1 | 2020 Vol. 27 Vernakulaari
Total Page:16
File Type:pdf, Size:1020Kb
1 | 2020 vol. 27 Vernakulaari https://doi.org/10.30666/elore.95474 Pääkirjoitus Koronakevät, omaehtoisuus ja uusi maailmaansuuntautuminen Antti Lindfors ja Heidi Haapoja-Mäkelä uosikymmen 2020 toi mukanaan maailmanlaajuisen pandemian ja Elorelle uudet pää- toimittajat. Me, Antti Lindfors ja Heidi Haapoja-Mäkelä, olemme molemmat Helsingin yliopistonV tutkijatohtoreita ja pitkän linjan elorelaisia, joille lehden luotsaaminen seuraavan kahden vuoden ajan on miellyttävä ja haastava kunnia-asia. Uusina päätoimittajina koemme luonnollisesti velvollisuudeksemme ylläpitää Eloren tieteellistä tasoa ja tärkeää julkaisutoi- mintaa kansallisilla kielillä mutta myös viedä lehteä eteenpäin kohti uuden vuosikymmenen perinteen- ja kulttuurintutkimuksellisia (kuin myös yliopisto- ja julkaisupoliittisia) haasteita, mitä ikinä ne ovatkaan. Kaikeksi onneksi Elore on jo pitkään ollut edelläkävijänä edistämässä suomalaista tiedejulkaisemisen avoimuutta, joten emme joudu monien muiden lehtien tapaan miettimään uudelleen esimerkiksi open access -politiikkaamme, vaan pääsemme jat- kamaan hyväksi havaitulta pohjalta. Edeltäjillemme Niina Hämäläiselle ja Nika Potinkaralle kiitokset evästyksestä vastuulliseen tehtävään! Kulunut kevät on ollut kaiken kaikkiaan ihmeellinen. Tieteellisten lehtien toimintaa korona- virus ei ole pysäyttänyt, eikä toivottavasti tule pysäyttämäänkään. Tätä pääkirjoitusta kesä- kuun alussa kirjoitettaessa koronapandemian ensimmäinen aalto on Suomessa hiipumassa, mutta sen kulttuurisista (ja taloudellisista, poliittisista, psykologisista jne.) seurausvaiku- tuksista monet ovat jo nähtävissä, ja yhä useammat jäävät vielä arvausten varaan. Folklo- risteille ja muille kulttuuria, viestintää ja vuorovaikutusta tutkiville korona onkin nostanut esiin monia tutkimuksellisesti huomionarvoisia ilmiöitä ja tapahtumaketjuja. Ne ovat olleet yhtä lailla kansainvälisiä ja verrattain odotettavia, liittyen esimerkiksi tiettyjen ilmaisullisten muotojen tulvaan sosiaalisessa mediassa, kuin myös paikallisia ja melko odottamattomia, kuten uusimaalaisen identiteetin esiinnousu keväisen eristyksen aikaan. Yksi viruksen mer- kittävimmistä ja pitkäkestoisimmista vaikutuksista liittyy kuitenkin sosiaalisen etäisyyteen (social distancing), sen mukanaan tuomaan ”digiharppaukseen” ja kokonaiseen maailmaan- suuntautumisen uudelleenkalibrointiin, jonka myötä erilaisiin kontakteihin, kanaviin ja esi- neisiin on syytä suhtautua mahdollisina viruksen kantajina ja välittäjinä. Korona on tästä näkökulmasta suuri fyysisten, diskursiivisten ja sosiaalisten kontaktien testikenttä, joka on kliseetä uhmaten näyttänyt meille jotain uutta (ihmis)kontaktien merkityksestä – viedes- sään ne pois. Elore (ISSN 1456-3010), vol. 27 –1/2020. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. Elore 1/2020: Antti Lindfors ja Heidi Haapoja-Mäkelä 2 https://doi.org/10.30666/elore.95474 Ihmiskontakti ei ole merkityksellinen vain affektiivisen tai psykologisen hyvinvoinnin mie- lessä, vaan yhdenlainen semioottinen eli merkkivälitteinen resurssi, joka asettuu erilaisissa kulttuurisissa viitekehyksissä erilaiseen valoon. Tarkastellessaan blogikirjoituksessaan koro- napandemian vaikutuksia nimenomaan ihmiskontaktien kulttuuriseen semiotiikkaan ling- visti-antropologit Luke Fleming ja James Slotta esittävät, kuinka koronan mukanaan tuomat välttelykäytännöt ovat synnyttäneet omanlaisensa viestinnällisen rekisterin. Tätä rekisteriä voitaisiin käsillä olevaa Eloren teemanumeroa mukaillen nimittää vernakulaariksi eli oma- ehtoiseksi hybridiksi (ks. Koski & Turtiainen, tässä numerossa). Siinä institutionaaliset ohjeet saavat tilanteisen ja paikallisen muodon, jolla viestitään paitsi pelonsekaisia ennakkoluuloja ja sosiaalisia hierarkioita (”Älä tule lähemmäs, senkin uusimaalainen!”) myös huomioimista, läheisyyttä ja huolenpitoa (”En vieraile isovanhemmillani, koska en halua tartuttaa heitä”). Pandemian esteettisiä aspekteja paikantaessaan Jozef Kovalčik ja Max Ryynänen (2020) nos- tavat esiin kahdeksan huomion arvoista ilmiötä kasvomaskien normalisoitumisesta (tietty- jen Aasian maiden ulkopuolellakin) kapitalismin rytmimuutoksiin ja funktion nousuun este- tiikan ohi ja yli (mikä taas tuottaa uutta funktion estetiikkaa). Näihin teemoihin voisi lisätä sen vernakulaarin ilmaisun, estetiikan ja arkikäytäntöjen kentän, jonka ilmenemismuotoja ja rajoja korona on provosoinut, muokannut, mahdollistanut tai kaventanut. Samoin niihin kytkeytyvät ne moninaiset tulkintakehikot, joiden kautta koronapandemiaa on poliittisesti, moraalisesti ja idealistisesti merkityksellistetty (esimerkiksi väistämättömän ilmastoka- tastrofin esinäytöksenä, luonnon ja ei-inhimillisen toimijuuden lähettämänä varoituksena, globaalin salaliiton juonena, jne.). Muun muassa näiden ilmiöiden tarkasteluun nyt julkais- tavasta Elore-numerosta, joka avaa neljä erilaista näkökulmaa vernakulaarin kulttuurin käsit- teellistyksiin, on toivottavasti apua. Tämän numeron vastaavina toimittajina ovat Outi Fingerroos, Niina Hämäläinen ja Ulla Savolainen. Kiitämme heitä sujuvasta yhteistyöstä ja toivotamme lukijoillemme virikkeelli- siä lukuhetkiä. Lähteet Fleming, Luke & Slotta, James 2020. Social Distancing and the Cultural Semiotics of Contact. Society for Linguistic Anthropology -blogi. Saatavilla: http://linguisticanthropology.org/ social-distancing-cultural-semiotics-contact/?fbclid=IwAR3icUlZb6X1SdWAg2r-iDWk mr1r9sfMBwpSHxbyoQs10nGPhcnsUwAjTRo. Kovalčik, Jozef & Ryynänen, Max 2020. Gazing at the invisible: How can aesthetic theory help make sense of the state of emergecy initiated by Covid-19? Popular Inquiry: The Journal of Aesthetics of Kitsch, Camp and Mass Culture Volume 2/2020. Saatavilla: https:// www.popularinquiry.com/blog/2020/4/9/jozef-kovalik-and-max-ryynnen-gazing-at- the-invisible-how-can-aesthetic-theory-help-make-sense-of-the-state-of-emergency- initiated-by-covid-19. Antti Lindfors (FT) on Helsingin yliopiston folkloristiikan post doc -tutkija. Hän on kir- joittanut väitöskirjansa stand up -komiikasta ja aloittelee paraikaa Suomen Akatemian Elore (ISSN 1456-3010), vol. 27 –1/2020. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. Elore 1/2020: Antti Lindfors ja Heidi Haapoja-Mäkelä 3 https://doi.org/10.30666/elore.95474 rahoittamaa kolmivuotista projektiaan ”Itsen kehittämisen etiikka ja somaestetiikka nykypäivän biohakkeroinnissa” (2020–2023). Vapaa-ajallaan hän maadoittuu Paimion metsissä. Heidi Haapoja-Mäkelä (FT, MuM) on folkloristiikan post doc -tutkija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa Koneen säätiö rahoittamassa ”Omistajuus, kieli, kulttuuriperintö – kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla” -projektissa. Vapaa-ajallaan hän soittelee nokkahuiluja, hoitaa huonekasveja ja laulaa keskiajan ja renessanssin kuoromusiikkia. Elore (ISSN 1456-3010), vol. 27 –1/2020. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. https://doi.org/10.30666/elore.95523 Teemanumeron saate Mikä vernakulaari? Outi Fingerroos, Niina Hämäläinen ja Ulla Savolainen ämän teemanumeron aihe on vernakulaarin käsite. Numeron neljässä artikkelissa ver- nakulaaria lähestytään käsitehistoriallisesta ja tapaustutkimusten näkökulmasta. Artik- Tkeleissa tarkastellaan ensinnäkin sitä, minkälaisia merkityksiä vernakulaarin käsitteellä on ollut eri aikoina. Toiseksi niissä eritellään, minkälainen asema vernakulaarin käsitteellä sekä sille annetuilla merkityksillä on ollut eri tieteenaloilla ja niiden tutkimuskohteiden määrit- telyssä. Kolmanneksi teemanumeron artikkeleissa analysoidaan useita tapaustutkimuksia vernakulaarin käsitteen ja sen tarjoamien näkökulmien kautta samalla käsitettä pohtien. Teemanumeron tavoitteena on tuoda monipuolisesti esiin, miten vernakulaarin käsitettä on tutkimuksessa käytetty, ja mikä sen anti on perinteen- ja kulttuurien tutkimukselle. Tässä johdannossa esittelemme teemanumeron koostavien artikkeleiden lisäksi vernaku- laarin käsitteen taustoja. Käymme läpi myös vernakulaarin käyttöä erityisesti folkloristiikan näkökulmasta, käsitteeseen kytkeytyviä ongelmia ja sen analyyttistä potentiaalia. Vernakulaarin taustoja Vernakulaarin käsitteellä on useita osittain samansuuntaisia mutta myös toisistaan poikkea- via merkityksiä. Vernakulaari tarkoittaa kielitieteessä jollain alueella puhuttua kielimuotoa, kuten murretta tai maantieteellisesti rajatun alueen, kuten maan, maakunnan tai kaupun- gin, asukkaiden puhumaa kieltä. Sen synonyyminä on käytetty myös nimitystä kansankieli. Termin lähtökohtana on latinan kotona syntynyttä (orjaa) tarkoittava sana verna, joka ylei- semmin viittasi myös kotoiseen tai kotimaiseen, oman maan tapoihin ja kieleen. Suomessa Henrik Gabriel Porthan kuvasi vernaculus-sanalla yhtäältä runolaulussa käytettyä savon murretta ja toisaalta rahvaan uskonnonopetuksessa käytettyä läntistä murretta. Suomessa nimitys kansankieli oli yleinen 1870-luvulta aina 1970-luvulle asti. Sen avulla erotettiin pai- kallismurteet yleis- ja kirjakielestä. Tämän lisäksi kansankieli viittasi monikielisessä sääty-yh- teiskunnassa kouluttamattomien kansanihmisten puhumiin äidinkieliin, kuten suomeen tai saameen, erotuksena hallinnon ja yläluokan kieleen. Viime aikoina sitä on korvattu vernaku- laari-termillä, jonka käsitteellinen kytkös sosiaaliluokkiin ei ole yhtä selkeä. (Tieteen termi- pankki 13.2.2020: Kielitiede: kansankieli.) Sittemmin termin vernakulaari merkitys on laajentunut kattamaan moninaisia kulttuurin ilmiöitä, ja sitä on alettu käyttää myös kielitieteen ulkopuolella. Esimerkiksi antropologiassa ja kansanomaisten rakennuskulttuurien nimeämisessä ja tutkimuksessa