lempaalassa. Ankarimmat torjuntataistelunsa 2. Di - visioonaan kuulunut Raskas Patteristo 27 kävi kesällä 1944 Vuoksen rantamilla Siiranmäellä ja Vuosalmella. Laajasti kuvitetussa teoksessa on lukuisia veteraaneilta saatuja ja aikaisemmin julkaisemattomia kuvia sekä koko joukko nykykuvia. Martti Susitaipaleen ja Tapio Teittisen Viestisotaa Rukajärvellä: 14. Divisioonan viestitoiminta jatkosodan aikana 1941–1944 (Kaakkois-Suo - men Viestikilta) tarkastelee lähinnä Viestipataljoona 30:n vaiheita unoh - tamatta myöskään suoraan Päämajan johdossa erillisessä suunnassa ol - leen Erkki Raappanan yhtymän muiden viestiyksiköiden toimintaa. Vaikka kyse on nimenomaan viestiaselajihistoriasta, kirjoittajat ovat si - sällyttäneet mukaan myös jalkaväkiyksiköiden taisteluita Rukajärven suunnalla. Nämä joutuivat kesällä 1941 rakentamaan itse kent tä kaa pe li - yhteytensä. Tärkeimmät sotatapahtumat on koottu tietolaatikoihin. Vies - titoiminta 14. Divisioonan laajalla alueella oli monessa suhteessa haas - teellista, muun muassa kuuluvuus Mikkeliin oli pitkään heikko. Teok - sessa on runsaasti viestitekniikkaa. Panssarisodankäyntiin ja panssarintorjuntaan keskittyneen Erkki Kä - ke län Panssaridivisioona 1942–1944 (Panssarimuseosäätiö) kertoo vuo - den 1942 alussa perustetun Ruben Laguksen komentaman Suomen ainoan panssariyhtymän sotatiestä jatkosodassa. Panssaridivisioonalla oli runsaasti sotasaaliskalustoa, mutta jo pian perustamisensa jälkeen se sai ajanmukaista ja uutta vaunukalustoa Saksasta. Laguksen yhtymän toiminta-alueeksi muodostui yleistilanteen ja sotilasmaantieteellisten seikkojen perusteella jatkosodassa Karjalan kannas, jossa kesällä 1944 käydyissä torjuntataisteluissa panssariyhtymän osuus muodostui ko ko - naisuuden kannalta merkittäväksi. Myöhemmin Panssaridivisioona osallistui vielä Lapin sotaan.

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 281 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 282

Varuskuntahistoriaa

Pekka Käyhkö käy läpi Hyrylän tykistövaruskunnan vaiheet teoksessaan Tykistö Tuusulassa 1918–1957 (Tekijä). Teos on jatkoa vuonna 2016 il - mes tyneelle Käyhkön julkaisulle Hyrylän tykistövaruskunta 1950-luvulla ja alue 60 vuotta myöhemmin: muistelmia sanoin ja kuvin (Tekijä). Aihe on Käyhkölle omakohtainen, sillä hän asui lapsuudessaan Hyrylän va - rus kunta-alueella, jossa hänen isänsä ja isoisänsä palvelivat kent tä ty kis - tön tehtävissä. Sota- ja pula-ajat toivat monenlaisia muutoksia ty kis tö - varuskuntaan, mutta vuosi 1957 oli lopulta käänteentekevä, sillä silloin tuusulalainen tykistö siirrettiin Niinisaloon ja tilalle Hyrylään saatiin Santahaminasta Helsingin Ilmatorjuntarykmentti. Juuret Korialla – verso Vekaralla: Kymen pioneeripataljoona 50 vuotta (Kymen pioneeripataljoona) on Tatu Mikkolan, Vesa Valtosen, Juho Lem - strömin ja Timo Leppäsen kokoama 60-sivuinen, laajasti kuvitettu joukko-osastovihkonen. Siinä kerrataan jääkäripioneerien perinneasiat ja Kymen pioneeripataljoonan edeltäjien vaiheet sodissa ja sen jälkeen. Pääosa käsittelystä sivuaa kuitenkin vuonna 1967 perustetun jouk ko - yksikön arkea ja koulutusta sekä ylipäätään kehitystä kohti raivaamisen osaamiskeskusta, joka se taistelupioneeritoiminnan ohella on tänään. Kymen pioneeripataljoona muutti vuonna 1994 Vekaranjärvelle, jossa se on osa Karjalan prikaatia. Jukka Partasen Turvana rajalla: Pohjois-Karjalan rajavartiosto 1947– 2017 (Pohjois-Karjalan rajavartiosto) luotaa vuonna 1919 perustetun Joensuun Rajavartioston vuonna 1947 syntyneen Pohjois-Karjalan ra ja - vartioston 70-vuotista taivalta. Organisaatiomuutoksia on tapahtunut pitkin vuosikymmeniä. Sotien rajanmuutokset muuttivat rajavartioston tehtäviä. Alkuaikojen rajavalvontaa leimasivat resurssipula ja va koi lu - tapaukset. Kylmän sodan vuosina Pohjois-Karjalan rajavartiostosta ke - hittyi rajaturvallisuusviranomainen ja koulutusyksikkö. Nykyisin se yllä - pitää rajaturvallisuutta yli 300 kilometriä pitkällä maa- ja vesirajalla.

Erityisteemat

Taistelukaasuja alettiin laajamittaisesti käyttää ensimmäisessä maail - mansodassa. Suomessakin oli pyrkimyksiä 1920-luvulta lähtien hankkia

282 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 283

niitä, koska potentiaalisen vihollisen, Neuvostoliiton, uumoiltiin tur - vautuvan niiden käyttöön mahdollisessa tulevassa sodassa. Tästä kertoo Atso Haapanen tietokirjassaan Taistelukaasut: Suomen varautuminen kaa susodankäyntiin talvi- ja jatkosodassa (Karisto). Haapanen kirjoittaa myös muista varautumistoimenpiteistä, kuten kaasunaamarien ostoista ja valmistamisesta. Sotavuosina tehtiin aiheesta monia kenttähavaintoja, joiden perusteella epäiltiin neuvostoliittolaisten käyttävän kaasuja. Sotilaiden alkoholinkäyttö oli aiheena Lasse Laaksosen pedantissa tut - kimuksessa Viina, hermot ja rangaistukset: Suomen sotilasylijohdon hen- ki lö kohtaiset ongelmat 1918–1945 (Docendo) sekä Jonna Pulkkisen ja Mika Wistin kepeämmässä tietoteoksessa Viinalla terästetty sota (Atena). Laaksonen analysoi sitä, miten korkeiden suomalaisupseerien hen ki lö - kohtaiset ongelmat, persoonalliset piirteet ja hermojen me ne tykset ovat vaikuttaneet Suomen armeijan rakentamiseen maailman sotien välisellä kaudella ja sitä, missä määrin nuo seikat ovat heijastuneet sotienaikaiseen johtamistoimintaan. Hänen tapauksinaan ovat tunnetut värikkäät ken - raalit (esimerkiksi Aarne Sihvo, K.M. Wallenius, Taavetti Laatikainen ja A. F. Airo). Laaksonen läpivalaisee myös edellä mainittujen ongelmien suurusluokkaa, käsittelyjä (tai käsittelemättä jättämisiä) ja seuraamuksia. Teoksella on yhtymäkohtia Laaksosen aiempiin kir joituk siin, joissa hän on tarkastellut Mannerheimin ja kenraalikunnan suhteita. Pulkkinen ja Wist selvittävät puolestaan enimmäkseen rivimiesten toi lailuja rintaman välittömässä läheisyydessä. Joskus harvoin rintamasotilaille jaettiin juh - la viinoja, mutta miehistön jäsenet valmistivat salaa alkoholia mitä mo ni - naisemmilla tavoilla. Päällystön edustajilla oli käytössä pa rem pilaatuisia juomia, mutta joskus juominen karkasi käsistä ja aiheutti ongelmia. Lieveilmiöt nousivat esiin erityisesti asemasodan kuluessa, jolloin al ko - holi toi tilapäistä lohdutusta koti-ikävään ja ikävystymiseen. Pulkkisen ja Wistin mukaan sotavuodet lisäsivät osaltaan suomalaisten hu ma la - hakuisuutta. Jukka Mäkisen Itäraja liekeissä: Näkökulmia uskoon ja sotaan 1939– 1945 (Aikamedia) on kuvaus helluntailaisista sotaveteraaneista. Mäkisen keräämät kertomukset nostavat esiin kysymyksen, voiko uskossa oleva tarttua aseeseen puolustaakseen omaa maataan. Monet hel lun tai seu ra - kuntiin kuuluvat kieltäytyivät aseista uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Mäkisen kertojissa on kumpiakin, ja he paljastavat päätöstensä perustelut. Eri rintamanosilla palvelleista

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 283 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 284

veteraaneista on mukana myös elämäkerrallisia tietoja. Suomi sodassa – laulut auttoivat (Readme) on Seppo Porvalin tietoteos sota-aikojen viihteestä, jonka avulla pyrittiin pitämään yllä mielialaa ja torjumaan ikävää. Porvalin käsittelyssä osansa saavat laulujen tekijät ja niiden esittäjät. Kirjassa nousee esiin monia tunnettuja aikansa viih dyt - täjiä, jotka kiersivät rintamalla yksittäin tai osana viihdytyskiertueita. Sotavuosina lainattiin tai sävellettiin useita ikivihreiksi nousseita tart tu - via kappaleita, joista osassa oli selvästi propagandistiset sanoitukset. Kir - jassa on mukana CD-levy, joka sisältää sota-ajan lauluja. Hannu Takalan Puna-armeijan sotasaalis: Karjalan kulttuuri omai suu - den ryöstö 1939–1941 (SKS) kuvaa pääosin venäläisiin arkistoihin pe - rustuen sitä, mitä tapahtui luovutettuun Karjalaan jääneelle evak ko mat - kalle lähteneiden kiinteälle omaisuudelle talvisodan ja välirauhan aikana. Vaikka osa irtaimistoista oli tuhoutunut sotatoimissa ja jätettynä säiden armoille, valtaosa siitä jäi alueelle saapuneille uusille asukkaille. Neu vos - toviranomaiset kokosivat suomalaisten tavaroita erityisiin so ta saa lis va - rastoihin Viipuriin ja muualle Karjalaan. Takala kertoo, mihin esineet joutuivat. Esimerkiksi joitakin taideteoksia vietiin Leningradin mu - seoihin, ja osa kulkeutui pois alueelta. Täydellistä selontekoa aiheesta on mahdoton saada.

Elämäkerrat ja kirjekokoelmat

Kaarlo Kivekäs – kolmen armeijan kenraali (Docendo) on Mirko Harjulan ja Jarmo Loikkasen laatima elämäkerta poikkeuksellisen värikkään elä - män eläneestä kouvolalaistaustaisesta Kivekkäästä (1866–1940). Tämä palveli urallaan erityisesti Keski-Aasiassa Turkestanissa ja Afganistanissa. En simmäisessä maailmansodassa Kivekäs oli jo Venäjän armeijan ken - raalimajuri ja vähän myöhemmin kenraali myös itsenäistyvän Ukrainan armeijassa. Palattuaan Suomeen vuonna 1918 hänellä oli rooli vasta itsenäistyneen maan armeijan alkuvaiheissa. Myös Suomessa Kivekäs oli kenraali, joka toimi eräässä vaiheessa myös Mannerheimin sijaisena. Miika Siirosen Mustan lipun alla: Elias Simojoen elämä ja utopia (Atena) kuvaa monessa mukana olleen äärioikeistolaisen papin elä män - vaiheet. Simojoki (1899–1940) oli muun muassa Akateemisen Kar jala- Seuran perustaja sekä Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja ja

284 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 285

nuo risojohtaja. Hän otti myös osaa useisiin sotiin: jo lukiolaispoikana 1918 hän taisteli oululaisten vapaaehtoisten mukana valkoisten joukoissa ja seuraavana vuonna hän osallistui Suur-Suomi-hengessä Aunuksen heimosotaretkelle. Talvisodassa Jalkaväkirykmentti 39:n II Pataljoonan kenttäpappina toiminut Simojoki kohtasi sankarikuoleman Laatokan jäällä lopettaessaan kärsivää hevosta. Alussa mainittu suuren myynnin saavuttanut Liisa Seppäsen Aika velikulta (Otava) on tiivis kokonaiselämäkerta pitkän iän saavuttaneesta mikkeliläisestä maanviljelijästä. Seppänen suo Hyvösen armeija- ja sota- aikojen käsittelylle seitsemäsosan kirjansa laajuudesta. Hyvönen oli 1930- luvun puolivälissä varusmiehenä Viipurissa Kenttätykistörykmentti 2:ssa. Talvisodassa hän palveli valjakkoaliupseerina Mikkelin seudun miehistä kootussa KTR 13:n I Patteristossa Laatokan Karjalassa. Jatkosodassa hevosmiehen tehtävät vaihtuivat epäsuoraan tuleen, sillä alikersantti Hyvönen toimi tuolloin heittimenjohtajana JR 1:ssä Kannaksella ja Vii - purinlahdella. Hän selvisi sodasta kuulovauriolla. Marko Mannilan Sotiemme sankaritarinat (Escrito) on tarinakirja, jossa on julkaistu kaksikymmentä kertomusta viime sodista. Mannila nos taa esiin valikoituja kertomuksia maa-, meri- ja ilmasodasta. Tun ne - tuimpia niistä lienevät Lemetin ja Kitilän mottitaistelut, Tolvajärven taistelut, Petroski Jamin huoltotukikohdan tuhoaminen sekä Helsingin pommitukset. Teksteissä korostuvat nimenomaisesti suomalaissotilaiden uhrimieli, sitkeys, neuvokkuus ja luovuus. Talvisodassa naiset tekivät tärkeää työtä muun muassa il ma val von ta - tehtävissä. Yksi heistä oli tamperelainen Aila Iisalo, jonka elämästä Kaija Lammi on laatinut biografian Sota oli korkeakouluni, Aila Iisalo 1921– 2015 (Tekijä). Henkilöhistoriallinen teos perustuu kohdehenkilön omiin sota-ajan muistiinpanoihin. Iisalo oli talvisodassa tuolloin vasta 17-vuo - tias lotta, joka kiikaroi taivaalle Pyynikin näkötornissa. Jatkosodassa hän toimi lääkintälottana kenttäsairaaloissa Punkaharjulla, Kiestingissä ja Karhumäessä. Mauri Kanasen isästään Otto Kanasesta (1912–1963) kirjoittamassa pienipainoksisessa elämäkertateoksessa Huuto-Oton elon maininkeja Viitasaarelta (Tekijä) on sotavuosille annettu leijonanosa. Kananen ei kuitenkaan unohda kotirintamaa ja viitasaarelaista kotiseutukuvausta. Kohdehenkilö oli suorittanut varusmiespalveluksensa ratsuväen viestissä. Hän palveli talvisodassa JR 29:n (20:n) Esikuntakomppaniassa Sakkolan

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 285 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 286

lohkolla ja jatkosodassa taas ensin Itä-Karjalassa JR 50:n II Pataljoonassa ja sittemmin Syvärillä JR 8:n II Pataljoonassa. Lähes 600-sivuinen teos on harvinaisen laaja sarjassaan ja monipuolisesti kuvitettu. Ilmari Karhu kuuluu vähemmän tunnettuihin suomalaisiin korkeisiin upseereihin. Jarkko Kempin Kenraalimajuri Ilmari Karhu (Amanita) on joukkorahoituksella kirjoitettu elämäkertateos, joka perustuu koh de - henkilön henkilökohtaisiin päiväkirjoihin ja muuhun jäämistöön. Karhu (1897–1971) oli ehtinyt aloittaa omien muistelmiensa kirjoittamisen. Hän kävi lukuisia kotimaisia sotakouluja ja opiskeli myös Ranskassa. Karhu oli niin ikään tuottelias sotilaskirjailija, joka tunnetaan erityisesti sotilasmaantieteellisistä esityksistään. Talvisodassa hän komensi JR 15:tä, ja jatkosodan hän aloitti 5. Divisioonan komentajana. Sen jälkeen Karhu työskenteli pitkään Aunuksen Ryhmän esikuntapäällikkönä. Sodan jälkeen Yleisesikunnan päällikkönä toiminut Karhu oli tut kin to van keu - dessa epäiltynä asekätkennästä. Eläkkeelle hän jäi 1955 Sotakorkeakoulun johtajan paikalta. Jukka Sihvon kirja Sihvon suuri sotakirja: perheen kohtaloita kolmessa sodassa (Kustannus HD) on eräänlainen sukukirjan ja sotakirjan yhdis - telmä, joka on syntynyt sukulaisten yhteistyön tuloksena. Kaikkiaan kuu si Sihvoa lähti aikoinaan jääkäriksi Saksaan. Yksi heistä oli Tauno (1887–1967), jonka kaikki viisi poikaa olivat viime sodissa rintamalla. Kirjassa keskitytään seuraamaan heidän kohtaloitaan. Kaksi heistä, Armas (1923–1941) ja Aarre (1921–1944), sai osakseen sankarikuoleman jatkosodassa. Ensiksi mainittu sodan alussa Suojärvellä Jääkäripataljoona 6:n riveissä tulevan Mannerheim-ristin ritarin Lassi Kokon lähettinä ja jälkimmäinen puolestaan kesällä 1944 Saarimäen viivytystaisteluissa JR 45:n 7. Komppanian joukkueenjohtajana. Korpisoturista esikuntaherraksi (Docendo) on Pekka Siltasaaren ja Veikko Peltosen toimittama henkilöhistoriallinen teos, joka kuvaa viime sotien tapahtumia Kainuussa ja Vienan Karjalan suunnalla vänrikki Paavo Siltasarin päiväkirjamerkintöjen kautta. Talvisodassa hän palveli Erillinen Pataljoona 15:n 1. Komppaniassa Suomussalmella. Jatkosotaan hän lähti Uhtualle Linnoituspataljoona 14:ssä. Sodan myöhemmissä vaiheissa Siltasari toimi myös partionjohtajana ja tukikohtien pääl lik - könä. Vuonna 1944 Siltasari toimi Kainuussa rintaman selustassa toi mis- to-, koulutus- ja partisaaninmetsästystehtävissä. Veikko Peltonen on taustoittanut Siltasarin sotataipaleen.

286 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 287

Lars Westerlundin Cirkus Collani – De finländska SS-frivilliga 1941–43: En sedeskildring baserad på de frivilligas egna berättelser (Books on Demand) kertoo suomalaisista SS-vapaaehtoisista koulutuksessa Sak - sassa ja sotatoimissa Ukrainassa ja Kaukasuksella. Westerlundin lähteenä on ollut arkistoja sekä entisten SS-miesten omia asiakirjoja. Kirjan nimi juontuu siitä, että SS-vapaaehtoiset alkoivat kutsua SS-palvelustaan Sirkus Collaniksi pataljoonankomentajansa, SS-Untersturmbannführer Hans Collanin mukaan. Useat kertojat paljastavat pettyneensä lähtöönsä. SS-miesten enemmistö kannatti IKL:ää, mutta silti heidän joukossaan toteutui melko hyvin parlamentaarisen demokratian henki.

Mannerheimiana ja Mannerheim-ristin ritareita käsittelevät teokset

Suomen marsalkka Mannerheimista on vuosien varrella ilmestynyt suuri määrä henkilöhistoriallista kirjallisuutta. Vuonna 2017 Mannerheim- kirjallisuus täydentyi erityisesti ruotsinkielisistä alkuteoksista suo men ne - tuilla niteillä. Henrik Meinanderin Gustaf Mannerheim: Aristokraatti sarkatakissa (Otava) tarkastelee marsalkkaa oman aikansa edustajana. Mannerheimin persoona ja toiminta asettuvat näin tavallista laajempaan kehykseen. Meinander toteaa, että Mannerheimin arvomaailmassa kes - keisellä sijalla olivat pitkään aristokratia ja imperialismi. Venäjän val lan - kumouksen jälkeen hänestä kehkeytyi tiukka antibolševikki. Vaikka Mannerheim ei milloinkaan voinut unohtaa taustaansa, Suomessa hän joutui kuitenkin mukautumaan uudenlaiseen toimintaympäristöön ja ottamaan kantaa ajan ilmiöihin. Alussa mainittujen Ahlanderin ja Ullmanin Mannerheim-elä mä - kertateosten lisäksi marsalkan elämä on kiinnostanut muitakin rii kin - ruotsalaisia. Herman Lindqvist on laatinut teoksen Mannerheim: marsken, masken, myten (Bonniers), joka piirtää kokonaisvaltaista kuvaa Mannerheimin uran eri vaiheista Suomen ja Euroopan historian kään - ne kohdissa. Lindqvist luotaa myös Mannerheimin jälkimainetta ja pe - rintöä muistuttaen, että tämä eli monella tapaa kiehtovan elämän. Seppo Porvalin Mannerheimin ässät (Revontuli) kertoo niistä 19 il - ma voimien miehestä, joille myönnettiin Vapaudenristin 2. luokan Man - nerheim-risti. Kaikkiaan 11 heistä oli hävittäjälentäjiä, 5 pom mi tus - lentäjiä, 2 tiedustelulentäjiä ja yksi merilentäjä. Kaksinkertaisia Marskin

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 287 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 288

ritareita oli hävittäjä-ässistä kaksi, Ilmari Juutilainen ja . Neljä lentävää ritaria kaatui sodissa. Porvalin teoksessa kuvataan myös Marskin ritareiksi nimitettyjen lentäjien myöhempiä vaiheita sodan jälkeen.

Kenttäpostin kertomaa

Kirjeenvaihto oli sotavuosina tärkeä yhteydenpitotapa tuli- ja koti rin ta - man välillä. Raija Albert on julkaissut sukunsa kent tä pos ti kir jeen vaih - dosta kaksi omakustanteista teosta. Niistä ensimmäinen, nimeltään Enon sota (Lammu), sisältää lähes 300 kirjettä, jotka on pääosin kirjoitettu sodan aikana. Kotiväelle kulkeneiden kirjeiden kirjoittaja oli Liperin lammulainen Martti Malinen (1916–1993), joka palveli talvisodassa Kannaksella ja Laatokan Karjalassa Uudenmaan Rakuunarykmentin 3. Eskadroonassa. Jatkosodassa hänet tavataan KTR 2:n III Patteristosta Syväriltä. Kirjeissä on, kuten monilla muillakin rin tamamiehillä, us kon - nollinen sävy. Albertin toimittamassa toisessa kir jassa Kenttäpostia El - malle (Lammu) on julkaistu hänen äitinsä, Martti Ma li sen nuoren Elma- siskon (1922–2005) sukulaisiltaan tai kir jeen vaih tokaveriltaan saamaa kenttäpostia. Kirjeet tarjoavat lukijalle mah dol li suuden eläytyä so ta vuo - sien nuorison ajatteluun ja konventioihin. Tuula Hakkaraisen Koti- ja sotarintaman tapahtumia 1942: Tonterin ja Riihiön rintamalohkoilla sekä kotirintamalla (Mediapinta) on jo kolmas osa hänen kirjasarjassaan, jossa päähenkilöinä ovat Toivo ja Maria Paak - ki nen. Toivo Paakkinen palveli useissa 2. Divisioonaan kuuluneissa jou koissa Karjalan kannaksella. Vanhempiin ikäluokkiin kuuluvana hä - net kotiutettiin heinäkuussa 1942. Pariskunnan kirjeenvaihdossa so ta - tapahtumat jäävät vähemmälle, mutta kirjeistä heijastuu sodanaikainen kotirintaman arki, varsinkin elintarvikepula ja siitä aiheutunut sään - nöstely.

Paikallisnäkökulma, vapaaehtoinen maanpuolustustyö, kotirintama, evakot ja lapset

Sydänääniä Karjalasta (Reuna) on Kari Häkkisen kirja, jossa hän käy läpi kymmenen toisen maailmansodan omakohtaisesti kokeneen henkilön

288 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 289

ta rinat. Karjalan kannaksen pitäjistä kotoisin olevien kertojien joukossa on niin talvi- ja jatkosodan taistelijoita, lottia kuin evakkojakin. He pa - laa vat muistoissaan luovutettuun Karjalaan ja pohtivat lisäksi sodan traa - gisten ja traumaattisten kokemusten vaikutuksia myöhempiin elä män - vaiheisiinsa. Ari ja Maarit Raunion Se oli mahdotonta aikaa: Puumala toisessa maail mansodassa 1939–45 (Puumalan kunta) on monipuolinen koti rin - taman arjen kuvaus sotavuosien Etelä-Savossa. Kirja perustuu ar kis to - lähteiden ohella yli 60 puumalalaisen aikalaisen muistitietoon. Ko ti rin - tamalle jääneet joutuivat ottamaan vastuuta normaalisti miesten töistä. Osansa saavat monet sodan ajan ilmiöt, kuten säännöstely ja pom mi - tukset. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että ilma suo je - lu komppaniat muodostivat aikansa paikallispuolustuksen. Kaitaisten lotat ja lottatytöt (Conventum) on Paavo Jäppisen toi mit - tama lottahistoria, joka keskittyy poikkeuksellisesti vain yhden lottien kyläosaston vaiheisiin. Julkaisu on syntynyt täydennyksenä Joroisten lottamatrikkeliin. Jäppinen taustoittaakin teoksensa kuvaamalla Jo rois - ten Lotta Svärd -yhdistyksen syntyprosessia. Osansa käsittelyssä saavat Kaitaisten kyläosaston perustaminen, jäsenistö (lotat ja pikkulotat), toi - mintamuodot, toimitilat sekä tapahtumat sotavuosina. Teoksen lopussa on matrikkeliosuus ja muistelmia. Heikki Tiilikaisen Kotirintaman lapset (Docendo) on teos sotavuosien arkielämästä lasten vinkkelistä. Monille tuon ajan eläneille lapsille sodan poikkeusolot olivat normaalia aikaa, sillä he eivät tienneet paremmasta. Tiilikainen on haastatellut kirjaansa varten kymmeniä hyvin erilaisista taustoista tulevia henkilöitä, jotka valottavat muistojaan näkemästään ja kokemastaan. Sota-aika oli yleisesti vaikeuksien kyllästämä ajanjakso, mutta kirjassa kerrotaan niin ikään monista humoristisista sat tu muk - sista.

Veteraanikirjat ja -matrikkelit

Olli Kleemolan toimittama Selviytymistarina: Suomi 1939–1945 (Suo - men Sotaveteraaniliitto) sisältää runsaat 20 aiemmin Sota veteraani-leh - dessä vuosina 2004–2016 julkaistua valikoitua sotahistoriallista kir joi - tusta. Lukemiston aihepiirien kirjo vaihtelee ajallisesti 1930-luvun ke hi -

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 289 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 290

tyksestä sodanjälkeisiin vaaran vuosiin. Sisällöllisesti artikkelit, jotka on jaoteltu tapahtuma-aikojen mukaan, tarkastelevat poliittista historiaa, sodankäyntiä pääasiallisesti maavoimien näkökulmasta ja suomalaista yhteiskuntaa sotavuosina. Niissä käsitellään paitsi rintamien tapahtumia myös kotirintaman ilmiöitä. Siellä jossain – täällä kotona: paimiolaiset sodassa 1939–1945 (Paimion Sotaveteraanien Tuki) on tavallista monipuolisempi veteraanikirja, jossa käsittely laajenee muun muassa evakkoihin ja sota-ajan siviililuontoisen elämän alueelle. Aloitteen kirjahankkeen käynnistämisestä teki vuonna 2013 Sotahistoriallisen Seuran entinen paimiolaissyntyinen pu heen joh - taja Pentti Airio. Ison kirjatyöryhmän ponnistelujen tuloksena kansien väliin on saatu kerätyksi rintamalla ja kotirintamalla palvelleiden pai - mio laisten kertomuksia. Ne on yhdistetty arkisto- ja lehdistötietoihin ja sota-ajan kirjeenvaihtoon. Paimiolaiset taistelivat talvisodassa Kan nak - sella pääosin JR 14:ssä ja jatkosodassa Maaselän kannaksella ja Ihan ta lan– Juustilan alueella JR 35:n I Pataljoonassa. Olli Kleemolan ja Virpi Kiviojan »Maan eestä vaikka kaatumaan»: Sota vuodet 1939–1945 tammelalaisveteraanien muistoissa (Tammelan Sotaveteraanit) sisältää nimensä mukaisesti Tammelan Sota ve te raa ni - yhdistyksen kokoamasta haastatteluaineistosta koostettuja veteraanien sotakokemuksia. Veteraanien kertomukset on ryhmitelty sodan ai ka ja - nalle. He muistelevat tapahtumia ja sota-ajan ilmiöitä monipuolisesti ja monipolvisesti. Tammelalaiset sotivat talvisodassa Kannaksella JR 15:ssä ja jatkosodassa taas Kiestingissä JR 14:ssä ja Itä-Karjalassa Raskas Pat te - risto 15:ssä. Teoksen nimi on adaptoitu Hämäläisten laulusta. Ulf Smedbergin Veteranens minnen: Minnen för livet (Scriptum) on ko koelma suomenruotsalaisten veteraanien sotamuistoista. Smedberg on pyytänyt haastateltaviaan kertomaan, mitä heille nousee mieleen sota- ajasta ja lisäksi reflektoimaan heille tuolloin tapahtunutta nykyhetkestä käsin. Kokemukset on asetettu oikeaan historialliseen kehykseensä. Mu - kana on talvisodan Summassa JR 9:n riveissä taistelleita veteraaneja sekä jatkosodassa 17. Divisioonan JR 13:ssa ja JR 61:n Syvärillä ja kesällä 1944 Kannaksen rajuissa torjuntataisteluissa olleita veteraaneja.

290 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 291

Väitöstutkimukset

Bodenständige Bevölkerung und fremdes Kriegsvolk: Finnen in deutschen Quartieren 1630–1650 (Åbo akademi) on Detlev Pleissin yleisen historian väitöskirja, joka käsittelee 30-vuotisen sodan aikaa lähinnä hak ka pe liit - tojen majoituskysymyksen kannalta. Arvi Korhosen jalanjälkiä seuraavan väitöstutkimuksen teko vei Pleissilta yli kolme vuosikymmentä, jona aikana hän keräsi tietoja muun muassa aatelislinnojen arkistoista. Tut ki - muksessa keskeisellä sijalla ovat paikallisväestön ja suomalaisten so til ai - den suhteet, kun jälkimmäiset olivat majoittuneina nykyisen Saksan alueilla. Pleissin mukaan suomalaiset ovat olleet kurinalaisia. Esimerkiksi Etelä-Saksassa talvileirissä ollessaan suomalaiset kärsivät ennemmin nä - lästä kuin veivät ruokaa paikallisilta asukkailta. Muonaa saatiin ostamalla ja rangaistukset ryöstelystä olivat ankaria. Suomalaisten kuri alkoi höl - lentyä vasta marraskuussa 1632 käydyn Lützenin taistelun ja sen tuok si- nassa tapahtuneen kuningas Kustaa II Aadolfin kaatumisen jälkeen. Andreas McKeough’n Helsingin yliopistossa tarkastetun folk lo ris - tiikan väitöstutkimuksen otsikko Kirjoittaen kerrottu sota: Tutkimus vuo - den 1918 sodan kerronnallisesta käsittelystä omaelämäkerrallisissa teks - teissä (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura) paljastaa työn muistelukerronnalliset lähtökohdat. Vuoden 1918 sota vaikutti mer kit - tä västi nuoren itsenäisen valtion mielenmaisemaan. Tutkimuksessaan McKeough keskittyy siihen, miten aikalaiset tulkitsivat jälkikäteen vuo - den 1918 tapahtumia. Lähdeteksteinä hänellä on ollut päiväkirjoja, muis telmia ja elämäkertoja, jotka ovat syntyneet ennen talvisotaa. Niitä hän on kaivanut Kansallisarkistosta, Työväen Arkistosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. Kokemusten kerronnallisella käsittelyllä tekijä tarkoittaa paitsi kokemusten yleistä, kirjallista esitystapaa myös kokemusten tulkinnan tapoja itse kerronnassa. Sodan kokemisessa ja siitä kirjoittamalla kertomisessa oli ruohonjuuritasolla hyvin suuria yksi löl - lisiä variaatioita, jotka johtuivat sodan ristiriitaisesta ja ideologisesta luonteesta. Ilmatähystyspalveluksesta alueelliseen ilmavalvontaan: Suomen ilma - valvonnan kehittäminen 1930–1942 (Maanpuolustuskorkeakoulu) on Jussi Pajusen sotahistorian väitöskirja, jossa hän tarkastelee Suomen il - ma valvonnan ja sen yhteistoiminnan kehittämistä vuodesta 1930 vuo - teen 1942. Pajunen on monipuoliseen aineistoon tukeutuen selvittänyt,

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 291 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 292

missä määrin ilmavalvonnan järjestelyt vastasivat arvioitua ilmauhkaa, heijastelivat senhetkistä vallitsevaa ajattelua ilmasodankäynnistä sekä palvelivatko ne kaikkia yhteistoimintaosapuolia. Ilmavalvonnan ke hit - täminen noudatteli pitkälti silloista ilmauhkaa; nopeaa toi min ta val- miutta vaadittiin neuvostoilmavoimien yllätyshyökkäyksen varalta. Il - ma valvonnan kehittämisessä lähdettiin pitkälti ilmatorjunnan ja väes - tönsuojelun tukemisesta eikä se seuraillut aikansa vallitsevia kan sain - välisiä trendejä; esimerkiksi massiivisia ilmapommituksia korostaneella douhetismilla ei ollut maassamme merkittävää jalansijaa. Pajusen mu - kaan Suomessa kiistelivät pikemminkin offensiivisen ja defensiivisen ilmapuolustuksen koulukunnat. Ilmavalvonnalla oli pitkään puut teel li - nen kyky hävittäjien tukemiseen, mikä johtui erityisesti viestiverkon heikkouksista. Vasta yhteistyön jatkosodan asemasotavaiheen alkamisen jälkeen tapahtuneen tiivistämisen myötä hävittäjäohjauksesta muodostui ilmavalvonnan päätehtävä. Ilmavalvontaa kehitettiin määrätietoisesti, ja sitä raamittivat uhka-arviot, resurssit, ilmavoimien käyttöperiaatteiden muutokset sekä yhteistoimintaosapuolten tarpeet. Silti alueellinen il ma - valvonta korvattiin vuonna 1942 ilmavalvontapataljoonilla ja -komp pa - nioilla. Työ on ladattavissa myös verkosta osoitteesta www.doria.fi. Päivi Sajaniemen laatima hoitotieteen väitöstutkimus Sai raan hoi ta - jattarena Suomessa vuosina 1933–1940: tapaustutkimus lähestymistapana (Itä-Suomen yliopisto) tarkastelee sairaanhoitoa, sairaanhoitajien työ - uria ja heidän työnsä muovaamia identiteettejä 1930-luvulla lähinnä yh den sairaanhoitajan Eeva Luukkosen (1909–2011) kokemusten kautta. Lähteinä on käytetty sairaanhoitajien haastatteluja sekä tuhansia sai - raskertomuksia ja potilaiden hoitotietoja Alajärven kunnallissairaalasta, Mikkelin lääninsairaalasta ja 17. Sotasairaalasta. Päämajakaupungin talvisodalla on keskeinen asema työssä. Talvisodan alla töihin kutsuttiin sielläkin monia entisiä sairaanhoitajia, ja valmisteluja tehtiin innokkaasti. Ilmapommitukset kuitenkin piinasivat sairaanhoitajien käytännön työtä, mutta pelkoa ei saanut näyttää hoitotyössä. Ero rauhan ajan työhön oli suuri: perushoito sai väistyä, lääkintätarvikkeista oli pulaa ja potilaiden vaihtuvuus oli nopeaa. Lievästi haavoittuneet asetettiin etusijalle, koska heidät voitiin lähettää takaisin rintamalle. Sotasairaalassa työskennelleet sairaanhoitajat joutuivat monesti kuljettamaan potilaita pommisuojiin. Korkeat upseerit tulivat jakamaan potilaille kunniamerkkejä. Tutkimus on luettavissa verkossa osoitteessa www.epublications.uef.fi.

292 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 293

Vaiettu sotapakolaisuus: Inkeriläiset kansakoulunopettajat jatkosodan aikana (Itä-Suomen yliopisto) on Reijo Rautajoen Suomen historian väi - töstutkimus, jossa analysoidaan inkeriläiseen siirtoväkeen kohdistunutta koulutuspolitiikkaa ja inkeriläistaustaisten opettajien kotouttamista jat - ko sodan aikana. Arkistoaineiston pohjalta ponnistavasta työstä käy sel - ville, että inkeriläisiä koskevasta kyseisestä toiminnasta vastasivat Suo - messa väestönsiirtohallinto tukenaan kouluhallinto. Kaikessa läh tö koh - tana oli se, että koulutuspolitiikan pitää palvella ulkopoliittisia pää - määriä. Kansakoululaitos oli sotavuosina osa henkistä maanpuolustusta. Opettajilla oli tärkeä tehtävä maanpuolustustahdon lujittajina. Vuoteen 1943 saakka heimoaate heijastui vahvasti myös koulutuspolitiikkaan Suomessa ja saksalaisten miehittämällä Inkerinmaalla, mutta yleis ti - lanteen muututtua heimoajatukset väistyivät taka-alalle. Neu vosto- Inkerissä opettajina toimineita inkeriläisiä pyrittiin integroimaan suo - malaiseen yhteiskuntaan. Asiat unohtuivat ja jäivät laajemman siir to - väkikysymyksen alle, ja inkeriläisten pääosa palautettiin Neuvostoliit- toon talvella 1944–1945. Inkeriläisten identiteetti on sittemmin hei - kentynyt Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä hajaantumisen ja assimi - laation seu rauk sena. Väitöskirja on luettavissa verkossa osoitteessa www.epublications.uef.fi. Juuso Säämäsen Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan: Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn ke hit - tyminen jatkosodan päättymisestä 1960-luvulle (Maan puo lus tus kor kea - koulu) on Helsingin yliopistossa tarkastettu Suomen ja Pohjoismaiden historian väitöskirja. Työssä tarkastellaan Suomen meripuolustuksen mai hinnousuntorjuntakyvyn kehittymistä 1944–1966. Aikarajauksen päättymisvuonna Suomessa otettiin käyttöön alueellinen puo lus tus - järjestelmä, millä oli vaikutuksia myös meripuolustuksen järjestelyihin. Säämänen tutkii aihettaan perehtymällä sotakokemusten vaikutukseen, uhka-arvioihin, operatiivisiin suunnitelmiin, ma te riaali han kin ta suun - ni telmiin ja meri- ja rannikkotaktiikassa tapahtuneisiin muutoksiin. Työ perustuu arkistojen, yksityiskokoelmien ja sotilasammattilehdistössä julkaistujen artikkelien varaan. Maihinnousuntorjuntakyvyn ke hit tä mi - sessä on havaittavissa kolme periodia: 1940-luvun lopun epävarmuuden vuodet (joita luonnehtii omien suunnitteluperusteiden va kiin tu mat to - muus), 1950-luvun alun sopeutumisjakso sekä 1950-luvun puolessa vä - lissä käynnistynyt systemaattisen kehitystyön aikakausi. Mai hin nou sun -

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 293 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 294

torjuntakyvyn aktiivisia kehittäjiä olivat hyvin koulutetut ja käy tän nöl - lisesti kokeneet meri- ja rannikkotykistöupseerit. He kirjoittivat aja tuk - siaan ylös muistioihin, lehtiartikkeleihin ja tutkimuksiin, jotka muun - tuivat ajan myötä kehittämisohjelmiksi, ohjesäännöiksi ja ope ra tiivisiksi suunnitelmiksi. Vaikka meripuolustuksessa kärsittiin re surssi pulista, sillä oli 1960-luvun puoliväliin mennessä kyky käydä koordi noituja, kaikkien puolustushaarojen maihinnousuntorjuntataisteluita. Säämäsen työ on luettavissa verkossa osoitteessa www.doria.fi. Operaatiotaidon ja taktiikan alaan kuuluvassa Jan Hanskan väi tös kir - jassa Times of war and war over time: the roles time and timing play in operational art and its development according to the texts of renowned theorists and practitioners (Maanpuolustuskorkeakoulu) analysoidaan ajan merkitystä ja aikaan liittyviä seikkoja operaatiotaidossa merkittävien sotateoreetikkojen ja soveltajien (komentajien) näkökulmasta. Hanska siis kuvaa, millaisia merkityksiä ajalle ja sen manipuloinnille on annettu lähinnä maasodankäynnin kontekstissa koko sotataidon kehityskaaren aikana. Aihetta on tarkasteltu lainaamalla Alvin Tofflerin jaottelua maa - talouden, teollisuuden ja informaation aikakausiin. Ensiksi mainitulla ajan käsittäminen oli epämääräistä, teollisen kehityksen myötä ai ka kä si - tyksistä muodostui lineaarisia ja ajasta muodostui mitattava ja osiin jaet - tava suure. Informaatioyhteiskuntien kaudella aikaa on jo vaikea hal lita. Asevoimat pääosin noudattelevat kausille leimallisia vallitsevia ai ka kä si - tyksiä, mutta sotaa käyvien valtioiden aikakäsityksissä voi olla eroja. Ajalla on ollut selvää merkitystä myös taistelulajien painottamisissa. Operaatiotaidossa aika on sekä työkalu että resurssi. Ajasta muodostuu merkityksellinen, kun se kytketään asioihin, joita voidaan tiettynä aikana suorittaa ja saada aikaan. Hanskan mukaan operaatiotaidon ydinaluetta on se, kun komentajat muuttelevat tilanteen vaatimalla tavalla ajan, pai - kan ja voiman kolmiyhteyden sisällä niiden keskinäistä vuorovaikutusta. Aikaa voidaan hallita, jos hallitaan epävarmuutta ja jos osapuolella on kyky toimia nopeasti tietyllä lupaavalla hetkellä. Sitä voi myös hävitä niin fyysisessä taistelutilassa kuin henkisessä ja älyllisessä mielessä. Tutkimus on luettavissa verkossa osoitteessa www.doria.fi.

294 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 295

Kokoomateokset

Kansa taisteli – miehet kertovat oli viime sodat kokeneiden oma aika kaus - lehti, joka ilmestyi vuosina 1957–1986. Lehdellä oli arvovaltainen toi mi - tuskunta. Lehden sivuilla veteraanit kirjoittivat sodista sellaisina kuin he olivat ne itse kokeneet. Nykyisin lehden artikkelit – julkaistut ja jul kai - semattomat – ovat verkossa saatavilla Timo Hakalan skannaamina ja Suomen Sotahistoriallisen Seuran verkkosivuilla. Kansa taisteli (Readme) on paksu kokoelma lehdessä julkaistuista artikkeleista vuosilta 1959– 1960 ja 1970–1972. Mukaan on valittu monipuolisia ja edustavia ta ri noi - ta maa-, meri- ja ilmasotatoimista. Kyseessä on vasta en sim mäi nen Readmen kooste. Simo Laakkosen, Richard Tuckerin ja Timo Vuorisalon toimittama ar tikkelikokoelma The Long Shadows: A Global Environmental History of the Second World War (Oregon State University Press) pohjautuu osittain suomalaistoimittajien vuonna 2007 julkaistuun teokseen Sodan ekologia: nykyaikaisen sodan ympäristöhistoriaa (SKS) ja sen teemasta viisi vuotta myöhemmin järjestettyyn kansainväliseen symposiumiin. Teos luo glo - baa lin ja monitieteisen katseen toisen maailmansodan aiheuttamiin, yhä näkyviin ympäristöongelmiin, joita kutsutaan »pitkiksi varjoiksi». Saas - teiden lisäksi toinen maailmansota aloitti maailmanlaajuiset infra struk - tuurihankkeet, johti luonnonvarojen tuhlailuun sekä loi aiempaa myr - kyllisemmän maailman. Toisaalta ihmiset tulivat tietoisemmiksi ym pä- ris töongelmista ja niiden ratkaisukeinoista kylmän sodan aikana ja myö - hemminkin. Salpalinja: Itsenäisyyden monumentti (Salpalinjan perinneyhdistys) on moniulotteinen kokoomateos, joka tarjoaa erilaisia näkökulmia myös Suomen Salvaksi ja Salpa-asemaksi kutsuttuun linnoitusketjuun. Kirjan artikkeleissa pohditaan aluksi puolustusaseman rakentamisen taustaa, itse rakentamista, linjan rakenteita sekä rakentajia ja heidän huoltoaan ja vapaa-ajan viettoaan. Loppupuolella otetaan kantaa Salpalinjan mer ki - tykseen, sen jäljellä olevien osien nykyiseen kuntoon ja sen tarjoamiin mat kailullisiin mahdollisuuksiin. Kirjassa on myös aikalaismuistelmia sekä runsaasti karttoja ja valokuvia, joista valtaosa on nykyajalta.

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 295 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 296

Sotahistorialliset matkaoppaat

Pauli Jokinen esittelee matkaopaskirjassaan Sunnuntaikävelyllä sotien ajan Helsingissä (Minerva) runsaat puolisensataa Helsingissä sijaitsevaa sotahistoriallista retkikohdetta, jotka ovat autenttisia tapahtumapaikkoja tai muistomerkkejä. Osa retkioppaassa käsiteltävistä käyntikohteista on vain harvojen tiedossa. Mukaan valitut kohteet liittyvät vuoteen 1918 ja toiseen maailmansotaan, mutta tietoa on myös esimerkiksi Krimin sodan ajoilta. Teos on kuvitettu vanhoilla ja nykykuvilla. Jokinen on rakentanut kymmenen valmista reittiä, joille hän opastaa lukijansa kartoin. Reitit si - jaitsevat kantakaupungissa tai sen ulkopuolella. Kirjassa on myös tausta- asiaa ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Jarmo Niemisen Aarresaaret-opas: Vallisaari, Kuninkaansaari, Lonna ja Isosaari (Gummerus) joh dat - telee puolestaan sotahistoriallisille luontoretkille Helsingin edustalla si - jaitseville ja hiljattain suurelle yleisölle avautuneille entisille so ti las saa - rille. Saarten historia linkittyy osaltaan muun muassa Krimin sodan, Ve - näjän vallankumouksen ja viime sotien tapahtumiin. Niemisen oppaassa on tärkeällä sijalla Aarresaarten luonto, joka on saanut kehittyä verraten rauhassa. Saarilta löytyy muun muassa harvinaisia kasveja, jotka ovat tulleet sinne kaukaa ihmisten mukana.

Kuvateokset

Lukuisten sotahistoriallisten teosten kirjoittajana tunnettu Jouni Kallio - niemi on laatinut itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä sotahistoriallisen ku va teoksen Itsenäisyytemme kunniaksi: Suomalaiset vapauttaan puo lus - ta massa (Kirjatorni). Kuvakirjassa on yli 600 kuvaa, osa ajalta ennen sotia ja sitä seuranneilta ns. vaaran vuosilta. Valtaosan Kallioniemen teoksen kuvituksesta muodostavat kuitenkin SA-kuvat toisesta maailmansodasta. Kuva-aiheet kertovat pääosin itsenäisyyden puolustamiseen liittyvistä moninaisista tehtävistä tuli- ja kotirintamalla. Kallioniemi on taus toit ta - nut kirjansa kuva-aukeamat tekstiosuuksin. Sari Savikon Suomenhevonen: Isänmaata rakentamassa ja puo lus ta - massa (Amanita) kertoo ainoasta Suomessa jalostetusta hevosrodusta, suomenhevosesta, ja sen suhteesta suomalaisiin. Kirja käsittelee hevosten tärkeää panosta itsenäisyyden alkuaikoina, sotasavotassa ja jäl leen ra ken -

296 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 297

nuksen aikakaudella. Toisessa maailmansodassa Suomen kenttäarmeija oli pitkälle hevosvetoinen, ja Savikon teoksen pääosa sivuaa juuri suo - men hevosen käyttöä sotavuosina. Suurin osa armeijan hevosista oli nor - maaleja, maatiloilta pakko-otettuja työhevosia. Kirjan kuvitus on pitkälle aikaisemmin julkaisematonta.

Suurteokset

Jarkko Kempin kokoaman suurteoksen Itsenäisen Suomen sotakenraalit (Amanita) aiheena ovat Suomen kenraalikunnasta ne, jotka osallistuivat aktiivipalveluksessa sotiin 1918 ja 1939–1945. Mukaan on otettu myös sotien aikaan palvelleet ja kenraalin palvelusarvoa vastaavaan arvoon kohonneet erikoisupseerit, kuten lääkintäkenraalit ja kenttäpiispa. Kä si - tellyn kenraalikunnan taustat olivat erilaiset: he kuuluivat joko Venäjällä koulutuksensa saaneisiin ja siellä palvelleisiin, jääkäreihin, ti la päis kurs - seja käyneisiin tai kadettitaustaisiin upseereihin. Kemppi on laatinut kirjaansa 75 pienoiselämäkertaa, joista käyvät ilmi kenraalien so dan ai - kaiset ansiot. Teoksen lopussa on luettelo Suomen kenraalikunnasta vuo - sina 1917–2017. Isokokoista teosta on painettu 1250 numeroitua nah ka - selkäistä kappaletta. Tiiliskivimäisessä teoksessa on sivuja 432 ja kuvia siinä on runsaat 300. Suojeluskuntien Suomi (Amanita) on laajahko yleisteos suo je lus kun - tajärjestön merkityksestä Suomessa ja maamme historiassa 1917–1944. Kirjoittajina ovat Aapo Roselius, Hanna Pukkila-Toivonen ja Olli Klee - mola. Aluksi Roselius tuo esiin suojeluskuntien valkoisen perinnön. Seu raavaksi Pukkila-Toivonen käy läpi järjestön laajan toiminnan osana suomalaista yhteiskuntaa. Suojeluskuntien merkitystä sotavuosina ja niiden jälkeen valottaa Kleemola omassa osuudessaan. Teos on ul ko - asultaan toteutettu samalla sapluunalla kuin aiemmatkin Amanitan sota- aiheiset suurteokset, kuten edellä mainittu Kempin kenraalikirjakin. Suojeluskuntien Suomen, jossa on lähes 450 sivua ja 350 kuvaa, painos on 2 018 kappaletta.

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 297 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 298

Ilmapuolustus

Tehtävä taivaalla: Suomen ilmavoimat 100 vuotta (Koala) on tuotte liaan ilmailukirjailija Jyrki Laukkasen kirjoittama suomalaisen sotilasilmailun juhlateos. Teoksen toinen alaotsikko on 100 years, koska se on kaksikielinen (suomi–englanti). Laukkasen kirja on tiivis esitys ilmavoimiemme lentoyksiköistä ja niiden käyttämistä konetyypeistä itse - näisyyden alkuajoista lähtien. Sotavuodet käsitellään ker tauk sen omai - sesti ja sodanjälkeinen aika ilmavoimien kehityskausittain. Vaikka lento - toiminta on teoksen keskiössä, siinä käsitellään niin ikään maamme oman lentokoneteollisuuden roolia lentokalustohankinnoissa ja han kit - tujen koneiden kunnossapidossa. Kyösti Suonojan tietoteos Punatähtiä putoaa, eräs talvisodan päivä (Karkkilan kotiseutuyhdistys) käsittelee vuoden 1940 tammikuun 20. päivän ilmataisteluita Karkkilan ja Etelä-Hämeen alueilla. Tuolloin Vi ros - ta ilmaan nousseet punailmavoimien pommikoneet lensivät Tam mi saa - ren kautta Karkkilaan ja edelleen Riihimäen kautta radan suunnassa kohti Tamperetta. Suomen hävittäjäkoneet kävivät monesti palaavien pommittajien kimppuun. Kirjassa käsiteltävänä päivänä pommikoneita ammuttiin alas ja ne putosivat Karkkilaan, Tervakoskelle, Pälkäneelle ja Renkoon. Suonoja valottaa tapahtumia monelta kantilta ja kuvaa muun muassa pommikonemiehistöjen vangitsemiset ja kuulustelut. Teoksessa on myös sivuttu Karkkilan sota-ajan paikallishistoriaa. Pitkän linjan ilmasotahistorioitsija Kari Stenman on jälleen ah ke roi - nut kaksi historiateosta: Tiedustelulaivue: Lentolaivue 12 sodassa (Koala) ja Mersu: G Suomen ilmavoimissa (Koala). Ensiksi mainitusta käy ilmi, että talvisodan aikana Lentolaivue 12:n Gladiatorit tekivät tiedustelulentoja ja häirintäpommituksia Kannaksen länsiosissa, mutta sodan loppuvaiheessa osa laivueesta toimi hävittäjätehtävissä. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Lentolaivue 12:n Curtiss- ja Fokker-ko - neet osallistuivat tiedustelun ohella tulenjohtoon ja pommituksiinkin Laatokan pohjoispuolisilla alueilla. Jatkosodan lopussa laivue oli Nur - moi lassa ja sai loppuun kuluneiden Fokkereidensa tilalle Blenheimeja ja hävittäjälaivueiden halveksimia Myrskyjä, joita laivue käytti vielä Lapin sodassa. Teoksessa on tarkkoja tietoja laivueen organisaatiosta, hen ki - löstöstä, koneista, lentosuorituksista sekä ilmavoitoista ja tappioista. Jälkimmäinen teos paljastaa, että ilmavoimat yritti kahden vuoden ajan

298 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 299

saada hankituksi Messerschmittejä, jotka edustivat tuohon aikaan sen - hetkistä huipputeknologiaa. Pienen määrän hankinta onnistui 1942, ja kaiken kaikkiaan suomalaisilla oli käytössään jo 159 konetta. Ilmavoimat käytti konetta 11 vuoden ajan. Stenmanin 400-sivuiseen Mersu-jär kä - lee seen on koottu konetyypin tausta- ja tekniset tiedot sekä pal ve lus - historia (Suomen ilmavoimien osalta konekohtaisesti). Kerrontaa on väritetty hävittäjälentäjien omakohtaisilla kertomuksilla. Teos on erittäin laajasti kuvitettu valokuvin ja piirroksin. Ilmavoimien käyttämät lentokentät ovat olleet kahden kirjan aiheina. Jukka Nisulan teoksessa Kauhavan apu- ja leirikentät 1930- ja 1940-lu - vuilla: Laajalahti –Mänkijärvi–Karvia–Siikakangas, Ylivieska–Lestijärvi– Vaasa, Lappajärvi–Vesivehmaa (Ketterät Kirjat) on Il mai lu museo yh - distyksen Ilmailuhistoria-julkaisusarjan numerolla 2 julkaistu len to kent- tä historia. Se käsittelee nimensä mukaisesti Kauhavan Ilmailukoulun, Ilmasotakoulun ja Lentosotakoulun apu- ja leirikenttien vaiheita tar kas - teluperiodillaan. Koulutuskentät sijaitsivat pääosin eri puolilla Poh jan - maata. Pääosissa ovat rauhan vuodet, mutta Lentosotakoulun toimintaa hajautettiin muille kentille erityisesti sota-aikana kelirikon, neu vos to - ilmavoimien pommitusten uhan, laajentuneen koulutuksen ja har joi - tuskoneiden suuren määrän vuoksi. Kirja on myös apukenttiä käyt tä - neiden laivueiden ja erilaisten kurssien historiaa. Toinen kenttähistoria, Lauri Lepolan Natsi-Saksa Suomen lentokentillä (Maaseudun mai se ma- ja kulttuuriperinne) alkaa laajalla johdannolla, joka käsittelee pää asial - lisesti natseja, SS-joukkoja ja toisen maailmansodan pommituksia. Pääs - tyään asiaan Lepola kuvaa, miten Suomen suurimmat lentokentät Mal - mi, Utti, Luonetjärvi ja Rovaniemi luovutettiin Luftwaffen käyttöön jo ennen jatkosodan syttymistä ja Porin lentokenttä hieman myö hem min. Lepola valottaa lyhyesti sota-ajan tapahtumia noilla kentillä sekä tuo esiin saksalaisten ja suomalaisten vuorovaikutusta. Jim Laurierien Taistelu ilmaherruudesta (Minerva) voisi olla myös kuvateos, sillä siinä läpikäydyt toisen maailmansodan keskeisimmät hä - vittäjäkoneet näyttäytyvät edukseen ja valokuvia tarkemmin palkitun taistelijan piirroksissa. Silti teoksessa, jonka aiheena on potkurikoneiden kultakausi, on kuvituksena myös valokuvia. Laurier tuntee aiheensa: hän kirjoittaa ilmataistelujen lisäksi konetyyppien rakenteista ja teknisistä ominaisuuksista, ja kuvissa näytetään niiden ohjaamoiden mittaristo. Esitellyistä kymmenestä koneesta suomalaisille läheisin lienee Messer - schmitt Bf 109.

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 299 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 300

Petsamon ässä: Yliluutnantti Hans Döbrich (Koala) on Hans-Joachim Röllin kynäilemä elämäkerta ilmailuentusiasti Döbrichistä, josta tuli lentäjä vuoden 1940 alussa. Aluksi hän toimi Norjassa, mutta tuli vuoden 1942 maaliskuussa Hävittäjärykmentti 5:n 6. Lentueen mukana Pet sa - moon. Sieltä käsin hän palveli samassa yksikössä suojauslentotehtävissä miltei kaksi vuotta. Döbrichille tulivat tutuiksi arktiset alueet Mur mans - kin suunnalla. Hänet ammuttiin alas kolme kertaa; viimeisellä kerralla heinäkuussa 1943 hän hyppäsi pahoin haavoittuneena laskuvarjolla Jää - mereen, eikä enää sen jälkeen palannut koneen ohjaamoon. Kaikkiaan hävittäjä-ässä Döbrich lensi 244 sotalentoa, joilla hän saavutti 65 il ma - voittoa. Hänelle myönnettiin syyskuussa 1943 ritariristi.

Merisotaa veden alla ja päällä

Saksa kävi armotonta sukellusvenesotaa Neuvostoliittoa ja sen avuksi pyr kineitä liittoutuneiden avustussaattueita vastaan. Siitä kertoo Lawrence Pattersonin teos Terästä ja jäätä: Saksan sukellusvenesota Jäämerellä 1941–1945 (Koala). Olosuhteet olivat haasteelliset kaikille osapuolille Jäämerellä, jossa haaksirikkoutuneiden kohtalo oli yleensä sinetöity. Saksalaiset eivät päässeet helpolla myöskään Mustallamerellä, jonne oli vaikea kuljettaa sukellusveneitä, jotka partioivat yleensä ma ta - lissa rantavesissä. Saksan susilaumat eivät lopulta onnistuneet tu hoa - maan Punalaivastoa tai muita vastustajiaan. David Rossin Maailman parhaat sukellusveneet kautta aikojen (Miner - va) käy läpi 52 merkittävintä vedenalaista. Laajasti kuvitettu kirja lähtee liikkeelle Yhdysvaltojen sisällissodasta, jolloin sukellusveneitä käytettiin ensimmäisen kerran sotatoimissa. Rossin teos keskittyy 1900-luvun maail mansotiin ja kylmän sodan kauteen, mutta esittelee myös nykyisten ydinkäyttöisten sukellusveneiden häivetekniikkaa. Jokaisesta veneestä tai veneluokasta on kerrottu niiden kehitys ja käyttö sekä tekniset tiedot. Merisotataito I–II: Komentajakapteeni Golovinin käsikirjoitus me ri sota - taidon oppikirjaksi (Books on Demand) on Ville Vänskän toimittama teos komentajakapteeni Mikael Golovinin vuonna 1920 laatimasta, mut - ta painamattomaksi jääneestä oppikirjasta. I osa käy läpi meristrategiaa, merisodan päämääriä ja sen muotoja. II osan painotus on me ri sota - taktiikassa ja -tekniikassa. Venäjän laivastossa oppinsa saanut Golovin

300 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 301

toi mi itsenäisyyden alkuvuosina vuoteen 1924 saakka Suomen laivastossa koulutustehtävissä. Julkaisematon kirjaluonnos on tärkeä ai ka lais do ku - mentti, vaikka Golovinilta julkaistiin vuonna 1925 teos Merisodan his - toria (WSOY).

Propagandaa

Marika Honkaniemen teoksen Taistelusta taiteeksi: Tiedotus komp pa nioi- den valokuvat Ateneumin suomalais-saksalaisessa Taistelukuvaajain näyt - telyssä 1942 (Sigillum) pohjana on hänen Turun yliopistoon vuonna 2015 laatimansa taidehistorian pro gradu -tutkielma. Hän tarkastelee ot - si kon mukaiseen näyttelyyn valittua kuva-aineistoa ja ylipäätään TK- kuvien historiaa. Honkaniemi analysoi esillä olleiden 137 suo ma laisen persoonallisen TK-valokuvan sanomaa, esimerkiksi sitä, millaisena suo - malais-saksalainen sotilaallinen yhteistyö haluttiin esittää kuvissa. Sak sa - laisiin verrattuna suomalaiset TK-kuvat olivat Honkaniemen mu kaan »propagandistisesti melko pehmeitä». Propagandaa Itä-Karjalaan: Heimokansan suomalaistajat 1941–1944 (SKS) on Helena Pilkkeen tutkimus niistä toimista, joilla suomalaiset alkoivat muokata miehittämänsä Itä-Karjalan asujaimistoa jatkosodassa. Paikallisväestöä pyrittiin suomalaistamaan valistamisen keinoin. Va lis - tus upseerit kiersivät alueella levittämässä propagandaa ja kirjoittivat leh tiartikkeleita Suur-Suomi ideologian hengessä. Suomenkielisiä kou - luja, kyläkirjastoja ja opintokerhoja perustettiin. Papit kastoivat kar ja lais - lapsia kristinuskoon. Vastaanotto ei monissa tapauksissa ollut toiveiden mukainen. Pilke tuo kirjassaan esiin myös valistajien omia kokemuksia sodanaikaisesta toiminnastaan.

Toisesta maailmansodasta ja sen jälkiselvittelyistä

Markku Jokisipilän tietokirja Hitlerin kopla: 20 natsi-Saksan johtajaa (WSOY) piirtää kaksikymmentä henkilökuvaa Natsi-Saksan tär keim - mistä johtajista. Jokisipilä on valinnut mukaan paitsi itse Hitlerin ja hänen keskeisimpiä sotilasjohtajiaan myös eräitä poliitikkoja, hal lin to - byrokraatteja, liike-elämän johtohahmoja ja taiteilijoita. Kirjassa pyritään

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 301 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 302

nostamaan esiin johtavia natseja julkisuuden toimijoina ja yk si tyis - henkilöinä sekä sitä, miten heidän julmat persoonallisuutensa olivat ajan saatossa kehittyneet. Suomalaisia kiinnostanee erityisesti Lapissa ko men - tajatehtävissä vaikuttanut kenraali Eduard Dietl. Viimeinen operaatio (Minerva) on Stephen Hardingin laajaan ai neis - toon perustuva kuvaus erikoisesta pelastusoperaatiosta toisen maail - mansodan viimeisiltä päiviltä, jolloin harvoilla on enää halua menettää henkeään. Toukokuussa 1945 Yhdysvaltojen armeijan luutnantti Jack Lee saa kuitenkin miehineen tehtävän vapauttaa joukon ranskalaisia vip- vankeja, muun muassa entisiä pääministereitä ja kenraaleita, SS-miesten käsistä. Amerikkalaiset saavat yllättävää apua vapaaehtoisilta Wehr - machtin sotilailta. Jonathan Walkerin kirja Churchillin kolmas maailmansota: Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945 (Minerva) kertoo Ison-Bri - tannian varautumisesta toisen maailmansodan jälkeiseen, nähtävissä olleeseen neuvostouhkaan. Churchill ei luottanut Staliniin, joten hän antoi käskyn suunnitella operaation Neuvostoliiton miehittämien Man - ner-Euroopan alueiden takaisin valtaamiseksi. Britannia oli ainoa län si - maa, joka suunnitteli ennaltaehkäisevää hyökkäysoperaatiota Neu vos to - liittoa vastaan.

Sotilasajoneuvoja

Tuotteliaan tietokirjailijan Markku Mäkipirtin Sotiemme ajoneuvot 1939– 1945 (Laaksonen) tarjoaa vastauksia siihen, paljonko ja millaisia ajo neu - voja Suomen armeijalla on ollut sotavuosina käytössään. Mäkipirtti kä - sittelee tyypeittäin erilaiset pyörä- ja telaketjuajoneuvot (pois lukien panssarivaunut), joita tarvittiin erilaisiin kuljetuksiin, tietöihin, tal vi - aukipitoon sekä erilaisiin tykistön ja muihin vetotehtäviin. Kirjassa si vu - taan myös moottoriajoneuvokaluston käyttöön liittyvää koulutusta, huol toa ja kunnossapitoa. Sota-aikana Suomessa podettiin ajo neu vo - pulaa. Teos on erittäin laajasti kuvitettu lähinnä SA-kuvin. Thomas Andersonin kirjassa Saksan rynnäkkötykit (Koala) käydään läpi yhden saksalaisen aselajin toimintaa toisessa maailmansodassa. Teoksesta, joka perustuu arkistoihin ja rynnäkkötykkiveteraanien ker - tomuksiin, käy ilmi, että rynnäkkötykkejä käytettiin Saksan asevoimissa

302 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 303

enimmäkseen jalkaväen tukiaseina ja panssarintorjuntaan. Niiden käyt - töperiaatteiden kehitys heijasteli muutoksia sotatilanteessa. Sodan lop- pu vaiheessa rynnäkkötykit pelastivat usein saksalaisjoukot pinteestä. Anderson tuo rynnäkkötykkien kehitys- ja käyttöhistorian ohella esiin myös runsaasti niiden teknisiä tietoja sekä rynnäkkötykistöyksiköiden erilaisia organisaatioita. Vaununjohtajan käsikirja 1939–1945 (Koala) on Ruth Sheppardin toi - mittama teos, joka käsittelee panssarivaunujen torneissa vastuunalaisina taistelunjohtajina toimineiden upseerien ja aliupseerien tehtäviä ja niissä menestyksellisesti selviämisen edellytyksiä. Ohjesääntöihin, asiakirjoihin ja muisteluksiin pohjautuvassa kirjassa pääosissa ovat yhdysvaltalaisessa M4 Shermanissa, neuvostoliittolaisessa T-34:ssä ja saksalaisessa Tigerissä palvelleet, usein nuoret vaununjohtajat, joista monilla oli kyky tar vit ta - vaan nopeaan päätöksentekoon.

Aseteknologiaa meillä ja muualla

Suomalaisille tutuista aseista on julkaistu kaksi teosta. Timo Hyytisen ase historiallinen teos Suomen sotilaskivääri Mosin-Nagant 1917–2017 (Arma Fennica) kertoo venäläisen kolmen linjan kiväärin tarinan Suo - men puolustusvoimien käytössä. Se oli Suomessa jalkaväen pääaseena 1970-luvulle saakka. Jalkaväenkivääristä tehtiin myös omia suomalaisia, kansainvälisillä mittareilla mitattuna erittäin laadukkaita muunnoksia (»Pystykorvat»). Hyytinen käy kirjassaan läpi Mosin-Nagantin taustan ja valinnan Suomen armeijalle. Lisäksi hän esittelee kiväärin eri mallit, pis - timet ja varusteet. Suomalaisten hiihtojoukkojen ja kau ko par tio mies ten luotettavasta työkalusta ja Suomen armeijan aina 1980-luvulle käyt tä - mäs tä tukiaseesta, Suomi-konepistoolista, kirjoittaa englanniksi Leroy Thompson. Hänen teoksensa The Suomi Submachinegun (Osprey) valai - see aseen synnyn, valmistuksen ja käytön viime sodissa. Leroy muis tut taa myös lisenssivalmistuksesta Sveitsissä, Tanskassa ja Ruotsissa. Hän kehuu aseen teknisiä ominaisuuksia ja tarkkuutta verrattuna moniin muihin konepistooleihin sekä korostaa sen merkitystä Suomen puo lus tukselle. Chris McNabin Maailman tehokkaimmat sotilaskäsiaseet (Minerva) on oppikirjanomainen tieto- ja hakuteos 52 tunnetusta sotilaskäsiaseesta. Kirjan aikajana ulottuu vuodesta 1878 nykypäiviin saakka. Alkupuoli

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 303 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 304

teoksesta esittelee molempien maailmansotien, lähinnä suurvaltojen suosimia käsiaseita, ja loppuosa puolestaan kylmän sodan ja nykyajan aseita. Käsittelyssä on pistooleja, kiväärejä, tarkka-ampujakiväärejä, hau - likoita, konepistooleja, pikakiväärejä, konekiväärejä ja ryn näk kö ki vää - rejä. Suomen ilmatorjunnan teknilliset kehitysvaiheet kylmän sodan aikana ja vähän sen jälkeenkin käyvät hyvin ilmi eversti evp Ahti Lapin laa jah - kosta muistelmateoksesta Tykkejä ja ohjuksia: Ilmapuolustajan muistel - mia 1960–1996 (Ilmatorjuntasäätiö). Lappi tietää mistä hän puhuu, koska hän jäi reserviin oman aselajinsa aitiopaikalta, ilmatorjunnan tar - kastajan tehtävästä. Hänen uralleen mahtui sekä kenttä- että esi kun ta pal - velusta, jossa hän oli kokonaisvaltaisesti kehittämässä aselajiaan. Lapin aloittaessa uraansa Suomessa käytettiin vielä vanhaa sotienaikaista tyk - ki kalustoa, mutta 1970-luvun lopulla hankittiin ilmatorjuntaohjuksia. Hän kertoo myös 1990-luvun kalustohankintojen taustoista.

Sotamuistomerkit

Eero Mattila on koonnut teokseensa Kouvolan sotamuistomerkit (Ky men - laakson reserviupseeripiiri) tiedot Kouvolan alueella sijaitsevista so ti - laallisista muistomerkeistä, joista vanhin on vuodelta 1743, mutta joiden enemmistö on viime sotiin liittyviä. Mattilan kirjaamien muis to merk - kien, patsaiden tai reliefien kokonaismäärä on 165 kappaletta. Ul ko puo - lelle hän jätti yhtä henkilöä koskevat muistomerkit, ja Pro Patria -tau - luistakin hän rajasi pois koulujen taulut ja kelpuutti niistä mukaan ainoastaan sellaiset, joissa oli isomman ryhmän nimiä. Vaikka vuoden 1918 sodan jälkeen ympäri Suomea pystytettiin satoja valkoisten, punaisten, ruotsalaisten ja saksalaisten patsaita ja muistokiviä, Anna Sirolan kirjassa Puhukoon paatinen pylväs: Vuoden 1918 va paus- sodan sankarihautojen muistomerkit ja vapaudenpatsaat (Väyläkirjat) esitellään vain valkoisten sankarihaudoille kohonneet 360 muis to merk - kiä (kirjan muistomerkkien kokonaismäärä on 418). Suomen alueella olevien kivien ohella kirjaan on otettu luovutetun Karjalan ja Kuo la - järven kohteet. Lisäksi kirjassa käydään läpi vapaudenpatsaat ja yk si - tyishautoihin haudattujen sankarivainajien muistomerkit. Sirola tuo esiin myös pystyttämisprosessit.

304 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 305

Kunniamerkkejä

Kunniamerkit ja sotilaat liittyvät läheisesti yhteen. Antti Matikkala on ahkeroinut peräti kaksi laajaa teosta niiden historiasta: Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat (Edita) ja Kunnian ruletti: Korkeimmat ulkomaalaisille 1941–1944 annetut suomalaiset kunniamerkit (SKS). Ensiksi mainitussa teoksessaan Matikkala muistuttaa, että ri ta - rikuntalaitos on säilynyt maassamme ilman keskeytyksiä koko itse näi - syyden ajan. Vuonna 1919 perustetun Suomen Valkoisen Ruusun ri ta ri - kunnan (SVR) rinnalle syntyi vuonna 1942 Suomen Leijonan ritarikunta (SL). Jälkimmäisessä palkitsemistavassa oli Vapaudenristejä helpompi ottaa huomioon saajan asema ja ansiot. Ritarikuntien kunniamerkkejä myönnetään myös diplomatiaan liittyen. Matikkalan kirja kertoo kun - nia merkkien myöntämisperusteista ja niillä palkituista. Jälkimmäisessä kirjassaan hän valaisee, millä tavoin Suomen etuja ajettiin jatkosodan aikana, jolloin 300 yhteensä 17 kansallisuutta edustanutta ulkomaalaista sai korkeimman suomalaisen kunniamerkin. Huomionosoituksia saa - nei den joukossa oli akselivaltioiden valtionpäämiehiäkin. Matikkala pu reutuu palkitsemisesityksiin ja tarkastelee niiden pohjalta suo ma lais - ten palkitsemismotiiveja sekä sitä, miten saajat arvostivat heille myön - nettyjä merkkejä.

Nykyaikainen sodankäynti

Ari Kerkkäsen Syyria: Synnystä sisällissotaan (Like) taustoittaa vuonna 2011 alkaneen sekavan sodan syitä ja vaiheita. Sodan syttymistä pidettiin aluksi epätodennäköisenä, mutta arabikevään levottomuudet levisivät sinnekin. Suurvallat ovat sekaantuneet sotaan, ja monilla naa pu ri val - tioilla on omia intressejä pelissä. Lähi-idän alueella Syyria on jäänyt Saudi-Arabian ja Iranin välisen valtataistelun näyttämöksi. Sota on joh - tanut Eurooppaa koskettaneeseen ennennäkemättömään pa ko lais il - miöön. Syyrian sotatoimien kestäessä on noussut islamilaiseksi valtioksi itseään kutsuva äärijärjestö Isis.

SELKEÄÄ KASVUA ITSENÄISYYDEN JUHLAVUONNA – KATSAUS VUODEN 2017 … 305 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 306

Varia

Soturit: Assassiineista samuraihin (SKS) on Karoliina Kouvolan teos, jossa hän luotaa erilaisten mystisten soturikulttuurien vaiheita. Kouvolan lä - pi valaisussa ovat viikinkiajan berserkit, islamilaiset assassiinit, temp pe- liherrat, samurait, Sioux-intiaaneihin kuuluneiden lakotojen soturiseurat sekä intialaiset tugeeni-kuristajat. Kouvola käy läpi, miten soturiheimot ovat saaneet alkunsa. Soturiheimoille on yhteistä, että ne ovat herättäneet pelkoa oma aikanaan, ja osa niistä on noussut stereotypioina laajan yleisön tietoisuuteen nykyaikaisessa populaarikulttuurissa.

306 PASI TUUNAINEN ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 307

CARL-FREDRIK GEUST

(s. 1944), diplomi-insinööri, tekniikan tohtori hc (Kansainvälinen tieto liikenne- akatemia, Moskova). Laatinut lukuisia ilmailu- ja sotahistoriallisia kirjoja ja artikkeleita, jotka on julkaistu Suomessa, Ruotsissa, Englannissa, Venäjällä, Ukrainassa ja Tšekissä. Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallituksen jäsen 2000–2016.

Kiinnostus Suomen sotahistoriaan jatkuu Pietarissa ja Petroskoissa – katsaus vuoden 2017 venäjänkieliseen sotahistorialliseen kirjallisuuteen

Sotahistorian julkaiseminen on jatkunut Venäjällä entiseen tapaan jul kai - suohjelmien monipuolistuessa ja painosmäärien samalla supistuessa. Julkaisuohjelmissa voidaan havaita kaksi toisistaan poikkeavaa ja ris ti - riitaista trendiä: nykyhallinnon palauttaman kansallisylpeyden seu rauk - sena Stalinin roolia (yli)korostetaan sotapäällikkönä ja strategina, toi - saalta nuoret tutkijat hakeutuvat aikaisemmin kiellettyjen aihepiirien ja ns. uuden sotahistorian kimppuun. Kestosuosikkiteemoja – sitä miksi Hitler pääsi yllättämään Stalinin ja puna-armeija joutui kärsimään val - tavat tappiot kesällä 1941 – tutkitaan vähintään yhtä intensiivisesti kuin meillä ruoditaan, miksi puna-armeijan suurhyökkäys yllätti Päämajan kesällä 1944. Näiden aiheiden rinnalle nousevat nyt saksalaismiehitys ja kollaboraatio vihollisen kanssa. Tästä ei sopinut aikaisemmin kirjoittaa, korkeintaan sankarillisen partisaanisodan taustana. Vuonna 2017 julkaistiin luonnollisesti lukuisia vallankumouksen 100- vuotismuistoon liittyviä kirjoja, jolloin myös valkoinen näkökulma pääsi korostetusti esille. »What if»-tyyppisissä kontrafaktuaalisissa kirjoissa pohdittiin jopa keisarikunnan selviytymisvaihtoehtoja ja valkoisten voi - tonmahdollisuuksia ensimmäisessä maailmansodassa ja Venäjän si säl lis - sodassa. Kirjatulvasta erottuvat suomalaisen lukijan kannalta ehkä entistäkin selvemmin pietarilaisten ja karjalaisten tutkijoiden laatimat teokset. Vuoden 2017 kirjojen ehdottomia helmiä ovat kaksi Pietarissa jul - kaistua kirjaa: Leonid Karankevitš julkaisi yhdessä Dmitri Kozunenkon

307 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 308

kanssa perusteellisen tutkimuksen suurhyökkäyksen alkuvaiheesta ni - mellä Iun 1944 goda. Hronika pervyh dnej sovetskogo nastuplenija na Karelskom perešejke (Kesäkuu 1944. Karjalan kannaksen neu vos to hyök - käyksen ensimmäisten päivien kronikka. Gjuil).1 Pitkähkön so ti las po liit - tisen johdannon jälkeen melkein 450-sivuinen kirja käsittelee 9. ke sä - kuuta 1944 alkaneen suurtaistelun neljää ensimmäistä päivää puna- armeijan edetessä Valkeasaaresta Kuuterselkään. Lähdeluettelo on miltei väitöskirjan kaltainen, ja sisältää venäjän- ja suomenkielisten pai no - tuotteiden lisäksi liki 200 venäläistä ja suomalaista sotapäiväkirjaa. Kirja on poikkeuksellisen hyvin kuvitettu kartoin ja kuvin: malliesimerkki siitä, miten ulkomaillakin pystytään laatimaan laadukkaita ja mo ni - puolisia tutkimuksia Suomen sotahistoriasta Kansallisarkiston di gi toi tu - jen sotapäiväkirjojen ja ainutlaatuisen SA-kuva-arkiston avulla. Kirjassa on luonnollisesti valtava määrä aikaisemmin tuntemattomia tietoja, kuten esimerkiksi se, että viisi suomalaisten sotavangiksi 9.6.1944 otta - maa lentäjää ehtivät Neuvostoliittoon lokakuun lopussa 1944 ta pah tu - neen palautuksen jälkeen saada korkeita kunniamerkkejä vuonna 1945. Uusista lähteistä mainittakoon tunnetun kirjailijan, Krasnaja Zvezda -sa nomalehden Konstantin Simonovin laatima JR 58:n 10.6.1944 so ta - vangiksi jääneen luutnantti Alf Forsmanin haastattelu. Toinen tuottelias pietarilainen tutkija Vjatšeslav Nikitin on tehnyt tutkimuksen Suomen puolustusvoimien venäläisestä perinnöstä Finskaja armija: russkij sled. Ljudi i oružije (Suomen armeija: venäläinen jälki. Ihmisiä ja aseita, Ostrov).2 Kirjassa käsitellään Suomessa palvelleet »ryssänupseerit» Mannerheimista Leinon vankeihin. Näkökohta lienee venäläiselle lukijalle uusi – mukana on marskin lisäksi muitakin suo ma - laisten hyvin tuntemia henkilöitä kuten kenraalit Nenonen ja veljekset Enckell. Kirjan jälkimmäisessä osassa käsitellään Suomen puo lus tus - voimien käytössä olleet aseet: keisarikunnan jäämistöstä talvi- ja jat ko - sodan sotasaaliin kautta kylmän sodan uushankintoihin. Nikitinin kirja lienee tätä katsausta lukiessa jo ilmestynyt suomeksi Minervan jul kai se - mana nimellä Tsaarin upseerit ja itänaapurin kalusto Suomen puolu stus - voimissa 1918–1948.

308 CARL-FREDRIK GEUST ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 309

Yleisteokset

Suomenlahden rannikkopuolustuksen historiasta lukuisia kirjoja jul - kaissut Leonid Amirhanov on toimittanut artikkelikirjan Karelskij perešejek. Stranitsy istorii. Tom pervyj (Karjalan kannas. Historian lehtiä. Osa 1, Ostrov). Kirjan sotahistoriallisesti mielenkiintoisimpia kuvauksia ovat mm. Siestarjoen vaiheet 1918 ja 1941, miinanraivaustoiminta Vii - purin alueella 1944–2009 (lapsi- ja nuorisoleirit priorisoituina kohteina) sekä ennen kaikkea professori Vladimir Baryšnikovin artikkeli Viipurin puolustuksen romahduksesta elokuussa 1941. Suomen armeijan hyök - käys Viipurin suuntaan ei tullut suinkaan yllätyksenä kuten Hitlerin Barbarossa-hyökkäys, vaan puolustajilla oli toista kuukautta val mis tau - tumisaikaa, ja selvästi enemmän panssareita ja lentokoneita kuin hyök - kääjällä, jolla oli vain 1,5–2-kertainen miesylivoima. Hyökkäyksen tor - junta olisi näin ollen pitänyt olla suhteellisen helppo. Sen sijaan ve nä - läisillä oli vajavainen käsitys hyökkääjistä, suomalaisilla taas tehokas (radio-) tiedustelu, jopa toisinaan paremmat tiedot venäläisten si joi tuk - sesta kuin venäläisillä itsellään! Suomalaisten suorittama Vuoksen yli - meno tuli yllätyksenä, minkä jälkeen lähes kaikki meni venäläisillä pie - leen. Yöllä 30. elokuuta 1941 alkoi paniikinomainen pako Viipurista, jolloin 43. Divisioonan pääosat (ml. divisioonan komentaja, kenraali Vladimir Kirpitšnikov) jäivät mottiin. Yhteensä 9 000 venäläistä jäi Vii - purin taisteluissa sotavangiksi 2000 sotilaan kaatuessa. Itämeren lai vas - ton suorittama Koiviston evakuointi onnistui sen sijaan tyydyttävästi, ja noin 20 000 sotilasta pystyttiin evakuoimaan ennen kuin suomalaiset valtasivat Koiviston. Vasili Hristoforov: Istorija sovetskih organov bezopasnosti 1917–1991 gg. (Neuvostoliiton turvallisuusviranomaisten historia 1917–1991; RGGU). Suomessakin tunnetun FSB:n entisen arkistonjohtajan laatima Neu vos - to liiton ja Venäjän turvallisuuselinten historia on tarkoitettu aka tee mi - seksi oppikirjaksi.3 Esipuheen mukaan kyseessä on ensimmäinen koko - naisvaltainen ja moderni »elinten» historiikki, joka käsittelee tiedustelu-, vastatiedustelu-, etsintä- ja bandiittivastaisen toiminnan kehitystä Feliks Dzeržinskin perustamasta Tšekasta Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Kirjan lähteistö on vasta hiljattain tutkimuskäyttöön vapautettuja asia - kirjoja. Suomeen liittyvä aineisto koskee talvisotaa, josta esitetään poliittinen

KIINNOSTUS SUOMEN SOTAHISTORIAAN JATKUU PIETARISSA JA PETROSKOISSA … 309 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 310

esihistoria: »Marraskuun 26. päivänä 1939 neuvostohallitus katsoi ole - vansa vapaa vuoden 1932 hyökkäämättömyyssopimuksen velvoitteista Suo men systemaattisesta sopimuksen rikkomisten johdosta. Neu vos to - liiton ja Suomen välinen sota alkoi 30. marraskuuta 1939.» Puna-ar mei- jan valmistautumattomuus sekä huonot ja puuttuvat talvivarusteet olivat syynä valtaviin tappioihin. Erityisesti mainitaan valiojoukkoina pidettyjä NKVD:n rajavartiojoukkoja, niiden saamat kunniamerkit, sekä se lus ta - vartiosta vastanneet NKVD:n OO-vastavakoiluosastot. NKVD:n OO- osas to Leningradin sotilaspiirissä lähetti 5. huhtikuuta 1940 Neu vos - toliiton puolue- ja sotilasjohdolle varsin kriittisen selonteon puna-ar mei- jan valmistautumattomuudesta ja valtavien henkilötappioiden syistä. »Vastavakoiluelinten esittämät korjaustoimenpiteet olivat vali tettavasti vielä kesken Saksan hyökätessä 22. kesäkuuta 1941.» Hristoforovin yleiskatsausta täydentää erinomaisesti L. S. Butyrskin, D. A. Larinin ja G. P. Šankinin suurteos Kriptografitšeskij front Velikoj Otetšestvennoj (Suuren Isänmaallisen sodan salakielirintama, Gelios). Kyseessä on harvinainen ja seikkaperäinen kirja kryptologian eli sa la - kirjoituksen ja koodien murtamisen historiasta, ja sen omaan tiedustelu- ja vastatiedusteluun liittyvistä sovelluksista erityisesti Suuren isän maal - li sen sodan aikana. Joitakin poimintoja Suomea koskevista tiedoista: – Talvisodassa M-100-salauslaite oli puna-armeijan käytössä. Eräissä tapauksissa »oli pakko keskeyttää eteneminen, jotta luotettavat viesti - yhteydet ehdittiin pystyttää». – Puna-armeijan koodikirjoja jäi suomalaisten haltuun mm. Raatteen tiellä 1940 ja Petsamossa kesäkuussa 1941. Koodikirjat oli syksyllä 1944 myyty amerikkalaisille, jotka kopioinnin jälkeen palauttivat ne ve nä - läisille. – Kesäkuussa 1941 luettiin Japanin diplomaattisanomia välillä Hel - sinki–Moskova. – Yhteyskone katosi 22.5.1942 lennolla Novaja Ladogasta Pietariin, jolloin koodiasiantuntija salakieliaineistoineen jäi sotavangiksi. Vaikka sa lakieliavaimet vaihdettiin viipymättä, epäiltiin, että suomalainen su - kellusvene Vesihiisi pystyi siepatun ja murretun radiosanoman avulla 21.10.1942 upottamaan S-7-neuvostosukellusveneen. – Kirjassa kerrotaan useita kaukopartiotapauksia (venäläisittäin »di - ver santti»): radiotiedustelun ansiosta tiedettiin Latšajärvelle 22.10.1942

310 CARL-FREDRIK GEUST ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 311

lennätetyn virolaisen kaukopartion ja 4.7.1943 saapuneen suomalaisen partion laskupaikat. Virolainen partio tuhottiin, ja kolme suomalaista jäi sotavangiksi; heidän käyttämänsä He-115-lentokone nostettiin myö - hemmin tutkimuksia varten. Kesällä 1944 tuhottiin suomalaisia kau ko - partiolaisia Suvantojärvellä 22.7. ja Raudussa 4.8.1944. – Radiotiedusteluyksikkö 623 OSNAZ toimi kesäkuussa 1944 Karjalan kannaksella ja heinäkuussa 1944 Syvärillä ilmoittaen »luotettavat tiedot suomalaisten ryhmityksistä». – Syyskuun alussa 1944 nostettiin Koivistonsalmessa 30.7. uponnut saksalainen U-250. Siitä löytyi toimintakuntoinen Enigma-salauslaite ja kaksi uutta akustista T-5-torpedoa. – Sobol-P-salauslaite oli valvontakomission käytössä välillä Moskova– Helsinki. Kirjan muusta aineistosta todettakoon pari aikaisemmin jul kai se ma - tonta taustatietoa: – Ulkoministeri Ribbentrop toi 23.8.1939 Siemensin puheensalaus- sekä Enigma-laitteen Moskovaan, joiden avulla Stalin ja Hitler kes kus te - livat tunnin verran ennen hyökkäämättömyyssopimuksen alle kir joitta - mista! – Vuonna 1963 paljastunut ruotsalainen huippuagentti eversti Stig Wennerström oli kirjan mukaan myös suomen kielen taitoinen (ei väitetä kuitenkaan, että hän olisi luovuttanut suomalaisperäistä aineistoa). Kirjassa kerrotaan siis lukuisista Neuvostoliiton kannalta sekä myön - teisesti että kielteisesti päättyneistä tapauksista, joissa kryptotekniikka oli ratkaisevassa asemassa. Alkuperäislähteitä ei ole valitettavasti aina mainittu, vaan usein on viitattu ainoastaan alan kirjallisuuteen ja muihin toisiolähteisiin.

Vanha sotahistoria

Jo lukuisia kirjoja Pietari Suuren hallituskaudesta kirjoittanut Pietarin yliopiston professori Pavel Krotov julkaisi kokonaisteoksen Rossijskij flot na Baltike pri Petre Velikom (Venäjän laivasto Itämerellä Pietari suuren kaudella, Istoritšeskaja illustratsija). Yli 700-sivuisessa kirjassa todetaan mm., että Pietarin tavoitteena oli luoda voimakkaan armeijan rinnalle myös voimakas laivasto. Tsaarin henkilökohtainen tutustuminen län si -

KIINNOSTUS SUOMEN SOTAHISTORIAAN JATKUU PIETARISSA JA PETROSKOISSA … 311 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 312

eurooppalaiseen laivanrakennustekniikkaan toimi omien telakoiden rakentamisen kimmokkeena. Uusi laivasto pystyi kohta lyömään pe - rinteiset ruotsalaiset vastustajansa Gangutin (Riilahden) meritaistelussa 1714, Öselin (Saarenmaan) meritaistelussa 1719 ja Grenhamin (Ah ve - nanmaan Flisön tai Ledsundin) meritaistelussa 1720. Taisteluiden kulku on tarkasti analysoitu.

Autonomian aika

Suomessa asuva Aleksej Škvarov on jatkanut tutkimuksiaan venäläisestä sotaväestä suurruhtinaskunnassa. Uudessa kaksiosaisessa kirjassaan Kogda prišli Russkije... (Kun venäläiset saapuivat..., 2 osaa, RME-Group) hän käsittelee venäläisten upseerien ja heidän perheensä elämää Via po - rissa ja Helsingissä 1812–1855.

Ensimmäinen maailmansota

Lukuisia kirjoja keisarikunnan sotalaivastosta laatineen Vladimir Krestjaninovin uusi kirja Mjatežnyi Kronštadt 1905–1917–1921 (Kapi - noiva Kronstadt 1905–1917–1921, Eksmo-Jauza) lienee ensimmäinen venäläinen julkaisu, jossa neuvostovastainen kapina Kronstadtissa vuon - na 1921 käsitellään vuosien 1905 ja 1917 vallankumousten rinnalla. Kir - jan loppukappaleessa kerrotaan kapinallisten paosta Suomeen maa lis - kuussa 1921 ja heidän myöhemmästä toiminnastaan. Kapinanjohtajien vaiheet kehittyivät täysin poikkeavasti: muodollinen johtaja, kenraali Aleksandr Kozlovski pääsi Suomeen yhdessä Elisabeth (Liza)-tyttärensä kanssa, mutta Pietariin jääneet vaimo Natalja ja kolme poikaa vangittiin. Kärsityn leirirangaistuksen jälkeen heidät karkotettiin mm. Kazakstaniin. Nikolai-poika teki jo 1927 itsemurhan, ja Konstantin- poika teloitettiin 1937. Suomessa Liza meni naimisiin upseeri Arvo Viitasen kanssa, joka 1959 toimi sotilasasiamiehenä Moskovassa. Pavel- veljelle, Togliattin politeknisen korkeakoulun dosentille, ilmoitettiin Lizan saapumisesta Moskovaan, ja »KGB suostui sisarusten tapaa mi - seen». Kapinan tosiasiallinen johtaja, matruusi Stepan Petritšenko oli taas 1927 värvätty GPU:n asiamieheksi, johon NKVD:n agentti Boris

312 CARL-FREDRIK GEUST ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 313

Rybkinin Zoja-puoliso sittemmin piti yhteyttä. Jatkosodan aattona epäi - lyksenalainen Petritšenko siirrettiin turvasäilöön, mistä hänet va pau - tettiin välirauhan jälkeen. Petritšenko pidätettiin »Leinon vankina» 20.4.1945 ja lennätettiin Moskovaan, missä tuli 10 vuoden tuomio, jota suorittaessaan hän menehtyi 2.6.1947. Kronstadtin kapinalliset reha bi - li toitiin Boris Jeltsinin valtakaudella Petritšenkoa lukuun ottamatta, koska sotilastuomioistuin katsoi, että hän oli Suomen tiedustelun agenttina 1921–1922. Pietarin yliopiston professorin ja keisarikunnan sotalaivaston hal - linnosta väitöskirjan laatineen Kirill Nazarenkon uuden kirjan Baltijskij flot v revoljutsii 1917–1918 gg. (Itämeren laivasto vallankumouksessa 1917– 1918, Eksmo) keskeisiä tapahtumapaikkoja ovat Itämeren laivaston päätukikohta Helsinki ja Viaporin linnoitus. Keväällä 1917 surmattiin Helsingissä 45 venäläistä meriupseeria, mukaan lukien 4.3.1917 mur - hattu laivaston komentaja, vara-amiraali Adrian Nepenin. Lokakuun vallankumous sujui ilmeisesti Suomessa palvelleiden meriupseerien kannalta rauhallisemmin punaisten matruusien otettua komennon jo syyskuussa 1917. Suomen sisällissodan alkuvaiheessa laivasto pysyi ank - kurissa eikä juuri osallistunut sotatoimiin. Saksan kanssa alkaneiden rauhanneuvottelujen takia oli pakko helmikuussa 1918 ruveta val mis te - lemaan laivaston siirto Kronstadtiin. Neuvottelujen kestäessä saksalaiset etenivät nopeasti Virossa ja valtasivat Tallinnan 25.2.1918. Tätä ennen oli ehditty siirtää Tallinnassa olevat laivat Helsinkiin. Rauhansopimuksen allekirjoituspäivänä 3.3.1918 oli ilmeinen vaara, että laivat jäisivät sak sa - laisten haltuun, sillä Suomenlahti oli edelleen paksun jään peittämä. Maaliskuussa laivastoa ryhdyttiin siirtämään jäiden läpi kohti Kron - stadtia ilman jäämurtaja-apua, koska Sampo-murtaja oli menetetty tammikuussa 1918, Tarmo menetettiin 21.3.1918 ja Volynets kaksi päivää myöhemmin. Vasta kaksi päivää saksalaisten Hankoon tekemän mai hin - nousun jälkeen voimakas jäämurtaja Jermak saapui Helsinkiin 5.4.1918. Keväällä 1918 Kronstadtiin siirrettiin 236 sotalaivaa ja alusta (joista 6 linjalaivaa, 5 risteilijää, 59 hävittäjää ja 12 sukellusvenettä). Saksalaisten saapuessa Helsinkiin 11.4.1918 kaupungissa oli vielä 38 venäläistä so ta - laivaa ja 48 kauppalaivaa, joista osa voitiin myöhemmin siirtää Kron - stadtiin. Petroskoilaisten historiantutkijoiden Jelena Dubrovskajan ja Nikolai Korablevin kirja Karelija v gody pervoi mirovoi vojny: 1914–1918 (Karjala

KIINNOSTUS SUOMEN SOTAHISTORIAAN JATKUU PIETARISSA JA PETROSKOISSA … 313 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 314

ensimmäisen maailmansodan aikana 1914–1918, Nestor-Istorija) valaisee ensimmäisen maailmansodan vaikutusta venäläiseen Karjalaan, joka ei vielä silloin ollut oma hallintoalueensa, vaan jaettuna Aunuksen ku ver - ne menttiin ja Arkangelin Vienan Kemin kihlakuntaan. Alue ei juuri kiinnittänyt keisarikunnan huomiota ennen alkuvuotta 1915, jolloin aloitettiin Muurmannin radan rakennus, strategisena tavoitteena yh tey - den järjestäminen Venäjän eurooppalaisiin liittolaisiin Kuolan nie mi- maan kautta. Jo loppuvuodesta 1916 valmistuneen radan rakennustöihin osallistui venäläisten lisäksi muiden muassa suomalaisia, saksalaisia sotavankeja sekä jopa kiinalaisia, yhtaikaa yhteensä peräti 70 000 työ - läistä. Suomen itsenäistymisen jälkeen Karjalasta tuli odottamatta ra ja- maa ja sittemmin myös Venäjän sisällissodan, heimosotien ja in ter ven - tiojoukkojen taistelualue. Muurmannin rata antoi voimakkaan sysäyksen Karjalan kehitykseen, ja sen strateginen merkitys kävi selvästi ilmi toisen maailmansodan aikana.

Talvisota ja välirauha

Tuottelias Karjalan kannaksen »kotiseutututkija» Jevgeni Balašov on 2017 julkaissut peräti kolme kirjaa, jotka on tarkoitettu lähinnä Kan - naksen uudisrakentajille ja heidän jälkeläisilleen. Karjalan kannaksen haltuunotosta ilmestyi nimellä Sovetskoje osvojenije Karelskogo perešejka (Neuvostoliiton suorittama Karjalan kannaksen haltuunotto, IKO Karelija) kaksi osaa käsittäen vuodet 1940–41 ja 1944–51. Karjalan kannaksen haltuunotto 1940 muistutti Balašovin mukaan lähinnä »aurinkokunnan tuntemattoman, pitkälle kehittyneen si vi li saa - tion jättämän planeetan asuttamista». Jo 22.11.1939 laadittiin Karjalan kannaksen hallinnon järjestelyjä koskeva suunnitelma, joka oli määrä allekirjoittaa Käkisalmessa, mihin puna-armeija ei kuitenkaan taistellen päässyt. Otto Ville Kuusisen Suomelle siirrettiin 3.12.1939 Kannaksen pohjoisosa (ml. Viipuri ja Käkisalmi), joka talvisodan jälkeen 24.3.1940 siirtyi silloin vielä perustamattomalle Karjalais-suomalaiselle neu vos to - tasavallalle. Eteläosa liitettiin Leningradin oblastiin. Viipurissa inventoitiin löytyneet taideaarteet (mm. Repin ja Roerich) ja kirjastot. Asiantuntijoina toimi mm. Venäläisen museon, Eremitažin, Etnografisen museon ja Pietarin tieteellisten kirjastojen edustajia, jotka

314 CARL-FREDRIK GEUST ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 315

veivät mennessään löydettyjä kulttuuriaarteita. Koska Kannakselle ei ollut jäänyt juuri ketään Terijoen työkyvyttömiä internoituja suomalaisia lukuun ottamatta, laadittiin suunnitelma uuden alueen asut ta misesta ja elinkeinoelämän elvyttämisestä. Jälleenrakennus jouduttiin kes keyt tä - mään uuden sodan syttyessä kesällä 1941, jolloin »uu dis ra ken tajat» ko - mennettiin rakentamaan puolustuslinjoja. Elonkorjuu oli kui tenkin vielä hoidettava tykistötulituksen alla. Kuten talvisodassakin Kannaksella jäi hyvin paljon tavaraa vihollisen haltuun. Suomalaiset siirsivät ve nä läisten linnoituslaitteiden käyttämättömiä tykkejä mm. Salpa-linjalle. Syksyllä 1944 Kannakselle ei ilmeisesti jäänyt lainkaan suo malaista siviiliväestöä. Rintamalinja kulki 10–100 km uuden rajan itä puolella. Suomalaisten joukot vetäytyivät rajan länsipuolelle 26.9.1944 mennessä. Neuvostoliitolle jäi nyt hyvin laaja alue, joka ei juuri ollut kärsinyt so ta - toimista. Suomalaiset olivat lisäksi melko hyvin ehtineet korjata tal vi - sodan tuhoja, joten uudet »uudisrakentajat» muuttivat mielihyvin kun - nossa oleviin, hyvin rakennettuihin taloihin. Leningradin oblastissa laa dittiin 1940-luvun loppupuolella uusia asemakaavoja lu kui sia »uusia» asutuskeskuksia varten, mukaan lukien ky lä neu vos to palatsien sekä kol - hoosilaisten hirsitalojen tyyppipiirustuksia, jotka olivat lähes suo ma lais - ten rintamamiestalojen kaltaisia. Kauniit ark ki teh ti suunnitelmat lienevät suurelta osalta jääneet toteuttamatta. Balašovin kirjojen kuvituksena on käytetty mm. paikallislehtien ar - tikkeleita ja kuvia, joissa näkyy hyvin paljon lehmiä ja muita kotieläimiä, kettufarmeja ym. Teollisuuden ja sähkövoimalaitosten jäl leen ra ken - nuksen työvoimana oli muualta siirrettyjen uudisrakentajien lisäksi Jääs - ken piirissä mm. 2000 kotiutettua entistä sotavankia. Tur val li suus vi ran - omaisilla oli myös töitä: Jääsken piirissä otettiin 1946 kiinni 59 Suomeen pyrkijää, ja samalla Neuvostoliittoon pyrki 26 henkilöä. Talvisodan alussa Kannakselle, Seiskariin ja Lavansaareen jäi tois ta - sataa suomalaista, joita ei ehditty tai pystytty evakuoimaan. Balašov ker too Kuusisen »Suomen Demokraattisen Tasavallan» kansalaisista kirjassa Terijokskije plenniki 1939–1940 (Terijoen vangit 1939–1940, IKO Karelija). Joukossa oli mm. runsaan tusinan verran Kivennavan mie li - sairaalan potilaita, useita suomenvenäläisiä vanhuksia, joilla ei ollut paikkaa minne lähteä, vaan jotka odottivat vapaaehtoisesti puna-ar - meijan saapumista, mutta myös evakkokuljetuksista myöhästyneitä. Kaikki nämä henkilöt koottiin Terijoelle perustettuun karanteenileiriin.

KIINNOSTUS SUOMEN SOTAHISTORIAAN JATKUU PIETARISSA JA PETROSKOISSA … 315 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 316

J.K. Paasikivi toimi Moskovan-lähettiläänä aktiivisesti Neuvostoliittoon jääneiden auttamiseksi, ja 29.5.1940 Suomeen pääsi palaamaan 73 hen - kilöä. Yli 50 henkilöä jäi kuitenkin Neuvostoliittoon. Yhteistyöhön NKVD:n kanssa suostuneet eivät luonnollisestikaan halunneet palata Suomeen. Kirjan lähteinä on Kuusisen hallituksen julkaisuja sekä Valpon laatimia palanneiden kuulustelupöytäkirjoja ja muita asiakirjoja.

Jatkosota

Lukuisia kirjoja Suuren isänmaallisen sodan alkuvaiheista ja puna-ar - meijan valtavista tappioista laatinut Mark Solonin katsoo kirjassaan »Upreždajuštšij udar» Stalina 25 ijunja – glupost ili agressija? (Stalinin ennaltaehkäisevä isku 25. kesäkuuta – tyhmyys vai agressio?, Jauza) että jatkosotaan johtanut Stalinin käskemä Suomen ennaltaehkäisevä pom - mitus 25.6.1941 oli pahemman luokan typeryys, koska silloin olisi vielä ollut mahdollista pitää Suomi puolueettomana eikä hankkia lisävihollista luoteissuunnalla. Soloninin mukaan Neuvostoliitossa ei koskaan jul kais - tu tietoa siitä, miten jatkosota alkoi, eikä ole kerrottu, miksi sodan nimi Suomessa on »jatkosota», eikä varsinkaan miten pahasti pommitus epä - onnistui: punailmavoimat menettivät 23 taistelukonetta, eikä ai nut ta - kaan suomalaista konetta tuhottu. Vaikka alkuvuoden 1941 asiakirjat ovat vielä salaiset, Solonin katsoo yli 600-sivuisessa hyvin do ku men toi - dussa kirjassaan, että täysin epäonnistunut hyökkäys Suomeen vastaa spekulatiiviseen kysymykseen siitä mitä olisi tapahtunut, jos Stalin olisi ehtinyt hyökätä ennen Hitleriä. Toukokuussa 1946 annettiin sotahistorian laitoksille tehtäväksi kir - joittaa Suuren Isänmaallisen sodan historia ja laatia erillistutkimuksia tärkeimmistä operaatioista. Koska pian havaittiin, että ani harvoja sodan ensimmäisten päivien sotapäiväkirjoja oli säilynyt, pyydettiin rin ta ma - komentajia kirjoittamaan muistelmansa kesän 1941 taisteluista. Tie to - pyyntö jouduttiin toistamaan useita kertoja, ja vasta 1961 valmistui »erittäin salainen» tutkimus Suuren isänmaallisen sodan strategiasta. Vasta hiljattain on salainen-leima poistettu ja perusaineisto julkaistu kaksiosaisena kirjana Pišu isklutšitelno po pamjati... Komandiry Krasnoj Armii o katastrofe pervyh dnej Velikoj Otetšestvennoj vojny (Kirjoitan ainoastaan ulkomuistista... Puna-armeijan komentajat Suuren Isän -

316 CARL-FREDRIK GEUST ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 317

maallisen sodan ensimmäisten päivien katastrofista, Universitet Dmitrija Požarskogo). Ensimmäinen osa sisältää myös seuraavien Suomen-vas - taisten eli Leningradin ja Karjalan Rintamien yhtymien komentajien kertomuksia: – eversti Dmitri Lejtšik (Kuolan nimimaalla toimivan 14. Armeijan pioneerikomentaja) – kenraalimajuri Vladimir Štšerbakov (Kannaksella toimivan 50. Armeijakunnan komentaja) – kenraalimajuri Ivan Pjadusov (Laatokan Karjalassa toimivan 19. Armeijakunnan tykistökomentaja) – kenraalimajuri Vasili Konkov (Laatokan Karjalassa toimivan 115. Divisioonan komentaja). Valitettavasti joukosta puuttuu edelleen esimerkiksi Kannaksella toi - mineen 23. Armeijan ja Laatokan Karjalassa toimineen 7. Armeijan joh - don muistelmia vuodesta 1941.

Mannerheim

Venäjällä jatkuu kiinnostus Mannerheimia kohtaan. Sekä Mannerheimin omista muistelmista että elämäkerroista otetaan jatkuvasti uusia pai - noksia. Omalaatuinen kirja on salanimi »Aleksandr Klingen» Manner - geim i blokada (Mannerheim ja saarto, Jauza-press). Nimen alaotsikkona on »Salainen totuus suomalaisesta marsalkasta». Nimimerkin takana löytynee kesällä 2016 Pietarissa paljastetun Mannerheim-korkokuvan äänekkäitä vastustajia. Koska kirja ei ole tutkimus, vaan poleeminen puheenvuoro, jonka argumentit – Mannerheimin »vihamielinen suh - tau tuminen Venäjään ja venäläisiin», »Hitler-ihailu» jne. – on kerätty hyvin tarkoitushakuisesti, se ei välttämättä kuulu tämän kir jal li suus - katsauksen piiriin. Olen kuitenkin halunnut mainita tämänkin tekeleen esimerkkinä Venäjän tämänhetkisen sotahistoriallisen kirjatarjonnan moninaisuudesta.

KIINNOSTUS SUOMEN SOTAHISTORIAAN JATKUU PIETARISSA JA PETROSKOISSA … 317 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 318

Ilmavoimat

Vladimir Dolgov: Aerodromy na gatšinskoj zemle 1908–2016 (Lentokentät Hatsinan alueella 1908–2016, Avrora). Inkerinmaan Hatsinaan pe rus- tettiin 1910 Venäjän ensimmäinen ilmasotakoulu, missä hyvin monta kuuluisaa lentäjää on saanut lentokoulutuksensa kuten esimerkiksi suo - malainen Valfrid Nykänen, jota ei kuitenkaan ole kirjassa mainittu. Kirja on luonteeltaan samankaltainen kuin 2016 ilmestynyt Oranienbaumin ilmailuhistorian kirja, mutta laadultaan heikompi. Kirjoittaja ei ole juuri tehnyt arkistotutkimuksia, ja esimerkiksi talvisotaosio on koottu pitkälti allekirjoittaneen Talvisota ilmassa -kirjan venäjännöksen perusteella. Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittämä Hatsina toimi yhdessä lähellä sijaitsevan Siverskajan kanssa Luftwaffen JG 54:n tu ki - kohtina.4

Lopuksi

Kustannusalalla on myös Venäjällä suuria haasteita – useilla perinteisillä kustantajilla on vakavia ongelmia, kuten esimerkiksi Tiedeakatemian arvovaltaisella, nyt konkurssikypsällä Nauka-kustannusyhtiöllä. Tie to - kirjailijat joutuvat usein osallistumaan toimitus- ja painotyön ra ho ituk - seen tai itse tuottamaan kirjansa omakustanteina tai nettijulkaisuina. Tietokirjojen osuus Venäjän kirjamarkkinoista on arviolta 20 prosenttia keskimääräisen painosmäärän ollessa vain 369 kappaletta5 ja Venäjän väkiluvun 143 miljoonaa. Näin ollen on vaikea ennustaa, miten so ta - historia tulee pärjäämään kirjatarjonnassa – jo nyt havaitaan, että jul kai - sujen pääpaino on siirtymässä sensaatiohakuiseen kioskikirjallisuuteen, ja tietokirjojen tulevaisuus on siis haastava.

***

Suomen Tietokirjailijat on tukenut tämän kirjoituksen laatimista.

318 CARL-FREDRIK GEUST ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 319

Lähdeviitteet

1 Kozunenko on aikaisemmin julkaissut kirjat Kannaksen ja Laatokan Rahmansaaren taisteluista vuonna 1941 (ks. kirjallisuuskatsaus Sotahistoriallisessa aikakauskirjassa 36/2016). 2 Niktin on aikaisemmin julkaissut kirjan Suomen pommituksista 1939–1944 (ks. kirjallisuuskatsaus Sotahistoriallisessa aikakauskirjassa 36/2016). 3 Hristoforov erotettiin marraskuussa 2016 FSB:n palveluksesta sen jälkeen kun hänet oli kutsuttu Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäseneksi. 4 Hatsinan nimenä oli 1922–1929 Trotsk Lev Trotskin kunniaksi ja 1929–1944 Krasnogvardejsk. Vuonna 1944 tuli alkuperäinen Hatsina-nimi taas käyttöön. Miehitysaikana 1942–1944 saksalaiset antoivat kaupungille nimen Lindemannstadt Wehrmachtin 18. Armeijan komentajan kenr.ev. Georg Lindemannin kunniaksi, mikä aktiivisesti unohdettiin takaisinvaltauksen jälkeen. 5 Arnold Hatšaturov: Kogo pitajet »Nauka»? (Kuka elättää Nauka-kustantamoa?) Novaja gazeta 15.6.2018.

KIINNOSTUS SUOMEN SOTAHISTORIAAN JATKUU PIETARISSA JA PETROSKOISSA … 319 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 320

SUOMEN SOTAHISTORIALLINEN SEURA RY – KRIGSHISTORISKA SAMFUNDET I FINLAND RF

Toimintakertomus vuodelta 2017

Vuosikokous

Suomen Sotahistoriallisen Seuran vuosikokous pidettiin Tieteiden talolla Helsingissä 22.3.2017. Kokouksen puheenjohtajana toimi eversti, pro - fessori Pasi Kesseli ja sihteerinä filosofian maisteri Heidi Ruotsalainen. Vuosikokouksessa käsiteltiin sääntömääräiset asiat. Ennen kokousta jaettiin 13. kerran seuran pro gradu -palkinnot, jolloin 1. palkinnon sai filosofian maisteri Olli Siitonen, 2. palkinnolla palkittiin filosofian mais - teri Anna Warsell ja 3. palkinto jaettiin sotatieteiden maisterin Erik Sten strömin ja filosofian maisterin Jani Malmin kesken. Palkintoihin on saatu taloudellista tukea Kaatuneiden Muistosäätiöltä.

Hallitus ja toimihenkilöt

Vuosikokous valitsi Seuran puheenjohtajaksi filosofian tohtori, dosentti Mikko Karjalaisen. Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallituksen ja toimihenkilöstön kokoonpano vuodelle 2017 muodostui seuraavanlaiseksi:

Seuran hallitus vuonna 2017 Puheenjohtaja: filosofian tohtori, dosentti Mikko Karjalainen Varapuheenjohtaja: eversti (evp.) Max Sjöblom Rahastonhoitaja: suunnittelija Pertti Räisänen Sihteeri: filosofian maisteri Heidi Ruotsalainen

320 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 321

Jäsensihteeri ja kotisivuvastaava: tietohallintojohtaja Jukka Heikkilä Matkasihteeri: kauppatieteiden kandidaatti Jari Forsblom Sotahistoriallisen aikakauskirjan toimituskunnan puheenjohtaja: filosofian maisteri Riitta Blomgren Kirjallisuustoimittaja: dosentti Pasi Tuunainen Yksikön johtaja, filosofian maisteri Lauri Haavisto Everstiluutnantti Markus Wahlstein Yhteiskuntatieteiden maisteri Antti Kalliola Tietokirjailija Johanna Pakola Diplomi-insinööri Petri Lonka

Seuran toimihenkilöt vuonna 2017 Palkitsemistoimikunnan puheenjohtaja: eversti (evp.) Max Sjöblom Pro gradu -palkintotoimikunnan puheenjohtaja: filosofian tohtori Tapio Koskimies

Seuran varsinaisena tilintarkastajana toimi kauppatieteiden lisen siaat ti, KHT Seppo Pitkänen ja toiminnantarkastajana OTK Petteri Snell. Varatilintarkastajana toimi kauppatieteiden maisteri, KHT Jani Mantila ja toiminnantarkastajan sijaisena ekonomi Risto Korkka.

Jäsenmaksut

Vuosikokous hyväksyi jäsenmaksuksi 33 euroa.

Jäsenistö

Kertomusvuoden lopussa Seurassa oli 1140 jäsentä. Uusia jäseniä liittyi vuoden aikana 63 ja poistui 71. Seuran jäsenistölle postitettiin vuonna 2017 kolme jäsenkirjettä, joissa tiedotettiin Seuran järjestämistä matkoista ja muista tapahtumista. Jä - sen kirjeet lähetettiin sähköpostitse yli 80 %:lle jäsenistöstä.

TOIMINTAKERTOMUS VUODELTA 2017 321 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 322

Seuran toiminta vuonna 2017

Kokoukset Vuosikokous järjestettiin Tieteiden talolla Helsingissä 22.3.2017. Tilai - suu teen osallistui 130 jäsentä. Kokouksen jälkeen professori Kimmo Ren tola esitelmöi aiheesta: Stalin ja Suomen kohtalo. Seuran hallitus kokoontui vuoden 2017 aikana 11 kertaa ja jatkoi vuon na 2015 aloitettua, vuoteen 2020 ulottuvaa strategiatyötä.

Esitelmätilaisuudet Kevään esitelmäkokous pidettiin Tieteiden talolla 15.2. Tutkija Mikko Tyni esitelmöi kenttäsairaaloista ja sotakirurgiasta jatkosodassa. Tilai - suu teen osallistui 133 henkilöä. Kevään toinen esitelmäkokous pidettiin Tieteiden talolla 19.4. Sota- tie teiden tohtori, kapteeni Jussi Pajunen esitelmöi aiheesta Valtakunnan ra jo jen vartijat – Suomen ilmavalvonnan ensi vuodet 1930–1942. Tilai - suu teen osallistui 83 henkilöä. Syksyn esitelmäkokous pidettiin Tieteiden talolla 13.12. Kenraali - majuri (evp.) Jukka Pennanen esitelmöi aiheesta Jääkärit 100 vuotta sitten. Tilaisuudessa oli 62 osallistujaa.

Seminaarit Espanjan sisällissotaa käsittelevä miniseminaari järjestettiin Tieteiden talolla 13.9. Tilaisuudessa esitelmöi filosofian tohtori Kari Selén aiheesta Si sällissodan eurooppalainen tausta ja professori Jukka Kekkonen ai hees - ta Mikä synnyttää poliittista väkivaltaa – Espanjan ja Suomen ko ke - musten vertailua. Tilaisuudessa oli 87 henkilöä. Maakuntaseminaari järjestettiin Rovaniemellä Tiroli-salissa 16.9. Se - mi naarissa esitelmöivät dosentti, prikaatikenraali (evp.) Pentti Airio jat - kosodan sotatoimista Rovaniemen näkökulmasta, dosentti Marianne Junila aiheesta »Normaalihommaa» – Suomalaiset ja saksalaiset Rova - nie mellä 1940–1944, kadetti Eetu Happonen Rovaniemen valtaus suun - nitelmista lokakuussa 1944 ja everstiluutnantti (evp.) Olli Dahl Sturm - bock-linjasta. Tiroli sali oli ääriään myöten täynnä, paikalla oli 99 hen - kilöä. Sodankuva 1900-luvulla -miniseminaari järjestettiin 22.11. Tieteiden talolla. Samassa yhteydessä julkistettiin Maanpuolustuskorkeakoulun

322 SUOMEN SOTAHISTORIALLINEN SEURA RY ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 323

julkaisusarjassa 1 ilmestynyt teos Tuleva sota – ennustamisen sietämätön vaikeus. Seminaarissa esitelmöivät professori, kenraalimajuri (evp.) Vesa Tynkkynen aiheesta Daavid vastaan Goljat – suomalaiset näkemykset tulevasta sodasta ja talvisodan todellisuus, sotilasprofessori, eversti luut - nantti Petteri Lalu aiheesta Näkikö puna-armeija ja sen kehittäjät tulevan sodan kuvan oikein sekä dosentti, eversti Petteri Jouko aiheesta Sieni - pilven suojissa – brittiläisiä näkemyksiä ydinaseisen käytöstä taiste lu- ken tällä. Tilaisuuteen oli ennakkoilmoittautuminen, ja paikalla oli 108 henkilöä.

Retket ja matka Seura järjesti 4.–7.5. matkan Puolaan »Marskin jalanjäljissä». Matkalla seurattiin Mannerheimin vaiheita Puolassa ensimmäisen maail man - sodan aikana ja tutustuttiin paikkoihin, joissa hän tuolloin palveli. Mat - kalle osallistui 42 henkilöä. Maastomatka Syvärin alueen taistelupaikoille järjestettiin 18.–21.5. Matkan aikana kuljettiin jalkaisin vaihtelevissa maastoissa ja tutustuttiin alueen taistelupaikkoihin. Matkalle osallistui 40 henkilöä. 19.–20.8. tehtiin retki Örön ja Gyltön linnakkeille. Oppaana toimivat tietokirjailija Johanna Pakola ja Gyltön saaren yrittäjä Daniel Wilson. Matkalle osallistui 56 henkilöä. Rovaniemen maakuntaseminaarin jälkeisenä päivänä 17.9. järjestettiin päiväretki Itä-Lapin taistelupaikoille. Retken asiantuntijaoppaana toimi prikaatikenraali (evp.), dosentti Pentti Airio. Matkalle osallistui 48 hen - kilöä. Espanjan sisällissodan jäljillä -matka järjestettiin 13.–18.10. Sen aikana tutustuttiin sotahistoriallisiin ja kulttuurikohteisiin Andalusiasta Madri - diin. Matkan oppaina toimi kotimaisia ja paikallisia asiantuntijoita. Matkalle osallistui 47 henkilöä.

Julkaisutoiminta Sotahistoriallinen aikakauskirja n:o 37 ilmestyi joulukuussa. Kirjan toi mi - tuskunnan puheenjohtajana toimi filosofian maisteri Riitta Blomgren. Toimituskuntaan kuuluivat dosentti Pentti Airio, dosentti Mikko Karja - lainen, filosofian tohtori Tapio Koskimies, professori Ohto Manninen, toimituspäällikkö Pekka Saloranta ja dosentti Pasi Tuunainen. Aika kaus - kirjan tekemiseen on saatu taloudellista tukea Maanpuolustuksen kan na - tussäätiöltä.

TOIMINTAKERTOMUS VUODELTA 2017 323 ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 324

Seura on digitoinut aikakauskirjan numerot 16–30 (vuoteen 2010 asti) ja julkaissut ne kotisivuillaan.

Muu toiminta Seuran julkaisemat skannatut Kansa Taisteli -lehdet saivat jatkoa. Seura julkaisi kotisivuillaan 13.12. kaikki ne 4283 kirjoitusta, joita Kansa Tais - teli -lehden toimitus ei eri syistä julkaissut lehdissä. Kaikki kir joi tuk set eivät mahtuneet lehteen ja ne arkistoitiin Sotamuistoyhdistys ry:n ar kis - toon. Nämä kirjoitukset ovat luettavissa ja ladattavissa sähköisinä SSHS:n sivustolla osoitteessa kansataisteli.sshs.fi. Seuran sivuilla oli kävijöitä seuraavasti: – Sotahistorialliset kohteet: 100 000 kävijää ja 1401 kohdetta vuoden 2017 loppuun mennessä. – Kansa Taisteli: 110 000 kävijää vuoden 2017 loppuun mennessä. Seuran vanhempi arkistoaineisto järjestettiin Kansallisarkistoon.

Seura on jäsenenä Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:ssä ja Tie - teellisten Seurain Valtuuskunnassa.

Talous

Seuran tilinpäätös osoitti 9 407,31 euroa ylijäämää.

324 SUOMEN SOTAHISTORIALLINEN SEURA RY ShAik_38_001-328.qxp___Aikakauskirja 31.10.2018 16.37 Sivu 325

Suomen Sotahistoriallinen Seura ry Krigshistoriska Samfundet i Finland rf

Suomen Sotahistoriallisen Seuran tärkein päämäärä on aatteellisesti ja taloudellisesti tukea sotahistoriallista tutkimustyötä ja harrastusta. Seu - raan kuuluu henkilöitä ja oikeuskelpoisia yhteisöjä, joita kiinnostaa Suomen sotahistoriallisten muistojen tallentaminen ja vaaliminen. Se toimii myös ase- ja varushistorian harrastajien ja tutkijoiden yhdyseli - menä. Seura järjestää esitelmätilaisuuksia, seminaareja, sotahistoriallisia retkiä ja harjoittaa julkaisutoimintaa. Seuran puheenjohtaja on apulaisprofessori, FT Mikko Karjalainen ja vara puheenjohtaja yleisesikuntaeversti, ST Max Sjöblom. Seuran sih tee - rinä toimii FM Heidi Ruotsalainen ja rahastonhoitajana suunnittelija Pertti Räisänen. Jäsenasioista vastaa jäsensihteeri, tietohallintojohtaja Jukka Heikkilä. Sotahistoriallista aikakauskirjaa toimittaa toimituskunta, jonka puheenjohtaja on FM Riitta Blomgren. Suomen Sotahistoriallinen Seura perustettiin vuonna 1944 Sota - museon kannatusyhdistykseksi. Suomen Sotahistoriallinen Seura ry on Tieteellisten seurain valtuus - kunnan jäsenseura.

Suomen Sotahistoriallisen Seuran postiosoite: PL 65, FI-00101 HELSINKI sähköpostiosoite: [email protected] (puheenjohtaja) internetsivut: http://www.sshs.fi

Seuran jäsenmaksu on 33 euroa, ainaisjäsenmaksu 495 euroa, yhteisö - jäsenen jäsenmaksu 33 euroa ja kannattavan yhteisöjäsenen 330 euroa.

SUOMEN SOTAHISTORIALLINEN SEURA RY 325