Katalonialainen Ja Espanjalainen Barcelonan Olympialaiset Ja Kansallisidentiteettien Rakentuminen Sanomalehdissä
Total Page：16
File Type：pdf, Size：1020Kb
Kasvatus & Aika 4 (2) 2010, 159-178 Katalonialainen ja espanjalainen Barcelonan olympialaiset ja kansallisidentiteettien rakentuminen sanomalehdissä Minna Uusivirta Barcelonassa, Katalonian pääkaupungissa, järjestettiin 1992 olympialaiset, joissa isäntämaan Espanjan urheilijat menestyivät maan olympiahistoriaan nähden ennennäkemättömän hyvin tuloksenaan 22 mitalia. Maajoukkue koostui sekä Kata- loniasta että muualta Espanjasta kotoisin olleista urheilijoista ja tässä artikkelissa selvitetään, miten katalonialaisuutta ja espanjalaisuutta rakennettiin maan sano- malehdissä urheilujournalismin kautta. Urheilu on ollut helppo valjastaa monenlaisten poliittisten päämäärien saavuttamiseen, ja sillä on modernissa yhteiskunnassa lähes erottamaton suhde nationalismiin. Tämä korostuu erityisesti kansainvälisissä kilpailuissa, kuten olympialaisissa. Koska urheilussa yhdistyvät niin sanottu virallinen ja ihmisten itsensä kokema nationalismi, ne on helppo liittää toisiin- sa (Virtapohja 1998, 103; Kokkonen 2008, 27). Barcelonan olympialaiset säästyivät ulko- maalaisilta boikoteilta, mutta niiden järjestelyihin liittyi paljon maan sisäisiä, Espanjan ja Katalonian välillä olleita, kansallisiin identiteetteihin liittyneitä jännitteitä, jotka olivat seu- rausta maan historiasta. Kysymykset ja lähteet Espanjan olympiamenestys ennen Barcelonan olympialaisia oli maan kokoon ja väkilukuun nähden hyvin vaatimatonta. Vuosien 1900–1988 kesäolympialaisista se oli saavuttanut yhteensä vain 26 olympiamitalia [1]. Laihan menestyksen taustalla oli osaltaan Francisco Francon diktatuurin (1939–1975) aikainen urheilupolitiikka, joka ei tukenut Espanjan huip- pu-urheilua, vaan ulotti maata hallinneen falangistipuolueen otteen kaikkiin espanjalaisiin urheilujärjestöihin, mikä vaikeutti niiden toimintaa (González Aja 2002, 185–186). Kun maalle myönnettiin vuoden 1992 kesäolympialaisten isännyys, luotiin espanjalaisurheili- joille uudenlainen valmennus- ja tukijärjestelmä, jonka ansiosta espanjalaisurheilijat saa- vuttivat moninkertaisen määrän mitali- ja pistesijoja aiempiin olympialaisiin verrattuna [2] (Llanos 1995, 3). Käsittelen tässä artikkelissa sitä, miten kaksi suurta espanjalaista päivittäin ilmestyvää sanomalehteä, madridilainen El País ja barcelonalainen La Vanguardia, uutisoivat Barcelo- nan olympialaisissa kilpailleista Espanjan maajoukkueurheilijoista ja millä tavoin ne toivat esiin ja rakensivat näiden urheilijoiden espanjalaisuutta ja katalonialaisuutta [3]. Selvitän myös, erosivatko lehtien käsittelytavat toisistaan. Keskityn diskurssianalyysia hyödyntäen molempien sanomalehtien urheilusivuihin ja olympia- sekä viikkoliitteisiin ja yleisönosas- tokirjoituksiin ajalta 13.6.–4.9.1992. Pyrin selvittämään, miten lehdet tuottivat ja muokka- sivat sosiaalista todellisuutta kielenkäytöllään olympialaisiin liittyneessä kirjoittelussa tul- kintani mukaan. Rajauksen alkuna on se päivä, jolloin olympiatuli saapui Espanjaan ja leh- tien kirjoittelu olympia-aiheista lisääntyi näkyvästi. Loppupisteenä on Barcelonan paralym- pialaisten alkamispäivä, vaikka jo varsin pian 25.7.–9.8.1992 järjestettyjen olympialaisten Katalonialainen ja espanjalainen jälkeen urheilijoita käsittelevien lehtijuttujen määrä laski selvästi. Keskitän tarkasteluni yleisurheiluun, uintiin, purjehdukseen, pyöräilyyn, tennikseen ja jalkapalloon liittyvään kir- joitteluun siksi, että näiden lajien edustajien joukossa oli niin Kataloniasta kuin muualta Espanjasta kotoisin olevia urheilijoita, joiden tausta nousi lehdissä esille. Kaikista näistä lajeista Espanja saavutti olympiamitaleita, mutta käsittelen mitalistien lisäksi myös muita joukkueen urheilijoita. Sitaatit lehdistä olen suomentanut itse. Olympiahistorian ja urheilun sekä nationalismin historian tutkimuskentästä lähimpänä aihettani olevan teoksen on kirjoittanut John Hargreaves, joka on tutkinut Barcelonan olympialaisten katalanisointia kirjassaan Freedom for Catalonia? Catalan Nationalism & the Barcelona Olympic Games. Myös Barcelonan autonomisen yliopiston olympiatutki- muskeskuksessa (Centre d'Estudis Olímpics, Universidad Autónoma de Barcelona) on tut- kittu muun muassa vuoden 1992 kesäolympialaisten järjestelyihin ja poliittiseen taustaan liittyviä aiheita. Myös median välittämästä kuvasta esimerkiksi kilpailujen avajaisseremo- niasta on tehty tutkimusta, mutta urheilijoiden roolia kansallisen kuvan luomisessa ei ole juuri tarkasteltu. Kaiken kaikkiaan Barcelonan olympialaisia on tutkittu varsin paljon, mah- dollisesti jopa enemmän kuin mitään vastaavaa urheilutapahtumaa (Tomlinson & Young 2006, 10). Katalonialaisnationalismia on tutkittu etenkin diktatuurin jälkeisenä aikana selvästi enemmän kuin espanjalaista nationalismia, jota koskeva tutkimus on demokratian aikana hyvin vähäistä aina 1990-luvulle asti (Flynn 2001, 703, 711). Nationalismin tutkimuksessa on esitetty lukuisia erilaisia tapoja määritellä kansa, mutta kattavaa ja objektiivista määri- telmää ei ole onnistuttu luomaan, sillä kansan kriteereistä esimerkiksi kieli ja etnisyys ovat muuttuvia, epäselviä ja moniselitteisiä (Hobsbawm 1994, 13–14). Katalonian ja Espanjan tapauksessa nationalismia voidaan määritellä katsomalla Benedict Andersonin tapaan kan- sojen olevan kuviteltuja yhteisöjä ja soveltamalla lisäksi Anthony D. Smithin etnosymbo- lista näkemystä nationalismista, jossa myytit, traditiot sekä symbolit ovat kansojen etniselle identiteetille keskeisiä. Kuvitellut yhteisöt havainnollistuvat Andersonin mukaan juuri esi- merkiksi kansallisissa suurtapahtumissa, joissa yhteisöjen tunnukset, kuten liput ovat esillä. Näissä tilanteissa yhteisöt ikään kuin kutistuvat käsitettävään kokoon. Hobsbawm näkee urheilun merkityksen uusien perinteiden tuottajana ja Kokkonen muistuttaa, että urheilu soveltuu hyvin myös myyttien luomiseen ja ylläpitämiseen (Anderson 1991, 5–7; Smith 1998, 224; Kokkonen 2008, 27–28, 31). Tässä artikkelissa hyödynnän erityisesti vähemmistönationalismeja ja Kataloniaa tutki- neen Montserrat Guibernaun määritelmään, sillä Espanja ja Katalonian sopivat mielestäni sen sisälle. Guibernaun mukaan kansa on ryhmä, joka on tietoinen siitä, että se muodostaa yhteisön, jonka yhteinen kulttuuri kuuluu tiettyyn, selkeään alueeseen ja jolla on yhteinen menneisyys sekä yhteisiä tulevaisuuden pyrkimyksiä (Guibernau 1996, 100). Käytän tässä tekstissä Kataloniassa syntyneistä urheilijoista sekä nimitystä katalaani että katalonialainen, vaikka kaikki alueella asuvat ihmiset eivät näiksi itseään välttämättä automaattisesti identi- fioi. Kansallinen identiteetti taas voidaan määritellä kansallisena perintönä pidettyjen arvo- jen, symbolien, muistojen, myyttien ja perinteiden muodostaman kokonaisuuden uusinta- misen ja uudelleentulkitsemisen prosessiksi. Siihen liittyy myös yksilöiden samaistuminen kansalliseen kokonaisuuteen ja sen perintöön sekä kulttuuriin (Kokkonen 2008, 32). El País ja La Vanguardia kuuluvat Espanjan laajalevikkisimpiin päivälehtiin. Vuonna 1989 El Paísin levikki oli maan sanomalehdistä suurin, arkisin 378 000 ja sunnuntaisin 863 000 kappaletta. La Vanguardian levikki taas oli maan kolmanneksi suurin, arkisin 210 000 ja sunnuntaisin 345 000 kappaletta. Espanjalaisten sanomalehtien levikit eivät ole kansain- välisesti vertailtuna erityisen korkeita, ja vuonna 1989 niistä vain kymmenen suurinta ylitti 160 Kasvatus & Aika 4 (2) 2010, 159-178 100 000 kappaleen rajan. El Paísin levikki on maanlaajuinen, mutta useimmilla itsehallin- toalueilla alueiden omat lehdet ohittavat sen suosiossa. La Vanguardia on ainut katalonia- lainen lehti, jota luetaan merkittävässä määrin myös Katalonian ulkopuolella, ja muiden katalonialaislehtien tapaan se saa taloudellista tukea alueen hallitukselta. Molemmat tutki- mistani lehdistä sekä valtaosa muistakin espanjalaisista sanomalehdistä ilmestyy espanjan- kielisinä, ja 1990-luvun taitteessa maassa oli vain kuusi katalaaninkielistä sanomalehteä. Tarkastelemanani aikana Espanja kuului niihin maihin Euroopassa, joissa luettiin kaikkein vähiten lehtiä eikä siellä ollut voimakasta keltaista lehdistöä. Vain kymmenen prosenttia espanjalaisista osti sanomalehden säännöllisesti eikä niitä ollut tapana tilata kotiin. Aika- kauslehdet sen sijaan olivat selvästi suositumpia, vaikka niistäkin vain suurimmat ylsivät yli puolen miljoonan kappaleen levikkilukuihin (de Mateo & Corbella 1993, 197, 205; Bel- monte Talero 1999, 327; O'Donnell 1999e, 53). Katalonialaisuus, espanjalaisuus ja niiden suhde Espanjan ja Katalonian omalaatuinen suhde juontuu niiden yhteisestä historiasta. Katalo- nian itsehallintoalueella oman kulttuurin ja historian katsotaan ulottuvan 900-luvulle asti, ja sen kieli, katalaani, on espanjan lisäksi alueen toinen virallinen kieli. Keskiajalla Katalo- nian kreivikunta solmi valtioliiton Aragonian kuningaskunnan kanssa ja Katalonia-Arago- nia valloitti 1200–1300-luvulla Iberian niemimaalla ja Välimerellä lukuisia alueita raken- taen niiden ympärille merkittävän kaupallisen imperiumin. Ajanjaksoa on etenkin katalo- nialaisnationalistien parissa pidetty Katalonian kulta-aikana. Katalaanin kielen muotoutu- minen latinan pohjalta ja naapureistaan kastiliasta sekä oksitaanista selvästi eroavaksi kie- leksi alkoi niin ikään 900-luvulla ja kielen kirjallinen käyttö yleistyi pari sataa vuotta myö- hemmin. Aragonian ja Kastilian 1400-luvun lopulla solmitun liiton myötä Kataloniasta tuli osa Kastilian dominoimaa Espanjan kuningaskuntaa (Balcells 1996, 3–11; Peuna 2006, 64– 67). Kartta Espanjan itsehallintoalueista. Kuva: BjørN, http://commons. wikimedia.org 161 Katalonialainen ja espanjalainen Katalonialaisen nationalismin