Tampereen yliopisto

Jussi Valkama

Eheyttämistä ja ristiriitoja

K. N. Rantakarin poliittinen toiminta vuodesta 1929 vuoteen 1939

______Suomen historian pro gradu -tutkielma Tampere 2008

Tampereen yliopisto Historiatieteen laitos VALKAMA JUSSI: Eheyttämistä ja ristiriitoja. K. N. Rantakarin poliittinen toiminta vuodes- ta 1929 vuoteen 1939. Pro gradu -tutkielma, 156 s. Suomen historia Huhtikuu 2008 ______

Pro gradu käsittelee maltillisen konservatiivin K. N. Rantakarin poliittista toimintaa vuodesta 1929 vuoteen 1939. Kyseessä on osaelämäkerrallinen tutkimus, joka sijoittuu Rantakarin po- liittisen uran viimeisiin aktiivisiin vuosiin. Tutkimuksessa käsitellään muun muassa Rantaka- rin osallistumista kokoomuksen suuntataistoon, suhtautumista Lapuanliikkeeseen ja sen seu- raajaan IKL:ään ja sitä, miten Rantakari toimi uuden ulkopolitiikan eli pohjoismaisen suuntauksen muotoilemiseksi ja vakiinnuttamiseksi. Lisäksi arvioidaan, minkälaisia vaikutuksia uudella ulkopolitiikalla oli sisäpolitiikkaan ja kansalliseen eheytymiseen. Tutkimuksessa selvitetään myös, kuinka Rantakari pystyi sopeutumaan 1930-luvun suuriin poliittisiin muutoksiin ja minkälainen rooli maltillisella konservatismilla ylipäätään oli suomalaisen oikeiston ja politiikan kentässä.

Lähdeaineistona on käytetty Porvarillisen Työn Arkiston kokoomuspuoletta koskevaa materi- aalia, poliitikkojen yksityiskokoelmia Kansallisarkistossa ja Rantakarin omaa kokoelmaa Tu- run yliopiston kirjastossa. Lehdistöstä on tutkittu systemaattisesti Rantakarin kirjoittelu Uu- den Suomen pakinoitsijana Johanneksena vuosina 1929−1932 ja hänen kirjoituksensa Aika- lehdessä vuosina 1932−1933. Aamulehdestä, Ilkasta, Karjalasta ja Satakunnan Kansasta on käytetty yksittäisiä artikkeleita. Yhtenä tärkeänä lähdekokonaisuutena ovat olleet myös J. K. Paasikiven päiväkirjat, joissa on paljon viittauksia Rantakariin.

Rantakarin toimintaa peilataan hänen vanhasuomalais-konservatiivista taustaansa vasten. Kuinka se näkyi hänen käyttäytymisessään? Henkilöhistoriallisen tutkimuksen metodisena ongelmana on käytännössä aina se, kuinka paljon olisi selitettävä ympäristöä ja kuinka paljon henkilön omaa toimintaa. Mitään selvää vastausta tähän kysymykseen ei ole. Tutkimuksen lähtökohtana on, että yksilön ja yhteisön välillä vallitsee sellainen vuorovaikutus, jossa toista ei voi erottaa toisesta. Siksi Rantakarin toimintaympäristön analysointi on tärkeässä osassa.

Yhtenä metodisena selittäjänä olen käyttänyt myös sukupolvien erilaisista avainkokemuksista kummunnutta suhtautumista yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Rantakari kuului vuoden 1905 suurlakko-sukupolven maltillisiin konservatiiveihin, jotka vastustivat kaikkia äärimmäisyys- liikkeitä kuten kommunismia mutta myös vuoden 1917 itsenäisyysliikettä ja lopulta myös Lapuanliikettä. Sen sijaan Rantakarin vastustajat oikeiston sisällä kuuluivat suurelta osin it- senäistymisvuosilta avainkokemuksensa ammentaneeseen vapaussotasukupolveen. Jääkäri- liikkeen ja aktivismin onnistuminen Suomen itsenäistyessä loivat tälle sukupolvelle uskon aktiivisen ja suorasukaisen toiminnan siunauksellisuudelle myös tulevaisuudessa. Suurlak- kosukupolven ja vapaussotasukupolven erilaiset käsitykset törmäsivät rajusti yhteen 1930- luvun vaihtuvissa poliittisissa kuvioissa.

Tutkimuksessa tullaan tulokseen, että Rantakari oli yksi ensimmäisistä henkilöistä oikeistos- sa, joka näkyvästi vastusti Lapuanliikettä. Vuosina 1932−1934 suhtautuminen lapualaisuuteen jakoi kokoomuksen kahtia. Rantakari oli merkittävässä osassa tässä puolueen suuntataistoksi revenneessä linjariidassa. Rantakarin edustamien maltillisten voitto takasi sen, että suomalai- sen konservatiivisuuden päälinja pysyi kiinni skandinaavisessa konservatismissa ja samalla se hylkäsi itäeurooppalaisen autoritaarisen ja epäparlamentaarisen konservatismi-tulkinnan. Ran- takarin suuren poliittisen vaikutusvallan valtakunnallisella tasolla mahdollisti hänen vahvat suhteensa vallankahvassa olleisiin henkilöihin. Rantakari oli itse ollut vaikuttamassa näiden henkilöiden pääsemiseen johtaviin asemiin. Aika oli otollinen maltillisten konservatiivien valtaan pääsylle, koska oikeiston jyrkempi siipi oli pelannut itsensä paitsioon demokratian vastaisella toiminnallaan. Sivussa oli IKL:n lisäksi puolueena myös kokoomus. Se ei kuiten- kaan estänyt yksittäisten kokoomuspoliitikkojen vallassaoloa.

Valta ikään kuin lankesi maltillisen oikeiston käsiin. Laillisuusmiehenä tunnetuksi tulleen presidentti Svinhufvudin ja kompromissiratkaisuna valtaan nousseen Kivimäen hallituksen uskottiin olevan lopulta paras tae lapualaisuutta vastaan. Ulkoministeriön virkamiehenä Ran- takari vaikutti sekä hallituksen että presidentin taustalla. Kivimäen hallituksen aikana Ranta- karin poliittinen vaikutusvalta oli huipussaan. Hän oli merkittävästi vaikuttamassa Pohjois- maisen suuntauksen muotoilemisessa, läpiviemisessä ja hyväksyttämisessä. Varsinkin kielirii- ta vaikeutti läpivientiä ja sitä Rantakari pyrki kaikin tavoin liennyttämään. Uusi ulkopolitiikka edellytti kansan eheyttä. Sitä Rantakari rakensi tradition ja historiallisen jatkuvuuden varaan. Vähemmälle jäivät vasemmiston ja maalaisliiton suosimat sosiaalipoliittiset painotukset.

Poliittinen vire kävi Mäntsälän kapinan jälkeen koko ajan vasemmalle. Vasemmiston jatkuvat vaalivoitot ja SDP:n ja maalaisliiton yhä selvemmiksi käyvät yhteistyöpyrkimykset alkoivat huolestuttaa maltillista oikeistoa. Ratkaiseva tappio koitti vuonna 1937, kun maalaisliiton Kallio voitti kokoomuksen Svinhufvudin presidentinvaaleissa SDP:n tuella. Pian sen jälkeen muodostettiin punamulta-hallitus. Se oli kaukana Rantakarin vaaliman konservatiivisuuden ihanteista. Hallituksen nimittämisestä alkoi Rantakarin uran alamäki. Uusilla vallankäyttäjillä ei ollut hänelle enää samalla tavalla käyttöä. Rantakarin vaikutusvalta hupeni kovaa vauhtia ulkoministeriössä. Sama tapahtui lopulta myös kokoomuksen sisällä. Jatkuvat riidat olivat syöneet hänen vaikutusvaltaansa omien parissa ja Rantakari nähtiin puoluetta hajottavana voimana.

Vuoteen 1939 mennessä Rantakari oli joutunut vetäytymään ulkoministeriöstä ja kokoomuk- sen johtoelimistä. Hänen kaikki valta-asemansa olivat kaikonneet. Aika oli ajanut Rantakarin ohi. Hän ei pystynyt enää vuosikymmenen lopulla luomaan nahkaansa riittävällä tavalla uu- delleen.

1. JOHDANTO...... 1 1.1. Tutkimuksen tavoitteet ja aikaisempi tutkimus...... 1 1.2. Metodi...... 7 1.3 Rantakarin aikaisempi yhteiskunnallinen toiminta...... 16 1.4. Konservatiivinen kokoomuspuolue tuuliajolla tasavallassa...... 21 2. RANTAKARI UUDEN SUOMEN KAUTTA KOKOOMUKSEN SISÄPIIREIHIN...... 26 2.1. Punainen vasemmisto hapattaa valtiollisen elämän...... 26 2.2. Lapuanliikkeen ja Rantakarin ihanteet kohtaavat kielipolitiikassa ...... 30 2.3. Lapualaisuuden siunaus ja kirous...... 36 2.3.1. Rantakari varoittelee kansanliikettä ylilyönneistä ja laittomuuksista...... 36 2.3.2. Keskustan ja lapualaisuuden puristuksessa ...... 44 2.4. Vaalitoiminnan organisaattorina...... 53 2.4.1. Rantakari johdattaa kokoomuksen eduskuntavaalivoittoon ...... 53 2.4.2 Presidentintekijänä ...... 57 3. KOKOOMUS SUUNTATAISTON KOURISSA...... 65 3.1. Radikaalit jyräävät kokoomuksen johtoon ...... 65 3.1.1. Johanneksen elintila hupenee Uudessa Suomessa...... 65 3.1.2. Puoluejohto luisuu radikaalien käsiin − Rantakari ulos puoluetoimistosta...... 71 3.2. Rantakarin lopullinen tilinteko lapualaisuuteen ja läheneminen keskustaan ...... 78 3.3. Äärilinjan vallan päivät kokoomuksessa ...... 80 3.3.1 Kokoomus vaaleihin IKL:n kyljessä − Rantakari pysyttelee sivussa...... 80 3.3.2. Rantakarilaisen maltillisuuden paluu kokoomukseen ...... 83 4. ULKOMINISTERIÖN POLITIKOIVA SALANEUVOS...... 87 4.1. Etujoukoissa Kansainliiton ohi kohti Pohjoismaista suuntausta ...... 87 4.2. Ulkoministeriö uuden ulkopolitiikan tukikohtana...... 91 4.3. Rantakarilaisen ulko- ja sisäpolitiikan vaikea ristiriita törmää SDP:ssä ...... 95 4.4. Väsymätön propagandisti ajaa pohjoismaista puolueettomuutta...... 98 4.5. Kivimäen hallitus kaatuu − Rantakarin toimintaympäristö muutoksessa ...... 103 4.6. Rantakarin ura ulkoministeriössä kääntyy laskuun ...... 107 5. SISÄPOLITIIKAN VAIKEA SARKA...... 114

5.1. Rantakari palaa kokoomukseen vaalimaan paasikiveläisyyttä ja taistelemaan Svinhufvudin uudelleen valitsemiseksi ...... 114 5.2. Oppositiopolitiikan raamittaja ...... 120 5.3. Uusintaottelu Uuden Suomen hallinnasta tiputtaa toistamiseen Rantakarin puoluejohdosta...... 123 5.4. Kielikiihkoilijoita kaitsemassa ...... 128 5.5. Vasemmiston eteneminen on pysäytettävä...... 134 6. PORVARILLISEN YHTEISTYÖN PUOLUSTAJA ...... 142 LÄHDELUETTELO ...... 149 1

1. JOHDANTO

1.1. Tutkimuksen tavoitteet ja aikaisempi tutkimus

Tässä tutkimuksessa on tarkoitus selvittää Kaarle Nestori (K. N.) Rantakarin poliittista toi- mintaa vuodesta 1929 vuoteen 1939. Kyseessä on osaelämäkerrallinen tutkimus. Rantakari oli aktiivisesti mukana yhteiskunnallisessa elämässä 1900-luvun alusta lähtien. Osaelämäkerran tekoon minut on pakottanut se, ettei pro gradun kokoisessa tutkimuksessa ole mahdollista tutkia Rantakarin koko laajaa elämäntyötä. Tutkimukseni alkaa marraskuusta 1929 ja loppuu kesään 1939. Kyseinen kymmenvuotiskausi on yhtenäinen ajanjakso sekä Rantakarin elämäs- sä että yleisemmin Suomen historiassa. 1930-luvulla Rantakari kohosi viimeistä kertaa mer- kittäväksi vaikuttajaksi kokoomuksen sisällä ja valtakunnallisessa politiikassa.

Rantakarin vaivihkainen paluu Suomen poliittisen elämän huipulle alkoi kokoomuksen pää- äänenkannattajan Uuden Suomen pakinoitsijan paikalta vuonna 1929. Vuotta myöhemmin Rantakari kohosi kokoomuksen johtoelimiin. Hän aloitti työt myös puoluetoimistossa, jossa hän työskenteli toimessa, joka vastaa lähinnä nykyistä puoluesihteerin paikkaa. Paikkansa puoluetoimistossa ja kokoomuksessa hän jätti puolueen suuntataiston yhteydessä vuonna 1932. Paluun puolueen johtoelimiin Rantakari teki vuonna 1936. Kokoomuksen ytimessä ol- lessaan Rantakari oli muotoilemassa puolueen politiikan yleisiä linjoja. Rantakari aloitti työt Ulkoministeriön vaikutusvaltaisena virkamiehenä kesällä 1932. Ministeriö osoittautui erin- omaiseksi näköala- ja vaikuttajapaikaksi. Rantakari oli töissä ulkoministeriössä seitsemän vuotta ja jäi eläkkeelle kesäkuun alussa 1939. Tutkimukseni loppuajankohdaksi olen valinnut heinäkuussa 1939 pidetyt eduskuntavaalit. Vetäydyttyään eläkkeelle ulkoministeriöstä Ranta- kari ei enää ottanut aktiivisesti osaa kokoomuksenkaan toimintaan.

Tutkimani kymmenvuotisjakso on merkittävä myös Suomen sisäisen ja ulkoisen kehityksen kannalta. Lapuanliikkeen aiheuttama demokratian kriisi vuosina 1929−1932, Mäntsälän kapi- na ja kokoomuksen historian äärioikeistolaisin vaihe kapinaa seuranneina vuosina olivat kaik- ki tapahtumaketjuja, joissa Rantakari oli mukana. Tavallisesti hän pyrki hillitsemään puolu- eensa radikaalia ainesta. Ulkoministeriö-kaudellaan Rantakari oli keskeisessä asemassa, kun Suomen ulkopolitiikkaa ryhdyttiin siirtämään Kansainliitosta kohti pohjoismaista yhteistyötä. Sotilasliittoon tähdänneellä yhteistyöllä oli ulkopolitiikan lisäksi myös laajat sisäpoliittiset vaikutukset kuten tarve eheyttää kansaa ja saada se vastaanottavaiseksi yhteistyölle. Ulkopoli- 2 tiikan suunnan muutoksen taustalla vaikutti koko ajan huonommaksi käynyt ulkopoliittinen tilanne.

Vaikka Rantakari ei osallistunut 1930-luvulla politiikkaan ministerinä tai edes kansanedusta- jana, hänen valtakunnallinen painoarvonsa oli huomattava. Siitä pitivät huolen läheiset yhteis- työ- ja ystävyyssuhteet vaikutusvaltaisten vaikuttajien kuten edistyspuoluelaisen pääministeri T. M. Kivimäen ja kokoomustaustaisen ulkoministeri Antti Hackzellin, presidentti P. E. Svin- hufvudin sekä valtioneuvos J. K. Paasikiven kanssa. Lisäksi Rantakari oli aiemman poliittisen ja yhteiskunnallisen uransa aikana luonut toimivat suhteet muissa ei-vasemmistolaisissa puo- lueissa porvarillista yhteistyötä kannattaneisiin henkilöihin. Yhteyksiä hän piti yllä myös joi- hinkin sosialidemokraatteihin.

Minkälainen arvo henkilöhistoriallisella eli biografisella tutkimuksella on? Mielestäni merki- tys on suuri varsinkin poliittisessa historiassa. Politiikkaa tekevät yksityiset ihmiset, joiden toiminnalle poliittiset puolueet antavat vain yhden viitekehyksen. Biografisen tutkimuksen merkitys korostuu Suomen kaltaisessa pienessä maassa, jossa valtaa pitävä eliitti on varsin suppea. Lähes kaikki tuntevat toisensa. Tällöin olennaisiksi nousevat yhteistyösuhteet eliitin sisällä ja eri toimijoiden kyky vaikuttaa toisiin ihmisiin. Kokoomus oli lähes koko 1930-luvun oppositiossa ja siksi puolueelta saatavissa ollut tuki yksittäisille poliitikoille oli heikompaa kuin jos puolue olisi ollut hallituksessa. Lisäksi puolue oli varsin epäyhtenäinen. Oppositio- asema ei kuitenkaan estänyt yksittäisten puolueen edustajien nousemista merkittäviksi valta- kunnallisiksi toimijoiksi. Kokoomuspuolueen sisällä noudatettiin päätöksentekokulttuuria, jossa valta oli keskittynyt pienelle piirille. Siksi yksittäisen henkilön tai muutamien henkilöi- den ratkaisujen vaikuttavuutta puolueen sisäisiin päätöksiin ja linjanvetoihin ei voi kiistää.

Rantakaria henkilönä ei ole aiemmin tutkittu. Tämä johtuu luultavasti siitä, että Rantakarille oli ominaista toimiminen mieluummin politiikan kulisseissa kuin parrasvaloissa. Hän ei ollut koskaan ministerinä ja kansanedustajanakin vain lyhyen aikaa vuonna 1917. Tämä ei tarkoita, että hänen painoarvonsa olisi ollut vähäinen. Rantakarista on yleisesti hyväksytty arvio valta- kunnan politiikan harmaana eminenssinä. Vaikka kyseistä titteliä usein ollaan istuttamassa monille turhan kevyin perustein, niin Rantakariin tämä määritelmä sopii. Rantakarin painoar- von tunnustivat jo hänen aikalaisensa. Tapahtumien taustahenkilöksi jättäytyminen on omalta osaltaan aiheuttanut Rantakarin ”unohtamisen” historiankirjoituksessa. Suurelle yleisölle hän on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi. Tuntemattomuus korostuu varsinkin hänen aktiivisel- 3 la kokoomuskaudellaan 1930-luvulla. Sen sijaan unohduksiin eivät jääneet Rantakarin lähei- set yhteistyökumppanit, joista osa kuului jo omana aikanaan ja osa myöhemmin korotettuina suomalaiseen valtiomiessarjaan. Esimerkkeinä voisi mainita Paasikiven, Svinhufvudin, Kivimäen ja Lauri Ingmanin.

Kokoomuksesta ilmestyi puoluehistoria vuosien 1929−1944 osalta vuoden 2007 syksyllä. Käsittelemästäni periodista siihen kirjoitti Vesa Vares. Oma alkuperäislähteistä kirjoittamani käsikirjoitus oli kirjan ilmestyessä lähes valmis ja olen siksi ottanut kokoomushistoriasta huomioon lähinnä puolueen yleisiä asioita ja yleisiä näkökohtia. Puoluehistoriassa on toki runsaasti mainintoja Rantakarin roolista 1930-luvun linjakiistassa, mutta koska hän kuitenkin oli vain yksi monista toimijoista, häneen ei ole keskitytty. Puoluehistoriassa on käsitelty pal- jon puolueen tapahtumia sekä aatteellista ja käytännön politiikkaa, jossa Rantakari oli muka- na, mutta syventämisen varaa on varsinkin Rantakarin itsensä osalta. Rantakarin henkilöku- vausta on mahdollista syventää vielä selkeästi, etenkin tutustumalla tarkemmin hänen rooliin- sa sanomalehdissä ja Ulkoministeriön virkamiehenä.

Anna-Maija Ritola on tutkinut pro gradussaan Rantakarin kirjoittelua Uuden Suomen pa- kinoitsijana Johanneksena. Hänen tutkimuksensa on kuitenkin otteeltaan varsin referoiva. Se keskittyy vain Johanneksen pakinoihin, joita hän vertaa jonkin verran Rantakarin aiemmin esittämiin kannanottoihin. Sen sijaan Ritola ei ole kiinnittänyt huomiota siihen, mitä Rantaka- ri ajatteli ja kuinka hän toimi muilla areenoilla samaan aikaan, kun hän kirjoitti Uuteen Suo- meen. Pelkästään Johanneksen kirjoitteluun keskittymällä jää Rantakarin poliittisen profiilin arviointi väistämättä vajavaiseksi.

Muita hyödyllisiä tutkimuksia oman työni kannalta ovat Rantakarin lähipiiriin kuuluneiden Vareksen Lauri Ingmanin ja Tuomo Polvisen Juho Kusti Paasikiven elämäkerrat. Pekka Allo- sen pro gradu keskittyy puolestaan maltillisen linjan toimintaan kokoomuksen kiihkeimmän suuntataistelun aikana 1932−1934. Suomen 1930-luvun poliittinen kenttä kokonaisuudessaan hahmottuu hyvin Timo Soikkasen teoksesta Kansallinen eheytyminen − myytti vai todelli- suus? Tutkimus käsittelee Suomen sisä- ja ulkopolitiikan vuorovaikutusta vuosina 1933−1939. Siinä käydään läpi myös uuden ulkopolitiikan eli pohjoismaisen suuntauksen muotoutuminen. Tässä tapahtumasarjassa Rantakarin osuus oli yksi keskeisimmistä. 1930- luvun aitosuomalaisuuteen taas johdattaa Herää Suomi, suomalaisuusliikkeen historia.

4

Tutkimukseni tuo henkilöhistoriallisen näkökulman 1930-luvun oikeiston tutkimukseen. Us- kon, että vaikutusvaltaisen, mutta ristiriitaisen henkilön kautta pystyn kertomaan uutta ja mo- nipuolistamaan suomalaisen oikeiston kuvaa tutkittavana aikana. Aiempi tutkimus on keskit- tänyt enimmät voimavaransa aina yhtä trendikkään äärioikeiston tutkimiseen. Lapuanliike ja Isänmaallinen kansanliike ovatkin olleet pitkään päähuomion kohteena. Sen sijaan maltillisen oikeiston tutkiminen, varsinkin henkilöhistorian keinoin, on jäänyt vähemmälle.

Rantakarin tutkimisen tekee mielenkiintoiseksi se, että hänellä oli paljon valtaa ilman tärkeitä nimellisiä asemia. Luultavasti juuri Rantakarin toimintatapojen vuoksi hänen maineensa on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Kokoomuslaisessa viitekehyksessä Rantakarin te- kee mielenkiintoiseksi hänen politiikan tekotapansa ja poliittinen taustansa. Rantakari tuli köyhistä oloista ja oli jopa aiemmin kuulunut sosialidemokraatteihin. Siinä suhteessa hän oli todellinen outo lintu puolueessaan. Erilaisuutta vain korosti, että hän oli valmis toimintatapoi- hin, jotka olivat vieraita lähinnä yliopistomiehistä koostuneessa ja varsin yläluokkaisessa puo- luejohdossa. Hän pyrki kansanomaistuttamaan sanomansa. Kansalle piti puhua sitä kieltä, mitä se ymmärsi. Rantakarin toimintatavat olivat moderneja ja järjestökeskeisiä, mikä oli uut- ta poliittisessa oikeistossa. Suuri osa puolueen johdosta piti Rantakarin toimintatapoja siksi myös epäsovinnaisina ja katsoi välillä karsaasti hänen tekemisiään.

Tutkin pro gradussani, mikä mahdollisti suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen Rantaka- rin toiminnan ja vaikutusvallan ilman kiinteiden valtakeskusten tukea ja miten Rantakarin valta vaihteli vuosikymmenen kuluessa ja miksi? Miten Rantakarin vanhasuomalainen kon- servatiivinen tausta näkyi hänen toiminnassaan ja miten se heijastui hänen käsityksessään kansallisesta eheytymisestä? Minkälainen asema ja vaikutusvalta vanhasuomalaisella maltilli- suudella ylipäätään oli suomalaisen konservatismin ja politiikan kentässä 1930-luvulla? Kuinka Rantakari sopeutui vuosikymmenen suuriin poliittisiin muutoksiin ja tapahtumiin ja onnistuiko hän sopeuttamaan toimintansa niihin? Lisäksi selvitän, minkälainen rooli Rantaka- rilla oli Suomen uuden ulkopolitiikan pohjoismaisen suuntauksen taustahenkilönä.

Tutkimusaineistona olen käyttänyt Turun yliopiston kirjastossa sijaitsevaa Rantakarin yksi- tyisarkistoa, Porvarillisen Työn Arkiston kokoomuspuoluetta käsittelevää materiaalia ja Kan- sallisarkistossa sijaitsevia yksityiskokoelmia, joissa on säilynyt Rantakarin lähettämiä kirjeitä. Rantakarin arkistossa on suhteellisen paljon materiaalia 1930-luvulta. Kaikkien lähteiden, varsinkin ulkopoliittisten puheiden ja kirjoitusten, tarkka ajallinen sijoittaminen ei ole ollut 5 mahdollista, koska niihin ei ole merkitty päivämääriä. Lähdekritiikin avulla on kuitenkin usein ollut mahdollista päästä suhteellisen lähelle oikeaa aikaa. Rantakari ei sen sijaan ole jättänyt jälkeensä päiväkirjoja. Muistelmia hän on kirjoittanut vain elämänsä ensimmäisiltä vuosilta. Päiväkirjojen puuttuminen poistaa mahdollisuuden tarkastella Rantakarin kaikkein yksityisimpiä ajatuksia, jotka olisivat olleet tarkoitettuja vain hänen oman ajattelunsa tueksi. Rantakarin arkiston kansiot on numeroitu eri lailla kuin arkistoissa yleensä. Normaalin nume- rojärjestelmän sijaan kansiot on numeroitu desimaaliluvuilla esimerkiksi 1.2., 2.9., 3.1. ja 4.1.

Päiväkirjojen puuttumisen takia kirjeiden merkitys korostuu. Kirjeiden käytössä on kuitenkin huomioitava, että ne olivat Rantakarille ennen kaikkea vaikuttamisen keino. Siksi ne ovat usein poliittisen tarkoituksenmukaisuuden sävyttämiä. Porvarillisen Työn Arkiston lähdeko- konaisuuksista olen käynyt läpi kokoomuksen valtuuskunnan, valtuuskunnan työvaliokunnan, keskusliiton kokousten ja puoluekokousten pöytäkirjat. Porvarillisten puolueiden toiminta- kulttuuri kokouskeskustelujen ylöskirjaamisessa on yleisesti ollut heikko. Myöskään kokoo- muksen 1930-luku ei tee poikkeusta. Kaikkia keskusteluja ei ole yksityiskohtaisesti kirjoitettu muistiin. Välillä varsinkin työvaliokunnan ja valtuuskunnan pöytäkirjat ovat todella niukkoja. Lähteiden osalta eniten ihmetyttää Rantakaria käsittelevien asiakirjojen lähes täydellinen puuttuminen ulkoministeriön arkistosta, vaikka hän oli seitsemän vuoden ajan yksi ministeri- ön vaikutusvaltaisimmista virkamiehistä. Yhtenä hyvänä lähdekokonaisuutena ovat J. K. Paa- sikiven päiväkirjat, joissa on lukuisia mainintoja Paasikiven käymistä keskusteluista ja ta- paamisista Rantakarin kanssa.

Lehdistä olen tutkinut systemaattisesti Rantakarin kirjoittelun Uuden Suomen pakinoitsijana vuosina 1929−1932. Lisäksi olen käyttänyt tutkimuksessani vuoden ajan ilmestynyttä Aika- lehteä, johon Rantakari kirjoitti aktiivisesti. Yksittäisiä artikkeleita olen käyttänyt myös ko- koomuslaisista Satakunnan Kansasta, Aamulehdestä ja Karjalasta sekä maalaisliittolaisesta Ilkasta.

Uuden Suomen perustivat Helsingissä vuonna 1919 samat monarkistipiirit, jotka olivat muu- tamaa kuukautta aiemmin perustaneet kokoomuspuolueen. Perustamispääomansa se sai val- taosin edeltäjältään Uudelta Suomettarelta. Uusi Suomi tarkoitti ”uutta, itsenäistä, valkoista Suomea”. Lehteä ei kuitenkaan omistanut puolue, vaan suuri määrä yksityisiä osakkeenomis- tajia. Tämä muodostui ajoittain suureksi ongelmaksi, jos puolueen ja lehden linja eivät koh- danneet. Vuosina 1922−1932 päätoimittajana oli Kaarlo Koskimies ja vuosina 1932−1940 6 varatuomari S. J. Pentti. Vuonna 1932 Lehden levikki oli 43 000. Käytännössä se oli kokoo- muksen ylivoimaisesti tärkein sanomalehti.1

Uuden Suomen johtokuntaan valittiin vuonna 1929 tuoreita voimia. Kärkihahmoina Eino Suolahti, Edvin Linkomies ja O. W. Louhivuori. Tämä merkitsi, että Rantakarin toimintaym- päristöön tulivat oikeiston jyrkemmän linjan edustajat, ja siemenet radikalismin ja maltilli- suuden väliselle ristiriidalle oli kylvetty. Suolahden poliittiseen menneisyyteen kuului it- senäistymisvuosien aktivismi. Vuoden 1918 jälkeen hän oli kuulunut Suur-Suomi−henkisen Suunta-lehden johtokuntaan. Suolahti oli myös ollut vuonna 1919 suunnittelemassa Pietarin- retkeä bolševismin kukistamiseksi. Myös Linkomies ja Louhivuori kuuluivat kokoomuksen oikeistoon.2

Pois jäivät sen sijaan lähellä puoluejohtoa olleet Juhani Arajärvi ja Mauri Honkajuuri. Uusi johtokunta herätti henkiin lehden työvaliokunnan, johon valittiin Linkomies, Suolahti ja Lou- hivuori. Elimen työjärjestyksessä oli poliittinen pykälä, jonka mukaan työvaliokunnan tehtä- viin kuului: ”valmistaa yhdessä päätoimittajan ja taloudenhoitajan kanssa sekä esittää johto- kunnalle kaikki ne yhtiön julkaisemien sanomalehtien toimitusta, toimitustapaa ja yleistä kunnossapitoa koskevat asiat, jotka lehtien menestykselle ovat välttämättömät.”3 Käytännössä tämä työvaliokunta johti lehteä ja tuli myös ratkaisemaan Rantakarin aseman lehdessä.

Aika-lehti perustettiin Helsingissä vuonna 1932 ja sitä julkaistiin vain vuoden ajan, jonka jäl- keen se lopetettiin varojen ehdyttyä. Aika-lehti oli ”puolueista riippumaton yhteiskunnallinen uutis- ja sivistyslehti”, jonka päätoimittajana toimi Iisakki Laati. Aika torjui poliittisen kentän molemmat äärilaidat ja puolsi kirjoituksissaan ”maltillista oikeistoa” ja ”aitosuomalaisuutta”.4 Rantakari oli lanseeraamassa lehteen nimenomaan ensiksi mainittua suuntaa.

1 Suomen lehdistön historia 7, 204-207. 2 Vares 1986b, 8. 3 Salokangas 1985, 14. 4 Suomen lehdistön historia 5, 20−21. 7

1.2. Metodi

Henkilöhistorialla on aina ollut merkittävä rooli poliittisen historian tutkimuksessa. Tieteelli- sen elämäkertatutkimuksen tehtävä on sama kuin historiallisen tutkimuksen yleensäkin: men- neisyyden rekonstruointi. Historiantutkimuksen keskittyessä selvittämään jotakin tapahtuma- sarjaa, instituutiota tai aikakautta henkilöhistoria pyrkii siihen jonkun yksilön, hänen toimin- tansa ja roolinsa osalta. Historiantutkijoiden keskuudessa vallitsee laaja yksimielisyys siitä, mikä on biografisen tutkimuksen keskeisin ongelma: kysymys yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta. Sama ongelma koskee kaikkia ihmistieteitä. Timo Soikkasen mukaan on täysin sel- vää, että yksilön toimintaa ei voi ymmärtää ilman yhteisön luomaa taustaa. Ympäristöstä irro- tettu teko jää ilman mielekästä motivaatiota ja näkyviä seurauksia. Hänen mukaansa keskei- senä vaatimuksena on, että biografiassa pitää pystyä tuomaan esiin yksilön ja yhteisön vuoro- vaikutus, on nähtävä yksilön vaikutus yhteiskunnan rakenteisiin ja prosesseihin.5

Myös Ari Uinon mukaan siitä, että yksilöä ja ympäristöä(yhteisöä) ei voida erottaa toisistaan, vallitsee yhteisymmärrys. Kuinka paljon kirjoittajan olisi kuvattava taustaa? Siitä ollaan jo kahta mieltä. Ne jotka kallistuvat sille kannalle, että ihminen on ympäristönsä tuote, korosta- vat jälkimmäisessä tapahtuvien muutosten merkitsevyyttä vähätellen yksilön roolia ”kollektii- vin” rinnalla. Päinvastaisella kannalla olevat taas tähdentävät ihmisen ainutkertaisuutta ja ovat taipuvaisia antamaan tapahtumain virran soljua vähemmän näkyvästi taustalla. Uinon mukaan useimmat elämäkerran tekijät kulkevat kultaista keskitietä. Selvää on, että ilman historiallisen taustan luomista ei tiedetä, mistä henkilön toimenpiteissä on kysymys, mitä ne ovat merkin- neet hänelle ja ympäristölle ja mikä panos tuolla henkilöllä on ollut niiden asioiden kehityk- seen, joihin hän on joutunut puuttumaan. Näin henkilökuva usein kasvaa yli rajojensa, henkilö ympäröivän menneisyyden laajaksi rekonstruktioksi.6

5 Soikkanen 2006, 82−83. 6 Uino 2006 74−75. 8

Myös Jaakko Paavolainen on samoilla linjoilla Soikkasen ja Uinon kanssa yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta. Paavolaisen mukaan kyseessä on symbioosi: ei toista ilman toista. Paavo- lainen korostaa, että biografin perustehtävä on osoittaa maailmalle ne todennäköiset lähtökoh- dat, joiden varassa kohde on toiminut. Paavolaisen käsityksen mukaan jokaisen tutkijan on vain hypättävä veteen ja opittava uimaan. Ei ole olemassa mitään kaavaa, metodia tai dogmia, jonka varassa voisi määritellä, miten tutkijan on painotettava itse henkilöä, miten hänen työ- tään ja ympäristöään. Ratkaisematon paradoksaalinen tosiasia on, että vaikka ihmiselämä on yksilöllistä, toistumatonta ja ainutkertaista, ihmisellä toisaalta ei voi olla elämäkertaa ilman yhteisöä. Yksilö ei pysty tajuamaan, milloin hänen ajatuksensa ovat hänen ”omiaan” ja mil- loin sitä vastoin yhteisön. Kukaan ei pysty arvioimaan, onko se ”joka ajattelee”, alkuperäisesti itse yhteisö vai yksilö vai molemmat. Kumpaakaan: yksilösielua tai kollektiivisielua ei ole todistettu ainoaksi olevaisuudeksi. Paavolainen tulee pohdinnoissaan siihen lopputulokseen, että biografin ei ole viisasta rakentaa vain toisen vaihtoehdon varaan.7

Suomalaiset biografiat ovat olleet luonteeltaan varsin yksilökeskeisiä huolimatta siitä, että jokaisen biografin tavoitteena on ollut kuvata ja selittää muutakin kuin kohteena olevaa henki- löä ja tämän toimintaa. Tavoitteena on kuvata laajempaa kokonaisuutta kohdehenkilön kautta, hänen sekä hänen viiteryhmänsä perspektiivistä. Henkilöhistorian kriitikot paheksuvat usein yksilön arvon korostamista. Heidän mukaansa ”tavallisen ihmisen” historia ja uudet, vaihto- ehtoiset näkökulmat ovat hyödyllisiä. On selvää, että niillä onkin oma tärkeä arvonsa, mutta olisi naiivia ja suvaitsematonta vähätellä siksi aiemman tutkimusperinteen jatkumista niiden rinnalla.8

Yksilön, olojen ja tapahtumien merkityksen on tiivistänyt erinomaisesti thatcerismistä kirjoit- tanut Dennis Kavanagh. Hänen mukaansa: ” Se, että otetaan huomioon avainasemassa ollei- den preferenssit ja toimet, ei ole olosuhteiden arvon vähentämistä. Se merkitsee vain, että muistutamme itseämme, että siinä, missä on marginaalia valinnalle, avainhenkilöiden prefe- renssit täytyy ottaa huomioon. Toimijoiden persoonallisuuden ja tekojen sekä olojen välinen suhde on sama kuin vetämisen ja työntämisen. Jotkin tilanteet ovat rakenteeltaan niin epämää- räisiä ja toimijan taidot niin relevantteja sekä hänen persoonallisuutensa niin syvästi mukana, että toimijalla on merkittävä rooli. Historiassa on monia esimerkkejä yksilöistä, jotka ovat

7 Paavolainen 2006, 91−92. 8 Vares 2006, 293−294. 9 kyenneet vauhdittamaan historiaa: Lenin 1917, Churchill 1940, De Gaulle 1958 ja arvoisin Margaret Thatcher 1980-luvulla.” 9

Brittiläisessä poliittisen historian kirjoituksen perinteessä biografioilla on vahva asema sa- maan tapaan kuin Suomessa. Myös siellä korostetaan yksilön merkitystä Suomen tapaan. Pe- rinne on erilainen kuin Manner-Euroopassa, jossa perinteisesti biografialla on pyritty koros- tamaan enemmän ryhmää kuin kohdehenkilöä. Viime vuosina myös Keski-Euroopassa bio- grafia on saavuttanut lisäsuosiota. Englannissa poliittisten biografioiden määrä lisääntyi sel- västi 1900-luvulla ja niitä tehtiin yhtä paljon kuin muita biografioita yhteensä. Samalla myös tutkimusten kriittisyys kohdehenkilöitään kohtaan kasvoi. Kriittisyyteen vaikuttaa myös kieli- alueen suuruus. Tutkija voi olettaa, että hänen tutkimastaan suurmiehestä ilmestyy jossain vaiheessa kilpailevia biografioita. Englannin poliittiset elämäkertatutkimukset ovat jakautu- neet kolmeen eri ryhmään: poliitikkojen tiettyä tilannetta kuten vaalikampanjaa varten laaditut elämäkerrat, niin sanotut viralliset elämäkerrat ja tavanomaiset ”retrospektiiviset” elämäker- rat. Viimeksi mainittu biografioiden ryhmä on Englannissa kasvanut voimakkaimmin, kun monet ammattihistorioitsijat ovat valinneet tutkimuksiinsa henkilöhistorian näkökulman.10

Tässä tutkimuksessa sekä yhteisön että yksilön merkitys ovat tärkeitä. Se, kumpaa painotetaan enemmän, vaihtelee hieman tutkimuksen eri vaiheissa. Painotusten muuttumiseen vaikuttavat Rantakarin vaikutusvallan määrä eri aikoina. Toinen painotukseen vaikuttava seikka liittyy lähdetilanteeseen, joka ei ole mahdollistanut Rantakarin toiminnan yksityiskohtaista selittä- mistä koko tutkittavalta ajanjaksolta. Kun lähteitä on ollut vähän, painopiste on täytynyt väis- tämättä siirtää yhteisön suuntaan. Näkökulma on pysynyt silti kaiken aikaa Rantakarissa.

Tutkimukseni on painottanut niitä ajankohtia, jotka voi nähdä Rantakarin 1930-luvulle tärkei- nä murroskohtina. Peilaan Rantakarin toimintaa 1930-luvulla hänen vanhasuomalaista taus- taansa, aiempaa historiaansa ja konservatiivisen ideologian yleisiä piirteitä vasten. Muuten hänen toimintansa ymmärtäminen tuskin olisi mahdollista. Tämän käsittelytavan takia Ranta- karin aiemman uran selittäminen on välttämätöntä. Lisäksi minun on kerrottava riittävästi myös 1930-luvun yhteiskunnasta, koska vain tekemällä yhteisö ymmärrettäväksi, voi myös Rantakarin omaa toimintaa ja vaikutusta siihen pyrkiä selittämään.

9 Kavanagh 1990, 19. 10 Lyytinen 2006, 106−110; Vares 2006, 301−302. 10

Rantakarin vaikutusvallan vaihtelu vuosikymmenen kuluessa on ymmärrettävää. Rantakari oli täysiverinen poliitikko, mikä näkyi hänen pyrkimyksessään maksimoida vaikutusvaltansa eri tilanteissa. On pyrittävä näkemään, mikä hänen merkityksensä kulloinkin oli. Rantakarin toi- minta kanavoitui usein henkilökohtaisen vaikuttamisen kautta ilman, että hänellä itsellään olisi ollut jotain yksiselitteistä nimellistä valta-asemaa. Myös hänen vallankäyttötapansa vaih- telivat tilanteen mukaan. Juuri tämä erikoisuus tekee hänen edustamastaan poliitikkotyypistä kiinnostavan tutkittavan: hän oli ensi sijassa taustavaikuttaja, mutta saattoi usein vedota myös muodollisiin asemiin.

Arkipuheessa sanotaan usein, että jollakin on paljon valtaa, jollakin toisella taas vähemmän. Asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Todellisuudessa valta on pikemminkin toimijoiden vä- linen suhde kuin toimijan ominaisuus, jonka henkilö säilyttää aina ja kaikkialla. Jokaisen hen- kilön valta on aina sidoksissa siihen tilanteeseen, jossa hän toimii. Hänellä saattaa olla paljon valtaa yhteen henkilöön, mutta ei lainkaan valtaa johonkin toiseen henkilöön. Valtaa tavoitel- laan, koska se on keino toteuttaa omia tavoitteitaan. Valta ei ole vakioinen ominaisuus.11

Pyrin selittämään Rantakarin käyttäytymistä hänen konservatiivisesta taustastaan käsin. Siksi tässä kohtaa tulee pureutua siihen, mitä konservatismilla tarkoitetaan. Konservatismi teoriana ja terminä on monella tapaa monimutkaisempi kuin esimerkiksi sosialismi tai liberalismi. Konservatismia ei ole analysoitu yhtä perinpohjaisesti. Myöskään konservatiivit itse eivät ole olleet kiinnostuneita luomaan laajaa maailmanselitystä ja oppirakennelmaa.12

Konservatismin ensimmäisenä suurena teoreetikkona pidetään englantilaista poliitikkoa ja poliittista kirjailijaa Edmund Burkea, joka eli 1700-luvulla. Burken puheista ja pamfleteista voidaan löytää miltei kaikki konservatismin periaatteet. Niitä olivat sosiaalisten järjestelmien muotojen luonnostaan monimutkaisten järjestelmien korostaminen, kunnioitus vakiintuneita instituutioita kuten uskontoa ja omaisuussuhteiden järkevyyttä kohtaan, usko jatkuvuudesta historiallisten muutosten takana, sekä usko ihmisen tahdon ja älyn voimattomuuteen historial-

11 Paloheimo & Wiberg 1997, 51−52. 12 Vares 1993, 17 11 lisen kurssin muuttajana. Yleistä konservatismille on, että menneisyys nähdään pohjana, jolle uutta rakennetaan, eikä vain jonain, joka on raivattava pois tieltä.13

Konservatiivit korostavat yhteiskunnassa mieluummin ihmisiä yhdistäviä kuin erottavia teki- jöitä. Siksi he puhuvat mieluummin kulttuurista ja isänmaasta kuin yhteiskunnasta. Varsinkin 1800-luvun puolivälistä konservatismi on suhtautunut myönteisesti kansallisuusaatteeseen ja usein liittoutunut sen kanssa, mikä on nähty saksalaisen Hegelin filosofian perintönä.14 Yksi ryhmä konservatiivisessa ajattelussa on ollut Saksassa 1870-luvulla syntynyt niin sanottu so- siaalireformatorinen eli katederisosialistinen aatesuunta, jonka edustajat olivat pääosin yli- opiston professoreita. Aatesuunnan edustajat myönsivät sosialismin yhteiskuntakritiikin mo- nessa suhteessa oikeaksi ja katsoivat taloudellisen liberalismin vieneen epäoikeudenmukai- suuksiin työväestöä kohtaan.15

Suomessa konservatismia on katsottu edustaneen puolueista lähinnä kokoomuksen ja sen edeltäjän suomalaisen puolueen, mutta erilaisia konservatiivisia ryhmittymiä on ollut muissa- kin puolueissa. Suomalainen puolue perustettiin vuonna 1905. Tyhjästä se ei syntynyt, sillä kyseessä oli lähinnä vanhasuomalaisten ryhmittyminen kunnolliseksi organisaatioksi.16 Sosi- aalipolitiikassa suomalainen puolue nojautui 1900-luvun alussa saksalaiseen katederisosialis- miin. Vanhasuomalaisten aatemaailmaa ilmensi hyvin heidän ensimmäinen puolueohjelmansa vuodelta 1906. Sitä pidettiin aikanaan todella radikaalina ja se sisälsi useita varsin perusteelli- sia yhteiskunnallisia uudistuksia. Monet käytännön uudistusehdotukset olivat kuitenkin kyp- syneet pitkän ajan kuluessa ennen vuoden 1905 suurlakkoa.17 Tämä pohja sopi erikoisen hy- vin juuri Rantakarin arvostuksille sosiaalisen näkökulman ja nationalismin yhdistämiselle.

Konservatismin monimuotoisuutta kuvaa se, että Vareksen mukaa Suomesta on löydettävissä 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä ainakin viisi erilaista konservatismitulkintaa, joista aina ainakin kolme vaikuttivat yhtä aikaa. Ne olivat: − ruotsinkieliset ”perityn vallan” konservatiivit

13 Eskola 1979, 44−47 14 Ibidem. 15 Eskola 1979, 54−56. 16 Suvanto 1994, 177. 17 Eskola 1979, 54−56. 12

− vanhafennomaaniset arvokonservatiivit − kaikkein perustuslaillisimmat nuorsuomalaiset − ”suurlakkosukupolven” pragmaattiset konservatiivit sekä − sisällissodan jälkeinen nuoroikeisto, eräänlaiset ”uuskonservatiivit”.18

Rantakari kuului suurlakkosukupolven pragmaattisiin vanhasuomalaisiin ja edusti näiden po- liittisia ja yhteiskunnallisia arvoja. Tämä heijastui hänen käyttäytymisessään ja argumentoin- nissaan 1930-luvulla. Konservatismeista vanhasuomalaisuus joutui jonkinlaiseksi väliinputo- ajaksi. Perityn vallan edustajien paikka oli vuosisadan alussa ruotsalaisilla ja myös itsenäis- tymisvuosien oikeistoradikaalit edustivat aivan toisenlaista mentaliteettia ja maailmanjäsen- tämistapaa kuin vanhasuomalaiset. Vanhasuomalaisuus haisteli uudistuksia, mutta halusi itse määrätä reformeille rajat. Se ei vain kauhistellut massojen nousua kuten suomenruotsalaiset arvokonservatiivit, mutta ei liioin ihannoinut massoja eikä ohjaillut niitä sellaisen radikalis- min uomiin kuin oikeistoradikaalit. Suomalainen puolue, jos mikä katsoi olevansa yleispuo- lue, joka puolusti yhtaikaa perinnettä, kristillisyyttä ja sosiaalireformismia ja katsoi edusta- vansa poliittista keskustaa.19 Suomalainen puolue ei halunnut olla vain poliittisesti vainotun ja taloudellisesti sekä sivistyksellisesti syrjityn kansan edustaja − se toivoi olevansa kansa itse.20 1930-luvulla suurin kamppailu suomalaisen konservatismin linjasta käytiin suurlakkosuku- polven ja sisällissodasta maailmankuvansa rakentaneen ”nuoroikeiston” kesken.

Vares ja Soikkanen ovat pohtineet Historiallisessa aikakausikirjan vuoden 1998 ensimmäises- sä numerossa sukupolvea selittäjänä Suomen historiassa. Vareksen ja Soikkasen mukaan his- torian tutkimuksessa sukupolvet voidaan erotella sen pohjalta, minkä yhteiskunnallisen avain- kokemuksen pohjalle heidän maailmakuvansa on rakentunut. Heidän rakentamansa malli tu- keutuu muun muassa klassiseen Karl Mannheimin käsitemalliin. 21

Matti Virtanen on sosiologian alaan kuuluvassa väitöskirjassaan analysoinut Mannheimin mallia. Sen pohjana on Virtasen mukaan jonkin yhteiskunnallisen murroksen synnyttämä avaintapahtuma, esimerkiksi sota, joka on kaikille aikalaisille yhteinen. Avaintapahtumasta

18 Vares 1993, 29. 19 Vares 1993, 30−31. 20 Suvanto 1994, 178. 21 Soikkanen & Vares 1998, 37. 13 johdetut kokemukset ja tulkinnat vaihtelevat sen sijaan kokijan asemasta ja näkökulmasta johtuen. Osalle avaintapahtumasta kasvaa avainkokemus, joka voi muuttua poliittisen mobili- saation lähteeksi, ja tuloksena on yksi tai useampi samaa sukupolvea edustava, yhteisten pe- rusideoiden ja tunnusten sitoma fraktio. Tämänkaltainen aktivoituminen etenee ikään kuin ylhäältä alas; ydinryhmästä kokemukselliseen polveen. Ensin pieni samanhenkisten ydinryh- mä tai -ryhmiä tuottaa ideoita ja tunnuksia. Jos ne saavat kaikupohjaa saman avainkokemuk- sen omaavassa polvessa, mylly alkaa pyöriä.22

Kun fraktio mobilisoituu, se hakee ideansa ja tunnuksensa toteutuneen historian tuottamasta poliittisten ajattelutapojen varastosta. Lopulta fraktio kiinnittyy itselleen läheiseen poliittiseen traditioon. Poliittiset traditiot ovat eriasteisesti toistensa vastustajia, joiden väliset voimasuh- teet vaihtelevat sen mukaan, mitä traditiota yhteiskunnallinen tilanne suosii ja kuinka hyvin kutakin traditiota edustava sukupolvifraktio kykenee vastaamaan ajan haasteisiin. Kunkin hetken Zeitgeist, ajan henki, on jotakin traditiota tuoreesti ja ekspansiivisesti kantavan frakti- on hegemoniaa yli muiden traditioiden ja niitä kantavien fraktioiden. Virtanen huomauttaa, että Mannheimin huomio kohdistuu erityisesti fraktion syntyyn ja poliittiseen elämänkaareen, vaikkei Mannheim tätä sanaa käytäkään. Ajatus elämänkaaresta on tärkeä, koska fraktioiden itseymmärrys kiinnittyy helposti alkuhetken kulta-aikaan, liikkeen spontaanin synnyn ja kaik- kivoipaisuuden tuntoihin. Näkyvimmillään nimenomaan sukupolviliikkeenä fraktio on yleen- sä nuoruudessaan, mutta vaikutusvaltaisimmillaan vasta keski-iässä tai myöhemmin.23

Toisin kuin Virtanen, historioitsijat nimeävät sukupolvet kvalitatiivisen analyysin perusteella ja tulkitsevat ne siksi epäsäännöllisiksi ja ulkoisista tapahtumista johtuviksi. Tämän takia his- torioitsijoita ei myöskään haittaa, vaikka sukupolvien välissä olisi pitkiäkin aukkoja. Se osoit- taa vain, että aiempi avainkokemus hallitsee edelleen mentaliteettia, vaikka fyysinen sukupol- vi olisikin jo vaihtunut.24 Avainkokemuksen merkitys on sitä suurempi, mitä laajemmin se on kattanut ajan kokemusmaailman. Merkitys voi kattaa sosiaalisesti lähes koko kansan ja suku- polven, kuten tapahtui esimerkiksi suurlakon (1905) tai talvisodan yhteydessä. Toisaalta avainkokemus voi kattaa esimerkiksi vain sivistyneistön tai opiskelevan nuorison. Poikkeuk-

22 Virtanen 2001, 30. 23 Virtanen 2001, 30−31. 24 Soikkanen & Vares 1998, 37. 14 sellisen syvän avainkokemuksen kuten itsenäisyystaistelun läpikäyneestä ja siitä selviytynees- tä sukupolvesta saattaa muodostua ”ylivoimainen” sukupolvi.25

Jo kuuluminen tällaiseen sukupolveen merkitsee poliittista arvovaltaa, joka on helposti muun- nettavissa poliittiseksi vallaksi. Jos valta jää jostakin syystä saavuttamatta, voi lopputuloksena olla pettymys, josta seuraa oikeutetulta tuntuvaa pyrkimystä saavuttaa tavoitteensa erilaisten ”salahankkeiden” avulla. Tällaista sukupolvea edustaa Suomessa sisällissodan voittanut vapa- ussotasukupolvi, jota ei pidä samaistaa koko valkoiseen Suomeen. Tällaisella yksinkertaistuk- sella hukattaisiin ne vivahteet, joita ei-sosialistisessa Suomessa oli runsaasti vuonna 1918 ja myöhemmin. Vanhemmille polville sisällissota, vaikka olikin tärkeä, ei muodostanut ainoaa eikä edes tärkeintä avainkokemusta.26

Oman tutkimukseni problematiikan kannalta olennaiseksi nousee suurlakko-sukupolven tapa suhtautua asioihin, koska tutkimani, vuonna 1877 syntynyt K. N. Rantakari, kuului tämän sukupolven edustajiin. Muutkin suurlakkosukupolven edustajat ovat pääosin syntyneet 1860- luvun lopulla tai 1870-luvulla. Tähän joukkoon kuuluivat suomalaisesta puolueesta muun muassa J. K. Paasikivi ja Lauri Ingman. Muiden puolueiden edustajista voisi mainita Suomen sosialidemokraattisen puolueen Väinö Tannerin, ruotsalaisen kansanpuolueen Ernst Estlande- rin, maalaisliiton Kyösti Kallion ja osin myös nuorsuomalaisten K. J. Ståhlbergin. Heille kai- kille oli tyypillistä yhdistää kansallinen idealismi ja oikeustaistelun arvot modernin politiikan käytännöllisyyteen ja reaalipolitiikkaan.27

Suurlakkokokemusten jälkeen he eivät enää uskoneet oman poliittisen suunnan vievän voit- toon pelkästään omalla painolla, vaan modernin parlamentaarisen toiminnan kautta. Heille jäi kunnioitus kansanvallan ja kansanjoukkojen voimaa kohtaan. Peruslähtökohdaksi muodostui, että kansan ohjaaminen oli arvo sinänsä, ei vain väline kumouksellisten hillitsemiseksi. Van- hasuomalaisen suurlakkosukupolven tyypillinen fraasi oli, että ”kansaa ei voi pelastaa vastoin tahtoa.” Kaikki laiton enemmistöä vastaan ei-parlamentaarisesti suuntautuva politiikka oli

25 Soikkanen & Vares 1998, 43−44. 26 Ibidem. 27 Ibidem. 15 lähtökohtaisesti epäilyttävää.28 Tässä oli selvä mentaalinen ero niin sanottuun vapausso- tasukupolveen.

Oikeistolaisessa mentaliteetissa suurlakkosukupolvi oli jonkinlainen väliinputoaja, jossa oli osa vanhafennomaniaa, osa KPT-läisyyttä29 ja osa sosiaalista radikaalisuutta, mutta se hylkäsi ne kaikki äärimmäisissä muodoissaan. Se vastusti sekä vanhaa fennomaanista sukupolvea että vapaussotasukupolvea. Käytännön politiikassa tämä tarkoitti, että suurlakkosukupolven kon- servatiivit vieroksuivat sosialismin lisäksi myös jääkäriliikettä, aktivismia, vuoden 1917 itse- näisyysliikettä, aitosuomalaisuutta ja lopulta lapualaisuuttakin. Aktivistit kutsuivatkin suur- lakkosukupolvea ”varovaisiksi vanhoiksi herroiksi.” Itsenäisyyslinjan onnistuminen vähensi suurlakkosukupolven arvoa. Suurlakkosukupolvelle ensisijaista oli yhteiskuntajärjestyksen säilyttäminen. Pahin uhka oli kumouksellisuus, jota bolševikki-Venäjä tuki. Uhkaa oli torjut- tava porvarillisella yhteistyöllä, jolloin liika oikeistolaisuus oli vain häiriötekijä. Myös aito- suomalaisuus oli suurlakkosukupolven näkökulmasta liiallista kansalliskiihkoa, joka oli sekä kulttuuritonta että historiatonta.30

Vapaussotasukupolvi oli ammentanut avainkokemuksensa itsenäistymisvuosilta. Sen tyypilli- senä edustajana voidaan pitää Eino Suolahtea. Tälle polvelle Venäjä ei ollut koskaan näyttäy- tynyt muuna kuin Suomen sortajana, eikä heillä ollut Venäjästä minkäänlaisia positiivisia mielikuvia toisin kuin vanhemmilla sukupolvilla. Siksi Venäjä oli heille myös suurin uhka riippumatta sen yhteiskuntajärjestyksestä. Tälle sukupolvelle oli tyypillistä idealismi, jyrk- kyys ja halveksunta ”pieniä poliitikkoja” sekä ylimalkaan pragmaatikkoja ja kompromisseja kohtaan.31

Vapaussotasukupolvi näki vihollisekseen nimenomaan suurlakkosukupolven, jonka mentali- teetista puuttui täysin uskallus ja uhrivalmius. Jääkäriliikkeen ja aktivismin onnistuminen Suomen itsenäistyessä loivat uskon aktiivisen ja suorasukaisen toiminnan siunauksellisuudelle myös tulevaisuudessa. Tutkimukseni kannalta mielenkiintoiseksi nousee vielä niin sanottu

28 Ibidem. 29 KPT-sukupolveen kuuluneet olivat yleensä 1850−60-luvuilla syntyneitä. Sen avainkokemuksia olivat olleet 1800-luvun suuret aatteet ja tieteelliset teoriat kuten naturalismi ja kehitysoppi sekä kristinuskon ja konservatis- min kritiikki. 30 Soikkanen & Vares 1998, 43−44. 31 Ibidem. 16

AKS-sukupolvi, joka koostui 1920- ja 1930-luvun aitosuomalaisista ja Isänmaallisen kansan- liikkeen kannattajista. Heitä voi pitää Vareksen ja Soikkasen mukaan eräänlaisina vapausso- tasukupolven myöhästyjinä. Käytännössä AKS-sukupolvi nivoutui suurissa kysymyksissä yhteen vapaussotasukupolven kanssa, jonka kanssa se jakoi samat arvot. Aitosuomalaisuudes- sa mukana olleet mielsivät olevansa jääkärien ja itsenäisyysliikkeen perinnön jatkajia.32

1.3 Rantakarin aikaisempi yhteiskunnallinen toiminta

Kirkonkirjojen ja muiden virallisten tietojen mukaan Kaarle Nestori Rantakari syntyi Grön- qvist-nimisenä 21. tammikuuta 1877 Loimaalla. Tieto on kuitenkin virheellinen. Rantakarin julkaisemattomien lapsuusaikoja käsittelevien muistelmien mukaan hän syntyi jo päivää ai- kaisemmin. Perhe tuli sosiaalisesti vaatimattomista oloista. Isä työskenteli rautateillä. Ranta- kari arvioi myöhemmän, että hän oli perinyt tunteellisuutensa ja jyrkän luonteenlaatunsa äidil- tään. Siihen kuului liian nopeasti tehdyt ja jyrkät lausunnot samoin kuin taipumus synkkämie- lisyyteen. Rantakarin Isä taas ei ollut ollenkaan ”tunteen mies”. Puolitoista vuotta Kaarle Nes- torin syntymän jälkeen perheeseen syntyi toinen poika, Johannes. Hän ei kuitenkaan elänyt kauan. Lastenhoitaja tartutti poikiin turmiolliseksi osoittautuneen ihotaudin, jonka seuraukse- na pikkuveli kuoli alle parin vuoden ikäisenä. Isoveljen henki säästyi täpärästi.33

Myöhemmällä sanomalehtiurallaan 1900-luvun alussa ja vielä 1930-luvullakin Rantakari käytti usein Johannes-nimimerkkiä kirjoittaessaan pakinoita. Varhaislapsuutensa Rantakari vietti Varsinais-Suomessa. Isän työn takia perhe joutui kuitenkin muuttamaan usein. Koulun- käyntinsä Rantakari aloitti Oulussa, missä hän kävi neljä ensimmäistä luokkaa. Jo alaluokilla hän sai havainto-opetusta suomalaisuuden alakynnessä olemisen seurauksista suhteessa ruot- sinkielisiin: ”meillä oli ensiluokalla ollessani niin ahtaat luokkahuoneet, että rukouksetkin täytyi pitää kolmannen luokan luokkahuoneessa, jolloin poikia välillä pyörtyä kupsahteli rait- tiin ilman puutteessa. Samalla, kun ruotsinkielisessä lyseossa oli tilaa niin paljon, että opettaja sai melkein kiikareilla etsiä oppilaitaan.” Tähän tapaan Rantakari muisteli kouluvuosiaan vuonna 1930 Sanomalehti Uuden Auran 50-vuotisjuhlakirjassa. Sanomalehtimiehen uran

32 Soikkanen & Vares 1998, 46. 33 Rantakarin muistelmia, Kansio 4.3., Rantakarin arkisto, TYK. 17

Rantakari aloitti jo koulupoikana kirjoittelemalla 1890-luvun puolivälissä Rautatienlehteen ja tamperelaiseen Aamulehteen.34

Suomalaisuuden asiaa vuosisadan vaihteessa kiivaasti ajanut Kaarle Nestori suomensi suku- nimensä Rantakariksi vuonna 1896. Ylioppilaaksi Rantakari kirjoitti vuotta myöhemmin Tampereen lyseosta. Tämän jälkeen hän opiskeli Helsingin yliopistossa, mutta varattomuus ei antanut mahdollisuuksia edetä tieteellisellä uralla. Sen sijaan Rantakari heittäytyi täysillä mu- kaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Vuonna 1901 Rantakarista tuli Kotkan Sanomien päätoi- mittaja.35

Hieman aiemmin Rantakari oli liittynyt vuonna 1899 perustettuun työväenpuolueeseen ja hä- nestä tuli myös Kotkan työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Rantakarin käsityksen mukaan Kotkan työväenyhdistys oli tuossa vaiheessa ”porvarillismielinen”. Puheenjohtajan ominai- suudessa Rantakari otti osaa myös Forssan puoluekokoukseen ja oli yksi äänioikeusjulistuk- sen allekirjoittajista. Forssan kokouksessa Työväenpuolueesta tuli sosialidemokraattinen ja Rantakari erosi puolueesta. Syynä oli SDP:n kammo kansallisuusaatetta kohtaan ja liika kan- sainvälisyys. Kieli- ja kansallisuusasiat nousivatkin Rantakarin poliittisen ajattelun tärkeim- miksi kulmakiviksi. Hän liittyi suomalaiseen puolueeseen, jonka aatteet vastasivat paremmin Rantakarin poliittisia näkemyksiä.36

1900-luvun alussa raja-aidat vasemmiston ja oikeiston välillä eivät olleet vielä kovin korkeat, vaan liikettä tapahtui molempiin suuntiin. Vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin Rantakari sai tasaisin väliajoin kuulla poliittisilta vastustajiltaan aiemmasta kuulumisestaan sosialide- mokraatteihin. Vuonna 1905 Rantakari kutsuttiin vanhasuomalaisen puolueen puoluesihtee- riksi, jolla paikalla hän oli ensimmäinen laatuaan puoluekentän porvarillisella puolella. Puo- luesihteerinä Rantakarilla oli hyvin vapaat kädet. Hän organisoi puolueen toiminnasta lähes kaiken sen, mikä jäi varsinaisen valtiopäivätyöskentelyn ulkopuolelle. Käytännössä tämä tar- koitti, että hän saattoi sanella puoluekokousalustajan ponnet etukäteen, suositella sopivia hen- kilöitä puolueen johtaville paikoille ja määrätä, mitä artikkeleita puolueen äänenkannattaja-

34 Rantakari 1930, 101−103. 35 Rantakarin muistelmia, Kansio 4.3., Rantakarin arkisto, TYK. 36 Ibidem. 18 lehdet saivat julkaista. Rantakari aloitti puoluesihteerinä 28-vuotiaana ja toimi paikallaan aina vuoteen 1911 asti.37

Rantakari edusti aivan erilaista poliittista toimintatapaa kuin perinteiset vanhasuomalaisen puolueen yläluokkaiset helsinkiläispoliitikot. Hän oli valmis debatoimaan edustamiensa asioi- den puolesta sanomalehdissä ja osasi kansanomaistuttaa sanomansa. Ilman hänen panostaan vanhasuomalaisten vaalitulokset olisivat luultavasti olleet vieläkin heikompia, kuin miksi ne 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä muodostuivat. Puoluejohtoon nousi Rantakarin kanssa samaan aikaan muitakin nuoria tulevaisuuden nimiä kuten Paasikivi ja hieman myö- hemmin Ingman. Yhdessä kokeneempien Ernst Nevanlinnan ja J. R. Danielson-Kalmarin kanssa viisikko muodosti suomalaisen puolueen vaikutusvaltaisen sisäpiirin.38

Puoluesihteerinä Rantakari ei uskonut idealistisesti pelkästään aatteen voimaan. Hän oli val- mis tekemään sellaisen poliittisen järjestötyön, jota puolueen vanhempi polvi piti epäterveenä puoluekiihkoiluna ja banaalina laskeutumisena idealistisesta korkealentoisuudesta ja sivis- tysuskosta massojen ja konkretisoinnin tasolle. Rantakarin keskeinen asema merkitsi puolu- eelle huomattavaa askelta vasemmalle. Hän oli selittänyt jo vuonna 1904, että tuli olla ennen kaikkea kansanvaltainen ja ajaa sen vuoksi suomalaisuuden asiaa. Aiemmin järjestys oli ollut päinvastainen.39

Rantakarin raastava politiikantekotapa synnytti paljon vihamiehiä. Rantakarin välit huononi- vat varsinkin Nevanlinnan kanssa. Rantakari pyrki suomalaisen puolueen pää- äänenkannattajan Uuden Suomettaren päätoimittajaksi. Häntä ei kuitenkaan valittu, vaan paikka annettiin Nevanlinnalle. Sen sijan Rantakari aloitti puoluesihteerikautensa jälkeen vuonna 1911 turkulaisen Uuden Auran päätoimittajana. Irtautuminen puolueen helsinkiläises- tä johtoryhmästä tapahtui samoihin aikoihin, kun Rantakari avioitui puoleen johtajan Daniel- son-Kalmarin tyttären Maijan kanssa. Pirkko Leino-Kaukiainen on epäillyt, että Rantakari halusi ottaa etäisyyttä puoluepiiriin, josta oli muodostunut myös perhepiiri.40

37 Vares 2006, 102−106. 38 Ibidem. 39 Vares 1993, 89−90. 40 Leino-Kaukiainen, 145. 19

Uudesta Aurasta kehittyi nopeasti itsenäinen rantakarilaisuuden äänitorvi. Lehti edusti mones- sa asiassa eri kantaa Uuden Suomettaren kanssa. Uuden Auran journalistinen taso nousi Ran- takarin kaudella nopeasti. Hän palkkasi lisää toimittajia, paransi uutishankintaa ja kuvitusta. Lehden menestys oli sensaatiomainen. Se nousi levikiltään jopa Uuden Suomettaren edelle. Poleeminen journalistiikan teko, vaikka tuottikin loistavia tuloksia, aiheutti myös närää paitsi puoluejohdossa myös Uuden Auran julkaisijayhtiön johtokunnassa, jossa keskusteltiin Ranta- karin soveliaisuudesta päätoimittajaksi. Lopulta johtokunnasta löytyi kuitenkin enemmän Rantakarin kannattajia kuin vastustajia ja hän sai pitää paikkansa. Uudessa Aurassa Rantakari visioi myös kokonaan suomalaisen yliopiston perustamisesta Turkuun. ”Suomalainen yliopis- to Turkuun tai ei mitään suomalaista yliopistoa”, Rantakari kirjoitti. Hänen kirjoituksensa ja iskulauseensa saivat suomenkieliset liikkeelle.

Uuden Auran sivuilla Rantakari lähti hyökkäykseen puolueessa vallalla ollutta myöntyvyys- suuntaa vastaan. Esimerkiksi virkamiehistössä oli Rantakarin mielestä liikaa puolueen jäseniä, jotka olivat menneet sortojärjestelmän virkoihin neuvottelematta puoluejohdon kanssa. Va- semmistosiiven Uuden Auran ja myöntyvyyttä ajaneen puolueen oikeistoon kuuluneen Wii- puri-lehden näkemykset olivat täysin vastakkaiset. Wiipurin mielestä virkoihin oli mentävä, eikä kansalaisten tullut vaikeuttaa virkamiesten toimintaa. Myöntyvyyssuunnan äänitorvina olivat E. S. Yrjö-koskinen ja A. H. Virkkunen. Puoluejohdosta vain Danielsson-Kalmari oli vävynsä linjalla. 41

Muu puoluejohto pyrki sovitteluun. Puolueen keskustassa taiteili myös pää-äänenkannattaja Uusi Suometar. Puolueen johto pelkäsi hajaannusta eikä katsonut hyvällä Rantakarin kiihkeää esiintymistapaa lehdessään. Lopulta Puoluejohdosta myös Ingman siirtyi Rantakarin leiriin. Puoluekokouksessa 1913 Rantakarin ajama vastarintasuunta peri voiton. Passiivisen vastarin- nan omaksuminen antoi paremmat mahdollisuudet myös sisäpolitiikassa porvarillisen yhteis- työn ajamiselle, kun suomalainen puolue tuli samoille linjoille muiden puolueiden kanssa.42

Rantakarin menestyksekäs pesti Uudessa Aurassa päättyi vuonna 1916. Hän vaihtoi täydelli- sesti alaa ja ryhtyi uuden Viipuriin perustetun Savo-Karjalan osakepankin pääjohtajaksi. Sa- mana vuonna hänet valittiin myös ensimmäisen ja ainoaksi jääneen kerran kansanedustajaksi.

41 Vares 1993, 168−176; ks. myös Salokorpi 1988, 127−133; Leino-Kaukiainen 1994, 145−151. 42 Ibidem. 20

Kun eduskunta kokoontui keväällä 1917, hänen linjansa näytti kääntyneen kahdessakin suh- teessa vastakohdakseen. Entinen sosiaalisen radikalismin ja Venäjä-suhteissa passiivisen vas- tarinnan omaksunut Rantakari oli yllättäen eduskunnan oikeistolaisin talousmies ja itsenäi- syyssuunnan jarruttelija. Osaltaan painotusten muuttumiseen vaikutti epäilemättä Rantakarin uusi ura pankinjohtajana. Joka tapauksessa muutos oli osittain harhaa. Rantakarin kanta ei ollut muuttunut niin radikaalisti kuin miltä näytti. Hänen mielestään vain esimerkiksi suhtees- sa Venäjään oli saavutettu, mitä saavutettavissa oli, ja siihen tuli tyytyä. Oli sekä yhteiskunta- rauhan että autonomian vaarantamista yrittää enemmän.43

Sisällissodan aikana Rantakari piileskeli punaisten hallitsemassa Viipurissa. Rantakari ei näh- nyt vuonna 1918 porvaripuoltakaan oikeutetuksi vaatimaan voittoa siksi, että se olisi toiminut oikein aiempina vuosina. Hänen mielestään tuli kysyä, kumpi puoli oli kelvottomampi ja kumpi kahdesta pahasta pahempi. Rantakarin mukaan ”ennen kaikkea se perkeleellinen val- heellisuus, jolla meidän sosialidemokraattimme on köyhän kansan pyhää asiaa koko olemas- saolonsa ajan raiskannut, on yksinään raskaampi rikos kuin kaikki porvarien synnit yhteensä.” Siksi punaisten tappio oli hänen mukaansa oikein.44

Sisällissodan jälkeen Rantakari jäi Viipuriin, missä hän toimi vuoden ajan rajamaan komen- danttina. Samalla hän jatkoi työtään Savo-Karjalan osakepankin johtajana. Rantakarin pankin- johtajakausi ei ollut menestys. Pankin alkuaikoja värittivät pitkäaikaiset ja taloudellisesti ras- kaat nurkanvaltauksista johtuneet riidat. Pankki oli vuonna 1919 hankkinut omistukseensa yli puolet Suomen Kauppapankki osakeyhtiön osakkeista. Odotetun fuusion ja toimintapiirin laajentumisen sijaan hanke meni myttyyn ja pankki joutui myymään osakkeet kilpailijalleen Helsingin Osakepankille. Epäonnistuneen operaation seurauksena pankille koitui merkittävät viiden miljoonan markan tappiot. Ne eivät jääneet viimeisiksi ja viimein vuonna 1924 pankin hallintoneuvosto päätti erottaa sekä pääjohtajan että koko hallituksen.45

Epäonnistuminen romahdutti Rantakarin terveyden ja siirsi hänet useaksi vuodeksi sivuun yhteiskunnallisesta elämästä. Hänet julistettiin jopa holhouksen alaiseksi. Tuomio purettiin vasta 1930. Itsenäisen Suomen 1920-luku oli kaiken kaikkiaan kiivasta kabinettipolitikoinnin

43 Leino-Kaukiainen 1994, 146; Ritola 1968, 1-3; Salokorpi 1988, 39−42; Vares 2006, 102−105. 44 Rantakari 1918, 258. 45http://www.porssitieto.fi/kirjoitus/savokarjalanpankki.html. haettu 20.1.2008. 21 kulta-aikaa, joka olisi ollut Rantakarille mitä erinomaisin temmellyskenttä. Vuonna 1927 kolme vuotta kestäneen täydellisen hiljaiselon jälkeen Rantakari palasi ikään kuin juurilleen. Hän aloitti uudelleen toimittajana. Aivan kuten kolme vuosikymmentä aiemmin avustajan paikka aukesi Aamulehdestä.

Talvella 1929 Rantakari ehdotti Uuden Suomen päätoimittajalle Kaarlo Koskimiehelle, että hänet otettaisiin lehteen toimittajaksi. ”Päivän politiikkaan en tulisi puuttumaan, siis esiinty- mään minään enfant terriblenä, niin kuin ehkä vanhoina vänrikki-vuosinani toisinaan”, hän vakuutteli. Rantakari linjasi, että hän voisi käsitellä teoreettisesti politiikan taustoja sekä esi- tellä ulkomaalaisia muistelmia. Koskimies oli periaatteessa kiinnostunut Rantakarin palveluk- sista. Asia eteni kuitenkin vasta saman vuoden syksyllä, kun Rantakari päätti muuttaa Helsin- kiin. Hän harkitsi hakeutumista töihin myös maalaisliiton Suomenmaahan, koska epäili, ettei velkaisessa Uudessa Suomessa olisi resursseja hänen palkkaamiseensa. Pelko osoittautui lo- pulta turhaksi. Rantakarin vaatimuksena oli oma vakituinen pakinapaikka lehdestä. Peruste- lutkin olivat selvät: ”Lukija rakastaa näet persoonaa eikä sanoja, hyviäkään. Hän tottuu pa- kinoitsijaan niin kuin seuraelämässä totutaan tuttuun.”. Pakinat julkaistiinkin otsikolla ”Van- han tutun tarinaa.” Rantakarin tarkoituksena oli tarkastella politiikkaa jo vuosikymmeniä suo- simastaan yhteisporvarillisesta näkökulmasta.46

1.4. Konservatiivinen kokoomuspuolue tuuliajolla tasavallassa

Kokoomuspuolueen perustaminen sai ensimmäisen sysäyksensä syksyllä 1918. Idea yhteis- kuntaa säilyttävien voimien kokoamisesta samaan puolueeseen lähti liikkeelle monarkisti- aktivistien piiristä. Syyskuussa Uuden Päivän toimittaja Eino Railo ehdotti E. N. Setälälle, että monarkistiset nuorsuomalaiset liittyisivät lehden ympärille. Myös lehden omistajaryhmä oli siihen valmis. Seuraavakin askel rivien tiivistämiseksi tapahtui lehtihankkeen merkeissä, kun monarkismikomitea ryhtyi ajamaan Uuden Päivän ja Uuden Suomettaren yhdistämistä. Näennäisestä nuorsuomalaisen ja suomalaisen puolueen yhdistymisinnosta huolimatta suoma- laisen puolueen johto tosiasiassa suhtautui ajatukseen empien. Tämän varauksellisuuden takia kokoomus-suunnitelman edistäminen jäi marraskuun puoliväliin asti Uuden Päivän monarkis- teille.47

46 Vesikansa 1997, 367−368. 47 Uino 1994,262−263. 22

Uuden puolueen alkuperäisenä innoittajana ollut kuningas-kysymys painui Saksan maailman- sodassa kärsimän tappion myötä taka-alalle. Suurimmalle osalle monarkia oli menettänyt ajankohtaisuutensa. Ilman Saksaa sen ei katsottu antavan toivottuja sisä- ja yhteiskuntapoliit- tisia etuja, ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhumattakaan. Silti esimerkiksi nuorsuomalaisiin kuulunut professori Hugo Suolahti tähdensi, että ”voimakas kokoomus kaikkia hajoittavia voimia vastaan” oli tarpeen mahdollisesta tasavallan toteutumisesta huolimatta. Pyrkimys liittyi jo vuosia vireillä olleeseen yritykseen ”nuorten ja vanhojen” yhdistämiseksi. Yhteiskun- taa säilyttävien voimien ympärille kokoontuminen oli nimenomaan vanhasuomalaisten tavoit- teena, kun taas nuorsuomalaiset monarkistit halusivat koolle monarkian merkeissä. Kokous- kutsussa pidettiin kiinni vanhasuomalaisten ajamasta käsityksestä.48

Kokoomuspuolueen perustava kokous pidettiin Helsingin vanhalla ylioppilastalolla 9.12.1918 ja sitä sävytti monarkistinen henki. Hallitusmuotokysymyksestä kokouksessa alustanut vanha- suomalaisiin kuulunut Ernst Nevanlinna suositteli pysyttäytymistä perustuslaillisessa monar- kiassa. Kokous hyväksyi lopulta E. N. Setälän muotoileman ponnen, jossa kansalaisia keho- tettiin tarmokkaasti toimimaan lepäämään jääneen monarkistisen hallitusmuodon toteuttami- seksi. Nevanlinnan lisäksi kokouksessa alustivat K. R. Brotherus, Setälä, Kyösti Haataja ja F. Hallio. Haatajaa lukuun ottamatta viimeksi mainitut olivat nuorsuomalaisia monarkisteja. Alustajien alkuperäinen puoluekanta kertoo omalta osaltaan siitä, että suomettarelainen myön- tyvyys tuntui vuosien 1917−1918 tapahtumien luomassa tilanteessa vähemmän houkutteleval- ta.49

Uutta kokoomuspuoluetta perustettaessa yritettiin kahden varsin erilaisen aatemaailman yh- teensovittamista. Vanhasuomalaiset painottivat maan ulkopuolisten uhkatekijöiden torjumista tarkoituksenmukaisuusrealismin avulla ja kannattivat sosiaalireformistista sisäpolitiikkaa, minkä katsottiin soveltuvan hyvin lujan yhteiskunnan kuvioon. Ulkopoliittista idealismia ko- rostaneet nuorsuomalaiset ”pääskyset” ja aktivistit taas edustivat yhteiskunnallisesti konserva- tiivisempaa lain ja järjestyksen vaatimusta kumouksellisten ainesten kitkemiseksi tarvittaessa myös kansalaisvapauksia rajoittamalla. Heille suomettarelainen bobrikoffari, myöntyvyys- mies oli lähes aina ollut halveksittu vihollinen. Sosiaalinen uudistuspolitiikka jäi nuorsuoma-

48 Polvinen 1992, 4−6. 49 Uino 1994, 263−264, 268−270. 23 laisilla toisarvoiseen asemaan. Poliittiset olosuhteet ajoivat nämä eri ryhmittymiin kuuluneet monarkistit yhteistyöhön.50

Kokoomuksen alkuperäiset säännöt vuodelta 1918 olivat varsin epämääräiset. Lisäksi sosiaa- lihallitus palautti ne muutettaviksi yhdistyslain mukaisiksi säännöissä olleiden ristiriitaisuuk- sien vuoksi. Vuonna 1921 koko puolueen organisaatio uudistettiin. Organisaatiouudistuksessa varsinkin puoluekokouksen asemaa heikennettiin huomattavasti. Se ei kokoontunut enää säännöllisesti vaan vain keskusliiton kutsusta. Silti esimerkiksi 1930-luvulla vain kerran vuonna 1938 puoluekokousta ei kutsuttu koolle. Puoluekokouksiin saivat edustajansa kansal- lisseurat jäsenmääränsä perusteella sekä jokaisen piiriliiton hallitus sai valita keskuudestaan kolme edustajaa. Itseoikeutettuja äänivaltaisia jäseniä olivat keskusliiton, valtuuskunnan, naisvaliokunnan ja eduskuntaryhmän jäsenet sekä keskusliiton sihteeri.51

Keskusliitto sai laajat valtaoikeudet. Hierarkisesti organisoituneen keskuselimen tarkoitukse- na oli toimia puolueen piiriliittojen yhdyssiteenä niiden päämäärien saavuttamiseksi, jotka puolue oli ohjelmassaan asettanut itselleen. Keskusliiton eliminä olivat kokoukset, joista sään- tömääräisenä oli vuosikokous, sekä valtuuskunta sen hallituksena. Keskusliitto kokoontui vuosikokouksen lisäksi silloin kun se itse, valtuuskunta tai siihen kuuluva piiriliitto sitä pyysi. Keskusliitolle keskitettiin yli päätösvalta vuoden 1921 organisaatiouudistuksessa.52

Samassa organisaatiouudistuksessa myös keskusliiton valtuuskunnan merkitys kasvoi selvästi. Sen tuli muun muassa valvoa puolueen sääntöjen, ohjeiden ja puoluekokousten päätösten noudattamista, johtaa keskusliiton toimintaa, hoitaa keskusliiton varoja ja ylläpitää puolue- toimistoa. Valtuuskunta valitsi keskuudestaan työvaliokunnan. Työvaliokunnan tuli hoitaa puolueen juoksevat asiat, seurata puolueen toimintaa, valmistella asiat valtuuskunnan koko- uksiin ja toimeenpanna sen päätökset. Käytännössä työvaliokunnasta muodostui keskeinen johto- ja toimeenpanoelin, koska valtuuskuntaa oli suuren jäsenmääränsä vuoksi vaikea saada koolle. Tärkeää taloudellista tukea puolue sai vuonna 1924 perustetulta Kansallisen kokoo-

50 Uino 1994, 283; Polvinen 1992, 5. 51 Hölttä 1982, 49−50. 52 Hölttä 1982, 50−51. 24 muspuolueen säätiöltä, joka oli sidottu puolueeseen ottamalla sen sääntöihin kokoomuksen yleiset periaatteet, joiden mukaan sen piti toimia.53

Vuosi 1922 muodostui suuren murroksen vuodeksi kokoomuspuolueen aatteellisessa kehityk- sessä, kun vanhasuomaisuus joutui vetäytymään hallitsevasta asemastaan. Tähän oli vaikut- tamassa monta vanhasuomalaisten rikettä, ennen kaikkea Paasikiven johdolla toteutettu Tar- ton häpeärauha 1920. Kun Tarton rauha oli ratifioitavana eduskunnassa, E. N. Setälän johta- mat aktivistit äänestivät sen hyväksymistä vastaan, vaikka Paavo Virkkusen johtama kokoo- muksen enemmistö oli rauhansopimuksen hyväksymisen kannalla. Aktivistien irtiotto oli vas- ta alkusoittoa ja suomettarelaisten sisäpiiri alkoi jäädä puolueessa häviölle. Paasikivi oli ve- täytynyt takaisin Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan tehtäviin vuonna 1918. Myös valtioso- sialistiksi haukuttu Nevanlinna erotettiin Uuden Suomen päätoimittajan paikalta. Sen sijaan Lauri Ingman säilytti paikkansa. Hänellä oli valtakunnallista arvovaltaa, joka perustui lähei- seen ystävyyssuhteeseen presidentti K. J. Ståhlbergin kanssa. Vuoden 1922 puoluekokoukses- sa ”pääskyset” pyyhkäisivät lopulta syrjään suomettarelaisen valtiokeskeisen talous- ja sosiaa- lipoliittisen ohjelman ja korvasivat sen liberalismin talousopeilla. Valtion taloudessa alettiin korostaa säästäväisyyttä tulonsiirtojen sijaan.54

Kokoomus siirtyi 1800-luvun perinnön, kansanliikereformismin sekä vanhakonservatiivisen ja meritokraattisen arvomaailmansa omalaatuisesta symbioosista aatteellisemmin oikeistolai- seen konservatismiin. Sivistys- ja meritokratia-painotukset saivat rinnalleen oikeistopoliittiset tunnukset. Puolueesta tuli lopullisesti perityn vallan edustaja, normaali eurooppalainen kon- servatiivipuolue. Tästä huolimatta puoluekokouksen johtajavalinnat osoittavat, ettei vanha- suomalaisuuden tappio ollut niin totaalinen kuin olisi voinut luulla. Pääskysidealismi oli kui- tenkin ensimmäisen kerran kukistanut suomettarelaispragmatismin ja voittanut taistelun suo- malaisen konservatismin sielusta. Pääskysillä ei vain ollut voimaa vahvistaa asemiaan puolu- een johdossa. Jäljellä oli vain Hugo Suolahti ja Setälä. Pääskysten voiton sato ei tullut edes vuoden 1918 poliittisen sukupolven korjattavaksi. Se oli vielä liian nuori ja jäsentymätön. Näin ollen puolueen johto jäi edelleen pääosin vanhasuomalaisiin käsiin.55

53 Hölttä 1982, 52−53. 54 Suvanto 1994, 222. 55 Vares 1993, 608−609. 25

Vuodesta 1922 lähtien aatteellinen keskustelu kokoomuksessa oli laimeaa eikä suuria linjarii- toja esiintynyt. Mielenkiinto pysyi käytännön politiikassa. Puolue menestyikin hyvin 1920- luvun alkuvuosina. Lauri Ingman ja Antti Tulenheimo muodostivat molemmat yhden halli- tuksen. Puolue oli jatkuvasti keskeinen vallankäyttäjä. Puolueen oikeisto eli pääskyset saivat vähäisemmästä vaikutusvallastaan huolimatta ajettua myös omia tavoitteitaan läpi puolueessa, kuten esimerkiksi entistä jyrkemmän asennoitumisen vasemmistoon.56

Kokoomuspuolueelle 1920-luvun toinen puolisko oli vaikeaa aikaa ja vuoteen 1929 mennessä sen edustajapaikat olivat tippuneet 28:aan. Selitystä haettiin puolueen sisäisestä hajaannukses- ta. Vanhemmat ja nuoremmat puolueen jäsenet olivat erimielisiä aitosuomalaisuuden siunauk- sellisuudesta. Nuoret moittivat puolueen liian laimeaa kieliohjelmaa. Porvarillista yhteistyötä vasemmistoa vastaan havitellut kokoomus oli kaukana tavoitteistaan. Maalaisliitto oli jälleen saavuttanut vaalivoiton, ja sitä ei porvarillinen yhteistyö kiinnostanut. Vaaleihin pakottautu- minen oli rikkonut edistyspuolueen ja kokoomuksen välit. Ruotsalainen kansanpuolue taas kammoksui tiukalla aitosuomalaisuudella liputtavia porvarillisia kumppaneitaan. Kokoomuk- sen ja maalaisliiton ja myös edistyspuolueen aitosuomalaisuus-painatukset ajoivat RKP:tä yhteistoimintaan SDP:n kanssa.57

Suomen talous kääntyi 1920-luvun lopulla alamäkeen. Ylikuumentunut rakennustoiminta al- koi hiipua vuonna 1928, kun ensimmäisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus Euroo- passa oli saatu suurelta osin päätökseen ja sahatavaran kysyntä vähentyi. Suomalainen kom- munistinen liike jatkoi radikaalia toimintaansa 1920-luvulla. Se ajoi edelleen kommunismia Suomeen Neuvostoliiton mallin mukaisesti. Koko porvarillinen Suomi oli kategorisesti kom- munismia vastaan. Suomen sosialistinen työväenpuolue oli saavuttaneet vaalivoitot vuosien 1927 ja 1929 vaaleissa. Kommunistit olivat organisoineet menestyksellisiä lakkoja. jotka oli- vat oikeiston silmissä selvä merkki siitä, että äärivasemmisto oli edelleen voimissaan. Maan- alainen Suomen kommunistinen puolue päätti vuoden 1929 syksyllä seurata kommunistisen internationaalin ohjetta, joka vaati aktiivisesti suunnittelemaan ja toimeenpanemaan vallan- kumousta. Vaikka puolueen todellinen voima oli mitätön, se onnistui ärsyttämään porvarilli- sen Suomen vastaansa. Lapuanliike sai hedelmällisen kasvualustan.58

56 Allonen 1988, 16−17. 57 Hämäläinen 1968, 134–144; Vares 2001, 463. 58 Uino 1994, 598−601; Vares 1996, 414−416. 26

2. RANTAKARI UUDEN SUOMEN KAUTTA KOKOOMUKSEN SISÄPIIREIHIN

2.1. Punainen vasemmisto hapattaa valtiollisen elämän

Rantakari aloitti pakinoinnin Uudessa Suomessa Johannes-nimimerkillä 3.12.1929. Samoihin aikoihin julkista keskustelua alkoi hallita juuri perustetun kommunismin vastaisen Lapuan- liikkeen toiminta. Liikkeen toiminta ja tavoitteet hyväksyttiin sen alkuvaiheessa laajasti por- varillisella puolella poliittista kenttää. Suhtautuminen kommunismiin leimasi koko julkista keskustelua. Kommunismin ohella myös sosialidemokratian arviointi kuului Johanneksen vakioaiheisiin.

Suomen Lukon59 perustamisen aikaan maaliskuussa 1930 Johannes oli sitä mieltä, että kom- munismin vastustamisessa luotettiin liikaa valtiovallan toimiin ja liian vähän kansalaistoimin- taan. Kuitenkaan ei pitänyt väittää, että valtion voimatoimet muka vain edistäisivät kommu- nismia ja että se olisi poistettavissa pelkällä valistustyöllä ja yhteiskunnallisilla ja muilla uu- distuksilla. Tähän eivät uskoneet Johanneksen mukaan edes sosialidemokraatit, vaikka he näin alati jaarittelivatkin. Kyllä sosialistit itsekin näkivät, kuinka pitkälle pelkällä päänsilitys- politiikalla oli päästy. Johanneksen mukaan kaikkien piti seurata kommunistien toimintaa ja näin avustaa poliisia. Mielialoja oli myös valmistettava ottamaan vastaan uutta ja myös ko- ventamaan jo olemassa olevaa kommunismin vastaista lainsäädäntöä.60 Johanneksen toiveet ja lähtökohdat kommunismin kitkemiselle olivat varsin yhteneväiset Lapuanliikkeen ja Suomen Lukon kanssa. Johannes ottikin kaikesta päätellen tyydytyksellä vastaan uuden kommunis- minvastaisen järjestön perustamisen.

Huhtikuussa Johannes moitti porvareita siitä, että he olivat aikalailla erehtyneet sosialistien tannerilaisuuden suhteen. Vuoden 1930 Väinö Tanner ei Johanneksen mukaan ollut ollenkaan

59 Maaliskuussa 1930 Lapuanliike piti Lapualla kokouksen, jossa perustettiin kommunisminvastainen taistelujär- jestö Suomen Lukko. Hentilä 2000, 150. 60 US, Johannes 24.3.1930, pakina. 27 sama mies kuin vielä vuonna 1927. Enää hän ei ottaisi paraateja61 vastaan. Tanner oli synnyt- tänyt toimillaan epäluuloja tummanpunaisimpien keskuudessa ja nyt hänen täytyi todistella näille luokkatietoisuuttaan. Johannes muistutti, että sosialistien taktiikkana eduskunnassa oli ollut eristää kokoomus muista suomenkielisistä porvariryhmistä. Tähän he olivat pyrkineet ruotsinkielisten avustuksella. Ruotsalaisen kansanpuolueen ja sosialidemokraattien yhteis- työssä kohtasivat Johanneksen mukaansa kaikkein ahtaimmat puoluepyyteet, jotka selittivät muuten niin eriskummallisen punakeltaisen blokin synnyn ja säilymisen.62

Johannes moitti kesällä 1930 niitä porvareita, jotka tekivät jyrkän eron sosialistien ja kommu- nistien välille ja väittivät kommunistivaaraa suuresti liioitelluksi sekä pelkoa siitä oikeistoagi- taation aikaansaamaksi. Kun edistyspuolueen Oskari Mantere väitti, että yhteiskuntaa säilyt- tävien ja sitä väkivalloin kumoamaan pyrkivien raja oli siirtynyt sosialidemokraattien vasem- malle puolelle, oli Johannes jyrkästi toista mieltä. Johanneksen mukaan kaikki, mitä voidaan sosialidemokraattien sielunpohjasta lukea, kertoi jotain aivan muuta. Vaikka sosialidemokraa- tit ja kommunistit olivatkin sanasodassa keskenään, sen ei saanut antaa hämätä. Kyllähän su- detkin saattoivat tapella verissä päin keskenään ennen hyökkäystä lammaslaumaan. Johannes muistutti, etteivät sosialistit olleet sanoutuneet irti marxilaisista väkivalta- kumous- ja dikta- tuuriopeistaan, vaikka he niistä puhuivatkin harvemmin kuin kommunistit.63 Suomalaisen kommunismin kansainvälisyys oli Johanneksen mukaan vain maankavallusta ja sisäpolitiikka valtiopetosta tai sen valmistelua.64

Rantakari entisenä sosialidemokraattina ja vuosisadan alun vanhasuomalaisen puolueen va- semman siiven edustajana kannatti sosiaalisia uudistuksia ja parannuksia. Vanhasuomalaisen käsityksen mukaan reformeilla pystyttiin yhtenäistämään kansaa. Sosiaaliset parannukset oli- vat perusteltuja myös kristillis-eettisistä syistä. Hän oli ollut jo vuosisadan alussa luomassa vanhasuomalaiselle puolueelle laajaa sosiaalipoliittista ohjelmaa, jonka tarkoituksena oli pitää vähävaraiset yhteiskunnallisesti tyytyväisinä.65

61 Vuonna 1927 Tanner oli joutunut ottamaan vapaussodan muistoparaatin vastaan, kun presidentti Relander oli ollut sairaana estynyt. Se herätti silloin paljon huomiota. Olihan sisällissodasta kulunut vasta alle 10 vuotta. 62 US, Johannes 8.4.1930, pakina. 63 US, Johannes 4.6.1930, pakina. 64 US, Johannes 13.6.1930, pakina. 65 Suvanto 1994, 221. 28

Edelleen 1930-luvun taitteessa Rantakari kuului suomalaisen puolueen jälkeläisen, kokoo- muksen vasemmistosiipeen. Pakinoitsija Johannes ei kuitenkaan uskonut, että sosiaaliset pa- rannukset toimisivat kommunismin poistamisessa, koska kommunismi oli ilmennyt Suomessa vasta kun huomattavia kansan pohjakerroksiin tehtäviä uudistuksia oli jo tehty ja niitä jatket- tu. Uudistuksista oli seurannut vain kommunismin leviäminen. Samalla kommunisti olivat tulleet vaativammiksi ja julkeammiksi.66

Johanneksen mukaan ”kommunismi ja yleensä punainen vasemmistolaisuus olivat vuosikau- sia hapattaneet valtiollista elämää, mikä näkyi suurimmassa osassa porvarillista vasemmistoa edistyspuolueen Turun Sanomista maalaisliiton punertavasti räpyttävän vasemman siiven kär- keen.”67 Johanneksen mukaan osa sosialidemokraateista oli kuitenkin havainnut koko tähän maailmaan kohdistetun taivaanvaltakunta-opin houreeksi. Silti he eivät olleet voineet muuttaa kirjaintakaan uskontunnustuksestaan, koska puolue oli luvannut kansalle isomman vekselin kuin se ikinä pystyisi pitämään.68 Kesän 1930 levottomina lapualaisaikoina Johannes suositte- li sosialisteille siivompaa kieltä porvareista ja ankarampaa kieltä kommunisteista. Näin mieli- alat maassa rauhoittuisivat ja uusia väkivaltaisuuksia ei enää samassa määrin ilmenisi.69

Johannes näki kommunistit ja sosialistit pohjaltaan samanlaisina. Erona oli vain se, että sosia- listit eivät uskaltaneet tehdä opistaan johtopäätöksiä tai ainakaan ilmaista niitä, koska heitä huimasi muiden puolueiden mahdollinen arvostelu. Sosialidemokraattien yhteiskunnan lailli- suutta korostavat puheetkin olivat Johanneksen mukaan vain puhetta yhteiskunnan heikkou- den puolesta, sillä heikossa yhteiskunnassa pystyi levittämään millaisia kumousoppeja tahan- sa.70

Kun oikeistokaappauksen uhka hallitsi julkista sanaa vuoden 1931 syksyllä Rantakari, vaikka tuomitsikin sekä oikeisto- että vasemmistokaappauksen, muistutti silti niiden eroista. Vasem- mistokaappaus tarkoittaisi omistusoikeuden ja monien muiden ei-valtiollisten oikeuksien ku- moamista. Lisäksi se johtaisi vanhojen siveysarvojen surmaan sekä karkeaan uskonnon- ja

66 US, Johannes 13.6.1930, pakina. 67 US, Johannes 13.6.1930, pakina. 68 US, Johannes 13.7.1930, pakina. 69 US, Johannes 20.7.1930, pakina. 70 US, Johannes 10.8.1930, pakina. 29 omantunnonvapauden sortamiseen. Myös valtiolliset oikeudet menisivät kaikkia tähteitä myö- ten, kun taas oikeistokaappauksessa niistä voisi jotakin jäädä jäljelle.71 Mäntsälän kapinan jälkeen Johannes huomautti, ettei punakapinaa ja ”Mäntsälän viikon tapauksia72” pidä lähteä rinnastamaan. Toisessa kun ei edes ”kissankäpälä nyrjähtänyt ja toisessa taas elettiin kuin Jerusalemin hävityksessä, paikoitellen vähän hurjemminkin.”73

Kokoomuksen puoluekokouksessa toukokuussa 1932 Rantakari piti alustuksen keskusteluun taistelusta kumousliikkeitä vastaan. Hänen mukaansa oli vaikea erottaa, missä kommunisti loppuu ja sosialidemokraatti alkaa. Kuitenkin nykyaikaisella oikeistososialidemokraatilla ja tyypillisellä kommunistilla oli hänen mukaansa eroa, koska niiden taistelu yhteiskuntaa vas- taan oli erilaista. Sosialisti ei ottanut rahaa Moskovasta. Sosialistit olivat jo toisella tapaa kiinni yhteiskunnassa kuin kommunistit. Kunnallispolitiikassa porvarin piti välillä liittoutua sosialistin kanssa, että järkevä kanta saataisiin läpi. Liiallisuuksiin sosialismin vastustamises- sa ei pitänyt mennä. Siitä oli pelkästään huonoja kokemuksia.74

Rantakari muistuttu, ettei edes Otto von Bismarck ollut saanut kitkettyä sosialidemokratiaa pois Saksasta edellisellä vuosisadalla, vaikka hän oli ollut luja ja vahva valtiomies. Rantakarin mukaan sosialidemokratia uhkasi yhteiskuntaa samoin kuin kommunismikin, mutta sitä vas- taan ei voitaisi soveltaa samanlaisia keinoja. Sosialidemokratiaa oli vastustettava ajatusten voimalla, koska valistunutta kritiikkiä ei mikään voisi ajan mittaan kestää. Valtiovallan ja suuren yleisön oli Rantakarin mukaan pidettävä huoli, ettei kommunismi pääsisi esiintymään sosialidemokraattisen naamion suojassa.75

Rantakarin mielipiteet siis vaihtelivat eri areenoilla. Uudessa Suomessa hän oli tiukemmin vasemmistovastainen kuin puoluekokouksessa. Pakinoitsijana Rantakarin piti olla ikään kuin puolueen äänenä muuhun yhteiskuntaan. Uuden Suomen pakinoissa Johannes heijasteli kes- kiverto kokoomuslaisia tuntoja. Sen sijaan puoluekokouksessa hänen suhtautumisensa sosia-

71 US, Johannes 8.12.1931, pakina. 72 Mäntsälän tapahtumista Rantakari varoi käyttämästä kapina-sanaa, jota eivät muutkaan oikeistolaiset mielel- lään käyttäneet. 73 US, Johannes 31.3.1932, pakina. 74 ”Taistelu kumousliikkeitä vastaan”, maisteri Rantakarin alustus puoluekokouksessa. Kokoomuksen puolueko- kouspöytäkirjat 1932, PTA. 75 Ibidem. 30 lidemokraatteihin päin oli moninaisempi ja huomattavasti sovittelevampi. Hän teki selvän eron kommunistien ja sosialistien välillä.

Rantakarin ymmärtävä asenne sosialidemokraatteihin ei miellyttänyt suurinta osaa puolueko- kousedustajista. He halusivat eristää myös SDP:n kommunistien tapaan mahdollisimman täy- dellisesti yhteiskunnasta.76

Johannes käsitteli sosiaalipolitiikkaa pakinassaan puoluekokouksen jälkeen. Hän oli usein kuullut sanottavan, että kommunismi oli lakaistava pois tekemällä sosiaalipoliittisia paran- nuksia; näin sanoivat varsinkin sosiaalidemokraatit. Johanneksen mukaan tämä oli väärä läh- tökohta. Reformeja oli tehtävä riippumatta siitä oliko kommunismia tai sosialidemokratiaa lainkaan. ”Yleensäkin puoluetaktiikan oli aina väistyttävä reforminäkökohtien tieltä, alistutta- va näiden alaiseksi.”77

Rantakarin suhde vasemmistoon oli selkeän kielteinen, mutta ei vivahteeton. Kategorisen kielteinen ja vihamielinen se oli kommunisteihin. Myöskään sosialidemokraatit eivät saaneet päänsilittelyä osakseen. Hän näki molemmat vasemmistopuolueet tavoitteiltaan samanlaisiksi, vain toimintatavoissa oli eroja.

Rantakarin eron sosialidemokraateista oli vuosisadan alussa aiheuttanut puolueen liiallinen kansainvälisyys, joka ei soveltunut Rantakarin suomalaiskansallisuutta korostavaan ajatte- luun. Kokemukset piileskelystä punaisten hallitsemassa Viipurissa sisällissodan aikana antoi- vat oman voimakkaan negatiivisen lisämausteen Rantakarin käsityksiin vasemmistosta. Toi- saalta hänelle oli jäänyt sosialidemokraatteihin myös lukuisia ystäviä. Näistä ehkä eniten hän piti 1930-luvulla yhteyttä Wäinö Wuolijokeen.

2.2. Lapuanliikkeen ja Rantakarin ihanteet kohtaavat kielipolitiikassa

Lapualaisuuden esiinmarssi hautasi kielikysymyksen yli vuodeksi pois poliittisesta julkisuu- desta, kun keskustelun pääpaino siirtyi kommunismin kitkemiseen maasta. Lapuanliike kan- natti kieliryhmien yhteistoimintaa taistelussa kommunismia vastaan ja se oli alkuaikoinaan

76 Kokoomuksen puoluekokouspöytäkirjat 1932, PTA. 77 US, Johannes 27.5.1932, pakina. 31 leimallisesti yhden asian liike, jonka mielipiteen vaikutus kaikkialle porvarilliseen Suomeen oli huomattava. Kommunismin vastustaminen herätti lopulta kevääseen 1930 tultaessa kanna- tusta jopa Aitosuomalainen-lehdessä niin paljon, että se julisti maaliskuussa, että kommunis- mi on vihollinen numero yksi, ruotsalaisuus numero kaksi. Näin ollen ”emme puolestamme pidä sovinnon tekoa ruotsalaisten kanssa ollenkaan mahdottomana.”78

Elokuussa 1930 Johannes otti palstallaan kantaa kielikysymykseen ja totesi, että ruotsinkielen asema maassa oli turvattu niin kauan, kun suomenkielisten taholta ei hyökätä sitä vastaan.79 Paria kuukautta myöhemmin Johannes määritteli sen, mikä muodosti kansallisuuden. Pelkkä kieli ei siihen riittäisi. Muutenhan Elias Lönnrotkaan ei olisi suomalainen, koska hän puhui ja kirjoitti myös ruotsiksi. Kansallisuuteen vaikutti Johanneksen mukaan myös historia, luonne, tavat, ympäristö ja sivistys. Tunne ja tahto kuulua johonkin kansallisuuteen olivat tärkeitä, mutta niillekään ei voisi laittaa ehdotonta ratkaisuvaltaa. Vaikka neekeri tai kiinalainen kuin- ka tahtoisivat ja tuntisivat, niin vaikea heitä olisi silti tunnustaa ”täysiverisiksi suomalaisiksi” Johannes linjasi.80

Vuoden 1930 lopulla Johannes huomautti, että Lapuanliikkeen ansiosta eksyneet olivat vih- doin päässeet takaisin omalle maalleen. Näillä eksyneillä Johannes viittasi suomenruotsalai- siin, joille oli tarjoutunut tilaisuus jättää vasemmistosuuntauksensa. Johanneksen mielestä yhteistyötä olisi jatkettava ja ruotsinkielisten kanssa tuli yhdessä vastustaa kumouksellisuutta. Johannes pelkäsi, että ruotsinkieliset uudestaan sortuisivat sosialidemokraattien avoimena odottavaan syliin ja ”me joudumme kaikki kieleen ja mieleen katsomatta uudestaan kekku- loimaan punaisten jaloissa ja leikkikaluina, niin kuin ennen Lapuanliikettä.”81 Marraskuussa Rantakari kirjoitti kieliasiasta myös kirjeessään Suomen Englannin-lähettiläälle A. H. Saas- tamoiselle. Hän huomautti, ettei Lapuanliike ole kokonaan aitosuomalaisuuden basilleista vapaa.82

78 Uino 1989, 211−213. 79 US, Johannes 18.9.1930, pakina. 80 US, Johannes 12.10.1930, pakina. 81 US, Johannes 4.11.1930, pakina. 82 Rantakarilta A.H. Saastamoiselle 24.11.1930. A. H. Saastamoisen kokoelma, kansio 11, KA. 32

Johannes näki kommunismin vastaisen taistelun paljon merkityksellisempänä kuin kielipoliit- tisen väännön, joka vain hajotti porvarien rivejä. Yhtenä Lapuanliikkeen parhaimpana saavu- tuksena Rantakari piti juuri sen kielisovinnollista linjaa. Ruotsalainen kansanpuolue oli saatu erotettua yhteistyöstä sosialidemokraattien kanssa. Yksityiskirjeessä Rantakari uskalsi ja pys- tyi selvemmin lausumaan pelkonsa siitä, että aitosuomalaisuus saattaisi vielä nousta lapualai- suudesta, vaikka liike päällepäin näytti olevan siitä erillään. Kielipoliittista sovintoa ajanut Rantakari oli samoilla linjoilla kuin muutkin vanhemman polven kokoomuspoliitikot kuten Danielsson-Kalmari ja Ingman. He jakoivat yhteisen vanhasuomalaisen ajattelutavan. Puolu- een nuori ja radikaalimpi sukupolvi ei ymmärtänyt Uuden Suomen pakinoitsijan maltillisia mielipiteitä, mikä aiheutti riitoja puolueen sisällä.

Joulukuussa 1930 Rantakari kirjoitti Suomen Ranskan-lähettiläälle Harri Holmalle. Hän ih- metteli, miksi suomenmieliset eivät huomanneet, miten vaarallista Suomen itsenäisyydelle ja kulttuurille oli päästää punaiset ja ”sveesit” uudelleen yhteen. Lapuanliikkeen tuli hänen mu- kaansa pyrkiä pitämään ainakin osa ruotsinmielisistä mukana toiminnassaan. Näin SDP:n ja RKP:n yhteistyöstä ei tulisi mitään. Silloin liikkeestä olisi huomattavaa apua. Lapualaiset yrit- tivät saada aitosuomalaisten kannatusta, mutta Rantakari ei uskonut sitä olevan paljonkaan tarjolla.83

Rantakari siis pelkäsi porvarillisen yhteistoiminnan elinehtojen murenemista aitosuomalai- suuden saadessa painoarvoa kansanliikkeessä. Porvarillinen yhteistoiminta oli Rantakarin poliittisen ajattelun kulmakiviä jo parinkymmenen vuoden takaa. Lapuanliikkeen alkuajat olivat antaneet porvariyhteistyölle uusia mahdollisuuksia vaikean 1920-luvun jälkeen. Epäilyt aitosuomalaisuuden lisääntymisestä kansanliikkeen sisällä eivät nostaneet Rantakarin koko ajan hiipuvaa intoa lapualaisuuteen.

Vuodenvaihteeseen 1930−1931 ajoittui episodi, joka Rantakarin käsityksen mukaan lähes lopetti hänen uransa Uudessa Suomessa. Tapahtumaketju lähti liikkeelle, kun osa kokoomuk- sen eduskuntaryhmän jäsenistä ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka Johannes oli kirjoittanut eduskuntaryhmän toiminnasta syksyn aikana. Kritiikkiä tuli varsinkin valiokuntien puheen- johtajien vaaleista, joissa Johannes oli katsonut, että päteville ruotsinkielisille olisi kuulunut enemmän puheenjohtajuuksia. Ärtymys kirjoitteluun pursui yli niin sanotussa Kristiinan kou-

83 Rantakarilta Holmalle 25.12.1930. Harri Holman kokoelma, kotelo 15, KA. 33 luasiassa, jota käsitellessään Johannes oli nimennyt eduskuntaryhmän jäsenet ”päättömiksi kanoiksi”, koska heillä ei ollut minkäänlaista yhtenevää kantaa asiassa. Osa eduskuntaryhmän jäsenistä lähetti joulun alla kirjeen Uuden Suomen johtokunnalle. Kirjeessä he vaativat, että eduskuntaryhmän toiminnan selostus ja arvostelu puolueen pää-äänenkannattajassa vastedes tapahtuisi ”asiallisella pohjalla ja lehden aseman vaatimin sanoin”. Kirjeen ensimmäisenä allekirjoittajana oli Paavo Korpisaari. Yhteensä kirjeeseen oli yhtynyt 16 kansanedustajaa kokoomuksen 42 edustajan ryhmästä.84

Saastamoiselle Rantakari luonnehti Korpisaarta aitosuomalaisuuden basilleja Lapuanliikkee- seen kuljettavaksi mieheksi. Hän pelkäsi, että joutuisi erimielisyyksien takia eroamaan lehdes- tä. Toisaalta Rantakari tiedosti, että ainakin eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Pennanen olisi hänen puolellaan.85 Kyseessä oli nimenomaan kokoomuksen aitosuomalaisen siiven hyökkäys. Rantakari laati kahdeksansivuisen kirjeen, jonka hän lähetti eduskuntaryhmälle. Siinä hän puolusti vapauttaan kirjoittaa niin kuin asiat näki. Hän huomautti, ettei suinkaan ollut haukkunut edustajia ”päättömiksi kanoiksi”, vaan pelkästään heidän käytöstään äänes- tyksessä. Hän toi myös ilmi tarkoituksensa saada ruotsalaiset lapualaiset viihtymään kansan- liikkeessä ja ottaneensa oikeistoruotsalaisten mielipiteet siksi pakinoissaan huomioon. Lisäksi eduskuntaryhmän olisi pitänyt Rantakari mielestä lähettää kirje mieluummin lehden toimituk- selle kuin johtokunnalle, joka ei ollut kaikista kirjoituksista edes tietoinen.86

Koko jupakka osoitti, ettei poliittisella pakinoitsijalla ollut helppoa omienkaan keskuudessa. Ilmeisesti kirjeen ansiosta linnarauha ainakin eduskuntaryhmän enemmistön kanssa saatiin aikaan eikä Uuden Suomen johtokunta erottanut Johannesta. Jälleen kerran oli kyse Rantaka- rin halusta ylläpitää porvariyhteistyön mahdollisuuksia ja ruotsinkielisten osallistumista kan- sanliikkeeseen. Pelkona oli, että ruotsalaiset luisuisivat uudelleen vasemmalle. Osalle kokoo- muksen edustajista tärkeintä oli kuitenkin aitosuomalaisuus.

84 Rantakarin kirje kokoomuksen arv. eduskuntaryhmälle 31.11.1931.(sisältää eduskuntaryhmän kirjeen Uuden Suomen johtokunnalle, päivätty 20.12.1930), K.N. Rantakarin kokoelma, kansio 2,7, TYK. 85 Rantakarilta Saastamoiselle 24.12.1930. A. H. Saastamoisen kokoelma, kansio 11, KA. 86 Rantakarin kirje kokoomuksen arv. eduskuntaryhmälle 31.1.1931. K. N. Rantakarin kokoelma, kansio 2,7, TYK. 34

Tammikuussa 1931 Johannes vetosi jälleen pakinassaan kielisovun puolesta ja huomautti ko- koomuslaisten poliitikkojen jo useita vuosia sitten esittäneen kansan yhteenkuuluvaisuutta korostavia lausuntoja. Erikseen Johannes mainitsi Lauri Ingmanin. Nyt yhteenkuuluvuudelle oli saatu vastakaikua myös ruotsinmielisten taholta. Johannes lainasi myös Lapuanliikkeen johtajan Vihtori Kosolan puhetta, jossa tämä korosti isänmaan olevan yhteinen huolimatta siitä, mitä kieltä maassa puhutaan.87

Yliopiston kieliadressiin88 Johannes otti kielteisen kannan, koska siitä hyötyisivät vain hei- komman puolen ääriainekset. Lisäksi vakava aika talouspulineen oli huono tällaiselle toissi- jaiselle riitelylle, millaiseksi Johannes yliopiston kielikysymyksen näki. Hän viittasi Venäjältä tulleisiin nootteihin ja huomautti, ettei ulkopoliittinen tilanne sallinut sisäistä hajaannusta.89 Johannes näki kielikysymyksen nimenomaan kansallisen eheytymisen ja ulkopolitiikan näkö- kulmasta. Enää ei todellakaan voitu puhua mistään suomenkieltä orjuuttavasta ruotsinkielisten etuoikeusjärjestelmästä, millaiselta asia oli saattanut näyttää vielä vuosisadan alussa, kun Rantakarikin oli ajanut tiukasti suomen kielen asiaa. Liioittelu kieliolojen kuvaamisessa syn- nytti ulkomailla epäluuloja Suomen oloja kohtaan. Johannes ei halunnut länsimaista agitaatio- ta suunnattavaksi Suomeen, kun itäistäkin vastaan jouduttiin koko ajan taistelemaan.90 Jo- hanneksen mielestä kielipolitiikassa tyydyttävä rauha oli jo saavutettu. Kohtuuttomuuksia ei pitäisi vaatia.91

Lapuanliikkeellä oli ollut alkuaikoinaan kielitaistelua tasoittava vaikutus, kun ruotsalaisen kansanpuolueen jäsenet olivat liikkeen toiminnassa mukana. Talonpoikaismarssiin ruotsinkie- lisiä osallistui noin 2000. Ruotsinkieliset teollisuusmiehet avustivat kansanliikettä antamalla sille rahalahjoituksia. RKP:n huomattavimmat jäsenet ja kansanedustajien enemmistö pysyi- vät kuitenkin vastustavalla ja epäluuloisella kannalla.92

87 US, Johannes 7.1.1931, pakina. 88 Kieliadressilla kerättiin nimiä Helsingin yliopiston ja teknillisen korkeakoulun suomalaistamisen puolesta ja toimia ”virallisten kieliolojen” muuttamiseksi. 89 US, Johannes 20.5.1931, pakina. 90 US, Johannes 11.7.1931, pakina. 91 US, Johannes 13.7.1931, pakina. 92 Hämäläinen 1968, 185. 35

Johannes oli pannut tyydytyksellä merkille, ettei Lapuanliikkeellä ollut kieliohjelmaa, koska juuri kieliriita oli ajanut vasemmiston ja ruotsinkieliset yhteistoimintaan ja rikkonut porvaril- lisen yhteistoiminnan mahdollisuuksia eniten 1920-luvun aikana. Nyt ruotsin- ja suomenkie- listen kesken oli huomattavissa selvää lähenemistä. Kauan ei porvarien välinen linnarauha kuitenkaan kestänyt. Se hajosi samoihin aikoihin Lapuanliikkeen yleisen laskusuhdanteen aikana vuoden 1930 jälkipuoliskolla. Vaikka Johannes itsekin arvosteli Lapuanliikkeen toi- mia, hän tunnusti sen merkityksen kielisovinnon kannalta ja puolusti liikkeen merkitystä tässä asiassa vielä, kun hän muuten jo kritisoi sitä. Johannes hyökkäsi kirjoituksissaan voimakkaas- ti aitosuomalaisuutta vastaan ja sai siksi myös Akateemisen Karjala-Seuran vihat niskoilleen.

Anna-Maija Ritola väittää Johanneksen pakinoista tekemässään pro gradussa, että Johannek- sen kanta oli muuttunut suomalaisuuskysymyksessä vuosisadan alusta.93 Mielestäni kyse on Lähinnä siitä Rantakarille ominaisesta käsityksestä, että vaatimuksissa tuli tyytyä kohtuulli- suuteen. Kielipoliittinen tilanne oli 1930-luvulla aivan toinen kuin vuosisadan alussa eikä näiden aikojen suora vertaaminen tee asialle oikeutta. Suomen kieli oli saavuttanut valtakielen aseman ja siihen voitiin Rantakarin käsityksen mukaan tyytyä. Hän oli valmis tappelemaan viimeiseen asti minimitavoitteiden saavuttamiseksi, mutta kun tavoitteet oli saavutettu, niiden suojaaminen riitti. Kohtuuttomuuksiin ei pitänyt mennä. Rantakari myönsi suoraan, ettei enää ollut yhtä jyrkkä kieliasiassa kuin nuoruudessaan. Siihen ei ollut tarvetta. Jyrkkyydestä oli ennemminkin harmia muissa tärkeämmissä kysymyksissä.

Rantakari oli 1930-luvun alussa yli 50-vuotias. Hänen edustamansa ikäpolven näkökannat törmäsivät yhteen nuoremman polven kokoomuslaisten kanssa. Nuorten kielipoliittista ajatte- lua ohjasi Akateemisen Karjala-Seuran kiihkeä aitosuomalaisuus. Vanhempi kokoomuspolvi oli sitä mieltä, että suomen kielen asema oli parempi kuin koskaan ja että ruotsalaisuuden tra- ditio kuului suomalaiseen kulttuuriin, koska ensimmäiset askeleet oman kulttuurin puolesta oli tehty ruotsin kielellä. 1930-luvulla ruotsin kielen yliasema oli takanapäin. Nuoremmat kokoomuslaiset eivät nähneet asiaa samalla tavoin, koska heillä ei ollut samanlaista ja niin pitkäaikaista kokemuspohjaa asiassa. He kokivat, että vanhempi polvi oli pettänyt suomalai- suuden asian

93 Ritola 1968, 65. 36

2.3. Lapualaisuuden siunaus ja kirous 2.3.1. Rantakari varoittelee kansanliikettä ylilyönneistä ja laittomuuksista Kommunistinuoret pitivät Lapualla haastejuhlat marraskuun lopulla 1929. Sinne oli kokoon- tunut kommunisteja ympäri Vaasan lääniä. Paikalliset oikeistolaiset pitivät kommunistien juhlintaa provokaationa ja repivät juhlan osallistujien punaiset paidat ja yrittivät ajaa heidät pois Lapualta. Myös porvarillinen lehdistö reagoi kriittisesti kommunistien rienaavaan käy- tökseen. Samalla tavalla uhitteluna kommunistijuhlan näki myös Suomen Sosialidemokraatti. Kommunismin vastainen liike levisi Lapualta nopeasti ympäri Suomea. Jo seuraavana viikon- loppuna Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen ja maanviljelijä Kustaa Tiitu organisoivat kansa- laiskokouksen, jossa puhealustuksen piti lapualainen Vihtori Kosola. Siellä hyväksyttiin kommunistien toimintaa rajoittavat ponnet, joissa luvattiin tuki valtiovallalle. Samalla kuiten- kin uhattiin, että ellei valtio yhdy kokouksen tuottamiin ponsiin, ”on mitä vakavin pelko ole- massa, että se menettää oma-aloitteisen otteensa tilanteen rauhoittamiseksi.” 94

Kokouksessa valittiin lähetystö, jonka tehtäväksi tuli ponsien saattaminen presidentin, edus- kunnan ja hallituksen tietoon. Lehdistön suhtautumisessa kokoukseen oli eroja. Sosialidemo- kraattien lehdet tuomitsivat lapualaiskokouksen omavaltaisena. Ne näkivät siinä vapaussodan henkeä punapaitoja vastaan. Maalaisliiton, edistyspuolueen ja RKP:n lehdet ottivat kokouk- seen hyväksyvän ja ymmärtävän kannan, mutta varoittelivat suoran toiminnan vaaroista ja laittomista menettelytavoista. Kokoomuksen lehdistö taas ryhtyi varauksettomasti tukemaan kansanliikkeen vaatimuksia.95

Kansalaiskokouksen jälkeen Johannes otti kantaa siihen, kuinka yhteiskunnallista villitystä vastaan tuli taistella. Lainsäädännön avulla voitaisiin puuttua sekä vasemmiston että oikeiston mahdollisia kaappaushaluja ja maanpetoksellisia hankkeita vastaan. Siksi lainsäädännön tuli olla yleistä eikä poikkeuslainsäädäntöä. Hän kyllä toivoi, ettei kaappaushaluja oikeistossa koskaan ilmenisi toisin kuin vasemmistossa.96

Ensimmäinen Lapuanliikkeen aiheuttama suurempi polemiikki lehdistössä koski Vaasassa sijainneen kommunistisen Työn Äänen lehtipainon rikkomista maaliskuun lopulla 1930. Jo-

94 Perälä 1998, 70–73. 95 Ibidem. 96 US, Johannes 23.12.1929, pakina. 37 hannes huomautti, että kyseessä oli rikos ja vaati tekijöitä ilmoittautumaan viranomaisille. Muutamaa päivää myöhemmin, kun Lapuanliike oli ilmoittanut, että lehtipainon rikkominen oli ”maakunnassamme järjestetty”, Johannes huomautti, että toki Lapuanliike tiesi sitten teki- jätkin. Hän vaati uudelleen tekijöitä ilmoittautumaan viranomaisille. Vihdoin pari viikkoa tapahtuneen jälkeen Johannes sai kertoa, että pohjalaiset olivat käyneet tunnustamassa tekon- sa. Tunnustamalla lapualaiset veivät Johanneksen mukaan aseet myös punakeltaisen blokin poliittisilta pohjapiirroksilta. Osa vasemmiston ja RKP:n lehdistä oli syyttänyt lehtipainon rikkomisesta kokoomusta, Suomen Lukkoa ja maalaisliiton oikeistoa. Nyt siihen ei enää ollut mahdollisuuksia, Johannes totesi mielihyvällä.97

Kesäkuussa Johannes pohdiskeli pakinassaan, mihin vellova kansanliike vielä veisi. Liike ei enää ollut vain myrskyä vesilasissa vaan tasankojen tulvaa, joka piti saada ohjattua oikeisiin uomiinsa, ettei se pärskyisi yli äyräidensä. Hän näki lapualaisuuden kannatuksen kasvun taus- talla tyytymättömyyden vallitsevaan valtiolliseen komentoon. Kansa etsi ja tarvitsi vahvaa isäntää. Johannes huomautti pakinassaan, että osa pohjalaisista näki taistelun kommunismia vastaan pyhänä uskonsotana, jossa omankädenoikeus oli hyväksyttävää. Johannes itse sanou- tui irti kaikesta väkivallasta. Hän arveli, että ”Lapuanliike kehittyy arvaamattomia, tai liiankin hyvin arvattavia tapauksia kohti, jos ei pian ryhdytä vastatoimiin.” 98

Johanneksen mukaan eteläisessä Suomessa ei ollut ymmärretty liikettä. Siinä oli ”niin paljon sisua, niin paljon oikeutusta ja uskoa ja niin paljon häikäilemätöntä päättäväisyyttä sekä sen ohella uhkamielisyyttä, että on vaikea sanoa, mitä se tulee pyyhkimään tieltään ja miten koko kansan ja maan käy.” Johannes näki, että käännekohta Lapuanliikkeen radikalisoitumiselle oli, kun hallitus antoi periksi painolakien kovistuskysymyksessä.99

Johannes katsoi siis hallituksen tehtäväksi kommunismin kitkemisen pois yhteiskunnasta. Lapuanliikkeen väkivaltaisuudet olivat seurausta hallituksen heikkoudesta tehtävän toteutta- misessa. Samanlainen käsitys asioista oli yleisemminkin porvarillisella puolella poliittista kenttää. Johannes oli ensimmäisiä henkilöitä oikeistossa, jotka varoittelivat Lapuanliikkeen

97 US, Johannes 3.12.1929, 31.3.1930, 4.4.1930, 10.4.1930, pakinat. 98 US, Johannes 6.6.1930, pakina. 99 US, Johannes 7.6.1930, pakina. 38 radikaalisuudesta ja arvaamattomuudesta. Kesän alussa Lapuanliike oli suosionsa aallonhar- jalla eikä muita kriittisiä puheenvuoroja paljonkaan kuulunut porvarillisen puolen lehdissä.

Kesäkuun 11. päivä järjestettiin Helsingissä Lapuanliikkeen organisoima ”maakunnan mies- ten kokous”. Se vaati hallitukselta kommunistilehtien ja -järjestöjen lakkauttamista sekä eduskunnan koolle kutsumista tässä tarvittavien lakien säätämistä varten. Myös Lapuanliik- keeseen epäilevästi suhtautuvat kansalaispiirit toivoivat, että eduskunta kokoontuisi ja rau- hoittaisi yhä levottomammaksi käyviä mielialoja maassa.100

Samana päivänä pidettiin kokoomuspuolueen valtuuskunnan ja eduskuntaryhmän Helsingissä olevien kansanedustajien yhteiskokous. Siellä vierailivat myös Uuden Suomen Rantakari ja päätoimittaja Kaarlo Koskimiehen oikea käsi Iisakki Laati. Kokouksessa keskusteltiin siitä, kuinka hallitukseen tulisi suhtautua nykyisessä tilanteessa, kun sillä ei ollut yhä voimistuvan kansanliikkeen tukea. Vaikka Rantakari oli pakinoissaan arvostellut hallitusta heikkoudesta, niin kokouksessa hän esitti sille tukea. Kokoomuksen ei pitäisi astua valtiokaappauksen tielle eikä eduskunnan koskemattomuuteen saisi kajota. Kommunistiedustajat tulisi vangita niin, että se tapahtuisi lainmukaisessa järjestyksessä. Keskustelun loputtua kokoomus päätti jatkaa Kallion hallituksen tukemista. Jos tilannetta ei pystyttäisi hallitsemaan, niin eduskunta olisi hajotettava ja määrättävä uudet vaalit.101

Yksityiskirjeessä kokoomuksen konkaripoliitikolle Lauri Ingmanille Rantakari selosti tar- kemmin kokoomuspuolueen johtohenkilöiden suhtautumista kansanliikkeeseen. Valtiokaap- paushankkeille ei ollut myötämielinen Uuden Suomen päätoimittaja Kaarlo Koskimies, eikä Koskimiehen avustaja Laati, vaikka Ingman niin epäili. Rauhallisen ratkaisun kannalla olivat myös Paasikivi, Svinhufvud ja puolueen puheenjohtaja Haataja, samoin kuin muutkin val- tuuskunnan johtomiehistä.102

Rantakari kertoi huomanneensa myös sellaisia kokoomuslaisia, jotka olisivat valmiita ”mihin revohkaan tahansa”. Rantakarin mukaan nämä miehet eivät olleet olleet rauhallisina aikoina

100 Uola 2006, 200. 101 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan ja eduskuntaryhmän Helsingissä olevien edustajien neuvottelukokous 11.6.1930. Valtuuskunnan pöytäkirja. PTA. 102 Rantakarilta Ingmanille 19.6.1930. Lauri Ingmanin kokoelma, kansio 3, KA. 39 valtiollisesti merkittävissä asemissa. Nimiä hän ei halunnut mainita. Itsestään Rantakari huo- mautti, ettei ollut koskaan ollut kumousten eikä vallankumousmielialojen ihailija. Hän kertoi myös käynnistään kokoomuksen valtuuskunnan kokouksessa, kun lapualaislähetystö oli ollut siellä vierailulla. Rantakari oli kokouksessa ”soittanut suutaan” huomauttaen lapualaisille, että liialliset vaatimukset ja väkivaltaiset kumoushankkeet nostaisivat heitä vastaan yleisen mieli- piteen.103

Heinäkuun alussa Johannes kirjoitti, että porvarien oli päästävä yksimielisyyteen, että he pys- tyvät hallitsemaan asemansa. Oli vaara, että yhteiskunta syöksyisi hetkellisten mielialojen valtaan ja kohti anarkiaa. Valtiovallan vahvistamisessa Johannes näki yhteisen tavoitteen la- pualaisille ja muille porvareille.104 Kyösti Kallion hallitus jätti eropyynnön 2. päivä heinäkuu- ta. Jo kesäkuun viimeisenä päivänä presidentti Relander oli pyytänyt Paasikiveä muodosta- maan uuden hallituksen. Paasikivi arveli kuitenkin, ettei ole tarpeeksi oikealla pääministeriksi nykyisessä tilanteessa. Lopulta uudeksi pääministeriksi valittiin kokoomuksen P. E. Svinhuf- vud, jonka lapualaisetkin saattoivat hyväksyä. 105

Uuden hallituksen kokoonpanoa alettiin leipoa kokoon. Lähtökohtana oli, että hallituksella tuli olla nimenomaan lapualaisten luottamus. Kokoomuksella oli hallitusta muodostettaessa ratkaiseva asema. Lopulta hallitukseen valittiin edustajia kaikista porvaripuolueista ja nimen- omaan niiden oikeistosiipien edustajia. Lauri Ingmanin luonnostelemassa hallitusohjelmassa keskeiseksi tehtäväksi katsottiin kommunistilakien läpiajaminen. Koska hallitus nyt otti hoi- taakseen Lapuanliikkeen asettaman tehtävän kommunistien poiskitkemiseksi, se edellytti vas- tavuoroisesti, että ”kaikki laillisuudesta poikkeavat teot ja toimenpiteet yksityisten kansalais- ten tai kansalaispiirien puolesta heti lopetetaan.” Syntynyt hallitus oli ainakin kokoomukselle mieleen; se oli oikeistolaisin hallitus itsenäisen Suomen historiassa. Myös muut puolueet oli- vat tyytyväisiä valittuun hallitukseen, kun poliittiset olot otettiin huomioon. Laillisuus oli saa- tu turvattua.106

103 Ibidem. 104 US, Johannes 2.7.1930, pakina. 105 Siltala, 110–113. 106 Ibidem. 40

Johannes oli mielissään hallituksen vaihtumisesta. Hänen mielestään Kalliosta ei ollut poik- keusaikojen johtajaksi, vaikka hän rauhallisina aikoina olikin hoitanut tehtävänsä aivan koh- tuullisesti. Kallio teki hänen mielestään liikaa myönnytyksiä vasemmalle, mutta nyt kun olisi tarvittu myöntyväisyyttä oikealle päin, samanlaista tahtoa ei löytynyt.

Uuden hallituksen toiminta ei kuitenkaan alkanut ruusuisissa merkeissä. Heti hallituksen jul- kistuspäivänä vasemmistoradikaalit kansanedustajat Rötkö ja Pekkala kyyditettiin perustusla- kivaliokunnan istunnosta Lapualle. Johannes tuomitsi kyydityksen ja valitti, että uudelle halli- tukselle ei annettu mitään mahdollisuutta toteuttaa ohjelmaansa, vaan omavaltaisuudet alkoi- vat heti saman tien. Johanneksen mukaan tällainen ääritoiminta ajoi ihmisiä vasemmalle päin. Samalla hän huomautti, että vaikeampaa kuin kansanliikkeen käynnistäminen tuntui olevan sen pysäyttäminen.107

Lapuanliikkeen vallan huipentuma koettiin heinäkuussa 1930, jolloin järjestettiin talonpoi- kaismarssi Helsinkiin. Siihen osallistui 12 600 liikkeen kannattajaa ympäri Suomea. Osallistu- jia olisi ollut paljon enemmänkin, mutta määrä oli rajattu, koska valtiovalta pelkäsi marssijoi- den omavaltaisuuksia. Ikärajaksi oli säädetty 24 vuotta. Hallitus pelkäsi ylilyöntejä niin pal- jon, että mietti ennen marssia, sallitaanko koko tapahtumaa lainkaan. Marssilla oli suuri sym- bolinen merkitys; olihan sitä vastaanottamassa koko valtiojohto presidenttiä myöten. Marssil- le osallistujissa oli edustajia kaikista porvarillisista puolueista.108

Epäjärjestystä pelkäsi myös Johannes, joka marssipäivänä varoitti kaikenlaisesta omavaltai- sesta käytöksestä. Samalla hän ennakoi osuvasti, että marssilla saattaisi olla suurempi positii- vinen merkitys kuin monet vielä kuvittelivatkaan. Toisaalta pienimmätkin laittomuudet leviäi- sivät nopeasti lehtiin ulkomaita myöten ja niillä voisi olla negatiivisia vaikutuksia esimerkiksi Suomen luoton saantiin ulkomailta. Seuraavan päivän lehdessä Johannes saattoi kiittää mars- siin osallistuneita loistavasti ja hyvässä järjestyksessä edenneestä tapahtumasta.109 Marssi, varsinkin ilman järjestyshäiriöitä, oli kaikin puolin Rantakarille mieleinen. Olihan se ollut ennen kaikkea yhteisporvarillinen voimannäytös, jossa myös ruotsinkielinen kansanosa oli ollut tärkeässä osassa.

107 US, Johannes 4.7.1930 ja 6.7.1930, pakinat. 108 Siltala 1985, 119–123. 109 US, Johannes 7.7.1930 ja 8.7.1930, pakinat. 41

Johannes oli sitä mieltä, ettei Lapuanliikkeen pitäisi järjestäytyä puolueeksi, koska silloin se joutuisi erilaisten intressiryhmien taistelukentäksi eikä kestäisi yhtenäisenä. Kaikki kokoo- muslaiset voisivat liittyä lapualaispuolueeseen, mutta ne puolueet, jotka eivät uskoisi kestä- vänsä kilpailua, nousisivat pian sotajalalle lapualaisuutta vastaan. Kansanliikkeet olivat Jo- hanneksen mukaan oivia sielunhoidon välineinä, mutta puolueina huonoja.110 Heinäkuun lo- pulla Johannes kirjoitti kovin sanoin Lapuanliikkeen omavaltaisuuksia ja kaikenlaisia dikta- tuuripyrkimyksiä vastaan. Vaikka kokoomus oli pysynyt tähän mennessä odottavalla kannal- la, niin kauan se ei enää katsoisi vierestä liikkeen laittomuuksia vaan nousisi niitä vastaan täysissä aseissa ja koko painollaan. Puolue ei sallisi, että Svinhufvudin hallitukselle ”pelattai- siin fiaskoa”.111 Svinhufvudille ei saisi käydä samalla lailla kuin sen edeltäjälle Kallion hallitukselle, jota kansanliike oli koko ajan painostanut.

Entinen presidentti K. J. Ståhlberg ja hänen Ester-vaimonsa kyyditettiin lokakuun puolivälissä Joensuuhun. Tämä oli käännekohta Lapuanliikkeen kannatuksessa koko porvarillisessa Suo- messa. Siitä lähtien liikkeen voidaan katsoa eronneen porvariston päälinjasta.112 Johannes tuomitsi kyydityksen pakinassaan tiukoin sanan kääntein. Hän lausui myötätuntonsa kyydite- tyille ja vaati kyyditsijöille ankaria rangaistuksia. Oli syytä selvittää, mihin teon langat johti- vat. Hän päästi kuitenkin ilmoille myös mahdollisuuden, että teon takana voisivat olla provo- kaatiota hakevat bolševikit.113

Rantakari tuskin oikeasti uskoi, että bolsevikit olivat kaiken takana. Hän kommentoi Ståhl- bergin kyyditystä yksityiskohtaisemmin ja monipolvisemmin kirjeessään A. H. Saastamoisel- le. Sarkastisesti hän kirjoitti tapahtumista koti-Suomessa: ”Armeijan yleisesikunnan päällikkö ja kansliapäällikkö antavat sikahumalassa käskyn erään vanhan kronglisen herran kuljettami- sesta, mutta eivät pysty siihenkään paremmin kuin, että samalla siepataan rouvakin matkaan ja lennetään kuin päättömät kanat, kunnes pysähdytään keskelle Joensuun katua, koska ei ole siitä eteenpäin mitään suunniteltu.”114

110 US, Johannes 14.7.1930, 15.7.1930 ja 16.7.1930, pakinat. 111 US, Johannes 23.7.1930, pakina. 112 Esim. Siltala 1985, 187. 113 US, Johannes 16.10.1930, pakina. 114 Rantakarilta Saastamoiselle 28.10.1930. A. H. Saastamoisen kokoelma, kansio 11, KA. 42

Sisäpolitiikan kannalta kyydityksestä olisi huomattavaa harmia, koska se antoi Ståhlbergille arvoa, jota hän ei ansainnut. Puoluejohtajat ja ylioppilaat olivat joka asemalla häntä vastassa ja kohtelivat kuin kansallissankaria. Tällä tavoin ne antoivat ulkomaille vain sen mielikuvan, että he olivat siellä huonon omantuntonsa takia anteeksi pyytämässä. Rantakari ei tuntenut itseään syylliseksi kyyditykseen, vaikka vastapuolen lehdet olivat niin maalailleetkin.115

Yksityiskirjeessä Rantakari saattoi paremmin arvioida, mitä vaikutuksia kyydityksellä oli, koska hänen ei tarvinnut ottaa huomioon sanojensa vaikutusta julkisuudessa. Kirjeessäkin hän tuomitsi kyydityksen, mutta huomautti, että siitä oli vain etua Ståhlbergille, jonka arvostus ja painoarvo valtakunnan politiikassa lisääntyivät. Arvio oli tältä osin aivan oikea. Rantakari ei muutenkaan ollut mikään Ståhlbergin politiikan ihailija. Ståhlberg kuului edistyspuolueen vasemmistosiipeen ja miesten poliittiset intressit kohtasivat huonosti toisensa. Ståhlberg ym- märsi Rantakarin käsityksen mukaan liiaksi vasemmiston mielihaluja ja haki siltä kannatusta.

Marraskuussa Johannes kirjoitti siihen mennessä tiukkasanaisimman pakinan Lapuanliikettä vastaan. Hän arvioi, että liikkeen omavaltaisuuksia pystyi puolustelemaan määrättyjä näkö- kohtia silmällä pitäen niin kauan, kun kansan rivit eivät olleet hereillä kommunistiuhan edes- sä. Määrätyillä näkökohdilla hän tarkoitti esimerkiksi vapaaehtoisia ilmoittautumisia viran- omaisille laittomuuksien jälkeen. Rajakohdaksi omalle ymmärtämykselleen liikkeeseen näh- den Johannes katsoi Rötkön ja Pekkalan kyyditsemisen perustuslakivaliokunnan istunnosta. Se oli hänen mukaansa tarpeetonta, koska hallitus oli jo päättänyt pidättää kommunistiedusta- jat. Rantakarin mukaan kansa osoitti heräämisen jo silloin, kun kaikki olivat tulleet periaat- teessa yksimielisiksi, että tulisi saada aikaan isänmaallinen hallitus.116

Vaikka Johannes mainitseekin rajakohdaksi Rötkön ja Pekkalan kyydityksen, niin oleellista oli kuitenkin samaan aikaan tapahtunut Svinhufvudin hallituksen valtaantulo. Porvarillisen puoluekentän yksimielisyys oli saavutettu uuden hallituksen myötä ja kommunismiakin oltiin juuri kitkemässä pois. Porvarillinen kokoomushallitus oli ollut jo 1910-luvulla ja oli edelleen 1930-luvulla myös nimenomaan Rantakarin oma unelmahallitus, johon vihdoin oli päästy useiden vuosien ja monien puolueita erilleen repineiden kiistojen jälkeen. Rantakarin ajatte-

115 Ibidem. 116 US, Johannes 21.10.1930, pakina. 43 lulle oli ominaista, että poliittisia minimitavoitteita kohti tuli pyrkiä aktiivisesti, mutta lailli- sesti. Rantakarin mukaan Lapuanliike oli tuolla hetkellä hoitanut päätehtävänsä eli herättänyt ihmiset huomaamaan kommunistivaaran. Nyt kuohunnan olisi jo tasaannuttava.

Siltala on arvioinut Lapuanliikkeen alamäkeen suistumisen hetkeksi Ståhlbergin kyydityksen, mikäli yksi selvä hetki halutaan osoittaa.117 Johanneksen tiukkasanaisin pakina ajoittui sa- maan aikaan, kun liikkeen saama kritiikki oli muutenkin julkisuudessa voimakkaimmillaan. Johannekselle oli liikaa siis jo Rötkön ja Pekkalan muilutus 5. heinäkuuta. Hän tuomitsi sen uudelleen, kesää selväsanaisemmin, pakinassaan marraskuussa. Silloin kritiikki kansanliikettä kohtaan oli yleisestikin korkeimmillaan. Kesän lievempiin sanamuotoihin vaikuttivat varmasti silloin nurkan takana odottaneet eduskuntavaalit. Samalla marraskuun pakinaa voi pitää jon- kinlaisena vedenjakajana Johanneksen Lapuanliike-kirjoittelussa.

Joulukuussa 1930 lapualaisuutta koskeva kirjoittelu väheni julkisuudessa yleisesti ja myös Johanneksen pakinoissa. Välittömin syy tähän oli kansanliikkeen kuohunnan rauhoittuminen ja kyyditysten radikaali väheneminen. Toisaalta oven takana odottaneilla presidentinvaaleilla- kin saattoi olla oma osansa asiassa. Potentiaalisia Svinhufvudin äänestäjiä, lapualaismielisiä, ei ollut syytä liikaa ärsyttää. Johanneksen pakinoihinsa sisällyttämät epäilyt ja kriittiset näkö- kohdat siitä, mihin kansanliike vielä voisi viedä, eivät herättäneet julkisessa mielipiteessä huomiota, vaan hänet kuvattiin pelkästään Lapuanliikkeen kannattajana. Sen sijaan Lapuan- liikkeen sisäpiirissä ei oltu mielissään Johanneksen pakinoista. Hänen negatiiviset huomionsa oli pantu merkille.

Marraskuun lopulla 1930 pidettiin Lapuanliikkeen viides valtakunnallinen suurkokous, jossa julistettiin muun muassa sota sosialidemokraatteja vastaan. Järjestön presidenttiehdokkaaksi seuraavan kevään vaaleihin päätettiin pyytää kokoomuksen P. E. Svinhufvudia. Kokouksessa hyökättiin kovin sanoin lehdistöä vastaan. Kun kokouksessa puhunut opettaja Kustaa Latvala haukkui lehdistön ”tienposkessa ärhenteleviksi koiriksi”, paikalla olleet noin kymmenen leh- timiestä, mukana myös Rantakari, nousivat ylös ja uhkasivat poistua protestiksi paikalta. Neuvottelujen jälkeen avoin välirikko kokouksessa saatiin vältettyä.118

117 Siltala 1985, 187. 118 Perälä 1998, 165. 44

2.3.2. Keskustan ja lapualaisuuden puristuksessa

Rantakari suhtautui yhä epäilevämmin Lapuanliikkeeseen vuoden 1930 lopulla. Samaan ai- kaan hänen asemansa kokoomuspuolueen sisällä oli kovassa nosteessa. Vuoden 1931 alussa hänet nimitettiin vakinaisena puoluevaltuuskunnan palvelukseen. Hänen työnkuvaansa kuului keskustoimiston toiminnan seuraaminen, kiertoartikkeleiden kirjoittaminen lehtiin ja osallis- tuminen puhevaltaisena jäsenenä puolueen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan kokouksiin. Tämän lisäksi hänen tehtäviinsä kuului osallistua mahdollisuuksien mukaan kokouksiin myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.119

Varsinkin puhe- ja osallistumisoikeuden saaminen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan ko- kouksiin oli merkittävä asia, koska ne määrittivät viime kädessä puolueen linjaa päivänpoliit- tisissa kysymyksissä. Virka vastasi lähinnä nykyaikaista käsitystä puoluesihteeristä. Samalla Rantakari sai aitiopaikan, mistä tarkkailla puolueen mielialoja ja välittää niitä harkintansa mukaan pakinoiden kautta myös lukijoille. Hän oli ollut vastaavassa toimessa jo suomalaises- sa puolueessa 1900-luvun alussa.

Tammikuun lopulla 1931 Johannes kirjoitti, että pahinkin sosialidemokraatti myöntänee kan- sanliikkeen pohjautuvan hyväksyttäviin vaikuttimiin. Vaikka liikkeen yhteydessä onkin sattu- nut ”ikäviä tapahtumia”, niin koko liikettä ei ole syytä sen perusteella tuomita. Johannes ky- syi, tuntevatko herrat sos.dem. johtajat jonkun sellaisen kansaliikkeeseemme rinnastettavan tapahtumasarjan, jonka varjolla eivät jotkut seikkailunhaluiset tai muuten asiaan innostuneet yksilöt olisi esittänyt ”sivunäytöksiä.”120 Johannes puolusti siis edelleen Kansanliikkeen hy- väksyttäviä vaikuttimia ja nimitti kyydityksiä sivunäytöksiksi. Hän vertasi tilannetta aikaan ennen sisällissotaa ja lapualaisten tekoja sosialidemokraattisen puolueen kontrollin ulkopuo- lella olleiden punaisten silloin tekemiin väkivaltaisuuksiin ja murhiin.

Helmikuussa Johannes puolusti liikkeen ydinpyrkimyksiä, joihin hän laski kommunismin nujertamisen lisäksi maanpuolustuksen sekä toimeenpano- ja järjestysvallan vahvistamisen. Liikkeen yhteydessä tapahtuneita hairahduksia arvosteltaessa tulisi Rantakarin mielestä ottaa

119 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan kokouksen ptk. 2.1.1931 CB3. PTA. Kokoomuspuolueen valtuuskunnan kokouksen ptk. 3.1.1931. PTA. 120 US, Johannes 31.1.1931, pakina. 45 lukuun lieventävät asianhaarat, ellei ollut tehty jotain aivan törkeää. Lapuanliikkeessä hän oli nähnyt myös rämettyneen liberalismin tervettä vastavaikutusta, joka sekin saattoi tosin mennä mahdottomuuksiin ilman valpasta ja viisasta johtoa.121

Edelleen Johannes siis näki liikkeessä useita positiivisia puolia, joiden puolesta hänkin pystyi liputtamaan. Tarkoitus tuntui myös pyhittävän keinot tiettyyn rajaan asti. Kyyditykset ja muut Lapuanliikkeen laittomuudet kuitattiin hairahduksina, joita pitäisi ymmärtää. Kirjoitus ajoittui juuri käytyjen presidentinvaalien jälkeiseen aikaan. Siinä voi nähdä myös Johanneksen kiitol- lisuutta Lapuan suuntaan, kun Svinhufvud oli saatu presidentiksi. Lapuanliikkeellä oli ollut vaaleissa oma vaikutuksensa. Presidentinvaaleja käsitellään tarkemmin myöhemmin.

Vuoden 1931 alkupuoli oli Lapuanliikkeen kannalta suhteellisen rauhallista aikaa. Svinhufvud oli juuri valittu presidentiksi ja Lapuanliike tarkkaili, mihin uusi tilanne johtaisi. Svinhufvu- din siirryttyä presidentiksi hallitusvastuu annettiin maalaisliiton J. E. Sunilalle, josta tuli pää- ministeri. Hallituksessa oli ministereitä maalaisliiton lisäksi kokoomuksesta, RKP:stä ja edis- tyspuolueesta. Suurempia väkivaltaisuuksia ja kyydityksiä ei kevään aikana tapahtunut. Puoluekentällä haettiin kevättalvella uusia asemia suhtautumisessa Lapuanliikkeeseen.

Kun vielä edellisenä kesänä rajalinjat olivat menneet porvarien ja sosialidemokraattien välillä kommunistilaeista äänestettäessä, niin huhtikuussa 1931 syntyi keskustan puolueitten ja va- semmiston laillisuusrintama lapualaishenkistä oikeistoa vastaan.122 Rintaman muodostumi- seen vaikutti väkivaltaisuuksien vastustamisen lisäksi keskusta-vasemmiston pelko siitä, että kokoomus saisi liikaa poliittista vetoapua Lapuanliikkeeltä. Näinhän oli tosiasiassa tapah- tunutkin, kun kokoomus oli voittanut sekä eduskunta- että presidentinvaalit.

Laillisuusrintama perusti vuoden 1931 alussa myös maanalaisen Isänmaan ja lain puolesta– nimisen järjestön (ILP). Järjestöön kuului maalaisliiton, edistyspuolueen ja ruotsalaisen kan- sanpuolueen jäseniä. Järjestöllä oli yhteyksiä myös sosialidemokraatteihin, vaikka nämä eivät siinä varsinaisesti toimineetkaan. Järjestö oli salainen ja maanlaajuinen. Sen tarkoituksena oli seurata Lapuanliikkeen toimintaa, järjestää sitä vastaan esiintyviä kansalaiskokouksia sekä suunnitella aseellista vastarintaa, jos oikeisto mahdollisesti lähtisi vallankaappauksen tielle.

121 US, Johannes 23.2.1931, pakina. 122 Uola 2006, 228–229. 46

Loppuvuodesta annetut ohjeet tekivät järjestöstä suorastaan eräänlaisen vallankumousta torju- van organisaation.123

Suhteellisen rauhallisen kesän jälkeen Lapuanliikkeen toiminta kiihtyi ja siitä kirjoitettiin enemmän myös lehdistössä. Yhtenä kirjoittelun kiihtymisen syynä olivat työväentalojen kiin- ninaulaamisten uudelleenaloittaminen syyskuussa. Nyt kohteena olivat sosialidemokraattien hallussa olleet työväentalot. Jälleen naulaamiset alkoivat Lapualta, jossa paristakymmenestä pitäjästä kokoontunut miesjoukko naulasi työväentalon kiinni. Tilaisuudesta muodostui nau- lausliikkeen merkkitapahtuma ja siihen osallistui lopulta jopa 2000 ihmistä. Samalla kyse oli Lapuanliikkeen poliittisen tarkoituksen laajentamisesta. Toiminnan piiriin liitettiin nyt myös sosialidemokraattisen järjestötoiminnan estäminen.124

Samoihin aikoihin, kun työväentalojen naulaamiset alkoivat uudelleen, tapahtui jälleen myös kyyditys, joka johti lopulta murhaan. Johannes tuomitsi pakinassaan murhan. Samalla hän kuitenkin pahoitteli, että murha oli tehty nimenomaan kommunistikyydityksen yhteydessä. Nyt teon takia yritettiin liata kaikki, jotka olivat olleet suopeita Lapuanliikkeelle ja katsoneet sen nousun välttämättömäksi taistelussa kommunismia vastaan. Hän muistutti, että kommu- nismi oli maankavalluksellisuutta ja lainvastaista, olkoon kommunismin vastustajista kukin syyllistynyt mihin vain.125 Edelleenkään ei siis saanut unohtaa Lapuanliikkeen positiivisia perusvaatimuksia. Paria päivää myöhemmin Johannes kirjoitti:

me kannatamme kaikkia bolshevismin vastustajia esiintyköön sellaisena vaikka kiinalainen tai hottentotti, kunhan hän samalla ei loukkaa muita arvoja, joita ilman yhteiskunta ei tule missään toimeen. Asetumme loukkaajia vastaan olkoot ne sitten kerrassaan vaikka Lapualta, jolle myös on annettava kunnia ainoas- taan siinä, missä se sille kuuluu ja ojennusta, missä se sen on ansainnut.126

Taloudellinen lama oli synnyttänyt useita pulaliikkeitä edellisten vuosien aikana. Syksyllä 1931 sai alkunsa yksi merkittävimmistä. Sitä kutsuttiin Maakuntain liikkeeksi, remonttiliik-

123 Ibidem. 124 Huttula 2000, 251−252. 125 US, Johannes 21.9.1931, pakina. 126 US, Johannes 24.9.1931, pakina. 47 keeksi tai Viipurin liikkeeksi. Nimensä mukaisesti se oli organisoitu Viipurin seudulta. Sen lokakuussa hyväksytyssä ohjelmassa huomiota herätti jyrkkä kommunismin ja sosialismin vastaisuus. Se suhtautui Lapuanliikkeen väkivaltaisuuksiin ymmärtäväisesti ja vaati muilutta- jien127 vapauttamista. Se asettui nopeasti läheiseen yhteyteen Lapuanliikkeen ja lapualaismie- lisen Rintamamiesten liiton kanssa. Etsivän Keskuspoliisin(EK) johtajan Esko Riekin mukaan Viipurin liikkeen ja Lapuanliikkeen johto oli ”samaa luuta kuin vuohen sarvet”. Viipurin liike levisi nopeasti suojeluskuntapiireittäin ympäri maan.128 Myös Rantakari huomasi uuden liik- keen voiman, mutta suhtautunut siihen kielteisesti.

Rantakari kirjoitti lokakuussa ystävälleen A. H. Saastamoiselle, että uusi liike oli syntynyt, kun ”viini lapualaisten leilissä on väljähtynyt”. Liikkeeseen osallistui Rantakarin mukaan myös kokoomuslaisia kuten Eino Suolahti ja Edvin Linkomies. Rantakari ei nähnyt liikkeessä mitään hyvää, koska se vain rikkoi yhä vähäisemmiksi käyviä porvarillisen rintaman yhteis- työmahdollisuuksia. Pääministeri Sunilallekin annettiin vain mahdollisuuksia puhdistautua vasemmistoporvarien edessä. Liikkeeseen ei kuulunut Rantakarin mukaan kuin yksittäisiä kokoomuslaisia, silti liike eristi kokoomusta muista puolueista ja heikensi sen vaikutusmah- dollisuuksia. Samalla oikeistolaisuuden asema heikkeni. Lisäksi Viipurin liikkeellä oli liian monia asioita agendalla ja ne olivat keskenään ristiriitaisia. Se oli seikka, mistä Rantakari oli koko ajan myös Lapuanliikettä moittinut.129

Loppuvuodesta 1931 lehdistökirjoittelun pääpaino oli epäilyissä, että Lapuanliike suunnittelisi kapinaa. Kapinatietojen kerääjänä toimi erityisesti salaisesti maan alla toiminut ILP, joka tun- tui olevan varma tulossa olevasta kapinasta. ILP olikin aktivoitunut toiminnassaan jälleen rauhallisen kesän jälkeen. Järjestön johtoon kuului useita lehtimiehiä kuten Helsingin Sano- mien päätoimittaja Eljas Erkko. Hän vihki myös pääministeri Sunilan järjestön salattuun toi- mintaan mukaan ja sai vakuutettua hänet oikeistokaappauksen ajankohtaisuudesta. ILP:n me- nettely oli vakava epäluottamuslause Etsivän keskuspoliisille ja sen johtajalle Esko Riekille. Pohjolan Sanomien päätoimittajan muotoilu EK:sta on paljon puhuva: ”se näkee kyllä erin- omaisen kirkkaasti vasemmalla silmällään, mutta oikea on miltei umpisokea.”130

127 Kyydityksiä nimitettiin usein myös muilutuksiksi yhden eniten kyydityksiä tehneen, Jussi Muilun, mukaan. 128 Mylly 1989, 303−304. 129 Rantakarilta A. H. Saastamoiselle 27.10.1931. A. H. Saastamoisen kokoelma, kansio 11, KA. 130 Huttula 2000, 263−264. 48

Johannes hyökkäsi kirjoituksissaan marraskuun puolivälistä alkaen kiivaasti kapinahuhuja vastaan, joita levittivät maalaisliiton, edistyspuolueen ja sosialidemokraattien lehdet. Hän moitti lehtiä joissa kirjoitettiin vain ”ylimalkaan ilman todisteita”, ”tiedettiin kovasti, mutta ei vain haluttu sanoa”. Hänen mukaansa oli yritetty ”tehdä tuulimylly aivan tyhjästä, jota vas- taan on sitten urhoollisesti kansanvallan puolesta viikkokaupalla hyökätty.”131

Kapinahuhujen yhä jatkuessa Johannes puolusti Lapuanliikettä. Vaikka liike saattoi hieman horjua laillisuuden tieltä, niin pääosin se silti siellä pysyi. Samalla hän jälleen vakuutti, että kokoomus olisi ensimmäisenä vaatimassa sellaisia miehiä telkien taakse, jotka harjoittaisivat valtiokavalluksellista vehkeilyä. Johannes vaati, että kapinahuhuista oli tehtävä loppu tai ka- pinaan yllyttäjät vangittava. Yllyttäjillä hän tarkoitti lehtiä, jotka eivät pystyneet todistamaan väitteitään.132

Marraskuun lopulla Johannes julkaisi palstallaan Suomenmaa-lehden päätoimittajan, maalais- liiton Lassi Hiekkalan saman kuun 7. päivänä kirjoittaman salaisen kiertokirjeen133 puolueen- sa lehdille. Rantakari oli saanut jostakin kirjeen käsiinsä eikä epäröinyt saattaa sitä julkisuu- teen. Kirjeessä kehotettiin maalaisliittolaisia lehtiä valmentamaan yleistä mielipidettä vallan- kaappausta vastaan. Kaappausta varten oli kirjeen mukaan käynnissä armeijan ja suojeluskun- tien solutustyö. Siinä sanottiin, että valtiokaappausaikeista oli jo saatu yhdenmukaisia ja luo- tettavia tietoja. Lisätodisteita kuitenkin edelleen tarvittaisiin. Suojeluskuntien johtomiehiä olisi siksi tarkkailtava. Johannes huomautti, että todistuksia, jos niitä oli, ei ainakaan lehdis- tössä ollut siihen mennessä esitetty. Johannes ei enää ihmetellyt keskustan lehtien kapinakir- joittelun samankaltaisuutta keskenään.134

Samana päivänä, jolloin Johannes julkaisi kirjeen, pidettiin myös kokoomuksen työvaliokun- nan kokous. Puolueen puheenjohtaja Kyösti Haataja arvioi, että J. E. Sunilan hallitus nyt kaa- tuisi ja kirje näyttelisi siinä suurta osaa. Hän sanoi, että kirje tulisi ottaa huomioon sisäpoliit-

131 US, Johannes 13.11.1931, pakina. 132 US, Johannes 19.11.1931, pakina. 133 Lassi Hiekkalan kirje löytyy Rantakarin arkistokokoelmasta. Kansio 2,9. TYK. 134 US, Johannes 29.11.1931, pakina. 49 tista linjaa arvosteltaessa.135 Kokoomuslaiset kansanedustajat tekivätkin kiertokirjettä koske- van kyselyn maalaisliittolaiselle puolustusministeri Jalo Lahdensuolle. Lahdensuon ilmoituk- sen mukaan kirjeen takia ei ryhdyttäisi mihinkään toimenpiteisiin. Loppujen lopuksi hallitus ei kaatunut kohuun, mutta kirjeen julkaisulla oli muita pitkälle meneviä vaikutuksia.136

Kirjeestä nousi valtava lehdistöpolemiikki. Puoluekentän oikean laidan lehdissä kirje tuomit- tiin jyrkästi. Suomenmaan päätoimittaja Hiekkala ei antanut oikeiston lehdille periksi. Hän korosti, että kirjeen väitteet olivat sanasta sanaan totta. Lopulta Hiekkala joutui eroamaan yleisen kohun seurauksena. Hiekkalan ja Suomenmaan taloudenhoitajan Toivo Hossalan välit olivat olleet heikot jo pidempään. Hossala sai kirjeestä syyn päästä Hiekkalasta eroon. Hän asetti rajoituksia Hiekkalan kirjoituksille ja vähensi niiden määrää. Tämä oli liikaa Hiekkalal- le, joka hyppäsi pakinoihinsa pilakuvia piirtäneen Oki Räisäsen kanssa Helsingin Sanomiin ja vaihtoi lopulta myös puoluetta. Uusi poliittinen koti löytyi uutta työnantajaa lähellä olleesta edistyspuolueesta.137

Kapinaepäilyistä kirjoittelu väheni vuodenvaihteen aikoihin. Viimeinen Johanneksen pakina, jossa kapinahuhuja käsiteltiin, julkaistiin tammikuun alkupuolella vuonna 1932. Siinä hän linjasi, että suomalaiset porvarivasemmistolaiset ja sosialistit eivät olleet omien piiriensä ul- kopuolella vuodesta 1919 lähtien nähneet muuta kuin valtiokaappausuhkia ja muuta koiruutta, kun taas oikeistolaiset eivät ole ounastelleet muilla olevan vallankaappaushankkeita kuin kommunisteilla. Hän huomautti, että kommunistinen puolue on pelkästään kaappausta varten perustettukin.138 Mikko Uola on todennut, että osa kapinahuhuista oli kansanliikkeen vastusta- jien taktisesti levittämiä. Uola epäilee myös, että osa huhuista saattoi olla lapualaisten itsensä levittämiä vastustajien hermostuttamiseksi. Mitään konkreettisia todisteita vallankaappaus- suunnitelmista ei ole jäänyt.139

Kapinakirjoittelun syyt olivat moninaiset. ILP oli perustettu nimenomaan etsimään merkkejä mahdollisista Lapuanliikkeen kapina-aikeista. Sen piti pyrkiä oikeuttamaan olemassaolonsa

135 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan ptk 29.11.1931. CB3. PTA. 136 Perälä 1998, 253−255. 137 Ibidem. 138 US, Johannes 7.1.1932, pakina. 139 Uola 2006, 229−230. 50 kertomalla epäilyistään eteenpäin, vaikka varsinaisesti mitään pitäviä todisteita ei olisi ollut- kaan. Kirjoittelu paisui lehdistössä molemmin puolin yli äyräiden. Keskustapuolueet pelkäsi- vät varmasti myös kokoomuksen liiallista poliittista vahvistumista Lapuanliikkeen tuella var- sinkin tilanteessa, missä ne itse olivat selväsanaisesti sanoutuneet irti sen toimista. Olihan kokoomus saanut presidentinvaaleissa oman miehen voittajaksi ja vaalivoitto oli ollut suuri myös edellisissä eduskuntavaaleissa.

Keskustapuolueet ja sosialidemokraatit ajoivat kokoomuslehdistön samalle puolelle Lapuan- liikkeen kanssa. Esimerkiksi Johanneksen piti vastailla keskusta-vasemmiston ilman selviä todisteita esittämiin syytöksiin ja samalla pyrkiä vielä arvostelemaan kansanliikkeen ylilyön- tejä. Varsinkin alkusyksyllä 1931 tilanne oli hankala, kun varsinaisia ylilyöntejä ei edes ta- pahtunut, mutta sen sijaan kapinaepäilyistä kirjoitettiin toistuvasti lehdistössä. Rantakarin ajattelutavalle oli vierasta asioiden näkeminen vain yhdestä näkökulmasta. Siksi lapualaisuu- den kategorinen vastustaminen oli Rantakarin mielestä väärin, samoin kuin kaiken sen toi- minnan hyväksyminenkin.

Puolustusasemiin Rantakari joutui vetäytymään varsinkin Uuden Suomen sivuilla. Pakinoissa hänen piti perustella näkökantojaan muiden lehtien hyökkäilyjä vastaan. Tilanne oli vastaa- vanlainen myös kokoomuksen kannalta yleisemmin. Sen piti tasapainoilla kahden vahvan blokin välissä, joista kumpikin oli sille ongelmallinen. Kokoomuksen sisällä Rantakarin linja oli silti lähempänä keskustaa kuin suurimman osan puolueesta, joka edelleen tunsi sympatioi- ta Lapuanliikettä kohtaan. Johanneksen kirjoittelun aggressiivisuutta lisäsi vielä se tosiseikka, että hän näki syyttelyn ja vastasyyttelyn yhä lisääntyessä porvarillisen yhteistoiminnan perus- teiden murenevan olemattomiin. Se varmasti turhautti häntä kovasti. Samalla keskusta tuntui lähenevän sosialidemokraatteja. Poliittinen tilanne oli siis väistämättömästi luisumassa Ran- takarin mielestä yhä huonompaan suuntaan. Samanlaisena tilannetta eivät nähneet kaikki ko- koomuslaiset. Suurin osa uskoi, että suunta oli täysin oikea ja edelleen oikeammalle oli hyvä kurkottaa.

Vuoden 1932 alkupuolella Lapuanliikkeen toiminta jälleen kiihtyi. Toiminta keskittyi edel- leen työväentalojen kiinninaulaamisiin. Osa porvareista piti täysin selvänä, että toimintaa työ- väentaloissa jatkoi nimenomaan äärivasemmisto, vaikka työväentalot olikin avattu sosialide- mokraattisina. Johannes tuomitsi työväentalojen naulaamiset omankäden oikeutena, jota ei pitänyt hyväksyä, koska rankaisuvaltaa saisi käyttää vain esivalta. Samalla hän kuitenkin jäl- 51 leen muistutti Lapuanliikkeen tarpeellisuudesta kommunismin vastaisessa taistelussa.140 Hel- mikuun alusta lähtien syyttely muiden puolueiden äänenkannattajissa kokoomusta vastaan meni jo niin pitkälle, että Turun Sanomat väitti edellisten päivien väkivaltaa johdetun Helsin- gin kokoomuslaisista piireistä. Tämän Johannes tietysti kielsi jyrkästi.141

Helmikuun 27. päivänä lähti liikkeelle Mäntsälän kapinana tunnetuksi tullut tapahtumaketju. Tapahtumat alkoivat vyöryä eteenpäin, kun kokoomuksesta sosialidemokraatteihin loikannut Mikko Erich piti puhetta Ohkolan työväentalolla. Se ärsytti paikalliset kiihkeät lapualaiset keskeyttämään Erichin esiintymisen väkivoimin. He jäivät aseistettuina Mäntsälään ja vaati- vat hallitukselta ”punaisen marxilaisen sosialidemokratian” kukistamista. Hallitus määräsi Lapuanliikkeen johtomiehet pidätettäviksi.142

Rantakari toimi aktiivisesti kahdella rintamalla kapinan aiheuttamassa uudessa tilanteessa: Uudessa Suomessa ja kokoomuksen työvaliokunnassa. Työvaliokunta kokoontui 28. päivänä. Rantakari vaati siellä, että suojeluskunnista oli erotettava ne, jotka olivat ase kädessä nousseet hallitusta vastaan. Suojeluskunta oli saatava esivallan puolelle. Hänen mukaansa luottamus nykyiseen halitukseen oli mennyt ja siksi uusi hallitus olisi muodostettava. Neuvottelujen päätyttyä toivottiin, että kansalaiset pysyisivät rauhallisina.143

Uudessa Suomessa maaliskuun alkupäivinä Johannes tuomitsi kapinan jyrkästi. Samalla hän pyrki rauhoittelemaan mielialoja aivan, kuten työvaliokunta oli linjannut. Hän halusi kiinnit- tää lukijoiden huomion presidentti Svinhufvudin ja arkkipiispa Lauri Ingmanin laillisuutta ja maltillisuutta korostaneisiin esiintuloihin julkisuudessa. Hänen mielestään hallituksen pitäisi pysyä levottomissa oloissa paikoillaan, vaikka sen vaihtaminen muuten olisi perusteltua. Levottomina aikoina ei pitäisi myöskään poliittisia vastustajia haukkua, vaan siitä tulisi pidättyä, kunnes levottomuudet olisivat ohi.144

140 US, Johannes 28.1.1932, pakina. 141 US, Johannes 5.2.1932, pakina. 142 Vares 1996, 496. 143 Kokoomuspuolueen työvaliokunnan ptk. 28.2.1932. 144 US, Johannes 2.3.1932, 3.3.1932, 4.3.1932, 5.3.1932, pakinat. 52

Pakinoissa annettu tuki hallitukselle erosi hänen linjauksistaan työvaliokunnan kokouksessa muutamaa päivää aiemmin. Vielä 28. päivänä ei ollut nähtävissä, minkälaisiksi tapahtumat Mäntsälässä kehittyisivät. Tapahtumien luisuttua radikaalimpaan suuntaan myös Rantakarin arviot muuttuivat. Toisaalta kyse oli myös siitä, että Rantakarin käsitykset vaihtelivat eri foo- rumeilla. Suljetussa työvaliokunnan kokouksessa hän pystyi vapaammin kertomaan, mitä mieltä asioista oli, koska hänen ei tarvinnut ottaa julkista mielipidettä huomioon. Hallituksen arvostelu oli alkanut jo paljon ennen Mäntsälän kapinaa, joten kapinaa ei voi pitää minkään- laisena lähtölaukauksena näille puheille.

Kokoomuksen ministereistä sosiaaliministeri Kilpeläinen ja apulaissisäasianministeri Solja erosivat hallituksesta. Myös toinen sosiaaliministeri Paavolainen jätti eronpyynnön, jonka hän perui myöhemmin presidentin taivuttelujen jälkeen. Hallitukseen jäi kokoomuslaisista myös A. S. Yrjö-Koskinen, joka oli kuitenkin lähinnä ammattiministeri. Puolue ei katsonut enää olevansa edustettuna hallituksessa.145 Kapinalliset vaativat Svinhufvudia erottamaan hallituk- sen. Presidentti ei kuitenkaan taipunut näihin vaatimuksiin. Sen sijaan hän kehotti kuuluisassa radiopuheessaan Mäntsälään matkalla olleita suojeluskuntalaisia palaamaan kotiinsa ja lupasi ettei rivimiehiä rangaistaisi. Puhe laukaisi kapinan.146

Tilanteen jo rauhoituttua pidettiin huhtikuun alussa kokoomuksen valtuuskunnan kokous. Siellä Rantakari asettui samalle kannalle maltillisiin kuuluneiden tohtori Paavo Virkkusen ja eduskuntaryhmän puheenjohtajan Pekka Pennasen kanssa. Heidän mukaansa hallitusta ei pi- tänyt yrittää kaataa, mutta sitä olisi arvosteltava. Liikaa sitä vastaan ei pitänyt kuitenkaan hyökätä, koska vapaassa yhteiskunnassa oli vaarallista asettua aivan eristettyyn asemaan.147

Johanneksen kirjoittelussa Lapuanliikkeestä sen olemassaoloaikana heijastuu hänen ristiriitai- nen suhtautuminen liikkeeseen. Samoin käy ilmi hänen vaikea asemansa oikeistolaisuuden tulvassa myötävirtaan ajelehtivassa kokoomuspuolueessa ja sen pää-äänenkannattajassa. Sel- keitä voittoja puolueelle tuoneesta oikeistoliikehdinnästä oli sekä iloa että harmia. Johannek- sen täytyikin tasapainoilla monien erilaisten paineiden ristiaallokossa. Huomattavasti hel- pompi tilanne oli varsinkin syksystä 1931 lähtien laillisuusrintamaan kuuluneille puolueille ja

145 Vares 1996, 496. 146 Hentilä 2000, 159. 147 Kokoomuksen valtuuskunnan kokouksen ptk. 6.4.1932, PTA. 53 niiden äänenkannattajille. Koska kokoomus ei ollut laillisuusrintamassa mukana, niin se näh- tiin Lapuanliikkeen kumppaniksi. Sellaiseksi puolueen poliittiset vastustajat sekä keskustassa että vasemmistossa sen myös mielellään asemoivat, koska näin sitä vastaan oli helpompi hyö- kätä.

Rantakari ja kokoomus taas näkivät Lapuanliikkeen vaikutuksen paljon moninaisemmin. Mi- tään yhtä totuutta liikkeestä ei ollut. Siinä oli paljon puolia, joita oli helppo puolustaa. Paljon myös sellaista, mitä ei voitu hyväksyä. Rantakarille oli varmaankin kova paikka, kun kapina- epäilyt lopulta realisoituivat Mäntsälän viikolla. Enää ei voinut sanoa, että kaikki edellisen syksyn kapinakirjoittelu olisi ollut perusteetonta. Kokoomuksen sisällä tilanne polarisoitui myös koko ajan. Puolueen kannattajissa oli paljon sellaisia, jotka eivät olleet valmiita luopu- maan kansanliikkeestä.

2.4. Vaalitoiminnan organisaattorina 2.4.1. Rantakari johdattaa kokoomuksen eduskuntavaalivoittoon

Eduskunta äänesti heinäkuussa 1930 keskeisimmät kommunistilait lepäämään yli vaalien. Välittömästi tämän jälkeen presidentti Relander hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Ne toimitettiin 1. ja 2. lokakuuta. Eduskunnan hajottamisessa suuri merkitys oli Lapuanliik- keen harjoittamalla ulkoparlamentaarisella painostuksella. Porvaripoliitikoista suurin osa kan- natti kommunistilakien hyväksymistä. Silti he suhtautuivat vastenmielisesti Lapuanliikkeen omavaltaisiin väkivallantekoihin kommunisteja vastaan.148 Hajotusvaalit käytiin siis kommu- nistilakien merkeissä. Porvaristo piti suurena tavoitteenaan kahden kolmasosan enemmistöä tulevaan eduskuntaan. Se riittäisi lakien hyväksymiseen.149

Rantakarilla ei ollut kesällä 1930 virallista asemaa kokoomuksessa. Hän oli vain puolueen pää-äänenkannattajan poliittinen pakinoitsija. Tästä huolimatta puolue asetti Rantakarin vaali- neuvottelukuntansa puheenjohtajaksi. Muiksi jäseniksi neuvottelukuntaan tulivat puolueen puheenjohtaja Kyösti Haataja, varatuomari Yrjö Pulkkinen ja Uuden Suomen päätoimittaja Kaarlo Koskimies. Puolue olisi jopa asettanut Rantakarin yksin johtamaan puolueen vaalitoi- mintaa, mutta Rantakarin ehdotuksesta työhön tuli muitakin henkilöitä. Kokoomus pyrki vaa-

148 Uino 2006, 210−211. 149 Hokkanen 1986, 47. 54 leissa saamaan aikaan porvarillisten puolueiden yhteisen vaaliliiton. Koska vaalit olivat aiheu- tuneet kommunistien julkisen toiminnan ehkäisemisvaatimuksesta ja sosialidemokraatit olivat asettuneet asiasta äänestettäessä kommunistien rinnalle, oli vaalitoiminta kokoomuksen mie- lestä suunnattava kommunistien lisäksi myös sosialidemokraatteja vastaan.150

Rantakari matkusti kokoomuksen vaalitoiminnasta vastaavana henkilönä ympäri maata. Elo- kuun puolivälissä hän kävi Pohjois-Hämeen kansallisliiton kokouksessa Tampereella. Siellä hän piti ”laajan ja mielenkiintoisen” esitelmän poliittisesta tilanteesta ja lähiaikojen tehtävistä aseman selvittämiseksi.151

Vaalitoiminta ei sujunut ongelmitta. Tavoitteeksi otettuja porvarillisten puolueiden vaaliliitto- ja ei saatu kaikissa vaalipiireissä muodostettua. Eniten ongelmia aiheutti Uudenmaan vaalipii- ri. Sen piiritoimikunta ei ollut toiminut keskustoimiston ohjeiden eikä keskusliiton asiassa antaman julkilausuman mukaan vaaliliittoneuvotteluissa. Valtuuskunnan työvaliokunta reagoi tilanteeseen. Se päätti lähettää Uudenmaan vaaliliittokokoukseen omat edustajansa, joiksi valittiin Kyösti Haataja, Paavo Virkkunen ja Rantakari. Työvaliokunnan kokouksessa ilmoi- tettiin lisäksi, että pääministeri Svinhufvud oli ilmoittanut lähtevänsä ehdolle vaaleihin. Svin- hufvud ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi tulla itse vaaliliittoneuvottelukokoukseen. Siksi päätettiin, ettei myöskään Uudenmaan piirin neuvottelija tohtori Huhtala osallistuisi kokouk- seen. Kun valtuuskunnan sihteeri ilmoitti puhelimitse päätöksestä Huhtalalle, sai hän pöytä- kirjan mukaan vastaukseksi ”häpäiseviä sanoja.”152

Seuraavassa työvaliokunnan kokouksessa kolme päivää myöhemmin Rantakari kertoi, että Uudenmaan piirisihteeri Niskala oli kieltäytynyt yhteistyöstä riippumattomien puolustusystä- vien valitsijayhdistyksen kanssa, joka olisi halunnut vaaliliittoon kokoomuksen kanssa. Ran- takari tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että Niskala oli toimissaan tehnyt virkavirheen. Ko- kouksessa päätettiin yrittää vielä saada kyseinen valitsijayhdistys kokoomuksen kanssa vaali- liittoon. Tämä myös myöhemmin onnistui.153

150 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan kokouksen ptk 3.9.1930, PTA. Kertomus kansallisen kokoomuspuolueen keskusliiton eduskuntavaalitoiminnasta 1930, valtuuskunnan pöytäkirjat 1918−1934, PTA. 151 Pohjois-Hämeen kansallisliiton kokouksen ptk 13.8.1930, PTA. 152 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan ptk 25.8.1930, PTA. 153 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan kokouksen ptk 28.9.1930, PTA. 55

Samassa työvaliokunnan kokouksessa käytiin läpi myös Rantakarin laatima vaalijulistus, joka julkaistiin vain pienin sanamuutoksin Uudessa Suomessa 13. syyskuuta. Julistuksessa pääpai- no oli vaalikampanjan mukaisesti kommunismin vastustamisessa. Siinä korostettiin lisäksi laillisuuden merkitystä kokoomuksen politiikassa ja yhteistoimintaa muiden isänmaallisten ainesten kanssa. Julistuksessa puututtiin myös omavaltaisuuksiin, joita maanpetturuutta ja uskonnon häpäisyä vastaan nousseessa kansanliikkeessä oli tapahtunut. Kun kommunistilait saataisiin hyväksyttyä, niin myös omavaltaisuuksien tulisi loppua. Julistuksessa käsiteltiin myös maanpuolustusta ja pula-ajalle tärkeitä talouskysymyksiä.154

Paria päivää ennen vaaleja Johannes kirjoitti pakinassaan kansanedustajaehdokkaista. Eniten suitsutusta sai osakseen pääministeri Svinhufvud, joka Johanneksen mukaan edusti ”aivan erikoisesti korostettua miehevää suoruutta ja rehellisyyttä sekä suuren luonteen vaatimatto- muutta, johon sisältyy samalla syvään, isänmaalliseen vakaumukseen perustuva rautainen päättäväisyys, kaikkeen valmis uhrautuvaisuus ja oman edun täydellinen sivuuttaminen.” Lähimmäksi Svinhufvudia pääsi Kaarlo Castren. Johannes kehui päteviksi ehdokkaiksi myös muita vaaliliittoon kuuluvia.155

Vaalineuvottelukunta puheenjohtajansa Rantakarin johdolla otti erityisesti Uudellamaalla osaa myös käytännön vaalitoimintaan. Se muun muassa levitti isänmaallisen vaaliliiton julisteita ja lentolehtisiä ja esitti talonpoikaismarssista kertovaa elokuvaa Helsingin keskustassa. Vaalilau- takunta laittoi liikkeelle myös vaalitankin, joka kiersi Helsingissä soittaen marsseja ja kansan- lauluja. Lisäksi julistekulkue marssi ympäri kaupunkia. Uuden Suomen välissä jaettiin isän- maallisen vaaliliiton julistetta.156 Ainakaan yrityksen puutteesta ei vaalitoimikuntaa voinut syyttää.

Vaaleista muodostui kokoomukselle menestyksekkäät. Kommunisminvastaisuudella avoimes- ti liputtanut puolue voitti peräti 14 paikkaa. Sen paikkaluku nousi 28:sta 42:een, mikä oli

154 Valtuuskunnan kokouksen pöytäkirjan liite nro 1: ”Ehdotus Kansallisen kokoomuksen vaalijulistukseksi, maisteri Rantakarin luonnos n:o 2 yhteensovitelma” Kokoomuksen valtuuskunnan pöytäkirja 3.9.1930, PTA; ”Kansallisen Kokoomuksen vaalijulistus. Isänmaalliset kansalaiset! US 13.9.1930. 155 US, Johannes 30.9.1930, pakina. 156 ”Kertomus kansallisen kokoomuspuolueen Keskusliiton eduskuntavaalitoiminnasta v. 1930.” Kokoomuspuo- lueen valtuuskunnan pöytäkirjat 1918−1934. PTA. 56 mahtava tulos koko 1920-luvun lopun jatkuneen kannatuksen heikkenemisen jälkeen. Samalla se oli paras tulos koko itsenäisyyden aikana. Maalaisliitto menetti yhden paikan ja sai 59 edustajaa läpi. Edistyspuolueen paikkaluku nousi neljällä 11:een, pienviljelijäin puolue sai kaksi paikkaa. RKP menetti kolme paikkaa. Kommunistit eivät saaneet enää yhtään edustajaa läpi. Kommunistit eivät myöskään kaikki siirtyneet kannattamaan sosialidemokraatteja, jotka saivat kuitenkin seitsemän lisäedustajaa. Heidän paikkaluvukseen muodostui 66. Vaalien ta- voite oli saavutettu. Kommunistilakien läpiviemiseen tarvittava paikkamäärä oli turvattu por- varipuolueille, tosin vain yhden paikan enemmistöllä. Kokoomukselle positiivisena yllätykse- nä minimitavoitteen saavuttamisen lisäksi tuli suomalaisten porvarillisten puolueiden enem- mistö, jollaista eduskunnassa ei ollut koskaan aiemmin ollut. Vaalitulos siirsi eduskunnan painopistettä selvästi oikealle.157

Mikä sitten oli vaalitoimikunnan puheenjohtajana toimineen Rantakarin merkitys vaalien lop- putulokselle? Ilmeistä on, että Lapuanliikkeen aiheuttaman oikeistovirtauksen vaikutus vaali- en lopputulokseen oli suuri. Vaalitoimintakertomuksessa sanottiin Lapuanliikkeen apujärjes- tön Suomen Lukon toimineen kaikkien porvarillisten puolueiden hyväksi. Sen toiminta vai- kutti varmasti positiivisesti ainakin maalaisliiton menestykseen. Vaikka maalaisliiton paikka- luku väheni yhdellä, puolue sai kuitenkin 60 000 ääntä enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Kokoomuksen äänimäärä nousi 70 000:lla. Rantakarin toiminta vaalityössä oli varsin aktiivis- ta. Eikä hän suinkaan ensimmäistä kertaa ollut vetämässä suuren puolueen vaalitoimintaa. Rantakarilla oli siitä kokemusta jo suomalaisen puolueen ajoilta vuosisadan alusta. Vanha tuntuma vaalityöhön oli edelleen tallella.

Rantakarille vaalitoiminta oli loistava tilaisuus päästä kiinteämmin mukaan kokoomuksen toimintaan. Vaalit olivat hänelle oivallinen näyttöpaikka, jonka hän käytti erinomaisesti hy- väkseen. Vielä kesäkuussa hän mainitsi eräässä yksityiskirjeessä, ”että luonnollisesti en ole enää raiteilta syrjään jouduttuani pyrkinytkään mihinkään johtomiesten neuvotteluihin”158. Eduskuntavaalit muuttivat tilanteen. Aktiivinen toiminta jatkui presidentinvaalien merkeissä jo saman vuoden lopulla. Ilmeisesti vanha kettu ei pystynyt vastustamaan politiikan houku- tuksia. Osallistuminen kokoomuksen vaalitoimintaan ei jäänyt hänen vastustajiltaankaan huomaamatta. Marraskuussa Rantakari kirjoitti Harri Holmalle, kuinka häntä oli vaalityön

157 Ibidem. 158 Rantakarilta Ingmanille 18.6.1930. Lauri Ingmanin kokoelma, kansio 3, KA. 57 vuoksi julkisessa sanassa haukuttu tavallista enemmän ”pieniä maaseuturakkeja” myöten. Vaatimattomasti hän kertoi vain hieman johtaneensa puolueen vaalitoimintaa, josta hänelle oli luettu ansiotonta arvonnousua.159

2.4.2 Presidentintekijänä

Loppusyksyn 1930 aikana kaikkien katseet alkoivat kääntyä jo seuraavan vuoden alussa pidet- täviä presidentinvaaleja kohti. Lehdistössä vaaleihin otettiin kiivaasti kantaa jo marraskuun aikana, vaikka vasta sosialidemokraatit olivat asettaneet ehdokkaan, joka oli Väinö Tanner. Sen sijaan maalaisliitolla oli Johanneksen mukaan vielä marraskuun alussa kaksikin mahdol- lista ehdokasta: istuva presidentti Lauri Kristian Relander ja Kyösti Kallio. Johannes ei ha- lunnut lähteä arvostelemaan istuvaa presidenttiä. Sen sijaan Kallio oli arvostelulle vapaa. Jo- hannes ei uskonut, että Kalliolla oli presidentiltä vaadittavia ominaisuuksia. Hän ei vaatinut pakinassaan presidentiltä laajaa kielitaitoa. Silti kävi selväksi, miten paljon esimerkiksi rans- kan ja saksan kielen taidosta olisi hyötyä ja se ettei Kallio näitä kieliä hallinnut. Ruotsiakin Kallio osasi vain välttävästi, Johannes valitti.160

Kokoomuksessa moni halusi pääministeri Svinhufvudin puolueen ehdokkaaksi. Innokkaim- min tällä kannalla olivat Rantakari, Koskimies ja Haataja. Puolueen presidenttiehdokkaasta keskusteltiin Kansallis-Pankissa käydyissä korkean tason neuvotteluissa marraskuun lopulla. Niissä olivat mukana mainittujen kolmen lisäksi pankinjohtaja Paasikivi, Hugo Suolahti, Heikki Arajärvi ja Mauri Honkajuuri. He olivat kaikki samaa mieltä siitä, että Svinhufvud olisi paras ehdokas. Jonkun aikaa vastaan harattuaan Svinhufvud suostui lopulta puolueen ehdokkaaksi.161

Edistyspuolueen nimitettyä K. J. Ståhlbergin presidenttiehdokkaakseen Johannes arvioi, mil- laista politiikkaa Ståhlberg ryhtyisi ajamaan. Oli selvää, että politiikka muodostuisi samanlai- seksi kuin edellisellä kaudella, vasemmisto-keskustalaiseksi. ”Joka sillä politiikalla uskoo

159 Rantakarilta Holmalle 12.11.1930. Harri Holman kokoelma, Kotelo 15, KA. 160 US, Johannes 28.11.1930, pakina. 161 Hugo Suolahden päiväkirja 24.11.1930, Hugo Suolahden kokoelma, kansio 6, KA. 58 saavutettavan maahan rauhan ja hyvän tahdon, niin alkakoon vain vaeltaa. Joka sillä tiellä luulee lapualaisuuden loppuvan tai ainakin lieventyvän niin uskokoon pois.”162

Tanneriin presidenttiehdokkaana Johannes ei ottanut kantaa. Syyksi voi nähdä sen, ettei Tan- nerilla ollut mitään realistisia mahdollisuuksia tulla valituksi. Jouluaattona Saastamoiselle kirjoittamassaan kirjeessä Rantakari mainitsi myös presidenttikysymyksen, jota oli hänen mu- kaansa vielä kovin vaikea arvioida. Ehdokkaista mahdollisuuksia oli Kalliolla, Ståhlbergillä, Svinhufvudilla ja Relanderilla. Rantakari kirjoitti, että näistä kaksi ensimmäistä tuskin vain voisi kauan maata hallita.163

Rantakari piti ilmeisesti todennäköisenä, että Lapuanliike reagoisi liian vasemmistokeskusta- laisen poliitikon valintaan presidentiksi. Tällaisia pelkoja julkisuudessa olikin ollut ilmassa etenkin Ståhlbergin osalta. Hänen valintansa oli täysin mahdoton lapualaisten näkökulmasta. Liike hyökkäsikin julkisuudessa voimakkaasti Ståhlbergiä vastaan. Uinon mukaan ei ole pois- suljettua, että Ståhlbergin lokakuinen kyyditys liittyi jo tulossa olleisiin presidentinvaaleihin. Lapuanliike saattoi ajatella, että kyyditettyä ei valittaisi presidentiksi. Paradoksaalisesti kyydi- tyksestä muodostui presidentinvaaleissa laillisuutta ajaneen Ståhlbergin vahvin valtti.164 Ai- van niin kuin Rantakari oli ennakoinut jo lokakuussa Saastamoiselle, kun hän kirjoitti, että Ståhlberg saisi vain ansiotonta kunniaa kyydityksestä.165

Joulupäivänä Rantakari kirjoitti Harri Holmalle arvion tulevista presidentinvaaleista. Hänen mukaansa Ståhlbergillä, Svinhufvudilla ja Kalliolla oli yhtä suuret mahdollisuudet. Kalliolla olisi suurimmat mahdollisuudet, jos vain oma ryhmä olisi takana tiivis, mutta näin ei ollut. Rantakari mainitsi, että jotkut maalaisliittolaiset olivat olleet häneenkin yhteydessä ja hän tiesi, kuinka katkerasti Kalliota hänen omassa ryhmässään uhattiin. Hän laski kalliolaisiksi vaalipiireiksi vain Etelä-Pohjanmaan ja mahdollisesti Savon ja epäili, että Relander saattaisi vielä viime hetkillä ”sukeltaa esiin”.166

162 US, Johannes 1.12.1930, pakina. 163 Rantakarilta Saastamoiselle 24.12.1930, A. H. Saastamoisen kokoelma, kansio 11, KA. 164 Uino 2006, 224. 165 Rantakarilta Saastamoiselle 28.10.1930. A. H. Saastamoisen kokoelma, kansio 11, KA. 166 Rantakarilta Holmalle 25.12.1930. Harri Holman kokoelma, kotelo 15, KA. 59

Todellisuudessa oli liioiteltua väittää vain kahta piiriä kalliolaisiksi. Kalliolla riitti kannatusta ympäri maata. Totta sen sijaan oli, että ilman kannatusta ei ollut Relanderkaan. Kun lisäksi vielä syksyllä itsekin presidenttiehdokkaaksi pyrkineen Sunilan kannattajat siirtyivät pääosin Relanderin taakse, oli maalaisliiton pakka pahasti sekaisin.167

Kallio voitti Relanderin numeroin 87−63 puoluekokouksen äänestyksessä maalaisliiton presi- denttiehdokkuudesta marraskuun lopulla. Relander lupasi kokouksen jälkeen luonaan käy- neelle keskushallituksen lähetystölle solidaarisuuttaan puoluekokouksen päätökselle. Lupaus- taan hän ei lopulta pitänyt. Relander arvioi Kallion mahdollisuudet huonoiksi ja alkoi vaalien lähestyessä käyttäytyä kuin presidenttiehdokas. Hän ei voinut sulattaa Kallion kehumista leh- dissä ja maalaisliittolaisten lehtien vaatimuksia pysymisestä puoluekokouspäätöksen takana. Hänen mielestään valitsijamiehillä itselläänkin oli asiassa ”jotain sanottavaa ja sovitelta- vaa”.168

Muista ehdokkaista Rantakari arvioi Holmalle Ståhlbergillä olevan ehdoton sosialistien kan- natus ja arvioi, että sosialistien kannatus saattaisi siirtyä Kalliolle, jos he eivät uskoisi Ståhl- bergin voittoon. Kaikki ehdokkaat kelpasivat kuitenkin vasemmistolle paremmin kuin Svin- hufvud. Myös Relander, jonka kannalla ”sveesitkin” olisivat mieluummin kuin Svinhufvu- din.169 Svinhufvudin asemat eivät siis näyttäneet hyviltä.

Johanneksen kirjoittelusta heijastui näennäinen kohteliaisuus muiden puolueiden ehdokkaita kohtaan, silti heidän heikkoutensa tulivat esiin. Rantakarille ei riittänyt, että hän arvosteli Uu- dessa Suomessa muiden puolueiden ehdokkaita. Hän laati kiertokirjeen kokoomuksen piirisih- teereille. Kirje on päivätty 8. tammikuuta ja varustettu huomautuksella ”kirje ei ole tarkoitettu julkisuuteen, eikä kenellekään käteen annettavaksi, vaan suullisesti levitettäväksi. Vastauksis- sa vastapuolen lehtien hyökkäyksiin voi kuitenkin harkinnan mukaan käyttää muita tässä an- nettuja tietoja kuin sulkumerkkien sisällä olevia, jotka eivät sovi julkisuuteen, vaikka ovatkin tosia.” Kirjeessä Rantakari ryöpyttää Svinhufvudin päävastustajia Ståhlbergiä ja Kalliota to- den teolla.

167 Mylly 1989, 271−272. 168 Hokkanen 1986, 63. 169 Rantakarilta Holmalle 25.12.1930. Harri Holman kokoelma, kotelo 15, KA. 60

Ståhlbergin pahimmaksi viaksi Rantakari katsoi sen, että hän oli lähes aina etsinyt tukea va- semmalta. Kuvaavinta oli, kun Ståhlberg vuonna 1924 vastoin silloisen maalaisliittolaisen hallituksen tahtoa hajotti eduskunnan sosialistien vaatimuksesta, että se olisi saatu oikeusmi- nisteri Åkessonin vangitsemien kommunistiedustajien jäljiltä täysilukuiseksi. Ståhlberg oli myös ahdas puoluemies ja tunsi suorastaan vihaa kokoomusta kohtaan. Hän oli osoittanut myös puolueellisuutta valitessaan apulaisia. Hän oli pitänyt väkisin ulkoministerinä Rudolf Holstia, joka oli siihen virkaan täysin mahdoton. Ollessaan presidenttinä Ståhlberg oli kerän- nyt useimpiin virkoihin edistysmielisiä sanomalehtimiehiä ja puoluepukareita. Jotkut lähetti- läät olivat valittaneet, että heidän toimiaan oli lähetetty vakoilemaan joku tällainen edistys- mielinen urkkija.170

Rantakari syytti Ståhlbergiä myös liiasta demokraattisuudesta, jonka seurauksena hän ei us- kaltanut olla koskaan kansan kanssa eri mieltä, vaikka joskus syytä olisikin. Rantakari luon- nehti Ståhlbergiä ”pitkävihaiseksi, käytökseltään pilkallisen ärsyttäväksi ja helposti loukkaan- tuvaksi”. ”Hänen kielteiset puolensa olivat kasvaneet etenkin hänen nykyisen, perin turhamai- sen ja ylpeän puolisonsa vaikutuksesta, jonka vallan alainen hän kaikesta itsepäisyydestään huolimatta oli. Kuvaavimpia tapauksia tässä kohden oli, että Ståhlberg kerran piti viikkomää- riä yllä hallituspulaa, jotta hänen puolisonsa hyvän ystävättären mies, M. Lavonius, olisi jol- lakin konstilla saanut hallituksen aikaan.”171 Viimeiset luonnehdinnat oli varustettu sulkumer- kein, joten niitä ei ollut lupa julkisuuteen päästää.

Yhtään pienemmällä ryöpytyksellä ei päässyt Kalliokaan Rantakarin terävän kynän alla. Hä- nen mukaansa Kalliota oli suotta kehuttu, että maalaisliiton ja kokoomuksen välillä säilyisi edes jonkinlainen sovinto. Kallio oli lahjaton mies, jonka oli oikeastaan sen vuoksi täytynyt koulunkäyntinsäkin keskeyttää neljännelle luokalle. Eikä hän ollut myöhemminkään opiskel- lut. Kallion asema oli usein muodostunut hyvin vaikeaksi, koska hän pelkäsi arvonsa kärsi- vän, jos kysyisi neuvoa. ”Hän oli nimittäin varsin turhamainen.” Hänen asemansa oli siksi Suomen Pankissa melkein säälittävä, Rantakari jatkoi. ”Kalliolla teetetään siellä vain sitä, mitä vahtimestarikin voisi tehdä”. Rantakarin mukaan Kallio otti maanluovutusta koskevan

170 Maisteri Rantakarin kiertokirje piirisihteereille 8.1.1931,Yleinen kirjeenvaihto 1931 R−Ö 1932 Fa 11, PTA. 171Ibidem. 61 lain172 nimiinsä vanhasuomalaiselta Hannes Gebhardilta ja teki siitä lisäksi aluksi täydellisen suden, jota myöhemmin lainvalmistelukunta korjaili.

Jos Kallio tulisi presidentiksi, merkitsisi se erikoista epäpätevyyden palvontaa. Kun president- ti itse olisi oppimaton mies, niin olisi se merkkinä ”tavallisten miesten” sijoittamiseen kaikki- alle. Säilyttääkseen arvovaltansa Kallio karttaisi Rantakarin mukaan valitsemasta itseään ylä- puolella olevia ministereitä ja niin edelleen. Kallion luonnekaan ei ollut muistutuksilta turvat- tu. Hän oli taipunut askel askeleelta lapualaisuuden edessä, mutta ei taipunut lojaalisti(niin kuin Relander) eikä ajoissa. Perästäpäin hän antoi kannattajiensa selittää, että hän muka laati kommunistilait, vaikka ne oli laatinut Svinhufvud ja Söderholm. Kallio oli lisäksi herkkä tai- pumaan aina vasemmalle. Hän oli erittäin heikko ja vaikutuksille altis, kun ne vain tulivat valitsijain ja vasemmiston taholta(Kun presidentillä on suuri vaikutus ulkopolitiikkaan, olisi Kallion taitamattomuus ja tietämättömyys niistä asioista omiaan alentamaan sekä presidentin että maan arvoa).173

Rantakari antoi siis todella tylyt arviot molemmista Svinhufvudin päävastustajista. Molem- missa vastustajissa oli kaksi perusvikaa. Liiallinen suuntautuminen vasemmalle ja pelko siitä, etteivät pätevimmät miehet hoitaisi heidän presidenttinä ollessaan valtakunnan tärkeimpiä tehtäviä. Kalliolla se johtuisi hänen pelostaan jäädä pätevämpien miesten varjoon ja Ståhlber- gillä epäpätevien edistyspuoluelaisten suosimisesta. Ilmeisesti Rantakari oli kirjoittanut arvi- onsa nimenomaan puoluetoimiston valtuuttamana. Hän halusi noudattaa varovaisuutta siinä, kenelle tiedot päätyisivät. Se ei ole ihme. Sen verran voimakasta ja osin henkilökohtaisuuksiin menevää teksti oli.

Rantakarin käsitykset maalaisliittolaisesta Kalliosta olivat tyypillisiä kokoomuksen sisällä. Puolueen johto ja suuri osa tärkeimmistä kannattajista koostui korkean koulutuksen saaneista akateemisesti koulutetuista kansalaisista. Heidän näkökulmastaan vain vähäisen koulutuksen läpi käynyt Kallio ei mitenkään sopinut presidentin vaativaan tehtävään, jonka hoitajaksi tar- vittaisiin koko maan parasta katsovaa valtiomiestä. Sellainen löytyisi vain kokoomuksesta.

172 Lex Kallio oli maanlunastuslaki. Siinä määriteltiin, millä perusteella entiset torpparit pystyivät lunastamaan lisämaata. Laki säädettiin vuonna 1922. 173 Maisteri Rantakarin kiertokirje piirisihteereille 8.1.1931, kokoomuksen yleinen kirjeenvaihto 1931 R−Ö 1932, Fa 11, PTA. 62

Johannes jatkoi kirjoittelua myös palstallaan Ståhlbergiä vastaan juuri ennen vaalipäivää. Ståhlberg ei ollut Johanneksen mukaan valtiomies, vaan itsepäinen ambitioistaan erittäin arka teoreetikko. Ståhlbergin luonteeseen kuului, ettei hän koskaan voisi myöntää erehtyneensä. Se oli kaikille omauskoisille teoreetikoille yleistä, mutta ei valtiomiehille. Kirjoituksessa käsitel- tiin samoja teemoja kuin Rantakarin kiertokirjeessä. Johannes lopetti pakinansa arvioon, että ”Ståhlberg on kyllä tietomies ja taitomies sekä isänmaallinen mies, mutta toki niissäkin ra- joissa saattaa ihminen, myös muu kuin hän, olla tuiki sopimaton valtakunnan päämieheksi, varsinkin erinäisinä ajankohtina. Sanokaa sitten taas, että olen − uhannut.”174

Pakinan lopetus kertoo siitä, kuinka vastapuolen lehdet innokkaasti tarttuivat aina pieniinkin viittauksiin ”erinäisistä ajoista”, joissa ne näkivät pelottelua Lapuanliikkeellä. Johanneksen käsityksen mukaan presidentiksi piti saada mies, joka pystyisi pitämään Lapuanliikkeen ku- rissa, mutta ottamaan silti sen vaatimukset huomioon tiettyyn rajaan asti. Ståhlberg ei näitä vaatimuksia täyttänyt.

Vaalipäivänä 15.1.1931 Johannes vielä viimeisen kerran vetosi lukijoihin, että he äänestäisi- vät Svinhufvudin valitsijayhdistystä. Luonne oli Johanneksen mukaan se asia, jonka tulisi ratkaista vaalit ja siinä suhteessa Svinhufvud oli ylivertainen. ”Isä Pekan patriarkaalinen ole- mus; hänen mielenmalttinsa, rehellisyytensä ja käytännöllinen järkensä, siveellinen rohkeu- tensa, sanalla sanoen hänen miesmäinen, vankkatekoinen ja ehyt luonteensa, jossa on suoma- laisen kansan parhaat ominaisuudet näkyvämmin kuin kenessäkään julkisuuden henkilössä edustetut”. Näillä luonnehdinnoilla Johannes kannusti lukijoita äänestysuurnille.175

Kokoomuksessa ei oltu tyytyväisiä vaalien lopputulokseen, vaikka valitsijamiesten määrä vastasi edellisen kesän eduskuntavaalitulosta ja suhteellisessa ääniosuudessa jopa ylitti sen. Puolue sai enemmän ääniä kuin maalaisliitto, mikä ei kuitenkaan realisoitunut valitsijamies- paikoissa.176 Eniten valitsijamiehiä keräsi Tanner, joka sai niitä 90, häntä seurasivat Kallio 69:llä, Svinhufvud 64:llä, ja Ståhlberg 50 valitsijamiehellä.

174 US, Johannes 14.1.1931, pakina. 175 US, Johannes 15.1.1931, pakina. 176 Vares 1996, 470. 63

Myöskään Rantakari ei ollut tyytyväinen vaalitulokseen. Muutama päivä vaalien jälkeen Ran- takari arvioi tappion syitä Saastamoiselle lähettämässään kirjeessä. Hän oli ounastellut jo en- nen vaaleja, että tappio oli tulossa. Rantakari ei ollut uskonut, että Ståhlberg saisi niin paljon valitsijamiehiä. Hän oli luullut, että äänet olisivat jakautuneet tasaisemmin. Hän piti tappiota pahimpana mahdollisena, sillä se merkitsi lapualaisten voiman loppumista ja punaisen vasta- aallon nousua. Hän ei uskonut Svinhufvudin mahdollisuuksiin, koska lapualaiset maalaisliit- tolaisetkin ovat Relanderin miehiä.177 Rantakari uskoi siis edelleen valitsijamiesvaalin jäl- keen, että Relander nousisi Kallion ohi maalaisliiton yllätyskorttina presidentiksi, vaikka Kal- lio oli puolueen virallinen ehdokas. Kalliosta hän ei kirjeessä mainitse mitään.

Vaikka Ståhlberg valittaisiin presidentiksi, se ei Rantakarin mukaan kuitenkaan saisi aikaan marssia Helsinkiä vastaan, niin kuin hän oli aiemmin pelännyt. Siihen oli syynä se, että Ståhl- bergin äänimäärä oli ollut niin suuri. Kannatusta oli siis tullut muualtakin kuin edistyspuolu- eesta ja vasemmistosta. Hän listasi myös omat käsityksensä Svinhufvudin tappioon johtaneis- ta syistä. Tärkein syy oli se, etteivät kokoomuslaiset valitsijamiehet olleet edellisissä vaaleissa äänestäneet Svinhufvudia edes ensimmäisessä äänestyksessä. Toisaalta näissä vaaleissa Svin- hufvud oli liian kauan rimpuillut vastaan ennen suostumistaan ehdokkaaksi.178

Muina syinä olivat muun muassa Ståhlbergin muilutus ja se, että kokoomuksen oli täytynyt taistella kolmea rintamaa vastaan, jotka eivät olleet taistelleet ollenkaan keskenään vaan pel- kästään kokoomusta vastaan. Yhtenä syynä hän näki vielä Ajan Sanan ja Aktivistin siivotto- man kirjoitustavan Ståhlbergistä. Hän kirjoitti itsekin melkein kääntyneensä lehtikirjoitusten takia ståhlbergiläiseksi. Yhtenä tärkeänä syynä oli myös ennen vaaleja pidetty Loimaan lapua- lainen pulakokous, jossa oli peloteltu tallettajia ja muitakin järkeviä ihmisiä ja suututettu koko vanhempi sivistynyt polvi.179

Uudessa Suomessa Johannes ei ryhtynyt tarkemmin arvioimaan tappiota. Hän totesi vain, että punaisen vasta-aallon ensimmäinen kohina alkoi kuulua Ståhlbergin kyydityksen jälkeen. Hän oli sitä mieltä, että Ståhlberg voitaisiin valita jo ensimmäisessä äänestyksessä, jos sosialistit

177 Rantakarilta Saastamoiselle 19.1.1931. A. H. Saastamoisen kokoelma, kansio 11, KA. 178 Ibidem. 179 Ibidem. 64 eivät tekisi siinä Tannerille paraatia.180 Rantakarin toiveet Svinhufvudin saamiseksi presiden- tiksi eivät olleet korkealla. Eikä kokoomuksen ehdokkaaseen vaalien jälkeen muutenkaan uskottu. Valituksi arvioitiin tulevan joko Ståhlberg tai Kallio, joista Ståhlberg oli suosikki.

Ennen valitsijamiesten suorittamaa äänestystä ratkaisevassa asemassa oli hajanainen maalais- liiton valitsijaryhmä. Ståhlbergin arvioitiin saavan edistyspuolueen äänien lisäksi ratkaisevas- sa äänestyksessä myös Tannerin valitsijamiesten äänet, koska Tannerilla itsellään ei mahdolli- suuksia olisi. Sen sijaan maalaisliitossa oli huonosti menneiden vaalien jälkeen edelleen kes- kusteluja siirtymisestä Relanderin taakse. Hänen tähtensä oli nousussa maalaisliiton sisällä. Maalaisliitto päätti joka tapauksessa äänestää ainakin kahdella ensimmäisellä kierroksella Kalliota. Kiivaimmat relanderilaiset pidättivät kuitenkin itselleen oikeuden menetellä oman harkintansa mukaan jo toisessa äänestyksessä.

Kallion kohtalo ratkesi jo ensimmäisellä kierroksella, kun viisi hänen valitsijamiestään äänesti Svinhufvudia. Näin he yrittivät painostaa ryhmää luopumaan Kalliosta Relanderin hyväksi. Kierroksen jälkeen ryhmäkokous oli tiukkasanainen. Kokouksessa päätettiin pysyä edelleen toisessa äänestyksessä Kallion takana. Lisä-ääniä Kalliolle pyrittiin saamaan kokoomuksen ja RKP:n valitsijamiehistä pelottelemalla Ståhlbergin valinnalla. Tämä ei onnistunut. Toisessa äänestyksessä lisää relanderilaisia lipesi Svinhufvudin kannalle, kaikkiaan 16. Toisella kier- roksella Ståhlberg sai 149 ja Svinhufvud 98 ääntä. Dramaattisella kolmannella kierroksella maalaisliiton oikeistosiiven Niukkasen kovan painostuksen jälkeen kaikki puolueen valitsija- miehet äänestivät lopulta Svinhufvudia, joka voitti mahdollisimman niukasti 151−149. Presi- dentinvaalien lopputulos oli yllätys kaikille.181

Rantakari oli ollut oikeassa, kun hän oli koko ajan vaalitaistelun edetessä korostanut maalais- liiton sisäistä epäyhtenäisyyttä. Rantakarin saamat viestit maalaisliiton sisältä olivat olleet oikean suuntaisia, vaikka ne eivät johtaneet aiemmassa vaiheessa Kallion syrjäyttämiseen. Relanderilainen oppositio oli maalaisliitossa vahva. Lopulta se realisoitui Svinhufvudin hy- väksi ja ratkaisi koko vaalin.

180 US, Johannes 22.1.1931, pakina. 181 Hokkanen 1986, 65−67. 65

Johannes selosti äänestyksen kulkua pakinassaan. Hän myönsi jännittäneensä toisessa ja kol- mannessa äänestyksessä kovasti. Ainoa, joka ei kolmannessa äänestyksessä tuntunut jännittä- neen, oli äänet laskenut Svinhufvud. Johannes totesi maalaisliiton tehneen kolmannessa ää- nestyksessä velvollisuutensa äänestäessään Svinhufvudia. Tämä pitäisi muistaa myös, kun tulevaisuudessa jouduttaisiin asioissa vastakkaisiin leireihin. Vaalin lopputulos edellytti myös ehdottoman laillisuuden noudattamista yhteiskunnallisessa elämässä. Johannes näki Svinhuf- vudin valinnan vahvistavan sopua ja ymmärtämystä yhteiskunnassa.182

3. KOKOOMUS SUUNTATAISTON KOURISSA

3.1. Radikaalit jyräävät kokoomuksen johtoon 3.1.1. Johanneksen elintila hupenee Uudessa Suomessa

Toukokuussa 1931 perustettiin Uuteen Suomeen asessorijärjestelmä pitämään yhteyttä puolu- een ja lehden välillä. Siihen asti muodollisia organisatorisia linkkejä niiden välillä ei ollut ollut. Asessoreiksi valittiin puolueen puheenjohtaja Kyösti Haataja ja Uuden Suomen johto- kunnan jäsen Edvin Linkomies. Tämä merkitsi tasapainoa puolueen maltillisen johdon ja puo- lueen oikeiston välillä, vaikkakaan vielä tässä vaiheessa puolueen ja lehden välillä ei ollut suurempia ristiriitoja. Suhtautuminen lapualaisuuteen oli myönteistä molemmilla tahoilla. Vuoden 1932 alussa Uuden Suomen työvaliokunta suunnitteli perustavansa lehteen erityisen sota-asian osaston ja palkkaavansa sen johtoon eversti Eero Kuussaaren. Kuussaari oli vain hieman aiemmin vapautunut vankilasta, missä hän oli istunut presidentti Ståhlbergin kyydi- tykseen osallistumisesta. Nimityshanke ei lopulta toteutunut.183

Episodi osoitti varsinkin Uuden Suomen johtokunnan vahvan miehen Eino Suolahden jyrken- tyneen kannoissaan. Aikaisemmin hän oli suhtautunut negatiivisesti Ståhlbergin kyydityksen puolustelijoihin.184 Vares on nimennyt Uuden Suomen johtokunnan työvaliokunnan ja sitä aatteellisesti lähellä olleet kokoomuslaiset ”Uuden Suomen piiriksi”. Johtokunnan työvalio- kuntaan kuuluivat Eino Suolahti, Edvin Linkomies ja O. W. Louhivuori. Muita tämän suunta-

182 US, Johannes 17.2.1931, pakina. 183 Vares 1986a, 12−13. 184 Ibidem. 66 uksen vahvoja vaikuttajia olivat lehden talouden hoitaja ja suurin yksittäinen osakkeenomista- ja Armas Lassila sekä S. J. Pentti, Rudolf Walden ja E. N. Setälä.185

Uuden Suomen piirin jyrkentyneet näkökannat tulivat esiin Mäntsälän kapinaviikon aikana ja sen jälkeen. Rantakarin suhtautumista Mäntsälän tapahtumiin olen käsitellyt tarkemmin jo edellisessä pääluvussa. Hän asettui jyrkästi kapinahankkeita vastaan ja vaati epäluotettavien henkilöiden erottamista suojeluskunnista. Suojeluskuntien ajautumista mukaan selkkaukseen tuli hänen mukaansa pyrkiä välttämään. Rantakari vastusti myös kokoomusministerien eroa hallituksesta.186 Samaan aikaan Uudessa Suomessa yhä tiukemmin sanan kääntein torjuttiin muiden lehtien hyökkäyksiä Lapuanliikettä vastaan. Lehden mukaan liikkeen aatteet olivat edelleen elinvoimaisia ja vain vähäinen osa siitä oli ollut mukana salahankkeissa. Uusi Suomi näki liikkeen vaikuttamisen yhteiskuntaan edelleen tarpeellisiksi. Kannanottojen taustalla nä- kyi johtokunnan kädenjälki. 187

Maaliskuun lopulla sisäministeriö lakkautti Lapuan liike ry:n toistaiseksi. Kokoomuksen val- tuuskunnan kokouksessa huhtikuun alussa Vihtori Herttua, Hilja Riipinen ja Linkomies olivat sitä mieltä, että suhtautumisessa hallitukseen olisi otettava tiukempi kanta. Riipisen mukaan hallituksen tulisi erota. Myös Linkomies vastusti sitä, että puolueen jäseniä oli hallituksessa, vaikka eduskuntaryhmä oli hallituksen kanssa erimielinen. Hän peräsi puoluekuria. Rantakari sen sijaan puolsi tukea hallitukselle lapualaismielisiä puoluetovereitaan vastaan huomautta- malla, että juuri Lapuanliike oli korostanut yksilön päätäntävaltaa pyrkimyksillään supistaa puoluekuria. Lisäksi hän huomautti, että edistysmieliset ja maalaisliittolaiset pyrkivät eristä- mään kokoomuksen; heitä ei siinä pitäisi auttaa ja siksi hallituksessa oli pysyttävä.188

Valtuuskunnan kokouksessa oli siis nähtävissä linjaeroa suhtautumisessa hallitukseen. Tiuk- kaa linjaa halusivat ajaa lähellä Lapuanliikettä olleet henkilöt. Rantakari puolsi maltillisempaa suhtautumista. Kokouksessa päätettiin lopulta, ettei kokoomus puolueena ollut hallituksessa edustettuna.

185 Vares 1986b, 9. 186 Kokoomuksen valtuuskunnan työvaliokunnan kokouksen ptk. 28.2.1932, PTA. 187 Vares 1986a, 17. 188 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan ptk. 6.4.1932, PTA. 67

Uuden Suomen piiri pyrki kaiken aikaa lisäämään valtaansa puolueessa. Tämä kävi selvästi ilmi keskusliiton vuosikokouksessa huhtikuun lopulla. Siellä suoritettiin valtuuskunnan edus- tajien vaali. Eniten riitaa herätti Eino Suolahden äänestäminen valtuuskuntaan Paavo Talvelan tilalle. Puolueen puheenjohtaja Haataja halusi korostaa, ettei hän ollut väittänyt Eino Suolah- den valinnan valtuuskuntaan olevan suotavaa, niin kuin oli väitetty. Haataja jatkoi, että Suo- lahden valinta muissa oloissa olisi paikallaan, mutta juuri nyt hänen nimellään oli ”toisilla tahoilla hyvin ärsyttävä leima”. Suolahti tunnettiin laajalti itsenäistymisvuosien aktivistina. Noilta ajoilta juontui myös Suolahden lempinimi ”Eino Verinen”.189

Puheenjohtaja sanoi kieltäytyvänsä valtuuskunnan paikasta, jos Suolahti olisi mukana. Sa- manlaiset ilmoitukset tekivät tämän jälkeen Paavo Virkkunen ja Karjala-lehden päätoimittajan O. J. Brummerin puolesta Rantakari. Tässä vaiheessa Suolahtea nousi puolustamaan Linko- mies. Myös Uuden Suomen taloudenhoitaja Lassila vaati Suolahden nimeämistä valtuuskun- taan. Hän sanoi Uudenmaan piirin haluavan juuri Suolahden. Uutta vastustusta Suolahtea kohtaan ilmeni kuitenkin nopeasti; muun muassa eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Pen- nanen, kansanedustaja Herman Pojanluoma ja ministeri Erkki Paavolainen sekä varatuomari Aarne Rekola vastustivat hänen nimittämistään. Maanviljelijä Vihtori Herttua kannatti Suo- lahtea, mutta siitä ei ollut enää hyötyä.190

Loppujen lopuksi vanha valtuuskunta päätettiin valita kokonaisuudessaan uudelleen. Jäsenet valtuuskuntaan valittiin aina vaalipiireittäin. Suolahti oli ollut Uudenmaan ehdokkaana. Uu- simaa oli sama vaalipiiri, jonka toiminta oli ärsyttänyt puoluejohtoa ja Rantakaria jo paria vuotta aiemmin eduskuntavaalien yhteydessä omavaltaisella toiminnallaan. Silloin se oli vas- tustanut vaaliliittoa riippumattomien puolustusystävien valitsijayhdistyksen kanssa, jonka yhtenä ehdokkaana oli ollut Paavo Talvela. Sama henkilö, joka jälleen esiintyi Uudeltamaalta Suolahden vastaehdokkaana. Kokouksen puheenjohtajana toiminut tuomiorovasti J. A. Man- nermaa huomautti kokouksen loppupuheenvuorossaan, että onneksi kokouksen erimielisyydet olivat koskeneet vain henkilö-, ei asiakysymyksiä. Puolue kävisi kohti valoisaa tulevaisuutta ”käsi kädessä pienistä erimielisyyksistä huolimatta”.191

189 Kokoomuspuolueen keskusliiton vuosikokouksen ptk 24.4.1932, PTA. 190 Ibidem. 191 Ibidem. 68

Mannermaan ennustus ei olisi voinut mennä pahemmin pieleen. Suolahden poisjättäminen valtuuskunnasta aloitti tapahtumasarjan, joka ehkä ilman sitä olisi voinut olla estettävissä. Maltilliset saivat pidettyä Suolahden poissa valtuuskunnasta, mutta samalla Uuden Suomen piiri ärsyyntyi, kun heidän ehdokastaan ei otettu mukaan. Ärsyyntyminen purkautui myö- hemmin voimakkaina toimina siellä, missä piirillä valtaa oli.

Suolahtelaisten192 vastaisku pieleen menneen keskusliiton kokouksen jälkeen oli asessorijär- jestelmän lakkauttaminen Uudesta Suomesta toukokuun puolivälistä alkaen. Puolueen pu- heenjohtaja Haataja siirrettiin syrjään, mutta Edvin Linkomies jätettiin valvomaan maltillisiin kuuluneen päätoimittaja Kaarlo Koskimiehen työskentelyä. Vain hänen nimikkeensä muuttui. Linkomiehen työnkuvaan kuului lisäksi kahden pääkirjoituksen kirjoittaminen kuukaudessa. Toinen radikaali teko oli, että Johanneksen pakinoiden määrä päätettiin puolittaa. Johtokunta perusteli päätöstään sillä, että pakinat olivat ärsyttäneet lukijoita ja olivat epätasaisia. Siksi johtokunta halusi varata enemmän aikaa pakinoiden editointiin. Jyrki Vesikansan arvioon sii- tä, että pakinoiden vähentämisen syyt olivat todellisuudessa poliittisia eivätkä journalistisia, on helppo yhtyä. Pakinoiden vähentäminen heikensi myös Rantakarin taloudellista asemaa, vaikka johtokunta tarjosikin palkkion korotusta yksittäisistä pakinoista.193

Rantakari vuodatti omaansa ja Uuden Suomen kärjistynyttä tilannetta kirjeessään Lauri Ing- manille toukokuussa. Hänen mukaansa valitettava oli varsinkin Koskimiehen tilanne, kun hän joutui taiteilemaan maltillisen, puoluejohtoa lähellä olevan kantansa ja johtokunnan äärim- mäislapualaisuuden välissä. Hän kirjoitti myös keskusliiton kokouksesta, missä Suolahti oli yritetty juntata mukaan valtuuskuntaan. Rantakarin käsityksen mukaan muut puolueet olisivat ymmärtäneet sen kokoomuksen kääntymiseksi oikeistoradikalismin poluille. Samalla puolu- een eheys olisi joutunut vaaranalaiseksi.194

Omasta asemastaan lehdessä Rantakari kirjoitti, että se oli ollut jo pitkän aikaa hyvin täpärä. Pakinoiden vähentäminen merkitsi sitä, että hän tulisi luopumaan lehdestä. Samalla johtokun- ta saisi pakinoitsijaksi jonkun, joka ottaisi ohjeensa vain siltä. Rantakari ennakoi jo tulevaa ja

192 Uuden Suomen piiristä ja puolueen oikeistosta on käytetty perustellusti myös nimitystä suolahtelaisuus. Sen verran selvästi se henkilöityi itsenäistymisvuosien aktivistiin Eino Suolahteen. 193 Vesikansa 1997, 381−382. 194 Rantakarilta Ingmanille 18.5.1932. Lauri Ingmanin kokoelma, kansio 3, nippu 16, KA. 69 arvioi, että lehden johtokunta pyrki saamaan lehden ”jonkinlaisen hitleriläisyyden eli kansal- lissosialistisen suunnan palvelukseen” ja kääntämään puolueen johdon sen mukaiseksi. Kir- jeen lopuksi hän mainitsi, että oli lähettänyt vastaavansisältöisen kirjeen muutamille muillekin tutuilleen.195 Rantakari siis nimitti suolahtelaisia hitleriläisiksi ja äärilinjaa jonkinlaiseksi kan- sallissosialismiksi. Hän ei ollut ainoa, joka käytti Saksan äärioikeistoa varoittavana esimerk- kinä. Maltillisista ainakin puheenjohtaja Haataja ja valtioneuvos J. K. Paasikivi argumentoivat vastaavasti.

Puolueen puheenjohtajana tuohon aikaan toiminut Haataja muisteli muutamaa vuotta myö- hemmin kirjeessään Rantakarille Uuden Suomen tilannetta 1930-luvun alkuvuosina, jolloin myös hän oli kirjoittanut lehteen satunnaisesti. Kirjoituksissaan hän oli arvostellut Lapuan- liikkeen väkivaltaisuuksia, mutta lehdessä asiat olivat olleet lopulta aivan eri muodossa. Siinä ilmeni Haatajan mukaan yhtymän Suolahti-Linkomies-Lassila yksi osa toimintaa. Lehden johtokunnan toiminnan takia julkisuuteen oli päässyt väärä kuva puolueen johdon suhtautumi- sesta lapualaisuuteen.196

Kokoomuksen puoluekokous pidettiin toukokuussa. Yleiskeskustelussa nousi jälleen esiin suhtautuminen muihin porvarillisiin puolueisiin. Rantakarin kantana oli, että muut oli otettava huomioon, vaikka ei heidän kaikkia toimia ja näkemyksiä hyväksyisikään. Hän korosti lain- kuuliaisuutta toiminnassa ja asetti sen ehdoksi, minkä halusi asettaa omalle kuulumiselleen puolueeseen. Puheenjohtaja Haataja oli huolissaan Uuden Suomen tilanteesta ja mainitsi kes- kustelussa, että lehti oli perustettu puoluetta varten. Hänen mukaansa oli pidettävä huolta, että lehti ajaisi puolueen ohjelmaa ja olisi sen takana. Puoluekokouksessa hyväksyttiin Paavo Virkkusen ponsiehdotelma, jonka mukaan

Puolueen elinten ja sen sanomalehdistön tulee edelleen jatkaa toimintaansa sa- malla pohjalla kuin tähän saakka. Niiden on pyrittävä luottamuksellisessa yh- teistyössä kokoamaan puolueen omat rivit mahdollisimman laajoiksi ja saamaan

195 Ibidem. 196 Haatajalta Rantakarille 16.5.1937, K.N. Rantakarin arkisto, kansio 1.3, TYK. Kirje oli kirjoitettu noin kuusi vuotta tapahtuneen jälkeen tilanteessa, jossa kokoomuksen maltilliset muistelivat Uuden Suomen piirin radikaa- lia toimintaa lapuanliikkeen aikana. Tästä huolimatta kirjeen tiedot lienevät pääosin luotettavia, varsinkin kun kirjeen huomiot ovat varsin yleisiä eivätkä yksityiskohtiin meneviä. 70

yhteistoiminnassa toisten porvarillisten puolueiden kanssa valtiota ja yhteiskun- taa rakentavaa toimintaa maassa suoritetuksi laillisen valtio- ja yhteiskuntajär- jestyksen pohjalta.197

Puoluekokouksessa vahvistettiin siis maltillisen kokoomusjohdon yhteisporvarilliset ja muut poliittiset pyrkimykset eivätkä suolahtelaiset päässeet niskan päälle. Kannatusta jyrkilläkin toki oli kokousväen keskuudessa ja vastakohtaisuudet olivat edelleen lisääntyneet puolueen sisällä. Tuohon aikaan puoluekokouksen luonteeseen kuului, että se oli lähinnä keskustelufoo- rumi. Edellisessä kuussa kokoontuneella keskusliitolla oli enemmän varsinaista päätösvaltaa kuin puoluekokouksella.

Kauan Rantakari ei suvainnut kirjoitustensa rajoituspyrkimyksiä Uudessa Suomessa. Kesä- kuun alussa hän toteutti uhkauksensa ja jätti lehden toimituksen. Suolahtelaisten hallitsema johtokunta oli päässyt eroon ”väärää” poliittista linjaa ajaneesta Rantakarista. Johtokunnan tiukka ote lehdestä oli vaikuttanut Rantakarin Johanneksena käsittelemiin aiheisiin ja on mah- dollista, että hänen kirjoituksiaan myös editoitiin ainakin vuoden 1932 puolella enemmän johtokuntaa miellyttävään muotoon. Niinhän oli käynyt ainakin Haatajan kirjoituksille. Miksi ei siis myös Rantakarille?

Luultavaa on, että Rantakari jätti joitakin asioita myös suosiolla käsittelemättä, kun tiesi, ettei niitä kuitenkaan julkaistaisi siinä muodossa kuin hän halusi. Joka tapauksessa Rantakarin kaikki mielipiteet eivät välittyneet Johanneksen pakinoissa, kun poliittinen peli lehden ympä- rillä kiristyi. Tämä on otettava huomioon pakinoita arvioitaessa. Ritola ei ole pakinoista te- kemässään tutkimuksessa ottanut huomioon Rantakarin aseman vaikeutta ja sen muuttumista. Toisaalta Johanneksen asema pää-äänenkannattajan pakinoitsijana oli sellainen, että siltä pai- kalta ei ollut tarkoituksenmukaista esitellä puolueen sisäistä likapyykkiä vastustajille. Päin- vastoin hänen roolinsa oli toimia lehdessä oman puolueen propagandistina ja levittää mahdol- lisimman myönteistä julkikuvaa kokoomuksesta.

Kauan Rantakari ei ollut toimettomana Uudesta Suomesta eroamisensa jälkeen. Kesäkuun puolivälissä hänet nimitettiin ulkoministeriön sanomalehtiosaston päälliköksi.198 Vallassa oli

197 Kokoomuspuolueen puoluekokouspöytäkirjat 22.5.1932, PTA. 198 Paasivirta 1969, 47. 71 maalaisliittolaisen J. E. Sunilan kakkoshallitus, jonka ulkoministerinä toimi kokoomustaustai- nen A. S. Yrjö-Koskinen, mikä varmaankin oli mahdollistamassa Rantakarin nopean valin- nan. Sanomalehtiosaston päällikkyyden lisäksi Rantakari jatkoi edelleen kokoomuksen puo- luetoimiston palveluksessa ja pyrki sieltä käsin vastustamaan suolahtelaisten valtapyyteitä.

3.1.2. Puoluejohto luisuu radikaalien käsiin − Rantakari ulos puoluetoimistosta

Kesäkuun 16. päivä pidettiin hotelli Kämpissä merkittävien kokoomusvaikuttajien epäviralli- nen kokous, jonka puoluejohto oli kutsunut koolle ratkaisemaan tulehtunutta tilannetta lehden ja puolueen välillä. Kysymys oli siitä, päättääkö lehden kannan sen johtokunta vai puolue. Paikalle oli kutsuttu 72 henkilöä, mutta kutsutuista vain 28 vaivautui paikalle. Useimmat pai- kalle saapuneista olivat lähellä maltillista puoluejohtoa, myös Rantakari oli paikalla. Sen si- jaan lapualaismielisiä kokoomuslaisia paikalla oli suhteessa huomattavasti vähemmän. Esi- merkiksi Linkomies ei ollut mukana ollenkaan. Sen sijaan Suolahti oli.199

Kokouksen aluksi Haataja selvitti tilanteeseen johtaneen kehityksen ja kritisoi samalla Uuden Suomen johtokunnan toimia asiassa. Suolahti vastasi kritiikkiin ykskantaan, että lehden joh- tokunnan suhde toimitukseen oli yhtiön sisäinen asia eikä kuulunut puolueelle. Suolahden puolelle asettuivat muun muassa professori E. N. Setälä ja kansanedustaja Martti Pihkala. Myös kenraali Rudolf Walden oli sitä mieltä, että kokous oli aivan turhaan kutsuttu koolle. Mitään niin isoja ristiriitoja ei hänen mukaansa ollut. Paikalle oli saapunut myös valtioneuvos J. K. Paasikivi, joka asettui maltillisten tueksi ja vaati, että lehti pysyisi puolueen linjoilla. Perusteluna hän käytti sitä, että lehden omistus oli jakautunut monien yksittäisten kokoomus- laisten käsissä. Maltillisten ääni kuului kokouksessa voimakkaana.200

Mitään todellista päätösvaltaa kokouksella ei ollut, joten sillä ei myöskään ollut suuremmin merkitystä tuleville tapahtumille. Se, että 72:stä kutsutusta vain 28 vaivautui paikalle, kertoo siitä, että riitaan suoranaisesti osallistuneiden ulkopuolella ei lehden ja puolueen skisma herät-

199 Kokoomuksen keskustoimiston lähettämä SELONTEKO neuvottelukokouksesta, joka eräiden kansallisen kokoomuspuolueen Valtuuskunnan jäsenten aloitteesta pidettiin Kämpin hotellissa Helsingissä torstaina 16.6.1932, Pohjois-Hämeen Kansallisliiton piirivaliokunnan kokouksen pöytäkirjaliite A, kokous pidettiin 22.9.1932, Pohjois-Hämeen Kansallisliiton pöytäkirjat 1927−1946, PTA. 200 Ibidem.. 72 tänyt suurtakaan kiinnostusta. Myös osa kokoukseen osallistujista ihmetteli, kannattiko tällai- sen asian takia kokoontua. He eivät ymmärtäneet asian merkittävyyttä puolueen tulevalle lin- jalle. Sen sijaan se tuntui olevan täysin selvää molempien osapuolten nokkamiehille.

Uuden Suomen johtokunta ei välittänyt kesäkuisen kokouksen maltillisesta yleisvireestä, vaan lisäsi vain höyryä. Pari kuukautta kokouksen jälkeen Rantakari kirjoitti jälleen huolestuneena Ingmanille, että nyt Koskimiestä oltiin savustamassa pois lehden päätoimittajan paikalta. Koskimies saisi päättää, eroaisiko itse vai erotettaisiinko hänet. Rantakari oli sitä mieltä, että tilanne olisi vielä mahdollista pelastaa, jos vastatoimenpiteisiin ryhdyttäisiin ennen syksyä.201 Samaa mieltä oli ollut myös Paasikivi, jonka kanssa Rantakari oli ollut yhteydessä.202 Koski- miehen korvaajaksi oli ajateltu S. J. Penttiä, mikä merkitsisi Rantakarin mukaan äärimmäisla- pualaisuuden kurssia Uudessa Suomessa ja porvarillisen yhteistoiminnan edellytysten särke- mistä perustuksiaan myöten. Rantakari toivoi, että Ingman ottaisi yhteyttä häneen tai Koski- mieheen, kun tulisi Helsinkiin, että he voisivat yhdessä neuvotella, mitä tilanteessa olisi teh- tävissä.203

Rantakari otti siis lähes ensimmäisenä yhteyttä puolueen päivänpoliittisista kuvioista sivuun vetäytyneeseen Ingmaniin, joka toimi tuolloin arkkipiispana. Tämä kertoo Ingmanin nautti- masta arvostuksesta Rantakarin konsepteissa. Rantakari myös ymmärsi, että Ingmanilla oli sellaista arvovaltaa, jonka avulla tilanne voitaisiin saada ratkaistua. Kaksinkertaista pääminis- teriä kunnioitettiin puolueen sisällä. Myöskään Paasikivi ei ollut tuohon aikaan aktiivisesti mukana puolueen kuvioissa. Ensimmäisten yhteydenottojen suuntautumisen juuri kyseisiin herroihin voi tulkita myös niin, että Rantakarista tuntui, että tilanteen ratkaisemiseksi tarvittiin uusia(vanhoja) voimia. Rantakari uskoi, että tilanne olisi vielä jotenkin ratkaistavissa. Turvau- tuminen päivänpolitiikan ulkopuolisiin voimiin oli tyypillistä tuon ajan kokoomuksessa. Van- hoja auktoriteetteja käytettiin tarpeen tullen ongelmien ratkaisemiseen.

Seuraavana päivänä Rantakari valaisi puolueen ja Uuden Suomen tilannetta sekä Koskimie- hen erottamista kirjeitse monille muillekin kokoomusvaikuttajille ja tutuilleen. Hän perusteli

201 Rantakarilta Ingmanille 18.8.1932. Ingmanin kokoelma, kansio 3, nippu 16, KA. 202 J. K. Paasikiven päiväkirja 18.8.1932, Toim. Kauko I. Rumpunen. Juva 1991. (Paasikiven päiväkirjaan viita- taan jatkossa vain päivämäärällä ja painetun version sivunumerolla) 203 Rantakarilta Ingmanille 18.8.1932. Ingmanin kokoelma, kansio 3, nippu 16, KA. 73 kirjettä sillä, että erottamisella tulisi olemaan suuremmat ja yleisemmät seuraamukset, kuin miltä ehkä äkkiä saattaisi näyttää. Hän selvitti kirjeissään Uuden Suomen tilannetta. Suolah- den toimet tulisivat synnyttämään sellaisen vastaliikkeen, että puolue hajoaisi, vaikka suurin osa puolueen valtuuskunnasta ja kolme johtavaa maaseutulehteä Aamulehti, Karjala ja Sata- kunnan kansa olivatkin suolahtelaisuutta vastaan. Rantakari mainitsi myös Kämpin kokouk- sen, jossa luultiin jo sopuun päästyn, mutta niin ei ollutkaan tapahtunut, vaan tilanne oli ajau- tumassa puolueelle ja maalle kohtalokkaaseen vaiheeseen. Suolahti puuttui Rantakarin mu- kaan koko ajan Uuden Suomen toimittamiseen ja hengitti päätoimittajan niskaan.204

Kirjeen lähettäminen useille kokoomusvaikuttajalle kertoo tilanteen vaatimista poikkeukselli- sista toimenpiteistä. Linnarauha ei ollut pitänyt ja nyt tarvittiin uusia keinoja tilanteen ratkai- semiseksi. Puolueen hajoaminen tuntui olevan Rantakarin ykköshuolena. Koska Rantakari tiesi maltillisen puoluejohdon ehdottoman negatiivisen kannan lapualaiseen äärilinjaan, hänen oli helppo arvioida päätoimittajan erottamisen poliittisia seurauksia. Ingmanille lähettämäs- sään kirjeessä hän kertoi uskovansa tilanteen vielä ratkeavan, mutta seuraavan päivän massa- lähetyksessä hän ei siitä mainitse mitään ja kirjeiden sävy on muutenkin kauttaaltaan huoles- tuneempi.

Syynä huolestuneeseen sävyyn oli se, että kirjeiden vastaanottajat ottaisivat tiedot tarpeeksi vakavasti. Suurta kiinnostusta ei ainakaan toukokuinen kokous ollut saanut aikaan ja puolue- väen oli herättävä huomaamaan tilanteen vaarallisuus. Rantakari uskoi ihmisten informoimi- sen auttavan tilanteessa. Rantakarin toiminta kuvaa yleisemminkin hänen persoonaansa ja menettelytapojaan. Hän pyrki vaikuttamaan ihmisiin yksityisesti. Ainakin Rantakarin käsityk- set asioiden kulusta ja tapahtumien uudet käänteet tulivat kaikille kirjeen saajille tietoon. Näinhän ei muuten olisi tapahtunut.

Uuden Suomen johtokunta ilmoitti Koskimiehelle elokuun lopulla, että hänellä oli viikko ai- kaa erota tai hänet erotettaisiin aivan niin kuin Rantakari oli kirjeissään ennakoinut. Puolue- johto yritti kuitenkin vielä kaikin voimin estää erottamisen. Se keräsi muun muassa 116 ko- koomuslaisen allekirjoittaman adressin Koskimiehen tueksi, mutta mikään ei auttanut, vaan

204 mm. Rantakarilta Rekolalle 19.8.1932, Pohjois-Hämeen kansallisliiton pöytäkirjat 1927−1946, PTA. Saman sisältöinen kirje myös esim. Holmalle, Hynniselle, Mannermaalle, Hietarolle, Saastamoiselle, Kailalle jne. 74

Koskimies sai lähteä.205 Puolueen pää-äänenkannattaja oli nyt joutunut kokonaisuudessaan ”suolahtelaisten” haltuun, kun päätoimittajaksi tuli S. J Pentti. Pentti oli syntynyt vuonna 1885 ja kuului itsenäistymisvuosien aktivisteihin. Juristin koulutuksen saanut Pentti työsken- teli 1920-luvulla useissa jyrkissä oikeistolehdissä. Lapualaisvuosina Hän oli myös toiminut Vihtori Kosolan ja Vihtori Herttuan puolustusasianajajana.206

Syyskuussa Rantakari lähetti puoluetoimiston kiertoartikkelin kansallisliitoille, jossa hän edelleen selvitti Uuden Suomen tilannetta ja päätoimittaja Koskimiehen erottamista. Erotta- minen oli tapahtunut ilman minkäänlaisia ennakkovaroituksia. Johtokunta oli jo pitkään puut- tunut lehden teon yksityiskohtiin niin, että se oli häirinnyt lehden toimittamista. Lisäksi talou- delliset vaikeudet olivat vaikeuttaneet toimitustyötä eikä johtokunnan vaatimaa pikkuasioiden seurantaa voitu siksi suorittaa. Varsinkin kun toimitusvoimia oli lähes puolet vähemmän kuin Helsingin Sanomilla. Pentin ottaminen Koskimiehen tilalle päätoimittajaksi oli Rantakarin mukaan jopa humoristista, koska tiedettiin, ettei Pentti hallinnut sanomalehtitekniikkaa niin kuin entinen päätoimittaja. Rantakari vakuutti, että Koskimiehen erottamisen syinä olivat val- tiolliset erimielisyydet, eivät journalistiset kyvyt, vaikka niin väitettiin. Rantakari kertoi myös, että Kyösti Haataja oli erotettu lehden avustajan toimesta. Lehden johtokunnan menettely asiassa oli hänen mukaansa haitallista sekä puolueelle että lehdelle.207

Neuvotteluja Uuden Suomen tulehtuneesta tilanteesta käytiin myös puolueen valtuuskunnan, eduskuntaryhmän ja lehden johtokunnan valitsemien neuvottelijoiden kesken. Valtuuskunnan pääneuvottelijoina olivat Haataja ja Virkkunen, eduskuntaryhmän puolesta Paavo Korpisaari ja E. A. Turja sekä Uuden Suomen johtokunnan puolesta Edvin Linkomies ja O. W. Louhi- vuori. Valtuuskunta vaati, että lehteä ryhtyisi hoitamaan erillinen hallintoneuvosto ja johto- kunta, joihin ei tulisi valita nykyisen johtokunnan puheenjohtajaa Suolahtea. Lisäksi myös rahastonhoitaja pitäisi vaihtaa. Hallintoneuvostoon jäsenet määrättäisiin puolueen valtuus- kunnan, eduskuntaryhmän ja puolueen säätiön ehdolle asettamista henkilöistä ja muut valittai- siin yhtiökokouksen toimesta ilman ehdollepanoa. 208

205 Allonen 1988, 59. 206 Vares 2007, 136. 207 Promemoria U. S.:n päätoimittajan vaihdosta koskevassa asiassa, Kansio 2,3, K. N. Rantakarin kokoelma, TYK.; Tiedonanto Uuden Suomen päätoimittajan vaihdosta koskevassa asiassa, Pohjois-Hämeen Kansallisliiton pöytäkirjat 1927−1946, CA5, PTA. 208 ”Kansallisen Kokoomuspuolueen valtuuskunnalle”. Kansio 2,7, K. N. Rantakarin arkisto, TYK. 75

Lehden johtokunta ei taipunut näihin vaatimuksiin. Se lupasi kuitenkin, että eduskuntaryhmä saisi yhden ja valtuuskunta kaksi lisäpaikkaa johtokuntaan. Valtuuskunta vaati ylimääräistä yhtiökokousta, jossa asioista olisi voitu lopullisesti päättää, Sitä vastusti kuitenkin myös eduskuntaryhmä, joka asettui lehden johtokunnan puolelle kiistassa. Loppujen lopuksi päätet- tiin, että johtokunnan paikkamäärää tultaisiin lisäämään kolmella, niin kuin neuvotteluissa oli sovittu.209

Rantakari yritti vielä aktiivisesti neuvotella eduskuntaryhmän kanssa, että se tulisi puoluejoh- don linjalle, turhaan.210 Nyt siis myös puolueen eduskuntaryhmä oli asettunut kiistassa Uuden Suomen puolelle. Valtuuskunta jäi kauaksi kovista tavoitteistaan, mitkä se oli neuvotteluille asettanut. Kahden lisäpaikan saaminen lehden johtokuntaan ei parantanut sen asemia millään tavalla. Lehden linjanmääritys pysyi tiukasti suolahtelaisten käsissä.

Vares on huomauttanut, että puolueen johto ei tehnyt minkäänlaisia kompromisseja neuvotte- luissa Uuden Suomen kanssa, vaan lähinnä kiristi otettaan, jos huomasi Uuden Suomen piirin tekevän myönnytyksiä. Kuten oli tapahtunut, kun lehden johtokunnan paikkalukua oli suostut- tu lisäämään.211 Mielestäni kyse on ennen kaikkea siitä, että mitkään pienet myönnytykset eivät yksinkertaisesti riittäneet puoluejohdolle. Lehti oli saatava puolueen linjalle. Se tuntui olevan ehdoton vaatimus, josta ei haluttu livetä. Loppujen lopuksi lehden johtokunnan myön- nytykset osoittautuivat vain näennäisiksi. Vareskin huomauttaa, että myös johtokunnan komp- romissihalukkuus loppui samalla hetkellä, kun eduskuntaryhmä asettui kiistassa sen linjal- le.212

Syksyn kuluessa sanomalehti Karjalan kirjoituksista vakiintui uusi käsite poliittiseen kielen- käyttöön. Alettiin puhua maltillisesta oikeistosta erotukseksi lapualaismielisistä jyrkistä. Kes- kustelua lehdistössä hallitsi Mäntsälän kapinavankien vapauttaminen. Äänekkäimmin vapaut- tamista vaati Uusi Suomi, myös maltillisten miehittämä Karjala vaati vapauttamista, mutta

209 Ibidem. 210 Vares 1986, 46. 211 Vares 1986a, 41−42. 212 Ibidem. 76 laimeammin sanakääntein. Lehdessä kirjoittivat muun muassa Haataja ja Virkkunen, joille ei enää annettu palstatilaa Uudessa Suomessa.213

Jostakin syystä Rantakari ei kirjoittanut Karjalaan syksyn kuluessa, sen sijaan hän avusti puo- luepoliittisesti sitoutumatonta Aika-lehteä. Hän kirjoitti lehteen useita pääkirjoituksia. Vasta- kohtaisuudet lisääntyivät siis monilla eri tahoilla. Yhtenä syynä siihen, että Rantakari kirjoitti Aikaan eikä Karjalaan voi olla se, että hän oli ulkoministeriön palveluksessa eikä katsonut esiintymistä kokoomuksen lehdessä sopivaksi. Tosin kritiikkiä hän sai osakseen kirjoittelusta myös Aikaan ulkoministeriön virkamiehenä. Puoluepoliittisesti sitoutumattomat lehdet olivat tuohon aikaan harvinaisia.

Suolahtelaisten asemat vahvistuivat koko ajan syksyn kuluessa. Vuoden 1932 toinen keskus- liiton kokous pidettiin marraskuussa. Jo ennen kokousta maltilliset olivat vakuuttuneita, että tappio Uuden Suomen kiistassa olisi varma ja he lähtivätkin pessimistisinä kokoukseen. Pes- simismin aiheuttajina olivat tapahtumat pää-äänenkannattajan ympärillä ja tieto äärilinjan tiukasta junttaustoiminnasta kokoomuksen kentällä.214

Maltillisiin kuuluneen Erkki Paavolaisen kokoelmassa on kaksi raporttia, jotka on päivätty hieman ennen keskusliiton kokousta 9. ja 11. marraskuuta. Raportit oli laatinut joku maltilli- siin kuulunut. Todennäköisesti kyseessä on ollut Paavolainen, vaikka Salokangas epäileekin laatijaksi Rantakaria215. Raporteista heijastuu maltillisten tappiomieliala ratkaisevaksi koetun taistelun edessä puolueen linjasta ja Uuden Suomen asemasta. Paavolainen arveli, että äärilin- ja kaappaisi voiton tulevassa keskusliiton kokouksessa. Lassila oli hänen mukaansa preparoi- nut kaikki keskusliiton jäsenet. Myös piirisihteerit olivat jo tulipalolapualaisia. Raporteissa arvioitiin myös äärilinjan poliittisia tavoitteita. Tarkoituksena oli rappeuttaa koko poliittinen järjestelmä. Tämän vuoksi syyteltiin jo ministereitä ja jopa presidentti Svinhufvudia. Näin mielialat pyrittiin saamaan kuohuksiin. Enää ei lähdettäisi Mäntsälään, vaan kaappaus suori-

213 Allonen 1988, 62−63. 214 Salokangas 1987, 18–19. 215 Paavolainen tuntuu loogiselta vaihtoehdolta raporttien laatijaksi, koska niiden laatija kertoo Kaino Oksasen haukkuneen Kilpeläisen ja ylistäneen raportin kirjoittajaa Mäntsälän viikon tapahtumien aikana. Mäntsälän vii- kollahan Kilpeläinen erosi hallituksesta ja Paavolainen liittyi siihen. Sen sijaan Rantakarilla ei ollut osaa halli- tuskuvioissa. Siksi on epätodennäköistä, että raportin laatija olisi Rantakari niin kuin Salokangas epäilee(Haik 1/1985). 77 tettaisiin tällä kertaa siististi soluttamalla armeija ja suojeluskunnat, mikäli niitä ei jo ollut siihen mennessä solutettu.216

Raportit kuvaavat oivallisesti maltillisten tuntoja ennen keskusliiton kokousta. Tilanne vaikut- ti koko lailla toivottomalta. Eikä vain kokoomuksen suhteen, vaan raporttien laatija näki tilan- teen vakavuuden myös yleispoliittisesta näkökulmasta ja pelkäsi jyrkän oikeiston vallankaap- pausta. Paavolaisen huomiot ovat hyvin lähellä Rantakarin ajattelua.

Heti keskusliiton kokouksen aluksi Uuden Suomen johtaja Lassila vaati, ettei Rantakari saisi olla kokouksessa mukana, koska hänellä ei ollut siellä virallista asemaa.217 Tämä osoittaa, kuinka huonot välit miehillä oli. Lassila myös aivan ilmeisesti pelkäsi Rantakarin vaikutusta kokouksessa. Kokous oli maltillisten pelkojen mukaisesti jyrkkien juhlaa. Keskustelun jäl- keen kokouksessa hyväksyttiin Edvin Linkomiehen esittämä ponsi, jonka mukaan:

Keskusliitto toteaa, että puolueen suuri enemmistö on tinkimättömästi isän- maallisen kansanliikkeen kannattajia. Sen vuoksi on puoluetta entistä suurem- massa määrässä ja entistä selvemmin johdettava kansanliikkeen hengessä ja puolueen vaalitoiminta järjestettävä tätä silmällä pitäen.

Ponnen hyväksymisen jälkeen maltilliset toteuttivat uhkauksensa ja erosivat oma-aloitteisesti valtuuskunnasta. Heidän tilalleen valittiin jyrkän linjan miehiä. Nyt mukaan pääsivät myös Suolahti sekä S. J. Pentti. Maltillisten linjoilla aiemmin ollut ja sopua puolueeseen hakenut Paavo Virkkunen ei eronnut muiden mukana vaan jäi valtuuskunnan jäseneksi.218 Samalla hänen linjansa jyrkkeni selvästi. Muutamaa päivää myöhemmin uusi valtuuskunta kokoontui valitsemaan puolueelle johtoa. Puheenjohtajaksi valittiin ennemmin maltillisiin kuulunut Virkkunen.219

216 Raportti 9/11–32(privatim), raportti 11/11–32(privatim), raporttien lopussa kehotus ”polta nämä raportit”, Erkki Paavolaisen kokoelma, kansio 1, KA. 217 Kokoomuksen keskusliiton kokouksen ptk. 17.11.1932, PTA. 218 Ibidem. 219 katso tarkemmin esim. Vares 1996, 501–503, 78

Uola on sitä mieltä, että Virkkunen olisi kuulunut kokoomuksen jyrkkään siipeen jo keväästä 1932 lähtien. Tähän johtopäätöksen hän tulee sillä perusteella, että Virkkunen ei ollut arvos- tellut kansanliikettä, vaan löysi sen toiminnasta paljon hyvää.220 Arvio on mielestäni virheel- linen, koska Virkkunen toimi aktiivisesti maltillisen linjan puolesta ennen lähtemistään jyrk- kien mukaan keskusliiton kokouksessa. Toki hänen jotkin kommenttinsa olivat myönteisiä lapualaisuudelle, mutta sellaista kokoomuspoliitikkoa ei edes löytynyt, joka olisi tuominnut kaikki kansanliikkeen teot. Olihan siitä ollut paljon hyötyä kokoomukselle esimerkiksi taiste- lussa kommunismia vastaan sekä edellisten vuosien vaalitaistoissa. Näitä liikkeen hyviä puo- lia eivät kiistäneet maltillisetkaan.

Myös Valtuuskunnan työvaliokunta miehitettiin äärilinjan miehillä. Onkin ymmärrettävää, että Rantakari erosi uudessa tilanteessa puoluekanslian palveluksesta. Hänen tehtäviään alkoi hoitaa uusi puheenjohtaja.221 Suolahtelaiset olivat nyt puhdistaneet maltilliset puoluejohdosta ja vallanneet sen itselleen. Tämä tarkoitti samalla sitä, että maltillisten vaikutusmahdollisuu- det puolueessa kutistuivat olemattomiin. Porvarillista yhteistyötä lähtökohtanaan pitänyt poli- tiikka ei ollut saavuttanut suosiota vaan virta vei oikealle. Rantakari ja muu maltillinen siipi oli savustettu puolen vuoden aikana ulos sekä lehdestä että puolueesta. Se jäi kalvamaan Ran- takaria ja muita maltillisia. Käytännössä puhdistus tarkoitti Rantakarin kohdallaan sitä, että hän suuntasi tarmonsa selkeämmin leipätyöhönsä ulkoministeriössä ja puoluepolitikointi sai jäädä taka-alalle.

3.2. Rantakarin lopullinen tilinteko lapualaisuuteen ja läheneminen keskustaan

Rantakarin nimittäminen Ulkoministeriön sanomalehtiosaston päälliköksi tapahtui 17. kesä- kuuta 1932.222 Syyskuussa Suomen Saksan-lähettiläs, sosialidemokraatti Wäinö Wuolijoki onnitteli Rantakaria uudesta virasta ja siitä, että tämä oli päässyt pois Suolahden komennon alta Uudesta Suomesta. Wuolijoen käsityksen mukaan Suolahti oli ”äärimmäisen häikäilemä- tön ja luonteeltaan raaka.” Samalla Wuolijoki kiitti Rantakaria sisäpoliittisista raporteista,

220 Uola 1982, 26–27. 221 Vares 1986a, 54. 222 Paasivirta 1969, 47. 79 joita hän oli alkanut laatia ulkomaanedustustojen käyttöön. Sellaisia ei aiemmin Wuolijoen mukaan ollut tehty.223

Äärilinjan vallattua kokoomuspuolueen ja sen keskusliiton hyväksyttyä Linkomiehen ponnen, kokoomuksen suunta kääntyi selvästi oikealle kohti toukokuussa perustettua Lapuanliikkeen seuraajaa Isänmaallista Kansanliikettä (IKL). IKL ei ollut edeltäjänsä tavoin perustuksiltaan kaksikielinen vaan se toimi läheisessä yhteistyössä aitosuomalaisuutta ajaneen Akateemisen Karjala-Seuran(AKS) kanssa. Keskusliiton kokouksen jälkeen joulun alla 1932 Rantakari linjasi Aika-lehdessä käsityksensä lapualaisuudesta. Sen ansio oli selvä: kommunismin hää- täminen yhteiskuntaelämästä. Tätä ansiota ei kukaan porvari siltä kieltäisi. Myöhemmin liike oli kuitenkin katsonut Rantakarin mukaan olleensa kutsuttu torjumaan kaikkia muitakin epä- kohtia yhteiskunnassa. Nyt se oli pitänyt yhteiskuntaa jo liian kauan kuohuntatilassa. Alussa liike vielä yhdisti porvareita, mutta oli viimeisen parin vuoden aikana ajanut niitä erilleen väkivaltaisuuksilla ja hillittömillä arvosteluillaan. Se oli ajanut samalla muita kuin lapualai- suuteen liittyneitä porvareita yhä enemmän vasemmalle ja näin siitä hyötyi vain vasemmis- to.224

Myös ruotsinkielinen oikeisto vahvistui, koska se oli yhtenäisemmin lapualaisuutta vastaan. Enää Lapuanliikkeen kukistumisen jälkeen myöskään kielipoliittiset vastakohdat eivät olleet lientyneet, päinvastoin. Rantakari peräsi maltillista oikeistopolitiikkaa ja ennen kaikkea lailli- sia menettelytapoja. Rantakarin mukaan melkoinen osa porvaristostakin vastusti jo monia asioita vain, koska lapualaiset niitä kannattivat. ”Kaikella on tässä ajassa alkunsa, loppunsa, kukoistuksensa ja rappeutumiskautensa, lapualaisuudellakin. Ja valitettavasti on Pohjolan kesä lyhyt, jos kohta tehoisa aikansa”.225

IKL:n aitosuomalaisuus vähensi entisestään Rantakarin vähäisiksi käyneitä sympatioita kan- sanliikkeeseen, koska hän näki kielipolitiikan yhtenä kansakuntaa jakaneena asiana. Lapuan- liike oli vielä ollut selvästi kaksikielinen. Lapualaisuus oli tässäkin mielessä mennyt Rantaka- rin mielestä väärään suuntaan. Laittomuudet ja pyrkimykset toimivallan laajentamisessa valti- on reviirille olivat kaikki täsmälleen päinvastaista, mihin Rantakari uskoi. Kansanliikkeestä

223 W. Wuolijoelta Rantakarille 27.9.1932. K. N. Rantakarin kokoelma, kansio 1.1., TYK. 224 Aika 18.12.1932, Johanneksen pakina. 225 Ibidem. 80 oli kehittynyt oma irvikuvansa, porvariston erottaja. Vastareaktio lapualaisuuteen vei yhteis- kuntaelämää vasemmalle, vaikka uuden kokoomusjohdon ja IKL:n piirissä ei tätä haluttu huomata.

J. E. Sunilan johtama hallitus kaatui joulukuussa 1932 pankkikoron säännöstelyä koskenee- seen kiistaan.226 Uuden hallituksen pääministeriksi presidentti Svinhufvud nimitti Rantakarin edistyspuoluelaisen ystävän T. M. Kivimäen ja ulkoministeriksi sekä samalla Rantakarin esi- mieheksi valittiin myös hänen ystäväpiiriinsä kuulunut maltillinen kokoomuslainen Antti Hackzell. Hackzell ja kolme muuta kokoomuslaista ministeriä olivat hallituksessa ammatti- ministereinä, eikä jyrkän siiven hallinnoima kokoomus ollut puolueena sen takana. Hallituk- sen muut ministerit tulivat edistyspuolueen lisäksi maalaisliitosta ja RKP:stä. Virmavirran mukaan Rantakari oli itse ollut aktiivisesti vaikuttamassa uuden hallituksen syntyyn.227

Samalla, kun Rantakari jätti äärioikealle kääntyneen kokoomuspuolueen, hän suuntautui itse yhä selvemmin poliittiseen keskustaan. Tähän oli vaikuttamassa omalta osaltaan hänen uusi virkansa ulkoministeriössä. Siellä hän oli jopa pakotettu tarkastelemaan asioita selkeämmin yleispoliittisessa viitekehyksessä, mikä ei ollut vierasta ollut hänelle aiemminkaan. Uusi virka toi Rantakarin ajatteluun uusia painotuksia. Toimintaympäristö muodostui joka tapauksessa huomattavasti miellyttävämmäksi kuin Uuden Suomen johtokunnan alaisuudessa.

3.3. Äärilinjan vallan päivät kokoomuksessa 3.3.1 Kokoomus vaaleihin IKL:n kyljessä − Rantakari pysyttelee sivussa

Uusi kokoomusjohto kävi voimiensa tunnossa kohti kesän 1933 eduskuntavaaleja. Se luotti oikeistopuhurin kestävän ja johdattavan puolueen ennen näkemättömään vaalivoittoon. Jo tammikuussa IKL ja kokoomus sopivat alustavasti, että he menisivät läheisessä yhteistyössä vaaleihin. Myös maalaisliittoa oli pyydetty mukaan yhteisiin vaaliliittoihin, mutta se oli kiel- täytynyt. Virkkunen ei pitänyt yhteistyötä IKL:n kanssa pelkästään toivottavana vaan jopa välttämättömänä.228

226 Hentilä 2000, 160. 227 Virmavirta 1977, 23. 228 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan kokouksen ptk. 16.1.1933, PTA. 81

Vaikka yhteistyötä voimakkaasti kannatettiin kokoomusjohdossa, niin ongelmitta eivät vaali- valmistelut sujuneet kevään aikana. IKL:n Paavo Susitaival oli muun muassa esittänyt Turun seudulla useissa kokouksissa, että puolueen lähimpänä tavoitteena oli kokoomuksen hävittä- minen. Suolahti oli jyrkästi tällaisia puheita vastaan ja työvaliokunta päättikin huhtikuun al- kupuolella, että IKL:n vaaliagitaattorien puheita olisi valvottava entistä tarkemmin ja niihin tulisi heti reagoida.229 Edelleen toukokuussa Vaasan ja Hämeen läänien vaalipiireissä rapor- toitiin IKL:n ja kokoomuksen yhteisten vaaliliittojen ongelmista. Hämeessä kokoomuslaiset olivat valittaneet joutuneensa kansanliikkeen terrorin alaisiksi.230

Maltillista Erkki Paavolaista ei hyväksytty kokoomuksen eduskuntavaaliehdokkaaksi. Puolu- een työvaliokunnassa Virkkunen ja Yrjö Pulkkinen olivat hyväksymisen kannalla, mutta Suo- lahden, Linkomiehen ja Pentin vastustava kanta voitti. Paavolaisen suurimmaksi synniksi kat- sottiin hänen menonsa Sunilan hallitukseen Mäntsälän kapinaviikolla. Paavolaisen ehdokkuu- den evääminen antoi viitteitä puolueen poliittisesta linjasta.231 Selkeämpi merkki kokoomuk- sen oikeistolaistumisesta oli sen ja IKL:n yhdessä ajama hanke, jossa ne yrittivät tehdä SDP:stä laittoman puolueen. Lapualainen kansanedustaja Hilja Riipinen teki asiasta väliky- symyksen eduskunnassa, johon lähes koko eduskuntaryhmä yhtyi muutamia maltillisia lukuun ottamatta. Myös Uusi Suomi ja IKL:n äänenkannattaja Ajan Suunta olivat lakkauttamisen kannalla.232

Toukokuussa 1933 Paavo Virkkunen valoi puoluekokouksessa uskoa omiinsa eduskuntavaali- en alla. Hän käsitteli maan sisäpoliittista tilannetta. Virkkunen uskoi vakaasti, että tämä olisi viimeinen kerta, kun keskustan ja vasemmiston yhteisrintama olisi kokoomusta vastassa. Val- tiollinen oikeisto oli Virkkusen mukaan laillisuuden voimakkain tuki. Hän hyökkäsi voimak- kaasti vasemmistoa vastaan. Taistelu sosialidemokraatteja vastaan merkitsi taistelua työväen- luokan todellisten elämänehtojen puolesta.233

229 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan kokouksen ptk. 6.4.1933, PTA. 230 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan kokouksen ptk. 12.5.1933, PTA. 231 Vares 1986a, 61. 232 Vares 1986a, 63, 65. 233 ”katsaus maamme sisäpoliittiseen asemaan, Paavo Virkkunen, Kansallisen kokoomuspuolueen yleisen puo- luekokouksen 1933 pöytäkirjan liite n:o 16, PTA. 82

Eduskuntavaalit pidettiin heinäkuussa. Rantakari kirjoitti vaalien aikana Aika-lehteen kaksi pitkää pääkirjoitusta, joissa hän pääasiassa ylisti edellisen vuoden lopulla kaatuneen maalais- liittolaisen J. E. Sunilan hallituksen toimia. Rantakari ei ymmärtänyt, miksi hallitusta oli ai- koinaan niin kovasti arvosteltu. Rantakari huomautti tietysti hallituksen pohjasta, joka oli ol- lut porvarillinen kokoomushallitus. Tämä mahdollisti uudistukset ja samalle pohjalle voitai- siin edelleen rakentaa. Hallituksen pohja oli myös mahdollistanut sen pitkäikäisyyden. Halli- tus oli istunut vuoden ja yhdeksän kuukautta, mikä oli poikkeuksellisen pitkä aika. Hallitus oli pyrkinyt myös pysymään molempien äärimmäisyysliikkeiden, kommunismin ja lapualaisuu- den yläpuolella ja oli siinä myös onnistunut. Kaiken kaikkiaan hallitus oli toiminut Rantakarin mukaan vaikeissa oloissa moitteettomasti. Se oli ottanut toimissaan huomioon yleisen edun, eikä pyrkinyt ajamaan yksipuolisesti puolue- tai luokkaetuja. Rantakari katsoi hyvällä halli- tuksen toimia myös Mäntsälän kapinan aikana.234

Hallitus ei ollut suostunut eroamaan Mäntsälän vaatimuksesta, vaan oli lujasti istunut paikal- laan ja ryhtyi laajoihin tutkimuksiin kapinan johdosta. Hallitus oli Rantakarin mukaan osoit- tanut mitä suurinta mielenmalttia tekemällä laajan armahdusesityksen, jonka se myös ajoi läpi eduskunnassa. Mäntsäläläiset olisivat saaneet olla tyytyväisiä hallitukseen, mutta sen sijaan ne kieltäytyivät kapinaa kapinaksi kutsumastakaan.235

Vajaa puolitoista vuotta Mäntsälän tapausten jälkeen kapina-sanan käyttö oli Rantakarillekin mahdollista. Vielä Uuteen Suomeen kirjoittaessaan Rantakari ei ollut suostunut käyttämään kapina-sanaa. Nyt puoluepoliittisesti sitoutumattoman Aika-lehden palstoilla hän pystyi ja myös halusi sitä käyttää. Uuden Suomen johtokunta ei olisi hyväksynyt kapina-sanan käyttöä Uudessa Suomessa. Tuskinpa Rantakarilla itselläänkään olisi kuitenkaan ollut intressejä sanan käyttöön kokoomuksen pää-äänenkannattajassa välittömästi Mäntsälän jälkeisessä tilanteessa.

Rantakari hyökkäsi varsinkin Uutta Suomea vastaan. Se oli väittänyt, että Sunilan hallitus oli ollut surkein hallitus, mitä itsenäisyyden ajalla Suomessa oli hallinnut, mikä oli Rantakarin mielestä kohtuuton väite. Hänen mukaansa Sunilan hallituksen ainutlaatuinen pitkäikäisyys todisti, että porvarillisen yhteistyön varaan kannattaisi rakentaa myös tulevaisuudessa.236 Rantakarin toteamus oli suunnattu suoraan silloista kokoomusjohtoa vastaan, joka samaan

234 Aika 1.7.1933 pk. (K. N. Rantakari) ja Aika 4.7.1933 pk. (K.N. Rantakari). 235 Aika 4.7.1933 pk. (K. N. Rantakari). 236 Aika 4.7.1933 pk. (K.N. Rantakari). 83 takarin toteamus oli suunnattu suoraan silloista kokoomusjohtoa vastaan, joka samaan aikaan liputti yhteistyötä IKL:n kanssa ja sulki yhteistyökuvioidensa ulkopuolelle keskustaporvarilli- set puolueet.

Rantakarin äänenpainot Ajassa, olivat aivan erilaiset kuin vuotta aiemmin Uuden Suomen Johanneksena. Vielä silloin hän oli moittinut Sunilan hallitusta saamattomuudesta. Kirjoituk- sen ajoittuminen vaalien yhteyteen osoittaa, että Rantakari halusi korostaa jälleen porvarilli- sen yhteistyön toimivuutta vastakohtana kokoomusjohdon keskipuolueet poissulkevaan oi- keistolaisuuteen. Rantakarilla ei ollut mitään intressejä toimia ”väärissä käsissä” olleen ko- koomuksen hyväksi vaaleissa, koska se olisi vain vahvistanut äärimmäistä oikeistoa, jonka takana Rantakari ei halunnut seistä. Siksi Rantakari pysytteli lähellä poliittista keskustaa.

Eduskuntavaalien suurimmaksi voittajaksi selvisi SDP, joka sai peräti 12 lisäpaikkaa. Ko- koomukselle vaalit muodostuivat katastrofaalisiksi. Sen kansanedustajapaikat vähenivät 42:sta 32:een. Edellisten vaalien suurvoitto oli poispyyhitty. Tappio oli suuri järkytys puolu- een johdolle. Se ei kuitenkaan ollut valmis arvioimaan politiikkansa oikeellisuutta uudelleen. Uuden Suomen mukaan tappion syyt löytyivät epäsuotuisista vaaliliitoista ja sosiaalidemo- kraattien saamista kommunistiäänistä. Sosiaalidemokraatteja vastaan tulisi taistella entistä tiukemmin.237 Pian kokoomusjohto koki uuden järkytyksen. IKL irrottautui omaksi 14 kan- sanedustajan ryhmäkseen ja loppujen lopuksi kokoomuksen edustajamääräksi muodostui 18, joka oli jopa kolme paikkaa vähemmän kuin RKP:llä.

3.3.2. Rantakarilaisen maltillisuuden paluu kokoomukseen

Vaalitappio ja kaikkein jyrkimmän siiven irrottautuminen IKL:ään antoivat kokoomuksen maltillisille mahdollisuuden hyökätä. Karjala arvosteli tiukasti kokoomusjohdon toimia. Kir- joittajien joukkoon oli liittynyt myös kokoomuslainen ulkoministeri Antti Hackzell, joka oli hallituksessa ammattiministerinä. Maltillisten säännöllinen yhteydenpito vaalien jälkeen alkoi elokuun 30. päivänä kokouksessa, joka pidettiin ravintola Kämpissä. Siellä tavoitteeksi asetet- tiin puolueen takaisinvaltaus ja selvä pesäero IKL:ään. Myös puolueen johto alkoi syksyn kuluessa suhtautua yhä epäilevämmin IKL:ään, joka oli edelleen jyrkentänyt suhtautumistaan kokoomukseen. Merkkejähän tästä oli ollut jo keväällä, mutta niitä ei ollut silloin haluttu ottaa

237 Allonen 1988, 86. 84 vakavasti. Nyt alkoi olla pakko.238 Sekasortoa puolueessa lisäsi vielä monien henkilöiden kuuluminen sekä IKL:ään että kokoomukseen. Lisäksi monet sanomalehdet ja paikallisjärjes- töt olivat siirtyneet IKL:n leiriin.239

IKL:ään alettiin vuoden 1933 aikana suhtautua yhä epäilevämmin muissakin piireissä. Presi- dentti Svinhufvudin mukaan IKL oli syynä porvarilliseen hajaantumiseen. Hän katsoi par- haaksi, että kokoomus erottautuisi siitä eduskunnassa ja alkaisi noudattaa itsenäistä menette- lyä. Svinhufvud epäili myös, että IKL hautoi kumouksellisia puuhia.240 Samoilla linjoilla oli- vat myös kokoomuksen maltilliset, joiden mukaan oltiin tekemisissä vallankumouksellisen puolueen kanssa, joka käytti kumouksellisia menetelmiä saksalaiseen malliin. Sovittelu tällai- sen ryhmän kanssa ei tulisi kysymykseen toisin kuin muiden porvarillisten puolueiden kans- sa.241

Rantakari ja kuusi muuta maltillista laativat syksyllä 1933 muistion, joka käsitteli parlamenta- rismin ongelmia ja hallituskysymystä. He vaativat pitkäikäisempiä hallituksia ja kommunis- min kukistamista laillisin keinoin hallituksen ja eduskunnan myötävaikutuksella. He varoitti- vat, että IKL:n maan talouselämään kohdistamat aloitteet saisivat maan talouden sekasortoi- seen tilaan. Tärkeintä oli ottaa huomioon kokonaisuuden edut. Asioiden hoito tulisi entistä enemmän keskittää hallitukseen ja presidentin asemaa pitäisi vahvistaa. Hallituksen tulisi nauttia presidentin luottamusta.242

Syksyn 1933 ja kevään 1934 aikana maltilliset pyrkivät tulemaan selvemmin esiin ja muodos- tamaan selkeän vaihtoehdon jyrkälle puoluejohdolle. Selvimmin tämä näkyi Karjalan kirjoit- telussa. Myös puolueen johto joutui puolustautumaan IKL:n hyökkäilyjä vastaan. IKL:n radi- kaalit hyökkäilyt muun muassa markkinataloutta vastaan, eivät myöskään herättäneet luotta- musta kokoomuksessa.243 Kun IKL asettui kapitalistisia arvoja vastaan, se ärsytti suunnatto- masti taloudellista valtaa käyttäneitä piirejä, jotka ennemmin olivat sitä kannattaneet.244

238 Virmavirta 1977, 27–29. 239 Hakalehto 1970, 55. 240 Paasikiven päiväkirja 18.8.1933, 267 ja 2.9.1933, 297. 241 Promemoria: maltillisen oikeiston lähin taktiikka, K.N. Rantakarin kokoelma, kansio 1,3, TYK. 242 Parlamentarismin kohottaminen ja hallituskysymys, K. N. Rantakarin kokoelma, kansio 2,7, TYK. 243 Allonen 1988, 91−92, 98. 244 Polvinen 1992, 166. 85

Oikeisto oli jakautunut kolmeen leiriin: IKL:ään, oikealle radikaaliin kokoomukseen sekä maltillisiin. Tilanne oli siis kaiken kaikkiaan varsin sekava. Maltillisten aktiivisin toiminta tuntui keskittyvän yhä enemmän Karjala-lehden ympärille. Rantakari ei kuitenkaan lehteen kirjoittanut. Hän kyllä otti osaa maltillisten kokouksiin syksyllä 1933, mutta arkistolähteisiin ei ole jäänyt viitteitä hänen osallistumisesta maltillisten toimintaan talven ja alkukevään 1934 aikana.

Sekä maltillinen että jyrkkä linja kokoomuksessa elivät odottavissa tunnelmissa keväällä 1934. Kumpikaan kokoomuksen linja ei oikein tiennyt, mihin tilanne kääntyisi. Puoluejohdon saamat viestit kentältä olivat kuitenkin huolestuttavia. Myös Karjala-lehden kriittinen kirjoit- telu kiihtyi jälleen kevään aikana.245

Puoluejohto joutui puolustuskannalle, ja se tiesi asemiensa heikentyneen. Vakavan myrskyva- roituksen jyrkille antoi J. K. Paasikiven johtaman kokoomuspuolueen säätiön vuosikokous maaliskuun lopulla. Maltilliset valittivat siellä, että säätiön rahoja oli käytetty eduskuntavaa- leissa puolueeseen kuulumattomien hyväksi. Jyrkät jäivät kokouksessa alakynteen. Keskuste- lun tuloksena säätiö päätti puolittaa rahallisen tukensa puolueelle.246 Presidentti Svinhufvud oli myös kovin huolestunut kokoomuspuolueen tilanteesta, minkä vuoksi hän kävi pyytämäs- sä J. K. Paasikiveä asettumaan ehdolle puolueen puheenjohtajaksi. Ajatus oli ollut Svinhufvu- din mukaan alun perin puolustusministeri Arvi Oksalan. Paasikivi lupasi harkita asiaa.247

Sekä puolueen keskusliiton kokous että puoluekokous pidettiin toukokuun alussa. Molemmis- sa kokouksissa maltilliset parantelivat asemiaan. Keskusliiton kokouksessa maltilliset hyök- käsivät, mutta puoluejohto puolustautui tiukasti eikä ollut halukas perääntymään asemistaan. Maltillisten äänenpainot kuuluivat nyt kuitenkin voimakkaampina kuin koskaan vuoden 1932 jälkeen. Keskusliitto valitsi kokouksessa jäsenet puoluevaltuuskuntaan. Merkittävin uusi va- linta oli aktiivisesta puoluetoiminnasta vuosikausia sivussa olleen J. K. Paasikiven tulo val-

245 Allonen 1988, 99−111. 246 Polvinen 1992, 169−170. 247 J. K. Paasikiven päiväkirja 23.4.1934, 315. 86 tuuskuntaan. Maltillisetkin saivat nyt edustajiaan mukaan. Selvä enemmistö oli edelleen jyr- killä, joiden johtomiehet valittiin uudelleen.248

Uusi puoluevaltuuskunta piti järjestäytymiskokouksen 18.5.1934. Siellä Virkkunen kertoi luopuvansa puheenjohtajuudesta. Paasikiveä ehdotettiin puheenjohtajaksi. Paasikivi sanoi, että häntä ei puheenjohtajuus kiinnosta, ellei päätös ole yksimielinen. Lopulta vastaehdokkaita ei asetettu. Valtuuskunnan puheenjohtajuus tarkoitti samalla puolueen puheenjohtajuutta. Paa- sikivi nimitettiin myös työvaliokunnan johtoon. Muiksi jäseniksi työvaliokuntaan tulivat Taa- ve Junnila, S. J. Pentti, Virkkunen, Linkomies ja Juho Jännes. Jyrkillä oli siis edelleen vahva edustus. Vaikka Junnila väittikin kokouksessa, että kokoomuksen suunta ei Paasikiven valin- nasta muuttuisi mihinkään, voidaan Paasikiven valinta lukea maltillisten selväksi voitoksi ja ratkaisevaksi käännekohdaksi kokoomuksen suuntataistossa.249 Mannerkorpi on maininnut, että Paasikivi nostettiin puheenjohtajaksi ensisijassa Erkki Paavolaisen ja Rantakarin tuella.250

Mannerkorpi on siis nähnyt Rantakarin aseman Paasikiven valinnassa keskeiseksi. Onkin tot- ta, että Rantakari ja Paasikivi jakoivat saman maltillisen konservatiivisuuden arvot ja vanhan ystävän valinta oli varmasti mieluisa Rantakarille. Vaikka käytettävissä olevat lähteet eivät suoraan kerro Rantakarin vaikutuksesta Paasikiven valinnassa, niin salaneuvoksen merkittävä asema tapahtumien takapiruna on täysin mahdollinen.

Maltillisten voitto ei ollut mitenkään selvä ja sen voi nähdä myös puolueen suuren enemmis- tön pettymisenä jyrkkien ajamaan politiikkaan, joka ei ollutkaan tuonut voittoa edellisen vuo- den eduskuntavaaleissa suurista odotuksista huolimatta. Paasikivi oli hyväksyttävä valinta myös jyrkille, koska hän ei ollut ryvettänyt itseään edellisten vuosien kiihkeissä kuvioissa. Työ kokoomuksen palauttamiseksi radikalismista maltillisen konservatiivisuuden linjoille oli kuitenkin vasta edessä.

248 Allonen 1988, 99−111. 249 Kokoomuspuolueen valtuuskunnan kokouksen ptk. 18.5.1934. PTA. 250 Mannerkorpi 1970, 99. Mannerkorven kirjassa ei tosin ole tarkkoja lähdeviitteitä, joten se, mihin Mannerkor- pi arvionsa perustaa ei tule ilmi. 87

4. ULKOMINISTERIÖN POLITIKOIVA SALANEUVOS

4.1. Etujoukoissa Kansainliiton ohi kohti Pohjoismaista suuntausta

Rantakarin tullessa Ulkoministeriön sanomalehtiosaston päälliköksi kesällä 1932 elettiin maa- ilmanpolitiikassa rauhallista aikaa, vaikka Japani olikin hyökännyt Kiinan Mantsuriaan kau- kaisessa Aasiassa vuotta aikaisemmin. Tilanne oli kuitenkin nopeasti muuttumassa huonom- paan suuntaan. Hitlerin valtaannousu ja Saksan eroaminen Kansainliitosta saivat Neuvostolii- ton aktivoitumaan ulkopolitiikassaan. Tämä pantiin merkille myös Suomessa. Naapurivaltioi- den suhteita olivat edellisvuosina hiertäneet Lapuanliikkeen organisoimat muilutukset Neu- vostoliittoon ja vuoden 1931 Inkerin kriisi, jonka aikana Suomi oli arvostellut nootissaan Neuvostoliiton toimeenpanemia inkeriläisten pakkosiirtoja ja vetosi asian johdosta myös Kan- sainliittoon. Kriisi laukesi kuitenkin nopeasti. Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa hyökkää- mättömyyssopimuksen vuonna 1932. Sopimuksen solmimisen tuoman lyhyen rauhallisen kauden jälkeen Neuvostoliiton Suomen ulkopoliittiseen epäluotettavuuteen kohdistuneet syy- tökset alkoivat pian uudelleen.251

Suomen ulkopolitiikka oli nojannut koko itsenäisyyden ajan Kansainliiton turvallisuusjärjes- telmään. Kansainliiton heikkous kävi yhä selvemmäksi, kun se ei pystynyt ratkaisemaan kan- sainvälispoliittisia ongelmia. Tämä näkyi selvästi Mantsurian kriisissä sekä Kansainliiton sii- hen mennessä kunnianhimoisimmassa projektissa aseidenriisuntakonferenssissa, jonka järjes- tämisessä se epäonnistui pahasti. Muun muassa Saksa lähti ensin konferenssista vuoden 1933 syksyllä ja pian tämän jälkeen se erosi koko Kansainliitosta.252 Kansainvälisten suhteiden huonontuessa myös Suomessa alettiin epäillä maan Kansainliittoon nojaavan ulkopolitiikan toimivuutta. Vielä 1920-luvun jälkipuoliskon optimistisessa ilmapiirissä ulkopoliittinen linja ei ollut tuntunut ongelmalliselta, mutta nyt tilanne oli muuttumassa.253

Svinhufvudin tulo presidentiksi vuonna 1931 merkitsi Rantakarin suosiman konservatiivisen politiikan erävoittoa Suomessa. Svinhufvud perusti lähes ensitöikseen uuden puolustusneu- voston ja istutti ratsuväen kenraali Carl Gustaf Mannerheimin sen puheenjohtajaksi. Myös Paasikiven yhteiskunnallinen asema parantui, kun hänet nimitettiin valtiontalouden supista-

251 Hentilä 2000, 162. 252 Selėn 1980, 237−238. 253 Paasivirta 1984, 361. 88 miskomitean johtajaksi. Vuonna 1932 valtaan nousi pitkäikäiseksi osoittautunut Toivo Mikael Kivimäen hallitus, joka edistyspuoluelaisesta leimastaan huolimatta edusti konservatiivista linjaa.254

Timo Soikkanen on osoittanut väitöskirjassaan, että tietty piiri Suomessa alkoi vuosien 1933−1934 aikana suunnata Suomen ulkopolitiikkaa irti heikosta Kansainliitosta kohti poh- joismaista puolueettomuutta ja yhä laajempaa puolustuspoliittista ja muuta yhteistyötä Ruot- sin kanssa. Oleellisena päämääränä ryhmän toiminnalle oli se, että yhteistyön tuli lopulta joh- taa Ahvenanmaan linnoittamiseen ja viime kädessä sotilasliittoon Ruotsin kanssa. Sotilasliit- toajatuksia ei voinut suoraan tuoda julki, koska niillä ei ollut todellista kannatusta kummalla- kaan puolella Pohjanlahtea. Yleinen mielipide piti muokata yhteistyölle suosiolliseksi.255

Suomen sisäinen kehitys tuli lisäksi saada menemään siihen suuntaan, että myös Ruotsi kat- soisi läheisen yhteistyön Suomen kanssa mahdolliseksi. Ongelmia suhteille oli edellisinä vuo- sina aiheuttanut varsinkin usein ylikiehuva kielitaistelu. Aitosuomalaisten hyökkäyksiä ruot- salaista kulttuuria vastaan katsottiin karsaasti Pohjanlahden länsipuolella. Ulkopolitiikan hoi- don välttämättömänä lähtökohtana oli kansan sisäinen eheys, johon voimavaroja pyrittiin suuntaamaan.256

Tämän niin sanotun konkreettisen pohjoismaisen suuntauksen sisäpiirin muodostivat mar- salkka C. G. E. Mannerheim, valtioneuvos J. K. Paasikivi, pääministeri T. M. Kivimäki ja kokoomuksen maltillisiin lukeutunut ulkoministeri Antti Hackzell. Sisäpiirin ulkopuolella toimi laajempi piiri, jonka yhtenä tärkeänä lenkkinä työskenteli ulkoministeriön sanomalehti- osaston päällikkö Rantakari, joka kirjoitti puheita sekä pää- että ulkoministerin pidettäviksi. Laajemman piirin tehtävänä oli levittää sisäpiirin sanomaa ja ajatuksia muun muassa puoluei- siin ja sanomalehtiin. Myös sosiaalidemokraattien Väinö Tannerilla oli paikka laajemmassa piirissä. Tähän aseman Tanner pääsi, koska hänellä oli hyvät suhteet Ruotsissa valtaa pitänee- seen sosialidemokraattiseen puolueeseen.257

254 Soikkanen T 1984, 17. 255 Soikkanen T 1984, 37−40. 256 Ibidem. 257 Ibidem. 89

Rantakari sopi täydellisesti osalliseksi piirin toimintaan. Olivathan sen toiminnan pääargu- mentit tuttuja myös Rantakarin ajattelusta. Etenkin sisäinen eheys ulko- ja turvallisuuspoliitti- sen toiminnan perusedellytyksenä on huomionarvoisen rantakarilainen. Paikan sisäpiirin luot- tomiehenä toivat henkilökohtaiset suhteet ja paikka ulkoministeriön johtopaikalla sekä yh- teneväinen konservatiivisuuteen pohjautuva ajattelutapa suuntauksen johtomiesten kanssa. Vaikka maltillisen konservatiivisuuden linja oli kärsinyt tappion kokoomuksessa, tuntui se nyt olevan kovaa valuuttaa isommissa ympyröissä.

Kiinnostus ulkopolitiikkaan ei itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomessa ollut poliitikkojen keskuudessa kovinkaan suurta. Rantakari teki tässä asiassa poikkeuksen useim- piin. Rantakari oli aiemminkin ollut kiinnostunut ulkopolitiikasta. Hän oli ajanut aktiivisesti saksalaissuuntausta itsenäistymisen jälkeen. 1920- ja 1930-luvuilla hän kirjoitteli aktiivisesti Suomen lähettiläiden kanssa Euroopan eri puolille. Myös nimimerkki Johannes oli käsitellyt pakinoissaan usein ulkopolitiikkaa ja korostanut ulkopolitiikan ensisijaisuutta ja hyvien ul- kosuhteiden tärkeyttä.

Mannerheim kiinnitti keväällä 1933 puolustusneuvoston puheenjohtajana julkisuudessa huo- miota vaikutuksiin, joita Saksan sisäisillä poliittisilla muutoksilla oli suurvaltasuhteisiin. En- simmäisiä kertoja Mannerheim toi julkisuudessa esiin huolestuneisuutensa ”levottomasta ja uhanalaisesta ajasta” puheessaan vapaussodan päättymisen 15-vuotisjuhlissa toukokuussa. Mannerheimin mukaan Neuvostoliiton aggressiivisuutta saattoi vastustaa vain vahvistamalla omaa puolustusta ja noudattamalla pidättyväisyyttä saksalais-suomalaisissa ystävyydenosoi- tuksissa. Hän toi esille myös sisäisen eheytymisen merkityksen.258

Jo hieman aiemmin Rantakari oli puhunut Viipurin vapauttamisen 15-vuotisjuhlissa. Rantaka- ri oli piileskellyt kapinan aikana punaisten vallassa olleessa kaupungissa. Myös hän korosti puheessaan kansallisen eheytymisen merkitystä. Sisällissotaa ei pitäisi enää käyttää lyömä- aseena toisin ajattelevia kohtaan. Rantakari vetosi Suomen lakiin, jonka mukaan solvaaminen ei ollut sallittua, kun rikos oli jo sovitettu. Vain tältä pohjalta eheytyminen voisi tulla kysee- seen.

258 Soikkanen T 1984, 25−26. 90

Iäti jatkuva vanhojen päiväjärjestyksestä poissiirtyneitten asiain kaivelu on tosi- suomalainen perisynti, joka on täysin yhteinen maamme kaikille puolue- ja kieli- ryhmille. Sellainen nalkutus ei ole minkään maan valtiollisessa elämässä niin yleistä kuin meidän.

Rantakari mainitsi myös tutun teesinsä siitä, että kumouksia pystyi parhaiten välttämään te- kemällä tarvittavia uudistuksia yhteiskunnassa. Kuitenkaan näitä uudistuksia ei saisi tehdä sen vuoksi, että kumoukselliset ainekset niitä vaativat, vaan koska ne olivat itsessään tarpeellisia. Hänen mukaansa kommunistit eivät lakkaa yllyttämästä joukkoja eivätkä laske aseita porva- rillisen valtion edessä vain siksi, että valtio lupaa oloihin parannuksia.

Ruotsin kielen vahvaa asemaa Suomessa Rantakari perusteli sillä, että suomalainen ja ruotsa- lainen kulttuuri olivat samaa perustaa. Jo suomalaissyntyiset valtiomiehet, kuten Arvid Bern- hard Horn, olivat kuuluneet kuninkaan neuvoskuntiin ja valtiopäiville. Myös suomalaiset ru- noilijat, piispat ja kirjailijat olivat vaikuttaneet yhteiseen kulttuuriin. Ilman suomalaisten ak- tiivista osanottoa ei olisikaan Rantakarin mukaan ymmärrettävissä ruotsalaisen kulttuurin so- pivuutta suomalaisille sen vieraskielisyydestä huolimatta. Myöhemmin se oli kehittynyt Suo- messa suomalaisempaan suuntaan, mutta juuret olivat yhteiset.259

Rantakarin puhe erosi monipuolisuudessaan niistä kirjoituksista, joita hän oli laatinut samai- seen Aika-lehteen vuodenvaihteessa 1932−1933 tai Uuteen Suomeen aiemmin. Puheessa oli yleisempi ote Suomen valtiolliseen tilanteeseen eikä se ollut yksipuolisen kokoomuslaisesta näkökulmasta kirjoitettu. Puhe käsitteli monipuolisesti niitä teemoja, joihin konkreettisen pohjoismaisen suuntauksen johtoryhmä oli sitoutunut. Kansallisen eheytymisen tärkeyden Rantakari mainitsee kahdesti. Uutta oli varsinkin Suomen ja Ruotsin historiallisen yhteyden korostaminen ja se, kuinka molemmat olivat rikastaneet toistensa kulttuureja. Vapaussodan muistojuhlan valjastaminen kansallista eheytymistä korostavan puheen näyttämöksi on jo si- nänsä huomionarvoista. Aiemmin Rantakari ei ollut liiemmin puuttunut julkisuudessa eheyt- tämiseen.

259 Aika 30.4.1933. Rantakarin puhe ”Pohjoismainen kansanvaltaisuus on meillä säilytettävä”. Puhe oli pidetty Viipurin vapauttamisen 15-vuotisjuhlilla.

91

Puhe käsitteli yksinomaan sisäpolitiikkaa, mikä on ymmärrettävää. Olihan kyseessä vapaus- sodan muistojuhla. Puheessa oli kuitenkin sen näennäisesti sisäpoliittisesta luonteesta huoli- matta vankka ulkopoliittinen perusta. Kielipoliittinen liennytys ja ruotsalaisen kulttuuriyhtey- den korostaminen olivat ne teemat, jotka tulivat myöhemmin tutuiksi muiltakin pohjoismaisen suuntauksen kannattajilta. Ne olivat myös perusedellytyksiä, joiden varaan uutta ulkopolitiik- kaa rakennettiin.

Puheen teemat sopivat hyvin konkreettisen pohjoismaisen suuntauksen kannattajalle. Huhti- kuussa 1933 suuntaus oli kuitenkin ottamassa vasta ensiaskeleitaan ja haki vielä selkeitä muo- toja. Tässä mielessä Rantakarin esiintulo julkisuudessa oli varsin aikainen. Oliko Rantakari siis jo tuossa vaiheessa tietoinen vasta kehitteillä olleesta pohjoismaisesta suuntauksesta ja sen vaatimuksista? Luultavasti näin oli. Sen verran selvästi hän alleviivasi juuri pohjoismaista yhteyttä, kansallista eheyttä ja kielipolitiikkaa. Pohjoismaisen suuntauksen vaatimat sisäpoliit- tiset toimenpiteet olivat joka tapauksessa lähellä Rantakarin ajattelua.

Varsinaiseksi lähtölaukaukseksi suuntaukselle esimerkiksi Soikkanen laskee mainitsemani Mannerheimin puheen muutamaa viikkoa myöhemmin. Myös arkkipiispa Lauri Ingman ko- rosti vuoden 1933 lopulla, että kielitaistelu estää Suomen ja Ruotsin välisen yhteistyön ja jät- tää Suomen alttiiksi idästä tulevalle paineelle.260

4.2. Ulkoministeriö uuden ulkopolitiikan tukikohtana

Kari Selénin mukaan pohjoismaisen suuntauksen alkuvaiheessa 1933−1934 Rantakarin esi- mies ulkoministeri Hackzell hoiti jokseenkin yksin Suomen ulkopoliittista uudelleen orien- tointia.261 Hackzellin tärkeä rooli lisää todennäköisyyttä, että Rantakari oli aivan alusta asti vihitty mukaan pohjoismaisen suuntauksen läpivientiin. Olihan hän Hackzellin lähin alainen ja lisäksi hyvä ystävä.

Kun Suomi pyrki eroon hyökkääjä-käsitteen määrittelysopimuksesta kesällä 1933, ulko- asianministeriö oli valmis käyttämään perusteluna sitä, että Suomi oli pohjoismainen valtio eikä kuulunut saamaan ryhmään Baltian maiden kanssa. Samaa perustelua käytettiin seuraa-

260 Soikkanen T 1984, 26. 261 Selén 1980, 242−243. 92 vanakin kesänä, kun tavoitteena oli pysyä erillään Itä-Locarnon262 sopimukseen tähtäävistä neuvotteluista.263 Suomi liittyi vuonna 1933 myös niin sanottuihin Oslo-valtioihin. Tämä ryhmittymä oli Pohjoismaiden ja Benelux-maiden taloudellista yhteistyötä varten perustettu löysä koalitio.264 Suomessa koettiin tärkeäksi osoittaa ulkovalloille mihin viiteryhmään maa kuului; Ei Itä-Eurooppaan vaan Pohjoismaihin ja länteen.

Vuoden 1934 alkupuolella sanomalehtiosaston päällikkö Rantakari laati tilannekatsauksen265 maan poliittisesta tilanteesta. Raportti oli tarkoitettu Suomen ulkomaanlähetystöjen käyttöön. Rantakarin mukaan vauhti oli ollut viime aikoina kovaa ja kehityksessä oli havaittavissa sekä huonoja että hyviä puolia. Rantakari kiinnitti huomiota siihen, että presidentti oli itsenäisyys- päiväjuhlassa 6. joulukuuta kehottanut kansalaisia sovintoon ja pidättymään vuoden ensim- mäisellä viikolla hyökkäyksistä toisin ajattelevia kohtaan. Rantakarin mukaan viime aikoina suoritetut kommunistivehkeilijöiden pidätykset osoittivat, ettei taistelu kansan kalleimpia oi- keuksia tuhoavia voimia vastaan ollut lopussa, vaan kommunistilait tulisi uudistaa.

Hän otti kantaa myös kielikysymykseen, jossa oli otettu takapakkia. Molemminpuoliset ärsy- tykset vaikeuttivat ongelmien ratkaisua. Rantakari huomautti, että suomenkielisten asema oli jo niin hyvä, että heidän tulisi pystyä tarkastelemaan kielikysymystä enemmän järjellä kuin tunteella. Hän korosti isänmaallisen yhteishengen kasvattamista. Siihen pakotti Rantakarin mukaan Suomen vaaranalainen kansainvälinen asema. Jälleen hän toi esiin sisäisen vahvuu- den ulkosuhteiden menestyksellisen hoidon edellytyksenä. muuten maa näyttäisi heikolta. Kielikysymys ei koskaan voisi olla Suomessa rotuasia. Rantakari perään kuulutti runollisesti runebergiläis-isänmaallista ja snellmanilais-kalevalaista kansallishenkeä nostamaan ylevim- mät tahdonvoimansa päättäväiseen toimintaan tärkeiden asioiden takia.

262 Itä-Locarnossa ts. Itäpaktissa oli kysymys Neuvostoliiton ja Ranskan ajamasta järjestelmästä, joka takaisi rajat Itä-Euroopassa. Se oli suunnattu ensisijassa Saksaa vastaan. Sopimus muistutti jo voimassa olevaa Locar- non sopimusta, joka takasi rajat läntisessä Euroopassa. Itäpaktisuunnitelma ei lopulta toteutunut, Korhonen 1971, 44−45. 263 Selén 1980, 242−243. 264 Mannerkorpi 1970. 103. 265 Kyseessä tuntui olevan juuri sellainen sisäpoliittinen raportti, jollaisten laatimisesta Saksan lähettiläs Wäinö Wuolijoki oli Rantakaria kiitellyt syyskuussa 1932. Vastaavanlaisia raportteja ei ennen Rantakarin virkaan tuloa ollut lähettiläille kirjoitettu. W. Wuolijoelta Rantakarille 27.9.1932. K.N. Rantakarin kokoelma, kansio 1.1., TYK. 93

Ulkopolitiikasta Rantakarin raportissa pantiin merkille Saksan kanssa ilmenneet vaikeudet uuden kauppasopimuksen solmimisessa266. Kansainvälisessä ilmapiirissä oli Rantakarin mu- kaan havaittavissa jännitystä. Hän mainitsi muun muassa Saksassa omaksutun kansallissosia- listisen järjestelmän ja uudet Itä-Eurooppaa koskevat poliittiset suuntautumiset. Näihin voitiin kuitenkin suhtautua levollisesti noudattamalla rauhaa rakentavaa, naapurisopua edistämään pyrkivää ulkopolitiikkaa niin, että kaikki huomaavat Suomen tavoitteena olevan valtakunnal- lisen itsenäisyyden turvaamisen ja kansallisen kehityksen edistämisen.267

Katsauksessa suurimman huomion sai tarve suomen- ja ruotsinkielisten kansanosien lähentä- miseen, minkä Rantakari näki välttämättömänä maan eheytymiselle. Poliittisesta vasemmis- tosta Rantakari mainitsi tarpeen kommunistivehkeilijöiden kukistamiseen. Ulkopolitiikan osalta siinä korostettiin nimenomaan puolueettomuutta kaiken lähtökohtana, mikä oli poh- joismaisen suuntauksen lähtökohtien mukaista. Katsaus oli kirjoitettu viralliseen käyttöön ja sen tarkoituksena oli selvittää Suomen lähetystöille maan poliittista linjaa. Samalla Rantaka- rin raportti kertoo aika paljon samalla siitä, mihin suuntaan hän halusi Suomen aseman kehit- tyvän.

Hallituksen ulkopoliittinen linja ei vielä vuoden 1934 alussa ollut virallisesti pohjoismainen suuntaus, vaikka pää- ja ulkoministeri jo olivatkin sen takana, vaan se nojasi edelleen Kan- sainliittoon. Pohjoismaisen suuntauksen mukaiseksi ulkopolitiikka muuttui virallisesti vasta vuoden 1935 lopulla, kun hallitus antoi asiasta julkilausuman eduskunnalle, joka sen hyväk- syi. Kuitenkin muun muassa Rantakarin tilanneraportti Suomen ulkomaiden lähetystöille hei- jasteli jo uutta ulkopolitiikkaa ja konkreettisen pohjoismaisen suuntauksen sisäpiirin ajatukset levisivät jo varhaisessa vaiheessa Suomen lähetystöille ja sitä kautta ulkovaltojen edustajille. Tällä oli suuri merkitys pohjoismaisen suuntauksen tulevaisuuden kannalta.

Vaikka ulkopoliittinen orientointi suuntautui jo vahvasti länteen, ulkoministeriö ei unohtanut suhteiden hoitoa itäänkään päin vaan pyrki parantamaan myös niitä. Huhtikuussa 1934 suo-

266 Vuoden 1934 alussa kauppapoliittiset suhteet Saksaan katkesivat, Saksasta peräisin olevia tavaroita kiellettiin tuomasta maahan. Kielto kuitenkin kumottiin nopeasti ja jo maaliskuussa 1934 solmittiin uusi kauppasopimus, Kivimäki 1965, 95. 267 ”Tilannekatsaus”, K. N. Rantakarin arkisto, kansio 2,6, TYK. 94 malainen sanomalehtivaltuuskunta vieraili Rantakarin johdolla Neuvostoliitossa. Tapahtuma oli ainutlaatuinen itsenäisen Suomen historiassa ja neuvostolehdistö kiinnitti siihen paljon huomiota. Suomen Moskovan-lähettilään A. S. Yrjö-Koskisen mukaan lehtimiehet otettiin Leningradissa ja Moskovassa ”aivan suurenmoisella tavalla” vastaan.268

Koko itsenäisyyden ajan vaikeina pysyneiden Neuvosto-suhteiden lopulta lyhyeksi osoittau- tunutta suojasään aikaa korosti Neuvostoliiton ulkoministerin Maksim Litvinovin Hackzellille esittämä vierailukutsu Neuvostoliittoon toukokuussa 1934. Ajatuskin Suomen ulkoministerin vierailusta itänaapuriin oli ajan oloissa lähes sensaatiomainen. Suomen torjuttua Neuvostolii- ton kaavaileman itäpaktin kaikkine vaihtoehtoineen kiinnostus suojasäätä kohtaan hävisi Moskovassa nopeasti. Ulkoministerivierailu Venäjälle toteutui, mutta vasta Hackzellia ulko- ministerinä seuranneen Rudolf Holstin ministerikaudella.269

Idänpoliittiset avaukset osoittavat, että Moskovan-lähettiläänä toiminut Yrjö-Koskinen ja Rantakari eivät halunneet vanhasuomalaisina reaalipoliitikkoina unohtaa Venäjää, jonka uhan takia koko pohjoismainen orientointi oli laitettu liikkeelle. Suomen turvallisuuspoliittinen uhka oli ja pysyi kaiken aikaa idässä.

Suomen lähentymisestä Pohjoismaihin oli selviä merkkejä vuoden 1934 aikana. Syksyllä ul- koministeri Hackzell osallistui ensimmäistä kertaa ruotsalaisen kollegansa Rickhard Sandlerin kutsusta Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Seuraavasta vuodesta alkaen Suomi oli pysyvästi mukana näissä kokouksissa. Suomen innostusta Pohjoismaiseen suuntaukseen lisäsi kesällä 1935 Neuvostoliiton uudelleen aktivoituminen Suomen-politiikassaan. Muun muassa Neuvostoliiton lähettiläs Eric Assmus varoitti pääministeri Kivimäkeä, että ”aseellisen kon- fliktin syttyessä Pohjois-Euroopassa Neuvostoliitto olisi ehkä pakotettu oman turvallisuutensa takia miehittämään eräitä osia Suomesta.”270

Rantakari kirjoitti A. S. Yrjö-Koskiselle, että Assmus oli käynyt tapaamassa myös apulaisul- koasianministeri Rolf Wittingiä. Assmus ei ollut ollut tyytyväinen siihen, miten ”erinäiset piirit” Suomessa suhtautuivat Neuvostoliittoon. Assmus oli kritisoinut muun muassa edus-

268 Korhonen 1971, 81−82. 269 Ibidem. 270 Polvinen 1992, 399−400. 95 kunnan puhemiehen Kyösti Kallion puhetta Sortavalan suurilla laulujuhlilla, missä Kallio oli valitellut, kun koko heimo ei ollut ollut juhlimassa Kalevalaa. Assmus näki puheessa hyökkä- yksen Neuvostoliittoa vastaan. Rantakarin mukaan Assmuksen vierailun ydin oli tavalliselle puhekielelle käännettynä, että jos suomalaisten menettely ei muutu, joutuu Neuvostoliitto luokittamaan Suomen vihollistensa ensisarjaan.271

Kivimäen hallitus esitti loppukesällä 1935 pohjoismaista suuntausta koskevan julkilausuman eduskunnalle. Lausuntoluonnos oli laadittu ulkoministeriössä ja sitä hiottiin eduskuntaryhmis- sä yksityiskohtaisesti syysistuntokauden ajan. Syyskuun alussa Hackzell antoi eduskunnan ulkoasianvaliokunnalle katsauksen maan ulkopoliittisesta tilanteesta. Seuraavana päivänä hän järjesti helsinkiläisten sanomalehtien päätoimittajille ja ulkomaanosastojen toimittajille tilai- suuden, jossa käsiteltiin luottamuksellisesti valinnutta suurpoliittista tilannetta ja Suomen tur- vallisuuspolitiikan näkymiä. Rantakari piti tilaisuudessa aiheesta 50-liuskaisen esitelmän. Mukana oli noin 40 lehtimiestä. Ilta jatkui presidentti Svinhufvudin isännöimillä juhlapäiväl- lisillä.272

Pääministeri Kivimäki esitti julistuksen Suomen uudesta pohjoismaisesta suuntauksesta edus- kunnassa tulo- ja menoarvion käsittelyn yhteydessä 5. joulukuuta 1935. Siinä korostettiin Suomen puolueettomuutta ja suuntautumista Skandinaviaan ja pyrkimystä pohjoismaiseen yhteistyöhön. Julistus oli sanamuodoltaan varovainen, koska haluttiin ottaa huomioon Ruotsin yleinen mielipide, Suomen sosialidemokraatit ja IKL. Liian jyrkät sanavalinnat olisivat voi- neet kääntää nämä tahot julistusta vastaan. Julistuksessa oli kysymys yksipuolisesta asiakir- jasta, josta Ruotsi ei ollut luvannut poliittista hyvitystä. Se kuitenkin osoitti lopulta virallises- tikin, mihin suuntaan Suomi oli jo kauan ulkopolitiikkaansa suunnannut.273

4.3. Rantakarilaisen ulko- ja sisäpolitiikan vaikea ristiriita törmää SDP:ssä

Sosialidemokraattien suhtautuminen pohjoismaiseen yhteistyöhön oli erilainen kuin konkreet- tisen pohjoismaisen suuntauksen johtoryhmällä. Sosialidemokraatit korostivat kulttuurisuhtei- ta kaiken perustana. Skandinavian mailla saattoi olla SDP:n mukaan myös yhteisiä ulko- ja

271 Rantakarilta A. S. Yrjö-Koskiselle 16.7.1935. A. S. Yrjö−Koskisen kokoelma, kansio 6, VA. 272 Selén 1974, 243. 273 Polvinen 1992, 399−400. 96 talouspoliittisia intressejä, mutta niiden toteuttaminen olisi vaikeaa. Sen sijaan puolustuspo- liittiset painotukset olivat heille vieraita. SDP kannatti pohjoismaista yhteistyötä omista läh- tökohdistaan. Olivathan sosialidemokraatit hallitusvallassa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.

SDP suunnitteli syksyllä 1935 pohjoismaisten veljespuolueiden kanssa pidettävää yhteistyö- juhlaa Helsinkiin saman vuoden joulukuulle. Rantakari vetosi jo valmistelujen alkuvaiheessa sosialidemokraattiystäväänsä, Norjan lähettilääksi Saksasta siirtyneeseen Wäinö Wuolijokeen, että tämä puhuisi juhlasta Tannerille ja pyytäisi tätä ottamaan ulkopolitiikan huomioon juhla- järjestelyissä. Rantakari toivoi, että Tanner pyrkisi vaikuttamaan siihen, että juhlaan saapuvat sosialidemokraattiset pääministerit osoittaisivat yhtä lailla huomiota Suomen pääministerille kuin sosialidemokraattien puoluejohtajallekin. Näin Pohjoismainen suuntaus saisi vahvistusta niissä piireissä, joissa sitä ei vielä riittävästi kannatettu. Rantakari pelkäsi, että Norjan, Tans- kan ja Ruotsin pääministerien vierailu Kivimäen luona tulisi muodostumaan varsin toisarvoi- seksi sosialidemokraattisten johtajien tapaamisen rinnalla yhteistyöjuhlassa. Hän näki sen ongelmalliseksi, vaikka siitä ei vielä ”maa järähdä”.274

Sen sijaan ongelmallisemmaksi Rantakari koki pohjoismaisten pääministerien ohjelmassa olleen vierailun sosialidemokraattien kansalliseen juhlakokoukseen. Se olisi sen suuntainen näytös, joka saisi Suomen porvarillisen lehdistön kirjoittamaan tavalla, joka rikkoisi pohjois- maisen suuntauksen perusteita Suomessa pitkäksi aikaa. Ne, jotka oli juuri saatu ”talutettua” suuntauksen kannattajiksi, lähtisivät taas omille teilleen, jos suuntaus merkitsisi sosialidemo- kraattien sisäpoliittista vahvistumista. Suomessa oli Rantakarin mukaan monen moni tyytynyt skandinaaviseen orientaatioon vain, koska ei ollut löydetty pätevää syytä sen vastustamiseen. Suomen lehdistön kirjoittelu vaikuttaisi negatiivisesti myös ruotsalaisiin, jotka voisivat siitä ”ratkaisevasti loukkaantua”. Näin pohjoismainen yhteistyö kokisi kolauksen. Riski oli ole- massa, koska Tannerissa saattoi Rantakarin mukaan ”puoluepäällikkö joskus voittaa valtio- miehen.”275

274 Wuolijoelta Tannerille 21.9.1935, VAY 1611, Väinö Tannerin kokoelma, KA. Kyseessä oli Rantakarin kirje 19.9.1935 Wuolijoelle, jonka hän oli lähettänyt eteenpäin Tannerille.

275 Ibidem.

97

Rantakari pyrki vaikuttamaan Tanneriin Wuolijoen kautta, koska hän arvioi, että Wuolijoella olisi Tanneriin suurin mahdollinen vaikutusvalta. Rantakari näki vanhana lehtimiehenä lehdis- tön merkityksen pohjoismaisille suhteille keskeiseksi. Totta oli, että suuntaus oli tuossa vai- heessa vielä herkässä vaiheessa eikä yleinen mielipide ollut jakamattomasti sen mukainen. Vaikka Rantakarin perustelut ovat ulkopoliittisia, niin taustalla oli selvästi myös sisäpoliittisia motiiveja, joiden voi nähdä tässä kohtaa nousevan jopa ratkaiseviksi.

Sosialidemokraattien vahvistuminen ei ollut suositeltava kehityskulku porvarillisen yhteistyön ajajalle. Pääministerien vierailusta oli odotettavissa sosialidemokraateille suuri sisäpoliittinen voitto, jonka vaikutuksia Rantakari pyrki vähentämään ja käytti pohjoismaista suuntausta mo- tiivina toiminnalleen. Hän toivoi Tannerilta valtiomiesmäisiä tekoja ja perusteli sitä sillä, että Tannerin tuli katsoa asioita ulkopolitiikan näkökulmasta. Samalla Rantakari itse oli vähintään yhtä kiinnostunut asian sisäpoliittisesta vaikutuksesta ja sosialidemokraattien vahvistumisesta. Toisaalta Rantakarin pelot lehtikirjoittelun vaikutuksista molemmin puolin Pohjanlahtea oli- vat ymmärrettäviä. Hän oli erittäin tietoinen Ruotsin lehdistön negatiivisesta Suomi- kirjoittelusta ja hän tiesi, että suomalaisia lehtiä seurattiin tarkasti länsinaapurissa.

Kirjeen lähettäminen Wuolijoelle ja pyyntö vaikuttaa Tanneriin kertoo paljon myös Rantaka- rin toimintatavoista yleisemmin. Hän pyrki vaikuttamaan Tanneriin mutkan kautta. Oliko Rantakarille mieluista, että Wuolijoki postitti saamansa kirjeen kokonaisuudessaan Tannerille, onkin toinen asia. Näin kuitenkin kävi. Rantakari uskoi tai ainakin toivoa, että Wuolijoki aset- taisi ulkopolitiikan sisäpolitiikan edelle ja taivuttelisi Tanneria Rantakarin näkemysten taakse. Näin siitäkin huolimatta, että hän suhtautui epäillen sosialidemokraattien haluun asettaa maan etu puoluepolitiikan yläpuolelle. Wuolijoki kyllä lähetti Rantakarin kirjeen Tannerille, mutta ei maininnut sen tarkemmin, mitä kirjeestä pitäisi ajatella.

Tanner on muistelmissaan sitä mieltä, että Rantakarin käsitys asiasta oli ”turhaa vouhotusta”. Tervehdyskäynti tehtiin pääministerin luo ja puoluejuhlaan, eikä veljespuolueiden johtajien vierailu vaikeuttanut pohjoismaisen suuntauksen hyväksymistä eri piireissä, pikemminkin ehkä päinvastoin.276 Jälkiviisaus muistelmissa on tietysti helpompaa kuin asioiden kulun en- nakoiminen. Sen tarkemmin Tanner ei myöskään pohdi Rantakarin motiiveja.

276 Tanner 1966, 176. 98

4.4. Väsymätön propagandisti ajaa pohjoismaista puolueettomuutta Rantakarin arkistossa on puheluonnoksia ja kirjoituksia, joiden pohjalta pystyy hahmottamaan Rantakarin argumentointia hänen propagoidessaan ulkoministeriön virkamiehenä Pohjois- maista suuntausta. Kaikissa luonnoksissa ei ole tarkasti mainittu, kuka puheet piti, keille ne on pidetty ja mihin aikaan 1930-luvulla. On selvää, että Rantakarin argumentaatio vaihteli aina yleisön ja myös puheen ajankohdan mukaan. Silti tietyt peruslähtökohdat pysyivät pääosin samoina. Käsittelen seuraavaksi Rantakarin kirjoittamia puheita. Jos puheen ajankohta tai yleisö tulee ilmi, niin ilmoitan sen. Rantakari kirjoitti puheita ainakin pääministeri Kivimäelle ja ulkoministeri Hackzellille.

Olennaisimmaksi pohjoismaisessa suuntauksessa Rantakari näki yhteistoiminnan Ruotsin kanssa, koska hänen mukaansa siitä oli konkreettisimmin Suomelle hyötyä. Maat olivat ehti- neet saada toisiltaan paljon vaikutteita 700-vuotisen yhteisen historian aikana. Siksi oli luon- tevaa, että ne tunsivat yhteenkuuluvuutta keskenään. Pohjoismailla oli yhteinen kansanluonne, maailmankatsomus, kulttuuri ja historia. Nämä tekijät sitoivat ne tiukasti toisiinsa. Tanskalla, Norjalla ja Ruotsilla oli myös yhteinen kieliperinne, johon suomalaisetkin kielivähemmistön- sä kautta liittyivät.

Reaalipoliittisemmiksi perustelut muuttuivat, kun Rantakari huomautti eräässä puheessaan, että Skandinavian maat olivat pysytelleet erossa ensimmäisen maailmansodan suurista vaa- roista yhteisen ulkopoliittisen suuntauksen ansiosta, joka perustui näiden valtioiden puolueet- tomuuteen. Nyt oli jälleen havaittavissa samanlaista suuntautumista, mihin Suomikin nyt pyr- ki ja se oli myös otettu positiivisesti mukaan. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtana oli vilpitön rauhantahto. Ongelmia Ruotsi-suhteille oli aiheuttanut nuoriso, jonka ”suusta on maassa lailla turvatun lausuntavapauden vallitessa voinut kärsityn vääryyden uskossa jolloinkin päästä myös joku uhkamielisyyden sana, joka yleistettynä on saattanut synnyttää vääriä käsityksiä tästä kansasta”. Rantakari kuitenkin korosti, että nuoret olivat puheissaan radikaaleja kaikissa maissa eivätkä puheet edustaneet kansan yleistä mielipidettä.277

Rantakari viittaus kohdistuu ylioppilasnuorisoon ja AKS:n heimopoliittisiin esiintuloihin jul- kisuudessa, jotka olivat ärsyttäneet sekä Venäjää että Ruotsia. Varsinkin AKS:n kieliradika-

277 Rantakarin kirjoittama puhe, jonka tohtori Tudeer piti Suomen Pankin bulletiinissa 4.5.1936, kansio 2.6, K.N. Rantakarin kokoelma, TYK. 99 lismi aiheutti närää länsinaapurissa, mikä vaikeutti suhteiden hoitoa. Kommentista käy ilmi sukupolvien välinen ero. Lähes kuusikymppinen Rantakari viittasi nuorten radikaalisuuteen, jota ei tullut ottaa liian vakavasti. Nuoret olivat nuoria ja mielipiteet sen mukaisia. Kansalais- ten selvän enemmistön ulkopoliittiset mielipiteet olivat joka tapauksessa Rantakarin mukaan rauhantahtoisia.

Suomen ulkopolitiikan tärkein päämäärä oli Rantakarin mukaan yrittää suojella maata joutu- masta sekoitetuksi sotaan tai sodan jalkoihin. Se onnistui parhaiten korostamalla vilpitöntä rauhantahtoa ja puolueettomuutta suhteissa suurvaltoihin. Suomen tuli varoa joutumasta suur- politiikan leikkikaluksi ja etsiä sitä vastoin tukea lähellä olevista maista.278 Rantakarin mu- kaan Pohjoismaiden voima olisi vahvassa yhteistyössä. Yksimielinen esiintyminen parantaisi niiden asemaa. Yhteisiltä mitoiltaan 16 miljoonan asukkaan Pohjola olisi Rantakarin mukaan huomattava poliittinen voima, jonka suurvallatkin joutuisivat ottamaan huomioon. Pohjois- maista voisi yhteistyön kautta tulla suurvaltojen kanssa tasa-arvoinen neuvottelukumppani.279

Rantakari perusteli pohjoismaista suuntausta myös talouspoliittisesta näkökulmasta. Yhtenäi- nen Pohjola muodostaisi niin merkittävän kuluttajapiirin, että minkä tahansa suurvallan olisi hyvä olla väleissä sen kanssa. Suurvaltojen kannattaisi pitää myös omia markkinoitaan Poh- joismaille avoimina. Rantakari puhui jopa pohjoismaiden yhteisistä kotimarkkinoista. ”Me voisimme ottaa huomioon eriarvoiset voimamme, kehityksen, teknisen ja tieteellisen lahjak- kuuden ja kaupalliset taidot. Näin voisimme olla varmoja pääsystämme ja varmasta asemas- tamme kaikilla maailman markkinoilla. Näin voimat, jotka piilevät pienissä, mutta erinomai- sen pystyvissä kansoissamme, pääsisivät täysiin oikeuksiinsa.”280

Rantakarin kaavailut menivät varsin pitkälle. Pohjoismaiden yhteiset kotimarkkinat, yhteinen kauppapolitiikka ja osittain yhteinen ulkopolitiikka olivat asioita, joiden käsittely osoittaa Rantakarin todella omaksuneen roolinsa uuden ulkopolitiikan eteenpäin viejänä. Se, kuinka paljon näin pitkälle menevillä puheilla oli vastakaikua, on toinen asia. Rantakarin puheet jul- kisuudessa voi ymmärtää myös eräänlaisiksi koepalloiksi, joilla hän testasi, kuinka ne otettai-

278 ”Suomen ulkopolitiikan päämärät”, puheen pitoaika ei tiedossa, kansio 2.1, K.N. Rantakarin kokoelma, TYK. 279 Rantakari pohjoismaisesta suuntauksesta, kansio 2.1, K.N. Rantakarin kokoelma, TYK. 280 Ibidem. 100 siin vastaan. Myöhemmin pohjoismaisesta suuntauksesta kertominen oli jälleen helpompaa, kun perussanoma oli kuulijoille tuttu. Joka tapauksessa visiot olivat suuret.

Konkreettisen pohjoismaisen suuntauksen kannattajien tavoitteet olivat viime kädessä puolus- tuspoliittisia. Ongelmallista oli, ettei esimerkiksi puolustusliittosuunnitelmista voinut julki- suudessa puhua. Yleinen mielipide ei ollut valmis. Rantakarille ei ollut vierasta historiallisten, taloudellisten ja kulttuurillisten yhteyksien positiivisten vaikutusten korostaminen yhteispoh- joismaisissa suhteissa. Oli ilmeistä, että Rantakari mielellään rakensi niiden pohjalle esityk- sensä. Kulttuurisuhteiden korostaminen oli silti tutumpaa sosialidemokraattien ja suomenruot- salaisten argumentoinnissa. Erona Rantakariin ja muihin konkreettisen suuntauksen kannatta- jiin verrattuna oli, että sosialidemokraatit tyytyivät suhteiden lähentämisessä tähän. Sen sijaan Rantakarin hengenheimolaiset pitivät suhteiden kaikinpuolista lähenemistä lähtökohtana, jon- ka pohjalle sotilaallista yhteistoimintaa voisi myöhemmin rakentaa. Kaiken takana oli ulkopo- liittinen realismi ja yhä huolestuttavampaan suuntaan mennyt Euroopan poliittinen kehitys.

Rantakarin puheissa on suomettarelainen kaiku. Historiallisen kontinuiteetin varaan oli hyvä rakentaa Ruotsi-suhteissa. Vuoden 1918 perinnöstä maailmankuvaansa rakentanut kokoo- muksen oikeisto ja IKL eivät ymmärtäneet näitä perusteita. Heihin upposi paremmin sotilas- poliittiset perustelut. Ei olekaan sattumaa, että heidän taivutteluunsa pohjoismaisuuden kan- nalle käytettiin marsalkka Mannerheimia.

Joissakin säilyneissä puheissa Rantakari sivusi puolustuspoliittisia näkökohtia. Eräässä pu- heessaan281 Rantakari sanoi, ettei pohjoismaisessa yhteistyössä ollut kysymys puolustusliitos- ta, vaan sellaisesta yhteistoiminnasta yleensä, joka lähentää näitä pohjoisia kansoja kaikissa suhteissa, nimenomaan myös poliittisissa. Kun Kansainliiton heikkous oli ilmennyt suurvalto- ja koskevissa asioissa yhä selvemmin, oli Suomen yleinen mielipide tuntenut tarvetta etsiä turvaa pohjoismaisesta yhteistoiminnasta. 282

Puolustusliitosta puhuminen ei ollut julkisuudessa mahdollista, koska Suomessakaan kaikki piirit eivät olleet sen takana. Kuitenkin Rantakarin mukaan Suomen yleinen mielipide tunsi

281 ”Itsenäisyysajan ulkopolitiikka”, kansio 2.1, K. N. Rantakarin kokoelma, TYK. Puheesta käy ilmi, että se oli pidetty Holstin jo ollessa ulkoministerinä ja hänen käytyään Venäjällä eli joskus helmikuun 1937 jälkeen. 282 Ibidem. 101 tarvetta hakea turvaa pohjoismaisesta yhteistyöstä. Todellisuudessa yleisen mielipiteen kään- täminen suuntaukselle suosiolliseksi oli ollut pitkä ja tietoinen prosessi, jonka konkreettisen suuntauksen kannattajat laittoivat liikkeelle ja jota ne pyrkivät pitämään yllä. Suuntausta aja- neet siis ymmärsivät, että puolustuspoliittisille kaavailuille tarvittiin myös kansan tuki. Ilman yhteistä tahtoa ei puolustusyhteistyöstä tulisi mitään. Puheessaan Rantakari käänsi asian niin päin, että tarve yhteistyölle olisi ollut kansan yleisestä mielipiteestä lähtöisin ja nyt valtiovalta toteutti sitä.

Vain harvoin, ainakaan säilyneissä puheissa, Rantakari käsitteli pohjoismaiden välisen sotilas- liiton mahdollisuuksia. Hänen mukaansa sotilaalliset sopimukset pienten kansojen kesken olivat erinomaisen vaikeasti saavutettavissa. Sellaiset valtiomiehet, jotka tunteittensa johtami- na menisivät liikoja tulevaisuuteen nähden lupailemaan, saattaisivat aiheuttaa kauhistuttavia onnettomuuksia. Jos esimerkiksi Tanska esittäisi muille pohjoismaille sotilasliittoa, olisi täl- laiseen Rantakarin mukaan mahdoton osallistua, koska muut maat eivät millään pystyisi es- tämään Tanskan valtausta Saksan taholta, vaikka ne suhtautuisivatkin myötätunnolla Tanskan asiaan. ”Sen sijaan ei olisi mahdollisuuksien ulkopuolella ajatella pohjoismaista sotilaallista tukeakin Tanskalle jonkin suuren maailmanmyllerryksen loppuvaiheessa, kun otetaan huomi- oon, että sen viholliset silloin saattaisivat olla väsyneitä ja pelätä laajempia selkkauksia. Sa- moin on käsittääkseni Suomen laita.”283 Rantakari jätti tässä puheessaan sotilaalliselle väliin- tulolle mahdollisuuden auki tietyissä tapauksissa. Mistään automaatiosta ei kuitenkaan voinut puhua. Se, mille yleisölle kyseinen puhe oli pidetty, ei tule ilmi. Ei myöskään sen pitoajan- kohta.

Suomen realistisemmat tavoitteet kävivät ilmi, kun Rantakari kertoi, että Suomen tavoitteena oli pohjoismaisen yhteistyön avulla turvata sotatarpeiden ja muun materiaalin saanti kriisin aikana. Hänen mukaansa Suomi oli saavuttanut asiassa viime aikoina hyviä tuloksia ja monia tärkeitä ratkaisuja oli tehty. Eräässä puheessa Rantakari sanoi voivansa täysin luottamukselli- sesti kertoa herroille, että ruotsalaisen Boforsin konsernin ja maamme puolustuslaitoksen vä- lillä on juuri laadittu pitkää ajanjaksoa koskeva sopimus yhteistoiminnasta tykkien valmistuk- sessa.284 Sotateollinen yhteistyö Ruotsin kanssa oli tärkeää konkreettisen pohjoismaisen suun-

283 Ilman otsikkoa oleva puheluonnos, K. N. Rantakarin kokoelma, Kansio 2.6, TYK 284 Rantakarin puheluonnos, K. N. Rantakarin kokoelma, kansio 2.6, TYK, Puhe on pidetty ilmeisesti syyskuun 1936 ja tammikuun 1937 välisenä aikana. Sopimusneuvottelut Boforsin tehtaan kanssa saatiin valmiiksi syksyllä, 102 tauksen kannattajille. Suomen oma sotateollisuus oli heikkoa ja sodan aikana sotatarvikkeiden saanti oli maalle elintärkeä asia ja tämä haluttiin turvata sopimuksella Boforsin kanssa. Sa- malla Ruotsin ja Suomen intressejä pyrittiin sitomaan toisiinsa.

Rantakari käsitteli Suomen sotatarvikekysymystä myös raportissaan ulkoasianministeriölle. Raportin mukaan Ruotsi oli kuljetusteknisesti ja muutenkin ainoa maa, josta sotatarpeita voisi kriisin aikana saada. Ruotsin raaka-aineresursseilla ja teollisuudella oli Rantakarin mukaan Suomen puolustukselle, ”mitä suurin merkitys”. Rantakari arvioi, että Ruotsi pystyisi valmis- tamaan lähes kaikkia sotatarpeita ja oli lisäksi lähellä omavaraisuutta. Sen sijaan varmaa ei ollut, olivatko ruotsalaiset valmiita minkäänlaiseen poliittiseen yhteistoimintaan Suomen kanssa. Yhteistoiminnan eteen oli Rantakarin mukaan tehty suuria ponnistuksia molemmissa maissa. Ruotsalaisissa vapaamielisissä ja sosialidemokraattisissa piireissä oli kuitenkin il- mennyt suurta haluttomuutta, vaikka Ruotsin sosialidemokraattinen ulkoministeri Sandler olikin ollut ymmärtävä.285

Rantakarin raportista paistaa jonkinlainen epävarmuus lopullisen tavoitteen saavuttamisesta. Olivatko ruotsalaiset sittenkään valmiita pidemmälle menevään poliittiseen yhteistyöhön? Alkuperäisen tavoitteen sotilasliiton toteutuminen alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. Muutakaan realistista ulkopoliittista vaihtoehtoa ei tuossa vaiheessa ollut. Siksi panokset piti edelleen asettaa yhteistyön puolesta. Yhteistyöstä oli ollut eittämättä myös hyötyä, kuten Bo- fors-sopimus osoittaa, mutta olisivatko hyödyt riittäviä, jos sotilasliittoa ei saataisi aikaan. Se huolestutti Rantakaria. Kaikki saatavissa ollut apu oli tietenkin tervetullutta.

Vuoden 1938 lopulla Rantakari kävi Ruotsissa ja Norjassa virkamatkalla, jonka aikana hän piti viisi esitelmää. Tukholmassa hän esitelmöi otsikolla ”Suomi pohjoismaisessa kulttuuripii- rissä”. Myös Oslossa hän korosti Suomen ja Norjan hyviä kulttuurisuhteita. Muissa esitelmis- mutta Kivimäen hallituksen kaatuminen 25.9.1936 juuri, kun sopimus piti allekirjoittaa ja Kallion hallituksen halu kuulla vielä asiantuntijoita lykkäsi sopimuksen lopullista voimaansaattamista. Jonkin verran muutettu sopi- mus allekirjoitettiin 7.1.1937. Selėn 1980, 179−181. 285 Rantakarin raportti Ulkoasianministeriölle, K. N. Rantakarin kokoelma, Kansio 2,4, TYK. Raportista käy ilmi, että se oli tehty ennen maaliskuussa 1939 tapahtunutta tynkä-Tšekkoslovakian miehitystä 1939. Toisaalta raportin mukaan Tšekkoslovakia tunsi tarvitsevansa ulkovaltojen poliittista apua eli raportti oli luultavasti laadit- tu sen jälkeen, kun Hitler oli vaatinut huhtikuussa 1938, että sudeettialueet tulisi liittää Saksaan. Apunen 1999, 174. 103 sä, jotka Rantakari piti Göteborgissa, Fredrikstadissa ja Bergenissä, hän kosketteli Suomen asemaa pohjoismaisen puolueettomuusblokin jäsenenä. Rantakari kertoi palattuaan Ilkka- lehdelle, että kaikissa Pohjoismaissa − erikoisesti Ruotsissa − tunnettiin elävää harrastusta Suomea kohtaan. Rantakari oli tyytyväinen, että myös suomalainen Suomi oli kiinnostanut ihmisiä. Tukholmassa Rantakarin esitelmää olivat olleet kuuntelemassa muun muassa puolus- tusesikunnan päällikkö, kenraali Olof Thörnell, ylikäskynhaltija kenraali Linder ja Ruotsin ulkoasianministeriön edustaja ja Suomen Tukholman-lähettilääksi paria vuotta aiemmin siir- tynyt Paasikivi286. Rantakari kehui Paasikiven ja Oslon-lähettiläs Wuolijoen ansioita suhtei- den hoitamisessa ja uusien arvovaltaisten ystävien voittamisessa Suomen asialle.287

Rantakarin asema pohjoismaisen suuntauksen eteenpäin viejänä oli mielenkiintoinen. Hänellä oli monikymmenvuotinen sanomalehtimiehen ura eri sanomalehdissä. Lisäksi Rantakari oli toiminut jo vuosisadan alussa suomalaisen puolueen järjestöjyränä ja vaaliorganisaattorina sekä myöhemmin samoissa tehtävissä kokoomuksessa. Nämä kokemukset olivat koulineet Rantakarista kovan luokan vaikuttajan ja mielipiteenmuokkaajan. Lisäksi hänellä oli laaja tuttavapiiri eri puolueissa.

Asema ulkoministeriön sanomalehtiosaston päällikkönä antoi Rantakarille oivallisen mahdol- lisuuden toteuttaa tehtäväänsä, jonka hän aivan ilmeisesti tunsi omakseen. On vaikea kuvitella 1930-luvun tilanteessa henkilöä, joka olisi paremmin sopinut kyseiseen toimeen. Rantakari oli koko poliittisen uransa toiminut kulisseissa ilman halua politiikan parrasvaloihin. Pohjoismai- sen suuntauksen saattamisessa yleisesti hyväksytyksi tarvittiin niitä kykykjä, joita Rantakaril- la oli.

4.5. Kivimäen hallitus kaatuu − Rantakarin toimintaympäristö muutoksessa

Kolme viikkoa pohjoismaista suuntausta koskeneen julistuksen jälkeen, joulupäivänä 1935, Rantakari saapui hallituksen valtuuttamana Paasikiven luo pyytämään tätä lähettilääksi Tuk- holmaan. Rantakari korosti Paasikivelle, että Tukholma ja Moskova olivat juuri nyt Suomen tärkeimmät asemapaikat ja Tukholma jopa kaikkein tärkein. Paasikivi lupasi harkita asiaa.288

286 Paasikiven siirtymiseen Tukholman lähettilääksi palaan seuraavassa alaluvussa. 287 Ilkka(art.) 11.12.1938. 288 Paasikiven päiväkirjat 30.12.1935, 14. 104

Alun perin ajatus Paasikiven lähettämiseksi Tukholmaan oli ainakin Jakobsonin ja Polvisen mukaan Mannerheimin. Hankkeen puuhamiehinä toimivat myös Kivimäki ja Hackzell. Myös Rantakari oli aktiivisesti viemässä ystäväänsä Tukholmaan. Toimenpiteellä pyrittiin varmis- tamaan uuden ulkopoliittisen linjan jatkuvuus, vaikka hallitus vaihtuisi.289

Muutamaa päivää ensimmäisen käyntinsä jälkeen Rantakari kävi uudelleen Paasikiven luona keskustelemassa Tukholman-paikasta. Paasikivi ilmaisi huolensa sen hetkisen lähettilään Ra- fael Erichin kohtalosta, jos hän menisi Tukholmaan. Rantakari huomautti tälle, että Erich siir- rettäisiin joka tapauksessa pois länsinaapurista. Paasikivi ja Rantakari pohtivat, mitä asioita lähettilään tulisi Tukholmassa ajaa. Niitä olivat ensisijaisesti yleisen neutraliteettipolitiikan vahvistaminen ja sotatarpeiden saanti. Sen sijaan sotilasliitto oli tulevaisuuden asia, jota ei voitaisi vielä ottaa esille. Lisäksi taloudellista ja kulttuurillista yhteistyötä olisi kehitettävä.290

Lopullista päätöstä Paasikivi ei ollut tehnyt vielä seuraavaan kesäänkään mennessä. Rantakari ja Paasikivi keskustelivat asiasta usein. Paasikivi oli epäileväinen, koska pelkäsi, että lähetti- lään työ sisälsi liikaa tylsää virastotyötä ja edustamista. Rantakari teki parhaansa hälventääk- seen näitä pelkoja. ”Rantakarin kanssa olemme asian johdosta syöneet useita päivällisiä ja suuruksia ja istuneet tuntikausia ja juoneet konjakkia”, Paasikivi kirjoitti Kivimäelle ratkaisun vaikeudesta.291 Syyskuussa Rantakari ilmoitti Paasikivelle, että Erich oli lopulta virallisesti luvannut lähteä Roomaan lähettilääksi.292 Rantakari oli tehnyt paljon työtä käännyttääkseen Paasikiven pään ja lopulta se tuotti tulosta, kun Paasikivi suostui. Paasikivi oli saanut muun- kinlaisia neuvoja asiassa. Muun muassa monet kokoomusvaikuttajat ja Tanner olivat olleet Paasikiven Tukholmaan lähtöään vastaan.

Paasikiven valinnalla oli myös sisäpoliittisia vaikutuksia, kun hän luopui kokoomuspuolueen johtajan paikasta. Vaikka Rantakarikin varmasti tiesi, että Paasikivi tulisi sen tekemään, niin se ei vaikuttanut hänen taivutushaluihinsa. Tämä osoittaa, että ulkopolitiikka oli Rantakarille tuossa tilanteessa tärkeämpää kuin sisäpolitiikka ja kokoomuksen tilanne. Lähdön sisäpoliitti- siin vaikutuksiin palaan viimeisessä pääluvussa.

289 Jakobsson 1978, 20. Polvinen 1992, 405. 290 Paasikiven päiväkirjat 3.1.1936, 15. 291 Paasikiven päiväkirjat 18.7.1936, 21. 292 Rantakarilta Paasikivelle 11.9.1936, J. K. Paasikiven kokoelma VAY 4432, KA. 105

Kesällä 1936 pidettiin eduskuntavaalit, joiden tuloksena sosialidemokraattien parlamentaari- nen asema vahvistui selvästi. Heidän edustajamääränsä nousi 78:sta 83:een. Kivimäen hallitus kaatui syyskuussa edellisen vuoden valtiopäivillä jätetyistä ehdotuksista rikoslain ja sotaväen rikoslain muuttamisesta tehtyyn luottamuskysymykseen. Viimeisessä istunnossaan 7. loka- kuuta hallitus pelasi varman päälle ja pyysi Paasikivelle agrementtia Tukholmasta. Kivimäen hallitus pelkäsi, että uusi hallitus ei valitsisikaan Paasikiveä lähettilääksi. Uuden Kallion halli- tuksen ulkoministeri Holsti hyväksyi kuitenkin ilomielin Paasikiven valinnan. Paasikiven ni- mittäminen Tukholmaan tapahtui presidentin esittelyssä 6.11.1936.293

Kivimäen hallituksen kaatuminen heikensi konkreettisen pohjoismaisen suuntauksen eteen- päinvientimahdollisuuksia oleellisesti. Presidentti Svinhufvud ei päästänyt sosialidemokraat- teja uuteen hallitukseen heidän suuresta vaalivoitostaan huolimatta. Pääministeriksi tullut maalaisliittolainen Kallio oli leimallisesti sisäpoliitikko ja lisäksi aitosuomalainen. Ulkomi- nisteriksi nimitettiin tunnettu Kansainliitto-politiikan ystävä, edistyspuolueen vasemmistosii- ven Rudolf Holsti, josta tuli samalla myös Rantakarin esimies. Holstiin Rantakarin suhteet olivat peräti vihamieliset päinvastoin kuin tämän edeltäjään Hackzelliin. Uuden hallituksen nimittämisen jälkeen konkreettisen pohjoismaisen suuntauksen pääarkkitehdeistä merkittä- vään asemaan jäivät vain Svinhufvud ja puolustusneuvon puheenjohtaja Mannerheim sekä uudessa toimessa aloittanut Paasikivi ja Rantakari.

Holstin oltua muutaman viikon ulkoministerinä, Rantakari kirjoitti Pariisin lähettiläälle Harri Holmalle ja kertoi olevansa tyytyväinen siihen, ettei Holstin kanssa ollut vielä ilmennyt on- gelmia. ”Tähän asti hän on ollut minulle hyvin kohtelias ja rakastettava, minkä iloisena tun- nustan. Toivon, että näin jatkuisi, sillä se tekisi työni mieluisaksi. Minä suomettarelaisena olen lojaali kaikkia laillisia hallituksia kohtaan, jotka nykyisen yhteiskuntajärjestyksen pohjal- la seisovat.”, Rantakari kirjoitti.294 Rantakarin kirjeestä paistaa epäily siitä, miten yhteistyö tulevaisuudessa mahtaisi toimia. Ongelmia ei tarvinnut odottaa kauan.

Marraskuun lopulla, kun Paasikivi oli jo ehtinyt asettautua Tukholmaan, Rantakari pyysi hän- tä ottamaan mahdollisuuksien mukaan selvää myös Venäjän asioista, koska Tukholmassa voi-

293 Polvinen 1992, 413−414. 294 Rantakarilta Holmalle 25.10.1936, Harri Holman kokoelma, kotelo 15, KA. 106 si selvitä asioita, jotka eivät tule ilmi Moskovassa. ”Tiedän sinun niihin kiinnittävän vallan erikoista huomiota tietäessäsi tehtäväsi juuri ryssän vuoksi olevan Tukholmassa niin tärkeä kuin se on.” Rantakarin mukaan Moskovan lähettiläs Yrjö-Koskinen oli kyllä harkitseva ja terävä huomioija, mutta hän ei voisi olla kaikesta perillä jättiläisvaltiossa. Paasikivi voisi Ran- takarin mukaan saada tietoja Venäjästä ainakin muiden maiden lähettiläiltä, koska Tukhol- massa asioista keskusteltiin avoimemmin kuin Helsingissä. 295

Rantakari muistutti Paasikiveä, että kaikilla mailla oli omat intressinsä, jotka tuli ottaa huomi- oon. Myös sosialistit saattoivat olla hyviä tietolähteitä Venäjän asioissa, mutta varovainen heidän kanssaan tuli olla. Vaikka Ruotsin ulkoministeri Sandler oli ollut Suomelle hyvä ystä- vä, niin hän puhui Rantakarin mukaan ”sosialistina meikäläiselle porvarille ryssästä parem- paa.” Sama vika oli myös Suomen Norjan lähettiläässä Wäinö Wuolijoessa, joka voisi sosia- listina saada paljonkin selville, vaikka olikin ”samojen rajoitusten alainen kuin Sandler sitä paitsi liukas ei − kaveriväleissään, mutta puolueotteissaan.”296

Rantakari ei uskonut, että sosialistit pystyisivät käsittelemään Neuvostoliittoa täysin aatteet- tomasti, vaan heidän taustansa väistämättä vaikuttaisi heidän arvioihinsa eikä heihin siksi voi- nut täysin luottaa. Tämä osoittaa, kuinka epäilevästi Rantakari suhtautui lähtökohtaisesti kaikkiin sosialisteihin. Itse hän oli perustellut lopullista pesäeroaan sosialidemokraateista vuosisadan alussa juuri heidän ”internationalisminsa” takia. Se ei sopinut Rantakarin suoma- laisuutta korostavaan poliittiseen ajatteluun. Hän uskoi edelleen 1930-luvulla, että sosialide- mokraatit eivät asettaneet oman valtion etua ykkössijalle ja olivat siksi epäluotettavia.

Kallion hallituksen tiedettiin olevan vain välivaihe, jonka kautta valmistauduttiin seuraavan kevään presidentinvaaleihin, joissa tultaisiin ratkaisemaan maan poliittinen linja tuleviksi vuosiksi.297 Svinhufvudin syrjäyttämät sosialidemokraatit liittoutuivat maalaisliiton kanssa presidentinvaaleissa ja tällä oli lopulta ratkaiseva vaikutus maan poliittiselle kehitykselle. Pääministeri Kallio voitti ratkaisevassa äänestyksessä Svinhufvudin.298

295 Rantakarilta Paasikivelle 26.11.1936, J. K. Paasikiven kokoelma, VAY 4432, KA. 296 Ibidem. 297 Soikkanen T, 1984, 106. 298 Paasivirta 1984, 393. 107

Presidentinvaalien seurauksena hallitusvastuun otti maaliskuussa 1937 maalaisliiton, sosiali- demokraattien ja edistyspuolueen koalitio, jossa ylitettiin ensimmäistä kertaa vuoden 1918 raja-aita, kun sosialidemokraatit ja keskusta mahtuivat samaan hallitukseen. Edistyspuolueelle jäivät hallituksen raskaat salkut. Pääministerin paikan otti A. K. Cajander ja ulkoministerinä jatkoi Holsti. Molemmat kuuluivat puolueensa vasemmistosiipeen.

Svinhufvudin tappio presidentinvaalissa oli jälleen uusi kolaus konkreettisen pohjoismaisen suuntauksen ajajille ja konservatiivisen politiikan selkeä tappio. Sen seurauksena syntynyt punamultahallitus ei ollut mieluinen myöskään Rantakarille, joka oli porvarillisen yhteistoi- minnan vilpitön kannattaja. Rantakari ei arvostanut uutta presidenttiä. Se oli käynyt selväksi jo edellisissä presidentinvaaleissa kuusi vuotta aiemmin. Rantakarinkin vuoden 1931 presi- dentinvaalikampanjan aikana korostama Kallion kielitaidottomuus ja hänen halunsa keskittyä sisäpolitiikkaan jättivät ulkoministeri Holstille vapaat kädet ajaa omaa ulkopolitiikkaansa.

Uusi ja vanha tulkinta Suomen ulkopolitiikan suunnasta törmäsivät Kivimäen hallituksen erottua. Holsti kannatti kollektiivista turvallisuutta Kansainliiton pohjalta. Hän ei pitänyt poh- joismaista yhteistyötä riittävänä turvallisuustakuuna Skandinavian maiden heterogeenisyyden vuoksi. Hän kyllä tunnusti Kansainliiton heikkouden, mutta ratkaisu siihen ei voinut Holstin mukaan olla vetäytyminen pohjoismaiseen puolueettomuuteen, vaan pyrkimys vahvistaa Kan- sainliittoa. Holstin suhteet sekä Mannerheimiin että presidentinvaalit hävinneeseen Svinhuf- vudiin olivat korostetun viileät. Ongelmia Holstille aiheuttivat myös osa kaatuneen Kivimäen hallituksen jäsenistä, jotka edelleen kokoontuivat säännöllisesti. Edistyspuolueen oikeistosii- ven Helsingin Sanomat antoi päätoimittajansa Elias Erkon johdolla usein enemmän huomiota tälle ”Kivimäen varjohallitukselle” kuin maan viralliselle hallitukselle. Sekä sisä- että ulkopo- litiikan rajaviiva kulki edistyspuolueen sisällä.299

4.6. Rantakarin ura ulkoministeriössä kääntyy laskuun

Rantakarin pelot siitä, miten Holstin nimittäminen ulkoministeriksi vaikuttaisi hänen ase- maansa ministeriössä, eivät olleet turhia. Tammikuussa 1937 Rantakari tilitti katkerana Paasi- kivelle, että häneltä oli siirretty kaikki poliittiset asiat Pajulalle. Myös ne seitsemän maata, jotka hänelle oli luvattu jättää. Nuo maat olivat Skandinavian maat, Puola ja Baltian maat.

299 Soikkanen T, 1984, 139, 163−164. 108

Rantakari oli siirretty vain hallinnollisen osaston päälliköksi. Se, kuinka siirto oli hoidettu, ei miellyttänyt Rantakaria. ”Minulle ei ole täällä mitään ilmoitettu, vaikka siirto lie tapahtunut jo monta viikkoa sitten. Vasta kun ei mitään töitä minulle tullut, ei edes kirjeitä eikä raportteja minulle näytetty näistä maista, rupesin tiukkaamaan, miten asia on järjestetty, jolloin lopulta sain Kivikoskelta tietää totuuden. Olin tullut ulkovaltioiden lähettiläillekin antaneeksi vääriä tietoja tehtävistäni ja se minua harmitti.”300

Ulkoministeriön arkistossa olevan lähdetiedon mukaan Rantakari nimitettiin ulkoministeriön hallinnollisen osaston päälliköksi ensimmäisestä päivästä heinäkuuta 1936 alkaen. Nimityk- sen oli tehnyt tasavallan presidentti Svinhufvud vt. ulkoasiainministerin pääministeri Kivimä- en esityksestä.301 Oleellisempaa kuin virka oli tietenkin sen tuoma vaikutusvalta. On vaikea uskoa, että Svinhufvud, Hackzell ja Kivimäki olisivat halunneet vähentää Rantakarin valtaa ministeriössä. Näin tuskin olikaan. Rantakari ei valittanut asemansa puolesta vielä syksyn 1936 aikana, vaikka nimitys uuteen virkaan oli jo tapahtunut. Hänen tosiasiallinen vaikutus- valtansa ei ollut siis välittömästi uuteen virkaan nimittämisen jälkeen vähentynyt.

Holstin ministeriksi tulon jälkeisen lyhyen kuherruskuukauden jälkeen Rantakarin asemaa ulkoministeriössä kuitenkin heikennettiin. On ymmärrettävää, että uusi ulkoministeri halusi ministeriön vaikutusvaltaisimmille paikoille oman politiikkansa ajajia. Rantakaria ei millään muotoa voi nähdä Holstin poliittisten ihanteiden jakajaksi. Sen sijaan tuntuu epätodennäköi- seltä, ettei Rantakarille olisi kerrottu siirrosta, vaan se olisi selvinnyt hänelle vasta puoli vuot- ta nimittämisen jälkeen. Selvää on, että Rantakari käytti ulkoministeriössä valtaa mahdolli- suuksiensa mukaan. Se oli mahdollista vielä Hackzellin aikana. Isännän ulkoministeriössä vaihduttua Rantakarin vallankäyttömahdollisuudet olivat rajallisemmat.

Holstin ajama pohjoismaisen suuntauksen kansainliittokeskeinen tulkinta ja pohjoismaisen suuntauksen konkreettinen tulkinta olivat jatkuvasti törmäyskurssilla vuosina 1937 ja 1938. Tämä aiheutti hämmennystä myös ulkovaltojen edustajissa. Saksan Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher yritti ottaa selville, oliko saksalaisten lehtien ennustaman Englannin johdolla muodostettavan pohjoismais-balttilaisen blokin toteutumisessa jotain perää. Tämänkaltaiset huhut kiisti välittömästi entinen ulkoministeri Hackzell, Rantakari ja vt. ulkoministeri Väinö

300 Rantakarilta Paasikivelle 7.1.1937, J.K. Paasikiven kokoelma, VAY 4432, KA. 301 Ryhmä 5, osasto F, Rantakari Kaarle Nestori, UA. 109

Voionmaa. Rantakari ja Voionmaa korostivat von Blücherille muun muassa Englannin vähäi- siä intressejä Itämerellä. Holstin palaaminen Englannin kruunajaistilaisuudesta Helsinkiin Pariisin ja Tukholman kautta sai von Blücherin jälleen tiedustelemaan, oliko Lontoossa ja Pariisissa tehty joitakin ehdotuksia Suomen ulkopolitiikan suhteen.302 Holstin Kansainliitto- keskeinen suuntaus nojasi viime kädessä juuri Englannin ja Ranskan tukeen. Tämä aiheutti epäluuloja nimenomaan Saksassa. Holstia ei saksalaisten keskuudessa muutenkaan arvostettu.

Suomen sotilasjohto oli varsin turhautunut siitä hitaudesta, jolla sotamateriaalineuvottelut Ruotsin kanssa edistyivät vuoden 1937 kuluessa. Mannerheimin painostuksesta valtiovarain- ministeri Tanner otti yhteyttä Ruotsin pääministeri Hanssoniin. Ruotsin hallitus lupasikin kii- rehtiä selvityksiä sotamateriaalituotannosta. Tämän jälkeen sotilasjohto ryhtyi painostamaan hallitusta Ahvenanmaan linnoittamisneuvottelujen eteenpäin viemiseksi. Holsti oli kuitenkin haluton ottamaan Ahvenanmaan linnoittamista esille, koska hallituksen piirissä haluttiin odot- taa Ruotsin näkemystä asiassa. Holsti ei näytä Soikkasen mukaan pitäneen linnoittamista stra- tegisesti yhtä tärkeänä kuin sotilasjohto, mutta kylläkin suurvaltasuhteiden kannalta riskejä sisältävänä.303

Askel askeleelta uusi hallitus ja myös sen ulkoministeri lähestyivät pohjoismaista puolueet- tomuutta ja puolustusyhteistyöhön tähtäävää linjaa. Holstin tahti oli silti muuta hallitusta hi- taampi. Käytännössä tämä merkitsi yhä lisääntyviä ristiriitoja hallituksen sisällä. Myöskään sotilasjohdolle Holstin hidas mukautuminen ei riittänyt, vaan se halusi ulkopoliittisen johdon, joka aktiivisesti ajaisi Ahvenanmaan linnoittamista.304

Syyskuussa 1937 Rantakari vieraili kokoomuksen eduskuntaryhmässä, jossa keskusteltiin puolueen suhtautumisesta silloiseen poliittiseen tilanteeseen. Rantakarin mukaan kokoomus oli toiminut siihen mennessä oikein oppositiopolitiikassaan. Hän arvioi, että ulkopolitiikasta saattaisi lopulta muodostua Cajanderin hallituksen kohtalonkysymys.305 Kovin kauas ei Ran- takarin arvio mennyt. Hallitukselle ulkopolitiikasta ei kohtalonkysymystä tullut, mutta ulko- ministeri Holstille kyllä.

302 Suomi 1973, 128. 303 Soikkanen T, 1986, 19, 20. 304 Ibidem. 305 Kokoomuspuolueen eduskuntaryhmän kokous 16.9.1937, PTA. 110

Kesän aikana von Blücher oli korostanut useissa yhteyksissä, ettei Holsti ollut vieraillut Ber- liinissä lukuisista ulkomaanmatkoistaan huolimatta. Hänen mukaansa Holsti suhtautui saksa- laisiin epäluuloisesti. Suomen Saksan-lähettiläs Aarne Wuorimaa kertoi hallitukselleen, että saksalaisten epäluulot suuntautuivat nimenomaan ulkoministeriin henkilökohtaisesti. Näytti vahvasti siltä, että saksalaiset eivät edes olleet innostuneita kutsumaan Holstia Berliiniin. Suomalaisten mielestä suhteita piti kuitenkin pyrkiä parantamaan. Moninaisten vaiheiden jäl- keen hallitus taipui oman ulkoministerinsä itse pyytämään vierailukutsuun, kun useista yrityk- sistä huolimatta Saksasta ei kutsua ollut kuulunut. Tämän täytyi olla nöyryyttävää suomalai- sille.306

”Oli kolkko lokakuun päivä silloin, kun Holsti nousi Helsingissä laivaan lähteäkseen Berlii- nin-matkalleen, ja hän itse oli tyytymättömän näköinen kuin pilvinen taivas,” von Blücher kuvaa muistelmissaan Holstin lähtöä Helsingistä kohti Saksaa.307 Matka meni saksalalaisten käsityksen mukaan hyvin. Holsti tapasi muun muassa ulkoasiaministeri von Neurathin. Saksa- laiset saivat Wuorimaan mukaan selvyyden siitä, että maiden välejä ei ollut yritetty huonon- taa. Matkan seurauksena Saksan suhtautuminen Suomeen ja sen ulkoministeriin parani joksi- kin aikaa.308

Epäilyt Holstia kohtaan eivät kuitenkaan kokonaan hälvenneet millään rintamalla. Päähalli- tuspuolueiden hylättyä vuoden 1938 alussa lopullisesti Holstin vaaliman ulkopoliittisen linjan hänen asemansa heikkeni edelleen.309 Wuorimaa kertoo muistelmissaan, että Saksan valtiosih- teeri von Weizsäcker oli ilmoittanut hänelle marraskuussa 1938 Holstin esittäneen eräillä päi- vällisillä Genevessä ”solvauksia Saksan hallitusta ja valtakunnankansleria kohtaan”. Wuori- maan mukaan saksalaiset antoivat ymmärtää, ettei näin ollen olisi mitään mahdollisuuksia hyville suhteille Saksan ja Suomen välillä Holstin ollessa ulkoministerinä. Tämän hän viestitti myös Suomen hallitukselle. Lopulta Holsti taipui pyytämään eroa ulkoministerin virasta. Ero- aan Holsti perusteli heikentyneellä terveydellään ja taloudellisella tilanteellaan. Wuorimaan merkitys Holstin kaatamiselle on useissa tutkimuksissa nähty keskeiseksi. Näissä tutkimuksis-

306 Suomi 1973, 136−139. 307 von Blücer 1950, 87. 308 Wuorimaa 1967, 78−79. 309 Soikkanen T, 1984, 232. 111 sa Wuorimaan muistelmat on nostettu tärkeimmäksi lähteeksi. Esimerkiksi Juhani Suomi ve- toaa muistelmiin ja näkee eron syyn Saksan painostuksessa. Myös Wuorimaa oli Suomen mukaan saksalaisten puolella ja Holstia vastaan.310

Soikkanen on nostanut esille saksalaisen painostuksen lisäksi Wuorimaan suomalaiset tausta- voimat ja Holstin vastaisen opposition motiivit ulkoministerin kaatamisessaan. Taustavoimat koostuivat kolmesta eri ryhmästä; sotilasjohdosta, oikeisto-oppositiosta sekä ulkoministeriön sisäisestä Holstin vastaisesta ryhmittymästä. Ruotsin lähettilään v. Heidenstamin mukaan Holsti puhui ”juntasta” ja ”johtajasta”, joka oli ottanut yhteyttä v. Blucheriin saadakseen sak- salaiset perumaan osallistumisensa Holstin illanviettoon. Juntasta puhuttaessa on huomionar- voista, että von Blücher suositteli keväällä 1939 Rantakarin kutsumista Saksaan, ”koska hän on ollut mukana yhteistyössä Holstin kaatamiseksi” 311

Rantakari toimi siis oikeastaan kahdessa eri rintamassa Holstia vastaan. Sen verran kiinteästi hän piti yhteyttä myös oikeisto-oppositioon. Rantakarin halu päästä Holstista eroon on eräiltä osin täysin ymmärrettävää. Olihan hänen valtansa ja toimintakykynsä vähentynyt sen jälkeen, kun Holstista tehtiin ulkoministeri. Vanhoja kaunoja oli kauempaakin itsenäistymisvuosilta. Toisaalta vielä lokakuussa 1936 Rantakari oli vakuuttanut Paasikivelle, että hän olisi suomet- tarelaisena lojaali kaikkia Suomen hallituksia kohtaan. Lopulta Rantakari kuitenkin laittoi näppinsä peliin, joka johti ulkoministerin eroon.

Hallituksessa kukaan ei asettunut vastustamaan Holstin eroa. Pääministeri Cajander ryhtyi heti Holstin eronpyynnön jälkeen etsimään uutta ulkoministeriä ja keskusteli alustavasti Harri Holman kanssa tämän suostumisesta ulkoministeriksi.312 Holma olisi varmasti sopinut maini- osti Rantakarille, joka kuului tämän ystäväpiiriin. Valituksi tuli kuitenkin lopulta Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko, joka kuului edistyspuolueen oikeistosiipeen. Hän oli aiemmin ollut oppositiossa suhteessa hallituksen ulkopolitiikkaan. Hallituksen linja oli kui- tenkin koko ajan lähentynyt Erkon vaalimaa linjaa. Erkon nimitys merkitsi pohjoismaisen suuntauksen sisällössä puolueettomuuden ja puolustusyhteistyötä painottavan konkreettisen

310 Suomi 1971, 284−287. 311 Soikkanen T 1984, 234−235. 312 Suomi 1971, 286. 112 tulkinnan lopullista voittoa. Samalla oppositiossa ollut Helsingin Sanomat asettui tukemaan hallitusta.313

Erkon valinta uudeksi ulkoministeriksi ei miellyttänyt Rantakaria, vaikka heidän käsityksensä pohjoismaisesta suuntauksesta oli samansuuntainen. Ongelmia oli ennen kaikkea henkilöta- solla. Lisäksi Rantakari ei arvostanut Erkon ulkopoliittisia kykyjä kovin korkealle. Paasikivi kirjasi päiväkirjaansa Rantakarin arvion Erkosta. ”Katsoi kovin sopimattomaksi. Ei tietoja ja epäbalansserattu”. Rantakari oli huomauttanut myös että hänen ehkä pitäisi nyt erota, koska Erkko hänet muuten joka tapauksessa erottaisi. ”Minä kielsin eroamasta ja sanoin, että Erkko ei hänelle mitään tee”.314 Paasikivi suhtautuikin Erkkoon luottavaisemmin kuin Rantakari ja piti tätä joka tapauksessa Holstia tarmokkaampana. Valtakunnan ulkopolitiikka oli vihdoin saanut Paasikiven mielestä määrätietoisen ja koordinoivan johdon. Rantakari arvosteli Paasi- kivelle myös Cajanderin istuvaa hallitusta, joka piti liian kapea-alaisesti silmällä puoluenäkö- kulmaa. Ulkopolitiikka oli hallitukselle vain sisäpolitiikan renki, Rantakari valitti.315

Ulkoministerin vaihtuminen ei todellakaan parantanut Rantakarin oloja ministeriössä. Päin- vastoin Erkko halusi Rantakarista eroon. Vuoden 1938 lopulla Erkko ilmoitti Rantakarille, että hänet määrättäisiin toiseen virkaan. Rantakari saisi valita uuden asemapaikkansa, joka olisi Hampuri tai Istanbul. Rantakari vastasi Erkolle, että hän ei mielellään lähtisi mihinkään. Erkko moitti Rantakaria siitä, että tämä ei ollut tarpeeksi ministeriössä, vaan työskenteli liikaa kotoa käsin. Rantakari ei tällaista kritiikkiä ymmärtänyt, koska hän oli aina ilmoittanut, mistä hänet tavoittaisi. Mitään ”munauksiakaan” ei Rantakarin mukaan hänelle ollut sattunut. Erkko vastasi tähän tarvitsevansa Rantakarin tilalle juristin, ”Siihen minä vastasin, että juristi on parempi, sillä huomasin, että asia oli jo oikeastaan sovittu.”, Rantakari kertasi Paasikivelle keskusteluaan Erkon kanssa.316

313 Soikkanen T 1984, 240−241. 314 Paasikiven päiväkirja 7.12.1938, 176. 315 Polvinen 1992, 486. 316 Rantakarilta Paasikivelle 2.1.1938, J. K. Paasikiven kokoelma, VAY 4433, KA. Vaikka kirje onkin päivätty tammikuulle 1938, on oletettavaa, että se on kirjoitettu vuoden 1939 tammikuussa. Vuosi oli juuri vaihtunut ja Rantakari on ilmeisesti vahingossa päivännyt sen edellisen vuoden mukaan. Tähän viittaa jo sekin, että kirjeestä käy ilmi Erkon jo tuolloin olleen Rantakarin esimies. 113

Rantakari kertoi kieltäytyvänsä ulkomaankomennuksesta. Hän oli huolissaan henkilökohtai- sesta taloudestaan. Rantakari oli aloittanut kesähuvilansa laajennustyöt heti Kivimäen halli- tuksen kaaduttua, koska oli arvellut ”jotakin tällaista olevan edessä”. Rantakarilla ei ollut oi- keutta eläkkeeseen, koska hän ei ollut ollut ministeriössä vielä kymmentä vuotta. ”Mutta olen ainakin Jumalan avulla tullut toimeen ilman erkkoja ja eläkkeitä”. Rantakari korosti, ettei puhunut asiasta Paasikivelle siksi, että tämä ryhtyisi puuhaamaan hänelle paikkaa tai työtä. ”En myös kirjoita siksi, että puhuisit Erkolle, sillä hän luulisi minun pyytäneen sinua niin tekemään. Ajattelen, että jos mies voi tehdä valtakunnalle palveluksen sillä, että hän eroaa virastaan, niin miksenpäs isänmaallisena miehenä sellaista palvelusta tekisi?”317

Tavatessaan Erkon tammikuussa Paasikivi puhui hänelle myös Rantakarin tilanteesta ministe- riössä. Erkko väitti Paasikivelle sen vaivaavan itseään. Paasikiven päiväkirjamerkintöjen mu- kaan Erkko oli myötämielinen, vaikka ei tiennytkään, kuinka asian saisi järjestettyä.318 Ilmei- sesti Paasikiven ja Erkon käymästä keskustelusta oli jonkinlaista hyötyä Rantakarille. Huhti- kuussa Rantakari kiitti Paasikiveä tuesta, jota oli tältä saanut, kun ”häntä oli yritetty savustaa maasta ja tosiasiallisesti vapauttaa toimestaan”319.

Apu oli kuitenkin vain väliaikainen. Painostus Rantakaria kohtaan jatkui. Rantakari kertoi Paasikivelle vaatineensa Erkolta eläkettä, jos hänet erotettaisiin. Jotain lupauksia siihen suun- taan hän oli kuullutkin. Rantakarin tietojen mukaan hänen erottamistaan vastustivat hallituk- sessa ”enimmät sosialistit ja muutama maalaisliittolainenkin.”320 Sosialidemokraattien vas- tustus Rantakarin erottamiselle oli yllättävää. Myötämielinen ei ollut ainakaan Erkko, vaikka Paasikivi näin olikin päiväkirjalleen arvioinut. Erkko olisi halutessaan löytänyt Rantakarille kelvollisen työn, jos hänellä vain halua siihen olisi ollut. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Miksi sosialidemokraatit sitten vastustivat erottamista? Rantakaria ei tunnettu minään va- semmiston ystävänä. Ehkäpä syynä olivat Rantakarin lukuisat esiintulot Pohjoismaisen suun- tauksen puolesta. Hänen argumentaationsa läheni usein sosialidemokraattien korostamaa ta- loudellista ja kulttuurista yhteyttä. Rantakari pyrki sotilaalliseen yhteistoimintaan, toisin kuin

317 Ibidem. 318 Paasikiven päiväkirja 17.1.1939, 201. 319 Rantakarilta Paasikivelle 2.4.1939, VAY 4433, KA. 320 Ibidem. 114 sosialidemokraatit, jotka eivät sitä halunneet. Rantakari ei ollut kuitenkaan joka välissä koros- tanut puolustuksellisia argumentteja julkisissa esiintuloissaan ja ehkäpä sosialistit siksi hy- väksyivät Rantakarin toiminnan ulkoministeriössä.

Huhtikuun puolivälissä 1939 Rantakari lopulta pyysi valtioneuvostolta eroa ulkoasianministe- riön hallinnollisen osaston päällikön virasta kesäkuun alusta alkaen.321 Toukokuun alussa val- tioneuvostossa hyväksyttiin Rantakarin eroanomus hänen pyytämästään päivästä lähtien. Ran- takarin lähes tarkalleen seitsemänvuotinen ura ulkoasianministeriössä päättyi hänen ollessaan 62-vuotias.322 Rantakarin ulkoministeriön virkamiesuran käännekohdaksi muodostui Kivimä- en hallituksen kaatuminen ja Svinhufvudin häviäminen Kalliolle vuoden 1937 presidentinvaa- leissa. Punamultahallituksella ei ollut samalla tavalla käyttöä oikeistokonservatiivi Rantakaril- le kuin Kivimäen hallituksella. Konkreettisia ongelmia aiheuttivat vielä huonot henkilösuhteet edistyspuoluelaisten ulkoministerien palveluksessa kokoomuslaisen Hackzellin jälkeen.

5. SISÄPOLITIIKAN VAIKEA SARKA

5.1. Rantakari palaa kokoomukseen vaalimaan paasikiveläisyyttä ja taistelemaan Svin- hufvudin uudelleen valitsemiseksi Rantakari ei osallistunut kokoomuspuolueen toimintaan Paasikiven puheenjohtajakaudella vuosina 1934−1936. Hänellä ei ollut minkäänlaisia haluja kokoomuksen johtopaikoille, koska puolue-elimet olivat edelleen pääosin äärilinjan miehittämät. Rantakarin mielenkiinto suun- tautui ulkoministeriön sanomalehtiosaston päällikön viran hoitoon. Paasikivi ohjasi puheen- johtajakaudellaan kokoomusta kovalla kädellä ja isännän äänellä pois Isänmaallisen kansan- liikkeen kyljestä. Kokoomus oli Paasikiven linjausten mukaan konservatiivinen puolue, kun taas IKL oli valtiososialistinen ja vasemmistolainen puolue. Vasemmistoa vastaan hyökätes- sään Paasikivi korosti Marxin teorioiden vanhentuneisuutta. Vaikka työväen asema oli objek- tiivisesti parantunut, sosialistit saarnasivat edelleen luokkataistelua, vihaa ja kateutta.323

Kun Paasikivi jätti puheenjohtajuuden ja siirtyi Tukholman-lähettilääksi, Rantakari lupasi Paasikivelle, että hän tulisi takaisin kokoomuksen toimintaan. Paluun tarkoituksena oli saada

321 Ryhmä 5, osasto F, Rantakari Kaarle Nestor, UA. 322 Ryhmä 5, osasto F, Rantakari Kaarle Nestor, UA. 323 Polvinen 1992, 176−178. 115 puolue pysymään sillä maltillisella linjalla, jolle Paasikivi oli sen johdattanut. Mannerheim mainitsee eräässä kirjeessään Rantakarin jopa kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaana Paasi- kiven jälkeen.324

Käytännön mahdollisuus Rantakarin nousemiselle takaisin kokoomuksen johtoelimiin koitti puolueen keskusliiton kokouksessa marraskuussa 1936, kun professori V. A. Koskenniemen tilalle haettiin uutta jäsentä puolueen valtuuskuntaan. Paasikivi esitti, että valtuuskuntaan va- littaisiin kaksi uutta edustajaa; maanviljelijä maisteri Korvenoja sekä Rantakari. Paasikiven mielestä Rantakari oli puolueen parhaita voimia, josta olisi puolueelle todellista hyötyä. Puo- lue tarvitsisi henkisiä voimia, jotka olivat valmiita tekemään töitä.325

Puolueen varapuheenjohtajaksi Paasikiven kaudella kohonnut Rantakarin vanha kiistakump- pani Edvin Linkomies vastusti kuitenkin hänen valintaansa. Linkomies ehdotti valtuuskuntaan ylipormestari Antti Tulenheimoa. Paasikivellä ei ollut mitään Tulenheimon valitsemista vas- taan, kunhan se ei estäisi Rantakarin valintaa. Rantakarista olisi Paasikiven mukaan puolueel- le suurempaa hyötyä kuin yhdestäkään valtuuskunnan senhetkisestä jäsenestä. Paasikiven mukaan valtuuskuntaan voitaisiin valita kaikki kolmekin eli Tulenheimo, Rantakari ja Kor- venoja ja estää samalla epäsovun syntyminen. Rantakarin valinta herätti pian lisää vastustusta kokouksessa. Sitä vastustivat sekä lehtori Seppälä että nimismies Korte, joka uskoi, että Ran- takarin valinta vain hajottaisi puoluetta. Myös seuraavat puhujat olivat valintaa vastaan. Yhte- nä argumenttina vastustajat käyttivät sitä, ettei kokouskutsussa ollut ollut puhetta kuin yhden uuden jäsenen valitsemisesta ja nyt oltiin valitsemassa kolmea. Jäsenten valinta kuului vastus- tajien mukaan vuosikokouksen päätettäväksi.326

Paasikivi jatkoi kuitenkin kiihkeästi Rantakarin puolustamista ja tyrmäsi vastustajien väitteet valinnan sääntöjenvastaisuudesta. Paasikiven näkemyksiä puolustivat kunnallisneuvos Pekka Pennanen ja eversti Paavo Talvela. Heidän jälkeensä puheenvuoron otti Linkomies, joka vas- tusti edelleen jyrkästi Rantakarin valitsemista. Linkomieheen suivaantunut Paasikivi ilmoitti eroavansa koko puoluevaltuuskunnasta, jos kaikkia kolmea ei valittaisi. Tämän ilmoituksen jälkeen soraääniä Paasikiven ehdotusta vastaan ei enää ilmaantunut, kun Linkomieskin pe-

324 Polvinen 1992, 417. 325 Kokoomuspuolueen keskusliiton kokouksen ptk. 19.11.1936, PTA. 326 Kokoomuspuolueen keskusliiton kokouksen ptk. 19.11.1936, PTA. 116 rääntyi kannastaan. Lopulta kaikki kolme ehdokasta valittiin valtuuskuntaan ilman äänestyk- siä.327

Paasikivi sai käyttää kaikki junttaus- ja painostuskykynsä ennen kuin valtuuskunta suostui hänen ehdotukseensa. Kokous osoitti, että Rantakarin persoona aiheutti edelleen närää ko- koomuksessa. Monesti vedettiin esiin vuoden 1932 rajalinjat ja vanhojen riitojen hajottava vaikutus. Haavat eivät olleet arpeutuneet neljän vuoden aikana. Kiihkeimmin valitsemista vastusti Linkomies, jonka kanssa Rantakarilla tuli olemaan seuraavina vuosina jatkuvia eri- mielisyyksiä.

Vaikka Rantakari olikin tullut takaisin puolueen toimintaan Paasikiven pyynnöstä, niin epä- miellyttävä ajatus tuskin oli hänelle itselleenkään. Poliittisesti aktiivisen Rantakarin vaiku- tusmahdollisuudet olivat saaneet pahan kolauksen Kivimäen hallituksen kaaduttua, eikä kuu- kautta aiemmin aloittaneella Kallion hallituksella ollut hänelle samassa määrin käyttöä. Voi ajatella, että Rantakari haki uusia vaikutuskanavia ja juuri tuolloin kokoomus tuntui tällaisel- ta, vaikka hän olikin edellisten vuosien aikana siitä vieraantunut. Oven takana odottaneet pre- sidentinvaalit lisäsivät varmasti Rantakarin mielenkiintoa tulla takaisin kokoomuksen elimiin. Vaaleissa oli kaikin voimin pyrittävä turvaamaan Svinhufvudin jatko. Siihen Rantakari var- masti uskoi voivansa parhaiten vaikuttaa kokoomuspuolueen sisältä. Paluu oli mahdollinen, koska kokoomus oli Paasikiven johdolla irtautunut Rantakarin mielestä liian läheisiksi käy- neistä IKL-suhteista.

Rantakari valittiin uudelleen myös valtuuskunnan työvaliokuntaan. Työvaliokunnan kokouk- sessa joulukuun alussa 1936 jaettiin sen jäsenille eri vastuualueita. Rantakari nimitettiin yh- dessä Juho Jänneksen ja Uuden Suomen entisen päätoimittajan, yliopistonsihteeri Kaarlo Koskimiehen kanssa sanomalehti- ja propagandajaostoon.328

Kevään presidentinvaalit olivat Rantakarin ensimmäinen voimainponnistus kokoomuksessa hänen paluunsa jälkeen. Vaalien lopputuloksesta riippuisi maan lähin tulevaisuus. Ehdokkaina olivat istuva presidentti Svinhufvud, Kyösti Kallio, Väinö Tanner ja K. J Ståhlberg. Svinhuf- vudin uudelleenvalintaa ryhtyi ajamaan sitä varten perustettu yleisporvarillinen järjestö. Aja-

327 Ibidem. 328 Kokoomuspuolueen työvaliokunnan kokouksen ptk. 2.12.1936, PTA. 117 tus esiintyä puolueiden yläpuolella olevana ehdokkaana oli Svinhufvudin. Kokoomus oli va- linnut jo lokakuussa Svinhufvudin ehdokkaakseen. IKL jätettiin yhteisporvarillisen järjestön ulkopuolelle, koska haluttiin vedota laajasti porvarillisiin piireihin.329

Rantakari piti kokoomuksen puoluekokouksessa 7. joulukuuta 15-sivuisen esitelmän Svinhuf- vudista. Siinä hän korosti, että Svinhufvud oli paras mahdollinen mies jatkamaan presidentti- nä. Rantakarin ylevän hehkutuksen mukaan juuri Svinhufvud oli ohjannut Suomen pois sisä- poliittisista myrskyistä. Tässä työssä olivat olleet apuna hallitukset ja hyvä taloudellinen ti- lanne. Suuri osa puheesta keskittyi erittelemään Svinhufvudin siihenastista uraa, jossa olivat korostuneet etenkin laillisuusajattelu ja mitään järkähtämätön luonteenlaatu. Myös kielipoli- tiikan kannalta Svinhufvud oli paras ehdokas. ”Hän oli ensimmäisiä aatelissäädyn edustajia, jotka puhuivat suomea valtiopäivillä. Hänellä on ruotsinkielinen vaimo ja siksi suhteet myös ruotsinkielisiin ovat kunnossa. Hän on joka suhteessa kokoavin myös tässä kansallis- kielellisessä merkityksessä, enemmän kokoava kuin kenties kukaan nyt elävistä henkilöis- tä.”330

Svinhufvudin merkitys Suomelle oli ollut Rantakarin mukaan yhtä suuri kuin Kustaa Vaasan merkitys Ruotsille 400 vuotta aiemmin. Rantakarin mukaan Svinhufvud oli osoittautunut kan- sanvallan suurimmaksi puolustajaksi, vaikka eräät Svinhufvudin viholliset olivatkin väittäneet häntä parlamentarismin viholliseksi. Rantakari luonnehti Svinhufvudin käsityksiä kansanval- lasta siten, että tämä oli aina erottanut kansanvallassa sen ytimen sitä toteuttavista muodoista. ”Näiden muotojen suhteen hän ilmeisesti on ollut sitä mieltä kuin tuleekin olla, että niitä on kehitettävä, käsiteltävä ja sovellettava ajan tarpeiden mukaan, mutta aina laillisessa järjestyk- sessä. Kansanvallan perusteista, kansan edustuksesta, sen osallistumisesta lainsäädäntöön ja verotukseen hän ei ole kuitenkaan tinkinyt koskaan.” Puheen lopuksi Rantakari toivoi, ettei muista ehdokkaista lausuttaisi halventavia sanoja, koska sellainen menettely olisi vain osoitus siitä, ettei uskota oman ehdokkaan ansioiden ja arvon kestävän punnitsemista toisten ryhmien ehdokkaisiin.331

329 Soikkanen T 1984, 111. 330 ”K. N. Rantakarin pitämä esitelmä presidentti P. E. Svinhufvudista kokoomuksen puoluekokouksessa Helsin- gissä 7.12.1936.” Vuoden 1936 Puoluekokouspöytäkirjan liite n:o 13, PTA. 331 Ibidem. 118

Puhe vastasi myös Rantakarin omia käsityksiä demokratiasta ja kansanvallasta. Hän vetosi usein juuri laillisuuteen mikäli kansanvallan ilmenemismuotoja muutettaisiin. Rantakari ja Svinhufvud eivät olleet yksioikoisesti esimerkiksi eduskuntaa korostavan hallintamallin kan- nalla. Heidän mielestään tärkeämpää oli korostaa toimeenpanovallan asemaa. Sen tarkemmin Rantakari ei puheessaan tähän puoleen kuitenkaan puuttunut, koska se ei mitenkään olisi edis- tänyt Svinhufvudin mahdollisuuksia yhteisporvarillisena ehdokkaana. Myös kielipoliittiset näkemykset korostivat sovintoa ja kansallista eheyttä. Vaikka puhe pidettiin kokoomuksen puoluekokouksessa, siinä painotettiin laajasti yhteisporvarillisia arvoja ja juuri yhteisporvaril- lisena ehdokkaanahan Svinhufvud halusi esiintyä. Puheessa ei hyökätty muita ehdokkaita vas- taan mutta korostettiin oman ehdokkaan ylivertaisuutta. Siinä suhteessa se erosi ainakin osasta Rantakarin kuuden vuoden takaisia kirjoituksia ja puheita ennen presidentinvaaleja, joissa hän käytti kovempaa kieltä muista ehdokkaista.

Maalaisliiton Kallion näkymät ennen presidentinvaaleja olivat paremmat kuin kuusi vuotta aiemmin. Punavihreä lähentyminen ja Svinhufvudin menettely edellisissä hallitusneuvotte- luissa hänen sivuuttaessaan sosialidemokraatit loivat joidenkin maalaisliittolaisten mielestä pohjaa Kallion menestykselle. Puolueessa tunnettiin innostusta kytkeä presidentinvaali ja pu- namultahallitus yhteen.332 Puolueessa oli kuitenkin kaksi eri ryhmäkuntaa. Osa puolueen jäse- nistä oli lämpimästi porvarillisen yhteistyön ja Svinhufvudin uudelleenvalinnan kannalla, jos Kallion valitseminen ei onnistuisi.333 Yleisesti ottaen valitsijamiesvaalien asetelma oli saman- kaltainen kuin kuusi vuotta aiemmin. Pääehdokkaina nähtiin Ståhlberg ja Svinhufvud.334

Tammikuun alkupuolella Rantakari kertasi Paasikivelle Svinhufvudin hyväksi tekemäänsä työtä, johon hän kertoi panostaneensa kaikki voimanrippeensä. Hän oli kirjoittanut Svinhuf- vudin valitsemista ajavalle toimikunnalle kaksi lentokirjaa ja korjaillut muiden tekemiä lento- kirjoja. Lisäksi hän oli tehnyt vaalijulistuksen kokoomuspuolueelle ja ainakin kaksi puhe- luonnosta muiden pidettäväksi sekä ainakin yhden lehtikirjoituksen. Rantakari oli ollut puhu- massa 6. tammikuuta Turussa. Tämän jälkeen oli vuorossa Kokemäki. Ohjelmaan kuuluivat vielä käynnit ainakin Hämeenlinnassa, Vaasassa, Seinäjoella ja Laihialla. Yhteensä hän kertoi

332 Mylly 1989, 366. 333 Soikkanen T 1984, 112. 334 Hokkanen 1986, 181. 119 pitävänsä kahdeksan esitelmää. Turussa oli ollut Rantakarin mukaan ihmisiä tuhatkunta ja innostus kovaa.335

Rantakari valitti, että muut puoluevaltuuskunnan jäsenet eivät ymmärtäneet vaalien tärkeyttä. Osittaisen synninpäästön saivat vain Juho Jännes ja Pekka Pennanen. Esimerkiksi Nevanlinna oli eronnut rahastonhoitajan paikalta. Rantakari oli luottavainen Svinhufvudin valinnan suh- teen. Hän arvioi, että maalaisliittolaiset olivat yhä enemmän ”Pekkaan päin kallellaan tai ai- nakin poispäin Ståhlbergistä.” Hän kertoi puhuneensa asiasta edellisenä päivänä muun muassa maatalousministeri P. V. Heikkisen kanssa, joka toimi tuolloin Maalaisliiton puheenjohtajana. Rantakari moitti Uuden Suomen kirjoittelua ja toivoi, ettei lehti niin ”nalkuttaisi maalaisliit- toa”, ja vaikeuttaisi näin yhteistyötä.336

Rantakarin luottamus Svinhufvudiin tuntui olevan kovempi kuin kuusi vuotta aiemmin. Hän myös ymmärsi vaalien olevan ratkaiseva tulevien vuosien kehityksen kannalta. Rantakarilla riitti luottamusta siihen, että porvarillinen yhteistyö lopulta toimisi ja Svinhufvud saisi lisä- kauden. Kovin paljon yksityisluonteisia lähteitä Rantakarilta ei ole jäänyt presidentinvaaleja edeltäneeltä ajalta. Ainakaan säilyneissä lähteissä ei ole merkkejä siitä, että Rantakari olisi ollut tietoinen SDP:n ja Maalaisliiton lähentymispyrkimysten vakavuudesta. Kuitenkin hän varmasti osasi epäillä, että lähentymistä tapahtui. Olihan Maalaisliiton ja SDP:n välinen yh- teistyö porvaripuolella jo lähtökohtaisestikin ikuinen pelon aihe.

Vaikka Rantakari osallistui aktiivisesti kampanjoimaan Svinhufvudin hyväksi, niin samanlais- ta kiihkeyttä ei toiminnassa ollut kuin kuusi vuotta aiemmin. Esimerkiksi julkisten esiintymis- ten sanankäyttö oli nyt huomattavasti maltillisempaa. Hän ei samalla tavalla hyökännyt muita ehdokkaita vastaan. Erona edellisiin vaaleihin oli myös se, ettei Rantakarilla ollut tällä kertaa Uuden Suomen pakinoitsijan paikkaa fooruminaan, mistä vaalitaistoa olisi voinut päivittäin rummuttaa. Pakina oli jo tyylilajina sellainen, että kovakin kielenkäyttö oli perusteltua. Nyt julkiset esiintymiset olivat toisenlaisia. Hieman yllättäen sanomalehtikirjoittelulla ei ollut Rantakarin vaalikampanjassa suurta roolia.

335 Rantakarilta Paasikivelle 7.1.1937, J. K. Paasikiven kokoelma, VAY 4432, KA. 336 Ibidem. 120

Pahaksi äityneen influenssan vuodenvaihteessa sairastanut Rantakari ei ollut fyysisestikään parhaimmillaan. Lisäksi hänellä oli hoidettavanaan leipätyönsä ulkoministeriössä, minkä vuoksi mahdollisuudet keskittyä vaalityöhön olivat vähäisemmät kuin edellisissä presidentin- vaaleissa. Koko puolue oli epäyhtenäisempi ja sisäinen hajanaisuus vaikutti varmasti negatii- visesti vaalikampanjaan, vaikka eri siivet liputtivatkin Svinhufvudia. Kuusi vuotta aiemmin yhteiskunnan koko poliittinen ilmapiiri oli ollut kaikkiaankin vastaanottavaisempi oikeistovir- tausten ollessa voimakkaimmillaan.

Tammikuun 15. ja 16. päivänä toimitetuissa valitsijamiesvaaleissa suurimman äänisaaliin ke- räsi SDP, jonka listoilta Tanner sai 95 valitsijamiestä. Tulosta ei kuitenkaan voi pitää hyvänä, jos sitä vertaa edellisten eduskuntavaalien äänimääriin. Svinhufvudin vaaliliitot pärjäsivät hyvin. Lähinnä kokoomuslaisista koostuneet yleiset vaaliliitot keräsivät 63 valitsijamiestä ja IKL:n listat 23. Ruotsalaisen kansanpuolueen 25 valitsijamiestä jakautuivat Svinhufvudin kahdeksaan ja Ståhlbergin 17 kannattajaan. Kalliolle valitsijamiehiä kertyi vain 56, minkä voi katsoa olleen hänelle pettymys. Kallion heikkoa tulosta selittää se, että kaikki maalaisliittolai- set eivät luottaneet hänen mahdollisuuksiin ja äänestivät siksi Ståhlbergin tai Svinhufvudin valitsijamiehiä.337

Sosialidemokraateille Svinhufvudin valitsematta jättäminen oli niin tärkeää, että he äänestivät heti ensimmäisessä vaalissa Ståhlbergiä, joka sai yhteensä 150 ääntä ja jäi vain yhden äänen päähän suorasta valinnasta. Toisessa äänestyksessä sosialidemokraatit keskittivät äänensä Kalliolle, koska uskoivat, että hän pystyisi varmemmin syrjäyttämään Svinhufvudin. Näin myös tapahtui ja Kallio tuli valituksi.338

5.2. Oppositiopolitiikan raamittaja

Kallion valinta presidentiksi merkitsi uutta ja ratkaisevaa kolausta Rantakarin vaikutusmah- dollisuuksille. SDP:n ja maalaisliiton syksyllä keskeytyneet yhteistyöneuvottelut alkoivat uu- delleen ja niiden tuloksena syntyi punamultahallitus. Hallituksen vaihdos oli ollut väistämä- tön, kun pääministeristä tuli presidentti. Kumpikaan puolue ei halunnut antaa johtoasemaa hallituksessa toiselle. Näin päädyttiin ottamaan pääministeri edistyspuolueesta. Hallituksen

337 Hokkanen 1986, 181. 338 Mylly 1989, 368. 121 johtoon tuli A. K. Cajander. Maalaisliittolaisia hallitukseen valittiin viisi. Samoin kuin sosia- lidemokraatteja, ruotsalaisesta kansanpuolueesta tuli yksi ministeri. Cajanderin lisäksi edis- tyspuolueesta uudessa hallituksessa jatkoi Kallion luottomiehenä ulkoministeri Holsti.339

Sen enempää Kallion kuin Cajanderinkaan hallituksella ei ollut käyttöä Rantakarille. Molem- mat edustivat aivan erilaista poliittista ajattelutapaa. Rantakarin sisäpoliittinen osallistuminen kanavoitui 1930-luvun viimeisinä vuosina lähinnä kokoomuksen kautta, kun hallituksen ja presidentin kanssa ei yhteistä säveltä löytynyt. Kokoomuksessa hän taisteli näkemyksiensä puolesta, pyrki muovaamaan kokoomuksen linjaa ja tätä kautta vaikuttamaan yleiseen poliitti- seen kehitykseen. Niistä tärkeimpinä edelleen kielipolitiikka ja suhde vasemmistoon. Sen si- jaan Rantakarilla ei tuntunut olevan enää liiemmin tarvetta linjanvedoille oikealle päin. Siinä suhteessa Paasikiven tekemä työ oli varmasti Rantakarin mieleen.

Kokoomuksen puoluekokouksessa huhtikuussa 1937 Rantakari kävi läpi pitkässä alustukses- saan oikeiston viime vuosien kehitystä. Lapuanliikkeen parhaiden päivien aikana maassa oli vallinnut porvarillinen yksimielisyys, jossa olivat olleet mukana myös ruotsinkieliset. Myö- hemmin kansanliikkeen lisääntyneet ylilyönnit oli laitettu yksinomaan kokoomuksen piikkiin ja siitä lähtien porvarillisen yhteistyön aikaansaaminen oli osoittautunut vaikeaksi ja muut puolueet kuin kokoomus olivat alkaneet lähetä sosialidemokraatteja. Kokoomuksen eristymi- nen oli jatkunut Mäntsälän kapinasta lähtien ja se oli nyt täysin syrjäytettynä.340

Oppositiopolitiikassaan kokoomuksen tuli Rantakarin mukaan suhtautua hallitukseen yhtä aikaa asiallisesti ja arvostelevasti. Hallitusta tuli kannattaa niissä kysymyksissä, jotka olivat kokoomuksen etujen mukaisia, ja arvostella muissa asioissa. Rantakari arvioi, että SDP:n ja maalaisliiton yhteistyöpyrkimykset saivat alkunsa jo syyskuussa 1935, kun Ilkka-lehti julkaisi seitsenosaisen kirjoitussarjan ”talonpojan ja työläisen yhteisrintama” ja viisi muuta kirjoitusta tämän lisäksi. Nämä yhteistyöpyrkimykset konkretisoituivat nyt punamultahallituksena.341

339 Paavolainen 1984, 383−384. 340 Rantakarin pitämä puhe kokoomuksen puoluekokouksessa 25.4.1937, Kansio 2.2, K. N. Rantakarin arkisto, TYK. 341 Ibidem. 122

Rantakarin mukaan puolueen tuli edelleen hakea yhteistyötä porvarillisten puolueiden kanssa. Maalaisliitossa ja edistyspuolueessa oli paljon yhteistyöhön halukasta väkeä. Myös ruotsin- kieliset tuli saada mukaan. Näin olisi edelleen saavutettavissa parlamentaarinen enemmistö porvareille SDP:n voimistumisesta huolimatta. Tämä onnistuisi, vaikka IKL jätettäisiin yh- teistyön ulkopuolelle. Porvarillisten puolueiden yhteistyön SDP:n kanssa Rantakari näki tur- miolliseksi. Erityisen ongelmallinen se oli hänen mukaansa maalaisliitolle, jonka kannattajis- sa oli paljon maalaisköyhälistöä; SDP:n ja maalaisliiton yhteistyö tulisi sumentamaan raja- merkit tämän kansanosan silmissä. Siksi oli Rantakarin mukaan kokoomukselta tärkeää kart- taa taistelua ja kilpailua muiden porvarillisten puolueiden kanssa. Oikeiston etu vaati, että kaikki porvarilliset puolueet kasvaisivat ja vahvistuisivat punaisen vasemmiston kustannuk- sella, ja varsinkin ne ainekset, jotka pyrkivät irti sosialistien talutusnuorasta, Rantakari lisä- si.342

Kokoomus ei voisi ryhtyä yhteistyöhön SDP:n kanssa kuin yksittäisissä kysymyksissä. Sa- maan hallitukseen ei voitaisi mennä siitäkään syystä, että tällöin oppositiopuolueen rooli jäisi vain IKL:lle ja ruotsalaisille ja ne eivät olleet siihen soveliaita. Yhteistyö SDP:n kanssa oli mahdotonta siksi, että puolueen ohjelma perustui edelleen Marxin dogmeihin. Rantakarin mukaan Tanner oli juuri pitänyt puheen, jossa hän julisti, ettei SDP ollut luopunut alkuperäi- sestä ohjelmastaan. Hallituksen maanpuolustusohjelmankin puolue oli hyväksynyt vain, koska se oli joutunut vähemmistöön vedotessaan siinä kansaan. Tästä Rantakari päätteli, että jos ”SDP saisi enemmistön eduskuntaan, se heti kaivaisi vanhan pasifistisen amulettinsa ylös maasta, jonne se nyt oli sen toistaiseksi piilottanut.”343

Puheen ulkopoliittisessa osuudessa Rantakari korosti yliopiston kieliolojen järjestämisen ai- heuttamaa epäsointua sekä Ruotsin että Suomen yleisessä mielipiteessä. Hänen mukaansa kummassakaan maassa ei ollut osattu asettua vastapuolen asemaan. Rantakari yritti saada kuuntelijat ymmärtämään, miksi ruotsalaiset niin kiihkeästi vastustivat Suomen yliopistouu- distusta. Ruotsalaiset halusivat että heidän kulttuurinsa säilyisi Suomessa. Vertauskohtana Rantakari käytti Vienan Karjalaa, Aunusta ja Inkeriä, joissa suomalaiset varmasti haluaisivat oman kulttuurinsa kukoistavan, vaikka heillä ei mitään sotaisia pyrkimyksiä alueelle ollut- kaan. Kun Ruotsissa tullaan ymmärtämään, ettei juuri saavutettu Helsingin yliopiston kieli-

342 Ibidem. 343 Ibidem. 123 lainsäädäntö ole väliaikainen, niin sielläkin mielet rauhoittunevat, Rantakari uskoi. Hän ko- rosti kielipolitiikan ulkopoliittista luonnetta.344

Rantakarin puheessa korostui porvarillisen yhteistyön ajamisen välttämättömyys. Samaa asiaa hän oli saarnannut vuosikymmenien ajan. Nyt sillä oli uutta painoa, kun SDP oli päässyt halli- tusvastuuseen. Tulevaisuudessa punamultamahdollisuus oli eliminoitava yhteistyöllä maalais- liiton kanssa. Rantakarin puhe oli lähellä entisen puheenjohtajan Paasikiven linjauksia.

Puhe aiheutti puoluekokouksessa vilkkaan keskustelun, jossa monet puhujat olivat eri mieltä Rantakarin kanssa. Mielipiteet erosivat varsinkin siinä, kuinka paljon ruotsinkielisten ja va- semmiston kanssa oli mahdollista veljeillä. Professori Aarnio ei katsonut mahdolliseksi olla yhteistyössä ruotsinkielisten kanssa, koska nämä olivat olleet monet vuodet sosialistien kans- sa yhteistoiminnassa. Myös Vaasa-lehden päätoimittaja Ikola oli puheesta saanut käsityksen, että kokoomuslainen voisi mennä sosialidemokraattien kanssa hallitukseen ammattiministeri- nä, minkä hän katsoi täysin sopimattomaksi. Paasikiveläisen ajattelumallin omaksunut eversti Paavo Talvela puolusti Rantakaria ja muistutti, että kieliasiassa ja muussakin toiminnassa pitäisi muistaa ulkopolitiikan ensisijaisuus.345

Rantakarin puheen aiheuttama vastustus osoitti jälleen, että hänen olonsa kokoomuksessa ei ollut ruusuista. Monien mielestä hänen politiikkansa oli liian vasemmistolaista. Vastakohtai- suutta korosti sekin, että puolueen päälehti Uusi Suomi ei julkaissut Rantakarin puhetta. Myös sillä suunnalla vanhat skismat painoivat edelleen. Sen sijaan kokoomuksen maltillisen siiven Karjala puheen julkaisi.346 Lopulta puheesta tehtiin myös erillispainos.

5.3. Uusintaottelu Uuden Suomen hallinnasta tiputtaa toistamiseen Rantakarin puolue- johdosta

Kokoomuksen ja sen päälehden Uuden Suomen välit pysyivät huonoina läpi 1930-luvun. Vaikka Uuden Suomen piiri olikin menettänyt puolueen johtajuuden Paasikivelle vuonna 1934, niin sillä oli edelleen vahva asema puoluevaltuuskunnassa ja lehden hallinnasta se ei

344 Ibidem. 345 Kokoomuspuolueen yleisen puoluekokouksen pöytäkirja 25.4.1937, PTA. 346 ”Määrätietoinen oikeisto on aina ollut kansakunnan viimeinen pettämätön säilövarasto”, Karjala 26.4.1937. 124 ollut joutunut vetäytymään lainkaan. Puolueen ja lehden eriseuraisuus aiheuttivat jatkuvia ongelmia kokoomuksen sisällä ja puolueen linjassa muihin puolueisiin nähden. Puolueen ja lehden suhteiden kehitystä ei ole tässä tarpeellista käydä yksityiskohtaisesti läpi, koska sen Vares on yksityiskohtaisesti tehnyt kokoomus-historiassa. Teemaa ovat käsitelleet myös Vesi- kansa ja Salokangas omissa tutkimuksissaan.347

Rantakarille oli tärkeää, että kokoomuksen lehdet olivat puolueen hallittavissa. Hän ymmärsi vanhana toimittajana sanomalehtien propagandamerkityksen muihin puolueisiin nähden ja myös oman puolueen kannattajiin päin. Rantakari oli vakuuttunut, että lehtien vääränlainen toimittaminen vahingoittaisi puoluetta. Aatteellisessa taistelussa puolueen lehtien linja piti olla selvä.

Uuden Suomen piirin miehet jäivät pois puolueen valtuuskunnasta vuonna 1936, jonne he olivat tulleet maltillisten väistyttyä neljä vuotta aikaisemmin. Jäljelle jäi vain Linkomies, jon- ka voi kuitenkin katsoa tässä vaiheessa edustaneen puoluelinjaa, jolle hän oli pikku hiljaa siir- tynyt. Uuden Suomen piiri vetäytyi lehden ympärille. Päätoimittajana jatkoi Pentti. Kuitenkin myös lehden linja maltillistui ja se läheni puoluejohdon linjaa. Puolueen ja lehden välillä val- linnut rauhallinen kausi päättyi vuoden 1938 alussa. Silloin Uuden Suomen työvaliokunta päätti erottaa lehden toimitusjohtajan Armas Lassilan, joka oli hiljalleen pyrkinyt haalimaan osake-enemmistön Uudesta Suomesta ja näin saamaan määräysvallan yhtiössä. Toimitusjoh- tajan erottamisessa osa kokoomuslaisista näki mahdollisuuden päästä eroon myös Uuden Suomen johtokunnasta. Ei ole yllättävää, että kovaäänisimmin johtokunnan vaihtamista vaati- vat Rantakari, Uuden Suomen entinen päätoimittaja Koskimies sekä maltillisten etujoukkoi- hin asettunut K. J. Kalliala. He halusivat puolueelle täyden määräysvallan lehdessä.348

Kallialalla oli Rantakarin tapaan vanhasuomalaiset juuret. Hän oli vetäytynyt politiikasta it- senäistymisvuosien jälkeen, mutta palasi politiikkaan 1930-luvulla. Kalliala oli johtanut ko- koomuksen kampanjatoimikuntaa vuoden 1936 eduskuntavaaleissa.349

347 Vares 2007, 96−285; ks. myös Salokangas 1985, passim.; Vesikansa 1997, 379−414. 348 Vares 1986b, 35−37 349 Vesikansa 2004, 734−735. 125

Puoluejohtaja Pennanen ajoi sen sijaan sovittelevampaa linjaa lehteen päin. Asian tiimoilta koolle kutsutussa Uuden Suomen ylimääräisessä yhtiökokouksessa Pennasen ajama puolue- linja vei lopulta voiton. Siihen sisältyi neljän uuden jäsenen valitseminen johtokuntaan, Suo- lahden väistyminen sekä puoluejohdon julkilausuma, jossa kehotettaisiin äänestämään yhtiö- kokouksissa lehden johtokunnan erottamista vastaan. Rantakarilaisia puoluejohto hyvitti sillä, että he saivat oman ehdokaslistansa johtokunnan jäseniksi. Seuraavana päivänä pidetyssä var- sinaisessa yhtiökokouksessa seurasi kuitenkin yllätys, kun kaksi Lassilan yhtiötä äänestettiin ulos kokouksesta ja Suolahti sekä Louhivuori asettuivat lupauksistaan huolimatta ehdolle joh- tokunnan vaalissa. Heidät myös valittiin. Työvaliokuntaan nimitettiin K. A Paloheimon ja Suolahden lisäksi Linkomies. Näin Uuden Suomen piiri säilytti asemansa.350

Rantakarilaiset reagoivat pamfletein. He toivat esiin Pentin, Linkomiehen ja Suolahden synti- listan, johon kuului puolueen vararikkotila 1930-luvulla ja välirikko muihin puolueisiin. Hyökkäys ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Sen sijaan monet asettuivat sitä vastaan. Rantakari- laisten kostonhalu oli liian ilmeinen. Uuden Suomen piiri näytti saaneen voiton, etenkin kun Haataja, Koskimies, Rantakari ja Kalliala erosivat puolueen valtuuskunnasta keväällä 1938.351

Rantakarin ja kumppanien hyökkäys Uutta Suomea vastaan oli ollut voimakas. Rantakarin osalta syyksi voi nähdä sen, että hän oli kokenut syvästi taistelun Uuden Suomen hallinnasta vuonna 1932. Nyt mahdollisuus revanssiin oli saatavissa ja siihen piti tartuttua. Henkilösyillä oli kiihkeydessä varmasti iso merkitys. Rantakari oli lisäksi epäilemättä aidosti sitä mieltä, että puolueen lehtien tuli noudattaa puolueen linjaa. Olihan Rantakari jo vuonna 1937 kirjoit- tanut Paasikivelle, kuinka hän oli saamassa oikeille linjoille Satakunnan Kansan, Aamulehden ja Karjalan.352 Kyseisten lehtien ei voi katsoa edes olleen mitenkään eriseuraisia puolueen kanssa, vaikka Rantakarin kirjeen perusteella niin voisi kuvitella. Tämä kuvastaa Rantakarin ehdottomuutta lehtien solidaarisuudessa puoluejohtoon päin.

Kokoomuksen päälehden saaminen puolueelle uskolliseksi oli Rantakarille kaikkein tärkeintä. Hänellä oli lehden omapäisyydestä paljon henkilökohtaista kokemusta. Sehän oli esimerkiksi jättänyt julkaisematta hänen puheensa puoluekokouksessa paria vuotta aikaisemmin. Kaiken

350 Vares 1986b, 35−37. 351 Ibidem. 352 Rantakarilta Paasikivelle 31.5.1937, J. K. Paasikiven kokoelma VAY 4432, KA. 126 kaikkiaan Rantakarin toiminta vaikutti kiihkeydessään samansuuntaiselta kuin hänen puolue- sihteerikaudellaan kokoomuksen edeltäjässä suomalaisessa puolueessa 1900-luvun ensimmäi- sellä vuosikymmenellä, jolloin hän yritti hyvin määräävästi, ellei peräti uhkaavasti vaikuttaa puolueen lehtien kirjoitteluun. Määräävä käytös oli korostunut varsinkin eduskuntavaalien yhteydessä. Tuolloin maaseutulehdet myös tavallisesti tottelivat puoluejohtoa ja julkaisivat Rantakarin laatimia kiertokirjeitä. Puolueen ote lehdistä oli tiukka. Silti Rantakari ei ollut ta- vallisesti tyytyväinen siihen, kuinka lehdet kirjoittivat, vaan valitti lehtien kirjoittavan ”pelk- kää roskaa”. Vaalipropagandan lisäksi puoluesihteeri oli puuttunut myös aivan jokapäiväiseen lehtikirjoitteluun. Rantakarin väistyttyä puoluesihteerin paikalta 1910-luvun alussa puolueen ote lehdistä löystyi.353

Paitsi puoluesihteerinä Rantakari oli toiminut pitkällä urallaan myös useiden suomalaista puo- luetta lähellä olleiden lehtien päätoimittajana. Pisimpään Uudessa Aurassa Turussa 1910- luvulla, jolloin lehdestä kehittyi nopeasti suomalaisen puolueen sisäinen oppositio, joka oli tiukasti puolueessa vallalla ollutta myöntyvyyslinjaa vastaan.354 Tuolloin hän ei päätoimitta- jana hyväksynyt puolueen puuttumista lehtensä linjaan.

Sisällissodan aikaiset kokemukset olivat viimeistään vakuuttaneet Rantakarin lehdistön voi- masta ja vaikutusvallasta ja selittivät omalta osaltaan hänen käytöstään ja tarvetta hallita Uutta Suomea. Rantakari oli piileskellyt sodan aikana punaisten hallitsemassa Viipurissa. Hän kir- joitti vuonna 1918 kokemuksistaan kirjan ”Vihollisen leirissä punaisen kapinan aikana”. Siinä Rantakari kertoi, ettei saanut sisällissodan aikana luettavakseen kuin punaisten suomalaisten ja venäläisten lehtiä. Näistä hän totesi venäläiset luotettavammiksi. Punaisten lehdistä hän kertoi osanneensa rivien välistä päätellä, kuinka asiat oikeasti olivat. Rantakari myönsi kirjas- sa huomanneensa ensimmäistä kertaa elämässään ”painetun sanan hypnoottisen vaikutuksen”. Pitkästä sanomalehtimiesurasta huolimatta kirjoitukset eivät voineet olla vaikuttamatta hä- neen. Ne saivat Rantakarin epäilemään, kuinka valkoisten sota todellisuudessa eteni. Hän ei kuitenkaan myöntänyt uskoneensa yhtään uutista todeksi. Samalla Rantakari mietti, miten lehtijutut olivat vaikuttaneet niihin työmiehiin, jotka vuosien ajan olivat lukeneet vain punai- sen puolen lehtiä.355

353 Nygård 1987, 62−64, 68−69. 354 Salokorpi 1988, 130−131. 355 Rantakari 1918, 186−187. 127

1930-luvulla Rantakari oli jälleen puoluejohdossa ja vaati lehdiltä kokoomuksen linjan nou- dattamista. Monipuolisen lehtimieskokemuksensa ja muiden kokemustensa ansiosta Rantakari ymmärsi paremmin kuin useimmat, kuinka pahasti lehdet saattoivat puoluetta hajottaa ja toi- saalta kuinka merkittäviä lehdet olivat propagandan teon ja vaikuttamisen välineinä. Tämä oli varmasti yksi syy hänen tiukalle toiminnalle. Rantakarin vaikutusmahdollisuudet eivät vain enää 1930-luvun lopulla olleet lähellekään samaa luokkaa kuin vuosisadan alussa. Myöskään muu puoluejohto ei ollut valmis yhtä radikaaleihin toimiin Uuden Suomen takia kuin Ranta- kari ja häntä lähellä olleet voimat.

Yhtiökokouksesta voittajana selvinnyt Uuden Suomen piiri kaatui lopulta yllättäen. Lassilan yhtiöiden sulkeminen yhtiökokouksesta ja epäselvyydet kokouksen äänestystulosten lasken- nassa koituivat Uuden Suomen johtokunnan kohtaloksi, kun näihin syihin vedoten maistraatti kielsi panemasta toimeen yhtiökokouksen päätöksiä ja käyttämästä siinä valittuja henkilöitä johtokunnan jäseninä. Tämän jälkeen Uuden Suomen piiri saattoi vain hidastaa tappiotaan viemällä maistraatin päätöksen eri oikeusasteisiin. Lopulta maaliskuun lopulla 1939 lehden vanhan johdon tappio sinetöityi.356

Uusittu johtokunta valitsi puheenjohtajakseen Paloheimon. Työvaliokuntaan tuli kaksi uutta miestä. Pian lehteen perustettiin uusi merkittävä elin, neuvottelukunta. joka sai ohjesäännön, jonka mukaan lehteä oli toimitettava ”kansallisen Kokoomuspuolueen periaatteiden ja ohjel- man hengessä”. Puoluejohdon asema oli nyt niin vahva, että sillä oli varaa väljään sanamuo- toon. Lehti oli palannut puoluejohtoa lähellä olevien miesten käsiin. Lehden linjassa muutos ei näkynyt. Se oli ollut jo kauan sama kuin esimerkiksi Karjalassa.357

Uuden Suomen hallinnasta käyty taistelu osoitti, kuinka vaikea Rantakarin oli unohtaa vanho- ja kiistoja. Kiistassa Uuden Suomen hallinnasta taistelivat ensisijassa ihmiset, eivät asiat. Vanhat kiistakumppanit tuli saada syrjäytettyä. Rantakarille toinen kierros kamppailussa Uu- den Suomen hallinnasta maksoi jälleen paikan puoluevaltuuskunnassa aivan niin kuin kuusi vuotta aikaisemminkin. Hän ei päässyt hyötymään tiukan linja politiikastaan, vaan potin kor- jasivat muut. Uuden Suomen hallinta kuului asioihin, joissa Rantakari ei osoittanut minkään-

356 Vares 1986b, 37−38. 357 Ibidem. 128 laista kompromissihalua. Kysymys oli periaatteellinen. Täydellinen haluttomuus etsiä keski- tien ratkaisua tuli Rantakarille kalliiksi. Hän menetti otteensa puolueen johdosta ja hänen vai- kutusvaltansa lähti jyrkkään laskuun. Paradoksaalista on, että juuri niinä aikoina 1930-luvulla, kun Uusi Suomi oli puoluejohdon hallittavissa, Rantakari oli puoluejohdosta paitsiossa.

5.4. Kielikiihkoilijoita kaitsemassa

Kielikysymys riehui edelleen kiivaana 1930-luvun puolivälissä. Vuoden 1933 eduskuntavaa- lien jälkeen paine yliopiston kielilakiesityksen antamiseksi kasvoi kasvamistaan. Kivimäen hallitus ei kuitenkaan kiirehtinyt lakiesitystä. Opetusministeri Mantere suunnitteli Helsingfors högskolanin perustamista, jolloin yliopisto olisi voitu suomalaistaa, mutta ehdotus ei johtanut lopulta mihinkään. Eduskunnassa käydyt kuluttavat väittelyt lietsoivat rauhattomuutta, joka teki yliopistokysymyksen ratkaisemisen hankalaksi. Hallitus teki asiasta lopulta lakialoitteen, jota vastustivat omilla perusteillaan sekä suomen- että ruotsinkieliset. Ruotsinkieliset keräsi- vät kielilakia vastustavaan adressiin 154 000 nimeä ja lisäksi pohjoismaisilta tiedemiehiltä tuli adressi, jossa oli 754 nimeä. Tämän suomenkieliset katsoivat sekaantumiseksi maan sisäisiin asioihin. Myös Ruotsin lehdistö oli aktiivisesti yliopiston suomalaistamista vastaan.358

Paasikivi pyrki puheenjohtajakaudellaan ohjaamaan kokoomusta maltillisemmille linjoille kielikysymyksessä. Puolueessa oli kuitenkin paljon aitosuomalaisuuteen kallistuvaa ainesta, joka ei ollut samoilla linjoilla Paasikiven kanssa. Yliopiston suomalaistaminen oli yhteinen tavoite, mutta Paasikiven ehdottama ruotsinkielisen yliopiston perustaminen suomalaisen rin- nalle ei saanut vastakaikua osakseen. Paasikivi korosti kielikysymyksen ulkopoliittista luon- netta ja sen ratkaisemattomuuden negatiivista vaikutusta Ruotsissa. Lokakuussa 1934 pitämis- sään Tampereen ja Viipurin puheissa Paasikivi piti repivää kielikysymystä porvarillisten ryh- mien yhteistoiminnan esteenä.359 Hänen mielipiteensä olivat yhteneväisiä Rantakarin kanssa.

Sitä vastoin aitosuomalaisuuteen taipuvainen varapuheenjohtaja Linkomies oli ruotsinkielisen yliopiston perustamista vastaan. Paasikivi valitti, että hänen oma kantansa yliopistoasiassa oli selvästi liberaalimpi kuin suurimmalla osalla puolueesta. Sen takia hän soveltui mielestään huonosti puolueen johtajaksi. Paasikivi ei onnistunut kääntämään kokoomusta ruotsalaista

358 Uino 1989, 231. 359 Peltonen 1979, 90−96. 129 kansanosaa ymmärtävälle kannalle kielikysymyksessä, mutta sai kuitenkin torjuttua aitosuo- malaisten radikaaleimmat ehdotukset.360

Cajanderin punamultahallitus toi uuden yliopistolakiesityksen eduskuntaan vain kolme viik- koa sen jälkeen, kun hallitus oli nimitetty huhtikuussa 1937. Opetusministeri Hannula puolus- ti esitystä kansalliseen eheytymiseen liittyvin tunnuksin. Lakiesityksessä ruotsinkielisten pro- fessuurien määrä rajattiin 15:een ja yliopiston hallintokieleksi tuli suomi.361

Kokoomuksen eduskuntaryhmä käsitteli asiaa kokouksessaan viikko hallituksen antaman esi- tyksen jälkeen. Rantakari vieraili kokouksessa ja korosti, ettei kielikysymys kuulunut sillä hetkellä merkityksellisimpiin asioihin. Tärkeintä oli pedata mahdollisuuksia porvarilliselle yhteistyölle jatkossa. Lakiesityksen vastustaminen rikkoisi välejä maalaisliittoon, mitä oli vältettävä. Rantakari näki todellisena uhkana, että maalaisliiton vasemmistosiiveltä väkeä alkaisi yhä enemmän lipeämään SDP:hen. Siihen voitaisiin vastata vain säilyttämällä mahdol- lisimman hyvät välit maalaisliittoon. Sopivampiakin kysymyksiä hallitusrintaman rikkomi- seen vielä tulisi. Kieliasialla ei oppositiopolitiikkaa pitäisi tehdä.362

Myös ulkopoliittisesti olisi tärkeää, että hallituksen esitys tultaisiin hyväksymään ilman suu- rempia muutoksia. Kansanedustajista Pennanen ja Moilanen olivat myös esityksen hyväksy- misen kannalla. Jopa Linkomies katsoi, että esitys oli lopulta hyväksyttävä. Hän oli kuitenkin varauksellisempi ja puhui edelleen kokonaan suomalaisen yliopiston puolesta. Linkomiestä hiersi ennen kaikkea osakuntapakon poistaminen, mutta hänkin korosti yliopistoasian ratkai- sun tärkeyttä. Oksalan mukaan hallituksen tulevaan kaatamiseen tarvittiin yliopistokysymyk- sen ratkaisu, muuten eivät porvarit pääsisi yhteisymmärrykseen tulevaisuudessa. Hallitus olisi pian saatava nurin tai sosialismi kohtalokkaasti vahvistuisi. Tämän jälkeen keskusteluun puut- tui jälleen Rantakari, joka vaati oppositiolta lojaalisuutta hallituksen esitykselle.363

Rantakari jatkoi aktiivista toimintaansa hallituksen tekemän yliopistolakiesityksen puolesta. Hän lähetti vajaalle 30 kokoomuslehdelle 19. päivänä huhtikuuta kirjeen, jossa hän kertoi,

360 Ibidem. 361 Soikkanen T 1984, 124. 362 Kokoomukseen eduskuntaryhmän ptk. 9.4.1937, PTA. 363 Ibidem. 130 kuinka yliopistokysymykseen olisi syytä suhtautua. Hän korosti, ettei kokoomus saanut leima- ta yliopistolakia sellaiseksi, millä asia järjestetään vain ainoastaan toistaiseksi. Jos laki leimat- taisiin väliaikaiseksi, jäisi se tarkoitus mihin sillä pyrittiin, eli yleisen mielipiteen rauhoitta- minen molemmilla puolilla Pohjanlahtea kokonaan saavuttamatta. Suomessa lain hyväksyn- nällä raivattaisiin myös pahin este porvarillisen yhteisrintaman valmistelujen tieltä. Muuten ei tässä ”oikeistolaisuuden kaikkein tärkeimmässä asiassa päästäisi alkuun”. Rantakari korosti vielä, että maalaisliittoa ei pitäisi arvostella ja katkeroittaa, vaikka siihen kaikki mahdollisuu- det lakia käsiteltäessä olivatkin olemassa.364

Sekä Rantakarin kiertokirjeessä että hänen vierailussaan puolueen eduskuntaryhmässä koros- tui, että hän ei pitänyt kielikysymystä sellaisena asiana, että sen takia pitäisi uhrata suurempia tavoitteita kuten suhteet Ruotsiin tai porvarillinen yhteistyö. Siksi kielikysymys piti saada järjestykseen. Epäilyjä lain väliaikaisuudesta lietsoi varsinkin Linkomies, joka korosti edus- kuntaryhmässä, että laki pitäisi hyväksyä, koska ”ei tällä kertaa” ollut parempaa tarjolla. Lain väliaikaisuuteen uskoivat monet muutkin.

Rantakarin tultua takaisin puolueen toimintaan oli kielikysymys yksi niistä osa-alueista, johon Paasikivi halusi Rantakarin vaikuttavan. Rantakari oli Paasikiven kanssa käytännössä täysin samoilla linjoilla kielikysymyksessä. Molemmat näkivät kysymyksen laajemman yhteiskun- nallisen ja ulkopoliittisen merkityksen. Valtuuskuntaan Rantakari oli tullut tiukkaa suomalai- suuslinjaa ajaneen runoilija V. A. Koskenniemen tilalle.

Parlamentaarisesti vahva punamultahallitus kesti opposition hyökkäykset ja yliopistolaki meni läpi äänestyksessä selkein luvuin, vaikka maalaisliiton aitosuomalaiset vastustivatkin esitystä. Oppositiosta selkeimmin oli vastaan IKL. Loppujen lopuksi oikeastaan mikään ryhmä ei ollut lakiin täysin tyytyväinen. Silti kielikysymys siirtyi pois valtakunnalliselta poliittiselta agen- dalta. Kokonaan se ei unholaan välittömästi painunut. Siitä pitivät huolen etenkin IKL sekä maalaisliiton aitosuomalaiset. Myös kokoomuksessa kielikysymys aiheutti vielä huomattavas- ti närää 1930-luvun loppuvuosina.365

364 Helsingissä huhtikuun 19. päivänä v. 1937 päivätty kiertokirje kokoomuslehdille. Lähetetyt kiertokirjeet 1937−1946, PTA. 365 Uino 1989, 243, 245. 131

Keväällä 1938 keskusliiton kokouksessa Rantakari jäi pois kokoomuksen valtuuskunnasta ja sen työvaliokunnasta. Samalla häneltä katosi tärkein vaikutuskanava kokoomuksen päivänpo- liittisen ja pidemmänkin aikavälin politiikan muotoilemiseen.366 Valtakunnallisella tasolla kieliasia hajotti edelleen oppositiopuolueiden välejä keväällä 1939 eduskuntavaalien lähesty- essä. Tämän kuilun ylittämiseen pyrkivät opposition lehdistä ainakin Hufvudstadsbladet, Uusi Suomi ja Aamulehti, jotka julkaisivat tammikuussa 1939 koko sivun kattaman ilmoituksen ”Kansakokonaisuuden puolesta. Isänmaalliset kansalaiset yhteisrintamaan yli puolue- ja kieli- rajojen.”367

Kokoomuksessa kieliasia nousi jälleen esiin keväällä 1939 puoluekokouksen alla. Paasikivi lähestyi Ruotsista käsin kokoomuksen puheenjohtajaa Pennasta, toista valtuuskunnan jäsentä Arvi Oksasta sekä Rantakaria. Paasikivi toivoi, että huhtikuun puoluekokouksessa muutettai- siin kokoomuksen ohjelman osaa, joka käsitteli kieli- ja kansallisuuskysymystä. Paasikivi soitti asiasta myös Hackzellille, joka oli myös keskustellut asiasta Oksalan kanssa. Oksalan ja Hackzellin käsityksen mukaan ohjelmakohtaan ei ollut saatavissa muutoksia, vaan se oli jätet- tävä ennalleen. Paasikivi oli eri mieltä. Hänen mukaansa ohjelman muuttaminen oli välttämä- töntä. Asiaan oli puoluekokouksessa otettava tiukka kanta.368 Jälleen kerran hän kääntyi Ran- takarin puoleen. ”Pyydän Sinua…vaikuttamaan siihen suuntaan, että kokoomuspuolue ei oh- jelmaansa pane turhuuksia − etten sanoisi typeryyksiä − eikä epäajanmukaisuuksia”.369

Puoluekokouksessa kieli- ja kansallisuuskysymys nousi kuin nousikin kiihkeään keskuste- luun. Rantakari, Kalliala, Koskimies ja Arajärvi kokoontuivat ennen kokousta hiomaan kuvi- oitaan. Heidän tavoitteenaan oli saada himmennettyä ohjelman aitosuomalaista leimaa. Kos- kimies ei lopulta kokoukseen työkiireiltään ehtinyt. Valtaosa kokousedustajista halusi työvaliokunnan ehdotuksen mukaisesti, että ohjelmaa ei muutettaisi, vaan se pidettäisiin entisessä muodossaan. Tämän kannan ilmaisi puolueen puheenjohtaja Pennanen. Hänen mukaansa ajankohta ei ollut nyt paras mahdollinen minkäänlaisten muutosten tekemiselle, vaan etualalla olivat tärkeämmät asiat.370

366 Kokoomuksen keskusliiton kokouksen pöytäkirjat 24.4.1938, PTA. 367 Soikkanen T 1984, 293. 368 Paasikiven päiväkirja 28.3.1939, 229. 369 Polvinen 1992, 500. 370 Kokoomuksen yleisen puoluekokouksen ptk 1.4.1939, keskustelu kieli- ja kansallisuusasiasta, PTA. 132

Eri mieltä Pennasen kanssa olivat Kalliala ja Arajärvi, jotka ajoivat muutosta puolueen määri- telmään kansallisuusvaltiosta. Lisäksi yliopiston suomalaistamista koskeva ohjelmakohta piti muuttaa, koska se oli uuden lainsäädännön jälkeen vanhentunut. Kalliala vetosi sovinnollisuu- teen, valtion lujuuteen ja ulkopolitiikkaan. Kaksikon mielestä puolueen kieliohjelmasta ei mitään pitäisi laittaa vaaliohjelmaan, mutta jos näin tehtäisiin, muotoilu pitäisi jättää valtuus- kunnalle. Kallialan ja Arajärven esityksiä nousivat vastustamaan kunnallisneuvos Turja sekä pankinjohtaja Vataja. Vaikka maalaisliitto olikin kielikysymyksessä ottanut lievemmän kan- nan, ei kokoomuksen pitäisi samaan sortua. Maalaisliittohan oli hallituskumppaniensa sosia- listien vaikutuksen alainen, Vataja huomautti. Vataja ja Turja eivät nähneet asian ulkopoliit- tista merkittävyyttä. Myöskään Vaasa-lehden päätoimittaja Ikola ei ymmärtänyt, miksi kym- menen vuotta aikaisemmin aikaansaatua suomalaisuusohjelmaa nyt haluttiin heikentää ja kes- kusteluun tuoda ”ulkopolitiikka ja muut tällaiset pöpöt.”371

Myöhässä kokoukseen saapunut Rantakari pyysi puheenvuoron. Hänen mukaansa Suomen kansainvälinen asema oli monta kertaa vaarallisempi kuin vuosina 1917 ja 1918. Hän korosti Suomen vuosituhantista yhteistä historiaa Ruotsin kanssa ja sitä, että vain Ruotsista olisi apua mahdollisesti saatavissa, jos jouduttaisiin uhanalaiseen asemaan. Samasta suunnasta oli peräi- sin suomalaisten sivistys. Rantakarin mukaan pienen kansan kuten Suomen tuli koota eri ai- neksensa yksimielisyyteen kansallisen itsenäisyyden vahvistamiseksi.372

Hän ei kieltänyt kielikysymyksen tärkeyttä, mutta asiat pitäisi laittaa järjestykseen sopivana aikana, niin että ne eivät häiritsisi tärkeämpiä asioita. Rantakarin mukaan ulkomailla kiinnitet- tiin paljon huomiota siihen, kuinka ruotsinkielisiä Suomessa kohdeltiin. Hänen mukaansa myös ruotsinkielisillä täytyi olla mahdollista saada sivistystä omalla kielellään. Rantakari ei myöskään pitänyt siitä, että kieliponsi julkaistiin vain muutamaa päivää ennen puoluekokous- ta. Ennemmin asioiden valmisteluun oli käytetty kuukausia. Tämän vuoksi hän kannatti Kal- lialan ja Arajärven ehdotusta, että asian käsittely siirrettäisiin valtuuskunnalle ja se tuotaisiin seuraavaan puoluekokoukseen.373

371 Ibidem. 372 Ibidem. 373 Ibidem. 133

Rantakarin ehdotusta vastusti välittömästi Helsingin pohjoista kansallisseuraa edustanut toi- mitusjohtaja Piehkola sekä päätoimittaja Lampela. Pankinjohtaja Vataja olisi omien sanojensa mukaan jatkanut Rantakarin ryöpyttämistä, mutta tässä vaiheessa Rantakari oli jo poistunut lähimpien kumppaniensa kanssa kokouksesta. Myöskään lopuilta keskustelijoilta ei löytynyt ymmärrystä Rantakarin ja muiden maltillisempaa kieliohjelmaa ehdottaneiden puheille. Kes- kustelun päätteeksi puheenjohtaja vahvisti ohjelman sen muotoisena, kuin se oli annettu ja kokoomuksen ohjelma jäi tältä osin samanlaiseksi kuin se oli ollut vuonna 1936.374

Puoluekokouksen jälkeen Rantakari kertasi Paasikivelle kirjeessään keskustelun kulkua. Hän oli todella ärsyyntynyt kokouksen aitosuomalaisiin, jotka eivät halunneet kieliohjelmaan muu- toksia, vaikka osia siitä oli jo toteutettu. Rantakari valotti taktiikkaa, jolla he olivat kokouk- seen lähteneet. Rantakari oli sanonut Kallialalle, että tämä ehdottaisi puheenvuorossaan, että valtuuskunta muodostaisi asiassa lopullisen kannan. Tällä tavoin olisi saatu heikennettyä ruot- salaisten arvostelua. ”Mutta sitten se rivonaamainen Vaasan Jaakkoo, oululainen typertelijä pankinjohtaja Vataja ja joku lihakauppias Piehkola kauppahallista tiesivät, että ei tässä mitään ulkopoliittista hätää ole”, Rantakari vaahtosi kirjeessään. Rantakari kertoi olleensa puheen- vuoronsa lopuksi lähellä jopa ehdottaa pontta, jossa lausuttaisiin toivomus, että ”ulkomaiset lähetystöt kallishintaisina lakkautettaisiin, kun Oulusta, Vaasasta ja Helsingin kauppahallista saadaan ilmaiseksi parhaat tiedot.” Rantakari valitti, ettei kokoomuksen asioihin enää pysty- nyt vaikuttamaan kuten ennen, kun vielä oli ollut valtuuskunnan työvaliokunta sekä puolue- toimisto käskettävissä. Nyt pystyisi vaikuttamaan vain aivan erikoisilla ja viikkoja aikaisem- min aletuilla ponnistuksilla.375

Vastauskirjeessään Rantakarille Paasikivi oli sitä mieltä, että oli hyvä, että oli edes yritetty vaikuttaa kieliasiaan, vaikka muutosta ei saatukaan. ”Kunnialliset kansalaiset eivät voisi lu- keutua kokoomuspuolueeseen, jos ei edes ääniä järkevältä taholta esiintyisi.” Paasikivi oli vain hyvillään, ettei kokoomuksella ollut eikä tulisikaan olemaan poliittista merkitystä lähiai- koina. ”Se on sama mitä se puolue ohjelmaansa ottaa.” Nyt olivat kysymyksessä suuremmat asiat, Paasikivi huomautti viitaten koko ajan kiristyvään ulkopoliittiseen tilanteeseen.376

374 Kokoomuksen yleisen puoluekokouksen ptk 1.4.1939, keskustelu kieli- ja kansallisuusasiasta, PTA. 375 Rantakarilta Paasikivelle 2.4.1939, VAY 4433, KA. 376 Paasikiveltä Rantakarille 9.4.1939, K. N. Rantakarin kokoelma, kansio 1.1, TYK. 134

Rantakarin kanta kielikysymyksessä oli selvä. Sen ei saanut häiritä muita tärkeämpiä kysy- myksiä. Kanta oli pysynyt yhdenmukaisena koko 1930-luvun ajan. Rantakarin tavoitteena oli koko ajan ollut estää kiihkeimpien aitosuomalaisten hyökkäykset, jotka hajottivat sekä ko- koomuspuoluetta että muutenkin porvarillisen yhteistyön mahdollisuuksia. Nuoruudessaan suomalaisuuden asiaa ehkä jopa tärkeimpänä poliittisena kysymyksenä pitänyt Rantakari ei ollut samaa mieltä enää 1930-luvulla. Suomenkielisten asema oli selvästi parantunut kulunei- na vuosikymmeninä.

Taustalla vaikutti tietysti pohjoismaisen suuntauksen vaatimukset, mutta se ei kuitenkaan ol- lut ainoa syy. Olihan Rantakarin argumentaatio ollut ruotsinkielisiä ymmärtävä jo vuosikym- menen vaihteessa ennen uuden ulkopolitiikan muotoilemista. SDP:n jatkuva vahvistuminen 1930-luvun kuluessa ei varmasti vähentänyt Rantakarin halua korostaa porvariyhteistyötä. Nyt oli entistä suurempi tarve saada myös RKP mukaan tähän toimintaan. Rantakari oli todel- la pettynyt kokoomuksen aitosuomalaisiin, jotka eivät tunnustaneet porvarillisen yhteistyön hedelmällisyyttä ja ulkopolitiikan ensisijaisuutta suhteessa sisäpoliittisiin kiistoihin.

Asiaa voi tarkastella myös sukupolvinäkökulmasta. Niin sanotun suurlakkosukupolven edus- tajina kielikysymys oli Rantakarille ja Paasikivelle tärkeä. He kuitenkin ymmärsivät sen, että suomalaisen ja ruotsalaisen kulttuurin juuret olivat samat ja että ruotsinkielisilläkin piti olla mahdollisuus harjoittaa kulttuuria omalla kielellään. Rantakarin ja Paasikiven näkökulmasta katsottuna kieliasiassa oli lisäksi jo saavutettu sille asetetut tavoitteet. Nyt pitäisi pyrkiä säi- lyttämään nämä edut, eikä vaatia koko ajan lisää. Vähintäänkin uusia tavoitteita piti lähestyä maltillisesti. Sen sijaan kokoomuksen nuorempi aitosuomalainen sukupolvi katsoi nyt edusta- vansa sitä suomalaisuuslinjaa, jota Rantakarin sukupolvi oli vielä vuosisadan alussa ajanut, mutta mistä se oli nyt häpeällisesti luopunut. Tämän niin sanotun AKS-sukupolven vaatimuk- set ja toimintatavat olivat radikaaleja ja se oli sekä henkisesti että toimintatavoiltaan lähempä- nä vapaussotasukupolvea kuin vanhasuomalaisia rantakarilaisia.377

5.5. Vasemmiston eteneminen on pysäytettävä

Punamultahallituksen nimittäminen vuonna 1937 oli varmasti järkytys, mutta tuskin kuiten- kaan yllätys Rantakarille. SDP:n hallitukseen nousun seurauksena hän suhtautui erityisen va-

377 Vares & Soikkanen 1998, 44−46. 135 kavasti kesän 1939 eduskuntavaaleihin. Viimeistään näissä vaaleissa politiikan suunta oli saa- tava kääntymään takaisin oikealle. Rantakarin asema ja vaikutusvalta puolueessa oli kuitenkin eduskuntavaaleja kohti tultaessa kääntynyt laskuun, eikä hänellä ollut asemaa puolue-elimissä

Tästä huolimatta Rantakari laati jossain vaiheessa vuotta 1938 promemorian maan poliittises- ta tilanteesta, siihen johtaneesta kehityksestä sekä niistä toimintatavoista, joilla porvarilliset puolueet voisivat eduskuntavaaleissa pärjätä. Keille tarkasti ottaen hän promemorian teki, ei tule ilmi. Myöskään ilmi ei tule, kirjoittiko Rantakari promemorian jo ennen kuin hän erosi puolueen valtuuskunnasta keväällä 1938. Joka tapauksessa sen tekeminen kertoo omalta osal- taan, kuinka tärkeäksi hän tulevat eduskuntavaalit näki. Tuskin hän sitä myöskään aivan läm- pimikseen kirjoitti. Rantakarilla ei ollut keskeistä asemaa kokoomuksen vaalitaistelussa, mikä myös osoittaa hänen vaikutusvaltansa hiipumista.378

Rantakari vertasi promemoriassa poliittista tilannetta sisällissotaa edeltäneisiin vuosiin. Sosia- lidemokraattien poliittinen voima eduskunnassa oli noussut koko 1930-luvun samaan tapaan kuin 20 vuotta aiemmin. Vuonna 1930 SDP:llä oli ollut 66 kansanedustajaa. Vuoteen 1936 mennessä heidän määränsä oli noussut 83:een. Lisäksi eduskunnassa oli kaksi vasemmistolai- sen pienviljelijäpuolueen edustajaa. Tätä menoa vasemmisto saavuttaisi Rantakarin arvion mukaan pian enemmistön eduskunnassa ja kun puolue siihen asemaan pääsisi, niin sen valta- kauden loppua ei olisi nähtävissä. Siksi sosialistien kannatuksen kasvu oli pakko saada pysähtymään.379

Sitä, mihin sosialistien valtakausi Suomen veisi, Rantakari ei halunnut lähteä promemoriassa arvioimaan. Rantakarin analyysin mukaan uitto- ja metsätyötä tekevä pienviljelijäväestö oli se kansanosa, jonka puolelleen saaja saisi samalla käsiinsä valtiovallan maassa. Pienviljelmien omistajien hallussa oli noin miljoona ääntä, kun koko maassa äänioikeutettuja oli vajaa 1 900 000. Siksi, jos todellista vaikutusta politiikkaan haluttiin, oli mielenkiinto kohdistettava nimenomaan pienviljelijöihin. Näin olivat tähän mennessä tehneet lähinnä sosialistit. Ranta-

378 ”Porvarillinen vaiko sosialistinen hallitusvalta Suomeen? V. 1939 eduskuntavaalit ovat erikoisen merkityksel- liset.” Kansio 2.7 K. N. Rantakarin arkisto, TYK. 379 Ibidem. 136 karin mukaan ainoa puolue, joka pystyisi hoitamaan pienviljelijät ja samalla pysäyttämään sosialistien kannatuksen kasvun, oli maalaisliitto. Muilla ei siihen ollut mahdollisuuksia.380

Rantakari myönsi siis suoraan, että ei ollut kokoomuksen käsissä pyrkiä vaikuttamaan pienvil- jelijäväestöön. Promemoriasta voi vetää sen johtopäätöksen, että vaalien suurimpana tavoit- teena ei ollut kokoomuksen vaalivoitto, vaan sosialistien etenemisen pysäyttäminen.

Muiden porvarillisten puolueiden täytyisi ottaa huomioon maalaisliiton tärkeä osa taistelussa sosialismia vastaan. Totutusti Rantakari korosti porvarillisten puolueiden tarkoituksenmukais- ta, järjestettyä toimintaa. Hänen argumentaatiossaan oli kuitenkin tapahtunut eräs merkittävä muutos verrattuna kaikkiin aiempiin puheisiin porvarillisesta yhteisrintamasta. Promemorian mukaan porvarillisen rintamanmuodostuksen tuli nimittäin olla n ä k y m ä t ö n381. Kaikkea näkyvää ja julkista porvarillista rintaman muodostamista oli sen sijaan pidettävä Rantakarin mukaan hyljättävänä, jopa vaarallisena. Se johtaisi vain samanlaiseen rintamanmuodostuk- seen kuin vuonna 1917. Näistä rintamista vasemmisto olisi kiinteämpi. Lopulta kehitys johtai- si taisteluun kannattajamassoista, ja siinä sosialistit vetäisivät pidemmän korren.382

Mistä oikein johtui Rantakarin käsitys porvarillisen yhteistyön julkisen julistamisen turmiolli- suudesta? Aiemmin hän ei ollut epäröinyt julistaa sitä myös julkisesti. Syyt ovat luultavim- min maalaisliiton ja edistyspuolueen olossa punamultahallituksessa sekä oikeiston epäyhte- näisyydessä. IKL oli pelannut itsensä sivuun porvariyhteistyöstä omapäisellä ja radikaalilla toiminnallaan. Maalaisliiton ja edistyspuolueen olisi ollut vaikea hallituksesta käsin liputtaa opposition kanssa porvarillista yhteistyötä. Päinvastoin ne olisivat käytännössä ajautuneet yhä lähemmäs sosialidemokraatteja puolustaessaan hallitusta. Jäljelle olisi jäänyt vain ruotsalainen kansanpuolue, joka oli kielipolitiikallaan hajottanut niin kokoomusta kuin muitakin porvarilli- sia puolueita koko itsenäisyyden ajan.

Porvarien toiminta tulisi Promemorian mukaan järjestää aatteelliselle pohjalle, koska sosia- lismikin oli aate. Aatteellisuuden korostamisessa piili porvarien menestymisen edellytys. Täs-

380 Ibidem. 381 Harvennus alkuperäinen. 382 ”Porvarillinen vaiko sosialistinen hallitusvalta Suomeen? V. 1939 eduskuntavaalit ovat erikoisen merkityksel- liset.” Kansio 2.7, K. N. Rantakarin arkisto, TYK. 137 sä työssä Rantakari korosti sanomalehtien merkitystä. Lehtien pitäisi kertoessaan yhteiskun- nallisista asioista ja uudistuksista muokata mielipiteitä porvarilliseen suuntaan. Rantakari piti tehokkaana sosialistien tapaa levittää ajattelutapaansa myös ei-poliittisten järjestöjen kautta. Tällä tavoin he pyrkivät voimasuhteiden muuttamiseen koko yhteiskunnassa. Eikö myös niis- sä järjestöissä, yhdistyksissä ja yhtymissä, joissa porvarit vielä määräsivät, voitaisi harjoittaa poliittista vaikutustoimintaa, Rantakari kysyi. Näin ei ollut tehty ja tässä porvarillinen käsi- tyskanta kaipasi hänen mukaansa korjaamista. Rantakari kritisoi porvarillisten piirien heikkoa politiikan tajua ja kykenemättömyyttä hoitaa politiikkaa. Porvarien oli herättävä.383

Rantakarin kritiikin voi katsoa kohdistuvan suurelta osin juuri kokoomukseen, jossa ei ollut sen historian aikana liiemmin löytynyt innokkuutta järjestötoimintaan ja jalkautumiseen ih- misten keskuuteen. Päinvastoin se oli profiloitunut yliopistoherrojen ja ylemmän kansanker- roksen puolueeksi, jonka johdon käsityksen mukaan tavallinen kansa oli liian tyhmää, eikä sitä siksi myöskään tarvinnut kuunnella. Ylempi kansankerros oli Rantakarin arvion mukaan saanut viime vuosina kaiken liian helposti. Heillä ei ollut halua tai tarvetta taistella olosuh- teidensa puolesta.

Taisteluun sosialismia vastaan pitäisi Rantakarin mukaan käydä asiallisesti, järjestelmällisesti ja suurta ääntä pitämättä. Eikä niin kuin kuluvina vuosina oli toimittu; haukkumisella, par- jaamisella ja pelkällä suunsoitolla ei sosialismia maasta hävitettäisi. Toimet oli siis keskitettä- vä ensisijassa pienviljelijäväestöön. Oli kirjoitettava esitelmiä, selostuksia ja juhlapuheita nii- tä tilaisuuksia varten, joissa pienviljelijät kokoontuivat. Kaikkia propagandavälineitä tulisi käyttää hyväksi. Kansalaisille tulisi selvittää myös kansantaloustieteen eri teorioita yleistajui- sesti, Rantakari vaati.384

Porvarien mahdollisuudet lisä-äänien kalasteluun Rantakari näki lähinnä nukkuvien puoluees- sa. Maassa oli paljon väkeä, joka ei viitsinyt äänestää, koska asiat olivat niin hyvällä mallilla. Kokoomuksen oli mahdollista saada jonkin verran ääniä myös teollisen toiminnan lisääntymi- sen ansiosta alati laajenevasta keskisäädystä. Tähän kansanosaan olivat huomionsa kiinnittä- neet Rantakarin mukaan myös sosialistit. Ruotsinkielisten määrä keskisäädyssä oli suhteelli- sen suuri ja siksi kielipoliittisen suvaitsevaisuuden ei pitäisi antaa muodostua sosialistien etu-

383 Ibidem. 384 Ibidem. 138 oikeudeksi. Eduskuntavaaleihin oli Rantakarin mukaan valmistauduttava järjestelmällisem- min kuin aiemmin ja hyvissä ajoin.385

Rantakarin linjaukset olivat varsin radikaaleja ja ne voi nähdä paluuna vanhasuomalaisuuden juurille. Uudistuksia oli jatkuvasti tehtävä ja ne tuli perustella porvarillisilla näkökohdilla. Rantakari palaa promemoriassaan poliittiseen keskustaan myös sosiaali- ja talouspolitiikassa. Keskustaanhan Rantakarin alkuperäinen puolue vanhasuomalaiset oli aikoinaan kuulunut. Reformien puoltaminen ei estänyt samalla vastustamasta vasemmistoa. Porvarillinen yhteis- työ oli kaiken perusta. Rantakari oli sosiaali- ja talouspoliittisissa linjauksissaan lähellä Paasi- kiven ajattelua. Rantakarin uraan mahtui myös vaihe, jolloin hän ajoi varsin erilaista talouspo- litiikkaa. Kansanedustajana vuonna 1917 ja myös Savo-Karjala−pankin johtajana hän oli pro- filoitunut tiukan oikeistolaiseksi talousmieheksi.

Vajaa kaksikymmensivuisesta promemoriasta saa kuvan niistä vaatimuksista, joita menesty- minen eduskuntavaaleissa Rantakarin käsityksen mukaan edellytti. Kaikki tarmo oli suunnat- tava vasemmistoa vastaan. Onkin huomionarvoista, että Rantakari ei mainitse promemoriassa ollenkaan IKL:ää. Hän ei katsonut rajanvetoa oikealle päin tarpeelliseksi vaaleissa, vaikka mielipiteet IKL:stä eivät varmasti olleet lientyneet 1930-luvun loppua kohden tultaessa. Sel- vää tietenkin oli, ettei IKL:llä ollut sijaa Rantakarin ihannoimassa porvariyhteistyössä.

Rantakarin promemoriassa ei arvioida sitä, kuinka maalaisliitto suhtautuisi porvarillisen yh- teisrintaman mahdollisuuteen, vaikka se oli aivan oleellinen kysymys. Hänen on täytynyt us- koa, että maalaisliitosta lopulta edelleen löytyisi riittävästi yhteistyön kannattajia. Olihan ko- ko Rantakarin poliittinen ajattelu rakentunut porvariyhteistyön varaan. Siitä kulmakivestä hän ei kovin helposti ollut valmis luopumaan ja myöntämään samalla vasemmiston pääsyä niskan päälle pidemmän aikavälin kehityksessä. Pelko siitä oli olemassa. Rantakari oli pyrkinyt 1930-luvulla kuten aiemminkin pitämään yllä henkilökohtaisia kontakteja muiden porvarillis- ten puolueiden edustajiin ja luomaan näin mahdollisuuksia yhteistyölle ja estämään vasem- miston hallitusvaltaan nousun.

Promemorialla tuskin oli suoraa merkitystä kokoomuksen lopullisen vaalistrategian luomises- sa. Vaikka puolue otti vaaleissa Rantakarin promemorian edellyttämällä tavalla juuri vasem-

385 Ibidem. 139 miston päävastustajakseen, niin vaalikamppailu oli kaikin tavoin sovinnaisempi menetelmien suhteen kuin Rantakarin tekemät ehdotukset olisivat edellyttäneet. Varsinaiseen vaalityöhön Rantakari ei osallistunut, vaan sitä hoiti valtiollisen poliisin johtajana pitkään toiminut Esko Riekki.

Riekistä elämäkerran kirjoittanut Matti Lackman on sitä mieltä, että Riekki olisi saanut natsi- Saksan puoluepäiville tekemältään vierailulta innoituksen käyttää elokuvaa propagandaväli- neenä. Tosin hän ei ole varma, kävikö Riekki edes kyseisillä puoluepäivillä.386 Todennäköi- sempänä innoituksen lähteenä voi pitää Rantakarin laatimaa promemoriaa, jossa oli korostettu eri propagandavälineiden merkitystä. Elokuvan käyttö vaaliaseena oli tuttua kokoomuksessa ja tuskin siis Saksan-tuomisia. Puolue oli käyttänyt elokuvaa vaalityössään ainakin jo vuoden 1930 eduskuntavaaleissa. Silloin johdossa oli ollut Rantakari. Lackman tuntuu olevan hako- teillä myös, kun hän arvioi kokoomuksen pyrkimyksenä olleen IKL:n ohittaminen oikealta. Puoluejohto oli puheenjohtaja Pennasen johdolla maltillisten miehittämä. He pyrkivät porva- riyhteistyöhön. Siihen ei IKL:n oikealta puolelta olisi ollut asiaa.

Täysin rauhassa IKL ei saanut olla kokoomuksen vaalikampanjassa. Riekin pitämästä puhees- ta oikeistonuorille kävi ilmi hänen käsityksensä, että juuri IKL:stä kokoomus voisi saada lisä- ääniä. IKL:n äänenkannattaja Ajan Suunta vastasi samalla mitalla. Se ei kohdellut kokoomus- ta lainkaan maltillisemmin kuin muita puolueita. Lehden mukaan kokoomus oli menettänyt ”todellisen suomalaisen nuorison.”387 Kuitenkin myös kokoomuksen tärkeimmät lehdet Uusi Suomi ja Karjala keskittyivät kirjoituksissaan ennen vuoden 1939 vaaleja korostamaan pää- osin nimenomaan vasemmistovaaraa. SDP oli Uuden Suomen mukaan kerta kaikkiaan sitou- tunut kumoukselliseen marxilaisuuteen ja se ei ollut yhteiskuntaa säilyttävä puolue. Karjalan mukaan sosialistit muuttuisivat bolševikeiksi, jos he saisivat enemmistön eduskuntaan.388

Promemorian lisäksi Rantakarin arkistossa on puheluonnoksia, jotka on laadittu Cajanderin hallituksen vallassaoloaikana. Erään puheen otsikko on ”Mihin sosialistimme pyrkivät maltil- lisuudella? Vastauksen saa heidän omista puheistaan.” Siinä Rantakari todistelee, etteivät so- sialidemokraattien perimmäiset tavoitteet olleet muuttuneet, vaikka he olivatkin nyt hallitus-

386 Lackman 2007, 352. 387 Vares 2007, 286. 388 Vares 1986a, 133−134. 140 vastuussa keskustapuolueiden kanssa. SDP:n toimintatapojen maltillistuminen oli saanut Ran- takarin mukaan maalaisliiton ja edistyspuolueen uskomaan, että se oli punamultayhteistyön ansiota. Sellainen ajattelu oli vaarallista itsepetosta.389

Rantakari perusteli näkemyksiään Tannerin, oikeusministeri Urho Kekkosen, eduskunnan puhemies Väinö Hakkilan sekä J. Helon pitämillä puheilla. He olivat korostaneet, ettei heidän toimintaansa saanut ymmärtää väärin ja sen perusteella luulla vanhoista opeista luovutun, vaikka toimintatapoja olikin maltillistettu. Ennemmin tavat olivat olleet liian jyrkkiä olosuh- teisiin nähden. Sosialistijohtajat todistelivat, että 1930-luvun kuluessa oli omaksuttu uusi toi- mintatapa, joka oli tuottanut huomattavia tuloksia. Rantakari huomautti, että vaikka Cajande- rin hallituskaudella sosialidemokraatit olivat suhtautuneet maatalous- ja maanpuolustuskysy- myksiin heille vähemmän tunnusomaisesti, niin tämän ei saanut antaa hämätä. Hänen arvionsa oli, että ”Maltillista menettelyä oli noudatettu ainoastaan porvarien, etenkin keskusta- ja va- semmistoporvarien, nukuttamiseksi huolettomuuden uneen, kunnes he heräävät omaisuutensa riistämiseen valtiolle.” 390

Esimerkiksi Tanner oli Rantakarin mukaan lausunut Suomen sosialidemokraatissa, että ”oli käsittämätöntä, että maassa todella on voinut olla niin yksinkertaisia ihmisiä, että he ovat luul- leet sosialidemokraattisen puolueen luopuneen periaatteellisesta ohjelmastaan.” Rantakari vaati, että ”porvarit näkisivät, että sosialistien maltillisuus oli vain taktiikkaa. Siis vain pelita- paa. Vanhat sokerit olivat edelleen pohjalla.” Rantakarin mukaan SDP noudatti toiminnassaan sosialistisen työväen internationaalin päätöksiä, joiden mukaan työväenluokka saavuttaa pää- määränsä, kun se porvarillisen kansanvallan puitteissa laajentaa valtiollisia oikeuksiaan ja vapauksiaan käyttämällä hyväkseen valta-asemiaan ja luo tätä kautta proletaarisen kansanval- lan toteuttamisen edellytykset.391

Myös toisessa kirjoituksessa, jonka nimi oli ”Mitä takataskusta tarjotaan, sosialidemokraattien muuttumaton uskontunnustus.” Rantakari todistelee, ettei SDP:n periaateohjelma ollut muut-

389 ”Mihin sosialistimme pyrkivät maltillisuudella? Vastauksen saa heidän omista puheistaan.” Kansio 2.5, K. N. Rantakarin arkisto, TYK. 390 Ibidem. 391 ”Mihin sosialistimme pyrkivät maltillisuudella? Vastauksen saa heidän omista puheistaan.” Kansio 2.5, K. N. Rantakarin arkisto, TYK. 141 tunut mihinkään, vaikka toiminatatavat olivatkin maltillistuneet. Edelleen he pyrkivät ylläpi- tämään luokkavihaa. Tähän viittasi sosialidemokraattien ohjelman kohta ”Suomen sosialide- mokraattinen puolue tulee aina kaikissa valtiollisissa ja taloudellisissa kysymyksissä valvo- maan köyhälistön luokkaetuja ja vastustamaan tarmokkaasti kaikkea luokkavastakohtain himmentämistä.”392

Kirjoituksissa hyökättiin nimenomaan SDP:n periaateohjelman ja puolueen johtomiesten aat- teellisten puheiden kimppuun, mikä oli Rantakarin eduskuntavaaleja varten laatiman taktiikan mukaista. Hän uskoi porvariaatteen vetovoimaisuuteen. Tässä mielessä oli tarkoituksenmu- kaista todistella sosialismin turmiollisuutta ja sitä, mihin se lopulta maan veisi.

Puheet oli laadittu poliittiseen käyttöön, eikä niistä voi vetää suoria johtopäätöksiä siitä, mitä Rantakari sosialidemokraateista todellisuudessa ajatteli. Selvää on, että hänen suhtautumisen- sa oli kaikesta huolimatta maltillisempaa kuin suurella osalla muusta kokoomuksesta. Jos Rantakarin käsityksiä vertaa taas esimerkiksi Paasikiveen, niin siinä suhteessa hän tuntui ole- van oikeammalla. Paasikiven mukaan sosialidemokraattien hallituksessa olo oli varsinkin ulkopolitiikka huomioiden ratkaisevan tärkeää. ”Ellei olisi sosialidemokraatteja, niin meidät heitettäisiin ulos pohjoismaisesta yhteistoiminnasta”, Paasikivi arvioi.393

Rantakari, vaikka ymmärsikin ulkopolitiikan tärkeyden, antoi kuitenkin enemmän arvoa sisä- politiikalle kuin Paasikivi. Ymmärtämättömäksi sisä- ja ulkopolitiikan vaikutuksesta toisiinsa Rantakaria ei voi kuitenkaan syyttää. Esimerkiksi kielipolitiikassa hän otti aina huomioon sen vaikutuksen länsinaapurissa. Sosialismi oli kuitenkin epäilemättä vaikeammin nieltävä pala kuin kielipolitiikka.

SDP lähti eduskuntavaaleihin sosialistisia tunnuksia karttelevin ohjelmin. Se oli tarkoituk- senmukaista, koska puolue halusi pysyä hallituksessa myös vaalien jälkeen. Sosialidemokraa- tit vaistosivat, että muidenkin hallituspuolueiden oli menestyttävä edes kohtuullisesti, että sama hallituskoalitio voisi jatkaa. Kommunistien kansanrintamataktiikan takia puolueen ei tarvinnut suojella vasenta laitaansa ja se korosti entistä enemmän asemaansa käytännöllisenä

392 ”Mitä takataskusta tarjotaan. Sosialidemokraattien muuttumaton uskontunnustus.” Kansio 2.5, K. N. Rantaka- rin arkisto, TYK. 393 Polvinen 1992, 444. 142 reformipuolueena. Esitellessään vaaliohjelmaa puoluekokouksessa SDP:n puoluesihteeri tote- si, ettei siihen ole otettu kaukaisia tavoitteita, vaan vain sellaisia, joiden toteuttamiseen silloi- sissa oloissa oli mahdollisuuksia.394

Edellisistä Vuoden 1936 eduskuntavaaleista äänioikeutettujen määrä oli lisääntynyt koko maassa lähes 84 000:lla. Samalla vaalien äänestysprosentti nousi 62,9:stä 66,6:een. Hannu Soikkanen on huomauttanut, että muutokset puolueiden kannatuksessa eivät välttämättä edel- lyttäneet entisten äänestäjien puoluekannan muutosta, vaan pelkästään uudet äänestäjät ja suu- rempi äänestysprosentti saattoivat merkitä suuria muutoksia voimasuhteissa.395

Vaaleissa hallituspuolueet menestyivät hyvin. SDP sai kaksi lisäpaikkaa ja maalaisliitto kol- me. Sen sijaan edistyspuolueen paikkaluku tippui yhdellä ja jäi kuuteen. Vaalien suurimmaksi voittajaksi nousi kuitenkin kokoomus. Huolimatta siitä, että se oli suunnannut vaalikampan- jansa kärjen vasemmistoa vastaan ja jättänyt oikean laidan pääasiassa rauhaan, niin eniten lisäpaikkoja se sai kuitenkin IKL:stä. Kokoomuksen paikkamäärä nousi 20:stä 25:een samal- la, kun IKL:n paikkaluku tippui 14:stä kahdeksaan. Rantakarin havittelema SDP:n heikenty- minen ei siis toteutunut eduskuntavaaleissa, päinvastoin. SDP jatkoi vahvistumistaan. Ranta- kari oli silti varmasti tyytyväinen siihen, että kokoomus vahvistui ja IKL heikkeni. Rantakari oli promemoriassaan toivonut, että äänestysprosentti saataisiin nousemaan. Tämä toive toteu- tui.

6. PORVARILLISEN YHTEISTYÖN PUOLUSTAJA

K. N. Rantakarin 1930-luvun poliittisia voittoja ja tappioita tulee tarkastella, ei niinkään hä- nen itsensä kuin hänen lähipiiriinsä kautta. Rantakarin toimintatapoja leimasivat kulissien takainen peli ja pyrkimys saada omat poliittiset tavoitteensa läpi muiden ihmisten ajamina. Hän ei edes pyrkinyt näkyville paikoille valtakunnallisessa politiikassa, mutta pysytteli mie- luusti vallan välittömässä läheisyydessä. Hän pyrki aktiivisesti nostamaan omia suosikkejaan ja ystäviään päättäviin asemiin ja usein myös onnistui pyrkimyksissään.

394 Soikkanen H 1987, 66. 395 Ibidem. 143

Rantakari oli näkyvästi mukana Svinhufvudin presidentinvaalikampanjoissa vuosina 1931 ja 1937. Hän vaikutti ratkaisevasti myös Kivimäen hallituksen syntyyn. Svinhufvud, Kivimäki ja ulkoministeri Hackzell kuuluivat kaikki Rantakarin lähipiiriin. Heidän kauttaan Rantakari pääsi valtakunnanpolitiikan ytimeen. Eniten yhteistyötä Rantakari teki 1930-luvulla kuitenkin valtioneuvos Paasikiven kanssa, joka nautti laajaa arvostusta valtiollisen elämän huipulla yli puoluerajojen. Ulkoministeriössä Rantakari kirjoitti ainakin pääministerin ja ulkoministerin puheita ja käytti suurempaa poliittista valtaa kuin mitä asema virkamiehenä olisi edellyttänyt.

Rantakarilaisen maltillisen konservatiivisuuden valtaannousun mahdollisti Lapuanliikkeen aikaansaama yhteiskunnan oikeistolaistuminen, mikä auttoi kokoomuksen voittoon eduskun- tavaaleissa kesällä 1930 ja presidentinvaaleissa seuraavana talvena. Presidentinvaaleihin asti Rantakari suhtautui pääosin myönteisesti Lapuanliikkeeseen, vaikka joutuikin jatkuvasti va- roittelemaan ja moittimaan sitä ylilyönneistä ja laittomuuksista.

Suomalainen yhteiskunta ei halunnut luovuttaa poliittista valtaa äärimmäiselle oikeistolle. Siksi vallan korjasivat lopulta maltilliset konservatiivit, jotka kunnioittivat demokraattisia ja kansanvaltaisia periaatteita ja laillista yhteiskuntajärjestystä. Edistyspuoluelaisesta leimastaan huolimatta Kivimäen hallitus edusti maltillista konservatiivisuutta. Myös vasemmisto uskoi, että Kivimäen hallitus ja laillisuuden nimeen vannonut presidentti Svinhufvud olisivat lopulta paras tae laittomuuksiin taipuvaisia lapualaisia vastaan. Vaihtoehto olisi ollut SDP:n kannalta vieläkin huonompi. Oikeiston valtaannousu ei kuitenkaan riittänyt lapualaisille. Liikkeen yhä lisääntynyt vallanhimo johti lopulta Mäntsälän kapinaan.

Kokoomuksessa Mäntsälän kapina aloitti taistelun puolueen linjasta. Raastavan kamppailun seurauksena Uuden Suomen piirin jyrkkä siipi valtasi puolueen maltillisilta. Myös Rantakari kärsi jatkuvia henkilökohtaisia tappioita. Hänet savustettiin ulos Uudesta Suomesta ja lopulta myös puoluejohdosta ja -toimistosta. Uuden Suomen piiri uskoi oikeistovirtausten jatkumi- seen ja siihen, että ne toisivat jatkuvia voittoja puolueelle ja tekisivät yhteistyön muiden puo- lueiden kanssa tarpeettomaksi.

Aatteellisesti tällainen itsenäistymisvuosien radikalismista toimintatapansa ammentanut jyrk- kä konservatiivisuuden tulkinta oli mahdollisimman kaukana Rantakarin ihanteista. Porva- riyhteistyö oli ollut vuosikymmeniä Rantakarin poliittisen toiminnan kivijalka. Liika oikeisto- laisuus oli vain häiriötekijä, joka rikkoi yhteistyön mahdollisuudet. Rantakarin irtautuminen 144 kokoomuksesta vuonna 1932 ja uusi ura ulkoministeriössä mahdollistivat ja myös edellyttivät häneltä poliittisen linjan suuntaamista vieläkin lähemmäs keskustaa.

Mäntsälän kapinan yhteiskunnalle aiheuttaman järkytyksen jälkeen poliittiset virtaukset kään- tyivät väistämättä vasemmalle eli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin Uuden Suomen piiri oletti. Alkuvaiheessa vasemmistosuuntaus varmastikin miellytti Rantakaria, jonka mielestä lapualaisuus oli mennyt vaatimuksissaan ja kapinahankkeissaan aivan liian pitkälle. Yleispo- liittisen tilanteen täytyi näyttää Rantakarin silmin pitkästä aikaa jopa lähes ideaalilta. Halli- tuksen toimintakyky oli vahva ja se nautti vähemmistöpohjastaan huolimatta laajaa kannatusta parlamentissa. Jatkuvuuden takeena oli presidentti Svinhufvud. Myös kokoomuksen sisäinen tilanne oli kääntymässä uudelleen maltillisten eduksi puolueen vuonna 1933 kokeman edus- kuntavaalitappion jälkeen. Ratkaisevan voiton taistelussa puolueen linjasta maltilliset saavut- tivat keväällä 1934, kun Paasikivi valittiin puolueen puheenjohtajaksi.

Rantakari oli yksi näkyvimmistä maltillisista koko puoluetta repineen suuntataistelun ajan. Rantakarin ajaman suomettarelaisen konservatiivisuuden voitto oli todella merkittävä koko suomalaisen konservatiivisuuden yleistä linjaa ajatellen. Se merkitsi pohjoismaisen konserva- tismin omaksumista ja itäeurooppalaisen autoritaarisen ja epäparlamentaarisen konservatismi- tulkinnan hylkäämistä. Samalla maltillisten voitto esti kokoomuksen luisumisen samanlaiseen valtiolliseen eristykseen, missä IKL vietti käytännössä koko 1930-luvun.

Ulkopolitiikasta muodostui Rantakarin pääasiallinen sarka vuodesta 1932 eteenpäin. Sisä- ja ulkopolitiikan erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ollut mahdollista, vaan ne linkittyivät yh- teen tavalla, jota useimmat poliitikot eivät ymmärtäneet tai eivät halunneet ymmärtää. Koko pohjoismaisen suuntauksen läpiviennin onnistumisen perusedellytyksenä oli, että Suomen ja Ruotsin yleinen mielipide saataisiin suuntaukselle myötämieliseksi. Kymmeniä vuosia poliit- tista propagandaa suomalaisen puolueen ja kokoomuksen puolue-elimissä ja lehdistössä suol- tanut Rantakari oli epäilemättä oikea henkilö tehtävään, missä oli pyrittävä yleisen mielipiteen muokkaamiseen. Ulkopolitiikassa päti vanhasuomalainen periaate, ettei kansaa ollut mahdol- lista pelastaa vastoin sen tahtoa. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui molemmissa maissa tarkasti seurattu kielikysymys. Lehdistön kielipolitiikalle antaman merkityksen takia siitä tuli kiinteä osa ulkopolitiikkaa.

145

Rantakari yhdisti jo vuonna 1933 vapaussodan muistojuhlassa pitämässään puheessa kansalli- sen eheyden vaatimuksen ja pohjoismaisen suuntauksen. Läpi 1930-luvun hän rakensi eheyttä traditioon ja nationalismiin nojaten. Sen sijaan vähemmälle jäivät sosiaali- ja talouspoliittiset painotukset, jotka olivat tutumpia vasemmiston ja keskustan argumentaatiossa. Traditiosta puhuessaan Rantakari korosti Suomen kulttuurillista yhteyttä Ruotsiin ja maiden yhteisiä juu- ria ja historiaa. Kansan eheytymisen vaatimus ja naapurimaiden luonnollinen yhteys löytyivät luontevasti historiallisen jatkuvuuden kautta ja linkittyivät vaivattomasti pohjoismaisen yh- teistyön vaatimuksiin.

Suomalaisuuden asiaa vielä vuosisadan alussa tärkeimpänä poliittisena kysymyksenä pitänyt Rantakari ei ollut samaa mieltä enää 1930-luvulla. Jatkuvissa kahnauksissa nuorten aitosuo- malaisten kanssa ollut Rantakari piti kieliasiaa kolmannen luokan poliittisena kysymyksenä. Erilaiseen näkemykseen vaikutti myös hänen ikänsä. Kuusikymppinen Rantakari oli ehtinyt kokea suomen kielen todellisen alemmuustilan ruotsin rinnalla. Nuoremmalla polvella ei ollut samanlaista kokemusmaailmaa. Aitosuomalaisten suomalaisuuskiihko oli suomettarelaisesta näkökulmasta tarkasteltuna suvaitsematonta ja historiatonta, ja lisäksi kiristyneessä maail- manpoliittisessa tilanteessa vaarallista ja typerää.

Suomalaisuuden asialla meni historiallisessa perspektiivissä jopa paremmin kuin koskaan. Saavutetuista asemista oli pidettävä kiinni eikä vaadittava aina vain lisää varsinkaan kun aika ei ollut lisävaatimuksille otollinen. Sitä paitsi ruotsin kieli kuului olennaisena osana suomalai- seen kulttuuriin ja siksi ruotsalaisilla oli oikeus saada myös korkeinta opetusta omalla kielel- lään. Rantakari ei niinkään pelännyt aitosuomalaisten poliittisen vallan liiallista kasvua, vaan hänen päähuolensa oli aitosuomalaisuuden mahdollisesti luoma virheellinen käsitys Suomen yleisestä mielipiteestä ja sen vaikutus Ruotsissa. Ulkopolitiikka kulki kaukana kielipolitiikan edellä.

Poliittisen ilmapiirin vasemmistolaistuminen jatkui edelleen Mäntsälän kapinan jälkeen jäl- keisinä vuosina. Jyrkin oikeisto oli eristetty vallankäytöstä ja maata hallitsi pääosin SDP:n tuella istunut yhteisporvarillinen hallitus. Vasemmisto saavutti jatkuvia voittoja eduskunta- vaaleissa. Konservatiivien pelkoja lisäsivät huolestuttavat merkit maalaisliiton ja SDP:n lä- hentymisestä. Lähes neljä vuotta istunut Kivimäen hallitus kaatui lopulta syksyllä 1936. Oi- keiston tuskaa lisäsi Svinhufvudin kärsimä tappio vuoden 1937 presidentinvaaleissa. Se johti Rantakarin ja muun oikeiston uusien ongelmien keskelle. Konservatiivien pahimmat pelot 146 konkretisoituivat presidentiksi nousseen Kallion myötävaikutuksella synnytetyssä punamulta- hallituksessa.

Maalaisliitto ja SDP edustivat poliittista kulttuuria, joka oli kaukana Rantakarin vaaliman konservatiivisuuden ihanteista. Punamullan valtaannousun myötä pyyhkäistiin pois edellisten vuosien sivistyksen ja ainakin osin meritokratian varaan rakentunut hallintamalli. Aatteellis- ten ristiriitojen lisäksi kitkaa Rantakarin ja uuden hallituksen välillä aiheuttivat henkilösyyt. Paljon ei kuitenkaan ollut välittömästi tehtävissä, Rantakarin piti vain yrittää sopeutua uusien vallanpitäjien komentoon.

Rantakarin persoona oli ristiriitainen. Hän tuli hyvin toimeen poliittisesti samansuuntaisesti ajattelevien kanssa. Sen sijaan poliittisille vastustajia kohtaan hän oli välillä kovin ehdoton ja suvaitsematon. Ehdottomuus aiheutti jatkuvia riitoja. Kompromissihaluttomuus oli välillä todella silmiinpistävää. Jos Rantakari oli omasta mielestään oikeassa, hän piti siitä viimeiseen asti kiinni. Ehdottomuudessaan hän erosi varsinkin Ingmanista mutta myös Paasikivestä, joille molemmille oli ominaista, että he olivat valmiita tarvittaessa luomaan nahkansa uudelleen ja etsimään kompromisseja, jos valittu linja vei poliittiseen umpikujaan. Tässä mielessä Ranta- kari oli toimintatavoiltaan lähempänä nuorsuomalaista laillisuusmiestä Svinhufvudia.

Rantakarin ehdottomuus johti hänet jatkuviin riitoihin ja erimielisyyksiin eri areenoilla. Ko- koomuksen sisällä se näkyi puolueen jyrkkien ja toisaalta aitosuomalaisen siiven kiihkeänä vastustamisena. Rantakarin käymät poliittiset kiistat paisuivat yli äyräidensä ja henkilöityivät helposti. Asioiden lisäksi tappelivat myös ihmiset. Sen sijaan toisella 1930-luvun näkyvällä suomettarelaisella Paasikivellä ei tuntunut kaikesta koleerisuudestaan huolimatta olleen sa- manlaisia ongelmia.

Rantakarin toimiminen valtakunnallisella tasolla pääasiassa vain politiikan kulisseissa jätti hänet vaille sitä poliittista arvovaltaa, jota oli suotu merkittävissä valtiollisissa tehtävissä ai- emmalla urallaan toimineelle Paasikivelle. Rantakarilla, kuten kenellä tahansa, olisi ollut tar- vetta tämänkaltaiselle arvovallalle. Se olisi helpottanut asioiden läpiviemistä. Henkilökohtai- sen arvovallan puute pakotti Rantakarin käyttämään epäsovinnaisempia toimintatapoja ja hän käytti niitä hyvin. Yhtenä esimerkkinä oli Rantakarin tapa pyrkiä vaikuttamaan oman kantan- sa läpimenoon muiden ihmisten kautta. Hän arvioi tapauskohtaisesti sitä kenellä oli valtaa 147 kehenkin ihmiseen. Tässä auttoivat hänen laajat kontaktinsa eri puolueiden poliitikkoihin. Esimerkiksi Tanneriin hän pyrki vaikuttamaan Wäinö Wuolijoen avulla.

Julkisista vaikuttamiskeinoista olivat osoituksena useat puheet, joita hän kirjoitti Kivimäen hallituksen ministerien pidettäviksi. Rantakari oli myös itse hyvä ja haluttu puhuja. Hän osasi ilmaista asiansa niin, että myös tavallinen kansa ymmärsi, mistä oli kysymys. Se oli harvinai- nen taito elitistisessä kokoomusjohdossa. Eniten Rantakari pyrki vaikuttamaan kansan mieli- piteisiin sanomalehdistön kautta. Varsinkin vuosikymmenen alun Uuden Suomen-kausi tarjo- si siihen hyvän mahdollisuuden. Tuskin oli sattumaa, että hän halusi lehteen juuri pakinoitsi- jaksi. ”Tavallinen kansa” luki mieluummin helppolukuisia pakinoita kuin korkealentoisia pääkirjoituksia ja Rantakarin tavoitteena oli tavoittaa pakinapalstansa kautta mahdollisimman laajasti puolueen rivijäseniä. Lehdet muodostivat ylivoimaisesti tärkeimmän vaikutuskanavan kannattajiin päin. Vaikka todellinen päätöksenteko oli keskittynyt puoluejohdolle, niin pi- demmällä aikavälillä päätökset tarvitsivat myös kannattajien hyväksynnän. Muuten vääränlai- nen politiikka heijastuisi vaaleissa kannatuksen laskuna. Siksi oli tärkeää, että lehdet kirjoit- taisivat ”oikein”.

Rantakaria ärsytti puoluelehtien omapäinen kirjoittelu. Varsinkin Uuden Suomen saaminen oikealle eli maltillisen konservatiivisuuden linjalle oli Rantakarille tärkeää. Puoluejohdossa ollessaan hän pyrki vaikuttamaan myös kokoomuksen lehtien yleiseen linjaan. Arkistoihin ei ole jäänyt viitteitä siitä, käyttikö Rantakari ulkoministeriön sanomalehtiosaston päällikön asemaansa jotenkin hyväkseen lehdistöpropagandassaan. Todennäköisesti näin tapahtui.

Kovimmat ja näkyvimmät poliittiset väännöt Rantakari kävi kokoomuksessa ja se kulutti hä- nen arvovaltaansa omien parissa. Valtakunnallisella tasolla eheytystä ajanut Rantakari koettiin oman pesän likaajana ja epäsovun lietsojana. Paasikivi ja Rantakari olivat molemmat pitkän linjan poliitikkoja, joilla oli usean kymmenen vuoden ura kokoomuksessa ja sen edeltäjässä suomalaisessa puolueessa. He puhuivat usein samoista asioista ja jakoivat samat vanhasuoma- laisen konservatiivisuuden arvot. Silti Paasikivi kohtasi huomattavasti vähemmän vastustusta puolueen sisällä kuin Rantakari. Toki Paasikiveäkin vastustettiin, mutta jälleen kerran hän pärjäsi paremmin aiempien valtiollisten ansioidensa tuoman arvovallan takia. Lisäksi Paasiki- vi nähtiin 1930-luvun toisella puoliskolla puolueen yhdistäjänä, jota vastaan ei haluttu hyökä- tä liian ärhäkästi.

148

Rantakari taas koettiin puoluetta hajottavana voimana, joka edelleen vuosikymmenen lopulla veti tasaisin väliajoin esiin vanhat riidat, jotka muut olisivat halunneet jo unohtaa. Rantakari ja Paasikivi vastustivat puolueen jyrkkiä ja IKL:ää yhtä pontevasti. Rantakari oli tehnyt vuo- sikymmenen alussa likaista työtä Uuden Suomen piiriä vastaan. Työ oli vaatinut uhrimieltä, joka oli edesauttanut Paasikiven nousua kokoomuksen puheenjohtajaksi. Paasikiven puheen- johtajuuden mahdollisti se, ettei hän ollut ryvettynyt puolueen kuvioissa liian pahasti. Sen sijaan Rantakarille jäi sellaisia rasitteita, joita puolueen oikeisto ei unohtanut. Toisaalta myös Rantakari oli yhtä pitkämuistinen ja katkera.

Mahdollisuus maan vasemmistokehityksen ja samalla SDP:n voittokulun pysäyttämiseen koit- ti valmistauduttaessa kohti vuoden 1939 eduskuntavaaleja. Rantakarin mukaan kokoomuksen täytyi modernisoida toimintatapojaan, että se pysyisi mukana yhteiskunnan kehityksessä ja voisi päästävä pois oppositiosta. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Rantakari oli valmis tai- pumaan vasemmalle päin. Yhteiskunnallisia uudistuksia piti suomettarelaisen politiikan mukaisesti olla valmis tekemään. Se ei kuitenkaan yksistään riittänyt. Uudistusten tarve piti myös osata perustella porvariaatteen avulla. Kokoomuksen mittapuussa Rantakarin ehdotukset olivat jopa yltiöradikaaleja eivätkä ne ottaneet tuulta alleen. Lisäksi jatkuvat kiistat olivat ajaneet Rantakarin ahtaalle eikä hänellä ollut enää sellaista asemaa ja vaikutusvaltaa puolueessa, mitä radikaalien toimien läpivienti olisi edellyttänyt.

Puolue oli vieraantunut Rantakarista, mutta tunne oli molemminpuolinen. Yhteistä säveltä ei enää löytynyt. Samanlaisia ajatuksia oli myös Paasikivellä, joka oli jopa tyytyväinen, ettei vääränlaista politiikkaa ajaneella kokoomuksella ollut valtiollista merkitystä. Kesään 1939 mennessä Rantakari oli menettänyt kaikki ne asemat vallan kabineteissa ja kabinettien eteis- auloissa, jotka olivat mahdollistaneet hänen omalaatuisen poliittisen toimintansa ja vaikutus- valtansa aiempina vuosina. Poliittinen kulttuuri oli väistämättä ajanut suomettarelaisen tahto- poliitikon ohi. Rantakari ei pystynyt enää vuosikymmenen lopulla luomaan nahkaansa uudel- leen. Ikääkin hänellä tosin oli tuolloin jo 62 vuotta, mikä oli tosin seitsemän vuotta vähemmän kuin Paasikivellä.

149

LÄHDELUETTELO

I ALKUPERÄISLÄHTEET a) Arkistolähteet Kansallisarkisto(KA), Helsinki Harri Holman kokoelma − saapunet kirjeet Lauri Ingmanin kokoelma − saapuneet kirjeet J. K. Paasikiven kokoelma − saapuneet kirjeet Erkki Paavolaisen kokoelma A. H. Saastamoisen kokoelma − saapuneet kirjeet Hugo Suolahden kokoelma − Hugo Suolahden päiväkirjat Väinö Tannerin kokoelma − saapuneet kirjeet A. S. Yrjö-Koskisen kokoelma − saapuneet kirjeet Porvarillisen työn arkisto(PTA), Helsinki Kansallisen kokoomuspuolueen valtuuskunnan pöytäkirjat 1930−1939. Kansallisen kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat 1930−1939. Kansallisen kokoomuspuolueen puoluekokouspöytäkirjat 1930−1939. Kansallisen kokoomuspuolueen eduskuntaryhmän kokousten pöytäkirjat 1937. Lähetetyt kiertokirjeet 1937−1946. Pohjois-Hämeen Kansallisliiton pöytäkirjat 1926−1931. Pohjois-Hämeen Kansallisliiton pöytäkirjat 1927−1946. Yleinen kirjeenvaihto 1931.

Turun yliopiston kirjasto(TYK), Turku K. N. Rantakarin kokoelma Kansiot 1.1., 1.2., 1.3., 2.1., 2.2., 2.3., 2.4., 2.5., 2.6., 2.7., 2.8., 2.9., 4.1., 4.3. 150

Ulkoministeriön arkisto (UA), Helsinki Ryhmä 5, osasto F, Rantakari Kaarle Nestor. b) Julkaistut lähteet J.K. Paasikiven päiväkirjoja 1914−1934, Toim. Kauko I. Rumpunen. Juva 1991. J.K. Paasikiven päiväkirjoja 1934−1939, Toim. Kauko I. Rumpunen, Juva 2004

Sanomalehdet: Aika 1932−1933 Ilkka Karjala Uusi Suomi 3.12.1929−1.6.1932.

Muistelmat ja aikalaiskirjallisuus: Blücher 1950, Wipert von Blücher, Suomen kohtalonaikoja, Wsoy, Porvoo 1950. Rantakari 1918 K. N. Rantakari, Vihollisen leirissä punaisen kapinan aikana, Werner Söderström osakeyhtiön kirjapainos- sa Porvoossa 1919 Rantakari 1930 K. N. Rantakari, Kolmikymmenvuotistaipaleelta ja sen takaa, Uusi Aura 1880−1930. Uuden Auran kir- japaino 1930. Tanner 1966 Väinö Tanner, Kahden maailmansodan välissä, Tammi, Helsinki 1966. Mannerheim 1952 G. Mannerheim, Muistelmat toinen osa, Otava, Hel- sinki 1952. Kivimäki 1965 T. M. Kivimäki, Suomalaisen poliitikon muistelmat, Wsoy, Porvoo 1965. Wuorimaa 1967 Aarne Wuorimaa, Lähettiläänä Hitlerin Saksassa, Otava, Keuruu 1967.

151

II Tutkimuskirjallisuus

Allonen 1988 Pekka Allonen, Kokoomukselainen konservatismi oikeiston paineissa 1932−1934. Poliittisen historian pro gradu-tutkielma. Turku 1988. Apunen 1999 Osmo Apunen, Murrosaikojen maailmanpolitiikka, Tampere 1999, toinen painos. Eskola 1979 Seikko Eskola, Konservatismi, Poliittisia aatteita valistuksesta nykypäivään. Jyväskylä yliopiston off- set-paino, Jyväskylä 1979. Hentilä 2000 Seppo Hentilä. Itsenäistymisestä jatkosodan päätty- miseen, Suomen poliittinen historia 1809−2000. Wsoy, Juva 2000. Hakalehto 1970 Ilkka Hakalehto(toim.) Paasikivi 1930-luvun aate- taistelussa. Otava. Helsinki 1970. Hokkanen 1986 Kari Hokkanen, Kyösti Kallio 2, 1930−1940,WSOY, Juva 1986. Huttula 2000 Tapio Huttula, Nauloilla laadittu laki. työväentalojen sulkemiset 1929−1932. Hakapaino Oy, Helsinki 2000. Hämäläinen 1968 Pekka Kalevi Hämäläinen, Kielitaistelu Suomessa 1917−1939. Werner Söderström osakeyhtiön kirja- paino, Porvoo 1968. Hölttä 1982 Outi Hölttä, Suomen puolueiden organisaatiot vuosi- na 1918−1939. Turun yliopiston offsetpaino. Turku 1982. Jakobson 1978 Max Jakobson, Paasikivi Tukholmassa J. K. Paasiki- ven toiminta Suomen lähettiläänä Tukhomassa 1936−1939, Otava, Keuruu 1978. Jägerskiöld 1973 Stig Jägerskiöld, Mannerheim rauhan vuosina 1920−1939, Otava, Keuruu 1973. 152

Kantanen Pekka Kantanen, pörssitieto 34 [http://www.porssitieto.fi/kirjoitus/savokarjalanpank ki.html.] luettu 20.1.2008. Kavanagh 1990 Dennis Kavanagh, Thatcherism and British Politics. The End of Consensus? Second edition, Oxford Uni- versity Press 1990. Korhonen 1971 Keijo Korhonen, Suomi Neuvostodiplomatiassa Tar- tosta talvisotaan 2, 1933−1939 turvallisuuden pettä- essä, Tammi, Helsinki 1971. Lackman 2007 Matti Lackman, Esko Riekki Jääkärivärväri, etsivän keskuspoliisin luoja, SS-pataljoonan luoja, Hämeen- linna 2007 Leino-Kaukiainen 1994 Pirkko Leino-Kaukiainen, Suomalainen Puolue 1905−1918, Suomalaiskansallinen Kokoomus Suo- malaisen puolueen ja Kansallisen kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929, Vammalan kirjapaino 1994. Lyytinen 2006 Eino Lyytinen, Brittiläisestä biografiaperinteestä, Yksilö ja yhteisö. Henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle, Digipaino, Tu- run yliopisto, Turku 2006. Mannerkorpi 1970 Matti Mannerkorpi(toim.), J. K. Paasikivi Tarton Rauhasta Porkkalan palauttamiseen. Arvi A. Karis- ton kirjapaino, Hämeenlinna 1970. Mylly 1989 Juhani Mylly, Maalaisliitto 1918−1939, Arvi A. Ka- risto Oy, Hämeenlinna 1989. Nygård 1987 Toivo Nygård, Poliittisten vastakohtaisuuksien jyr- kentyminen sanomalehdistössä, Suomen lehdistön historia 2 suurlakosta talvisotaan, Kustannuskiila, Kuopio 1987. Paasivirta 1969 Juhani Paasivirta, ”Suomen ulkoasianhallinnon vir- kamiehet 1918−1968”, Suomalaiset ja diplomaat- tiura(1918−1968), Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 1968. 153

Paasivirta 1984 Juhani Paasivirta, Suomi ja Eurooppa 1914−1939, Arvi A. Karisto oy, Hämeenlinna 1984. Paavolainen 1984 Jaakko Paavolainen, Väinö Tanner, sillanrakentaja elämäkerta vuosilta 1924−1936, 3, Tammi Helsinki 1984. Paavolainen 2006 Jaakko Paavolainen, Poliittisen elämäkertatutkimuk- sen ongelmia. Yksilö ja yhteisö. Henkilöhistorialli- nen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle, Digipaino, Turun yliopisto, Turku 2006. Paloheimo 1997 Heikki Paloheimo, Valta, Politiikan perusteet, Wsoy, Porvoo 1997. Peltonen 1979 Markku Peltonen, J.K. Paasikivi kokoomuksen puheenjohtajana 1934−1936, Suomen historian pro gradu- tutkielma Tampere 1979. Perälä 1998 Reijo Perälä, Lapuan liike ja sanan mahti, Gumme- rus, Jyväskylä 1998. Polvinen 1992 Tuomo Polvinen, J. K. Paasikivi. valtiomiehen elä- mäntyö 2 1918−1939. WSOY, Juva 1992. Ritola 1968 Anna-Maija Ritola, K. N. Rantakari Uuden Suomen Johanneksena. Poliittisen historian pro gradu- tutkielma, Helsinki 1968. Selén 1974 Kari Sėlen, Genevestä Tukholmaan Suomen turvalli- suuspolitiikan painopisteen siirtyminen kansainliitos- ta pohjoismaiseen yhteistyöhön 1931−1936, Forssan kirjapaino, Forssa 1974. Selén 1980 Kari Selén, C.G.E. Mannerheim ja hänen puolustus- neuvostonsa, Otava, Keuruu 1980. Siltala 1985 Juha Siltala, Lapuan liike ja kyyditykset 1930, Otava Keuruu 1985. Salokangas 1985 Raimo Salokangas, Uusi Suomi ja kokoomuspuolue 1930-luvulla. Historiallinen aikakausikirja 1/1985. Salokangas 1987 Raimo Salokangas, ”Puoluepolitiikka ja uutisjourna- lismi muuttuvilla lehtimarkkinoilla” Suomen lehdis- 154

tön historia 2, Kustannuskiila Oy, Hämeenlinna 1987. Salokangas 1988a Raimo Salokangas, Aika, Suomen lehdistön historia 5 s. 21−21, Kustannuskiila Oy, Hämeenlinna 1988. Salokangas 1988b Raimo Salokangas, Uusi Suomi, Suomen lehdistön historia 7 s. 204−207, Kustannuskiila Oy, Hämeen- linna 1988. Salokorpi 1988 Hannu Salokorpi, PIETARIN TIE. Suomalainen puo- lue ja suomettarelainen politiikka helmikuun mani- festista 1899 Tarton rauhaan 1920. Mäntän kirjapai- no, Mänttä 1988. Soikkanen H 1987 Kohti kansanvaltaa 2. 1937−1944, Kirjapaino Koli- print oy, Joensuu 1987. Soikkanen T 1984 Timo Soikkanen, Kansallinen eheytyminen; myytti vai todellisuus, WSOY, Helsinki 1984. Soikkanen T 1986 Timo Soikkanen, Rudolf Holstin ulkoministerikaudet 1936−1938, Tampereen yliopisto 1986. Soikkanen T 2006 Timo Soikkanen, Biografinen tutkimus. Yksilö ja yhteisö. Henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle, Digipaino, Turun yliopis- to, Turku 2006. Soikkanen T & Vares 1998 Timo Soikkanen & Vesa Vares, Sukupolvi selittäjänä Suomen historiassa, Historiallinen aikakauskirja 1/1998. Suomi 1973 Juhani Suomi, Talvisodan tausta Neuvostoliitto Suo- men ulkopolitiikassa 1937−1939, I Holstista Erk- koon, Otava, Helsinki 1973. Suvanto 1994 Pekka Suvanto, Konservatismi Ranskan vallankumo- uksesta 1990-luvulle. Tammer-paino oy, Tampere 1994. Uino 1983 Ari Uino, Pro patria et lege − isänmaan ja lain puo- lesta-järjestö, Historiallinen aikakauskirja 3/1983. 155

Uino 1989 Ari Uino, ”Kielitaistelu ja uusi suomalaisuusliike 1918−1939” Herää Suomi suomalaisuusliikkeen his- toria. Uino 1994 Ari Uino, Kansallisen kokoomuspuolueen historia. 1918−1929, Suomalaiskansallinen Kokoomus Suo- malaisen puolueen ja Kansallisen kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929, Suomen Kansalliskirja Oy, Vammala 1998. Uino 2006 Ari Uino, Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia. Yksilö ja yhteisö. Henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle, Digipaino, Tu- run yliopisto, Turku 2006. Uola 1982 Mikko Uola, SINIMUSTA VELJESKUNTA Isän- maallinen kansanliike 1932−1944. Otava, 1982. Uola 2006 Mikko Uola, Parlamentaarisen demokratian haasta- jat 1920−1930-luvuilla, Kansanvalta koetuksella, Edita publishing oy, Helsinki 2006. Vares 1986a Vesa Vares. KEVÄTVIRROISTA VASTAVIRTAAN. Uuden Suomen piirin poliittinen toiminta ja linja Mäntsälän kapinasta välirauhaan. Poliittisen histori- an pro gradu-tutkielma. Turku 1986. Vares 1986b Vesa Vares. KEVÄTVIRROISTA VASTAVIRTAAN. Uuden Suomen piirin poliittinen toiminta ja linja Mäntsälän kapinasta välirauhaan. Turun yliopiston poliittisen historian julkaisuja F3. Turun yliopiston offset-paino, Turku 1986. Vares 1993 Vesa Vares, KONNSERVATIIVI JA MURROSVUO- DET LAURI INGMAN ja hänen poliittinen toimin- tansa vuoteen 1922, ylipistopaino, Helsinki 1993. Vares 1996 Vesa Vares, VANHASUOMALAINEN LAURI ING- MAN ja hänen poliittinen toimintansa, WSOY, Juva 1996. 156

Vares 2001 Vesa Vares, SANAN VALTA. E. N. Setälän poliitti- nen, yhteiskunnallinen ja tieteellinen toiminta, Wsoy, Juva 2001. Vares 2006a Vesa Vares, K. N. Rantakari, Suomen Kansallisbio- grafia 8 s. 102−106, Suomalaisen kirjallisuuden seu- ra, Hämeenlinna 2006. Vares 2006b Vesa Vares, Historian henkilöt ja elämäkertatutki- mus, Yksilö ja yhteisö. Henkilöhistoriallinen keskus- telu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle, Digipaino, Turun yliopisto, Turku 2006. Vares 2007 Vesa Vares, Kokoomus ja demokratian kriisi 1929−1939, teoksessa Suomalaiskansallinen kokoo- mus, kansallisen kokoomuspuolueen historia 1929- −1944, Edita Prima oy, Helsinki 2007. Vesikansa 1997 Vesikansa Jyrki, Sinivalkoiseen Suomeen: Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia, Otava, Helsinki 1997. Vesikansa 2004 Jyrki Vesikansa, K. J. Kalliala, Suomen Kansallis- biografia 7 s. 734−735, Suomalaisen kirjallisuuden seura, Hämeenlinna 2004. Virmavirta 1977 Jarmo Virmavirta, Politiikan äänetön yhtiömies. Otavan painolaitokset, Otava Keuruu 1977. Virtanen 2001 Matti Virtanen, Fennomanian perilliset, Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka, Karisto Oy:n kirjapaino Hämeenlinna 2001.