Luetella Miten Paljon Hyvänsä
Total Page：16
File Type：pdf, Size：1020Kb
MAILA TALVIO KOOTUT TEOKSET IV MAILA TALVIO Maila Talvio KOOTUT TEOKSET IV PUHEITA KIRJAVA KETO HÄMÄHÄKKI ELÄMÄNLEIKKI VALKEA HUVILA Porvoo • Helsinki WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1951 SISÄLLYS PUHEITA 7 KIRJAVA KETO 119 Satakunnalle 121 Satakuntalaisten huoneiston vihkiäisjuhlassa Uudella Ylioppilastalolla Helsingissä 125 Tuskattoman taudin uhrien puolesta 131 Suomen maanviljelijöille 138 Muistelma 145 Eliza Orzeszkowan hautauspäivänä 151 Tuomarin Majlis 156 Uhri 161 Suudelmia 172 Huhtikuulle 186 Englantilaisille vieraille 189 Julkiseen elämään astuvalle ystävälle 192 Niemelän Aatu 195 Kansanopiston vihkiäisjuhlassa 200 Eläinten puolesta 204 Kertomus vapaaviikolta 211 Nuoruutta Suomeen 221 Tansseista tultaessa 224 Puhe Tolstoi-juhlassa 229 Syntymämaan laulu 234 Kuva menneisyydestä 241 Vain kerran 244 Suomenkielemme puolesta 250 Laiskankoulussa 255 Muistojuhlassa Agathon Meurmanin hautajais• päivänä 264 Irrallaan kotikamarasta 267 Puhe Satakunnan Maanviljelysseuran 50-vuotis• juhlassa 272 HÄMÄHÄKKI 281 Rouva Vilenius ja hänen poikansa 283 Metsävalkea 298 Hämähäkki 311 Veljekset 335 Lokakuun tarina 347 Evangeline 357 Liitentaalin vanhukset 368 Isä ja poika 386 ELÄMÄNLEIKKI 399 Elämänleikki 401 Ihminen ja hänen peltonsa 408 Eräänä rippipyhänä Hartolan kirkossa 413 Hyviä päätöksiä 420 Suuri yö 430 Maailman mahti 436 Seitsemän kuusen talo 442 Nuorille 453 Rannerengas 458 Huhtikuun-Manta 468 »Virman akentti» 484 Kuinka me tulisimme kauniiksi 496 Lasten suusta 502 Myrkkykukka 505 Sananen onnesta 511 Onnettomuus 516 VALKEA HUVILA 521 Valkea huvila 523 PUHEITA Ensimmäinen painos ilmestyi 1908 I Arpajaisissa maalla 1904. Käyskelen järven rantaa, mietin mitä puhua niissä suurissa arpajaisissa. Laineet läiskivät korkealle kalliota vastaan, vesi on harmaata, alakuloista. Silmä uppoaa siihen surulliseen harmaaseen... Ei, ei sieltä lähde mitään, joka sopisi arpajaisiin! Käännyn polulle, joka vie syvälle metsään. Puitten märät oksat lehahtavat kasvoilleni. Koivujen ja leppien lehvät kiiltävät märkyyttään, heinä on sateen vallassa, sammal kallionkielekkeillä ja kivillä rehevää, katajat hopeankarvaiset. Ei mistään päin kuulu ihmisääntä, ei linnun piipatusta, ei muuta kuin sateen rapinaa, yksi• toikkoista, unettavaa. Surullinen sadepäivä keskellä viljojen tuleentumis- aikaa, kolea harmaus keskellä kesää ... Äkkiä kuuluu sateen rapinasta poljentaa ja tienhaa• rasta tulla kopistelee ihminen — pitkä, laiha, käyrävar- tinen mies. Meillä on sama matka, sillä hän poikkeaa minun polulleni ja me astumme rinnan. Harmaapää hän jo on, kasvot luisevat, täynnä uur• teita. Sellaiset ovat kädetkin, känsäiset, kovettuneet ja ikäänkuin luutuneet siihen asentoon, jossa ne alituisesti ovat olleet kirveen, kuokan tai aurankurjen ympärillä. Mies on läpimärkä, alkaen lakkirisasta, joka on ikään• kuin liimautunut hiuksiin kiinni ja jonka lippaa alas valuu vettä, saappaisiin, joista astuessa vettä tirsuu. Paita ja takki istuvat kiinni ihossa, risaisista hihansuista valuu vettä, sen miehen ruumista ei verhoa ainoakaan kuiva langanpätkä. 9 Pian olemme keskustelussa. Hän on puolivälissä seit- semääkymmentä, ollut tuolla talon uutispellolla ojan• kaivuussa ... Ei ole vielä tarvinnut turvautua kunnan apuun. Hän saa kuusikymmentäviisi penniä päivässä talon ruuassa... Jaa, eikö väsytä? No, tunteehan sen että on ollut työssä ... Hän ei sano niitä sanoja itsetie• toisen ihmisen voitonilolla tai varmuudella. Itsetietoi• nen mies, joka olisi sellaisen urakan suorittanut, nos• taisi päänsä pystyyn ja kehaisisi — tämä sanoo ihan vaa• timattomasti, ikäänkuin ei itsekään olisi selvillä siitä mitä on tehnyt. Yhteinen tiemme loppuu. Jään pitkäksi aikaa katso• maan hänen jälkeensä. Hän astuu raskaasti, ikäänkuin jaloissa olisi painoja. Sataa rapistelee harmaalta tai• vaalta, lehvät kiiltävät ja välkkyvät märkyyttään. Pian on vanhus hävinnyt metsään. Mutta minun mieleeni karkaa ajatusten tulva. Sen miehen hinta siltä päivältä on ollut 65 penniä. Siitä hinnasta hän on antanut koko jäsentensä voiman. Kuinka monta, monta kertaa hän on kumartanutkaan vanhaa selkäänsä, kuinka monta, monta kertaa jännittänyt jän• teet käsivarsissaan, kuinka monta, monta hikikarpaloa hänen otsaltaan onkin mahtanut pusertua, hän on kas• tunut läpimäräksi, vaatteet kiinni ihoon kuin liimalla, kylmät, karkeat vaatteet! Hän on siinä työssään niin väsynyt, ettei käsivarsi enää tahdo nousta, että jalka painaa kuin lyijy — hän on sen kaiken tehnyt 65 pen• nistä! Hänelle se rahaerä on suuri summa, hän on siitä myynyt raskaan työpäivänsä auringonnoususta aurin• gonlaskuun. Kyllä hän laskee monta monituista kertaa mihin ne rahat parhaiten tarvitaan, ennenkuin päästää ne käsistään, hikensä hinnan. Ja toiselle ihmiselle mikä pisarainen onkaan kuusikymmentäviisi penniä! Ne sem• moiset pikkusummat luistavat käsistä kuin vesi. Tekee mieli vaikkapa olutta — tai paperossia — ei sillä sel• laisella summalla paljonkaan saa! ... Ja tuo vanhus möi siitä koko ruumiinsa toimintakyvyn, viimeiseen pisaraan saakka, auringon noususta auringon laskuun. Kun minä sitä vanhusta ajattelen, alkaa korvissani soida: otsa hiessä pitää sinun työtä tehdä, kunnes maaksi jälleen tulet... Se mies on tehnyt työtä otsansa hiessä, se on 10 totisesti kantanut veronsa elämälle. Se on raivannut paljon korpea, monta sarkaa Suomelle muokannut pel• loksi. Raatajan todistus oli hänen kasvoillaan, työtä todistivat hänen känsäiset kätensä, työtä otsan hiessä. Ihminen, joka niin on raatanut, joka isänmaataan niin on palvellut, on sankari. Pystyssä päin saa hän kulkea, kansansa kiitollisuuden ja kunnioituksen kantamana. Sillä sellaisia ihmisiä Suomi tarvitsee, ilman heitä ei meidän karusta maastamme mitään tule, ilman hikeä ja työtä ei Suomi kukkia kasvata eikä sen vainiot siunat• tua viljaa kanna... Mutta se mies ei kulkenut pystyssä päin, sen silmistä ei loistanut itsetietoisen ihmisen voi• tonriemu velvollisuuden täyttämisestä ... Ja minä pel• kään ettei kansan kiitollisuus ollut sulostuttamassa sen vanhuuden päiviä. Se asuu se vanhus luultavasti jossa• kin tuvan nurkassa, laskee yöksi rääsyjä penkille ja kal• listaa siihen väsyneen päänsä. Se saa ehkä kuulla ole• vansa nuorten tiellä, se liuottaa jossakin nurkassa leipä- palaansa ja jos se kylään lähtee, temmeltää nuorten virta hänen ohitseen ja varakkaat ja varakkaiden kumar• tajat työntävät hänet tiepuoleen ja hän saa joka hetki kokea huomaamattomuutta, jollei suorastaan ylenkat• setta. Ja kun hän kuolee, ei nosteta ristiäkään osoitta• maan sijaa, mihin hänet laskettiin, nurmi peittää pai• kan ja hän unohtuu... Hän, hän, sankari, joka koko elämänsä ajan raatoi tämän maan eteen... ! Niin, niitä on lukemattomia miehiä ja naisia Suomen niemellä, joitten elämä on ollut ainoa pitkä, raskas työ• päivä, tuskaa ja työtä silloinkin kun se parhaimmillaan on ollut, ja jotka eivät milloinkaan saa maistaa tunnus• tuksen suloa. Esimerkiksi se työ, jonka köyhän perheen äidit ja naiset suorittavat, se ei ole sanoin selitettävissä eikä rahoin maksettavissa. Hän nousee, tuollaisen köy• hän perheen äiti, ensimmäisenä aamulla, valmistaa aamujuoman miehille, jotka ovat työhön lähdössä, hänen hallussaan ovat kaiken päivää lapset, ruuanlaitto, kar• jan hoito. Miehet tulevat valmiille aterialle raskaasta työstään ja saavat syötyään hetkiseksi heittäytyä pen• kille levähtämään. Nainen sillaikaa askaroitsee, aska- roitsee ehtimättä hetkeksikään istahtaa levähtämään. Illalla taas, kun miehen pitkä työpäivä sentään jo lop• 11 puu, on naisen hallussa yhä vielä kodin hoito ja kun hän vihdoin hänkin pääsee vuoteeseensa, ovat pienet lapset vaatimassa hänen yönsä unta. Ääretön on se työ minkä köyhän perheen nainen, äiti, kantaa hartioillaan. Raja• ton on se uhrautuminen, jota häneltä vaaditaan. Ja kuka sitä miksikään huomaa? Kuka siitä hänelle tunnustusta antaa? Naisen työ kotilieden ääressä on näkymättö• mintä, epäkiitollisinta, mitä ajatella taitaa. Vasta sitten jos hän sen heittäisi tekemättä — sitten sen tärkeys ja suuruus ehkä huomattaisiin. Niin, kuluttavassa raadannassa menee toisten ihmis• ten elämä. Eivät he ehdi kysyä mikä on hauskaa ja mikä miellyttää, heidän täytyy vain taistella ettei nälkä ennättäisi. Ja toiselta puolen on niin paljon, niin paljon toimettomia ihmisiä, jotka joka hetki kysyvät: onko se hauskaa, onko se huvittavaa? Ja jollei tunnu hauskalta ja huvittavalta, niin sanotaan aivan yksinkertaisesti: en minä sitten viitsi! On paljon herrasnaisia, jotka eivät muuta tee kuin miettivät, miten he uuden leninkinsä laittaisivat, miten hiuksensa kampaisivat että se parhai• ten heitä pukisi, joitten ainoana työnä on jokin pitsi tai koruompelu ja jotka koettavat säilyttää käsiään niin valkoisina kuin suinkin. He saattavat olla maalaistyt• töjä, mutta kysy heiltä miten monta lehmää on nave• tassa — eivät he tiedä, eivät he ole navetassa käyneet sitten kun viime vuonna. Tai herraspojat, kun viettä• vät loma-aikojaan maalla — eivät he tiedä miten päi• vää kuluttaa. On niin yksitoikkoista, niin ikävää. Met• sästetään, kalastetaan, ajetaan polkupyörällä ... Mutta isän niityillä ja vainioilla ollaan työssä, siellä syntyy se työ, josta elää isä ja äiti ja valkokätinen, hienohipiä sisko, joka pitsiään nyplää puutarhasohvalla koivujen alla, siellä pellolla ja niityllä syntyy se työ, joka antaa leivän ja toimeentulon nuorelle, elämänhaluiselle her• ralle, kun hän kaupungissa lukee ja valmistautuu elä• män taisteluun. Siellä niityillä ja vainioilla häärii ihmi• siä, jotka ovat samaa kansaa kuin herrasväki, Suomen kansaa. Jokaisella rengillä ja piialla on omat kasvon• piirteet,