Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos Humanistinen tiedekunta Helsingin yliopisto VANKIEN VARTIJAT Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941–1944 Mirkka Danielsbacka Väitöskirja Esitetään Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi pienessä juhlasalissa torstaina 5. joulukuuta 2013 kello 12. Helsinki 2013 © Mirkka Danielsbacka Etukannen kuva: alkuperäinen kuvateksti: ”Vangit rivissä tarkastusta varten.” Juntusranta, Lamminaho 1.9.1941. SA-kuva. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXXII ISBN 978-952-10-9352-4 (nid.) ISBN 978-952-10-9353-1 (PDF) ISSN 0357-9549 Helsinki Unigrafia Helsinki 2013 Esipuhe Aloitin perehtymisen jatkosodan historiaan Suomen ja Pohjoismaiden historian prosemi- naarissa 2000-luvun alussa, jolloin tutkimusaiheenani olivat karkurit, kieltäytyjät ja muut kurittomat Suomen armeijan sotilaat. Tästä aiheesta syntyi aikanaan pro gradu -työ, jota tehdessäni tutustuin moniin muihinkin vaietumpiin puoliin Suomen sota-ajan historiassa. Työskennellessäni tutkimusavustajana Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmis- luovutukset 1939–55 -tutkimushankkeessa sain perehtyä tarkemmin erääseen niistä, neu- vostosotavankien kohteluun Suomessa toisen maailmansodan aikana. Minua alkoi askar- ruttaa yhä enemmän kysymys siitä, miten sotavankien joukkokuolemat jatkosodan aikana suomalaisten käsissä olivat mahdollisia. Kun Antti Kujala ehdotti tätä väitöskirja- aiheekseni, minun ei tarvinnut kauaa miettiä siihen suostumista. Käsillä olevassa väitöskirjassa en kaivele esille lisää kuolleita sotavankeja enkä liioin tarkastele sotavankien kokemuksia vaan tutkin Suomea ja suomalaisia sotavankien varti- joina. Ihmisten toiminta (tai toimimattomuus), joka johtaa inhimilliseen kärsimykseen, on aiheena alati ajankohtainen ja tärkeä. Lukuisat henkilöt ovat työni eri vaiheissa kommentoineet tekstejäni ja esittäneet nii- hin parannusehdotuksia. Olen kaikista kommenteista äärimmäisen kiitollinen. Viimekä- dessä vastuu tekstin sisällöstä on tietenkin vain minulla. Antti Tanskanen on aina ollut ensimmäinen, joka on kuullut ja kommentoinut ideoitani. Sillä on suuri merkitys, että kotona voi keskustella asiantuntevasti tutkimuksesta, kiitos! Olen voinut aina luottaa myös ohjaajieni Markku Kuisman ja Antti Kujalan tukeen ja apuun, mistä olen kiitolli- nen. Antti Kujalan sotavankiaihepiirin tuntemus on ollut korvaamattoman arvokasta, suu- ret kiitokset siitä! Markku Kuismaa kiitän myös ideasta lopullisen työn otsikoksi. Ohjaa- jani ovat lisäksi lähettäneet ahkerasti lukuisia apurahasuosituksia, joita ilman tämän työn valmistuminen olisi varmasti ollut huomattavasti hitaampaa. Väitöskirjatyöni ovat talou- dellisesti mahdollistaneet Kaarlo ja Irma Koskimiehen stipendirahasto, Helsingin yliopis- ton humanististen ja yhteiskuntatieteiden rahasto, Suomen Kulttuurirahasto, Otto A. Malmin lahjoitusrahasto, Eino Jutikkalan rahasto sekä Helsingin yliopiston tiedesäätiö, joille kaikille olen kiitollinen. Työn esitarkastajat Juha Pohjonen ja Janne Kivivuori tekivät huolellista työtä ja esit- tivät useita erittäin päteviä huomautuksia, jotka auttoivat huomattavasti käsikirjoituksen viimeistelyssä. Kiitän heitä rakentavasta palautteesta. Janne Kivivuori lupautui ystävälli- sesti vastaväittäjäkseni, mistä myös kiitokseni. Koko jatko-opintojeni ajan olen osallistunut Markku Kuisman ja Juha Siltalan vetä- mään Suomen ja Pohjoismaiden historian tutkijaseminaariin ja haluan kiittää sekä semi- naarin vetäjiä että kaikkia seminaariin osallistuneita työni kommentoinnista, mielenkiin- toisista ja asiantuntevista keskusteluista sekä mukavasta ilmapiiristä. Erityisen suuri kii- tos kuuluu Juha Siltalalle, jonka kannustus valitsemissani teoreettisissa ratkaisuissa on ollut tärkeää. Olen osallistunut myös Lasse Laaksosen sotahistorian ja 1900-luvun poliit- tisen historian tutkijaseminaariin, jonka vetäjää ja osallistujia kiitän varsinkin sotahistori- aan liittyvistä asiantuntevista tarkennuksista. Jatko-opiskelijakollegoistani haluan kiittää erityisesti Aleksi Mainiota ja Ida Suolah- tea, jotka ovat ystävällisesti neuvoneet minulle muun muassa useita hyödyllisiä lähdeai- neistoja. Erityiskiitos kuuluu Maiju Wuokolle, joka on vaivaa säästämättä lukenut ja aut- tanut hiomaan tekstejäni. Kiitän tutkijatoveruudesta myös Elina Kuorelahtea, jonka kanssa minulla oli ilo jakaa työhuone Porthaniassa vuosina 2010–2013. Savanniklubilaisia kiitän työni johdannon alkuvaiheen kommentoinnista. Erityiskiitos kuuluu tekstiä myöhemmin kommentoineille Anna Rotkirchille ja Heikki Sarmajalle. Heikkiä kiitän lisäksi inspiroivista keskusteluista! Ilman osaavaa arkistohenkilökuntaa historiantutkijoiden työ olisi huomattavasti han- kalampaa, minkä vuoksi kiitän lämpimästi kaikkia minua eri arkistoissa avustaneita hen- kilöitä. Erikoisesti haluan kiittää entisen Sota-arkiston henkilökuntaa, sillä Sota-arkiston Työpajakadun toimipisteessä vietin suurimman osan siitä ajasta, joka kului arkistolähde- materiaalini läpikäymiseen. Kiitän myös ystäviäni Laura Siimestä, Laura Lindqvistia, Anna Linnakangas-Vaaraa, Marja Lahtista, Clarissa Lainetta, Elina Arolaa, Kati Toikkaa ja Teija Seitolaa, jotka aut- toivat erityisesti silloin, kun tarvitsin hengähdystaukoa tutkimustyöstä. Kiitos myös Uni- Sportille ja sen ohjaajille hienoista ryhmäliikuntatunneista, joille osallistuminen on pa- rantanut merkittävästi jaksamistani väitöskirjatyön parissa. Lopulta kaikkein suurin kiitos kuuluu Antti Tanskaselle, joka uskoi minuun ja työhö- ni myös silloin, kun itse en uskonut. Omistan työni äidilleni Raili Danielsbackalle ja jo edesmenneelle isälleni Hans Da- nielsbackalle, joita ilman en luonnollisestikaan olisi tässä. Snellmaninkadulla 14. lokakuuta 2013 Mirkka Danielsbacka Tiivistelmä Tutkin tässä työssä suomalaisten toimintaa sotavankikysymyksessä jatkosodan (1941– 1944) aikana. Keskityn erityisesti neuvostosotavankien joukkokuolleisuuteen ja sen kä- sittelyyn suomalaisessa sotavankihallinnossa. Suomalaisten hallussa oli jatkosodan aika- na vähintään 67 000 neuvostosotavankia, joista ainakin 19 000 ja todennäköisesti yli 22 000 eli noin kolmasosa menehtyi. Sotavankien kuolleisuusprosentin puolesta Suomi lähestyy ennemmin toisen maailmansodan totalitaarisia valtioita – Saksaa, Neuvostoliit- toa ja Japania – kuin muita demokraattisia sotijaosapuolia kuten Isoa-Britanniaa ja Yh- dysvaltoja. Suurin osa suomalaisten saamista sotavangeista vangittiin sodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 ja valtaosa menehtyneistä kuoli talvella 1941–1942. Kuolinsyiden taustalla oli suurimman osan kohdalla aliravitsemuksen aiheuttama nääntyminen ja sen edesaut- tamat taudit. Sotavankien aliravitsemus johtui pääasiassa siitä, että heillä teetettiin raskai- ta töitä liian vähällä ravinnolla. Lisäksi sotavankileirien huono hygienia ja ahtaat majoi- tusolot pahensivat infektiotautien leviämistä, jotka olivat aliravituille ja huonosti vaatete- tuille sotavangeille poikkeuksellisen kylmänä talvena 1941–1942 kohtalokkaita. Joukko- kuolleisuudesta huolimatta Suomessa on vahva muistitietoperinne maatiloilla työskennel- leistä sotavangeista, joita kohdeltiin hyvin. Muistitieto myös pitää paikkansa, sillä maati- loilla työskennelleet vangit selvisivät vankeusajastaan todennäköisemmin kuin muilla työpisteillä ja leireillä työskennelleet sotavangit. Tutkimukseni perusproblematiikan muodostavat kysymykset: Miksi neuvostosota- vankeja kuoli niin paljon Suomessa jatkosodan aikana? Miksi Suomi poikkesi niin paljon muista länsimaisista demokratioista sotavankien kohtelussa? Miksi sotavankien kohtelu oli Suomessa niin kaksijakoista? Tutkimuksen tärkeimpiä lähdeaineistoja ovat Kansal- lisarkiston tietokanta jatkosodan aikana kuolleista sotavangeista sekä sotavankiasioista vastanneiden hallinnollisten tahojen välinen kirjeenvaihto, sotavankiasioiden kanssa te- kemisissä olleiden henkilöiden yksityisarkistot ja sotavankileirien tarkastuskertomukset. Väitän, että sotavankien kohteluun vaikuttavien syiden ymmärtämiseksi on tilannetta tarkasteltava sodan ja aikakauden kulttuurin luoman viitekehyksen sekä ihmismielen eri- laisten psykologisten käyttäytymisvalmiuksien vuorovaikutuksena. Käytän työssäni evo- luutio- ja sosiaalipsykologista viitekehystä, jonka avulla tarkastelen sotavankien kohte- luun ja joukkokuolleisuuteen liittyviä aikaisemmassa tutkimuksessa selittämättä jääneitä seikkoja. Keskeisimpiä psykologisiin valmiuksiin liittyviä käsitteitä ovat: itsepetos, vas- tuun hajauttaminen, sivustakatsojavaikutus, kategorisointitaipumus, epäinhimillistämi- nen, ksenofobia, etnosentrismi, empatiakyky, myötätunto ja vastavuoroisuus. Väitöskirjassani osoitan, että ihmismielen psykologiset alttiudet, erityisesti alttius it- sepetokseen ja toisten ihmisten epäinhimillistämiseen, tekevät ymmärrettäväksi sotavan- kien kuolleisuuskatastrofin kehittymisen ja siihen reagoimattomuuden. Lisäksi selvitän, mitä pidäkkeitä tarvittiin siihen, että sotavankien olosuhteisiin saatiin tehtyä tarvittavia parannuksia. Pidäkkeistä tärkeimpiä olivat ne, jotka antoivat suomalaisille motiivin säi- lyttää sotavangit hengissä. Tällaisia motivoivia tekijöitä olivat Suomen kansainvälinen maine demokraattisena sivistysvaltiona, sodan pitkittymisen aiheuttama vähentynyt usko Saksan voittoon suursodassa sekä paikallisten työnantajien sotavankityövoiman tarve. Tutkimuksessa selviää myös, että sotavankien kanssa henkilökohtaisissa kosketuksissa olleiden suomalaisten parissa ihmisille tyypillinen kyky empatiaan ja myötätuntoiseen auttamiseen joko moraalisen suuttumuksen tai vastavuoroisuuden