Kullervo Rainio

POLKUJA JA RISTEYKSIÄ

KIRJAILIJA-PSYKOLOGI-POLIITIKKO-FILOSOFIN OMAELÄMÄKERTA Kullervo Rainio

POLKUJA JA RISTEYKSIÄ

Ajatuspaja Libera Sepänkatu 9, 00150 Helsinki www.libera.fi

Julkaisija: Libera-säätiö

Taitto ja ulkoasu: Lea-Maija Laitinen www.leamaija.works

Kannen kuvat: Vastavalo / Janne Liuski Shutterstock / Michal Bellan iStockphoto / BlackJack3D

Paino: Star Offset

ISBN 978-952-280-073-2, nidottu ISBN 978-952-280-074-9, pdf Sisällys

Lukijalle selitykseksi...... 8 Kiitokset...... 9

Osa 1. I Mikä minusta tulee isona…...... 11 II Tykkimies...... 30 III Leppoisaa maailmansotaa Kannaksella...... 45 IV Kun maailma repesi...... 61 V Upseerikoulussa ja -kokelaana...... 78

Osa 2. VI Tulisiko toimittaja?...... 98 VII Kulttuurinnälkä ja nälkä...... 111 VIII Kehrään niin kuin kiltti kissa...... 129 IX Epäpätevä...... 136 X Opiskelijana ja ”olfaktorikkona”...... 151 XI Ystäviä. Hypnoosia. Kulttuuria...... 168 Osa 3. XII Täyttä työtä. Tohtoriksi...... 186 XIII USA...... 200 XIV Tieteen irtolaisena...... 215 XV Professorina Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa...... 237 XVI Nuoret kiipijät ja vanhat narrit...... 248 XVII Kiitos kysymästä – ihan hyvin...... 258 XVIII Taistoja ja taistolaisia...... 274

Osa 4. XIX Eduskunnassa...... 298 XX Jääräpäät ja poikkeuslaki...... 307 XXI Vaaran vuosikymmen...... 331 XXII Oppositiossa. Tukea idästä...... 337 XXIII Pirkkalan moniste...... 351 XXIV Rämpijä poliittisessa suossa...... 361

Osa 5. XXV Viimeiset yliopistovuodet...... 376 XXVI Promootio...... 387 XXVII Ensimmäiset eläkevuodet...... 397 XXVIII Edelleen elossa...... 412 XXIX Hyvässä seurassa – Luonnonfilosofian Seurassa...... 423 XXX Eihän se lautta kiivaasti kulje...... 433 XXXI Tulkittu maailma – ja tulkitsematon...... 436

Osaan 5 liittyvää kirjallisuutta...... 454 Henkilöhakemisto...... 455 Lukijalle selitykseksi

En oo suuruuvehhullu, vaekka aehetta olis. – savolainen sanonta

Miksi tähän puuhaan ryhdyn? – Olenhan 93-vuotias ja jo kirjoittami- sessakin on omat vaikeutensa. Se on hidasta ja vielä hidastuu alitui- sista virheistä. Asiaan paneutumisen hetket ovat lyhyitä. Suunnitelmat unohtuvat. Eino Kaila sanoi luennollaan: ”On pelastettava ilmiöt”. Onko liikaa, jos katson, että elämäni juoksu voisi olla yksi sellainen ”pelastettava il- miö”? Mutta mitä siitä olisi pelastettava – kaikki rojuko?

Sen jälkeen, kun olin kirjoittanut lapsuudestani ja nuoruudestani kolme ”muistikuvakirjaa” – aina 26:nteen ikävuoteeni saakka – monetkin sanoivat mieluusti odottavansa niille jatkoa. Se merkitsee, että olisi ollut kirjoitettava yksityiselämästä, sattumuksista yliopistolla ja – ennen kaikkea – poliitikoista ja politiikasta. Olen vastannut, että vain suurmiesten, taiteilijoitten ja kirjailijoiden yksityiselämällä voi olla yleistä merkitystä – siksi se jääköön sivuun tästä kirjoitelmasta. On kuitenkin asioita, joiden kokoon kehrääminen kirjoitukseksi on puolustettavissa niiden mahdollisen yleispätevyyden vuoksi, ts. se osa elämästäni, joka liittyy tieteelliseen ja filosofiseen etsintään – etten sanoisi: harhailuun – voi tarjota jossakin määrin kiinnostavaa tarinaa erään minän valinnoista, kulttuurista hänen ympäristössään ja hänen saamistaan vaikutteista ja valitsemistaan poluista. Modernin, hektisen maailman viidakoissa tietään etsivän saattaa olla terveellistä huomata, millaisessa – ehkei viidakossa, niin kuitenkin tiheässä pensaikossa – ihminen ennenkin on joutunut tietään tähyilemään ja elämän tarkoitusta etsimään. Koetan kertoa asiat aikajärjestyksessä, mutta joskus on asiayhtey-

8 den vuoksi hypättävä yli rajan. Tämä voi luoda sen harhakuvan, että ihminen on päätöstä tehdessään jo tarkkaan selvillä siitä, mitä tuleman pitää. Kaukana siitä. Päinvastoin: itse tekemikseni luulemani oman elä- mäni valinnat ovat olleet kuin arpajaisvoittoja – Lakhesiksen mielen- ailahteluja. Olen syntynyt vuonna 1924, kun itsenäinen Suomi oli 6-vuotias. Mitä korkeaan ikääni tulee, kysyn: Eikö vanhuuden matkassa tuleva muistin heikkeneminen ole muistelijalle suorastaan etu. Vanhan on pakko kes- kittyä oleellisiin asioihin, kun ei muuta muista.

Kiitokset Kiitän poikiani Vesaa ja Anttia ja muita läheisiäni, kuten Liisaa ja Sirk- kaa sekä pojanpoikaani Tuomoa, jotka ovat kommentoineet, tukeneet ja rohkaisseet minua kirjoituspuuhassani. Työni julkisuuteen saattamisesta olen syvästi kiitollinen kahdelle henkilölle: filosofian tohtori Riku Keski-Rauskalle, joka on aikaansa uh- raten, riuskasti toimien etsinyt tekstilleni julkaisutien, ja kansanedustaja Elina Lepomäelle, joka on avannut mahdollisuuden saada työni julkisuuteen ajatuspaja Liberan julkaisujen joukossa. Se on minulle suuriarvoinen asia. – Kiitollinen olen myös Liberan toiminnanjohtaja Lasse Pipiselle, joka on huolehtinut teokseni lopulliseen julkaisumuo- toon saattamisesta.

Helsingissä 18.5.2020 tekijä

9 OSA

LUVUT I–V LUKU I Mikä minusta tulee isona…

1. Kaikki äidit ja isät ovat kiinnostuneita lastensa tulevaisuudesta ja pyr- kivät näkemään näiden harrastuksissa ja innostuksen kohteissa enteitä siitä, mitä heistä tulee ”suurena”. Minun lapsuudessani vakiovastauk- sia olivat ”poliisi” ja ”veturinkuljettaja”, mutta eivät ”laivan kapteeni” ja ”posteljooni” jääneet haaveissa paljon jälkeen. Monet olivatkin näkevi- nään sitten lasten leikeissä selvää suuntautumista annetun vastauksen mukaan. Olen kuvannut omaa lapsuuttani ja nuoruuttani sellaisenaan yksityiskohtaisesti muistikuva-kirjoissani ”Liikana syntynyt” ja ”Tytöt, tykit ja runot”, mutta tässä on ehkä syytä tuoda vielä pääpiirteissään esiin niitä seikkoja, joissa joku saattaisi nähdä tulevaisuuden enteitä – nyt, kun tuo tulevaisuus on menneisyyttä… kaukana, miltei sadan vuoden päässä. Uittelin 3-vuotiaana purossa kepin päässä narussa kuljetettavia laivo- ja, mutta minusta ei tullut laivan kapteenia – ehkä siksi, että putosin pu- roon ja olisin hukkunut, ellei äitini olisi ennättänyt pelastamaan minut. Tosin minut juhlahetkinä puettiin merimiespukuun ja otsassani komeili ”Suomi”-laivan nimi, mutta sisimmässäni vallitsi veden pelko ja hukkumisen kauhu.

Viisivuotiaana liikuttelin väsymättömästi tulitikkulaatikoista ja lankarullista rakentamiani ”junia” puhkuen uutteran veturin äänellä, mutta sittenkään minusta ei tullut kaikkien ihailemaa veturinkuljettajaa.

Kouluvuosinani ahersin kesät Sumiaisten pitäjässä Syvälahden kylässä Lassilan talossa, jonka omisti tätini mies Kalle Sormunen. Kuitenkaan minusta ei tullut maatyöläistä, sen enempää kuin agrologia tai agrono- miakaan. Tosin opin siinä määrin hyvän viikatteella niittämisen taidon, että 50 vuotta myöhemmin uskalsin haastaa Johannes Virolaisen

11 niittokilpailuun, mutta varovaisena poliitikkona hän lupauksestaan huolimatta jätti minut kutsumatta kilpailuun Vironperälle.

2. Jos jostakin, olin innoissani kirjoittamisesta. Jo kolmen ja neljän vuotiaana – kun piirtelin tikku-ukoista sarjakuvia, olin tutustunut kum- mallisiin kuvioihin: Kun vaarin luona katselin Helsingin Sanomista sarjakuvaa nerokkaasta kissasta, näin ensimmäisessä ruudussa aina samat oudot ja kummalliset kuviot. Sanottiin, että se oli sarjakuvan nimi, ”Felix-kissa”. Siispä minunkin sarjakuvallani piti olla nimi. Keittiössä, hellanurkassa oli pesupulveriastia, jonka kyljessä oli tuollainen kummallinen kuvio, kuin tikun pätkistä koottu. Vaikka ei ollut näkyvissä siihen liittyvää sarjakuvaa, se oli selvästi nimi. Ongelmani oli ratkaistu: Varasin aina tikku-ukko-kuvasarjalleni alkuruudun, johon jäljensin huolellisesti tuon kuvion – ja niin jokainen sarjakuvani sai nimen: ATA. Isoveljeni ATAa hiukan naureskeli, mutta Viljo-serkkuni vieraillessaan kysyi hämmästyneenä: ”Ossooko Poeka jo kirjottaa?” Enhän minä osannut. Mutta ratkomaan niitä ihmeellisiä arvoituksia, joita tuollaisiin nimi-kuvioihin oli kätketty, opin piankin. – Isä oli ollut vuoden Lapissa, Karungin pitäjän Kukkolan kylässä, kansakoulun opettajana valistamassa ”erkinjuntteja” – joita siellä ainakin valtaosa koululaisista oli. Koko perhe vietti sitten kesän tällä koululla Tornion- laaksossa. Minä täytin silloin 4 vuotta. – Junamatka kotiin Jyväskylään kesti aamusta myöhäiseen iltaan. Nenä litteänä vaunun ikkunassa seurasin uskollisesti maiseman liukumista ohitse – ja aina asemaraken- nusten kohdalla riemastuin, kun juna pysähtyi ja minulle luettiin oven päälle noilla pätkäkuvioilla kirjoitettu aseman ”nimi”. Kävi niin, että Haapamäeltä lähdettäessä osasin itsekin jo arvata, mitä niissä ”luki” – sen verran paljon oli asemia ollut jo Kukkolan – Tornion – Oulun – Sei- näjoen ja Haapamäen välillä ja juna oli aina tunnollisesti pysähtynyt niillä. Niinpä olin jo aavistanut nimien arvaamisen juonen: toisistaan erillään olevat merkit sanottiin aina tietyllä tavalla, niin että peräkkäin niistä aukeni tuo piilotettu nimi. Haapamäki – Tiusala – Keuruu – Kaleton (mitähän sekin oli tarkoit- tavinaan, no tarkoittipa mitä tahansa, niin siinä ”luki”!) – Asunta (koska siellä asuttiin) – Huttula (tämän nimen kohdalla oli pakko nauraa – etsin asemarakennuksesta ja sen pihalta puuronkeittäjää, mutta sitä ei näkynyt) – Petäjävesi (se oli vaikea, kun siinä oli noita sadepisaroita katolla) – Koskensaari (sekin oli hiukan vaikea, kun se oli niin pitkä) – Kintaus (se olisi voinut yhtä hyvin olla Rukkanen, mutta eipäs ollut,

12 jos sen luki oikein) – Kuohu (se oli helppo, kun siinä oli niitä kuohuja koskessa ihan lähellä, hyvä nimi) – Vesanka – Jyväskylä. Kotona riensin varmentamaan kykyäni tässä verrattomassa uudessa arvausleikissä. Löysin koko maapalloa kuvaavan karttakirjan, jossa aikaisemmin olin nähnyt värikuvia vuoristoista ja laaksoista, meristä ja mantereista ja pitkiä viivoja, joiden kerrottiin olevan rautateitä. Olin nähnyt pienen pienten junien tupruttavan savujaan niitä viivoja pitkin. – Nyt vasta huomasin noissa kuvissa monen monia nimiä – mutta kovin outoja, niin että minun oli lattialla maatessani, karttakirja edes- säni tarkistettava arvaukseni kysymällä vähän väliä siinä puuronkeit- tokiireiden keskellä puuhaavalta äidiltäni: ”Mitä tuossa lukee? Onko se Peking?” ja ”entäs tuossa, lukeeko siinä Himaläjä?” Äitini kumartui aina katsomaan ja vastasi kärsivällisesti. Tikkukirjaimien piirtelystä pääsin nopeasti siirtymään ”oikeisiin”, aikuisten käyttämiin huvittaviin koukerokirjaimiin. Tyydyin aluksi vain niihin, joita sanottiin ”pieniksi kirjaimiksi”, vaikka minulla oli häilyvää tietoa siitä, että kirjoitusta aloitettaessa ja joskus muulloinkin piti käyttää ”suuria”. Niinpä sitten kesällä seitsenvuotiaana Sumiaisten Syvälahden Lassissa sain Lyydi-tädiltä, joka oli opettaja, sinikantisen vihkon ja täytin sen tarinakokoelmalla ”läinsatuja” – jättäen tietysti isol- le kirjaimelle tyhjän paikan sitä odottamaan. Tätini huolehti siitä, että sain kirjoittaa hänen kamarissaan talon ”posliinipuolella”, kuten sanottiin, ja ettei kukaan häirinnyt silloin, ”kun Pojalla oli inspiratsuuni”. Kun minulle sitten tehtiin tavanomainen kysymys, mikä minusta tulee suurena, vastasin epäröimättä: ”Kirjailija.”

3. Kirjailijaksi aikovan on joskus hyvä myös tutustua siihen, mitä muut ovat kirjoittaneet. Minä olin suorastaan innokas lukija. Kotona meillä oli Ruusu-Risti-lehtiä – joihin en kajonnut, koska niissä kummitteli- vat astraaliruumiit ja Karma – pari satukirjaa ja kaksi ”oikeaa kirjaa”: ”Maapallo I” ja ”Hans Hardtin matka Kuuhun”, jonka Kaija-sisareni oli voittanut Keskisuomalaisen ristisanatehtävän ratkaisun palkintona. Ne oli pian luettu. Kun sitten äiti pahoitteli sitä, ettei meillä ollut rahaa enempiin kirjoihin, ilmoitin rauhoittavasti: ”Minä kirjoitan niitä itse!” Ja minähän kirjoitin – varsinkin sitten, kun joulupukki muisti tuoda joka vuosi toivomani ”vahakantisen vihon”. ” läinsatujen” ja Rolfin isän muistelusten jälkeen alkoi syntyä, paitsi lukuisia ”keskeneräisiä teoksia”, myös ”Kulosaaren mökki” sekä koululaiskuvaus ”Housunkiilloittajat”.

13 Sittenkin kirjoja oli hankittava muualta. Mutta miten? Aluksi isoveljeni toi minulle kirjoja kaupunginkirjastosta. Niiden va- likoinnissa hän käytti eräänlaista epävirallista, mutta tehokasta kirjalli- suusarvostelu-systeemiä: Tarvitsi vain vilkaista takakannen sisäpuolta. Jos sinne oli kirjoitettu ”hoopo kirja, akkaväkikin mukana”, se oli kirjana kelvoton, muuten hyväksyttävissä. Ollessani 7-vuotias ja alakoulun ensimmäisellä luokalla uskaltauduin tiedustelemaan lainaksi kirjoja Puistokadun kansakoulun kirjastosta, oppilaille tarkoitetusta, mutta sain tylyn vastauksen, ettei alaluok- kalaisella ollut lainausoikeutta. Uskalsin vielä kysyä hennolla äänellä: ”Miksi ei?” Siihen ei mahtavalta Putti-Mammalta enää vastausta tullut. Tapauksesta oli kuitenkin äitini kertonut opettajalleni Lempi Kuu- lalle, joka tarjoutui lainaamaan omasta kirjastostaan luettavaa minulle. Pääsin hänen kotiinsa pienen, sievän kirjahyllyn eteen ja hän asettui kyykkyyn vierelleni selaamaan yhdessä kirjoja… ja hänen hiuksensa olivat lähellä kasvojani… ja hän tuoksui hyvälle… enkä minä osannut päättää kirjavalintaani… kun hänen hiuksensa melkein hivelivät poskeani… ja hän tuoksui niin hyvälle… kunnes Lempi Kuula nousi pystyyn ja alkoi minun kotimatkani, onnellisena ”Haaksirikkoiset” kainalossani. Kun minulle sitten aukenivat kaupunginkirjaston ovet, kaikki oli hyvin.

4. Käytyäni Puistokadun kansakoulun ensimmäisen, kolmannen ja nel- jännen luokan – ja ollessani siis 10-vuotias – minun oli osallistuttava tiukkoihin kokeisiin lukuisissa aineissa päästäkseni Jyväskylän lyseoon. Kokeet olivat niin tiukat, että muistan niistä vain sen elämäni ensim- mäisen banaanin, jonka parhaan toverini, Rolf Arnkilin, äiti hyvän hy- vyyttään tarjosi minullekin väliajalla. Illalla lyseon rehtori, filosofian tohtori, Jussi Laurosela luki sitten juhlallisesti kouluun päässeitten nimet paremmuusjärjestyksessä. Pit- kän listan loppupäähän tultaessa minunkin nimeni sitten mainittiin hyväksyttyjen joukossa. Alkoi 8 vuotta kestävä puurtaminen. Ja heti alusta pitäen piti oppia myös ruotsin kieltä – josta toistaiseksi olin umpisuomalaisessa Jyväsky- lässä kuullut vain yhden vuorokeskustelun, kun Rolfin äiti huuti ikkunasta pihamaalle: ”Rolfen!” – Rolf: ”Va?”. – Rolfin äiti: ”Kom hit!” Kielten opiskelua lyseossa inhosin. En alun alkaenkaan voinut käsit- tää, miksi sanat sinänsä eivät kelvanneet, vaan piti aina arvata, tuliko sanan eteen ”en” vai ”ett” ja sitten saksassa peräti ”der”, ”die” tai ”das”.

14 Muistan, miten lyseossa ensimmäisen ruotsintunnin jälkeen kysyin minua viisi vuotta vanhemmalta veljeltäni – joka tiesi kaiken – miksi ”lattia” on ruotsiksi ”ett golv”, mutta ovi ”en dörr” – miksei päinvastoin. Niin kauan kiusasin kysymyksellä veljeäni, että hän viimein ärähti: ”Niin se vain on!” – Tämän järjettömyyden syy ei minulle koskaan selvinnyt, ei koulussa eikä sen jälkeenkään. Kokeissa jokaisesta väärinarvauksesta tuli suurin mahdollinen eli ”9 pisteen virhe”. Käänsin tekstejä suomen kieleen jokseenkin virheettä, mutta kun kokeeseen kuului aina myös käännös suomesta vieraaseen kieleen, arvosana putosi peräti hylkäyk- seen asti. On selvää, että tällainen kielen tyhmyys ja opettajien mielival- ta arvostelussa herättivät vähitellen minussa syvän inhon vieraita kieliä kohtaan. – Viisailta ja tietäviltä koetin kysyä, miksi vieraitakin kieliä piti opetella, vaikka Jyväskylän Kaupunginkirjastossa oli valtava määrä kirjoja – kaikki suomenkielisiä – enkä elämässäni niistä puoliakaan pystyisi lukemaan.

5. Kun olin 10–12 vuoden ikäinen, sain vaikutteeni – enemmän kuin koulusta – parhaalta toveriltani Rolf Arnkililta. Olin tosin jo aiemmin veljeni kanssa päässyt jalkapatikkaretkille, mutta Rolfin kanssa retkei- ly reppu selässä luontoon oli varsinkin keväisin jokaisen viikonlopun innostuksen aihe. Kymmenvuotiaina olimme myös harrastaneet lin- tujen tähystämistä ja piirtäneet huolellisesti niiden kuvia värikynillä muistivihkoihimme. Molemmat olimme myös ”Lasan”, luonnontieteen lehtorin, suosikkioppilaita. Silti minusta ei tullut tutkijaa kasvi- eikä eläinopin alalle. Kasveja minut opetti vihaamaan korkea-arvoinen kouluhallitus, joka vaati kesälomalla vauhkona ja vapaana temmeltävän koulupojan keräämään 50 kasvia joka vuosi, tappamaan kauneimmat- kin kukat hirveässä puristimessa suuren kivilohkareen alla ja kiinnit- tämään kasvivainajan paperiliuskalle. Ei edes komealta kalskahtava latinankielinen nimilappu enää saattanut uhria henkiin. – Ei, minusta ei tullut luonnontieteilijää.

6. Fysiikan ja kemian opetuksessa lyseossa vallitsi uusi suuntaus: pyrittiin opettamaan perusasiat laboratorio-kokeita tehden. Ne päättyivät tavallisesti toteamukseen: ”Jos olisi onnistunut, olisimme nähneet…” Näin pääsin jo varhain kunnioittamaan teoriaa tiedonlähteenä enemmän kuin kömpelöitä yrityksiä ”näyttää toteen”. Tämä on niitä harvoja seikkoja, joilla voi katsoa olleen vaikutusta elämänurallani: tiede on hyvä,

15 mutta filosofia on parempi. Kyllähän kemian kokeet ovat koulupojalle verraton uteliaisuuden kohde, jos niitä voi tehdä itse ”vapaana tutkijana” – niin kuin minä sitten yhdessä Paksulan Eeron ja Erkki Longan kanssa. Meillä oli tukenamme ”Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirja” ja Eeron huone hellauuneineen laboratoriona. Teoreettisena lähtökohtanamme oli tehdä nimenomaan ”uusia tieteellisiä löytöjä”. Kokeellisen asetelman ohjenuorana oli mainitussa kirjassa usein esiintyvä varoitus, kuten: ”Laimennettua rikkihappoa saadaan, kun kaadetaan varovasti väkevää rikkihappoa veteen, ei koskaan päinvastoin!” – Miksi ei? Siihen ei kirja antanut minkään- laista vastausta. Siinä oli siis avoin tieteellinen probleema meidän tut- kittavaksemme. Teimme kokeen hellauunissa. – Jos olisimme tehneet tulosselosteen, se olisi täydentänyt epäorgaanista kemiaa arvokkaalla tiedolla, että veden kaataminen väkevään rikkihappoon voi hajottaa hyvinkin lujaksi rakennetun uunin. Emme uskaltaneet jatkaa tuhoavaa tieteellistä kokeiluamme eikä minusta siis tulisi ainakaan kemistiä.

7. Enteeksi lapsuudessani on kai katsottava myös tähtitieteen harrastuk- seni – ja myöhempi rappeutumiseni siinä harhautumalla astrologiaan. – Koulutehtäväni saattoivat jäädä toissijaisiksi, kun vaelsin Linnunra- dan ihmeitten keskellä ankara tiede oppaanani James Jeansin kirjoissa ”Maailmankaikkeus” ja ”Maailman-kaikkeuden arvoitus”. Sitten koulupojan sieluuni iski jonkinlainen kosminen kauhu. Luotin tieteeseen ehdottomasti enkä siksi osannut kysyä, millä perusteella Eddington esitti varmaakin varmemmin koko kosmoksen, kaiken olemassaolon loppu- tulokseksi avaruuden lämpökuoleman. Näin jokaisen järven jäätynee- nä, jokaisen puun, karhun, jäniksen, jokaisen ihmisen jähmettyneenä – eikä vain jähmettyneenä tai tuhkakasana vaan hajonneena harmaiksi, täydellisesti liikkumattomiksi hitusiksi. Kuuluin niihin, jotka hytisivät vilusta pikkupakkasessakin. Entä sitten kun kylmyys olisi täydellinen, miinus 273 C-astetta eli 0 Kelviniä? Ei ”lämpö-” vaan ”kylmäkuolema”! Kannattiko ollenkaan tutkia tähtiä, kun ne kuitenkin hajoavat absoluut- tiseksi ”töhnäksi”. Syvästä masennuksestani ja tähtien petollisuudesta huolimatta en kuitenkaan voinut olla tutkimatta niitä. Talvisodan aikaan minulla, 15-vuotiaalla, oli siihen hyvä tilaisuus, kun koulut olivat sulkeneet ovensa. – Tarvitsin kaukoputken, minä, absoluuttisesti rahaton. Minul- la oli kuitenkin tarvittava valo-opillinen tietämykseni käytettävissäni:

16 Ohuesta pahvista saatoin käden käänteessä kiertää sopivan putken ja sijoittaa sen toiseen päähän suurennuslasin ja toiseen sen pienen suurentavan vekottimen, jolla sisareni oli uutterasti tutkinut kasvien heteitä. – Kun sitten pakkasta uhmaten riensin ulos katsomaan laitteel- lani Kuuta, riemuitsin sen suurentuneesta koosta ja loistavan punaisesta väristä, mutta ennen pitkää hermostuin: En nähnytkään vuoria ja kraatereita, joiden yksityiskohtia olin himoinnut katsella. Kuu oli suuri, mutta tasaisen punainen, niin kuin joku olisi sen huolimattomasti pyö- räyttänyt taivaalle siveltimellään! – Missä vika? Kävin läpi kirjallisuutta – ja löytyihän selitys: linssien olisi pitänyt olla jotakin merkillistä ”astig- maattista lasia”, joka ei muodosta spektriä eli hajota värejä. Rahaa, se olisi vaatinut rahaa. Tulkoon lämpökuolema ilman minun tutkimuksiani! Minusta ei tulisi tähtitieteilijää.

8. Samanaikaisesti ankarasti empiiristen tutkimuspyrkimysteni kanssa sain jostakin – kaiketi kirjastosta – käsiini astrologian alkeiskirjan, jonka kiehtova symbolimaailma Eläinradan merkkeineen hurmasi minut heti. Sen mukaan olin syntynyt Leijonan merkissä ja luin ylpeänä kuvauksen siitä: ”Johtava”, ”kiinteä” ja kaikki leijonan jalot ominaisuudet! Ennen pitkää – kyselemällä ystävien ja tuttavien syntymäaikoja – pää- sin nyt perille jokaisen ”oikeista”, piiloon jääneistä ominaisuuksista. Ominaisuudet olivat yleensä positiivisia, niin että tutkimukset kohteet järkiään katsoivat ne ”paikkansa pitäviksi”. On selvää, että koululais- yhteisössä tiedemieskuvani kirkastui ja suosioni nousi huomattavasti. En kuitenkaan päässyt astrologiassa pintaa syvemmälle, koska varsinaisten horoskooppien laskemiseen olisi pitänyt olla efemeridejä, jotka kertovat jokaisen kiertotähden paikan tähtitaivaalla jokaisena ajan het- kenä. Mistäpä rahat sellaiseen? – Turvauduin tavalliseen keinooni: On tehtävä itse. Almanakasta sain lähtökohdan, kiertotähtien sijainnin nykyhetkellä, mutta olisi laskettava vuosia taaksepäin. Tunsin Keplerin lait: kiertotäh- ti kulkee ellipsinmuotoista rataa nopeuden vaihdellessa niin, että säde tähdestä ellipsin toiseen polttopisteeseen ylittää kussakin aikayksikössä yhtä suuren osan ellipsin pinta-alaa. Ellipsin? Miksi ne eivät voineet kulkea paljon yksinkertaisempaa ympyrärataa? Se ei ollut Keplerin keksintöä sinänsä, mutta ikävä juttu. Tämä jäi minua askarruttamaan. Kerran kesällä Jyväskylän Harjun rinteellä kulkiessani polkua Tuomio- järven uimarannalle päin keksin kylläkin ellipsin pinta-alan säännön: kun koiranputken katkaisee, läpileikkaus on ympyrä. Mutta jos sen

17 katkaiseekin vinosti? Silloin läpileikkaus on selvästi ellipsi. Kun ympy- rän pinta-ala on pii kertaa säteen neliö, niin ellipsin pinta-ala on vastaavasti pii kertaa lyhimmän ja pisimmän säteen määräämän suorakaiteen pinta-ala. Niin sen pitää olla! Olin haltioitunut tästä löydöstäni, mutta se ei vielä riittäisi – olisi osattava laskea vielä niitä pinta-aloja, joiden yli ellipsin säde kulkee aikayksikössä. Sitä en pystynyt periaatteessakaan ratkaisemaan ennen uimarannalle tuloani. Noloa sanoa, mutta siihen se ajatuskehittely päättyi, hiekkarannalle, uimiseen. Jätin jäähyväiset Keplerin laeille ja saman tien koko astrologialle.

9. Mutta tulisiko minusta kenties matemaatikko? Kouluaikainen suhteeni matematiikkaan oli vahvasti ambivalentti: Oli suorastaan intohimonani ratkaista harjoitustehtäviä erityisistä teh- täväkirjoista. Mutta opettajat olivat ongelma. Keskikoulussa koko luokka inhosi lehtori Inkalaa, ”Gibbonia”, laskennon ja myöhemmin matematiikan opettajaa. Hänen tunneillaan vallitsi ankara kuri: ei saanut kuulua pie- nintäkään kolausta eikä rapinan rapinaa – muuten Inkala ”muljautti” – kuten sanottiin – silmiään pahaenteisesti, saattoipa ottaa muistikirjansa esiin ja merkitä siihen arvosanan alennuksen. Kun hän käänsi selkänsä luokalle kirjoittaessaan liitutaululle, minulla oli tapana salamannopeasti matkia hänen ”muljautuksiaan” ja muita eleitään. (Kannattaa mainita, että osoitin tässä huomattavia näyttelijän lahjoja ja innostusta alalle. Mutta – hämmästyttävää kyllä – minusta ei kuitenkaan tullut ammattinäyttelijää, jollei professoria katsota sellaiseksi.) Kerran sitten ”Gibboni” käännähtikin ennen aikojaan luokkaan päin ja näki ilmielävän kuvansa minun irvistyksessäni. Jouduin hänen ankaraan ja suorastaan vihamieliseen puhutteluunsa. Sen seurauksena oli, että hän keskikoulutodistukseeni pudotti kaikki arvosanani 6:ksi. Se oli räikeää mielivaltaa, mutta onnekseni pääsin pois Gibbonin ulottuvilta siirtyessäni lukioon ja opettajan vaihtuessa.

10. Lukioon siirtyminen syksyllä 1939 merkitsi suurta muutosta monessa suhteessa. Meitä koulupoikia tututkin opettajat nyt teitittelivät. Me han- kimme kaikki lierillisen hatun, ”borsan”, jonka nostamissuorituksen hienoa kaarta ”neidit” eli tyttölukiolaiset saivat iltaisin ihailla Kauppa- kadulla. Liityttiin toverikuntaan. Puhuttiin römeällä äänellä. Saateltiin kotiin

18 tyttöjä toverikunnan iltamista, ”konventeista”, joissa oli tanssilupakin tunniksi. Tanssi saattoi puolella tunneilla venyäkin, jos valvojana oli naisopettaja ja hänellä tarpeeksi taitavat tanssikavaljeerit. Niitä kyllä riitti, vaikkakin monet vasta opettelivat jenkan perusaskelia, valssia ja foxtrottia. Tajunnan taustalle nousi hämärä uhkakuva, kun samana päivänä, jona koulu avasi ovensa, alkoi Hitlerin hyökkäys Puolaan. Koulussa se ei näkynyt hituistakaan, mutta jotkut siitä juttelivat Mustan Karhun baarissa. Oli yleisesti luotettu Kansainliittoon. Se estää sodat. Mitä nyt ajatella? Asettaisiko Kansainliitto Hitlerin aisoihin? Eivät sentään kaikki olleet odottaneet tumput suorina, että Kansainliitto noin vain hoitaa asiat ja ehkäisee sodan, tai ettei sotaa voi tulla, kun meillä on luja rauhansopimus ryssien kanssa. Ei, oli suojeluskuntajärjestö, jonka johto oli selvillä asioista. Oli myös AKS, Akateeminen Karjala-Seura. Näiden piirissä ahdistava tilanne herätti toimintaan. Suuri osa Suo- men nuorista ryhtyi kesällä 1939 vapaaehtoisina linnoittamaan Karja- lan kannasta, rakentamaan sitten kuuluisaksi tullutta ”Mannerheim- linjaa”: ampumahautaa, konekivääripesäkkeitä, korsuja, ”espanjalaisia ratsuja”, kiviesteitä tankkien kulun estämiseksi… – Keijo-veljeni oli lin- noitustöissä, samoin Viljo-serkkuni ja niin myös minun viikatteenkäy- tön opettajani Sumiaisista, renki Uuno Rautiainen, oikea voimamies kivien väännössä. He eivät olleet mitään ”sotaisia urhoja” vaan yrittivät viime hetkessä rakentaa niin lujan puolustuksen, ettei hyökkäys olisi kannattava – sanalla sanoen: he olivat rauhan rakentajia. ”Jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan”. Se, minkä Cajanderin hallitus oli laimin- lyönyt, sen korjasivat suurelta osin nämä Kannaksen linnoittajat.

Minulle tärkeintä maailmassa oli, että pääsin lukioon siirtyessäni eroon Gibbonista. Algebraa, geometriaa ja fysiikkaa opetti nyt lehtori Peltonen (kuuluisa ”Tihru”). Hänen erikoisominaisuutenaan oli, ettei – muista opettajista poiketen – sietänyt ulkolukua, päähän pänttäämistä. Jos hän huomasi jonkun yrittävän sillä selvitä matematiikassakin, hän ärähti: ”Hauki on kala, hauki on kala… Sanokaa JÄRKI!” Hän ei myöskään sietänyt liidulla taululle piirtämistä, vaan vaati kuvaamaan sanoin probleemojen ratkaisut. Itse hän kuitenkin alentui havainnollistamaan avaruusgeometriaa käyttämällä luokan päiväkirjaa tasojen ja paksua täytekynäänsä suorien kuvaamiseen. Tuoliltaan hän ei noussut koskaan. Mutta sitä useammin oppilaat nousivat tuoleiltaan – ja jäivät miltei säännöllisesti seisomaan, yksi toisensa jälkeen. Tihru ei nimittäin sietä-

19 nyt viittaamista, vaan vaati vastausta edeten kyselyssä ankaran suoraviivaisesti riviltä riville. Ellei oikeata vastausta kuulunut, vastaaja jäi seisomaan. Tämän tästä sattui, että lopulta koko luokka oli pystyssä, jolloin Tihru tästä ihmiskunnan tyhmyyttä todistavasta näystä riemastuneena julisti: ”Olette kuin mätäneviä ruumiita; ei muuta kuin arkkuun ja kansi päälle”. Niin suuria herroja ja valtiaita 1930-luvun Suomessa lehtorit olivat, ettei kenenkään mieleenkään olisi tullut nostaa oikeusjuttua tällaisesta mitä ilmeisimmin oppilaitten ”ihmisarvoa” loukkaavasta puheesta. Ei, se kuitattiin kansan remakalla naurulla. On tässä yhteydessä kuitenkin syytä mainita, että myöhemmin sota, talvisota, sai Tihrussakin aikaan jokseenkin täydellisen muutoksen – hänestä tuli mitä ystävällisin ihminen. Kun jatkosodan aikana muuan pahasti haavoittunut luokkatoverimme, Toivonen nimeltään, tuli toipumislomallaan kouluun, Tihru kävi jokaisen oppituntinsa jälkeen puhuttelemassa häntä ystävällisesti ja halusi kuulla, mikä oli haavoit- tuneen vointi.

Miellyin vähitellen Tihrun tapaan opettaa. Oli verratonta löytää ongelmien ratkaisuista JÄRKI, niin kuin hän vaati. Oli myös mieltä hivelevää huomata, että tällä järjen etsimisellä saattoi aika ajoin pelastaa häpeästä koko luokan. Yhä useammin sattui, että minun tullessani vastausvuo- roon, tuo ”järki” löytyi ja luokka pääsi istumaan, ilman että sille olisi julistettu: ”Tyhmyys marssii!” – Näin siis opetustavan vaihtuessa minua alkoi matematiikka yhä enemmän viehättää – sanottiinpa Tihrusta ih- misenä mitä tahansa.

11. ”Kirjailija” minusta tuli sangen varhaisessa vaiheessa. Mainitsinko jo, että 9-vuotiaana kirjoitin Rolfin isän kertoman mukaan hänen kokemuksistaan Antrean ja Raudun taisteluissa, monta sivua? Olisin kirjoittanut enemmänkin, mutta pihamaalle oli kuokittu juuri valmiiksi seiväshyppypaikka, ”lainattu” käyttöön pyykkiseiväs ja päästy alkamaan kilpailu. Siitä ei voinut jäädä sivuun. 11-vuotiaana tuottamani ”Kulosaaren mökki”, yli sata sivua huolellisesti vahakantiseen vihkoon kirjoitettua aitoa seikkailutekstiä, oli se ensimmäinen teokseni, jolla minun oli määrä tehdä läpimurtoni suomalaiseen kirjallisuuteen.

Lyseolaisena koulumatkani kulki Vapaudenkatua ohi Gummeruksen kirjapainon. Näin ikkunoista, miten robottimaiset koneet siellä siirteli-

20 vät suuria arkkeja pinoihin ja korviani hiveli näitten koneitten jatkuva, voimallinen ja rytmikäs ryske. Laskin mielessäni: kun minun laatimaani kirjaa, jossa olisi peräti 112 sivua, siellä kerran ryskytettäisiin, vipukone pinoisi läpi päivän ja yön yhteen arkkipinoon päällekkäin 1 000 arkkia ja tekisi tällaisia huikean korkeita pinoja 7. Jos nuo 7 000 arkkia pantaisiin pitkään jonoon, koko Vapaudenkatu ei riittäisi vaan se ulottuisi Tourujoen sillan yli läpi Tourulan ja Nakertajankin, lähelle Vaajakoskea! Ja pyörryttävästi tajusin, että jokainen kirjain niillä arkeil- la olisi minun kirjoittamani… Olin 11-vuotias ja jo kulkenut satoja kertoja kirjailijahaaveitani ra- kentaen painotalon houkutuksen ohi, kun minun oli lopulta ymmär- rettävästi suoranainen pakko kiivetä ylös Gummeruksen narahtelevia portaita tarjoamaan kustannettavaksi tuo seikkailukirjani ”Kulosaaren mökki”. Mitä sitten tapahtui, sen tragedian olen yksityiskohtaisesti kuvannut mainitussa muistikuvakirjassani ”Liikana syntynyt”, kuten paljon muutakin tässä tekstissä esiin tullutta ja tulevaa. – En voi kuitenkaan tässäkään olla muistamatta sitä katkeruutta, jota tunsin, kun kirjallinen johtaja, maisteri Aaltonen käytti yhtenä hylkäämisperusteena väitettä, ettei Suomessa muka ole luolia. Olisin siitä paikasta tarjoutunut opas- tamaan hänet Laajavuoren ”Pirunluolalle” ja Rolfin kanssa Keljonlah- den rannan kalliorinteeltä löytämällemme ”Jylhälle luolalle”. Istuin kuitenkin mykistyneenä ja käpertyneenä siihen keinutuoliin, johon maisteri oli minut, asiakkaan, Sampsa-hotellin huoneessa kohteliaasti sijoittanut. Sitä paitsi mittailtuani maisterin olemusta, tuolin laitojen yli levinnyttä, totesin mielessäni, ettei hän olisi ollut retkeilykelpoinenkaan luolien etsintään.

12. Mutta kirjoittamatta en voinut olla – ja ellen saisi kirjoituksiani julkisuuteen, niin kuin näytti Gummeruksella käynnin jälkeen, minä tietysti ”kustantaisin itse”, toisin sanoen hankkisin käyttööni julkaisuvälineen, joka sitten noudattaisi määräyksiäni. En tarkoittanut kirjapainon perustamista – sellaisenhan olin jo pikkupoikana rakennellut ”Nuorten kokeilijain kirjan” ohjeitten mukaan pyöreistä purilaan pätkistä ja laudan palasista – surkeasti epäonnistuen. Pyrin perustamaan oman lehden. Ensimmäisen kerran sellaisen päätoimittaja olin ollut, kun Eero Paksu- lan kanssa julkaisimme eräänlaista koululaisen skandaalilehteä ”Type- rä”, jonka Eero paukutteli isänsä kirjoituskoneella sellaisella voimalla, että sai tekstistä ”kalkkeeripaperien” avulla yhdellä kertaa 4 lisäkopio- ta. ”Typerä” julisti olevansa IVY:n äänenkannattaja, IVY oli ”Inkalan

21 Vastustamis-Yhdistys”, lehtori Inkalan, ”Gibbonin”. Kuten toisaalla, muistikuvakirjassani, olen kertonut, olin sen takia vähällä joutua koulusta erotetuksi. Lukioluokilla ollessani, suuresti viisastuneena, olin hyväksynyt opet- tajatkin ihmisiksi – oikeastaan jopa ystävystynytkin eräiden kanssa. Äi- dinkielen opettajani Sampo Haahtela oli se haahti, jonka avulla pääsin purjehtimaan toiveitteni ulapoille. Kun minut oli valittu toverikunnan puheenjohtajaksi, keksin tällä tukevalla jalustalla lähteä ajamaan mieleni pohjalla kytevää, salakavalaa suunnitelmaa. Esitin Haahtelalle ajatuksen, että Jyväskylään perustettaisiin kaikkien kolmen oppikoulun, Lyseon, Tyttölukion ja Yhteiskoulun yhteinen Jyväskylän Toverikuntien Liitto. Sillä olisi oma hallitus, siinä 12 ”ministeriä” ja opettaja ”päämi- nisterinä”, jos Haahtela itse siihen suostuisi. Sen esitin ikään kuin ohimennen, itsestään selvänä asiana – samoin kuin sen, että liitto voisi julkaista omaa, painettua lehteä, jos vain sopiva päätoimittaja löytyisi. Siinä asiassa varoin tekemästä ehdotuksia eli ehdotusta. Selvästikin olin laskenut oikein: Haahtela halusi olla nykyaikainen ja edelläkulkija. ”Pääministeriksi” nimitystä hän ei kuitenkaan ottanut vastaan vaan aitona demokraattina halusi jättää sen valinnan hallituksen tehtäväksi – hän tulisi kyllä mukaan mielellään kuraattoriksi. Siis ”presidentiksi”, ajattelin. Toverikunnat valitsivat kukin 4 jäsentä liiton hallitukseen, jonka kokouksessa Haahtela johti puhetta ja valittiin kullekin ”ministeriteh- tävät” ja liiton puheenjohtajaksi lyseosta Heikki Hongisto, myöhemmin Suomen Sokerin tekninen johtaja. Minä sain haaveeni päätökseen, kun Haahtela suuressa viisaudessaan nimitti minut liitolle perustettavan lehden päätoimittajaksi – ottaessaan itse vastaavan päätoimittajan teh- tävän. Minun ”salkkuni” ei ollut kevyt, mutta innostava. Haahtelalla oli suhteita Gummerukseen, olihan hän oikea kirjailija, voittanut sota-aikaisen nuortenromaani-kilpailunkin teoksellaan ”Pel- lervon suuri tehtävä”. Taisipa hän olla mukana tuon kustannusliikkeen johtokunnassakin. Hän sai siis hoidetuksi lehdelle hyvin edullisen pai- natussopimuksen. Painettu lehti! Kilometreittäin kirjaimia – minun kirjoittamiani, toki vähän muidenkin, jos kykyjä löytyi. ”Kullervon suuri tehtävä”! Voiko olla maailmassa ihanampaa tuoksua kuin tuoreen oikovedok- sen lehahduttama painomusteen haju! Nimi lehdelle löytyi helposti. Olin lyseon ullakolla tonkinut toverikunnan vanhoja papereita ja löytänyt sieltä käsin kirjoitetun ”Oras”- lehden, johon muuan lyseolainen Otto-Ville Kuusinen ja enoni Väinö

22 Ikonen olivat laatineet lemmenrunoja ja Otto-Ville jyhkeän isänmaal- lisen runon venäläistä sortoa vastaan – elettiinhän tuolloin juuri sor- tokautta. Se päättyi komeaan julistukseen: ”Luo Keisarin uskallamme!” Oraan mottona oli ollut: ”Orahasta touko kasvaa”. Uudelle lehdelle otettiin nimeksi ”Kipinä” ja lisäsin mallin mukaisen moton: ”Kipinästä tuli syttyy!” – Kun sitten ensimmäinen numero ilmestyi ja Haahtela näki lehden nimen ja moton sekä innostukseni ja laatimani pääkirjoituksen ”Koululaisten itsehallinnosta”, hän sanoi hiukan muikistellen suutaan: ”Kunhan ei syttyisi tulipalo”. Mitä hän tarkoitti, selvisi vasta, kun ruotsinkielen lehtori Valborg Rekola nuhteli minua – kirjoitettuani jälleen kokeen hylättävän eli 4:n arvoisesti: ”Sinäkin kirjoittelet koululaisten itsehallinnosta, mutta et pysty itseäsi hallitsemaan!” Itsehallinnosta keskusteltiin toverikunnassa, mutta suureksi häm- mästyksekseni syntyi piankin vahva oppositio hyvän luokkatoverini ja ystäväni Paavo Riekkolan johdolla. Niinpä asia puhuttiin kumoon. Myöhemmin sain kuulla, mitä kulissien takana oli populistisesti nui- jittu toverikuntalaisten päähän. Oli kuvattu sitä vaaraa, mikä kaverien vakoilusta koituisi tupakan salapolttajille, nämä kun kävivät sauhut- telemassa välituntien aikana koulun pihalla sijaitsevassa ”puuseessä”. Paavo oli yksi hartaimmista salapolttajista. Se, mitä olin kirjoittanut, otettiin siis vakavasti vastaan. Hyvä! Mutta olinko siis aivan tietämättäni, pahaa aavistamatta saattanut ”Kipinän” poliittisesti arveluttavalle, radikaalille linjalle? Minua harmitti myös se, että hienovaraisesti nuorta rakkautta ku- vaileva pienoisnovellini ”Ensimmäiset tytönsilmät” jäi kokonaan vaille huomiota – vaikka koko lehden perustamisen varsinaisena, hyvin sa- lattuna tarkoituksena oli ollut juuri sen julkaiseminen… Parin numeron julkaisemisen jälkeen Sampo Haahtela hienokseltaan muistutti siitä, että lehdessä tavallisesti kirjoittavat jotkut muutkin kuin päätoimittaja. Tietysti. Tämä kauneusvirhe korjaantuikin heti, kun kir- jottajien joukkoon ilmaantui tyttölukiosta sujuvakynäinen Kirsti Kes- kinen, nimimerkki Ki-Ke, josta – sivumennen sanoen – myöhemmin tuli oikein toimittamisen ammattilainen, eräiden naistenlehtien pää- toimittaja ja rouva Lyytikäisenä vihdoin koko APU-konsernin omistaja.

13. ”Kipinä” oli alkanut ilmestyä ollessani Lyseon toverikunnan puheenjohtaja, VII luokan oppilas. Oli oikeastaan outoa, että sen toimittamiseen riitti aikaa, vaikka koulunkäynti oli jokseenkin sekasortoista.

23 Samana päivänä, syyskuun ensimmäisenä vuonna 1939, kun olin aloittanut lukionkäyntini eli lyseon VI luokan, oli tapahtunut maailmanhis- torian suuri käänne: Elokuun lopulla – aivan äkkiä ja yllättäen – Hitler ja Stalin olivat tehneet ns. Ribbentrop -sopimuksen, jossa Eurooppa oli jaettu heidän keskensä kahtia, ja nyt Saksa oli hyökännyt Puolaan ja eteni hyökkäysvaunujen vauhdilla niittäen konekiväärisuihkuilla maahan Puolan ikiaikaiset ylpeät ratsujoukot. Englannin kunnia vaati, että sen oli pidettävä avunantosopimuksensa Puolalle ja niinpä se julisti Sak- salle sodan. Kahden viikon kuluttua Neuvostoliitto Stalinin käskystä puolestaan hyökkäsi Puolan selkään ja miehitti sen laajan itäosan aina Veikseliin asti. Jotkut älyniekat ihmettelivät, miksi Englanti katsoi tätä läpi sormien eikä julistanut sotaa Neuvostoliitolle. Maailmansota oli alkanut. Tosin se länsivaltojen, Englannin ja Rans- kan taholta jäi moneksi kuukaudeksi melkeinpä muodon vuoksi teh- dyiksi pommituksiksi Saksan alueelle, solidaarisuuden osoitukseksi Puolalle. Molotov-Ribbentrop -sopimuksen mukaisesti Stalin ryhtyi ottamaan ”omaa” osaansa hyökkäämällä Suomeen marraskuun viimeisenä päi- vänä 1939. Muutama päivä myöhemmin Stalin nimitti Suomelle uuden ”Terijoen hallituksen” ja sen johtoon suomalaisen kommunistin, Jyväskylän lyseon kasvatin, Otto-Ville Kuusisen. Kun sitten Kansainliitto vaati sodan lopettamista, Stalinin oli somaa vastata, ettei Neuvostoliitto ollut sodassa, vaan vapauttamassa Suomen kansaa ”fasistihallituksen sorrosta”… Mitä teki Kansainliitto, johon valtaosa Suomen kansasta oli luottanut ja uskonut vahvaksi rauhan ylläpitäjäksi maailmassa: Se erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään! Kunniakas päätös, mutta miten se auttoi henkensä hädässä kamppailevaa Suomea? Käytiin talvisota, vimmattua taistelua, Suomi yksin jätettynä Neu- vostoliiton valtavaa ylivoimaa vastaan. Suomen kansa kesti. Puhuttiin ”talvisodan ihmeestä”.

14. Talvisota ensin ja sitten jatkosota leikkasivat ison osan koulunkäyntiin tarkoitettua aikaa. Jyväskylän lyseo sulki ovensa joulukuun 1. päivänä vuonna 1939. Kun Jyväskylääkin oli heti talvisodan alkaessa pommitet- tu ja osuma väestönsuojaan oli surmannut ihmisiä, äiti halusi välttä- mättä, että siirrymme asumaan Vesankaan, jossa hänellä oli edelleen opettajanasuntonsa vapaana. Mikä parasta: Koululla oli kirjasto, vähäi- nen tosin, mutta sain vapaasti valita kirjoja luettavakseni. Oli nautin- nollista painaa nenänsä ”Välskärin kertomusten” sivujen väliin ja lukea,

24 lukea… – Kuten olen kertonut, sain nyt yrittää toteuttaa toivettani omasta kaukoputkestakin. Kun Jyväskylän pommitukset loppuivat, äiti halusi takaisin kaupun- kiasuntoomme. Kevättalvella 1940 loppui myös laiskotteluni. Tarvittiin postinkantajia sotaan kutsuttujen tilalle ja pääsin posteljooniksi, vaikkakin ilman ihailemaani virkalakkia. Työtä kesti pitkälle kesään ja olisi jatkunut pitempäänkin, sillä kun tein lähtöä kouluun, joka alkoi elokuun ensimmäisenä päivänä, pos- tinhoitaja, ekspeditööri, kutsui minut puheilleen kertoen aluksi, miten hän oli saanut edullisen kuvan minusta luotettavana työntekijänä. Sit- ten hän teki minulle houkuttelevan tarjouksen jatkaa alalla, jolla minä voisin lopulta päästä vaikka – öhöm – postin ekspeditööriksi. Hänen ilmeensä paljasti, ettei hän sentään uskonut minun aivan niin korkealle pystyvän kohoamaan. Kun sitten kerroin äidille ekspeditöörin tekemästä tarjouksesta ja suosittelun lupauksesta tulevan urankehitykseni vaiheissa, äiti miltei kiljaisi järkyttyneenä: ”Ja sinäkö jättäisit koko koulunkäynnin sikseen?” Nolostuin ja vakuutin, etten sitä haluaisi – en tietenkään. Olinhan jo miltei 16-vuotias, joten ymmärsin, että unelma upeasta virkalakistakin oli sulaa lapsellisuutta. Siihen asia jäi. Minusta ei tullut ekspeditööriä. – Kun sitten myöhemmin opiskeluni ohessa työskentelin Helsingissä ammatinvalinnanohjauksessa, mietin joskus, miten minun olisi käynyt, jos oikein ammattitaitoisia ammatinvalinnanohjaajia olisi ollut tuohon aikaan ja joku niistä olisi päässyt puhumaan minut upoksiin – innois- saan siitä, että minulle oli aukeamassa tie juuri lahjojani vastaavalle alalle…

15. Kouluun palattiin elokuun 1. päivänä jatkamaan talvisodan keskeyttä- mää lukuvuotta. Syksy 1940 ja talvi 1941 olivat uudella tavalla aktiivista aikaa. Toverikuntien toimesta oli Sampo Haahtelan aloitteesta perustettu Jyväskylään Suojeluskunnan koululaiskomppania, johon heti liittyi- vät miltei kaikki kaupungin lukioitten pojat, luvultaan yli sata, komppanian verran. Siinä joukossa olin yksi nuorimmista, 16-vuotias, mutta monet olivat taistelleet vapaaehtoisina talvisodan pakkaspäivinä rintamalla. Tiukan koulunkäynnin ohessa käytiin säännöllisesti sunnuntaisin ampumaharjoituksissa sotilaskiväärejä, suomalaisia ”pystykorvia” käyttäen. Se oli etupäässä kenttäammuntaa, jossa sai nauttia jokaisesta osumasta, jolla esiin noussut pahvikuva, ”ryssä”, kaadettiin. Harjoituk- sia johti – kukas muu kuin Sampo Haahtela, joka kapteeninpuvussaan

25 seurasi ammunnan kulkua hyväryhtisenä kuin Sandels Koljonvirran taistelussa... saattoipa mielessään laususkella Runebergin säkeitä: ”Äl’ yli päästä p-rhanaa, sa poika urhoinen…” Jonkinlaisina kunniamerkkeinä pidettiin jokaisena maanantaiaamuna suuria sinertäviä mustelmia oikeanpuoleisessa poskessa, ne kun olivat syntyneet kiväärinperän rekyyli-iskuista sunnuntain harjoituksissa.

Ei ole häpeä sanoa, että Suomessa pelättiin. Pelättiin välitöntä maan miehitystä ryssien taholta ankaran rauhan jälkeen. Max Jakobsson oli kirjoittanut teoksen ”Diplomaattien talvisota”, jossa hän sanatarkasti siteerasi Pravdaa. Kuten jo edellä kerrottiin – suunnitelmana oli, Kuusi- sen sanaan luottaen, edetä pikamarssia Helsinkiin ”vapauttamaan” maa ”Rytin ja Tannerin fasistihallituksesta” – ”kansan” riemuitessa teitten varsilla ja kukittaessa sotilaat – ja vihdoin ”kohottaa punalippu eduskunnan ja presidentinlinnan lippusalkoihin”. Meistä kaukana ja meitä lähellä tapahtui paljon. Kun meillä palailtiin rauhan aikaan, maailmansota jatkui ja vain laajeni ennen näkemättö- mällä nopeudella, niin että toukokuussa 1940 Saksalla oli jo hallussaan koko Atlantin rannikko Ruijasta Pyreneille. Elokuussa 1940 Baltian maat, Viro, Latvia ja Liettua olivat vähä vä- hältä joutuneet Neuvostoliiton miehittämiksi ja niiden parlamentit päättäneet yksimielisesti – venäläisten sotilaitten seuratessa aseineen asian käsittelyä kaikkia ovia vartioiden – anoa pääsyä Neuvostoliiton ”jäseniksi” eli liittymistä siihen. Se merkitsi näiden valtioiden itsenäi- syyden loppua ja orjuutusta kuudeksi vuosikymmeneksi.

Aivan aiheellisesti Suomessa pelättiin. Onneksi ei tuolloin vielä tiedetty, että Stalin ja Hitler olivat mainitussa Ribbentrop -sopimuksessa jakaessaan itäisen Euroopan vetäneet salaisessa lisäpöytäkirjassa rajaviivan niin, että Suomi ”kuului” Neuvostoliitolle. Se olisi heti tulkittu niin, että Suomi on jätetty oman onnensa nojaan, haukkapalaksi ”ryssille”. Pelko olisi saattanut silloin tuottaa syvän masennuksen. Nyt pelko sen sijaan lisäsi puolustustahtoa. Se selitti Koululaiskomppaniankin synnyn – eikä suinkaan Sampo Haahtelan salainen toive saada käyttää kapteenin uni- vormua siviilissä ollessaankin – kuten jotkut irvileuat arvelivat. Tämä kuva kansan tunnoista saa varmistusta, kun muistan, miten äitini – joka oli ollut tinkimätön rauhan ihminen Ruusu-Ristin jäsene- nä – katsoi hetken tiukasti kivääriä, jonka olin tuonut kotiin keittiön nurkassa säilytettäväksi ja sanoi: ”Tuota minä en olisi vuosi sitten hy- väksynyt, mutta kyllä nyt hyväksyn.”

26 16. Jatkosota syttyi kesäkuussa 1941. Liikekannallepano oli suoritettu hy- vissä ajoin. Koulut sulkivat ovensa normaaliin tapaan kesäkuun alussa. Muistan miten aloittaessani taas postinkantajan työn jouduin jakamaan keskellä perheitten kotirauhaa kutsuja sotaharjoituksiin eli käytännös- sä liikekannallepano-määräyksiä, muistan vaimojen itkunparkaisut ja pelokkaat lapsensilmät, miesten kiroukset. Kadulla ajettiin kuorma- autojen lavoilla joukkoja rautatieasemalle – monet katseet olivat vaka- via ja miehet hiljaisia, mutta yhtä paljon oli myös niitä, jotka pää täynnä viinaa hihkuivat Karjalan takaisin ottamista ja lauloivat suu leveänä: ”Silimien vällii, silimien vällii ryssää juu”. Monet lukiolaiset menivät heti jatkosodan syttyessä kesäkuun lopulla vapaaehtoisina armeijaan, jos vain ikää oli tarpeeksi – tai rahkeissa varaa valehdella iäkseen pari puuttuvaa vuotta lisää. Minua ei äiti suostunut päästämään mukaan, vaikka ikä olisi riittä- nytkin, täytinhän elokuussa jo 17 vuotta. En totta puhuen todella halun- nutkaan lähteä – olin arkalasta kotoisin, tiesin sen. Asiaa auttoi se, että pääsin Tykkitehtaalle vartijaksi ja sain kulkea sotilaspuvussa pistooli vyöllä ja kannattimena suuresti upseerien ”rähinäremmiä” muistuttava olan yli kulkeva lisävyö. Muistan, miltä tuntui, kun joku todellinen lomaileva sotilas erehtyi iltahämärässä tekemään minulle kunniaa… Sain tykkitehtaan vartijana vaihdetuksi itselleni mahdollisimman paljon yövuoroja, jolloin tuli tilaisuus lukea läpi melkein koko suomalainen runous, ainakin se osa, jonka kirjasto tarjoili – ei vain Kosken- nientä ja Leinoa vaan myös mielen pyörälle panevat ”Tulenkantajat”, ”Hurmioituneet kasvot” ja Waltarin ja Laurin (Paavolaisen) ”Valtatiet”, Katri Valan ja P. Mustapään runot ja lukemattomat muut. Vartiopääl- liköltä sain kiitokset siitä, että hän tapasi minut aina yöllä valveilla ja virkeänä… Vartiotuvan ikkunasta näkyi kirkkaina öinä laajana tähtitaivas, joka velvoitti kirjoittamaan omia runoja – ja lukemaan Koskennientä – ja kirjoittamaan kuin Koskenniemi, elegioita. Kun runojen tuli syleillä koko kosmosta, ne pyrkivät auttamattomasti päättymään ”lämpökuo- leman” tunnelmiin. Tulisiko minusta siis runoilija? Tämän kohtalon varalta olin jo varhain, lukiessani Waltarin hyödyllisen teoksen ”Aiotko kirjailijaksi” ottanut järkeni pohjimmaiseksi pilariksi hänen maksiiminsa: ”Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta helpompi hänen sittenkin on kuolla.” Olin vartijana 6 kuukautta, vuoden 1941 loppuun, kunnes koulut taas avasivat ovensa.

27 17. Perhettämme jatkosota kosketti hyvin kipeästi. Elokuun lopulla näin kotiin tullessani rovasti Paunun istuvan mustassa puvussaan olohuoneessa ja äidin itkevän hillittömästi. Rovasti oli kertonut, että isoveljeni Keijo oli kaatunut. Hän oli johtamassa joukkuettaan korpikoukkauk- selta maantielle lähellä Veskelystä Itä-Karjalassa, Suojärven takana. Sisareni Kaija itki myös. Kurkkuani kiristi. En voinut puhua. Menin puuvajaan hakkaamaan halkoja. Siinä tajusin, ettei veljeni olisi enää koskaan, ei koskaan jakamassa kanssani tätä työtä. Silloin itkin rajusti. Kukaan ei nähnyt. Kukaan ei ollut kuulemassa.

18. Jatkosota pitkittyi pitkittymistään ja koulu pääsi alkamaan vasta tammikuussa 1941. Eino Piironen ja minä olimme luokan nuorimmat. Kaikki muut – 15 – olivat joko kutsun saaneina tai vapaaehtoisina taistelemassa. Veljeni Keijo oli kaatunut jo edellisenä vuonna, joten en voinut aja- tellakaan tovereitteni tapaan vapaaehtoisena sotaan menemistä. Mitä matematiikkaan tulee, minulle koitti kissan päivät keväällä 1942, jolloin olin Tihrun ainoa oppilas pitkän matematiikan kurssilla. – Edellisenä syksynä olin saanut yövartijana paljon aikaa harrastuksille- ni. Tein huvikseni matematiikan harjoitustehtäviä ja lainasin kirjastosta Poul la Cour’in viehättävän kirjan ”Historiallinen matematiikka”, joka esitteli jännittävästi matemaattisten ajatusten syntyhetkiä. Olin siis nyt abiturientti, mutta oli vain pari kolme kuukautta aikaa valmistua ylioppilaskirjoituksiin. Olisi luullut, että nyt ei aikaa ollut hiukkaakaan käytettävänä harrastuksiin. Olisi ollut luettava ja luettava päivät pitkät. Ei vain ajan puute ollut siihen esteenä vaan se kummalli- selta tuntuva seikka, joka kansan suussa saa sattuvan – ja hyvin toden ilmaisun: ”On niin nälkä, että näköä haittaa”. Monen monissa perheissä oli todella nälkä. Meillä syötiin – jos saatiin – paleltuneita lanttuja vetisen kastikkeen kanssa, jossa oli niukasti jauhoja – viikosta viikkoon. Ja todellakin: monena päivänä en nähnyt lukea siksi, että kirjaimet vain hyppelivät silmissäni. Mutta ”Kipinää” oli toimitettava ja nyt se oli entistä tärkeämpää. Enin osa lukiolaisista oli taistelemassa. Nyt ”Kipinää” lähetettiin moniin Kan- naksen, Aunuksen ja Vienan korsuihin, joissa Jyväskylän lukiolaispojat sitä lukivat vähäisten tuikkujen valossa, hienoisen kaipuun tunnelmissa kouluaikaa muistellen. Jouduin outoon tehtävään: kirjoittamaan ”Kipinään” muistokirjoi- tuksia kaatuneista koulutovereistani, ensimmäisenä omasta luokkato-

28 veristani Veli-Pekka Valkolasta. – Ainoa koulua käyvä luokkatoverini Eino Piironen ja minä suomensimme yhdessä erään Catulluksen oodin kaatuneen veljeni muistoksi. Eino, joka luki latinaa, kertoi runon sisäl- lön ja minä annoin sille runoasun.

19. Tulin ylioppilaaksi. Juuri näin täytyy sanoa, sillä en voi kertoa ”pääs- seeni täpärästi läpi” tai suorittaneeni niin ja niin monta laudaturia. En tehnyt mitään. Vain tulin. Asia oli niin, että viime hetkellä, kun jännitys kirjoituksiin valmis- tumisen vuoksi oli äärimmillään, Helsingistä lähti sana, että kaikki meidät oli ylioppilaiksi julistettava. Sepä vasta julistus! ”Riemu kattoon, veikot…” Varmaan korsuissa jatkettiin: ”… ja sarkka pohjaan hei!” Nyt – tultuani ylioppilaaksi – pääsin kuin pääsinkin sanomalehti Keskisuomalaiseen toimittajaksi, ”oikeaan lehteen”. Ymmärsinhän minä toki, että se johtui huutavasta toimittajapulasta, kun sota oli temman- nut mukaansa kaikki lehden miestoimittajat – Lassi Utsjokea, Joh. Edv. Leppäkoskea ja vanhaa Raatikaista lukuun ottamatta. No, osasinhan minä sentään konekirjoitusta – rätisyttäen ja paukuttaen näppäimiä kahdella sormella. Tämän taidon olin alun perin hankkinut romaaneja kirjoittaessani niillä koneilla, jotka olin kaupasta hankkinut ”kokeil- tavakseni” – sainpa pitää iänikuista Smith-Premieriä – sellaista, jossa ei ole vaihtonäppäintä vaan isot ja pienet kirjaimet eri riveillä, kuten tiedetään – kaksikin viikkoa, ennen kuin ärtynyt myyjä sen haki pois, vaikka uusi romaanini oli jo päässyt hyvään alkuun. Tehtaanvartijan palkasta sain lopulta säästetyksi rahat kaupantekoon, pienen, mutta tukevan Continentalin ostoon. – Sitä paitsi osasin pikakirjoitusta ja hämmästytin toimituksen kirjoittamalla muistiooni sanasta sanaan Kasvatusopillisen Korkeakoulun rehtorin, professori Ahlmanin luku- kaudenavaus-puheen syksyllä 1942. Joka aamu 8 kk:n ajan sain nauttia viehättävästä painomusteen ha- justa astuessani Keskisuomalaisen porraskäytävään. Vasta maaliskuun kymmenentenä päivänä seuraavana vuonna jouduin sen jättämään ja sanomaan jäähyväiset Jyväskylälle ja sen siviilielämälle, kun oli tullut aika minunkin pukeutua armeijan varusteisiin ja matkata Riihimäelle Tykistökoulutus-keskukseen. Minusta oli siis tuleva tykkimies isona – 18-vuotiaana.

29 LUKU II Tykkimies

1. Edellisessä luvussa olen jo lyhyesti maininnut maailmantapahtumis- ta, joiden vaikutus oli ulottunut pieneen Jyväskyläänkin ja jotka kau- kaakin pystyivät kääntämään nurin perheitten ennen niin rauhallisen ja luottavaisen elämänmenon. Mitä tuona aikana kaiken taustalla – rajoillamme, Euroopassa, lännessä ja idässä, maailmanpiirissä – oikein oli tapahtumassa?

Koko maailmaa tutisuttavan maanjäristyksen lailla oli kaikki muuttunut siitä vakaasta tilasta, johon oli uskottu, kun brittien pääministeri Chamberlain oli sateenvarjoineen palannut Münchenistä Tshekkoslo- vakiaa koskeneista neuvotteluista Hitlerin kanssa ja ilmoittanut maailmalle ”koittaneen ikuisen rauhan”. Tämä ”ikuisuus” alkoi tuntua lyhyeltä, kun Hitler – liitettyään Tshek- koslovakian sudeettialueet Saksaan ja sitten koko Tshekin – ajoi kuk- kaiskujassa yli rajan Itävaltaan ja liitti sen valtakuntaansa. ”Ikuisuus” oli jo varmasti ohi, kun Hitler hyökkäsi Puolaan, miehitti vuonna 1940 parissa päivässä Tanskan, kukisti Norjan, hyökkäsi sitten läpi Hollan- nin ja Belgian ja kukisti Ranskan parissa viikossa ja sai näin valtaansa koko Atlannin rannikon. – Vasta sitten oli alkanut varsinainen suur- sota kesäkuussa 1941, kun Hitler ryhtyi toteuttamaan päätavoitettaan bolsheviikkien kukistamista ja hyökkäsi Neuvostoliittoon julistaen – keneltäkään kysymättä – myös Suomen urheiden sotilaiden seisovan Saksan rinnalla rintamassa, joka ulottui Jäämerestä Mustaan mereen. Nopeaa vauhtia Saksan joukot olivat edenneet läpi Puolan ja Baltian maiden, vallanneet Ukrainan ja nostaneet hakaristilipun Kaukaasiassa Elbrus-vuoren huipulle. Ne piirittivät Leningradin (Pietarin) ja olivat lähestymässä Moskovaa. Välimeren alueella Saksan joukot olivat ottaneet haltuunsa Jugosla- vian ja Kreikan ja ”turvanneet” Mussolinin asettumalla Italiaan, jossa paavi – ollessaan vailla maallista armeijaa – koetti kaiketikin saada aikaan taivaallisten joukkojen liikekannallepanon siunatessaan Vati- kaanin aukiolla Hitlerin panssariosaston. No, onhan sen vastapainoksi

30 todettava, että Canterburyn arkkipiispa oli Hitlerin hyökätessä Neuvos- toliittoon kesällä 1941 kehottanut kaikkia kristittyjä maailmassa rukoi- leman Neuvostoliiton, ateistisen kommunistivaltion, voiton puolesta. (Ota hänestä selvää! Ketä Stalinin oli kiittäminen neuvostoliittolaisten menestyksestä, se puolestaan selviää myöhemmistä Teheranin kokouksessa käydyistä keskusteluista Rooseveltin, Churchillin ja Stali- nin välillä: Roosevelt uskoi vakaasti Jumalan auttaneen liittoutuneita voittoon Saksasta, Stalin taas oli ilmoittanut olevansa vakuuttunut siitä, että Piru oli hänen taustavoimansa. Jonkinasteista hajaannusta oli siis liittoutuneittenkin piirissä.) Suomen aluetta oli Neuvostoliitto pommittanut jo useita kertoja, kun vihdoin joukkomme olivat kesäkuun lopulla 1941 ylittäneet rajan, edenneet Laatokalle, motittaneet Kannaksella Viipurin ja vallanneet sen elokuussa edeten sitten vanhalle rajalle. Vasta kaksi vuotta aikaisemmin, talvisodan alkaessa, Englannin pääministeri Churchill oli verrannut Suomen urhoollisia sotilaita Thermopyleen taistelijoihin muinaisessa Kreikassa. Nyt Englanti julisti itsenäisyyspäivänä 1941 tälle ”urhealle” Suomelle sodan yhdessä brittiläisen imperiumin kymmenien valtioitten kanssa. – Liekö Nauru-saarten ja Suomen välillä vieläkään tehty rauhaa?

Niihin aikoihin, maaliskuussa 1943, kun noudatin kutsua armeijaan, ”tavallinen kansa” uskoi vahvasti Hitlerin lopulliseen voittoon – ja Suo- men saavan ainakin menettämänsä alueet takaisin – ehkäpä Suur-Suo- mikin toteutuisi, kun Viena ja Aunus liitettäisiin maahamme. Mikä esti uskomasta, kun propaganda pani uskomaan ja omat pojat olivat lujissa asemissa Syvärillä, Äänisjärven rannalla, Stalinin kanavalla ja Vienan korpien haltijoina. – Siihen nähden jäi taka-alalle mainittu Englannin sodanjulistus Suomelle, samoin kuin se itse asiassa ratkaiseva käänne, että Yhdysvallat yhtyi sotaan liittoutuneitten puolella – sen jälkeen, kun japanilaiset olivat 7. joulukuuta 1941 tehneet täysin yllättävän ilmais- kun Pearl Harborissa upottaen suuren osan sen laivastoa. – Suomelle Yhdysvallat ei kuitenkaan julistanut sotaa, ei nyt eikä myöhemminkään. Mutta minä en ollut tällä kertaa ”tavallista kansaa”. Olin sanomalehden toimittaja. Ja vaikka lehdet eivät julkisuuteen paljoa kertoisikaan, toimittajille tihkuu jollakin merkillisellä tavalla tietoja, joista pääsee heijastumaan jopa itse karvas todellisuus. Keskisuomalaisen toimituk- sessakin pudistettiin päätä, aina kun tuli uutisia ”Johtajan päämajasta” – Johtajan, Hitlerin. Totuus oli se, että Hitlerin kuuluisa kenraali Rommel oli kärsinyt

31 tappion lähellä Egyptin rajaa El-Alameinissa ja että itärintama Neuvos- toliitossa oli alkanut horjua pahasti. Venäläinen pakkanen talvella ja lieju kesällä estivät etenemistä ja nopeaan sotaan kesätamineissa lähte- neet sotilaat kärsivät pakkasesta. Stalingradissa, Volgan rannalla, oli 300 000 saksalaissotilasta taistellut saarroksissa useita kuukausia vuoden 1942 lopulla, kunnes viimein marsalkka Pauluksen oli antauduttava. Tuolloin viimeiset 90 000 saksalaissotilasta joutuivat vangeiksi. Se merkitsi Saksalle uutta suuntaa – taaksepäin. – Mutta Saksan lehdet olivat edelleen täynnä kuolinilmoituksia, joiden tekstissä vainajan todettiin kuolleen ”uskossa Hitleriin”. Turha kysyä, mitä järkeä kaikessa tässä oli. Ei sitä ollut vähääkään. Se oli sitä ihmiskunnan rajatonta typeryyttä, joka aika ajoin vie kauhistut- tavaan tilanteeseen, jollaisia kukaan ei ole halunnut eikä halua. Mutta kukapa typeryytensä tunnustaisi edes jälkeenpäin.

2. Armeijaan lähtöni päivänä mieliala kotona oli apea. Ei itketty, mutta Keijon kohtalo tuli väkisin mieleen. Hänestä piti tulla metsänhoitaja. Ei tullut. Tulisiko minustakin vain hautaristi hänen ristinsä viereen… Tätä ei sanottu ääneen, mutta koetin vakuuttaa, että tykistössä henki ei ole niin suuressa vaarassa kuin jalkaväessä. Ja minä olin menossa juuri tykkimieheksi. Vaikka valokuvat tulivat kalliiksi, Kaija sisareni uhrasi filmiä yhteen kuvaan, jossa seison suojeluskuntapuvussani, kolhiintunut matkalaukku kädessäni, kotiportilla, matkalla sotaan. Äiti ei saanut paljon sanotuksi. Ei ollut helppo muotoilla ”äidin ohjei- ta pojalleen” – mutta löysi hän sentään – mistä lienee lehtien palstoilta lukenut – yhden, mielestäni varsin järkevän ja kannatettavan neuvon: ”Muista nyt sitten käyttää maastoa hyväksesi!” – Kyllä minä muistin – niin hyvin korpraalien karjuessa ”maahan!”-komentojaan kuin sitten Portinhoikan kranaattikeskityksissä ilman käskyäkin, erittäin mieluusti.

3. Ensimmäinen päivä ihka uudessa elämänmuodossa antoi enteen siitä, mitä oli tulossa. Olin päässyt radiojaokseen Tykistökoulutuskeskus 3:n Korpraalikou- lussa Riihimäellä. Jännittävää. Hyvä. Oli jo mukavia kavereita. Hyvä. Olin nukkunut hyvin, vaikka vuode olikin vain puoli metriä leveä, kuin Suomen Joutsenen keulapuomi. Oli kirkas kevättalven aamu. Järjestyttiin neliriviin kasarmin edus-

32 talle. ”Ojennus, katseteen-pin!” Sitten alikersantti N – sotaväen kansan- kielellä ”santsari” – tiedusteli, oliko joukossa ylioppilaita ja pyysi heitä astumaan erilleen neljä askelta joukon eteen. Meitä oli. Oli luokkatoverini Kalervo Salonen eli ”Kusti” ja puolen tusinaa muita – varsin paljon siis radiojaoksen kolmenkymmenen alokkaan joukossa. Varmaankin oli tulossa mielenkiitoinen erityistehtävä. Se tuli, hyvinkin erityinen ja vaativa. Meidät komennettiin hakemaan varastosta lapiot ja tyhjentämään huolellisesti kasarmin ulkokäymälä, jonka edellinen koulutuserä oli täyttänyt miltei istuimien tasalle. Joku – mahtoi olla ihan laudatur-ylioppilas – nimitti sitä ”Augiaan talliksi”. Vimmatussa läiskeessä ”Augiaan talli” tyhjeni – alikersantin käytyä tämän tästä räyhäävällä äänellä innostamassa työhön ja käyttämään rohkeasti suurempia lapion annoksia. Suomi on korostetusti demokraattinen maa.

4. Tykistökoulutuskeskus 3 oli sijoitettu Riihimäelle vanhoihin venäläisiin punatiilisiin kasarmeihin kauppalan laitaan ja Korpraalikoulu portista tullen ensimmäiseen taloon. Sijaiten mäen päällä männikössä se oli jopa juhlava, mutta läheltä katsoen auttamattomasti kulunut rakennus- vanhus, oviaukot ikään kuin hampaattomat, alokkaitten rynnistelystä pyöreiksi kuluneet. Kukin meistä alokkaista oli jo kutsunnoissa tehtyjen merkintöjen mukaan sijoitettu yhteen Korpraalikoulun kolmesta jaoksesta: tykkijaos, puhelinjaos ja radiojaos. Joutavanpäiväiseltä tuntui näin sota-aikaan ainainen ohjesäännön mukainen tahdissa marssiminen, ainainen juoksu ja rynnistely. Onnek- si radiojaoksen jokaiseen päivään kuului myös monta tuntia kunnollista ”työtä” – sellaista toimintaa, jossa poikkeuksellisesti tuntui olevan järkeä. Se työ oli kenttäradion käsittelyn opettelua ja – ennen kaikkea ”titausta”, morsemerkkien opettelua ja viestitystä niitä käyttäen erityi- sellä viestitys-avaimella ja viestien vastaanottamista tärkeän näköisenä kuulokkeet korvissa. ”Titaa titaa tititi ti taatiti taa…” kuului alituisesti harjoitteluhuoneesta, milloin hitaasti, milloin nopeasti – riippuen alokkaan taidosta. Ennen pitkää ”titarien” sopi olla ylpeitä erikoisuudestaan. Radistin työ ei ollut tyhmäntuntuista metsässä kaapelikela selässä juoksemista – niin kuin puhelinjaoksessa – eikä myöskään isojen miesten hyppelyä ikivanhojen tykkien kimpussa – niin kuin tykkijaoksessa – ”tykkien luo, tykkien taa…”. Tosin Riihimäen tyttöjen suosiota iltalomilla nauttivat

33 enemmän nämä huiskeat tykkijaoksen pojat kuin radiojaoksen useinkin fyysiseltä olemukseltaan heiveröiset ”titarit”.

”Titaaminen”, sähkötysavaimen painelu rennoin rantein ja merkkien rauhallinen vastaanotto selkein, pyörein kirjaimin, ei täyttänyt tieten- kään alokkaan koko opetusohjelmaa. Nimenomaista ”maanpuolustustahtoa” ei tälle joukolle tarvinnut opettaa, mutta oli tuon tahdon koettelemista käytännössä: Järjestymistä nuolen nopeudella tuvasta neliriviin ulos, jolloin jo venäläisten aikana pyöristyneet oven pielet ja kamanat saivat uuden silauksen ja aina lisääntyneessä pyöreydessään olisivat kelvanneet jo virtahevon pesäau- koiksi. ”Maihinnousukengät” – joskus talvisodan aikaan Englannista saatu ”sotilasapu” – kopahtivat yhtä aikaa asentoon, levisivät lepoon, taas asentoon ja komennolla ”käännössoikeaanPIN!” kääntyivät kuin yhteisen saranan vaikutuksesta taikoen nelirivistä nelijonon. Metsässä mentiin maahan-ylös, maahan-ylös, nyt ei yhtä aikaa vaan kukin erikseen – vihollista hämäten – ja ampua roiskittiin sille tikkuja ”vihollisen” silmille kiväärien puuluodeilla. Päivän kohokohtana marssittiin tiukasti tahdissa kasarmilta ruoka- laan jo ovella kieltä lipoen. Minulle, joka edellisenä vuonna olin ”kärsinyt nälkää niin, että nä- köä haittasi”, kasarmin ruokala oli nyt suorastaan nautiskelun temppeli: jopa hernekeittoa ja pannukakkua kaikkina torstaina! Oli ihan turhaa opettaa kautta aikojen käytetyt perinteiset sanat, jotka oli lausuttava, jos joku korkea kenraali sattuisi tarkastuskierroksellaan tekemään kysymyksen ruoasta: ”Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, herra kenraali!” Olisin sanonut ne aivan vapaasta tahdostani, sillä syödessäni ajattelin aina, mitä mahtoi kotona Jyväskylässä olla pöytään pantavaksi. Paitsi tykeillä, sangen teoreettisesti, koulutettiin meitä tietysti myös ampumaan omalla aseella, kiväärillä ja yhden räsähtävän sarjan myös konepistoolilla. ”Tykkijumppaa” saivat jonkin verran hypiskellä myös radiojaoksen pojat ja oppivat siinä hät’hätää, että kullakin kenttätykillä tekee työtään 6 tykkimiestä: suuntaaja, apusuuntaaja, lataaja ja apulataaja ja kaksi la- vetin nostajaa sekä näiden kuuden lisäksi kranaatinkantajia. Itse ”jump- pa” oli yksitoikkoista, mutta kaiketi liikuntana sopivaa. Komennolla ”tykkien TAA!” asetuttiin riviin määräetäisyydelle tykistä, komennolla ”vaihto!” äärimmäinen oikealta syöksyi äärimmäiseksi vasemmalle. Komennolla ”tykkien LUO!” sännättiin kahden puolen tykkia, kukin omalle paikalleen ja – auta armias, jos paikassa silloin erehtyi…

34 Itse tykin esittelyn luentosalissa vääpeli kertoi noudattavansa sotilas-opetusopin pitkää perinnettä käyttää, mikäli mahdollista, lähtökoh- tana oppilaitten omia kokemuksia asiasta. Ja niinpä hän kysyi : ”Tietääkö joku, mitä sanoo koira`” – ”Hau”, vastattiin. ”Aivan oikein. Entä, mitä on naisilla hameen alla, alushousujen reunassa?” – ”Pitsi”. – ”Aivan oikein. Hau ja pitsi. Siis haupitsi. Meillä on nyt tarkasteltavana haupitsi-” Sitten tulivat kukin vuorollaan: putki, kehto, kehdon mäntä, männän jousi, lukko, lavetti, pyörät, suojakilpi, sivusuuntauslaite ja korkeus- suuntauslaite. En tehnyt sitä kohtalokasta virhettä, että olisin kysynyt vääpeliltä tar- kempaa tietoa tykin lukosta, vaikka asia oli askarruttanut mieltäni heti harjoituksissa tykkiin tutustuessani. Kuka oli ollut se nero, joka oli keksinyt pikalukon ja milloin se oli tapahtunut? Olin nähnyt koulupoikana sotahistorian kirjassa kuvan, jossa veivattiin kammella suurta ruuvia tykinputken päähän estämään räjähdystä putkesta taaksepäin tykkiä laukaistaessa. Tässä uudessa, pikalukoksi sanotussa, oli ruuvinkierteet katkaistu kahdeksi lohkoksi, joiden väliin jäi sileä pinta. Samanlaiset oli itse putkessakin. Lukko työntyi nyt helposti koko pituudeltaan putkeen ja kun sitä kierrettiin neljänneskierros, ruuviharjat menivät toistensa lomiin ja putki oli tiiviisti lukossa. – En uskaltanut kysyä. Sen verran olin jo oppinut armeijan tavoille ja tiesin, että kysyminen on katsottava häiriön tuottamiseksi ja sotilaalle sopimattomaksi siviilimäisyydeksi. ”Pikalukon” olen seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin nähnyt hammastahnaputken suuta sulkemassa. Miten paljon asetekniikka voikaan olla edellä tekniikan siviilisovelluksista? Hitunen ballistiikkaakin meille opetettiin – ainakin esiteltiin kenraali Nenosen nerokas keksintö käyttää ammuksen kiertopoikkeamaa mukana lentoradan sivusuuntausta laskettaessa. Oli myös yleissivistävää koulutusta. Harvinaisen suurta kiinnostusta osoitettiin lääkintävääpelin luentoon hygieniasta, eritoten sukupuoli- asioissa. Esitys oli varsin selkokielinen ja vääpeli päätti sen vakavaan vetoomukseen ohjeitten noudattamisesta, ”ettei sitten tarvitse oireitten ilmaannuttua syöttää juttua siitä, että muka oli kussut vastatuuleen”. Tämä hygieniavalistus oli minulle hyvinkin tuttua. Lasan, Jyväskylän lyseon luonnonhistorian lehtorin ankaran tieteellisen kannan mukaan ihminen on yksi laji muiden joukossa. Hän koetti kuitenkin tarkkaan huolehtia tämän lajin säilymisestä. Siksi kai hänellä oli tapana opastaa meitä lyseon poikia selkokielisellä ohjeellaan: ”Ja, pojat, muistakaa sitten yhdynnän jälkeen, että pesette alapäänne. 10 minuuttia. Haalealla vedellä ja saippualla”.

35 Lasan klassisesta lausumasta oli kehkeytynyt lyseolaisille eräänlainen hyvästijättö-tervehdys. Rintamalla, jos samassa korsussa asusteli kaksi lyseolaista ja toinen lähti onnellisena lomalle, toinen hyvästeli hänet: ”Ja muista sitten: 10 minuuttia, haalealla vedellä ja saippualla!”

5. Vähän alokasajan päättymisen jälkeen läpäisin sähkötyskokeen ja olin siitä pitäen II luokan sotilasradiosähköttäjä. Mihin tämä uusi ura veisi, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta ainakin tämä koulutus oli opettanut hypittämään rannetta rennosti sähkötysavaimella ja paran- tanut tuntuvasti käsialaani, kun olin pyörittänyt kuulokkeista tulevia merkkejä kirjaimiksi. Alokasajan mentyä ja sotilasvalan juhlallisen vannomisen jälkeen alkoivat peräti iltalomat, varovasti kerran viikossa, mutta nopeimmat ”titarit” palkittiin ylimääräisillä iltalomilla. Minunkin osakseni niitä tuli, vaikka ruotukaverini olivat sitä mieltä, että ne olivat turhia – en osannut käyttää niitä ”oikein”. Muuan toverini, joka itse asui Riihimäellä, tiesi osoittaa minulle talon, jonka romanttisessa yläkamarissa asui oikea runoilija, nimeltään Anja Vammelvuo. Hänen esikoiskokoelmansa ”Auringon tytär” oli juuri ilmestymässä. Hidastin aina askeleitani tämän talon ohi mennessäni ja tähystin yläkamarin ikkunaa, mutta runoilijakaunottaresta en onnistunut näkemään vilaustakaan. En ollut siitä täysin masentunut, koska muistin Thomas Mannin ylevät sanat ”Tonio Krögeristä”: Onni ei ole sitä, että tulee rakastetuksi, vaan sitä, että itse rakastaa… Niinpä iltalomilla tavakseni jäi uppoutua Riihimäen kauppalan kirjaston kokoelmiin ja valita luettavaa, sillä alokasajan jälkeen siihenkin oli kasarmilla aikaa. Elämä kasarmilla oli ollut alokasaikaan verrattuna rauhallista ja melkeinpä mukavaa. Vaikka oli sota, ei ollut hengenvaaraa, sillä se oli jähmettynyt asemasodaksi, eikä edes ollut pommituksiakaan.

6. Kesän tullessa alkoi aurinko mukavasti paahtaa sarkatakin läpi. Kun viikonloput olivat piankin häiriintymätöntä vapaa-aikaa, vietimme ennen pitkää me kolme, luokkatoverini ”Kusti”, Valentin Steinbock ja minä, paljonkin aikaa kallionkielekkeellä kasarmin lähellä – keskustellen taukoamatta. Valentin oli juutalaisen lääkärin poika, ulkonäöltään niin juutalainen, ettei siinä voinut erehtyä. Hänen isänsä oli paennut Saksasta Suomeen natsien vainoja 1930-luvulla. Kotiinsa Valentin piti

36 ahkerasi yhteyttä kirjoittaen kirjeitä päivittäin. Valentin oli käynyt Suomessa ruotsinkielisen oppikoulun, mutta saksalaiseen kirjallisuuteen hän oli syvästi kiintynyt ja saksalaiseen romantiikan ajan runouteen suorastaan uponnut. ”Kustille” ja minulle Valentinin selostukset runoudesta olivat kuin parasta yliopistokurssia. – Väkisinkin Valentin toi ja lahjoitti minulle vanhoja, fraktuuralla pai- nettuja Saksan klassikkojen ohuita runovihkoja vaatien eräiden par- haiden Joseph von Eichendorffin ja Wilhelm Müllerin runojen pikaista suomentamista. Valentinin mieliksi suomensin Müllerin ”Lehmuspuun” ja jotakin muutakin. Valentin oli kyllä tyytyväinen, mutta näytti minulle aina lisää runoja, jotka olisi ”välttämättä” pitänyt saada suomenkielelle. Hän oli vakuuttunut siitä, että minusta tulisi runoilija, ei tosin von Eichendorf- fin veroinen, mutta suomalaiseksi klassikoksi kelpaava kyllä.

7. Armeijassa vallitsee yleinen luonnonlaki: mitä korkeampi hierarkiassa on alokkaista sotilaita kouluttavan asema, sitä asiallisempi ja ym- märtäväisempi on hänen käskynantonsa ja muu käyttäytymisensä. Ns. ”apukouluttajat” ovat tässä hierarkiassa alimpana, mutta Suomen armeijassa ei heihinkään sovi yleisesti se radiojaoksen syvällisimpien ajattelijoiden tuottama ”apukouluttajien” määritelmä, jonka mukaan tähän ihmislajiin, ”santsareihin”, kuuluvat ne äänivaransa äärirajoille asti käyttävät, mylvivät olennot – korpraalit ja alikersantit – joiden mie- lestä kurinalaisuuden oppimiseen paras ja ainoa keino on henkinen ja fyysinen kidutus. Huumori auttoi yleensä ohittamaan santsareittenkin toilaukset, niin paljon kuin ne painoivatkin matalaksi alokkaitten itselleen kuvittele- maa ihmisarvoa.

Vakava poikkeus oli Valentin Steinbockia koskeva tapaus. Valentinin erikoinen persoonallisuus ja ulkonäkö olivat kiinnittäneet huomiota jo varusteita jaettaessa ja – varmaankin huumorimielessä – hänelle oli tyrkätty varusvarastosta vapaussodan aikainen vaaleanharmaa asetakki, jonka napit olivat merkillisiä puolipalloja, kerta kaikkiaan vaikeita saada pysymään kiinni ryntäiltäessä harjoituksissa. Tähän takkiin – ja erityisesti sen rintanappiin – kiinnitti huomionsa alikersantti M., johon radiojaoksen kehittämä määritelmä ”apukoulutta- jasta” tuntui sopivan yleensäkin hyvin, mutta sai nyt vahvoja todisteita. Kovan harjoituksen jälkeen onnettoman Valentinin rintanappi oli

37 miltei säännöllisesti auki. Nelirivissä seistessä se ei koskaan jäänyt alikersantti M:n vaanivalta katseelta huomaamatta ja selvästi riemuiten hän heitti räyhäävällä äänellä kysymyksen: ”Oppilas Steinbock, imetättekö?” Valentin vastasi moitteettoman sotilaallisesti, eräänlaista suomenkielen Berlinin murretta käyttäen – kurkkuärrää soristaen: ”En imetä, härrra alikärrrsantti!” Alikärsantti: ”Miksi Teillä on sitten nappi auki. Jaosvanhin, tuokaa sakset!” Jaosvanhin Perälampi toimitti asian, kuuliaisesti, mutta sisim- mässään kiroillen tietäessään, mikä kaveria odotti. Alikersantti leikkasi saksilla – jälleen kerran – rintanapin irti. Se tiesi Valentinille ylimääräistä työtä. Saattoipa olla, että se vei häneltä niin paljon aikaa, että hänen täytyi jälleen lykätä jokapäiväistä kirjettään kotiin yön rauhallisiin tunteihin. Se vei aikaa siksikin, että Valentinin kirjeet olivat moniarkkisia – ja arkit täytettyjä saksalaisen säästäväisesti aivan laidasta laitaan. Tässä touhussa monet olivat nähneet hänet useinkin kahden ja neljän jälkeen yöllä kuivaushuoneessa, kasarmin ainoassa rauhallisessa paikassa, jossa 72 jalkarätin yhteinen, monivivahteinen tuoksu huokui väkevää tarinaansa harjoituspäivän melskeisestä menosta. Irti leikattu nappi tiesi lisää valvomista. Moni ihmetteli Valentinin hengen voimia. Lopulta oivallettiin, että alikersantin käytös oli suoranaista vihamie- lisyyttä Valentinia kohtaan hänen rotunsa vuoksi. Tämä toi Valentinille kaikkien tovereitten myötätunnon. Mitä tehdä? Asiaa ei voitu enää naureskellen kuitata. – Viimein joku jaoksen nero keksi pelastavan keinon: Valentinille ojennettiin rautalan- gan pätkä, jolla hänen oli ommeltava nappi kiinni. – Keino tepsi. Kun alikersantti taas pyysi sakset, ei nappi irronnut, vaikka alikersantti teki kaikkensa, ähki ja puhki. Siitä hetkestä alkaen alikersantti ei enää pyytänyt saksia – meni rivin ohi vilkaisemattakaan Valentiniin. Saattoi kuitenkin selvästi nähdä, miten viha kiehui hänen sisimmässään.

Kun meidät sitten Korpraalikoulun jälkeen oli ripoteltu eri seuduille, sain melkein viikoittain Valentinilta paksuja kenttäpostikirjeitä, jotka nekin sisälsivät isoja arkkeja – millilleen ”laidasta laitaan” kirjoitettui- na: saksalaisen romantiikan aikaisia runoja, ”välttämättä” suomeksi käännettäviä. Kirjeenvaihtomme hiipumiseen asti hän jaksoi kummas- tella alkusointuja, joita suomalaiset runot ovat täynnä, varsinkin Kale- vala, mutta joita hänen mukaansa Saksassa ei käytetty. – Kulttuuri säilyy

38 sodassakin, kunhan on todellisia kulttuuri-ihmisiä sitä säilyttämässä. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin osuin matkallani Jerusalemiin ja sain siellä tutustua ”Juutalaisten kärsimysten museoon” ja lukea sen jyhkeään kiviseinään hakattuna kaikkien valtioitten nimet perässään luku, joka kertoi, montako juutalaista kuoleman leireillä, kaasukam- mioissa tai muuten oli kussakin maassa tuhottu. Mitä näin? ”Finland 0.” Olin ylpeä.

8. Korpraalikoulun upseereista meille tuli erityisen tutuksi luutnantti Heikkilä, keski-ikäinen, jokseenkin originelli persoona, jonka veitsen- terävä kritiikki oli enemmän hänen sanataiteensa purkautumista kuin kurinpitoa. Hän ammensi ilmeisesti kaukaa sotilasperinteen parhaita paloja tai keksi itse huikeita metaforia. Kerrottiin, että hän luki yökaudet lampun valossa historiaa keskellä kasarmielämän yksitoikkoisuutta. Luutnantti Heikkilän lausahduksista sommittelin marssilaulun, jota sitten kesän helteessä, Riihimäen maisemien pölyisillä teillä laulettiin- kin – ehkä paremmin sanoen hoilotettiin. Sanat antavat aavistuksen Heikkilän luovasta mielikuvituksesta:

herra luutnantti (hepokatin sävelellä)

Herra luutnantti sanoi, että saatanan liero, jala jallan jalajala vei, teillä lakkihan on ihan nihilistin kiero, jala jallan jalajala vei

Herra luutnantin saapastarkastukseen jala jallan jalajala vei, tuli kapusiinimunkkeja sandaalineen, jala jallan jalajala vei

Pojat perunoita kasvatti kengissä jala jallan jalajala vei, jotta helsinkiläiset pysyis hengissä jala jallan jalajala vei

Ja maahan kun mentiin kuin rojahdus, jala jallan jalajala vei,

39 se oli Meksikon vallankumous, jala jallan jalajala vei

Oli kaverit ne kuin merileijonia jala jallan jalajala vei, tuolla Havis Amandan altaalla jala jallan jalajala vei.

Vertaus merileijoniin oli ilmeisen osuva: Kuri vaati maahan-komennon kuuluessa salamannopeaa rähmälleen syöksymistä siinä paikassa, mis- sä kukin sattui silloin olemaan. Ja usein se oli sateen jäljiltä liejuinen lätäkkö, jolloin maahanmenijä mieluusti kohotti ryntäitään ja päätään, kunnes oli täsmälleen merileijona-asennossa Jalkinetarkastukset olivat luutnantti Heikkilän erikoisharrastus, joka tuotti monelle ”kapusiinimunkille sandaalit jalassa” ylimääräistä palve- lua ja iltalomien menetyksiä. – Olin keksinyt tähän kurjuuteen oman lääkkeeni: Kun jokaiselle oli annettu käyttöön kaksi paria kenkiä, ns. ”maihinnousukenkiä”, keksin käyttää vain toista paria ja pidin toisen parin visusti kaapissa puhtaana ottaen sen käyttöön vain saapastarkas- tuksissa. Kerran kävi niin, että Heikkilä näki minut neliriviin järjesty- neen jaoksen eturivissä, tuijotti hetken auringonkirkkaita kenkiäni ja – kutsui minut joukon eteen ylistäen kaikilla tavoin ja ennen kaikkea kenkien hyvään hoitoon kykenevänä esimerkillisenä sotilaana. Se oli herra luutnantin mittapuu sotilasansioista eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Sotaväessä ei nauraa saa, mutta luutnantti Heikkilää kuullessa oli pakko usein ikään kuin hyrskähdellä sisäisesti. – Toista oli sitten Up- seerikoulun ”santsarien” eli apukouluttajien karkeanlainen ”huumori”: ”seisotte siinä kuin ähkyyn kuollut sammakko” ja ”huojutte asennossa kuin humalainen makaroni”. – Sotilaskulttuurissakin on omat tasonsa.

9. Suuri haaveeni oli, että – jos osakseni osuisi joskus viikonloppuloma – pääsisin näkemään Helsingin. (Yhden kerran olin siellä käynytkin, mutta se aika oli mennyt kokouksissa, Erkki Salosen nuoruudenkiih- kossaan keksimää valtakunnallista Toverikuntien Liittoa perustamassa. – Hän sattui vierelleni katsomaan karttaa, jossa Suomi oli leikelty Liiton alueiksi. Hämmästyksekseni näin, että yksi niistä oli Keski-Suomen To- verikuntaliitto, mutta jo perustettua ja ahkerasti toimivaa Jyväskylän Toverikuntien Liittoa ei näkynyt missään. Kun tästä huomautin, Erkki

40 Salonen komensi: ”Lopettakaa se!” Sen enempää vilkaisematta minuun hän saapasteli pois. Korkea virkavalta oli puhunut. Minua jäi askarruttamaan kysymys, oliko kenties suunnitteilla Toverikuntien Neuvosto- liitto.) Mahdollista matkaa varten oli raavittava kokoon varoja. Keksin hankkia ne kirjoittamalla ensimmäisen kirjallisen teokseni, oikeastaan vihkosen ”Kronikka vanhasta jaoksesta”. Se painettiin minulle lahjaksi Keskisuomalaisen kirjapainossa 100 kappaleen painoksena, jonka myin heti loppuun. Hinta oli 1 markka kappaleelta. Mutta miten päästä viikonloppulomalle, peräti kaksipäiväiselle? Avuksi tuli ilmeisesti itse Kohtalotar, muinaisen Kreikan Lakhesis, nykyiseltä nimeltään Sattuma. Tuli juhannus ja syötiin lettuja. Lisäksi koko Korpraalikoulu, oppilaat, apukouluttajat ja upseerit, söivät silmillään Kirsti Hurmeen, kuvankauniin teatteri- ja elokuvanäyttelijän, joka oli tullut ”viihdytys- kiertueelle” Riihimäelle. Männikkörinteellä, valoisassa juhannusyössä hänen lantionsa keinahtelun lumoamina hänet ympäröi hetkessä ty- kistöupseerien tyylikäs parvi ja kannukset kilpailivat kilahtelussaan, kun hänen ympärillään pyöri tämä edustava joukko, jossa jokainen oli valmis tarjoamaan käsivartensa hurmaavan näyttelijän tueksi kivikkoi- sella rinteellä. Minua kohtasi harvinainen onni. Radiojaoksen valitsemana olin mukana tietokilpailussa ja – voitin sen. Palkintona oli uneksimani viikonloppuloma – ja Kirsti Hurmeen minulle suoma silmäys.

10. Kuluneet muutamat kuukaudet olivat olleet eräänlaista pikakoulutusta – niin kuin on luonnollista sodan jatkuessa. Siksi odotimme – kesän edetessä kohti syksyä – minä hetkenä hyvänsä siirtoa rintamalle oikeisiin tehtäviin. Maailmansota oli tosin meistä kaukana. Silloin tällöin luettiin sa- nomalehtiä ja ne kertoivat vaisusti, innottomasti tapahtumista, jotka vaikuttivat etäisiltä ja merkityksettömiltä. Saksalaiset olivat menettäneet Pohjois-Afrikan, liittoutuneet olivat vallanneet Sisilian ja nyt syyskuun alussa Mussolini oli syösty vallasta ja Italia tehnyt välirauhan. Meitä lähelläkin tosin tapahtui. Jo syyskuussa 1941 olivat saksalaiset piirittäneet Leningradin ja piiritys jatkui edelleen. Sellaisesta toimittajat eivät paljon saa kertoa, eivät halua kertoa eivätkä osaakaan. Tietoa ei ole, vain salaisuuksia. – Sen jo nykyään tiedämme, että noiden 900 päivän aikana kaupungissa kuoli nälkään yli 600 000 siviili-ihmistä ja kaatui

41 yli 1 300 000 neuvostosotilasta ja 500 000 saksalaista. Sitä ei nähnyt tykkimieskään, vaikka kuinka tarkasti tähysti haarakaukoputkellaan tulenjohtopaikalla Kannaksella Leningradin Pietarinkirkon tornia. Ei nähnyt, ei tiennyt. Suomen rintamilta riitti nipin näpin uutisia, toisinaan vain päivittäi- nen Päämajan tiedotus, jossa kerrottiin vahvistetun viholliskomppanian tehneen tiedusteluhyökkäyksen jossakin ja toisen jossakin muualla. Karjalan kannaksella oli Suomen armeija pysähtynyt vanhalle rajalle hukuttamatta pientä voimaansa Leningradin valtaamisyritykseen. – Kannaksella, Syvärillä, Äänisjärven rannoilla, Stalinin kanavalla ja Itä-Karjalan korpimetsissä aina Kuusamon tasalle oli viivytty samoilla paikoilla jo kaksi vuotta, paranneltu korsuja, seisottu vartiossa ja huu- deltu nasevasti vastaan, kun ”Iitin Tiltu” kutsui kovaäänisellä Suomen poikia syömään kyllikseen ”Njeuvostoljiiton” runsaista leipävaroista. Korsuissa makailtiin, kirjoitettiin kenttäpostia kotiin tai tunteita kuu- mentavia sanoja heiloille, tai vuoleskeltiin kauhoja ja puulusikoita tai merkillisiä kuvanveistotaiteellisia luomuksia, tavallisesti karhuista. Joissakin – tosin harvoissa – paikoissa herrat olivat keksineet häiritä rauhantilaa vaatimalla päivittäin pari tuntia jonkinlaisen varapuolus- tuslinjan tekoa, ohjesäännön mukaisten, tarkkaan määrämittaisten ampumahautojen kaivamista lapiotouhuna ja sitten niiden seinien tukemista vitsakimpuilla, millilleen. Siinä ”kansan tietotoimistossa”, jossa uutisten värikkäänä materiaa- lina ovat kaikenkarvaiset huhut ja jonka haaraosasto toimi epäilemättä myös Korpraalikoulussa, kerrottiin korsuelämästä kaikki parhain päin. Sai keitellä omat kahvinkorvikkeet, sai joskus ”leikattua konjakkia”. Ei tarvinnut tehdä asentoa upseerinkaan edessä eikä kunniaa luutnantin vastaan tullessa. Ei aamuvoimistelua, ei ainaista ojennuksen ottamista nelirivissä, ei minkäänmoista ”suljettua”. Joskus harvoin ammuttaisiin tykeillä, mutta ei olisi koskaan mitään ”tykkijumpan” älyttömyyttä. Sa- nalla sanoen: rintamalla odotti jermun puoliparatiisillinen vapaa elämä ja jälleen saavutettava ihmisarvo. Joka päivä odotimme lähtöä.

11. Oli tulossa parempaa kuin osasimme odottaakaan. Suomen laajanäköi- nen ylin sodanjohto oli oivaltanut, että tässä tilanteessa pahin vihollinen oli nälkä. Kesän viljasato odotti korjaajaansa ja miehet vuoleskeli- vat kauhoja korsuissaan. Päästettiin ennätysmäärä lomalle. Sen lisäksi meidät, koko Korpraalikoulu – ehkäpä koko ikäluokka – lähetettiin – ei

42 Kannakselle eikä Aunukseen vaan kuukaudeksi sadonkorjuutöihin eri puolille Suomea. Tajusimme, että saisimme vielä suurempia vapauksia kuin huhujen kertomassa jermujen rennossa loikoilussa rintamakor- suissa.

Minut ja Lyytikäinen Kuopiosta sijoitettiin Nakkilaan, Kokemäenjoen varrelle, Ranta-Kareksen taloon, jota isännöi 15-vuotias Ilkka-poika, maatyöt kyllä hyvin tunteva, mutta ei vielä voimiltaan miehen veroinen. Miesväki oli kaikki sodassa. (Sattuma on minun kohdallani usein ollut leikkisä. Melkein naapurina oli Suomisen Nahkatehdas. En vähän vä- hääkään aavistanut, että sen omistajalla, Suomisella, oli 4-vuotias poika, Ilkka hänkin, jonka tulisin hyvin tuntemaan 30 vuotta myöhemmin.) Mikäs oli ollessa! Tehtiin pitkiä päiviä. Korjattiin kauraa. Ilkka ajoi yhden hevosen vetämällä niittokoneella kauran nurin, minä viimeiste- lin viikatteella saranpäät ja yhdessä nostimme hangoilla kauran seipäil- le. Kummasti olivat armeijan harjoitukset ja sulkeiset antaneet voimia. Syötiin hyvin. Leipäsiivut paksuja ja pehmeitä, oikein rieskaa! Voita sai sivellä sen päälle mielin määrin. Oli kaikkea. Oli ystävällinen emän- tä, joka mielikseen katsoi herkkujensa häviävän pöydästä. Iltaisin, kun Lyytikäinen Kuopiosta luki jotakin Nat Pinkertonia, minä kirjoittelin, etupäässä kirjeitä. Olisin nyt saattanut panna alulle jotakin muutakin mielessä liikkuvaa – tarkemmin sanoen rakkausromaanin tai ainakin -novellin, sillä Thomas Mannin Tonio Kröger ja Goethen Nuori Werther – puhumattakaan Mika Waltarin Fine van Brooklynista – olivat jättäneet lähtemättömät jälkensä: jotakin sellaista! Mutta tunsin kipeästi, että minulta puuttui tyystin kaikki tarvittava omakohtainen kokemusaines. Olinhan sentään vasta 19-vuotias, ehkä juuri ja juuri miehestä käyvä. Vuosi sitten, tullessani ensi kertaa Keskisuomalaisen toimittajaksi, ”Puuma” oli kylläkin minut esitellessään käskyttänyt toimituksen naisia: ”Muistakaa sitten, arvoisat naiset, ettette vie hänen poikuuttaan!” Minä, ujo poikalyseon kasvatti, punastuin korviin asti. Ei. Tulevalle kirjailijalle tuiki tarpeellista kokemusta minulla ei ollut.

12. Nakkilassa, Ranta-Kareksen naapurin saunakamarissa minut nyt kuitenkin tavoitti tarpeellinen, ihka uusi ja merkittävä elämys: ensisuu- delmani! Seikka oli sellainen, että kaksi sievää tyttöä, jotka olimme maan- tiellä kohdanneet, Lyytikäinen Kuopiosta ja minä, kutsuivat meidät nauttimaan sota-ajan kiellettyä hedelmää, tanssimaan kanssaan illalla

43 naapurin saunakamarissa. Saunakamari oli juuri niin suuri, että kaksi paria mahtui siellä pyöri- mään valssiakin tanssimatta toisiaan kumoon – kun vain pysyi ”daamin” kanssa lähietäisyydellä. Neideillä oli tavanomaisten sota-ajan puuken- kien asemasta sievät tanssikengät ja he pyysivät meitäkin – varpaittensa litistymisen pelossa – riisumaan pois saappaamme. Katsoimme hätkäh- täen toisiamme, Lyytikäinen Kuopiosta ja minä. Tiesimme, ettemme olleet vaihtaneet jalkarättejämme moneen päivään. Täsmälleen yhtä aikaa torjuimme ehdotuksen, mutta lupasimme olla tallomatta arvoisia neitejä varpaille. Tämä toi tanssiin ylenmääräistä varovaisuutta, joka johti siihen, että oli likikosketuksessa seurattava tanssitettavan liikkeitä. Kuinka ollakaan, huomasin tanssiparini kasvojen olevan aivan lähellä omiani… ja minähän, minähän… suutelin häntä, suutelin – kohtaamat- ta mitään vastarintaa. Mutta. Heti hetkessä huomasin: Sievän tytön huulethan maistuivat aivan – happamalta maidolta. Ja siinä samassa hän tuoksuikin navetal- le… ja lehmille… ja happamalle maidolle. Eihän minulla maitoa vastaan mitään ollut, päinvastoin, tärkeä aine, varsinkin näin sota-aikana, säännöstelty, kortilla ostettava. Mutta… Olin suunnitellut huomattavaa novelliani ”Ensisuudelma” ja siitä oli jo valmiina kohokohta: ”Niin hän poimi tämän kauniin neidon hehku- vilta huulilta tulisen, taivaallisen suudelman…” Nyt, kaikki toisin. Mikä on tämä todellisuus, kun siinä kauniitten huulten tulen hehku voi äkkiä muuttua maidon happamuudeksi. Me, Lyytikäinen Kuopiosta ja minä, poistuimme tansseista joskus puoliyön maissa – niin sanoakseni ”saappaat jalassa” – sekä tosiasiallisesti että – minun kohdallani – myös kuvaannollisesti: ”sieluni saappaat” tukevasti maassa.

44 LUKU III Leppoisaa maailmansotaa Kannaksella

Talvisodasta ja jatkosodasta on kirjoitettu runsaasti taistelukuvauksia – jopa syvän vaikenemisen vuosikymmeninäkin. Rintamasotilaitten hen- kilökohtaisista kokemuksista on paljon kertomuksia esimerkiksi ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden lukuisissa vuosikerroissa. Olen kertonut omista sotakokemuksistani varsin seikkaperäisesti kirjassani ”Tytöt, tykit ja runot”, joten tässä on asiallista ottaa esiin vain niitä tapahtumia ja sattumia, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että ylimal- kaan olen elossa tai siihen, mikä minusta oli tulossa ”isona”. 19-vuotiasta tuskin voi pitää vielä ”isona”, vaikka armeija on valmis pitämään tämän ikäisiä nostomiehinä.

1. Puolen vuoden kuluttua siitä, kun olimme nousseet ensi kerran rinnettä ylös Korpraalikoulun kasarmille, meidät marssitettiin Riihimäen asemalle ja pakattiin ankean harmaisiin tavaravaunuihin, joita kutsuttiin osuvasti ”karjavaunuiksi”. Matkattiin Viipuriin ja marssittiin siellä jonkinlaiseen sotilasmas- san eli täydennysmiesten lajittelu- ja jakokeskukseen. Paljon en sitten muista kuljetuksesta kahden sodan runteleman Karjalan kannaksen halki Raivolaan ja sieltä vanhan rajan yli Mainilaan ja edelleen Valkea- saareen, jotka olivat jo Inkerinmaata. Meitä oli pari- kolmekymmentä siivilöitynyt täydennysmiehiksi 18 Divisoonan Kenttätykistörykmentti 19:n II patteristoon ja tässä joukossa oli kolme koulutoveriani, Timo Mäkinen, Olavi Vänttinen ja luokkatoverini ”Kusti” eli Kalervo Salonen. Meidät sijoitettiin suuriin sotilastelttoihin aukealle kentälle Maini- lasta Valkeasaareen johtavan, nupulakivillä päällystetyn, kuuluisan ”Kivitien” varteen.

45 Saimme heti huomata, ettei hiljainen asemasotakaan ollut rintamalla pelkkää ”lonkan vetoa” ja laiskottelua – kuten ruusunpunaiset huhut Riihimäen hikisten höykytysten jälkeen olivat toivorikkaasti uskotelleet. Ei. Nuori vänrikki oli pantu pompottelemaan meitä aamuvoimistelussa ja marssitti sitten muutaman kilometrin päähän 6. patterin ”siiliase- man” kaivamis- ja rakentamistöihin. Kuudennen patterin tuliasema, neljä haupitsia, oli pienen kukkulan päällä ja nyt oli kysymys ampuma- ja yhdyshautojen rakentamisesta koko tuliaseman ympärille, niin että siinä voisi torjua vihollisen hyökkäykset, tulivatpa ne mistä suunnasta tahansa – ikään kuin siili nostaisi kaikki piikkinsä puolustuksekseen. Työ oli kovaa. Oli kaivettava lapiolla jäätyneeseen saveen millilleen määrätyn syvyistä ampumahautaa iskemällä lapiolla kaikin voimin ja irrottamalla savea kimpale kerrallaan. Vähän helpompaa oli niillä, jotka rakensivat seinätukia seipäistä ja risukimpuista. Kovimpaan työhön ilmaantui aina tavallisten tykkimiesten joukkoon reserviluutnantti, jonka varsinainen vakanssi oli sotilaspastorin tehtä- vä. Näin asemasodan aikana hänellä oli varsinaista ammattityötä – Luo- jan kiitos – varsin vähän. Tietysti korsujen asukkien vähäisistä iloista monet olisi voinut luokitella synneiksi, jopa niin, että synnintunnosta saarnaaminen olisi hyvinkin tuonut täystyöllisyyden, mutta tämä pas- toriluutnantti halusi mieluummin puhua lapiollaan kuin suullaan. Se huhu, että rintamalla upseerit ja aliupseerit olivat tavallisia ihmi- siä, inhimillisiä olentoja, näytti pitävän paikkansa.

2. Viimein telttamajoitus lopetettiin ja jokainen pääsi omaan joukko-osas- toonsa, johonkin sen korsuista. Minun kotini tästä lähtien oli 6. patterin tuliaseman komentokorsu. Se oli tavallinen miehistökorsu, jossa majaili isolla laverilla puolenkymmentä tykkimiestä sekä kersantti Tuominen ja korpraali Orhanen. Yhtään riitapukaria ei ollut joukossa. Erikoista korsussa oli vain se, että sen perälta oli erotettu pieni huone, ”teräväpää”, jossa majailivat tuliaseman upseerit, patteriupseeri luutnantti Seppo Kahila ja jaosupseeri, vänrikki Nieminen. Patterin päällikkö, kapteeni Malinen vieraili tuliasemassa silloin tällöin. Sain paikkani laverilla seinän viereltä, mikä oli onnekasta, koska näin oli vain yksi vierustoveri nukkumassa eikä nukkujan potkuja tullut niin tiheään kuin teltassa, kun keskellä, kaminan lämmössä oli ollut aina jalkoja tiheässä, aivan pinoksi asti. Reppu tai asetakki päänaluisena ja mantteli peittona siinä kovalla lautalaverilla oli nyt määrä nukkua sodan loppuun asti – ei kukaan tiennyt sanoa, montako vuotta.

46 Muutamat tämän patterin tykkimiehet olivat tällä laverilla nukku- neet jo Valkeasaaren valtauksesta ja korsun rakentamisesta lähtien yli kaksi vuotta. Patteristo oli koottu kesäkuussa 1941 Hämeestä, etupäässä Tampereelta, Jyväskylästä ja Jämsästä. Se oli tukenut hyökkäyksiä ensin Antreassa ja Vuoksen ylityksessä, sitten kesällä keski-Kannaksen raskais- sa taisteluissa edeten Terijoelle. Nyt kahta vuotta myöhemmin patteristossa muistettiin ylpeinä sitä, että se oli saanut tästä KTR 19 toisesta patteristosta ampua muutamia laukauksia Mainilan kylään. ”Mainilan laukaukset” kansa muisti hyvin: neuvostoliittolaiset olivat marraskuussa 1939 ampuneet omaan Maini- lan kyläänsä, lähelle Suomen rajaa tykeillä tuottaen muutaman sotilaan kuoleman ja sitten väittäneet laukausten tulleen Suomen puolelta rajaa. Tämä osoitettiin tuolloin heti Suomen taholta mahdottomaksi tykistön sijainnin vuoksi, mutta neuvostoliittolaiset pysyivät väitteessään ja pi- tivät tätä lavastustaan tekosyynä talvisodan aloittamiseen. Nyt syksyllä 1941 ne sitten ammuttiin ja kranaattien kylkeen oli liidulla kirjoitettu osoite: ”Mainilaan!” – Tästä on valokuva, jossa tykkimiesten virnistys on – kuten saattaa arvata – hyvin leveä1. Hyökkäys Kannaksella oli sitten syksyllä pysähtynyt entisen rajan tuntumaan sitä seuraten, mutta taktisesti oikaistuna. Niinpä II patteristo oli jäänyt sijoilleen Rajajoen maisemiin, Valkeasaaresta Leningradiin johtavan jo mainitun ”Kivitien” varteen. Kuudetta patteria oli suosinut onni. Sen tykkiasemat oli kaivettu hiekkaiseen kumpuun, samoin korsut. Ei tarvinnut kärsiä kosteudesta, niin kuin suon reunaan jääneen 5. patterin, jonka korsuista keväisin jouduttiin ammentaman vettä ämpäritolkulla. Kuudennen patterin komentokorsu oli sijoitettu asumisen kannalta taitavasti kumpareen rinteeseen, niin että suuresta ikkunasta voi näh- dä maiseman, suon ja sen läpi poimuilevan kärrytien aina kaukana häämöttävälle Aleksandrovkan kirkolle asti. Se muistutti suorastaan kesämökkiä – paitsi, että kattona oli lukuisia kerroksia hirsiä, kiviä ja hiekkaa. Turvallisuudesta ei oltu piitattu, sillä matalalla lentävästä ”maataistelukoneesta” vihollinen olisi voinut ampua vaivatta kranaatin ikkunasta sisään korsuun. Mutta: ”Tuurillaanhan ne rautaiset laivatkin seilaa!” Sen sai vieras vastaukseksi, jos korsua rupesi arvostelemaan. Maisemaikkunan edessä oli pöytä ja sillä patteritaso eli kartta

1 Kuva on teoksessa Savola, Olli (toim.): Rajalta rajalle – ja takaisin. II/KTR19 jatkosodassa 1941–1944. Teos sisältää runsaasti sotahistoriallista tietoa siitä patteristosta, jossa olin tykkimiehenä.

47 maaleista, joihin patterin tykit pystyivät ampumaan. Ikkunan ääressä viipyili usein kersantti Tuominen katsellen yli suon ja laulaen kauniilla baritoniäänellään: ”Sinä kullan murunen, kullan puhtahimman…” Kerrottiin, että hän syvästi ikävöi rakasta vaimoaan Tampereella ja siksi viihtyi paremmin omissa mietteissään kuin korttipelin ääressä. Tuominen oli yksi patteristossa perustetun kuoron, ”Tuliviuhkan” laulajista. ”Tuliviuhka” teki konserttimatkoja Keski-Suomeen ja sen jäseniksi pyrkijöistä ei näin ollen ollut puutetta. Itse ”Puuma”, Keski- suomalaisen toimittaja, kirjoitti ylistäviä arvosteluja sen esiintymisistä. Kersantti Tuominen oli laskija-aliupseeri vailla vertaa, kokenut ja luotettava. Erikoisena suosionosoituksena hän salli minun joskus ko- keeksi ottaa puhelimesta säätiedot ja laskea maalit. Oli mieltä hivelevää saada vastata puhelimeen ”Martti 5”, kuten luutnantti Kahilakin ja vielä hivelevämpää kuulla Tuomiselta, että olin laskenut oikein.

3. Elämä korsussa on jotakuinkin tyhjentävästi kuvattu, jos mainitaan siitä vartiovuorot, tupakka, ruoka ja korttipeli sekä täydennyksenä alituinen ”lonkan veto” eli ”löhöäminen” – päivästä päivään, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen. Vartiovuorot yöllä olivat hyvällä säällä pitkäveteisiä, pakkasessa tus- kastuttavaa hypiskelyä tai jäykistymistä patsaaksi korsun oven pieleen. Sen varsinainen tarkoitus olla valppaana ja tähystellä ympäristöä – josko ryssän partio olisi liikkeellä – oli jo ajat sitten unohtunut. Mikä niitä tänne neljän kilometri päähän etulinjasta olisi lennättänyt. Pelkkää korkeitten herrojen keksintöä kaikki. Jos sattui kirkas yö, vartiomies saattoi katsoa tähtien tuiketta ja samalla jokin ajatuskin välähtää päähän hetkeksi – ja heti pois, tähdenlennon tapaan.

Kenttäkeittiötä vetävän hevosen pärskyminen sen tehdessä tuloaan kivi- tiellä herätti äkkiä ”lonkanvetäjät” ja muut rientämään pakkeineen ulos. Ruokaa! Melkein joka toinen kerta se oli täydellisesti mautonta ”hir- sipuuroa”, kuuleman mukaan jostain ihmeellisestä maailman äärestä tulleesta hirssistä tehtyä. Pakinkanteen lorautti keittiömies laimeaa puolukkamehua. Mutta oli joskus muutakin, perunakeiton taitavasti kehiteltyjä muunnelmia – jopa ohutta hernekeittoa ja mehun asemasta tilkkanen maitoa. Kerran viikossa keittiömies jakoi kuormastaan joka miehelle paketin ”Koskenlaskija”-juustoa ja tupakka-annoksen – joko laatikon ”Klubia”

48 tai himoittua ”Työmiestä”. En polttanut tupakkaa, mutta otin vastaan tarjouksen, sillä jo varhain tajusin, mikä aarre tupakka oli. Ei ollut mi- tään vaikeuksia vaihtaa tupakka-aski neljänneskiloon juustoa. Se herät- ti minussa todellisen kauppamiehen – ehkä ainoan kerran elämässäni.

Korttipeliin en koskaan ryhtynyt, vaikka jokainen korsu oli melkoinen pelikasino – huoltoportaan eli ”Töpinän” asumukset todellisia yötä-päi- vää avoinna olevia Monte Carloja. ”Viittä tikkiä”, ”pokeria” ja ”venttiä”. Kun myöhemmin talvella majailin kaksi viikkoa ”Töpinän” asu- muksessa yrittäen öisin saada unta, havahduin aina torkahduksestani jonkun ”ventin vetäjän” tai pokerin pelaajan karmaisevaan kiroukseen. Huomasin, että käytössä oli erikoinen korttipelikieli. Suomen kielihän on sikäli ainutlaatuisen ”puhdas”, että sanoilla ei ole sukua, ei eroteta aina ja kaikkialle miespuolisia, maskuliineja, ja naispuolisia, feminii- nejä. Mutta pelikieli! Se ei tyydy kahteen sukupuoleen kieliopissaan vaan on täynnä käytännön anatomiaa ja hyödyllistä seksuaalivalistus- ta, todellista selkokieltä karmean alatyylisine ilmaisuineen, modernin kielentutkijan oikea aarreaitta. Elämä korsussa olisi ollut puuduttavan yksitoikkoista, ellei olisi ollut lottakanttiinia ja sieltä lainattavia kirjoja. Pelastukseksi tulivat myös kanttiinissa shakkipelit patteristoupseerin, kapteenin Ahjopalon, kanssa. Hän tottui soittamaan Martti 5:een pyy- täen tykkimies Rainion puhelimeen ja antaen käskyn tulla pelaamaan kanttiiniin. Taisinpa kalauttaa saappaitten korot yhteen vastatessani sotilaallisesti: ”Tulen heti, herra kapteeni!” Olin riemastunut siitä, että taas pääsisin vartiovuorosta, koska mitä ilmeisimmin peli-ilta kestäisi pit- kään, varsinkin jos Ahjopalo voittaisi ensimmäisen pelin. Korsuveljille, jotka tästä tietysti kiukustuivat, selitin, että kutsu oli kapteenin käsky ja että käskyn noudattamatta jättämisestä rintamaolosuhteissa voi seurata pikatuomiona teloitus ja niin edelleen… Alituisesta lukemisharrastuksestani kai johtui ajoittainen hajamie- lisyyteni, niin että naapurikorsussa asustava koulutoverini Timo Mä- kinen antoi minulle liikanimen ”Professori Hattara” erään sarjakuvan mukaan ja nimitys omaksuttiin nopeasti. Korsuelämän rauhantunnelma oli oikeastaan hämmästyttävä. Jossa- kin nakuttivat joskus konekiväärit ja silloin tällöin kirkkaalla ilmalla naapurin lentokone saattoi lentää korkealla arvattavasti valokuvaamas- sa asemiamme, mutta sellainen ei rauhaa häirinnyt. Tykit olivat vaiti. Vain pari kertaa muistan huudetun ”Tulikomen- toja!” ja miesten syöksyneen salamana tykeille. Jaosupseeri huusi

49 sivusuunnan ja matkan ja ”täyspanoskranaatteja herkkinä viisi ryhmää ampukaa!” Lataajat työnsivät ammuksen putkeen. Suuntaajat tekivät tehtävänsä, pyörittivät nopeasti kampea asettaen putken sivusuuntaan ja sitten toista kampea nostaen sen matkalukemaan. Karjaistiin: ”Toinen tykki valmis!”, ”Kolmas tykki valmis!”… Jaosupseerin huutaessa ”huomio… tulta!” nykäistiin tykin laukaisunarusta ja yhtä aikaa haupitsit pamauttivat kranaattinsa matkaan. Se, mitä osattiin, osattiin hyvin. Yleensä ei tiedetty, mitä ammuttiin ja miksi. Eipä se paljon kiinnostanut. Ammuttiin kauas ja johonkin osuttiin. Kerran kuulin, että oli torjuttu vihollispartion pienimittainen hyökkäys. Pääasia oli, että rintamalla vallitsi häiriintymätön rauha, joka salli koti- eli vuorolomien listan säännöllisen noudattamisen. Tietoa sota- tilanteesta ei saatu eikä ehkä haluttukaan saada. Lehdet eivät yleensä sanoneet perääntymistä perääntymiseksi – korkeintaan ne toivat esiin niiden paikkakuntien nimiä, missä kulloinkin taisteluja riehui: Kursk, Harkov…

Kuitenkin maailmassa tapahtui paljon – kuin suunnaton maailman- aura olisi kääntänyt kaikkea nurin. Saksalaiset olivat olettaneet voivansa valloittaa ja miehittää Neuvosto- liiton muutaman kesäkuukauden kestävällä hyökkäyksellä – niin kuin he olivat ottaneet salamannopeasti haltuunsa koko Atlantin rannikon Norjan Ruijasta Pyreneille asti. – Leningradin piiritystä olikin kestänyt kaksi vuotta, Moskovan porteille oli päästy nopeasti, mutta sitten tankit olivat juuttuneet liejuun ja sadattuhannet sotilaat aroilla paleltuneet pakkaseen. Saksalaiset olivat kylläkin työntäneet vahvan kiilan läpi Uk- rainan Kaukaasian vuorille ja edenneet Volgalle. Kesällä 1942 saksalaiset olivat jo ottaneet haltuunsa Stalingradin, mutta Pauluksen koko Armeijaryhmä B, lähes miljoona Saksan ja ns. akselivaltojen sotilasta, oli joutunut siellä saarretuiksi ja lopulta puolen vuoden päästä, tammikuun viimeisenä päivänä 1943, antautumaan. – Taistelussa saksalaiset olivat menettäneet kaatuneina, vangittuina tai haavoittuneina 400 000 sotilasta ja Saksan liittolaiset, Romania 200 000, Italia 130 000 ja Unkari 120 000, siis akselivallat yhteensä 850 000 sotilasta. Neuvostoliiton armeijasta kaatui 486 000 sotilasta ja sen koko- naistappiot olivat 1 100 000. Tämä kaikki on tilastoa, luvut kylmiä kuin avannosta nostettu vesi. Mutta kuvittele itsesi postinkantajaksi, joka kuljettaa surunviestejä koteihin. Jokaisessa niistä lapset itkevät ja toistelevat nyyhkytyksestä

50 katkeilevin sanoin: ”Eikö isä tule koskaan kotiin?” Kohtaat joka viikko kuusikymmentä tällaista perhettä, vuoden aikana kolmetuhatta. Jatkat koko ikäsi ja pääset ehkä kahteensataan tuhanteen, mutta se on vasta kymmenesosa Stalingradin murheen murtamista per- heistä. Tuhat vuotta saat tehdä surutyötäsi.

Stalingradin taistelun tulos merkitsi käännettä sodassa, vaikka radio ja lehdet eivät sellaista kansalle kuuluttaneet. Heti Pauluksen antautumi- sen jälkeen eversti Aladár Paasonen oli Mikkelissä esittänyt korkeille upseereille ja johtaville poliitikoille katsauksen, jossa hän piti Saksan häviötä varmana. Näistä keskusteluista ja mielipiteistä tihkui kuitenkin jotakin kautta ”luottamuksellista tietoa” alaportaisiin, jopa tavallisten sotilaitten keskuuteen. Tavatessani kahden kesken Esko Jalkasen tai Juhani Peltosen, jotka olivat olleet veljeni luokkatovereita, molemmat nyt luutnantteja, minäkin pääsin tuosta ”luottamuksesta” osalliseksi. Vuoden 1943 kuluessa, hiljalleen, oli Hitlerin häviö alkanut näyttää väistämättömältä. Näin kerrottiin. Lehtiä näki korsuelämässä harvoin. Myös niiden niukoista tiedoista, joista kävi ilmi uusia taistelupaikkoja, kuitenkin selvisi – kun ne asetti paikoilleen Neuvostoliiton kartalle – että itärintama notkahteli: milloin siellä, milloin täällä ja neuvostoliittolaiset olivat tunkeutuneet yhä län- nemmäksi jo kohta vuoden ajan. Yhtä mittaa virtasi Yhdysvalloista bolshevikeille runsaasti aseita, panssareita, ammuksia ja muonaa Muurmanskin radan ja Arkange- lin kautta. Saksalaiset Lapissa olivat yrittäneet radan katkaisua, mutta epäonnistuneet. Suomen armeija ei edennyt niiltä sijoiltaan, joille oli asettunut otettuaan menetetyn Karjalan takaisin ja jonkinlaisena bo- nuksena Aunuksen ja puolet Itä-Karjalaa. Kannaksella olivat asemat samalla tavalla jähmettyneet. Tosin tulen- johtajat Valkeasaaren lohkolla saattoivat haarakaukoputkella nähdä Amiraliteetin tornin ja joitakin kirkkojen kupoleja Leningradissa, mutta mitään mieltä ei olisi ollut hyökätä sinne. Sen näytti jokainen ymmärtä- vän. Jo syyskuussa 1941 Saksan armeija oli piirittänyt kaupungin, mutta puolitoista vuotta myöhemmin epätoivoiset asukkaat saivat apua, kun neuvostoliittolaiset onnistuivat avaamaan Laatokalle kulkureitin. Sel- vää oli, että Suomen rintama sai jäädä rauhaan, koska vihollisen tavoite oli murtaa piiritys hyökkäämällä Leningradin eteläpuolella. Jossakin ylen kaukana sota sai paukkua, ryskiä ja rytistä, kunhan Kannaksella jatkuisi ihana rauha, jaettaisiin lotinaa pakkeihin, vedettäisiin venttiä, saataisiin löhötä laverilla ja veistellä puukarhuja ja somia kauhoja.

51 Tämä ”Herran rauha” toi joulunkin, korsujen joulun. Kuten kuvista on nähty, siihen kuului hirsinurkkaan ahdettu, kiiltopapereilla somistettu joulukuusi oksillaan muutama kynttilä, röykkiö joulupaketteja tuntemattomilta ja tutuilta ja rennosti miehiä loikoilemassa ympärillä läm- pimissä, röyhevissä villapaidoissaan. Jouluna jouduin outoon tehtävään, pitämään komentokorsussa jou- lusaarnan sinne ahtautuneille miehille. En tiedä, mistä tämä käsky oli alun perin lähtöisin, mutta päätelin, että sotilaspastorilla oli jouluaattona ylen määrin työtä, joten oli tarvittu sijaista. Käsky on käsky – olipa miten kummallinen tahansa. Olihan minun suostuttava. On vaikea muistaa, mitä puhuin. Vaikka katsoin tuohon aikaan olevani – ”kulttuurinuorison” muodin mukaan – jonkinlainen ateisti, minulle ei tuottanut vaikeuksia kääntää takkia. Tuomitsin jyrkin sanoin bolshevikkien ateismin, joka oli vienyt siihen, että syvää hartautta herät- täneet, kauniit Venäjän kirkot olivat nyt heidän toimestaan lantaa hai- sevia hevostalleja. Luultavasti Kristus-lapsi ei ollut minun puheessani lihaksi tullut Jumala vaan rakkauden tuoja ja ihmiskunnan suurin opettaja. Sanalla sanoen, joulusaarnani taisi olla armeijassa ensimmäinen ja ainoa teosofis-ruusu-ristiläinen esitys aiheesta. – Oli saarna mikä oli, käsky tuli täytetyksi.

4. Talvi oli tuonut hyvät hanget ja hiihtokelit, joten suksilla sujutellen saattoi laajentaa olemisen piiriä. Pääsi äkkiä Valkeahoviin. Itse rakennus oli kookas hirsinen teatteritalo suunnilleen 10 km:n päässä etulinjasta ja siinä oli istuinsijoja monta sataa – lähes pataljoonalle. Valkeahovissa näytettiin elokuvauutuuksia, jopa värikuvana ”Kultainen kaupunki”, pääosassa Kristiina Söderbaum, jonka sulous sulatti jermujen sydämiä. Oli myös juhlia ja ”viihdytyskiertueitten” näytelmäesityksiä. Erityisesti syvälle mieleni pohjalle painui konsertti, jossa soitettiin Händelin Lar- go. Se kaikui sitten ylevänä ja rauhoittavana mielessäni koko matkan sivakoidessani ”kotiin”, kuutamoista latua tulipatteriin päin, vain rys- sän jonkin tiedustelukoneen hyrrätessä paluulennollaan tähtikirkkaalla taivaalla ja etäisten konekiväärisarjojen silloin tällöin nakuttaessa etulinjassa. Tunsin Händelin sävelten syleilevän maailmaa ja toivottavan rauhaa, iäistä rauhaa – joskus… Latuja pitkin pääsi Mainilan kautta ja Rajajoen ylittäen myös rinta- maoppikouluun, jonka olemassaolosta tulin tammikuussa tietämään ja samalla kuulin, että koulun rehtorina toimi – kukas muu kuin opettajani Jyväskylän lyseosta, Sampo Haahtela, nyt kapteeni, mutta rintama-

52 toimissakin uusien ideoiden isä. Hiihtelin innokkaasti tarvittavat kilometrit, 10 km kouluun ja sama takaisin. Tarjolla oli ylioppilaillekin muun muassa saksankielen opintoja pro exercitio –suorituksia varten. Sitä opetusta seurasin. Lukiolaisille olisi ollut runsaasti opetusta ylioppilaskirjoituksiin valmistumiseksi. Ne kai oli määrä pitää keväällä täällä rintamalla niin kuin muissakin kouluissa. Olen nähnyt kuvan, jossa esitellään ylioppilaskirjoituksiin valmistuva joukko ja siinä koulutoverini Timo Mäkinen tykkimiehen vaatimattomassa asussa ja Eino S. Repo luutnantin univormussaan istumassa pulpeteissaan, jälkimmäinen eturivissä. Kuvassa on selvä sanoma: mitä opintoihin tulee, Suomi on demokraattinen maa.

Kun on päässyt opiskelun makuun, se vie mennessään. Korviini oli tullut – luultavasti rintamaoppikoulussa – huhu, jonka mukaan sai kolmen päivän loman kirjoittautuakseen Helsingin yliopistoon, jossa nyt tammikuussa alkoi uusi lukukausi. Loma-anomus liikkeelle ja – kas vain, huhu piti paikkansa. Rytkyteltyäni auton lavalla tiheässä lomalaisjoukossa kuoppaista tietä ensin Vammelsuuhun pääsin nousemaan iloiseen lomalle menijöiden sakkiin junaan, joka kaikessa rauhassa tuprutteli ensin Viipuriin, sitten Helsinkiin. Onnistuin kiipeämään tavaraverkkoon matkustajavau- nun katonrajaan katselemaan kirjavaa maailmaa ylhäältä päin ja pian nukahdin. Tykkimies kuudennesta patterista, lomalitterat taskussaan, yliopistoon… Miten lienen löytänyt oikean tien yliopistolle ja sitten ilmoittautu- mispaikkaan, mutta ennen pitkää olin maksanut jonkin tarpeellisen maksun ja huomasin seisovani jonossa rehtorin kanslian edessä. Oli ilmoittauduttava itselleen yliopiston Rehtorille! Ja rehtorina oli nyt Rolf Nevanlinna, jota Tihru oli ihailevasti kiitellyt suurena suomalaisena tu- levana matematiikan nerona. Jokaisen, jonka nimen rehtori sanoi, oli vastatessaan ilmoitettava, missä tiedekunnassa aikoi opintojaan suorittaa. Katsoin ympärilleni: Suuri joukkoa naisia jumppereissaan, joukossa ehkä kaksi miestä, armeijan sarkapuvussa kuten minäkin. Yhtä mittaa kuului arastelevia vastauksia: ”Historiallis-kielitieteelliseen osastoon, historiallis- …his… his… his…” Tilanne oli vaikea. Olinhan jo pitkään pohtinut, noudatanko Tihrun toiveita ja yritän matemaatikoksi vaiko seuraan suuresti ihailemaani Sampo Haahtelaa, suomenkielen opettajaani, ja opiskelen suomenkieltä ja kirjallisuutta – ja, ehkä, tulen siinä sivussa kirjailijaksi, kuten hän.

53 Miten valita? Mikä polku? Nevanlinna, viisas, nero Nevanlinna, sanoi jo nimeni. Nyt, nyt on tehtävä ratkaisu. Katsoin ympärilleni: jumpperien aallokko ja yhtä- mittainen ”his… his… his…” Ei, en tähän joukkoon… Minusta ei tulisi histfiilaria, ei! Ja niin minä äkkiä ilmoitinkin tykkimiehen jyrähtävällä äänellä: ”Ma- temaattis-luonnontieteelliseen osastoon!” Ennätin nähdä Nevanlinnan hyväksyvän katseen: edes yksi järkevä ihminen… Arpa oli heitetty! Minusta tulisi matemaatikko – tai ainakin fyysikko. Tihru olisi tyytyväinen, kun tämän kertoisin. ”Rainiolla ei pitäisi olla vaikeuksia, ei pitäisi…”

Kuulin, että saisin lähettää korsusta matematiikan laitokselle valitse- mistani kursseista harjoitustehtävien suorituksia, jotka sieltä tulisivat takaisin kenttäpostissa punakynä-merkintöineen. Minun oli ostettava vain taso- ja pallotrigonometrian oppikirja, ohut vihkonen. Helppoa! Niin sitten tulin lähemmin tuntemaan sinit ja kosinit ja tangentit ja pääsin tietämään sen maailmaani muotoilevan totuuden, että pallokol- mion kulmien summa on suurempi kuin oikokulma. Harrastuksia sai olla korsuopiskelijallakin. Kansanvalistusseuran Kir- jeopiston kautta tutustuin Unkarin kielen alkeisiin. Lainaamieni kirjojen joukossa oli myös Eino Kailan ”Syvähenkinen elämä”, jota korsuissa luettiin paljon ja joka teki lukijoihinsa syvän vaikutuksen.

Talvella 1944 minussa alkoi herätä taas runoilija. Runo-yritykseni olivat hajanaisia ja hapuilevia. Pari runoani julkaistiin – ”Tulisit tänä hetkenä, Herra” Kannaksella ilmestyneessä kristillisessä lehdessä ja teemaltaan aivan toinen ”Tapparassa” ja omistettuna Kannaksen tykistölle:

”Yli aukeitten syli tykkien tuliseinän tappavan nostaa. Täst’ ei tuhotie läpi Suomen vie, vihan heille Kuolema kostaa, ikikuolema kostaa…” jne.

54 5. Tuli uusi vuosi, 1944. Se tiedettiin vihollispuolen vuoden suurimmaksi juhlaksi, jona heillä kaikki politrukkeja ja marsalkkoja myöten olisivat tukkihumalassa – mikäli nyky-Leningradissa ja rintamalla vain olisi riittävästi vodkaa. Ilman bumaagojakin oli selvää, että vallitsi yhden illan ja yön väli- rauha, viinarauha. Suomen armeijassa jaettiin kulaus kullekin ”leikattua konjakkia”. Silmät tirrissä katseltiin pullon etikettiä, jossa näin luki, ja ihmeteltiin, miten konjakkia voi ”leikata”. Oma ”leikatun” kulaukseni vaihtui pikahuutokaupassa kokonaiseen pakettiin ”Koskenlaskijaa” eikä pääni päässyt näin ollen sekoamaan. Niinpä olin sitten luultavasti patterin ainoa selvä mies ja saatoin autella korsutovereita laverille lepäämään. Asetin kullekin päänaluseksi hänen asetakkinsa ja vedin toisen saappaan jalasta ja pistin sen pään viereen, niin että se olisi siististi käytettävissä, jos äkillistä pahoinvointia ilmenisi yöllä… Komentokorsun ”terävässä päässä”, johon oli kerääntynyt keskenään tuttuja muidenkin pattereiden upseereja, syntyi illan tullen jymäkkä-ää- ninen keskustelu kysymyksestä, onko Kuuhun ammuttaessa otettava huomioon tykin ja maalin välinen maastokorkeuden ero. Ehdottomasti, se oli voittava kanta, mutta oli myös joukko niitä, joiden mielestä tämä ei tullut kuuloonkaan, koska oli kyse suorasuuntaus-ammunnasta: Kuu suuntaajan haarakaukoputkeen. Korotus putkelle. Ja antaa mennä! – Entä matka? Mikä on sitä vastaava korotus, kun ammutaan Kuuhun? Minut pantiin vast’ikään asianomaisen koulutuksen saaneena mittaa- maan matka etäisyysmittarilla. Pystytin mittarin, suuntasin Kuuhun, katselin hetken sen kauneutta, sain sitten ”asteikon kaatumaan”, kuten sanottiin, ja tuloksen: yli 50 km! Riensin komentokorsun ovelle ja jo siitä, huurupilven läpi huusin kaikuvasti: ”Herra kapteeni, maali Kuu, kantomatkan ulkopuolella!”. Tykistöoperaatio Kuu päättyi siihen, jo ennen kuin tykkimiehiä oli tarvinnut hälyttää tykeille.

6. Jos oli syksy ja joulu Kannaksella leppeän rauhan aikaa – ja vielä al- kutalvenkin hanget peittäneet sievästi kranaattien räjähdyskuoppia ja henkineet pehmein lumikaarin rauhaa ihmisten kesken – niin sitä val- tavampi oli se jylinä ja räjähdysten pauhu, joka sai tulipatterin miehet kesken korttipeliään ryntäämään kapeista korsunovista ulos etsimään

55 jytinän syytä. Aukealle, viereiselle rintamalohkolle, joka oli kenraali Martolan johdossa, putosi kranaatteja tiuhassa tahdissa toinen toisensa viereen – laajalle, ainakin hehtaarin suuruiselle niitty-alueelle. Vihollinen ei tulittanut tuhotakseen vaan selvästi niin, että saattoi havaita osumat, kokeilla keskityksen tarkkuutta ja tehoa. Pian koko niittyrinne oli oranssisten räjähdysliekkien tulimerta ja räjähdysten pauhu korvia huumaavaa jyminää. Omituisella tavalla ammuksista jäi – kuten valtavista ilotulitusraketeista – pitkä, selvästi havaittava tulikaari. – Mitä ihmettä? Rakettejahan ne olivatkin! Min- käänlaisia lähtölaukauksia ei erottanut, ammukset lähtivät jostakin vihollisen puolelta suhahdellen alustaltaan, vierekkäin, nopeassa tahdissa ja jättivät jälkeensä raketille tyypillisen tulija kipinäviivan. ”Stalinin urut”, sanoi minulle Jalkasen Esko, luutnantti, jonka kanssa olimme sattuneet hyvälle näköalapaikalle. Vapisin pelosta, mutta Esko rauhoitti minut kokonaan selittäessään tyynesti, mistä oli kysymys: ”Ryssä kokeilee uutta rakettiasettaan näköjään vain Martolan lohkolla hehtaarin suuruiseen maaliin. Heittimet ovat riveissä auton lavalla. Nii- tä sanotaan Stalinin uruiksi. Hemmetin tehokas ase…” Tulitus loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Ei tullut meidän ase- miimme. Se, mitä Martolan pojille tapahtui, ei kuulunut meille. – Ajat- telin, että tuo ”urkujen soitto” olisi milloin tahansa meidän osanamme – ja tunsin taas pelkoa. Levottomaksi teki sekin, mitä Esko Jalkanen sitten minulle kahden kesken, ehdottoman luottamuksellisesti – kertoi: ”Päämajassa korkeat upseerit miltei kaikki uskovat, että Hitler piankin häviää sodan. Itärinta- ma horjuu joka paikassa ja venäläiset valtaavat alueita päivä päivältä…”

7. Joissakin korkeissa esikuntapiireissä, joissa sormeillaan pienten tykki- miestenkin elämisen kulkua, oli vilahtanut ajatus tutustuttaa myös yksi pienistä, korpraalikoulun käynyt tykkimies Rainio useihin tehtäviin, ainakin radioviestintään käytännössä. Niinpä tammikuussa sain siirron – jouduin tai pääsin, miten sen ottaa – tulenjohtue ”Liekkiin” jalkaväen etulinjan tasalle 18. Divisioonan lohkolla, Kivitien pohjoispuolella. Komentokorsun mukavuudesta nauttineena olin ylen hämmästynyt tulenjohtueen oloista. Korsu oli jonkinlainen monttu, seinissä hirsiä ja jokunen kerros kattonakin, mutta täyspimeä. Hiukan valoa, mutta jatkuvasti myös kitkerää käryä tuottivat vähäiset karbidilamput. Niukin naukin niiden valossa pystyi sentään lukemaan.

56 Ja minä luin ja luin. Jopa tähystysvuorossakin ollen opin ottamaan lukutuokioita. Ei ollut järkeä tuijottaa pimeää maastoa, jota ei näkynyt. Piti tähystää silloin, kun vihollisten tai oman jalkaväen valopistoolien ammukset välähtivät taivaalla valaisten sekunniksi tai pariksi koko tie- noon. Sinä hetkenä oli nostettava silmät haarakaukoputkeen ja oltava tarkkana huomaamaan, jos jotakin outoa oli tekeillä. Muun ajan saattoi hyvin käyttää lukemiseen karbidituikun valossa pienessä tähystyskop- perossa. Jos sattui vartiovuoro seesteisenä päivänä, saattoi haarakaukoputkella hyvinkin nähdä Leningradin silhuetin, Amiraliteetin tornin ja kirkkojen hämärästi kultaisia kupoleja. Sen verran lähellä oltiin. Lähellä oltiin. Mutta mitään ei tiedetty. Ei tulevaisuudesta – eikä oikein nykyisyydestäkään. Tulenjohtueen miehistö vaihdettiin kahden viikon välein. Seuraavat kaksi viikkoa sain viettää ”Töpinässä” – ”levossa”, kuten sanottiin – mikä armeijan paradoksaalisessa kielenkäytössä merkitsi nimenomaan täysiä työpäiviä.

8. ”Töpinän” juhlahetkiä oli ”perunateatteri”. Oli suuri saavillinen kuori- mattomia perunoita ja ympärillä puolen tusinaa puukkomiestä, kukin pyörittämässä sormissaan mukulaa, kunnes kuori oli siistinä ketjuna irronnut – viemättä liikaa perunaa mukanaan. Tähän yksinkertaiseen puuhaan tultiin oudon innokkaasti mukaan. Se johtui tilanteen teatteri- luonteesta: Kuorimasaavin äärellä kuuli armeijan parhaat jutut tuorei- na, rohkeina, räävittöminä. Jutut liittyivät saumattomasti aina yhteen teemaan, johon tultiin tarkkojen laskelmien mukaan keskimäärin kahdessa minuutissa. Kuuntelin korvat höröllä, sillä kuuluin niihin patteriston nuorimpiin, jotka saattoivat sanoa, etteivät olleet ”kokeneet naista”. Kertojat sen sijaan olivat. Yksityiskohtaiset kertomukset siitä, mitä aarteita helmojen alla oli tarjolla ja millä keinoilla elämän ihanimmat nautinnot saavutetaan, säväytti poskeni tämän tästä tummanpunaisiksi. Joinakin päivinä sahailin Vänttisen Olavin kanssa justeerilla nurin suuria mäntyjä ja kuusia. Vahvistettiinko niillä korsujen kattoja vai oliko tekeillä uudistaloja Kivennavalle palaileville karjalaisille, joista suuri osa oli jo tullutkin kotiinsa, sitä emme tienneet. Emme tienneet mitään. Nautimme hyvin purevasta justeerista, jota vetelimme kahteen mieheen, ja kaatuvien puiden ryskeestä. Minulle kuului sitten varsinaisena työnä hevostallin puhdistus ja lan- nan veto lauhkealla tammalla Mainilan pelloille lantapattereiksi, jotta

57 tulevanakin kesänä maanparannustyöt ja viljely onnistuisivat. Muis- tan, miten aurinko helotti maaliskuiselta taivaalta ja minä torkahtelin ajopukilla auringon lämmittäessä mukavasti selkääni ja tuoreen lan- takuorman mukavasti sen jatkoa, armeijan tukevia sarkahousuja. Hil- jaisuus ja rauha vallitsi kaikkialla. Valkoinen hanki kimmelteli. Tavan- mukaisesti jokin ryssän lentokone surrasi kuin rukki korkealla ilmojen teillä. Ei laukaustakaan hiljaisessa maisemassa. Rauha ja mielisuosio… Nukkumapaikkani oli vasta valmistunut uudistalo, vielä veiston jäljiltä vaaleuttaan hohtava, pihkalle tuoksuva. Ylälaverilla olisi ollut makoisaa levätä, mutta öisin sen teki mahdottomaksi kaksi asiaa: räikeässä valossa pöydän ääressä kiroilevat pokerinpelaajat ja toiseksi katosta laverille tippuvat luteitten komppaniat. Ne hyökkäsivät niin tiheässä, ilmeisesti suljetussa järjestyksessä, että saatoin teloittaa niitä tulitikkulaatikolla joukkueen kerrallaan. Mutta, niin kuin ryssän armeijassa, niillä oli aina uusia, tuoreita ja verenhimoisia joukkoja tuoda taisteluun.

9. Kevättalvella sain mielenkiintoisen komennon patteriston ja jalkaväen yhdysupseerin radistiksi ”Sikuri 5:een” eli pieneen korsuun Pastorinjoen notkelmassa. Siihen mahtui juuri ja juuri kolme henkeä, itse ”Sikuri 5”, luutnantti ”Juki” Peltonen (”Tihrun” poika Jyväskylästä), hänen lähet- tinsä ja minä, radisti, sekä itse radioasema ja sen kookas patterilaatikko. Tilaa antoi miellyttävästi se, että lähetti viipyili alituisesti viinanhaku- matkoillaan. ”Juki” oli legendaarinen tulenjohtaja hyökkäysvaiheen ajoilta, rohkea miltei uhkarohkeuteen asti. Nyt hän sai hoidella laiskimuksen tehtävää, soittaa puhelimella pari kertaa etulinjassa olevaan jalkaväkipataljoo- naan ja tiedustella tilannetta ja kysellä havaintoja, joita ei yleensä ollut. Suurin työ hänellä oli pitää itsensä kurissa – lähetin tultua onnistuneel- ta matkaltaan: Kieli ei saanut liikaa sammaltaa puhelinkeskustelussa. Sanalla sanoen elämä oli ”Jukille”, toiminnan miehelle, äärimmäisen tylsää. Minulle sen sijaan itsenäisessä radioyhteyden hoidossa kolme kertaa päivässä oli uutuuden viehätystä, mutta pian sekin tuntui yk- sitoikkoiselta: ”heikki yrjö kysymys heikki yrjö kysymys täällä sikuri 5 kuuntelen”, ”täällä martti heikki yrjö viitonen heikki yrjö viitonen kuuntelen”, ”heikki yrjö viitonen, heikki yrjö viitonen siirryn kuunt- luun”. Ja siinä koko juttu. Jos jotakin asiaa olisi ollutkin, sen olisi Juki hoitanut puhelimella. Kuten sanottu – yleensä ei ollut. Sattui kuitenkin muutamana kevättalven yönä, että Juki sai jalkavä- eltä puhelun, jossa kerrottiin keskiyöllä kuuluneen vihollisen puolelta

58 melkoista räminää ja selvästi tankkien ja kuorma-autojen ajoääniä ja ilmeisesti tykkien siirtymistä uusiin asemiin. Selostettuaan asian tarkasti tykistörykmentin esikuntaan Juki läimäytti puhelimen kiinni ja tuli punaisena ja harmistuneena kertomaan: ”Ei ne taaskaan mitään välitä. Nauravat. Ettei muka mitään hyökkäystä voi tulla. Eivät kerro eteenpäin. Ei muka saa häiritä Marskia Mikkelissä. Vanha mies on muutenkin hermostunut… Voi saakeli, mitä tästä tulee…” Juki katseli sivusta ihmeissään, kun minä tein pallotrigonometrian laskuja tai luin saksankirjaa, ja kertoi sitten lukeneensa kolmen vuoden aikana vain ”Vihtorin ja Klaaran” sarjakuvan Uudesta Suomesta. Hän kävi sitten miettiväiseksi ja tuumiskeli: ”Jospa minäkin… vai saa kolmen vuorokauden loman? ...Ehkäpä jonnekin minäkin… ” Tapasin Jukin myöhemmin ja hän kertoi hitusen arastellen kirjoit- tautuneensa ”Kauppasurkeaan”, oli tuonut mukanaan pienen alkeisvih- kosen ja sanoi sopivassa tilaisuudessa rupeavansa tutustumaan siihen… sopivassa tilaisuudessa…

10. Maaliskuun lopulla sain yllättäen komennuksen Upseerikoulun val- mennuskurssille Kivennavan Pitkäjärvelle. (Kuuluisa RUK, Reserviup- seerikoulu, oli sodan aikana nimetty UK:ksi, jotta tässäkin asiassa saataisiin hälvennetyksi vakinaisten ja reservin sotilaiden ero.) Kurssille oli kenttätykistörykmentistä komennon saanut noin 50–60 miestä, osaksi aivan nuoria, kuten minä, osaksi kokeneita aliupseereja tai tykkimiehiä, taisteluissa kunnostautuneita todellisia sotilaita. Meidät oli sijoitettu kahteen parakkiin kaksikerroksisille laverisän- gyille. Palattiin monessa suhteessa kasarmioloihin. Taidettiinpa perä- ti huutaa ”huomio”, kun upseeri ilmaantui ovesta kämppään. Marssit- tiin taas suljetussa järjestyksessä, nelirivissä, noudattaen tiukkoja komentoja. Ensimmäinen aamu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Unenpöp- peröiselle, neliriviin järjestäytyneelle joukolle jaettiin kirveitä. Joka nel- jännelle kirves käteen! Mikä teurastajajoukko tai peräti teloituskomp- pania meistä tulisi? Mutta eihän sitä sopinut kysyä. Ei mitään selityksiä! – Juosten mentiin alamäki Pitkäjärven rantaan, jossa vasta selvisi kir- veitten tarkoitus: oli hakattava avannot kasvojen pesemiseksi hyisessä vedessä! Sitä jatkui joka aamu, koska sotilasajattelu, joka tuottaa mitä nerokkaimpia koneita, ei tällä kertaa ulottunut niin pitkälle, että olisi hankittu avantoihin kannet ja saatu ne pysymään avoinna. Vasta viikon, parin kuluttua jäidenlähtö riisui joukon aseista – kirveistä.

59 Olen kertonut kirjassani ”Tytöt, tykit ja runot” siitä suuresta hälystä, joka syntyi, kun menin varomattomasti julkisesti väittämään ballistiikan kokeessa luutnantti Tyyskän esittämää ratkaisua virheelliseksi. Vaikka Raimo Keskisen, tamperelaisen ylioppilaan, lahjakkaan mate- maatikon kanssa tulimme aivan samaan ratkaisuun, mikään keskustelu ei enää auttanut, vaan minun oli iltahartauden jälkeen koko joukon edessä ilmoitettava olleeni väärässä. Näin tein, julistin niin jyrähtävällä tykkimiesäänellä kuin tässä nöyryytetyssä asemassa kurkustani lähti: ”Ilmoitan, että olen ollut luutnantti Tyyskän määräyksestä väärässä!” – Silloin mentiin! ”Ilmasuojaan! Maahan! Ylös! Maahan! Ylös!”… Metsä rysähteli, kun koko kurssi syöksyili yli sammalten ja puunveso- jen Menoa jatkui pitkälle pimeään yöhön. Ylen määrin hikisinä tultiin parakkeihin. Oloni oli surkea ja yritin tarjota tupakoita korvaukseksi simputuksesta. Tunsin olevani syyllinen. Kukaan ei kuitenkaan ottanut tarjoustani vastaan. Varsinkin Raimo Kes- kinen ja ”Bobi” olivat puolellani ja pitivät simputusta virheenä. ”Bobi” oli tykistöeverstin poika, jonka myöhemmin tulin vielä paremmin tuntemaan.. Kurssi kesti nelisen viikkoa ja sen päättyessä pidettiin jäähyväisjuhla. Minulta oli pyydetty siihen jonkinlainen ”musikaali”, josta muistan vain ensimmäisen laulun alkusanat: ”Eikä se ollut siunattua / se Pitkäjärven vesi vesi juu / jossa tää juippi ensi kerran / oppilaspärstänsä pesi pesi juu…” Juhlassa oli tarjoilua, varsinkin juotavaa, ja luutnantti Tyyskä tuli niiden virittämässä maailmalle ystävällisessä mielentilassa juttusilleni kertoen, että hän oli myöhemmin huomannut olleensa väärässä ”shiinä bal-ballishtishessa pro-pro-probleemassa”. Minä puolestani löysin juhlallisen vakuutuksen sanamuodon ja kerroin huomanneeni, että olin ollut väärässä – ei probleeman ratkaisussa vaan ”suomalaisen upseerin julkisessa kritikoimisessa ja siten arvovallan vahingoittamisessa”. Totta on, että olin siitä pahoillani, koska olin huomannut, että Tyyskä oli itse asiassa upseerien parhaita – ja myös kuuluisa rohkeudestaan ja kyvyk- kyydestään sodassa. Tyyskä liikuttui silmin nähden, hieno mies kun oli, ja me puristimme lujasti ja pitkään kättä. Siitä olimme yksimielisiä, että totuutta oli noudatettava kaikissa olo- suhteissa – ”ka-kaikissha o-o-o-oloshuhteissha”.

60 LUKU IV Kun maailma repesi

1. Kun palasin valmennuskurssilta toukokuussa tuttuun kuudenteen patteriin, minulla ei ollutkaan mitään asiaa Valkeasaareen, sillä juuri toukokuun puolivälissä meidän 18. divisioonamme, jonka komentaja oli kenraalimajuri Paalu, oli vaihdettu kenraalimajuri Jussi Sihvon komentamaan 10. divisioonaan. Se tuli jostakin Uhtuan tienoilta Val- keasaareen miehittäen meidän divisioonamme vanhat asemat. Kuka mahtoikaan nyt nukkua laverilla minun paikallani? Patteristomme, ”Metherin peesto”, niin kuin koko Kenttätykistöryk- mentti 19, oli sijoitettu reserviin, jonkinlaiselle varalinjalle. Sitä sanottiin Vammelsuu-Taipale-linjaksi ja se tulisi käyttöön, jos vuosikaudet paikallaan Suomen vanhalla rajalla asemissaan seissyt rintama pettäisi. Kukaan ei kuitenkaan sellaiseen mahdollisuuteen näyttänyt uskovan, sillä – mitä me teimmekään: korjasimme Kivennavan ja Vuottaan vä- listä tietä! Ei yksikään huomannut kysyä, kuka sitä parannettua tietä käyttäisi. Näissä turhilta tuntuvissa töissä, joissa opin hyvin lapioon no- jaamisen taidon, meni pari viikkoa ja – minä sain lopultakin 2 viikon kotiloman!

Sitten maailma repesi. Samana päivänä, jona minun oli määrä lähteä paluumatkalle, tuli tieto, että kaikki lomat oli peruutettu. Vaikka niin vähän ja varovasti radiossa ja lehdissä kerrottiin asioista, kävi ilmi, että Valkeasaaressa oli alkanut suurimittainen Neuvostoliiton hyökkäys kesäkuun 9. päivänä. Koetin rauhoitella äitiä ja Kaijaa sillä, ettei tykkimiehellä tulipatterissa ole suurta vaaraa – jalkaväki se on, joka on pahimmassa helteessä. Kannakselle tullessani Elisenvaaran kautta junan pysäyttivät lukuisat ilmahälytykset, mutta kuorma-autojen lastina onnistuin lopulta, kaiketi kesäkuun 12. päivän iltana pääsemään perille Vuottaalle. Luutnantti Heikki Seppänen oli juuri lähdössä tulenjohtopaikka

61 ”Liekkiin”, kun hän huomasi minun riisuvan reppua selästäni. Siitä paikasta hän komensi minut mukaansa. Luulin, että mentäisiin vain käymään ”Liekissä”, joten jätin reppuni ja otin vain pakin vyöhöni ja kiväärin olalle. Kesäpusero riitti asusteeksi lämpimässä kesäyössä. Näin, miten oikealla, muutaman kilometrin päässä roihusi Kivenna- van kirkonkylä heittäen kipinöitä taivaan laelle. Kuului taukoamaton jyske ja pitkien konekiväärisarjojen ääntä ja kranaattien repiviä räjäh- dyksiä. Me kuljimme polkua metsän suojassa, Seppänen valppaana, minä matkasta torkuksissa. Oli myöhäinen kesäkuun 12. päivän ilta. Tultiin tulenjohtopaikalle. Se oli metsän laidassa, niityn reunassa, vaalea, keskeneräinen, oveton betonibunkkeri, jossa majaili jo muutamia tykkimiehiä. Kävi ilmi, että radioasema ja tarpeelliset patterilaatikot olivat paikallaan ja käyttökun- nossa, mutta puuttui radisti! Oli selvää, että minun täytyi jäädä Seppä- sen joukon radistiksi siitä paikasta – määräämättömäksi ajaksi.

2. Heikki Seppänen näytti kartasta olinpaikkamme: Tulenjohtopaikka, tämä puolipallon muotoinen betonikupu, oli etulinjassa parikymmen- tä metriä jalkaväen ampumahautojen takana. Jalkaväen linja kaartui oikealle, länteen, ja siellä puolentoista kilometrin päässä oli tärkeä tien- risteys, Siiranmäen kylä. Kylän kautta kulki etulinja ja tästä puolustus- lohkosta oli vastuussa everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin komentama Jalkaväkirykmentti 7. – Vasta myöhemmin sain jostakin lukea, että tätä rykmenttiä vastaan oli hyökkäämässä kaksi neuvostoliittolaisdivisioo- naa ja – kun niiden voimat ehtyivät – kolmaskin tuli niiden avuksi. Vihollisella oli siis 9-kertainen ylivoima. Sitähän ei joukoissa tiedetty, mutta tultiin kyllä kokemaan. Heikki Seppänen oli polkua kuljettaessa tullut kertoneeksi jotakin yleisestä tilanteesta länsi-Kannaksella – ja olinhan minäkin jotakin radiosta kuullut ja sanomalehdestä lukenut: Kesäkuun 9. päivän raivokas tulitus ja pommitus Valkeasaaressa ei ollutkaan vielä varsinainen hyökkäys vaan esivalmistelu, vaikka siinä ry- täkässä oli jo mukana 200 lentokonetta ja tuhat tykkiä. Vain Mottorin ja Sormenkärjen tukikohdat vihollinen oli onnistunut valtaamaan. Tarkoi- tus oli ollut tällä valtavalla tulivalmistelulla pehmentää puolustajat kerta kaikkiaan paniikin valtaan. Olihan koko Valkeasaaren lohko pian san- kan, läpinäkymättömän hiekkapölyn peitossa, kiväärit ja konekiväärit hiekan mykistämiä ja ilmassa leijui kitkerä, henkeä salpaava kranaattien

62 ja pommien räjähdysten kaasu. Seuraava päivä, kesäkuun kymmenes, oli ollut varsinainen hyökkäys- hetki. Aikaisin aamulla tuli kaksi tuntia kestänyt kranaatti- ja pom- misade, joka nostatti 30 metriä korkean tiiviin hiekkapöly- ja savupil- ven. Tämän tulivalmistelun jälkeen oli seurannut jalkaväen hyökkäys, joka johti koko divisioonan silmittömään pakoon läpi Mainilan ja yli Rajajoen aina Pitkäjärvelle ja Kivennavan kirkonkylään asti. Koko divisioonan tykistö, 68 tykkiä oli jäänyt viholliselle – vain joitakin tykinluk- koja heitettiin suohon. – Miksi tykkejä ei saatu mukaan? Niitä vetävät hevoset olivat vihollisen hyökätessä olleet kannakselaisten pelloilla maanviljelyskäytössä! Kun oli niin rauhallista… Näin kerrotaan. Ja lisäksi, että eräissä esikunnissa eräät upseerit – urhoolliset, taistelun rytinästä piittaamatta – pelasivat tennistä, nauttien kauniista kesäpäivästä. Kerrottiin myös, että tarvittavia ammuksia ei saatu Rajajoen varastosta, koska niiden noutajilla ei ollut tarpeellisia papereita…

Kuultuani tämän – ehkä osittain huhupuheen – mietiskelin betoniku- vun turvallisessa suojassa, miten asiani mahtaisivat olla, jollei toukokuussa divisioonia Valkeasaaressa olisi vaihdettu… Ja onko ikuista elämää?

3. Tuossa kohtalokkaassa kesäkuussa ei tavallinen tykkimies tietänyt sitä, mitä historian kirjoittajat ovat tuon hetken maailman tapahtumista myöhemmin saaneet selville: Kannaksen taistelut pani koko valtavassa voimassaan käyntiin muuttunut maailmantilanne: Oli tulossa brittien ja USA:n laajamittainen maihinnousu Normandiaan ja sitä seuraava ratkaiseva hyökkäys suoraan Saksan sydämeen. Tätä tukemaan Stalin oli ilmoittanut neuvostoliittolaisten hyökkäävän koko voimallaan itä- rintamalla. Leningrad oli vapautunut saksalaisten piirityksestä ja nyt oli ensin turvattava tämä luoteinen suunta valtaamalla Suomi. Miksi niin mahtavalla voimalla? – Pelkästään Valkeasaaren lohkolla oli hyökkäämässä 48 pataljoonaa neuvostoliittolaisia jalkaväkisotilaita, vastassaan suomalaisia 3 pataljoonaa. Tykistön osalta ylivoima oli samanlainen: vihollisella yli 1000 tykkiä, meillä 68. Stalinille onnistumisen Kannaksella täytyi siis olla täysin varma asia eikä sen jälkeenkään taisteluihin Suomessa ja maamme miehitykseen saanut käyttää liiaksi aikaa. Läpimurto Valkeasaaressa vei vain 2 vuorokautta. Siinä vihollinen

63 eteni 10 kilometriä. Se merkitsi saarrostuksen uhkaa koko Kannaksen rintamalle, joten oli annettava käsky perääntymisestä Vammelsuu- Taipale-linjalle eli VT-linjalle. Tämä kaikki on tiedettä, historiaa, sotahistoriaa. Mutta kuvittelepa itsesi montussa kyyristeleväksi ihmiseksi, korvat lukkoon lyövien terä- vien kranaatinräjähdysten paukkeeseen ja pommien jyskeeseen. Näet ampumahautojen ja yhdyshautojen sortuvan, tukipuiden lentävän tikkuina ilmaan, korsun luhistuvan ja vuosia yhdessä eläneen asetoverin äkkiä retkottavan vierelläsi suu auki, verta vuotavana, jäykkien silmien tuijottaessa tyhjyyteen. Hiekkapöly tunkee kurkkuusi tukehduttavana. Mielesi valtaa vain yksi ajatus: pois, pois tästä helvetistä! Pois! Kotiin! Juokset, juokset. Juokset niin kauan kuin kranaatinsirpaleet eivät revi jalkojasi riekaleiksi… Kotiin. Missä on koti?

4. Oli kesäkuun 13. päivän aamu. Matkasta väsyneenä olin nukkunut yön bunkkerin lattialla hyvin, vaikka uusi tehtävä jännittikin. – Tässä nyt oltiin – uutuuttaan hohtavassa betonilinnakkeessa, joka lujuudessaan herätti uskoa, että tähän myös jäätäisiin. Maailmasta tiedettiin ja näh- tiin sen verran kuin tulenjohtaja pystyi haarakaukoputkella siitä näke- mään – autiota peltoa ja niittyä, metsänreuna – ja metsän syli, suoja, jossa jo ehkä vihollinen oli hiiviskelemässä. Eipäs vihollinen hiiviskellyt. Äkkiä luutnantti Seppänen näki tähys- täessään Vehmaisten suunnasta rinneniittyä meitä kohti nelijonossa marssivan joukon sotilaita – nelijonossa! Nelijonossa, miten se oli mahdollista? Perääntyvät omat miehethän tulivat yksin tai pareittain kyyristellen huolellisesti näkösuojassa. Seppänen soitti nopeasti puhelimella jalkaväelle ja otti selvää, oliko meidän väkeämme vielä tulossa. Asia varmistui. Ryssiä olivat! Haarakaukoputkella näkyivät jo piippala- kit. Ainakin kaksi komppaniaa marssi niityllä kuin paraatissa Kremlissä. Hetkessä Seppänen mittasi matkan maaliin ja antoi suunnan ja soitti tulikomennon patteristoon. Ammuttaisiin koko patteristolla ”tulipeite 5 ylös” venäläisten etummaisesta ruodusta alkaen. Se kaataisi vähintään sata vihollista, kun patteriston kaikki kolme patteria ampuisivat jokainen neljällä tykillään! Sehän merkitsisi kuudenkymmenen kranaatin räjähdystä parin peltosaran alueella. Odotettiin kranaattien ulvaisevan ylitsemme. – Minusta, hiljaisessa mielessäni, oli hienoa nähdä ensi kerran elämässä todella ammuttavan tulipeite. Sitä paitsi Seppänen oli antanut minunkin katsoa haarakaukoputkella ja olin ensi kerran nähnyt oikeita ryssän sotilaita. Tosin oli

64 vähän kammottavaa ajatella, että kymmenet heistä kohta heittäisivät henkensä. Eivät heittäneet. Tekivät ensiluokkaisen kaarron vasempaan ja mie- hittivät kaikessa rauhassa metsän reunan. Seppästä suututti. Hän, rauhallinen mies, taisi jopa kirota. Patteristosta oli ilmoitettu, että tulipeite elävään maaliin olisi ollut kranaattien tuhlausta. Ne tarvittaisiin Siiran- mäen kylän puolustukseen… Ja totta on, että niitä kyllä tarvittiin! Jo pari tuntia myöhemmin, puolen päivän aikaan alkoi lännen puolella valtaisa ryske ja jylinä, joka tunkeutui betoniseen pesäkkeeseemme ja tuntui kiertävän seiniä kuin pallosalama – tukkien korvat ja kohta räjäyttäen koko pään. Välillä vihollisen tykkituli läheni, välillä hiukan väisti. Lähellä se räjähteli kuin olisi kallio haljennut, kauempana jytisi kuin suunnaton maanvyöry. Betonipesäke tuntui toisinaan nousevan ilmaan, toisinaan uppoavan alas kuin laiva merellä hyökyaaltojen väliin. Aika oli särkynyt sirpaleiksi. En tajunnut minuuttien kulkua, en tun- tienkaan. Oliko päivä vai yö? Viimeisen päivän liekehtivä kirkkaus vaiko kohta pimeään vaipuva yö, lopullinen yö, helvetin yö… Minä pelkäsin. Pelkäsin, niin että vapisin. Painauduin nurkkaan, kiinni kylmään betoniin. Rauhoittiko sen viileys. En tiedä. Miten ihmeessä luutnantti Seppänen saattoi rauhallisena tähystää haarakaukoputkella, liikkua joukossa ja todeta värähtämättömällä ää- nellä, että vihollisen tykistökeskitys suuntautuu selvästi meistä puolentoista kilometrin päähän, Siiranmäen kylään ja tienristeykseen. Siellä on tukalat olot. Vain harvat kranaatit oli osoitettu tälle sivustalohkolle. Puhelinmiehet kertoivat, ettei puhelin enää toiminut – pitäisikö läh- teä tapseja korjaamaan? He olivat helpottuneita, kun Seppänen sanoi, etteivät ne kestäisi kuitenkaan tällaisessa tykkitulessa. Järkimies, Seppä- nen. Vaikka onkin luutnantti. Olin jo aamulla varmistanut radioyhteyden patteristoomme. Nyt Seppänen käski minun olla kuuntelulla jatkuvasti, vaikka meiltä ei tu- likomentoa tulisikaan. Istuin kuulokkeet korvilla ja seurasin radioviestejä. Kummallista. Vaikka vihollisen tykistökeskitys jatkui ja jatkui, nyt olin kuin irrallani itsestäni, pelostani. Edelleen pelkäsin, pelkäsin aivan mielettömästi, mutta se ei lamaannuttanut, kai siksi, että nyt sain tehdä juuri sitä, mitä osasin, juuri niin kuin harjoituksissa oli tehty, päivästä päivään, viikosta viikkoon. Tajusin, mitä on olla koulutettu sotilas, kone, hyvin toimiva osa ko-

65 neesta – tunne-elämä, kaikki tuskallinen pelko irrotettuna ja pantuna syrjään kuin reppu. Se ”tunne-reppu” pelkäsi, en minä. Kaikki pelkäävät taistelussa, pelottomia sankareita ei ole. Mutta pe- rusteellisen koulutuksen saanut sotilas – omasta mielestään järjettö- män paljon harjoitellut – voi pistää pelkonsa syrjään, ihmisen itsessään, tuntevan ihmisen, syrjään ja toimia kuin kone, robotti – tappava, mutta myös ilman pelkoa tulla tapetuksi. Tykistökeskistys ennakoi aina hyökkäystä. Sen saattoi päätellä ja se tuli. Ryssä kävi rynnäkköön heti, kun sen tykkituli vaikeni. Oma tykistö alkoi ampua sulkumaaleja. Räjähdyksiin Siiranmäessä liittyi nyt omien tykkien lähtölaukausten vaimeampi jytinä kilometrien päästä, Vuottaal- ta ja Kauksamosta. Tuli parin tunnin tauko. Oliko vihollisen hyökkäys siis torjuttu? Sitä en tiennyt. Kello viiden jälkeen alkoi neuvostoliittolaisten uusi, entistä voimakkaampi tykistötuli. Kuului myös selvästi, että tykkitulen joukkoon mahtui myös Stalinin urkujen yhtämittainen kranaattirakettien lentosuhina ja räjähdyspauhu. Kranaattikeskitystä tuli nyt kolmannen eli Martolan divisioonan koko lohkolla ja reunimmaisia kranaatteja räjähteli bunkkerimmekin ym- pärillä, vaikkakaan jalkaväkihyökkäystä ei tullut. Bunkkeri vaappui ja vapisi. Liikuin radiollani eri taajuuksilla ja kuulin joskus aivan heikkoa, epä- toivoista yritystä ottaa yhteyttä patteristoihin. ”Sulkumaali ampiainen ampukaa tuli mahdollisimman pian … sulkumaali ampiainen… sulkumaali…” Etulinjassa oli hätä. Ryssä tunki päälle, mutta vastausta sulkumaa- lipyyntöön ei kuulunut. Päättelin, että Siiranmäen kylän kohdalla tulenjohtueen radioantenni ei kovassa keskityksessä pysynyt ilmassa ja kenties vain pätkä antennia oli toiminnassa. Oli miten oli, kerroin kuulevani tulipyynnöt ja välittäväni ne taakse oman patteriston kautta. Ihmeekseni minun antennini pysyi ylhäällä puussa, johon olin sen heit- tänyt. Muutamat lähelle tulleet kranaatit eivät sitä pudottaneet. Näin jatkui kahden tunnin ajan, kunnes vihollisen hyökkäys tuli ilmeisesti torjutuksi – ainakin osittain. Enhän minä sitä voinut tietää. Arvelin vain. Olin kuuntelulla. Kävin läpi aaltopituuksia – koettaen tarkasti havaita noiden heikosti kuuluvien lähettimien viestejä. Illalla kahdeksan tienoilla alkoi molemminpuolinen tykistötuli, korvia lukkoon lyövä räjähdysten pauhu. Ilmeisesti nyt ammuttiin myös vastatykistötulta eli suunnattiin kranaattikeskityksiä myös vihollisen

66 tulipattereihin. Tunnin kuluttua tykistötuli laantui. Ilmeisesti vihollisen hyökkäys oli nytkin torjuttu. Näin ainakin uskoin ja toivoin. Kuuntelin vielä pitkään etsien mahdollisia välitettäviä viestejä, mutta puolen yön tienoissa oli jo hiljaista ja ilmeisesti tämä ensimmäinen taistelupäivä oli päättynyt. Saatoin nukkua muutaman tunnin.

5. Toinen taistelupäivä, kesäkuun neljästoista, alkoi kahdeksalta aamulla neuvostoliittolaisten tykistövalmistelulla, joka oli vielä kiivaampi ja murskaavampi kuin edellisenä päivänä. Nyt oli ilmassa myös satoja maataistelukoneita. Ne lensivät matalalla, niin matalalla, että maasta katsoen lentäjän kasvojen ilmeenkin saattoi nähdä. Yhden heistä näin, kun pistäydyin bunkkerista metsässä. Lentäjät uskaltautuivat meidän linjojemme ampumahautojen päälle ja konekiväärit papattivat sarjo- jaan niihin. Välillä koneista ammuttiin pienoistykillä. Niiltä oli vaikea suojautua ja ne herättivät pelkoa ja suuttumusta. Kuka konekiväärin tähtäimeen joutui, saattoi vain litistää avuttomana itsensä maata vasten ja kiroilla vihankiukussaan. Aamulla yhdeksän aikaan vihollinen hyökkäsi. Tulikomennot ilmai- sivat nyt uusia maaleja tulleen mukaan. Kivääriammunnan pauke – sikäli kuin sitä saattoi erottaa kranaattien räjähdyksistä – oli siirtynyt lännestä luoteeseen. Oliko siis vihollinen saanut rintamaan läpimurron Siiranmäen kylän kohdalla? Ilmeisesti oli. Tykkituli ja muut taistelun äänet jatkuivat koko iltapäivän. Illan tullen ne siirtyivät miltei meidän taaksemme. Olimmeko tosiaan joutumassa saarroksiin, ryssien mottiin? Sitä ei auttanut miettiä. Sehän oli herrojen asia. Minä vain kuuntelin ja kuuntelin. Kuulokkeet kuumensivat jo korviani ja selkäni väsyi, mutta tämä työ oli tehtävä. Paljon vaikeampaa oli toki muilla, niillä, jotka ryömivät mullassa ja sammalikossa koettaen varjella henkiriepuaan kranaatinsirpaleilta ja luodeilta. Sen verran olin kuullut, että jalkaväkirykmentti 7:ää, joka tällä lohkolla taisteli kahta vihollisen divisioonaa vastaan, johti everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth, josta sanottiin, että hän oli erikoisen taitava ja pelkäämätön upseeri, joka ”johti joukkoja edestä” – se oli parasta, mitä komentajasta voi sanoa. Illalla 9 aikaan oma tykistö alkoi ampua kiivaasti. Oli siis tulossa mei- dän vastahyökkäyksemme. En päässyt irti radion kuuntelusta nytkään. Puolenyön aikaan oma tykistövalmistelu alkoi uudelleen. Uusia vas- taiskuja. Unesta ei ollut yöllä toivoakaan. Kuuntelin ja viestitin. Kuun- telin koko yön.

67 Kun kolmas taistelupäivä, kesäkuun viidestoista., valkeni, oli taas vihollisen vuoro ampua kaikilla tykeillä ja raketeilla entistä voimakkaampi valmistelu. ”Stalinin urut” soivat jälleen. Oli selvää, että vihollinen yritti väen väkisin laajentaa läpimurtoaan. Mutta nyt tuli jotakin uutta! Pojat kertoivat nähneensä useita omia lentokoneita, jotka pommittivat Siiranmäkeä, ryssien asemia. Vihdoin- kin! Tulisiko pommeista pelastus? – Hämmästyttävän rohkeita lentäjiä – kun otti huomioon, mikä satojen koneiden ylivoima neuvostoliitto- laisilla oli! Emme voineet tietää, mitä tapahtui. Emme me, tavalliset tykkimiehet, ylipäänsä tienneet mitään, mitä maailmassa todella tapahtui. Kaikki oli arvailujen varassa – tai toiveajattelun, niin kuin ehkä tämäkin lento- pommitus. Keskipäivä oli jokseenkin rauhallinen, mutta kahden tienoilla iltapäi- vällä vihollinen alkoi ampua valtavalla tykistöllään ja rakettiaseillaan enemmän ja tiheämmin kuin koskaan tätä ennen. Kuulin radiollani, miten sulkutulta pyydettiin yhtenään. – Jälleen heikkoja signaaleja, joita minun piti lähettää edelleen patteristoille. Olin työssä, jatkuvassa työssä. Pelkoni oli muuttanut luonnettaan. Jotenkin kranaattien ulvon- taan ja räjähdyksiin voi tottua, kun sitä kestää vuorokausia. Enemmän pelkäsin nyt saarroksiin joutumista. Taisteluäänet liikehtivät suunnasta toiseen. Ne kuuluivat usein ja pahimmillaan pohjoisesta, aivan siellä kulkevan linjamme takaa. Jos vihollinen etenee siellä vähänkin itään ja rupeaa vyöryttämään rintamaamme, olemme pahasti saarroksissa. Ilmestyykö kohta bunkkerimme ovettomaan tuloaukkoon piippalakki- nen ryssä, joka konepistoolisarjalla teurastaa meidät siihen paikkaan, jokaisen? Vai joudummeko vangeiksi ja Siperiaan ja kuolemme siellä vankileirillä nälkään? – Kaikki tämä ei ollut mielikuvitusta vaan mahdollisuus, vieläpä kaikkein todennäköisin, ellei ihmettä tapahdu. Kello viiden aikaan tapahtui jotakin ratkaisevaa, sillä taisteluäänet alkoivatkin siirtyä etelämmäksi. Oliko vihollinen vetäytymässä takaisin? Tämän kolmannen taistelupäivän tullessa iltaan tykit vaikenivat ja yö ja seuraava päiväkin olivat ”rauhallisia”. Molemmin puolin jatkettiin tykeillä vain ”häirintäammuntaa”, kuten tykistön ammattikielellä sanotaan. Oli kesäkuun kuudennentoista päivän todella rauhallinen ilta, niin että saatoin bunkkerin ulkopuolella metsän laidassa kokeilla yhteyttä jalkaväkeen uudella hienolla laitteella, jonka tulenjohtueemme oli saanut: kevyellä, vain pari-kolme kiloa painavalla langattomalla käsipuhe- limella, jossa oli vain lyhyt piiska-antenni. Olin riemuissani, kun ilta-

68 myöhällä kokeilu onnistui ja sain vastauksen jalkaväen viestimieheltä. Juuri kun kerroin tätä innoissani Heikki Seppäselle, hän ilmoitti, että kaikki oli pakattava ja että oli tullut käsky jättää asemat ilta-yhteentoista mennessä, hiiren hiljaa ja huomaamatta. ”Kuuterselkä on murtunut”, hän selitti asian kolmella sanalla. Kuuterselkä oli Vammelsuu-Taipale-linjalla juuri se kohta, josta kulki suora hyökkäyssuunta Valkeasaaresta Viipuriin. Luonnollisesti siihen neuvostoliittolaiset olivat kohdistaneet suurimman paineen ja saaneet lopulta läpimurron. Nyt uhkasi rintamalinjaa saarroksen vaara ja oli siis vetäydyttävä kauttaaltaan – Vuoksen pohjoisrantaa ja Taipaletta lukuun ottamatta. Myöhemmin on minulle selvinnyt, että se, mikä pelasti meidät saarroksiin joutumasta, oli kapteeni Raassinan johtaman, JR 7:ään kuuluvan III pataljoonan rohkea hyökkäys Siiranmäen kylän läpimurtokohdasta tunkeutuneitten vahvojen vihollisjoukkojen sivustaan. Se sai aikaan paniikin vihollisen joukoissa. Vihollisen oli pakko perääntyä ja sen hyök- käys pysähtyi. Samalla me bunkkerissamme – kiitos Raassinan miesten – pelastuimme saarrostukselta.

6. Kun olimme hiipineet bunkkerista metsään ja polkua pitkin Vuottaalle, tulipatteriimme, näin, että tykit olivat jo liikkeellä ja viimeisiä reppuja pakattiin hevoskuormiin. Osa oli jo mennyt, ehkäpä minunkin reppuni niiden mukana, sillä sitä en löytänyt mistään. Mitäpä siitä. Minulla oli tarpeeksi muutakin kannettavaa, sillä en luovuttanut radiotani kuormiin rikottavaksi. Se painoi 15 kiloa ja lisäksi minulla oli kivääri – tosin vä- hän ruosteinen – ja pakki ja siinä armeijan kuuluisa ”lusikka-haarukka -yhdistelmä”. Vuottaalla, lähtiessämme kuulin, että omasta tulipatterista oli tuttuja poikia haavoittunut 16 ja yksi kaatunut vihollisen vastatykistötulessa. Varsinkin ammustenkantajat olivat saaneet haavoja kranaatinsirpaleis- ta. Suuntanamme oli Äyräpää keski-Kannaksella ja sen jälkeen ilmeisesti Viipuri. Kuljettiin jalan hiekkateitä, milloin mäkisiä, milloin vilje- lysmaisemien tasanteita. Tuijotettiin tylsästi tiehen tai edellä menevän saappaisiin. Perääntyminen ei ole marssia vaan jonkinlaista askeltamista, jota jouduttaa tunne siitä, että kotiinpäin ollaan menossa. Ei ole ruotuja. Pienissä ryhmissä vaelletaan, kolonnat venyvät, ryhmät etääntyvät toisistaan, eräät jaksavat paremmin kuin toiset. Keinottelin itseni tämän tästä jonkun hevosmiehen kyytiin sillä pe-

69 rusteella, että selässäni oli arvokas armeijan sotakalu, kenttäradio, paino runsaasti toistakymmentä kiloa, herkkä peli, jota ei voinut jättää kuormaan, koska radioputket särkyisivät siinä paikassa. Minun oli päästävä istumaan kärryihin radiolaatikko sylissäni, suojattuna tärinältä. Usein tämä hevosmiehen taivuttelu onnistui, mutta toisinaan oli vaellettava jalkaisin kymmenenkin kilometriä yhteen menoon laatikon hihnojen hiertäessä olkapäitä. Vihollisen hävittäjät ja maataistelukoneet kävivät konekivääreineen kimppuumme yhtenään. Oli juostava tämän tästä metsän suojaan. Se oli perusteellisesti opittu jo alokasaikojen simputusjuoksuissa. Nyt siihen ei tarvittu komentoja. Simputtajavenäläisellä oli nyt konekiväärit vauhdin antajina. Kerran ei tuota ystävällistä metsää ollutkaan. Olimme pakkautuneina tiukaksi harmaaksi massaksi kuorma-auton lavalle, kun ryssän hävittä- jä lensi yli matalalla maantien suunnassa ampuen yhtämittaisesti ko- nekiväärillä, kääntyi ja teki saman uudelleen, kääntyi ja yritti kolmannen kerran tavoittaa meitä. Alkukantainen vaisto painoi meidät yhteen turvautumaan toisiimme, liikkumattomaksi, kuin suureksi eläimeksi, joka pelossaan ei hievahda paikaltaan. – Se pelasti meidät. Konekivää- risuihkut kulkivat ohitsemme. Kuljimme Olli Vänttisen kanssa kahden. Olli oli hiljainen, mutta rä- mäytti silloin tällöin ilmoille kuin hyvänkin aforismin: ”Risto Ryti ja Ramblers-orkesteri esittävät jenkan Lirissä ollaan”. Kerran ohitsemme ajoi kuorma-auto lavallaan täysi kuorma hätäises- ti ja huolimattomasti pressulla peitettynä. Sen alta pääsi retkottamaan miehen pää – ei oikeastaan pää vaan puoli päätä – kallo oli poissa ja aivot roikkuivat jo putoamaisillaan. Näin, että Olli oli kalman kalpea. Minuakin kylmäsi, vaikka oli ke- säpäivä. Kuka? Mistä? – Ei kukaan. Enää. Me vaelsimme hiekkaista tietä, puhumatta, Olli ja minä. Kerran sattui tiellemme soraan uponnut sanomalehti, joka julisti suurin kirjaimin etusivullaan ”poikiemme peräänantamatonta, uljasta puolustusta Kan- naksella”. Olli nauroi räkättäen kummasti, astui lehden päälle ja sotki sen tiehen. – ”Risto Ryti ja Ramblers-orkesteri esittävät jenkan Lirissä ollaan”. Tie ratisi yksitoikkoisesti saappaan alla. Me vaelsimme. Panimme merkille, että taistelujen kumina kuului aina luoteisesta suunnasta, jossa tiesimme Viipuriin vievän päätien kulkevan. Oli siis pidettävä kii- rettä – jos siihen voimia oli – kiirettä, jottei meitä saarrettaisi Vuoksen

70 rantaan. Mutta aina, kun luulimme päässeemme irti vihollisesta vasemmalla puolellamme ja olevamme kohta turvassa, taistelun melskeiset äänet ja tykkitulen jytinä oli siirtynyt myöskin ja kuului taas luoteesta. Olimme ohittaneet Äyräpään ja ilmeisesti siis hakeutumassa Viipuria puolustamaan. Eräässä vaiheessa Olli kertoi monien menneen jo ”käpykaartiin” ja mietiskeli, olisiko meidänkin pitänyt uida yli Vuoksen ja häipyä sen tien. En sanonut mitään. Punastuin vain, mutta en puhunut. Enhän voinut Ollille kertoa, miten huono uimari olin… Ei tullut meistä käpy- kaartilaisia.

7. Tultiin Viipurin reunamille, Tammisuon asemalle. Minua pidettiin ilmeisesti edelleen tulenjohtueeseen kuuluvana, tällä kertaa kuitenkin luutnantti Esko Jalkasen alaisena radistina. Autiolla niityllä oli pätkiä ampumahautaa, matalaa ja keskeneräistä, korsuista ei tietoakaan. Ainoa jonkinlainen paikka tulenjohtueelle oli konekivääripesäkkeeksi tarkoitettu ulkonema ampumahaudassa. Esko Jalkanen kiroili itsekseen. Mihin haarakaukoputken sijoittaisi? Minun ongelmani oli radion antennin pystyttäminen. Mille oksalle sen voisi heittää, kun koko tienoolla ei ollut edes yhtä variksen istuttavaa puuta? – Jalkaväkeä ei näkynyt missään. Etelästä tulevaa tietä pitkin laahusti yksiksensä miehiä varpaat paljaina ja verisinä, asetakki roikkuen rieka- leisena, silmät tuijottaen etäisyyteen, tuskin nähden mitään. Epäröiminen ei ollut hyväksi. Äkkiä levisi jostakin sellainen ”varma” huhu, että linjan miehittääkin aivan toinen joukko, tulee heti ”vaihto”. Miehistä yksi toisensa jälkeen painalsi jo niityllä kohti metsän laitaa. Vaihto, vaihto! Jalkanen ennätti vain huutaa, ettei vaihto näin tapahdu, ei ennen kuin toiset tulevat tilalle. Kaikki menivät jo ja minä epäröin kahden vaihtoehdon välillä, lähteäkö muiden mukaan vai jäädäkö po- teroon Jalkasen kanssa. Hän huusi jo ankaran pysähtymiskäskyn, mutta kukapa häntä olisi kuunnellut. Minäkin olin jo hyvän matkaa menossa. – Sehän oli kai kapinaa, mutta ei Jalkanen sentään voinut laukaista pistooliaan omia kohti, omia, joiden kanssa oli vuosikausia kuluttanut korsujen ankeudessa. Metsätietä kulkiessani kuulin lähestyvän maataistelukoneen ilkeän äänen ja hyppäsin tien syrjään juuri, kun se matalalla lensi yli, ja näin tien pinnassa konekiväärin luotien pöllähdysketjun, joukossa suhisten pyöriviä valoammuksia. – Pelkäsin. Koskaan en ollut ollut näin vailla kaikkea suojaa. Luulen, että rukoilin.

71 Jotenkin Jalkanen sai sittenkin joukon pysymään koossa. Yöksi majoi- tuttiin saviselle pellolle lähellä Saarelan kartanoa. Lapiolla hakattiin saveen jonkinlaiset yhden miehen poterot. Minä tein omani liian pieneksi. Makasin sitten jalat kippurassa ja olkapää nojaten kylmään, märkään saveen. Sain potea pitkät ajat olkapään kolotusta. Kuulin myöhemmin, että puoli tuntia meidän lähtömme jälkeen vihollisen tankkeja oli vyörynyt Tammisuon aukealle ja että oma jalkaväki oli kuin olikin miehittänyt linjan ja tuhonnut toistakymmentä tankkia uusilla, saksalaisilta saaduilla yhden miehen rakettiaseilla. Pienempää lajia niistä sanottiin ”panssarinyrkiksi” ja isompaa ”panssarikauhuksi”. Niiden teho oli ennen kuulumattoman suuri ja tarkkuus hyvä. Uutta toivoa oli herännyt.

8. Sotahistoriaamme tunteville Portinhoikka ei ole vain Viipurin koillis- puolisen neljän tien risteyksen nimi vaan yksi ”pohjoismaiden historian suurimman taistelun, Talin-Ihantalan” kuuluisimmista paikoista. Sen valtasivat milloin neuvostoliittolaiset, milloin suomalaiset. Se oli jonkinlainen ”kunnian kenttä” sekä hyökkääjälle että puolustajalle. Minä tunnen aina suurta häpeää tämän nimen kuullessani – ja se herättää yhä tuskaa muistoissani vielä seitsemän vuosikymmenen jäl- keenkin. Oli kesäkuun 19. päivä, kun patterimme ajoi tykkinsä Portinhoikassa tuliasemaan, jonka jokin toinen patteri oli rakentanut puolivalmiiksi. Mikäs sen mukavampaa. Miksi tuo patteri oli sitten siirtynyt muualle, sitä ei kukaan kysynyt. Tykit, kaikki neljä, olivat paikoillaan, teltat pystytetty. Vain tulenjoh- toyhteydet puuttuivat. Oli liian hidasta puhelinmiesten juosta painavat kaapelikelat selässään läpi metsien. Radioyhteys oli nytkin välttämätön. Valjakkoasema oli sadan metrin päässä niityn pohjoisessa laidassa. Olin hakemassa radiotani, jonka lopulta olin jättänyt kuormaan, särky- misen uhallakin. Radiolaatikko selässäni olin tulossa tulipatteriin, metsässä puolimat- kassa, kun se tapahtui! Kuului kranaattiammusten ulvontaa, kun ne tulivat ja iskivät täs- mälleen meidän tuliasemaamme. Niiltä sijoiltani syöksyin matalaksi maahan petäjän juurien väliin sammalikkoon. Tuskin uskalsin katsoa ympärilleni, mutta kuulin, miten maataistelukoneet jyrräsivät ylitse pudottaen pomminsa ja ampuen konekivääreillä. Alkoi kuulua hätäi- siä huutoja. Kranaatteja räjähteli yhä ja yhä. Pommeja tuli ja jysähteli

72 tiheänä tulimyrskynä. Painoin kasvoni yhä syvemmälle sammaliin. Pel- käsin ja vapisin. Sitten aivan kuin lamaannuin. Tuntui, ettei millään ole mitään väliä. Jos osuu, kuolen. Mitä siitä, kuolen kumminkin. Ei tästä kukaan selviä. Minulla oli vain yksi ajatuksentynkä: pitää pääni maassa ja toivoa sirpaleitten lentävän ylitse ja ohi. Kaikkien räjähdysten yli ja läpi kuului hevosten kiljuntaa niiden huutaessa haavoissaan tuskaansa. Valjakkopaikalle oli osunut kranaat- tiryöppy. Nyt tuntui siltä, että kaikki hevoset olivat haavoittuneet, jotkut kuolleet ja mykistyneet kiljunnastaan. Eläimen tuska on pahempaa kuin ihmisen. Se on villiä ja rajua, vailla rajoja, täydellisen lohdutonta. Se herättää syvää sääliä, mutta siitä ei ole mitään apua. Jäljellä on vain tarttuva kauhun tunne. Makasin metsässä, petäjän juurten suojassa arvaamattoman ajan. Kranaattien ja pommien räjähdykset olivat loppuneet, mutta minä en pystynyt päättämään mitään – tuskin ajattelemaankaan, että jotakin olisi päätettävä. Siitä minut löysi Esko Jalkanen, joka oli tullut tarkastamaan, oliko joku vielä jäänyt tulipatterin paikalle. Hän sai jotenkin minut jaloilleni. Tuskin täysin ymmärsin, mitä hän puhui, kun hän koetti kertoa tuon ryssien vastatykistötulen tapahtumista. Komentotelttaan oli tullut kranaatti, joka oli osunut sen keskisalkoon ja siinä räjähtänyt. Patterinpääl- likkö Heikki Malinen oli ollut kumartuneena kartan yli ja kuoli hetkes- sä. Niin meni kokenut kapteeni. Kersantti Tuominen, laskija-aliupseeri, oli kapteenin vieressä ja sai osuman ja kuoli hänkin heti. Nieleskelin tätä kuullessani. Tuominen, laulaja, joka rakasti vaimoaan, unelmoi hä- nestä ja lauloi korsun ikkunasta ulos katsellen: ”Sinä kullan murunen, kullan puhtahimman…” Hän oli nyt poissa, kaatunut. Myös Orhanen, lähetti, kaikkien ystävä, iloinen Orhanen Pohjanmaalta, oli kaatunut. Sama kranaatti… Ei ollut enää Orhasta, joka aina jakoi saamastaan voi- paketista kimpaleita muillekin. – Luutnantti Kahila oli myös istunut teltassa kartan ääressä ja haavoittunut vaikeasti. Hän oli menettänyt oikean kätensä. Kaikki tämä oli tapahtunut maatessani pelosta hervottomana metsäs- sä, radiolaatikko selässäni. Sitä radiota olin viemässä juuri samaiseen komentotelttaan. Se oli enää 50 metrin päässä. Jos olisin ollut minuu- tinkin nopeampi, olisin vuorenvarmasti ollut kranaatista kuolleitten joukossa. Tämä palasi jatkuvasti mieleeni, hämäriin ajatuksiini. Tulipatterin tykit olivat romua tai ainakin suuren korjauksen tarpeessa. Kaikki hengissä selvinneet, mukanaan haavoittuneet, olivat poistuneet Juustilan suuntaan. Sattumalta Jalkanen oli löytänyt minut. Ryssät

73 eivät voineet olla enää kaukana. Olin hiukan toipuessani shokista ilmeisesti vielä niin sekaisin, että Jalkanen määräsi lähettinä mukaansa tulleen Olavi Vänttisen saattamaan minut Juustilaan muiden joukkoon. Vaelsimme äänettöminä Juustilaan vievää tietä – minä kumarassa ja häveten, kun vähitellen tajusin tilanteen ja pelkuruuteni. Pelkuruudeksi ja häpeäksi minä sen tunsin – läpi elämäni. – Lääkäri olisi ehkä viileän asiallisessa lausunnossaan puhunut kranaattishokista. Viipuri näkyi Juustilan tielle. Olavi viittasi linnaan päin. Tornissa liehui ryssien punalippu. Mutta saksalaiset Stukat tekivät korkealta syöksyjään suoraan alas ja pudottivat tarkasti raskaat pomminsa kaupunkiin. – Voiko pommituksen näkeminen tuntua hyvältä? – Voi.

9. Patterimme pojat majailivat teltoissa Juustilankankaalla ja yhteen niistä Olavi minut johdatteli. Rojahdin heti nukkumaan. Seuraavana päivänä sain kuunnella poikien kaikenlaatuisia ”tilanne- katsauksia”, joissa huhuja oli vaikea erottaa todellisuudesta – kerrottiin- han vain jotakin. Portinhoikka ei ollut ainoa surullinen onnettomuus, joka oli meitä kohdannut. Luutnantti Juhani Peltonen, ”Juki”, jonka olin oppinut hyvin tuntemaan jo Jyväskylässä ja sitten ”Sikuri 5”:n rattoisissa korsuoloissa, oli jossakin Saarelan kartanon maastossa käskenyt viimeisenkin tulenjohtueensa pojan, Urpo Aaltosen, jättämään tulenjohtopai- kan ja jäänyt siihen yksin pistooli kädessä odottamaan ryssiä. Sinne hän katosi. Näin kertoi Urpo. Nyt saisimme olla viikon levossa odottamassa uusia tykkejä. Koko Paalun divisioona, kahdeksastoista, siirrettäisiin kohta lepoon, koska korkeat komentajat pitivät sitä liiaksi ”kuluneena” – ja tämä ei tarkoittanut saappaitten pohjia eikä jalkarättien reikiä vaan satoja kaatuneita ja tuhatta haavoittunutta, mutta sotilaskieli osaa olla aina kauniimpaa kuin arkipuhe. – Tosiasiassa 18.D, ”kuluneenakin”, torjui vielä 24. päi- vänä vihollisen hyökkäyksen Talista pohjoiseen – seikka, jota on pidetty ratkaisevan tärkeänä ajan voittamiseksi, koska Syväriltä siirretyt joukot ennättivät ryhmittyä vasta seuraavana päivänä. Meidän divisioonamme lohkosta vastuun otti Heiskasen divisioona, 11.D, kuuluisa Petroskoin valloittaja, jota valtausta Hellaakoski niin suuresti ylisti sodanaikaisessa runokokoelmassaan: ”Jo Äänislinnaksi muuttui / tuo Saatanan pesäkin, Petroskoi…”

74 Kun neljä vuorokautta kestänyt Ihantalan varsinainen suurtaistelu sitten alkoi, oli patteristomme taas ehjänä ja valmiina Kilpeenjoen maastossa. Oma kuudes patterimme oli tällä kertaa taitavasti sijoitettu Kilpeen- joen varteen, sen vasemman rannan jyrkän rinteen päälle. Kun sitten vihollinen antoi vastatykistökeskityksiään, kranaatit jäivät lyhyiksi -tyk kien eteen, jolloin tykin kilvet suojasivat sirpaleilta, tai kaartoivat koko rinteen ylitse jokeen. Ne eivät olleet niin herkkiä, että olisivat räjähtäneet veden pinnassa vaan upposivat joen pohjaan asti ryöpsäyttän lauetes- saan monta metriä korkean vesi- ja savivellipatsaan ilmoille. Nauratti. Kerran sattui, että muita nauratti, mutta ei minua. Olin ripustanut kannettoman pakkini, joka oli uskollisesti kulkenut mukanani Siiran- mäessä ja koko Kannaksen läpi, mukavasti lepän oksantynkään. Kun hartaasti odotettu muonakuorma sitten tuli ja keittoa ruvettiin jakamaan, näin tyrmistyksekseni, että pakkini oli puolillaan savivelliä. -Vi hollinen, pirulainen, oli osunut jokeen pakkini viereen ja antanut kelpo ryöpsähdyksen astiaani. Aseveljet, pojat rupesivat vielä vinoilemaankin: ”Aprillia, syö velliä, juo Taulumäen kuravettä päälle…” Pieni sauna oli tuotu ja sijoitettu jonkinlaiseksi komentokorsuksi joen rinteeseen. Se tarjosi hyvän suojan, varsinkin, kun ilmassa ei lennellyt kranaatinsirpaleita vaan vesivelliä. Minut oli Tuomisen kaaduttua määrätty patterin laskija-aliupseerin vakanssille, joten oleskelin pääasiassa tuossa ”saunakorsussamme” ja tunsin oloni turvalliseksi. Kesäkuun 27. päivänä alkoi Neuvostoliiton – ratkaisevaksi tarkoitettu – suurhyökkäys ja silloin tuota turvaa tarvittiin. Tykeillä ammuttiin yhtä mittaa neljä vuorokautta. Yhtä mittaa, niin voi sanoa, sillä lyhyet tauot eivät johtuneet taistelun hiljenemisestä vaan yksinkertaisesti siitä, että tykinputket kuumenivat nopeasta jatkuvasta ammunnasta ja niiden piti välillä antaa jäähtyä. Muussa tapauksessa ammus olisi voinut hidastua matkallaan putkessa ja kranaatin laukai- sumekanismi aiheuttaa putkiräjähdyksen. Minä tiesin vain sen, että tulikomentoja tuli yhtenään ja ne eivät olleet pelkästään sulkumaaleja vaan hyökkäys lainehti edestakaisin ja uusia maaleja oli laskettava jatkuvasti. Se antoi minulle paljon työtä – ja oli oltava nopea ja samalla huolellinen. Ammuttiin. Kesäkuun neljä viimeistä vuorokautta ammuttiin tykeil- lä yhteen menoon. Tuntui, kuin mitään muuta ei maailmaan mahtui- sikaan – vain tykinlaukauksia ja sen seassa jo uusia komentoja. Ne oli huudettava tykeille jylisevällä äänellä laukausten jatkuvan paukkeen

75 keskelle. Omien kanuunoitten ääni oli kuin nallipyssyn posahdusta verrattuna ”pitkäputkisten”, järeän patterin kimahtaviin, korvat lukitseviin lähtölaukauksiin – parisataa metriä takanamme Kilpeenjoen toisella puolella. Muiden patteristojen kauempaa tuleva ääni oli kuin vimma- tun ukonilman jyrinää. Salamanliekkien asemasta leimusivat kranaattien räjähdysliekit ryssien asemissa. Missä he ikinä yrittivätkin ryhmit- tyä hyökkäykseen, tykkien tuli tuhosi heidät, mutta pian ilmestyi uusi joukko heittämään henkensä seuraavassa hyökkäysyrityksessä. Tätähän me tulipatterissa emme nähneet emmekä tienneetkään muuten kuin jalkaväkimiesten kertomuksista. Ei ollut hyvä tietää, parempi käydä ”hygienistä” sotaa, laskea sivusuuntia ja korotuksia, ampua ampumas- ta päästyä – ja tuottaa vihollisille joskus sitten sotahistoriassa näkyviä ”tappioita”. En halunnut ajatella, mitä nuo luvut tarkoittivat – minulle riitti yhden haljenneen pääkallon ja aivojen puolikkaan näkeminen ruumiskuormassa Kannaksen maantiellä. Tunsin taaskin olevani kuin kone, vähäinen liikkuva osa suuressa so- takoneessa. Se oli teurastuskone, mutta sellainen taistelukone oli myös meitä vastassa – ja se teurasti myös – oli teurastanut veljeni Veskelyksen tiellä, teurasti Portinhoikassa ja teurastaa nyt Ihantalassa aikeena teurastaa koko kansa. Siispä ammuttiin. Ammuttiin yhtenään, suunnattiin putki, ladattiin, laukaistiin, uusi kranaatti putkeen… tulikomentoja… kranaatteja herk- kinä… koko patteri…

Sotapäiväkirjojen mukaan eniten ammuttiin tykeillä heinäkuun 3. päi- vänä, jolloin 15 Suomen patteristoa eli 180 tykkiä ampui yhtä aikaa. Vuorokauden aikana ammuttiin 12 000 kranaattia eli jokaisella tykillä 70 laukausta. Kesäkuun 30. päivänä tykkejä oli mukana vielä enemmän, 250. – On laskettu, että Talin-Ihantalan taistelussa ammuttiin meidän puoleltamme 113 000 laukausta. Sotahistorioitsijat tietävät kertoa, että Neuvostoliiton 21. Armeija menetti tässä taistelussa 51 200 miestä kaatuneina, haavoittuneina tai kadonneina ja avuksi tullut 30. Kaartin Armeijakunta 9 014 eli yhteensä 60 000. Me menetimme 8 400 miestä. Heinäkuun neljäntenä päivänä vihollinen ponnistautui vielä viimeiseen suurhyökkäykseen, mutta torjuttiin. Kolmen tienoissa yöllä 5.7.1944 sain puhelimessä käskyn lähteä Niini- saloon ilmoittautumaan siellä alkavalle upseerikoulu-kurssille. Herätin jaosupseerin, vänrikin, joka nukkui sikiunessa, ja kerroin lähdöstäni. Hän murisi jotakin unenpöpperössä, minkä päättelin hyväksynnäksi.

76 Saman tien ryntäsin polulle kesänvalkeaan yöhön. Kun kuulin kranaatin ujelluksen vaikka kaukanakin, menin viivana maahan ajatellen unen horteessa loogisesti: ”Jos kranaatti minut tappaa siksi, etten nyt osaa olla kyllin nopea, kadun sitä lopun ikäni.” Lienen käynyt esikunnassa hankkimassa litteran ja keplottelin itseni Luumäen asemalle, nousin länteen menevään junaan, kiipesin vaunun matkatavara-verkkoon katon rajassa ja nukahdin siinä silmänräpäyk- sessä. Se olisi ollut moneen viikkoon ensimmäinen kunnon yöuni, ellei minun olisi pitänyt kömpiä Kouvolassa ulos vaihtaakseni matkani pohjoiseen lähtevään junaan. Kouvolan asemasillalla, vielä unisena, kuulin väkijoukosta alokas- ajalta tutun tykkimiehen riemukkaan huudon: ”Rainion akanpoika perkele, sinunhan piti olla kuollut!” Liikutuin syvästi kaverini ilonilmauksesta ja mutisin kai tavalliseen tapaan: ”Mikäs pahan tappaisi.” Vähitellen heräilin miettimään. Tämä tässä, tämä Rainion akanpoika on tosiaan elossa. Ihka elossa, mukana elämässä, elämänsä polulla – pohtimassa mihin se nyt mahtaa vielä viedä, vaikka piti jo olla kuollut, kuten huhu kertoi, kuopattu Kannaksen hiekkaan, pikaisesti, taistelun mylläkässä.

77 LUKU V Upseeri- koulussa ja -kokelaana

1. Matkani Kouvolasta Niinisaloon kulki sopivasti Jyväskylän kautta ja – miten ollakaan – junan ilmoitettiin viipyvän 4 tuntia Jyväskylässä. Pää- sin siis käymään kotona! Tutut, Kaijan kutomat ryijyt seinillä. Istuisin kiikkutuolissa. Juttelisin. Kertoisin. – Kunhan eivät pyörtyisi täydellises- tä yllätyksestä, äiti ja Kaija, kun kilautan ovikelloa ja ovi avautuu. Tunsin itseni kuitenkin lopen uupuneeksi. Kävelyni oli laahusta- mista. Kun olin perillä, ilo oli suuri ja sain torjua ”naisväen pyrkimystä halailemaan” – kuten poikana olin tottunut torjumaan. Kaija huomasi kuitenkin heti kuumottavat poskeni, vaati lepäämään sohvalla ja antoi kuumemittarin kainaloon. – 40 astetta! Silmäni painuivat väkisin umpeen. Pyysin herättämään määräaika- na, jotta ehtisin takaisin junaan. Sitten nukuin. Kun Kaija minut herätti, äiti vaati minua jäämään kotiin korkean kuumeen takia. Selitin, että se merkitsisi rintamakarkuruutta ja van- kilaa – ainakin sitä, että minut lähetettäisiin takaisin Kannaksen tuli- helvettiin. Ilman erityisiä jäähyväisseremonioita läksin matkaan. Juna oli täpö- täynnä. Oli seistävä vaunun eteisessä – välillä sentään istahtaen jonkun matkalaukulle. Päätäni särki ja poskiani kuumotti. Nukutti armottomasti. Mutta nukkumaan ei päässyt, sillä ylhäällä matkatavaraverkossa ei ollut tilaa. Kun tultiin Niinisalon asemalle, huomasin, etten ollut yksin. Laitu- rille laskeutui komppanian verran sotilaita kulunein saappain ja jokseenkin rähjäytyneet kenttäpuserot yllään – monet kovat kokeneine reppuineen. Alkoi vimmattu mekastus, pahempi kuin alokasaikana Riihimäellä.

78 Vänrikki karjui tulijoita nelijonoon, pauhasi: ”Nopeammin, nopeammin! Nelijonoon, kuin olisitte jo! Mitä te kuppaatte, mars mars!” Kasarmeille oli melkoinen matka, mutta koko matkaa ei sentään juostu. Kun tämä suoraan rintamalta tullut joukko kuin yhteisestä pää- töksestä siirtyi kävelyyn, vieläpä täysin ilman tahtia, vänrikki ymmärsi, ettei tälle joukolle voinut mitään. Vastaamme tuli joukkueen verran sotilaita täsmällisesti marssien ja laulaen upeasti kuin oopperan kuoro. Jo lauhtunut vänrikkimme selitti, että kysymyksessä oli virolainen upseerikoulukurssi, joka huomenna jättäisi Niinisalon ja hajaantuisi virolaisiin joukko-osastoihin Kannak- sen rintamalle. Melkeinpä liikuttuneena vänrikki kehotti ottamaan hei- dän marssistaan ja laulustaan esimerkkiä. Mietin, mikä mahtoi olla näiden virolaisten kohtalo? Suomessa, Kan- naksella ja itärajalla, taistelut jatkuivat ja virolaiset vapaaehtoiset olivat mukana. Itse Virossa sota oli kiivasta, mutta Neuvostoliitto ei ollut pääs- syt Narvaa lännemmäksi. Saksalaisten koko itärintama horjuu – sen jo kaikki tietävät. Entä sen jälkeen, kun he ovat jättäneet Viron? Virolaiskurssin marssiessa minulla ei ollut aavistustakaan, että siinä muiden joukossa marssi mukana myös kirjailija Arved Viirlaid, jonka kanssa ystävystyin kolme vuosikymmentä myöhemmin.

2. Upseerikoulu – aikaisemmin nimeltään Reserviupseerikoulu eli RUK – ei oloiltaan eikä tavoiltaan paljon poikennut alokasajan elämästä – paitsi siinä, että nyt kaikki otteet oppilaasta olivat harjoituksissa tiukem- mat ja että ns. ”vapaa-aikaa” ei ollut lainkaan. Jopa koko sulkeisjärjestys, marssit ja käännökset ja asennonteko, katsottiin täysin unohtuneiksi. Kun komennettiin ”asento”, se ei alkuunkaan tyydyttänyt kouluttajaa. Vänrikit kilpailivat kritiikin terävyydessä: ”Oppilas, olette veltto kuin halvauksen saanut kastemato!” – ”Seisotte kuin kaksi tikkua, vähän rä- kää välissä.” Kasarmin käytävien piti olla aina peilinkirkkaiksi pyyhittyjä. Vain upseerit kulkivat tuota loisteliasta pintaa, röyhkeästi käytävän keskellä. Se ei oppilaan osalta tullut kuuloonkaan. Ikivanhan perinteen mukainen kirjoittamaton laki sanoi, että piti kulkea aina seinäviertä pitkin, kapeaa kaistaa, seinää hipoen, ns. ”kaviouraa” käyttäen. Jos siltä luiskahti pois, kuului jonkun jynssäysvuorossa olevan huuto, joka muistutti biisonin mylvintää: ”Kavioura!” – Kulku kaviouralla oli pakostakin hidasta ja varovaista, niin että luutnantti Liivalahti kuvaili sitä lievän ivallisesti virnistäen: ”Hiivitte täällä kuin tiineet hiiret.”

79 Kaikki tämä vimmattu vauhti ja mekastus tuntui monestakin rintamalta juuri tulleena oudolta, kuin joltakin surrealistiselta maailmalta. Siinä saattoi hyvinkin ”jermun” mieleen tulla ajatus lähettää hyvin pukeutunut, kireätakkinen luutnantti itse Noskuan suolle, vihollisen selustaan, ”hiipimään kuin tiine hiiri”. Tiedettiin, että luutnantti Liivalahti oli siviilissä myymäläapulainen Kotkasta. Lieneekö hänessä ollut jokin annos ”herravihaa”, kun hän erehtyi kerran kysymään peräti ivallisesti: ”Oppilas Aminoff. Oletteko kenties kreivi Aminoff?” – Hän sai leveällä iisalmelaisella savonkielellä vastauksen: ”En oo, herra luutnantti, tavallinen parooni vaan.” Tämän jälkeen kaikkialla patterissa tunnettiin tämä mukava ja ystävällinen oppilastoveri lempinimellä ”tavallinen parooni”.

Normaalin työpäivän verran oli oppitunteja ja harjoituksia – oppitunnit suorastaan paratiisillista lepoa ja opettajat – kuten esimerkiksi kapteeni Rintanen – upseerijämäkkyytensä ohessa suorastaan ystävällisiä ihmi- siä. Sellainen oli myös patterin päällikkö Gunnar Öhman Jyväskylästä, siellä lyseon käynyt. Kun ensimmäisenä viikkona en mistään löytänyt aikaa kirjoittaa kotiin, hän sai äitini kirjeen, jossa kysyttiin syytä tähän – olinko kenties joutunut sairaalaan. Kapteeni Öhman kutsui minut puheilleen, keskusteli ystävällisesti kanssani ja määräsi minut heti kirjoittamaan kotiin ja varaamaan siihen kaksi tuntia vapaana kaikesta ylimääräisestä palveluksesta sekä ilmoittamaan jokaiselle, joka minua häiritsisi, että tämä on patterin päällikön käsky. Ensimmäiset viikot olivat täynnä niin sanottua ”simputusta”. Lou- nasaterian jälkeen marssittiin nelijonossa ”Pohjoismaiden suurimman” edustalle – nimi tuli siitä perimätiedosta, että tämä ”puusee” oli todella suurin Pohjois-Euroopassa, koska siinä kerrottiin olevan yli tuhat is- tumareikää. Vain osa oli kuitenkin käytössä – ties mistä syystä – ja se oli monelle kohtalokasta. Laitoksen edessä komennettiin ”seis” ja ”pois- tukaa”, jolloin syntyi tavaton ryntäys rei’ille ja niiden eteen viiden tai kuuden oppilaan jono. Vain kolme nopeinta jonosta ennätti yleensä toimittaa asiansa, kun jo kuului: ”Neliriviin järjesty!” Olin yhden kerran neljäntenä, mutta se ei riittänyt. Kun tämä tilanne kesti monta vuorokautta, suolistoni lakkasi toimimasta eikä minun auttanut muu kuin mennä lääkärin pakeille. Kun lääkäri kuuli kuvauk- seni tilanteesta, hän tuli tummanpunaiseksi ja soitti saman tien koulun ylimmälle johdolle. Minä pääsin viiden päivän päästä sairaalasta ja tultuani kasarmiin kuulin kaikkien ihmettelevän sitä, miksi yht’äkkiä käynti ”Pohjoismaiden suurimmassa” oli ilmoitettu täysin vapaaksi.

80 Kontrasti upseerioppilaan arkielämän – melskeen ja vouhotuksen – ja sairaalapäivien viehättävän rauhan ja levollisuuden välillä oli suuri. Niinpä herkistyin jopa kirjoittamaan pari runoa, ”Minä” ja ”Stefanus”, jotka lähetin Suomen Kuvalehteen. Ihmeekseni ne julkaistiin, vaikka minulla ei ollut minkäänlaista nimeä runoilijana. Tosin olin korsussa- kin runoja rakennellut. Olinpa niitä neljä lähettänyt Olavi Paavolaiselle, joka oli jo toimittanut sotilaitten runojen antologian ja tekeillä keväällä oli ollut toinen. Sen hankkeen tuhosi kuitenkin Neuvostoliiton suur- hyökkäys. – Vuosikymmeniä myöhemmin eräs Paavolaisen sukulainen, historian dosentti, näytti minulle löytämänsä kirjekuoren, joka sisälsi tuon runosikermän ja johon Olavi Paavolainen oli kirjoittanut: ”Näitä täytyy saada lisää”. Simputus oli tietysti monissa suhteissa perinteistä. – Keskellä yötä saatettiin järjestyä vänrikkien käskystä kasarmin käytävälle neliriviin, kääriytyneinä lakanoihin, tyynynliinat päässä. Meitä puhuteltiin nun- niksi ja kehuttiin, miten kaunis näky tämä nunnaluostari oli kuutamo- yössä. – Juostiin monta tuntia yöllä kasarmilta ”Viiden tien risteykseen” läkähdykseen asti noudattaen jatkuvia ”maahan – ylös” -komentoja. – Tuli määräyksiä ”Upseeritupa 2:een” – reservinvänrikkien, apukouluttajien eli simputtajien tupaan. Eräät saivat käskyn asettua käkikelloksi – yhden seisoessa jäykkänä ”seinäkellon kaappina”, toisen istuessa hä- nen hartioillaan näyttäen käsillään viisareitten kulkua – kukkuen aina oikean käden, ”pitkän viisarin” näyttäessä ylös ojennettuna kahtatoista. – Olipa joku huono-onninen joutunut keräämään komppanian verran kuolleita kärpäsiä, järjestämään ne neliriviin, komentamaan ”katse oikeaan päin” ja tekemään ilmoituksen. Kun onnettomat kärpäset kuitenkin katsoivat kuka mihinkin suuntaan, vänrikki oli vaatinut oppilasta kokoamaan kokonaan uuden komppanian.

Itse asiassa simputukseen ei olisi ollut aikaa ollenkaan, sillä kellään ei ollut tietoa siitä, missä ajassa pikakoulutus oli tehtävä, sillä rintamalla taisteltiin yhä ja siellä upseerivajaus oli suuri. Pelkästään Kannaksen taisteluissa satoja upseereja oli kaatunut tai makasi haavoittuneina sai- raalavuoteilla. Meitä oli kurssilla melkein ennätysmäärä – yli tuhat oppilasta – ja jokaisella oli odottamassa tehtävä rintamalla.

3. Kurssin alussa huhuttiin, että se kestäisi vain kuukauden. Siksi opetus oli hyvin tiivistä, mutta nyt samalla monipuolista. Mainitsemani

81 kapteeni Rintanen oli loistava, selkeästi ajatteleva ja puhuva, vieläpä humoristinen ballistiikan opettaja. Kun minulla oli siihen erityistä mielenkiintoa, paneuduin hänen opetukseensa todella ja pääsin kokeista läpi virheittä. Toisin oli ratsastuksen laita. Harjoituksissa minulle osui tamma Marjaana, ”jolla hevosella oli perinteitä”, kuten vänrikki Nurmi vahin- goniloisesti totesi. Ne perinteet selvisivätkin pian. Tunsin, miten val- jastaessani Marjaanaa tämä hapuili jo hampaillaan asetakkini lievettä kahmaistakseen siitä kelpo repaleen. Huhujen perusteella olin jo varau- tunut sen temppuihin ja tarjosin sille kourallisen tähän tarkoitukseen säästämiäni sokeripaloja. Siten sokeria säästämällä säästin asetakkini. Ratsastusharjoitusta komensi jostakin löydetty tsaarinaikainen ratsu- väen aliupseeri, joka puhutteli kaikkia oppilaita ”numeroiksi”. Vaikeuk- sia tuotti vain se, ettei meillä mitään numeroita ollut. ”Numero, selkä suoraksi!” – ”Numero, älkää matkustako…” Minun ratsastussuoritustani tämä tsaarin ratsumies seurasi hiukan ihmeissään. Marjaana tunsi – sanottakoon – kuin neljä kaviotaan sen pienistä esteistä rakennetun radan, jonka oli juossut satoja kertoja. En- nen kuin ehdin tehdä mitään, se jo mennä viuhtoi radalla loikkaillen omia aikojaan esteitten yli. Heti alkumatkasta jalustimet irtosivat saap- paistani, minä tartuin kaksin käsin Marjaanan harjaan ja olin, numero, putoamaisillani joka hetki. Mutta mitään numero-huutoa ei kuulunut, ei voinut kuulua, sillä tsaarin uskollinen ratsastuksen harjoittaja katseli suu auki Marjaanan ja minun suoritustani onnelliseen loppuun asti. Ohjelmassa oli runsaasti tykkien vetoa kolmella hevosparilla, asemiin ajoa, suuntaamista ja kuviteltua ammuntaa. Omasta mielestäni kunnos- tauduin nyt ratsastuksessakin, sillä kerran sain ohjata tykin vetoa niin sanottuna kärkiparin ratsastajana, jonka tuli ohjata kahta etummaista hevosta ja siten tykin kulkua maastossa. Sain vetohevoset ja tykin kulkemaan metsässä puiden välitse törmäämättä yhteenkään niistä. Kerran patterilla oli todellinen, jännittävä kovapanosammunta. Tykit olivat 1800-luvulta jääneitä museoesineitä, niin sanottuja ”jäykkälavettisia”. Putkilla ei ollut lainkaan ”kehtoa” eikä sen jousitus- ta, joiden avulla uudemmissa tykkimalleissa rekyylivoimat heittävät laukaistaessa putkea taaksepäin ja putki palautuu pehmeästi takaisin asentoonsa ilman, että pyörät ja lavetti liikahtavatkaan. Näillä jäykkä- lavettisilla ammuttaessa koko tykki pyörineen kaikkineen pomppasi korkealle ilmaan kuin huikeita hyppyjä tekevä balettitanssija. Eikä tykin hyppy tähän pysähtynyt vaan se jäi keinumaan edestakaisin pyörillään niille kaivetuissa kuopissa. Vasta kun tämä tanssi päättyi, tykki voitiin

82 suunnata uudelleen ja se oli melkoinen urakka. Sain vuorollani suorittaa niin sanotun haarukoinnin. Maali oli sen verran lähellä, että tykin viereltä saattoi sen kiikarilla nähdä, samoin kuin kranaattien osumat pöllähdyksinä. Tarkkana piti olla ja selvillä siitä, menikö laukaus maalin taakse vai eteen ja paljonko se poikkesi sivusuunnassa. Harjoituksen johtaja seurasi omalla kiikarillaan vieres- tä. – Ensimmäinen laukaus pöllähti selvästi maalin takana. Komensin ”laske 200”. Se tarkoitti ampumista 200 metriä lähemmäksi. Seuraava laukaus meni mielestäni maalin eteen, mutta harjoituksen johtaja oli toista mieltä. Arvovalta puhui! Pysyin kannassani. Luutnantti komensi ampumaan uuden laukauksen samoilla lukemilla. Se meni selvästi maalin eteen. Olin pelastunut joutumasta ”virhehaarukkaan”, jolloin suoritukseni olisi armottomasti hylätty. — Vielä ”nosta 100” ja laukaus maalin taakse. Sitten ”laske 50” ja osuma tuli aivan maalin tuntumaan. Tunsin melkoista ylpeyttä, sillä harjoituksen johtajalta sain jopa kiitosta. – Viehätyin haarukoinnista, mutta en ollenkaan aavistanut, että tämä tykistön käyttämä lapsellisen yksinkertainen menetelmä tulisi vuosikymmeniä myöhemmin olemaan tieteellisessä tutkimustyössäni keskeinen asia.

4. Upseerikoulukurssimme, numero 59:n, oli huhujen mukaan määrä kestää vain kuukauden. Se asetti kiireitä, paitsi opetukselle, myös oppilaskunnan toiminnalle. Oli heti valittava toimihenkilöt – ennen kaikkea kurssijulkaisun toimitus, sillä oli selvää, että sellainen piti nytkin saada aikaan – ja siihen sisältyvä jokaista oppilasta karakterisoiva kronikka- teksti. Mitään vaalia oppilaskunnan hallituksen kokoamiseksi ei järjestetty. Ilmeisesti jokin joukko pyysi jonkun suostumusta ja esitti hänet hallituksen jäseneksi. Siinä määrin katsoin jo toki olevani sanomalehtimies, että ilmoitin Upseerikoulun kronikkaan ammatikseni: Toimittaja. Kun varmaan olin koko tuhatpäisessä upseerioppilasjoukossa harvinaisuus, kenties ainoa toimittajaksi ammattinsa ilmoittanut – sain yllätyksekseni kutsun kurssijulkaisun toimituksen jäseneksi, en tosin päätoimittajaksi vaan toimitussihteeriksi. Päätoimittajaksi oli tavallaan itseoikeutettu kirjailija ”Valentinin”, Ensio Rislakin, poika Eero Rislakki, ”Riku”. – Tarvittavaa aineistoa oppilaskronikkaan kirjoitti ja keräsi tuvista Jouko Ruotsalo, jonka suupielet olivat juuri sopivan vinot tähän vinoilutehtävään. Kiire hänelläkin oli, mutta ihmeesti hän sai

83 apulaisineen aikaan luonnehdinnan jokaisesta oppilaasta. Minun kohdallani oli maininta: ”Todellinen antimilitaristi”. Vinoilu on omiaan luomaan hyviä suhteita vinoilijoiden välillä. Heti syntynyt hyvä toveruus Joukon ja minun välillä on tästä todisteena. Vi- noilijat ovat aina veljet keskenään. Kun sitten oppilaskunnan huoneessa selailin vanhoja kurssijulkaisu- ja, huomasin, että edellisen kurssijulkaisun päätoimittaja oli ollut muuan Max Jakobson. Löysin siitä myös erään upseerioppilas Ahti Karjalai- sen ylenpalttisen innostuneen kirjoituksen Suur-Suomen luomisesta. Oppilaskunnan puheenjohtaja oli rauhallinen, leppoisa Johannes Koikkalainen Turusta – tässä nuoressa joukossa jo ikämies. Mikään pomo hän ei olemukseltaan ollut. Kun hän istuskeli pöytänsä takana, en mitenkään olisi voinut aavistaa, että 35 vuoden kuluttua tämä kaveri hoitaisi sisäministerin virkaa Mauno Koiviston II halliuksessa. – Pää- sihteerin paikalla oli Urho Turtiainen; koskaan en päässyt perille siitä, mitä hänen kuului puuhata. – Kurssijulkaisun tekijöihin kuuluivat vie- lä Jouko Voutilainen eli ”Jode” ja kuvien piirtäjä, Soininen nimeltään. – Jostakin kaukaa ihmeellisestä perinteestä juontui sellainenkin kuin kunnia-asiain hoitajan vakanssi, jota piti hallussaan Zetterman. Hän oli kai ansioitunut siihen tunnuslauseellaan: ”Jos mies, oltuaan puoli tuntia samassa huoneessa naisen kanssa kahden, ei ole ehdottanut su- kupuoliyhdyntää, hän loukkaa naista syvästi.” Kuuluminen oppilaskunnan johtoryhmään tarjosi sen korvaamattoman edun, että silloin kun ”santsarivänrikit” kokosivat illalla patterin läkähdyttävään kidutusjuoksuun (”ylimääräiseen palvelukseen”) kasarmilta kuuluisaan Viiden tien risteykseen, sai rynnätä oppilaskunnan hallituksen huoneeseen pakoon. Se oli ”santsareilta” suojattua pyhää maata, jonne heillä ei ollut pääsyä. Illat kuluivat rattoisasti oppilaskunnan omassa huoneessa. Keskus- telu ei aina ollut syvällistä, mutta värikästä se oli – ja opettavaista, varsinkin jos Zetterman pääsi yksityiskohtaisesti esittämään käsityksiään miehen kunnian kaikkinaisista vaatimuksista.

5. Kerrottiin, että tilanne rintamalla oli rauhoittumaan päin. Ilomantsin suunnalla käytiin korpitaistelua, jossa neuvostoliittolaiset saarrettiin, mutta Kannaksella tiedustelijat olivat huomanneet vihollisen suuria joukkokuljetuksia pois Viipurista. Selitettiin, että Stalin haluaa vahvis- taa Berliiniin pyrkiviä joukkojaan. Huhuttiin rauhanneuvotteluista.

84 Reserviupseerikurssi 59:n päättyminen lykkääntyi lykkääntymistään. Heinäkuu meni menojaan, sitten elokuu. Tuli aikaa kurssijulkaisun täy- dentämiseen. Harjoituksissa kerrattiin tuttuja asioita. Lottakanttiinissa juotiin iltaisin sokeritonta puolukkamehua ja jossiteltiin maailmanpo- litiikan parissa – oltiin valtioviisaita kannunvalajia itse kukin. Syyskuun 4. päivänä tapahtui! Nopeasti levisi radiosta tullut tieto, että aselepo on solmittu Neuvostoliiton ja Suomen välille! Sotatoimet olivat lakanneet aamulla klo 7. Aselepo! Ampuminen ja tappaminen päättynyt. Rauha maassa. Ajatukset kiirehtivät selvittelemään, mikä olisi nyt sodan tulos Suo- melle. Monta vuotta oli puhuttu urheasta taistelustamme ja torjunta- voitosta. Monet pitivät itsestään selvänä, että uusi raja asettuisi siihen, missä joukkomme olivat aselepoa tehtäessä – tosi olikin, ettei niistä asemista moneen päivään mihinkään lähdettykään. Lottakahvilassa istuttiin piirtämässä Suomen uusia rajoja. Menetettyjä alueita oli läh- detty ottamaan takaisin. Se ei nyt täysin onnistuisi Kannaksella, vaikka siellä oli aikanaan viisaasti pysähdytty vanhalle rajalle eikä rynnistetty Leningradin kimppuun. Nyt kai olisi pakko vetää raja Vuokseen, mutta Viipuri kuului meille. Syväriltä ja Itä-Karjalasta oli joukkoja siirretty Ihantalaan ja loput perääntyneet vanhan itärajan tienoille. – Oli niitä- kin, jotka eivät uskoneet ryssän sopimuksiin vaan olettivat Neuvostolii- ton hyökkäävän pienen aselevon ajan jälkeen uudestaan ja miehittävän Suomen. Tuulesta temmattu väite aselevon rikkomisesta Suomen taholta ja asia olisi sillä selvä! Yli viikon ajan tulevaisuus oli hämärän peitossa. Mihin uskoa? Yksi asia oli ilmeinen: kurssi jatkui! Harjoitukset jatkuivat, mutta jotenkin haluttomasti, koneellisesti. Tarvittaisiinko näitä taitoja koskaan? Syyskuun 19. päivänä tuli vihdoin tieto Moskovan välirauhan solmimisen ehdoista, jotka eduskunta jo oli hyväksynyt salaisessa istunnos- saan. Huhujen mukaan päätös oli yksimielinen. Huhut tiesivät myös, että Molotov ja Vladimir Dekanozov olivat uhanneet Suomea miehityk- sellä, ellei ehtoja sellaisenaan hyväksyttäisi. Mitkä ehdot? – Kun ne vihdoin julkaistiin, koko kansa oli tyrmisty- nyt! Monet nostivat lipun puolitankoon surun merkiksi. Oli palautettava Stalinin talvisodan jälkeen sanelemat rajat ja lisäksi luovutettava Petsamon alue. Oli maksettava Neuvostoliitolle 300 miljoonaa kultadollaria sotakorvauksena! Meidänkö oli maksettava, vaikka rikollinen oli Stalin! Hänhän oli häikäilemättä hyökännyt talvisodassa Suomen kimppuun – aloittanut nyökkäyssodan, jonka Kansainliitto oli jyrkästi tuominnut?

85 Oli lakkautettava muka ”fasistisina” lukuisia järjestöjä, joukossa suo- jeluskunnat ja Lotta-Svärd, joilla oli ollut niin tärkeä asema isänmaan puolustamisessa! Ainakin meille Upseerikoulussa olivat myös rauhanehtoihin kuuluvat sotilaalliset sopimukset aivan käsittämättömiä. Miten ihmeessä ne voitaisiin täyttää? Neuvostoliitto vaati, että olisi 2½ kk:n kuluessa saatettava armeija rauhanajan vahvuuteen ja samanaikaisesti riisuttava saksalaiset joukot aseista! Nyt hyvin monet näkivät juuri sen Stalinin juonen, jolla Neuvostoliitto saisi tilaisuuden väittää Suomen rikkoneen rauhansopimusta ja aiheen miehittää koko maa. Elämä olisi täst’edes kuin nuorallakävelyä. Kun nyt kommunistiset järjestöt, joiden toiminta sodan aikana oli ollut kiellettyä, pääsivät jälleen astumaan esiin, ne vaativat heti ”ystävälli- siä suhteita” Neuvostoliittoon, sen ylistämistä fasismista vapauttajana ja kielen käytön muuttamista, kaiken ”ryssittelyn” lopettamista. Muutamat irvileuat olivat nyt aina valmiit muistuttamaan, että ”puskaryssiä” piti tästä lähtien muistaa nimittää ”pensasneuvostoliittolaisiksi”.

6. Välirauhan tultua huhut tiesivät kertoa, että kurssi loppuisi aivan heti. Mutta ei, se jatkui ja jatkui. Ymmärsiväthän älyniekat sen, että me kuuluimme siihen ”rauhanaikaiseen vahvuuteen”, jonka vihollinen – ei vihollinen vaan nyt Neuvostoliitto, ystävä – salli, joten maastossa oli rämmittävä syksyn sateissa ja tykkejä vedettävä saviliejussa edelleenkin. ”Todellinen antimilitaristi” siinä kyllä kiroili hiljaisessa mielessään. Lupaavalta tuntui kuitenkin se, että tuli niin sanottu ”loppusota”, koko koulun yhteinen sotaharjoitus, oikea ”sota julma” paukkupanoksineen, kaikkineen. Nyt testattaisiin joka miehen taisteluja johtamiskyky. Sain vakanssikseni puhelinryhmän johtajan tehtävän. Syksyisen pimeässä illassa pystytettiin teltta ja asetettiin kaikenlaiset ”kamppeet” paikoilleen. Puhelinmiehet vetivät hikoillen puhelinjohdot, ”tapsit”, metsään ja tekivät tästä minulle ilmoituksensa. Kokeilin soittoa. Nostin luurin korvalleni ja veivasin puhelimen kampea. Se pyöri kevyesti, vaivattomasti. Normaalisti kampi pani vastaan ja veivaaminen vaati jopa hiukan voimaa. – Kokeilin uudestaan. Sama juttu. Kammen kääntäminen oli edelleen keveää. Jossakin oli vika. Kohta tarkistaisin asian. Joutuisinkohan purkamaan koko värkin? Ehkei sen- tään. Kokeilin taas. Puhelinmiehet, ”alaiseni”, seurasivat toimettomina yrityksiäni. Telttaan ilmestyi harjoituksen tarkkailija, vänrikki. Hän seurasi het-

86 ken puuhiani, kunnes kysyi: ”Oppilas, mitä te teette?” – ”Puhelimessa on jokin vika, herra vänrikki. Yritän löytää sitä.” – Äkkiarvaamatta vänrikki karjaisi: ”Miksi helvetissä ette lähetä puhelinryhmää tutkimaan tapsia”? – Olin tulenpalavan punainen ja änkytin antaessani puhelinryhmälle käskyn. Mikä hölmö olin ollut! Muistinhan minä Siiranmäestä, miten tap- seilla on tapana tärkeässä tilanteessa olla aina poikki. Olikohan minulla nyt ollut alitajunnassani luutnantti Seppäsen toteamus, ettei tapseja taistelun aikana kannata mennä korjaamaan, koska tykkituli ne pätkii kumminkin. – Mutta sotilas ei saa selittää. Ei kannata – ei ainakaan tälle vänrikille. Surkea toimintani puhelinryhmän johtajana tuotti minulle sitten arvosanan 6 johtamistaidossa. – Oli tiedossani, että Upseerikoulun to- distukselle annettiin suuri paino työelämässä. Sitä kysyttäisiin ja minä en olisi kelvollinen yhteenkään johtamistehtävään yhteiskunnassa. Mo- koma puhelinkampi!

7. Pidettiin ”loppusodan” kritiikkikokous, jossa eräille jaettiin kiitoksia ja eräitä moitittiin ankarasti, nimeltä mainiten. Ankarimman arvostelun patteriin kuuluvista sain minä ja ”Riku” Rislakki. – ”Siellähän te nytkin istutte rinnakkain”, totesi luutnantti hiukan halveksivaan sävyyn. – Meistä oli todellakin tullut hyvät toverukset oppilaskunnassa. Kai meis- sä oli annos sitä ”todellista antimilitarismia” kummassakin ja muutakin yhteistä – ”Riku” oli opiskellut Vapaassa Taidekoulussa ja oli loistava piirtäjä – minussa oli jonkinlainen runoilija itämässä – siis jotakin sotilaalle täysin sopimatonta. Niin kävi, että ”Riku” joutui lähtemään kurssilta ”maitojunalla” vähän ennen sen loppua. ”Maitojunalla lähteminen” eli ”litteroilla matkusta- minen” oli kansan käyttämä pehmeä ilmaisu sille, että joku erotettiin kesken kurssin. Minut pelasti ”maitojunasta” ilmeisesti kapteeni Rintasen suosio ja puolto, sillä toisin kuin ”Rikulla” minulla oli ampumaopin kokeissa ar- vosanana aina täysi 10. ”Riku” Rislakin tilalle kurssijulkaisun päätoimittajaksi tuli nyt Jouko eli ”Jode” Voutilainen. – Oli arvaamatonta, milloin kurssi päättyisi, mutta pian se tapahtuisi ja kurssijulkaisu oli saatava lopultakin valmiiksi. Sen painattamisen kustantamiseksi pantiin jo ilmoitusten hankkijat liikkeelle. Lopulta tuli tieto, että kurssi päättyisi marraskuun 15. päivänä. Siihen

87 mennessä julkaisu ehdittiin painaa. Opeteltiin jo upseerikumarruksia: Piti asettaa kädet nyrkissä lantion kohdalle, niin kuin sen läpi olisi kulkenut seiväs, josta pidettiin kiinni, ja sitten nytkäyttää ylävartaloa hivenen eteenpäin, mutta niin, ettei mikään muu vartalon osa taipunut, ja napauttaa kuuluvasti kantapäät yhteen. – Oltiin varmoja, että meidät korotettaisiin heti vänrikeiksi, kuten aikaisemmiltakin kursseilta. Monet olivat ostaneet jo kauniisti koristellun upseerivyön olan yli kulkevine ”rähinäremmeineen”. Toisin kävi. Tuo inhottava liittoutuneitten valvontakomissio, joka oli miehittänyt Helsingissä koko Torni-hotellin, vaati ankarasti, että uusia upseereja Suomen asevoimiin ei sallita kouluttaa. Meistä tulisi vain upseerikokelaita. Kun huhu tästä oli kuultu, nopeimmat kauppamie- het tarjosivat hankkimansa upseerivyöt ostettavaksi halvalla hinnalla. Minä, jota huhu ei ollut vielä saavuttanut, sorruin tähän – ja onneton upseerivyö roikkui sitten kaapissani vuosikausia. Kun kurssijulkaisu ilmestyi, kerrotaan, että koulun johtaja, jääkäri- eversti Viljo Kauppila oli sen kirjoitukset nähtyään pahoittanut mielen- sä syvästi. Me oppilaat saimme nyt vasta tietää, että hän oli kieltänyt ankarasti kaiken simputuksen – hyvin tietäen, miten uupuneita suoraan rintamalta ankarista taisteluista tulleet koulutettavat olivat. Perinteet ovat sitkeäjuurisia. Perinteisiin kuuluu kuitenkin ilojakin. Tuli perinteisen lopettajais- juhlan aika. Tein ”viimeisen palveluksen” Upseerikoulun kurssille 59 kirjoittamalla sen ohjelmaan pienen sketsin, jossa komea unkarilainen ja kitulias puolalainen keskustelevat puhelimessa. Minä olin se komea unkarilainen, komea siksi – ja vain siksi – että olimme saaneet peruu- kit ja vaatteet lainaksi peräti Kansallisteatterista. Keskustelu sujui tähän tapaan: ”Ongo davaddavissa greivi Protskuvakuranovoboretski?” ”Kuka hälväti älävä säläd räägätäb kieltäsä? Mnä kävälämä männäk. Täpärät hätkät.” Kaikessa päättömyydessään tämä minimalistinen näyttämötaideteos sai raikuvat aplodit. Menestys taiteessa on arvaamatonta. Sain lopulta tiedon myös perinteisestä kirjoituskilpailusta, johon olin osallistunut. Olin ihmetellyt, miksi sen tulosta ei ilmoitettu, vaikka kurssi oli jo päättymässä. Nyt sain kuulla luottamuksellisesti eräältä esikunnan upseerilta, joka kuului kilpailun palkintoautakuntaan, miksi näin oli tapahtunut. Minun kirjoitukseni ”Näin vain perääntymisen” oli katsottu yksimielisesti sanataiteellisesti parhaaksi, mutta koska ”se ei sisällöltään ollut mitenkään sopiva tulevan upseerin kirjoittamaksi”, oli

88 luovuttu tuloksen julistamisesta ja palkintojen jakamisesta. Hämmästyin, sillä tiesin kirjoittaneeni parhaani mukaan asioista, niin kuin ne ovat, realistisesti, en sen kummempaa. Ja totta on se, että sodasta näin vain perääntymisen – totista totta. Kirjoitus ei ole säilynyt, mutta muistelen, etten siinä ollut suoranaisesti sodan vastainen, en ainakaan meidän oman puolustussotamme. Olin kirjoittanut apeista mielialoista ja siitä syvästä toivottomuudesta, jonka sodan ja tappamisen mielettömyys herättää. Ehkä – varmasti – sellaisen todellisuuden kuvaaminen on kunnon upseerille sopimatonta, onhan hänen osattava pitää yllä rohkeaa optimismia toivottomaltakin näyttävissä tilanteissa – ja järjettömien käskyjen toteuttamisessa.

8. Kun tämä viimeinen Upseerikoulun kurssi Niinisalossa päättyi, lähdim- me kokelaiksi korotettuina kukin tahoillemme, jotkut jopa taisteluosas- toihin, niihin, joiden piti Pohjois-Suomessa ”riisua saksalaiset aseista”, kuten välirauhansopimus vaati. Sepä ei käynytkään kohteliaasti pyy- tämällä. Joskin saksalaiset vetääntyivät pohjoisemmaksi, se kävi liian hitaasti. Tilanne näytti jo hyvin vaaralliselta. Se voitaisiin tulkita niin, että Suomi ei aikoisikaan täyttää rauhansopimuksen vaatimusta, jolloin Stalin katsoisi oikeudekseen yrittää maamme miehitystä. Signaalina tästä neuvostojoukot olivat jo tunkeutuneet yli rajan ja miehittäneet Suomussalmen, jonka asukkaat joutuivat evakoiksi kesken perunan- nostokauden. Niinikään Ivalon seuduilla neuvostoliittolaiset olivat hyö- känneet yli rajan ja itse ajaneet saksalaiset tästä osasta Lappia Norjan Kaarasjoelle. Oli pakko käydä järjettömältä ja vastenmieliseltä tuntuvaan taisteluun saksalaisia vastaan, jotka vielä äsken olivat meitä suuresti autta- neet. Puhkesi Lapin sota. Kuulin, että maihinnousussa Tornioon kaatui hyvän luokkatoverini, ”Juki” Peltosen pikkuveli Matti. Olimme niin usein pelanneet shakkia, jopa perustaneet yhdessä innoissamme Jyväskylän lyseon shakkiker- hon. Matin laudalta oli nyt shakkikuningas kaatunut eikä mikään voima koskaan nostaisi sitä uuteen peliin. Jouduin Kouvolan varuskuntaan jonkinlaisen autokomppanian kirjoihin, vaikka en autoista tiennyt tuon taivaallista. Ilmeisesti osasto jollakin tavalla kuului tykistöön. Päätehtäväkseni käsitin tarkistaa iltahuudon jälkeen, ettei kukaan ollut ottanut ylimääräistä iltalomaa. Kunnon levon tarvitsivat ennen kaikkea ne, joiden vuoro oli nousta ennen aamua viiden aikaan kun-

89 nostamaan kuorma-autoa ajokuntoon. Se ei ollut helppo tehtävä. Jokai- sessa autossa oli vanhanaikaista kamarin uunia muistuttava hirmuisen suuri ”häkäpönttö”, johon – aina nokisen – automiehen piti saada tuli syttymään ja kaataa pari säkillistä pilkkeitä palamaan. Koko toimituksen ajan piti sohia pilkepönttöä pitkänpitkällä hiilivartaalla. Homma muistutti tervanpolttoa. Ilmavirtaa pönttöön piti säädellä niin, etteivät pilkkeet palaneet täydellä liekillä vaan kituvasti. Siitä syntyi häkää, jota sitten moottori käytti. Siinä touhussa pöntön kohentelijakin sai melkoi- sesti häkää keuhkoihinsa. Joskus johdin mittausryhmää metsässä. Käsittääkseni se oli pikemminkin osa liikuntaohjelmaa kuin tykistökoulutusta tänä aikana, jolloin vain kotiin pääseminen oli kaikilla mielessä. Oli jotakin mieltä kohottavaakin. Jotta olisi touhussa vielä jäljellä hiukan sotilaallistakin, oli keksitty pitää sunnuntaisin kunnianteko- harjoituksia. Kokelaan oli seistävä kentällä oikea käsi lakin lipan reunassa miesjonon lipuessa ohi. Joka miehen oli kohotettava kohdallani sormensa ohimolle – kunniantekoon – kuin paraatissa ikään. Hymyillä ei saanut, vaikka aihetta olisi ollut. Kokelaat saivat kukin vuorollaan määräyksen toimia varuskunnan ”päivystävänä upseerina”. Siihen kuului partioida kahden sotamiehen kanssa iltayössä Kouvolan kauppalassa katurauhaa valvomassa. – Ker- ran sattui tulemaan johtamaani patrullia vastaan keskiyöllä kaikella äänivoimallaan laulava miesjoukko. Ilmoitin heille karusti, että laulu öiseen aikaan kadulla oli kielletty. Mies, joka näytti johtavan joukkoa, kertoi minulle heidän olevan inkeriläisiä. Asemalla puuskutti jo juna, joka kohta veisi heidät Leningradiin ja sitten Siperiaan, vankileireille, ties mihin. He lauloivat nyt viimeistä kertaa nauttien vapaudesta. Laula- jien joukon kasvoista näkyi murhe ja hätä. He tiesivät, mikä heitä odotti. – Minäkin tiesin. Äkillisestä päähänpistosta sanoin heille: ”Jos niin on, niin laulakaa, laulakaa niin paljon kuin haluatte, nyt, kun vielä voitte.” Mitä muutakaan saatoin tehdä? Kauas kuului inkeriläisten laulu, kunnes vaimeni yöhön. Pian sen jälkeen vihelsi veturi rautatieasemalla kimeästi, ilkeällä äänellä. Siellä äskeinen laulajajoukko matkasi pimeyteen.

9. Kokelastuvan asukeiksi ilmaantuivat kurssitoverini Björn-Olof Alholm eli ”Bobi”, Torsti Rousi, koulutoverini, sekä Jouko Voutilainen, ”Jode” ja Paavo Hyvönen, ”Pate”. On helppo arvata, että tuvassamme käytiin iltaisin vilkasta keskuste-

90 lua. – ”Bobi” – niin everstin poika ja ruotsinkielinen kuin olikin – kertoili verrattomia vitsejä, mutta oli myös mukana, kun maailman asioihin sukellettiin syvemmälle. Ja sitä puhettahan riitti. ”Jode” oli terävästi ajatteleva, vaikkakin joskus mielestäni liian tosikko. Kun ”Bobi” ja ”Jode” olivat löytäneet jonkin vakavasti otettavan kannan asiaan, tulin minä mukaan ja jo jonkinlaiseen päätökseen päässyt väittely liehahti uuteen täyteen liekkiin. Minuun oli nimittäin juurtunut tapa esittää järjellisestä ratkaisusta poikkeava, mahdollisimman mielikuvituksellinen toinen käsitys – silloinkin, kun sisimmässäni olin toisten kanssa aivan samaa mieltä. Se oli omiaan kiihdyttämään aina merkillisesti keskustelun todelliseksi väittelyksi, jolla ei ole loppua. ”Pate” oli luonteeltaan jotenkin meistä poikkeava, tarkkaileva ja it- seensä vetäytyvä, melkein arka, varovainen ainakin. Kerran hän sentään kahden kesken ollessamme kertoi itsestään. Hän oli Oulusta. Hänen äitinsä oli pyykkäri, mutta kyllä hänet kansakouluaikana hyväksyttiin ”herrojen” poikienkin seuraan. Kerran hän oli ollut syksyisellä kentällä pelaamassa jalkapalloa, kun eräitten pelaajien äidit tulivat hakemaan poikiansa pois jonkin tärkeän asian vuoksi. Pate olisi jäänyt kentälle yksin. Niinpä hän seurasi muuta vilkasta poikajoukkoa ja – miten ollakaan – joutui heidän mukanaan Oulun lyseon pääsykokeisiin. Hän vastaili kysymyksiin ja teki tehtävät niin kuin muutkin. – Kului useita päiviä ja hän ihmetteli, miksi ketään ei ilmaantunut kentälle. Viikon päästä tuli kotiin kysely, jossa tiedusteltiin, miksi Paavo Hyvönen ei tule kouluun, vaikka on hyväksytty sen ensimmäiselle luokalle. Siitä oli alkanut hänen opintiensä ylioppilastutkintoon asti. Tässä nyt oltiin. Tulevaisuudesta ei Paavolla ollut tietoa, mutta kuultuaan ”Jodelta” ja ”Bobilta”, että Helsingin yliopistoon oli perustettu uusi tiedekunta, valtiotieteellinen, ja että he aikoivat sinne opiskelemaan, hän oli vähi- tellen mielessään ajatellut tehdä samoin. Hänellä ei ollut rahaa pennin killinkiäkään, mutta ei hän sitä pohtinut – kyllä kai aina jotenkin sel- viää. Olin sama mieltä. Meillä oli paljon yhteistä.. Vuosia myöhemmin ”Pate” tuli vastaani Helsingissä Kluuvikadulla. Hän oli opinnoistaan kerrassaan innostunut ja piti selvänä, että minunkin pitäisi ruveta kommunistiksi. Heidän parissaan hän oli tavannut vaimonsakin, etevän kommunistin, Anna-Liisan. Toivotin onnea. Sitten kerroin Paavolle, mitä äitini oli minulle ensi kertaa Helsinkiin lähtiessäni suuressa viisaudessaan sanonut: ”Muista sitten: älä mene politiikkaan!” Keskustelut kokelastuvassa hyppelivät pienistä suuriin ja suurista

91 pieniin aiheisiin – kotimaan onnettomasta asemasta Eurooppaan ja Neuvostoliittoon, toiveajatuksiin kokonaisesta ystävyyteen perustuvas- ta maailmanjärjestyksestä, elämän tarkoitukseen ja kosmoksen kohta- loon. Innostuin estoitta tekemään muistion koko maailman käsittävästä yhteiskunnasta. Sitä me sitten kutsuimme ”Suureksi Asiaksi” ja siihen usein palasimme. Päästyään muita aikaisemmin siviiliin ”Jode” kertoi kirjeissään tekevänsä järjestäytymistyötä ”Suuren Asian” alkuunsaatta- miseksi. Pian häneltä tuli kumminkin Jobin postia: jyrkät vasemmistolaiset olivat valtaamassa liikkeen ja se oli näin ollen parasta lopettaa. Keitä nuo kaappaajat olivat, sitä hän ei tarkemmin kertonut. Kokelastovereillani tuntui olevan jo varmat tulevaisuuden suunnitel- mansa: ”Jode”, ”Bobi” ja ”Pate” menisivät ehdottomasti valtiotieteelliseen tiedekuntaan – ehkäpä diplomaatinura mielessään – ja Torsti pyrkisi opiskelemaan lääkäriksi. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan tulevista opinnoista eikä urasta. Kokemukseni olivat tähän mennessä huonoja: minut oli ”julistettu ylioppilaaksi” – oli siis kyseenalaista, olinko kunnon ylioppilas ollenkaan – olin käynyt korpraalikoulun, mutta korpraalia minusta ei tullut, ja nyt olin päässyt upseerikoulusta, mutta upseeria minusta ei tullut. Tulisiko mitään muutakaan – ”isona”?

10. Sodan ankeita oloja, puutetta, sensuuria ja ankaraa järjestystä seuraa aina tavallista vapaampi ja villimpi meno, jos kulttuurihistorioitsijoi- hin on uskomista. Se nähtiin ensimmäisenkin maailmansodan jälkeen: tulivat jazz, alkoholi, dadaismi, naisten tupakanpoltto ja lyhyet hameet. – Meillä Suomessa oli talvisodan ja jatkosodan aikana tanssi kielletty. Ei sopinut tanssia silloin, kun sankarihautojen multiin vielä peitettiin kaatuneita. Nyt oli vihdoin rauha maassa, vaikkakin epävakaa, ja viimeiset san- karivainajat maan povessa, kuten sanotaan. Oli aika toteuttaa kansan harras tahto ja lopettaa tanssikielto. Muutoksen huomasi heti. Kouvolassa oli varuskunta ja varuskunnas- sa nuoria sotilaita, oivallisia tanssittajia. Itse asiassa harva osasi todella tanssia, mutta ei se haitannut. Tanssisaleissa oli aina niin suuri tungos, että ainoa tanssitaito, mikä vaadittiin, oli olla tyrkkimättä ja astumatta daamin varpaille. Näin ollen me kokelaatkin heittäydyimme tansseihin, vieläpä menestyen daamien suosiosta kilpailtaessa. Pian huomasi ujokin – kuten minä – millaisen nautinnon tungos tuottikaan. Oli pakko litistyä tanssidaamia niin lähelle kuin mahdollista, ettei tuuppisi viereisiä pareja. Tiukasti syliin painautuneena tunsi

92 naisen vartalon suloisen läheisyyden, rintojen kumpareet, lantion kei- nahdukset ja sen lämpimät, ujostelemattomat painallukset. Yleiset tanssit olivat lauantaisin, mutta muulloin piti keksiä hupioh- jelmaa itse. – Tapaninpäivänä sattui Torsti Rousi olemaan päivystävänä upseerina ja hän ulotti – tai oletti – valtansa varuskunnan hevosiinkin tilaten meidän tapaninajeluamme varten kaksi vanhanaikaista, kaunista rekeä, kaksi vetohevosta ja niille kuskit. Ajettiin hyvää vauhtia kauppalan lumisia katuja ja jokainen meistä sieppasi lennosta polvelleen rekeen sattumalta kadun laidasta tavatun sorean ja nätin neitosen, joka sitten kokelaan käsivarsilla kujerteli kuin kyyhkynen. Kolme vuosikymmentä myöhemmin, kun olin puhujamatkalla Kou- volassa, tuli luokseni eräs tutunnäköinen nainen kyselemään, mihin ”Bobi” oli joutunut, kun ei ollut vastannut hänen viimeiseen kirjeeseen- sä. Kerroin, että ”Bobi” oli tietämäni mukaan suurlähettiläänä Mosko- vassa.

11. Ainainen rahapula ahdisti. Kun joutoaikaa iltaisin oli runsaasti, keksin panna Kouvolan Sanomiin ilmoituksen matematiikan yksityistunneis- ta, joita nimim. ”upseerikokelas” antaisi. Tähän syöttiin tarttui muuan lukiolainen tyttö, Kirsti Kemppi nimeltään, ja sovittiin tunneista. Olin hiukan ällistynyt, kun kävi ilmi, että neiti Kemppi oli Kouvolan varuskunnan komentajan, eversti Kempin tytär. Mennessäni opetustuntia antamaan minua odottikin katetun teepöydän ääressä itse eversti Kemppi tyttärensä seurassa. Ällistyin, mutta huomasin jo ovella paukauttaa saappaani kantapäät yhteen ja tehdä sujuvimman upseerikumarruk- sen, minkä osasin, sekä tapailla jonkinlaista ilmoitusta: ”Herra Eversti… Herra Eversti…” Eversti hymyili hiukan ja keskeytti minut ilmoittaen, ettei nyt tarvinnut olla sotilaallinen eikä ”herroitella”. Sitten hän tarjosi minulle paikan teepöydässä ja ryhtyi ystävällisesti kyselemään kokelaan kokemuksia. Sitä hän ihmetteli, kuinka upseerikokelaalla oli armeijan oloissa aikaa sivutoimeen, yksityisopettajaksi. Kun kerroin sodanjäl- keisestä koulutuksen laadusta, nimittämättä sitä kuitenkaan oikealla nimellään ”laiskotteluksi”, hän ei enää ihmetellyt. Ystävällisempää upseeria kuin eversti Kemppi en ole tavannut. Neiti Kemppi oli melkoinen kaunotar, ollakseen koulutyttö, joskin lukiolainen. Hän oli hyvin tumma ja tuuheatukkainen ja hänen kat- seessaan viipyili eräänlainen viekoitteleva sävy, jonka tapaa ooppera- laulajattarilla. Se sai minut toisinaan punastelemaan ja änkyttämään, jopa melkein kadottamaan opetuksen punaisen langan. Suorittaessaan

93 hiukan vastahakoisesti minun antamani tehtävät, hän osoitti hallitse- vansa tarvittavat tiedot aivan hyvin. Oliko siis yksityistuntien tarkoituksena neiti Kempin mielessä jotakin muutakin. Istuessamme näillä tunneilla kahden, mieleeni luiskahti joskus myös Upseerikoulun oppilaskunnan kunniakysymysten hoitajan, Zettermanin, esittämät gentle- mannin kunnian vaatimukset naisen seurassa, mutta torjuin mielessäni päättäväisesti kaiken hänen oppinsa. Muutama vuosi myöhemmin tapasin neiti Kempin, Kirstin, Helsin- gissä. Hänestä oli kehkeytynyt kypsä kaunotar ja voin tunnustaa ihas- tuneeni häneen. Minun varmuuteni naisseurassa oli kohentunut siitä, että olin juuri saanut hankituksi oikean, tyylikkään ”borsalino-hatun” eli ”borsan”. Sattuipa sitten niin, että me iloisessa ylioppilasjoukossa astuimme hissiin ja kuulin neiti Kempin lausuvan terävästi: ”Herrasmies ottaa aina hatun päästään, kun astuu naisten kanssa hissiin.” Tempaisin nopeasti ”borsan” päästäni paljastaen samalla kuhilasta muistuttavan tukkani. Peilistä näin, että naamani oli hiusmartoa myöten punainen kuin taottava kuuma rauta. Minulle oli selvää, etten tapaisi neiti Kemp- piä, kaunotarta, enää.

12. Minun esimieheni Kouvolassa oli muuan majuri, joka oli reservejä kotiutettaessa ilmeisesti joutunut ottamaan komppanian päällikön va- kanssin. Eräänä aamuna sain majurilta määräyksen poimia ryhmän sotamie- hiä tykkivajojen luo, johon hän tuli itse antamaan käskyn ja valvomaan työtä. Hän määräsi kiireesti vetämään tykit puolen kilometrin päähän metsään. Se tehtiin, mutta sitä kummasteltiin – vielä enemmän sitä, että käytetty luminen tie piti vielä luutia niin, ettei tykinpyörien jälkiä näkynyt missään. Tajusin, ettei nyt ollut sopivaa kysyä mitään – niin kuin ei yleensäkään. Osasin yhdistää tämän tapahtuman kuulemaani huhuun, että val- vontakomissiosta varuskuntaan oli tulossa joukko tarkastajia – noita paksuja raa’an näköisiä miehiä, joilla oli univormuissaan korkeat har- tiatäytteet, niin että niskaa ei heillä ollut ollenkaan ja pää näytti isketyn ilman sitä hartioitten väliseen kuoppaan. Mitä he hakivat? En nähnyt heistä vilaustakaan. Seuraavana päivänä majuri vaikutti helpottuneelta ja komensi ve- tämään tykit takaisin vajoihin. Ilmeisesti vaara oli ohi. Päättelin, että valvontakomission tarkastukset olivat rajoittuneet Upseerikerhoon – ja venähtäneet siellä jostakin syystä ylipitkiksi.

94 Tämä sodanjälkeinen aika oli täynnä salaperäisiä ja omituisia asioita. Eräänä päivänä majuri antoi minulle yksinäni suoritettavan tehtä- vän: Minun tuli katsoa jokaisen asevarastossa olevan kiväärin numero ja etsiä se varastokortistosta. Tein työni pariinkin kertaan, huolellisesti. Aina sama tulos! Melkein sata kivääriä oli merkitty kortistoon, mutta niitä ei ollut asevaraston kiväärien joukossa! Oliko kiväärit varastettu? En ymmärtänyt. Epätoi- voisena kerroin lopulta tuloksen majurille odottaen, että asiasta syntyisi joltinenkin kuulustelujen sarja ja meteli. – Kummallista kyllä, majuri oli aivan rauhallinen, käski minun vain hävittää ne kortit, joita vastaa- via kiväärejä ei löytynyt varastosta. Mitä tämä oli? Olihan jokaisesta kadonneesta jalkarätistäkin noussut meteli! – Kysyä ei voinut. Osasin jo sen asian. Aikanaan arvoitus minulle selvisi. Olin mitä ilmeisimmin ollut mukana tärkeässä asiassa, joka sitten julki tullessaan sai valvontakomission kuohuksiinsa. Olin ilmeisesti tietämättäni ollut osallisena asekätkennässä!

13. Lapissa sotivia lukuun ottamatta oli reserviläisten vanhimmat ikäluokat jo kotiutettu – valvontakomission seuratessa tiukasti, että se tapahtuisi kyllin nopeasti. Tupatoverini olivat jo jättäneet hyvästinsä. Minä olin yllättäen saanut tietää kuuluvani asevelvollisuuttaan suorittaviin – olin kuulunut siihen uuden tulkinnan mukaan koko sotimisen ajan, sillä lakia oli muutettu niin, että palvelu asevelvollisena kestikin 2 täyttä vuotta. Huhut tiesivät kertoa, että pian siviiliin siirtyville myönnettäisiin herkästi lomia ”työasioitten järjestämiseksi”. Oliko minulla ”työasioi- ta”? Niin pitkälle en ollut ajatellut, mutta nyt piti panna mielikuvitus liikkeelle. Majurin suupielet hiukan värähtivät, kun hän kirjoitti hyväksymi- sensä loma-anomukseeni ”runojen järjestämiseksi kokoelmaksi ja sen toimittamiseksi kustantajalle”! Kun palasin lomamatkaltani, samainen majuri kysyi ohimennen, jo avoimemmin hymyillen: ”No, tuliko niitä runoja?” Kopautin saappaan- kannat yhteen ja vastasin sotilaan ja upseerikokelaan täsmällisyydellä: ”Herra majuri, kyllä niitä tuli. Kokoelma on nyt Gummeruksella.” Se oli totta. Tästä lähtien en ollut mikään tavallinen runoilija vaan erikoisen sertifikaatin saanut: Saatoin kertoa olevani ”puolustusvoimien hyväksymä runoilija”. Runoilija PVH. Viimeinkin siviiliin! – Kotimatkalla junassa oli väljempää kuin sodan

95 aikana. Vaunun eteisessä ei kenenkään tarvinnut seistä. Monet matkus- tajista istuivat levottoman näköisinä pälyillen matkalaukkujaan. Siitä saattoi tarkalleen arvioida, paljonko kullakin oli mukanaan ”mustan pörssin” voita. Panin merkille, että sotapoliiseja ei enää liikkunut vaunujen läpi mahdollisia karkureita etsien. Siviiliin! Koko matkan ajan se sana siveli kieltä: ssii-vii-liin… Jyväskylään palattuani menin siviiliin pääsyn riemussa Keskisuoma- lasen toimitukseen tervehtimään Puumaa eli Lassi Utsjokea, Joh. Edv. Leppäkoskea ja sodasta palanneita toimittajia. Puumalla oli heti juttu tarjolla: Syksyllä, raskaan rauhan solmimisen jälkeen sattui muuan kotiin hämärällä kadulla matkaava sotamies – varsin heiluvassa tilassa – kohtaamaan luutnantin. Miehen silmät ta- pittivat eikä kunnianteosta ollut tietoakaan. Luutnantti pysäytti miehen ja tiukkasi: ”Mikäs jäi tekemättä!” Sotamieheltä meni pitkä tovi, mutta lopulta hänen sameat silmänsä kirkastuivat, hän haki jonkinlaista asen- nontapaista ja ilmoitti: ”Suur-Suomi, herra luutnantti.”

96 OSA

LUVUT VI–XI

97 LUKU VI Tulisiko toimittaja?

1. Siviilivaatteisiin pukeutuminen on sodasta palaavalle merkittävä kokemus, aineksina nostalginen hartaus, nuoruuden katoamisen haikeus, riemukas vapauden tunne, hienoinen oman identiteetin uudelleen löytyminen ja monen monet tunneviritykset, joita ei voi sanoiksi pukea. Hankalaa minun oli myöskin pukea vaatteita ylleni – Keijolta aikanaan minulle siirtyneitä, vähintään kerran ”endrattuja”, nurin käännet- tyjä takkeja, housuja ja päällystakki. Kuluneet kyynärpäät heijastelivat auringonvaloa kuin peilit, mutta välikö sillä, kunhan vyötärössä riitti tilaa. Sitä kyllä riitti, sillä olinpa melkoinen laihankuikelo ilmestys, etten sanoisi sorja. Ongelmana olivat housunlahkeet, jotka ulottuivat vain puolisääreen. Murhetta tuotti tässä suhteessa musta puku, johon liittyi historiaa 10 vuoden ajalta: Veljeni oli saanut sen uutena ripille pääs- tessään ja käyttänyt ylioppilaaksitulon juhlallisuuksissa, minä samoin – aina huolellisesti varjellen tätä aarretta. Uutta pukua ei sopinut ajatella. Olin kyllä saanut tarpeellisen vaa- tekortin, niin kuin kaikki säännöstelyn vaatimat, melkoisen lukuisat elintarvikkeitten ostokortitkin, mutta mistäpä otin rahat tuollaisiin hankintoihin. Ei meillä oltu kasvatettu kessua ikkunan alla. Lehti-ilmoitusten mukaan sillä olisi saanut mitä vain – tämän tästä joku ilmoitti vaihtavansa 10 kiloa kessua, ”kuivaa ja hyvänmakuista”, morsiamen hääasuun. Alusvaatteet eivät aiheuttaneet varsinaisia pulmia, olinhan saanut armeijan perintönä sillaiset alushousut. ”Sillamuoti” oli otettu käyttöön siksi, että Suomessa riitti selluloosaa, mutta ei villaa. Muodin tunnus- merkki oli, että mikä tahansa koko venyi käytössä mihin tahansa kokoon, kuitenkin vain pienestä suureen, ei päinvastoin. Niinpä minunkin alushousuni lötköttivät nilkoissa laajoina poimuina, nostelipa niitä kuinka usein tahansa. Ne muistuttivat käveleviä haitareita. Onneksi pukupulmat eivät tulleet kenenkään mieleenkään, kun

98 tavattiin säännöllisesti iltaisin Kauppakadulla, aivan kuin vanhaan, hyvään aikaan – me, lyseon lukiolaiset, nykyiset ja monet entiset, sodasta palanneet, tyttökoulun tytöt ja yhteiskoulun pojat. Kuljettiin kuten ennenkin, ”markan puolta” Keskisuomalaisen kulmauksesta aina Aren risteykseen saakka. (Kauppakadun toinen ”rotuaari” oli vanhasta muistista edelleenkin ”10 pennin puoli”, koska se sivusi Työväentaloa ja -teatteria.) Keskisuomalaisen kulmalla pysähdyttiin nurkan taakse hetkeksi kertomaan vastaan tulleista tytöistä ylistäviä, arvioivia tai rehvakkaita kuvauksia ja usein alatyylisiä vitsejä. Nämä kävelyt olivat jokailtainen hupini. Iltaisin kokoontuva joukko oli siitä erikoinen, että se oli selvästi mielissään siitä, että rauhanteko nyt oli karkottanut saksalaiset sotilaat myöskin Jyväskylän kaduilta. Koko sodan ajan heitä oli ollut Luonet- järven lentokentällä. He kävivät iltalomilla Jyväskylässä ja moni nuori mies huomasi katkerana, miten hänen ikirakas heilansa oli yht’äkkiä ryhtynyt ”opiskelemaan saksaa” eikä häneltä riittänyt enää aikaa mi- hinkään muuhun. Ilonaihe olivat kuitenkin Karjalasta evakkoina tulleet tytöt. Yleisesti todettiin, että he olivat oikeastaan kaikki paljon kauniimpia, vilkkaam- pia ja viehättävämpiä kuin nämä saksalaisia suosineet kalpeat ja totiset, leveänenäiset hämäläiset, Jyväskylän kantaväestö. Tässä sodanjälkeisessä ajassa uutta olivat ”sotilasabiturientit”, lukiolaiset, joiden opinnot olivat jääneet niukasti kesken, kun he olivat joko vapaaehtoisina tai asevelvollisina joutuneet sotaan. Nyt he valmistuivat pikavauhtia ylioppilaskirjoituksiin. Pikavauhtia he järjestivät myös opintojen lopettajaisjuhlansa. Jo- nakin iltana Kauppakadulla he kertoivat viikon päästä pidettävän ”konventin” ohjelman olevan muuten valmis, näytelmä vain puuttui. Voisinko auttaa? – Lupasin koettaa. Kun en mistään löytänyt sopivaa valmista näytelmää, tein sen parissa päivässä itse. Aihe ainakin oli ajankohtainen: ”Seitsemän veljeksen korsussa”. Kun esirippu aukeaa, veljekset istuvat kiväärejä rasvaamassa tai loikoilevat korsun laverilla. Juhani aloittaa replikoinnin: ”Päätäni kivistää ja nipisteleepä vatsaparkaani armottomasti, kun aattelen, miten huikeassa hummauksessa ja korttien läiskeessä hukkaan kulutimme Herran kauniin päivän!” Timo jatkaa: ”Vaan huonostipa lätkyvät nämä nykyajan kortit. Toista se olisi, jos tuoreita vasikannahkoja pöytään paukuttelisi.” Viertolan vouti ilmaantuu uudessa osassaan vääpelinä kuria ja järjestystä pitämään. Tulee hälytys ja veljekset ryntäävät ampumahautaan. Pauke näyttämöllä lyö ainakin etummaisina istuvien korvat lukkoon, kun pojat laukovat kilpaa pauk-

99 kupatruunoitaan. Aapo kertoo väliajalla uudelleen sommitellun ”soivan kiven tarinan” ja lopussa perääntymisen kuvauksen, paluun ”töpinän muonarattaiden monen kultaisen pyörän pyöriessä”. On selvää, että näytelmä – jo pelkkä paukkupatruunoitten rätinä – sai yleisön vahvan tunnetilan valtaan.

2. Oli minulla sentään ”asioitakin” hoidettavana. Uskaltauduin nousemaan Gummeruksen tutut, pitkät ja narisevat portaat – enkä enää ollut ”pieni kirjailija, hellanlettat”. Tapasin itse toimitusjohtaja Mauno Salo- järven ja Kyösti Sorjosen, joilta sain vahvistuksen sille, että runokirjani aiotaan julkaista – tosin vasta syksyllä, joulumyyntiin – muuten se ei olisi kannattavaa. Kuulin vielä, että Viljo Kajava oli lukenut käsikirjoi- tuksen ja piti sitä julkaisukelpoisena. Viljo Kajava, jonka runoja olin niin suunnattomasti ihaillut! Kustannussopimus tehtäisiin syksyllä. Silloin määrättäisiin myös tekijäpalkkio. – Viis siitä. Tällä puheella minä olin siis runoilija! – Tulisiko minusta ihan kokonaan – ”isona” – runoilija, sellainen kuin Viljo Kajava, sitä en uskaltanut ajatella. Tänä ensimmäisenä rauhan ke- väänä minusta oli tulossa aivan huomaamattani Jyväskylän ”kulttuuri- henkilö”. Ehkä se oli seurausta siitä, että entinen suomenkielen opettajani Sampo Haahtela oli nyt kiinnostunut kirjoittamisharrastuksestani. En epäile, etteikö hän olisi vaikuttanut runokirjani hyväksymiseenkin. Kerran kevään lähestyessä tapasin Sampo Haahtelan toisen kulttuuri- vaikuttajan, Kyösti Sorjosen, seurassa. Mahtoi ryhmässä olla pari muutakin. Kuinka ollakaan, joku keksi ottaa puheeksi Jyväskylässä piileske- levien monen lajin taiteilijoiden vetämisen esiin. Sampo, järjestyksen ihminen, oivalsi heti, että sitä varten oli perustettava seura. Nimikin oli helppo löytää: Jyväskylän Taiteilijaseura. – Jokainen muisti joitakin tuntemiaan – ei aivan neroja, mutta hyvin jäseniksi kelpaavia. Näin saatiin kokoon seuran perustajoukko: Kirjailijat Sampo Haahte- la, joka oli palkittu nuorisoromaani-kilpailussa isänmaallisella teoksellaan ”Pellervon suuri tehtävä”, Heikki Jylhä, jonka runokokoelmaa ”As- kelten kirja” ihailin, ja Väinö Kolkkala, vanhan polven romantikko, joka oikeastaan oli kirjoittanut vain yhden kirjan, ”Tuomiojärven kavaljeeri”. Olin vielä minäkin, joka siinä tilanteessa en epäillyt tulevaisuuttani runoilijana ollenkaan – kas, olihan esikoiskokoelmani jo hyväksytty. Kun Terttu Pajunen-Kivikäs kutsuttiin, samalla hyväksyttiin lausunta erääksi taiteen lajiksi. – Taidemaalareitakin oli useita: Urho Lehtinen, jo melkein klassikko Keski-Suomessa, Vappu Heiska, itsensä vanhan

100 Joonas Heiskan tytär, sekä Helmer Selin, ehkä tässä vaiheessa enem- män ahkera seinien ja aitojen maalari, siis oikea maalari, kuin taiteilija, vaikka tuhlasi öljymaalia kuviinkin. – Täydellisyyttä tavoitteleva Sampo Haahtela kaipasi mukaan myös säveltaiteen edustajia. Kyseessä oli siis eräänlainen ”pankulttuuri-liike”, jolla olisi eri taide- muotojen vuorovaikutuksen tuoma jalostava vaikutus, samanlainen kuin se mikä saavutetaan ymppäämällä omenapuita. Varsinaisesti Jyväskylän Taiteilijaseura perustettiin syyskuun lopulla, jolloin olin jo Helsingissä. – Haahtelan idea oli kiertopalkinto, kaunis ”Mestarin nuuskarasia” – Robert Kiljanderin, jyväskyläläisen lehtorin, kirjoittaman näytelmän muistoksi. Siihen liittyi pieni rahapalkinto. Ensimmäisen kerran sen kohtalosta päätettäessä se annettiin – tiukan äänestyksen jälkeen – minulle! Olin jo Helsingissä ja – kun minulla on taipumus hukata kaikenlaisia rasioita – pyysin säilyttämään sen äidin ja Kaijan varmassa huomassa vuoden ajan, kunnes se luovutettaisiin seuraavalle. Rahapalkinnon otin mieluusti vastaan. Niin kuin 1920-luvun paneurooppa-liike oli epäkypsässä maailmassa vähitellen kuivunut kokoon ja loppunut sotaan, samoin tämä meidän – sanoisiko minimalistinen – pankulttuuri-yrityksemme hajosi, kun ku- vataiteilijat saivat aikaan vuosikymmen myöhemmin – ei nyt sentään sotaa, mutta palatsivallankumouksen kuitenkin – ja tekivät seurasta vain kuvataiteilijoiden ammattietuja valvovan järjestönsä. Joitakin vuosia myöhemmin kirjailijat perustivat hyvin aktiivisen Keski-Suomen Kirjailijat r.y:n. (Vuosisadan lopulla minut kutsuttiin sen kunniajäse- neksi – en oikein tiedä, minkä vuoksi.)

3. Jyväskylästä sopii käyttää lempinimeä ”Käpykylä”. Se on hiljaiseloa, jossa ”makeasti oravainen nukkuu sammalvuoteellansa…” Ajatella voi silti suuria – niin kuin edellä kuvattu ”pankulttuuri-liikkeen” soihdunkantajan, Jyväskylän Taiteilijaseuran perustamissuunnitelmat, osoittavat. Aivan tietämättömiä ei ”Käpykylässä” kuitenkaan oltu. Nythän lehdet kertoivat vapaasti, suurin otsikoin maailman tapahtumista, kun kaik- kinainen sotasensuuri oli lopetettu – jollei oteta huomioon sitä, mitä valvontakomissio harjoitti. Rauhan tultua olivat lehdistöstä huomaamatta hävinneet tutut ”Johtajan päämajasta” Berliinistä annetut uutiset ja tilalle tullut Reuter. Lapin sotaa oli kestänyt moniaita kuukausia – niiden muutamien viikkojen asemasta, joina saksalaisten riisumisen aseista olisi pitänyt tapahtua rauhansopimuksen tiukimman tulkinnan mukaan. Se oli to-

101 dellista sotaa ja perusteellista koko Lapin hävitystä: Yksikään pirtti ei jäänyt saksalaisilta polttamatta, jok’ikisen kodin nurkasta kohosivat liekit polttaen karstaksi asumuksen, perheen turvapaikan tunturien erämaassa. Saksalaiset ovat järjestelmällisiä kaikessa, mihin ryhtyvät, oli se sitten maailman valloitus tai sen tuhoaminen – molemmat ehkä sama asia. Talvikuukausina ilmestyi sanomalehtiin vakuuttavia todisteita siitä, että Lapissa sodittiin kaikin voimin. Suomalaisten sankarivainajien kuolinilmoitusten joukkoon ilmaantui – suomen kielellä – myös niiden saksalaisten, joilta ilmeisesti oli jäänyt hyvä ystäviä Suomeen. Ne tunnisti rautarististä ja tekstistä: ”Kaatui uskossa Hitleriin.” Vasta huhtikuussa saatettiin kohottaa Enontekiöllä, kolmen valtakunnan rajamerkillä Suomen lippu merkiksi viimeisenkin saksalaisen siirtymisestä Norjan rajan taakse. Itse asiassa koko maailma tuntui olevan luhistumaisillaan. Oli jo ke- vät tulossa, mutta maailmansota vain jatkui. Hitleriä vastaan oli tehty attentaatti, mutta pommi vioitti vain hänen kättään. Normandiassa maihin nousseet britit ja amerikkalaiset, ranskalaiset vastarintamiehet apunaan, etenivät tuskallisen hitaasti lännestä kohti Saksaa ja Berlii- niä. Idästä raivasivat tietään Neuvostoliiton loputtomat joukot viikko viikolta, päivä päivältä yhä lähemmäksi Berliiniä. Saksassa värvättiin jo pikkupoikia kivääri kädessä sotaan ”uskossa Hitleriin”, vaikka Hitlerin kuvista – kun hän taputteli rohkaisuksi näitä poikasia poskelle – näki jo selvästi, että hän oli laihtunut, loppuun väsynyt, puolikuollut. Saksaa vaadittiin antautumaan. Sulaa järjettömyyttään Hitler ei suostunut tähän. Kun neuvostojoukot olivat jo Berliinissä, Hitler vasta teki ratkaisunsa, käski rakentaa betonibunkkeriinsa polttorovion, otti myrk- kykapselin ja paloi omasta tahdostaan rovion tuhkaksi. Saksa antautui. Antautuminen tuli liian myöhään. Neuvostoliittolaiset miehittivät jo Berliinin, kun länsivallat olivat sinne vasta tulossa. Luin Keskisuomalai- sesta vapunpäivän tienoilla uutisia hirmutöistä Berliinissä. Outoa kieltä puhuvat, pyöreäkasvoiset itämaiset sotilaat raiskasivat tuhansittain kä- siinsä joutuneita saksalaisia naisia – monia vangittujen vanhempiensa silmien edessä. Tuhannet valitsivat mieluummin itsemurhan. Kun aselepo tuli toukokuun viidentenä päivänä, jotkut yrittivät juhlia sitä – muiden muassa suomalaiset kommunistit katutansseissa Helsin- gin asema-aukiolla. Yleisesti kuitenkin nähtiin – erikoisesti Baltian ja Puolan ja nyt Berliinin tapahtumista – mikä raaka orjuuttaja Neuvos- toliitto oli. Nyt oli kysymys siitä, miten pitkälle se voi mahtinsa ulottaa tuhotakseen eurooppalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin. Lä-

102 himenneisyys oli niin järjetön, ettei tulevaisuuttakaan voinut johdon- mukaisesti ajatella, vain hämärästi aavistella. Kyllä asioista puhuttiin – Kauppakadulla iltaisin, kahviloissa, koulujen opettajahuoneissa, kodeissa… Jotakin tiedettiin – ja jokaisella oli pohjimmaisena se tunne, ettei kuitenkaan tietänyt mitään – todellisuudesta, suuresta maailmasta. Oltiin levottomia ja kauhistuneitakin, mutta vähitellen rauhoituttiin. Ajateltiin lapsellisesti, että niin kauan kuin Mannerheim on presidenttinä, meillä Suomessa omat asiat olivat sentään hyvin. Mitäpä muusta oli väliäkään.

4. Jotenkin minun tuntoani alkoi vaivata se, että ”elin kokonaan äidin ja Kaijan kustannuksella” – kuten tilanteen mielessäni tulkitsin. Jostakin minun oli hankittava rahaa, osallistuttava perheen menoihin, kuten aina koululomillani aikoinaan. – Tekijäpalkkio runokirjastani ei vielä ollut saatavissa. – Keskisuomalaiseen olivat kaikki toimittajat palanneet sodasta eikä siellä siis tarvittu lisäväkeä. Jotakin oli keksittävä. Sota-ajan tiiviiksi lyhentyneet koulukurssit tuottivat vaikeuksia monille oppilaille, mikä tarjosi minulle oivallisen mahdollisuuden antaa yksityistunteja. Aloin uskoa ihmiseen, sillä tämän tästä havaitsin, miten – vastoin Tihrun julistamia ”tyhmyyden marsseja” – jokaisessa oppilas- päässä, oli sitä peittävä tukka vaalea ja suora tai kauniisti tummakiha- rainen, asusti sittenkin Järki, kun vain opettaja malttoi sen esiintuloa rauhallisesti odotella. Kun sota loppui minun osaltani maaliskuussa vuonna 1945 kahden vuoden ”sotimisen” jälkeen ja olin työtön, keksin ryhtyä jälleen yksityisopettajaksi – erityisesti maatalojen tyttärille, joilta saatoin pyytää palkkana luonnontuotteita, tunnilta puoli kiloa voita tai kapan perunoita. Kotona minua ruvettiin jopa pitämään arvossa, sillä mainittuna vuonna elintarpeina perimäni palkkiot olivat arvoltaan mittaamatto- mat. Kauppamiestä minusta ei kuitenkaan tullut enkä tästä osoittamas- tani taloudellisesta lahjakkuudesta huolimatta hetkeäkään ajatellut pyr- kimistä Kauppakorkeakouluun eli kansan kielellä ”Kauppasurkeaan”.

5. Liikuin niin paljon Kauppakadulla tuttujen lyseolaisten joukossa, että huomaamattani sulauduin heihin, jälleen koululaiseksi, joskin oppi- tunneilta vapaaksi. En pitänyt sopimattomana käydä toverikuntien konventeissa, varsinkin kun niissä nykyisin tanssittiin. Nyt kun ei ollut tungosta, totesin kylläkin tanssitaitoni surkeaksi, mutta ei se haitannut.

103 Pääasia oli tuntea nuoren naisen, melkein tyttösen, notkean vartalon keinunta käsivarrellani –”karskin veteraanin” käsivarrella – ja aistia hentoinen hajuveden tuoksu. Tyttökoulun konventissa sain tanssia kauneimman tytön kanssa, minkä ikinä saatoin kuvitella. Sanon ”tytön”, vaikka ”neidiksi” häntä tietysti sivistyneeseen tapaan puhuttelin – ja tietysti teitittelin, sillä olihan hän jo tyttölukion toisella luokalla. Hänen hymynsä oli merkillisesti ikään kuin kahdenkeskinen. Oli kuin hänen silmänsä olisivat sanoneet aina hänen hymyillessään: ”Me vain… me kaksi…” – Hänen vartalon- sa oli kärpännotkea ja vartalo sävelten mukana hillitysti keinuva, jopa yksinkertaisen foxtrotinkin askelissa. – Vaikka oli vielä varhaiskevät, hänen pukunsa oli ihastuttavan ohut, niin että tunsin hänen selässään tanssin tuoman kuumotuksen. Kiihkeästi toivoin pääseväni ”saatolle”, saattamaan keväisessä yössä hänet kotiovelle ja ehkä sieppaamaan suu- delmankin noilta hymyileviltä, pehmeiltä huulilta, mutta hän, Tellervo – ”neiti”, oikeastaan ”neiti Tellervo Raitala” – livahti minulta jonkun komeavartaloisen kiharatukan kanssa – voi murhetta. Tunsinhan minä Tellervo Raitalan jo aikaisemmin, joskaan en ollut häntä tavannut. Hän asui Korpilahdella, jonka seurakunnan lukkari hä- nen isänsä oli. Tellervo oli ollut Tyttökoulun toverikunnan puheenjohtaja ja silloin hänestä oli ollut kuva Kipinässä – polkkatukkaisen pikkutytön kuva, vain valloittava hymy paljastamassa tulevan kaunottaren. Samai- sessa Kipinässä oli muutakin: kerrottiin, että hän oli säveltänyt taitavasti Jyväskylän Toverikuntaliiton marssin, johon olin kirjoittanut sanat – vaikkakin käyttöön oli otettu Jussi Blomstedtin (Jalaksen) sävelittämä versio. – Mutta varsinaisesti olin rakastunut häneen erikoisella tavalla kokelaana Kouvolassa. Kokelastuvassa oli nimittäin ollut Torsti Rousin ja minun sänkyni välissä kaappi, jonka päällä Torsti piti – Tellervon kuvaa! Oikeaksi kaunottareksi kypsyneen neiti Raitalan valokuvaa! Sii- hen hymyntäyteiseen kuvaan minä rakastuin. Näin ainakin selitin asian Torstille, joka nauroi makeasti, mutta suostui pyyntööni kääntää kuvaa vähän minuunkin päin.

Olen kirjassani ”As-duuri-valssi ja runoilijan sielunelämä” kertonut yksityiskohtaisesti melkein kokonaisen rakkausromaanin verran tapaamisesta Tellervon kanssa, kävelyistä Jyväskylän Harjun poluilla, kirjeen- vaihdosta – kirjeistä, jotka ”tuoksuvat auringolle ja hymylle” ja joissa ”jokainen sana nauraa vihertävänkimmeltävin silmin” – ja vihdoin koo- misesta kosinnasta, jossa kävi ilmi, ettei minulla ollut minkäänlaista toi- von hiventä vastarakkaudesta ja että olin siis tuomittu Goethen ”Nuoren

104 Wertherin” kärsimyksiin. – Näin ollen katson aiheelliseksi kertoa tässä vain muutamin piirtein tämän kiihkeän ihastukseni yhteydestä – juhlallisesti sanoen – elämäni polunvalintoihin. Kesällä minua pitivät vallassaan nuo ”vihertävänkimmeltävät silmät” ja ihmeekseni harva se päivä syntyi runo – ainakin jotakin, jonka uskalsin runoksi tulkita. Varsinkin keskiyöllä, kun painokoneet jo jyskyt- tivät huomista Keskisuomalaista ja olin kotimatkalla, minun oli pakko istahtaa Cygnaeuksen puiston penkille ja – Tellervon hymy elävänä mielessäni – siirtää kynänpätkällä paperille tunnelmat ja kuvat, jotka ajatuksiini pulpahtivat. Eräänä päivänä kesäkuun alussa Kirsti Keskinen, Tellervon luokkatoveri, kutsui meidät kotiinsa ihailemaan kevätkesän kukkaloistoa. Keskisen iso maatalo oli Jyväsjärven takana ja Kirstin oli kuljettava sinne veneellä. Soudin nyt venettä tasaisin aironvedoin ylpeänä siitä, että veljeni oli tämän taidon opettanut minulle lukuisilla yhteisillä retkil- lämme Pohjois-Päijänteellä. Olin ihastunut, rakastunut, hurmaantunut, miten vain. Minun oli illalla pakko kirjoittaa runo:

Veneessä Loistavin silmin Sinä katsot hymyillen sireeninkukkien välistä kannattaen niitä ruskeissa käsissäsi, jotka ovat ymmärtävät ja hellät.

Sinun kasvoillasi on kaikkien kesäpäivien ja nousevien aurinkojen pehmeä lämpö.

Meidän välillämme ei ole mitään, ei ketään. Ilman sanoja me kerromme kevyen tarinan tytöstä ja pojasta, jotka olivat vain tyttö ja poika... Ja silmissäsi leikkivät hymyilevät sävelet.

Lämmin voima virtaa minussa kaikkialle, airojen kärkiin asti. Lämmin voima kietoo Sinut, sireeninkukat --- ja auringot silmissäsi ylpeään syleilyyn.

105 Kaikenlaisen fyysisen lähentymisen Tellervo torjui, ovelasti, mutta hienovaraisesti – livahti käsistäni kuin lumikko oven taakse tai – otollisessa tilaisuudessa asemasillalla, tervetuloa toivottaessani – asetti väliimme matkalaukun, johon kompastuin. Vasta seuraavana kesänä, melkein vuosi ”koomisen kosinnan” jäl- keen, venerannassa, juhannuskokon leimuavalta valopiiriltä suojassa, Tellervo yllättäen tarjosi pehmeät huulensa suudelmaan, niin täyteläi- seen, että sen vaillinainenkin kuvaaminen mainitussa muistikuvakirjassani vaatii kolme sivua. Tässä samaisessa kirjassani, joka siis pyrkii olemaan kuvaus ”runoilijan sielunelämästä”, on lopuksi sitaattina Eino Kailan ylevä, klassinen lausuma: ”Eros, tuo sielullisten voimien mahtava kirvoittaja”. Yhtä paljon kuin rakkaus sielunvoimia kirvoittaa, vastarakkauden puute kirvelee. Kaikki Eroksen kirvoittamat sielunelämäni runotuotteet eivät kuitenkaan olleet pelkkiä lemmen liekin leimahduksia tai rakkauden rovion roihahduksia, vaan liikkuivat yhtä hyvin Linnunradan tähtisumussa kuin runoilijan minän sokkeloiden hämäryydessä. Monien muistojen Cygnaeus-puisto ei ollut ainoa paikka, jossa kai- voin lyhyen kynänjäännöksen, ”Lasa-pätkän”, esiin. Runon tulo saattoi yllättää minut missä tahansa, uutista naputtaessani toimituksessa tai velliä lusikoidessa kotona. Esikoiskokoelmani nimiruno ”Nurkkapöy- dässä” putkahti mieleeni juhannusaattona meluisassa Luonetjärven ravintolassa odottaessani illan tuloa ja tanssiryntäyksen alkamista suuressa lentohallissa. Kesän lopussa pöytälaatikossani oli kymmeniä tuoreita runoja, jotka hetken mielijohteesta järjestelin sieväksi uudeksi kokoelmaksi ja vein Gummerukselle hämmästyttäen kirjallisen johtajan perusteellisesti – eihän ensimmäistäkään vielä ollut painettu. Voisiko samalta kirjailijalta tulla kaksi esikoiskokoelmaa samaan joulumyyntiin? – Viljo Kajava tuli tämän eriskummaisen ongelman ratkaisijaksi. Hän ehdotti, että karsisin ensimmäisestä runokirjastani ”Kevyet siivet” pois koko joukon runoja ja korvaisin ne parhailla uusilla. Innostuin tähän, muutin kokoelman nimenkin ja karsin runoja armotta – eihän se minua surettanut, sillä näin sain enemmän tilaa Tellervolle, joka oli jo ”vallannut sydämestäni” sitä niin runsaasti.

6. Toukokuun lopussa minut otettiin mieluusti jälleen vastaan tutussa Keskisuomalaisessa, nyt kesätoimittajana. Sain tutustua lehden vaki-

106 naiseen toimittajakuntaan, ”Puuman” ja Joh. Edv. Leppäkosken lisäksi Heikki Jylhään, jonka runoja ihailin ja siteerasin ahkerasti, ja Reima Nousiaiseen, ainaiseen vinoiluun taipuvaiseen älypäähän. Oli mieltä ylentävä tunne nuuhkia Keskisuomalaisen taloon astues- sa tuttua painomusteen tuoksua jo ulko-ovella ja tuntea olevansa yksi niistä, jotka ovat ensimmäisinä tietoisia maailman tapahtumista, napu- tella kirjoituskoneella vinhaa vauhtia uutinen, ottaa latomosta vastaan kosteat oikolukuliuskat, huiskaista ”deleatur-” ja muut korjusmerkit niiden laitaan ja taas vinhaa vauhtia sujauttaa liuskat toimitussihteerin pöydälle. Sain haastatella Veikko Vennamoa, nuorta poliitikkoa, joka hotelli- huoneensa sängyllä istuen, ilman takkia, housunkannattimiaan veny- tellen, saneli minulle tietoja siirtoväen asutusasioista. Hän hämmästyi suuresti, kun ”poika” pikakirjoitti joka sanan muistiin – ja ilmeisesti sii- nä vaiheessa mietti sanojaan entistä tarkemmin. Vennamolta tuli erinomaisen selvää ja valmista tekstiä. Minun tarvitsi vain pikakirjoittaa. Joskus menin luovassa innossani liian pitkälle. Kirjoitin pontikan- keittäjistä niin ystävällisesti – ja poliisin toimia vähätellen – että moinen herätti toimitussihteereissä epäilyksen pyrkimyksestä lehden poliittisen linjan totaaliseen muuttamiseen – anarkian äänenkannattajaksi. Varsinaisesti moitteita sain kuitenkin vain Kolhon nuorisoseuran iltamien tarkasta kuvaamisesta. Työlistan mukaan se oli välttämätöntä, koska niistä oli ollut ilmoitus lehdessä – ja muutenkin: levikkialuetta oli pyrittävä laajentamaan Kolhoon. Oli olemassa jopa uhka tilaajamäärän vähenemisestä nyt, kun sota oli loppunut eikä lehteä tilattu korsuihin, joissa se oli tullut yleiseen suosioon sen haperon paperin vuoksi – se kun oli sopinut erinomaisesti kessun käärimiseen sätkäksi. Kun illalla soitin Kolhoon, sain havaita, että puhelinkeskus oli armottomasti suljettu. Mitä tehdä? – Minulla oli iltamien ohjelma edessäni työlistalla. Ei auttanut muu kuin ryhtyä laatimaan sen perusteella -ke huvaa arviointia iltamien kulusta. – Seuraavana aamuna sain kutsun Puuman puhutteluun. Hän luki juuri ilmestyneestä lehdestä kuvaus- tani – poskipäät ja niska punottaen yhä enemmän. Kun hän tuli kohtaan, jossa joku Alma Kuivalainen2 esitti runon ”antaumuksella”, hän kääntyi minuun päin ja jyrähti: ”Jos Alma Kuivalainen jotakin teki antaumuksella, hän teki sen saunakamarin sängyssä! Tiesitkö sinä, onneton tunari, ollenkaan, että iltamat oli rankkasateen vuoksi peruutettu! Peruutettu, käsitätkö?” Jos oli Puuma punainen, niin minä olin kalpea,

2 Nimi keksitty.

107 hyvin kalpea. Erotettaisiinko minut? Olinhan pilannut Keskisuomalai- sen maineen yhtenä rakkaan Suomen luotettavimpana lehtenä. Oliko laadittava oikaisu? – Ei. Se olisi herättänyt naurua koko levik- kialueella. Oli vain oltava hiljaa… hiljaa kuin… kuin kusi sukassa, sanoi Puuma – jo tuntuvasi lauhtuneena. Se, mitä lehdessä on, unohtuu viimeistään kahdessa päivässä, totesi minulle aina ystävällinen toinen toimitussihteeri Joh. Edv. Leppäkoski.

7. Elettiin toisen maailmansodan viime hetkiä. Jo vapun tienoilla sota Euroopassa oli päättynyt, mutta se jatkui sitkeästi Aasiassa. – Japani oli valloittanut vuosien kuluessa laajoja alueita. Tiedettiin, että sen sotilaat olivat mitään pelkäämättömiä ja raakoja hyökkääjiä. Japanin kamikaze- lentäjät tunnettiin siitä, että he syöksynsä tehdessään ohjasivat konet- taan maaliin asti ja uhrasivat siten oman henkensä. Yhdysvallat oli käynyt kaukana idässä vaikeaa sotaa Japania vastaan. Kysymys oli siitä, kykenisikö se lainkaan kukistamaan Japanin äärim- mäisen sitkeitä sotavoimia. Oli elokuun 6. päivä. Suomen Tietotoimiston toimittajan piti tavan mukaan sanella uutiset puhelimella minun toistaessani ne sitten tuon ajan sanelulaitteeseen, ”parlografiin”, eräänlaiseen ”lieriögramofoniin”. – Jotenkin aavistelin äänensävystä, että mies yritti pilailla kanssani. Hän ilmoitti tulleen ”jotakin teknistä tietoa jostakin uudesta tehokkaasta pommista, mutta eiväthän tällaiset asiat varmaankaan Keskisuomalais- ta kiinnosta…” Mokomaa koiranleikkiä! Miltei karjaisin: ”Totta hiivatis- sa otamme sen!” Muistin ”Tihrun” puheet eräällä viimeisistä fysiikan tunneista: Kertoessaan atomeista ja naputellessaan täytekynällään päi- väkirjan kantta ikään kuin tähtäillen niitä pienen pieniä hiukkasia, joita noin nimitettiin – kutakin atomia erikseen – ja kevyesti, ikään kuin niitä hellien hän uskoi meille salaisuuden: ”Siellä, siellä piilee suunnattomia energioita!” Siis nyt oli se hetki, jota ”Tihru” oli ennustanut. Oli pudotettu atomipommi! Atomipommi! Se kävi ilmi juuri siitä uutisesta, jonka tuo juuttaan kelmi oli yrittänyt minulta pimittää. Näppäilin pikavauhtia uutisen ja vein toimitussihteerille ilmoittaen samalla mielipiteenäni, että otsake olisi vedettävä kaikkien 8 palstan ylitse etusivulle. Sain kuulla, että toimituksen yleisohjeen mukaan sellainen tulisi kyseeseen vain tehtäessä uutista maailmanlopusta. Lu- pasi otsakkeen etusivulle seitsemälle palstalle. Tämä ei vielä riittänyt. Riensin Kaupunginkirjastoon etsimään lisätietoa ja tarkistamaan käsi-

108 tyksiäni ”sähköerkaleista”, sittemmin elektroneista. Pikavauhtia kirjoitin erillisen artikkelin otsikoiden sen: ”Missä piilee atomipommin suunnaton teho – uusi ihminen on luova aurinkoja käsistään!”. Hiroshiman japanilaisia en siinä hurmoksessa tullut ajatelleeksi – ei myöskään Reu- terin uutistoimisto, joka kirjoitti atomipommin pudottamisen tulosten olleen ”erinomaisia”. ”Erinomaisia”, virnisteli Reima Nousiainen. Tuho Hiroshimassa oli ollut sanalla sanoen – täydellinen. Koko kaupunki murskana yhdestä pommista ja asukkaat kuolleet tai sairastuneet. Sanomalehden toimitus on oma maailmansa. Tässä maailmassa todettiin, että pahinta kaikesta olisi ollut se, että joku tyhmempi olisi mennyt sen STT:n hunsvotin lankaan ja Keskisuomalainen jäänyt ilman uutista atomipommista! Minun nopeasti laatimaani ”tutkielmaa” toimitussihteeri hiukan kummasteli, varsinkin otsake-ehdotustani. ”Vai aurinkoja käsistään? Kylläpä meidän poika osaa!” Mutta mukisematta hän tekstin hyväksyi viimeistä ”sähköerkaletta” myöten. Kolme päivää myöhemmin amerikkalaiset pudottivat toisen ydinpomminsa, nyt Na- gasakiin. Hiroshimassa oli kuollut välittömästi 75 000 ihmistä ja Naga- sakissa 73 900. Japani antautui.

8. Mistä sain aikaa tavata Tellervoa tai kirjoittaa hänelle tiheästi, kolme kertaa viikossa, laatia runoja ja työskennellä jotakuinkin ahkerasti toimituksessa – ja vielä sopivasti työvuoroja vaihtamalla opiskella siinä sivussa Jyväskylän kesäyliopistossa? Suoritin psykologian alkeiskurssin, johon liittyvistä demonstraatiois- ta huolehti minun ikäiseni melkein maisteri Pirkko Saarinen, minulle hyvin tuttu, olinhan antanut hänelle 3 vuotta aikaisemmin muutamia yksityisopetustunteja matematiikassa ja ainekirjoituksessa, kunnes huomasin, että se oli tarpeetonta, koska hän osasi asiat yleensä paremmin kuin minä. Nyt hän oli kypsä opettamaan yliopistokurssia, kun taas minä olin vasta kaiken alussa – menetettyäni mielettömän sodan vuoksi elämästäni 3 vuotta. – Täytyi nyt pitää kiirettä! Mutta olin harhailija: Olin katsonut tarpeelliseksi osallistua latinan alkeiskurssiin, vaikka olin kirjoittautunut ”Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon” – niin kuin asia piti täsmällisesti ilmaista. Siellä ei latinan koetta tarvittu. Ehkä tähän vaikutti se, että Sampo Haahtelasta, kirjailijasta, oli tullut minulle kuin veli ikään. Valintaani olin kuitenkin tyytyväi- nen, sillä Päivö Oksalan, Helsingin yliopiston lehtorin, opetusta oli

109 nautinto kuunnella. Hän oli koko olemukseltaan roomalainen ja puhui kuin roomalainen: suomenkieli salli hänen venyttää latinan kauniit pit- kät vokaalit moninkertaisiksi. ”Forum romanum” tuli hänen suustaan kuin kaksi isonrummun jymähdystä. Tuntui siltä, että hän rakasti jokaista latinan sanaa, näki siinä arvokkaan aarteen ja tarjosi sen suurena lahjana jokaiselle kuulijalle. Kun hän luki runon heksametri-säkeen vahvasti spondeeraten, se oli kuin Tyrrhenan meren kuuden mahtavan mainingin ylväs sortuminen Latiumin rantaan. – Sitä paitsi Päivö Oksa- la oli Jyväskylän lyseon oma poika. Se tuli olemaan seikka, josta minulle olisi suurta etua – mutta sitähän en vielä aavistanut.

9. Kesä meni ja kesätoimittajan työni oli päättymässä. ”Puuma”, Keski- suomalaisen varsinainen voimahahmo, suosi minua vahvasti ja esitti vakavana jäämistä vakinaiseksi toimittajaksi. Näin lehtimiehen ura olisi auennut minulle helposti – ja sen mukaiset tulot, ei mitenkään hal- veksuttavat. Sen sijaan yliopisto-opinnot Helsingissä merkitsivät suurta tuntematonta kohtaloa, vähintäänkin velanottoa – esimerkkinä enoni Väinö Ikonen, latinan lehtori, joka oli kertomansa mukaan saanut maksaa lainan lyhennyksiä kymmeniä vuosia. Mistä minä saisin takaajan? Ja pankki vaati vielä vakuutuksen ottamista siltä varalta, että heittäisin henkeni kesken velanmaksun. Sodassa kaatuneella veljelläni oli ollut henkivakuutus, 20 000 mk, ja äitini ja sisareni kertoivat päättäneensä, että he antaisivat sen kokonaan käyttööni, jos menisin yliopistoon opiskelemaan. Tämä järkytti minua: Joka kerta syödessänikin muistaisin kaatuneen veljeni ja minun olisi vaikea niellä… Tulevaisuuteni oli kotona jatkuva puheenaihe. Äiti näytti pitävän opiskeluani ehdottoman tärkeänä ja Kaija-sisarenikin ilmeisesti toivoi mielessään voivansa puhua tuttavilleen ”maisteri”-veljestään. Tulevaisuuteni elämänpolun valinta ratkesi kuitenkin äkkiä ja yllät- tävästi: Kun koetin ottaa varovasti esiin vaihtoehtona sanomalehden toimittajan vakinaisen ammatin, joka minulle olisi tarjolla, tämä suunnitelma tuli torjutuksi äitini taholta suorastaan tyrmäävällä tavalla, jonka jälkeen siihen ei ollut palaamista. Äitini, yleensä niin hiljainen, nyt suorastaan huusi kauhusta: ”Sinäkö menisit sanomalehden toimittajaksi! Nehän ovat kaikki JUOPPOJA, juoppoja kaikki, järkiään kaikki!” Minusta ei tullut sanomalehden toimittajaa – eikä näin ollen varsinaista juoppoakaan.

110 LUKU VII Kulttuurinnälkä ja nälkä

”Ei ole mulla markkoja taskussa, mutta siitä viis’ mä välitän” – georg malmsten

1. Niin minä kiipesin junaan syyskuussa 1945 Jyväskylän asemalla hiukan ruhjoutunutta ruskeaa matkalaukkua roikottaen ja keinahtelin III luokan puupenkillä kolisevassa, kiskolta toiselle rytkyttävässä junassa Haapamäelle – siirtyäkseni siellä Helsinkiin menevään junaan. Jo kolmas matkani Helsinkiin! Synkänoloisia, mustanvihreitä kuusimetsiä lipui ohitse. Mielessäni pyöri yhtä mittaa kuin paikalleen juuttunut gramofoni: ”Ei ole mulla markkoja taskussa, mutta siitä viis’ mä välitän...” Juna milloin puuskutti ylämäessä, milloin huristi alamäkeä kuin lapsi kelkallaan ja kiskojen välit kalkattivat duettoa kanssani: ”Ei ole mulla – klak – markkoja – klak – taskus – klak – sa – klak…klak…klak…” Henkistä matkaevästä minulla oli nytkin mukana. Äitini tunsi hyvin harkitsemattomat toilaukseni – olihan hän katkaissut alkuunsa ajatukseni hakeutua ensin postinkantajaksi ja sitten expeditööriksi ja vahvasti varjellut minut sortumasta sanomalehden toimittajan kurjuuteen. Nyt hän lähtiessä vetosi minuun jälleen vakavasti: ”Älä mene politiikkaan!” Vakuutin, ettei minulla ollut vähääkään sellaista aikomusta. Asuntopula nyt sodan jälkeenkin oli vielä sellainen, että ylioppilaan oli vaikea löytää vapaata huonetta. Asuntolautakunta Helsingissä oli tehnyt sen – kerrankin viisaan – päätöksen, että kussakin huoneistossa piti olla yhtä monta asujaa kuin siinä oli huoneita. Niinpä asunnon- omistajat suostuivat vuokraamaan pienimmätkin huoneet vain niin, että niihin kuhunkin tuli kaksi asujaa – mieluusti vielä enemmän. Näin heille jäi useampia huoneita vapaaksi omaan käyttöön. Luokkatoverini Kalervo Salonen oli näin saanut vuokratuksi pienen huoneen siten, että

111 minä tulin hänen asuintoverikseen. Kalervo eli ”Kusti” oli Helsingin asemalla minua vastassa ja saatteli oudossa kaupungissa asemalta asuntoon Arkadiankadulle. Astuimme suureen, harmaaseen graniittitaloon, joka oli siitä erikoinen, että sen kulma oli pyöristetty ja että sisään mentiin ulkoportaita kahden suutaan ammottelevan, hurjan kivisen karhun välistä. Yhtä kummallinen kuin talo oli se huonekin, johon minun oli tarkoitus majoittua. Sen tarkka geometrinen kuvaus olisi sopinut yli- oppilaskirjoitusten tehtäväksi. Määrittelin sen suoran lieriön osaksi, jonka lieriön poikkileikkaus muodostui suorakulmaisesta kolmiosta ja tämän kolmion hypotenuusa ympyräjänteenä piirretystä ympyrän segmentistä, kuitenkin niin, että kuvitellun ympyrän keskipiste ei ollut huoneen suorakulmainen nurkka vaan noin metrin päässä mainitun suorakulman talon sisään suuntautuvalla jatkeella. – Sänkyni, suuri ja mahtava, puolen tonnin painoinen, kaikkine kultavärillä silattuine pylväänpääpompuloineen ja kotkanpäähahmoineen oli arvailujeni mukaan peräisin pietarilaisesta suuriruhtinaan makuuhuoneesta. Mi- ten tuo valtava rumilus oli saatu huoneeseen ujutetuksi, sitä Kustikaan ei osannut selittää. Hänellä itsellään oli tavallinen palvelijanhuoneen sänky. – Nukuin kuitenkin hyvin, huolimatta painajaisunesta, jossa olin ylioppilaskirjoituksissa, joissa en koskaan ollut, ja ratkaisin hikisenä geometrian tehtäviä, joille ei ollut ratkaisua, ja etsin huoneen nurkasta piin likiarvoa 30:llä desimaalilla. Kusti itse oli lyhyt, hiljainen miekkonen, niin hiljainen, että jätti puheestaan puolet vokaaleista pois. ”Rakktta tuli papripussissa”, sanoi, kun näki minun saaneen Tellervon kirjeen. Lukukauden lopussa Kusti joutui keskeyttämään opintonsa – ilmeisesti armottomassa rahapulassa – ja minunkin oli etsittävä uusi asun- to. Hän katosi näköpiiristäni, kunnes kuulin, että hän oli hakeutunut toimittajaksi ”Työn voimaan” – entiseltä nimeltään ”Sorretun Voima”. –Vaivattomasti Kusti kuitenkin pian siirtyi kokoomukselaiseen Sisä- Suomeen. Hän oli mennyt Jyväskylään päästyään naimisiin ja perhe oli löytänyt – vaikka asuntopula oli vielä ankara – sopivan vinttikamarin, joka riitti ensimmäiseksi asunnoksi. Kolme vuosikymmentä myöhemmin tapasin Kustin hissuttelemas- sa kauniissa asunnossa, jonka seinät olivat täynnä keskisuomalaisten taiteilijoiden parhaita tauluja. Jo koulussa hän oli itsekin ollut lahjakas piirtäjä ja oli nyt osannut aavistaa, kenestä maalinsivelijästä tulee huomattu tekijä. Kusti, yhtä vaatimaton kuin ennenkin, lausuili, keinutuolissa

112 kiikutellen, mietteitään hiljaisella äänellä – suostumatta koskaan siihen ylellisyyteen, että olisi ottanut sanojen kaikki vokaalit käyttöön. – Tuol- loin Kustin koko olemus heijasteli hiljaista tyytyväisyyttä – ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön…” Nyt Kusti oli minulle, ensimmäisen vuoden opiskelijalle, ”fuksille”, oivallinen opas perehdyttäessään minut sekä yliopiston asioihin että osakunnan yhteiseloon.

2. Innostunutta odotusta täynnä, tuntien vahvana eräänlaisen pyhyyden osallisuuden asetuin ensi kerran kuulemaan yliopisto-luentoa – tietyssä salissa, tiettyyn aikaan, geometrian luennoijana professori Felix Iversen. Sali oli puolillaan ylioppilaita, toiset hanakoina eturivissä, toiset ve- täytyneinä – hyvään suomalaiseen tapaan – salin takanurkkiin. Vallitsi hiljaisuus. Aika kului. Vihdoin ilmestyi professori, hymytön, tavallinen, jossain määrin liidun tahrima. Hän otti rutiinimaisesti viivoittimen vasempaan käteen- sä, liidun oikeaan ja aloitti: ”Piirrämme viivan pisteestä A pisteeseen B.” Tarkkaan tähdäten, hitaasti ja huolellisesti hän muovaili vinoristin muotoiset ”pisteet” A ja B, tähtäsi uudelleen, asetti tarkkaan, kiirettä pi- tämättä viivoittimen yhdistämään A:ta ja B:tä, piirsi kieli keskellä suuta hartaasti, hitaasti, liituviivan pisteitten kautta, jäi pää kallellaan katsomaan suoritustaan ja jatkoi luentoaan… – Sen tunnin kestin loppuun asti, mutta mielessäni velloi myrsky: Tällaistako tämä oli – lapsellisem- paa kuin lyseon alaluokilla! Mieleeni tuli ”Tihru”, viisas ”Tihru”, joka ei sallinut geometrian esityksissä mitään taululle piirtämisiä. ”Sanokaa Järki!” Ei! Tällaista minä en halua. Ryhdyin miettimään, millä ihmeen ope- raatiolla voisin vaihtaa tiedekuntaa ruvetakseni opiskelemaan suomen- kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Minusta tulisi siis Sampo Haahtela! Viettäisin kirjallisuuden parissa miellyttäviä tyytyväisyyden hetkiä, kun panisin luokan esittämään Seitsemää veljestä: ”Missä on järkes, poika? – Tässä visapäisessä halossa!” Päivän mietittyäni läksin tiedustelemaan, mitä anomuksia olisi teh- tävä, mitä bumaagoja hankittava, mitä papereita esitettävä? Olin aivan hämmästynyt: minun tarvitsi vain näyttää opintokirjani naiselle pöydän takana yliopiston toimistossa – hän veti viivan osaston nimen yli ja kirjoitti sen alle uuden osaston nimen. Koko operaatio vei juuri sen ajan, mikä menee kirjoitettaessa: ”Filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellinen osasto” – mikä tolkuton nimi kyllä ottaa

113 aikansa sitä riipustettaessa. Tämä suurenmoinen kaiken byrokratian pois pyyhkäisevä tapahtuma täytti maailmani vapauden, akateemisen vapauden, kullanhoh- teella. Ei iänikuisia neuvojia, ei ohjaajia, ei tärkeilevien viranomaisten haastatteluja – yhdellä kynänvedolla olin vapaa hyppäämään polulta toiselle, joka veisi aivan eri suuntaan tulevaisuuden arvaamattomassa ryteikössä. Osastonvaihdolla sellaisenaan opiskeluni suunta ja sen määräämä kohtaloni ei vielä ratkennut. Tullakseni äidinkielen opettajaksi minun olisi ensimmäiseksi keskityttävä kielioppiin, mutta onnettomuudeksi – tai onneksi, kukaties – Kaarlo Niemisen kieliopin luennot olivat samaan aikaan kuin Kailan. Ei tullut mieleenikään jättää Kaila kuulematta. Jää- köön siis kielioppi – tuonnemmaksi, ajattelin…

3. Kusti tiesi senkin tärkeän seikan, että Eino Kailan luennolle oli mentä- vä hyvissä ajoin, jos mieli jotakin nähdä ja kuulla, sillä hyvin nopeasti luentosali täyttyi jokaista paikkaa myöten kuin Kansallisteatterin ensi-illassa. Teatterissa oli toki jokaisella oma tuolinsa, mutta luentosalissa istuttiin pitkillä mustilla penkeillä tiiviisti, kylki kyljessä – aivan kuin kirkon penkeissä – joten se oli luennon alkaessa sananmukaisesti ”tupaten täynnä”. Tunnelma oli kihelmöivän jännittynyt. Vihdoin ovi avautui – tai ikään kuin reväistiin auki ja sisään astui Kaila, juuri henkevästi laiha mies. Pää oli hyökkäävästi hiukan etuku- marassa ja ilme tiukka, jopa kiukkuiselta vaikuttava – kiukkuisena siitä tärkeitten ajatusten pakollisesta keskeytyksestä, jota luennoimisvelvol- lisuus aina tiesi. Kaila ei vilkaissutkaan yleisöön, käveli pitkän pöydän taitse suoraan ikkunan eteen, nosti katseensa siitä näkyvien kattojen yli, ikään kuin löi rintaansa ja huudahti sointuvalla, harjaantuneella äänellään: ”Vastaa minulle, maailma, mikä sinä olet!” Luentosalissa leijui ikään kuin pyhä hiljaisuus. Minä olin myyty. Tapahtumassa oli jotakin, joka sai minut muistamaan hetken Jyväskylän kirjastossa, kun luin Mika Waltarin kirjan ”Sie- lu ja liekki” ensimmäisen sivun. Se kertoo koulupojasta, joka katselee luokan ikkunasta ulos ja näkee Agricolan kirkon piirteet. Kuin salamana olin kokenut: minähän olen siinä, minä olen tuo poika – ei hän vaan juuri kuin hän – minä olen minä, juuri minä! Ja minussa oli herännyt salaman välähdyksen mittaisena hetkenä itsetietoisuus: minä olen minä

114 ja kaikki muu on muuta. – Nyt Kaila herätti yhdellä lauseella esiin todellisuuden, ympärillä nähdyn ja koetun itsestään selvän arkisen maailman harhaisuuden taakse harhattoman todellisuuden. Sellainen ON, mutta tuskalla ja työllä on saatava se selittämään itsensä, mitä se on. Kaila kääntyi, vilkaisi aivan pienen hetken ajan syrjäsilmällä kuulijoita kysyen ehkä mielessään kuin näyttelijä hyvän repliikkinsä jälkeen, miltä yleisöstä mahtoi tuntua, menikö perille… Koko tunnin ajan Kaila sitten jatkoi kulkuaan pöydän takana, kertaakaan vilkaisematta hurmioitunutta kuulijakuntaansa, pysähtyi kääntyessään, keinui tuokion vuoroin varpaillensa nousten, vuoroin kantapäilleen laskeutuen ja tökki etusormellaan alaspäin ikään kuin osoittaen piiloa, jossa maailmanselitys oli, kun se vain huolellisella -fi losofialla kaivettaisiin esiin. Kailan filosofian historian luennot eivät olleet mitään tiukkaan -na pitettua kronikkaa. Mikään ahdas järjestelmällisyys ei sopinut hänelle. Hän hahmotti asiat paljon syvällisemmin ihmisen ajatteluun kerta toisensa jälkeen palaavina käsityksinä. Hän otti yhden ajatuksen kerrallaan ja seurasi sen kulkua – lähtien ”filosofian isästä”, Thaleksesta, joka sanoi kaiken olevan vettä – mikä katsantokanta on omiaan masentamaan filosofian historian innokasta vasta-alkajaa. Tässä Kaila oli samaa mieltä kuin Bertrand Russell kirjassaan ”Älyllisen hölynpölyn pääpiirteet”. Ei tullut kysymykseenkään, että Kaila olisi käyttänyt luentosalin suurta taulua. Ei, liituun hän ei ruvennut töhrimään itseään, ei hän ollut mikään nuhruinen saksalainen oppinut, joka sen jälkeen, kun häneltä on onnistunut taaskin eräs ”begriffliche Klarmachung” ja taulu täyttynyt liidusta laidasta laitaan, poistuu tyytyväisenä sormet ja hihansuut liitu- pölyn töhriminä. – Sellainen ei olisi sopinut Kailan tyyliin. Hän näytti nappaavan ajatuksen korkealta ilmasta, tarkastelevan sitä hetken käm- menellään ja päästävän taas lentoon, vapauteen. – Vain kerran hän tällä ensimmäisellä luennollaan tarttui liituun ja kirjoitti kreikaksi sanat:

Kaila etsi tukea monistiselle, kaiken yhdistävälle maailmankatso- mukselle.το οντοσ Olin ον. lukenut hänen suomenkieliset kirjansa. Ensimmäinen niistä oli ”Sielunelämän rakenne”, jossa Kaila on lähtökohdaltaan miltei fysikalisti, mutta toi esiin hahmopsykologian ja invarianssit, jotka hän jo tuolloin, 1920-luvun alussa näki – ennakoivasti – keskeisen tärkeiksi. ”Persoonallisuuden” olin lukenut ja minulle oli auennut ihmisen biologinen sidonnaisuus, hänen perustarpeensa, mutta lisänä korkeammat, henkiset tarpeet. ”Syvähenkisessä elämässä” sitten korostuu myös korkeakulttuuri: pyhän, kauniin ja hyvän elämykset, joita Kaila kutsuu

115 ”syvähenkiseksi”. Ei ihme, että kirjaa luettiin innostuneesti sodan aikana korsuissakin. – Kerran Kaila luennollaan yhtenä sivuhuomautuksenaan sanoi aivan vakavana yleisöönsä katsoen: ”Ellei minun työstäni muuta jäisi kuin syvähenkisyyden käsite, katson, että se ei ole eletty hukkaan”. Viimeisin lukemani Kailan kirja oli sodan aikana ilmestynyt ”Inhi- millinen tieto”, suurenmoisesti tiedon lähtökohtaa, invariansseja, valai- seva teos, jonka loppuosaa en ymmärtänyt. Kaila yrittää siinä selvittää aineellista maailmaa kuvaavan ”f-kielen” suhdetta elämyksiä kuvaavaan ” -kieleen”, mutta ei näytä onnistuvan. Ajattelussaan Kaila näytti aina olevan siirtymässä jo omaksumastaan kannastaφ uuteen, tässä vaiheessa, 1940-luvulla monismista parallelis- miin, pois loogisesta empirismistä. Eräällä luennolla hän kuvasi tilannetta: ”Olen tehnyt 10 vuotta työtä päästäkseni loogiseen empirismiin si- sälle. Pitääkö minun nyt käyttää toiset 10 vuotta päästäkseni siitä ulos!” Tähän aikaan Kaila oli omaksumassa suurelta auktoriteetilta, Bert- rand Russellilta, parallelismin mukaisen todellisuuskuvan: fyysinen ja elämyksellinen ovat kaksi näkökulmaa todellisuuden tapahtumiin. Tietty aivotapahtuma koetaan samanaikaisesti elämyksenä ja elämyk- sen ilmaantuminen kertoo, että aivoissa esiintyy tällöin määrätty aivotapahtuma. Saman – kestämättömän – kannan omaksui sitten Georg Henrik von Wright. – Elämänsä loppuvuosina Kaila koetti jälleen siirtyä monismiin esittämänsä terminaalikausaliteetti-käsitteen avulla. Kailalla oli valtava tietomäärä eri aloilta ja hyvä muisti – hän tunsi jopa kvanttimekaniikankin perusasiat, mikä on humanistille harvinaista. Niinpä hän saattoi helposti liikkua tieteenalalta toiseen, yhdistellä asioita ja siten laajentaa todellisuuskuvaa. Suurta kuulijamäärää ei ilmeisestikään aiheuttanut Kailan luentojen varsinainen, ”syväfilosofinen” sisältö vaan ne lukuisat välihuomautuk- set, joilla hän murjaisi ”älyllisen hölynpölyn” tuottajia, niitä kun näyt- ti olevan Helsingin yliopiston konsistorissakin istuvien professorien joukossa runsaasti. ”Niitä on yliopiston konsistorissakin monia, jotka uskovat kahvinporosta ennustamiseen – eivätkä ne kaikki ole teologe- ja”, saattoi Kaila laukaista. Sitä sitten toisteltiin Fazerin kahvilassa tai Englantilaisessa teehuoneessa päivän kulttuurisena antina – ja joku oli tietävinään, että sellainen ei-teologi kahvinporoon uskova oli professori Lauri Kettunen, ansioitunut suomen ja sukukielten tutkija. Joskus ”päivän anti” hartaille kuulijoille saattoi tulla vasta, kun Kaila oli jo poistumassa, käsi oven kahvalla. Hän kääntyi ja – hänelle harvi- naisella tavalla – soi katseensa kohdistua yleisöön ja kiteytti tuoreen maksiiminsa: ”Kuolema, mitä se on? Näköharha!” Kun tämä viisaus

116 sitten levisi kulon tavoin Helsingissä, tungos Kailan luennoilla jälleen lisääntyi, Kuulijakunta ei ollut mitenkään homogeenista. Ovensuupenkkeihin kerääntyi iso parvi helsinkiläisiä kaunottaria, joukossa uljaita, kypsy- neitä naisia. Kerran Kaila sisään tullessaan – tavoistaan poiketen – loi silmäyksen kuulijoihinsa, eritoten tähän kaunottarien sakeaan joukkoon, tuijotti hetken heitä ja kysyi sitten: ”Mitä te täällä teette? Oletteko rakastuneet minuun?” Oikean vastauksen tiesi jokainen – olihan Kaila olemukseltaan aris- tokraattinen, hieno herra – lumoava näyttelijä, kuin luotu esittämään Shakespearen ylväimpiä roolihahmoja.

4. Kun nyt olin vihkiytynyt filosofialle, etsin muutakin kuunneltavaa kuin Kailan hurmokseen vaivuttavat luennot. Huomasin, että sama ajattelun pelikenttä, johon olin niin innostunut matematiikassa, oli löydettävissä modernissa logiikassa, ”muodollisessa logiikassa”. Sitä luennoi hyvin selkeästi ja mukaan vetävästi dosentti Uuno Saarnio; hänen toinen lu- entosarjansa ”hyvin järjestetystä ylinumeroituvasta äärettömyydestä” meni kyllä äärettömästi ajatuskykyni yli. Kaila oli tokaissut jossakin esityksessään: ”Älykkyys – mitä se on? Sen- hän näkee heti ihmisen silmistä!” Katsoin peilistä omia siniharmaita hä- mäläis-silmiäni, joissa ei totisesti mitään viisauden välkettä näkynyt – ja seurauksena oli, etten koskaan mennyt suorittamaan Kailalle mitään ns. tenttiä, ”näyttämään silmiäni”, kuuntelin vain tarkasti kaiken, mitä hän sanoi ja pikakirjoitin muistiin parhaat maksiimit. Psykologia oli 1940-luvulla Helsingin yliopistossa lujalla napanuoral- la kiinni filosofiassa. Oli kuitenkin jo merkkejä tuon napanuoran kat- keamisesta. Filosofian korkeimmat arvosanat saattoi suorittaa erityisellä psykologian opintosuunnalla. Kun vaistosin, että pelkällä Kailan kuu- lemisella ei heltiäisi tässä yhteiskunnassa minkäänlaista virkaa, suunnittelin sujahtaa tästä ovenraosta tutkintoa kohti, opiskella tiedettä, jota ei ollut olemassa. Psykologiaa opetti dosentti Kai von Fieandt, erittäin hidas ja har- vapuheinen luennoija, mutta hän puhui asiat ”kuin rautalangasta vääntäen”. Pääsin tutustumaan tarkasti kokeelliseen havaintopsykolo- giaan, erityisesti hahmopsykologiaan, jolle Kailakin rakensi ajattelunsa. Mutta von Fieandt teki siitä aivan yksityiskohtia myöten konkreettista. Esitys ei ollut mitenkään korkealentoista – jota se olisi voinut olla, jos esittäjä olisi levittänyt eteen esimerkiksi hahmopsykologian valtavat

117 vaikutukset moderneissa taidesuunnissa, kubismissa, ekspressionismis- sa, surrealismissa jne. Tätä ei von Fieandt onneksi yrittänyt vaan tyytyi ”rautalankaansa” jättäen maailmoja syleilevän löytämisen ilon kuulijoille itselleen – vai eikö hän itse huomannut, miten syvällisistä asioista hän puhui. Esitys oli kuitenkin niin vakuuttavaa ja havainnollistavaa, ettei sen jälkeen enää voinut nähdä esineellistä todellisuutta muuten kuin kokonaisvaltaisesti, hahmottuneena ja hahmona jäsentyneenä. ”Kulttuurinnälkääni” eivät tyydyttäneet pelkästään filosofia ja -psy kologia. Kun vallitsi opiskelun vapaus, halusin käyttää tämän ihmeen tuomat mahdollisuudet täydesti hyväkseni. Kuuntelin yleisen kirjallisuuden professorin, Rafael Koskimiehen luentoja Goethestä – yhdessä Kustin ja viidenkymmenen villapuseron kutojan kanssa. Olihan yhä sodan jälkeinen puutteen aika ja villajump- perit kysyttyjä. Koskimiehen ääni oli kuin hiljaisen sateen miellyttävä ropina ladon katolle ja neulojien kutimet vilahtelivat samaa rauhallista tahtia sil- mukasta silmukkaan. Koskimies luki paperista ja lankaa riitti kerässä. Kaikki olivat tyytyväisiä. J.V. Lehtonen oli eläväinen renessanssimies. Hän analysoi Molièren näytelmiä ja lausui taitavan näyttelijän tavoin merkitsevimpiä kohtia: ”Oi, ottakaa tämä niistinliina / ja verhotkaa tuo paistava povi. / Näky moinen on loukkaus silmän ja sielun piina / ja miettimään saa sellaista, mikä ei sovi.” K.S. Laurila (”Kalle Sanfried”) havahdutti kirjallisuuden opiskelijat uutisella, että hän luennoisi ”moderneista näytelmäkirjailijoista”. Mikä häneen oli mennyt? Ainahan hän oli esitellyt Ibseniä! – Jo ensimmäisen luennon alussa kuitenkin selvisi, ettei ole syytä huoleen – ei maailmassa mikään muutu. K.S. Laurila aloitti: ”Jos haluamme todella syvästi tulla tuntemaan modernia näytelmäkirjallisuutta, meidän on viisasta valita jokin hyvä esimerkki. Me valitsemme Ibsenin!” Laurila puhui vapaasti ja lennokkaasti – tottakai, koska hän oli toistanut saman jo lukematto- mina vuosina. Hänen äänensä kaikui soinnukkaana, alati voimistuvana crescendona ja paisui tasan tunnin kuluttua vahvaksi jymähdykseksi, kun hän etusormi korkealla ja kuin valloittajana linnan tornista julisti: ”Mutta eihän Ibsen ollut kieltäjä!” Egon Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihistoria” oli ollut radikaalisuu- dessaan älyllisesti kiehtovaa ja verrattoman hauskaa luettavaa, joten menin suurin odotuksin kuulemaan dosentti Eino Suolahden luentojen sarjaa Ranskan kulttuurista 1600-luvulla. – Kuuntelin niistä muutamia, kunnes lopetin. Maailmankuvani oli täydentynyt sillä tiedolla, että siinä

118 tavallisessa jyväskyläläisessä puutalossa, jossa olin kasvanut ensimmäi- set 7 ikävuottani, oli ”mansardikatto” ranskalaisen arkkitehti Mansardin kulttuuriperintönä. Kyllä minä ”oikeastikin” opiskelin. Olin lujasti päättänyt suorittaa kevätlukukauden päättyessä latinan pro exercitio -kokeen, sillä ilman sitä ei voisi tulla edes filosofian kandidaatiksi. Jos oli latinan opiskelu tuskallista ja aikaa vievää, tuskia lievitti kuitenkin tuntuvasti oiva ”lääkäri”, latinankielen lehtori Päivö Oksala, johon olin jo tutustunut kesäyliopistossa.

5. Omaan Keskisuomalaiseen osakuntaan Kusti oli tutustuttanut minut heti ensi päivistä lähtien. Nousimme Hämäläisten talon leveitä portaita toiseen kerokseen ja nahkakalusteilla sisustettuun jonkinlaiseen ker- hohuoneeseen, jossa muutamat istuskelijat muodostivat vilkkaasti jut- televia ryhmiä ja näyttivät viihtyvän hyvin. Sain kuulla, että kuraattori oli Jyväskylässä syntynyt ja koulunsa käynyt Päiviö Hetemäki, reservin kapteeni, joka oli jatkosodassa komentanut Jalkaväkirykmentti 50:n I pataljoonaa Talin – Ihantalan taisteluissa. Hänet yhteiskunta tempaisi jo vuoden päästä niin tärkeisiin tehtäviin, ettei hänellä enää ollut osa- kunnalle aikaa – useita kertoja ministeriksi ja vihdoin Suomen Pankin johtokuntaan. Mutta hänen tilalleen tuli diplomi-insinööri, matematiikan maisteri Pekka Hintikka, varreltaan huomattavan lyhyt, mutta älynlahjoiltaan yli muiden. Hän oli veljeni luokkatoveri, oli kymmenet kerrat istunut meillä kotona keinutuolissa naureskellen jo koulupoikana ihmisten yleiselle hölmöydelle, eritoten poliitikkojen. Olin kuunnellut häntä aina korvat höröllä. – Keijo oli ollut vakiovieras Hintikan perheen huvilalla Leppäveden takana ja tervetullut aina; hänen tarvitsi viheltää kilometrien päähän kuuluva ujellus neljä sormea suussa ja heti oli Pekka tullut vastarannalta veneellä noutamaan. Pekka oli nero. Mainittakoon, että hän keksi järjestää Argentiinas- ta Suomeen laivalastillisen kahvia – joka edelleen ”oli kortilla”. Lasti myytiin korkeaan hintaan Domus Academican hyväksi, mikä yksin riitti puoleksi sen rahoituksesta. Koko operaatio oli sinänsä yksinkertainen: Pekalla oli lahjakas sisar, joka toimi kauppaneuvos Heinosen sihteerinä Argentiinassa. Kahvisato oli sattumalta niin runsas, että sitä joutui jopa kaatopaikoille. Tällaisesta ylijäämä-kahvista riitti helposti laivalastillinen Suomeen. Höylisti kauppaneuvos maksoi kuljetuksen- kin tajutessaan Pekan selostuksesta asian tärkeyden. – Yhtä asiaa Pekka ei osannut: ”nostaa kissan häntää aidalle”. Ei tullut kysymykseenkään,

119 että hän olisi jonkin pennosen siirtänyt syrjään itselleen. Se oli selviö. Mutta ei hän ottanut vastaan kunniaakaan vaan häivytti itsensä kuvasta heti, kun asia oli hoidettu, ja antoi toisten paistatella päivää kunnian ihanasti lämmittävässä valossa. Monet osakunnan pöytien ääreen jutustelemaan kokoontuneista olivat koulutovereitani tai muita jyväskyläläisiä, mutta oli tuntemat- tomiakin. Ennätin jo ihastua kauniisti hymyilevään nuoreen naiseen, muuten ihan tavalliseen, mutta erikoisen ystävälliseen. Kotimatkalla sain Kustilta kuulla, että hän oli kreivitär Vitzthum-von Eckstedt Män- tästä. Demokratiassa elettiin! Oman paikkani osakunnassa löysin varsinaisesti sen kirjallisuusker- hosta, jonka johtajaksi – mikäli sellaista tarvittiin tässä varsin vapaassa ryhmässä – osoittautui Eino S. Repo, reservin kapteeni, joka opiskeli kirjallisuutta jo toista vuotta. Aluksi kokoonnuttiin osakunnan huoneessa määräilloin, mutta se ei ollut kovin kotoista. ”Nurmisen Kyllikki”, sisareni Kaijan luokkatoveri, siis osakuntalaisena jo vähän vanhempaa polvea, tarjosi käyttöön kotinsa, jossa tällaisessa kerhossa välttämätön radikaalisuus saattoi ver- soa häiriintymättä. Kyllikki oli naimisissa ja nyt nimeltään Holmlund (suomensi myöhemmin nimensä Härkäpääksi). Hän aloitteli kääntäjän- uraansa ja oli hyvin perillä uusimmasta ulkomaisestakin kirjallisuudesta. ”Omassa kodissaan” Kyllikin luona kirjakerho melkeinpä irtautui osakunnasta omaksi kulttuuriryhmäkseen. Meillä oli mukana osakunnan ulkojäseniä, jopa pelkästään omia tuttaviamme: Oli Matti Kassila, Haapamäeltä, nuori veturinkuljettajan poika, joka näytteli kuitenkin jo sivuosia harjoittelijana Helsingin Kaupunginteatterissa ja samalla täh- täsi elokuva-alalle ja oli jo päässyt ohjaaja Valentin Vaalan apulaiseksi Suomi-Filmissä. Oli myös Saarijärven Lanneveden nuorisoseuran kasvatti Tarmo Manni, jota tämä pieni kyläseura avusti, jotta hän pääsi Helsinkiin Teat- terikouluun. Varmasti Tarmo oli tuon koulun lahjakkain oppilas, sillä meidän kerhossamme hän esitti vallan huikeita parodioita, ei osannut muuta kieltä kuin suomea, mutta puhui verrattoman sujuvasti milloin venäjää, milloin italiaa, milloin ranskaa, vieläpä paria sellaista kieltä, joita ei tiettävästi ollut olemassakaan. Yleisradion kommunisti-pääjoh- taja Hella Wuolijoen Tarmo sai erehdyttävän aidolla kimittävällä äänellä kertomaan kokemuksiaan vierailustaan Moskovan Bolshoi-teatterissa. Tuntui siltä, että Tarmo pystyi suorastaan hypnotisoimaan itsensä miksi vain halusi.

120 Joskus kerhossa vierailivat loistava koomikko, oikea hupimestari Hannes Häyrinen vaimonsa Liisa Nevalaisen kanssa. Vaikka kerrottiin, että Hannes oli luonteeltaan itsepäinen ja piikikäs, täällä sopivassa seurassa hän oli aina hyvällä tuulella – ja selvästi syvästi rakastunut vaimoonsa. Näyttelijät veivät ison osan ajasta hupiohjelmillaan, mutta kyllä kir- jallisuuttakin käsiteltiin. Siitä piti huolen ennen kaikkea Eino S. Repo. Hän puhui erikoisella ”lällättävällä” äänellä, joka sopi mitä parhaiten siihen vähättelyyn, jolla hän kohtasi kaiken kotimaisen kirjallisuuden: ”Äivän lässy tekele!” – ”Lätteää löpinää”. – Kyllähän sota-ajan runous isänmaallisessa osallistumis-innossaan tuotti sellaista, mitä sopi irvail- la. (Poikkeus oli Yrjö Jylhän ”Kiirastuli”, jolle myös Eino S. antoi täyden arvon.) – Aaro Hellaakoski, nero, kirjoitti ”Jääpeili”-kokoelmassaan:

”Jo Äänislinnaksi muuttui tuo Saatanan pesäkin, Petroskoi.”

Koskennientä ei irvaillut vain Eino S. vaan kaikki muutkin. Talvisodan aikana oli ilmestynyt hänen kokoelmansa ”Latuja lumessa”, jonka dra- maattiseksi tarkoitettu nimiruno alkaa:

”Viis latua itään johti, yks kotiinpäin.”

Kerrottiin, miten joku jermu oli korsussa tämän kuullessaan todennut yksikantaan: ”Kappas vain. Olivat pojat lopultakin oppineet hiihtämään samaa latua!” Tärkeintä oli, ettei minun runoilleni Eino S. paljonkaan vinoillut, päinvastoin jopa kiitteli joitakin runoja. Olihan tosin kirjallisissa pii- reissä yleisestikin pantu merkille, että suuri auktoriteetti, professori Rafael Koskimies, oli jopa käyttänyt huutomerkkejä arvostellessaan kokoelmaani – mikä katsottiin tuiki harvinaiseksi Koskimiehen kritii- keissä. – Eino S. ei missään tapauksessa kumartanut auktoriteetteja, niin että saatoin hänen suopeutensa ottaa aivan todesta. Niinpä meistä tuli veljelliset ystävät. Eino S. kutsui kerran muutamia kerhoon kuuluvia kotiinsa, johon odotettiin vieraaksi Lasse Pöystiä – lapsinäyttelijänä kuuluisuutta saa- nutta Lassea, joka jo oli varttumassa mieheksi, tullut juuri ylioppilaaksi. Muuta en tuosta tilaisuudesta muista kuin sen, että Lasse Pöysti siitä hetkestä alkaen, jolloin ryntäsi ovesta hiukan myöhästyneenä, puhui

121 jatkuvasti, loputtomasti – kuin jonkinlainen puheen puimakone. Ei suunvuoroa toisille, vain Lasse Pöystin puhetta, puhetta! Puhetta ilta- hämärän laskeutuessa, puhetta iltayöllä, puhetta ovella ulos mentäessä, puhetta portaissa… Se kirja, joka yhdisti kerholaisia, oli uusi painos Milnen ”Nalle Puh” -kirjasta. (Tosin kaikki moittivat uutta nimeä ”Satukarhu Puh” ja Eino S. totesi nimen muutoksen ”äivän älyttömäksi”.) Raili Pihkala, Lauri ”Tah- ko” Pihkalan tytär, luki kirjaa ääneen – pehmeällä, korvaa hivelevällä äänellään – ja sai tästä pysyvän ”Puh Pihkalan” nimen osakunnassa. Tavaksi tuli, että minä saattelin yömyöhällä Railia, ”Puhia” kotiin Etu- Töölöön ja tavaksi tuli pian myös, että suutelimme ylhäällä porraskäytä- vässä – ja olin kummastunut, kun ”Puh” ei minua mitenkään torjunut. Ensi kerran elämässäni tunsin, että tässä on nainen, joka on suorastaan rakastunut minuun – minuun! Kun sitten Raili alkoi selvästi pitää minua kuin sulhasenaan, mieleeni alkoivat tulvia mielikuvat tiskiräteistä, potan kuljetuksista ja vauvan vaipoista nuoralla kuivumassa ynnä muuta. Enhän ollut yhtään mitään, yhden kokoelman aikaansaanut runoilija – veisi vuosia, ennen kuin olisin jotakin. – Rupesin välttelemään Railin tapaamista ja saattomatkoja. Railin oli pakko se huomata ja vähitellen kummankin tunteet asettuivat sille tasolle, jota sanotaan ”hyväksi ystävyydeksi”.

6. Kirjeenvaihto Tellervon kanssa oli jatkunut, mutta osoittanut kuihtumi- sen merkkejä sen jälkeen, kun Jyväskylässä käydessäni olin häntä uu- demman kerran kosinut – ja tullut jälleen torjutuksi hyvän ystävyyden toivotuksin – mikä kovasti kirveli mieltäni. Vaikka kirjeenvaihto katkesikin, kohentelin rakkauteni hiipuvaa si- nistä liekkiä kuuntelemalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat Konservatorion salissa. Musiikki toisi minut lähemmäksi Tellervoa. Tosin minä – jolta puuttui kokonaan sävelkorva, niin väitettiin – nukahdin kesken kuudennen sinfonian esityksen, mutta herätessäni luin ohjelmalehtisestä, että tämä sävellys ”liikkuu unen ja valveen rajamailla”. Siis olin kuin olinkin vastaanottanut oikein – mikäli ohjelmalehtistä on uskominen – tämän vaativan sinfonian. Ollakseni varustautunut ”kuin lukkari sotaan” opiskelin lisäksi Inkeri Kareen tanssikoulussa valssin, foxtrotin, jenkan ja tangon. Kun vihdoin syksyllä lähetin Tellervolle tekijäkappaleen runokirjastani ”Nurkkapöydässä”, hänen kirjeensä saivat läheisemmän sävyn ja panivat minut näkemään pienissä vihjeissä kätketyn kiintymyksen

122 merkkejä, jotka mielikuvituksessani kasvoivat suoranaisiksi vastarakkauden ilmaisuiksi: ”Tellervosi” – tuo ”si”-loppu eräässä kirjeessä – eikö se ollut suoranainen lupaus jostakin enemmästä? ”Taidan soittaa ilta- massa Brahmsin As-duuri-valssin. Sitten sinäkin olet siellä…” – Tämä tällainen johti siihen, että – ihan vakavasti – kosin jo kolmannen kerran, nyt kirjeessä. Jäin toivorikkain mielin odottamaan vastausta. Tellervon vastaus hämmensi minut täysin. Asiallisesti ja realistisesti hän esitti vain vastakysymyksen: ”Entä sitten?” Äkkiä näin mielessäni kurjan asuntorähjän, jossa ei mahtunut kulkemaan ilman, että kaikkialla narulle kuivumaan asetetut vauvanvaipat läiskähtelivät naamalle… Olin pennitön kulkuri, en omistanut mitään, olisin vuosikausia vielä vailla virkaa tai työtä… Ei ollut mitään ”sitten”.

7. Tellervo oli kahdella sanalla saanut minut tuntemaan karvaan todellisuuden. Mutta tulin sen nyt tuntemaan muutenkin: eräänä sunnuntaina huomasin, että olin ollut kaksi päivää syömättä eikä minulla ollut nytkään rahaa mennä halvimpaankaan kuppilaan. Nälkä kurni suolis- sani ja tulin taas huomaamaan – kuten jatkosodan talvena – miten voi olla ”niin nälkä, että näköä haittaa”. Vaelsin pimeässä illassa, heikkojen katulamppujen valossa. Mieleeni palautui elävänä Knut Hamsunin kirja ”Nälkä” kaikkine realistisine yksityiskohtineen. Huomasin elokuvateatterin oven pielessä mainoksen Chaplinin fil- mistä. Olin varma, että Chaplinin verraton komiikka toisi helpotusta tilaani. – Kuinka ollakaan, löysin sittenkin takintaskun repeämän kautta ovelaan piilopaikkaan hakeutuneen pikkusetelin, joka riittäisi kaura- puuroon tai – juuri ja juuri, filmin katsomiseen. Kävin nopean sisäisen kamppailun, jossa kaurapuuro hävisi ja Chaplin voitti. En ollut etukäteen selvillä filmin sisällöstä. Niinpä jouduin nyt yl- lättäen näkemään, miten Chaplin tyydyttää oman nälkänsä syömällä kenkänsä – pureksii sitkeän pohjanahan, pyörittelee haarukalla ken- gännauhat herkulliseksi spagetiksi ja lopuksi vielä nuoleskelee nautin- nollisesti kengänpohjan naulat kuin ne olisivat jäännöstä rasvaa tirise- västä kananpaistista. Vesi tuli kielelleni ja vatsani äänteli kuuluvasti, mielenosoituksellisesti. Maanantaiaamuna tartuin viimeiseen oljenkorteen: minulla oli tuore runo, jonka ehkä saisin tuottamaan pikku summan rahaa, jos viisaasti menettelisin. – Kävelin kauas Taka-Töölöön, jossa oli ”Taiteen maailma” -lehden toimitus eli aina ystävällinen, olemukseltaan pehmeää pullaa

123 muistuttava, lempeäsilmäinen Walma Kivitie. Hänelle nyt tarjosin runo- tuotteeni koettaen nähdä vastauksen hänen kauniista, tummista, hivenen ikään kuin unelmoivista silmistään. – Kyllä. Hän nyökkäsi, hyväk- syi – ja kirjoitti siinä paikassa maksumääräyksen, jolla saisin palkkion erään firman toimistosta Rautatientorin varrella. Uusi pitkä kävely, nyt keskustaan. Kassanhoitajanainen tarkasteli maksumääräystä ja ilmoitti: ”Näitä me käsittelemme vain keskiviikkoisin.” – Jalkani pettivät ja suorastaan romahdin kassaluukkua vasten ilmoittaen käheällä äänellä: ”Jos minä elän niin kauan!” – Poikkeuksellinen ihmisyys otti kassaneidin valtaansa ja hän ilmoitti pelästyneenä: ”No, jos minä nyt teen poikkeuksen.” – Kehitin rakkaudentäyden ilmeen katsoessani nyt kassaneitiä ja mel- keinpä suutelin seteleitä. Pikaisen arvion mukaan nyt eläisin kokonaisen viikon. Näköjään Kohtalotar kehrää ihmiselämän langan milloin ohueksi ja heikoksi, milloin taas äkkiä ja aavistamatta vahvaksi ja kestäväksi. – Vii- kon kuluttua sain tietää huomattavasta rahapalkinnosta, jonka minulle, aloittelevalle runoilijalle oli suonut Gummerus Oy. Se ei ainoastaan vienyt nälkääni vaan toi annoksen itsevarmuutta. Jokohan minusta sittenkin tulisi oikea kirjailija?

8. Vuoden vaihteessa oli kämppätoverini Kusti lopettanut opintonsa ja jäänyt Jyväskylään. Minun oli siis hankittava jostakin uusi opiskelija- ”boksi”. Sattumalta kohtasin Jyväskylän pojan, Pentti Puukon, joka – niin kuin veljensäkin – opiskeli eläinlääketiedettä ja oli tämän kanssa asunut pienen pienessä palvelijanhuoneessa von Troililla Töölönkadun ja Hesperiankadun kulmassa. Nyt tämä veli oli matkustanut Tukholmaan suorittamaan osan opinnoistaan siellä. Ainakin kevätlukukauden ajaksi Pentti tarvitsi asuntotoverin sen tunnetun asuntopoliittisen periaatteen mukaan, että ”kaksi asukasta komerossa vapauttaa salin omaan käyttöön”. Erikoisesti tässä von Troilin perheen tapauksessa sääntö oli oikeaan osuva, sillä perheen ylioppilaiksi ennättäneitten nuorten käsi- tys opiskelun vapaudesta tarkoitti vapautta olla opiskelematta ja juhlia, melskata, huudella, kikattaa joka ilta perheen salissa ystävien kanssa niin kauan kuin tupakansavulta jotakin näki. Palvelijanhuone oli paitsi geometrialtaan huomattavasti yksinker- taisempi myös huomattavasti pienempi kuin Kustin kanssa jakamani huone Arkadiankadulla. Tähän mahtui juuri ja juuri kaksi vuodetta

124 ja väliin pöytä. Kusti auttoi kirjojeni siirtämisessä ja minä rakensin ainoaan vapaaseen nurkkaan parista pakkilaatikosta hyllyn. Pentti katseli heti kirjojani uteliaasti eikä nähnyt niissä merkkiä- kään tieteen harrastuksesta: ei mitään lehmän nerokkaasta suolistos- ta, ei emakkojen porsimisesta, ei utaretulehduksesta, ei edes niin tuiki tarpeellisesta hevosen oikeaoppisesta kengittämisestä. Pentin opiskelu ei ollut mitään pettävässä suossa rämpimistä vaan lujalla kalliolla kulkua. Hänen kelpasi lukea selvää tekstiä päivät pitkät, illat, iltayötkin, kun pisti pumpulit korviin. Eräänä iltana huoneeseen tullessani huomasin, että oli tapahtunut syntiinlankeemus. Pentti oli sortunut lukemaan hyllystäni nappaa- maansa Dickensin kirjaa ”Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit” ja hytkyi naurusta. Hän näytti minulle kohtaa, jossa Dickens kertoo leh- timajasta, ”jollaisia ihmiset tapaavat rakentaa hämähäkkien mukavuudeksi”. Pentti toisteli: ”Hämähäkkien mukavuudeksi”! Hänen hekotta- valla naurullaan ei ollut loppua. Luulisi, että minäkin nyt – siinä vastapäätäni moraalisesti nuhtee- ton opiskelijan prototyyppi – olisin saanut jotakin opinnoissani aikaan. Kissan viikset! Entistä enemmän hukkasin aikaa teatteriin, oopperaan, elokuviin, osakuntatansseihinkin – löytäen aina kestäviksi perusteiksi ”elävän ihmisen vähimmäiskulttuurin tuomat vaatimukset” tai näen- näisperusteina Pentin opiskelurauhan säilyttäminen tai hapen saannin turvaamien ylen pienessä huoneessamme. Ainoa oire jonkinlaisen opiskelumoraalin jäänteistä oli säännöllinen osallistuminen latinan kurssiin, jossa menestykseni oli kylläkin heikon- lainen ja pro exercitiosta suoriutuminen keväällä kaikkea muuta kuin varma asia.

9. Olivatko opintosuoritukset oikeastaan ollenkaan tarpeen? Miksi alistua yliopistobyrokratian oikuille, kun minulla näytti olevan jonkinlaisena runoilijana tie avoinna kulttuurin näkyvälle paikalle – eli itsetehos- tuksen vaatimusten tyydyttämiseen. – ”Jonkinlaisena runoilijana…” Turhan vaatimatonta minulta, joka sentään olin saanut Gummeruksen palkinnon ja vieläpä Jyväskylän Taiteilijaseuralta hopeisen ”Mestarin nuuskarasiankin” – kuten olen kertonut. Lisää kunniaa oli tuossa: Talvella järjestettiin Jyväskylän Valtiontalo- ssa oikea runomatinea, mikä oli harvinaista niihin aikoihin. Salissa oli vieläpä runsaasti yleisöä. Viljo Kajava luki runojaan seisten omituisesti vasen kylki eteen työn-

125 nettynä, kuin kalpamiekkailijan asennossa, mikä ei ollenkaan sopinut hänen runojensa herkkään luonnontunnelmaan ja lämpöön. Aale Tyn- ni sen sijaan esiintyi loistavana lausujana, jonka solakat kädet rakensivat kaunein, rytmikkäin elein ”kaarisiltaa”. Hän oli tumma kaunotar, jonka kasvot heijastelivat niitä unelmia, joihin hän kietoi kuulijansa. Moni aavisti mielessään, että hänestä tulisi meille merkitsevä runoilija. Kuinka ollakaan, jo kahden vuoden perästä hän voitti runollaan ”Hellaan laakeri” kultamitalin Lontoon olympialaisissa. – ”Oi Hellaan laakeri ylhäinen, / sinä ikävöity puu…” – Hän oli siis esteettisyyden mittarilla mitaten tuloksellaan maailman parhaan keihäänheittäjän veroinen. Pekka Tiilikainen muisti vielä pari säettä runosta aloittaes- saan selostuksensa Rooman olympialaisista vuonna 1960 – tosin pitäen tarpeellisena hiukan parantaa sitä omassa versiossaan: ”Hellaan laakeri ylhäinen, /tuo uneksittu puu / on saanut uuden lehvän laskoksiinsa…” Näiden maineikkaiden runoilijoiden mukaan minä olin päässyt ma- tineaan, vaikkapa vain jonkinlaiseksi kevennykseksi, mutta kuitenkin… Koetin esiintyä lausujana minäkin lukiessani Rafael Koskimiehen kiittämän runoni ”Nurkkapöydässä”: ”Olen saanut nurkkapöydän / Elämän ravintolasta / ja virnuilemasta / tuon tuostakin itseni löydän…” Jyväshovissa tarjoiltiin illallinen. Pääsin oikeaan ”kirjailijain pöy- tään”, jopa seuraavan päivän Keskisuomalaiseenkin. Tosin joku toimit- tajavintiö oli liittänyt selostukseensa kuvan minusta pistämässä muh- keaa paistinpalaa poskeen ja varustanut kuvan selityksellä: ”Runoilijan nälkä”. Minua vastapäätä istui vanha, luiseva äijä, joka hämmästyksekseni osoittautui kirjailijaksi hänkin, kun hän astui salin keskelle lukemaan otteita teoksestaan ”Tisza tulvii, Ilona, Ilona!” Olin kuin ällikällä lyöty: Voiko tämä ukko tosiaan olla se Toivo Hovi, joka tuon kirjan oli julkaissut salanimellä – kirjan, jonka olin haukkunut Keskisuomalaisessa pataluhaksi, julistanut ehdottoman kehnoksi ja ala-arvoiseksi tekeleeksi? Niin oli. Sain kuulla, että kutsupöydän vieras, tämä Toivo Hovi, oli professori Lauri Kettunen, kuuluisa tiedemies, suomen ja sukukielten tutkija. Jännitin pitkään sitä, paljastuuko hänelle minun henkilöllisyyteni tuon ruhjovan arvostelun tekijänä, syntyykö todellinen kaksintaistelu Jyväshovin juhlasalin kattokruunujen alla. Vähitellen kävi ilmeiseksi, ettei professorismies lue mitättömien toimittajien arvosteluja maakun- talehdistä. Sitä paitsi vahvat juomat saivat hänet poreilemaan muitakin hyviä muistoja matkoiltaan – miten vepsäläiset olivat olleet vieraanvaraisia tarjotessaan yösijan ja sen lämmikkeeksi vielä sorean tyttärensä ja miten hän, silloin ylen nuori mies, oli, ah, tämän suloisen lämmikkeen

126 torjunut pelkkää tyhmää ujouttaan. Tanssin Aale Tynnin kanssa. Puhuimme rakkaudesta. Kun hän katsoi olkapääni yli kauas etäisyyksiin etsien kaarisiltaa rakkauteen ja kertoi herkän sointuvalla äänellään rakkauden sisimmästä olemuksesta, hä- nen hiuksensa hipaisivat joskus poskeani ja siitä minä parhaiten tajusin hänen sanojensa syvähenkisen sisällön. Sitten hän käännähti katsomaan minua silmiin omilla suurilla, välkehtivillä silmillään ja tiivisti kaiken sanomansa arvoitukselliseen lauseeseen: ”Rakkaus on parasta silloin, kun se tekee oikein kipeää.” Samassa soitto loppui ja oli käytävä takaisin puhetta ryöppyävään ”kirjailijain pöytään”, jossa minä hiljaisena – raitis kun olin – jäin ikuiseen mietiskelyyn, mitä Aale Tynnin arvoitus mahtoi sisältää.

10. Kevätlukukauden lopun lähestyessä jouduin keskittymään latinan opintoihin. Ei ollut ollenkaan varmaa, pystyisinkö läpäisemään pro exercitio -kokeen. Tunsin varsin niukasti latinan sanastoa ja kielioppi oikkuineen teki tenää. Tuolloin, keväällä 1946, professori Reuter oli ottanut kokeeseen suomeksi käännettävän tekstin Ciceron ”De Senectute”-teoksesta. Hän oli näköjään pitänyt silmällä vain tekstin arvokkuutta eikä vähääkään sitä, mitä latinan kurssilaisilta sopi kielen osaamisessa vaatia. Minulle koeteksti oli juuri yhtä vaikea kuin ennenkin, ymmärsin jotakin nytkin, mutta minun oli pakko kehitellä oma tutkielmani ”Vanhuudesta” – onneksi sentään tiesin, mitä ”de senectute” tarkoittaa. Punnersin työtäni – välillä vilkaisten, olisiko Ciceron tekstissä sittenkin ollut jokin ymmärrettävä kohta, ikään kuin vihjeeksi, mitä voisi asiasta sanoa. Ei ollut. Oli annettava mielikuvituksen lentää – ja samalla huolehdittava tyylin arkaaisesta klassisuudesta. Olin osittain tietoinen siitä, että kansaa lappoi ohitseni viemään papereitaan kokeen valvojalle, mutta en aavistanut syytä. Pidin sitä merk- kinä siitä, että useat olivat jo tehtävänsä tehneet ja valmiita poistumaan. Koe näytti olevan peräti helppoa heille. Minä uurastin ja hikoilin viime minuutille asti, jolloin tuskaisena ilmeisestä epäonnistumisesta jätin paperini. Koko kokeesta tuli suuri skandaali – kuten Marja-Liisa Vartio on todennut eräässä kirjassaan kuvatessaan tuota järkyttävää koetilannetta, jossa hänkin oli läsnä. Enemmistö vastaajista oli jättänyt tyhjän paperin! Kokeen suorittaneiksi oli pakko hyväksyä lähes kaikki, jotka olivat saaneet jotakin tuherretuksi paperilleen. Minä olin kirjoittanut koko-

127 naisen eseeen! Tottakai olin hyväksyttyjen joukossa. Kun kiitokseksi annoin Päivö Oksalalle runokokoelmani tekijänkap- paleen, pidin tarpeellisena kirjoittaa nimeni alle daktyyli-säkeen: ”(Vain polo a-minus mies)”.

11. Latinasta selviytyminen toi riemukkaan vapaudentunteen. Oli kevät. Kiertelin puistoissa ja rannoilla istahtaen silloin tällöin kirjoittamaan runon. Usein se oli vain lyhyt, nopeasti pikakirjoituksella laadittu tun- nelmavälähdys tai päähänpälkähdys. Olin talven aikana lähestynyt edelleen Tellervoa kirjeillä, mutta saanut vastauksen viikkojen perästä. Hänen kirjeensä alkoivat anteek- sipyynnöllä ja valituksella, ettei aikaa ole ollut kirjoittamiseen, ”kun… kun… ja kun”. Mutta nyt keväässä ja vapaudessa ajattelin yhtenään Tellervoa ja ru- noluonnokseni alkoivat näyttää yhä enemmän rakkausrunoilta. Niissä oli yhdistyneinä menneen haikeutta ja kuitenkin jonkinlaista tulevaisuuden toivoa:

”Kun sinua katson sokaistun näkemästä puhkeavan kevään kirkkautta.

Viivy siis, että uusi kevät välähtäisi sydämeeni, kun sinä kerran tullessasi taas hymyillen katsot silmiini puistotiellä, lehmusten alla.”

128 VIII Kehrään niin kuin kiltti kissa

1. Minun täytyi päästä Tellervoa lähelle. Kesäiseen loma-aikaan hän ei voinut perustellusti tehdä matkoja Jyväskylään ”puistotielle, lehmusten alle”. Minun oli siis päästävä Korpilahdelle. Laadittiin juoni. Panin lehteen ilmoituksen, jossa tarjouduin kesäai- kaan maaseudulla antamaan matematiikan yksityisopetusta. Varsinai- nen juoni oli se, että myös Tellervon paras ystävä, Eva-Liisa Niittynen eli ”Eccu”, kertoi kotonaan tarvitsevansa matematiikan kohennusta. Jos nyt minut majoitettaisiin Niittyselle, joka oli iso maalaistalo, vapaana olevaan ullakkokamariin ja tarjottaisiin ateriat, oppitunneille mukaan voisi tulla myös Tellervo. Tarvitsi vain vastata minun ilmoitukseeni. Tätä ratkaisua oli helppo perustella ja siihen suostuttiin. Kun Tellervon kotona tunnettiin minut samaksi, joka niin innokkaasti lähetteli hänelle kirjeitä, täytyi hänen, Tellervon, voidakseen tulla mukaan vannoa, ettei hän rakastanut minua – enkä minä häntä. Kun ei raikas sieluni sietänyt häkäpönttöjä käyttävissä linja-autoissa matkustamista, nousin Suomi-laivaan, joka teki matkaa hitaasti, mutta nautittavasti yli Päijänteen tuttujen, sinisten selkien Korpilahden rantaan. Kohtaus laituriin kiinnittyessä oli kuin suomalaisesta filmistä, missä valkolakkinen nuorukainen hyppää rivakasti laiturille ja kohtaa ihanan, luonnonraikkaan neidon, ”Hilja maitotytön” vertaisen. Tällä kertaa neitoja oli kaksi, joskaan ei haaveellisuudessa maitotytön veroi- sia, mutta luonnonraikkaasti nauravaisia kuitenkin. – Valkoinen yli- oppilaslakki minulla todella oli, sillä oli yleinen tapa pitää sitä kesäisin vapusta syyskuun loppuun, kunnes osakunnissa vietettiin riehakkaat ”lakinlaskiaiset”. Kulunutta matkalaukkua kanniskellen, kummallakin sivullani kaunis nuori nainen, toinen ihan rakastettuni – siltä ainakin tuntui – kuljimme soratietä kirkonkylän läpi Niittyseen. Matkalla menimme pienen joen yli, jonka varresta minulle esiteltiin pitäjän ylpeys, Rafael Haarlan talo – ”oikean kirjailijan”, paino ”oikean”-sanalla…

129 2. Majoituin luvattuun ullakkokamariin, jonka ikkunasta näkyvän rehe- vän koivun lehtien välistä pilkotti kaukana Päijänteen lahti. Mikäs oli ollessa! Iltapäivisin sain aikaa istua pihalla ympyrään istu- tettujen koivujen varjossa pienen pienessä ”puistossa” naputtelemassa kirjoituskoneellani käännöstä Heinrich Seidelin ”Leberecht Hünchenis- tä”. Joku maantiellä talon ohi kulkeva yksinkertainen sielu saattoi siten nähdä Niittyselläkin ”oikean kirjailijan”. Elämän varsinainen tarkoitus oli kuitenkin joka aamu kuulla tutut kolahdukset portaissa ja käydä hartaalta tuntuvaan opetustehtävään.

”Kauniin naisen” ideaaliseen identiteettiin kuului tuolloin – ja arvattavasti kuuluu kautta aikojen – ehdottomasti olla ”huono matematiikassa”. Tellervo koetti kaikin tavoin omalta kohdaltaan osoittaa tätä eräänlaisilla ”romanttiseen matematiikkaan” kuuluvilla kysymyksillä: ”Minkä vuoksi b saa seistä neliöjuuren katon alla sateella, mutta a joutuu värjöttelemään ulkopuolella. Minun käy sitä sääliksi.” Vaikka Tel- lervon vihertävänkimmeltävät silmät vilkkuivat hienoisen ilkikurisesti, minun asiallisuuteni palautti neitoset tiukasti aiheeseen: ”Kyllä a pääsisi helposti neliöjuuren alle suojaan sateelta, jos se vaivautuisi samalla ko- rottamaan itsensä toiseen potenssiin – mutta se on liian veltto siihen, juuri niin kuin jotkut kauniit naiset haluavat vain loikoa laiskansoh- vallaan…” Ja katsoin merkitsevästi Tellervoon. Minulla oli toki vastuuni hänen saattamisestaan matemaattisen ajattelun alkuun. Kun olen kirjassani ”As-duuri-valssi ja runoilijan sielunelämä” seik- kaperäisesti kuvannut kesää Korpilahdella ja sen vuoroin vaihtelevia ylimmän onnen, kärsimysten ja sekapäisyyden tunteita, voidaan ehkä hyväksyä se, että nyt lakaisen ”unohduksen luudalla” sivuun tuon suuren rakkauteni kipeät jäljet ja tyydyn vain muutaman tapahtuman mai- nintaan.

Kuuntelin usein Tellervon ja Eccun nelikätistä pianonsoittoa. Kerran sitten kun ystävällisesti kiitin heitä erittäin onnistuneesta soitosta, he olivat läkähtyä nauruun, mutta saivat naurultaan kerrotuksi, että olivat soittaneet kaikki piano-kohdat fortena ja fortet pianissimoina, hi-hi- hii… Jaksoin tämän kestää, tiesinhän minä jo entuudestaan, että olen täysi pölvästi musiikin alalla. Runoni ”Kiikun vinttikammarissa” kertoo oleellisimman Tellervo-ke- sästä:

130 Kiikun vinttikammarissa, minä, riiminpunoja. Kehrään niinkuin kiltti kissa. Rakkaalle teen runoja.

Hiiviskelen tenniskengin ruusupensaan vaiheilla. Tuoksut herkin nenin hengin. Juhlin runoaiheilla.

Pienet tytöt pianolla pehmittävät sydäntäin. Taikinaa se pian olla saattaa, rakkaat ystäväin.

(”Für Elise” ja ”Kevätlinnuille etelässä”.) Kiikun vinttikammarissa. Kehrään niin kuin kiltti kissa.

(Ikkunani alla vain on maantie…)

3. Oli minulla sentään tilaisuuksia kahdenkeskiseenkin tapaamiseen Tellervon kanssa. Me kävelimme yhdessä! Minä saatoin hänet aina oppituntien jälkeen kanttorin talon portille, Tellervon kotiportille. Me kävelimme moniaita kilometrejä hakiessamme iltamaitoa Kaakon ta- losta Jyväskylän maantien varrelta. Kannoin maitohinkkiä vasemmalla kädelläni ja oikea oli valmis sieppaamaan otteen Tellervon vyötäröltä, tarjoutui ainakin tueksi, ”käsikoukuksi” – jolloin hänen rintansa olisi saattanut joskus painautua minun olkavarttani vasten. Ei. – Suukko, pieni suukko metsän laidassa. Ei sitäkään. Jos totuus on liian ankara, runo pelastaa. Minä kirjoitin:

Niinkuin ruskea, solakka kätesi joskus hiljaa, lämpimänä hipaisee minun ruskeaa kättäni, niin hipaisevat sinun hymysi minun hymyjäni niinkuin kevyet, silkkisulat siivet.

131 Niinkuin sinun pehmeä, suloisentarmokas olkapääsi kevyesti tuupaten koskettaa minun laiskaa olkapäätäni, niin meidän ajatuksemme nauraen tuuppivat toisiaan loikaten auringonkirkkaita teitään.

Myöhemmin, kirjeessään Tellervo tapansa mukaan vielä pilaili kus- tannuksellani kertoessaan – kovasti pahoillaan… – siitä, miten hän ”oli unohtanut pyytää minua katsomaan aittaansa, joka oli kaunis pehmei- ne sänkyineen ja ihanine taljapeittoineen…”

Kirjoitin edellä, ettei ”edes pientä suukkoa metsän laidassa”. Se ei aivan tarkkaan pidä paikkaansa. Juhannus oli poikkeus. Olimme soudelleet lahdella hämärtyvässä yössä kokon loimussa ja hiljalleen hiipuvassa lämmössä – ääneti, lukuisten veneiden joukossa. – Kun oli jo liian viileää, soudin rantaan ja tavan mukaan nykäisin veneen telalle jääden pitelemään sitä lujasti paikallaan, kun Tellervo tuli ja hyppäsi rantaan. Mutta Tellervo valmisti minulle yllätyksen. Veneestä tultuaan hän nojautui minuun, kietoi kädet kaulaani ja tarjosi huulensa suudeltavik- si! – Me suutelimme. Hänellä oli aivan taivaallisen pehmeät ja lämpimät huulet – arkisesti sanoen. Mainitussa muistikuvakirjassani on Tellervon suudelmasta kolmen ja puolen sivun mittainen kuvaus, joten tarkka kertominen ei tässä ly- hyyteen pyrkivässä asiatekstissäni ole mahdollista. Haikeasti on todettava, että tuo suudelma jäi ainoaksi. Pidin luonnol- lisena sitä, että olisimme kokeneet saman ihanuuden uudelleen ja olin valmis siihen jokaisessa tienmutkassa. Mutta ei – Tellervo käänsi aina kasvonsa sivuun. No, onhan sievän korvannipukankin suuteleminen jotakin, mutta nyt se ei minulle, romantiikan nälkäiselle riittänyt. Tellervo oli arvaamaton. Ei hän selittänyt mitään.

4. Heti juhannuksen jälkeen minun oli matkustettava Jyväskylään ja sieltä edelleen Karstulaan, sillä olin saanut lehti-ilmoitukseeni toisenkin vastauksen ja sopinut puhelimessa kunnanlääkäri Jokelan rouvan kanssa, että tulen heinäkuun ajaksi heidän poikansa Kimmon kotiopettajaksi. Kun hyvästelin linja-auton kitkeränkatkuisen häkäpöntön vieressä Ecun ja Tellervon, oli ilmassa hiukan – sanoisinko – katkuista haikeutta. Ajan hyviin tapoihin ei kuulunut minkäänmoinen halailu tai lähen-

132 tyminen. Käteltiin. Oli kuin olisi pidellyt hentoja varpusen varpaita leveässä kädessään. Tellervolla oli vihertävänkimmeltävät silmät ja hetken olin näkevinä- ni niissä ohimenevän häivähdyksen – ”me, me kaksi, vain me kaksi…” Selvää itsepetosta. Mennyt, mikä mennyt. Päivän päästä istuin jälleen huojuvassa ja heiluvassa ja soratien kuoppiin jyskähtelevässä linja-autossa – häkäpöntön kitkerässä hajussa – mutta nyt menossa Karstulaan ja mietiskellen, mitä olisi tulossa. Hetken olin puhunut rouva Jokelan kanssa ja hän vaikutti suorastan ilostuvan tulostani. Jos oli auton kulku poukkoileva, niin olivat ajatuksenikin. Koetin saada mieltäni kirkastumaan ja filosofisesti rauhoittumaan, mutta en löytänyt muuta pelastusta kuin Thomas Mannin nuoren Tonio Krögerin suuhun asettaman totuuden: ”Das Glück ist nicht geliebt zu werden, sondern selbst lieben und einige betrügerische Annäherungen mit der Geliebten zu erhaschen” (Onni ei ole sitä, että tulee rakastetuksi, vaan että itse rakastaa ja pääsee sieppaamaan joitakin petollisia lähestymisen hetkiä rakastetun kanssa.)

5. Mutta perillä sitten, kun minä – kooltani vähäinen ja sota-ajan jonkinlaiseksi kuikeroksi laihduttama – ja kulunut matkalaukkuni esittäy- dyimme rouvalle, hänen jo valmisteltu hymynsä lopahti ja syvän petty- myksen varjo peitti hänen – ei aivan nuoret – kasvonsa. ”Ai, Te olettekin noin nuori. Ja minä kun luulin Teitä paljon vanhem- maksi. Äänenne oli niin karski ja miehekäs…” – Olihan se – vaikkakin tavallisen tykkimiehen ääni. Rouvan pettymys syveni, kun minä illallisella kieltäydyin viinilasilli- sesta ja muista jaloista juomista ilmoittautuen absolutistiksi. Myöhemmin, sitten kun taloon ilmaantui kunnanlääkärin lomasijai- nen, nuori lääkäri – ja siis asioita ymmärtävä – minulle selvisi, mikä oli taloon pestauksen perusajatus. Se selveni vielä, kun nuoren lääkärin tultua näin rouvan kaunistuvan ja onnellistuvan päivä päivältä ja yö yöltä. Kunnanlääkäri itse oli joka suuntaan kookas, aikoinaan ilmeinen voimamies, mutta nyt jo ylenmääräisestä työstä väsähtänyt. Kerrottiin, että hän oli erinomaisen taitava kirurgi. Kerran hän oli tanssilavan luona, tappelun ja ampumisen jälkiä paikatessaan poistanut sydämen viereen osuneen luodin puukolla, kun ei muita välineitä ollut – ja ammuttu oli toipunut. En juuri tavannut kunnanlääkäriä, sillä sairaalassa oli paljon leikkauksia – niin sanottiin – ja huomasin niitä riittävän myöhäiseen yöhön asti. Kotiin tullessaan hän löysi aina yöpöydältään huolehtivan

133 vaimon siihen asettaman vichyvesipullon ja kaksi vahvaa unilääkepil- leriä. Rouvaa itseään hän ei tavannut. Minut oli kutsuttu erityisesti ainekirjoituksen opettajaksi. Pian kävi myös ilmi, ettei Kimmo, lahjakas lukiolainen, mitään lisäopetusta tarvinnut. Sen totesin jo ennen kuin sain tietää, että rouva, Talvikki ni- meltään, oli itsensä Ilmari ”Iki-Kiannon” tytär ja poika Kimmo siis jo geeniperimältään runoilija. Opetustehtävistä jäi minulle runsaasti aikaa. Suostuin ottamaan toisenkin ohjattavan: Kimmon hyvän ystävän, Jorma Mäenpään, kansakoulun johtajaopettajan pojan, joka opiskeli Karstulan yhteiskoulussa, kun taas Kimmo kävi koulua Saarijärvellä. Keksin kirjoitusten, ”esseitten”, aiheita ja kiinnitin huomiota lähinnä tyyliseikkoihin – kielivirhei- tä esiintyi harvoin. Tekstit oli nopeasti läpikäyty.

6. Oli aikaa kävellä metsäpoluilla ja kirkonkylällä ja kiipeillä Pääjärven kauniiden rantojen kallioilla. Oli huoleton olo. Viihdyin yksin. Päiväkir- jan lehdille alkoi livahdella runoja, sellaisia kuin ”Heinäkuu”:

Lekotellen liki vettä säärtä oion, loion. Kukkakiulut tuoksuu mettä. Taivas sula voi on.

Raksuttelee ruohikossa jossain, johon ei nää. Pienen sirkan niittokone siellä tekee heinää.

Ylen kesyjen tuokiokuvien sekaan alkoi kävelyillä kirkonkylään tulla vastaan ihmisten maailma ja huomasin ajatusteni liikkuvan yhä useammin satiirin ja ironian tyylilajeissa. Ne eivät ”pälkähtäneet päähän” – kuten sanotaan – vaan pikemminkin kuplivat pintaan alitajunnan pohjattomasta suosta – sanon: ”alitajunnan”, vaikka Kailan mukaan ”tiedostamaton” on parempi termi. Kuinka ollakaan, jonkin pihamaan laidalla pulpahti esiin tuttu hahmo, josta olin kirjoittanut kokonaisen sikermän ”Nurkkapöydässä” -kokoelmaani (”Puheita Pirun parissa”). Silosäe alkoi luistaa mielessäni niin nopeasti, että oli käytettävä pikakirjoitusta sen muistiin saamiseksi:

134 Piru ja kaniinit Ma Hänet äsken iltahämärässä kaniinikopin luota tapasin.

”On Itse täällä! Lomaa varmaan...”, tuumin, mut kunnioittavasti vaieten jäin siihen seisomaan, hivenen taakse...

Kaniinit kopissansa heinää jäyti. Veputti leuat. Viikset väristen yks korva kohollaan ja ahnein silmin ne kaikki kilvan kortta pisti partaan...

Rykäisten hiljaisuuden rikki rohkenin ma tuttavallisesti naurahtaa ja niinkuin itsekseni, puoliääneen - kaniinikohtaloihin viitaten - omasta puolestani huomauttaa, mitenkä tyhmää oli sillä tapaa lihottaa itseään ja nähdä vaivaa, kun syksyn tullen kaikki päättyy pataan - tai tuvan katto-orteen korkeintaan...

Hän Itse vaiti oli hetken. - Sitten räjähti vatsanpehmittävään nauruun. - Ja mua taputtaen olkapäälle sai vihdoin sanotuksi naurun sekaan: ”Kun, poika, t-hietäisit...” (Siis hiukan päissään. Näin, kuinka mustat silmät kuopissaan kuin hiiret hyppi.) -

”Hähhäh! Moni pupu nääs, isompikin täällä, isomp-hikin - veputtain uutterasti leukaa - lihoo...... Ma s-hanon: Isompikin... Pataa varten... Ja nahka orteen... Hähhäh!” - Sitten lähti maantietä Piru verkkaan kylään päin.

(Ja rikkaan Rantalaisen riihen luona - sen kuulin - remahti taas itsekseen...)

135 LUKU IX Epäpätevä

1. Kunnanlääkäri Jokela oli vuosi sitten perustetun Karstulan yhteiskoulun johtokunnan puheenjohtaja ja huolissaan tulevasta lukuvuodesta, koska opettajien saaminen oli vaikeaa. Koko koulu oli eräänlainen onni onnettomuudessa. Se onnettomuus oli aseleposopimus, jonka yksi pykälä vaati Suomea lakkauttamaan kaikki ”hitleriläiset, fasisminluontoiset” järjestöt. Ja nyt niitä riitti! Kansaa hämmästytti, miten hirmuisesti Suomessa oli ollut tuota ”fasismia”. Syyskuussa 1944 heti rauhan tultua lakkautettiin 420 yhdistystä. Lokakuussa lakkautettiin Rintamamiesliitto ja sen 298 yh- distystä. Levisi tieto, että valvontakomissio vaati tiukasti myös suojelus- kuntien ja Lotta-Svärd-järjestön lakkauttamista. Koetettiin selittää, ettei niillä ollut mitään tekemistä ”hitleriläisyyden” kanssa, mutta valvontakomissio oli eri mieltä – ”fasisteja” olivat. Minäkin olin siis ollut aivan tietämättäni ”hitleriläinen ja fasisti” ja kaikki ne toistasataa lyseolaista ja yhteiskoululaista poikaa, jotka kuuluimme aikanaan Koululaiskomp- paniaan! Ribbentrop-sopimus, joka teki Stalinista ja Hitleristä liittolaisia, oli voimassa silloin, kun suomalaiset tuhansittain liittyivät suojeluskuntiin varustautuakseen torjumaan Stalinin hyökkäyksen, Stalinin, Hitlerin liittolaisen! Stalin hyökkäsi, talvisota syttyi eikä Hitler nostanut sormea- kaan auttaakseen Suomea – liitto Stalinin kanssa oli vahva. Kun me Jyväskylän koulupojat satapäisenä joukkona menimme välirauhan aikana mukaan tuohon suojeluskunnan koululaiskomppaniaan, Stalinin ja Hitlerin välinen liittolaissopimus oli edelleen voimassa. Mitä ihmeen ”hitleriläisyyttä” se oli! Oli siis opittava tietämään, että oli olemassa ajattelun nurin kääntävä erityinen valvontakomissio-logiikka: ”vae victis”! Marraskuun kuudentena päivänä annettiin virallinen päätös suo- jeluskuntien lakkauttamisesta seuraavan päivän kuluessa. Oli yksi ilta ja yö aikaa pelastaa ainakin niiden omaisuus. Monet päätösko- koukset myöhästyivät, mutta onneksi sihteerit heittäytyvät joskus niin huonomuistisiksi, että merkitsevät pöytäkirjoihin päivämääräksi

136 aikaisemman ajankohdan … ja helpostihan sellainen jäi huomaamatta pöytäkirjan tarkastajiltakin. Karstulassa oltiin onneksi valppaita. Perustettiin nopeasti yhteiskoulu ja suuri ja komea Suojeluskuntatalo, pitäjän ylpeys, lahjoitettiin sen käyttöön – ettei valtio sitä nappaisi ja luovuttaisi kommunistien kokouspaikaksi. Koulun käytössä oli nyt kaksikerroksinen tiilitalo, suuri juhlasali ja lukuisia luokkahuoneita, opettajainhuoneena entinen ase- varasto, joka vieläkin tuoksui kiväärien säilytysöljylle. Sopihan se: aseita kuin aseita – nyt hengen aseita tietämättömyyden torjumiseksi ja älyn öljyämiseksi! Koulussa oli neljä luokkaa, kaikilla hyvästi oppilaita. Kaksi pätevää opettajaakin oli jo: äidinkielen ja historian lehtori, rehtori Hellä Vainio ja kielten lehtori Aino Pätiälä. Mutta matematiikan opettajaa ei löytynyt mistään ja syyskausi oli pian alkamassa. Sodalla oli tietysti suuri osansa opettajakadossa. Huomattuaan, että olin yksityisesti opettanut matematiikkaakin, Jokela kutsui minut vakavaan keskusteluun, jossa ehdotti, että tulisin yhdeksi lukuvuodeksi sen ja fysiikan opettajaksi. Kun olin epäpätevä, en voisi saada vakinaista paikkaa, mutta kuitenkin lehtorin täyden palkan (10 000 mk/kk) – joka nopeasti arvioiden oli kuukaudessa jo sama kuin runokokoelmani tuotto apurahoineen. – Ei, enhän minä toki rahan pe- rässä juokse, mutta mukavalta tuntui sekin ajatus, että kenties saisin säästöön yhden vuoden opintorahat, ellei inflaatio kaikkia talletuksia veisi. Mietin. Tuumin. Jos Helsinkiin menisin, olisin jälleen sama tyhjä- tasku kuin ennenkin. Tiedustelin kirjeessä neuvoa Kai Laitiselta, johon olin tutustunut jossakin Kailan luennon jälkeen kokoontuneessa ”älyn ja kulttuurin huippuryhmässä”. Kesällä Kai oli analysoinut ja kritikoi- nut lähettämäni runotekeleet – vuoroin kehuen, vuoroin pirullisen terävästi osoittaen eräiden kehnouden. Minulla oli syytä luottaa hänen arvostelukykyynsä. Kirjoitin Kaille: ”Minä olen tässä oikein vakavissani tuuminut ruveta vuoden ajaksi Karstulan yhteiskoulun matemaattisten aineiden lehtoriksi… Perustelen asiaa esimerkiksi sillä, että minun olisi oikeastaan luettava melko lailla tenttikirjoja filosofian ja psykologian alalta ja luennot taas ovat ensi vuonna melko minimaalisia. Ainoa olisi praktikum, mutta siitähän voi selvitä vaikka ensi kesänä. Näes, Kailakaan ei luennoi ja Fieandtia ei pirukaan viitsi kuunnella…” ”Tibi gratias ago ex epistula”, kirjoitti Kai ja perusteellisessa kir- jeessään pani vaakaan – realisti kun oli – huomattavat, suorastaan

137 kadehdittavat edut, mutta uskalsi vahvasti epäillä suunnitelmaani jatkaa Karstulan rauhallisissa oloissa tehokasta opiskelua kaikki illat ja sunnuntait. ”Hautautuminen maaseudulle”, hän kirjoitti, ”Laiskuus, ettei viitsikään lukea suunnittelemaansa urakkaa…” Kiintymyksestä matematiikkaan ja opettamiseen suostuin lopulta ehdotukseen ja sain kuulla, että tehtäviini kuuluisi myös fysiikan ja piirustuksen opetus – ei sentään voimistelua eikä laulua. Ilmoitin Jo- kelalle, että laulu olisikin ollut sula mahdottomuus, koska äänialani on lähinnä varisbasso.

2. Palattuani elokuussa Jyväskylään minun oli kotona vaikea selittää ratkaisuani. Miksi minä opiskelin yliopistossa filosofiaa ja psykologiaa ja estetiikkaa ja ties mitä, mistä ei koskaan irtoaisi leipä… ja kuitenkin olin kelvollinen matematiikan lehtoriksi jo nyt? En minä tiennyt. En osannut vastata. Onhan niitä elämässä polkuja ja kaikenlaisia risteyksiä. Mikä niistä ottaa selvää. Kotona minulla oli aikaa vielä ennen Karstulaan menoa järjestellä ru- nojani ja huomasin niitä kertyneen kevään ja kesän kuluessa siinä mää- rin, että niistä sai syntymään kokoelman karsimalla runsaalla kädellä sikermiin sopimattomia pois. Saman tien luovutin aikaansaannokseni Gummerukselle. Siellä nimi ”Lapsellinen yksinpuhelu” herätti kylläkin vähän ihmetystä. Muutaman viikon kuluttua sain tiedon kokoelmani ilmestymisestä syksyn lopulla. Kai Laitinen, tuo kulttuurin kuulosuunnin, tiesi kertoa, että jotkut olivat pitäneet kokoelmaani liian radikaalina, toiset – ilmeisesti Sampo Haahtela ja Erik Ahlman, jotka vaikuttivat asioihin Gum- meruksella – katsoivat puolestaan jonkin asteisen radikaalisuuteni – esimerkiksi tilikirjan aukeaman esittämisen runona – vain eduksi. Kai piti juuri sitä nerokkaana keksintönä – niin kuin hän aina ylisti kaikkea, mikä poikkesi tavallisuudesta. Nähtyään kokoelmani käsikirjoituksena hän oli kirjoittanut: ”Meillä ajatellaan kovin vähän ja kovin sovinnaisesti! Ei uskaltauduta mihinkään, kuljetaan päivä päivältä tässä kirotussa harmaudessa eikä edes nähdä arvoituksia, joita vilisee ympärillämme. Ja juuri tässä mie- lessä (jota Sinä nähtävästi tarkoitat), levottomuuden herättäjänä, Sinun kokoelmasi olisi hyvin tervetullut juttu.” Kun sitten sanomalehtien kriitikot pääsivät asialle, Unto Kupiainen etunenässä haukkui tuotteeni perusteellisesti. Epäilemättä hän oli

138 oikeassa. – Olavi Paavolaisen teos ”Synkkä yksinpuhelu” ilmestyi samaan aikaan ja joku irvaileva kulttuuritoimittaja arveli, että minä olin varastanut kirjalleni Paavolaisen teoksen oikean nimen.

3. Ennen lukukauden alkamista Karstulan yhteiskoulussa oli pidettävä pääsykokeet, Hellä Vainio äidinkielen ja kieliopin osalta, minä matematiikassa. Yhdessä tarkasteltiin tuloksia. Panin merkille, että eräs poika oli matematiikassa tehnyt kaiken oikein, mutta kielioppikoe oli aivan täynnä punaisia virhemerkintöjä. Pyysin Hellältä pojan paperin katsoakseni virheitä tarkemmin. ”Aurinko paistaa kuumasti”. Sana- luokaksi ”auringon” kohdalle oli merkitty ”ulko-olento”. Siinä oli juuri yksi noista suurista punaisista pukinsorkista. Minä tutkin sitä hetken ja huomasin sitten pojan loogisen päättelyn taidokkuuden: ”Mutta, hyvä- nen aika, Hellä, tottakai aurinko ’ulko-olento’ on vai mitä? Ei mikään sisä-olento ainakaan.” – Hellä puhalteli hetken otsakiharaansa ylöspäin, kuten hänellä oli aina tapana, kun oli kiihdyksissään, ja suostui lopulta ehdotukseeni, että poika otettaisiin kouluun. Helläkin myönsi, ettei epä- onnistumisen syy ollut pojassa vaan opettajassa ja – ennen kaikkea E.N. Setälän käyttämissä käsitteiden nerokkaissa suomennoksissa: nimentö, keinonto, sisä-eranto, omanto jne. Yhteiskoulussa poika osoitti sitten verrattomat lahjansa, loisti erään- laisena koulun aurinkona – ulko-olentona.

4. Illalla, ennen huomenissa alkavaa matematiikan opetusta, vilkaisin tuttua geometrian oppikirjaa, jossa Euklides eli ikuista elämäänsä – tuttua minulle ja isälleni ja esi-isilleni ja keskiajan luostarikoululaiselle. Otin esiin ensimmäisen sivun: ”Jos yhtä suuriin lisätään yhtä suuret, saadaan yhtä suuret. Jos pienempään ja suurempaan lisätään pienempi ja suurempi, saadaan pienempi ja suurempi…” En ollut ollenkaan muistanut, miten pöhköä tämä oli. Jos nämä maalaiset, järkevään pu- heeseen tottuneet tytöt ja pojat kuulevat minun vakavissani esittävän opittaviksi nämä itsestään selvät, pöllömäiset lauseet, hehän nauravat minut pöydän alle. Korvissani ärähti tuon tuostakin ”Tihrun” ääni: ”Sa- nokaa Järki!” Jotakin oli keksittävä – ja kiireesti. Puolen yön aikoihin välähti mieleeni, että aksiomaattisen ajattelun luonne oli saatava esiin ensimmäisenä, ja muistin ”Arkhimedeen puolikuut” – ne sirpinmuotoiset kuviot, jotka syntyvät, kun suora-

139 kulmaisen kolmion kateeteille piirretään puoliympyrät ja kolmas vielä hypotenuusalle, niin että se kulkee suoran kulman kärkipisteen kautta. – Aamulla, kolmannen luokan edessä, piirsin ja kysyin, mitä luokka arveli verratessaan sirppien yhteistä pinta-alaa kolmion pinta-alaan. Arvioimistehtävä oli vaikea, sillä sirpit olivat käyräviivaisia ja kolmio suoraviivainen. Kun olin saanut joukon vastauksia, että pinta-alat ikään kuin peltoina mitaten olivat melko lailla yhtä suuret, pamautin lopulta tykkimiehen äänellä: ”Geometria, jota nyt ruvetaan opiskelemaan, näyttää sellaiset keinot, joilla voidaan osoittaa, että näiden sirppien ja kolmion pinta-alat ovat TÄSMÄLLEEN JA EHDOTTOMASTI YHTÄSUU- RET! Siihen menee kaksi vuotta, mutta se kannattaa, vai mitä?” Sitten esitin, että on lähdettävä siitä, mikä itsestään selvästi on totta ja pääteltä- vä mitä siitä seuraa. Esitin aksioomat eikä kukaan nauranut – eikä edes vaikuttanut ikävystyneeltä.

5. Algebrassa oli edessä sama tilanne. ”Sanokaa Järki!” Olihan se alussa ollut mukavaa leikkiä a:lla, joka oli ”mikä tahansa luku” ja b:llä joka niinikään oli mikä tahansa, ja poistaa sulkumerkkejä ja pyyhkiä yli eri- merkkiset a:t ja supistaa a:lla ja supistaa b:llä, sievistää ja taas sievistää ja saada esiin, että koko pitkä pötkö olikin lopulta 1 – taikka 0 eli ”ei mitään”. Tällaista peliä riitti. Mutta missä oli ”Järki”? Kyllähän pelejä pelataan, shakkiakin oli pe- lattu vuosituhansia, mutta ei kai sentään koulu ollut mikään peliluola. Ja ajan mittaan liian yksinkertainen peli ei enää viehätä. Niin uhkasi käydä koko algebralle, ellei pelastusta tule. Pelastus tuli. Käytiin potenssi-käsitteen kimppuun. Selitin sen mää- ritelmää esimerkeillä. Kirjoitin taululle: a3 = a×a×a ja a2 = a×a ja a1 = a ja tietysti myös 0a = ? Sitten kysyin luokalta, mitä a0 on, siis tulo, jossa ei ole yhtään a:ta. Aivan kuorossa vastattiin tähän: ”Ei mitään. Se on tyhjä. Se on nolla!” Totesin, että kansa on siis sitä mieltä, että se on 0. Näin ollen myös, jos eduskunnan pitäisi ilmaista tässä asiassa kantansa, suuri enemmistö äänestäisi, että se on 0. Sillä kertaa en puhunut potenssista 0 sen enempää. Mutta kun tultiin potenssien jakolaskuun, tein pienen taikatempun. Esimerkkien kautta oli tultu sellaiseen oppikirjankin vahvistamaan sääntöön, että yleisesti lausuttuna am/an = am-n, olivatpa a, m ja n mitä lukuja tahansa. Jos siis tarkasteltavaksi otetaan jakolasku, jossa sekä jaettavan että jakajan eksponentti on m eli: am/am, niin näkyy, että jaet- tavassa ja jakajassa on yhtä monta a:ta ja ne supistuvat pareittain pois,

140 joten tulos on 1/1 eli 1. Mutta am/am on myös am-m eli a0 , koska m-m =0. Luokassa kävi kohahdus, kun kaikki huomasivat, että a0 siis onkin – ei 0 vaan 1. Nyt oli minun tilaisuuteni kertoa, missä on algebran Järki. – Algebra ETSII JA KEKSII. Se löytää UUTTA. Se ei pysähdy vastauksen puuttees- sa. – Etsittiin vastausta kysymykseen, mikä on tulo, jossa ei ole yhtään tekijää eli, mitä on ”ei-mitään”. Keksittiin ruveta tutkimaan potenssien jakolaskua – ja löydettiin vastaus kysymykseen, johon vastaaminen tuntui mahdottomalta! Ja johon ilman algebraa eduskuntakin vastaisi varmasti väärin. ”Kysykää vaikka Möttöseltä3”, ehdotin – ja luokan mieliala oli varsin hilpeä. Uutta hilpeyttä tuli, kun potenssien jakolaskusta havaittiin, että maailmassa on myös ääretön määrä negatiivisia potensseja, joita ensin luulisi silkaksi järjettömyydeksi – mitä ovat sellaiset tulot, joissa on vä- hemmän kuin 0 tekijää! Nyt ne paljastuivat yksinkertaisesti tavallisten potenssien käänteisluvuiksi. Kehotin kysymään äitimuorilta, haluaako hän ehkä 2 potenssiin minus 1 kuppia kahvia. Fysiikka oli helpommin opetettavissa, joskin ”vivun” esittäminen ”koneena” aiheutti melkoista virnistelyä näiden niittokoneenajajien ja traktorinkuljettajien kasvoilla.

6. Asuntokysymys ratkesi onnellisesti. Olin pari viikkoa asunut koulun lä- hellä vetoisessa vinttikamarissa, kun satuin kutsumaan sinne opettajat juomaan kahvinkorviketta. Vilusta väristen he katselivat kelvotonta uunia ja olivat varmoja siitä, että ennen pitkää kuolisin häkämyrkytykseen. Seurauksena oli, että heti huomisesta alkaen Matti Kangas, voimistelun opettaja, kutsui minut asumaan Höyläniemen suureen taloon – ullakkokamariin, luonnollisesti. (Vinttikamarit näyttivät olevan kohtaloni. Teosofisesti analysoiden olin jo varma siitä, että olin edellisessä elämäs- säni ollut räystäspääskynen.) Ystävällinen Matti Kangas oli entinen suojeluskuntaupseeri, nyt pan- kinjohtaja, ja hänen vaimonsa Inna viehättävä nainen parhaassa iäs- sään, noin 50-vuotias, syntynyt ja kasvanut Höyläniemessä. Innan äiti, omaa sukuaan Gyllenbögel, oleskeli talon suuressa tuvassa ja laususkeli kansanomaisia vitsejä, usein kaksimielisiä, niitä, joihin kunnioitettava vanhuus antaa vapauden ja oikeuden. Kun satuin viheltelemään tuvan

3 Karstulalainen kansanedustaja, myöhemmin Palovesi.

141 läpi kulkiessani, vanhus totesi hymyillen: ”Ovatpa hollolalaiset matkalla markkinoille, kun niin tamman takamuksiin tuulee.” Minulla oli oma rauhani ullakkokamarissa ja söin perheen ruokapöy- dässä eikä tullut kuuloonkaan, että olisin tästä täydellisestä huolenpi- dosta mitään maksanut. Innalla ja Matilla ei ollut lapsia, sen surullisen seikan piankin kuulin. Se oli kohtalon suuri vääryys, sillä nämä sydä- melliset, ystävälliset ihmiset, jos ketkä, olisivat sopineet äidiksi ja isäk- si. On ymmärrettävää, että minä sain aivan ansaitsematonta hellittelyä osakseni ja pian perheessä alettiin nimittää minua ”ottopojaksi”. Ullakkokamarin rauhassa olisi nyt ollut tilaisuus opiskella, mutta lykkäsin aloittamista viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta, sillä rat- toisat illat Innan ja Matin seurassa vetivät minua vastustamattomasti mukaansa. Rauhanteon jälkeisestä koko kansan murheen täyttämästä tilanteesta ei puhuttu. Sen sijaan Matti kertoili paikan historiasta, etenkin Suomen sodan ajoista. – Höyläniemen talon maat sivusivat sitä jokea, jonka yli kulkee vanhaa siltaa pitkin Karstulasta Möttöseen vievä tie, ja tällä sillalla käytiin kuuluisaa Karstulan taistelua. Lähellä siltaa, suuren siirtolohkareen takana itse Otto von Fieandt johti taistelua ”pikisauma- saappaissansa” – piippuaan poltellen:

”Vaikka kesken kahakkaa piippuun sulloi tupakkaa…”

Matilla oli pöydällään erikokoisia pyöreitä kuulia ja luoteja – suurin, tykinammus, pyöreä, kymmenkiloinen rautamöhkäle, pienimmät jatkuvasti omasta pellosta kynnettäessä löytyviä, ruostuneita musketin- kuulia. Karstulassa tiedettiiin perimätietona kertoa myös paikallisesta ”Räi- kön räähkästä”, Karstulan omasta asukkaasta, joka opasti Vlastovin joukot järven ympäri korpea pitkin suomalaisten joukkojen selkään. Otto von Fieandtista Runeberg kertoo:

”Kuusitoista tuntia ukko jaksoi kamppailla. Vihdoin käski joukot karkuun, loput jätti pirun haltuun.” ”Möttöseen kun ratsasti, satulaansa tuijotti.”

142 Iltahämärässä ihan selvästi Matti oli vänrikki Stool ja minä häntä hartaasti kuunteleva nuori Runeberg. Möttöseen pääsin käymään – ei ratsastaen, mutta hevosella kylläkin. Kananedustaja Eino Möttönen, jonka poika kävi Karstulan yhteiskou- lua, kutsui eräänä kirkkaana talvipäivänä opettajakunnan vierailulle Möttösen suureen taloon, jota hän isännöi. Matka tehtiin hevosilla, kahdella kauniilla kirkkoreellä pojan ja rengin pitäessä ohjaksia. Muis- tan vain sen, miten talossa syötiin, syötiin, syötiin – ja palattiin takaisin täydet vatsat juuri ja juuri mahdutettuina samoihin rekiin. Säännöllisin väliajoin Möttönen ”loi katsauksen” poliittisiin tapahtumiin, eritoten maalaisliiton aikaansaannoksiin. Entisen suojeluskun- tatalon, nykyisen yhteiskoulun juhlasali oli sopiva puheenpitopaikka. Kuulin kerrottavan, että hänen puheensa keskittyivät lähinnä sikatalouden tilaan, mutta en ole varma, oliko hän sama henkilö, jonka eduskunnassa kerrottiin aina aloittaneen budjettipuheensa sanoin: ”Tämä budjetti on huono. Sikatalouden kannalta katsoen ne, jotka sen ovat tehneet, vetävät päällensä historian tuomion…” Noihin aikoihin Möttönen muutti nimensä Palovedeksi. En tullut kysyneeksi, oliko se valvontakomission vaatimus – nimittäin, että kaikki nimet, jotka ”fasisti Runeberg” oli maininnut runoissaan, oli neuvosto- vastaisina muutettava toisiksi.

7. En ollut aivan kulttuuritapahtumista irrallaan, umpisokkelossa. Kai Laitinen muisti pitkissä kirjeissään arvioida kirjallisuuden ja muun hengenelämän tilaa Helsingissä aina huhuja myöten – olettaen minua kiinnostavan sellaisten seikkojenkin kuin Kerho 33:n keskustelujen älyllinen ala-arvoisuus ja Anja Vammelvuon ja Jarno Pennasen tuore avioliitto. Matti Kassila kirjoitti myös – ja hänellä oli painavaa asiaa: Valentin Vaala, jonka apulaisena Suomi Filmissä Matti työskenteli, oli valittanut filmikäsikirjoitusten puutetta. Siltä istumalta lähetin Matille valmiin käsikirjoituksen ”Pirullinen komedia”, jolla olin voittanut pari vuotta aiemmin II palkinnon Suomen Filmiteollisuuden järjestämässä käsi- kirjoituskilpailussa. Se oli Danten ”Divina commedian” moderni muun- nelma, mutta jo taivas- ja helvettilavasteiltaan niin kallis, ettei kukaan filmimies sitä voinut kuvitellakaan tuotettavan. Niin nytkin. Matti pyysi vastauskirjeessään jotakin realistisempaa, omaan tavalliseen ympäris- tööni liittyvää. – Nakuttelin tuossa tuokiossa mielestäni kaikin puolin hilpeän ”Epäpätevä”-komedian – kuvauksen koulu-töppöilyistäni –

143 kuitenkin valittaen, etten saanut filmiin mitenkään sijoitetuksi rakkaus- kohtauksia, koska koulun opettajakunta – jonka piiriin niitä olisi voinut sijoittaa – ei antanut inspiraatiota, ei, vaikka miten olisi käyttänyt mielikuvitusta. Matti Kassila vastasi ja lupaili tekevänsä yhdessä Ritva Arvelon kanssa ”Epäpätevästä” filmin. Pääosaan pyydettäisiin Aarne Tarkas. – Rakkaus- kohteitten puutteesta minun ei tarvitsisi kantaa murhetta. Matti meni takuuseen siitä, että ”niitä nyt hyvä ohjaaja pystyy keittämään kokoon filmissä kuin filmissä”. Ritva Arvelon tunsin. Olin hänet jo Helsingissä kerran tavannut – sängyssä! Matilla oli hänelle jotakin asiaa ja seurasin hänen mukanaan. Ritva Arvelo poti influenssaa ja otti siksi meidät ystävällisesti vastaan sängyssä somasti tyynyihin nojaten – mitä viehättävimmässä yöpaidas- sa. Paluumatkalla Matti – varmuuden vuoksi ja syystä kyllä – varoitti minua vakavasti rakastumasta Ritva Arveloon, koska hänelle kelpasivat vain pitkät miehet. ”Epäpätevästä” ennätettiin todella filmata yksi kohtaus, jossa reipas, urheileva, kaunis Ritva Arvelo hiihtää Jyväskylän Harjun laella takanaan sinisellä taivaalla puhtaanvalkoiset poutapilvet. – Mutta siihen tämä yritys lopahti, sillä suuret nielevät pienempänsä tässä maailmassa: Toivo Särkkä osti Matin Suomen Filmiteollisuuteen luvaten, että hän saa ruveta tekemään ”pitkiä filmejä”. Niinpä parin vuoden perästä oli ensi-illassaan Matin ensimmäinen ohjaus, filmi ”Isäntä soittaa hanuria”.

8. Kyllä Tellervokin kirjoitti minulle Karstulaan, mutta vähitellen yhä har- vemmin ja yhä pienempiä lappusia. Ymmärsinhän minä, että hänellä oli yksinäistä hiljaisella Korpilahdella ja että häntä masensi opiskelun epäonnistuminen, kun ”Tintti I Teufel”, tyttölukion lehtori, oli ilmoittanut hänelle, että hänen osallistumisensa ylioppilaskokeisiin siirtyisi vuodella eteenpäin. Tellervo jaksoi kiittää runokirjastani – olihan siinä kokonainen si- kermä ”Sinä” hänelle, yksinomaan hänelle, mutta – niin ”tulisia” kuin ne pyrkivät olemaankin – tarkka silmä saattoi huomata niissä jo hiil- lokseksi hiipumista. Joululoman aikaan Tellervo nimenomaan pyysi, etten tulisi häntä tapaamaan. Sitten tammikuussa sielunelämässäni jysähti, jos nyt niin voi sanoa – tavallinen tapa on puhua tunteitten kuohunnasta. Oli miten oli – kir- jeessään Tellervo ensin kuvaili alakuloaan ja yksinäisyyttään ja sitten

144 silmiini osui siinä kummallinen kohta: ”Tunnen itseni niin auttamattoman yksinäiseksi. Oooh! (Esirippu!) Ja kun Hän ei soittanut yhtenä päivänä, luulin, että koko maailma sei- sahtuisi.” Kuka oli tuo arvoituksellinen ”Hän” – isolla kirjaimella? Vähitellen ”Hän” alkoi liekehtiä silmissäni. Olin mustasukkainen, sietämättömän, raivoisan mustasukkainen. Syöksyin ulos pakkaseen, hädin tuskin ennättäen ottaa lämpimän tal- vitakin ylleni. Juoksin maantielle, pimeään talviyöhön, juoksin, juoksin. Sen verran rauhoituin, että juoksu muuttui hölkäksi ja sitten vähitellen kävelyksi. Mielessäni oli musta päätös kävellä niin kauas kuin jaksan ja sitten vaikka kaatua hengettömänä nietokseen. Kävelin niin pitkälle kuin jaksoin – ja sitten takaisin… Maailmani oli muuttunut. Tellervolla oli toinen, oikea rakkaus. Mi- nun kuvitelmani olivat olleet pelkkää itsepetosta. Narri! Naura, Pajazzo… Olin pitkät ajat kirjoittamatta Tellervolle. Mutta en voinut sentään olla onnittelematta häntä hänen syntymäpäivänään, jona hän tuli täysi- ikäisten joukkoon. Lähetin ”opettavaisen”, s.o. sarkastisen, Raamatun tyyliä mukailevan epistola-parodian ”Korealaiskirje”. Kiitoskirjeessään Tellervo kertoi, miten hänen isänsä, kanttori, oli ihastunut parodiaan. Panin merkille, että Tellervo jätti sanomatta oman kantansa. Alkukesästä Jyväskylässä kohtasimme kadulla sattumalta ja vaih- doimme muutaman ystävälliseksi tarkoitetun sanan. Kotona kirjoitin runon:

lähemmin tutut Kevätilloin, tungoksessa väen ennen kadulla kun kohdattiin, salaa muilta - sydän sykähtäen - silmä osui silmiin hymyyviin... Nyt nosto hatun, jos vastaan satun...

9. Kolmas ja neljäs luokka halusivat perustaa toverikunnan. Kukaan ei tullut kysyneeksi, voiko ”epäpätevästä” opettajasta tulla sen kuraattori, ja niin minusta tuli. Toverikunnan ensimmäinen tehtävä tajuttiin hyvin: ”konventit”. Ne olivat eräänlaisia ohjelmallisia iltamia, joissa ne, jotka uskalsivat esiintyä, esiintyivät, ja esittivät mitä osasivat – tai luulivat osaavansa –

145 pianonsoittoa, lausuntaa, Ollin pakina tai huuliharpunsoittoa. Ohjelma ei saanut venyä liian pitkäksi, sillä pääasia oli tanssi. Haitarinsoittajista ei ollut puutetta – sen enempää kuin tanssinhaluisista tytöistäkään – piti sanomani: koulun ”nuorista neideistä”. Heidän ainoa pelkonsa oli tallautua jonkun pojan – en sano: miehen – jykevän nahkasaappaan alle. Näin selvästi velvollisuuteni osallistua tanssiin, olinhan joukossa ainoa Inkeri Kareen tanssikoulun käynyt mies – olin sanoa: poika. – Näillä käsitteillä ei ole tarkkaa rajaa. Sen tulin huomaaman, kun eräänä iltana – keskellä kauniin wienervalssin laineita – joku isäntämies, jolla oli jotakin asiaa koululle, naputti minua olalle tiedustellen: ”Kuulehan, poika, mistähän täältä löytäisi jonkun opettajan?” Tanssitin mielestäni tasa-arvoisesti daameja, kerran jokaista. Sattui kuitenkin, että eräs, Kaija-Liisa Koskinen nimeltään ja ulkonäöltään varsin viehättävä, souteli kanssani ”Tonavan aalloilla” viehättävämmin kuin muut, niin että tulin hakeneeksi hänet kaksi kertaa tanssiin – ollenkaan aavistamatta, mitä siitä seuraisi. Karstulassa asui Möttösen ohessa toinenkin huomattava poliitikko, Artturi Koskinen, kunnanvaltuuston jäsen, Kaija-Liisan isä. Hän oli sosialidemokraatti – harvinaisuus Karstulassa, pitäjässä, jonka maa- laisliitto ja kokoomus olivat jakaneet keskenään. Totta kai kaksi valssia tunnetun sosialidemokraatin tyttären kanssa saattaa tanssijan kyseen- alaiseen poliittiseen valoon. Tullessani maanantaiaamuna tuntia aloittamaan neljännessä luokassa, huomasin pöytäni kulmalla sanomalehdestä leikatun kuvan, tutulta vaikuttavan. Ei, en voinut erehtyä: se oli Stalinin kuva! Mitä tehdä? Luokka odotti hiirenhiljaa. Tuijotin hetken viiksiniekkaa Stalinia, ovelan pirullisesti hymyilevää – kuten aina. Sitten äkkäsin! ”Järjestäjä, otapas sieltä uunin vierestä halkolaatikosta kaksi tikkua ja tule tänne”, komensin. Järjestäjä teki niin, tuli tikkujen kanssa ihmeis- sään: mitä nyt tapahtuisi. ”Nyt ota tämä tästä”, viittasin Stalinin kuvaan, ”ja vie se niiden tikkujen välissä roskapönttöön.” En kysellyt asiasta mitään. Huomasin hyväksyvistä ilmeistä, että minut oli kelpuutettu kunnon karstusten joukkoon. Karstulassa oli tiettävästi vain yksi kommunisti, muuan seppä eikä hänkään kovin kiivas. Niinpä valvontakomissio ei saanut kuulla asiasta eikä siis sieltä tullut vaatimusta erottaa minut virasta.

146 Vaan mitenkäpä minut olisi voitukaan erottaa virasta, kun minulla, ”epäpätevällä”, ei mitään virkaa ollutkaan. Tanssin vielä kolmannenkin valssin Kaija-Liisan kanssa. Se tapahtui 30 vuotta myöhemmin itsenäisyyskutsujen vilinässä presidentin linnassa, jolloin Suomessa ei enää valvontakomissiota ollut (mutta oli vielä Kekkonen). – Väentungoksessakin tunsimme toisemme. Kaija-Liisa oli nyt vilkas, hyväntuulinen ja varmakäytöksinen Pieksämäen kaupun- ginjohtajan Pertti Hietalan rouva. Kaija-Liisa oli sosionomi ja kertoi olevansa kolmen lapsen äiti.

10. Kevättalvella 1946 järjestivät ylioppilaat kautta maan suuren rahan- keräyksen oman asuintalojen ryhmän, Domus Academican, rakentamiseksi Helsinkiin. Opiskelija-asunnoista oli suuri puute jo nyt, kun ylioppilaitten määrä Suomessa oli voimakkaassa kasvussa ja asunto- säännöstely purkautumassa. Asuttiin alivuokralaisina, jos mistä löytyi jokin palvelijanhuone – varsinkin tupakoivat jäivät nyt usein armotta ovien ulkopuolelle. Myös Ylioppilaskunnan kirjasto oli paisunut ja tarvitsi kipeästi lisäti- laa, jota olisi tarjolla juuri Domus Academicasta, jos se saataisiin rakennetuksi. – Rahaa siihen tarvittiin huikea määrä. Sekään laivalastillinen kahvia, jonka Pekka Hintikka oli onnistunut saamaan lahjoituksena Ar- gentiinasta – kuten olen kertonut – ei tuottanut kuin osan tarvittavasta rahamäärästä. Osakunnat panivat kerääjiä liikkeelle, samoin oppikoulut kautta maan. Avunpyyntö tavoitti myös Karstulan yhteiskoulun toverikunnan. Huomattiin, mitä vaikeuksia tässä korpiseudussa olisi ollut ovelta ovelle keräysliuskojen kera kuljettaessa – toisin kuin kaupungeissa. Olisi hiihdettävä kilometrien matkoja ehkä sohjoisessa kelissä ja kahlailtava jopa umpihangessa. Ehdotin, että asia ratkaistaisiin järjestämällä koululla suuri juhla, jonka pääsymaksut käytettäisiin kokonaisuudessaan Domuksen hyväk- si – jos vain halua juhlan valmisteluun riittäisi. Ja sitähän riitti. Karstulassa oli suoranainen tapahtumien nälkä. Möttösen iänikuiset ”poliittiset katsaukset” – sikatalouden vakavat kysymykset ensisijaisina – eivät riittäneet paljon hupia tuomaan. – Kun olimme, osuuskaupan hoitaja ja minä, perustaneet Karstulan shakki- kerhon, sinne tulivat miltei kaikki yhteiskoulun yläluokkien oppilaat ja liuta muuta väkeä. Osallistuin juhlan suunnitteluun ja valmisteluihin. Muistelin poikavuosina partiolaisten juhlissa näkemiäni kaikenlaatui-

147 sia sketsejä – ei kovin nerokkaita, mutta sitä hupaisempia. Nyt ne eivät oikein riittäneet koko ohjelmaksi – ja kun muu ei auttanut, minun piti kaikessa kiireessä valmistaa lisää. Ortodoksisen seurakunnan kanttorilla – joka opetti laulua yhteiskoulussa – oli nuoruudessa Valamon luostarissa koulittu aivan suurenmoisesti jyrähtelevä basso. Hän halusi laulaa bravuurikappaleensa ”In dem tiefen Keller”, mutta kun ei suomalaisia sanoja siihen hätään löytynyt mistään, minun täytyi tehdä suomennos. ”On ylläin holvi kellarin / ja allain tynnyrituoli. / Ma naamaan kaadan pikarin / ja mistään en minä huoli. / Saan uuden tuopin kuohuvan / kädestä nöyrän kyypin. / Näin ryypin, ryypin, ryypin …” Ja kanttorin basso sukelsi kuin ämpäri syvään, syvään vinttikaivoon…

11. Suurin puute oli näytelmästä. Ei haluttu jo liian tuttua Ollin näytelmää ”Sohvatyyny”. Ajatus kokonaisen oopperan esittämisestä sai rohkeudes- saan riemukkaan hyväksymisen. Mutta sekin oli itse tehtävä, ja kiireesti. Minulla oli jo kauan ollut ajatus ”täydellisestä oopperasta”. Kaikissa tun- netuissa, vakavasti otettavissa oopperoissa kuollaan, mutta kuollaanko täydellisesti? Ihanne olisi, jos päästäisiin maksimiin: kaikki kuolisivat! Jouduin siis kirjoittamaan ensimmäisen oopperani, ensimmäisen ja – täydellisen! – Juonen olin löytänyt asettaessani kuusi tyhjää tuli- tikkulaatikkoa ympyrään siten, että kun yhden niistä sai kaatumaan, se kaatoi seuraavan, tämä taas seuraavan jne. – kaikki vuoron perään. – Näin syntyi ooppera ”Kaunis Leonoora”. Siinä don Ramiro ei saa kauniin Leonooran puolelta vastarakkautta ja siksi epätoivossaan surmaa itsensä lavalle. Paikalle syöksyy donna Clara, joka näkee Ramiron kuol- leena ja epätoivossaan heittää henkensä. Tätä jatkuu, kunnes viimein Leonoora kohtaa rakastettunsa don Alfonzon vainajana, jolloin hänkin syöksyy tikarin terään. Säveltämistä en toki tohtinut yrittää, vaan musiikiksi oli otettava vanhoja, tunnettuja lauluja. Jorma Mäenpää sai kerrassaan hienon tenori- osan laulaessaan Sibeliuksen Finlandia-hymnin säveleellä:

”Oi, armas oomenani, päärynä, sa maassa maakaat noin nyt käärynä. Ol’ suusi kaunis niin kuin puunajuurii ja tukkas ooli niin kuin hamppua. Kuin Kuu sun naamasi ol’ aina suuri ja silmäs loisti kuin kaks lamppua.”

148 Oopperaa varten oli perustettu Karstulan Kampaorkesteri KaKaO. Jo- kaisella soittajalla oli huulillaan ohuella paperilla päällystetty kampa, joka paperin värähdellessä antaa hyräilylle hienon orkestraalisen sävyn. Orkesteria johti kapellimestarina pitkänhuiskea karjalaispoika Ar- mas Lumpoff – voisi sanoa: laaja-alaisesti, sillä hänen kätensä olivat luisevat ja pitkänpitkät ja piirsivät ilmaan mitä kauneimpia sateenkaa- ria – vanhan frakin takaliepeitten heilahdellessa rytmikkäästi. Ooppera loppui kampaorkesterin forteen kuoron laulaessa vaikuttavat loppusäkeet ”Mimmin keltaiset uimahousut”-laulun sävelellä: ”Nyt on kuollut myös Leonoora / ja nyt on ooppera loppu…” Yhteiskoulun juhlasali oli ääriään myöten täynnä yleisöä ja suosion- osoitukset valtavat. Lumpoff sai kumarrella syvään useat kerrat – frakin- helmojen hypähtäessä aina korkealle. Ja mistä hän muistikin kääntyä ja nostaa myös koko orkesterin seisaalleen kumartamaan yleisölle ja juhlistamaan kulttuurin suurta voittoa Karstulan pitäjässä anno Domi- ni 1947. Lehdissä mainittiin Karstulan yhteiskoulu kouluista parhaana Do- mus Academica -keräyksen varojenhankkijana. Olisivat voineet lisätä, että tulos oli saatu yhdellä juhlalla – kulttuurilla kulttuurille.

12. Tuli kevät ja lukukausi päättyi ja laulettiin ”Jo joutui armas aika…” Olin tyytyväinen, kun olin hyvällä omallatunnolla saanut jakaa kit- sastelematta varsin hyviä arvosanoja matematiikasta ja fysiikasta. Oma opiskeluni sensijaan ei sellaista ansainnut: 100 sivua Heinz Wernerin teoksesta ”Einführung in die Entwicklungspsychologie”. Siinä kaikki. Kokonainen vuosi hukkaan, sanoisi joku. Harhapolku. Epäpätevää.

Kotiin vietävänä minulla oli muutakin kuin usein mainittu, miltei puhki kulunut matkalaukku: oli iso ja komea radio olohuoneen nurkkaan sijoitettavaksi – sellainen, jossa koko suuri maailma hehkui vihreää valoaan kymmeninä lähetysasemien niminä, niin että muutamassa sekunnissa saattoi yhtä kosketinta kiertäen hypätä ympäri Euroopan. Se oli minulla ollut Karstulan eristyneisyydessä joskus iltaisin ”ikkuna Eurooppaan”. Hiukan oli haikeaa hyvästellä opettajatoverit ja sitten, ennen posti- autoon nousemista, ”ottovanhemmat”. Inna aivan halasi minua, ”otto- poikaa”, joka tästä kovasti hämmennyin, ujo kun olin. Linja-autossa sitten – Saarijärven ikimetsien ja viljelysten lipuessa ohi – minut yllätti uusi haikeuden hetki: Surkuttelin sitä, ettei algebrassa

149 oltu ennätetty juurilaskuihin eikä irrationaalilukuihin. Ajattelin niitä rattoisia hetkiä, jolloin luokka olisi innokkaana keskustellut sellaisesta kuutionmuotoisesta ladosta, johon mahtui minus 64 m3 heiniä ja jonka lattian pituus ja leveys olisi siis minus 4 m. Lattian pinta-ala olisi -4 × -4 eli 16 neliömetriä – ihan todellisia ja kestäviä lattia-neliömetrejä, lankkuja! Mutta yrititpä kasata sille lattialle heiniä, niitä ei mahtunut yhtään, sillä ladon tilavuushan oli pienempi kuin 0! – Jos olisi päästy kunnolla puhumaan edes päättymättömistä desimaaliluvuista! Olisin esittänyt Zenonin paradoksin Akhilleuksesta ja kilpikonnasta ja olisi yhdessä huomattu, että kaikki tässä maailmassa on likiarvoista. Totta tosiaan, olisipa rakennettu yhdessä kokonaan uusi maailma!

150 LUKU X Opiskelijana ja ”olfaktorikkona”

1. Höyläniemellä ei oltu juuri puhuttu politiikasta – olihan ”rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto”. Vai oliko? Kun tulin Jyväskylään, kuulin tahtomattani ihmisten puheista, kotona, Keskisuomalaisen toimituksessa käydessäni – jopa keskustelu- ryhmissä Kirkkopuiston lehmuskujalla – että hyvin monet pelkäsivät. Oli pelätty jo aselevon tultua, mutta yhä edelleen, lähes kolme vuotta myöhemmin. Pelkoa ei useinkaan tuotu julki, ei puhuttu uhkaavista asioista. Ne torjuttiin, mutta silti ne vaikuttivat taustalla. Ei pelko ollut aiheeton. Oli tapahtunut paljon sellaista, jonka Neuvos- toliitto olisi voinut tulkita aseleposopimuksen vastaiseksi: Sota Lapissa saksalaisten pois ajamiseksi maasta, minkä olisi pitänyt tapahtua muutamassa viikossa, oli kestänyt yli puoli vuotta. Oli paljastunut laajahko aseitten kätkentä – jossa minäkin tietämättäni olin ollut mukana, tosin pikkutekijänä. Neuvostoliiton ja omien kommunistien taholta oli Edus- kunta pakotettu säätämään Suomen perutuslakien ja koko yhteiskun- tajärjestyksen vastainen laki sotasyyllisyydestä, jonka pohjalta sitten sodan ajan raskaan vastuun kantaneita johtomiehiämme oli tuomittu helmikuussa 1946. Risto Ryti, jota oli ihailtu maan taitavasta johtami- sesta ja pidetty sen pelastajana, sai 10 vuoden kuritushuonetuomion – Ryti, kansallissankari jos kuka! Mutta Neuvostoliitto – ja sen mukana kiivaat kotimaiset kommunistit – pitivät näitäkin tuomioita aivan liian pieninä. Pelättiin sitäkin, että Stalin saisi tästäkin aiheen Suomen mie- hittämiseen. – Suomen koko talous oli asetettu valtavan paineen alle, kestämisen viimeiselle rajalle, vaatimalla meiltä viidessä vuodessa 300 miljoona dollaria ”sotakorvauksina” – Suomen kansalta, jota vastaan Neuvostoliitto itse oli ilman vähintäkään syytä hyökännyt häikäilemät- tömästi vuonna 1939 ja aloittanut talvisodan. Pantiin toivo Pariisin rauhansopimukseen, josta oli neuvoteltu jo pitkään. Tottahan toki maailmassa oli vielä kansojen välinen oikeuskin

151 jonkin arvoinen. Olihan Englantia, Ranskaa ja Yhdysvaltoja pidettävä oikeusvaltioina. Oli lupa odottaa niiltä tiukkaa Suomen puolustamista Neuvostoliiton häikäilemättömiä vaatimuksia vastaan. Toivo osoittautui turhaksi. Suomen ehdotuksista ei välitetty, ei niistä vähistäkään, jotka olivat jäljellä sen jälkeen, kun SKDL:ää edustava pääministeri Mauno Pekkala, Suomen valtuuskunnan johtaja, oli antanut Molotovin tarkastaa Suomen ehdotuksen, jolloin tämän sensuroinnin tuloksena siitä poistettiin kaikki alueluovutuksia koskevat asiat. Kaikki, mitä Neu- vostoliitto oli Suomelta kiristänyt Moskovan murskaavaan välirauhan- sopimukseen, jäi voimaan. Katkeraa oli se, että Suomessa oli uhkana myös omien kotikommunistiemme toiminta. Mallina heille olivat itäiseen Eurooppaan syntyneet ns. kansandemokratiat, ”kansan tasavallat”, joissa ”kansanvaltaa” edusti yksi Kremlistä johdettu puolue. Valtaa ottamaan perustettiin heti sodan jälkeen uusi puolue, Suomen Kansan Demokraattinen Liiitto, SKDL. Kun se kasvaisi riittävän suureksi, se siirtäisi ”demokraattisesti” Suomen ”kansandemokratiaan”. Ensi esiintymisessään vuoden 1945 eduskuntavaaleissa se saikin uutena puolueena äärimmäisen harvinaisen kannatuksen, neljänneksen äänistä. Sen johtavia poliitikkoja olivat 1930-luvulla valtiopetoksesta ja vallankumouksen valmistelusta tuomitut kommunistit. Itse asiassa SKDL hämäävän nimensä takana oli kommunistien määräysvallassa. Tämä ”uudistuksellinen” liitto oli ryhtynyt heti äänekkäästi vaatimaan sotasyyllisten tuomitsemista ja saanut siinä valvontakomission avuliaan tuen. Nyt oli pakko pelätä myös omien poliitikkojen toimia. Pidettiin sel- vänä, että piankin Neuvostoliitto tulisi heidän avukseen ”vapauttajana fasisteista”. – Miksi ei tullut? Monet viisaat kannunvalajat uskoivat Stalinin älyyn: Oli parempi ottaa vastaan suuret sotakorvaukset kuin tapattaa tuhansia sotamiehiä hullujen suomalaisten ryhtyessä vaikka toivottomaankin taisteluun maansa puolesta. Jotakin pinnallista siis tiedettiin, lehdet kertoivat varovasti jotakin, jotakin osattiin päätellä ja tietämättömyys korvattiin usein hurjilla huhuilla. Tähän sumuiseen suureen maailmaan, jossa ei ollut helppoa hahmottaa tulevaisuutta, minäkin sukelsin koettaen kääntää tietämättömyyden parhain päin, elää pientä, niin sanottua ”normaalia” elämää ja rauhoit- taa sitä unohtamalla suuri maailma ja supistamalla näköpiiriä vain omiin pieniin sattumuksiin kohdistuvaksi.

152 2. Kesä tuli Jyväskylään ja kansa pakeni mökeilleen. Tuttuja ei juuri tavannut. Kotona oli tarjona syvä rauha, vanha kirjoituspöytäni, tosin maaliansa kadottanut, keinutuoli lukemista ja vienosti äännehtivä ”seslonki” torkkumista varten. Hankin tietoa todella uutterasti, nyt kun siihen oli aikaa, kotona ja kesäyliopistossa. Luin, ahmin, vaikkakin hitaasti sulattaen Heinz Wer- nerin kirjaa ”Einführung in die Entwicklungs-psychologie”. Puoli tuntia, sitten silmäluomeni alkoivat laskeutua kuin joku olisi pudottanut teatterin esirippua alas. Siirryin ”seslongille”, herposin uneen, mutta neljännestunnin päästä olin pirteä kuin hyvän yön levännyt. Tätä jatkui koko päivä, joten ennätin vähän tunnissa, paljon päivässä. Luulenpa, että tällä tavalla Wernerin hieno hahmopsykologinen analyysi ihmisen henkisestä kehityksestä upposi minuun kuin ankkuri. Se, joka vaivau- tuu tutustumaan hahmopsykologiaan, on todella ankkurissa: hänen maailmansa on oleellisesti muuttunut eikä muutu ikinä takaisin. Jotta se, mitä esitän myöhemmästä elämästäni, olisi ymmärrettävää, on välttämätöntä kertoa ”pienois-luentona” – ei mitään teoriaa vaan se, miten me koemme maailman, mikä on meidän pohjimmainen suhteemme maailmaan – se, mikä Wernerin kirjassa saattoi minut hurmos- tilaan. Lukiessani sitä vasta ymmärsin, miksi hahmopsykologia oli ollut Kailalle niin tärkeä, koko maailmankatsomuksen perusta. Hahmottuminen näyttäytyy meille kokemuksessamme joka hetki, jokaisessa ymmärryksen tuokiossa. Se ei liity vain aistihavaintoihimme vaan myös kuvitteluun ja ajatteluun. Se ei rajoitu vain näköhavaintoon vaan muihinkin, esimerkiksi musiikin kuulemiseen, sen vastaanottami- seen, ymmärtämiseen. Hahmopsykologiassa olin saanut suurpiirteisen, mutta sitäkin tärkeämmän vastauksen kahteen kysymykseen: Mitä ihminen kokee (näkee, kuulee, kuvittelee)? Mitä on olemassa? Jos katson kuvaa 1.1, mitä silloin koen? Näenkö siinä selvästi valkoisen neliön? Kyllä. - Onko se olemassa? Millä perusteella voisin väittää, ettei neliön kuvaa muka ole? Jos niin tekisin, minun olisi todettava myös samoin perustein, ettei mustia vajaaympyröitäkään ole.

Minä hahmotan valkoisen neliön. Oikeastaan hahmotan valkoista taustaa vasten kuvion, kokonaisuuden, jossa on ”valkoinen neliö nur- kistaan mustien ympyröitten päällä”. Lainaus- Kuva 1.1 merkit kuuluvat asiaan, koska tämä on minun

153 hahmotukseni. Joku toinen voi hyvinkin käyttää toisia sanoja hahmo- tuksestaan. Joku, maalla kasvanut, voi sanoa näkevänsä kuvan sian sorkanjäljistä liejussa. Mutta tuskin hänkään voi välttyä huomaamasta samalla neliötä. Hänelle sorkkien jäljet ovat ensisijainen ja neliö toissi- jainen hahmon osa. Minulle hahmokvaliteetti on tuo neliö, mutta sen sijaan nuo mustat ympyrät, joiden ”päällä” se on, toissijaisia hahmon osia, tosin välttämättömiä.

Kuva 1.2 Kuva 1.3

Kuvassa 1.2 näen neljän kuvion sarjan, joissa jokaisessa hahmottuu neliö, myös kuviossa D. Jos olisin nähnyt vain sen, tuskin olisin sitä ne- liöksi hahmottanut, mutta minulle oli syntynyt A:n havaittuani odotus, malli, nähdä myös B:n, C:n ja D:n hahmottamisessa neliö. Näistä tu- tuista odotuksista tavallinen maailmamme saa olemassaolonsa. Uutta on vaikea hahmottaa. Hahmopsykologian peruslauseeksi osoittautui, että hahmo on kokonaisuus eikä se ole osiensa summa. Jos osista voidaan puhua, ne saavat merkityksensä kokonaisuudesta, sen hahmokvaliteetista, vaikka niillä on omakin hahmokvaliteettinsa. – Siten kokonaisuus määrää, miten osa tulkitaan. Kuvassa 1.3 esiintyy hahmon keskellä – jos kokonaisuus hahmotetaan sarakkeen dominoimalla tavalla – kirjain B. (Tällöin 12 ja 14 ovat vain jonkinlaisia ”lisiä” ja niillä on sellaisina numeroiden hahmokvaliteetti.) Jos kokonaisuus hahmotetaan vaakarivin dominoimalla tavalla, numeroiden jonoksi, keskellä oleva osa on 13 ja saa kokonaisuuden mukaisesti numeron merkityksen. Kokonaisuus määrää osan hahmokvaliteetin! Osa saa oman hahmokvaliteettinsa kokonaishahmo- tuksen mukaisesti. Kuviossamme keskellä oleva osa on ”13”, jos hahmotetaan numeroiksi, ja ”B”, jos hahmotetaan kirjaimiksi. — Jos havaitsija (esim. lapsi) ei tunne (odota, mallinna) kirjaimia eikä numeroita, hän hahmottaa ”suttua” – ja erikseen osat ovat ”suttuja”, kaikki siis saman- laisia. Näin Werner opasti minut maailmankuvan ytimeen: Kehitys on hahmon jatkuvaa differentioitumista, jäsentymistä. Se esiintyy ”aineellisel- la” tasolla kehitysopin mukaisesti lajien erilaistumisena, elimistöissä

154 siemenen (tai sikiön) jäsentymisenä erilaisiksi kokonaisuuden osiksi ja samalla osien erikoistumisena eri tehtäviin, ja maailmaa kokevan elimistön (kuten ihmisen ja ”korkeimpien lajien”) kokemusmaailman jäsentymisenä erilaisiksi tulkintamalleiksi, joilla on oma erikoistunut tehtävänsä maailman tulkinnassa. Vieläpä havaintoprosessikin käy läpi – jopa sekunnin murto-osassa – samat kehityksen vaiheet ”suttuisesta”, diffuusista, kokonaistulkinnasta havainnon osien syntyyn ja tulkintaan. Vastasyntynyt kokee maailman, johon on sukeltanut pimeän tunnelin kautta, aluksi diffuusina – on vain kirkasta, hämärää ja pimeää. Mutta jokin toistuu, jokin tulee tutuksi: äidin nänni ja äidin silmät. Sitten viikkojen perästä äidin lähelle tullessa tuleekin, ei nänni vaan jokin samankaltainen, osaksi kova, ei hyvä, mutta antaa suuhun saman nautinnon imiessä. Ja maailma on nyt äidin syli. Ja maailma hahmottuu, hahmottuu ja jäsentyy – joka hetki, joka mi- nuutti, joka sekunti. Tieto virtaa tulkintamalleina, tarkkaan jäsentynei- nä, luotettavina – tai – niin – ehkäpä – vähemmän luotettavina. Olinhan minä jo ensimmäisenä opintovuotenani Kailan kuulijoina tavannut niitäkin, jotka uskoivat vahvasti kaiken olevan vain atomien liikettä, leikkiä, niin, ettei mitään henkeä eli sielua ollut olemassa. Jos- kus olin ymmärtävinäni, että jopa Eino Kailakin pyrki senkaltaiseen maailmanselitykseen. Mutta olin löytänyt jostakin varsin vanhasta kirjasta kuvan, josta kysyttiin. näkyikö siinä valkoinen maljakko vai kaksi ihmisen mustaa profiilia (kuva 1.4).

Ihmeekseni pienin väliajoin kuva vaihtui maljakoista profiileihin ja päinvastoin. Saatoin jopa itse päät- tää, milloin tuo muutos tapahtui. Mutta sehän tuntui varmalta, ettei mustan värin molekyyleissä mitään muutosta tapahtunut eikä valkoisen paperinkaan. Jos aine- hiukkaset liikehtivät, ne tanssivat aivan samalla tavalla kummassakin tapauksessa. Vai olinko minä atomien tanssin kapellimestari? Kuva 1.4 – Uusi ura siis tiedossa! Samalla tavalla kuin annan niille tahdin tanssia ”Valkoista maljakkoa” tai ”Kahta profiilia”, voin harjoittaa kaikki maailman atomit tanssimaan wienervalssia, niin että ihana ”Tonavan

155 aaltojen” rauha tulee maailmaan. Maailma oli minulle nyt yksi suuri hahmo, jolla oli maailman hahmokvaliteetti ja siitä jäsentyivät osina tähtisumut, joilla oli ”tähtisumut maailman osina” -hahmokvaliteetit, tähdet tähtisumujen osina, kierto- tähdet, Maa, Kuu – kaikki omine hahmokvaliteetteineen jäsentyneinä maailman osiksi jne. Aina se, mikä jotakin kokonaisuutta luonnehti, se oli hahmokvaliteetti. Kaikki on hahmottumista, kaikella, mikä erottuu omaksi kokonai- suudekseen, on hahmonsa. Kun kuljen sumussa, koko maailma voi olla ”yhtä suttua”, diffuusia, jäsentymätöntä hahmoa, jossa ei erotu erilaisia osia, ”sutun” osat ”suttua” nekin ja vain sitä. Mutta kun sumu hälvenee, metsä ympärilläni jäsentyy suunnattoman runsaisiin yksityiskohtiin, osiin, jotka ovat maailmaa, mutta samalla puita, ruskeita runkoja, kauniita oksia, neulasia, käpyjä. Mitä siis oli olemassa? Aine oli olemassa sikäli kuin se oli osana hahmoa, mutta itse hahmot olivat ne varsinaisesti olemassaolevat. Oli siis olemassa muutakin kuin ainetta, paljon tärkeämpää, hahmottumisen prosessit – ja niihin ihmisellä on tajunnassaan kosketus. Maailmani oli tästä lähtien siis yksi suuri hahmo, joka jäsentyi osiin, joilla oli omat hahmo-ominaisuutensa, hahmokvaliteettinsa, nämä taas osiin jne. Kysymys oli vain siitä, miten etenen hahmottamisessa ja mihin asti pääsen – ihan itse tai kaikkien tietävien avulla. Mitä sitten oli tuo Kailan usein mainitsema ”to ontos on”, ollen oleva, minun ja kaikkien muidenkin hahmotuksesta riippumaton. Jos minä sen tietäisin, se ei enää olisikaan riippumatonta. Siis en siitä voi mitään tietää. Itse asiassa tämä oli tuttua filosofiasta. Muistin siinä Kirkkopuiston penkillä, miten Kaila oli tiivistänyt Immanuel Kantin ”Terveen järjen kritiikin” perusajatuksen: Asioista sinänsä (an sich) emme voi mitään tietää. Pienestä opiskelija-olennosta Kirkkopuiston penkillä tämä totuus tuntui peräti murheelliselta. Sitten mieleeni juolahti, että Kantin sanonnasta voisi olla hyötyä. Jos tentissä mennään liian pitkälle ja professori esittää kysymyksen, johon en tiedä vastausta, voin aina sanoa, että kysymyksessä on ”asia sinänsä, josta Kantin mukaan ei voi mitään tietää”.

3. Psykologian opiskeluni ei suinkaan rajoittunut Wernerin kirjaan. Kesäyliopistossa sai muutamassa viikossa suoritetuksi kursseja, jotka

156 Helsingissä olisivat vaatineet harvassa tahdissa koko lukukauden opinnot. Keskittyminen yhteen asiaan joka päivä lisäsi selvästi kiinnostusta opiskeluun. Osallistuin professori Arvo Lehtovaaran ohjaamaan ns. praktikum-kurssiin, jossa jokaisen osallistujan piti tehdä jokin pieni sarja psykologisia kokeita ja selostaa tulokset esitelmänä. Osalleni tuli ”Aus- sage”-koe eli huhun etenemisen tutkiminen. Siinä annetaan kuuden koehenkilön ketjussa ensimmäiselle lyhyt tarina, joka hänen tulee ”huhuna” kuiskata seuraavalle, tämän taas seuraavalle jne. ketjun loppuun asti, jolloin viimeinen kertoo, missä muodossa hän on tarinan saanut. Hauska seuraleikki! – Tyytymättä pelkkään tulosten selostami- seen innostuin tulkitsemaan tulokset hahmopsykologian valossa ja sain siitä Lehtovaaralta erityiset kiitokset. Lehtovaara oli tunnettu suuresta kohteliaisuudestaan, jopa ystävällisyydestään. Sen tiliin minäkin nuo kiitokset pistin – mutta en sentään aivan kokonaan… Kesäyliopistossa jokaisen oli suorastaan pakko tulla tuntemaan erikoislaatuinen persoona, R. Olavi Viitamäki, ”maailman ensimmäinen kasvatustieteen kandidaatti”, niin kuin hän itsensä aina muisti esitellä suoritettuaan vast’ikään tuon tutkinnon. – Viitamäen olemuksen tunsi jo hänen kävelystään: Hän eteni määrätietoisesti, selkä tikkusuorana, pää loivassa takakenossa, katse kohotettuna juhlavasti yläviistoon, kuin preussilainen sotilas paraatimarssissa – puuttui vain jalan heitto suorana korkealle eteen, mutta sekin olisi sopinut kuvaan. Silmät olivat raollaan, miltei kiinni, viiruina – ikään kuin suojaten siten hänen hen- genelämäänsä maailman yleiseltä matalamielisyydeltä. Milloin Viitamäki istahti Kirkkopuiston lehmuskujan penkille, piankin oli puolisen tusinaa opiskelijaa oppimassa häneltä tieteellistä puhe- tapaa ja syvällisiä syvyyspsykologisia näkemyksiä. Mikään lattea, normaali kielenkäyttö ei tullut kuuloonkaan. Hän ei olisi voinut sanoa Niiliä Niiliksi vaan se olisi ollut hänen suussaan ”Niili, joka virtaa Afrikan sydämestä, tuo mahtavin kaikista maailman virroista…” Ei hän olisi voinut puhua myöskään mistään ”haistamises- ta” – sellaista raakaa renkituvan kieltä – vaan se olisi ollut ”eteeristen öljyjen tuottamaa olfaktorista stimuloitumista”. Naisia ei valikoidussa kuulijajoukossa yleensä ollut, mutta jos oli, Viitamäki ei koskaan puhutellut heitä – ei, mutta puhui kyllä heistä, muulle kuulijakunnalle: ”Katsokaa häntä, katsokaa, miten malvan väri kohoaa hänen kasvoilleen!”... ”Katsokaa! Hän punastuu! Hormonit vir- taavat hänen elimistössään!” – ”Katsokaa miten hormonit ottavat hänet valtaansa ja hän punastuu.”

157 Viitamäellä oli intohimona testata kohtaamiensa henkilöitten älyk- kyys. Minutkin hän kutsui tunnin kestävään testiin ja laski sitten nopeasti sen antamat tulokset. Hän julisti niiden todistavan ”hyvin suurta älyllistä lahjakkuutta”, mutta huomatessaan minun siitä ylpistyvän kiirehti heti lisäämään: ”Eihän tämä älykkyysosamäärä kohoa kylläkään samalle tasolle kuin minun omani, ei suinkaan, minä kuulun luokkaan ’nerot’!” ”Hyvin suuri älyllinen lahjakkuus” tuotti kuitenkin sen tuloksen, että hän kertoi minulle syyskuussa ottavansa vastaan ”Helsingin kaupungin- psykologin” tehtävän ja kysyi, olisiko minulla kiinnostusta tulla hänen apulaisekseen osallistumaan ”ekstreemisti produktiiviseen psykologin työhön” – tietysti hänen ohjauksessaan, eihän siitä muuten mitään -tu lisi. Jos olin kiinnostunut, hän kehotti minua soittamaan hänelle Hel- sinkiin tultuani. Kesän lopussa pääsin suorittamaan professori Lehtovaaralle psykologian approbatur-arvosanan kuulustelun. Osoittautui, että hän tunsi minut jyväskyläläiseksi runoilijaksi. Keskustelimme hetken hänen kirjoittaessaan hyväksymismerkintää kuulustelusta ja osoittautui, että hän oli jopa lukenut nuo kaksi runokokoelmaani. Lopulta hän sanoi mielestäni hyvin painavasti: ”On hyvin mielenkiintoista seurata, kumpi Teistä vie voiton, tiede vai taide.” Tunsin paisuvani itsetunnosta niin kuin sadun sammakko. Punas- tuin. – Tiede ja Taide siis kamppailivat minusta! Se oli ruhtinaallista.

4. Karstulan vaihe oli tuonut jonkinlaista järjestystä elämääni, aikuisuutta. Raha-asiani olivat joksikin aikaa kunnossa. Olin innostunut opiskeluun. Vaikea asunto-ongelma Helsingissä oli sekin ratkaistu. Jo runsas vuosi sitten keväällä olin saanut vuokratuksi erinomaisen huoneenpuolik- kaan Merikatu 7:stä, Suomen Pankin pääjohtajan Rainer von Fieandtin kodista. Se oli ajan tavan mukaan pienen pieni palvelijan huone, johon minun oli ollut määrä hankkia asuntotoveri. Kai Laitinen oli valmis tulemaan, koska oli asuntoa vailla. Kävikin niin, että minun oli jäätävä Karstulaan, jolloin Kain asiaksi tuli hankkia vuoden ajaksi asuntotoveri. Nyt asunto vapautui minulle Kain asuntotoverina. Huoneen kalusto oli minimaalinen: kaksi sänkyä, keinutuoli ja tavallinen tuoli, pieni pöytä. Pöytää en voinut käyttää, sillä sen päällä lojui siisteissä pinoissa vuoroaan odottamassa kolmisenkymmentä Kain lainaamaa kirjaa. Keinutuoli oli harvoin käytössäni, sillä Kai istui siinä

158 päivät pitkät käyden läpi maailmankirjallisuutta. Ei hän ollut itsekäs, kaukana siitä. Hänhän jakoi minullekin auliisti tietojaan. Olin tuskin päässyt ovesta sisään, kun hän jo huikkasi kirjansa takaa: ”Kuulepas tätä!” Ja taas tulin kuulemaan valikoidun otteen jostakin klassikko-hel- mestä. – Rupesin viihtymään yhä paremmin osakunnassa, varsinkin iltaisin Hämäläisten talolla järjestetyissä tansseissa – koska parhaitten klassikkokirjailijoiden tekstien kuuntelu voi käydä voimille. Niinpä kun sitten puolenyön maissa astuin huoneeseemme, Kain nenä rypistyi kummasti – muistuttaen villakoiran hymyä – ja hän huiski kädellään ikään kuin karkottaen myrkkykaasupilveä. Enhän minä viinalle haissut, absolutisti kun olin, vaan mitä hienoimmalle hien ja naisellisten parfyymien tuoksuseokselle, joka oli seurannut minua hellävaraisena muistona daameista tanssisalilta saakka. Olin kuitenkin taaskin ollut onnekas: Jos oli huone pieni, sitä laajempi ja häikäisevämpi näköala avautui ikkunasta: meri välkkyvine aal- toineen, saaret, salmet ja satama, veneet, Suomenlahti aina Harmajan majakalle asti – saattoipa otollisella säällä kaukana häämöttää Tallin- nakin. Johan von Fieandt, pääjohtajan vanhin poika, joka minut ohjasi perille loisteliaan suuren salin ja arvokkaan näköisen ruokasalin välistä käytävää pitkin, huomautti maisemaan viitaten, että minut oli alun perin valittu asujaksi juuri runoilijan ominaisuudessa, jolloin maisema tulisi varmasti hyvään käyttöön. Kiitin jalosta ajatuksesta. Tosiaan: vain päivittäin vilkaisu siniselle merelle ja – hupsista heijaa – taas tuli runo. Niinhän se käy…

5. Opiskelussani olin hyvin nirso valitessani luentoja. Kuuntelin logiikkaa, Kailaa ja von Fieandtia – vaikka olin kirjeessäni Kaille vuosi sitten julistanut, ”ettei pirukaan häntä jaksa kuunnella”. Nyt jaksoi. Vieläpä innostuin von Fieandtin luennoista. Muistin Viitamäen kehotuksen ottaa yhteyttä häneen, ”Helsingin kaupunginpsykologiin”. Löysin puhelinluettelosta numeron, jossa varmaankin tiedettäisiin, mistä tällaisen huomattavan virkailijan löytäisi. – Ei ollut aavistustakaan. Mutta ystävällinen naisääni antoi minulle numeron, jossa asiasta ”varmaankin” tiedetään. – Ei tietoa. Mutta sain uuden numeron, jossa asia ”melko varmasti” tiedetään. – Sellaista ”kau- punginpsykologia” ei tunnettu – mutta arveltiin, että siitä ja siitä nume- rosta varmaan löytyisi… Tämä oli jo kuin asioimista Kansanhuollon toimistossa, hyppäämistä luukulta luukulle. Olin jo aikeissa lopettaa koko jahdin, kunnes eräässä numerossa joku arveli, että työnvälitystoimiston

159 nuorisovälitykseen on ilmestynyt sellaista ”uutta kummaa väkeä”, jossa sellainen – mikä se olikaan… psykologi … saattaisi olla. Helsingin kaupungin työnvälitystoimiston nuorisovälitys-toimiston ammatinvalinnanohjauksesta löysin henkilön, joka kertoi, että Viita- mäki työskenteli viereisessä huoneessa. Sain hänet puhelimeen ja muistutin lupauksesta ottaa minut apulaiseksi. Hän kuulosti epävarmalta, mutta lupasi järjestää minulle tapaamisen Helsingin kaupungin työn- välitystoimiston nuorisovälitystoimiston johtajan Wolmar Mattlarin kanssa. Niin minä sitten istuin tätä olemukseltaan suurta johtajaa vastapää- tä hänen työpöytänsä ääressä ja sain kuulla, että ”meidän tulee pitää huolta nuorisostamme” ja että – ”määrärahojen vähyydestä huolimatta” – minut voitaisiin palkata puolipäivätyöhön ns. ”jälkitarkkailijaksi”, jonka tehtävänä olisi hankkia tietoa ammatinvalinnan ohjausta saanei- den menestyksestä ja työssä viihtymisestä, jotta niitä voitaisiin verrata asianosaisten testituloksiin ja heidän saamaansa ohjauspäätökseen. Kaikki tämä tulisi osakseni siksi, että ”meidän tulee pitää huolta nuorisostamme”. Paljon muutakin painavaa asiaa sain kuulla tältä tukevasti tuolissaan istuvalta virkamieheltä, joka tunsi hartioillaan virkansa vel- vollisuuksien taakan: ”meidän tulee pitää huolta nuorisostamme”. Tunsin olevani puoliksi kunnon ihminen, kun minulle oli työtä kuu- tena päivänä viikossa kello 9:stä 13:een. Uskottelin itselleni jälleen, että minä siis opiskelisin tehokkaasti ainakin puolipäiviä. Pian huomasin, ettei tämä nyt ollutkaan itsepetosta. Tosin luentojen seuraaminen ja kurssikirjojen lukeminen jäivät vähiin, mutta minulle tarjoutuikin erinomainen tilaisuus oppia psykologin työtä käytännössä, ikään kuin upota siihen sisään. Tulin tuntemaan moninaisten testien käyttöä ja kokeilua, tekemään niiden tilastollista pätevyyden (validiteetin) tutkimusta – itsenäisesti ja saaden ohjausta tilastollisten menetelmien käytöstä psykologiassa eli psykometriikasta parhaalta asiantuntijalta, dosentti Toivo Vahervuolta. Nuorisovälityksessä oli vanhastaan useita työnvälittäjiä, jotka ottivat vastaan tietoja avoimista työpaikoista ja tarjosivat nuorille työnhakijoil- le niitä. Uutta oli ammatinvalinnan ohjaus: oli pari maisteria, jotka kä- vivät koulujen viimeisillä luokilla esittelemässä, millaisia ammatteja on olemassa ja mitä niihin vaaditaan. Niin sanoakseni ammatinvalinnan ytimen muodosti kuitenkin uusi psykologinen osasto, jossa nuorten am- mattiaan etsiskelevien persoonallisuutta ja soveltuvuutta työtehtäviin tutkittiin ”tieteellisin”, psykologisin menetelmin. Tätä toimintaa johti dosentti Kai von Fieandt, joka hoiti myös psyko-

160 logian professorin virkaa sitten, kun se lopultakin Helsingin yliopistoon perustettiin. Hänestä tuli Helsingin yliopiston ensimmäinen psykologian professori. Muita psykologeja olivat R. Olavi Viitamäki, Annika Uotila ja Martti Takala, joka toimi myös yliopiston psykologian laitoksella Eino Kailan volontaari-assistenttina (tarkoittaa: assistenttina ilman palkkaa, pelkäs- tä työn ilosta). Annikasta ja Martista tuli pian pari, niin että Annika on tunnettu enemmän Takala-nimellä. – Niin, ja olinhan vielä minäkin jonkinlainen psykologi, vaikka vasta opintojen alussa. Kaikista mainituista tuli myöhemmin psykologian professoreja, Martti Takalasta lopulta Jyväskylän yliopiston rehtori. Jonkin aikaa työskenteli työnvälittäjänä ikätoverini Erik Allardt, jonka kanssa kävin pitkiä yhteiskuntaa koskevia keskusteluja. Hänen piti aina kävellä edestakaisin innokkaana puhuessaan ja hänen puheensa tuli pitkinä, perusteellisi- na sanojen ketjuina. Tuossa ketjussa noin joka kolmas sana oli ”ninku” tai – jos hän puhui ruotsia – vastaavasti ”sossom” (såsom), englannissa taas, jos sitä oli käytettävä: ”satsö” (such a). Erikistä tuli pian sosiologian assistentti ja sitten, hyvin nuorena, professori, lopulta Åbo Akademin kansleri. – Noista varhaisista vuosista lähtien sosiologiaa opiskelleen tuntee erehtymättä siitä, että hän ”ninkuttaa”. Viitamäki piti arvoa alentavana kutsua minua ”jälkitarkkailijaksi” – koirathan jälkiä seuraavat hajuaistinsa ohjaamina. Saman tien hän kehitti minulle hienomman tittelin: olfaktorikko, joka suomennettuna olisi lähinnä hajuaistiaan käyttävä nuuskija. Pian tämä nimitys oli koko toimistossa epävirallisessa käytössä. Viitamäki oli ehdoton korkeakulttuurin kannattaja. Kun säädettiin laki lapsilisistä, hän sanoi tuohtuneena: ”Minulta, joka olen intellek- tuaalisen produktiivisuuteni huipulla, otetaan rahat ja annetaan niille, jotka menevät ja sikiävät kuin kaniinit.” Kyllä minä hiukan koiraksi itseni joskus tunsinkin, kun vaeltelin ”koiranilmassa” räntäsateessa etsimässä ohjattuja, jotka eivät olleet vä- littäneet tulla luokseni toimistoon kertomaan työkokemuksistaan heille tarjotussa ammatissa. Nämä, joita minun piti tavata heidän kodeissaan, asuivat tavallisesti Sörnäisissä, Vallilassa tai Hermannissa – sitä kauemmaksi ei Helsinki ulottunutkaan. Hämmästyin nähdessäni, miten paljon pääkaupungissa oli suoranaisia slummeja, röttelöasuntoja. Kun erääseen sellaiseen astuin sisään ovessa riippuvan, pakkaselta suojaavan huopaverhon ohi ja tiedustelin etsimääni poikaa, hänen äitinsä viittasi ääneti peukalollaan naapuritaloon. Siellä oli Helsingin keskusvankila.

161 6. Kai oli etevä tuttavuussuhteitten rakentelija. Minäkin pääsin pian osalliseksi huoneeseemme ahtautuvasta ”kultturellista”, usein varsin radikaa- lista seurasta. Pieneen palvelijanhuoneeseen sai ihmeesti mahtumaan väkeä. Mitään ei tarjoiltu, ainoastaan puhetta, väittelyä, ajatuksia. Joskus Kai kertoi innostuneesti: ”Nyt tulee Tuomas Anhava, oikein hyvä mies, oikein hyvä! – Niin, ja Elina Saraste. Tapasin osakunnassa!” Minä en tiedä, mistä Kai näitä älyniekkoja löysi, paitsi osakunnasta, ehkä Kerho 33:sta, ehkä kirjallisuuden opiskelijoiden ryhmistä, koulu- tovereista. Silloin, kun Lauri Viita oli mukana, hän oli heti joukon keskipiste. Hänen puheensa oli kaiken peittävää julistusta – oli kuin meren raskaat mainingit olisivat yhtä mittaa vyöryneet peittäen kaiken Olevaisen. Maailma oli kuin pikku pallo hänen suurissa ”betonimyllärin” käsis- sään, kun hän lausui viisauksiaan: ”Eihän tämä maailma voi loppua. Jos vois, se olis loppunu jo!” Puhuttiin iltamyöhään, pikkutunneille. Hyvä oli puhua, kun pää- johtajan suuret salit vaiensivat Lauri Viidankin voimalliset maanvyö- rymää muistuttavat lausuntaesitykset. Väliin hän antoi tulla vahvalla, kaikuvalla äänellä rytmikkäin poljennoin uusimpia runojaankin – up- poutuen niihin niin, että oli täysi työ saada hänet lopulta nousemaan ja lähtemään. Vielä hississäkin runonlausunta jatkui ja kajahteli sitten Merikadun seinistä – ja vielä kadunkulman takana, kun me jo, Kai ja minä, teimme lopen uupuneina paluuta kotiin. Kyllä mekin, Kai ja minä, liikuimme vastavuoroisesti muiden kodeissa tai opiskelu-”bokseissa”. Monet näistä ystävistämme ”eivät vielä” olleet saaneet julkaistuksi esikoisteostaan, mutta aineistoa oli jo liikaakin. Lasse Heikkilä oli yksi näistä, ikätoverimme, mutta jo perheellinen. Las- se oli pestautunut Helsingin Kaupunginkirjastoon apulaiseksi. Kirjastoa johti dosentti Uno Saarnio, logiikan opettaja ja äärettömyyden matematiikan tutkija. Aivan omaksi ilokseen Saarnio oli itse mukana, kun pää- kirjastossa Rikhardinkadulla alkoi kokoontua ”Urania-piiri”, filosofian harrastajien epävirallinen joukko, yhtenä keskeisenä henkilönä Lasse Heikkilä. Lasselle tämä radikaali, vapaa ryhmä sopi, sillä hän inhosi kaikkea ”sosiaalista”. Yleensäkin hänen pallomaiset silmänsä pyörivät kiivaasti keskustelun huipentuessa, mutta kun sanottiin ”sosiaalinen”, hänen ivallinen huomautuksensa tuli kuin sähisevän käärmeen suusta: ”Sss… ssosssiaalinen!” Lassen sosiaalisuuden kammo ei kuitenkaan merkinnyt sitä, etteivät- kö vieraat olisi olleet tervetulleita – kunhan tulivat ilman ennakkosopi-

162 muksia, yllättäen ja epäsopivaan aikaan. Lassen aina kuohuva tunnetila, jopa usein purkautuva suoranainen aggressio, saivat aikaan, että kaikkien keskustelijoidenkin verenpaine kohosi nopeasti ja oltiin usein aivan tappelun partaalla. Kun kerran Jouko Tyyri jankutti väitettään, että ”kaikki on politiikkaa” ja minä sen torjuin pätevillä järkisyillä ja semantiikalla, mutta hän vain jankutti yhtä ja samaa, tunsin, miten nyrkkini kiristyivät ja olivat kohoamaisil- laan iskuun, minun, sodassa kypsennetyn, lempeän pasifistin. – Lasse nautti tilanteen ehdottomasta ”epäsosiaalisuudesta”, nautti ja nauraa hekotteli. Eräänä syysyönä puolenyön jälkeen soi puhelin ja minä kiirehdin vastaamaan, ennen kuin koko talo heräisi. Lasse Heikkilä soitti ja ilmoitti lakonisesti: ”Kai on nyt meillä täällä, niin että älä suotta hätäile. Hei sitten.” Mitäpä siinä hätäilemistä oli, kerrankos ihminen on yöllä poissa ko- toaan. Kai tuli aamupäivällä, oudon näköisenä, vakavana ja kalpeana kuin haudasta noussut ja mutisi rojahtaessaan vuoteelleen lepäämään: ”Si- nähän tiedät.” En minä mitään tiennyt. Ja kun hän ei ollut asioistaan ennenkään kertonut, en minä nytkään ruvennut niitä utelemaan. Vasta myöhemmin sain Lasselta kuulla, että Kai oli ollut jo pari vuotta syvästi rakastunut Aila Meriluotoon ja odottanut kärsivällisesti Ailan kypsymistä vastarakkauteen, jonka mahdollisuuden hän taitavasti täs- sä vaiheessa kätki Kailta. Kun Ailan esikoisrunokokoelma, loistavasti menestynyt ja ylistetty ”Lasimaalaus” sitten oli ilmestynyt, itse kirjal- lisuuskritiikin ylin valtias Veikko Antero Koskenniemi oli hehkuvin sanoin nostanut pilviin tuon kokoelman ja asettunut palvomaan nuorta runoilijatarta kuin rakastettua ikään – vanhan Goethen esimerkkiä noudattaen. Mutta ei siinä kaikki. Veikko Anteron toimet olivat olleet lähinnä kuvattavissa latinan sanalla oppugnare (”rynnäköiden ahdistaa”) kuin sanalla occupare (”ottaa rynnäköllä”). Nyt oli kuvaan ilmestynyt Lauri Viita, ”betonimylläri”, kyllin vahva jättiläinen torjumaan heiveröisen Veikko Anteron yritykset rynnäköiden ahdistaa Ailaa. Oliko Kai epätoivoissaan lopulta kosinut Ailaa, sitä en tiedä, mutta voin hyvin kuvitella, että niin oli ja Kai saanut ottaa vastaan tuon tavan- omaisen toivomuksen, ”että ollaan kuitenkin ystävät”. Se on kuin löylyn heitto kuumalle kiukaalle. Se sähähtää. Tilanne oli vienyt siihen, että luonteeltaan niin stabiili ja rauhallinen Kai oli menettänyt kokonaan ta- sapainonsa. Hän oli kierrellyt tuntikaupalla meren rantoja, tuijottanut

163 Suomenlinnan majakan luokseen kutsuvaa silmää ja kuunnellut mustien aaltojen kohinaa rantahiekalla vakuuttuneena siitä, että kohta löy- tää kohdan, johon laiturilta hyppää ja ui … ui niin kauas kuin jaksaa ja sitten uppoaa meren syliin… meren syliin hän uppoaa… Jotenkin Kai oli kuitenkin joutunut Heikkilöiden ovelle, jalat märkänäkin toivotettu tervetulleeksi, ei kysytty mitään, hoideltu. Ja sitten soitettu minulle.

7. Keväällä vuonna 1948 Kai sai tietoonsa, että aivan lähellä Merikatua oli vuokrattavaksi tarjona leskiruustinna Malinin luona Laivurinkadulla kaksi suurehkoa huonetta – lopulta omat huoneet Kaille ja minulle. Sitä olin jo pitkään toivonut, koska en halunnut jatkuvasti joka ilta siirrellä syrjään kirjavuoria sänkyni päältä päästäkseni yön lepoon. Onnistuimme vuokraamaan huoneet, minä manalle menneen rovas- tin kirjaston ja Kai isomman, käytävän toisella puolella. Ikkunastani oli soma näköala länteen, yli vanhan Eiran tyypillisten talojen. – Käytävän päässä oli kylpyhuone-WC, jossa kerran viikossa lämmitettiin suihku- ja kylpyvesi koivuhaloilla, joita nyt jo oli tarpeeksi ostettavissa. Osoittautui, että kolmannessa huoneessa asui Ailan sisar, Sirkka Me- riluoto. Aila oli muuttanut lapsuudenkotiinsa Pieksämäelle, jossa hän sai vanhempiensa avun odottaessaan lastaan. Mainittakoon tässä, että noihin aikoihin tapasin kerran Lauri Viidan Helsingin kadulla ja hän kertoi minulle asioista hyvin avoimesti. Hän sanoi kaipaavansa kotiaan ja perhettään Tampereen Pispalassa ja edelleen rakastavansa vaimoaan. Nyt hänen oli heistä erottava ja muutettava Pieksämäen yhteiskoulun rehtorin asunnon vinttikamariin… asumaan Ailan kanssa… ja sen vauvan… Tässä hänen äänensä pyrki tukahtu- maan, mutta hän sai sanotuksi: ”Kyllä elämä muuttuu… vaikeaksi, kun siihen tulee… lapsi…” Lauri käänsi hukan päätään poispäin, mutta näin, että hän itki. Vaikka Kai oli herkkä luonne – ja sen näki hänestä selvästi – minun oli pakko ihailla hänen kestokykyään, kun hän nyt joka päivä käveli niillä tutuilla käytävillä, joita Aila oli astellut – ja hän yhdessä Ailan kanssa – ja ”jossa jalkasi pieni astuu” oli kenties Koskenniemi laulanut elegisesti… Entäs Viita…

8. Jokapäiväisen elämän arkisissa toimissa ihminen ei paljonkaan pane merkille, miten politiikan jouset hänen ympärillään jännittyvät ja mil-

164 lä veitsenterällä yhteiskunta hänen ympärillään saattaa elää. – Elin ja opiskelin hurskaan tietämättömänä siitä, mitä ympärillä – eritoten politiikassa – tapahtui. Yhtä vähän kuin minulla oli sävelkorvaa minulla oli poliittista tietoisuutta. Minun ei ole tarpeen kuitenkaan syyttää yksinomaan tietämättömyyttäni. Koko kansalle totuus oli kiven takana. Lehdet eivät uskaltaneet kertoa uhkaavista asioista, eivät halunneet ”lietsoa levottomuutta” – vielä vähemmän radio, joka oli vankasti ko- tikommunistien käsissä, kun Hella Vuolijoki oli asetettu pääjohtajaksi. Osakunnassa tapasi niitä, joilla oli jonkinlainen kuva Suomen tilanteesta – joko tietoa tai huhupuheitten dramatisoitua sanomaa. Huip- punsa saavutti huhumyllyjen siipien viuhina keväällä 1948, jolloin nimi ”Gabrielsson” oli kaikkien huulilla. Hän oli Helsingin poliisipääl- likkö ja hänen johdollaan kerrottiin kommunistien vallankaappauksen tulleen torjutuksi. Myöhempinä vuosikymmeninä mielipiteet ja muistikuvat tapahtuneesta hämärtyvät, joten on syytä kertoa tässä se, mitä historioitsijat ovat vähitellen saaneet asiasta selville, sillä kommunistit ovat myöhem- min koettaneet esittää, että koko asia oli porvareitten liikkeelle panemaa juorua. Talvella 1947 tehty Pariisin lopullinen rauhansopimus, jolta odotettiin niin paljon, oli ollut pettymys. Länsivallat olivat meidät hylänneet, kun Neuvostoliiton asettamat ehdot oli hyväksytty sellaisenaan. Valvontakomissio oli viivytellyt lähtöä Suomesta ja kun se vihdoin tapahtui syyskuussa 1947, siitä saatiin sentään yksi riemunaihe. – Tätä lähtöä seuraavana päivänä Tasavallan Presidentti Paasikivi ilmoitti virallisesti sotatilan lakanneen Suomessa. Osakunnassa oltiin sitä mieltä, että tämä oli Paasikiven paras vitsi. Valvontakomissio lähti ja se koettiin helpotuksena. Poliittinen tilanne kuitenkin jännittyi jännittymistään. Todellinen ”vaaran vuosi4” oli 1948. Moskovassa käytiin neuvotteluja Suomen ja Neuvostoliiton ”ystävyys-, yhteistyö- ja avunanto-sopimuksesta”, YYA. Pekkalan hallitukseen oli nimitetty sisäministeriksi kommunisti Yrjö Leino. Salaisena tarkoituksena kommunisteilla oli, että hän siinä asemassa valmistelisi ja johtaisi vallankumouksen Suomessa. Ennen pitkää osoittautui, että hän oli siihen kuitenkin liian heikkotahtoinen. Kerrottiin, että hän sai tästä vuoden vaihteessa 1947–48 ankarat moitteet vaimoltaan Hertta Kuusiselta ja Moskovassa Andrei Zdanovilta. Huhut tiesivät kertoa, että Hertta olisi Kremlissä jopa vaatinut miehensä välitöntä teloitusta, mutta

4 Vuosia 1946-48 on historioitsija Lauri Hyvämäki nimittänyt ”vaaran vuosiksi”.

165 saanut vastauksen, ettei Moskovassa teloiteta minkään maan ministerei- tä. Zdanov määräsi vain Leinon eroamaan ja kommunistit vaihtamaan sisäministeriä Suomessa. Tämä Zdanovin vaatimus toteutuikin siten, että eduskunta erotti Lei- non ja tilalle tuli Eino Kilpi SKDL:stä, maltillisempi vasemmistolainen, ei aivan Stalinin mieleinen. Suomen sisäpolitiikan varsinainen riesa oli Hertta Kuusinen, Otto-Ville Kuusisen tytär. Hän oli pitänyt 25.3.48 huomiota herättäneen puheen, jossa julisti, että ”Tshekkoslovakian tie” oli Suomenkin tie. Julkisuuteen kotikommunistiemme suunnittelema vallankaappaus tuli, kun Suomen sosialidemokraatti julkaisi asiasta paljastuskirjoituk- sen 25.4. Tämän paljastuksen tekeminen oli ymmärrettävää, sillä olivathan sosialidemokraatit jo useita vuosia käyneet vahvaa ”Jo riittää”-kam- panjaansa kommunisteja vastaan. Samaan aikaan poliisipäällikkö Erik Gabrielsson sai puhelimitse kaappaussuunnitelmasta tiedon, kun sisäministeri Yrjö Leino, joka jo tiesi joutuneensa puolueensa epäsuosioon, varoitti asiasta. Vallankaap- paus alkaisi siten, että Liikkuva poliisi, joka oli ollut jo pitkään kommunistien käsissä, jakaisi suurehkosta asevarastostaan aseita kaappaajille. Seuraavana päivänä Gabrielsson määräsi Liikkuvan poliisin asevaraston aseet siirrettäviksi ja kätkettäviksi lukittujen ovien taakse. Kätkö oli oikeaoppisille kommunisteille mahdollisimman epämiellyttävässä paikassa: Suurkirkon kappelin kellarissa. Gabrielssonin reaktionopeuden ja taitavuuden ansiosta Suomi ei joutunut ”Tshekkoslovakian tielle” vaan vallankaappaus jäi lähtökuoppiin- sa. Hertta Kuusinen ei joutunut syytteeseen ilmeisestä vallankumouksen valmistelusta – ei joutunut, sen sijaan hän nousi ministeriksi kesäkuun alussa 1948. – Osakunnassa Herttaa inhottiin, olipa ulkonäöltään miten upea ja älynlahjoiltaan nerokas tahansa. Voi sanoa, että tähän kommunistien vallankumous-hankkeeseen ja sen epäonnistumiseen huipentuivat ”vaaran vuodet”. Myöhemmin he ovat koettaneet selittää koko asiaa sosialidemokraattien ja porvariston liikkeelle panemaksi tarinaksi. Se, että kevät oli politiikassa levoton, ei näkynyt vähän vähääkään ammatinvalinnanohjauksen arjessa. Kevät toi paljon ohjattavia, mutta oli myös paljon työpaikkoja tarjolla. Viitamäki oli lukenut Lin Yu Tangin kirjan ”Maallinen onni” ja kertoi ihastuksissaan sen ”medita- tiivis-pragmaattisesta”, syvästä kiinalaisviisaudesta: maallinen onni on varmimmin löydettävissä puutarhan hoitamisessa. Tämän Viitamäki uskoi vakaasti.

166 Kevät toi kirkkaita päiviä. Eräänä aamuna työhönsijoittaja Kättö katseli ikkunasta pilvetöntä taivasta ja sanoi mietteissään: ”Näyttää tulevan kaunis päivä. Onkohan meillä tarpeeksi puutarha-apulaisten avoimia paikkoja kortistossa? On taas semmoinen sää, että Viitamäki taatusti suosittelee jokaiselle testaamalleen pojalle ja tytölle puutarhurin am- mattia.”

167 LUKU XI Ystäviä. Hypnoosia. Kulttuuria

1. Opintoni etenivät hitaanlaisesti Helsingissä, mutta ei ollut hätää: Olin tehnyt Mattlarin kanssa sopimuksen, että saatoin työskennellä toukokuussa ja syykuussa täysipäiväisesti ja siten saada kesän, kolme kuukautta, vapaaksi kesäyliopisto-opintoja varten. Näin pääsin aivan hyvällä omallatunnolla tuhlaamaan aikaani kiintoisiin rientoihin Hel- singissä. Muuan erikoisuus oli Urania-piiriksi kutsuttu. Se oli alkanut kerho- toiminnasta Helsingin kaupunginkirjaston tiloissa Rikhardinkadulla, mutta laajentunut sitten Käpylän ja Oulunkylän kirjastoihin. Lopulta kokoonnuttiin aina, kun levisi uutinen, että Touko Voutilainen on kaupungissa! Touko Voutilainen, maisteri ja Sysmän yhteiskoulun rehtori, oli tämän piirin eräs keskeinen henkilö. Mitään jäseniä ei ollut eikä siis johtajiakaan. Oli vain joukko, joka kokoontui jossakin ja mukaan tulivat ne, jotka saivat tiedon kokouspaikasta ja -ajasta. Useimmiten mukana olivat mainitun Touko Voutilaisen veli Martti, Lassi ja Seppo Nummi, Lasse Heikkilä, Martti Takala, Veli Valpola, Erkki Länsiö (nimimerkki ”Linssi”), Eino Krohn, Pentti Ikonen, Simo Sivenius, Kyösti Ålander ja usein minäkin. Keskusteltiin filosofiasta, kasvatuksesta, koulujärjestelmästä, psykologiasta, kirjallisuudesta, musiikin tilasta ja milloin mistäkin kulttuurin ikikysymyksestä. Se ei ollut pelkkää puhetta vaan johti luoviin tekoihinkin: Seppo Nummi sai alulle musiikkikirjastojen perustamisen Helsingin kirjastojen yhteyteen. Touko Voutilaisella oli utopistiselta vaikuttava projekti: Yhtenäiskoulu Helsinkiin, rakenteeltaan ja ope- tusperiaatteiltaan aivan uuden tyyppinen oppilaitos. Sen suunnittelu ja toteuttaminen käytännössä vei sitten toistakymmentä vuotta, mutta

168 Touko oli sitkeä ja itsepäinen. Olin tutustunut Toukoon jo keväällä 1948, kun hän oli pyytänyt minut testaamaan Sysmän yhteiskoulun oppilaita ja antamaan heille ammatinvalinnan ohjausta. – Yhtenäiskoulun perusajatus oli yksinkertainen: Kouluun tulevalle lapselle oli järjestettävä mahdollisuus käydä turvallisesti läpi kaikki 12 oppivuottaan ilman väliin tulevia pääsytut- kintoja ja oppilaskarsintoja. Toiseksi oli opiskeltava kutakin oppiainetta mahdollisimman tiiviinä jaksoina – jos mahdollista joka päivä, kunnes jakso päättyi. Steiner-koulussa itse asiassa toteutettiin näitä periaattei- ta, mutta Steinerin antroposofiaa Touko piti niin suurena hulluutena, ettei hän voinut Steiner-kouluakaan sietää. – Kun Yhtenäiskoulu sitten aloitti toimintansa, minutkin kutsuttiin sen johtokuntaan. Filosofisen Yhdistyksen kokouksissa kävin ahkerasti. Ihailin Eino Kailaa, joka oli pitkät ajat sen puheenjohtajana. Kaikki odottivat aina esitelmän jälkeistä keskustelua, jossa Kaila joka kerta ”pyysi antaa itselleen” ensimmäisen puheenvuoron. Sitä kesti usein puolikin tuntia ja muu keskustelu olikin sitten toisarvoista. Kyllä Kaila osasi olla kohteliaskin – luopumatta kuitenkaan omasta kannastaan. Tiedettiin, että hänen ja Erik Ahlmanin, Jyväskylän yliopiston filosofian professorin, filosofiset lähtökohdat erosivat jyrkästi toisistaan. Kaila oli loogisen empirismin edustaja, monien mielestä liian lähellä materialismia, ja Ahlman eräänlainen idealisti. Siispä odotettiin kiinnostuneesti, mikä taisto mahtaisikaan kokouksessa syntyä Ahlma- nin esitelmän jälkeen. Mitä Kaila sanoisi? – Kaila käytti – kuten tavallista – ensimmäisen puheenvuoron sanoen: ”Mitä tahansa ajatteleekaan Ahlmanin filosofiasta, täytyy sanoa, että hän filosofoi tosissaan!” Ei enempää. Sitten Kaila antoi puheenvuoron toisille. Filosofisen Yhdistyksen kokouksen jälkeen käveli Säätytalolta Suur- torin lävistäjää pitkin miltei aina innostunut joukko yliopiston vieressä toimivaan kahvilaan, jolla oli meidän oloissamme varsin aristokraatti- nen nimi: ”The English Tea-Room”. Juotiin teetä ja katseltiin tyyliltään intialaiselta vaikuttavaa, filosofista mielenlaatua edistävää sisustusta. Keskusteltiin juuri kuullusta esitelmästä ja puheenvuoroista – lempeäs- ti hyväksyen tai naskalinterävästi ivaillen. Auktoriteetteina esiintyivät tässä seurassa veljekset Ohto ja Tarvo Anopoika Oksala, jotka hyväksyi- vät minut joukkoon ilmeisesti sillä perusteella, että olin jyväskyläläinen niin kuin hekin, kotiseuturakkaita kun olivat. Muut teen ja filosofian särpijät olivat usein Uranian piiristä tai sattumalta joukkoon osuneita. Kuten sanottu – ihailin Kailan otteita yhdistyksen puheenjohtajana. Kerran sattui kuitenkin tapaus, joka pudotti suomut silmistäni.

169 Poikkeuksellisesti olin kokouksen jälkeen liittynyt seuraan, jonka Sven Krohn oli kutsunut kotiinsa Kruununhakaan. Meitä oli pieni joukko, jossa erottautui muista jo vanhahko, arvokkaan näköinen mies – ehkä pitäisi sanoa ”herra”, sillä osoittautui, että hän oli parast’aikaa puolustusministeri, sosialidemokraatti muuten niin kommunistisessa Pekka- lan hallituksessa, Yrjö Kallinen, vakaumuksellinen rauhanaatteen ajaja ja – niin sanottiin – isänmaallinen mies. Sven Krohnin luona hän kertoi olleensa kolmasti kuolemaantuomittu, mutta aina viime hetkessä pelastunut. – Elämänkokemusta kerrakseen! Tapani mukaan aloin estottomasti kehua Kailaa hänen puheenjohtajan otteistaan – kuinka hän oli kaikin voimin lyönyt nuijalla pöytään, keskeyttänyt alkuunsa jonkun harrastelijan puheenvuoron, pannut hä- nelle kerta kaikkiaan ”jauhot suuhun”. Kaila oli suorastaan huutanut: ”Minähän pyysin asiantuntijoita käyttämään puheenvuoroja!” Hämmästyin täysin kuullessani, mitä Kallinen sanoi: ”Aivan. Se oli täydellinen murha!” Sillä hetkellä Kaila putosi korkealta jalustaltaan. Todellakin! Kaila oli nuijallaan, ”tieteen nimessä”, iskenyt maan rakoon pienen ihmisen, joka ”ei ollut asiantuntija” – mutta ihminen kuitenkin hänkin. Tunsin heti siinä paikassa loittonevani Kailan vaikutuspiiristä. Hä- nen filosofiansa jäi, mutta ihmisenä nyt paljastuneessa empatian puut- teessaan hän ei enää ollutkaan niin suuri ja niin ihailtava.

2. Syksyllä 1947 Johan von Wright, Pentti Ikonen ja minä satuimme ottamaan puheeksi sen, etteivät von Fieandtin luennot yksin riittäneet psykologian opetukseksi eivätkä vastanneet opiskelijoiden toiveita ja kiinnostusta. Pentti, joka pyrki syventymään psykoanalyysiin, tunsi puutteen erikoisen suurena. Oliko jotakin tehtävissä? Määrärahat olivat kiven alla. Uusi oppiaine ei sellaisia hevillä saanut irti. Joku meistä keksi ajatuksen rakentaa opetusta vapaaehtoisuuden pohjalle. Ja sitä varten tarvittiin opiskelijoiden oma aineyhdistys. Kuka meistä lienee keksinyt nimenkin: Kompleksi. Kun Kompleksin syntyvaiheita vuosikymmeniä myöhemmin muis- teltiin, käsitykseni oli, että Johan valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, mutta hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että se olin minä. Nuori psykiatrian ja psykologian opiskelija Veikko Tähkä suostui pi- tämään ensimmäisen luentosarjan (ilman palkkiota). Se esitteli lääke- tieteellistä psykologiaa ja kosketteli ensisijaisesti perversioita. On selvää,

170 että yleisö oli runsaslukuinen. Pari esitelmää suostui pitämään myös Martti Paloheimo, psykiatrian opiskelija hänkin. Hänen esityksensä aiheina olivat suggestio ja hypnoosi ja hän täytti kuulijoiden toiveet yllin kyllin, sillä hän demonst- roi hypnoosiin vaivuttamista – ja onnistui siinä niin hyvin, että kuka tahansa saattoi näkemänsä perusteella kokeilla samaa, kunhan vältti Paloheimon mainitsemia virheitä. Tämän yhden demonstraation opetuksen mukaisesti ryhdyin tutkimaan hypnoosia minäkin, kiinnostuneena erikoisesti niin sanotusta posthypnoottisesta suggestiosta. Ensimmäiset kokeeni tein osakunnassa, jossa oli joukko kiinnostuneita katsomassa esitystä. Tokkopa kovinkaan uskoin onnistuvani, mutta niin vain kävi. Hypnotisoin koulutoverini Kalevi Takalan siirtymään ajassa taaksepäin 10-vuotiaaksi, 7-vuotiaaksi ja lopulta viisivuotiaaksi. Pyysin häntä aina kussakin ”iässä” kirjoittamaan nimensä. Käsiala muuttui selvästi aina lapsellisemmaksi. ”Viisi- vuotiaana” hän aluksi ilmoitti, ettei osaa, mutta minä rohkaisin: ”Onhan äiti opettanut!” Hän ilahtui ja sanoi: ”Kyllä minä nimeni osaan!” Ja hän kirjoitti tikkukirjaimilla, jotka nekin hiukan horjahtelivat: ”KALEVI”. Kun kysyin hänen 10-vuotiaana saamiaan joululahjoja, hän ilmoitti saaneensa lentokoneen. Kysyin, montako pyörää siinä on, ja hän vastasi: ”Ei siinä pyöriä ole. Sehän on vesitaso!” Bertil Johanssonin, osakuntatoverini, hypnotisoiminen tapahtui asunnossani, jossa oli muutama tavallinen vieras seuraamassa koetta. Annoin Bertilille posthypnoottisen suggestion, että hänen tuli hypnoo- sista ”herättyään” ottaa kenenkään huomaamatta pyyhekumi kirjoitus- pöydältäni taskuunsa ja kertoa puhelimella seuraavana päivänä, että hänen pitäisi palauttaa se minulle. Näin tapahtui! Kukaan ei huomannut, miten esine katosi. Seuraavana päivänä Bertil soitti ja pyysi saada tulla tuomaan pyyhekumin minulle takaisin. Kysyin, mistä hän tiesi, että se on minun. Hän meni aivan hämmennyksiin, mutta nauroi sitten, kun selitin asian. Demonstroin hypnoosia vielä usein osakunnassa, mutta kerran sattui tapaus, joka muutti huolettoman suhtautumiseni. Oli järjestetty ekskursio Korkeasaareen, jossa eläinopin professori Pontus Palmgren kertoi häkkieläinten käyttäytymisestä. Tapasin ret- kijoukossa Helena Pohjanpään, runoilija Lauri Pohjanpään tyttären. Olimme muutaman kerran kohdanneet ja kävelleet yhdessä, kun hän kiinnostui hypnoosi-ilmiöstä ja ehdotti, että hypnotisoisin hänet. Suos- tuin tekemään sen – ajattelemattomasti – huoneessani kahden kesken. Helena oli helppo hypnotisoitava, herkkä ja rauhallinen, ehkä hiukan

171 sulkeutunut ja eräällä tavalla ”uneksiva” – sitä hän tosin oli jo tavalli- sessakin käyttäytymisessään. Yht’äkkiä, kun Helena oli syvässä hypnoosissa, mieleeni tuli, että voisin tehdä hänelle mitä tahansa. Hän oli täysin minun vallassani! Eikä ollut yhtään näkijää, ei todistajaa, tapahtui mitä tahansa. Tilanne järkyt- ti ja oli oudosti vastenmielinen. En halunnut tällaista. En halunnut teh- dä ketään tahdottomaksi ja persoonattomaksi. Kiirehdin herättämään Helenan – ja ilman mitään posthypnoottista suggestiota. Helena heräsi yhtä helposti kuin oli hypnoosiin vaipunutkin. Päätin, etten ainakaan koskaan tee hypnoosia ilman silminnäkijöitä. Vähitellen kokeilunhaluni hypnoosilla muutenkin väheni. Vasta pari- kymmentä vuotta myöhemmin demonstroin sitä muutaman kerran luennollani.

3. Sain kutsun Sörnäisten keskusvankilaan. Näin asian puhelimessa ilmoitti Lassi Nummi ja se tarkoitti tee-iltaa Nummen perheessä, joka asusti kauniissa talossa koivumetsän keskellä lähellä vankilan muuria – lähellä siksi, että Nummen veljesten isä toimi vankilapappina. Kai oli jo aikaisemmin useinkin saanut näitä kutsuja tavattuaan Lassin osakunnassa ja järjesti minullekin kutsun. Veljesten, Ykin, Lassin ja Sepon isä oli ollut monia vuosia lähetystyös- sä Kiinassa ja Japanissa ja vanhin veljistä, Yki oli Japanissa syntynytkin. Itämaiset muistot näkyivät olohuoneen sisustuksessa, jolle leiman antoivat kiinalaiset pitkät ja kapeat, rullalta avattavat tuššimaalaukset. – Isä Nummi tervehti tulijoita ainainen hymy huulillaan ja vetäytyi sitten omiin oloihinsa. Sopivana hetkenä äiti Nummi tarjosi teen kiinalaisista kupeista. Mitkään väkevät juomat eivät tulleet kysymykseen. Yki, vanhin veljeksistä, isänsä tapaan jatkuvasti hymyilevä, pian valmistuva insinööri, havitteli tulemista käyttöesineiden suunnittelijaksi. Hän oli jo kihloissa, mutta vaikutti silti hyvin järkevältä. – Lassi oli juuri päässyt ylioppilaaksi, mutta kustantajalla, Otavalla, oli jo kolme hänen teostaan: runokokoelmat ”Intohimo olemassaoloon” ja ”Vuoripaimen” sekä proosateos ”Maisema”. Nuori Heikki A. Reenpää, jonka isä oli Ota- van toimitusjohtaja, oli jokseenkin aina vieraiden joukossa. Seppo Nummi oli vielä koululainen, mutta sai sävellyksen opetusta Yrjö Kilpiseltä, jota hän jumaloi ja jonka tukan kampausta hän jäljitteli täsmällisesti – ja oli muutenkin aivan Kilpisen näköinen. Seppo puhui Sibeliuksesta aina ”Sibbana”. Kerran radion haastattelussa hän oli lyö- nyt ällikällä musiikkitoimittajan, joka oli erehtynyt puhumaan ”musii-

172 kin kolmesta suuresta B:stä”. ”Ei musiikissa ole mitään kolmea suurta B:tä – on vain yksi, Bach”. Seppo oli vallan kimpaantunut. Mukana oli myös psykiatriksi valmistuva Martti Paloheimo. En tiedä, miksi. Jos hänen läsnäolonsa oli tarkoitettu hulluuden torjuntaan, siinä hän ei täysin epäonnistunut. Keskustelu keinahteli oikukkaassa kulttuurilaineikossa kuin vene aallon huipulta toiselle. Ihasteltiin Eeva-Kaarina Volasen ensi esiintymistä Kansallisteatterissa. Naurettiin alas narrit ja pelkurit, jotka olivat lopet- taneet Sartren näytelmän esitykset siksi, että päähenkilö oli naamioitu ilmeiseksi Staliniksi. Kehuttiin taivaisiin Nuorten näyttelyn uusi mestariteos, tuntemattoman Unto Koistisen ”Poika ja puuhevonen”. Surkutel- tiin oopperan kulisseja, jotka uhkasivat kaatua kesken näytöksen ilman väkevälihaksisen laulajan käsitukea. Arvioitiin kirjailijoita, ihasteltiin modernismia ja kaikkinaisia kulttuurin pölynpyyhkijöitä. Kai oli aivan tuohtunut siitä, ettei meillä riittävästi tunnettu T. S. Eliotin runoutta. Kaikki olivat lukeneet Egon Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihisto- rian” ja sitä siteeraten saatiin usein tarpeellinen satiirinen lähtökohta keskustelulle: ”Lähinnä on jokaisen niin sanotun ’totuuden’ kohtalona, että sen on kuljettava taival paradoksista kuluneeseen lauselmaan. Vie- lä eilen se oli järjetön ja huomenna se on oleva triviaali.” – ”Jokainen syvälle tunkeutuva kokemusperäinen tosiasian selitys ei ole mitään muuta kuin ihmeen toteamista.” – Erityisesti riemuiten otettiin vastaan Friedellin toteamus: ”Spesialisti on antanut pois sielunsa, voipa sanoa, että paholainen on spesialisti.” – Kaikki yhtyivät siihen, että ”me emme ollenkaan tiedä, mitä luonto on, emme milloinkaan saa sitä tietää. Kaik- ki on taidetta, se on: Ihmisen läpi kulkenutta luontoa.” – Jokainen saattoi tarpeen vaatiessa turvautua Emersonin lausahdukseen: ”Johdonmukai- suus on peikko, joka kummittelee vain ahtaissa aivoissa.” Koetin omasta puolestani järjestää joukkoon ”tuoretta pullaa”, Luin juuri kirjoittamiani parodioita, joista ”Elegia raitiovaunulle; Prometeus pysäkillä” kirjoitettuna Koskenniemen mukaan sai huomattavan suosion – samoin eräät Morgenstern-käännökseni – kuten “Neue Bildun- gen, der Natur vorgeschlagen” eli ”Luojalta unohtuneita luomuksia”: Täpläpiru / Mankeloinen / Vesiselviäinen / Luppojutikka / Puuhalude / Sompajalkainen / Tukkonenäkäs / Vilukotilo / Verojäärä / Lomake- nousemasieni / Monivuotinen hiprakainen. Politiikkaa ei puhuttu. Tee-illat venyivät pitkään yli puoliyön. Kerran Heikki, Kai ja minä olimme lähteneet kävellen Sörnäisistä kotimatkalle, koska raitiovaunut eivät niin myöhään kulkeneet. Keskiyön jälkeen täysin autiolla Alek-

173 santerinkadulla hahmottui silmiimme ihminen, nuori mies, istumassa Tillanderin portailla. Parhaani mukaan lausuin osanottoni hänelle: ”Yk- sin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin…” Ja mies vastasi sujuvasti: ”Yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot…” Heikki A. Reenpää kiinnostui asiasta ja kävi niin, että hän kutsui istuskelijan Otavaan luokseen seuraavana päivänä. Siitä alkoi vähitellen Juhani Tuuran runoilijanura.

4. Sain minäkin seurueen koolle huoneeseeni eli sotarovasti Malin- vainajan kirjastoon – tosin ilman teetarjoilua, mutta sitä täyteläisem- min tiedetarjoilua. Olin niin innostunut kehityspsykologiasta, että minun oli pakko päästä sitä esittelemään – ja kun yliopisto ei tarjonnut siihen tilaisuutta, päätin, että yliopisto olen minä. Kutsuin parhaat ystäväni, joiden arvelin olevan esityksestäni kiinnostuneita, erikois- laatuiseen ”seminaariin”. Mukaan tulivat Lassi Nummi, Matti Kassila, Lauri Viita, Unto Koistinen ja Kai Laitinen. Muotoilin hahmo- ja ke- hityspsykologian ja fenomenalistisen filosofian pohjalle kokonaisen modernin maailmankatsomuksen. Luulin, ainakin uskottelin itselleni, että se suoranaisesti vaikutti ainakin Lassi Nummen ja Matti Kassilan maailmankuvaan. Kai Laitiselle asia oli vanhastaan tuttua. Lauri Viita kertoi kokemuksiaan omasta ”primitiivisyydestään” – esimerkiksi sen, miten hänestä tuntui pahalta jatkaa runoa toiselle paperille, koska hän tekisi sille silloin väkivaltaa – vaan hänen täytyi aloittaa alusta ja tihein rivein, niin että koko runo mahtui yhdelle liuskalle. Silloin olo oli hyvä. Lassi Nummi oivalsi asiat heti. Näin sen hänen oikeanpuoleisesta sil- mästään, jossa oli sellainen hermovika, että se vilkkui sitä tiheämpään, mitä intensiivisemmin hän ajatteli. Nyt hän ajatteli – syvästi ja tiiviisti – silmä vilkkui nopeassa tahdissa. Unto Koistinen kuunteli ja katseli huoneen iänikuisia tapetteja, joiden harmautta eivät parantaneet edes himmeästi kullanväriset verk- kokuviot. Kolmantena iltana hän tuijotti hyvin ahdistuneena huoneen seiniä ja ilmoitti, ettei mitenkään voinut istua enää ”tässä katiskassa”. Hän ei palannut, mutta toiset kestivät pari iltaa pitemmälle tieteen ”katiskassa”.

5. Tuli aika harkita oppiaineitten valintaa kandidaatin tutkintoa varten. Oli jo selvää, että psykologiasta tulisi pääaineeni ja siinä olisi myös teh- tävä pro gradu-tutkielma. Huomasin, että kielitaitoni oli kovin puutteellinen. Englannin kiel-

174 tä en osannut ollenkaan ja ranskantaitoni oli kovin vähäistä. Ruotsia sentään ymmärsin ja saksankieleni oli kyllä parantunut kääntäessäni Heinrich Seidelin ”Leberecht Hüncheniä”. – Kerrottakoon ohimennen, että tuo käännös sananmukaisesti kuoli syntyessään. Heti sodan jälkeen oli tehty Gummeruksella suullinen sopimus asiasta, mutta työni oli kestänyt kolmisen vuotta. Toimitusjohtaja Salojärvi oli hämmästynyt, kun vein suomennoksen, eikä muistanut sopimusta ollenkaan. Kerroin, milloin se oli tehty. ”Ai, se oli silloin sodan jälkeen! No, silloinhan meni kaupaksi mikä tahansa!” Siinä Mauno Salojärvi oli kuitenkin reilu, että otti työni vastaan ja heitettyään sen johonkin kaappiin antoi palkkion mukaisen maksumääräyksen. Inflaatio oli tosin sen arvon syönyt mur- to-osaan. Olin närkästynyt, en käännöksen kohtalosta vaan siitä loogisesta johtopäätöksestä, että minunkin loppuun myyty esikois-runokokoelmani oli siis ”mitä tahansa”. Selailin kurssivaatimus-vihkoa etsien oppiaineita, joissa suomen kielellä voisi päästä mahdollisimman pitkälle – ja silloinkin vähällä lukemisella. Psykologiasta selviäisin saksan ja ruotsin kielillä – tosin mukaan oli putkahtanut tanskankielinen Jörgensenin oppikirja, jossa monet o-kirjaimet oli oudolla tavalla poispyyhitty, yliviivattu. – Entä sivuaineet? Historia? Hirmuisesti ulkoa muistettavaa asiaa! Kotimai- nen kirjallisuus? Aivan liian laaja. Kasvatus- ja opetusoppi? Se kävisi kontoon, varsinkin, kun professorina oli tietämäni mukaan avokätisesti avosanoja jakava, ystävällinen J. A. Hollo. ”Estetiikka ja nykyiskansain kirjallisuus” oli jo nimeltään hupaisa ja huomasin, että opiskelija sai itse valita viisi ”nykyiskansalaista” kirjaili- jaa ja lukea ne muka alkukielellä. Onneksi e.m. J. A. Hollo ja muut olivat suomentaneet kiitettävän määrän klassikoitten teoksia. Siis alkukielestä viis’! Kyllä Koskimies katsoisi minua sormien läpi ja hyväksyisi minut, runoilijan. Mutta ennen kaikkia näiden aineiden ns. ”lopputenttejä” piti tehdä pro gradu -opinnäyte eli pieni, mutta useinkin paljon aikaa vievä tut- kimustyö. Lankesi luonnostaan, että tekisin tutkimuksen siitä aineistosta, joka oli kertynyt toimiessani leipätyössäni ammatinvalinnan jälkitarkkaili- jana, ”olfaktorikkona”. Testitulosten vertaaminen hankkimiini tietoihin ammatissa menestymisestä olivat tilastollinen ongelma, pelkkää psyko- metriikkaa, johon olin saanut runsaasti neuvoja alan parhaalta tunti- jalta, dosentti Toivo Vahervuolta. Hän otti minut aina hyväntuulisena vastaan työhuoneessaan, jossa hän oli juuri laskemassa päässälaskuina korrelaatioita kuljettamalla vauhdikkaasti etuja keskisormeaan kah-

175 dessa sarakkeessa ja kertomalla lukuja pareittain keskenään ja sum- maamalla – edelleen päässälaskuna – tulot. Naureskellen hän kertoi tekevänsä aina tätä huvikseen lepuuttaakseen aivojaan tärkeämpien tehtävien välissä. – Minulle Vahervuo suositteli ”pivotaalisen konden- saation” menetelmää oman aineistoni analyysissa. Sen avulla laskettiin painokertoimet testivariaabeleille, jotta niiden painotettu summa saatiin maksimaalisesti korreloimaan kriteerin eli ammatissa onnistumisesta saadun arvostelun välillä. Tavallisesti tuon arvostelun suoritti lähin esimies työpaikalla. Työn edistyessä minun oli näytettävä sitä Kai von Fieandtille, jolla ei selvästikään ollut aikaa mihinkään uuteen ”pivotaaliseen” perehty- miseen, mutta ei se haitannut. Pätevän kritiikin sain aina Vahervuolta, jonka tietoja ja taitavuutta suuresti ihailin. Lopputuloksena saatoin todeta jotakuinkin merkitsevän yhteyden testien antamien estimaattien ja ammatissa onnistumisen välillä. Tosin sain työstäni vain cum laude approbatur -arvosanan, mutta huomasin, että työpaikallani se tulkittiin kaikkien ohjaajien työn onnistumiseksi ja siitä osattiin olla iloisia. Parissa ”kansantajuisessa” esitelmässäni keksin sitten esittää tikku-ukkopiirroksen, jossa ammatissaan menestyneet ohjatut oli kuvattu ilmaan hyppivinä, riemusta tanssivina ukkoina ja epäonnistuneet surkeina, kumaraisina olentoina, päät painuksissa. Ylä- rivissä olivat ohjauksen mukaisesti ammattinsa valinneet ja alarivissä siitä poikenneet. Kun ylärivissä melkein kaikki hyppivät iloisesti, mutta alarivissä enemmistöllä päät olivat surkeasti painuksissa, tulos oli niin selvä, että itse Wolmar Mattlar kiitti työtäni ja totesi, miten se osoittaa selvästi, kuinka ”olemme osanneet pitää huolta näistä nuorista”.

6. On harhaa kuvitella, että yliopistot olisivat uusien ajatusten edelläkävi- jöitä. Päinvastoin: usein ne nimenomaisesti vastustavat niitä ankarasti – tai ainakin vaikenevat. Tyyppiesimerkki on suomalaisten yliopistojen suhtautuminen Sig- mund Freudin vuosisadan vaihteessa kehittämään psykoanalyysiin. Olin jo koulupoikana tutustunut Kuloveden psykoanalyysia kuvai- levaan kirjaan, joka oli ilmestynyt 1920-luvulla, ja tietysti innostunut siihen – siivittihän se mielikuvitusta tavattomasti. Helsingin yliopistossa Eino Kaila torjui ärhäkästi psykoanalyysin ilman muuta pseudotieteenä. Erik Ahlman suhtautui psykoanalyysiin ymmärtävämmin, mutta ei Jyväskylässäkään tiettävästi mihinkään toimiin ryhdytty sen esiin nostamiseksi. Näin ollen psykoanalyysi irtautui

176 siitä kiinnostuneitten psykologian ja filosofian opiskelijain asiaksi. Työtoverinani ammatinvalinnan ohjauksessa oli Tapio Nousiainen, jonka kanssa kävin pitkiä keskusteluja psykoanalyysin teoriasta ja sen käytännössä toteuttamisesta, analyysin läpikäymisestä, joka kestäisi monta vuotta, mutta antaisi mahdollisuuden sen jälkeen toimia psykoanalyysia harjoittavana terapeuttina. Kun sitten suurta huomiota herättänyt ja sanomaltaan salaperäinen filmi ”Kolmas mies” tuli elokuvateattereihin, innostuin kirjoittaman sen sisältämästä symboliikasta ”psykoanalyyttisen” tulkinnan, jonka Suomalainen Suomi julkaisi. (Viemärit symboloivat alitajuntaa kokonaisuudessaan, kissa naiseutta jne.) Luultavasti se oli enemmän minun villiä mielikuvitustani kuin mitään psykoanalyysia, mutta Nousiainen sitä kiitteli. Mielestäni Tapio Nousiaisella oli valoisa ja harvinaisen kypsä elä- mänkatsomus. Tammikuussa 1950 kirjoitin runon, josta tämä saattaa näkyä:

Nousiaisella on tapana sanoa ”Se on tuossa vierellämme, elämä, kätemme ulottuvilla”, Nousiaisella on tapana sanoa aamuisin virastopöytämme ääressä. ”Oi suloisenkatkera maku, että se on tuossa vierellämme eikä meissä, ei meissä.” Ja sitten me vedämme papereita salkustamme.

- - -

Se on tuossa vierellämme, ikkunamme takana ja me joskus tunnustelemme sen suloisenkatkeraa makua. Me otamme sitä hitusen, niinkuin teelehteä hyppysiimme ja hämmennämme, sirosti kilisevin lusikoin.

- - -

Joskus me odotamme. Niinkuin kaukaista puhelinsoittoa me odotamme. ”Nouse, Nousiainen. Riennä, Rainio.” - Joskus me tässä hiljaa odotamme soittoa.

Vielä samana vuonna Tapio möi metsäpalstansa ja matkusti Tukhol-

177 maan kolmeksi vuodeksi psykoanalysoitavaksi – lähempänä ei kukaan harjoittanut tätä terapiaa. Palattuaan Tapio alkoi harjoittaa psykoanalyysi-terapiaa Suomessa ja oli tällä alalla tiettävästi ensimmäinen tässä maassa. Vuotta myöhemmin ystäväni Pentti Ikonen hankkiutui Tukhol- maan hänkin ja palasi psykoanalyyseja käyttäväksi terapeutiksi. Kolmas menijä oli Kompleksissa tutukseni tullut Veikko Tähkä vuonna 1953. Kaikki he olivat sitten myöhemmin Suomen Psykoterapeuttisen Yhdis- tyksen kantavia voimia. Onneksi minulla ei ollut varoja samaan pitkään prosessiin – eikä oikeastaan haluakaan.

7. Niin, se elämä, se varsinainen elämä, josta Nousiaisella oli tapana sanoa: ”Se on tuossa vierellämme, elämä, kätemme ulottuvilla” – se oli näinä opiskeluvuosinani hataraa haparointia. Karstulan kauden jälkeen Tellervo oli kadonnut elämästäni. Tajusin, ettei se ollut mitenkään merkityksetön asia. Olin tullut varovaiseksi. Tapasinhan minä osakunnassa viehättävän ystävällisiä nuoria naisia. Tansseista saatoin useinkin jonkun kotiovelle ja joskus tavoittelin hyväs- telyksi suudelmaa, mutta pienikin torjunta muistutti minua heti siitä, etten luonnollisestikaan voinut olla kenenkään ihastuksen kohde – olin liian tavallinen, puoleensa vetämätön. Senhän Tellervo oli minulle sel- västi osoittanut. Tosin joskus sattui toisinkin. Joku sievä nainen suostui daamikseni osakunnan juhlatanssiaisiin, mutta myöhäisillan hetkinä osoittautui, että hän oli syönyt illallisekseen pihvin kanssa tukevan annoksen raakaa sipulia. Suutele siinä sitten! – Eräänä vapunaattona löysin Hämäläis- ten talolta kaunisvartaloisen ja nätin ylioppilastytön, mutta kevätyössä Töölön kallioilla huomasin, että hän oli tupakoinut runsaasti ja silloin suuteleminen on kuin vanhojen piipunperskojen imeskelyä. Jos joku tunsi mielenkiintoa olla seurassani, se johtui yksinkertaisesti siitä, että hän oli utelias tietäessään minut runoilijaksi. (Kerran ollessani tanssimassa Kirjatyöntekijäin talolla, muuan miellyttävä daami tiedusteli ammattiani ja minä vastasin ”toimivani kirja-alalla”, mutta se ei – kumma kyllä – herättänyt mitään mielenkiintoa.) Ritva Ahonen oli opiskellut lausuntaa jo niin pitkälle, että hänelle ei pelkkä runojen tuntemus riittänyt, vaan hän halusi tutustua runoi- lijaankin. En muista, missä hänet ensi kerran tapasin, mutta muistan kyllä sen, miten hän halusi kuulla kritiikkini lausujan taidostaan. Löy- simme sopivan paikan – siis lausunnalle sopivan – Suurkirkon sivukap-

178 pelin takaa. Siinä upeitten, valkoisten, kauttaaltaan klassiseen tyyliin kohoavien rakennusten keskellä Ritva Ahonen, hoikkana vaaleassa kevätpuvussaan, käsillään traagisesti elehtien oli kuin kreikkalainen papitar – ellei ihan jumalatar Pallas Athene. Hän lausui, minä kuuntelin ja kiittelin häntä vilpittömästi hänen huippusuorituksestaan – ja ei sitten muuta. Jossakin seurassa olin huomannut, että Lea Pennanen ja minä, molemmat, olimme perehtyneet käsialantutkimukseen – hän hyvinkin perusteellisesti, olihan hänen isänsä, kirkkoherra Leo Pennanen, kirjoittanut grafologian oppikirjankin – sen saman, josta minä olin opiskellut. Saatoin Lean hänen asuntonsa ulko-ovelle ja koska keskustelumme oli jäänyt aivan kesken – käsitellessämme itserakkauden merkkejä kä- sialassa – sovimme uudesta tapaamisesta – ja taas uudesta. Neljännellä tapaamisella hän halusi tutkia minun käsialani ja sitä varten oli men- tävä sisälle hänen huoneeseensa – olisi rehellisesti sanottava: pääsin sinne. Minä nimittäin olin jo selvästi ”rakastumaisillani” Leaan – mitä tuo suomen kielen erikoislaatuinen ilmaisu sitten merkitseekin. Lealla oli häikäisevä, aivan poutapilvenvalkoinen tukka ja silmät läpinäkyvän vaaleansiniset, kirkkaat kuin lapsella. Hän oli erikoisella tavalla viehättävä. Voin vakuuttaa, että käsialan tutkiminen tuo vielä paremmin kuin valokuva-albumin selaaminen ”rakastumaisillaan” olevat lähemmäksi toisiaan, hiustuntumalle, kuten sanoisin. Grafologia vaatii pikkupiir- teitten tarkastelua, joten Lean poutapilvihiusten hivelevä kosketus tuntui piankin poskellani, mutta mistä olisin saanut voiman vaikkapa vain nostaa käteni hänen hartioittensa ympärille. Pelkäsin, että se tylysti ravistettaisiin pois. Entä suudelma? – Mahdollisuudella on hetkensä ja kun se on ohi, mahdollinen ei enää ole mahdollista. Kai oli kihlautunut Irma Kekäläisen kanssa. Istuin joskus heidän kanssaan rupattelemassa Irman huoneessa korituolissa – joka sivumennen sanoen vaikutti kroonisesti sairaalta, koska se aina siihen istuttaessa pyysi äänekkäästi ”streptomysiiniä”. – Onnistunut kihlaus oli saanut Kain vakuuttuneeksi siitä, että hän voi nyt ulottaa kritiikkinsä kirjallisuutta laajemmalle elämänalueelle, ihmissuhteisiin. Kuultuaan minun tapailevan Lea Pennasta, hän huomautti oitis: ”Hän on aivan liian älykäs sinulle.”

Kai Laitisen repliikki vaatii jatkokseen välittömästi maininnan tapahtumasta, joka sattui tosin kaksi vuotta myöhemmin. Kun tässä kirjoit- telussani vältän – vastoin uteliaan lukijan odotuksia – levittelemästä

179 tietoja yksityiselämästä kuin pyykkiä narulle, sen enempää muiden kuin omastanikaan, katson hyväksi noudattaa marsalkka Mannerheimin esimerkillistä tyyliä. Kaksiosaisessa omaelämäkerrassaan hän osoittaa ihailtavaa lakonisuutta kertomalla kaiken yksityiselämästään yhdellä lauseella. Samaa formaattia käyttäen siis ilmoitan: Yksityiselämästäni mainittakoon, että solmin avioliiton Ritva Kyllikki Hanhinevan kanssa.

8. Olin mielestäni edistynyt opinnoissa kohtalaisesti käyttäessäni hyväkse- ni kesäisiä kuukausia ja erityisesti Jyväskylän kesäyliopiston tarjoamia kursseja. Mutta nyt kesän 1949 tullessa tunsin, että oli tiivistettävä tahtia ja ryhdyttävä valmistautumaan lopputentteihin niissä kolmessa oppiaineessa, jotka olin niin päättäväisesti lopulta valinnut. Kun olin sisäl- lyttämässä tutkintooni sekä psykologian että kasvatus- ja opetusopin, jotka pikkutarkasti katsottiin ”toisilleen läheisiksi aineiksi”, minun olisi suoritettava kaksi laudaturia ja yksi cum laude -avosana. Minua hirvitti erikoisesti kasvatusopissa luettava sivumäärä, vaikka se olikin etupäässä suomen kieltä. Ei se edes sisällöltään paljon kiinnostanut. Kun olin yrit- tänyt tutustua siihen ja valinnut luettavakseni kirjan ”Kouluhygienia”, Kai Laitinen oli – kipristäen nenäänsä – antanut sille kuvaavan nimen: ”Koulu-hyh-hyh”. Kesän tullessa yritin helpottaa tilannetta ja pyysin äitini lukemaan ja sitten kuvailemaan minulle Pestalozzin laajan, kaksiosaisen ”Lienhard ja Gertrud”-teoksen – jotakin, ”miten Gertrud kasvattaa lapsiaan”. Äitini oli avulias, mutta sata sivua luettuaan pani kirjan sivuun sanoen: ”En minä mitenkään jaksa tämmöistä lukea. Se on niin lapsellista.” Tässä ei auttanut muu kuin ryhtyä metsästämään ”prujua”, jonkun vanhemman opiskelijan tekemää muutaman sivun pituista tiivistel- mää, jollaisia sai yleensä suhteellisen halvalla. Kesäyliopistossa pääsin siihen pisteeseen, että syyskuun täyspäiväi- sen ”olfaktorikon” työn jälkeen saatoin valmistua psykologian laudatur-kokeeseen tammikuussa 1950. Tutkijana oli Kai von Fieandt, joka hoiti psykologian professorin virkaa ja odotti pian tapahtuvaa nimitystä siihen, esimieheni ammatinvalinnanohjauksessa, oikeastaan työtove- ri. Me sinuttelimme toisiamme. Olin ajan mittaan huomannut ja tulin myöhemminkin huomaamaan, että hän oli minun parastani ajatteleva ystävä ja tukija. Tentti, varsinkin ns. ”suullinen kuulustelu” oli silti tiukka. Minun piti noudattaa pitkän opiskelijaurani aikana oppimaani ja tehokkaaksi huomaamaani taktiikkaa: oli koetettava kaikin tavoin

180 ohjata keskustelu ”tentaattorin” omiin tutkimuksiin ja mieliaiheisiin. Se onnistui, sillä olin jo omastakin kiinnostuksestani keskittynyt ha- vaintopsykologiaan, Kain spesialiteettiin. Olin valinnut lopputenttiin Eino Roihan kirjoittaman teoksen musiikin psykologiasta, vaikka minulla ei ollut sävelkorvaa, en laulanut enkä osannut soittaa mitään instrumenttia – paitsi kampaa – enkä tuntenut sävellajeja. Teoreettista musiikkioppia tunsin sen verran kuin muistin Martti Korpilahden ankarasta opetuksesta lyseon ensimmäisellä luokalla: ”Musiikillisen kirjoituksen merkit ja keinot sekä musiikin perusteet, ainekset, ominaisuudet ja lait esitetään musiikkiopissa” ja ”Sävel on ääni, jolla on sointi ja sillä soinnilla tarkoin määrätty korkeus”. Roihan kirjan olin valinnut yksinomaan sen vuoksi, että se oli ainoa suomenkielinen kirja laudatur-kurssissa. – Kai yritti selviytyä omista tentaattorin vaikeuksistaan esittämällä kysymyksiä kirjan alaviitteistä, jotka käsittelivät yleensä kuuloaistimuksia aivoissa. Vastasin närkäs- tyneenä – ja hiukan röyhkeästi – ettei mielestäni aivofysiologia kuulu musiikin psykologian piiriin. Kai von Fieandt oli ilmeisen helpottunut, kun pääsimme näin yhteisestä pinteestä.

9. Tammikuun menestyksestä innostuneena ja rohkaistuneena menin jo helmikuussa kasvatusopin laudatur-kuulusteluun, johon olin valmistunut – taktiikkani mukaisesti – lukemalla huolellisesti professori J. A. Hollon omat teokset, jotka – totta puhuen – olivatkin ainoat lukemisen arvoiset. Hollon teoreettinen ajattelu oli älykkäästi havainnoivaa ja loogista. Se oli pelkistettävissä yksinkertaiseen, mutta ihmeen syvälli- seen kasvatuksen määritelmään: ”Kasvatus on kasvamaan saattamista”. Kauniilla tavalla se kitkee kaiken sen rikkaruohon, jota kasvatustieteen nimissä on suositeltu, mutta joka paljastuu opiksi siitä, miten aikuisten on käytettävä lapsiin valtaansa. Kirjallisessa kokeessa kiepautin jokaisessa vastauksessa asian niin, että se nähtiin Hollon esityksen kirkkaassa valossa. Perimätieto kertoi kyllä, ettei Hollo yleensä lukenut koepaperista muuta kuin ensimmäisen sivun. Jos siihen sijoitti jonkin virheen, esimerkiksi väärän vuosiluvun, Hollo sai tehdä punakynällä merkintänsä, joka näin riitti osoittamaan, että hän oli tutustunut koepaperiin. – Kaik- ki ymmärsivät tämän, sillä Hollolla oli paljon parempaa tekemistä kuin sen läpikäyminen, mitä opiskelijat olivat papereihinsa töhrineet. Hän oli tehnyt valtavan työn kääntäessään klassikkokirjallisuutta suomen kielelle loistavalla tyylillään. Sehän teki hänestä kulttuurimme peruspilarin.

181 Sain kokeesta arvolauseen: ”erinomaiset tiedot”. Joku pahansuopa voisi väittää, että se tuli yksinomaan siitä, että Hollo oli eräällä lailla velkaa minulle. Hän oli kerran pyytänyt minut kääntämään erääseen saksan- kieliseen teokseen sisältyvän Wilhelm Buschin runon, ”Seelensamm- lung durch den Zahnschmerz”. Olin tyytyväinen, kun työni kelpasi tuol- le kääntäjänerolle ja hän vielä kiitteli sitä onnistuneena suorituksena. Siltä varalta, että joku pitäisi liian työläänä etsiä – hammassärkyisen lohduttamiseen – Buschin runon suomennosta Hollon laajasta tuotan- nosta, kopioitakoon se muistini mukaan tähän:

Kai subjektiivisesti aivan pahaksi katsoo hammasvaivan, mutt’ siitä on myös hyvä tulos: Elämän voima, joka ulos vain hukkaan vuoti, vakavampaan, sisäiseen minään, koloon hampaan nyt energisesti keskittyy. Kun tuskin tuntuu piston syy ja tutut näverrykset, torat ja temmonnat ja lemmon porat, jo arkihuolet unohtuivat, on poissa kurssitiedot kuivat, voin hintaa enää muistaa tuskin ja ruostuu vanha rakkauskin.

Vaeltaa polo sielu poissa pimeän hampaan onkaloissa ja pimennossa kypsyy päätös: Pois! Irti hammas! Tuli häätös!

10. Estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden kuulusteluun en sentään uskaltanut mennä vielä maaliskuussa, sillä luettavaa oli todella paljon. Olisi ollut vieläkin – loputtomasti, minusta tuntui – kun ilmoittauduin huhtikuun kuulusteluun. Se tapahtui kirjallisena kokeena – vapunaattona! Kysymykset oli laatinut Rafael Koskimies ja yksi niistä oli: ”Faustin valpurinyöt”. (Voin nähdä mielessäni hienoisen hymynhäiveen suu- pielessä hänen saatuaan tämän idean.) Faustin olin lukenut moneen kertaan vuosien mittaan, joten vastaaminen oli helppoa. Sen sijaan tus- kailin vastatessani kysymyksen, jossa pyydettiin kuvailemaan Heinrich

182 Heinen ”Atta Trollin” päähenkilöä. Koetin varovaisesti luetella joitakin yleisiä luonteenpiirteitä – ystävällinen, ujonlainen, hyväntahtoinen, mutta joskus kiivastuva… - Kai Laitinen oli utelias tietämään erityisen tarkasti, mitä kaikkea vastaukseni oli sisältänyt, kunnes lopulta kysäisi, oliko minulla ollut tietoa siitä, että tuo päähenkilö on – karhu! – Ei, ei ollut aavistustakaan. Mahtoi Koskimiehellä olla kerrankin rattoisa valpurinyö minun tent- tivastauksiani lukiessa. Sain kokeesta ”hyvät tiedot”. Miksi hyvät? ”Tyydyttävistäkin” olisin ollut ylen iloinen. Ehkäpä ystävällinen ”Rafu” oli jonakin lisäarvona ottanut mukaan runokokoelmani ”ansiot” – olivathan ne kieltämättä ”nykyiskansain kirjallisuutta” nekin – eivät ”menneitten kansojen” (kiitos torjuntavoiton Ihantalassa).

11. Toukokuussa 1950 oli filosofian kandidaattitutkintoni valmis – koko- lailla yllättäen minut itsenikin. Pukeuduin vanhaan rippikoulupukuuni, joka oli musta ja yhä kelvollinen – paitsi liian lyhyitten lahkeittensa osalta – ja menin niin sanottuun publiikkiin hakemaan kandidaatin todistukseni. Publiikki pidettiin arkisessa huoneessa, jossa oli pitkä pöytä ja paljon tuoleja, historiallis-kielitieteellisen osaston kokoontumispaikassa. Muutama muukin oli tullut tähän ”juhlahetkeen” ja joukossa seisoskeli myös pari omaista, joilla oli kukkavihkot mukanaan. Seremonia oli lyhyt: Ovesta astui kiireinen mies, dekaani Kustaa Vilkuna, joka sanoi pari sanaa onnistuneesta opintaipaleesta siirtyen sitten lukemaan tutkinnon suoritta- neiden nimet ja ojentamaan heille kullekin paperinsa, kun he tuoleihin törmäyksiä vältellen olivat pujottautuneet pöydän taakse häneltä sitä noutamaan. Juhla huipentui käyntiin kellarikerroksen huoneessa, jossa vahtimestari vahvisti tieteellisen kelpoisuuteni liittämällä paperiini isolla koneella yliopiston paperisen sinetin ja taittamalla todistukseni kokoon sääntöjen mukaisesti. Sain siinä samalla maisterin arvon, ”ilman juhlallista vihkimistä”, koska en missään tapauksessa aikonut osallistua promootioon – rippikoulupukuni kun ei siihen kelvannut. Promootioon olisi pitänyt olla frakki, tuo itävaltalaisten rakuunoitten perinteinen puku, jonka takinhännykset olivat niin syvään halkaistut, että ne saattoi mukavasti heittää kahta puolen hevosen kyljille. Kävelin kiireettömästi Senaatintorille, jonka ympärillä valkoiset, klassiset rakennukset, yliopisto, Suurkirkko ja hallituksen palatsi

183 lausuivat tervetulleeksi antiikista periytyvän kulttuurin yhden uuden, virallistetun soihdunkantajan… Hengitin kevätilmaa keuhkoni täyteen. Olin vapaa! Olin opiskeluvuosien mittaan tuottanut runon silloin toisen tällöin. En noilta päähänpälkähdyksiltä mihinkään päässyt. Nyt niitä oli kertynyt satakunta. Valikoin niistä muutamia kymmeniä, jotka juuri ja juuri saatoin hyväksyä – ja runokokoelmahan niistä järjestyi. Olin maisteri, täysin oppinut. ”Piruuksissani” pistin uuden runokirjani nimeksi ”Tietämättä mistään”.

184 OSA

LUVUT XII–XVIII

185 LUKU XII Täyttä työtä. Tohtoriksi

1. Maisteri Erkki Mielonen, joka työskenteli Teollisuuden Työnjohto-opiston psykologina ja opettajana, oli ollut kuulemassa sitä esitelmääni, jossa havainnollistin eroja ammatinvalinnan ohjausta noudattaneitten ja noudattamattomien välillä. Hän kiitti esitystapaani, ennen kaikkea sen selvyyttä ja tiedusteli saman tien, olisinko halukas tulemaan tutkijaksi ja opettajaksi tuohon vasta perustettuun opistoon. Se oli vielä pieni. Henkilökuntaan kuului rehtori ja 3 opettajaa ja se toimi vuokratiloissa jossakin Kruunuhaan talossa. Opiston perustamisajatus oli syntynyt heti sodan jälkeen Suomen Työnantajien Keskusliiton piirissä, jossa oltiin huolestuneita kommunistien lietsomista työmaalevottomuuksista ja haluttiin lähentää johdon ja työntekijöiden suhteita, keskinäistä ymmärtämystä ja luoda yrityksiin ”me-henkeä”. Mallia kehotettiin ottamaan Ruotsista. Johtoteh- tävä uskottiin majuri Antero Rautavaaralle, joka oli luopunut virastaan puolustusvoimissa. Vuorineuvos Vesalla oli vielä toinenkin idea, joka yhdistettiin opis- toajatukseen: Alemman johdon, osastoinsinöörien ja ennen kaikkea työnjohtajien valinta oli yrityksissä varsin sattumanvaraista ja siksi oli ryhdyttävä kehittämään psykologista tutkimusmenetelmää valinnan perustaksi. Kehitystyö tapahtuisi tässä uudessa opistossa. Kutsu ilahdutti minua. Olin itse asiassa perin kyllästynyt jälkitarkkai- lutyöhöni. Pro gradu -työni jälkeen siinä ei ollut enää paljonkaan tarjolla uutta tieteellistä tutkimusta, kun sen sijaan johtajaominaisuuksien psykologisessa selvittämisessä olisi sitä runsain määrin. Myönnyin Mielosen ehdotukseen ja minulle järjestyi jotakuinkin hy- väpalkkainen työ psykologina – tosin en palkkaa pitänyt tärkeänä, työn sisältö oli kaikki kaikessa. Sanoin siis hyvästit ammatinvalinnanohjauk- selle. Aluksi työskentelin asunnossani tutkien kirjallisuutta löytääkse- ni teoreettisen lähtökohdan työlleni. Samalla suunnittelin tarpeellisia

186 kokeita. Vuoden 1951 alussa minulle järjestyi pieni työhuone opiston tiloissa. Puoli vuotta myöhemmin valmistui opiston oma talo Lautta- saareen ja siinä hyvät työtilat. Neuvomaan ja työtäni seuraamaan oli heti asetettu asiantunteva työryhmä (jollaisia myöhemmin on nimitetty ”tukiryhmiksi”, aikana, jolloin yhteiskunta on kehittynyt niin pitkälle, että kaikki on tuen tarpeessa). Johtava hahmo ryhmässä oli Teknillisen Korkeakoulun työnpsykolo- gian professori Ohto Oksala, oppiarvoltaan filosofian maisteri! Korkea- koulujen säännöissä ei tuohon aikaan vaadittu professorilta oppiarvoa vaan huomio kiinnitettiin tosiasialliseen eikä muodolliseen pätevyy- teen. Ohto Oksala oli saanut hahmopsykologisesta teoreettisesta pro gradu -työstään korkeimman arvosanan eli laudaturin ja lisäksi Kailan taholta suurta kiitosta, joten hänet katsottiin maisterinakin jo päteväksi professorin virkaan. Tunsin Ohto Oksalan hyvin Jyväskylästä, jossa hän ja hänen veljensä Päivö tarjoilivat kotonaan usein kahvia kesäyliopisto- väelle. Myös hänen Helsingin-kodissaan olin vieraillut ja osallistunut pitkiin filosofisiin iltakeskusteluihin. Paras apu ryhmässä oli maisteri Erkki Purasesta, joka oli jo vuosia työskennellyt testejä kehittäen ja käyttäen Valtion Rautateitten Psy- koteknillisessä Laboratoriossa. Hänen kanssaan kehitin ”Ferdinand”- sarjakuvasta älykkyystestin, jossa koehenkilön piti keksiä kullekin sar- jalle nimi (josta näki, ymmärsikö hän vitsin vai ei). Olettamuksena meil- lä oli, että vasta huumorintaju paljastaa käytännössä ihmisen todellisen älykkyyden. Saamani tulokset sitten näyttivät näin olevan. En enää tarvinnut Toivo Vahervuon alkeisohjausta psykometriikassa – joksi psykologisten testitulosten tilastomatemaattista käsittelyä oli alettu kutsua – mutta työni myöhemmissä vaiheissa Vahervuo oli suureksi avuksi. Erkki Mielonen oli mukana ”virkansa puolesta”, opiston vanhempana psykologina ja hän ehkä sai ryhmästä enemmän kuin sille antoi. Hän oli hyvin älykäs ja huumorintajuinen ja järjesteli hyvin käytännöllisiä asioita. Erkki oli ollut aktiiviupseeri, kapteeni, ja valmistunut sitten kahdessa vuodessa maisteriksi tehtyään pro gradu -työnsä – omien puheittensa mukaan – kolmessa viikossa pääasiassa leikkelemällä sota-ajan uutisia ja katsauksia lehdistä.

2. Päästyämme sijoittumaan uuteen taloon Lauttasaaren Pohjoisrantaan tulin tuntemaan myös muut työtoverini.

187 Jokaisen laitoksen sujuvan toiminnan kannalta tärkein henkilö on sihteeri. Opistossa hän oli maisteri Kyllikki Kasanen. Oikeastaan se, että hänet pestattiin, oli minun ansiotani. Rautavaara antoi minulle sihteerin työtä hakeneitten omakätiset hakupaperit tutkittaviksi grafologi- sesti valintaa varten. Itse sisimmässäni pidin sellaista valintaperustaa arveluttavana, mutta tein käsketyn työn. Kyllikki Kasasen käsiala osoitti kaikin tavoin hyviä sihteerin ominaisuuksia: huomattavan korkea älyk- kyys, luotettavuus, huolellisuus – ei kuitenkaan pikkutarkkuutta – ja vastuullisuus sekä aivan ilmeinen ahkeruus. Hänessä ilmeni sittemmin myös – alkuarkuuden jälkeen – mainio huumorintaju, joka tässä opistossa oli välttämätön. Kyllikki osoittautui myös rohkeaksi. Hän oli usein aivan epätoivois- saan, kun hänen olisi pitänyt saada Rautavaaran allekirjoitus kiireellisiin kirjeisiin, mutta tämä oli taas missä lie kokouksessa, teillä tietymättö- millä. Kyllikki tiesi, että osaan aivan täsmälleen väärentää Rautavaaran nimen – ja niin meistä tuli rikostovereita. Totesimme, että ”hätä ei lue lakia”, ja minä suostuin: asetin ystävän auttamisen lain kirjaimen edelle. Toisenkin valinnan Rautavaara pani minut tekemään grafologisten piirteitten perusteella, kassanhoitajan – jonka nimeä en muista. Tehtävä oli varsin vastuullinen ja minä valitsin parhaan, luotettavimman , älyk- kään ja ahkeran. Myöhemmin osoittautui, että hän oli syntyperältään romani. Se tuli esille, kun hän kertoi iloisena lomallaan tekemistään kauppareissuista. Hän oli äkännyt kerätä turkisliikkeistä pois heitettäviä ketunhäntiä ja tehdä niistä pölyhuiskia, joita sitten möi huoltoasemilla autoilijoille – viehkeässä romaniasussa arvattavasti. – Hän hoiti aivan moitteettomasti ja huolellisesti tehtävänsä. Parempaa kassanhoitajaa saa hakea. Mainittu majuri Antero Rautavaara, TTO:n rehtori, oli vaikuttava hahmo, hieman salaperäinen siinä erikoislaatuisessa juhlavuudessaan, mikä hänestä huokui, kävelipä hän – ryhdikkäästi, suorana – tai istui – vankkumattomana, miettien suuria. Missä hän liikkui, ilmassa väräjöi tunne, että ollaan Mannerheimin päämajassa: ”Marskia ei saa häiritä”, ”marski saattaa hermostua”. Antero Rautavaaran olemuksen ja sen roolin, mitä hän näytteli, saattoi ymmärtää, jos muisti sanonnan: ”Noblesse obliges”. Hän ei ollut kuka tahansa. Hänen isänsä Albin Ewald Rautavaaran nimi oli ollut Suomen itsenäisyysjulistuksessa, viran puolesta, varmentamassa, ja hän oli toiminut Tasavallan Presidentin kanslian kansliapäällikkönä ja oikeusministerinä Cajanderin hallituksessa juuri sotavuosien edellä. Antero-poika puolestaan oli todella ollut jatkosodan aikana Päämajassa,

188 tiedoitustehtävissä toimistopäällikkönä. Tottakai nyt ”aateluus velvoitti”. Opistossa Rautavaara oli asiallinen ja useinkin roolistaan vapautunut, tuttavallinen ja ystävällinen, ei sentään toverillinen. Joskus hän saattoi murahtaa – niin kuin karhu pennuilleen. Kaksi kertaa vuodessa hän ärähti – ja sitä hän suositteli vuosikiintiönä myös jokaiselle johtajalle sekä luennoissaan että kirjoittamassaan ”Työnjohto-opissa”. Kalle Lehtonen eli ”Kille” oli opiston taloudenhoitaja ja opetti samalla yritystalouden alkeita – rauhallinen ja asiallinen ekonomi. Suorastaan vastakohta oli Kalervo Oksanen eli ”Kale”, joka olisi kelvannut vaikka Kansallisteatteriin näyttelijäksi. Ei hän mitään roolia esittänyt, sitä en tarkoita. Hän oli avoin ja aina hyväntuulinen, kaikkien suosikki. Nais- ten keskuudessa Kalen kiharatukkaisuus näytti vielä lisäävän suosiota – sanoivat häntä ”muotovalioksi”. Oikeastaan Kalen oli pitänyt ruveta metsänhoitajaksi. Tutkinto oli jo valmis. Mutta hän oli sodan aikana Karhumäessä rakastunut lotta Laura Snellmaniin (sittemmin Virkkunen), mennyt hänen kanssaan naimisiin ja saanut toimen appensa johtamassa Kolho Oy:ssä. Mutta kävi niin, että jossakin pienen piirin iltajuhlassa, jossa Rautavaara oli ollut vieraana, Kale oli hauskanpidon loppuvaiheessa esittänyt Einari Vuorelan ”Hölmö” -runon niin realistisen vaikuttavasti, että hänet siinä paikassa palkattiin työnjohto-opistolle työnjohto-opin opettajaksi. Kale oli suurenmoinen esittäjä ja improvisoija. Tuntui, että hänellä olisi ollut juttu joka lähtöön, tarina, vitsi, ainakin jokin uuskaupunkilai- nen lausahdus, kuten ”kyll’ maar torvisoittoo katselee ain’ miälelläns”. Jonkin aikaa opettajiin kuului myös diplomi-insinööri Jouko Koljonen – teekkarihengen aito kasvatti, mikä merkitsee sitä, että meidän oli vaikea tulla toimeen keskenämme. Hän oli kookas ja luonteeltaan it- sevarma ja hallitseva, jopa mahtaileva. Alituisesti hän naljaili jotakin humanisteista – eikä se lopulta ollut mitään huumoria vaan minun kiusaamistani. Onnekseni hän piankin siirtyi ulkomaille jotakin ulko- maankaupassa puuhailemaan. Opistossa työskenteli myös jonkin aikaa näyttelijä Arvo Lehesmaan poika Mies Lehesmaa, josta oli mahdoton tietää, mitä hän työkseen teki, sekä eräs herra, jonka nimeä on mahdoton muistaa, mutta jota sanottiin ”Hetemäen serkuksi”. Kun ei kukaan tiennyt, mitä hän teki tai mitä hänellä saattaisi teettää, nimitys paljastaa, että työnantajien keskusliiton piirissä opistoa pidettiin tarpeen vaatiessa jonkinlaisena suojatyöpaik- kana – kuuluihan Päiviö Hetemäki, tämän ”Hetemäen serkun” serkku, sen johtajistoon. Opisto oli hyväksytty myös psykologian opiskelijoiden harjoittelupai-

189 kaksi, erikoisesti siksi, että meillä pääsi hyvin perehtymään psykologisten testien tekemiseen. Harjoittelijana tuli taloon muuan omalaatuinen persoona, joka kulki testausmatkoilla mukanani avustamassa minua. Sanottakoon häntä tässä ”Reimaksi5”. Kerran olimme Tukholmassa jossakin kokouksessa tai kongressissa majoittuneina hotellissa naapureiksi. Myöhään illalla mentyäni jo nukkumaan kuulin huutoja ja itkun kirkunaa käytävältä. Reiman huoneesta syöksyi ulos nuori valkopukuinen nainen tukka pa- laen ja steariini valuen hiuksissa, neljä sammunutta kynttilää sauhuten pään päällä, puku hiukan revenneenä… Lucia-neito! – Kävi ilmi, että Reima oli tulkinnut tilanteen niin, että tämä nuori neito oli tullut tarjoamaan ihan muuta kuin valoa maailmalle. Reima teki sittemmin ansiokkaan uran useassakin yrityksessä hen- kilökunnan päällikkönä. Tiedossani ei ole, järjestettiinkö niissä Lucia- juhlia. Yhtenä harjoittelijoista oli muuan Antti Eskola, joka teki tehtävänsä niin hyvin, että ehdotin hänelle jäämistä opistoon vakinaiseen työhön – minulla kun oli juuri silloin tavaton työtaakka joutuessani yksin hoitamaan työnjohtajiksi pyrkivien testaamisen koko maassa. Olin hyvin hämmästynyt, kun Antti Eskola sanoi siihen: ”En minä rupea työnanta- jien palvelukseen!” Hän osoitti selvää vastenmielisyyttä sanaa ”työnan- taja” kohtaan. Miksi? – En ymmärtänyt, vasta vuosikymmenen perästä tulin ymmärtämään.

3. Ennen kuin varsinaisessa tulevien työnjohtajien valinnassa saatettiin käyttää psykologisia testejä, minun oli tehtävä runsaasti esityötä, tutkia monien erilaisten testien yhteyttä esimiesasemassa menestymiseen testaamalla niitä työnjohtajina jo työskenteleviä, joista oli saatavissa esimiesten arvioinnit heidän työssä onnistumisestaan. Tällaisia koe- henkilöitä oli tarjolla aivan ensimmäiseksi Suomen Gummitehtaalla ja sitten Kone Oy:ssä, jossa toimitusjohtaja ja yhtiön omistaja Heikki Her- lin oli hyvin suopea asialle. Hän tuli itsekin koehenkilöksi työnjohtajien joukkoon älykkyyttään mittauttamaan ja – sivumennen sanoen – saikin testeissä maksimaalisen tuloksen, huikeasti yli muiden. ”Neuvonantajaryhmäni” avustaessa laadin testipatterin kokeilta- vaksi. Siihen kuului kolme tavanomaista älykkyystestiä – kielellisen ymmärtämisen, kielellisen sujuvuuden ja numeerisen päättelyn testit

5 Nimi on keksitty.

190 – sekä yhdessä Erkki Puhakan kanssa laatimamme edellä jo mainittu ”Ferdinand”-testi, vitsien ymmärtämistä mittaava, eräänlaisen sosiaali- sissa tilanteissa esiin tulevan käytännöllisen älykkyyden mittari – niin oletimme. Mukana oli myöskin työnjohdollisten probleematilanteitten testi (tilannetesti), jossa kysyttiin, minkä menettelyvaihtoehdon koe- henkilö valitsisi kussakin pulmatilanteessa. Koska testit oli tehtävä ns. joukkotesteinä eikä ollut aikaa eikä mahdollisuutta tutkia koehenkilöi- tä yksitellen, en voinut käyttää ns. projektiivisia luonnetestejä, kuten Rorschachin ”väriläiskä-testiä”. Käsialan analyysi oli mahdollinen. Tavallisesti grafologiassa tarkasteltiin käsialan erityispiirteitä ja rakennettiin sitten jonkinlainen sanallinen kokonaiskuvailu yksilön luonteesta. Minun tehtäväni vaatii mittareitten muodostamista ja rupesin käyttämään dikotomisia variaabeleita. Sellaisessa on vain kaksi luokkaa, esim.: Luokka 0) t-kirjaimessa esiintyy vahva ja oikealle ylös suuntautuva poikkiviiva, 1) sitä ei esiinny. Vahervuo oli minulle opettanut ns. biseriaalisten korrelaatioitten laskemisen tällaisia variabeleita käytettäessä. – Samaa mittarien muodostamistapaa käytin myöhemmin myös Rorschach-testin tulosten matematisoinnissa tilastollista käsitte- lyä varten. Älykkyystesteiltä odotimme paljon. Olihan niiden reliabiliteetti korkea eli ne olivat luotettavia, ts. käytettäessä samaa testiä uudelleen tai toista samankaltaista testiä saatiin ainakin likimain sama tulos. Mut- ta toisin oli näiden testien pätevyyden (validiteetin) laita vertailtaessa tuloksia kriteeriin eli koehenkilöitten saamiin arvosteluihin heidän onnistumisestaan työnjohdossa. Korrelaatio oli jokseenkin vähäinen, ts. älykkäät eivät onnistuneet paremmin kuin alhaisen älykkyyspiste- määrän saaneet. Tulos oli katastrofaalinen: testit eivät olleet kyllin valideja uusien työnjohtajien valinnassa. Olin aivan epätoivoinen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en psykologin toimessa kelpaa mihinkään. Tuntui, että minun on erottava työstä- ni heti. Soitin täysin masentuneena Erkki Mieloselle tämän kertoakseni, mutta Erkki oli itse rauhallinen ja rauhoitti myös minut. Tilanne oli hänelle, entiselle aktiiviupseerille, yksi hävitty taistelu ja nyt oli ryhmi- tyttävä uuteen iskuun. Ymmärsinhän minä pian, että muitakin syitä saattoi olla, paljonkin. Ehkä kriteerinä käytetyt arvostelut olivat subjektiivisia, jopa sattuman- varaisia. Ehkä johtajaominaisuudet todella olivat jotakin muuta kuin älykkyyttä. Jotkut käsialapiirteet, joiden mittareita olin kehittänyt, viit- tasivatkin hiukan siihen suuntaan.

191 Ryhdyin tutkimaan kirjallisuutta. Löysin mielikuvituksen tuotteita, pitkiä luetteloita niistä piirteistä, joita johtajilta vaadittaisiin. Monet niistä löivät toisiaan korvalle. Ei juuri koskaan esitetty, miten mainittua kykyä tai luonteenpiirrettä voitaisiin mitata. Lisäksi oli niitä ns. ”situa- tionisteja”, jotka katsoivat, että tilanne määrää johtamiskäyttäytymisen eikä mitään peroonallisia johtajaominaisuuksia ole olemassakaan. Ainoa mitattava piirre näytti olevan johtajan pituus! Tarkat USA:ssa tehdyt mittaukset osoittivat, että johtajat olivat keskimäärin tuuman verran pitempiä kuin muut. Mittari ei valitettavasti ollut psykologinen, mutta sen käyttö todella yksinkertaista. Siis vain ilmoitus kaikille työn- johtajia pestaaville: Hakijat pituusmittariin! Joukosta pisin on paras ehdokas! – Minusta tuntui, että yhtä hyvin voisi käyttää ”Lauri Viita- prinsiippiä”, joka käy ilmi hänen ”Johtaja”-runossaan:

”Sen joukon johtajaksi nimittäisin, ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin, mut takapuoleltansa täyteläisin. Kas, kun jää painopiste matalalle, voi nousta kukonnuppi korkealle ja loistaa tunkiolta maailmalle.”

4. Kehittelin vähitellen uusia mittareita ja uusia testejäkin, mm. johtajat- toman ryhmäntehtävätestin, jossa kuuden hengen joukossa kukin saa tehtäväksi ensin suunnitella karttalehdelle rautatien kulku kuvatussa maastossa ja sitten kokoontua ison kartan ääreen laatimaan ryhmän yhteistä ehdotusta, ilman että ketään määrätään johtamaan tätä työtä. Testaajan oli helppo nähdä koehenkilöitten sijoittumisesta ja osallistumisesta keskusteluun, kuka johti ryhmää ja missä määrin muut olisivat sopineet johtamaan tämän poissa ollessa. Laadin myös ”häiriötestin”, jossa koehenkilön oli suoritettava älyk- kyystesti erikoisella tavalla. Vastauspaperi oli sijoitettu alustalle, jossa sitä ympäröivät kaikkialla hemaisevat Marilyn Monroen kuvat ja magnetofonista kuului jatkuvaa kuiskausta: ”Olette typerä, aivan tyhmä…” Tulosta testistä vertasin sitten normaalisuoritukseen ja useimmiten häi- rittynä tehdyn testin tulos oli huonompi. Erotuksesta saatiin ”häiriyty- vyyden ” mitta. Suuri häiriytyvyys osoittautuikin – kuten olin olettanut – merkitsevän heikompia johtajaominaisuuksia. Yllätyin, kun kokeen jälkeen hyvin monet kertoivat, etteivät olleet nähneet mitään kuvia – toki jokainen kuitenkin muisti kuiskaukset: ”Olette aivan typerä…”

192 Sain erinomaisen tilaisuuden kerätä testituloksia, kun Puutalo Oy antoi mahdollisuuden testata kaikkien sen jäsentehtaitten työnjohtajat ja ylityönjohtajat. Se tiesi matkaa yli 20:een tehtaaseen. Järjestelyn hoiti minua 20 vuotta vanhempi diplomi-insinööri, Puutalo Oy:n kustannus- laskennan päällikkö Pentti Vuorenjuuri, jonka tulin tuntemaan hyvin. Tehtaitten johtohenkilöillä oli tiedossa jokaisen osaston työteho ja kus- tannustaso, niin että nyt arviot työnjohtajien onnistumisesta työssään olivat luotettavia ja varmalla pohjalla. – Aikaa oli matkoilla sen verran runsaasti käytettävissä, että nyt saatoin tehdä yksilötestejäkin. Kunnollista, testattavaa johtajuuden teoriaa ei ollut juuri lainkaan. Testien mukaan ottaminen oli siten melkoista hakuammuntaa. – Satuin muistamaan Eino Kailan ”persoonallisuuden vahvuuden” idean, jonka mukaisesti ”vahva persoona” ilmenisi empiirisesti näkökentän laaja- alaisuutena – jota voitiin mitata perimetrillä – ja näköhahmotuksen intensiteettinä – jota voitiin mitata takistoskoopilla. Takistoskooppi on laite, jolla on mahdollista väläyttää näkyviin jokin kuvio pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi (sekunnin murto-osaksi). Mitä lyhyemmässä ajassa koehenkilö jäsentää hahmon, sitä intensiivisempi on hänen nä- köhahmotuksensa ja siis ”vahvempi” hänen persoonansa. Osoittautui, että nämä kokeet kertoivat melkoisessa määrin johtajaominaisuuksista. Oma intuitioni sanoi, että hyvän johtajan tuli pystyä torjumaan suggestiota. Keksin suggestibiliteetin mittauslaitteen, jossa lanka kiinnite- tään suljetuin silmin seisovan koehenkilön takinkaulukseen hakaneu- lalla niskan kohdalle ja viedään pystykepin pyörän kautta riippumaan pienen painon vetämänä. Langassa on osoitin, joka näyttää pystykeppiin kiinnitetyllä asteikolla, kuinka paljon koehenkilö kallistuu taaksepäin tai nojautuu eteenpäin. Magnetofonista kuuluu suggestio: ”Kaadutte taaksepäin. Ette voi mitään. Kallistutte taaksepäin…” Monet koehenkilöt kallistuvat useita senttimetrejä taaksepäin, jotkut jopa horjahtavat. On myös niitä, jotka kallistuvat monia senttimetrejä eteenpäin ja osoittavat siten olevansa hekin alttiita suggestiolle. Ei-suggestiibelejä ovat ne, jotka liikahtavat vain vähän. – Osoittautui, että suggestioalttius on varsin vahvasti kielteinen ominaisuus johtaja-asemassa olevalle.

Puutalotehtaita oli kaikkialla Suomessa. Kun illat olivat meille vapaat ja Pentti Vuorenjuuri tuttu kaikissa tehtaissa, siitä seurasi, että miltei säännöllisesti toimitusjohtaja ja jotkut muut johtoon kuuluvat tarjosivat ravintola-illallisen, jota jatkettiin yömyöhään asti. Tulin siten hyvin tuntemaan suomalaiset seuratavat ja vieraanvaraisuuden.

193 Kuopiossa kerrottiin Imppa Ryynäs -juttuja ja junailijasta, joka kysyt- täessä täydessä junassa, olisiko junan peräpäässä tilaa, ilmoitti: ”Kyllä siellä tilloo on, voan ei oo vaunuja”. – Lappeenrannassa sain kuulla, että lisää juotavaa sai tilaamalla ”en enkel jallu utan Jallu Enckell”. (Jarl Enckell oli toimitusjohtaja, ilmeisesti ei kovin suosittu seurassa.) – Syvimmän jäljen jätti sieluuni kuitenkin Porvoon Seurahuoneella jostakin seuraamme osunut lääkäri, joka kuvasi väkevästi kirurgisia kokemuksiaan: ”Tammefaan, mä avasin sen kallon ja – tammefaan – se oli aivan kalkkia, aivan kalkkia, tammefaan…” Mitä vielä johtajaominaisuuksien tutkimukseeni tulee, huvittelin kerran tutkimalla, miten eräät vieraanvaraisuuden piirteet korreloivat firmojen kannattavuuden kanssa, josta olin saanut Pentiltä suhteellisia tietoja – en absoluuttisia, ne olivat salaisuus. Kävi ilmi, että ne firmat, joissa toimitusjohtaja oli vienyt meidät saunomaan, menestyivät ver- rattomasti paremmin kuin ne, joissa saunaa ei tarjottu. (Korrelaatio oli 0.80!). Menestyvän johtajan tärkein ominaisuus on siis taipumus viedä vieraansa saunaan. – Mitä näköaloja tämä avaakaan! Ovatko historian- tutkijat tietoisia tästä? Selvittääkö tämä kokonaan Kekkosen menesty- misen salaisuuden?

5. Osallistuin alusta alkaen myös opetustyöhön. Teollisuuden Työnjohto- Opistossa, jonka nimi myöhemmin muutettiin Johtamistaidon opistok- si, oli sellainen työnjako, että Rautavaara opetti työnjohto-oppia apunaan siinä Kalervo Oksanen. Kalle Lehtonen perehdytti yritystalouteen. Erkki Mielonen opetti työnpsykologiaa ja työn opetusoppia. Hänelle kuului myös omien töiden rationalisoinnin opetus, jossa Erkki aina johdannoksi kertoi uskottavasti siitä, miten täti Amalia pystyy käyttämään yhden kokonaisen päivän yhden joulukortin lähettämiseen. Kuten olen kertonut, minun opetustehtävänäni oli yleinen psykologia ja sosiaalipsykologia – eräänlainen psykologian käytännöllinen peruskurssi. Kaikessa opetuksessa harrastettiin paljon ryhmätyötä: luento-opetus keskeytettiin tämän tästä, opetettava joukko jakautui 6–8 hengen ryh- miin keskustelemaan esiin tulleesta probleemasta, kokoontui jälleen ja esitti ratkaisunsa. Tällä tavalla – paitsi, että herätettiin uneliaat – opisto sai runsaasti tietoa ”todellisesta” työelämästä. – Kun olin luennossa tuonut esiin käsitteen ”ambivalenssi-tilanne”, eräästä ryhmästä annettiin esimerkki: ”Meillä päin kerran yks Iivari, joka oli viisissäkymmenis- sä, nai yhden Selman, joka oli yli 80. Syöttäessään joka aamu puuroa

194 Selmalle Iivari varmasti ajatteli: Syöttäisinkö häntä hyvin, että eläisi pit- kään, vaiko huonosti, niin pääsisin pikemmin leskimieheksi. Maisteri, olisiko tämä se ambivalenssi- tilanne?” Kursseja oli paljon. Pisimmät kestivät yhden kuukauden, jotkut pari viikkoa – nuorille insinööreille tarkoitetut. Ylemmälle johdolle oli viikon mittaisia kursseja ja toimitusjohtajille ns. ”Aulanko-päivät”, jotka pidettiin Aulanko-hotellissa ja kestivät pari kolme päivää. Jouduin siis minäkin toistamaan samaa kurssia pitempänä ja lyhem- pänä monta kymmentä kertaa vuodessa. Ryhmätyöt toivat tosin uusia esimerkkitapauksia ja se merkitsi virkistävää vaihtelua, mutta muuten saman levyn toistaminen alkoi kyllästyttää. Joku meistä ehdottikin opiston mainokseen suurin kirjaimin tekstiä: ”Esiintyvät Antero Rautavaara ja hänen opetetut apinansa!” Opisto eli hyvin tekniikan kehityksessä mukana. Kun ensimmäiset teräslankaiset magnetofonit ilmaantuivat markkinoille, hankittiin heti sellainen. Otettiin talteen sellaista, mitä voisi kuunnella luennoilla ja siten keventää työtä – kunnes kaikki sortui siihen, että teräslanka katkesi ja koko kerä avautui ja kietoutui tuhansiksi solmuiksi tärvellen kaiken tehdyn työn. Magneettinauhaa käyttävät tallennuslaitteet osoittautuivat sitten luo- tettaviksi ja hyödyllisiksi. Keksin ottaa talteen peruskurssini, kun olin esittänyt sen melkein sata kertaa. Kuunnellessani nauhalta luentojani ja kirjoittaessani niitä kirjoituskone-tekstiksi, hämmästyin huomatessa- ni, miten hataraa ja täynnä virheitä puhuttu teksti oli. Moneen kertaan korjaamalla ja stilisoimalla sain siitä kuitenkin syntymään oppikirjan ”Käytännön psykologiaa I”, jonka WSOY julkaisi vuonna 1954.

6. Kun olin työskennellyt pari vuotta Teollisuuden Työnjohto-Opistossa, tapasin minulle aina niin ystävällisen Kai von Fieandtin, joka heti otti puheeksi väitöskirjani ja melkein siinä samassa sovimme aiheenkin: johtajaominaisuudet. Hän oli niitä pohtinut menneinä vuosina toimies- saan eräänlaisena ”sotapsykologina”. Tämä tapaaminen varmisti päätökseni. – Olin jo ennen maisterin- tutkintoani suunnitellut tutkimusta kuvataiteen välittymisestä, erään- laista teosten samankaltaisuus-elämyksen mittaamista (likhetsanalys) ja tehnytkin merkitseviä löytöjä, mutta käsitin, ettei aikani mitenkään riitä päätyöni ohessa lähdekirjallisuuden tutkimiseen eikä kaikkien välttämättömien kokeiden tekemiseen. Ainainen, tuttu ongelma tuohon aikaan jokaisen suomalaisen väitöskirjan tekijän maailmassa.

195 Kain ehdotus oli hyvin käytännöllinen. Minulle kertyi joka viikko uutta testitulosmateriaalia ja oli rutiinityötä analysoida ne. Sain puhutuksi Rautavaaran myöntämään ”virkavapautta” 2 kuukautta kesälomani lisäksi vuonna 1954, sillä ”ehdolla, että väitöskirja tulee sitten valmiiksi”. Kai se oli jonkinlaiseksi vitsiksi tarkoitettu, mutta minä otin sen vakavasti: (”Saatte nähdä, pirulaiset, että minä sen teen.”) Olin valmistellut jonkinlaisen teoreettisen esityksen kirjan ensim- mäiseksi osaksi Lewinin ajattelun pohjalta – ja huomannut samalla hänen nerokkaassa, uudessa ”topologisessa psykologiassaan” metodisia heikkouksia. En ollut tulokseen tyytyväinen, mutta jonkinlainen teoreettinen lähtökohta piti olla. On syytä tässä mainita, että Lewinin metodinen pääteos ”The Con- ceptual representation and the measurement of psychological forces” oli ilmestyttyään 1938 jäänyt ”sodan jalkoihin”. Se oli aukottomasti systemaattinen topologiselle matematiikalle nojaava teos ja siitä näki selvästi, missä Lewin ajatteli puutteellisesti. Korjasin hänen systeeminsä 1960-luvulla deterministisestä indeterministiseksi ja esitystavan topo- logisesta graafiteoreettiseksi.

Loppujen lopuksi rakensin hypoteesini ”arkijärjen” mukaisesti analysoi- malla johtamistilannetta. Johtajan on siinä osoitettava ensiksikin ”tah- donvoimaansa”, johon kuului sekä aktiivisuutta ja aloitteisuutta että ky- kyä pysyä valitsemassaan päämäärässä. Kolmanneksi, hän ei saanut olla altis suggestiolle. Neljänneksi hänen oli kyettävä jäsentämään tilanne ja se vaati käytännöllistä älykkyyttä. Huomasin ottaneeni jo – intuitii- visesti – nämä ominaisuudet huomioon testipatterin muodostamisessa työnjohtajien valintaa varten. Varsinainen tehtäväni oli siis kaikkien niiden laskujen suorittami- nen, joita tulosten tilastollinen analyysi vaati. Vahervuo oli avannut aivan uusia näkymiä 1940-luvun lopulla esitelmöidessään Kailan seminaarissa faktorianalyysista, josta muodostui heti ajan ”tieteellinen muotivirtaus”. Siinä yksinkertaisesti laskettiin, mitkä (”näkymättömät”) perustekijät, faktorit, tuottivat muuttujien väliset korrelaatiot. Jokainen muuttuja sai laskennan tuloksena ”painokertoimen” kussakin faktorissa, mikä osoitti tuon faktorin vaikutuksen määrää muuttujaan. Nämä testituloksiin taustalla vaikuttavat perustekijät, faktorit voitiin minun tutkimuksessani siis katsoa johtajaominaisuuksiksi, jos myös kriteerillä, johtamisessa onnistumisella, oli faktorissa korkea painoker- roin. Laskeminen ei ollut kuitenkaan vähäinen asia. Oli rakennettava

196 jokaisen muuttujaparin korrelaatiotaulu, esimerkiksi oli tutkittava, kuinka moni testissä A ylimpään luokkaan +3 kuuluvista oli sijoittunut kuhunkin B-testin luokista +3, +2, +1, 0, -1, -2, -3 ja kuinka moni testissä A luokkaan +2 kuuluvista kuhunkin B-testin luokista +3, +2, +1, 0 jne. Korrelaatiotaulussa oli tässä tapauksessa 7x7 eli 49 ruutua, joihin luvut tuli löytää. Tiede oli huimassa kehityksessään päässyt niin pitkälle, että oli ruvettu valmistamaan ns. ”neulakortteja”. Jokaisen koehenkilön tuloksille varattiin oma korttinsa, jonka reunat olivat täynnä reikiä. Ao. henki- lön testitulokset merkittiin napsauttamalla erityisellä leikkurilla reiän reuna pois tiettyjen reikien kohdilta. Kun sitten sukkapuikko pistettiin läpi koko korttipinkan, siitä putosivat alas ne kortit, joissa reiän reunan leikkaus oli tehty, ja loput jäivät kiinni puikkoon. Tätä nerokasta suk- kapuikkokäsittelyä käyttäen oli mahdollista saada selville aina yhdellä puikonpujotuksella yhteen korrelaatioruutuun tuleva tapausten luku- määrä (ruutu-frekvenssi). Jos siis kahdessa muuttujassa oli kummassakin 7 luokkaa, niiden välisen korrelaatiotaulun laatimiseen tarvitsin 42 puikonpistoa. Jos otin laskettavakseni kaikkien 20 muuttujan väliset korrelaatiot, minun oli siis tehtävä noin 15 000 puikonpistoa ja kortti- pinon laskua, todella ahkeroitava – pidettävä yllä parhaimpien jump- perinkutojien vauhtia. (Olisi ollut helpompi vaihtoehto käyttää jonkin firman ns. hollerit- koneita, mutta siihen minulla ei ollut varoja.) Kesä oli onneksi lämmin. Istuin uimahoususillani Niemelän, appeni kesämökin, pihanurmikolla pikku tuolissa reikäkorttieni kanssa päivät päästään – ei nyt sentään aivan auringonnoususta iltaan, mutta tuntikausia kuitenkin. Pistelin sukkapuikolla kortteja kuin paraskin kapellimestari. Laskin korrelaatioita, laskin ja laskin, iltaan asti laskin – ja aurinko laski.

7. Loppukesällä jäi vielä aikaa itse väitöskirjan suomalaisen version kirjoittamiseen, niin että syyskuussa opiston käytävällä Rautavaaran kysyessä, tuliko se väitöskirja valmiiksi, pääsin vastaamaan avoimen ylpeästi: ”Kyllä, valmista tuli!” Eihän se aivan totta ollut. Teksti oli käännettävä englanniksi ja tehtävä hiukan lisää tuloslaskentaa. Hyvä ystäväni Yrjö Ahmavaara oli nimittäin juuri samana vuonna väitellyt tohtoriksi kirjallaan ”Transformation Analysis of Factorial Data”, joissa hän osoitti, miten eri faktorianalyysien tuloksia sai liitetyksi yhteen silloin, kun niissä oli muutamiakin

197 yhteisiä muuttujia. Otin sen heti käyttöön ja minulla oli menetelmästä suurta hyötyä, sillä olin lisännyt vuosien mittaan uusia testejä vanhojen joukkoon ja nyt sain liitetyksi tulokset yhdeksi faktorikuvaukseksi Yrjön keksinnön avulla. Sivumennen sanoen tämä Yrjö Ahmavaara, opiskelutoverini ja hyvä ystäväni, oli melkoisen ihmeellinen mies. Hän oli tullut maisteriksi matematiikka pääaineenaan – samana vuonna kuin minä, vaikka oli minua viisi vuotta nuorempi. Nyt hän väitteli jo tohtoriksi psykologiassa puhtaasti matemaattisella väitöskirjalla! Muutamaa vuotta myöhem- min hänestä tuli Turkuun fysiikan professori, mistä virasta hän siirtyi Tanskaan Niels Bohr -instituuttiin opiskelemaan kvanttifysiikkaa. Kun poikkesin häntä tapaamassa Kööpenhaminassa, hän kertoi Turusta läh- tönsä syyksi sen, että fysiikan opetus oli siellä monta kymmentä vuotta ajastaan jäljessä – eikä hän halunnut tuhlata aikaansa joutavaan. – Myö- hemmin (1971) hän julkaisi suurta huomiota herättäneen teoksensa kybernetiikasta ja sen soveltamisesta yhteiskunnan tutkimukseen. Kun hän käsitteli siinä hiukan marxismia, kommunistiset radikaaliyliop- pilaat omivat hänet itselleen ja Yrjö sai tehdä paljon työtä torjuakseen tämän harhapäätelmän ja ideologisen leiman, joka häneen yritettiin lyödä. – Vasta eläkkeellä ollessamme tapasimme hänen kodissaan Ou- lunkylässä ja rakensimme yömyöhään jatkuneissa keskusteluissamme ”täydellistä” modernia maailmankuvaa Penrosen kvanttifysiikan perustalle. (Vain täydellinen kelpasi Yrjölle.) Talven mittaan Paul Sjöblom käänsi väitöskirjani englanniksi. Ke- väällä se tarkastettiin tiedekunnassa ja sai painoluvan. Kesällä 1955 oli sitten väitöstilaisuus, joka sujui hyvin. Kustoksena oli isällinen ystäväni Kai von Fieandt ja vastaväittäjänä opintoja ikätoverini Martti Takala, jonka tunsin jo Uranian piiristä ja olin lukemattomia kertoja tavannut keskusteluhetkinä. Hän oli menestynyt hyvin, päässyt jo opiskelijana Kailan ”voluntaari-assistentiksi” ja suorittanut kolme vuotta minua aikaisemmin maisterin tutkinnon – huolimatta tapahtumasta, joka olisi tärvellyt heikkohermoisemman koko elämänuran: Kun Martin piti so- pia professorin kanssa laudatur-arvosanaan luettavista kirjoista, Kaila määräsi hänelle pitkän listan teoksia, jotka kieltämättä olivat lukemisen arvoisia, mutta kaikki ne olivat – englanninkielisiä! Martti koetti tyrmis- tyneenä saada Kailan vaihtamaan ne saksankielisiin ja kertoi, ettei hän osannut englantia vähän vähääkään. Kaila keskeytti hänet ja melkein tiuskaisi: ”No, jo on aika oppia!” Martilta meni uuden kielen oppimiseen kokonainen vuosi, mutta myöhemmin hän muisti aina mainita, ettei hän koskaan ollut saanut keneltäkään niin viisasta neuvoa.

198 On selvää, että väitöstilaisuus sujui rauhallisesti ja asiallisesti, mutta kesti kylläkin noin neljä tuntia. Helppoa ei ollut väittelijällä, ei vastaväit- täjällä eikä kustoksellakaan: Istua puristava frakki päällä kesähelteessä kääntelemässä kirjan sivuja edes takaisin! Pikku asioihin ei puututtu. Isommassa asiassa, johtajaominaisuuksien teorian heikkouksissa viivyttiin kauan. Onneksi saatoin osoittaa, ettei voitu niistä syyttää minua vaan Lewiniä. Vastaväittäjä hyväksyi omat ”arkijärjen” tuottamat hypoteesini, kuten sen, että johtajalta vaaditaan persoonallisuuden vakautta sellaisena, kuin sen testeillä määrittelin, kykyä pysyä suggeroitumatta, aloitteisuu- tena näyttäytyvää aktiivisuutta ja keskinkertaista, mutta ei paljon sitä ylittävää, älykkyyttä. (Mielessäni hiljaa ajattelin, että tämä taisi psykologian historiassa olla yksi harvoista tapauksista, jolloin terve järki hy- väksytään väitöskirjan teoreettiseksi perustaksi.) Transformaatioanalyysista sain kiitokset. Herrasmies kun olen, siir- sin puolet kunniasta sen keksijälle, Yrjö Ahmavaaralle. Minusta tuli tohtori. Tohtori olin todellakin! Sen tulin seuraavana kesänä huomaamaan, kun tapasin isäntämiehen odottelemassa minua Niemelän portailla. Kun kyselin hänen asiaansa, hän kertoi lehmänsä sairastuneen ja kun kylällä liikkui tieto, että Niemelässä asuu tohtori, niin hän oli … niin, hän oli nyt sitä tohtoria tietämässä, hakemassa, … ”jos siltä saes selekoo, että… josko sillä on se poekimahalavaus eli ei… sillä lehmänkantturalla…”

199 LUKU XIII USA

1. Sama kesä, 1955, jona väittelin tohtoriksi, oli muutenkin merkittävä: Elokuun ensimmäisenä päivänä syntyi esikoispoikani, joka sai kasteessa nimen Vesa Akseli. Lapsen ilmaantuminen maailmaan sekoittaa usein vanhempien suunnitelmia. Olimme hyvissä ajoin, vaimoni ja minä, hakeneet ASLA- Fulbright-opintomatkaa USA:han syksystä 1955 syksyyn 1956. Nyt lähtö oli lykättävä joulukuuhun, jolloin minä matkustaisin ensin, hoitaisin asuntoasian ja muu perhe tulisi jäljestä. Aavistin jo etukäteen, ettei siitä mitään tulisi. Huomasin, että jopa lastenhoitaja olisi välttämätön. Niin- pä matkustaisin yksin joulukuun alussa.

Äitini oli sairastunut syöpään ja häntä hoidettiin Keski-Suomen Kes- kussairaalassa. Kun Vesa hiukan kasvoi, syksyn tullen saatoimme ottaa hänet mukaamme isoäitinsä nähtäväksi. Oli ilo huomata, miten vauva kirkasti hänen elämäänsä, josta voima alkoi olla vähissä lähdön lähes- tyessä. Hädin tuskin hän jaksoi tehdä tuon aina huolestuneen kysymyk- sensä, milloin minä ”menen virkaan”. Halusin tehdä matkan Amerikkaan laivalla ja kokea Atlantin ylittä- misen elämyksen. Niinpä nousin Göteborgissa ”Kungsholmiin”, laivaan, jolla oli pitkä historiansa: Kun 1920-luvulla suomalaisia työläisiä USA:ssa ja Kanadassa houkuteltiin ”työläisten paratiisiin ”, vasta perustettuun Neuvostoliittoon, matka tällä komealla laivalla oli yksi houkutustekijä. Monetkaan eivät aavistaneet, että perillä sitten heiltä otettaisiin kaikki omaisuus ”yhteiskäyttöön”, minkä jälkeen heitä odotti kurjalassa kurjan elämä, useinkin kuolema ankaralla työleirillä – jonkin pikku rikkeen tai ”väärän mielipiteen” vuoksi. Matka avaralla Atlantilla tuotti minulle todella elämyksiä, jotka eivät hevin unohdu: merenselän yksinäisyys, aaltojen ryöpyt ja hurjat vaah- toiset harjat, kaukainen jäävuori tai valaitten valtaisat vesiryöpyt kuin koristeelliset suihkukaivot sinisellä aavalla. Pääsin harrastamaan laivan kannella mielipuuhaani, ”myötämäki- kävelyä”. Sen mahdollisti tämän suuren valtamerialuksen 180 metriä

200 pitkän rungon alituinen, hidas keinunta. Kun keula alkoi kohota, kä- velin kevein askelin perään päin, ”alamäkeä”. Kun keula sitten kuin valtaisa kirves alkoi pudota huippuasennostaan halkaistakseen kohti syöksyvän kohisevan aallon ja perä vuorostaan nousta, käännyin kohti keulaa ja laskettelin jälleen ”alamäkeä”. Joskus aallonväli oli niin pitkä ja keula upposi niin syvälle, että potkurit kohosivat vedestä ilmaan ja vapisuttivat ilmassa pyörimisellään koko alusta kuin yrittäen hajottaa sen kappaleiksi. Jo alkumatkasta sain seuraa näillä kansikävelyillä, kun tutustuin kau- nispiirteiseen, italialaissyntyiseen rouva Cesidia Hansoniin. Reippailim- me aikamme, mutta muutaman päivän päästä tuuli yltyi myrskyksi, jota kesti koko loppumatkan ja meidän oli siirryttävä keskustelemaan sisätiloissa. Cesidia kertoi, että hänen miehensä oli USA:ssa hyvin tunnettu pia- nisti Raymond Hanson, ja lupasi höylisti järjestää minullekin lipun hänen tulevaan konserttiinsa New Yorkissa. Huhu kertoi, että laivalla matkusti nerokkaan ruotsalaisen laulaja- kuuluisuuden Jussi Björlingin alle 20-vuotias poika. Cesidia löysi hänet tuota pikaa ja niin meitä oli pian kolmen ryhmä keskustelemassa musiikista. Se oli minulle mahdollisimman kaukainen puheenaihe, mutta kun Sibeliuksesta tuli puhe ja löin pöytään ainoan valttini toteamalla, miten ”hänen kuudes sinfoniansa liikkuu unen ja valveen rajamailla”, minua ruvettiin pitämään sellaisena asiantuntijana, ettei kukaan tohtinut enää tuoda vähäisiä Sibelius-tietojaan esille. Iltaisin laivalla tanssittiin, oli sää mikä tahansa. Rouva Hanson oli taitava tanssija ja näissä oloissa yhteiset kansikävelymme tuottivat selvästi hedelmää, siinä mielessä – kiiruhdan täsmentämään – että meidät palkittiin, koska pysyimme pystyssä siinäkin vaiheessa, kun jokin erikoisen vankka aalto oli paiskannut muut parit vasten seinää. Oli joukossa eräs, joka ei myrskystä piitannut: ruotsalainen kreivitär, joka kertoi matkustavansa laivalla kahdennenkymmenennenensim- mäisen kerran yli Atlantin. Häntä seurasi matkalla oma hovineiti, ja nyt tämä pari kaipasi bridge-seuraa. Jokin ”ylipurseri” taikka ”varakaptee- ni” oli tähän valmis, mutta tarvittiin vielä neljäs. Olin pelannut joskus muutamana iltana, mutta pelin hienouksista minulla ei ollut käsitystä. Ei kuitenkaan auttanut kieltäytyä. Minut vedettiin pöytään purserin pariksi pelaamaan kreivitärtä ja hänen hovineitiään vastaan. Mieles- täni ”double” oli mukavasti suusta muljahtava sana ja siksi käytin sitä usein. Kreivitär oli siitä järkiään hyvin hämmästynyt ja hovineiti puh- keamaisillaan kyyneliin. Minä vain ”dublasin”. Voitimme lopulta pelin

201 ja purseri kiitteli minua: ”Thank you for your doublings”. Vähitellen kai kreivitär rauhoittui eikä erottanutkaan kyynelehtivää hovineitiään, niin kuin välillä oli näyttänyt väistämättömältä. Kungsholm oli jo monta vuorokautta aikataulustaan jäljessä, kun ”uusi manner” tuli taivaanrannassa näkyviimme myrskyn läpi. Oli ollut aikaa kehitellä monenlaista viihdettä. Jussi Björlingin poika suostui lopulta laulamaan, ehkä ei ihan isänsä veroisesti. Bridge-ryhmä muutti kokoonpanoaan ja kreivitär sai taas aiheen hymyilläkin. New Yorkin satamassa paljastui myrskyn voima: Jokin aalto oli lyönyt sirpaleiksi komentosillan ikkunat. Laivasta kannettiin metalliarkussa muuan myrskyn kourissa kuollut vanhus.

2. Olin matkalla Yale-yliopistoon, New Haveniin. Kun Cesidia Hanson kuuli, että joutuisin ilmeisesti viettämään joulun yksin, hänen italia- lainen äidillinen luonnonlaatunsa (olihan hän omaa sukuaan DiPillo) ei sitä sallinut, vaan hän kutsui muitta mutkitta minut joulun viettoon perheensä pariin naapurikaupunkiin Hartfordiin. Jossakin vaiheessa jouluaaton hämärtyessä iltaa kohti Raymond Han- son kutsui minut kuuntelemaan soittoaan, kun hän harjoitteli Mozartin pianokonserttoa. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni aloin epäillä aina toistettua väitettä, ettei minulla ole minkäänlaista ”nuottikorvaa”. Tajusinhan selvästi sen vivahteikkuuden ja värikkyyden, joka Hansonin soitossa toi esiin hänen kehutut lahjansa. Perin amerikkalaiseen tapaan jouluaamuna takka oli täyttynyt ja peittynyt pakettien vuoresta. Minullekin oli yksi pehmeä käärö, josta ilmaantuivat valkoiset talvisukat, kokonsa puolesta kai alun perin Raymondille tai muulle jättiläiselle tarkoitetut. Joululounas oli ruhti- naallinen. Tyytyväisinä istuttiin lepotuoleihin, joita olohuoneessa oli runsaasti, katselemaan televisiota. Sen ruudun liikkuvine kuvineen näin nyt ensi kerran ja jaksoin pelkästä uteliaisuudesta seurata hurjasti ratsastavia cowboyden joukkoja ja kuunnella kuudesti laukeavien pis- toolien pauketta kapakoista ja kujilta. Kun sitten pienen ajan perästä vilkaisin ympärilleni, huomasin koko Hansonin perheen nukkuvan levollisessa unessa kiivaimmassakin pistoolinpaukkeessa joulupäivän ihana rauha kasvoillaan. Myöhemmin tapasin vielä Hansonit, kun pääsin kutsuvieraaksi Ray- mond Hansonin konserttiin New Yorkissa – en sano pianokonserttiin, sillä illan huippukohta ei ollut mikään tavanomainen pianosävellysten mestariteos vaan konsertti rummuille, pianolle ja xylofonille. Muistan

202 sen ikuisesti, sillä sävelmä liukui tosiaan kumisevasta patarummusta pienten rumpujen kautta pianon koskettimistoa pitkin yläsäveliin ja jatkoi matkaansa xylofonin kilahdusten tietä korkealle, korkealle, kuu- lumattomiin – päätyen transkendentaaliseen tuonpuoleiseen, äärettö- mään, ja lasketellakseen sieltä kohta takaisin – ensin xylofonin ja sitten pianon ja rumpujen tuttuun maailmaan.

3. Psykologit eivät työskennelleetkään noissa temppelimäisissä holvikaari- sissa ja suippotornisissa taloissa, joita kuvissa näytetään Yalen yliopisto- na vaan sivukadulla tavaramakasiinin näköisessä harmaassa rakennuk- sessa lähellä Medicine Librarya. Huone, johon minut ohjattiin, oli yhtä harmaa, askeettinen ja autio: Kaksi kulunutta pöytää omissa nurkissaan ja kaksi tylyä puutuolia. Ennen pitkää huomasin, ettei toista pöytää käyttänyt kukaan. Olin yksin. ”Kullervo, tuo kurja Yalen vanki”. Missään ei ole täysin kielletty vierailuja vankien luona. Minua, ”Yalen vankia” kävi tapaamassa kaksi kertaa viikossa maailman ystävällisin sielu, Robert Abelson, nuori lahjakkuus. Hän jopa luki huolellisesti, mitä olin kirjoittanut rakennellessani minäkin jotakin ylen abstraktia yleistä käyttäytymisen teoriaa, mutta en osannut tarkkaan määritellä peruskä- sitteitäni ja siihen keskustelu tästä aiheesta aina pysähtyi. Mutta hänellä oli laajat tiedot matematiikan käytöstä orastavassa uudessa psykologiassa – ei ainoastaan tilastollisesta käsittelystä vaan myös prosessien teorioiden rakentamisesta ja dynaamisten mallien laatimisesta. Tapasinhan minä sentään hyvinkin eläväisiä ihmisiä ruokahuonees- sa lounasaikaan, kun kävin syömässä jokapäiväisen leipäni, kolmiolei- vän herkullisine salaatti- ja leiketäytteineen. Tulin tuntemaan muun muassa Milton Rosenbergin, Robert Abelsonin hengenheimolaisen. Virkeässä joukossa puhe kävi vilkkaana ja opin nopeasti käyttökelpois- ta Amerikan kieltä. Kuukauden päästä rupesin näkemään uneni eng- lanninkielisinä ja se oli varma merkki siitä, että todella osasin puhua sujuvasti tavallista englantia. Työhuoneeni vastapäätä, käytävän toisella puolella, työskenteli jo vanhahko, aikoinaan Norjasta tullut professori Bakke kaksi sihteeriä apunaan. Vanhempi heistä oli minulle hyväntahtoinen kuin äiti. Bakke puolestaan hyväntahtoisuudessaan yritti puhua minulle norjaa ja oli ihmeissään, kun en sitä heti ymmärtänyt. Hän kutsui minut kerran vie- raakseen kotiinsa, jonka näkeminen perin juurin hämmästytti minut: Keskellä Connecticutia täydellinen hirsinen tunturihotellin olohuone

203 jykevine puukalusteineen, ei yhtään kirjaa, mutta seinät täynnä toinen toistaan komeampia hirven ja poron päitä, jokaisella uljaat sarvet valmiina pistämään silmään… Kun kävi ilmi, etten mahtunut mukaan millekään psykologian kurssille, Bakke kutsui minut kuulijaksi luennoilleen, jotka käsittelivät ammattiyhdistysten historiaa. Se oli huoletonta ja hauskaa kuultavaa, varsinkin silloin, kun hän kuuntelutti vanhoja äänilevyjä – jalallaan rytmiä korostaen: ”Union train is com-ming, com-mng, com-ming. Get on board!” ja tutulla ”Kalle Kustaan muorin” sävelellä: ”Solidarity forever, solidarity forever, solidarity forever for the Union makes us strong!” Olihan se jonkinlaista sosiaalipsykologiaa sekin. Mutta mitä tekemistä tällä kaikella oli tutkimustyöni kanssa? Kävi ilmeiseksi, että minun sijoittamiseni Yalen yliopistoon oli sel- vä virhe. USA:n yliopistot ovat hyvin eri tavoilla erikoistuneet eri tie- teenaloihin ja niissä esiintyviin suuntauksiin Olin pyrkinyt Michigan University:iin Ann Arboriin ja siellä lewiniläiseen psykologiaan omis- tautuneeseen, jo kuuluisaan Group Dynamics Centeriin ja – paha kyllä – toissijaisesti maininnut Yalen. Tämä oli tapahtunut pelkästään Paavo Kolin, amerikankävijän, innokkaan suosituksen vuoksi. Jostakin syystä jokin ihmeellinen Fulbright-lautakunta oli sitten valinnut Yalen, koska Michiganiin ei muka ”mahtunut”. Sain kuitenkin tehdä kiertomatkan keskilänteen ja silloin viipyä viikon mainitussa Ann Arborissa. Helmikuussa matka toteutuikin – juuri niihin aikoihin, jolloin rupesin näkemään unet englanniksi ja olin siis mielestäni kielellisesti kypsä.

4. Olin tottunut matkustamaan halvalla, yhtenä syynä se, että sillä tavalla pääsi tutustumaan ”varsinaiseen kansaan”. Samassa mielessä – siirryt- tyäni ensin junalla New Yorkiin – matkasin Greyhound-bussilla länteen, Pittsburghin kautta Columbus Ohioon ja sieltä Urbana Illinoisiin, Chi- cagoon, Fordin tehtaille Michiganissa ja varsinaiseen matkan päähän, Ann Arboriin. Yövyin YMCA-hotelleissa, joissa söi ja nukkui halvalla (mutta ”kansa” oli pikemminkin USA:n alamaailmaa kuin ”tavallista”). Ann Arborissa oltiin vieraanvaraisia ja tarjottiin sija yliopiston tiloissa. Matkustamisesta, matkalla olosta sinänsä ei ole paljonkaan kerrottavaa. Olen aina rakastanut vuoristoa ja myös nyt Allegheny-vuorten ylitys oli miellyttävä elämys. Ohiossa alkoivat alavat maat, ilmeisesti jo preerian kaltaiset, nyt talvella etäisyyksiin asti yksitoikkoista ruskean sängen peittämää autiutta. – Olin ostanut ensimmäisillä säästödolla-

204 reillani pienen elokuvakameran, jolla kuvasin 8 mm:n kaitafilmille silloin tällöin matkan näkymiä. Jos oli paljon auringonvaloa ja maisema värikäs, sillä sai onnistuneitakin otoksia, kunhan muisti aina veivata käsipelillä vieterin kireälle. Silloin saattoi kuvata yhteen jaksoon puoli minuuttiakin. Mutta valoa oli harvoin ja maisema ei ollut värikäs. Vain kerran sain vähän eloa kuvaan koulutyttöjen mekastavan joukon noustessa bussiin.

Vain kahdessa tapaamisessa katson päässeeni hyödylliseen tieteelliseen keskusteluun, jotka merkitsivätkin sitten stipendimatkani arvokkainta antia. Ensimmäinen niistä oli tutustuminen Raymond Cattelliin. Pienessä, mutta yliopistostaan kuuluisassa Urbana-Illinoisin kaupungissa sain tavata professori Raymond Cattellin, jonka teosta ”Personality: A Systematic, Theoretical, and Factual Study” oli tuoreeltaan käsitelty Eino Kailan seminaarissa. Muistan, minkä valtavan ihmetyksen Cattel- lin teos tuotti. – Kailakin oli kummissaan muutoksesta, mikä psykologiassa oli tapahtumassa. Samasta asiasta, persoonallisuudesta, ei voi syntyä enää toisistaan poikkeavampia esityksiä kuin Kailan ja Cattellin. Kaila oli tavoitellut mahdollisimman yhtenäistä teoreettista, selittävää kuvausta persoonallisuuden dynamiikasta, ihmisen tarpeista ja niiden hierarkisesta rakenteesta. Cattell näytti jättävän selittämisen sikseen ja pyrkivän yksinomaan empiiristen testien tuottamaan kuvaukseen, des- kriptiiviseen esitykseen ihmisen kyvyistä ja muista ominaisuuksista. Apunaan hän käytti tuon aikakauden uutuutta, faktorianalyysia. Sattumoisin olin Toivo Vahervuon, Yrjö Ahmavaaran ja muiden tes- tipsykologiasta innostuneiden joukossa – ja erityisesti väitöskirjaa teh- dessäni – tullut tuntemaan melko perusteellisesti juuri sitä psykologian suuntausta, jota Cattell sen huomattavimpana tutkijana edusti. En ollut yksinomaan saavana puolena, sillä minulla oli niin sanoakseni ”heitet- tävänä peliin” Ahmavaaran aivan tuore keksintö, transformaatioanalyy- si, ja sovellus, jonka olin väitöskirjassani esittänyt. Cattellin työhuoneen seinät olivat katosta lattiaan asti täynnä ranskalaista kirjallisuutta, tarkemmin sanoen ranskalaista runoutta. Ei olisi tarvinnut olla psykologi tulkitakseen tämän syvältä tiedostamattomasta tulevaksi protestiksi amerikkalaista rihkamakulttuuria vastaan, samaa juurta kuin Yalen nuorten tutkijoiden yleisesti harrastamat pienet eu- rooppalaiset autot, kuten ”kuplafolkkarit” ja Fiatit – protestina koko tien valtaaville ylen leveille ja pitkille amerikkalaisille ”loistoautoille”. Olisi luullut, että Cattell on ranskalainen patriootti, mutta britti hän oli, kaikessa yksilöllinen britti, käytökseltään ja koko olemukseltaan –

205 aina kravattia ja huolellisesti hoidettuja kenkiä myöten. Hän oli tullut pieneen Urbanaan yksinomaan siksi, että sen yliopistossa oli rakennettu maailman ensimmäinen suurtietokone, radioputkista koottu, suuren huoneen täyttävä Illiac. Cattell kertoi todenneensa, että vain sen avulla oli toteutettavissa se valtava määrä testitulosten analyysia, joka jo oli hänen suunnitelmissaan. Aika ei riittänyt Illiacin katsomiseen – ja mitäpä katsomista siinä olisi ollutkaan, pelkkää radioputkien välähtelyä. Sen sijaan meillä oli yllin kyllin keskusteltavaa faktorianalyysista. Kerroin hänelle pääpiirtein Ah- mavaaran transformaatioanalyysista ja näytin sen tuottamia tuloksia väitöskirjastani. Hän vaikutti aivan yllättyneeltä. (”Pienessä Suomessa tehdään tällaista. Voiko olla totta?”) Uskalsin esittää kysymyksiä Cattellille. Eikö ollut vakava rajoitus se, että kaikki korrelaatiot käsiteltiin hänen analyyseissaan lineaarisina, ja näytin saamani tuloksen, jonka mukaan älykkyyden epälineaarinen vaikutus johtajaominaisuuksiin tuotti korkean korrelaatiosuhteen mitan, mutta lineaarinen korrelaatio oli melkein 0! Tähän Cattellilla ei ollut valmista vastausta ja hän kävi mietteliääksi. Lyhyeksi tarkoitettu tapaaminen pitkittyi pitkittymistään ja vei lopulta koko iltapäivän. Kiitin Cattellia tästä hänen ”ajanuhrauksestaan”. Jo bussimatkalla Urbanasta Chicagoon mielessäni pyöri kysymys, mikä oli se polku, jota tutkijana olin nyt – ilmeisesti menestyksellisesti – kulkemassa. Vertailin Kailan ja Cattellin käsityksiä persoonallisuudesta. Kaila pyrki filosofisiin tavoitteisiin, löytämään teorian ihmisestä liittääkseen sen monistiseen todellisuuskuvaan kokevana ja päämääriin pyrkivänä olentona. Cattellin ihmiskuva oli summa ominaisuuksista, kyvyistä, luonteenpiirteistä, mielipiteistä jne. Minuun oli juurtunut se kailalainen perusajatus, että olevainen ei ole summa vaan kokonaishahmo. joka jäsentyy osiin. Minulle valkeni, että Cattellin polku – ja sen mukana kaikki se, mitä itse olin tutkijana aikaansaanut – ei ollut minun polkuni. Vahvimpa- na minussa eli sittenkin filosofi. Etsin tarkoitusta kaikessa. Ehkä se oli lapsellista.

5. Chicagon kadut näyttivät nokisilta ja luotaan työntäviltä. Kaupunki vaikutti rauhalliselta, vaikkakin vilkkaalta, mutta mielessäni pyörivät kaikki ne kauhut, joita gangsterifilmit olivat aikoinaan ammentaneet. Savun ja pölyn sisältä vilkkui punainen valoteksti: ”Jesus saves”, vä- lähti ja sammui, välähti ja sammui…

206 Sen vähäisen ajan, jonka olin varannut Chicagolle, vietin taidemuseossa. Matkasuunnitelman mukaisesti poikkesin Michiganissa Fordin suurelle autotehtaalle paikkakunnalla, jonka nimeä en muista – enkä välitä tietääkään. Tarkoitukseni oli tutustua psykologisiin testimene- telmiin, joita siellä varmaan käytettiin työnjohtajien valinnassa johtajaominaisuuksien mittaamiseen. Tapasin nuoren miehen, joka esitteli minulle joukon tavallisimpia älykkyystestejä. Kun kysäisin, miten ne korreloituvat työnjohtajana menestymiseen, totesin, ettei nuorella mie- hellä ollut minkäänlaista aavistusta muuttujien tilastollisen käsittelyn alkeistakaan. Aikaa säästyi ja pääsin nopeasti jatkamaan matkaani Ann Arboriin. Jo von Fieandtin luennoilla ja sitten väitöskirjatyöni aikana olin tutustunut Kurt Lewinin psykologiseen käsitejärjestelmään ja käyttäyty- misen dynamiikkaan. Ann Arboriin, Michigan University:iin, oli Kurt Lewinin aloitteesta perustettu Group Dynamics Center, johon nyt matkani suuntautui. Minut otettiin varsin ystävällisesti vastaan ja pahoiteltiin aidosti asiaa, kun kuultiin, että olisin halunnut sijoittua stipendimatkallani juuri Ann Arboriin, mutta se ei ollut onnistunut. Lewin oli kuollut äkilliseen ja arvaamattomaan sydänkohtaukseen vuonna 1947, mutta hänen ”henkensä eli” Group Dynamic Centerissä. Se voi kuulostaa klisheeltä, mutta totta on, että vahva, innostunut tut- kijaryhmä jatkoi hänen työtään välittömästi siitä, mihin Lewin itse jäi. Minulla oli nyt mahdollisuus keskustella ilman kiirettä useiden tutkijoiden kanssa: Dorwin Cartwright, Franc Harary, Alvin Zander, Albert Pepitone, Robert Zajonc ja Stanley Seashore – ainakin nämä ja heidän meneillään olevat tutkimuksensa tulin tuntemaan. Pääsin kaksi kertaa osallistumaan Cartwrightin johtamaan seminaariin, jossa Franc Harary esitteli graafiteoriaa. Seminaarissa Hararyn esittämät asiat olivat graafiteorian alkeita. Siitä olisi vielä pitkä matka Lewinin esitysten ja oivallusten ”kääntämisek- si” graafiteorian kielelle. Aavistin, että tämä oli suunnitteilla. Ihastuin ajatuksesta ja päätin seurata tarkasti, milloin ja missä muodossa se toteutuisi. Jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että Group Dynamics Centerissä elettiin juuri nyt eräänlaisessa tyhjiössä, kun Lewin ei ollut ideoillaan antamassa vauhtia tutkimukselle. Ihmettelin mielessäni, miksei Ann Arborissa käytetty hyväksi uutta keksintöä, tietokonetta, ”supercompu- teria”, kuten Urbanassa Illiacia.

207 Lewinin käyttämiä kokeita toistettiin ja muotoiltiin uudelleen. Mi- nusta oli kuitenkin hiukan surullista nähdä, miten muuan opiskelija oli pantu tuntikausia erottelemaan valtavasta kasasta kahden lajin herneitä toisistaan. Tutkittiin kokeellisesti kyllästymisilmiötä. Murehdin opiskelijan kohtaloa – kuin muinaiskreikkalaisen orjan elämää kahlittuna kuparikaivoksessa – mutta sain kuulla, että opiskelija saa varsin hyvän palkkion kokeeseen osallistumisestaan. Jäin mietiskelemään psykologin sielussani, mitä se sellainen kyllästyminen on, josta saa palkan. Robert Zajonc oli ikätoverini ja juuri valmistunut tohtoriksi Michigan Universityssä. Meillä oli hyvin samankaltainen näkemys persoonallisuuden ja ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta. Hän oli selvästi hyvin lahjakas ja ajattelussaan tarkka. Hänen henkinen tasapainoisuutensa oli suoranainen ihme, oli todettava, kun kuuli, mitä hän oli nuoruudessaan kokenut Puolassa: Vuonna 1939 hän oli vanhempiensa kanssa paennut saksalaisia syntymä-kaupungistaan Lodzista Varsovaan, jossa lentopommi oli tuhonnut heidän asuntonsa, molemmat vanhemmat kuolleet ja Robert haavoittunut vaikeasti. Hän oli täysin orpona joutunut natsien työleirille, paennut ja otettu kiinni, paennut toisen kerran ja onnistunut pääsemään Ranskaan, jossa liittyi vastarintaliikkeeseen. Hän oli kyennyt säilyttämään henkensä ja päässyt viimein siirtymään USA:han ja opiskelijaksi Michiganin yliopistoon. Kuulin hänen kohtalonsa kovat varhaisvaiheet muilta, itse hän ei ollut halukas niistä kertomaan.

6. Mielenkiintoinen kokemus Ann Arborissa oli yht’äkkinen lumisade – ei ehkä niinkään itse sade kuin asukkaitten touhu, minkä se aiheutti. Lunta tuli suomalaisittain ajatellen runsaasti, jokseenkin puoli met- riä, mutta höyhenkeveänä kerroksena peittäen autot ja sulkien kadut. Ihmiset ryntäsivät lunta luomaan kädessään pienikokoiset lapiot, joissa oli painavat rautaterät ja keppivarsi, ei mitään kädensijaa. Tällä ”lusi- kalla” he tökkivät lunta pienin annoksin, toivoton antautuminen kasvoillaan. Missään ei näkynyt minkäänlaista aura-auton tapaistakaan. Oli kuljettava taiteillen katukäytäville lumessa kahlaamisista syntyneitä polanta-polkuja pitkin niin kuin talvisin Kainuun metsämailla Muistin suomalaisen ”lumikulttuurin” kaikki hienoudet, metrin levyiset ”kolat” nerokkaine jalaksineen ja kädensija-tankoineen, joilla vempeleillä heikkokin heivautti puoli kuutiota kerrallaan lunta sivuun – ja jättimäiset aura-autot, jotka vauhdikkaasti selvittivät ajotien. No, tulihan itse luonto michiganilaisten avuksi. Se tavaton lumimää-

208 rä, joka yöllä peitti hetkessä kaupungin, suli päivällä myös hetkessä, aivan silmin nähden. Group Dynamic Centeristä minulle jäi kaiken kaikkiaan hyvin miel- lyttävä ja positiivinen kuva innostuneesta tiedeyhteisöstä. Työtä tehtiin, mutta missä piileskelivät uudet oivallukset? Zajoncilla oli ideoita, sen olin kyllä huomannut, mutta hän vaikutti yksineläjältä, suorastaan eris- tyneeltä eikä johtavalta luonteelta. Lewin oli poisssa – sille ei voinut mitään. Vietettyäni viikon Michigan Universityssa minun oli lähdettävä paluumatkalle – jälleen Greyhoundilla. Siitä oli tullut minulle eräänlai- nen kulkurin koti: nukuin, torkuin ja valvoin vuorotellen. Pitkin loikin Greyhound vei minua seuraten Suurten järvien etelärantaa vievää tietä.

Niagaran putouksilla pidin matkatauon ihaillakseni kerran minäkin veden vapaata vyöryä alas 100 metrin korkuiselta kynnykseltään. Ka- nadan puolelta syöksyvä, kaareva Hevosenkenkäputous oli jopa kaunis. Talviaika kun oli, ei putouksilla ollut paljoa kävijöitä, joten saatoin vapaasti hyppiä rantakiveltä toiselle ja valita kuvakulmia filmatessani veden juoksua. Veivasin innokkaasti kamerani kampea ja annoin vieterin surrata. Minä veivasin ja taas surautin pätkän filmiä, veivasin ja surautin. Päätöntä puuhaa – mutta kerrankos matkailu sitä teettää. Päivän viivyin Niagaralla, taisinpa nukkua muuten tyhjässä hotel- lissakin. Sitten jatkoin Greyhoundilla tavattoman kauniisiin metsiin ja kirkkaille metsäjärville New Yorkin osavaltiossa, josta ne jatkuvat aina kaunistuen Vermontin puolelle. Aamulla heräsin torkuiltani keskellä sellaista metsämaisemaa, jota aurinko valaisi kirkkaasti. Siinä unohdin hetkeksi Chicagon noen ja New Yorkin liikenteen metelin. Tällaiseen Amerikkaan, tähän kauneuteen, ”pilgrim-isät” olivat kerran tulleet ja perustaneet Uuden Englannin!

7. Kun palasin kiertomatkaltani New Haveniin, alkoi olla kevättä. Magno- liat kukkivat. Keksin käyttää aikaani ”Käytännön psykologiaa” -kirjani toisen osan tekemiseen ja huolellisesti valiten olin ostanut matkakirjoituskoneen. Tunsin tekeväni jotakin hyödyllistä, mutta olihan se ilmeistä stipendi- matkan väärinkäyttöä ja mieluummin olisin kirjoitustyön tehnyt Suo- messa, jos siellä olisi ollut yhtä lailla aikaa. Ilon aihetta sain vierailuista Lasse Seppovaaran perheessä. Lassella oli Fulbright-apuraha. Hän oli diplomi-insinööri liikenteen tutkimuk-

209 sen alalla, työssä tie- ja vesirakennushallituksessa ja opiskeli nyt Yalessa liikennelaskentaa – kriittisesti ja kiroillen ankarasti. Sitä hän teki aina. Mukana matkalla oli hänen tasainen ja hymyilevä vaimonsa sekä ihastuttava 3-vuotias poika. He olivat perustaneet New Havenin ”downtow- niin” todellisen kodin. Poikkesin Seppovaaroilla parina kolmena iltana viikossa ja ”Kurvelo- setänä” nautin rakentavista keskusteluista pikkupojan kanssa. Hänellä oli aina tarjolla uusia näkökulmia maailmaan ja tieteeltä unohtuneisiin asioihin – kuten: ”Missä Aurinko nukkuu?” ja heti perään ”Mutta Kuun ei ainaskaan tartte nukkua, eihän?” – Ahaa! Ovelaa. Pieni mies etsi perusteita sille, että saisi valvoa pitempään. Seppovaaroilla vierailivat usein iltaisin myös Lukkariset: Vilho eli ”Ville” Lukkarinen ja hänen vaimonsa, kauniskasvoinen ja ihannevar- taloinen nainen, joka pukeutui aina tiukasti kehonmyötäisesti, niin että voi kuvitella puvun saumojen soivan jatkuvasti ihania korkeaoktaavisia säveliä. Käytin hänestä lempinimeä ”Pinkeä”. Ville oli Suomen ilmavoimien korkea-arvoinen upseeri, jolla oli tekeillä valtiotieteen tohtorin väitöskirja: ”Suomen ilmavoima”. Ole- mukseltaan hän oli varma ja ryhdikäs – aina selkä suorana. Hän kertoi todenneensa, ettei Ilmavoimiin kannattanut jäädä upseeriksi, koska everstiä ylemmäksi – eli kenraaliksi – ei käytännössä enää pääse. Eversti hänestä sitten tulikin ja Satakunnan lennoston komentaja (1969). Erot- tuaan ilmavoimista hän kirjoitti Lotta-Svärd -järjestön historian ja sai vuonna 2008 professorin arvonimen.) Vihdoin oli tullut koti-Suomeen lähtemisen hetki. Lasse oli ostanut 100 dollarilla ajokelpoisen käytetyn auton. Nyt perhe Seppovaara tarjoutui kyytimään minut New Havenista New Yorkiin. Lasse selviytyi erinomaisen taitavasti New Yorkin liikenteen torvisoit- tokonsertista, johon hän osallistui paitsi yhtenä torvensoittajista myös pitkien kiroilusoolojen esittäjänä. Majoituimme hotelliin ja nyt minä sain tarjota vastapalveluksen. Ym- märsin, että heidän teki mielensä tutustua New Yorkin ilta-elämään, ja tein heille ehdotuksen: Minä olisin sen illan 3-vuotiaan ystäväni seurana hotellissa – seurana, ei minään ”babysitterinä”, sillä kysymyksessä ei ollut ”baby” vaan reipas ja viisas pikkumies. Opintomatkani Amerikan maahan sai myös filosofistakin sisältöä pienen ystäväni pommittaessa minua aina yhtä yllättävillä kysymyksil- lään – en sano väsymättömästi, sillä kyllä hän lopulta uuvahti, kysyi vie- lä varmuuden vuoksi, missä äiti on, mutta antoi silmäluomiensa painua kiinni, niin että minä saatoin – pientä ylpeyttä psykologin minässäni

210 tuntien – luovuttaa hänet hänen äitinsä syliin. Lennosta New Yorkista Pariisiin en voi muuta sanoa kuin että se oli yk- sitoikkoisinta mitä olla voi. Torkahtelin enemmän kuin Greyhoundissa. Pariisissa oli kiire ennättää taksilla lentokentältä toiselle kehätietä pitkin. Kuljettaja ajoi hurjasti vaihtaen kaistalta toiselle, niin että heilah- telin avuttomana seinästä seinään. Hiukan ennen ovien sulkeutumista ennätin mukaan Helsingin koneeseen. Tuomisina Suomeen minulla oli kirjoituskone, kaitafilmikamera (käsin veivattava, uusinta mallia) ja melkein valmis teksti ”Käytännön psykologian” II osaan. Paluu oli ollut vauhdikas. Oli puhkottu monien aikavyöhykkeitten rajoja, lennetty vasten aurinkoa. Mikä nyt oli aika ja paikka? Ajan saatoin likimain päätellä Helsingissä vapunaaton riehakkaasta menosta kaduilla, värikkäistä palloista, valkolakeista ja heiluvista huis- kuista. Paikan tajukin heräsi siinä samassa. Se, että olin tullut Suomeen, oli varma asia: Sen saattoi päätellä kaduilla huojuvien humalaisten määrästä. Rakkaan kansan elon mainingit kävivät korkeina, joten oli otettava tuki mistä sai ja rantauduttava seinävierille.

8. Vaimoni oli saanut siirretyksi oman stipendimatkansa vuodella ja lähti tyytyväisenä matkaan Massachusettsiin syksyllä 1956. Onneksi olimme saaneet todella taitavan ja luonteeltaan iloisen ja äidillisen lapsenhoitajan, Marjatan, huolehtimaan Vesa-pojasta. Hän oli luvannut sen tehdä koko vuoden ajan ja piti hyvin lupauksensa. Ai- noastaan silloin, kun hänen äitinsä kuoli, hän oli poissa kaksi päivää. Silloin minun oli vietävä Vesa päivähoitoon samassa talossa olevaan Lapsihotelliin. Sieltä hän hoitajan sylissä sai katsoa perääni ikkunasta, kun minä vilkutin hänelle työhön lähtiessäni. En unohda hänen itkusta vääntyneitä kasvojaan ja surkeaa huutoaan, mutta hoitaja kertoi minulle Vesan rauhoittuneen heti, kun olin poissa näköpiiristä. Jo keväällä Vesa käveli Marjatan taluttamana Kruunuhaan kaduilla ja leikki hiekkalaatikolla Säätytalon puistossa. Filmasin innokkaasti näitä arvokkaita tapahtumia.

Kahdeksi päiväksi Vesa jäi sitten kokonaan Marjatan hoiviin, kun tuli Jyväskylästä tieto, että äitini oli kuollut – syöpä oli tehnyt työnsä. Kaija kertoi, että se oli tapahtunut aivan rauhallisesti. – Käydessäni katsomassa äitiäni hänen kuolinvuoteellaan sairaalassa sain kuulla, että isäni oli samanaikaisesti toisella osastolla. Näin kohtasin hänet monien vuosien

211 jälkeen. Kuullessaan äidin kuolemasta Kaijalta ja minulta, hän sai sanotuksi: ”Vai jo pääsi Heli täältä pois, pääsi pois…” Hän käytti aina Helgasta jostakin syystä Heli-nimeä. – Isäni kuoli varsin pian myöhemmin. Vaimoni Ritva lähetti USA:sta kirjeen, jossa hän kertoi surunsa äitini kuoleman johdosta. Joulun ollessa jo aivan lähellä sain suureksi yllätyksekseni tietää, että Ritva halusikin välttämättä Amerikasta kotiinsa Varkauteen joulunpy- hiksi ja sai isänsä lähettämään lentoliput. Matkustin siis Vesan kanssa Varkauteen juhlaa viettämään. On ymmärrettävää, että minulla oli halu tavata vaimoani, vaikka olin tottunut hänen pitkiin poissaoloihinsa ulkomailla. Vesa vierasti äitiään ja kyseli ”Jattaa” (Marjattaa). Työni opistossa oli tullut kovin rutiininomaiseksi. Aina samat luennot, aina samat testausmatkat. Eihän minulla mitään valittamista ollut. Kirjani ”Käytännön psykologiaa II. Joukon käyttäytyminen” ilmestyi heti syksyllä 1956 ja molempia osia myytiin hyvin. Siitä piti omalta osaltaan huolen Kyllikki Kasanen, sihteeri, joka hiljaisesti hoiti asiat niin, että kukaan ei kurssin päättyessä vahingossakaan matkustanut kotiinsa ilman kirjaani. Vaikka USA:n matkani ei ollut kovinkaan antoisa, huomasin nyt, että englannin kielen taitoni oli 5 kk:ssa hämmästyttävästi kohentunut. Viimeistään silloin se kävi ilmi, kun ystäväni Stanley Seashore tuli Suo- meen vierailulle ja minut pantiin tulkiksi, kun hän esitelmöi Suomen Työnantajain Keskusliiton keskeisille johtohenkilöille. Tulkkaukseni ei ollut aivan simultaanitulkintaa, mutta lause lauseelta päästiin eteen- päin. Tosin Stanley jäi joskus ihmeissään kuuntelemaan, miten lyhyeen ilmaisuun suomen kielellä pystyttiin monimutkaisissa englanninkielen käänteissäkin. – Vain kerran sattui lapsus, kun käänsin ”truck”-sanan ”trukiksi” ja yleisö huuti kuorona: ”Kuorma-auto!” Tulkkaukseni siis kiinnosti yleisöä niin, ettei kukaan nukkunut esi- telmän aikana. Toisin kävi – niin kerrotaan – eräässä vastaavassa tilaisuudessa, jossa tulkkia ei käytetty. Keskusliiton silloinen toimitusjohtaja eversti Karikoski oli esitelmän edetessä torkkunut tuolissaan ja oli jo ilmeisesti unessa, kun hän hätkähtäen heräsi ja kuuli puhujan sanat: ”…general agreement”. Siihen Karikoski lausahti: ”Nimestä päättäen kreikkalainen…” ja torkahti uneen uudelleen.

9. Keväällä vaimoni kotiutui Amerikan matkaltaan ja syyskuun 28. päivä- nä 1957 syntyi poika, joka sai nimen Antti Kullervo. Opistotyön ohessa harrastin sentään itsenäistä tutkimustakin. Jo

212 ennen väitöskirjani tekoa olin julkaissut pari pientä testitutkimusta, joissa käytin faktorianalyysia. Cattellin tapaamisesta olin saanut uutta virikettä ja eräänlaisena keskustelun jatkona julkaisin tutkimukset: ”The Effect of the Selection Situation on Responses to Questionnaire” ja ”On the Significance of Factors in Studies with a Small Number of Variables” Acta Psychologicassa. Jälkimmäisessä tein ovelan tempun: Otin aineis- tostani muutamia muuttujia, joiden tiesin sijoittuvan kauniisti kahteen faktoriin ja lisäsin aineistoon arpomalla täysin satunnaisia muuttujia, joiden keskinäiset korrelaatiot olivat siis varsin alhaisia, satunnaisesti 0:sta poikkeavia. Laskin rutiininomaisesti faktoreita niin paljon kuin niitä tuli esiin. Ja tulihan niitä, jatkuvasti, faktori faktorin perään. Tie- sin, että vain kaksi faktoria oli todellisia, mutta nyt paljastui, että miltei jokainen tavanomainen sääntö laskennan pysäyttämisestä vei harhaan, tuotti liian monta faktoria. Oikeastaan kaikkien maailmassa tehtyjen psykologisten faktorianalyysien pätevyys olisi pitänyt tarkistaa tältä pohjalta. Puhuin tästä Yrjö Ahmavaaran kanssa. Hän myönsi, että näin on, mutta lisäsi samaan hengenvetoon filosofisesti hämäränlaisen ajatuksen, että ”kyllä sattumaltakin voi syntyä todellisia korrelaatioita”. Yrjö sanoi tämän arvoituksellisesti mutisten.

Ennen lähtöani Amerikkaan oli sovittu, että ”palvelisin” opistoa takaisin tultuani vielä kaksi vuotta. (Minä kai sain jonkinlaista palkkaa opistosta stipendimatkani aikanakin. En muista. Verottaja sen muistaisi.) Keväällä 1958 tulivat täyteen nuo sovitut kaksi vuotta – niin kuin renkipojalle Tuomaan päivänä. Olin hiljaisessa mielessä jo päättänyt varmasti lähteväni tiukasta ru- tiinityöstäni vapaammille laitumille – luovaan työhön, kuten juhlavasti sanotaan. Asiaan vaikutti se, että olin tavannut Kai von Fieandtin sattumoisin Esplanadilla ja lyhyen keskustelun jälkeen hän oli kehottanut minua hyvin rohkaisevasti hakemaan psykologian dosentuuria, olihan minulla väitöskirjan lisäksi kokonainen nippu tutkimuksia hakemukseni pe- rusteeksi. Kai von Fieandtilla oli jopa ehdotus dosentintoimen sisällök- sikin: sosiaalipsykologia. Samalla hän mainitsi, että sellaista oppiainetta suunniteltiin jo ja yritettiin ajaa läpi eduskunnan budjettiin. Tein kehotuksen mukaisesti ja minut nimitettiin vuonna 1957 Hel- singin yliopiston dosentiksi, erikoisalana sosiaalipsykologia. Seuraavana vuonna hain psykologian dosentuuria Kauppakorkea- koulussa ja sain sen vaivattomasti – ainoana vaivana luennoiminen ilman palkkaa. Olin kummastellut, mitä tarkoittaa se, että joku on

213 virallisesti ”yksityisdosentti”. Nyt sen tiesin. Vapun tienoissa vuonna 1958, kun kahden vuoden sopimuskaute- ni työnjohto-opistossa oli kulumassa umpeen, kerroin Rautavaaralle päätökseni pyytää eroa opistosta. Hän ei aluksi voinut ymmärtää asiaa ollenkaan. Kerroin, että olin ollut hyvin tyytyväinen työhöni opistossa, mieltynyt koko henkilökuntaan ja viihtynyt kaikin puolin hyvin. Minus- ta vain tuntui siltä, että oli kokeiltava jotakin muuta. Olinhan jo dosentti ja mielestäni siis viihtyisin – myös – tieteellisessä tutkimustyössä… Rautavaara vaikeni, mutta tuli seuraavana päivänä kertomaan so- pineensa Keskusliitossa siitä, että palkkani korotettaisiin. Se tulisi olemaan sama kuin professorin alkupalkka yliopistossa. Minut siis ostettaisiin! Rautavaaran hyvää tarkoittava ehdotus ei pa- rantanut asiaa. ”Tie tasainen, asfalttinen, on varmin vaeltaa…” Tavallisen järjen mukaan minulla olisi edessäni varma tie ja runsas toimeentulo, jos jään opistoon. Mukavat työtoverit, tuttu työ, kaikin puolin turvallista! Mutta vastaisiko maailma minulle, mikä se on? Olin risteyksessä. Olin valitsemassa polun. Se veisi johonkin, mihin ei ollut tienviittaa. Pysyin päätöksessäni.

214 LUKU XIV Tieteen irtolaisena

1. Lähdettyäni Teollisuuden Työnjohto-opistosta vuoden 1958 kesän tullen minulla oli edessäni paitsi tuntematon tulevaisuus myös ennen kokemattoman suuri vapaus, riemukas vapaudentunne. Kesä ei nyt ollutkaan toisesta päästään kiinni lomanjälkeisessä paluussa tarkasti kuuden viikon kuluttua harmaaseen rutiinityöhön. Oli se tunne kuin olisin seissyt kirkkaassa auringonvalossa satamasta irtoavan laivan keulassa sen töräyttäessä lähtömerkkinsä, vapauden symbolin, ja suunnatessa rannattomalle merenselälle. Jyväskylän kesäyliopistossa luennoiminen ei ollut minulle koskaan mikään rasite vaan virkistävä kokemus. Nyt se oli suorastaan vapauden juhlaa, jota mikään ei kahlitse. – Sananmukaisesti tämä kävi toteen, kun eräänä päivänä se luentosali, jossa minun piti peruskurssini pitää, osoittautuikin varatuksi ja koko joukkoni joutui taivasalle. Onneksi oli aurinkoinen päivä ja yliopiston alueella kasvoi kaunis, kuiva männikkö. Ohjasin joukon sinne istumaan kuka kivelle, kuka kannolle, kuka nur- mikolle, mihin vain. Kiipesin itse lähelle pysäköidyn Volkswagenin as- kelmalle ja sijoitin paperini mukavasti sen katolle. Ulkona luennoidessa oli puhuttava jokseenkin kovaa, pidettävä suorastaan ”mökää”, mutta kävihän se, kun minulla oli vieläkin tallella armeijasta tulikomentojen huutamiseen tarvittava karjuntaääni. Myöhemmin kerrottiin luentoni kuuluneen Lounaispuistoon asti. Vapaus! Näin sen valossa kaiken, ihmisten tapaamiset, uintiretket Tuomiojärvellä, kävelyt Harjulla, vaellukset Roninmäen vuoripoluille ja pyrähdykset autolla järvien rannoille. Vapaus nosti hyökynä esiin koko tunne-elämäni. En ollut kirjoittanut runon runoa vuoden 1950 jälkeen – ”tultuani valmiiksi” eli maisteriksi. Nyt niitä alkoi pulpahdella tämän tästä. Useinkin minun oli pysäytettävä autoni tien poskeen kauniin maiseman tullessa esiin ja istahdettava rantakivelle tai heittäydyttävä niitylle

215 pureskellen ruohonkortta hampaillani ja kädet mukavasti niskan takana. Ei aikaakaan – ja taas oli jollekin lappuselle kirjoitettava runon luonnos.

Sen verran olin ollut runouden syrjässä kiinni, että olin tutustunut Paavo Haavikon ensimmäisiin kokoelmiin ”Tiet etäisyyksiin” ja ”Syn- nyinmaa”. En voi kieltää, etteikö nyt uudelleen syntyneessä runohar- rastuksessani olisi ollut paljonkin vaikutteita Paavo Haavikolta. Hänen runojensa tyyli toi minun vapaudentunteelleni juuri sitä, mitä se tarvitsi: elämysten aidon ilmaisun ilman liiallisia sääntöjen siteitä. Olihan jo 1920-luvulta alkaen ns. vapaamittainen runous koettanut päästä irti säerytmin, riimien ja alkusointujen siteistä – sanoisinko: korsetista – mutta Haavikko vapautti sen myös monista kirjallisen kielenkäytön lausumattomista säännöistä ja rutiineista – kuten ehdottoman loogiset lauserakennelmat, yhtenäinen teema ja ”oikeakielisyys”. Nyt runon tuli olla paljon lähempänä elämyksiä, niiden välittömiä ilmauksia – ilman edes havaittavaa yhteyttä toisiinsa. Haavikon runoista tuli se tunto, että runoa ei pidättele mikään. En päässyt lähellekään nuoren Haavikon välittömyyttä. Jotakin mi- näkin kuitenkin löysin – tulkinnan omalla kielellä kesän elämyksilleni, kuten ehkä runostani ”Vedenkirjoitusta” yhtenä sellaisena välähdykse- nä näkyy:

Päivät tuuli kirjoittaa satateräisellä kynällään järvenliuskat sinikreikkaa täyteen.

Ymmärtämättömät. Ymmärtämättömät.

Kaislain viittaukset, kuoronjohtajat ja kuoro, nöyräpäitten kuoro.

Rantahiekka lukee tekstin, ällänilakoivat säkeet, silosäkeet, hiekansileät.

Tässä makaan, aistiton, kuuro, kuulematon.

216 Öisin kuu latoo palstan, sirottelee kaarevasta kädestään sadat omegat ja alfat tiibettiläiset sigmat yölaineen kiinalaiseen silkkiin.

Syksyllä kokosin kesän aikana kertyneistä runoista kokoelman ”Nämä kuvat” ja vein ne WSOY:n kirjalliselle johtajalle, Martti Haaviolle eli runoilija P. Mustapäälle. Kävimme samalla ennätyksellisen lyhyen keskustelun: Minä: ”Toin tämän. Olisikohan siitä iloa kenellekään.” Haavio: ”Kysykää kuukauden perästä.” Kuukauden perästä tulin ja keskustelu oli vielä lyhyempi. Haavio sanoi heti: ”Kyllä me painamme sen. Tuohon nimenne.” Enempää ei puhuttu. Kirjoitin kustannussopimukseen nimeni. Sain myös kassalta käteisenä asianmukaisen osan mahdollisen myynnin tuotosta. Tapasin Erik Allardtin – hyvän ystäväni ja yhden niistä, jotka istuivat useankin rahanlähteen reunalla (en tiedä, lauloivatko: ”Sua lähde kaunis katselen…”). Hänelle kevensin sydäntäni kertoen, että omatuntoni soimaa minua kovin siitä, että olen Suomen Kulttuurirahaston varoilla eläen käyttänyt kesäkuukaudet – en ankaraan tieteeseen vaan runokir- jan kirjoittamiseen. Erikillä on kova ääni ja mielenrauhaani pönkitti tukevasti hänen suoranainen huutonsa: ”Herrajestas! Sehän on kulttuuria, jos mikä!”

Nalle Puh on sanonut: ”Runot ja laulut ovat asioita, jota me emme löydä; ainoa, mitä me voimme tehdä, on mennä sellaiseen paikkaan, että ne löytävät meidät.” Tuon ihmeellisen kesän jälkeen minä en sellaista paikkaa löytänyt. Viides – ja samalla viimeinen – kokoelmani (”Kuljen veräjästä”) ilmestyi vasta 47 vuotta myöhemmin. Siitäkin on tätä kirjoittaessani jo 13 vuotta, joten minusta ei todennäköisesti tule runoilijaa, sillä tähänastinen runoilijanurani on pitkä, 73 vuotta, mutta laiha: 5 kokoelmaa – laiha kuin nälkäkurki, runoilijain toteemieläin.

2. Olin siis ”työtön”, mutta työtä minulla oli vaikka millä mitalla. Työntekoon vaadittiin kuitenkin laboratorio tai jonkinlainen työhuo-

217 ne kumminkin. Koko sodanjälkeisen ajan, vuosi toisensa jälkeen, oli inflaatio syönyt rahan arvoa. Asuntojen hinnat kohosivat jatkuvasti. Mutta jos möi asuntonsa – ja säännöllisesti sai siitä paremman hinnan kuin oli ostaessaan maksanut – erotus laskettiin liikevoitoksi ja verottaja kähvelsi siitä suuren osan. Vain jos asunto oli ollut omassa käytössä 5 vuotta, ei enää katsottu saaduksi liikevoittoa. Näin ollen mekin olimme asuneet Kruu- nunhaassa tarpeelliset 5 vuotta, ennen kuin saatoimme myydä asun- tomme ja ostaa Munkkiniemestä uuden, vähän isomman. Työhuonetta minulle ei siitä kuitenkaan herunut, sillä asunnon kuudesta huoneesta yksi, suurin, oli olohuone, jonka piti olla vieraitten varalta aina siisti – joten ei tullut kuuloonkaan, että olisin siinä työskennellyt – toinen oli lasten huone, kolmas Ritvan työhuone, neljäs kotiapulaisen, viides keittiö ja kuudes makuuhuone. Työpöydän sain puhutuksi makuuhuo- neeseen: kaksi laatikostoa ja niiden päälle pöydäksi pitkän kimpilevyn, jonka maalasin kauniin oliivinvihreäksi. Domus Academican ystävällinen kirjastonhoitaja tuli apuun: sain käyttööni Ylioppilaskunnan kirjaston sivurakennuksen ullakkokerrok- sesta noin 5 neliömetrin suuruisen ”tutkijakammion”. Pientä koppia piti tietysti tuulettaa alinomaa ja ilmojen jäähtyessä siellä kävi melkoinen viima, niin että luuli olevansa laivan kannella syystuulissa. Työni saattoi olla vain lukemista, tärkeimpiin kirjoihin paneutumis- ta. Tapani on lukea vähän ja hitaasti, mutta valiten luettavakseni vain kaikkein tärkeimmät teokset asiasta, johon olen uppoutunut. Sellaisia oli tässä vaiheessa oikeastaan vain kaksi kirjaa, Bushin ja Mostellerin ”Stochastic Models for Learning” vuodelta 1955 ja Kurt Lewinin ”The Conceptual Representation and the Measurement of Psychological Forces” vuodelta 1938. Olen jatkuvasti ihmetellyt, miten juuri tämä Lewinin teos, joka on ehdottomasti hänen pääteoksensa, on jäänyt niin tuntemattomaksi, etten vielä ole tavannut ketään, joka olisi sen lukenut. En Ann Arborissakaan. Hautasiko maailmansota sen alleen? Teos on eksaktisuudessaan aivan toista luokkaa kuin Lewinin muut, varsin deskriptiiviseksi jäävät esitykset. Aivan käsittämätön sattuma oli, että tämä nidottu, harmaa ja vaatimattomalta näyttävä kirja osui silmiini Suomalaisessa Kirjakaupassa. Heti lehteillessäni sitä tunsin väriseväni innostuksesta kuin arvaamattoman aarteen löytäjä. Olisiko tässä nyt vihdoinkin teos, joka näyttäisi edes polun alun psyykkisen voiman ongelmaan? Nimi lupasi hyvää. Bushin ja Mostellerin teos oli kylläkin käytännöllisesti ehkä vielä tärkeämpi. Olin asettanut päämääräkseni kokeellisissa tutkimuksissani –

218 varsinkin, kun nyt olin sekä sosiaalipsykologian että psykologian dosentti – selvittää, miten sosiaalisen vuorovaikutuksen prosessia voitaisiin mitata ja siten päästä tämän psykologian alueen tutkimuksessa kokonaan uudelle tasolle: ennustamaan eli estimoimaan tapahtumista ja luomaan estimaatioon kelvollista teoriaa. Bushin ja Mostellerin teos avasi nyt tämän solmun: oppimista ja ylipäänsä kaikkea käyttäytymisen muutosta oli tarkasteltava askel askeleelta tapahtuvina valinnan toden- näköisyyden muutoksina eli stokastisina prosesseina. Siinä oli periaatteessa tuo puuttuva mitta! Se puuttui Lewiniltä, se puuttui melkein kaikessa psykologisessa tarkastelussa! Mutta se oli sovitettavissa Lewi- nin topologiaan ja tehtävissä todelliseksi, mitattavaksi ja estimaatio- kelpoiseksi tieteeksi! Itse asiassa se oli tuotavissa myös kaikkeen dynaamisen psykologian tutkimukseen. On selvää, että minut nämä löydöt saivat suorastaan euforiseen innostuksen tilaan. Muistin kysymyksen, jonka Eino Kaila aikoinaan oli niin juhlallisesti esittänyt ensimmäisen kuulemani luennon alussa: ”Vastaa minulle, maailma, mikä sinä olet?” Nyt tuntui aivan siltä kuin olisi ”maailma” tosiaan antamassa vastauksen. Minulle alkoi kehkeytyä ajatus psyykkisen tapahtumisen perus- luonteesta: Psyykkinen voima ei ole mikään täsmälliseen muutokseen vievä tekijä, kuten Lewin liiaksi fysiikkaan sitoutuneena ajattelee, vaan kokonainen vektori. Tarkemmin sanoen ns. Markov-vektori, ”kimppu” eri valinta-vaihtoehtojen todennäköisyyksiä. Niiden mukaisesti luonto ikään kuin “arpoo”, mikä vaihtoehto, käyttäytymisyritys, toteutuu. Ihminen on siis valintatilanteessaan kuin polkujen risteyksessä: Siitä lähtee toisia hyvin leveitä polkuja ja toisia kapeampia. Ihminen tekee juuri niin kuin luokkatoverini Erkki Lonka kesällä yksin harhaillessaan: Aina risteykseen tullessaan Erkki heitti lippalakkinsa ilmaan ja lähti siihen suuntaan, johon lippa osoitti. Lippalakkina lentävä ”Luonto” ar- poi hänelle tien. Kyllähän Erkki hiukan liioitteli. Jos lippa osoitti aivan suohon, hän hylkäsi tuloksen ja heitti uudelleen. Tämä kuitenkin vain täsmentää teoriaa ihmisten valintakäyttäytymisestä. Lewinin ”ihminen” näki kyllä polut ja niiden leveyden, mutta lähti aina leveimmälle tielle. Lewiniltä puuttui lippalakki. Olin siis ”työtön”, mutta siinä onnellisessa asemassa, että tiesin, mitä tehdä.

3. Domus Academican tutkijakammiossa kärsin paitsi pakkasesta myös laboratorion puutteesta. (Kaikkea sitä ihminen vaatiikin…)

219 Minut yllätti Kauppakorkeakoulun hallinnon avuliaisuus ja ymmär- täväisyys. Kannatti ryhtyä dosentiksi. Sain käyttööni työhuoneen puolikkaan ja tilavan huoneen laboratorioksi. Vahtimestari vielä ystävälli- sesti nikkaroi kuusi koppia, joihin koehenkilöt sijoitettiin. Itse olin kesällä juottanut kokoon sähköisen kommunikaatiover- koston, jonka kautta kaikki koehenkilöitten kommunikaatio tapahtui. Jos joku kysyy, miksi sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkimisessa näin ”estetään vapaa sosiaalinen vuorovaikutus”, hänelle voin vastata, ettei kemistikään ryhdy ensi töikseen talikolla pistelemään jätekasaa selvit- tääkseen, mitä aineita maailmassa on. Minunkin asiani oli eristää pois kaikki häiritsevä ”vapaa” kommunikaatio ja saada näin häiriöttömästi rekisteröidyiksi ne valinnat, joilla voitiin mitata sosiaalisten kontaktien dynamiikkaa. Mitä oli tämä ”oleellinen”? Mitä sallittiin tapahtua kopeissaan istuvien kesken? Annoin tietoa (tai mielipidettä) koskevan pienen kysymyksen, esim. ”Tukholman asukasluku on suurempi kuin Lissabonin”. Tähän piti vastata ”kyllä” tai ”ei” ja lisäksi ilmoittaa, miten varma on asiasta, asteikolla ”varmasti”, ”melko varmasti” ja ”luultavasti”. Tämän jälkeen koehenkilö sai valita, kenen kumppanin ilmoittaman vastauksen hän halusi kuulla. Kokeen ”juju” oli nyt se, että jos esim. A valitsi ensimmäi- sellä kerralla yhteyden C:hen, verkkolaite antoi saman vastauksen kuin A, joten kontakti voitiin katsoa ”palkitsevaksi”. Kokeen myöhemmässä vaiheessa tapahtui niin, että valitessaan C:n A sai aina palkitsevan vastauksen, mutta jos valitsi toisen kumppanin, tuon kumppanin vastaus oli aina erilainen kuin A:n ja kontakti siis ”rankaiseva”. Lopuksi koe- henkilöt saivat vastata uudelleen samoihin kysymyksiin, mutta ilman sosiaalisia kontakteja. Tuloksista näkyi selvästi, että palkitsevat kontaktit olivat a) muutta- neet mielipiteen varmemmaksi ja b) kontaktien otot palkitsevan kumppanin suuntaan lisääntyivät kokeen edetessä. Nämä tulokset tuntuvat itsestään selviltä – ja esitetään tavallisesti sellaisenaan sanallisina – ja ollaan tyytyväisiä tulokseen: on ”löydetty kaksi sosiaalipsykologista lakia”. Minun kokeeni tähtäsi kuitenkin enempään. Se oli niin laadittu, että tuloksista voitiin mitata, kuinka suuri kontaktin vaikutus oli. Hiukan tarkemmin esittäen: todennäköisyys sille, että A valitsee C:n on yksi vii- destä eli 0.2. Bushin ja Mostellerin oppimisteorian mukaan palkitseva tapaus muuttaa tuota todellisuutta 0.2, jota kaavassa merkitsemme p:llä ja vastaavasti kontaktin muuttamaa todennäköisyyttä p’:lla, seuraavan kaavan mukaisesti:

220 p’ = p + alfa(1-p)

Kaavassa alfa on yksilön oppimiskerroin (määrätyssä kokeessa) ja il- maisee yksilön käyttäytymisen muutoksen suuruuden. Selostamallani kokeella nämä kertoimet voitiin siis mitata ja saatujen mittojen avulla estimoida, missä määrin sosiaalisen kontaktin oton taipumus palkitsevien yksilöitten suuntaan lisääntyy (ja vastaavasti ei-palkitsevien suuntaan vähenee). Samoin saatoin laskea kertoimet, jotka ilmaisevat, missä määrin palkitseva kontakti muuttaa yksilön mielipidettä tai sen varmuutta, ja vastaavasti ei-palkitseva mahdollisesti heikentää sitä. Koe näyttää lapsellisen yksinkertaiselta ja tulokset vähäisiltä detaljeil- ta psyykkisten, tajunnallisten, prosessien valtavassa moninaisuudessa. Mutta minulle asia ei ollut vähäinen. Mielessäni oli alkanut kyteä radikaali ajatus, että koko dynaaminen psykologia, ajattelun, päätöksente- on ja toiminnan prosessien teoria oli rakennettava todennäköisyyksien perustalle, stokastiseksi, indeterministiseksi. Vasta silloin se tarjoaisi mahdollisuuden käyttäytymisen estimoimiseen – ”ennustamiseen”. Sanalla sanoen: psyykkisen voiman käsite, jota vuosia olin turhaan etsinyt tutkijoiden töistä, alkoi hahmottua mielessäni – voiman käsite ja samalla sen mitta. Kuten edellä kuvasin, ihminen on jokaisessa tilassaan ikään kuin vaihtoehtoisten polkujen risteyksessä. Näillä poluilla on kullakin oma todennäköisyytensä tulla valituksi, toisilla suurempi, toisilla pienempi. Lewinin mukaan ”houkuttelevin” näistä aina määrää, mikä valitaan kuljettavaksi. Tämä on Lewinin teorian suuri virhe, joka tekee hänen teoriastaan deterministisen ja estimaatio-kelvottoman. Lewinin ajattelua on korjattava: Psyykkinen voima on valintavaihtojen todennä- köisyyksien Markov-vektori, ”lista”, jonka mukaisesti luonto ikään kuin “arpoo” yhden vaihtoehdon – ”yhden polun kuljettavaksi”. Sen tajusin, että tämä oli vasta lähtökohta. Paljon oli vielä tehtävä esimerkiksi ajattelun ja käyttäytymisen tasojen erottamiseksi toisistaan. Lewinin esityksessä oli tässä suhteessa paljon korjattavaa. Minulla oli työssäni todella onnea. Luokseni tuli yliopistossa psykologiaa opiskeleva Rauni Lintonen, joka oli kiinnostunut ns. sosiometriasta ja halusi tehdä pro gradu -työnsä koululuokan oppilaitten ystävyyssuh- teitten pysyvyydestä. Kustakin koululuokasta hän kysyi jokaisen oppilaan ystävyyssuhteet kolmena eri ajankohtana, noin puolen vuoden välein. Hänen tutkimuksensa tulokset olivat käytettävissäni. Simuloin- timenetelmällä, jonka esittäminen tässä menisi liian pitkälle, onnistuin edellä kuvaamaani sosiaalisten kontaktien oppimisteoriaa käyttäen

221 estimoimaan kahden ensimmäisen mittauksen avulla kolmannen mittauksen. Tämä estimaatti osui hyvin yhteen Rauni Lintosen mittauksen kanssa ja oli minulle todisteena siitä, että olin teoretisoimisessani menossa oikeaan suuntaan.

4. Kesken tutkimustyöni suurenmoista rauhaa, lokakuun 30. päivänä illalla vuonna 1961, sain kotiin tultuani kuulla uutisissa kerrotun Mos- kovasta Suomelle lähetetystä nootista, jossa vaadittiin sotilaallisten neuvottelujen aloittamista Neuvostoliiton ja Suomen välillä ”Saksan taholta tulevan uhkan” torjumiseksi. Nootin kiemuraisesta kielestä ei monikaan saanut tarkkaa selvyyttä, vaan se tulkittiin keskusteluissa yk- sinkertaisin sanoin: ”Voi tulla miehitys”. Nootti-uutinen oli vavahdutta- va kuin sähköisku. Alkaako kaikki taas uudestaan, ankarat vaatimukset, Mainilan laukaukset… Ovatko reservit valmiina nopeasti koottaviksi divisiooniksi? Olihan se eräänlainen ihme, että oli saatu elää rauhassa jo 17 vuotta, vaikka maailmansotien välilläkin oli ollut vain parinkym- menen vuoden rauhanaika. Seuraavana päivänä Kauppakorkeakoulun opettajien huoneessa kävi vilkas puheen sorina. Miksi nootti tuli juuri nyt, kun presidentti Kekkonen oli Amerikan matkallaan, parast’aikaa jossakin Havaijilla, mahdollisimman kaukana. Presidentinvaalit olivat juuri tulossa maaliskuussa. Kekkonen oli valittu kuusi vuotta sitten vain yhden äänen enemmistöllä, ikään kuin vahingossa. Tapahtuneesta viisastuneina nyt olivat tärkeimmät puolueet, Kokoomus ja SDP etunenässä, liittoutuneet ns. Honka-liitoksi ehdokkaanaan presidentiksi oikeuskansleri Olavi Honka. Tulin sanoneeksi keskustelussa – sen kummemmin asiaa pohtimatta – että ainakin Honka-liitto pitäisi nyt purkaa. Ehkä se hiukan rauhoit- taisi tilannetta. Moni opettajain huoneessa oli samaa mieltä. Ei mennyt monta päivää siihen, että saatiin kuulla puolueitten purka- neen Honka-liittonsa. Päätöksen täytyi olla hyvin katkera niille, joiden mieltä vielä karvasteli Kekkosen täpärä voitto vuonna 1956. Monet heis- tä olivat sitä mieltä, että koko noottiasia oli Kekkosen ”junailu”, mutta varmaa tietoa ei ollut kellään – eikä ehkä tulisi koskaan olemaankaan. Varsin yleisesti kyllä kummasteltiin sitä, miten helposti Kekkonen sai sitten nootissa esitetyt vaatimukset torjutuiksi matkustettuaan Novosi- birskiin tapaamaan henkilökohtaisesti Hrustsovin. Törmäsin asiaan uudelleen kymmenen vuoden perästä, kun kahvilassa muistelin Lauri Puntilan kanssa noottiaikaa. Puntila kertoi minulle

222 käyneensä tapaamassa Kekkosta juuri, kun tämä oli lähdössä Yhdysval- toihin. Hän oli suoraan kysynyt presidentiltä, kuinka tämä saattoi lähteä matkalle näin levottomana aikana. ”No, mitä nyt sitten voisi tapahtua?” oli Kekkonen kysynyt ja Puntila jatkanut siihen – sen kummemmin asiaa miettimättä: ”No, voisi tulla vaikka jokin tärkeä nootti”. Puntila kertoi presidentin silloin selvästi sävähtäneen, tulleen hiukan punaiseksi ja siirtyneen nopeasti toisiin asioihin. Puntila kertoi pitäneensä sitä selvänä merkkinä siitä, että Kekkonen tiesi ainakin jotakin etukäteen nootin tulosta. Tiesikö hän jotakin myös sen sisällöstä, sitä Puntila ei ryhtynyt arvailemaan. Kekkonen valittiin toiselle presidenttikaudelle suurella äänten enemmistöllä. Tavalliselle ihmiselle oli tärkeintä, että ”miehitykseltä” säästyttiin.

5. Dosentin toimet eivät rahaa tuoneet, mutta elettävä oli. Kulttuurirahaston ”suur-apuraha” ei perheen elättämiseen riittänyt. Tutkimusyön ohessa oli pakko ruveta haalimaan rahaa sieltä, mistä sitä sai. Olin kuullut jostakin sellaisesta kuin Helsingin yliopiston kansan- sivistystyötoimikunnasta tai -lautakunnasta. Kansansivistys, suomalaisten oma jalo harrastus! Annoin toimi- tai lautakunnalle kymmenen psykologisen aiheen listan, josta olin valmis esitelmöimään missä tahansa Suomessa. Lau- takunta maksoi junamatkat. Esitelmistä maksettiin sievoisia summia ja keksin pitää kolmekin esitelmää samana päivänä jollakin paikkakunnalla. Näin tein kerran Mikkelissä ja tapasin samalla asialla siellä Erik Tavastjernan, laihan, luisevan nuoren herran, jonka pitkää nenää ja vielä pitempiä pianistin sormia paleli koko ajan, kun Mikkelin asemalla odotimme autoa. Ei hätää! Lämpimään saliin päästyään hän – jälleen kerran – puhuisi Sibeliuksesta niin lämpimästi, että siinä itsekin läm- pisi. Olin antanut kuulijakunnalle vapauden valita kymmenestä aiheesta, mutta jouduin ihmettelemään sitä, että valinta oli aina sama: Neuroo- sit ja neuroottinen luonne. Pitihän se tietää: Ihminen on kiinnostunut ensisijaisesti itsestään. Oliko tämä siis tulkittava niin, että kaikki suomalaiset olivat neurootikkoja? Tuloja sain myöskin viransijaisuuksista sitten, kun en enää ”nauttinut” – kuten on tapana sanoa – Kulttuurirahaston stipendiä. Ystäväni ja opiskelutoverini Johan von Wright oli saanut psykologian professorin viran Turun yliopistosta. Kun hän ei halunnut muuttaa Turkuun vaan tähysi professuuriin Helsingissä, hän ei katsonut voivansa hoitaa

223 tehtävää kokonaisuudessaan vaan pyysi minut hoitamaan siitä puolet. (Virkoja jaettiin kuin reikäleivän siivuja – se oli yleinen tapa korkea- kouluissa voimakkaan laajenemisen aikaan.) Tiistai-iltaisin ajoin autollani Turkuun, tapasin serkkuni Annikki Hyryn ja hänen vakinaisesta palveluksesta eronneen everstiluutnantti- miehensä Eetu Hyryn. Joimme iltateetä ja keskustelin filateliasta Eetun kanssa, jolla oli hieno Sveitsin postimerkkien kokoelma. Yön nukuin sohvalla. Keskiviikkona hoidin opetusasiat ja lähdin iltahämärässä ajamaan Helsingin suuntaan. Salon pitkillä suorilla minua rupesi aina nukuttumaan niin armottomasti, että oli pakko ajaa auto tien laidalle ja nukkua puoli tuntia. Joskus viivyin Turun matkalla hiukan pitempään ja pääsin vierailemaan Kirsti ja Kari Lagerspetzin luona. Kirsti oli huumorintajuinen ja minulle aina hyvin ystävällinen. Tunsimme toisemme jo Jyväskylän ajoilta, olihan hän professori Erik Ahlmanin tytär. Kari oli eläintieteen professori ja jo huomattava tutkija. Keskustelu tässä seurassa oli aina hyvin ”maailmaa syleilevää”, mutta parhaiten muistan Kirstin ja Karin yksivuotiaan terhakan pikkupojan Juhanin, joka oli ilmeinen nero jo syntyessään. Musikaalisesti selvästi lahjakkaana hän sai jo nyt hyvin kelvollista modernia äänitaidetta aikaan lattialla istuen kattilankansia rämistämällä.

Oma poikani Vesa oli hänkin jo kaksivuotias miehenalku, kun muu- timme – kuten olen kertonut – Kruununhaasta Munkkiniemeen. Kun kesät asuimme säännöllisesti appeni kesämökissä Niemelässä Joroisten Kerisalonsaarella, on ymmärrettävää, että hän puhui jo pienenä kahta kieltä, suomea ja vielä sujuvammin savoa. Munkkiniemessä asuimme kerrostalossa, jossa oli tilava pihamaa lasten leikkiä, joten Vesa tutustui nopeasti talon lapsijoukkoon, taisipa muutaman vuoden kuluttua aivan rakastua yläkerran Nippeen. Vesa oli 5-vuotias ja Antti 3, kun saimme yllättäen vieraan. Hyvä ys- täväni Lauri Viita, joka asui – Aila Meriluodosta eronneena – Kellokos- ken sairaalassa, tuli käymään. Hänen mielialansa kohosi selvästi, kun pääsimme juttelemaan ”Betonimyllärin” ajoista ja yöllisistä kosmoksen rajoilla liitelevistä maailmanselityksistämme. Mutta eniten hänen kasvonsa kirkastuivat, kun pojat ilmaantuivat hänen polviensa viereen silmät pyöreinä kuuntelemaan hänen vieläkin mahtavaa, tamperelai- sittain leveää ääntään ja ihmeellisiä sanoja. Laurin intohimo oli aina ollut käyttää harvinaisia sanoja – kuten ”käppyräinen” – mutta nyt hän oli ottanut tehtäväkseen keksiä aidosti

224 suomalaisia uusia sanoja käytössä olevien kieltä rappeuttavien lainasa- nojen tilalle. Kun istuimme autossa kaikki neljä, pojat takapenkillä koko ajan korvat tarkasti kuulolla, Lauri kääntyi tämän tästä heihin päin ja teroitti heitä tarkasti muistamaan, ettei mitään ”supermarketia” ole. ”Se on MYÖMÖ!” , Lauri julisti. Ei autossa myöskään mitään ”parkkivaloja” ollut, mutta oli ”VAROVALOT”. Muistakaa pojat! Myömö ja varovalot. Toivotin Laurin tervetulleeksi vastakin, mutta ei mennyt kuin 5 vuotta ja hän sai surmansa auto-onnettomuudessa rattijuopon törmätessä autollaan taksiin. – Pitikö onnettoman ihmisen lähdönkin täältä olla onneton?

Kun viisi vuotta oli kulunut Munkkiniemeen muuttamisesta, oli jälleen tullut asunnon vaihtamisen aika. Etsimme rauhallista paikkaa Helsin- gin reuna-alueilta ja löysimme aivan sattuman oikusta Espoon Lippa- järveltä rakennusmestari Niemelän omistaman talon, joka heti miellytti. Se oli tiilinen, kellertäväksi rapattu talo, kolmikerroksinen, jyrkähkön rinteen päällä Lippajärven luoteisrannalla. Näköala kaakkoon ja ete- lään yli järven oli verrattoman kaunis. Tonttimaata, rinnettä, oli miltei 1 hehtaari ja sillä kasvoi runsaasti tammia ja punakylkisiä mäntyjä. Elmeri Niemelä kertoi rakennuksen olevan erikoisen vahvan, koska se oli tehty Tshekkoslovakian lähetystön purkamisesta saaduista tiilistä. Rannalla oli sauna ja saunakamarissa samaisesta lähetystöstä siirretty takka. Kauppa tehtiin eikä Munkkiniemen asunnon myynnistä saatuun ra- hasummaan tarvittu kovin suurta uutta lainaakaan. 7-vuotias Vesa kävi aloittamaansa ensimmäistä kouluvuotta vielä syksyn Munkkiniemessä, mutta siirtyi sitten läheiseen kansakouluun Träskändassa. Minun ”keikkamatkani” hankaloituivat huomattavasti, koska nyt oli tehtävä aina 20 km:n lisävaellus Helsingin rautatieasemalle.

Kesät asuimme säännöllisesti Joroisissa, mainitussa Niemelän mökis- sä. Veneretkiä tehtiin läheiselle Haukivedelle soutuveneellä, johon oli istutettu puolentoista hevosvoiman perämoottori. Sen teho oli tarkkaan harkittu: Se piti pärinää, joka antoi minulle oikeuden olla kuulematta komentoja tai kritiikkiä ajotavasta, mutta ei niin kovaa pauketta kuin vähänkin suurempi, korvia särkevä moottori. Pojat viihtyivät, juoksentelivat saarten kallioilla kuin hirven vasat tai räpiköivät hiekkarantojen vedessä kuin sorsan poikaset. Antti oppi nopeasti uimaan hänkin ja voitti siinä taidossa ja sukeltamisessa pian

225 kaikki muut. Kyllä minä eräinä kesinä työskentelin tiiviisti. Sain käyt- tööni pienen kopin tai tupasen, jossa aikoinaan – kun appeni oli vielä pitänyt käynnissä Niemelän savisella peltotilkulla tiilitehdasta – oli asustanut koko tiilimestarin monilapsinen perhe. Miten se oli mahdollista? Nyt minä papereineni ja kirjoineni mahduin siihen hädin tuskin. Yritin kuitenkin peittää kopin ulkonaisen mitättömyyden isosta laudan- pätkästä tekemälläni kyltillä: Suomen Kulttuurirahasto; Kerisalonsaaren työpaja.

6. Kyllä minä ”oikeaakin” työtä tein. Vaimoni Ritva oli lapsena toivonut somaa, kaunista leikkimökkiä Niemelän pihaan ja hänen isänsä oli antanut mielestään parhaan mahdollisen. Hän oli tuottanut pihamaalle romutetusta kuorma-autosta irrotetun ajokopin kaikkine lisälaittei- neen, jarru- ja kytkinpolkimineen, vaihteineen ja nopeusmittareineen. Ikkunatkin olivat ”melekein” ehjät, ainakin toinen sivuikkuna, jota saattoi mukavasti veivata ylös ja alas – noin, veikeästi, ylös ja alas… Ritva-tyttöseltä oli päässyt surkea itku. Nyt oli päätetty rakentaa Vesalle ja Antille oikein sievä kunnon leik- kimökki ja tehtäväkseni tuli sen suunnittelu: punaiset seinät, katon reunuslaudat ja ikkunanpuitteet vitivalkoiset. Paljon pikkuisia ikkuna- ruutuja. Oven edustalle pikkuinen kuisti pienine penkkeineen, joilla pikkumiehet saattoivat istuskella ja paistattaa sääriään auringonvalossa. Saatiin Savon luultavasti paras rakentaja, kirvesmies Taavitsainen tekijäksi. Sulasta uteliaisuudesta työntäydyin mukaan ja pääsin hänen ”hanslankarikseen”. Taavitsaisen häärätessä lautoja valikoimassa sain tehtäväkseni asettaa kehikon alimmat lankut keskenään suoraan kul- maan. Kulmaviivottimella hartaasti mittaillen kutakin nurkkaa vuo- ronperään sain ne mielestäni jotakuinkin tarkasti vaadittuun asentoon. Taavitsainen tuli pitkä rima kädessään ja virkkoi – minun esitellessäni aikaansaannostani: ”Suattavat ne suorija olla, mutta otetaan ristimitat, tarkistettaan, tarkistettaan…” Ja hän otti kepin, asetti sen lävistäjäksi, teki paksulla timpurin kynällään merkin lävistäjän pituudesta ja siirtyi mittamaan toista lävistäjää. Näin heti, että se oli monta tuumaa lyhyempi kuin edellinen. ”Eepähän sattunna ihan kohalleen, mutta siirretään häntä…” jutteli Taavitsainen leppoisesti ja minä katselin vierestä naamani hirmuisesta häpeästä tummanpunaisena. Olisihan minun pitä- nyt muistaa, että suorakulmion lävistäjät ovat yhtä pitkät ja sen tiedon avulla asettaa lankut kohdalleen, tehdä se, mikä kunnon kirvesmiehel- le oli päivän selvää ilman teoreemoja ja korollaarioita. Tohtorismies ja

226 tällainen tollo! Tuli osakseni hiukan ylpeydenaihettakin. Kun näin, että Taavitsainen aikoi rakentaa seinälle kahdet vinotuet eli ”vitaposket” allekkain – niin kuin tietysti normaalikorkeaa huonetta rakentaessa on käytäntö – ehdotin, että leikkimökin seiniin, koska ne ovat niin kovin matalat, tehtäisiin vain yksi ”vitaposki” kuhunkin. Taavitsainen järkimiehenä teki heti niin ja näyttipä siltä, että hän pisti tapauksen visusti mieleensäkin vastaisen varalle. Taavitsainen oli huumorimies, vaikkei se aina näkynyt tiukasti yhteen puristetuista huulista. Hän oli huomannut minun piirtäneen innoissani kymmeniä pikkuikkunoiden ruutuja. Kuistille avautuvissa ikkunoissa oli kummassakin 16 ruutua, jotka kaikki oli ”solmittava” kehikkoon. Mitenkäkö ruutujen kehikoita voi solmia? Otetaan tarkoitukseen muotoiltuja yhtä pitkiä rimanpätkiä 10 kappaletta ja pannaan ne ristikolle, 5 pysty- ja 5 vaakasuoraan. Sitten lovetaan puukolla kaikki ristiin menevät kohdat sellaisella taikurimaisella tavalla, että ne voidaan liittää toisiinsa tasolle ja, että lasiruudut uppoavat neliöihinsä ”jetsul- leen”. Taavitsainen näytti, miten tuollainen ”solmu” veistettiin ja minä opin sen, vaikken ikinä pystyisi sitä geometrisesti kuvaamaan. Sinä aikana, kun Taavitsainen rakensi mökin, minä sain juuri ja juuri ”solmi- mis”-työni valmiiksi. Taavitsaisen suupielissä näkyi tuolloin hienoinen hymyn kare. Ahkeruuteni palkittiin salaisella tiedolla, jonka Taavitsainen nyt minulle monessa asiassa uskoi. Pääsin hänen oppiinsa myös rantasaunan teossa. Rantasaunan, joka rakennettiin pienelle tekosaarelle kauas ran- nasta ja jonka sitten eräänä kevättalvena jäämassat pudottivat saarelta alas seinälleen veteen. Kaikki ihmettelivät, miten se saattoi pysyä siinä rytäkässä täysin ehjänä. – Minäpä tiesin! Taavitsainen oli näyttänyt minulle, mitenkä jokaista kuusituumaista ja suurempaa naulaa oli aina ensin taivutettava kärjestään tuuman verran, ei paljoa, mutta hiukan, kuin sormen niveltä, jolloinka, kun naula lyödään puuhun, ”se lähtee kierrättämmää, nuin, näenikkää, nii lujasti, ettei sitä soa hohtimillakaa irti, oli viäntämässä sitten piru eli ihminen”.

7. Kun vuonna 1962 tavan mukaan olin käymässä Jyväskylän Kesässä ja kesäyliopistossa, sattuma järjesti niin, että tulin tuntemaan erään modernin musiikin maailman kuuluisimmista henkilöistä, Karl-Heinz Stockhausenin. Jo pari kertaa aikaisemmin Stockhausen oli vieraillut Suomessa ja

227 Korpilahdella niin ihastunut Päijänteen maisemiin, että suunnitteli mökkipalstan ostamista pienestä Kumina-saaresta. Hän oli kuitenkin luopunut mökkisuunnitelmasta siksi, että – niin hän kertoi – kiinteän omaisuuden ostamiseen ulkomaalaisen olisi hankittava valtioneuvoston lupa! Asia oli hänen mielestään päälaellaan: Suomen kansanhan olisi tullut ottaa avosylin vastaan tällainen kuuluisuus – ja siinä hän oli kyllä oikeassa. Miksi rutistaa luovaa neroa virkakoneiston rattaisiin! Ajattelipa Stockhausenin musiikista mitä tahansa, uutta ja erikoista se oli. Hänen teoksensa ”Gesang der Jünglinge” sanottiin olevan aivan modernin musiikin huippua. Hän itse oli menossa jo kaukana muiden edellä säveltäessään elektronista musiikkia matemaattisten struktuuri- en mukaan. Minun ja monen muun korvissa se oli hirveää, mutta kiel- tämättä itsenäistä, erikoista ja mielenkiintoista. Esimerkiksi ”Kontakte” oli ketju mitä merkillisimpiä ihmis- ja elektroniikkaääniä. Seppo Nummi, jonka niin hyvin tunsin, ja Seppo Heikinheimo tie- dustelivat nyt minultakin mahdollisuutta vuokrata Stockhausenille kesäksi mökkiä kauniilta ja rauhaiselta paikalta. Sattumoisin appeni omistamalla palstalla Joroisten Kerisalonsaaren Niemelässä oli vapaana omasta käytöstä juuri sopiva mökki rantakumpareella nuoren koivikon keskellä – ja näköala oli yli Keriselän suoraan kesäiseen auringonnou- suun. Lupasin veneenkin käyttöön. Niin sitten Niemelän kesään ilmaantuivat Stockhausen ja hänen ”vaimonsa sijainen”, kuvanveistäjä Mary Bauermeister sekä Karl-Heinzin pieni tytär, 9-vuotias Zuja. Hän oli erinomainen leikkitoveri pojalleni Vesalle, joka oli juuri täyttämässä 7 vuotta. (Historian tutkimuksessa ei vuosiluvun päättelyyn ole mitään niin hyvää keinoa kuin muistaa lasten iät. On esitetty, että Stockhausen vietti kesän Joroisissa vuonna 1959, mutta se on mahdotonta, koska nelivuotiaasta ei ole leikkitove- riksi 9-vuotiaalle tytölle, rakastumisesta puhumattakaan – ja poikani oli selvästi rakastunut Zujaan… Kaikki päivät he leikkivät yhdessä Nie- melän pihanurmikolla.) Karl-Heinz sävelsi myöhään illalla ja öisin. Valoa riitti aina, keskel- lä kesää kun oltiin. Joskus pari souteli yötyynellä järvellä – oikeastaan Karl-Heinz souti ja Mary lippoi vettä veneen pohjalta. Puuvene luonnollisesti ravistuu käyttämättömänä maalla maatessaan, enkä minä ollut muistanut sitä panna turpoamaan. Joku toimittajan hyväkäs tuli tämän tietämään haastatellessaan Stockhausenia ja asiasta vinoiltiin. Se oli muka todisteena siitä, millaisia petkuttajia kaikki savolaiset osaa- vat olla. Itse paljasti oman tietämättömyytensä – ei aavistustakaan siitä, millaisia puuveneet normaalisti ovat!

228 Kerran, kun minulla oli asiaa mökille, näin sekä Maryn että Karl- Heinzin kahlailevan alastomina rantavedessä – suurensivat laituria, että Maryn olisi siinä parempi ottaa aurinkoa ja päästä eroon rannan hyttysistä. Kun epäröin ja olin jo kääntyä takaisin, Karl-Heinz huikkasi tervehdyksensä ja Mary nauroi ujouttani. Pitihän minun tietää: moderni on kaikessa moderni. Ja Mary – kaunis hän oli. Kaunis, niin kuin naisen vartalo osaa olla kaunis, kun sitä ei piilotella. Kun Mary oli näin kaunis, miten kaunis mahtoikaan olla Karl- Heinzin ”varsinainen vaimo”. Illan hämärtyessä istuttiin useinkin nelisin Niemelän ullakkohuoneessa. Mary, Karl-Heinz, vaimoni ja minä, keskustellen – ei niinkään musiikista kuin sen taustalla olevasta filosofiasta ja maailmankuvasta. Oravalle käy useinkin niin, että se kaivaa pähkinänsä liian syvälle maahan talteen, eivätkä sitten myöhemmin käpälät jaksakaan kaivaa kyllin syvälle, jotta aarteen saisi esiin. Luultavasti niin on käynyt niille syvällisille filosofisille ajatuksille, joita ullakkohuoneessa tuotettiin. Ne olivat niin syvällisiä, etteivät muistini käpälät niitä enää saa esiin syvyydestään. Retkeilimme joskus soutuveneellä – oikealla lasikuituveneellä, sellaisiakin jo oli – Joroisselkää pitkin Akonsaareen. Veneen perätuhdolla hoitelin piskuista kahden hevosvoiman perämoottoria pitäen sen äänen niin hiljaisena kuin suinkin, jotta saisin sen muistuttamaan elektronista musiikkia. Veneen keula kehitteli kahta puolen säännöllisiä aaltoja, joihin laskeva aurinko taikoi huipulta toiselle nopeasti hyppivän sätei- lykuvion. ”Interference, interference!” Karl-Heinz huusi innostuneena ja me kaikki seurasimme tätä ihmettä, jossa Karl-Heinz ilmeisesti tavoitti jonkin matemaattisen struktuurin – kenties sävellysteeman – kuka sen saattoi tietää? Mary kuuli, että Varkaudessa on Ahlströmin tehtailla sahalaitos ja teki sinne retken viipyen matkalla tuntikausia. Hän oli lopulta löytänyt ja saanut mukaansa jotakin hyvin arvokasta: kimpun rimoja, joiden päällä oli sahalla katkottu lautoja, niin että saha oli jättänyt aina sattu- mavaraisen jäljen rimaan. Koko rima oli niiden peitossa ja hetihän sen ymmärsi, että tämä puhdas stokastisuus kiehtoi modernia taiteilijaa. Arvasin kyllä, että työmiesten suupielet olivat olleet naurunkareella, kun Mary oli poistunut näine aarteineen.

Kun tuli aika jättää kesäinen rantamökki, saatoimme Maryn ja Karl- Heinzin Jyväskylään, jossa pidettiin pikkuinen juhlahetki ravintolassa.

229 Samaan pöytään saatiin vielä muutama Jyväskylän Kesään osallistuja. Mary oli jäänyt Zujan seuraksi hotelliin. On olemassa historiallinen valokuva Suomen Kuvalehdessä. Sen on ottanut salamavalolla pimeällä Kauppakadulla Seppo Heikinheimo, siihen aikaan musiikkikriitikko, toimittaja ja valokuvaaja. Kuvassa kes- kellä ovat Karl-Heinz ja Ilkka Oramo, laidalla vaimoni ja minä – kaikki nauramassa Pentti Saarikoskelle, joka poseeraa silmät harallaan, takki- aan levitellen, takanaan myymäläkilpi ”Housumaakari”. Kuva ilmestyi Suomen Kuvalehden kannessa. Kun Kaija-sisareni sitten sen näki, hän joutui aivan itkun partaalle ja sanoi minulle: ”Jos äitisi olisi elossa, kyllä hän olisi murheellinen siitä, millaiseen joukkoon sinä olet eksynyt.”

8. Tutkimustyössäni tapahtui ratkaisevan suuri käänne vuoden 1960 tienoilla. Psykologisen Seuran tietoon oli tullut, että Postisäästöpankkiin oli saatu uudenaikainen, nopea ja tehokas ”tietokone”, johon tutustumaan Seura oli tervetullut. Retki tehtiin ja saimme kuulla huimia lukuja, joihin koneen laskuteho ylsi. Olin kiinnostunut mahdollisuuksista rakentaa ohjelmia, jotka simuloisivat niitä sosiaalisen vuorovaikutuksen stokastisia prosessimalleja, joita liikkui mielessäni. Ne tosin vaatisi- vat ohjelmien suunnittelua, kirjoittamista ja testaamista. Valmiita ohjelmia ei luonnollisestikaan tällaiseen erikoistutkimukseen ollut. Kun tiedustelin, voisiko joku Postipankin tietokone-spesialisteista tällaisen työn suorittaa, vastaus oli myönteinen. Mutta kun kyselin, mitä sellainen suunnilleen maksaisi, meille asiaa esittellyt maisteri Varho ilmoitti, että sitä oli jokseenkin mahdotonta etukäteen arvioida. Se riippui työn monimutkaisuudesta. Hinta olisi ehkä 100 000 mk, ehkä 500 000 tai miljoona. Minulla oli vielä tuolloin Suomen Kulttuurirahaston stipendistä jotakin jäljellä, mutta en tuollaisia summia osannut kuvitellakaan. Oli siis ohjelmoitava itse. Mutta miten? Ja millä koneella? Onneksi sain kuulla, että Suomen Kaapelitehdas – se entinen Gum- mitehdas, jossa olin testejäni tehnyt – kulki tässäkin asiassa edellä ja järjesti avoimia, ilmaisia ohjelmointikursseja tutkijoille – ja ylipään- sä kaikille halukkaille. Ilmeisesti tehtaan johdossa jo nähtiin, minkä valtavan muutoksen ”data-masiinat” eli ”kompuuttorit” saisivat suun- nittelussa ja tuotannossa aikaan ja mikä huutava puute tulisi olemaan ohjelmointia osaavasta väestä. Kurssi olisi heille hyvä rekrytointi-lähde. – Pääsin helposti mukaan. Kaapelitehtaan päärakennus Helsingissä oli Lauttasaaren sillan-

230 korvassa. Sen ylimmän kerroksen valtasi kokonaan uusi Elliott-merkki- nen ”data-masiina” lisälaitteineen, niin että kurssi oli luennoitava lähei- sessä Alkon toimitalossa. (Vastoin luuloani kurssisali ei haissut viinalle.) Elliott-kone ei vaatinut niitä suuria energiamääriä ja talon kokoisia tiloja, joita radioputkilla varustetut kompuuttorit olivat tarvinneet, esimerkiksi Illiac. Radioputkien sijasta Elliotissa releet olivat ferriittiren- kaita, pienenpieniä magneetteja virtaverkon solmukohdissa – päästäen tai sulkien virtaa magnetisoitumistilansa mukaan. Datojen käsittelyssä ei tekniikan harppaus ollut kovinkaan iso: Oh- jelma ja datat syötettiin koneelle binäärilukujen muodossa paperiselta reikänauhalta, jonka jokaisella pikku pätkällä oli viisi reiän paikkaa rinnakkain. Erityisellä rei’ittämislaitteella saattoi kirjoittaa tuollaisen viisinumeroisen binääriluvun nauhalle. (Muistaakseni tässä Elliott-koneessa oli jo tuloksia ulos suoltava ”line-printer”, joka kirjoitti kokonaisen rivin kerrallaan tavalliseen, luettavaan muotoon.) Kurssia opetti nuori maisteri Seppo Mustonen, erinomaisen selväsa- nainen ja hyvin asiat jäsentävä esittäjä, paras minun kokemuspiirissä- ni. Jokainen kurssilainen sai kokeilla elämänsä ensimmäistä ohjelmaa valmistamallaan ja Elliott-koneelle syöttämällään reikänauhalla. Jos jossakin jokin meni vikaan, reikänauhan kulku pysähtyi, nauhaan oli piirrettävä merkki, millä kohdalla tämä tapahtui ja lähdettävä kotiin tutkimaan, missä virhe oli. Minäkin tutkin ja tutkin kokonaisen iltapäi- vän ja illan löytämättä ohjelmastani minkäänlaista virhettä. Puolen yön tienoissa soitin tuskastuneena Kaapelitehtaan laskentakeskukseen ja kehotin tarkistamaan koneen, koska siinä täytyi olla vika. Odotin äkäistä vastausta, mutta sensijaan kuulin rehevän naurunremahduksen: ”Ette ole ainoa, joka näin väittää. Tähän asti jokainen, joka on kokeillut en- simmäistä ohjelmaansa, on väittänyt samaa…” Monen monituisen kokeilun ja kiusan jälkeen minunkin ohjelmani lopulta toimi. Ja jo ensimmäisten rivikirjoittimen merkkien tullessa esiin olin hypätä kattoon! Näytti siltä kuin koko kone olisi ollut täynnä mielipiteitään tarjoilevaa pikkuväkeä, jossa ystävystyttiin samanmielis- ten kanssa ryhmiksi, mutta kartettiin toista mieltä olevia – juuri niin kuin pitikin! Tilanne oli niin elävä, että melkein kuulin sen kihinän, mikä syntyi, kun pikkuväki keskusteli ryhmissään. – Oli ajettava monia ohjelmia, ennen kuin palasin siihen terveeseen tajuun, että kaikki oli vain reikiä ja sähköistä virtaa koneen johdinverkossa. Kone on aina kone, ei älykäs eikä tajuinen olento. Kerran Seppo Mustonen ja minä satuimme katselemaan reikä- nauhalaitteen vierellä rei’ittämisessä syntyvien pienten pyöreitten

231 paperihitusten leijailua roskaämpäriin, joka oli jo miltei laitojaan myö- ten noita hitusia täynnä. Totesimme, että ämpärissä oli täsmälleen sama määrä hitusia kuin nauhalla reikiä, täsmälleen! Oliko siis ämpärissä sama määrä tietoa kuin nauhojen rei’issä?

9. Ymmärsinhän minä toki sen, ettei sellaisena ”vapaana tutkijana”, jol- laiseksi olin työnjohto-opiston kauden jälkeen heittäytynyt, voi pienes- sä Suomessa ajan mittaan tulla toimeen, ei taloudellisesti eikä oikein tutkijanakaan. Niin kuin paraskin poroporvari minäkin olin koko ajan toisella silmällä vilkuillut avoinna olevia tai avoimeksi tulevia virka- paikkoja. Juhlavasti sanoen tuli sitten vaihe, jossa ”elämäni polku” näytti kulkevan viettävää rinnettä Tampereelle – uhkaavasti, voisi lisätä. Lienenkö saanut Amerikasta jonkinlaisen itsevarmuuden, jopa röyhkeyden tartunnan, sillä jo kaksi vuotta tohtoriksi väittelyni jälkeen rohkenin hakea avoimeksi tullutta psykologian professorin virkaa Yh- teiskunnallisessa Korkeakoulussa. Viran sai Aarre Tuompo. Mainittu korkeakoulu oli muuttanut Tampereelle, jossa suunniteltiin sen muuttamista Tampereen yliopistoksi. Yllättäen ja äkkiä Aarre Tuompo kuoli 30.8.1960 58-vuotiaana. Psyko- logian professorin virka tuli haettavaksi ja minut pyydettiin hoitamaan sitä hakuprosessin ajaksi. Olin myös yksi viran hakijoista. Kaksi vuotta kesti, ennen kuin hakijoiden pätevyyden vertailussa päästiin tulokseen ja minut kelpuutettiin vakinaiseksi vuonna 1962. Pidin virkaanastujaisluentoni vasta valmistuneen yliopistorakennuk- sen juhlasalissa teemana ”johtajaominaisuudet” – mikäpä muukaan. Juhlavuutta lisäsi se, että kuulijana etupenkissä istui itse Väinö Linna, joka kirjallaan ”Tuntematon sotilas” oli vast’ikään noussut merkittäväk- si henkilöksi Suomessa ja Tampereen suurmieheksi. Luennostani Linna antoi minulle tunnustusta ja meidän keskemme syntyi vilkastakin aja- tuksenvaihtoa. Vahinko vain, että tilanne ei sallinut jatkaa pitempään. Kävi niin oikullisesti, että samana vuonna Helsingin yliopistoon lopultakin perustettiin sosiaalipsykologian professuuri. Se sijoitettiin valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja hakuajaksi minut määrättiin sitä hoitamaan. Onneksi sain järjestetyksi asian niin, että taaskin virkaa käsiteltiin kuin reikäleipää: tiedekunnan kanssa sovittiin, että ystäväni Valde Mikkonen Työtervyslaitoksen psykologikunnasta hoitaa puolta virkaa ja minä toista puolta. Yht’äkkiä minulla oli siis 1½ professorinvirkaa ja vielä äsken ei

232 yhtään. Työmäärä ei kuitenkaan ollut niin raskas kuin ensi kuulemalta luulisi. Aivan uudessa oppiaineessa, sosiaalipsykologiassa, ei ollut vielä laisinkaan opinnäytteitä ohjattavana tai tarkastettavana. Tampereella työtä oli enemmän. Oli pidettävä luentoja, seminaaritilaisuuksia ja oltava läsnä konsistorin kokouksissa. Vastaanotot joka viikko saattoivat venähtää pitkiksikin, koska opiskeleva joukko oli harjoitustöistä ja pro gradu -tutkimuksistaan todella innostunutta. Sain teetetyksi myös kaksi sellaista pro gradu -työtä, jotka liittyivät kiinteästi kehittämääni sosiaalisen vuorovaikutuksen teoriaan ja antoivat lisänsä empiiriseen aineistoon. Korkeakoulun ja tulevan Tampereen yliopiston rehtori oli Paavo Koli, suurten suunnitelmien mies. En osannut hänelle tutkijana antaa suur- takaan arvoa, mutta yliopiston rehtorin tehtävä sopi hänelle kuin hansi- kas käteen. Lieneekö se johtunut siitä, että hän oli alkukoulutukseltaan voimistelun opettaja ja näin ollen liike oli hänelle kaikki kaikessa, eritoten korkeat hypyt. Harva se viikko hän matkusti opetusministeriöön esittämään suunnitelmiaan Tampereen yliopiston kasvun edistämi- seksi. Kerran hän kuvasi minulle periaatettaan: ”Ei yhtä professuuria kannata mennä Helsingistä ruinaamaan. Sitä ne tuumaavat pitkään ja lopulta hylkäävät. Pitää ehdottaa kokonaista uutta tiedekuntaa. Siitä ne eivät ymmärrä muuta kuin että se on jotakin suurta ja haluavat olla siinä suuressa mukana.” Asioista konsistorissa äänestettäessä olin yleensä samalla kannalla Urpo Harvan ja Raino Vehmaksen kanssa, nämä kun olivat järkimiehiä. Raino Vehmas oli lehdistöopin professori, kuten hänen opetusteh- täväänsä selkokielisesti kutsuttiin, eikä verhottu sitä minkään infor- maationkulun tai media-analyysin hämäryyteen. Kun Aamulehdessä aukeni päätoimittajan paikka, Raino kutsuttiin tähän tehtävään. Sen hän hoiti hyvin, halusi pitää tiukasti kiinni totuudesta – sen ammatti- moraalin mukaisesti, jota oli professorina opettanut. Vuosia myöhem- min, politiikan myrskyissä hän uskalsi antaa minulle tukea. Ylpeänä Raino kerran näytti minulle kassakaapistaan tukevan kimpun kirjeitä, Kekkosen kuuluisia ”myllykirjeitä”, joissa hänet ja Aamulehti oli hau- kuttu niin perusteellisesti kuin vain Kekkonen osasi. Assistentikseni tuli hyvä tuttuni maisteri Matti Luoma Vaasan am- matinvalinnanohjaustoimistosta. Hän kertoi kirjeessään pyörittelevän- sä mielessään vaikeaa moraalista dilemmaa: antautuako tiedemiehen uralle, niin kuin hän kovasti halusi, vai jatkaako ammatinvalinnan- ohjaajana, jossa voi toimia nuorten hyväksi, soveltaa eettisiä arvoja käytäntöön. Vastasin hänelle lyhyesti: ”Hyvän tekeminen virkateitse on

233 silmän lumetta.” – Luoma tuli Tampereelle ja hoiti uuden työnsä hyvin – siitä huolimatta, että harrasti intialaista filosofiaa, joka tuonaikaisen käsitykseni mukaan oli laiskuuden oppi. Vielä ollessani virassani Tampereella sain yllättävän kutsun presidentti Kekkosen niin sanotuille ”lastenkutsuille”. Olin niistä kuullut ja tiesin ”lapsilla” tarkoitettavan niitä nuoria ihmisiä, jotka katsoivat kuu- luvansa maan ”kulttuurieliittiin”. Eino S. Revolla oli tehtävänä koota aika ajoin tällainen joukko niitä, jotka hänen mielestään täyttivät kriteerin – eikä se ollut mikään vähäinen vaatimus. Minun saamani kutsu selittyi siten helposti sillä, että Eino S. ja minä olimme hyvät osakunta- toverit, kuten olen kertonut. ”Lastenkutsuista” liikkui hurjia huhuja. Ne kestivät Tamminiemessä myöhään yöhön eikä tällöin tyydytty vain kulttuurin kuivakiskoiseen analyysiin vaan sitä tehtiin itse – eikä mitenkään kuivasti. Olisi ollut todella kiinnostavaa nähdä, miten yön myöhäisenä het- kenä Kekkonen kaataa shampanjapullollisen kaljulle päälaelleen kruu- naten näin itsensä Suomenmaan kulttuurin kuninkaaksi, kuten eräs huhujen huolellisesti säilyttämä versio ”lastenkutsujen” tapahtumista tietää kertoa. On syytä oikaista tässä sellainen väite, että olisin ollut mainituissa kutsuissa läsnä. Olin tosin kutsuttujen listalla, mutta minulla oli voitta- maton työeste, joten ilmoitin presidentin adjutantille pois jäämisestäni. ”Joskus toisen kerran sitten”, sanoi adjutantti kohteliaasti, vaikka kyllä tiesi – ja minä tiesin, että mitään ”toista kertaa” ei tule. Sanottiin, että näissä asioissa Kekkosella oli norsun muisti.

10. Aikanaan – tarkemmin sanoen vuoden 1963 lopulla – tuli sitten sosiaalipsykologian professorinviran täyttäminen esille Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Olin ilmoittautunut hakijaksi, olinhan tuota virkaa pari vuotta hoitanutkin ja juuri ja juuri ennättänyt julkaista sosiaalisen vuorovaikutuksen matemaattisesta teoriastani Westermarck-seuran julkaisu- sarjassa kaksi pääteostani: “A Stochastic Model of Social Interaction” ja “A Stochastic Theory of Social Contacts; A Laboratory Study and an Application to Sociometry.” Sopivana lisänä oli muutamia artikkeleita ja “Käytännön psykologiaa” -kirjaani saattoi pitää jonkinlaisena oppi- kirjana – olihan Martti Takala sen sijoittanut Jyväskylän yliopistossa psykologian kurssikirjojen joukkoon. Hakijoitten joukkoon ilmaantui hämmästyksekseni ystäväni Antti

234 Eskola, joka oli harjoitellut johdollani työnjohto-opistossa, valmistunut pian sosiologiksi ja väitellyt saman tien tohtoriksi jo vuonna 1961. Hän oli noussut tieteessä nopeasti kuin herkkutatti sateen jälkeen pehmeästä mullasta. Hakijat pitivät näyteluentonsa, jota kuulemaan velvoitettuja olivat tiedekunnan kaikki professorit. Luennon tarkoitus näytti olevan osoittaa, että puhuja pystyy olemaan äänessä ja esittämään tarinaansa silloinkin, kuin vain ani harva on siitä kiinnostunut, osa valveilla, mutta nirvanaan vaipuneena, eräät unessa, mutta onnistuen pitämään silmänsä avoinna, jotkut taistellen enää vain kuuluvaa kuorsausta vastaan – mikä olisi ollut ymmärrettävää, mutta epäkohteliasta. Näyteluentojen jälkeen tiedekunta oli valmis avaamaan asiantuntijoiden lausunnot ja tekemään valintapäätöksen. Minä, joka olin vain virkaa tekevä ja lisäksi asianosainen, jouduin lähtemään asian käsitte- lyn ajaksi eteiseen. Tein lähtiessäni upseerinkumarruksen ovella, jotta säilyttäisin ulos ajettunakin omanarvontuntoni. Asian käsittely venyi ja venyi. Enkö minä siis ollutkaan selvästi päte- vin hakija, niin kuin olin luullut? Voisiko vastaväitellyt Antti Eskola, nipin napin tohtori eikä muuta, olla todella päteyyden puntarissa minun kanssani vertailtavana? Miksi puheet kestivät näin pitkään? Muistin, että pätevyyttämme tutkineiden asiantuntijoiden joukossa oli myös amerikansuomalainen Fred Waisanen, sosiologi, jonka luona Michiganin East-Lansingissa Antti oli vieraillut ja joka oli minutkin kutsunut käymään luonaan tehdäkseen tuttavuutta. Saatoin hyvin noudattaa kutsua paluumatkalla sosiologikongressista Washingtonista, jossa olin osallistunut sosiaali-psykologiseen paneelikeskusteluun. Tavatessani Fredin olin huomannut heti, että – ystävällisestä vastaan- otosta huolimatta – meillä oli tiedemiehinä hyvin vähän yhteistä. Hän oli puhdas sosiologi, arkijärjellä tilastoja tutkiva yhteiskunnan tarkas- telija, jolle teoretisointi, sellainen kuin Lewinin ryhmädynamiikka, oli tuiki vierasta. Tiedekunnassa oli sitten keksitty, että joku vierasmaalainenkin pitäisi asiantuntijain joukossa olla – joku, joka osaa suomea. Näin päädyttiin pyytämään Fred Waisanen lausunnon antajaksi. Se ei minua hermos- tuttanut, sillä pidin valintaani varmana. Niin kävikin, että tiedekunta oli pitänyt minua hakijoista pätevimpä- nä ja minut nimitettiin sosiaalpsykologian professorin virkaan. Mutta hämmästyin, olin aivan ihmeissäni, kun kuulin, että Fred Waisanen oli asettanut Antin edelleni pätevyydessä. Aluksi se masensi minua ja sai miettimään, onko tutkimustyössäni jotakin vikaa – toisin sanoen

235 erehdyin pitämään Waisasen lausuntoa jotenkin “objektiivisena”. Sitten näin tässä vain terveellisen muistutuken siitä, miten blokkiutunutta tieteenharjoittaminen on ja miten syvät ovat blokkien väliset taistelu- haudat. Parin vuoden kuluttua – kun Paavo Koli oli jälleen saanut tarpeeksi pullistetuksi Tampereen yliopistoa tukullisella uusia virkoja – Antti Eskolasta tuli sosiaalipsykologi Tampereelle. Erosin nyt luonnollisesti Tampereen yliopiston psykologian profes- suurista ja Tapio Nummenmaa Jyväskylästä nimitettiin siihen. Pidin sitten asiaan kuuluvan virkaanastujais- eli lectio precursoria -esitelmän “sosiaalisen vuorovaikutuksen teorian näköaloista” – frak- kiin ja mustiin liiveihin pukeutuneena. Näkyvänä todisteena Helsingin yliopiston varsinaisen professorin viran mukanaan tuomasta sosiaalisen statukseni noususta oli se, että ensimmäistä kertaa ylläni oli ”hyvin istuva” oma frakki eikä mistään tunkkaisesta lainaamosta hät’hätää hankittu ja niskaan ripustettu vuokravaate. Tieteen irtolainen oli napattu kiinni. Olinko kulkenut polkuja ollenkaan? Olinko sen sijaan vapaana lin- tuna lennellyt laskeutuen aina sille oksalle, mistä sain varpailleni tuen? Jos olin lintu, olin outo lintu: Olin ylioppilas, vaikka en ollut suorittanut ylioppilaskokeita, olin opiskellut oppiainetta, jota Helsingin yliopistossa ei ollut olemassakaan ja suorittanut sitten maisterin tutkinnon tuo olematon aine pääaineenani, tullut dosentiksi oppiaineessa, jota ei ollut olemassakaan, ja nimitetty sitten sen olemattoman aineen professoriksi ilman, että olisin siinä suorittanut mitään tutkintoa – ja jos sen nyt suo- rittaisin, joutuisin antamaan arvosanan itselleni.

236 LUKU XV Professorina Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa

1. Niin usein kuin menneinä vuosina olinkin avannut yliopiston raskaat pääovet vetämällä oven kahvaa koko painollani, astunut hälinää kai- kuvaan eteiseen ja noussut leveitä porrasaskelmia toiseen kerrokseen, en ollut käynyt kertaakaan konsistorin istuntosalissa. Olin enintään nähnyt siitä vilahduksen, kun joku ryppyotsainen, tärkeä ja totinen professori oli astunut ovesta kokoukseen. Nyt seisoin Kaj Lindgrenin kanssa kahden tuon oven ulkopuolella odottaen hetkeä, jolloin vahtimestari omalla mahdillaan aukaisisi sen meille. Sisältä kuului vielä puheensorinaa, joka loppui heti, kun nuijan paukahdus kajahti. Tunsin Kajn varsin hyvin. Olimme opiskelleet samoihin aikoihin ja tavanneet milloin missäkin keskusteluryhmässä. Varsinaisesti tulin hä- net tuntemaan Kauppakorkeakoulun opettajahuoneessa siihen aikaan, kun hän oli Kauppakorkeakoulun saksan kielen lehtori ja minä psykologian dosentti. Kaj oli minua vain pari vuotta vanhempi, mutta kaikin puolin vaka- vampi, ajatukset tarkassa kurissa, samoin solmio – kaikki järjestyksessä kuin saksankielisen lauseen verbit. Minä, joka podin ainaista esiinty- miskuumetta, saatoin nyt rauhallisena luottaa hänen täydelliseen aka- teemiseen asiantuntemukseensa kaikessa, mitä tapahtuisi. Kunnioittavasti, notkein polvin, vahtimestari avasi oven. Astuimme saliin, jonka arkkitehtuurin niukka, mutta kaunispiirteinen klassisis- mi ikään kuin avasi aukeaman vanhassa historian kirjassa ja tekstin

237 ”Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto”. Ovea vastapäätä istui korokkeelle nostetun pitkän, tumman pöydän takana vanhahko, ilmeeltään vakava mies, jonka nähdessäni olisin 5-vuotiaana kysynyt: ”Äiti, onko tuo nyt se keisari?”. Mutta nyt ei sopinut kysyä mitään, vain ihmetellä. – Koko sali oli tupaten täynnä pöytiä ja istuimia. Keskellä salia istujat katsoivat kohti rehtoria (sitä keisaria) ja kummallakin sivulla istuttiin kahdessa loh- kossa vastakkain ja katseltiin yli keskilohkon ja rehtoria syrjäkarein. Kaikki liikenevä tila ovensuussa oli täytetty tuoleilla, joissa istuvilla ei ollut pöytää. Selvästi näki, että nämä pöydättömät olivat nuorempaa väkeä kuin lähellä rehtoria istuvat. Kaikkein lähimmäksi häntä, eturiviin edenneet, muodostivat sen ”kuoleman kurvin”, josta olin kuullut puhuttavan. Nimi oli kuitenkin harhaanjohtava, sillä tuohon ”kurviin” joutuneet siirtyivät yleensä eläkkeelle – hyvin harvoin Manalaan. Ensi silmäyksellä täyteen ahdettu sali näytti kaaokselta, mutta se- kään ei pitänyt paikkaansa: jokaisen istumapaikan määräsi tarkkaan virkaikäjärjestys. Kauimmin virassaan ollut istui ”kuoleman kurvissa” äärimmäisenä. Siitä lähti ketju virkaiän mukaan, rivi riviltä, kunnes tultiin viimeisenä ovensuussa istuvaan. Hän oli virkaiältään ”vauva” – niin sanoakseni – ehkä vain muutama viikko sitten virkaansa nimitetty. Huomasin aivan ovensuussa kaksi tyhjää tuolia – Kajn ja minun is- tumasijani. Rehtori ilmoitti: ”Professorit Kullervo Rainio ja Kaj Brynolf Lind- gren vannovat virkavalan.” Ja me kävelimme keskikäytävää pitkin kohti rehtoria – kaikkien silmätikkuina... Lopulta olimme rehtorin pöydän edessä. Sen päällä lojui avattu Raamattu ja vieressä seisoi notaari Antero Manninen. Hän ilmoitti, että meidän tuli asettaa kaksi sormea Raama- tulle ja toistaa mitä hän sanoi. Notaari: ”Minä…” Minä: ”Minä Kullervo Rainio…” Notaari: ”Lupaan ja vannon…” Minä: ”Lupaan ja vannon…” Notaari: ”Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta.” Minä (muistaen äkkiä, että olin kai jonkin seurakunnan jäsen, takel- lellen): ”Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...” Notaari (lukee): ”…että minä parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan… tahdon tehdä oikeutta niin köyhälle kuin rikkaallekin… etten koskaan minkään varjolla lakia vääntele enkä kääntele…” Minä (mielessäni: en vääntele, en, se on selvää se…) Notaari: ”…enkä syytöntä syylliseksi taikka syyllistä syyttömäksi tee…

238 mmm… mmm… mmm…” Minä (en paljon enää kuuntele, kaikki tuntuu selvältä kuin pässin- liha.) Notaari: ”… kaiken tämän tahdon täyttää… mmm… niin totta kuin Jumala minua auttakoon…” Toistamme: ”…niin totta kuin… mmmm…auttakoon”. Notaari; ”…ruumiin ja hengen puolesta.” Toistamme: ” ruumiin… ja… mmm… hengen puolesta.” Teemme täyskäännöksen ja marssimme ovensuuhun ja istumme – Kaj viimeiselle ja minä toiseksi viimeiselle tuolille. Rehtori ilmoittaa jonkin asian, josta keskustellaan, ja sitten, äkkiä: ”Asiasta on äänestettävä. Mitenkä äänestää professori Lindgren?” Hätkähdin. Tämä oli se paljon puhuttu ”kollegiaalinen äänestys”, jossa edettiin virkaikä-järjestyksessä, nuorin ensimmäisenä! Onneksi Kaj, joka tunsi kaikki akateemiset kom- mervenkit, ponnahti pystyyn ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Aiheeton!” – Samalla hetkellä, jona kuulin rehtorin suusta nimeni, vaistoni heitti minut pystyyn ja huomasin toistavani – nyt, kun oli toistamaan opittu: ”Aiheeton!” Kaikki meni hyvin. Äänestys jatkui tuolilta tuolille kuin jossakin mukavassa seuraleikissä. ”AiheeTON… aiheeTON… obefogad… aiheel- liNEN… befogad…” Kokouksen jälkeen pääsin sitten kysymään Kajlta, mikä oli ollut ”ai- heetonta” ja ”obefogad”. Sain tietää, että – kuten tavallista – joku teologi, professorinviran hakija, oli valittanut tiedekuntansa päätöksestä jättää hänet toiselle sijalle ehdollepanossa. Ihmettelin, mistä Kaj tiesi, että valitus oli aiheeton, mutta Kaj vain hymähti: ”Kyllähän sen arvaa… ne teologit.” Hän, yliopiston historian hyvin tuntien, kertoi sitten, miten joskus menneinä vuosina muuan teologisen viran hakija oli valittanut siitä, että joku lausunnonantaja oli lukenut hänen teoksiaan ”kuin Piru Raamattua”. Vuosien saatossa virkaiän ketju liikahti, kun yksi ja toinen lähti eläk- keelle, ja siirryin tuoli tuolilta lähemmäksi salin keskustaa ja vääjää- mättömästi kohti ”kuoleman kurvia”. Naapuri toisensa jälkeen vaihtui, kunnes minulle tuli mielikuvitusta kiehtova ilo istua vuosikaudet voin- valmistuksen ja meijeriopin professorin vieressä.

2. Tiedekunnan tunsin jo hoitaessani sosiaalipsykologian professorin virkaa ennen siihen nimitetyksi tuloa. Yhteistä tiedekunnan jäsenille oli se, että he olivat kaikki hyvin

239 erilaisia. Jotkut olivat jopa ystäviäni, kuten kansantaloustieteen professori Pentti Pöyhönen, koulutoverini Jyväskylän lyseosta, Olavi Riihinen Jyväskylän yhteiskoulusta, Seppo Mustonen, tilastotieteen professori ja ohjelmoinnin opettajani Kaapelitehtaalta ja Paavo Seppänen, verraton humoristi ja melkein ammattimainen imitaattori, mutta ennen kaikkea täydellinen savonkielen taitaja. Myöhemmin, kun hän oli dekaanin tehtävässä, meillä oli tapana tiedekunnan kokouksen jälkeen lounastaa Chez Mariuksessa ja käydä läpi kaikki se, mitä humoristi saattoi edelli- sestä kokouksesta ottaa irti. Silloin, kun Erik Allardt ja minä olimme työskennelleet ammatinvalinnan ohjauksessa, saattoi puhua ystävystymisestämme, mutta nyt asia ei ollut ihan sama. Erikistä näytti tulleen varsin dominoiva persoonallisuus – ja liian monissa asioissa tosikko. Mutta me osasimme välttää hankaluuksia etukäteen. Se tuli näkyviin, kun keskustelimme kahvilan pöydän ääressä sosiaalipsykologian asemasta tiedekunnan laitosten joukossa. Ensin oli paljonkin puhetta sosiaalipsykologian sijoittamises- ta sosiologian laitokseen, jonka esimies Erik luonnollisesti oli. Vähitel- len, varovasti, toin esiin laitoksen henkilösuhteitten merkityksen työs- kentelylle – ihan noin vain… yleisesti… ei mitenkään erikoisesti tässä tapauksessa… siis, että erillisillä laitoksilla saattaisi olla omat hyvätkin puolensa… noin yleensä, tarkoitan… Nyt Erik katseli minua erikoisen tarkasti, oikein mittaili katseellaan – ja sanoi sitten päättäväisesti: ”Joo, kyllä se niin on – erilliset laitokset…” Ja taas hän mittaili minua ja kävi entistäänkin päättäväisemmäksi. ”Joo, erilliset laitokset… varmasti… aivan varmasti. Tehdään niin”. Kumpikin oli silmin nähden helpottunut lopputuloksesta. Jan-Magnus Jansson, valtio-opin professori, oli varsin keskeinen ja merkittävä henkilö tiedekunnassa, olihan hän Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja ja siten kosketuksissa kiivaaseen poliittiseen maailmaan. Hän oli ollut perustamassa Paasikivi-seuraa tutkijoitten ja poliitikkojen yhteiseksi keskustelufoorumiksi. Hän kutsui minutkin seuran jäseneksi ja esitelmöimään vallasta sosiaalipsykologian kannalta. Suostuin. Minusta tuntuu, että on syytä mainita, mitä sitten tapahtui. Se on jotenkin varsin hyvin suomalaista demokratiaa kuvaavaa – ei vain 1960-luvulla vaan yleisemminkin. Pääsin – mielestäni ideologisesti vahvasti liberalismin perustalta ja Emersonin valtateoria pohjana – lopulta siihen kärjistettyyn tulokseen, että ”valtaa on pyrittävä käyttämään niin, että sen käyttö lopulta tulee tarpeettomaksi”. Omasta mielestäni tarkoitin tiivistää tuohon maksii-

240 miin yksilönvapauden ideaalin. Mutta kuinkas sitten kävikään? Puheenvuoron pyysi innostuneena Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja Aimo Aaltonen – entinen ”punaisen Valpon” eli pahamaineisen, kommunistijohtoisen valtiollisen poliisin varajohtaja. Hän julisti olevansa kanssani aivan samalla kannalla, koska olin esittä- nyt kommunistisen liikkeen keskeisen pyrkimyksen ja ohjelmakohdan hyvin vakuuttavalla tavalla. Jatkokeskustelu näissä korkeissa ajatussfääreissä ei päässyt käyntiin vaan hukkui heti alkuunsa yleisön rehevään naurunhörinään. Eräs tiedekunnan vanhimpia – minua 20 vuotta vanhempi – ja eri- koisin persoona oli Jussi Teljo, valtio-opin professori, täysi erakko, joka harvoin osui kokouksiin. Aikanaan – eli 1930-luvulla – hän oli ollut hyvinkin aktiivinen toimija ja kirjoittaja, mutta nyt yliopistotyöhön ja suuriin opiskelijamassoihin lopen väsynyt ja kyllästynyt. Kerran hän tuli tiedekunnan kokoukseen puoli tuntia myöhässä, kohotti ovella kätensä juhlalliseen tervehdykseen ja lausui: ”Terve, sinä häähuone!” Puntila, silloinen dekaani, oli sekunnissa tilanteen tasalla ja vastasi ys- tävällisesti: ”Terve, sinä Nummisuutarin Esko!” Vetosin siihen, että olimme molemmat ”Jyväskylän lyseon poikia” – hän tullut sieltä ylioppilaaksi kylläkin vuotta ennen kuin minä synnyin – ja sain kuin sainkin hänet lähtemään lounaalle Chez Mariukseen. Hän kertoi ja minä kuuntelin. Terävämpää maailmanpoliittisen tilanteen analyysia en ole kuullut – enkä liioin kotimaan kulttuurin kritiikkiä. Minusta tuntui hyvältä nähdä, miten tämä erakko lämpeni saadessaan purkaa kaikki mielensä pohjia myöten. Tiedekunnan vanhimpaan professoripolveen kuului myös tempera- mentikas Lauri af Heurlin, kansantalouden professori, joka lienee peri- nyt ”geeneissä” tunnevoimaa ja kiivauttakin äidiltään, lausuntataiteilija Elli Tompurilta. Lauri af Heurlin – tuttavallisesti ”Hörskäksi” sanottu – oli ainoa, joka – ollessaan dekaanina 1970-luvun ”hulluina vuosina” – uskalsi teoin puolustaa järkeä ja järjestystä tempaamalla mikrofonin ylioppilaalta, jolle perinteen mukaan oli varattu puheenvuoro, mutta joka ryhtyi käyttämään sitä stalinistis-leninistisen propagandan suol- tamiseen. Se, että ”Hörskä” ei vilkkaan temperamenttinsa vuoksi ajautunut pa- hoihin konflikteihin, oli ilmeisesti suuressa määrin hänen rakastettavan ja loistavan huumorintajuisen vaimonsa Ainon ansiota. Tämän tajusin selvästi tiedekunnan vieraillessa Heurlinien maatilalla Tuomelassa, Espoon Hämeenkylässä. Ulkoilu sädehtivässä kevättalvisessa luonnossa, leppoisa navetan tuoksu, valoisa sali, ystävälliset ihmiset ja kaiken

241 keskuksena hyväntuulinen, aina hymyilevä ja vitsaileva emäntä! Hiukan syrjään vetäytyvä ja itseänsä vähättelevä – mutta perimmäl- tään arvonsa hyvin tunteva hahmo oli joukossa Sven-Erik Åström, sosiaali- ja taloushistorian henkilökohtainen ylimääräinen professori. Jo- kaisen puheenvuoronsa hän muisti varustaa loppukaneetilla: ”Mitäpäs minun mielipiteestäni, minähän olen vain ylimääräinen professori ja protokollan mukaanhan sellaisena ainoastaan everstin arvoinen täällä kenraaliluutnanttien joukossa.” Dekaanina oli jonkin aikaa sosiaalipolitiikan professori Heikki Waris, tiedekunnassa vanhin, suuresti arvossa pidetty, 1950-luvulla ministeri- näkin toiminut alansa auktoriteetti. Yleisesti ajateltiin, etä hän oli sym- paattinen ja rakensi aina hyviä ihmissuhteita. En voi mitään sille, että tunsin häntä kohtaan selvästi antipatiaa ja näin noiden ihmissuhteiden- kin perustuvan imarteluun ja ainakin jonkinasteiseen valheellisuuteen. Pidin tästä valheellisuudesta todisteena erästä tapausta tiedekunnassa hänen dekaanikautenaan. Heikki Waris esiintyi julkisuudessa lämminsydämisenä ”köyhien puolustajana”. Tiedekunnassa olivat haettavina dosenttistipendit ja hämmästyksekseni anojien joukossa oli Pekka Kuusi, korkeapalkkai- nen ALKO:n johtaja. Kun Waris oli jo nuijimassa päätöstä, en voinut olla tuomatta esiin kantaani, jonka mukaan dosenttistipendit ovat kai tarkoitetut niitä todella tarvitseville, etupäässä kokonaan vailla virkaa oleville, ja ehdotin, ettei stipendiä annettaisi Kuuselle. Niin vihainen oli Wariksen ilme hänen katsoessaan minua, että kukaan ei uskaltanut minua kannattaa, joten hän nuiji päätöksen läpi ja Pekka Kuusi sai pistää lihavaan kukkaroonsa nämäkin kolikot. Tiedekunnassakin törmäsin keisari Aleksanterin aikaisiin kummal- lisuuksiin. Eräs sellainen oli ”kollegiaalinen äänestys”. Sattui, että vastaväittäjänä huomasin väitöskirjassa, joka tiedekunnassa jo oli hyväksytty painettavaksi ja painettukin, aivan perustavan- laatuisen virheen tilastollisen menetelmän tulkinnassa. Väittelijä oli kerännyt aineiston Tampereelta ja kahdesta maalaiskunnasta ja huomannut Tampereen ja näiden kuntien välillä eroja. Tuloksensa hän oli tulkinnut niin, että nuo erot esiintyvät yleisesti kaupunkiyhteiskunnan ja maalaisyhteiskunnan välillä. Pidin tätä niin suurena virheenä, että tiedekunnassa esitin väitöskirjan hylkäämistä. Kiivaan keskustelun jäl- keen äänestettiin – ”kollegiaalisesti”. Tulos oli: improbatur 1 ääni, approbatur 2, lubenter appr. 2, non sine laude appr. 2 ja cum laude appr. 3 ääntä. Sääntöjen mukaan tiedekunta hyväksyi väitöskirjan arvosanalla cum laude appr., koska siinä kategoriassa oli eniten ääniä!

242 Äänestystavan omituisuus tulee dramaattisesti esiin, jos tarkastelem- me seuraavanlaista äänestysjakautumaa:

cum non laud. eximia lubenter appr. impr. laude sine 0 0 3 1 1 1 2

Tulos olisi arvosana cum laude, mutta entäpä jos nuo kolme antaisivat vielä paremman arvosanan, niin että rivi olisi seuraavanlainen:

1 1 1 1 1 1 2

Tuloksena tästä kokonaisuutena paremmasta äänestysjakautumasta on hylkääminen, koska nyt eniten ääniä on kategoriassa improbatur. Sat sapienti! Joku oli pannut merkille vanhenevien professorien hitaan kävelyn ja kumaraisen ryhdin ja päättänyt jalostaa tämän ihmisrodun sen lii- kuntamahdollisuuksia lisäämällä: Porthanian kellarikerroksessa oli varattu yliopiston opettajien käyttöön tilava lentopallosali ja siihen liittyvä sauna. Valtiotieteellisestä tiedekunnasta seuloutui hyvin erikoinen lentopallon pelaajien joukko, jossa monen kohdalla pelitaidon miltei täydellisen puutteen korvasi innostus. Siten itse peli ei missään vaiheessa jäänyt junnaamaan toistuvissa kuvioissa vaan sai yllättäviä ja mielikuvituksellisia käänteitä. Vain harvoin oli edes aavistettavissa, mihin pallo lähtee pelaajan nyrkistä tai kämmenestä. Joskus oli käytävä ankaraakin juridista keskustelua siitä, voidaanko syötön kulku katon kautta hyväksyä lailliseksi. Joukon taitavin pelaaja oli epäilemättä sosiologian assistentti Kalevi Heinilä, notkea ja ketterä kuin kärppä, mutta rauhallinen ja harkitseva. (Pian hänestä tulikin liikuntatieteen professori Jyväskylän yliopistoon.) Pelaajatyyppinä aivan Heinilän vastakohta oli oikea voimanpesä, Mauno Koivisto, joka lapionleveillä kämmenillään läimäytti pallon huimaan vauhtiin tai kohoten koko pituuteensa verkon luona iski mou- karikädellään pallon vastustajan kenttään kuin haupitsin putkesta lähteneenä. Mauno oli aina joukkoon tervetullut, vaikka ei ollutkaan yliopistoon kuuluva; hän työskenteli tuohon aikaan Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana. Vakituisesti olivat mukana Paavo Seppänen, Yrjö Littunen, Erik Allardt, Lauri af Heurlin, Olavi Riihinen ja minä. Ansioistaan erään- laisen surrealistisen pelitavan kehittäjänä ”Hörskä” sai oman pallon

243 60-vuotislahjakseen. Tuo lempinimi komeili pallon kyljessä ja joku vakuutti saavansa ”Hörskän” lyömisestä lisää tehoa peliinsä. Pelin jälkeen saunottiin ja puhuttiin politiikkaa – kuinkas muuten. Se oli minulle aivan vieras ala, joten olin pelkästään kuuntelulla. Vilk- kaimmin toivat esiin mielipiteitään Erik ja ”Hörskä”. He myös ahkerim- min yrittivät saada selville Maunon Koiviston kantaa, mutta Mauno eli ”Manu” istui vaiti, kuunteli mieluusti kiukaan sihinää, mutta näytti kyllä panevan korvansa taakse kaiken, mitä kuuli.

3. Sosiaalipsykologian oli saatava oma laitos. Teoreettisesti se oli jo olemassa siitä lähtien, kun oli saatu assistentin toimi. Siihen tuli valituksi jo mainitsemani sosiometrian tutkija Rauni Lintonen, mutta hän – uudelta nimeltään Myllyniemi – jäi heti äitiyslomalle. Olisi ollut outoa, jos minä yksin olisin ollut se laitos. Oli saatava ainakin laitostilat. Sepä ei ollut kovinkaan yksinkertaista. Notaari Manninen osoitti suurta avuliaisuutta tilojen etsimisessä. Ensimmäiseksi hän ohjasi minut Hallituskadulla taloon, josta kemian laitos oli muuttanut pois. Ullakkokerrokseen oli jäänyt tyhjä huone, teoreettisesti tyhjä, mutta tosiasiassa niin täynnä marsujen hajua, että epäilin, pystyisikö ihminen siinä elämään puoltakaan tuntia. Manninen myönsi sen ongelmaksi. Mutta oli Mannisella toinenkin ehdotus: Porthanian kierreportaat johtivat alapäässään ”ei-minnekään” eli arkkitehdiltä unohtuneeseen pimeään kellarikerroksen tilaan, johon sai mainiosti kimpilevyillä rakennetuksi väliseinän ja siten kaksi ”huonetta” laitoksen käyttöön. Takimmainen olisi minun, laitoksen esimiehen eli siis koko laitoksen, työtilana ja etummainen ”laboratoriona”. Kun sain vielä lupauksen, että joku vahtimestareista nikkaroisi ryhmänsokkelo-tehtävässä tarvittavat kolme koppia, hyväksyin tämän ehdotuksen, sillä muita ei notaari Man- nisella enää ollut tarjota. Työskentelin talven yli mitä suurimmasta rauhasta nauttien tässä pimeässä kolkassa, joka sijainnillaan Porthanian alimmassa tyvessä symboloi sosiaalipsykologian asemaa kaiken Porthaniassa tehtävän tieteen perustana ja juuristona. Mutta kun kevään tullen aloin tuntea ikään kuin perunanitujen alkavan kasvaa korvistani, sieppasin kirjani kainalooni, matkasin Kaivopuistoon ja istuin koko päivän jäistään va- pautuneen meren äärellä Ursula-kahvilassa, hohtavassa kevätauringon valossa. Kun sitten yliopiston ylen niukoista varoista saatiin heltiämään

244 palkka toisellekin assistentille, jopa kolmannellekin, tilan puute kävi ilmeiseksi. Tehtiin taas etsintöjä ja päädyttiin lopulta Kirkkokadulle yliopiston omistamaan ikivanhaan taloon, joka oli määrätty purettavaksi. Laitos sai sieltä kolme huonetta, yksi aivan arveluttavassa kunnossa, mutta uskoimme, että kallistumaan pyrkivä seinä pysyisi pystyssä, kun sijoitimme sen tueksi tanakan kirjahyllyn. – Kun omassa huoneessani tyytyväisenä katselin ympärilleni, huomasin katossa omituisista kou- kuista muodostuvan kuvion. Tarkemmin katsottuna se oli selvästi ih- misruumiin hahmo. Ja siinä samassa näin pöydässäni tummanruskeita läiskiä, ilmiselviä jäänteitä ihmisverestä. Olin saanut käyttööni ruumii- navaushuoneen! Symboloiko tämä sattuma sosiaalipsykologian kykyä tunkeutua yhtä syvälle ihmisen mieleen kuin ruumiinavaaja hänen fyysiseen elimistöönsä? Assistentteina työskentelivät rohkeasti tuossa tuomion saaneessa talossa Rauni Myllyniemen lisäksi Ilpo Vilkkumaa ja Antti Uutela. Kun sitten olin muissa tehtävissä, laitokseen tuli uusia assistentteja ja lehtoriksi Kyösti Kallio. Hyvissä ajoin ennen seinien sortumista ja rakennuksen purkamis- ta laitos pääsi siirtymään Kalliossa kunnostettuun entisen Yhteiskun- nallisen korkeakoulun rakennukseen, jonka tiedekunta oli nimennyt Franzeniaksi. Pyrin jossakin määrin toteuttamaan työnjohto-opistosta saamiani ideoita työryhmän ns. ”me-hengen” luomisessa ja ylläpitämisessä. Ko- koonnuimme jokaisena maanantaiaamuna ”laitoskahveille” ja mukaan kehotimme tulemaan myös ylioppilaita, jos se heitä kiinnosti. Ainoa kiinnostunut oli Seppo Lahikainen, oikeastaan fysiikan opiskelija, mutta vahvasti innostunut sosiaalipsykologiasta.

Dekaani Matti Lepon mieliajatus oli järjestää kaikille tiedekunnan opiskelijoille yhteisiä peruskursseja eräissä oppiaineissa, ns. ”tukiainekurs- seja” – myös sosiaalipsykologiassa. Näillä jättimäisillä luennoilla oli satoja kuulijoita, Porthanian suurin sali viimeistä istuinta myöten täynnä – istuivatpa jotkut lattiallakin. Oli pidettävä kirjallinen loppukoekin ja tutkittava mahtava pino vastauspapereita. Löysin kuitenkin muutamia erittäin selkeitä ja kypsiä koesuorituksia, joukossa erään Harri Holkeri -nimisen aloittelevan opiskelijan, jonka käsialakin näytti kaikki älyk- kyyden ja nokkeluuden merkit. Sosiaalipsykologian cum laude -arvosanaa suorittaville tarkoitetussa seminaarissa panin merkille kaksi veitsenterävää väittelijää ja asioiden analysoijaa, Raimo Tuomelan ja Juhani Pietarisen. He opiskelivat myös

245 filosofiaa ja kerran keskustelin heistä ystäväni teoreettisen filosofian professorin Jaakko Hintikan kanssa. Minä pidin Pietarista etevämpänä ajattelijana, Jaakko taas antoi arvon Tuomelan matemaattisille kyvyille ja logiikan tuntemukselle tarjoutuen lyömään vetoa siitä, että Raimos- ta tulee aikaisemmin professori kuin Juhanista. Jaakko sieppasi nämä molemmat oppilaani filosofiaan niin sanoakseni ihan ”nenäni edestä”. Kummastakin tuli varsin pian filosofian professori, Raimosta Helsinkiin ja Juhanista Turkuun. Säännöt määräsivät professorin lukukausien aikana antamaan opetusta 5 tuntia viikossa. Pidin tärkeänä, että itse luennoin peruskurssin ja johdin seminaaria. Tunti viikossa jäi näinollen sosiaalipsykologian teoria - kysymyksille. Vuosien mittaan alkoi olla tässäkin aineessa korkeimman arvosanan suorittajia, joten saatoin esitellä myös omaa, Lewinin työstä eteenpäin kehittämääni stokastista sosiaalisen vuorovaikutuksen teoriaa. Näillä luennoilla kävi suhteellisen harvalukuinen joukko, sillä useimmat olivat ns. ”humanisteja”, mikä tässä tarkoitti sitä, että heiltä puuttui kokonaan matematiikan harrastus ja tilastomatemaattisten menetelmien tuntemus. Oli kuulijajoukossa kuitenkin kaksi, assistenttini Ilpo Vilkkumaa ja opiskelija Seppo Lahikainen, jotka huomasivat, että teoriani perusrakenne muistutti kvanttimekaniikassa Heisenbergin matriisimallia. Panin tämän asian korvani taakse ja myöhemmin sillä tuli olemaan suuri merkitys teoriani laajentamisessa. Vuosi vuodelta kasvavasta opiskelijajoukosta jäivät mieleeni jotkut vaikeita abstrakteja asioita hyvin oivaltavat yksilöt. Niiden joukossa oli muuan, joka kirjoitti harvinaisen selkeästi ja kypsästi kirjallisessa kokeessa laudatur-arvosanaa varten, mutta keskustelussa vastaili hitaasti ja harvasanaisesti, vakaasti ja kylläkin aina asiallisesti kohdalleen. Hän oli nimeltään Paavo Lipponen, joka ei antautunut akateemiselle uralle, mutta jonka kanssa muuten tulin tekemisiin. Joku neropatti oli keksinyt – ja tiedekunta päättänyt, koska se suhtautui aina suopeasti kaikenkarvaisiin neropatteihin – että opintoneu- vontaa olisi annettava peruskurssin alussa uusille opiskelijoille 2 luen- totuntia selostamalla oppiaineen sisältöä ja asemaa tieteiden joukossa. Kuten aina, tein nytkin täsmällisesti ja nöyrästi annetun tehtävän. Luin ensin johdannoksi Goethen Faustista kuvauksen siitä, miten Me- fistofeles Faustin pukuun naamioituneena ohjaa nuorta ylioppilasta oikealle opintotielle. Varoitin siten kaikenlaisista ”ohjaajista”, koska heissä saattaa piillä Mefistofeles. Sitten vastasin kysymykseen, mitä sosiaalipsykologia on. Tutkiessaan ihmistä, se on psykologiaa ja kasvatusoppia, tutkiessaan ihmisten välisiä suhteita, siihen kuuluu kommunikaation

246 tutkimus ja näin ollen kaikkien kielten tutkimus, matematiikka mukaan luettuna. Puhumattakaan kaikesta historiasta, jossa kommunikoi- daan menneitten sukupolvien kanssa – tosin yksisuuntaisesti. Edelleen kaikki yhteisöllisyyden tutkimus, sosiologia, valtio-oppi ja taloustieteet ovat sosiaalipsykologiaa. Arvojen ja normien tutkimus on sitä myöskin ja niin ollen koko lainopillinen tiedekunta. Tästä aspektista katsoen myös teologia voitaisiin laskea sosiaalipsykologiaan kuuluvaksi, mutta siitä en ollut varma. Opintoihin ohjaavana tiivistelmänä totesin, että opiskelemalla sosiaalipsykologiaa voi opiskella mitä vain, ja mitä vain opiskelemalla opiskelee samalla sosiaalipsykologiaa – eräin poikkeuksin. Oppikirjoina mainitsin kaiken romaanikirjallisuuden. Käsky oli täytetty, tieteenala kuvattu kattavasti.

247 LUKU XVI Nuoret kiipijät ja vanhat narrit

“Kongresseissa kulkevat vain nuoret kiipijät ja vanhat narrit.” – niilo mäki

Kansainvälisessä psykologikongressissa Roomassa noin vuonna 1965 tapasin ilokseni toisenkin suomalaisen, hyvän ystäväni ja ammatti-isoveljeni Ohto Oksalan, Helsingin teknillisen korkeakoulun työpsykologi- an professorin, joka heti alkajaisiksi tervehti minua noilla Niilo Mäen siivekkäillä sanoilla. Olin jo varsinainen professori enkä siksi voinut olla kiipijä, joten määritelmäkseni jäi “vanha narri”. Sosiaalipsykologia oli niin uusi tieteenala, ettei siinä järjestetty erikseen kansainvälisiä kongresseja, niin että yhteyksiä ulkomaisiin kollegoihin oli yritettävä etsiä sekä sosiologian että psykologian kongres- seista. Oli myös pienimuotoisempia erityisprobleemoja käsitteleviä kokouksia ja tapaamisia. Mielenkiintoisin ja antoisin ehkä kaikista oli pienimuotoinen IBM-symposiumi Blaricumissa, Hollannissa. Sen teemana oli tietokoneiden käyttö psykologiassa ja osanottajina luonnollisesti kirjava joukko hyvin nuoria tutkijoita. Pidin esitelmän ryhmän probleemanratkaisun stokastisen oppimisprosessin simuloinnista. Muiden esityksistä en muista muuta kuin onnettoman amerikkalaisen, joka halusi havain- nollistaa koko ajan puhettaan myymäläkäyttäytymisen esimerkeillä ja sai osakseen lopulta erään ranskalaisen tutkijan karjaisun: ”Ettekö osaa käyttää abstraktimpaa kieltä!” Symposiumilla oli voimia ja aikaa tehdä myös ”sight-seeing” -retki läheiseen Amsterdamiin. Siihen kuului käynti jalokivihiomossa, illallinen tanssiravintolassa, jossa osallistuttiin viimeisimpään uutuuteen, ”ketjujenkkaan”. Sitä johti suomalainen nuori nainen! Illan päätti kier- toajelu bussissa ”red light district” -kaduilla, joiden näyteikkunoissa

248 punaisten lyhtyjen vierellä puolialastomat, paksusti meikatut naiset odottivat asiakkaita, jotkut hymyillen jäykkää hymyä, mutta useimmat jaksamatta korjata väsynyttä ilmettään. Hiukan lässähtänyt loppuhui- pennus tieteelliselle symposiumille! Samoihin aikoihin pidin esitelmän sotilaspsykologian kongressissa Brysselissä.

2. Tein toisen matkani Amerikkaan, kun osallistuin Washingtonissa pidet- tyyn sosiologian kongressiin. Menomatkalla varasin aikaa yhden päi- vän Pariisille ja käytin sen tutustumiseen Modernin taiteen museoon, jossa oli paraillaan Juan Miron näyttely. Ihastuin ikihyviksi Mirohon. Lentomatkalla minun oli määrä jäädä yöksi New Yorkiin, mutta haja- mielisyydessäni jäin vilkkaassa keskustelussa koneeseen, joka jatkoikin Washingtoniin. Yhdeksi kuumaksi yöksi pääsin siellä jonkinlaiseen hä- tämajoitukseen tyhjässä koulussa. Sieltä puuttui ilmanjäähdytyssystee- mi, joten nukuin yön ilman pyjamaa ja ilman lakanoita helvetillisessä kuumuudessa niin, että koko ajan hiki valui norona ihollani. Kongressissa minut kutsuttiin paneeliin, jossa keskusteltiin sosiaalisen vuorovaikutuksen teoriasta. Mutta virallista ohjelmaa kiintoisampia ovat kongresseissa useinkin satunnaiset tapaamiset ja improvisoidut pienen ryhmän keskustelut. Sattui niin, että olin tullut tuntemaan kehitys- ja lapsipsykologi Urie Bronfenbrennerin, joka nyt kutsui minut pikku ryhmään hotellihuoneeseen keskustelemaan Moskovan yliopiston johtavan psykologin Aleksei Leontjevin kanssa. Urie oli syntynyt Moskovassa ja venäjän taitoisena oli nyt taitava tulkki. Sitä paitsi hän oli Neuvostoliitosta kiinnostunut tai siihen ihastunut – ehkä molempia. Leontjev oli selvästi hyvin dominoiva persoona ja nytkin ryhmää hallitseva. Tarkoitus kai olikin vain tehdä hänelle kysymyksiä. Neuvos- toliitossa hänen ”aktiviteetti-teoriansa” oli kuulemani mukaan suuressa maineessa, mutta huomasin ihmeekseni, ettei se sisältänyt oikeastaan muuta kuin siirtymisen iänikuisesta pavlovilaisesta ”ärsyke-reaktio”- mallista, jonka mukaan käyttäytyminen on refleksinomaista determi- nististä reagoimista ärsykkeisiin, ”ärsyke-tietoisuus-reaktio” -malliin, jossa ajattelu tulee mukaan muotoilemaan reaktiota, säätämään käyt- täytymistä. Jos ei Leontjevin ajattelu mitenkään syvällistä ollutkaan, rohkeaa se ainakin oli, sillä sehän oli täysin marxilaisen materialismin vastaista. Olin kuullut ”pahojen kielten” kertovankin, että jos tutkija Neuvostolii- tossa vetoaa Marxiin tai ainakin mainitsee hänet positiivisessa hengessä

249 tutkimusselosteensa etusivulla, hän voi sen jälkeen kirjottaa mitä tahansa vaarantamatta itseään. Juuri niin näytti Leontjevkin menettelevän. Minua kiinnosti tietää, missä määrin Neuvostoliitossa oli omaksuttu muutakin modernia psykologiaa, ja siksi rohkenin kysyä Leontjvilta, harrastettiinko heillä myös hahmopsykologiaa. ”Kyllä”, vastasi Leontjev, ”kyllä sitä harrastetaan – Jerevanissa.” Seurasi yleinen nauru, sillä jokainen joukossa tiesi, että Jerevan oli eräänlainen Neuvostoliiton Hölmölä ja ”Jerevanin radio” yleinen vitsien kohde.

3. Osallistuin myös psykologikongressiin Louvainissa Belgiassa ja pidin siellä esitelmän, joka kiinnosti myös ranskalaisia niin, että artikkelini sosiaalisen vuorovaikutuksen simuloinnista stokastisena oppimispro- sessina julkaistiin – paitsi European Journal of Sociology -aikakauskirjassa – myös kokoelmassa “Calcul et formalisation dans les sciences de l’homme”. Julkaisijana toimi pariisilainen Editions du Centre National de la Recherche Scientifique. Sain myös joukon sosiometristä rakennetta koskevan artikkelini Bergerin, Zelditchin ja Andersonin toimittamaan teokseen “Sociological Theories in Progress”. Olin mukana lisäksi ”Matemaattisen psykologian Euroopan ryhmän” kokouksessa Bielefeldissä esitellen sosiaalisen interaktion stokastisen mallini ja siinä sosiaalisen vuorovaikutuksen formalismin. Muuan ryh- män jäsen totesi, että se oli ”fascinating” ja muutenkin vastaanotto oli hyvin myönteinen, mitä virkaveljien taholta melko harvoin saa kokea. Yht’äkkiä – tietämättä mitään asian taustasta – saimme, Erik Allardt, Yrjö Littunen ja minä, kutsun Länsi-Saksan ulkoasiainministeriön vie- raina tutustumismatkalle Saksaan. Valintaperusteita ei tiennyt kukaan. Matka oli erinomainen. Yhtenä kiehtovimmista elämyksistä muistan Elizabeth Schwarzkopfin laulukonsertin Münchenin rokokoo-tyylises- sä Mozart-teatterissa. Ylimaallinen laulajan ääni kaikumassa hennosti koristeisessa salissa! Münchenin vierailuun kuului tietysti myös käynti taidemuseossa. Bonnissa meille kuvattiin ajankohtaista tilannetta Saksassa ja panin merkille, että suuressa seinäkartassa oli edelleen sen itäinen osa nimetty: ”Deutschland unter sovjetischer Verwaltung”. Yllättävä tieto oli se, että Saksassa oli metsäasioissa sota-ajan hävityksistä viisastuttu niin, että jok’ikinen puu oli merkitty erikseen rekisteriin ja sen kaataminen vaati korkean hallintotason suostumuksen. Hampurissa minun oli määrä tavata hyvin tunnettu kehityspsykolo- gi, professori Hofstätter, mutta hän oli matkoilla ja minulle järjestettiin

250 keskustelu hänen alaisensa professori Willy Wieczerkovskin kanssa. Pääsin vieraaksi hänen kotiinsa, jossa kävi ilmi, että Willyn vaimo oli suomalainen Solveig Karsten – lempinimenä Pia. Willy oli työskennel- lyt sodan jälkeen useita vuosia Helsingin saksalaisessa koulussa, jossa Pia oli oppilaana. He olivat menneet naimisiin heti, kun Pian koulu oli päättynyt. Sain Willyn kodissa iloisen vastaanoton ja keskustelut Willyn kanssa olivat mielenkiintoisia, sillä hän tutki erityislahjakkaiden nuorten probleemoita tasapäistetyssä saksalaisessa koululaitoksessa. Piasta ja Willystä tuli heti hyviä ystäviäni ja myöhemmin – kun he alkoivat viettää kesänsä Suomessa – pysyvästi erittäin läheisiä.

4. Kansainvälisessä psykologian kongressissa Roomassa vuonna 1967 mei- tä oli mukana kaksi Suomesta, Ohto Oksala ja minä. Keskustelimme juuri aiheesta, kumpia olimme, “vanhoja narreja” vai “nuoria kiipijöi- tä” ja katselimme ympärille, näkyisikö muita suomalaisia. Silloin leveä kämmen antoi läimäyksen selkääni ja kuului selvällä suomen kielellä: “Osta hyvä hevonen!” Ennen kuin ennätin hämmästyksestä toipua, tuli lisää: “Onko sulla viinaa?”. Oksala ja minä olimme ihmeissämme. Osoit- tautui, että puhettamme oli kuunnellut muuan itävaltalainen, joka oli palvellut sodan aikana alppijääkärinä Lapissa, ja kuullessaan nyt tuttua kieltä halusi osallistua käyttäen sen ylen hyödyllisen sanavarastonsa, jonka vielä muisti. Kun minulla oli vain niukasti matkatavaroita eikä näin ollen hevosen tarvetta eikä myöskään viinaa myytäväksi, ei edes pienen taskumatin, “varpusen” vertaa, kauppasuhteemme raukesi. Uusi tuttavuus oli kuitenkin rattoisaa seuraa, kun istuttiin iltaa sekalaisessa kansainvälisessä seurueessa roomalaisessa piharavintolass lyhtyjen ja etelän kirkkaitten tähtien alla. Myöhäisinä tunteina tunsin pakkoa nousta seisomaan ja puhumaan yhtenäisen Euroopan luomiseksi käyttäen kaiken kahdessa päivässä oppimani Italian kielen taitoni ja päätyen ehdottamaan maljaa “per Europa unita”. Siihen itävaltalainen ystävämme huusi välttämättö- män varauksensa: “Ilman italialaisia”. Pidin kongressissa esitelmän sosiaalisen vuorovaikutuksen stokastisesta teoriasta ja se johti yllättävään tilanteeseen – sanoisinko: seikkailuun. Joku kääntyi puoleeni professori Paul Lazarsfeldtin asiassa. Tämä sen ajan kuuluisin sosiologi piti seminaaria nuorille, lupaaville itäeurooppalaisille sosiologian tutkijoille Prahovissa, Tshekkoslovakias- sa. Eräs pariisilainen tilastomatematiikan professori, jonka piti tulla

251 esitelmöimään seminaarissa, oli viime hetkellä sairastunut vaikeaan sydänkohtaukseen eikä voinut saapua. Nyt minua pyydettiin hänen sijaisekseen. Ymmärsin asian niin, että pitäisin Prahovissa saman esitelmän kuin Roomassa. Laskin, että ennätän hyvin paluumatkalla Suomeen poiketa Tshekkoslovakiaan, ja suostuin mielihyvin pyyntöön. Sain lentolipun Prahaan ja nousin ensimmäiseen sopivaan koneeseen, koska oli kiire. Sillä oli välilasku Zürichissä. Sain paikkani tyylikkään vanhan naisen vierestä. Ennen pitkää vä- lillemme rakentui vilkas keskustelu ja hän kertoi minulle kiinnostavia asioita elämästään ja vaikutteitaan Argentiinasta, jossa nykyisin asui. Kone laskeutui onnistuneesti Zürichiin eikä keskusteluamme lainkaan häirinnyt se, että matkustajia virtasi hiljalleen ulos koneesta. Vii- mein olimme miltei kahden. Lopulta minua tuli puhuttelemaan len- toemäntä tiedustellen, mihin olin matkalla. Mainitessani Prahan hän ilmoitti – mielestäni lentoemännälle sopimattoman kuivakiskoisesti – koneen, jossa istuimme, lähtevän aivan heti, nimittäin Buenos Airesiin! Hetkeksi välähti mieleeni yö, joka on “silkin musta, ilma täynnä onnen odotusta”, kun “aava nukkuu jo Argentiinan pusta…”. Se olisi ollut kiehtovaa, mutta silti noudatin nöyränä lentoemännän kehotusta poistua koneesta ja iskelmälaulajan mainitsema “Argentiinan pusta” jäi minulta kokematta ikiajoiksi. Prahovissa odotti jälleen yllätys: Tarkoitus oli, että luennoisin tunnin päivässä kahden viikon ajan. Tyrmistyin kuullessani nyt vasta tämän. Mukanani oli englanninkielistä tekstiä enintään tunniksi! Sain typistetyksi luentosarjani yhteen viikkoon, kunhan puhuisin kaksi tuntia päivässä. Onnekseni olin ottanut mukaani nipun sellaisia piirrettyjä kalvoja, joita eräät “edistyneet” luennoijat jo olivat ruvenneet käyttämään puhettaan havainnollistaakseen. Niitä saattoi heijastaa sei- nälle erityisellä “olan-yli-heittimellä” eli yksinkertaisella “taikalyhdyllä”. Mutta pystyisinkö niidenkään avulla esitelmöimään vapaasti englanniksi päivittäin kaksi tuntia? Oli pakko. Ja pakon edessä pystyin kuin pystyinkin. Ratkaisevaa oli kai kuitenkin se, että kuulijani olivat todella lahjakasta joukkoa, jotka ymmärsivät jo puolesta sanasta. Seminaari pidettiin vanhassa linnassa ihastuttavan luonnonkauniis- sa ympäristössä Erzgebirge-vuoriston eteläisessä reunassa. Linnassa oli toiminut hotelli ja sen entisessä ravintolasalissa istuttiin iltaa; usein kuunneltiin erään kurssilaisen aivan mestarillista pianonsoittoa – ja olen myöhemmin päätellyt, että soittaja oli unkarilainen Erwin Laszlo, myöhemmin tulevaisuudentutkija YK:ssa ja ns. “Rooman klubin”

252 perustaja. Seminaarin sihteerinä työskenteli erään entisen prahalaisen professorin rouva, joka pitkän kahdenkeskisen kävelyretken aikana kertoi minulle perheensä kokemukset kommunistien valtaannousua edel- täneistä vaaleista vuonna 1948 ja tilanteesta niiden jälkeen. Vaalikäy- tännöstä hän kertoi, miten äänestysvalinta oli tehtävä vaalivirkailijan nähden, jolloin virkailija rekisteröi, ketä valitsija oli äänestänyt, sillä olihan demokratian nimessä mukana myös muita kuin kommunistien ehdokkaita. Mutta tietenkin oli tärkeää panna muistiin, ketkä eivät heitä äänestäneet – sopivien “myöhempien toimenpiteiden” varalta. Oli kyllä mahdollista tehdä valinta salassa, äänestyskopissa, mutta siitä tehtiin luonnollisesti merkintä myös. Seurauksena oli viraltapanoja ja maan- laajuista syrjimistä. Rouvan mieskin oli joutunut jättämään professuu- rin ja perhe eli satunnaisten tulojen varassa. Pahimpana riesana olivat ilmiantajat, vähintään yksi perhe jokaisessa kaupunkitalossa. Kaikkialla ihmisten keskuudessa kyti halu irtautua kommunismista, mutta sellaisesta uskalsi puhua vain kahden kesken luotettavalle henkilölle. Paul Lazardsfeldt ei jaksanut olla paljoa mukana kurssin keskusteluissa. Hän oli jo 60 vuotta täyttänyt, vaikutti fyysisesti rasittuneelta, mutta hänen käytöksensä oli kaikin tavoin ystävällistä ja rohkaisevaa. Erityisesti panin merkille, miten lempeä hän oli pikku pojalleen, noin viisivuotiaalle, jonka oli ottanut matkalle mukaansa. Mietin mahtoiko jokaisessa juutalaisperheessä olla tapana suudella lasta suulle hyväs- tiksi, kun nukkuma-aika tuli. Näin teki Lazardsfeldt eikä se näyttänyt pelkältä tavalta vaan osoitti syvää kiintymystä. Prahovista lähtiessäni sain yllättäen palkkion luennoistani, vaikka sellaisesta ei ollut mitään sopimusta. Se maksettiin dollareina, mutta minulle kerrottiin, ettei niitä voinut viedä pois maasta vaan ne olisi vaihdettava Tsekkoslovakian valuutaksi, jota sitäkään ei saanut viedä rajan yli. Neuvottiin ostamaan jotakin tai sijoittamaan rahat talletusti- lille. Kun minulla ei ollut mitään suunnitelmaa tulla uudelleen maahan ja vieroksuin ajatusta ruveta rahan takia raahaamaan jotakin joutavan- päiväistä tavaraa Suomeen, annoin rahat saattajalleni professori Sonja Hermochovalle käytettäväksi opiskelijoiden oluenhankintoihin illan- viettojen vauhdittamiseksi. Myöhemmin kuulin ylioppilailta itseltään, että näin tapahtui.

5. Joulun tienoilla vuonna 1967 tuli ystäviemme Jaakko ja Soili Hintikan kanssa puheeksi yhteinen matka Israeliin. Jaakolle se olisi työmatka,

253 koska hänellä oli tekeillä yhteisiä tutkimuksia Jerusalemin yliopiston filosofian professorin Yehoshua Bar-Hillelin kanssa, meille muille, Soi- lille, vaimolleni ja minulle huvimatka. Matkasta tuli mielenkiintoinen. Jaakolla oli tukku papereita edessään koko lentomatkan ajan ja hän näytti kehittelevän loogisia kaavoja tauot- tomasti. En häntä häirinnyt vaan kuuntelin Soilin ja vaimoni korkealla liikkuvaa keskustelua kirjallisuudesta. Perillä Tel-Avivissa kysäisin Jaa- kolta, oliko hänellä aina tapana työskennellä lentokoneessa? ”Tottakai!”, Jaakko vastasi ja kertoi oppineensa sen hyvältä ystävältään Patrik Sup- pesilta, joka varta vasten lensi Kaliforniasta New Yorkiin ilman muuta syytä kuin että sai työskennellä häiriöttä. Erosimme Tel-Avivissa pariksi päiväksi. Hintikat jatkoivat suoraan Je- rusalemiin, vaimoni ja minä taas Nathaniaan (Netanyaan), jossa meillä oli hotellihuone varattuna. Vuokrasin pienen Volkswagen-”kuplan” ja ajoimme suoraan Nablusin kautta Jerusalemiin. ”Nablusin?” ihmeteltiin Jaakon tuttavien keskuudessa ja sitten kauhistuen: ”Sehän on Sama- riassa, Länsirannalla!” Seikka oli sellainen, että tämä pääasiassa arabien asuttama alue oli vain vajaa vuosi aikaisemmin vallattu ns. ”kuuden päivän sodassa” Jor- danialta ja oli näin ollen täynnä vaaroja. ”Kuuden päivän sota” oli käyty toukokuun 5.–10. päivinä kolmen ara- bivaltion, Egyptin, Syyrian ja Jordanian liittouduttua ja valmistauduttua hyökkäämään Israeliin. Muut arabivaltiot ja varsinkin Neuvostoliitto aseistivat ja tukivat liittolaisia. Joukkojen asettuessa hyökkäysasemiinsa Siinailla, Jordanin läntisellä rannalla ja Golanin kukkuloilla Israel teki ilmavoimillaan tuhoisan ennakolta ehkäisevän iskun lamauttaen ja miltei tuhoten vastustajien taistelulentokoneet kentilleen. Sota oli sillä ratkaistu ja israelilaiset joukot miehittivät Siinain, Gazan, Länsirannan ja Golanin kukkulat. Rauhaa, virallista sopimusta, se ei kuitenkaan tuonut. Oli hämmästyttävää kokea ihmisten tyyni rauhallisuus, rauha ilman rauhaa.

Auton olin vuokrannut, jotta voitaisiin mukavasti liikkua oman mielen mukaan nähtävyyksiä katsomassa. Mieleenpainuvin oli Israelin kansan kärsimysten museossa kiviseinä, johon oli hakattu kaikkien valtakun- tien nimet ja viereen luku, joka kertoi, montako juutalaista niissä oli tavalla tai toisella teloitettu. Suomenkin nimi oli siellä ja luku 0. Oli tulla kyynel silmästä, sillä se kertoi voitosta, joka oli tuhat kertaa arvokkaam- pi kuin kultamitali olympialaisissa. En voi sivuuttaa erästä sattumusta autoillessamme Jerusalemissa ja

254 sen vuorisessa ympäristössä. Olimme lähteneet katsomaan Öljymäkeä ja tulossa alaspäin kaupungin itäisen muurin ulkopuolella pientä so- ratietä, joka kulki jokseenkin jyrkkää rinnettä, oikealla puolella rotko. Samanaikaisesti tietä ryömi ylöspäin kuorma-auto, tosin pienikokoinen, mutta sen kohtaaminen ja sivuitse pääseminen näytti hankalalta. Huomasin kuitenkin pienen ulokkeen tiessä, joka siinä kohdassa leve- ni niin, että toinen auto mahtuisi juuri ja juuri kulkemaan ohi. Ajoin tuohon kohtaan ja pysähdyin odottamaan. Tuntemukseni mukaan pelivaraa tien oikeaan reunaan jäi vielä runsaan vaaksan verran, niin ettei rotkoon suistumisen vaaraa ollut. Silloin kuulin viereltäni Jaakon aivan hurjan kiljahduksen. Hän näytti vapisevan ja olevan suunniltaan pelosta. Ymmärsinhän minä sen, sillä hän ei nähnyt ikkunastaan muuta kuin syvän rotkon ja häneltä puuttui kokonaan ajokokemus. Kuorma-auto kulki auton kylkeä hipoen ja ajaja näytti kiittävän minua. Kun pääsimme lopulta alas laaksoon – hyvin varovasti ajaen, sen olin velkaa Jaakon säikäyttämisestä – silloin vasta hän rauhoittui. Mi- näkin tajusin vihdoin, että minulla oli ollut lastina korvaamattoman arvokas kimpale huipputasoista suomalaista filosofiaa. Auton vuokraamisen varsinaisena tarkoituksena oli nähdä enem- mänkin Israelia. Maa on pieni ja välimatkat lyhyitä. Jaakon palattua takaisin tyynen filosofiseen mielentilaansa pistäy- dyimme Galileassa ns. ”pyhillä paikoilla”, jotka tunnisti siitä, että jos niissä jotakin merkittävää evankeliumissa kerrottua oli tapahtunut, kerkeät katolilaiset olivat useinkin ”suojelleet” ne rakentamalla päälle kirkon. Joskus valtaisan suuren, kuten Nasaretiin Marian ilmestyksen muistoksi tai pienemmän, kuten hyvin kauniin Autuuksien vuorelle eli vuorisaarnan pitopaikalle taikka harmaan tyylikkään Pietarin kalasata- man päälle Genesaretin järven rannalle. Kiertelimme Kapernaumin raunioilla Genesaretin järven rannalla miltei tainnuttavassa kuumuudessa. Hikeään pyyhkien Jaakko totesi: ”Ei ole mikään ihme, että tässä ilmastossa on syntynyt ja kihissyt niin paljon kaikkein kiivaimpia uskontoja…” Koko matkan kohokohta ja Jaakon osalta varsinainen tarkoitus oli professori Yehoshua Bar-Hillelin tapaaminen Jerusalemin Heprealai- sessa yliopistossa, jossa hän työskenteli. Koulutukseltaan hän oli sekä filosofi että matemaatikko – juuri niin kuin Jaakkokin. Tätä tapaamista saattoi hyvällä syyllä pitää eräänlaisena filosofian pienoiskongressina, missä minulla oli vastaanottavan yleisön osa. Bar-Hillelin spesialiteettina filosofiassa oli hyvin moderni semanttisen informaation teoria ja mitan kehittäminen sille sekä pyrkimys

255 automaattisen kielenkääntämisen kehittämiseen. Hänet tunnettiin parhaiten Bar-Hillel-Carnapin paradoksista. Jaakko oli jo kertonut tehneensä paljon yhteistyötä Bar-Hillelin kanssa juuri semanttisen informaation mittausprobleeman käsittelyssä. Mutta hän ei koskaan edes yrittänyt selittää ”maallikoille”, kuten minulle, mitä nuo tutkimukset varsinaisesti sisälsivät. Minun oli siis vain koetettava kuunnella, mitä herrat keskenään puhuivat, kun he hairahtuivat ottamaan seurassa ammattiasioita esille. Tiesin suunnilleen, että semanttisella informaatiolla tarkoitetaan ihmisten välisessä kommunikaatiossa sitä (merkitsevän) tiedon määrää, jonka viesti sisältää – eli jolla se vähentää vastaanottajan tietämättö- myyttä. Nyt kuulin, että jonkin väittämälauseen todennäköisyys (olla totta) oli käänteisessä suhteessa sen sisältämään semanttisen informaation määrään: mitä epätodennäköisempi jokin asiantila on, sitä enem- män informaatiota sisältää viesti, että se on totta. Kysytään esimerkiksi espanjalaiselta, mikä on seuraavassa listassa se ainoa maa, jossa luetaan joka päivä latinankieliset uutiset: a) Ranska, b) Italia, c) Irlanti, d) Suomi, e) Turkki. Varmaankin herättää suurta hämmästystä kuulla viesti, että oikea vastaus on: Suomi. Vastaajan mielestä tämä oli hyvin epätodennäköistä. Kun se osoittautui todeksi, ajatellaan semanttisen informaation teoriassa, että saatu informaatio on siis erittäin suuri eli hyvin merkittävä tietämättömyyden vähennys. Jos oikea vastaus olisi ollut Italia, ei vastaaja olisi arvattavasti hämmästynyt ollenkaan (koska hänellä oli se ennakkokäsitys, että tottakai Italia on tässä todennäköisin). Teorian mukaan hänen saamansa informaatiokin olisi ollut vähäistä. Sen verran ymmärsin, että paradoksi syntyy nyt siitä, että päätelty (deduktiivinen) tieto ei sisällä informaatiota ollenkaan! Algebrallinen lause L1: x=(a+b)(a-b) on sataprosenttisesti totta, kun x nyt näin mää- ritellään. Opettaja laskee jotakin taululla ja laskee oikein ja kirjoittaa tuloksen: L2: x=(a2 – b2 ), joka sekin on siis totta sataprosenttisesti. Asia voidaan kuvata näin: Sen jälkeen, kun x:n arvo oli kirjoitettu lauseessa L1, tietämättömyys siitä muodostui 0:ksi. Kun viestitettiin lause L2, sen jälkeen tietämättömyys x:n arvosta oli myös 0. Siis tietä- mättömyys ei muuttunut lainkaan. Viesti, lauseen L2 esittäminen, ei siis sisällä lainkaan informaatiota. Oliko siis koko opetus täysin turhaa? Ja kun matematiikan opetus kokonaisuudessaan on samanlaista deduktiivista päättelyä, onko siis kaikki turhaa? Paradoksia kerrakseen.

256 En kuullut, miten herrat aikoivat paradoksin ratkaista, mutta psykologina olin hiljaisissa ajatuksissani sitä mieltä, että tässä liideltiin kaukana todellisesta viestinnästä. Se, joka hitusenkin verran tuntee hahmopsykologiaa, näkee, ettei sitä kirvestä ole, jolla todellisuuden voisi halkoa erillisiksi ”väittämälauseiksi”. Jokainen lause, tapahtuma, asiantila, kaikki merkityksistä rakennettu viestisisältö (juuri tuo semanttinen informaatio) on lukemattomin yhteyksin ja riippuvuussuhtein yhteydessä sekä lähettäjän että vastaanottajan tajunnan kokonaisuuteen. Minua miellytti siis suuresti Jaakon leikinomaisesti tarjoilema ”häm- mästys-mittari” semanttisen informaation määrän mittaamiseksi. Sii- hen taas kelpasi yksinkertainen kyselymittari: ”En ollut lainkaan häm- mästynyt, olin aivan hiukan hämmästynyt jne.” Onnekseni en puhunut mitään enkä kysynyt. Siten vältyin filosofien tiukalta vakiovastaukselta: ”Kysymys on väärin asetettu” tai lievemmäl- tä: ”Riippuu siitä, mitä x:llä ja y:llä tarkoitetaan”. Bar-Hillelin kodissa vietettiin, niin kuin kunnollisessa juutalaisessa perheessä ainakin, tunnelmallista hanukka-juhlaa, johon saimme ottaa osaa. Oli ihmeellistä kokea tuo hartausperinne, joka tuli jostain vuosituhansien takaa. Olin nyt filosofeilta oppinut ainakin Hintikan näkemyksen – etten sanoisi ”Hintikan lain” – jonka mukaan viestin tuottama hämmästys on sen sisältämän semanttisen informaation määrä. Ennen paluulentoa keskustelin Nathaniassa hotellin älykkään tun- tuisen portier’n kanssa ja osoittautui, että hän kuului siihen juuta- laisjoukkoon, joka odottaa Messiaan tulevan Jerusalemiin kaupungin itäisestä portista minä hetkenä tahansa. Kun kysyin, eikö sieltä Messias ollut jo tullut, sain vastauksen: ”Kyllä, kyllä! Portista tuli aikojen kuluessa satoja, jotka sanoivat itseään Messiaaksi niin, että portti piti lopulta muurata umpeen.” Miehen usko oli täysin vakaa, niin vahva kuin usko voi olla. Portier’n puheista sain runsaasti semanttista informaatiota, sillä olin kovasti hämmästynyt.

257 LUKU XVII Kiitos kysymästä – ihan hyvin

1. Toisen maailmansodan jälkeen olojen rauhoituttua ja ja normaalien kansainvälisten yhteyksien rakentuessa jälleen oli vähitellen ruvettu harrastamaan ns. vierailuluentoja. Jossakin oli jokin instanssi, joka välitti eri maista tulevia toivomuksia myös valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja maksoi tällaisia matkoja. Tavallinen toivomus oli, että matkat olisivat molemminpuolisia. Järjestin niin, että Willy Wieczerkovski Hampurin yliopistosta kutsuttiin pitämään vierailuluento Sosiaalipsykologian laitoksella. Luon- nollisesti sen aiheena olivat ylilahjakkaat lapset ja heidän kohtelunsa koulussa. Suomalaiseen tapaan keskustelu jäi niukaksi, mutta Willy lohdutti minua kertomalla havainneensa yhden selvästi ylilahjakkaan kuulijan ja kuvaamalla hänen tuntomerkkinsä. Ne osuivat Karmela Liebkindiin. (Hänestä tulikin pian professori, erikoisalana vähemmistö- problematiikka.) Vastavierailun tein sitten aikanaan Hampurin yliopistoon. Yhden vierailuluennon, johon ei liittynyt vastavuoroisuutta, pidin Moskovan yliopistossa salin ääriään myöten täyttävälle kuulijakunnalle. Aiheenani oli muistaakseni ”Emersonin teoria”. (Jos olisin ilmoittanut luentoni todellisen teeman – valta ja vallan käyttö – tuskin olisin saanut viisumia.) – Kuulijat kuuntelivat äärimmäisen kiinnostuneina – siltä minusta tuntui. Puheenjohtajana oli nainen, jonka nimi tuntui tutulta. Toden totta! Hän oli Bluma Zeigarnik, aikoinaan Lewinin oppilas ja avustaja Ber- liinissä ja psykologiassa hyvin kuuluisa keksimästään ”Zeigarnik-efek- tistä” (joka ei oikeastaan ollut muuta kuin kokeilla todistettu havainto, että yksilö muistaa paremmin tekemättömättä olevat tai keskenjääneet

258 tehtävät kuin loppuun suoritetut). Keskustelussa luentoni jälkeen joku ylioppilas tiedusteli, mistä voisi saada esitelmäni lukeakseen – eli missä se oli painettu. Vastasin, että siitä oli minulla käsikirjoitus ja että voisin mielihyvin lähettää siitä postissa kopion jokaiselle, joka antaa osoitteensa. Koko salillinen hervahti nauramaan. – Myöhemmin kysyin oppaaltani kahden kesken, miksi he nauroivat, ja hän vastasi: ”Joukossa ei ollut muita kuin Bluma Zeigarnik, jotka saivat ottaa vastaan ulkomaanpostiaan.” Hiukan myöhemmin sain Erik Allardtilta kuulla, että vuonna 1968 julkaistu kirjani ”Valta ja vallan käyttö” oli ollut kurssikirjana Tallinnan yliopistossa, mutta poistettu pikapikaa, kun sen sisältö oli selvinnyt kor- keammalle kommunistijohdolle: vaarallista liberalismia! Kirjani ”Valta ja vallan käyttö” on kirjoitettu aikana, jolloin en ollut vähääkään politiikassa mukana, saati sitten jonkin puolueen jäsen. Kir- jani keskeinen sanoma oli Emersonin valtateorian soveltaminen vallan käyttöön.

Emersonin mukaan valta on riippuvuussuhteen käänteissuh- de. Mitä riippuvaisempi A on B:stä, sitä enemmän B:llä on valtaa A:han. Riippuvuuden määrä puolestaan seuraa kahdesta asiasta: a) miten vahvasti motivoitunut A on saavuttamaan sellaista, jonka B voi sallia hänelle tai kieltää häneltä, ja b) onko B:n käsissä ainoa vaihtoehto A:lle. Jos yksikin muu vaihtoehto A:lle on olemassa, A:n riippuvuus B:stä vähenee ja B:n valta voi painua minimiinsä. Siten valtatasapainoon pyrittäessä – mikä puolestaan on demokratiassa tavoitteena – keskeistä on vaihtoehtojen avaaminen, yksilönvapauden toteuttaminen.

2. Keväällä 1968 sain kutsun Prahaan pitämään vierailuluentoa Kaarlen yliopistossa. Varovaisuuden vuoksi olin valinnut neutraalin aiheen: sosiaalisen interaktion stokastinen teoria. Tässä tapauksessa varovai- suuteni oli täysin tarpeetonta, sillä elettiin jo ns. ”Dubčekin kevättä” ja kaikkialla sai kokea iloisen vapauden ilmapiirin. Tshekkoslovakiassa oli pinnan alla vuosia kytenyt kaipuu vapauteen, irti kommunismin puristavasta otteesta, joka pilasi epäluuloisuudellaan arkielämänkin ja ystävyyssuhteet. Kun tammikuussa 1968 Dubček oli valittu kommunistipuolueen 1. sihteeriksi, mikä tarkoitti ylintä valta- asemaa, alkoi tapahtua. Puoluejohto uusittiin: presidentti Novotny ero-

259 tettiin maaliskuussa ja hänen tilalleen tuli uudistusmielinen Ludvik Svoboda. Uutta suuntausta kutsuttiin ”ihmiskasvoiseksi sosialismiksi” ja siihen kuului päätös lukuisista vapauksista: mm. kokoontumis- ja yhdistysvapaus, matkustus vapaasti ulkomaille ja yritysten itsehallinto – eli ”kapitalismin palauttaminen”, kuten asia Neuvostoliitossa heti tulkittiin. Olin mukana pikku ryhmässä Kaarlen yliopiston opettajia, jotka eivät olleet tunteneet toisiaan. Liikuttavalla tavalla eräs heistä totesi, miten erilaista nyt oli – sai puhua aivan vapaasti mistä asioista tahansa ilman pelkoa siitä, että joukossa oli joku, joka kavalsi asian puoluejohdolle ja saattoi puhujan suuriin vaikeuksiin. Puoluejohto ei nyt olisi reagoinut millään tavalla. Se oli aivan uutta ja tuonut ihmisten välille jotakin, jota nimittäisin ”ystävyyden vapaudeksi”, voi luottaa siihen, että kaikki, tun- temattomatkin, ovat ystäviä eivätkä petä. Vierailulla oppaanani oli psykologian professori Soña Hermochová, joka ystävällisesti järjesti ajelun Prahassa perheen omistamalla autolla, jota hän pyyteli anteeksi, siinä kun ei mikään osa pysynyt varmasti paikallaan, lukot eivät toimineet ja ovet saattoivat minä hetkenä tahansa repsahtaa auki. Soñan aviomies ajoi kasvoiltaan punakkana – ehkä hän- kin häpeillen ajopeliään. Koetin jotenkin selittää ymmärtäväni, miten vaikeaa oli ylipäänsä omistaa yksityisauto Tshekkoslovakiassa. Ajoimme kaarrellen pitkin Vltava-joen rantaa ja virran lipuessa le- veänä ja rauhallisena alkoi mielessä väkisin soida Smetanan Moldau. Rantarinteen päällä kohosivat ylpeinä vanhat, monikeroksiset palatsit. En malttanut olla tiedustelematta, keitä ”ruhtinaita” niissä mahtoi asua. Sain kuulla, että asukkaat olivat etupäässä kampaajia, Prahan parhaita kampaajia – muilla ei moiseen ollut varaa. Sovittiin Soña Hermochován vierailusta Helsingin yliopistossa syk- syllä. Sitä ennen ennätti kuitenkin tapahtua paljon: Elokuun 18. päi- vänä 1968 Varsovan liiton maat – Tshekkoslovakiaa lukuun ottamatta – kokoontuivat päättämään sen miehittämisestä ja kolme päivää myö- hemmin näin tapahtui. ”Ihmiskasvoisen sosialismin” yli ajoivat tankit Prahan kaduilla.

3. Kun tulin nimitetyksi vakinaisesti professorin virkaan, joku kertoi jutun miekkosesta, joka samassa tilanteessa, saatuaan juuri kuulla nimityk- sestään, kotiin tultuaan viskasi tohtorinhattunsa hyllylle ja hihkaisi:

260 ”No, nyt saa loppua tämä ainainen, helvetillinen julkaiseminen!” (Al- kukielellä: ”Satans publicerande”.) Olisi ollut ehkä viisasta noudattaa esimerkkiä, mutta ei se nyt käynyt päinsä. Minun oli hoidettava uusi tieteenala alkuun, se vaati tutkimus- työtä ja onneksi minulla riitti siihen jatkuvaa innostusta. Olen kertonut edellä (luvussa XIV), miten löysin Lewinin esityksestä puutteellisuuksia ja siksi kehitin oman psyykkisten voimien stokastisen teorian, jota sitten sovelsin myös sosiaaliseen interaktioon. Tästä sain julkaistuksi useita artikkeleita sekä englanniksi että suomeksi6. Siirryin empiirisessä tutkimustyössäni sosiaalisten kontaktien teoriasta ja sosiometriasta ryhmän probleemanratkaisun tutkimiseen ja sen stokastiseen kuvaukseen. Sen selvittämiseksi olin kehittänyt aivan yksinkertaiselta näyttävän pelin, jolle annoin nimen ”ryhmälabyrintti” eli ryhmän sokkelotehtävä (Group Maze). Saamistani tuloksista julkaisin monografian7. Koe oli yksinkertainen kolmen henkilön peli. He istuivat erillään kopeissaan ääneti, niin että saatoin kokeenjohtajana kontrolloida kaikkea viestintää, joka tapahtui pahvilappuja näyttämällä. Ryhmän oli ratkais- tava yhteinen tehtävä siten, että he kukin ilmoittivat omana osuutenaan olevan valinnan ja saivat lisäksi viestittää toisille toivomuksiaan heidän valinnoistaan. Kun kaikki saivat tietoonsa toistensa valinnat ja hyväk- syivät ne yhteiseksi ryhmän yritykseksi ratkaista tehtävä, kokeenjohtaja julisti, onnistuiko se vai ei. Yksityiskohtainen esitys kokeen kulusta ei tässä liene tarpeen. Tutkimukseni ydinajatus oli päätellä tarkasti ja mitattavasti ihmisen käyttäytymisestä sen ajatteluprosessin kulku, joka johtaa päätöksente- koon valintatilanteessa. Vuosikymmenet oli totuttu tyytymään koehen- kilöitten omiin kertomuksiin elämyksistään ja ajatuksistaan kokeen aikana. Aina jäi avoimeksi semanttinen kysymys, mitä vastaaja tarkoitti sanoillaan. Sitä paitsi – mikä tärkeintä – ihminen ei pysty samanaikaisesti tekemään tehtävää ja tarkkailemaan täsmällisesti, miten hän sen tekee. (Myöhemmin on ryhdytty tutkimaan asiaa aivojen toimintaa rekisteröimällä ja haluttu unohtaa, ettei tajunta ole sama kuin aivot. Niitä havainnoimalla tutkitaan tajunnan toiminnan seurauksia – ei itse

6 1966: Stokastisesta käyttäytymisen teoriasta ja sen soveltamisesta sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkimukseen. Acta Psychologica Fennica II, ss. 166-195.

7 Group Maze. Experiments and simulations in problem-solving by groups. Com- mentationes Scientiarum Socialium, 3, 1972, 119 pages. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki.

261 tajuntaa.) Lähtökohtani oli, että tajunnan perusilmiön, ajatuksissa tapahtuvan (eli kognitiivisen) valinnan voimme vain päätellä käyttäytymisestä saa- mistamme havainnoista simulaation avulla. On kuvattava esimerkiksi graafina kaikki (relevantit) ajattelussa oletettavasti esiintyvät valintati- lanteet ja niiden väliset yhteydet (”risteykset ja polut”) sekä oletettava vaihtoehtojen valintatodennäköisyydet. Näitä todennäköisyyksiä ei tunneta, ne on arvattava ja mallia korjaamalla pyrittävä viimein oletta- muksiin, jotka tuottavat koetuloksia hyvin vastaavan tuloksen. Tärkeä oivallukseni oli se, että psykologiassa harrastettu yksilötutki- mus, aina yhden koehenkilön tutkiminen kerrallaan ei anna riittävästi niitä havaintoja, joista kognitiivinen prosessi voitaisiin päätellä. Tarvit- tiin ryhmän viestinnän mukaan ottamista. Toinen, varsin intuitiivinen oivallukseni oli se, että kognitiiviset vaihtoehtojen valinnat tapahtuvat aina todennäköisyyksien mukaisesti, stokastisesti. Kaikki valinta on indeterminististä. Nämä todennäköisyy- det ovat se mitta, joka eksaktiin (matemaattiseen) teoriaan pyrittäessä tarvitaan. Minulle kävi pian selväksi, että simuloinnin ohjelmoiminen oli työläs tehtävä eikä tuohon aikaan suinkaan yksinkertainen asia. Olen kertonut jo aiemmin, miten tuskallista ja aikaa vievää ohjelman virheitten korjaaminen oli. Franzeniassa oli reikänauhan lävistämislai- te, jolla ohjelma siirrettiin puhelimella yliopiston laskentakeskukseen. Siellä se odotti ajamis- ja tulostamisvuoroaan joskus viikkojakin, kunnes tuli tieto jostakin pilkkuvirheestä, joka pysäytti ajon, tai vaikeam- min havaittavasta virheestä, joka kuitenkin tuotti käsittämättömiä tuloksia. Vähitellen minulta alkoi mennä yöuni, kun myöhään illalla tuli mieleen, missä ohjelman virhe saattaisi olla, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta tutkia asiaa. Kun jokin ohjelma sitten toimi moitteettomasti, sai huomata, että sen antama ennuste poikkesi huomattavasti kokeessa saaduista tuloksista. Joitakin olettamuksia prosessin rakenteesta tai arvauksia variaabelien alkuarvoista – kuten esimerkiksi oppimiskoeffikienttien arvoista – oli muutettava. Se merkitsi aina uusia ja uusia tietokoneajoja. Etsiessäni parasta mallin sovellusta ja parhaita todennäköisyyksien ja muiden pa- rametrien arvauksia huomasin käyttää hyväkseni tykistössä oppimaani ”haarukointia”. Kaikki kokeet minun oli itse hoidettava, kahdestakin syystä: ensiksikin halusin tehdä tarkkoja havaintoja kokeen kulusta ja toiseksi olosuhteet yliopiston monissa laitoksissa olivat muuttuneet niin, että

262 assistentit eivät katsoneet tehtäviinsä kuuluvaksi professorin avustamis- ta vaan väittivät heillä olevan oikeuden tehdä tutkimustyötä itse valitsemistaan aiheista – useinkin joidenkin ministeriöiden tai järjestöjen kanssa sovituista. Näitä etuja valvomaan voimalla ja väellä perustettiin vuonna 1967 ammattijärjestö: Korkeakoulujen Assistenttiliitto. Yliop- pilaat alkoivat tulkita asian niin, että sama käytäntö koski heidän pro gradu -töidensä aihevalintoja. Tampereella oli vielä kaksi opiskelijaa tehnyt pro gradu -työnsä ryhmän probleemanratkaisusta ja kerännyt näin tutkimuksilleni erittäin arvokasta empiiristä aineistoa. Vuosien työ kannatti. Olin eräältä tärkeältä osalta – päätöksentekoa edeltävän kognitiivisen prosessin analyysissani – nostanut psykologian siitä tilasta, jossa löysän arkikielen käyttäminen johtaa loputtomiin kiis- toihin sanojen merkityksestä, eksaktiksi tieteeksi, jossa mittaaminen on yleisesti mahdollista ja semanttisilta riidoilta vältytään.

Kyllä tutkimustyöstäni oli aivan oikeaa hyötyäkin. Aina kun tein -oh jelmoinnissa virheen, reikänauha oli hylättävä. Aluksi työnsin hylätyt roskakoriin, mutta huomasin lopulta ottaa niitä talteen. Joka vuosi vap- puaattona niitä saattoi sitten heitellä ilmaan kuin serpentiinejä ikään, jolloin ne aukenivat ja koristivat kauniin vaaleanpunaiseksi koko salin.

4. Vaikka varsinkin ohjelmointityössä tein ”ympäripyöreitä” työpäiviä, oli sentään hetkittäin muutakin elämää. Kotiin tullessani vastaani juoksi pihapolulla pystykorva ”Piku”, joka minut kohdatessaan heilutti vimmatusti häntäänsä ja hypähteli poskeani nuolemaan tervetulotanssis- saan. Pojat, Vesa ja Antti olivat jo kotona koulustaan ja saatoin kiivetä yläkertaan leikkihuoneeseen rakentelemaan yhdessä – lattialla istuen – heidän kanssaan legotaloja tai pistämään käyntiin spriillä toimivan pienen ”oikean” höyrykoneen. Ei saanut enää kaupoista pakettinap- puloita, joista olisi koottu mieslukuinen armeija, joten oli tyydyttävä lapsuudestani jääneeseen muutamaan tinasotilaaseen – joista niistäkin moni oli jalkapuoli. Kun vaimoni sattui olemaan poissa, rauha oli täydellinen – ja vapaus. Silloin saatoimme marssia ja laulaa hoilaten: ”Kun kissa on poissa, niin hiiret hyppii pöydällä…” taikka: ”Kuu-ukkokaan ei rauhaa saa, kun pääl- lä maan näin melskataan…” Tunnelma oli nautittavan anarkistinen. Jo kansakoulussa Vesa perusti oman ”Kriikunakerhonsa” – jonka nimen merkityksestä ei kenelläkään, ei edes perustajalla itsellään ollut mi- tään käsitystä. Kerhon säännöt – Vesan diktatorisesti itse kirjoittamat –

263 olivat pikemminkin moraalisesti tiukat kuin liberaalit: Jäsenistö ei ollut kovinkaan runsaslukuinen, koska säännöissä sanottiin, ettei kerhoon voitu ottaa niitä, jotka tupakoivat, eikä niitä, joiden vanhemmista jom- pikumpi tupakoi. Tärkeintä Vesalle näytti olevan se, että jäseneksi pääsi Elsa Ryti -niminen tyttö, luokkatoveri. Mutta kun ”Kriikunakerho” oli poikakerho, ei Vesan auttanut muu kuin perustaa erikseen ”Hupi”-kerho, järjestämään tanssipitoisia juhlatilaisuuksia koulun oppilaskunnan juhlien niukkaa tarjontaa täydentämään. ”Hupi”-kerho järjesti meillä kotona iltamia, joissa oli hieman ohjelmaa, puhvetti ja pitkä tanssiosuus – letkajenkkaa ja valssia.

Ehkä ”Kriikunakerhon” idea oli kehkeytynyt niistä empiirisistä havainnoista, joita pojat olivat tehneet kurkistellessaan ja kuunnellessaan vanhemman väen ”Axel Törnuddin Seuran” kokouksia. Seura oli saanut alkunsa päähänpistosta meidän vanhemman väen illanistujaisissa talon salissa. Koolla oli ollut pienehkö seurue, parhaat perheystävämme Kalervo ja Laura Oksanen – ”Kale” oli ollut minun työtoverini työnjohto- opistossa – ja luullakseni myös ”Kuku” ja Pertti – eli ”Petrus” Koistinen. Edellisen virallista etunimeä ei kukaan tiennyt, mutta hän oli kenraali Martolan tytär. ”Petrus” oli historian maisteri ja verraton näyttelijä ja puhuja ja niittänyt mainetta Savolaisen osakunnan monivuotisena ”ta- lakkuna-suarnan” pitäjänä. Mukana olivat myös Irma ja Kai Laitinen. Illan edetessä oli huomattu, että kaikki osasivat alakouluajoilta pe- riytyneitä lauluja, sellaisia kuin ”Oli kerran Afrikassa laihanlainen kei- maileva kirahvi nuorukainen…” ja ”Tänä vuonna Afrikassa marakatit kerran/ telefoonilaitoksesta kuulivat sen verran, että jotta jospa jostain pitkän langanpätkän saa, niin tuo lanka äänen kauas, sangen kauas kuljettaa…” – Kai Laitinen suomalaisen humanistisen kulttuurin kes- keisenä hahmona ja tuntijana oli muistanut, ettei tällä verrattomalla lauluntekijällä, Axel Törnuddilla ollut minkäänlaista seuraa, joka vaa- lisi uskollisesti hänen laulumusiikkinsa perinteitä. Ja tämän seurueen jäsenet – kohottaen lasiaan – perustivat sen heti. (Klaus Törnudd, Axelin jälkeläinen, joka oli kerran jonkun professorin viransijaisena valtiotieteellisessä tiedekunnassa, oli ihmeissään, kun vakavin naamoin kerroin seuran olemassaolosta.) Jokaiseen kokoukseen valmistin alakoululaisen koristeellisen kouke- roisella käsialalla käsiohjelman, joka aina oli hiukan arvoituksellinen. Siinä saattoi olla ohjelmanumerona: ”Ypöyksinlaulua, esittää Ypö”. Hyvään perisuomalaiseen tapaan – noudattaen nuorisoseurojen moraalisääntöjä – kokouksen lopussa oli ”tunti tanssia”, käytännössä

264 kuitenkin hyvin pitkäksi venähtänyt tunti ja gramofoni sai soittaa tuon tuostakin: ”Jos sitten mentäisiin / sinne keltapaviljonkiin, / missä itse Amorkin / istuu kivellä ja onkii. / Tule kanssani sinne vaan / foxtrottia tanssaamaan. / Kai myös siellä suudellaan / yks’ kaks’, hei vaan!...” – Mitä suutelemiseen tulee, Laura kertoi minulle myöhemmin, että Kai Laitisen yritys – ainoaksi jäänyt – oli ”yhtä suloinen kuin märehtivän lehmän märkä turpa”. Mutta kulttuurihistorialliset asiat jääkööt tässä sen laajemmin kertomatta. Oli muitakin illanistujaisia, joissa Törnudd-seuran vakiojäsenten li- säksi olivat mukana ainakin Pirkko ja Lassi Nummi – hyvät ystäväni, Lassi jo kahden vuosikymmenen takaa – vaimoni sydänystävä Minnami Herlin (Kone Oy:n omistajan Heikki Herlinin tytär, hänen, jonka älyk- kyystulokset minun tutkimuksessani olivat niin loistavat) ja Minnamin aviomies Eero-Pekka Paavolainen. Minnamiin vaimoni oli tutustunut jossakin merkillisessä kokouksessa Belgiassa – lienee liittynyt jotenkin Moral Rearmament-liikkeeseen – ja tavatessaan he usein muistelivat yhdessä tapaamaansa hienoa, sujuvakäytöksistä herrasmiestä, joka myöhemmin osoittautui prinssi Albertiksi. Matti Mustakallio, lääkä- ri Espoosta ja hänen vaimonsa olivat joskus mukana ja Matin kanssa yritimme kahvipöydässä istuttaessa pelata sokkoshakkia, mutta toisten vilkas keskustelu sotki pelimme – Matin onneksi, sillä hän oli jo selvästi häviöllä. – Vaimoni Ritvan temperamenttinen ystävä Liisa Tenhunen osakunta-ajoilta oli joskus iltaa istumassa miehensä konsuli Veik- ko Huttusen kanssa. Tämä meidän Kalifornian konsulimme ei ollut ujoudella pilattu: kerran, kun seurue oli suistunut puhumaan miesten alushousuista, hän hivutti hiljaa vyönsä auki ja seisoi siinä hetkessä alushoususillaan seurueen edessä. Kekkosen lastenkutsut ja hänen vie- railunsa itänaapurissa tulivat mieleeni – rohkeutta, rohkeutta, hyvät diplomaatit, kun ollaan isänmaan asialla! Koko kesää en käyttänyt enää tutkimustöihini. Hyvällä säällä oli aikaa lähteä ”Onnimanni”-veneellä Niemelästä Kerisalonsaarelta salmien läpi hiljaa perämoottorilla pörräten Haukivedelle – loiskuville selkävesille ja jykeville kalliosaarille, joskus jopa lähelle Savonlinnaa. Kangaslammen suunnassa, Kerman reitin varrella oli pitkiä hiekkarantoja ja kauaskin selälle ulottuvia vedenalaisia harjuja, joissa pojat saattoivat juosta, pols- kutella ja räiskyttää vettä mielin määrin. Muutamana kesänä ajettiin Oravin kanavasta läpi ja Ihamaniemelle tapaamaan Aino-Maija Tikkasta ja Aarne Kinnusta heidän rantahuvilas- saan. Ikinä en ole maistanut niin hyvää vast’ikään pyydettyä ja keitettyä kuhaa, jonka Aino-Maija tarjosi kantarelleilla koristettuna. Olin aina

265 valmis soutajaksi, kun Aarne lähti verkkoja laskemaan tai nostamaan – ja koetin verestää tarkkaan lapsena oppimaani taitoa huovata venettä parhaalla mahdollisella tavalla, jotta Aarnen olisi helppoa veneen pe- rätuhdolta käsitellä verkkoa. Kun sitten intouduin hankkimaan Helsingistä keulahytillä varus- tetun moottoriveneen, joka myyjän mukaan ei ollut merikelpoinen, mutta kulkisi hyvin järvien tyynemmässä vedessä, tehtiin tällä ”Kom- mervenkki”-veneellä koko perheen matka Varkauden kanavan kautta Unnukalle ja edelleen kanavien kautta Kuopion suuntaan. Konnuksen kanavalla kävi niin, etten saanut veneen kulkua ajoissa pysähdytetyk- si vaan törmäilin päin kanavan reunoja – moottori kun oli vielä outo minulle. Vaimoni suuttui kuin turkkilainen, mökötti koko matkan Kuo- pioon asti ja sanoi pelastavansa ainakin Vesan ilmeiseltä hukkumisvaa- ralta minun venetouhuissani. Hän ja Vesa jäivät turvallisesti Kuopioon. Antti piti kuitenkin päänsä ja jäi seurakseni seikkailuun, paluumatkaan Suvasveden ja Kerman kanavan kautta Haukivedelle ja kotiin Nieme- lään. Suvasvedellä meidät tapasi armoton sade. Emme jääneet siinä kastumaan vaan ankkuroimme turvalliseen salmeen ja asetuimme olei- lemaan keulahytissä – turvassa sateelta – niinhän me luulimme. – Eikö mitä! Kun makailimme mukavasti hytin lavitsoilla, alkoi outo musiikki: ”Tip. tip. tipe tip. tip…” Vene ei vuotanut, se oli hyvin turvonnut, mutta hytin katto sitäkin enemmän – se oli auringonpaisteessa kovin ravis- tunut! Minun ei auttanut muu kuin järjestellä naruilla muovikelmun suojaamia merikarttoja riippumaan katosta vuotokohtien alle ja asettaa ämpäri ja muita astioita keräämään vettä. – Sadetta riitti ja riitti. Yhden päivän ja yön kuuntelimme sateen kihinää järven pinnassa ja tippuvan veden rauhallista rytmiä veneen hytissä. Kun sitten pääsimme liikkeelle ja ajamaan Karvion ja Kerman kana- vista läpi erehtymättä viskautumaan koskeen, suopea kohtalo pelasti meidät kotilaituriin asti.

5. En kirjoittanut runoja. Kiinnostukseni kirjallisuuteen ja suhteeni kirjailijoihin ei sentään kokonaan kadonnut. Tapasin edelleen silloin tällöin jossakin seurassa kirjailijaystäviäni, mm. Sirkka Seljan, Kirsi Kunnaksen, Marja-Liisa Vartion ja Arvo Turtiaisen. Lassi Nummen useamminkin. – Muistan, että Lassilla oli pitkähkö masennuskausi. Kun valtiotieteellisen tiedekunnan promootio lähestyi ja tarvittiin perinteinen juhlaruno, esitin Lassia sen kirjoittajaksi. Hän epäröi. Puhuimme pitkään tiedekunnan

266 tehtävistä ja opetussisällöistä, jolloin tietysti tuli esiin myös mieliai- heeni, stokastiikka, tapahtumisten todennäköisyydet ja Lakhesis, yksi kolmesta Kohtalottaresta, moirasta, arvanheittäjä. Lassi ikään kuin he- räsi, sai idean ja innostui. Hänen promootiorunonsa oli sitten hienoin, tyylikkäin ja syvällisin, mitä koskaan on promootioissa esitetty. Kävin kerran Turussa pidetyssä Kirjailijaliiton vuosikokouksessa, jossa Pentti Saarikoski oli pyydetty avauspuheen pitäjäksi. Hänet ohjattiin molemmin puolin tukien joukon eteen, jossa hän – ihme kyllä – pysyi tarpeellisen ajan seisaallaan ja aloitti: ”Kun minä menin viinakauppaan, niin viinakauppias sanoi… kun menin viinakauppaan… menin viinakauppaan… viinakauppias sanoi… kauppias sanoi kun menin viinakauppaan …” Lopulta tähän sanojen hapuiluun tuli tauko, jolloin Arvo Salo totesi meidän kuulleen suuren runoilijan suusta, miten kulttuurissamme asiat ovat ja talutti Pentin istumaan. Ilta kirjailija Hormian kodissa oli sitten yhtä melskettä ja viinan loisketta ja muuan naiskirjailija tuli u-u-u-uskoutumaan minulle kirjoittaneensa kokonaisen runokokoelman minulle, koska kerran olin su-su-suudellut häntä. – Meni vuosikymmeniä, ennen kuin olin mukana jossakin Kirjailijaliiton juhlakokouksessa. Silloin ei kukaan enää kertoillut juhlapuheessaan viinakauppakokemuksiaan, mutta eipä minulla ollut enää muita tut- tujakaan kuin Arvo Salo. Vuosittain olin kutsuttuna suureen vastaanottoon Pirkko ja Lassi Nummen kotiin, jossa tapasi aina joukon kirjailijoita ja kriitikoita, älyk- käitä ja miellyttäviä. Erityisen iloinen olin nähdessäni Eila Kivikk’ahon. Hänen esikoiskokoelmansa ”Sinikallio” oli se kirja, josta olin kirjoittanut ensimmäisen kirja-arvosteluni ollessani Keskisuomalaisen toimituksessa. ”Läpäjävä veden kalvo, / vipajava kuva kuun. / Älä katso, älä valvo. / Nuku tuoksuun tuomipuun…” Varmaankin Kai Laitisen toimesta sain kaksi kertaa kutsun esitelmöi- mään Lahteen Mukkulan kansainväliseen kirjailijakokoukseen, jossa keskusteltiin merkitsevistä asioista. Ensimmäisen esitelmäni pidin kesällä 1965 taiteen välittymisen on- gelmasta8. Sen lopussa esitin kysymyksen, kuinka monta ymmärtävää vastaanottajaa taideteoksella tulee olla, jotta sitä voitaisiin pitää taiteena. Riittääkö 10, 5, 2? Entä yksi – ja saako tämä yksi olla taiteilija itse? – Annoin myöntävän vastauksen ja pidin tätä taiteeksi hyväksymisen miniminä. (Nyt katson, että se on liian suuri vaatimus. Taideteos on

8 Taiteen välittymisen ongelma. Valvoja 1/65, ss. 18–23. The problem of artistic appre- ciation. Adult Education in Finland, Vol. II, No 4, pp. 3–8. 1967.

267 taidetta, jos on olemassa se mahdollisuus, että joku joskus – tulevaisuudessa – pitää sitä taiteena.) Toisen kerran kävin Mukkulassa vuonna 1968 puhumassa vallasta ja vallan käytöstä9. Kai Laitinen istui puheenjohtajana – ja se oli pelas- tukseni. Yritin nimittäin valaista Emersonin valtateorian lähtökohtana olevaa riippuvuussuhteen syntyä laulusta ”Rosvo-Roope” otetulla esi- merkillä ja rupesin varisbaritoni-äänelläni hoilottamaan: ”Ei tiennyt impi Oolannin, kuink’ oli laitansa…” Kai ensin kauhistui tässä kansainvälisen yleisön edessä, mutta hoksa- si heti laulaa mukana – hänellä kun oli sekä sävelkorvaa että hyvä ääni. Duettona sitten esitimme:

”… kun Rosvo-Roope pestäväks’ vei hälle paitansa. Yks’ nappi oli irti. Hän ompeli sen kiinn’. mut samalla hän ompeli myös sydämensä siin’.”

Kun kokous oli kansainvälinen, esitykset pidettiin englanniksi ja Rosvo- Roope -tapauskin oli vielä käännettävä. Mutta selväksi tuli, miten valta- suhde syntyy, kun ”ompelee sydämensä” kiinni johonkin. Kerran sain kutsun jonkinlaiseen Radiotoimittajien liiton juhlako- koukseen jäseneksi paneeliin, joka käsitteli suomalaisen kulttuurin tilaa – erityisesti radion ja television kannalta. Puheenjohtajana oli Eino S. Repo, hyvä ystäväni osakunta-ajoilta. Tuntien minut hän varmaan odotti minun ”pistävän kaiken matalaksi” niin kuin silloinkin. Ei hä- nen tarvinnut pettyä odotuksissaan: juuri niin minä tein. Totesin, etten ollut löytänyt varsinaista luovaa kulttuuria radion ja television piiristä muualta kuin lastenradiosta. Vasta sen sanoessani näin yleisössä Lea Pennasen. Hän katsoi minuun ja hymyili hyvin kiitollisena, hän kun sattui olemaan lastenradion johtaja. Samassa tilaisuudessa puhuttiin myös menneistä ajoista. Pekka Tii- likainen muisteli kaihoisasti niitä aikoja, jolloin hän työskenteli Ää- nislinnassa oivallisessa toimittajajoukossa, joka osasi perusteellisesti juhlimisen taidon sotaoloissakin. Lopulta Tiilikainen päätti puheensa todeten haikeana: ”Mutta sitten sota loppui ja alkoivat vakavat ajat…”

6. Kaija-sisareni työskenteli Jyväskylässä Keski-Suomen Keskussairaalassa kortiston hoitajana – ja oli sitä varten itsekseen opiskellut latinankiel-

9 Power and power processes. Talk given at the Lahti Writer’s Reunion, summer 1968.

268 täkin saadakseen selvää lääkäreitten diagnoosiselosteista, jotka muuten olisivat näyttäneet pelkiltä ”harakanvarpailta”. Oli vuosi 1965 ja hän oli lokakuussa juuri täyttänyt 50 vuotta. Nyt hän kertoi olleensa lääkärin tutkittavana ja tämä oli kertonut todenneensa hänellä sydänvian ja määrännyt pillereitä sanoen: ”Ja näitä Te joudutte nyt ottamaan kuolemaanne asti.” Kaija kertoi tästä kovin pa- hastuneensa. Hän pyysi minua järjestämään hänet potilaaksi Helsinkiin Mehiläisen sairaalaan. jossa ”on paremmat lääkärit”. Kävin hakemassa autolla Kaijan Helsinkiin – ja hän sai ajaakin jonkin matkaa, koska oli juuri saanut ajokortin. Siitä hän selvästi nautti. Paikka oli järjestynyt Mehiläisessä ja Kaija sai vuoteen kahden hengen huoneessa, jossa toinen potilas oli selvästi kuolemansa rajalla. Pian Kaija-sisareni olikin huoneessa yksin. Joka päivä kävin häntä tapaamassa, mutta paljonhan siihen ei aikaa tuntunut riittävän. Pojat, 10-vuotias Vesa ja 8-vuotias Antti, olivat joskus mukanani ja lauloivat ”Kaija-tädil- le”, joka oli tästä hyvin liikuttunut. Näki selvästi, miten hän piti näistä veljenpojistaan. Kaija kertoi kävelevänsä tämän tästä vuoteensa vieressä, kun jalat tuntuivat puulta. – Kerran hän oli aivan hädissään ja sanoi nähneensä parhaan luokkatoverinsa vuoteensa vieressä yöllä tuomassa hänelle kimpun mustia ruusuja – eikä se ollut unta vaan hän vakuutti olleensa täysin hereillä. Illalla Kaija soitti jokseenkin myöhänä aikana ja toivoi minun pyytä- vän pikkuserkkumme, joka oli pappi, tulemaan Mehiläiseen ja tarjoamaan hänelle pyhän ehtoollisen. Soitin ja sovittiin, että pappi tulisi hyvin varhain aamulla, koska oli jo puoliyö. – Aamulla hoitajat ilmoittivat Kaijan kuolleen, hiljaisesti, yksin. Ehtoollista hän ei saanut.

7. Syksyllä 1967 ajoin Jyväskylään vieressäni rattoisaa seuraa, nimittäin Päivö Oksala, latinanopettajani yliopistossa. Hän tuprutti koko matkan ajan väkeviä sikaareja ja kertoili vielä väkevämpiä kreikkalaisten vitsejä Olympon jumalista – vitsejä, jotka eivät missään nimessä kuulu koulu- kurssiin. Olin lupautunut pitämään puheen Lyseolla suositun opettajan Vilho Puttosen eli ”Villen” muotokuvan paljastustilaisuudessa. (Kun oli vietetty vuonna 1958 Lyseon 100-vuotisjuhlaa, olin pannut iltajuhlassa uuden- uutukaisen tohtorinhattuni kiertämään ja se oli täyttynyt reunojaan myöten seteleistä, joilla hankittaisiin koululle Puttosen muotokuva. Aina luotettava Aatto Laitakari oli sitten huolehtinut asiasta ja nyt, 8

269 vuotta myöhemmin, muotokuva oli valmistunut.) Puheessani muistelin Puttosen oppituntien tyyliä: Jos joku teki virheen, ei hän sanonut ”väärin” vaan ”ropakantaa, sanoi ryssä, kun rakeita satoi”. Kerran minun oli kokeen aikana ollut pakko kysyä, mitä ”puolustaa” on saksaksi. ”Mutta, hyvänen aika, Rainio, sehän on kappaleessa ’der Pudel’!” Parin minuutin kuluttua hänen sydämensä oli sulanut kokonaan ja hän paljasti salaisuuden: ”Der Pudel wollte sich verteidigen.” Koko luokka oli kiitollinen ja tuon lauseen olen muistanut koko ikäni. Paluumatkan ajoin yksin, vielä samana päivänä. Auto haisi sikaarille – tuoksuksi sitä oli vaikea sanoa. Yömyöhällä olin kotona. Aamulla työhuoneessani tunsin itseni tavattoman väsyneeksi. Nojai- lin vain pöytää vasten pystymättä aloittamaan mitään. Päähäni pälkähti soittaa jollekin lääkärille. Löysin luettelosta erään apulaislääkärin, joka lupasi ottaa minut vielä samana päivänä vastaan Meilahden sairaalassa, jossa voisi tehdä EKG-tutkimuksen. Jaksoin juuri ja juuri muutamat tunnit ja olin sovittuna aikana Mei- lahdessa. EKG-piirturin tuloksia vilkaistuaan lääkäri vaati minua aset- tumaan heti pitkäkseni sänkyyn ja selitti, että minulla oli akuutin sydä- ninfarktin oireet, jotka näkyivät selvästi. Jo samassa hän soitti sairaalan sydänspesialistille, Kalevi Pyörälälle, joka saapui heti tutustumaan asiaan. Osoittautui, että olimme osakuntatovereita, mikä kummalla tavalla rauhoitti minua – sillä olin hädissäni, kun en tuntenut asiaa ollenkaan. Minut siirrettiin osastolle. Joka päivä otettiin uusi EKG ja Kalevi kävi kertomassa, miten sydänkäyrä oli muuttumassa hiljalleen parempaan suuntaan. Hän ihmetteli sitä, että minulla ei ollut kipuja, mutta tiesi, että sellaisia tapauksia joskus esiintyi. – Kutsuin ystäväni Martti Palo- heimon, psykiatrin, keskustelemaan, mutta hän, joka oli tottunut istumaan mukavassa nojatuolissa silmät puoliummessa kuuntelemassa pitkänään makaavan asiakkaan jaarituksia, suorastaan äkämystyi epä- mukavasta asennosta, väsyi ja oli lopulta nukahtaa ja pudota tuoliltaan. Pitkät päivät mietin mielessäni elämäni neljääkymmentäkolmea vuotta. Aluksi olin jokseenkin varma, että se nyt päättyisi, sitten rauhoituin ajattelemaan, että ilmeisesti voin vielä parantua. Mutta lopputuloksena oli vakaa toteamus, että samanlaisena se ei voisi jatkua. Kolme viikkoa makasin sairaalassa, kunnes Kalevi Pyörälä ilmoitti EKG-käyrän palanneen normaaliksi. Hän määräsi minut kuitenkin 3 kk:n sairaslomalle lepäämään. Hän suostui ehdotukseeni, että voisin – varovaisesti – työskennellä nojatuolissa kotona sanelukonetta käyt- täen, koska kovin toivoin voivani valmistaa mielessäni pyörivän valtaa

270 analysoivan oppikirjan. Sairaslomalla sain jokseenkin valmiiksi teokseni ”Valta ja vallan käyt- tö”, josta olen jo maininnut.

8. Oma avioero on asia, jonka syitä ihminen ei pysty kuvaamaan objektii- visesti. Psykologina voisin tietysti kirjoittaa laajan ja yksityiskohtaisen analyysin avioliiton yleisistä edellytyksistä, luonteitten yhteensopivuu- desta, Freudin seksuaaliteorioista – omakohtaisin esimerkein valaistui- na – narsismista, puolisoitten valtasuhteista ynnä muusta, mutta… Jos vakavasti puhutaan – tuloksena liki kahden vuosikymmenen sub- jektiivisesta erittelystä olisi vain yksipuolisuutta, toisen osapuolen – ja muidenkin – loukkaamista ja luultavasti runsaasti myös itsepetosta. Voin tässä hyvin vedota myös ”Paasion periaatteeseen”: Kerran Edus- kunnan kahvilassa yritin kysyä Rafael Paasiolta, mitä mieltä hän on eräästä käsittelyyn tulevasta lakipykälästä, ja hän vastasi lakoonisesti, kuten aina: ”En minä mitään mieltä ole, kun ei ole pakko.” Noudatan Paasion periaatetta. En minäkään kirjoita avioliitostani enkä avioerosta, kun ei ole pakko. Jos tällä tekstilläni joskus on lukija- naan ns. suuri yleisö, tämä ratkaisu voi kiusata niitä lukijoita, jotka etsi- vät intiimejä paljastuksia. Jos he tuntevat tällä kohtaa tulleensa nenästä vedetyiksi, voin vain vastata lyhyesti ja ystävällisesti: Sorry! Siis: Yksityiselämästäni mainittakoon, että vuonna 1952 solmittu avioliittomme päättyi asumuseroon ja sitten avioeroon vuonna 1970. Tammikuussa 1971 Ritva meni naimisiin runoilija Paavo Haavikon kanssa, joten hänestä tuli akateemikon puoliso ja sitten professori h.c.

Jos avioliitossa on lapsia, silloin totta kai herkin asia ja keskeisin kysymys on heidän kohtalonsa. Meillä oli kaksi poikaa, Vesa ja Antti. Vuosikausia mielessäni itänyt ajatus avioeron välttämättömyydestä oli lykkääntynyt siksi, että he olivat liian nuoria kestämään – ja oikeuslaitoksessa oli käy- täntö sellainen, että – olipa tilanne mikä hyvänsä – lapset määrättiin aina äidilleen. Pakkasin vähät tavarani ja ajoin Karakallioon, kerrostaloon. Pojat tapasin joka viikko ja olimme koko päivän yhdessä. Aikaisemmin se oli ollut harvinaista. Retket Nuuksion poluilla olivat riemukkaita. Saksan paimenkoira Klaara hääräsi koko ajan ympärillä koettaen ”pitää poruk- kaa koossa”. Paistoimme nuotiolla nakkeja. Tähystimme lintuja. Kävimme katsomassa mieluisia filmejä, huippuna Speden verrattomat ”Noin seitsemän veljestä” ja ”Noin seitsemän veljeksen poika”.

271 – Ainoa seikka, jonka suhteen pojilla olisi ollut toivomuksia – mutta niistä he eivät tohtineet puhua vaan ovat kertoneet myöhemmin – oli se, että olin aina hajamielisesti ostanut syötäväksi grillatun kanan, minä kun olin ihastunut Amerikassa ”Southern Style Chickeniin”. Minulle on tuottanut mielenrauhaa se, mitä poikani Vesa helmikuussa 2019 tästä asiasta kirjeessään kertoi:

”Suomessa on pitkä talvi emmekä hankikelillä juuri retkeilleet. Oltiin siellä Karakallion asunnossa syömässä sitä grillikanaa ja jonkinlaisia perunalastuja. Kuunneltiin radiosta lista ainakin niin pitkälle, että Iltatuulen viesti soitettiin. Varmaan pelail- tiin joitain pelejä. Emme me ihan kahta vuotta niitä kanoja syöneet vaan jossain vaiheessa varoen ehdotimme muutosta ruokavalioon. Sittemmin taisimme paljolti syödä ravintoloissa noin talvisaikaan ja muilla kurjilla keleillä. Ja varmaan sitä jatkui jonkin aikaa sittenkin, kun muutit Pirkkolaan, jonne meidän ei sopinut tulla ’sen naisen’ luokse. Perheen avioero- neuvottelussa ainakin minua järkytti eniten se, että joudun vihaisen äitimme kanssa ilman suojelustasi. Sittemmin tämä osoittautui turhaksi huoleksi – mistä minä olisin voinut arvata, että äiti rauhoittuu siinä silmänräpäyksessä, kun asumu- sero alkaa. Ja ehkä säälistäkin alkoi kohdella meitä melkein puoliorpojaan huomaavaisesti, ehkä jopa varoen.” ”Minun näkökulmastani asumus/avioeronne ei tuntunut negatiiviselta asialta, ainakaan voittopuolisesti. Äidin rauhoit- tuminen (milloin nyt sitten oli kotona) oli hieno asia. Ja meillä oli paljon tilaa ja vapautta, kun äiti ei kovin paljon edes ollut kotona.” ”Muistan kyllä että se tuolloin tällöin suututti, kun oli vain yksi vanhempi päättämässä. Ei päässyt kolmikantaneuvotte- luihin asioissa, jotka eivät menneet oman mielen mukaan. Ja kotiapulaiset kaikkosivat, mikä osin saattoi kyllä olla voimakkaan yhteiskunnallisen murroksen ja aatteiden muuttumisen- kin syytä. Tuo kai oli aikaa, jolloin Vappu Taipale julisti, että jokaisen tulee parsia omat sukkansa.” ”Äidin uusi avioliitto ei sitten kyllä ollut myönteinen askel elämässämme – missä määrin lie ollut hänen omassakaan elämässään.” ”Mutta minulla aika pian koitti aika astua kodista omaan elämään, joten sitä kestämistä ei kovin kauan kestänyt.”

272 ”Puhtaasti itsekkäästä näkökulmasta en koe voittaneeni sii- näkään, että Sinä menit uuteen avioon. Mutta sekin osui aika lailla aikaan, jolloin enemmän ajattelee omaa itsenäistymis- tään kuin suhteita läheisiinsä. Ajoitus osui melko kohdalleen.” ”Totean, että itse avioero oli kannaltani asia, jonka muistan myönteisenä. – Tuolloin asiasta itsekin hämmästyin.”

9. Olin tiukasti päättänyt, etten mene toista kertaa naimisiin. Mutta kuinkas sitten kävikään. Hyvä ystäväni ja työtoverini työnjohto-opiston ajoilta, Kalervo Oksa- nen, ”Kale”, oli kuollut äkkiä syöpään 47-vuotiaana. Olin hautajaisissa ja mieleeni jäi kuva Laurasta ja viidestä lapsesta rivissä laskemassa kukkia Kalen arkulle. Nuorin heistä oli 8-vuotias Seppo ja vanhin juuri ylioppilaaksi päässyt Lauri eli ”Lalli”. Sellainen arkinen seikka, että Laura ja Kale olivat käyttäneet kausi- kortteja Oopperan ja Kaupunginteatterin esityksissä ja nyt niistä toinen olisi jäänyt aina käyttämättä, ellen minä olisi tullut Lauran seuraksi, vaikutti kuin itse Kohtalo – juhlallisesti sanoen. – Huomasimme ennen pitkää, että sovimme yhteen. Naurahdimme, kun useinkin saimme todeta ajatuksemme kulkeneen yhtä aikaa aivan samaa rataa. Meille kehittyi rauhallinen ja hiljainen, mutta lämmin rakkaussuhde. Kyllähän minä oikeastaan sisimmässäni tiesin, että sellaista voi olla olemassa. Meidät vihittiin maistraatissa avioliittoon toukokuussa 1970 ja minä muutin asumaan Karakalliosta Pirkkolaan. Lauran lapsista Lauri oli matkustanut stipendiaattina Yhdysvaltoihin ja Satu Itävaltaan jonkinlaisena ”au-pairena” ja Tapani asui äitinsä vastaanottotiloissa, mutta koululaiset Sirkka ja Seppo kotona. Minulla oli nyt omien poikieni li- säksi ”oheislapsia” – jotka olivat tulleet Lauran mukana. En koskaan sanonut heitä ”poikapuoleksi” tai ”tytärpuoleksi” – koska tuntui aivan mahdottomalta ihmisiä sillä tavalla leikellä.

273 LUKU XVIII Taistoja ja taistolaisia

1. Se mullistus, joka perhe-elämässämme tapahtui, oli sittenkin pientä verrattuna siihen, mikä myrsky suuressa maailmassa myllersi ”hulluna vuonna” 1968. Samaan aikaan, kun Euroopassa tavallinen kansa iloitsi yhdessä tshekkien kanssa ”Prahan keväästä”, nousi kuin maasta polkaistuina kummallisia levottomuuksia, eneneviä vaatimuksia läntisen yhteiskun- tajärjestyksen muuttamiseksi, siirtymistä sosialismiin ja kommunismiin. Mielenosoituksissa ei enää aina tyydytty vain mielenilmaisuihin vaan mukana oli ilmeistä anarkiaa ja väkivaltaa. Sodan kokenut sukupolvi – 1930-luvulla syntyneet ja sitä vanhemmat, tuolloin jo keski-ikään ehtineet – pitivät aivan käsittämättömänä pyrkimystä sellaisen oman demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ku- moamiseen, joka oli nostamassa kansat ennen näkemättömään talou- delliseen kukoistukseen ja Euroopassa yhdistymisen tietä sulkemassa pois sodat ja sotien aiheet. Kyynikot pitivät nuorison äänekästä radika- lismia vain murrosikäisten Oidipus- kompleksina – freudilaisittain – tai yksinkertaisesti tunneperäisenä ”herravihana”: hallitusohjia pitelevät ”vanhat pierut” oli saatava pois asemistaan. Suomessa Mauno Koivisto luonnehti tätä – kultivoidumpaan tapaan – ”herrasväen kakaroitten ilmavaivoiksi”. Oli tosin filosofejakin, joiden opit kallistuivat anarkismin suuntaan – kuten Herbert Marcuse, Marxista innostunut sosiologi ja filosofi, jota pidetään ”uusvasemmiston isänä”. Hän esitti viisauttaan Berliinin Freie Universitätin professorina ja puhujana mielenosoituksissa. Filosofeista- han on ollut, jo antiikin ajoista saakka, ihmiskunnalle ainainen riesa. Oli ymmärrettävää, että ylioppilaat Puolassa, Tshekkoslovakiassa ja Jugoslaviassa osoittivat mieltään jo ennen läntisen Euroopan mellas- tusta – he tekivät sen, jotta päästäisiin takaisin kommunistidiktatuuris- ta demokratiaan ja irti Neuvostoliiton ylivallasta. Muussa Euroopassa

274 suunta oli päinvastainen. Saksassa Rudi Dutschke, joka yritettiin murhata, nostatti mielenosoituksen huhtikuussa 1968 suuren lehti- ja kustannusyhtiön, Springerin viestintä-”monopolia” vastaan teemana: ”Springer, murhaaja”. Hän sai liikuttavalla tavalla tukea – Suomesta! Täällä muutamat ylioppilaat järjestivät Porthanian pääoven edessä ”tukimielenosoituksen” suun- nattuna Helsingin Sanomien omistajaa Aatos Erkkoa vastaan… Kyllä Suomessa valveilla ollaan ja osataan! Todellisena kansankiihottajana onnistui sekä Saksassa että Ranskassa Daniel Cohn-Bendit, ”Punainen Dany”, saksalaisen anarkistipuolueen johtaja ja profeetta, joka ilmoitti avoimesti opiskelijaliikkeen tavoitte- levan sosialismia, ”mutta ei Neuvostoliiton toteuttamassa muodossa”. Hän ehdotti myös Ranskan lipun korvaamista punalipulla. Hänen ”val- lankumouksellisessa taisteluryhmässään” oli mukana myös Joschka Fischer (myöhemmin tunnettu Saksan ulkoministeri 1998–2005 ja EU:n parlamentin jäsen vuodesta 1994 lähtien. Siihen parlamenttiin ”Punainen Danykin” aikanaan päätyi.). ”Punainen Dany” karkoitettin Ranskasta Saksaan sen jälkeen, kun hän oli ollut panemassa mellakat alulle Pariisissa – Nanterressa ja Sor- bonnessa. Varsinainen – ja tunnetuin – mylläkkä kiehahti juuri Ranskassa, Pa- riisin yliopistossa. Nanterressa, Pariisin liepeillä, yliopisto suljettiin levottomuuksien vuoksi toukokuun 1. päivänä. Tämä herätti välittömästi kiivaan reaktion Sorbonnessa, Pariisin pääyliopistossa. Ylioppilaat miehittivät sen rakennukset 5.5.68 ja valtausta kesti useita viikkoja. Hallitus ei uskaltanut lähettää poliiseja Sorbonneen. Levottomuudet laajenivat Pariisin lati- nalaiskorttelin kaduille, jonne rakennettiin barrikadeja pysäyttämään liikenteen ja poliisin toimet. Poliisit käyttivät kyynelkaasua. – Autoja poltettiin ja heitettiin ”Molotovin cocktaileja”. Satoja ylioppilaita pidä- tettiin. Mukana oli myös osa opettajista. Ylioppilaat julistivat: ”Olemme uuden vallankumouksen kärkijouk- ko, jota työläisten tulee seurata”. Tosi on, että toukokuun 11. päivän jälkeen syntyi työläisten lakkoja ja tehtaitten valtauksia kautta koko Ranskan ja yleislakko 13.5., jolloin Pariisin kaduilla marssi arviolta miljoona lakkolaista. Lakot olivat kuitenkin jo aikaisemmin suunniteltuja ja ylioppilaitten mellakoista irrallisia. Ammattiliitot omasta puolestaan varoivat antamasta sitä kuvaa, että ne olisivat jotenkin tukemassa radikaali-ylioppilaita. Ehkäpä Sorbonnen valtaajien julisteetkin olivat työläisille hiukan vieraita: Tottakai se, ettei kysymyksessä ollut mikään

275 turha joukko vaan ranskalaisen älyllisen eliitin parhaimmisto, piti osoittaa tyyliin kuuluvilla paradokseilla ja näsäviisailla iskulauseilla: ”On kiellettyä kieltää”, ”ole realisti, vaadi mahdotonta” ja ”I love you!! Sano se heittämällä katukiviä”. Toukokuun lopulla kommunistiset työläiset vaativat hallituksen eroa ja ”kansan hallitusta” sen tilalle. Sorbonnen valtauksessa koko Ranskan ylioppilaitten unioni julisti olevansa mukana. Sorbonnen jälkeen yliopistojen valtaukset levisivät koko Ranskaan. Erikoista on se, että presidentti de Gaulle, kenraali, pakeni toukokuussa Ranskasta teille tietymättömille. Osoittautui, että hän oli hake- nut turvaa ranskalaisten lentotukiasemalta Saksassa. Toukokuun 30. päivänä hän – palattuaan Ranskaan – piti puheen, jossa lupasi työläi- sille osuutta yritysten johtamisessa, samoin ylioppilaille osallistumista yliopistojen johtoon. Uudet vaalit hän määräsi pidettäviksi jo kesäkuun lopulla, 20.6. Satojatuhansia de Gaullen kannattajia liikkui sen jälkeen Pariisin kaduilla mielenosoituksessa hänen tukenaan. Kesäkuun lopulla tilanne rauhoittui. 14.6.68 poliisi valtasi Sorbonnen takaisin. Vaalit pidettiin ja – monien yllätykseksi – de Gaulle sai suuren vaalivoiton! Sorbonnen kanssa samaan aikaan Ruotsissakin tapahtui – kuinkas muuten! Toukokuun 25. päivänä oli Tukholman ylioppilaiden juhla- kokous ja siinä mukana 200 osanottajaa. Illan mittaan sitten ohjelmaan keksittiin uutuus: vallattiin oma talo! Yöllä kutsuttiin valtioneuvoston istunnosta opetusministeri Olof Palme vastaamaan porukan kysymyksiin. Palme tuli. Joukko lisääntyi, sana kiersi ja paikalla oli yöllä jo 600 ”kysyjää”. Koko yön ajan keskusteltiin yliopistojen hallinnasta ja byrokratiasta. Palme vastasi tiukasti ja kumosi väitteet, ei luvannut mitään myönnytyksiä. Hän lähti aamulla – arvattavasti hyvin salaten väsymyksensä, mutta voittajana. Yksikään floretin tuikkaus tai karkea kalvan isku ei ollut läpäissyt hänen poliitikon panssariaan. ”Neuvotte- lusta” ei ollut tuloksia. Olipahan kuitenkin tehty uusi taktinen keksintö – ruotsalaiseen rau- hantahtoisuuteen hyvin sopiva: oman talon valtaus! Ei väkivaltaa, ei poliiseja – ja kuitenkin kumouksellista kuin Sorbonnessa ikään! Ylioppilasmellakoita ei ollut yksinomaan Ranskassa, Saksassa ja Ruot- sissa. Niiden lisäksi vastaavanlaisia enemmän tai vähemmän anarkisti- sia valtauksia tai mielenosoituksia esiintyi ainakin Italiassa, Espanjassa, Portugalissa, Englannissa, Belgiassa sekä lukuisissa Etelä-Amerikan ja Afrikan maissa. USA on asia erikseen.

276 2. ”Jaa jaa ja jaa jajaa. Se ompi ihmemaa. Eihän se muuten olisikaan Ameriikan maa”. –J. Alfred Tanner

Yhdysvalloissa kokoonnuttiin Demokraattisen puolueen puoluekoko- ukseen Chicagossa 29.8.68. Tuolloin ylioppilaat ja arvattavasti muutkin nuoret järjestivät Lincoln-puistossa mielenosoituksen Vietnamin sotaa vastaan. Väkeä oli paljon. On laskettu, että paikalla oli jopa 100 000 osanottajaa. YIP, Nuorison Kansainvälinen Puolue, jossa näkyvimpiä hahmo- ja olivat anarkistit, ilmoitti valinneensa presidenttiehdokkaakseen PIGASUS-porsaan! ”Tässä on meidän – missä on teidän porsaanne?”, kysyttiin Demokraattiselta puolueelta.. ”Tämä on hyvä valinta – jos se pettää kannattajansa, kannattajat syövät sen.” – Suuressa kokossa poltettiin rahaa – kaiketi ”tuhottiin kapitalismia”. Mitä PIGASUS-ehdokkaaseen tulee, poliisi halusi pidättää sen vedoten ikiaikaiseen lakiin, joka kieltää sorkkajalkaisten tuomisen kaupungin keskustaan. Lisäksi poliisi valitti sitä, että on vaikea erottaa, kuka oli ehdokas, kuka sen kannattaja.

3. ”Hullun vuoden” 1968 ylioppilasmellakat kampuksilla ja kaduilla jäivät kuitenkin lopulta vain näytelmäksi ja uhoamiseksi siihen verrattuna, mitä tapahtui Euroopan sydämessä, Tshekkoslovakiassa. Kansa, joka oli iloinnut ”Prahan keväästä” ja saanut toivoa elämään- sä ”ihmiskasvoisen sosialismin” ensi askelista, sai herätä elokuun 21. päivän vastaisena yönä telaketjujen kalinaan kaduilla ja teillä hyökkä- ysvaunujen tunkeutuessa maan joka kolkkaan. Prahassa täysin yllättyneet ihmiset nousivat uteliaina vuoteistaan ja riensivät kaduille ihmettelemään kohti keskustaa työntyviä tankkeja. Jo aamun tunteina joukkoa kerääntyi tuhansia ja se koetti ihmiskilpenä tukkia tankeilta tien. Pian saatiin tietoa siitä, että vieraat sotilaat olivat Varsovan liiton joukkoja, joille oli kerrottu Tshekkoslovakiassa tapahtuneesta ”kapitalistisesta vallankumouksesta” ja että he itse luulivat olevansa palauttamassa maahan sosialismia. He olivat ymmällään, kun heiltä kysyttiin, missä he näkevät sen vallankumouksen. Sotilaille oli uskoteltu, että he tulevat ajamaan kuin juhlakulkueena riemuitsevien kansanjoukkojen täyttäessä tien vieret ja kauniiden tyttö- jen ojentaessa hymyillen kukkasvihkojaan heille. Mutta nyt he saivatkin

277 kokea, että heille huudettiin herjasanoja ja että heidät peittivät tämän tästä kuin hyökyaaltoina kaduilla tulvivien kansanjoukkojen raivokkaat yhteishuudot: ”Menkää kotiin!”, ”Ryssät, menkää kotiin!”, ”Menkää kotiin, mulkut!” Yhtään laukausta ei tunkeutujia kohti ammuttu. Hallitus oli ennättä- nyt jo antaa selvän käskyn, ettei mitään vastarintaa saa tehdä maahan rynnäköiville sotilaille. Hyödytöntä se sotilaalliselta kannalta olisi ollutkin. Historiantutkimus on todennut, että hyökkääviä Varsovan liiton joukkoja oli 25 divisioonaa, yhteensä vähintään 350 000 sotilasta, tankkeja 5 000 ja kuljetuslentokoneita 250. Ne olivat olleet Tshekkoslo- vakian rajoilla suurissa ”sotaharjoituksissa”, osa Tshekkoslovakiassakin, eritoten ”suojaamassa” Prahan lentokenttää. Joukkoja oli tullut myös runsaasti maahan turisteiksi naamioituneina. Dubček oli rauhoittanut kansaa uskoen vahvasti, että erimielisyyksis- tä hyvien sosialistien kesken selvitään aina neuvottelemalla. Prahan keskusta oli täynnä väkeä. Tankinajajat yrittivät lisätä vauhtia päästäkseen päämääriinsä, mutta kohtasivat aina ”ihmisbarrikadina” edessään taajan väkijoukon ja heidän oli pysähdyttävä. He ampuivat ilmaan, mutta kukaan ei säikähtänyt, paniikkia ei syntynyt. Vähitellen he ampuivat alemmaksi ja alemmaksi ihmisten päiden yli, mutta tuloksetta – kukaan ei hievahtanutkaan. Kuvista näkyy, että museotalon etuseinä on kauttaaltaan ja tiheästi täynnä luodinjälkiä – näytti siltä kuin rakennuksella olisi ollut paha ihotauti. Telaketjut kolisivat ja kirskuivat. Laukaukset pamahtelivat. Luodit iskivät talojen seiniin. Jatkuvan puhemetelin ja kiljahdusten keskeen heittäytyi vähän väliä rytmikkään huudon tulva-aalto, joka eteni pitkin keskustan tungokseen asti täysiä katuja ja otti valtaansa väkijoukon, ikään kuin nosti sen ilmaan ja taas kuului yhteen ääneen, toistuvasti: ”Menkää kotiin!”, ”Ryssät, menkää kotiin!”. Jo ensimmäisenä päivänä tshekkien tekninen taidokkuus tuli käyt- töön. Koska tankki saattoi liikkua vain hiljaa hivuttautumalla eteenpäin, oli hyvä tilaisuus kulkea sen takana, rikkoa bensiinisäiliön seinä10 ja

10 Silminnäkijät ja radioselostajat ovat nähneet asian näin. Minun teoriani on, ettei panssarivaunun panssaria noin vain pysty särkemään ja että kysymys oli poltto- ainesäiliön täyttöputken tulpan kiertämisestä auki. Toinen teoria on asiantuntijan, serkkuni pojan Risto Rainion, joka oli 10-vuotiaana harrastanut eri maiden hyökkä- ysvaunujen pienoismallien liimaamista kokoon ja tällöin tullut huomaamaan, että venäläisissä tankeissa oli – pitkien etäisyyksien takia – sivulla bensiinikanisterit varasäiliöinä, joten kysymys voi hyvinkin olla tällaisten ohutseinäisten säiliöiden rikkomisesta.

278 tuikata säiliö tuleen. Näin alkoi tapahtua yhä useammin ja pian kadun peitti palavina loimuavista tankeista leviävä musta, kitkerä savu. Useita tankkeja hulmusi täysissä liekeissä. Huomattiin myös ohjailla tulijoita harhateille poistamalla katukilpiä, kääntämällä tienviittoja vääriin asentoihin ja maalaamalla valkoisiksi katujen nimilaattoja ja talojen numeroita. Pian miehityksen alettua Pravda julkaisi täysin tekaistun tshekkien vetoomuksen, jossa muka oli pyydetty apua sosialismin uhan torjumiseksi. – Dubček ja neljä muuta johtohenkilöä pidätettiin ja vietiin len- tokoneella Moskovaan. Heiltä kiristettiin lausumaa, jossa he kertoisivat pyytäneensä Neuvostoliitolta sotilaallista apua sosialismia uhkaavassa tilanteessa. Sen allekirjoitus oli ehtona miehityksen lopettamiselle. Tshekkoslovakian johto oli Kremlissä kuin gangsterijoukon armoil- la. Lopulta sen oli taivuttava. Dubček erotettiin johtotehtävistä ja pian koko puolueesta. Uudeksi pääsihteeriksi ja siis ylimmäksi johtajaksi tuli Gustav Husàk. Uuden johdon toimesta Prahan kevään uudistukset peruutettiin yksi toisensa jälkeen. – Luvattu miehityksen lopettaminen tapahtui kyllä – 23 vuotta myöhemmin!

4. Mitä tästä kaikesta tiedettiin Suomessa? Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen olisi mieluusti nukkunut pois krapulansa elokuun 21. päivän aamuna 1968 tultuaan pikkutunneille jatkuneelta ”sorsanmetsästykseltä” kotiin, mutta kova kohtalo oli järjes- tänyt toisin: Ainainen kiusa, Neuvostoliiton suurlähettiläs, pyrki hänen puheilleen aamulla kertoakseen menneen yön tapahtumista Tshekkos- lovakiassa. Unenpöpperöinen Kekkonen sai kuulla miehityksen vält- tämättömyydestä ja myös sen menestymisestä. Hänet oli jätetty täysin vaille luottamuksellista tietoa. Sitä hän valittaa päiväkirjassaan. Se oli karvas pala hänelle. Tosin Varsovan liiton lopullinen päätös miehityksen toimeenpanosta oli tehty vain kaksi päivää ennen kuin se toteutettiin – mutta sittenkin. Periaatepäätös asiasta oli valmistunut jo maaliskuussa Neuvostoliiton politbyroon salaisessa istunnossa. – Eikö hänellä, Kek- kosella, ollutkaan enää luottamusta ystävien keskuudessa? Oliko suur- lähettiläs kertoessaan aikaisemmin tilanteesta pannut hänet nielemään pelkkää disinformaatiota – suomeksi sanoen: vetänyt nenästä! Maan hallitus ja puolueet saivat kuulla asian samasta lähteestä kuin kansalaisetkin – radiosta. Ainoa poikkeus oli Suomen Kommunistinen Puolue, SKP. Kommunistien puheenjohtaja Aarne Saarinen ja Ville Pessi

279 oli kutsuttu myöhään edellisenä iltana Neuvostoliiton suurlähetystöön ja kerrottu samaan aikaan alkaneesta miehityksestä. Saarinen kertoo valvoneensa koko yön. Suomella oli se onni, että Yleisradion ulkomaantoimittajana oli erinomainen radioselostaja Lieko Zachovalová – 20 vuotta Tshekkoslova- kiassa tämän maan kansalaisena elänyt prahalaisen insinöörin rouva. Hän oli tunnetun suomalaisen kommunistijohtajan Yrjö Leinon tytär, joten – sivumennen sanoen – vielä tunnetumpi Hertta Kuusinen oli hänen äitipuolensa. Liekoa ei siis voinut pitää minään puolueellisena ”lännen äänitorvena”. Hän oli Tshekkoslovakian kommunistipuolueen jäsen, tunsi kansan ja oli kokenut yhdessä sen kanssa ”Prahan kevään”. Hänen radio- ja TV-selostuksiaan tapahtuneesta ja tapahtuvasta kaikki kuuntelivat korva tarkkana. Niissä ei tuntunut olevan propagandan hi- ventäkään. Hän oli täsmällinen havainnoissaan, tarkka kuvauksissaan ja pyrki sitkeästi totuuteen ja paljasti valheet miehityksen tuomassa huhujen hullunmyllyssä. Kaikkialta Euroopasta sateli vastalauseita röyhkeän miehityksen johdosta, myös sosialistimaista: Albania erosi syyskuussa Varsovan liitosta. Romanian Ceauşescu tuomitsi Neuvostoliiton toimet. Läntisessä Euroopassa niin sanottu ”eurokommunismi” – Ranskaa lukuunottamatta – ei vähääkään hyväksynyt Neuvostoliiton otteita ja irtaantui lopullisesti sen vaikutuspiiristä. Ruotsissa kommunistipuolueen johtaja vaati Ruotsia katkaisemaan diplomaattisuhteensa Neuvos- toliittoon. Suomessa Tasavallan Presidentti ei ottanut kantaa tapahtumiin. Hal- litus ei ottanut kantaa. Puolueet eivät uskaltaneet ottaa kantaa. Ainoat, jotka ottivat kantaa tuomiten miehityksen, olivat SKDL – ehkä paremminkin sen puheenjohtaja Ele Alenius – sekä SKP:n enemmistö eli ns. saarislaiset. Alenius painotti sitä, ettei väkivalta politiikan keinona ollut missään tapauksessa hyväksyttävää. Saarinen totesi, että miehitystoimet ”vahingoittavat kansainvälistä työväenliikettä”. Muutaman päivän pe- rästä pidettäviksi hyvin valmistellut SKP:n 50-vuotisjuhlat, joihin oli kutsuttu runsaasti kutsuvieraita myös Neuvostoliitosta, peruutettiin. Kommunistien oppositio, varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon kannattajat, antoivat täyden tukensa Neuvostoliitolle hyväksyen miehityksen! Helsingissä pieni joukko miehityksen tuomitsijoita kokoontui mie- lenosoitukseen Neuvostoliiton suurlähetystön luokse – ei mellakoi- maan vaan vakavina kantamaan julisteita, joista yhdessä luki: ”Onko Suomi seuraava?” Prahan tapahtumista sosiaalipsykologian laitoksella saatiin pian

280 syksyllä suoraa silminnäkijätietoa. Kuten edellä on kerrottu, Dubček oli erotettu, häntä kannattaneet vallankäyttäjät korvattu uusilla ja korkeimmaksi johtajaksi, puolueen pääsihteeriksi oli tullut Gustáv Husák. Mutta uudet vallanpitäjät olivat ilmeisesti unohtaneet purkaa sopimuksen Kaarlen yliopiston psykologian opiskelijoiden vierailusta Helsingissä, Franzeniassa. He tulivat ja tutustuivat nyt pieneen laitok- seemme jutellen vapaasti helsinkiläisten opiskelijoiden kanssa kertoen omakohtaisia kokemuksiaan ja mitä ilmeisimmin vielä ”Prahan kevään” hengessä, mikä merkitsi sitä, että miehityksen tapahtumat tulivat tarkkaan ja monipuolisesti kuvatuiksi. Järjestimme vieraillemme iltajuhlan ja runsaasti olutta. Mitä pitem- mälle syysyö pimeni, sitä kirkkaammin sitä valaisi vielä kerran maailmassa ”Prahan kevään” aurinko. – Joku vieras kysäisi minulta, saavatko he laulaa ja tietenkin suostuin innokkaasti. Englanninkielinen, aivan tuore, satiirinen, taitavasti rakennettu ivalaulu virisi ensin hiljaa, voi- mistui ja saavutti lopulta oikean crescendon:

”We are kissing Mr. Husàk everyday… We are kissing Mr. Husàk everyday… We are kissing Mr. Husàk everyday… We are kissing Mr. Husàk everyday…” 5. Kun joku diktaattori – oli se sitten Stalin, Hitler, Mussolini tai joku muu – tekee suuren tyhmyyden – ja niitä he tekevät – teko on sittenkin rajoittunut, jopa joskus vähitellen korjattavissakin. Mutta Brežnevin sekä omalle väelle että koko maailmalle antaman selityksen julkilau- suminen oli niin suunnaton virhe, että se teki yhdellä lauseella mität- tömäksi vuosikymmenien ahkeroinnin kansainvälisen kommunismin rakentamiseksi ja Kremlistä johdettavan maailmanvallan toteuttamiseksi – sanalla sanoen: koko Kominternin tekemän työn. – Hyvä näin! Tyhmyyttään Brežnev tuli tehneeksi palveluksen maailmalle. Voimme sanoa Euroopan kannalta katsoen kuin shakkimestari: ”Virheet on vastustajan tehtävä!” Miksi tyhmyys saa niin suuren vallan politiikassa, selittyy sillä, että tyhmää johtajaa on suurten joukkojen helpompi ymmärtää kuin älyniekkaa. Mikä oli tarkkaan sanoen tuo Brežnevin betoniin valetun poliittisen tyhmyyden aikaansaannos? Brežnev perusteli sotilaallisen tunkeutumisen Tshekkoslovakiaan ensin politbyroon salaisessa istunnossa maailiskuussa 1968, sitten Varso- van liitolle heinäkuussa ja ratkaisevassa päätöskokouksessa 18.8. – kaksi

281 päivää ennen hyökkäystä – seuraavin kohtalokkain sanoin: ”Sosialismin vaarantuminen yhdessä maassa on kaikkien sosialisti- maiden asia.…Toisten sosialististen maiden on puututtava asiaan, jos jokin niistä on luopumassa sosialismista.” Tämä lausuma sisältää sen, jonka maailma tuli tuntemaan Brežnevin oppina. Doktriini on sekä poliittinen että sotilaallinen ja oikeuttaa sotilaallisen voimankäytön toisia sosialistisia valtioita kohtaan. Ei-sosialistisille maille seuraus on selvä: Ne eivät voi siirtyä sosialismiin ilman, että samalla menettävät itsenäisyytensä ja joutuvat Neuvostoliiton – ”toisia sosialistimaita” tosiasiassa määräävän mahdin – vallanalaisiksi. Jos ne sitten jotakin yrittävät päättää itsenäisesti, se voidaan Neuvostoliitossa tulkita ”sosialismista luopumiseksi” tai ”kapitalismin palauttamiseksi” ja seurauksena on ”tuen antaminen” eli miehitys. Toki tällaisia suunnitelmia ja kaavailuja, sitten doktriineiksi hiottu- ja, on läjittäin salaisten suunnitteluelinten kaapeissa, mutta Brežnevin ”betonityhmyys” on siinä, että hän toi oppinsa julki Tshekkoslovakian valtauksen yhteydessä – juuri silloin, kun tämän operaation todellinen luonne olisi taitavasti pitänyt peitellä karkeilla valheilla. Brežnev sen sijaan meni vielä vahvistamaan sanansa syyskuussa puheessaan, joka julkaistiin Pravdassa 20.9.68. Siinä hän haki tukeakin opilleen itseltään Leniniltä: ”Joka ei ole meidän puolellamme, on meitä vastaan!” Tshekkoslovakian valtauksen saamasta jyrkästä tuomitsemisesta ns. ”eurokommunismin” piirissä olen edellä maininnut. Vaikutus olisi saattanut jäädä lyhytaikaiseksi, ellei Brežnev olisi oppiaan julistanut jatkuvasti. Nyt tapahtui – ehkä Ranskaa lukuun ottamatta – eurokom- munistien täysi ja lopullinen irtautuminen Moskovan ohjauksesta. Suomessa Ele Alenius kirjoitti pyrkimyksestä sosialismiin eduskunnan päätösten tietä demokraattisesti – samalla maan itsenäisyyden säilyttäen – ja sai lukea neuvostolehdistä olevansa lännen asiamies. Myöhemmin myös SKDL:n Ilkka Björklund koki samaa kertoessaan matkakokemuksiaan Itä-Saksasta. Novoje Vremja kirjoitti hänen olevan ”Naton asialla Suomessa”. Eräs suomalaisten kommunistien johtavista ideologeista, Tuure Lehén sovelsi Brežnevin oppia Suomeen. Kirjoitin Uuteen Suomeen sitä analysoivan puheenvuoron: ”Lehénin oppi”.

Ei Ele Aleniuksella eikä Aarne Saarisella ollut helppoa. Kun muut saattoivat heittäytyä vain luottamaan Kekkosen improvisointeihin ja ”mou- kan tuuriin” ja vaieta kaikesta, mikä saattoi koskea ”isänmaata” (kielestä

282 poistettu, itsesensuroitu sana), Alenius ja Saarinen olivat tilanteessa, jossa isänmaa oli jatkuvasti uhattuna Brežnevin oppia julistavan vahvan vastustajan taholta. Urheus on ainoa tie sille, joka ei voi panna päätä pensaaseen. Alenius ja Saarinen olivat tuona aikana Suomen urheim- mat miehet. Sen monelle vaikeasti nieltävän totuuden olen vähitellen tullut tajuamaan. Ele Aleniukselta itseltään sain tietoa Tshekkoslovakian miehitysajan tapahtumista luottamuksellisesti erään pienen keskusteluryhmän tapaamisessa yli 20 vuotta myöhemmin. Meitä oli tuossa ryhmässä, jonka Antti-Veikko Perheentupa oli kutsunut kokoon, 5–6 henkeä, mukana mm. Yleisradion eläkkeellä oleva pääjohtaja Sakari Kiuru ja Ele Alenius. Kokoonnuimme kuukausittain vapaasti keskustelemaan, milloin filosofiasta, milloin mistäkin menneistä tai ajankohtaisista tapahtumista. Jo tullessaan valituksi SKDL:n puheenjohtajaksi vuonna 1966, Ele Alenius oli saanut heti kutsun Neuvostoliiton suurlähetystöön, jossa hänelle oli saneltu valmiina listana ne asiat, jotka hänen tuli tässä tehtävässään toteuttaa. Sisäisesti tuohtuneena – niin kertoi Ele – hän oli selittänyt, että kaikki päätösvalta kuuluu SKDL:n puoluekokouk- selle ja kokousten väliaikoina puoluevaltuustolle, jonka päätöksiä hän toteuttaa. Kohtelu oli muuttunut hyvin kylmäkiskoiseksi. (Tullessaan puheenjohtajaksi hän joutui ottamaan vastaan myös Rafael Paasion hallituksen toisen valtiovarainminiterin tehtävät ja ”vaaran vuonna” hän oli samassa asemassa Mauno Koiviston hallituksessa. Näin häntä sitoi menettelyynsä myös ministerin virkavala.) Uusi kutsu oli tullut pian. Nyt vaadittiin jo erittäin tiukkaan sävyyn vaatimusten täyttämistä ja painotettiin sitä, että ne olivat Neuvostoliiton hallituksen esittämiä. Elen vastaus oli sama kuin ennenkin. Silloin oli hänelle murahdettu uhkaavasti, että lähetystössä ”oli näin ollen ryhdyt- tävä muihin toimenpiteisiin”. Mitä nuo ”toimenpiteet” olivat, se näkyi pian. Viikoittain Aleniuksen perhe sai tuntemattomilta henkilöiltä yöllisiä puheluja, joissa uhattiin Elen vaimon henkeä, ellei Ele muuta toimintatapojaan ja taivu toteuttamaan Neuvostoliiton vaatimuksia. – Eleä pelotti, mutta Aarne Saarinen oli tukena ja sai hänet pysymään lujana. Ja hän pysyi. Suomen Kommunistisen Puolueen, SKP:n, sisäinen hajaannus oli alkanut hiljalleen 1960-luvun puolivälissä, kun suhtautuminen hallitukseen osallistumiseen jakoi puolueen kahtia, sen kannattajiin ja oppositioon. Opposition juuret olivat puolueen Kymen piirissä, jossa vaikutti kommunistien Sirola-opistossa hyvin menestynyt ja myös Mos- kovassa oikeaoppisen koulutuksen saanut, jyrkästi marxilais-leninisti-

283 sestä opista kiinni pitävä Taisto Sinisalo. Aluksi hän ei ollut käytännön ratkaisuissa yhtä tiukka kuin ideologiassaan. Vielä 1967 hän kannatti hallitusyhteistyötä, mutta seuraavana vuonna vastusti sitä. Varsinainen selvä jakautuminen kahteen ryhmittymään tapahtui kannanotossa Tshekkoslovakian miehitykseen: Kymen piiri piti sitä oikeutettuna ja kannatti ilman mitään varauksia, mutta puolueen enemmistön kanta oli tuomitseva. Miehityksen tuomitsevaa lausumaa Sinisalo vastusti puolueen poliittisessa toimikunnassa. Jakolinja oli hyvin syvä, sekä aatteellisesti että poliittisissa ratkaisuissa. Puolueen vähemmistö marssi ulos edustajakokouksesta huhtikuussa 1969 ja perusti ”kommunistien maata käsittävän neuvottelukunnan”, jonka työvaliokunnan puheenjohtajaksi tuli Taisto Sinisalo. Hätärat- kaisuna solmittiin vuonna 1970 sitten ns. osapuolisopimus ja Sinisalo valittiin SKP:n toiseksi varapuheenjohtajaksi. Häntä pyydettiin kolme kertaa ministeriksi, mutta tuloksetta. Taisto Sinisalolla oli niin keskeinen asema puolueensa opposition johtajana, että Helsingin Sanomien toimituksessa keksittiin ryhmälle nimi ”taistolaiset”. Eduskunnassa se äänesti aina omin päin ja usein enemmistöä, ”saarislaisia”, vastaan. Sen poliittinen vaikutusvalta ei ollut sinänsä suuri, mutta heti alusta alkaen ”taistolaisiin” liittyi äänekäs ja aktiivinen joukko radikaaliylioppilaita ja muuta nuorisoa ja huomattava määrä taiteilijoita, kirjailijoita, viihdelaulajia ja muita ”edistyk- sellisiksi” itsensä nimenneitä kulttuurihenkilöitä. (Hämmästykseni oli suuri, kun näin heidän joukossaan monia hyviä ystäviäni, kuten Matti Kassilan ja Lasse Pöystin.) Usein heillä ei ollut paljoakaan tietoa Marxin opeista ja siitä, millä asialla he oikeastaan olivat, mutta innostus ja ”uuden aatteen” viehätys ajoivat heitä yhteen. Oli muotia olla taistolainen.

6. Suomessa oltiin vain puoli vuotta ”kehityksestä” jäljessä. Se, mitä tapahtui Tukholmassa ”hulluna vuonna” 1968 toukokuussa, toistui Helsin- gissä marraskuun 25. päivänä kello 17.13. Hyvässä vallankumouksen hengessä ylioppilaat valtasivat – oman talonsa, vanhan ylioppilastalon! Tapahtuma sai juhlallisen nimen ”Vanhan valtaus” ja on sillä nimellä ollut yhden sukupolven haikeitten nostalgisten tunteitten nostattaja. Seuraavana päivänä oli Vanhassa ylioppilastalossa alkamassa Hel- singin yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhla ja kutsut siihen hoidettu hyvissä ajoin. Tasavallan Presidentti oli lupautunut pitämään

284 juhlapuheen. – Kuinka ollakaan – jo juhlaa edeltävänä päivänä alkoi talon eteen kertyä ”kutsumattomia vieraita”, joukossa niitä, jotka jo ”tie- dostivat” Tukholman malliin ”yhteiskunnan mädännäisyyden”. Joukko oikeistolaisia ylioppilaita koetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta yksi ovi särjettiin ja ”vallankumouksen pioneerit” tunkeutuivat väkisin taloon ja väkeä tulvi illan kuluessa sali täyteen. Presidentille lähetettiin sähke, jossa toivottiin, ettei hän osallistuisi tulevaan juhlaan. Improvisoitiin jonkinlainen kokous. Pidettiin puheita, puheita pu- heiden jälkeen. Megafoni oli jatkuvassa käytössä. Vaadittiin ”opiskeli- jademokratiaa” eli marxilaisten ryhmien perustamista ”porvarillisen opetuksen” korvaamiseksi marxilaisella ja oppikirjojen vaihtamista marxilaisiin teoksiin. – Salia koristivat ”banderollit” – ”YLIOPISTO- DEMOKRATIA HETI!” ja ”Vallankumous yliopistolla on alkanut”. – ”Valta kansalle!” kuuluttivat julisteet ja tämän suomalaisen poliittisen uutuuden vahvistuksena oli vielä suurikokoinen, partaisen ja baskeri- päisen Che Guevaran kuva. Vastustajat olivat harvassa, mutta heidän heittämänsä savupommit täydensivät uutiskuvissa vallankumoukselli- sen taistelun kulisseja. Taustamusiikki improvisoitiin hetkessä, laulettiin: ”Tää on viimeinen taisto. Rintamaamme yhtykää…” Kokousta jatkettiin koko yö ja se päättyi vasta seuraavana iltana. 100-vuotisjuhla oli siirretty pidettäväksi Konservatorion salissa. Kekko- nen saapui puhujaksi lupauksensa mukaan, mutta frakkipukuisen ja silkeissä läikehtivän juhlaväen yllätykseksi tämä maan korkea johtaja ja laillisen järjestyksen suojelija antoikin tukensa valtaajille. Hän toivoi puheessaan sananvaltaa ja todellista päätösvaltaa nuorisolle yhteiskunnan kaikessa toiminnassa. Päätösvaltaa? Mihin presidentti unohti maan hallituksen ja eduskunnan? Lehdistö tuomitsi valtaajat kiivaasti: ”Kiinalaista kommunismia edustava klikki”, kirjoitti Uusi Suomi. ”Punafasistit”, nimitti heitä Yliop- pilaslehti. ”Provokaatio, joka tulee synnyttämään rasismia ja fasismia” kuvasi tapausta Hufvudstadbladet. ”Hyödytöntä ja tuomittavaa nihilis- miä ja anarkismia”, totesi Suomen Sosialidemokraatti. Yliopistolehti antoi yhden numeronsa toimittamisen valtaajien vapaaseen käyttöön. Sen toimittajista poimin muutaman – melkein kaikki tuttujani: Erkki Tuomioja (jonka kansa valitsi pian, vuonna 1970, kansanedus- tajaksi ja joka tuli jo kesällä 1970 tunnetuksi Persian shaahin ja hänen puolisonsa kivittämisestä Esplanadilla mielenosoituksessa. Hänelle jär- jestyi jo vuonna 1979 Helsingin apulaiskaupunginjohtajan virka, mutta hän palasi 12 vuoden kuluttua politiikkaan ja on toiminut ikuisuuden

285 verran maan ulkoministerinä.) Nils Thorvalds (oli 13 vuotta Suomen Kommunistisen Puolueen jä- sen ja toimitti vuoteen 1980 asti taistolaisten ruotsinkielistä lehteä, jota rahoitettiin Moskovasta, oli Moskovassa koulutettu Ruotsalaisen Kan- sanpuolueen vasemmistoradikaali ja sen presidenttiehdokas vaaleissa 2018 sekä Euroopan parlamentin jäsen vuodesta 2012 alkaen). Peter von Bagh (Suomen taitavin filmien poliittinen manipuloija). Marja-Leena Mikkola (kirjailija, jonka kirjoittamat kommunismia ihannoivat TV-kabareet ärsyttivät vuosikausia Suomen kansaa). Jaakko Laakso (Taistolaisten äänenkannattajan Tiedonantajan edus- kuntatoimittaja, jonka KGB, Neuvostoliiton valtiollinen poliisi eli va- koilukeskus värväsi agentikseen vuonna 1973 koodinimellä ”Jan”, niin kuin on käynyt selville Mitrohinin arkistosta v. 2014. Kansanedustaja 1991–2011. ). Värikästä ja sumuista samalla kertaa.

7. ”Vallankumous yliopistolla” ei pysähtynyt Vanhan ylioppilastalon val- taukseen. Sama banderolli liehui usein sen julkisivulla. Uusia valmistet- tiin. Ystäväni Paavo Seppänen kertoi olleensa silminnäkijänä, kun sievät ”vallankumouksen” tyttäret sivelivät käsillään banderolleiksi tarkoitettua kaunista punaista samettikangaspakkaa ja ihmettelivät: ”Voi, mistä saa näin ihanaa kangasta!” Julisteita väsättiin ja mielenosoituskulkueita järjestettiin taistolaisten toimesta. Laulettiin ”Internationaalia” ja ”Työväen marssia”. Lentolehti- siä levitettiin. Joka päivä oli työhuoneeni oven vieressä käytävän pöydäl- lä Akateemisen Sosialisti-Seuran (ASS) propagandajulkaisuja, jotka jo kaukaa tunnisti verenvärisestä sirppi- ja vasarakuvasta ja punatähdestä. Kookkain kirjaimin saattoi näkyä kauas etusivun otsake: ”Metalli marssii jo!!”, joka sitten tekstissä paljastui toiveuneksi. Suurena tunnustuk- sena on sanottava, että ammattijärjestöjen johto pysytteli viisaasti irti tästä ”herrasväen penskojen” vallankumousvouhkailusta. Muistan kerran saaneeni käsiini tekstin, jossa Joensuun ylioppilaat (jokin taistolaisryhmä siellä) vaati Suomen pyrkimistä jäseneksi Neu- vostoliittoon. Työpäiväni jouduin aina aloittamaan masennuksen vallassa. Puna- tähden nähdessäni muistin aina veljeni lompakosta löytyneen punatäh- tikokardin ja sen, että veljeni kaatumisesta taistelussa näitä punatähti- siä hyökkääjiä vastaan oli kulunut vasta parikymmentä vuotta. Assistenttini koettivat olla niin hiljaa kuin mahdollista, vaikka heitä

286 opiskelijoiden taholta painostettiin jatkuvasti. Eräs tilapäinen avustaja, jonka oli määrä opettaa tilastolaskentaa, ilmoitti käyttävänsä tuntin- sa puhuakseen korkeakoulujen hallinnonuudistuksesta. Kerroin, että vain dosenteilla ja professoreilla oli oikeus valita opetuksensa aihe. Hän vetosi yleiseen sananvapauteen… – Uudistus oli jo todella menossa lystikkääseen suuntaan. (Sivumennen sanoen tämä apuopettaja kuului kokoomuspuolueen ylioppilasjärjestöön ”Tuhatkuntaan” – joka osoittautui sitten pahimmaksi henkilökohtaiseksi vastustajakseni politiikassa.) Franzenian suurta luentosalia taistolaiset ylioppilaat käyttivät mielin määrin vahvassa marxilaisuuden idealiemessä uitettuihin puheisiin hallinnonuudistuksesta. Laitosten vaha-monistuskoneita käytettiin su- meilematta Marxin ja Leninin tekstien kopioimiseen kursseille, joissa annettiin ”tiedostamisen” alkeisopetusta. Löysin siitä todistuskappalei- ta, käytettyjä vahapapereita roskakorista ja vein ne dekaani Puntilan luettaviksi, mutta ei hän ryhtynyt mihinkään toimiin asian johdosta. Ehkä hän noudatti Ahti Karjalaisen oppia, jonka Ahti minulle kerran kertoi: ”Kun annetaan vastustajalle periksi, siltä on hampaat pois.” Oli jo tullut tavaksi vaatia ns. ”mies ja ääni” -periaatteen toteuttamis- ta kaikissa päätöksentekoelimissä, laitoksissa, tiedekunnissa ja konsistorissa. Vaalikelpoisia yliopiston konsistoriin olisivat kaikki opettajat, tutkijat, virkailijat, vahtimestarit ja – nimenomaan – kaikki ylioppilaat! Äänioikeus olisi näillä samoilla henkilöillä. Käytännössä siis ylioppilaat hallitsisivat kaikkea päätöksentekoa yliopistossa. Ylioppilaille tämä riehunta oli ”Pariisin malliston” mukaista – niin kuin on muukin muoti. Mutta se jää käsittämättömäksi arvoitukseksi, kuinka Suomessa – toisin kuin muualla – maan poliittinen johto lähti ajamaan tällaista järjettömyyttä lain voimalla. Opetusministeriössä valmistui kesällä 1969 ns. Nummisen komitean mietintö, jossa asetuttiin ”mies ja ääni” -periaatteen kannalle ja jonka opetusministeri Virolainen toi lakiehdotuksena eduskuntaan syksyllä. Se tuli kuuluisaksi Lex Viro- laisen nimellä ja aiheutti koko maassa vaahtoavan keskustelun. Kiivasta keskustelu Lex Virolaisesta oli konsistorissakin, kun siitä piti antaa jonkinlainen lausunto. Professoreissa oli niitä, jotka katsoivat, että uudistuksiin oli toki aihetta, mutta ei niinkään päätösvallan osalta. Minä keskustelin ystäväni Yrjö Blomstedtin kanssa siitä, voisimmeko ehdottaa ylioppilaille kahden edustajan paikkaa konsistorissa, niin että heillä olisi puhevalta mutta ei päätösvaltaa. Yrjö sanoi vähän kiukkuisesti: ”Nyt ei ole leikin aika!” Kaikkein mieleen jäävin ja konsistorin yleistä tunnetilaa kuvaava oli

287 slaavilaisten kielten professorin, Kiparskyn, puheenvuoro, jossa hän vertasi yliopistoa upeaan ritarilinnaan ja ihmetteli: ”Mekö ryhtyisimme itse purkamaan tätä ritarilinnaamme kivi kiveltä, tiili tiileltä…” Ihan vakavissani mietiskelin mielessäni, mitä ”ylioppilasdemokratia”, jota nyt vaadittiin. Voisi olla, erityisesti sitä, miten se poikkeaisi ”proletariaatin diktatuurista”. Diktatuuri-sana oli luonnollisesti pannaan julistettu. Oli ruvettu puhumaan ”kansandemokratiasta” eli ”kansankan- sanvallasta”. Tällöin osa kansasta – yksi puolue – julistautuu ”kansaksi” ja käyttää – on käyttävinään – omassa piirissään demokraattista menettelytapaa. Taistolaiset ylioppilaat ja heidän suggeroiminaan muutkin ajoivat tällaista ”demokratiaa demokratiassa”. Mielestäni meidän demokraattisen valtiosääntömme mukaan eduskunta ei voi luovuttaa millekään kansanosalle koko valtaa ja vastuuta itsestään. Jotta koko kansan tahto tulisi toteutetuksi yhteisin päätöksin, eduskunnan tulee käyttää virkavalan sitomia virkamiehiä toteuttamaan päätöksiään. – Tulin siihen tulokseen, että korkeakoulujen monijäseni- sissä päätöksentekoelimissä tulee olla vähintään puolet virkavastuulla toimivia virkamiehiä. Jos sen sijaan virkavastuulla toimivien osuus jää vähemmistöksi, he voivat vastustaa päätöstä tai olla äänestämättä. Sil- loin kukaan ei olisi virkavastuussa tehdystä ratkaisusta. Rupesin nimit- tämään tätä virkavastuuperiaatteeksi. Kannatin muiden – ei virkavastuussa olevien – sidosryhmien osallistumista päätöksentekoon, mutta vain tuohon 50 %:n rajaan asti. Tässä ratkaisussa pysyin.

8. Toki minäkin kaikessa hiljaisuudessa pyrin tutustumaan marxismi- leninismiin, joka oli ollut minulle aivan tuntematon maailma. Laina- sin Tuure Lehénin kirjan ”Työväenluokan maailmankatsomus”, josta oli otettu jo 5 suomenkielistä painosta ja josta sanottiin, että se oli yksi ”tär- keimpiä alan teoksia”, joita käytettiin marxismi-leninismin opiskelussa. Tekijä, Tuure Lehén oli kommunismin levityksessä merkittävä henkilö muutenkin. Vapaussodan lopussa, punaisten tappion jo häämöttäessä hän, muiden punakapinan johtajien mukana, pakeni Venäjälle ja oli jo elokuussa 1918 perustamassa Moskovassa Suomen Kommunistista Puoluetta. Vuonna 1939 hän toimi Suomen sisäministerinä – nimittäin Terijoen hallituksessa. Sodan jälkeen hän kiirehti Suomeen ja sai täällä johtoonsa kustannusyhtiö Kansankulttuurin, joka suolsi marxilaisten tekstien suomennoksia. Olin utelias. Kerrankin pääsisin perille jopa siitä filosofiasta, jota taistolaiset niin innokkaasti opettivat ja joka tuntui menevän heihin kuin

288 kuuma veitsi voihin. Kirjassa oli juhlavia lukujen nimiä: ”Materialismi ja idealismi”, ”Ma- terialismi ja tajunta”. Varsinkin edellinen herätti kiinnostukseni, mutta itse teksti jossakin määrin yllätti minut. Sain luettavakseni: ”Materialismin ja idealismin ero ei ole siinä, että toinen olisi karkeaa, aineellista ja lihallista, toinen ylevää ja henkistä. Jos ruvettaisiin kerää- mään tilastoa etuilijoista, mässäreistä ja porsastelijoista, niin voimme olla etukäteen melko varmat siitä, että voitto tulisi ylivoimaisesti kallistumaan porvarillisen maailmankatsomuksen, siis idealismin kannat- tajien puolelle.” Kiirehdin eteenpäin ja etsin vieläkin syvemmälle meneviä sosialismin filosofisia perusteita ja löytyihän lopulta Lehénin ytimekäs yhteen- veto materialismin ja idealismin ”todellisista eroista”: ”Todellinen ero idealismin ja materialismin välillä on siis lyhyesti sanottuna siinä, että idealistinen maailmankatsomus kääntää asiat nu- rinniskoin, päälaelleen, kivijalan ullakkokamariksi ja ullakkokamarin kivijalaksi, kun taas materialistien maailmankatsomus panee ne jaloil- leen, luonnolliseen asentoonsa, oikeaan suhteeseensa.” Logiikkani sanoi, että näkisin siis asiat marxilaisesti ja oikein, jos kat- soisin niitä seisoen päälläni. Kävihän se, sillä olihan Laura opettanut minulle joogan alkeet. Sain kuin sainkin porsasteluissa hiukan liikaa lihoneen kehoni tarvittavaan asentoon, mutta – kumma kyllä – marxilainen maailmankatsomus ei vain ottanut siitä kirkastuakseen.

9. Taistolais-ylioppilaiden harjoittama jatkuva häiriönteko ja valheitten le- vittäminen lentolehtisissä ja marxilaisuuden julistus improvisoiduissa keskustelutilaisuuksissa johtivat lopulta toimiin myös professorikun- nassa – koska konsistorin viralliset kannanotot näyttivät olevan poliitikoille pelkkää ilmaa. Erityisesti pidin arvossa ja ihailin vararehtori Ernst Palménin rohkeutta ja päättäväisyyttä. Olin hänet tavannut usein yliopistokamppai- lun asioissa. Kerran meitä oli kolme professoria keskustelemassa niistä – Palmén, suotieteen professori Heikurainen ja minä. Päätimme kaksi asiaa: Oli heti ryhdyttävä jakamaan ylioppilaille informaatiota, jossa valheväitteet kumotaan ja kerrotaan totuus. Toiseksi oli perustettava Professoriliitto ja kutsuttava kokoon sen perustava kokous. Ryhdyin järjestämään vastainformaatiota – itse asiassa toimittamaan yliopiston tiloissa, varsinkin ylioppilaitten kahviloissa jaettavia lento- lehtisiä, mutta piankin taistolaiset nostivat tästä metelin. Kun se tuli

289 kiltin ja nöyrän rehtori Kivisen korviin, hän – kaiketi peloissaan – kielsi tämän toiminnan. Lex Virolaisen julkitulo lopulta vaikutti sen, että myöskin professori- kansa heräsi ja perusti Professoriliiton 11.10.69. Se sai heti epätoivoisen tehtävän yrittää saada eduskunta niin järkiinsä, että laki ei tulisi hyväk- sytyksi, vaikka sillä nyt näytti olevan enemmistö takanaan. Kesken kaikkea tätä minut kutsuttiin ns. totaalisen maanpuolustuk- sen kurssille n:o 35, tammikuussa 1970. Sille koottiin kolmisenkym- mentä johtavissa asemissa olevaa tai muuten ”tärkeää” henkilöä. Se kesti kuukauden ja vei jokaisen päivän kokonaan. Tutustuin kurssilla Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsijaan Simo Juntuseen eli ”Simp- paan” työryhmässä, jonka tehtävänä oli koota isänmaallisesti innostava laulukirja uhkaavan ”kriisin” varalta. Näiden kurssien yleisteema oli harjoitus, jossa yhteiskunnan eri aloilla ”leikisti” valmistauduttiin vähä vähältä enenevään ”kansainvälisen konfliktin” (sodan) uhkaan. On selvää, että ”Pallen” kupletit täyttivät suurimman osan suunnittele- maamme laulukirjaa, mutta oli joukossa myös uudempaakin – kuten jatkosodan ajalta tutut ”Eldankajärven jää” ja ”Tule Röhön rantaan…” Simpan muisti näissä asioissa oli hämmästyttävä. (Mainittakoon, että Simppa oli pakinoitsijan työssään niin lahjakas satiirikko, että Kekkosen oli pantava lehden päätoimittaja erottamaan hänet toimestaan ja hän siirtyi Suomen Kuvalehteen.) Kurssilta jäi syvästi mieleeni kaksi luentoa. Majuri Rintanen, opettajani jo Upseerikoulussa, piti luennon joukkojen liikekannallepanosta päättäen sen toteamukseen: ”Se on myöhäistä sitten, kun maantieltä kuuluu vierasta kieltä.” Toinen mieleeni jäänyt luento koski informaatiosotaa. Se oli minulle aivan uusi käsite ja esitys kerta kaikkiaan vaikuttava. Heräsin kuin unesta näkemään ympäristöni uudella tavalla. Televisio, radio, osa lehdistöä, taistolaisten valhekampanjat – nehän olivat sotaa, uudenaikaista, hiljalleen hivuttavaa vaikuttamista ihmismieliin. Se oli tehokasta ja jokseenkin halpaakin meillä Suomessa, jossa oli säilynyt valmiita Moskovan hyväksi toimivia järjestöjä. Pirullista sotaa, syövytystä. Kurssin loputtua, helmikuussa, kirjoitin Uuteen Suomeen artikkelin ylioppilasradikalismista. Se herätti jonkin verran huomiota, jopa aukai- si silmiäkin. Ohto Oksala arvioi sen osaltaan vaikuttaneen maaliskuun eduskuntavaalien tulokseenkin. – Oliko minusta siis tulossa poliitikko? Olinko taas polkujen risteyksessä? Lex Virolainen eteni hiljalleen eduskunnassa. ”Maalisvaalit” 1970 olivat tulossa ja hyvissä ajoin tä- män eduskunnan olisi lopetettava istuntokautensa. Heräsi ajatus, että

290 oppositio – pääasiassa kokoomus – voisi sittenkin kumota Lex Virolai- sen, puheilla jarruttaa niin, ettei sitä ennätettäisi käsitellä loppuun. Mutta mistä puheet? Kaikki eivät olleet luonnostaan niin hyviä puhujia ilman papereita kuin esimerkiksi Tuure Junnila ja Veikko Vennamo, joka – paha kyllä – oli poissa istunnoista ja ”kiersi kenttää” läpi Suomen kuuluttaen kaikkia niitä suuria hölmöyksiä, joita ”suurten puolueitten herrat” ovat tehneet ja tekevät parast’aikaa. Totta kai ”kansa” ymmärsi Lex Virolaisen järjettömyyden – ei kyllä tahtonut uskoa korviaan siitä Vennamolta kuullessaan. Professoreissa heräsi vallan uskomaton ahkeruus. Puheita sorvattiin ja juoksutettiin Professoriliiton toimesta eduskuntaan. Kirjoitin niitä viisi pitkää esitystä, jotka sopivasti hidastaen kestivät tunnin kukin. Olin ylpeä kuullessani, että Raimo Ilaskivi oli lukenut yhden niistä. Tämä puheilla jarruttaminen oli meillä Suomessa jokseenkin uutta. Sitä vähän paheksuttiinkin, mutta tässä tilanteessa etupäässä hyväksyt- tiin, jopa kiitettiin. Vaiva ei mennyt hukkaan. Eduskunta lopetti istuntokautensa ennät- tämättä tehdä päätöstä Lex Virolaisesta. Korkeakoulut oli pelastettu – sillä kertaa. Kukaan ei tiennyt, mitä vielä oli tulossa. Mutta Vennamo tiesi mitä teki! Suomen Maaseudun Puolue, SMP, sai ennenkuulumattoman vaalivoiton. Sen edustajien määrä kohosi 1700 % – yhdestä 18:aan! Seurauksena oli, että Yleisradion hieno Risto Sänkiahon tietokoneelle tekemä vaalitulosten laskentaohjelma ”meni jumiin” – pysähtyi kokonaan, sillä siinä oli oletettu, että minkään puolueen edustajamäärä ei voi kohota yli 1000 %. SMP:n puoluesihteeri Eino Poutiainen joutui auttamaan ”herrojen” pulmaa laskemalla vaalitulok- set tupakkalaatikkonsa kanteen.

10. WSOY julkaisi pamflettikirjani ”Informaatiosota ja vapaa ihminen”. Kun avasin paketin, jossa olivat minulle kuuluvat 20 tekijäkappaletta, en ollut uskoa silmiäni. Tämäkö oli muka kirjani informaatiosodasta? Kannessa nimi oli kyllä oikein, mutta räikeävärinen kansikuva häm- mästytti minut – ja vielä enemmän, kun katsoin tarkemmin: Vasen puoli oli punainen ja oikealta tähtäsi sitä sinimustalta pohjalta käsi, jonka etusormi oli muuttunut revolverin piipuksi! Tajusin heti symboliikan: Informaatiosota olikin kannen tekijän mielestä sitä, että ”fasistit” (si- nimustat) ampuvat sosialistista kansaa (punaisia). Soitin WSOY:n hallituksen puheenjohtajalle, professori Melanderille, joka ymmärsi heti provokaation.

291 Painotalossa alkoi tapahtua. Arvostelua varten oli jo kirjoja lähetetty lehtien toimituksille. Ne pyydettiin takaisin ja luvattiin uudet tilalle. Kiireessä kannet muutettiin yksinkertaisiksi sinivalkoisiksi. – Kaikki ei- vät palauttaneet kirjaa ja niin näitä provokaatiotuotteita jäi muutama kymmen talteen bibliofiilisinä harvinaisuuksina.

Kesän korvalla pääsin matkustamaan Bolognaan sovittuun tapaamiseen professori Vittorio Capecchin kanssa, joka toimitti Quality & Quantity -lehteä. Siinä oli juuri julkaistu artikkelini ”The Conceptual Represen- tation of Choice Behavior and Social Interaction”. Bolognassa tein mielenkiintoisen havainnon: Kampuksella oli erääl- le seinälle liimattuna jo hiukan repeillyt juliste, josta kuitenkin näki, että siihen painettu kuva oli täsmälleen, jokaista pikkupiirrettä myöten sama kuin Ylioppilaslehden etusivulla kerran näkemäni kuva, samalla laatalla tai sen kopiolla painettu! Jäljet johtivat Moskovaan. Tyylikin oli selvää sosialistista realismia. Capecchi tiesi mainita vain, että jotkut anarkistiylioppilaat olivat aikanaan julisteen liimanneet seinään. Vuosina 1970 ja 1971 jouduin selvästi taistolaisten silmätikuksi – ehkä paljastavien lehtiartikkeleitteni takia ja ehkä siksi, että olin jo kauan toteuttanut sosiaalipsykologian laitoksella ”yliopistodemokratiaa” sen terveessä muodossa, kutsumalla ylioppilaita keskustelemaan laitoksen toiminnasta viikottaisissa kokouksissa. Sehän oli taistolaisten mielestä selvää ”porvarillista reformismia” ja vallankumoukselle vaarallista – ja verrattavissa sosialidemokraattien ja saarislaisten ”pehmoiluun”, joka turmelee koko vallankumoushengen. Paavo Seppänen, joka toimi dekaanina tänä aikana, kertoi, että hä- nelle oli eräs assistentti, joka kävi ”vasikkana” taistolaisten kokouksissa, näyttänyt vakavaksi päätökseksi tarkoitetun ”hirttolistan”, jossa hän oli ensimmäisenä ja minä toisena – vasta toisena. Eräs tapaus osoitti selvästi, että jonkinlaiset ”vakoilijat” seurasivat tarkkaan tekemisiäni – josko niissä olisi virkavirheitä tai muita syyttä- misen aiheita. Eikä tämä ollut mitään ”vainoharhaa” vaan totista totta: Kun olin kutsuttuna Itävallan Graziin pitämään esitelmää saksankie- listen maiden psykologikongressissa, kokouspaikalle soitettiin Helsin- gistä ja soittaja tiedusteli järjestäjiltä, onko totta, että olen Grazissa esi- telmöimässä. Vastaaja hämmästyi ja ilmoitti, että olin hänen vieressään ja että hän antaisi puhelimen minulle. Silloin puhelu katkesi silmänrä- päyksessä. Ystäväni kongressissa olivat ihmeissään. Oliko Suomessakin Itä-Saksan tapaan salainen tiedustelu aina ihmisen kintereillä?

292 Taistolaiset laativat todella pitkän syytöslistan valheita minun saatta- misekseni pois virastani. Ehkä näissä valheissa eniten minuun koski se, etten muka ollut tehnyt lainkaan tieteellistä työtä. (Mitä sitten olivat olleet nämä kellon ympäri pyöreät työpäiväni kokeitten ja simulointioh- jelmien teossa, lukuisat artikkelini, kirjani ”Valta ja vallan” käyttö, oppikirjan valmistelu yhdessä Klaus Helkaman kanssa! Tyhjääkö kaikki?) – Tämä väite jos mikä katkeroitti mieltäni ja masensi – siitä huolimatta, että tiesin syytökset karkeiksi valheiksi. Peloissaan rehtori määräsi yliopiston juristit tutkimaan asiaa. Uusi Suomikin julkaisi kookkaana uutisena syytteet. – Minua kuulusteltiin. Kun vihdoin kesän tullen juristit saivat työnsä valmiiksi todeten kaikki syytökset paikkansa pitämättömiksi, tästä oli Uudessa Suomessa pieni maininta, palstantäyteuutinen, muualla ei mitään. Rikastuinpahan yh- dellä kafkamaisella kokemuksella. Kun opetuksesta oli minulta kaikki ilo ja innostus poissa, pelastus tuli siinä muodossa, että sain syyskaudeksi, puoleksi vuodeksi, Suomen Akatemian apurahan ja virkavapauden tieteellistä työtäni varten. Tais- tolaisväki riemuitsi. ASS:n tiedote totesi, ettei Rainiota näkynyt yliopistolla, ja selitti, että hänet oli erotettu virastaan…

11. Kuten olen kertonut, Pekka Hintikan tunsin jo koulupoika-ajoilta, jolloin hän oli ollut veljeni luokkatoveri, Jyväskylän lyseon ehkä kaikkien aikojen etevin oppilas. Hän oli sitten suorittanut samanaikaisesti Tek- nillisessä Korkeakoulussa diplomi-insinöörin ja yliopistossa filosofian maisterin tutkinnot – pääaineena matematiikka – ja oli nyt matematiikan opettajana Helsingin teknillisessä opistossa. Osakunnan kuraat- torina ollessaan hän oli paheksunut minun ”radikaalisuuttani”, mutta olimme silti hyvät ystävät. Myös Pentti Sillantaus, kansanedustaja, oli osakuntatoverini. Pekka tapaili häntä usein Eduskunnan kahvilassa ja pyysi usein minutkin mukaan. Takahuoneessa kävimme pitkiä keskusteluja television ja radion tilasta Suomessa, niiden taistolaisista toimittajista ja loputtomasta kuulijain aivopesusta ja manipuloivista ohjelmista. Pekka Hintikka oli Suomen Kotien Radio- ja Televisioliiton alkuun- panija ja järjestänyt minut valtuuskunnan puheenjohtajaksi, mikä ei ollut aivan vähäinen tehtävä. Yleisradio oli tosin Eduskunnan mää- räämisvallassa. Sekä ylintä valtaa käyttävässä hallintoneuvostossa että ohjelmaneuvostossa istuivat puolueitten valitsemat edustajat – enimmät kansanedustajia, jotka hiippailivat kokouksissa sen verran,

293 minkä kiireiltään ehtivät. 1960-luvulla radikaalit vasemmistolaiset olivat hivuttautuneet toimitukseen. Huomattava osa toimittajista oli taistolaisia – Marxinsa hyvin lukeneita – ja he tekivät aivan mitä halusivat. Ohjelmaneuvostossa tosin kokoomuslaiset Seikko Eskola ja Kai Lehto- nen yrittivät parhaansa, mutta suuriin muutoksiin heidän voimansa ei riittänyt. – Tämä oli tuo kuuluisa ”Repo-radio”, jota johti ystäväni Eino S. Repo – sidottuna tarkkaan noudattamaan Kremlin vaatimuksia. Kun mainitun liiton kokouksessa henkilövalinnat oli tehty, kiukustu- neet puheet Yleisradion punaisuudesta ja kansan tuomiosta pidetty ja minä nuijinut kokouksen päättyneeksi, huomasin eteisessä poislähdös- sä Lauri Pihkalan eli ”Tahkon”. Hän oli valmistumassa tapansa mukaan jalkamatkalle läpi puolen Helsinkiä. Tarjosin hänelle kyydin autossani ja – ihme kyllä – hän suostui. Asetuttuani ohjuspyörän ääreen, ”Tahko” ryhtyi neuvomaan tietä hä- nen kotiinsa. Minä kerroin, että tunnen kyllä tien. ”Mistä sinä se tiedät?” kysyi ”Tahko” ihmeissään, narisevalla äänellään. ”No, minähän saattelin usein Railia osakunnasta kotiin”, vastasin ja muistelin, että Raili oli nyt rouva Rintala, kirjailija Paavo Rintalan vaimo. ”Tahko” katseli minua hetken hyvin tarkasti ja tutkivasti ja sitten paukautti: ”Olisit nainut sen, ettei se olis joutunut sille helevetin kommunistille!” Minulle, ”toivevävylleen”, Tahko Pihkala otti sitten tavakseen soittaa silloin tällöin ja kun hänen tunnusomainen naukuva äänensä kuului puhelimesta, tiesin aina odottaa jotakin uutta, tärkeää keksintöä – olihan hän vasta 80 vuotta täyttänyt ja mieli virkeimmillään. Kerran hän paneutui perusteellisesti naisten muotiin: ”Minun mielestäni tuo naisten muoti on perin kymmällistä, kun hameen pituus vaihtuu joka vuosi. Jos se nyt on pitkä niin se on taatusti ensi vyonna lyhyt. Eikö vöitäisi menetellä niin, että tehtäisiin hamee- seen sellainen pöikittäinen pliseeraus ja sellaiset narut, joilla niitä ha- meita voisi nöstaa ja laskea, niin kuin salusiineja ikkunassa…”

12. Pekka Hintikan ja Pentti Sillantauksen keskustelussa kaiketi syntyi ajatus asettaa minut lähestyvissä tammikuun vaaleissa Kokoomus-puolueen kansanedustajaehdokkaaksi. Niinpä eräänä aamuna minua tapaamaan tuli puoluesihteeri Veikko Tavastila – joka sattui olemaan luokkatoverini Jyväskylän lyseosta – ei kovin etevä, mutta jo koululuokassa rehti ja suosittu, luontainen johtaja. Veikko toivoi minun tulevan ehdokkaaksi ja kun kerroin, etten ole koskaan osallistunut politiikkaan enkä kuulunut mihinkään puoluee-

294 seen, hän ilmoitti, että ainoa seikka, mikä minun tulisi muistaa, oli se, etten arvostelisi presidentti Kekkosta. – Noottikriisi oli jo kaukainen asia ja monet hänen toilauksensa – kuten tuo puhekin Konservatori- ossa – olivat sentään pieniä asioita valtakunnassa. Ei, ei minulla ollut paljonkaan Kekkosta vastaan, joskaan en aivan täyttä vaikenemista voinut mennä lupaamaan. Lupasin miettiä asiaa ja kertoa päätökseni seuraavana päivänä. Veik- ko sanoi odottavansa huomiseen. Soitin ”Vanhalle Masille”, hyvälle ystävälleni Sakari Talvitielle Uuden Suomen toimitukseen kysyen hänen neuvoaan. Hän oli kovin kielteinen: ”Holkeri haluaa vain käyttää sinua hyväkseen ja pudottaa Lauri Puntilan pois eduskunnasta. Holkeri huolehtii samalla siitä, ettei sinua valita.” Tiesin kyllä, että Puntila oli tullut valituksi eduskuntaan sosialidemokraattien äänillä vuonna 1966 ja että toisaalta Sakari ei voinut sietää puheenjohtaja Holkeria, mutta hän tuntui liioittelevan asiaa – enhän minä pystyisi Puntilaa pudottamaan, poliittisen historian professoria ja aikoinaan presidentti Risto Rytin sihteeriä. Laura, vaimoni, jätti asian kokonaan minun päätettäväkseni. – Mietin ratkaisua illan ja tovin iltayötäkin. Lopulta tulin siihen tulokseen, että työ yliopistolla olisi hukkaan heitettyä niin kauan kuin taistolaiset siellä temmeltävät ja että olisi helpompaa torjua ajan hulluutta eduskunnasta kuin keskellä rähinäjoukkoa. (Minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, että tuota ”ajan hulluuden” torjuntaa riittäisi yllin kyllin myös eduskunnassa.) Aamulla ilmoitin Veikolle ottavani tehtävän vastaan. – Antaessani sitten tarpeellisia tietoja itsestäni Kokoomuksen Helsingin piiritoimistossa, tiedustelin, pitäisikö olla puolueen jäsen. ”Kyllähän se hyvä olisi, mutta ei välttämätöntä”, totesi piirin puheenjohtaja Wasastjerna. No, minä liityin jäseneksi ja muodollisesti kirjattiin Käpylän Kansallisseuraan. Assistenttini Ilpo Vilkkumaa sai jostakin tiedon tapahtuneesta ja kuu- lutti sen julki ylioppilaitten kahvilassa pannen toimeen arvauskilpailun siitä, minkä puolueen ehdokkaaksi olin ruvennut. Kaikkia vaihtoehtoja tuotiin esiin, jotkut harvat jopa mainitsivat Kokoomuksenkin. Tavatessani Lauri A. Puntilan, hän kysyi, onko huhuissa perää. Kun kerroin asian, hän lähti heti puhelimeen. Sain myöhemmin tietää, että hän oli ilmoittanut peruuttavansa ehdokkuutensa vaaleissa. Asia suretti minua. Sellaista en suinkaan ollut tarkoittanut.

Kun ystäväni kuulivat uutisen, ”Petrus” ehdotti heti järjestettäväksi suuret ”postimerkkien nuolijaiset” vaalikirjeitten lähettämiseksi. Keksin

295 tekosyitä sen torjumiseksi, sillä äkkiä huomasin, etteihän minulla ollut varattuna pennin hyrrää vaalikuluihin, sen enempää postimerkkeihin kuin muuhunkaan – eikä puolueesta ollut asiaa otettu ollenkaan puheeksi. Viisas Pekka Hintikka keksi, että avattaisiin hänen ja minun yhteinen pankkitili, jolla vaalien vaatima mainonta hoidettaisiin – ilman että minä saisin rahoituksesta minkäänlaisia tietoja. Siten olisin vapaa kakista sidonnaisuuksista. Pekka järjesti tilille rahaa, ei kertonut, mistä ne tulivat eikä itse koskaan esittänyt vaatimuksia, miten minun tulisi toimia, hän tiesi sen muutenkin. Läksin kiertämään tiedemiespolulleni rakennettua barrikadia politiikan hyllyvää polkua pitkin – tietämättä, veisikö se kauniille honkahar- julle vai synkkävetisille soille.

296 OSA

LUVUT XIX–XXIV

297 LUKU XIX Eduskunnassa

1. Vaalitaistelusta tuskin voi minun kohdallani puhua. Pekka järjesti erään tunnetun mainostoimiston hoitamaan suunnitelmallisen ilmoittelun, joka pakostakin jäi suppeaksi, mutta väitettiin välttämättömäksi. Hel- singissä ei ehdokkaalta edellytetä lukuisia puhetilaisuuksia eikä etevää poliittisten kysymysten ratkaisua, riittää, että hän on ”tunnettu henkilö”. Minun kohdallani ilmeisesti taistolaiset olivat jo kauan pitäneet huolta siitä, että olin. (Saamani äänimäärän he selittivät sitten sillä, että juuri he itse olivat äänestäneet minua – saadakseen minut pois yliopistolta…) Olin mukana, kun Kokoomuksen Helsingin ehdokkaista otettiin ryh- mäkuva, ja puolueen julisteissa olin yhtenä monista. Mukana olin myös Hotelli Helsingissä, jossa eräässä yleisölle suunnattoman kalliissa illan- vietossa tämä ehdokasryhmä esiteltiin – niin kuin Korkeasaaren api- natarhassa ikään. Iskelmätaivaan huipputähti oli palkattu laulamaan: ”Vapautta siksi vaalikaamme, niin kuin vaalii sitä Kokoomus…” ja ”Hin- ta leivän nousee vaan…” Muistan, että hänellä oli tiukka housupuku, kaunis, solakka vyötärö ja vyötäröllä hopeakoristeinen vyö. Ainakin esiintyjän Kokoomus oli hyvin valinnut – entä sitten ehdokkaat? Sillä tavalla hiljalleen sopeuduin rooliini. Kerran pidin jonkin jär- jestön tilaisuudessa ensimmäisen poliittisen puheenikin – jokseenkin avuttoman ja vastoin tapojani paperista lukien. Kokoomuksen omiin perusjärjestöihin, kansallisseuroihin, minua ei kutsuttu. En osannut sitä ihmetellä. Pertti Salolainen vihjaisi minulle kerran kahden kesken – ikään kuin ”ystävän neuvon” antaakseen – että poliitikon pahimmat viholliset ovat puolueen ehdokkaat, jotka kilpailevat samassa vaalipiirissä. Varmaan- kin niin, vaikka minä koin kaikki – jos nyt ei aivan toverillisina, niin ystävällisinä kumminkin. Olin kokematon. Vaaleissa sain ääniä runsaat 5 000 ja tulin valituksi Kokoomuksen Helsingin ehdokkaista toiseksi viimeisenä. Ne, jotka politiikasta jotakin tietävät, pitivät äänimäärää ensikertalaiselle harvinaisen suurena. Se hiveli mukavasti itserakkautta, varsinkin, kun kerrottiin Päiviö Hetemäen sanoneen ennen vaaleja minusta: ”Paras mies Helsingistä!”

298 2. Nousu Eduskuntatalon mahtavia ja loputtomia portaita ylös tasanteelle juhlavien graniittipylväiden väliin oli jo tuttua, mutta nyt ensimmäisen kerran kansanedustajana uudella tavalla juhlallista – vähän kuin olisi antiikin Kreikassa ottanut pyhällä tiellä askelia kohti Delfoin oraakkelia. Vahtimestari kiirehti ohjailemaan tulijaa ja kohteli häntä kuin ruh- tinasta. Tämä oli toista kuin aikaisempi ”lobbailuni” ihan tavallisena kansalaisena käytävillä ja kahvilassa.

Ensimmäistä kertaa eduskuntaryhmän huoneeseen tullessani olin paikalla hyvissä ajoin. Vain muutama edustaja istuskeli papereitaan tutkien paikoillaan. Katselin, oliko missään merkkiä minulle tarkoitetusta istumapaikasta – niin kuin juhlaillallisilla on tapana osoittaa merkkihenkilöille paikkansa pöydässä… Ei ollut. Viimein Timo Mäki – orpouteni nähdessään – kohotti päätään papereistaan, osoitti vasta- päistä tuolia ja neuvoi: ”Istu siihen. Se on tyhjä.” – Myöhemmin tulin huomaamaan, ettei ole mitenkään samantekevää, missä kukin istuu. Tämän sattuman kautta Timosta tuli ajan mittaan ehkä paras auttajani ja ystäväni ryhmässä. (Hän ei onneksi ollut samasta vaalipiiristä.) Mikäli oikein muistan, ensimmäisessä kokouksessa valittiin yksimielisesti Raimo Ilaskivi eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Ajattelin, että se oli hyvä valinta – sen verran Raimoa tunsin ja pidin häntä koko joukon älykkäimpänä ja taitavimpana. Tosin Pentti Sillantaus, joka oli evästänyt minua kuvauksilla kokoomusryhmän jäsenistä, luonnehti häntä yhdellä sanalla: ”Peluri”. Olin tehnyt eräänlaisen sosiometrisen kartan ryhmästä Pentin kuvausten mukaan, vaikkakin minulle vähitellen tarkentuva käsitys tuli poikkeamaan siitä monessa kohdassa. Meitä oli kaikkiaan 34 kansanedustajaa – maaginen luku: juuri se määrä, mikä perustuslain mukaan riittää estämään perustuslaillisessa järjestyksessä säädettävän lain kiireellisyyden. Tämä edellyttää, että ryh- mä on yksimielinen. Huomasin aikaa myöten, että sitä Kokoomuksen ryhmä oli harvoin. Tietysti näin suureen joukkoon jo mahtui monta osaryhmää – taikka ”jengiä”, jos niin halutaan sanoa. Pentti Sillantauksen kuvauksen mukaan yhden, mielipiteiltään yh- denmukaisen, ”uudistusmielisen” ryhmän muodostivat ns. ”remonttimiehet”, tärkeysjärjestyksessä: Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Antero Salmenkivi, Jouni Mykkänen, Matti Jaatinen, Sinikka Linkomies-Pohjala ja Matti Hokkanen. Heidän eräänlaisia sitoutumattomia myötäilijöitään olivat Harri Holkeri, Erkki

299 Huurtamo, Pertti Salolainen ja Elsi Hetemäki-Olander. Remonttimiesten vastapainoksi voi nimetä vähemmän kiinteän ”konservatiivisten”, Kokoomuksen vanhoista perusarvoista kiinni pitä- vien ryhmän: Tuure Junnila (joka itse asiassa oli ”ylväs ja yksinäinen”, rakensi oman kriittisen kantansa tärkeissä asioissa, mutta ei yrittänytkään vaikuttaa muihin, koska tiesi sen turhaksi Harri Holkerin ollessa puolueen johdossa), Gunnar Laatio, Pentti Mäki-Hakola, Olavi Lähteenmäki, Mikko Asunta, Juuso Häikiö, Olavi Nikkilä, Alli Vaittinen-Kuikka, Salme Kata- javuori, Tauno Vartia, Eero Lattula, Lauri Impiö ja minä. Tämänkin ryhmän liepeillä oli tietynlainen sitoutumaton joukko: Raimo Ilaskivi, Timo Mäki, Erkki Häkämies ja Saara Mikkola. On vielä 6 jäsentä, joita ei Pentti enkä minäkään pystynyt luokitte- lemaan näihin kahteen ryhmään ja joiden kanta selvisi yleensä vasta napin painannassa – jos selvisi. Anna-Liisa Linkola oli varapuheen- johtajana sidoksissa ryhmäenemmistön päätöksiin eli noudattamaan Holkerin kantaa. Muut 5 olivat: Pekka Jokinen, Sirkka Lankinen, Arto Lampinen, Mauri Miettinen ja Mauri Seppä. Ryhmän sosiometrinen perusjako, jonka siis tunsin alusta pitäen, ei tiennyt hyvää päätöksenteon kannalta – varsinkin, kun Junnila pitäes- sään ryhmän vanhimmalle kansanedustajalle kuuluvaa vaalikauden aloituspuhetta varsin sarkastisesti nimesi koko puolueeen sen nykyi- sessä tilassa ”vanhojen vaatteitten kaupaksi”, joka myy pois vanhoja aatteitaan. Itse asiassa jakautumisessa ei varsinaisena syynä ollut mikään ideo- loginen näkemysero vaan yksinkertaisesti se, että nuoret kansanedustajat Holkeri mukaan luettuna odottivat pääsyä joskus ministereiksi ja siksi oli kaikessa myötäiltävä Kekkosta ja kekkosmyönteisiä puolueita. Vain Huurtamo ja Junnila olivat joskus olleet Kokoomuksen ministerei- nä, edellinen Virolaisen hallituksessa 1964–66 ja Junnila joskus mui- naisuudessa, tarkemmin sanoen 1950-luvun alkupuolella. ”Remonttimiehet” – ja erityisesti puolueen puheenjohtaja Harri Hol- keri – kokivat vaalivansa Juha Rihtniemen perintöä. Tämä oli nuorena (38-vuotiaana) noussut puheenjohtajaksi voittaen vastaehdokkaansa Tuure Junnilan ja Kokoomuksen suuren vaalivoiton jälkeen vuonna 1970 yrittänyt muodostaa hallitusta, viime vaiheessa Kokoomuksen, ruotsalaisten ja liberaalien vähemmistöhallitusta. Se yritys oli tuomittu epäonnistumaan, koska sitä vastustivat sekä Kekkonen että – ennen kaikkea – Neuvostoliitto. Rihtniemi oli sairastunut keuhkokuumeeseen jo vaalitaistelun aikana ja kävi raskaat neuvottelut sairaana ja väsynee-

300 nä ja kuoli tammikuun 12. päivänä vuonna 1970, siis vain 2 vuotta ennen tässä kuvattua eduskuntaryhmän järjestymistä. Muisto oli tuore ja remonttimiehet pitivät sitä velvoittavana. Kun puhemiehet oli valittu – ja Kokoomuksen Lähteenmäestä tullut ensimmäinen varapuhemies – valittiin suuri valiokunta, jonka ensim- mäinen tehtävä oli päättää valiokuntien kokoonpanoista. Perinteisesti se oli tapahtunut siten, että kaikkien puolueitten yhteiselle, epäviralliselle luottomiehelle annettiin eduskuntaryhmistä luettelo niiden ehdotta- mista jäsenistä ja tämä luottomies rakensi niistä kaksi listaa suhteellista vaalia varten, sosialististen puolueitten eli vasemmiston ja ei-sosialististen eli oikeiston listat – laskien huolellisesti, että kaikki puolueet saivat edustuksen suhteessa kokoonsa. Tätä vaikeaa luottamustehtävää oli tällä kertaa suorittamassa Timo Mäki. Listat olivat teknisesti onnistuneita, t.s. jos kaikki vasemmistolaiset äänestäisivät omaa listaansa ja oikeistolaiset omaansa, suhdeluvut olisivat sellaiset, että kaikki listalla olleet tulisivat valituiksi. – Suuri valiokunta kävi äänestämään. Mutta ensimmäisen kerran historiassa kävi nyt niin, että laskelmat pettivät: vasemmiston lista sai huomattavasti enemmän ääniä kuin oli ennakoitu. Kaikkiin valiokuntiin tulisi siten vasemmisto-enemmistö, kun eduskunnassa oli oikeisto-enemmistö! Eduskunnan toiminta kävisi mahdottomaksi. Kaikki esitykset saisivat valiokunnissa vasemmiston päättämän muodon ja eduskunta sitten hylkäisi nämä aina! Kävi ilmi, että Vennamon koko joukko suuressa valiokunnassa oli äänestänytkin vasemmistoa, listaa, jossa sen edustajia ei ollut mukana! Vennamo myönsi asian ja selitti, että hänen mielestään eduskunnassa ei ollut sosialistista eikä ei-sosialistista enemmistöä – sinänsä ovela ajatus käyttää hyväksi puolueen vaa’ankieliasemaa. – Suuren valiokunnan päätös hylättiin eduskunnassa ja vaalit uusittiin. Tällä kertaa Vennamo käyttäytyi ”kiltisti”. – Katastrofivaroitus oli kuitenkin annettu! Tulin valituksi sivistysvaliokuntaan – toivomukseni mukaan – ja johonkin merkilliseen ”toiseen lakivaliokuntaan”, jota johti Vennamo ja jonka varsinaisesta roolista eduskuntatyössä kukaan ei ollut perillä – olipahan vain jonkinlainen toisarvoisten lainmuutosten leimauspaik- ka, yksi Eduskunnan rudimenteista, sappirakko tai umpisuoli. – Lisäksi jouduin suureen valiokuntaan.

3. Ihminen voi politiikassa tahtomattaan ja aivan aavistamattaan pienen- pienellä teollaan joutua panemaan liikkeelle suuria asioita – asettu- maan tietämättään ”Kohtalon” asemaan tai – vähemmän juhlallisesti

301 sanoen: suurten tapahtumisten laukaisevaksi releeksi. Kerran satuin – tyhjää tuolia etsiessäni – istahtamaan Eduskunnan kahvilassa vennamolaisten erään johtohahmon Mauno Kurpan seuraan. Vaihdettiin jokunen sana kuulumisia ja mainitsin siinä viimeisen tietoni, että Veikko Vennamo oli uudelleen julistanut eduskuntaryhmälle, ettei Eduskunnassa ole ei-sosialistista enemmistöä. Vinoilin: ”Te olette siis kaikki sosialisteja.” – Tiesin, että Kurppa oli varakas maanviljelijä. Hän meni punaiseksi kasvoiltaan ja murahti: ”Eikä helvetissä ollakaan!” Saman tien hän kimposi pystyyn ja lähti ryhmäkokoukseen. Se ei ollutkaan mikään tavallinen kokous. Huhu tiesi kertoa, että siel- lä oli karjuttu ja lyöty nyrkillä pöytään. Vennamo oli kokonaan menettä- nyt malttinsa. Ei kulunut paljon aikaa siihen, että enemmistö ryhmästä – 12 jäsentä – perusti Kurpan johdolla oman ryhmänsä. Timperit saivat töitä jakaessaan eduskuntaryhmän kokoushuoneen väliseinällä kahtia. Ennen pitkää SMP:stä eronneet perustivat oman puolueen, SKYP – Suo- men Kansan Yhtenäisyys-Puolue. Jonkinlainen paradoksi sekin. Politii- kan kielessä hajottajat voivat sanoa olevansa yhdistäjiä – eikä siihen ole nokan koputtamista. Muuten kevätkausi Eduskunnassa sujui rauhallisesti, koska Paasion II hallitus oli ns. vähemmistöhallitus eikä voinut antaa poliittisesti kiis- taa aiheuttavia lakiesityksiä. Se istui syksyyn asti. Totuin nauttimaan lyhyistä istunnoista ja ”vanhojen” tapaan pistää vahtimestarien saliin pöydille latomat siistit paperipinot liuska liuskan jälkeen paperikoriin – hiukan rypistin otsaani muutamien hallituksen esitysten kohdalla ikään kuin olisin ymmärtänyt ne. Varsinainen val- tioviisaus asusti kahvilan pöydissä, joiden äärestä uusi kansanedustaja saattoi löytää strategisen kuuntelupaikan ja korvat höröllä painaa mie- leensä kenen tahansa, vaikka ministerin, kannanottoja. Satuin Ahti Karjalaisen kanssa samaan kahvipöytään ja käytin tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, mikä kanta hänellä oli nuorison kohtuut- tomilta tuntuviin poliittisiin vaatimuksiin. Virolaisen kannan hyvin tiesin, mutta Karjalaisen en. Hän oli tunnetusti vaitelias. Nyt hän vastasi: ”Annetaan, mitä ne pyytää, ja silloin niiltä on hampaat pois… hampaat pois…” Sitten hän vaikeni. Minä poistuin kiitollisena – saatuani kuulla näin selväsanaisesti tiivistelmän Keskustapuolueen ”edistyksellisen” siiven, kuuluisan K-linjan, poliittisesta ideologiasta.

4. Pitkälliset neuvottelut enemmistöhallituksen muodostamisesta vei- vät viimein syksyllä tulokseen, kun Paasion hallitus jätti paikkansa ja

302 Kekkonen määräsi vastahakoisen Keskustapuolueen mukaan Sorsan johtamaan hallitukseen. Kuka oikeastaan määräsi ja minkälaisen hallituksen, sitä kannattaa tässä yhteydessä tarkistaa. Olin ystävystynyt ”reilun miehen”, keskustan ”mustaan tusinaan” kuuluvan Pekka Vilmin kanssa. Hän kertoi minulle tapauksen, joka ei sietänyt julkisuutta. Keskustan eduskuntaryhmä oli saunan lauteilla, kun joukkoon oli ilmaantunut Neuvostoliiton lähetystön korkea virkamies ”keskustelemaan hallituskysymyksestä”. Osoittautui, että hänellä oli valmiina omat (Kremlissä laaditut) ehdotukset ministereiksi sopi- viksi henkilöiksi. Vilmi kertoi silloin lähteneensä kimpaantuneena tie- hensä ja huutaneensa: ”On häpeällistä, että tämän maan ministereistä ruvetaan keskustelemaan vieraan valtion edustajan kanssa!” Hän sai peräänsä Ahti Pekkalan, joka vaati häntä palaamaan ja pyytämään anteeksi sanojaan. Pekka Vilmi ei semmoiseen alistunut. Suuren vaalivoiton saaneen Kokoomuksen Kekkonen jätti edelleen oppositioon. – Kekkonenko jätti vai olisiko sitä jostakin muualta vaadittu… Kalevi Sorsa oli poliitikkona suhteellisen nuori, sosialidemokraattien piirissä suorastaan pyrstötähden lailla ilmestynyt kyky, jonka aatemaa- ilma oli lähempänä kommunisteja kuin vanhoja ”asevelisosialidemo- kraatteja”. Hän oli valmis käyttämään poliittisessa pelissä ns. ”Moskovan korttia” – leimaamaan neuvostovastaiseksi ja maalle vaaralliseksi kaiken puhtaasti sisäpoliittisenkin vastarinnan. Politiikassa nousi myrsky toisensa jälkeen. Neuvostoliitossa koettiin tilanne otolliseksi ja painostus siltä taholta oli vahva – niin että historioitsijat ovat kutsuneet 1970-lukua ”uusiksi vaaran vuosiksi”. Olihan Kremlin diktaattorina nyt rempseän ja talonpoikaisen Hruštšovin – Kekkosen ystävän – tilalla Brežnev, Tshekkoslovakian alistaja, ”kova kasvo”. Minulle hallituksen vaihdos merkitsi heti ankaraa työtä, sillä opetus- ministerinä jatkoi Paasion ”nappulaliiga”-hallituksesta Sorsan hallitukseen siirtynyt Ulf Sundqvist – samainen Sundqvist, joka SDP:n puoluekokouksessa julisti: ”Jos emme perustuslakien muuttamisen tietä pääse siirtymään sosialismiin, me kasvatamme joukot siihen.” – Nyt hänellä oli tukenaan – ainakin muodollisesti – eduskunnan enemmistö. Toivo- rikkaasti hän antoi lakiesityksen korkeakoulujen hallinnon uudistami- sesta. Se sai nimen ”Lex Sundqvist” ja oli asiallisesti sama kuin jo kerran torjuttu ”Lex Virolainen” eli rakentui ”mies ja ääni”-periaatteelle. Kun lakiehdotus tuli sivistysvaliokuntaan, laadin heti valmiiksi vas- talauseen, koska tiesin, että valiokunnan lausunto tulee noudattamaan hallituksen esitystä. Rakensin vastalauseeseen sisältyvän rinnakkaislaki- ehdotuksen virkavastuun periaatteelle, jonka mukaan sallittaisiin eri

303 sidosryhmien osanotto monijäsenisiin päätöksenteko-elimiin, kuitenkin niin, että vähintään puolet sellaisen jäsenistä olisivat virkavastuulla toimivia, käytännössä professoreita. Olin neuvotellut asiasta Professori- liiton kanssa ja siellä esitykseni oli hyväksytty. Kokoomus oli puolueena minun mielessäni suuri sankari, se kun oli rivit tiukkoina jarrutuksellaan torjunut ”Lex Virolaisen”. Hämmästyk- seni oli siksi suuri, kun kohtasinkin yllättävän vastustuksen eduskun- taryhmässä. Se ei koskenut vastalauseeni sisältöä vaan Vikatmaa vaati, että sitä ei olisi saanut tehdä lainkaan. Asiasta piti äänestää ja sain taakseni niukan enemmistön, hyvin niukan. Kaikki ”remonttimiehet” äänestivät minua vastaan. Eikä siinä kaikki! Puolueen ylioppilasjärjestö ”Tuhatkunta” antoi lehdistölle lausunnon, jossa annettiin tuki ”mies ja ääni” -periaatteelle ja ilmoitettiin kokoomusnuorison vastustavan ehdottomasti ”professori Rainion” esityksiä. Kuvitelmani Kokoomuksesta ”sankarina” oli romuttunut hetkessä. Olinko valinnut väärän polun? Kenties vaikeudet eivät edes jäisi tähän. Jokin pieni muutos ”Lex Sundqvistiin” valiokunnassa tehtiin, mutta muuten se eteni Eduskunnassa hallituksen suunnitelmien mukaan. Omituista! Näin tapahtui, vaikka ”koko kansan” tiedettiin olevan tätä järjettömyyttä vastaan. Hallituspuolueittenkin edustajat olivat tästä selvillä, mutta äänestivät ”pitkin hampain” toisessa käsittelyssä ja sitten suuressa valiokunnassa valiokunnan mietinnön puolesta. Jotkut heis- tä ehkä toivoivat ihmepelastusta pinteestä. Oppositio ei pystynyt lakia torjumaan, vaikka jokunen hallituspuolueitten edustajista lipeäisikin opposition mukaan. Oli tosin liikkeellä sellaisiakin huhuja, että hallituspuolueet kaikessa hiljaisuudessa olivat tosiasiassa valmiit hylkää- mään ”Lex Sundqvistin”. Eduskunnassa sai varata puheenvuoron varhaisesta aamusta alkaen sinä päivänä, jolloin istunto pidettiin. Tiesin tämän, uhrasin herkullisen aamu-unien hetken ja riensin istuntosaliin jo kello 8:n tienoissa varaamaan puheenvuoroa, jossa esittäisin lakia hylättäväksi. Tapasin salissa samalla asialla vennamolaisen Juhani Kortesalmen, joka osoitti minulle kakkospaikan jonossa, viereisen tuolin. SMP halusi taaskin kunnian tulla mainituksi lain hylkäysesityksen tekijänä. Mieleeni juolahti silloin eräs Eduskunnan toiminnan erikoisuus ja kysyin Kortesalmelta: ”Arve- letko onnistuvasi?” – Juhani oikein kivahti: ”Totta kai!” Ja hän ilmoitti olleensa jo kaksi tuntia jonon ykköspaikalla. ”Älä ole niin varma”, sanoin kettumaisesti ja läksin asioimaan kahvilan puolelle. Eduskunnan puhejärjestys oli sellainen, että ministeri saattoi saada – ohi jonon – puheenvuoron silloin, kun sitä pyysi. Minun oli siis löy-

304 dettävä joku ministeri jostakin. Mutta oli aamu ja kahvilassa istui vain puolustusministeri Gestrin. Kerroin hänelle, että SMP haluaa kunnian hylkäysesityksestä – jos nimittäin laki tulee hylätyksi, Kortesalmella kun on ensimmäinen puheenvuoro. Pyysin häntä olemaan läsnä istunnossa ja käyttämään ministerin puheenvuoron ennen Kortesalmea. Gestrin valitti sitä, että hänellä oli muuta tekemistä juuri silloin. Hän ei muistanut kenenkään muunkaan ministerin olevan paikalla… Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat: Mutta onhan Sundqvist itse. Gestrin lupasi hoitaa asian Ulfin kanssa, niin että tämä pyytää ensimmäisen puheenvuoron. Näin kävi! Sundqvist pyysi puheenvuoron ensimmäisenä ja – mitä hän tekikään! Hän ehdotti oman lakinsa hylkäämistä – sillä tekosyyllä, että se oli muuttunut valiokuntakäsittelyssä – ja Kortesalmi joutui esit- tämään oman hylkäävän esityksensä tämän jälkeen ja siis oikeastaan kannattamaan ministerin tekemää hylkäysehdotusta! Sen sanominen olisi ollut kova paikka vannoutuneelle oppositiomiehelle – ministerin kannattaminen!

Ennen kuin päästiin äänestämään, käytiin vielä vuorokeskustelu aivan ”Seitsemän veljeksen” malliin Juhanin ja lukkarin – ei, vaan puhemiehen – välillä: Puhemies: ”Keskustelu on päättynyt. Keskustelussa on edustaja Sund- qvist edustaja Kortesalmen kannattamana esittänyt lain hylkäämistä. Onko selonteko oikea?” Juhani (hyppää tuohtuneena seisomaan): ”Herra puhemies! Minä esitin lain hylkäämistä!” Puhemies: ”Aivan niin. Siis edustaja kannatti ministeri Sundqvistin esitystä!” Juhani (tulipunaisena): ”Herra puhemies! Minä en kannattanut edustaja Sundqvistin esitystä. Minä esitin lain hylkäämistä!” Puhemies: ”Siis edustaja Kortesalmi tarkoitti kannattaa ministeri Sundqvistin tekemää hylkäämisesitystä.” Juhani: ”Herra puhemies! En minä sitä tarkoittanut.” Puhemies (kyllästynein ilmein): ”Keskustelussa on edustaja Sundqvist edustaja Kortesalmen kannattamana tehnyt lain hylkäämisesityksen. Asiasta on äänestettävä. Teen seuraavan äänestysesityksen…” Väliverho. Sitten äänestettiin ja suuri enemmistö äänesti ”ei” eli hylkäsi suuren valiokunnan ehdotuksen (joka oli sama kuin tuo sivistysvaliokunnan ehdotus, mutta poikkesi hivenen hallituksen esityksestä).

305 Jäi hämärän peittoon, miksi hallituspuolueet nyt äkkiä halusivatkin hylätä Lex Sundqvistin. Vetoaminen muka siihen, että se oli valiokunnassa muuttunut, oli selväsi tekosyy – muutos oli mitättömän pieni. Jos saa arvata, voi hyvin kuvitella, että jokainen puolue oli oikeastaan tässä asiassa hajallaan ja varsinkin vanhat sosialidemokraatit kaikessa hiljaisuudessa jyrkästi nuoren radikaalin Sundqvistin haihattelua vastaan. Arvoitus tämä on minulle edelleenkin. – Politiikka on kuin pitkää satua, usein painajaismaista. Mutta kuten muissakin saduissa: Kun loppu on hyvin, kaikki on hyvin. Niin kuin lapset laulavat: ”On maailmassa monta niin ihmeellistä asiaa…” On Eduskunnassakin. Minähän olin oppinut juonittelemisen ensi askeleet. Päätin hankkia itselleni ketunnahkaisen hatun – häntineen.

306 LUKU XX Jääräpäät ja poikkeuslaki

Niitä on sellaisia periaatteella ratsastavia jääräpäitä, joiden mielestä perustuslakien pyhyys on tärkeämpi asia kuin kansakunnan onni ja menestys. – Adolf Hitler

1. Tullessani eduskuntaan minulla ei ollut aavistustakaan poliittisesta pommista, jonka pitkä sytytyslanka oli sihissyt jo vuodesta 1967, jolloin presidentti Kekkonen oli vaaleissa niukkana pitämänsä voiton johdosta turhaantunut ja lausunut oraakkelimaiset sanansa: ”Jos olen vielä 1974 kantaani sanomassa, niin ehdokkaaksi en halua enkä suostu.” Tämä oli tuolloin ymmärretty niin, että vuonna 1968 presidentiksi valituksi tullut Kekkonen omasta halustaan ei asettuisi enää ehdokkaaksi seuraavissa presidentinvaaleissa 1974, vaan presidentti vaihtuisi. Sen jälkeen, kun Ahti Karjalainen oli ehdottanut, että ”jos riittävän voimakas ja laaja kansalaismielipide pyytää häntä (Kekkosta) olemaan vuoden 1974 jälkeenkin käytettävissä”, Kekkosta pyydettäisiin ”harkitse- maan tilannetta” uudelleen, presidentti Kekkonen varmisti kieltäytymi- sensä – ja varsin kummastuttavin perustein: ”Kuitenkin pitää jatkuvasti paikkansa, että presidenttiehdokkaaksi valitsijamiesvaaleissa en halua enkä suostu. Vuoden 1968 vaalitaistelu oli eräiltä osin sen laatuinen, että minua ei voida sellaiseen vaalitaisteluun velvoittaa.” Samassa haastattelulausumassaan (18.4.72) Kekkonen oli kuitenkin peruuttanut kieltäytymisensä presidenttiydestä: ”Jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi, että jatkan presidentintointa vielä maaliskuun 1. päi- vän jälkeen 1974, on minun jatkettava palvelustani. En osaa arvioida, millä tavalla tämä tulos on saavutettavissa, mutta se ei olekaan minun huoleni.” Nämä merkilliset lausumat sisältyivät vastaukseen 5 puolueen

307 yhteiseen pyyntöön, että Kekkonen suostuisi jatkamaan presidenttinä. Mielenosoituskulkueen julisteena se olisi ollut: ”Presidentiksi – kyllä!! Vaaleihin – ei!!” Tulee mieleeni pikkupojan pulma. Hänelle luvataan jäätelöä, mutta vasta kun on pessyt kätensä. Poika ei suostu vaan vaatii jäätelön ilman käsien pesemistä, koska hänen mielestään käsien pesu on vaivalloista ja sen laatuista, ettei häntä voida siihen velvoittaa.

2. Kesän 1972 aikana puolueet pitivät puoluekokouksiaan. Yhtenä kiin- nostuksen kohteena oli nyt, minkälaisen kannan ne ottaisivat president- tikysymykseen. Yllättäen SDP ei maininnut Kekkosta ollenkaan, vaati vain vanhan perinteensä mukaan presidentin valintaa eduskunnan tehtäväksi. Liberaalisen kansanpuolueen puoluekokous katsoi, että mitään poikkeuslakia presidenttikysymyksessä ei voida hyväksyä. Keskustan puoluekokouksessa ei otettu kantaa presidenttikysymyk- seen vaan valtuutettiin puoluehallitus ja eduskuntaryhmä neuvottelemaan siitä muiden puolueiden kanssa. Ruotsalainen kansanpuolue ilmoitti vastustavansa poikkeuslaki- suunnitelmia ja katsoi, että presidentinvaali on pidettävä normaaliin tapaan. SMP oli yksimielisesti normaalivaalien kannalla ja asetti presidenttiehdokkaaksi Veikko Vennamon. Muuten puoluekokous oli hyvin rii- taisa. ”Kansa oli puhunut” – tosin vain puolueittensa kautta. Siltä ei löyty- nyt mitään tukea normaalista menettelystä poikkeamiseen. Kesän hiljaisuudessa tapahtui kuitenkin jotakin todella tärkeääkin: Ulkoministeriöstä ilmoitettiin, että Suomen ja EEC;n eli Euroopan talousyhteisön välinen kauppasopimus oli valmis ja parafoiminen eli varmistaminen tapahtuisi lauantaina 22.7. Tätä pidettiin erityisesti kokoomuksen taholta erityisen tärkeänä Suomen siteenä länsimaihin. Samasta syystä sitä kommunistit ja vasemmistoradikaalit vastustivat. Jos joku oli huokaissut helpotuksesta luullessaan, että asia oli näin ratkennut myönteisesti, hän sai pettyä raskain mielin: Sopimuksen pa- rafoivat mainittuna päivänä Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Islanti ja Portugali – mutta Suomen edustaja puuttui! Asia ei ollutkaan muka valmis. – Miksi ei? – Niin kuin pian nähtiin, Sorsan hallitus ja Kekkosen presidenttiy- den ajajat saivat asian keskeneräisyydestä mainion valttikortin kiristää poliittisessa pelissä erikoisesti oikeistopuolueita. Aina niin ”rehellinen”

308 – ja todellakin suorasanainen – Virolainen esitti avomielisesti lokakuussa Keskustan äänenkannattajassa Suomenmaassa, ettei EEC-sopimusta voida parafoida, ellei presidentti Kekkosen toimikautta saada jatketuksi vuodesta 1974 eteenpäin. Kaikissa keskusteluissa kytkettiin nyt EEC-sopimuksen saaminen Kekkosen presidenttiyteen. Holkerin kokoomus oli kuin koira, jolle näy- tettiin herkullista lihapalaa ja käskettiin sen saamiseksi istumaan kiltisti – olemaan haukkumatta Kekkosta ja pyrkimään häntää heiluttamalla hänen mielisuosioonsa.

Toisiinsa kuulumattomien asioiden yhteen kytkemiset ovat politiikan mielenkiintoisimpia ilmiöitä – ja samalla inhottavimpia, kuten mikä muu kiristys tai lahjonta tahansa. Suomen kansa muisti hyvin ns. noottikriisin vuodelta 1961. Silloin oli tulossa presidentin vaali, jossa Kekkonen pyrki toiselle kaudelleen. Hän oli tullut aikaisemmin valituksi yhden äänen enemmistöllä eikä siis hänen valintansa uudelleen ollut ollenkaan varmaa, varsinkin, kun kokoomus ja SDP olivat löytäneet yhteisen ehdokkaan oikeuskansleri Olavi Hongasta. Mitä tehdä? Mikä kytkentä nostaisi Kekkosen ylivoimai- seksi? – Keksittiin – en sano, kuka keksi, kun en sitä tiedä, tiedän vain, että Kekkonen tiesi – lähettää Suomelle Neuvostoliiton nootti, jossa ehdotettiin sotilaallisia neuvotteluja (mukamas) Saksan tuottaman uhkan takia. Säikäytettiin suomalaiset perusteellisesti! – Kun sitten Kekkonen oli matkustanut Novosibirskiin asti neuvottelemaan asiasta ja saatiin helpottuneina kuulla, että Neuvostoliitto luottaa täysin Kekkoseen hyvien suhteitten jatkamisessa, niin ettei neuvotteluja nyt tarvitakaan, oli selvää, että ainoa huolen aihe suomalaisilla tämän jälkeen oli huolehtia siitä, että tämä luotettava Kekkonen saa jatkaa asemassaan presidentti- nä. Siitä huolehdittiinkin, purettiin Honka-liitto ja mentiin Kekkosen taakse. Ei tullutkaan miehitystä. Huh-huh – tiukalle otti. Mitä siihen miehitysuhkaan tulee, sen oli keksinyt jo vuonna 1956 Keskustan puheenjohtaja V. J. Sukselainen, joka presidentinvaalin edellä ”kierteli kenttää” varoittaen idästä tulevasta miehityksestä, ellei Kekkosta äänestetä – ja eräät emännät olivat istuneet jo tuntikausia pe- runakellarissa.

Oliko nytkin, vuonna 1972, keinoja kytkeä presidenttikysymys Neu- vostoliiton luottamukseen? Jospa pelkkä sen hokeminen ei riitäkään? Keksittiin – kuka keksi, en tiedä, (ehkä ”Kohtalon Voima”, kohtalottarien ammattiyhdistys) – ns. Zavidovo-vuoto.

309 Kekkonen oli ollut 17. elokuuta 1972 Zavidovossa kävelyretkellä ja keskustellut kahden kesken Brežnevin kanssa maiden välisistä suhteista ja Suomen mahdollisesta EEC-sopimuksesta. Kuinka ollakaan, Kekkosen hyvin salainen muistio keskustelusta oli jollakin kummallisella tavalla joutunut vieraisiin käsiin, ”vuotanut”, ja häikäilemätön Tor Högnäs oli siitä julkaissut otteita Dagens Nyheterissä lokakuun 30. päivänä, minkä jälkeen Suomenkin lehdet kirjoittivat asiasta. Miksi vuoto nyt vasta? Zavidovon tapahtumistahan oli jo kulunut 2½ kuukautta! – Nyt sitä selvästikin tarvittiin Kekkosen ylivertaisuuden esiin tuomiseen, sillä oli käynyt selväksi, että hallitukselta oli tulossa poikkeuslaki presidentin toimikauden pidentämisestä. Kuka luovutti kopioita muistiosta ja kenelle, on toisarvoinen kysymys, vaikka siitä paljon puhuttiin ja sitä yritettiin selvittää.

3. Mitä ”vuodosta” kävi ilmi? Voidaan sanoa, että Brežnev ei aivan suoraan painostanut Suomea, mutta varoitti useaan otteeseen EEC-tullisopimuksen solmimisesta antaen vihjeitä Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupankäynnin loppu- misesta: ”Te päätätte itse, mutta me varoitamme EEC:stä.” ”Suomella on kaikki aihe odottaa tullisopimuksen kanssa.” ”Liian nopeat ratkaisut voivat osoittautua eivät ainoastaan vahingol- lisiksi vaan jopa vaarallisiksi.” Högnäs kirjoittaa: ”Brežnev toisti kerran toisensa jälkeen – varmojen lähteiden mukaan – että Suomi on suvereeni maa ja että (NL:ssa) ei haluta sanella, kuinka Suomen on toimittava – Me emme halua polkea Suomen suvereniteettia, kerrotaan hänen sanatarkasti sanoneen. Mutta tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että me voimme varoittaa Suomea toimimasta siten, että se mikä on luotu yhteisesti voidaan menettää.” ”Kekkonen tähdensi voimakkaasti, että Suomi on sulkenut pois sopimuksesta kaiken politiikan.” … ”Mutta Brežnev huomautti, että yleensä on niin, että kun kauppa alkaa, ottaa se politiikan mukaansa. (NL:ssa) pelätään, että tämä koskee myös Suomea, ja tästä syystä halutaan varoittaa.” ”Kekkonen lupasi, että jos Suomi ratifioi EEC-sopimuksen, niin hän ottaa henkilökohtaisesti vastuun, että Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyvät hyvinä ja kehittyvät edelleen myönteisesti.” Tämä Kekkosen lupaus, johon muistio päättyy, sisältää – minun kä- sitykseni mukaan – selityksen sille, minkä vuoksi muistio piti vuotaa

310 julkisuuteen. Vain hän, minä Kekkonen, pystyi asiat hoitamaan. Mutta se edellytti, että hän saa jatkaa presidenttinä. Tämä piti tuoda julki, ”että tyhmäkin sen heti huomaa…” Mutta se olisi pitänyt Kekkosenkin huomata – tässä ja kaikessa muus- sakin – ettei tämä merkinnyt suvereniteettia kansalle. Se koski vain hä- nen persoonansa suvereniteettia – jos sitäkään. Entä sitten, kun häntä ei ole?

4. Marraskuussa alkoi presidenttiasiassa tapahtua – ryminällä. 9.11. SDP:n puolueneuvosto asettui Kekkosen jatkamisen kannalle ja esitti, että puolueneuvosto neuvottelisi muiden puolueiden kanssa tästä ja harkitsisi perustuslain muuttamista. 28.11. SDP sitten kutsui koolle kaikkien muiden puolueiden edustajat paitsi SMP:n. Tuossa kokoontumisessa asetettiin pääministeri Sor- san johtama työryhmä, joka kokoontui joulukuun 1. päivänä, ja kolme päivää myöhemmin Sorsa ilmoitti, että työryhmä koettaa saada ehdotuksensa valmiiksi viikossa ja että ”kansainvälinen tilanne edellyttää ulkopoliittisen linjamme jatkuvuuden turvaamista viivyttelemättömällä presidenttikysymyksen ratkaisulla. (”Ropakantaa”, sanoi ryssä, kun rakeita satoi.) Ruotsalaiset lehdet – joita tänä aikana oli luettava, jos halusi uutisia Suomesta – tiesivät kertoa 2.12., että hallituksen ulkoasiainvaliokunta oli päättänyt pyytää valtuuksia EEC-sopimuksen allekirjoittamiseksi. Arveltiin, että Kekkonen siis olisi suostunut siihen. Turha luulo! Tätä pelikorttia täytyi vielä pitää hihassa, sillä eihän Kekkosen jatkoaika vielä ollut päätetty. Niinpä allekirjoituksen ajankohta oli jätetty edelleen avoimeksi kysymykseksi. Ensin iso asia: Kekkonen ja itä, sitten pienempi: EEC ja länsi. Työryhmän esittämä menettelytapa tuli esille seuraavana päivänä, maanantaina 5.12., mutta sitä ennen viikon vaihteessakin tapahtui – ainakin minun kohdallani merkittävää. Heti eduskuntaan tultuani olin pitänyt tapanani kutsua koolle kokoomuksen ryhmähuoneeseen keskustelemaan eri puolueista – Kokoomuksesta, Ruotsalaisesta kansanpuolueesta ja Keskustapuolu- eesta – niitä, joiden ajatukset menivät samaan suuntaan. Oli mieles- täni järjetöntä, että nämä ei-sosialistisiksi määritellyt puolueet olivat niin kaukana toisistaan ja siten heikkoja sosialistiselle vyörytykselle. Vähitellen nämä keskustelut olivat siirtyneet meille, kotiin Pirkkolaan. Asuimme suhteellisen pienessä omakotitalossa, saman mallisessa kuin

311 alueen ns. ”rintamaveteraanitalot”, Ruotsista saatu lahja talvisodan jäl- keen. Kutsuttujen joukko ei näin ollen voinut olla kovin suuri, vain se, mitä kahdelle sohvalle ja kahdelle tuolille mahtui. Useimmiten mukana olivat Junnila, Ehrnrooth, Procopé, Mäki-Hakola, Gunnar Laatio, Alli Vaittinen-Kuikka ja Uuden Suomen artikkelitoimittaja Sakari Talvitie – joskus myös Mikko Asunta. Mitä tarjoiluun tulee, se oli niukkaa, koska minulla ei ollut käytettä- vissäni mitään ”edustusmäärärahoja”. Siihen kuului vaatimaton kahvi- tarjoilu ja whiskygrogi, jossa minua ohjasi säästeliäisyyteen erityinen ”Kesu-Jussi-prinsiippi”.

Tapakulttuurin vaalimiseksi eritoten politiikassa on kerrotta- va tämä tapaus yksityiskohtaisesti. Meillä oli yleensä varattuna poliitikko-vieraitani varten ”Mä- kelän emäntää”, jota kaupassa myydään ”Highlands Queen” -whiskyn nimellä. Noudatin ja sovelsin kuitenkin anniske- lussa ”Kesu-Jussin piimävesi” -periaatetta. Sen olin oppinut heinänteossa pikkupoikana: Kun piimätuoppi on puoleksi tyhjentynyt, se täytetään vedellä ”puolipiimäksi” ja toisella kerralla ”neljännespiimäksi” jne.. Tätä taktiikkaa käytin, kun kerran Uuden Suomen nuori toimittaja tuli iltayöllä ”pienessä hieneessä” – etten sanoisi ”huppelissa” – soittamaan ovikelloa tavatakseen toimittaja-kumppaninsa Sakari Talvitien, joka silloin istui vieraitteni joukossa. Kutsuin hänet sisälle ja tarjosin kohteliaasti pienen whisky-grogin. Sakari ärähti: ”Ei sille saa enää mitään tarjota!” – ”Katsotaan”, sanoin minä mielevästi. Huolehdin sitten siitä, että grogin vähentyessä toimittajan la- sissa kaadoin siihen lorauksen puhdasta wichy-vettä eikä hän huomannut muutosta juoman maussa. Tunnin kuluttua, juo- tuaan sitä arviolta litran, hän ei sopertanut enää yhtään ja hä- nen ajatuksensa olivat aivan kirkkaita selvän miehen mietteitä.

Lauantaina, 3.12., meillä kokoontunut, vakava ja huolestunut joukko, ei nauttinut tippaakaan ”Mäkelän emäntää” vaan oli sinä iltana absoluuttista ”vesikansaa”. Mukana olivat ainakin Tuure Junnila, Juuso Häikiö, Pentti Mäki-Hakola, Gunnar Laatio, Alli Vaittinen- Kuikka ja Olavi Nikkilä, En ollut kutsunut ruotsalaisten Georg C. Ehrnroothia enkä Victor Procopétä, koska halusin keskustella kokoomuksen sisäisistä asioista.

312 Vielä ei ollut tarkkaa tietoa tulevan poikkeuslain sisällöstä, mutta kaikkia huoletti se, että kokoomuksen puheenjohtaja Harri Holkeri, joka neuvotteluja kävi, oli menossa Sorsan kelkkaan perustuslain muuttamiseksi jossakin muodossa, niin että Kekkonen saisi toimikauteensa ehdotetun pidennyksen vuoteen 1978 asti. Jokainen ymmärsi sen, että Kekkonen tulisi normaalivaalissa valituksi seuraavallekin kaudelle. SDP oli kuitenkin aina pyrkinyt siihen, että presidentin valitsisi eduskunta. Siis tämä oli Sorsan keksimä ensi askel siihen suuntaan. Kokoomusryhmä oli varsin hajalla tässä kysymyksessä. Holkeri pelot- teli sillä, että Suomelle tärkeä EEC-sopimus jää tekemättä, ellei Kekko- sen toimikauden jatkamista kannateta. Minulle hän oli kahden kesken sanonut istuntosalia ympäröivässä käytävässä – katsottuaan ensin, että ketään ei ole kuulemassa – tärkeänä kuiskaten, että silloin tulisi miehitys… Hän ei pitänyt siitä, että nauroin – tunsinhan minä tämän kepu- laisen keplottelun, jolla emäntiä säikäytettiin. Mutta mitä nyt oli tehtävä? Juuso Häikiö keksi idean julkilausumasta, johon kerättäisiin heti vähintään 34 kansanedustajan allekirjoitukset, niiden, jotka olivat presidenttiasiassa perustuslain muuttamista vastaan. Olin sillä kannalla, että tämä hyökkäys perustuslaillista järjestystä vastaan ja äänioikeuden vieminen kansalaisilta olisi ennen kaikkea ir- rotettava poliittisista kytköksistään – kuten EEC-sopimuksesta, suhteista Neuvostoliittoon, vieläpä Kekkosen persoonastakin. Käsitykseni oli, että jos näin meneteltäisiin, ei olisi vaikeuksia saada tarpeellista määrää allekirjoittajia julkilausumalle ja pyysin saman tien Juusoa luonnostele- maan sen. Hän oli siihen valmis ja minä pikakirjoitin sen, mitä hän sanoi. Sitten vetäydyin työhuoneeseeni ja konekirjoitin luonnoksen. Sain tilaisuuden siten myös hiukan ”stilisoida” lausumaa, ts. irrottaa perus- tuslaillisuuskysymyksen presidentin persoonasta sijoittamalla mukaan lauseen: ”Omaksumamme kanta ei sulje pois nykyisen tasavallan presidentin uudelleenvalinnan mahdollisuutta, joten kannanotollamme ei ole yhteyttä kysymykseen maamme tulevan presidentin persoonasta.” Tätä Junnila piti tarpeettomana lauseena, mutta antoi kuitenkin periksi. Kaikkihan tiesivät, että Junnila oli ollut jo kaukaa 1950-luvulta Kekko- sen luja ja leppymätön vastustaja. Hän ymmärsi kuitenkin – ja muutkin ymmärsivät – että hanketta ei saa päästää leimautumaan Kekkos- vastaisuudeksi. Juuso ehdotti paria pientä tyylillistä parannusta ja minä kävin na- puttamassa uuden version tekstistä. Se kelpasi ja läsnäolijat allekirjoit- tivat sen. Tehtiin laskelmia, mitä mahdollisuuksia oli saada 34 nimeä

313 paperiin: kokoomuksesta 15, RKP:sta 2, kristillisistä 4, LKP:sta 3, SMP:sta kaikki 6 ja juuri perustetusta Suomen Kansan Yhteinäisyyden Puoluees- ta 12, siis yhteensä 42 – reilusti yli vaaditun 34:n. Julkilausumasta tuli seuraavanlainen: (Hakasulkuihin sijoitetut sanonnat ovat tekstissä ensimmäisestä luonnoksesta ylipyyhittyjä kohtia.)

”Julkilausuma

Me allekirjoittaneet kansanedustajat, jotka kuulumme eri puolueisiin, toteamme viime aikoina maamme presidentti- kysymyksestä käydyn keskustelun johdosta seuraavaa:

Emme voi hyväksyä tässä asiassa sellaista menettelytapaa, jossa eduskunta ottaisi pois jokaiselle Suomen äänioikeute- tulle kansalaiselle kuuluvan oikeuden vapaissa vaaleissa itse ilmaista kantansa presidentin valinnassa. Emme tule hyväk- symään sellaista poikkeuslakia, joka merkitsisi tämän kansalle kuuluvan perusoikeuden riistämistä. Omaksumamme kanta ei sulje pois nykyisen tasavallan presidentin uudelleenvalinnan mahdollisuutta, joten kannanotollamme ei ole yhteyttä kysymykseen maamme tulevan presidentin persoonasta. Omaksumamme kanta perustuu sille vakaumukselle, että meidän on kansanedustajina [huolehdittava kansan tahdon toteutumisesta] puolustettava kansalaisten luovuttamattomia valtiollisia perusoikeuksia demokratiassamme eikä meillä tässä tehtävässämme ole oikeutta kaventaa perustuslain kan- salaisille turvaamia valtiollisia oikeuksia [eikä meillä tässä tehtävässämme ole oikeutta kaventaa perustuslain kansalai- sille turvaamia valtiollisia oikeuksia lupaa kaventaa niitä] tai tinkiä niistä.

Allekirjoittajat: Olavi lähteenmäki, Veikko Vennamo, Raino Westerholm, T.I. Vartia, Pentti Mäki-Hakola, Kullervo Rainio, Juuso Häikiö, Gunnar Laatio, Salme Katajavuori, Alli Vaitti- nen-Kuikka, Olavi Nikkilä, Tuure Junnila, Olavi Ronkainen, Antero Juntumaa, Veikko J. Turunen, Eero Lattula, J. Juhani Kortesalmi, Mikko Vainio, Rainer Lemström, Pekka Vennamo, A. R. Sainio, Eeva Kauppi (yliviivattu), Sami Suominen, Mikko Asunta, Eeva Kauppi, Georg C. Ehrnrooth, Victor Procopé, Timo Mäki.”

314 Allekirjoittajia on yhteensä 27. Ystäväni Olavi Borg vakuutti, että libe- raaleista hän ja Irma Toivanen tulevat vastustajien mukaan, mutta eivät kirjoittaneet julkilausumaan nimiään, koska kuuluivat hallituksessa olevaan puolueeseen. Tosin puolueen puheenjohtaja, ministeri Pekka Tarjanne oli puoluevaltuuston kokouksessa ilmoittanut pitävänsä poikkeuslakia ”suurena poliittisena virheenä”. Allekirjoittaneitten joukko ei ollut vähäpätöinen. Mukana oli eduskunnan varapuhemies, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja ja kaksi puoluejohtajaa. Oli sovittu, että lausuma julkaistaan heti, kun tarpeelliset 34 nimeä on saatu. Tein työtäni kuitenkin avoimesti, annoin lausuman luettavaksi ja pyysin allekirjoituksia sekä istuntosalissa että kahvilassa. Kohda- tessani Ilaskiven pyysin hänenkin nimeään ja hän vastasi hvvin hyvin ystävällisesti: ”Kyllä, kyllä, mutta kysypä ensin Holkerilta. Jos hän panee siihen nimensä, panen minäkin.” Ilaskivi – aina nokkela kuin piru! Lehtimiehet ympäröivät minut ja selitin heille, etten voi vielä antaa tekstiä, koska oli sovittu, että se tehdään vasta, kun kaikki nimet ovat koossa. Helsingin Sanomat tempaisi tästä jutun kertoen kolmen palstan otsikossa, miten ”salainen nimilista” kiertelee eduskunnassa ”aseena UKK:ta vastaan”. ”Salainen”, siis jotakin hyvin arveluttavaa! Etukäteisarviossa oli kuitenkin yksi virhe: uuden puolueen, SKYP:in jäsenet olivat kaikki minulle kertoneet vastustavansa poikkeuslakia. Ta- pasin sattumalta Mauno Kurpan eduskunnan ”pater noster”-hississä ja kysyin, missä heidän allekirjoituksensa julkilausumaan viipyvät. Hän vastasi vältellen ja nolona: ”Kyllä kai sinä ymmärrät… tilanne on muuttunut… kun me saamme sen puoluetuen… emmehän me nyt voi tulla listallesi… ymmärräthän…” Minä ”ymmärsin” liiankin hyvin, ainakin saman päivän istunnon alkaessa todetessani, että hallituksesta oli putkahtanut kiireesti tehty puoluelain muutos, jonka mukaan siinä tapauksessa, että eduskunta- ryhmän enemmistö eroaa puolueesta ja muodostaa oman ryhmänsä, se saa mukaansa puoluetuen. Taas yksi noita politiikan masentavia hetkiä! Veronmaksajien rahoil- la lahjottiin 12 edustajaa kääntämään kelkkansa. – Kun sitten Veikko Vennamo puhui ”seteliselkärankaisista”, pidin sitä osuvana sanontana. Lähteenmäki kirjoitti päiväkirjassaan: ”5.12.72 panin nimeni paperiin, jolla vastustetaan poikkeuslakia. Paperissa 26 nimeä. Holkeri puhutteli minua.”

315 5. Sunnuntaina 5.12. julkaistiin puolueitten työryhmän ehdotus poikkeus- laista siinä muodossa, että siinä jatkettaisiin vuoden 1968 presidentin- valitsijamiesten toimikautta vuoteen 1974 asti ja he suorittaisivat sitten uudenkin presidentin valinnan. – Me, ”jääräpäät” – jos tätä nimitystä jo sopii käyttää – tiesimme, että tämäkin vaarattomalta näyttävä lain kummajainen veisi kansalaisilta äänestysoikeuden. Mutta viikon päästä tapahtui taas hyvin merkillisiä. Joulukuun 13. päivänä professori Göran von Bonsdorff ja maisteri Kari Tarasti jättivät presidentille 34 hyvin tunnetun julkisuuden hen- kilön allekirjoittaman vetoomuksen, jossa sanottiin mm.: ”Ryhtyessänne Suomen kansan perustuslain mukaisilla vaaleilla valitsemana hoitamaan Suomen päämiehen tehtäviä olette antanut juhlallisen vakuutuksen, että tulette vilpittömästi ja uskollisesti noudattamaan ja voimassa pitämään tasavallan valtiosääntöä ja lakeja sekä kaikin voimin edistämään Suomen kansan menestystä. Nyt on Suomen valtiosääntö vaarassa. Teidän nimeänne, Herra Presidentti, on ryhdytty käyttämään hyväksi suunnitelmissa, jotka tähtäävät yksilökeskeisen kansanvaltaisuuden hävittämiseen yhdeltä sen tärkeimmältä osalta. Kansalaiselta ollaan riistämässä perustuslain hänelle takaama mahdollisuus saada äänellään vaikuttaa Suomen val- tionpäämiehen valintaan.” … Vetoomus päättyy sanoihin: ”Toivomme Teidän estävän kansalaisen syrjään sysäämisen presidentin vaalissa, jotta valtionpäämiehen ja kansan välinen luottamuksen suhde säilyisi.” Omista tuttavistani allekirjoittajien joukossa olivat: mainittu Göran v. Bonsdorff sekä professorit Urpo Harva, Lauri af Heurlin, Jaakko Hintikka, Matti Kuusi, Veli Merikoski, Lauri ”Tahko” Pihkala, L. A. Puntila ja Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka. Vetoomus herätti suurta huomiota ja sillä oli melkoinen vaikutus tapahtumien kulkuun. Seuraavana päivänä kokoontui kokoomuksen puoluevaltuusto yhdessä eduskuntaryhmän kanssa ja siinä tehtiin pää- tös, ettei tässä tilanteessa ole edellytyksiä hyväksyä Sorsan ehdotusta presidenttikysymyksen ratkaisemiseksi. Se oli jonkinasteista ryhdis- täytymistä, vaikka päätöksen vesittivätkin sanat: ”tässä tilanteessa”. Se tarkoittaa politiikassa, että kaikki voi muuttua, jos tilanne muuttuu – ja tilanne voidaan aina selittää muuttuneeksi. Tietysti tilanne muuttuikin – ja varsin tuntuvalla tavalla. Vielä samana päivänä tuli julkisuuteen Kekkosen avoin kirje, joka alkaa sanoilla: ”Professori Göran von Bonsdorff.

316 Täällä. Herra professori. Olette kintereillänne11 joukko muita arvossapidet- tyjä kansalaisia allekirjoittanut minulle osoitetun kirjeen, jossa minun toivotaan ’estävän kansalaisten syrjään sysäämisen presidentin vaaleissa, jotta valtion päämiehen ja kansan välinen luottamuksen suhde säilyisi’.” Sitten seuraa ”venailevaa ja koukistelevaa” esitystä perustuslain muo- dollisuuksista ja sen jälkeen pamaus: ”Sen jälkeen, kun lähes 8 kuukautta sitten ilmoitin olevani käytettä- vissä tulevassa presidentin vaalissa, ovat silloin arvioimani edellytykset presidentintoimen hoitamiseksi kuitenkin muuttuneet. Ensi kädessä siihen on vaikuttanut toimittaja Högnäsin julkaisema uutinen… Tämä luottamuksellisten keskustelujen julkaiseminen on saattanut minut sellaiseen asemaan, että katson olevani vapaa viime huhtikuussa toisten edellytysten vallitessa antamastani lupauksesta olla käytettävissä. UK” Högnäsin artikkeli oli julkaistu 1½ kuukautta sitten. Kuinka se nyt vasta oli ”muuttanut edellytyksiä”? Oliko Kekkonen väsynyt, kyllästynyt koko toimeensa, halusi vain päästä loppuiäkseen lohien ongintaan? Vai oliko hän vain äärimmäisen ärtynyt, ”suivaantunut” kirjeen johdosta. Tuskinpa pelkästään sitä. – Pikemminkin tämä oli hänen tyylinäyttei- siinsä kuuluva hallitsijan ele, jolla hän vaati syvempää kumarrusta, nöy- rää uutta anomista. – Luullakseni Sorsan työryhmän ehdotus – aivan yksinkertaisesti – ei häntä miellyttänyt. Sehän pohjautui kokoomuksen eli Holkerin keksintöön vanhojen valitsijamiesten käytöstä ja ”kuka sen tietää, mitä he saavat päähänsä – tuumivat kenties, että jo riittää Kek- kosta…” Joka tapauksessa poikkeuslain ajajat olivat tyrmistyneitä, mutta kun tilanne rauhoittui, ”Canossan matka” tehtiin, tosin vasta kuukauden kuluttua ja monen mutkan kautta.

6. Nyt kuului miltei päivittäin jotakin uutta sotkuisen vyyhden selvitte- lystä. Jo lauantaina 16. joulukuuta kerrottiin, että hallitus oli kuitenkin ruvennut kiireesti valmistelemaan lakia Kekkosen toimikauden

11 Kannattaa panna merkille Kekkosen kielitaito. ”Kintereillänne”. Hienon hieno sa- nanvalinta. Millä on ”kintereet”? Ei ainakaan ihmisella, mutta kylläkin koirilla tai susil- la, jotka saalistaessaan juoksevat johtavan suden ”kintereillä”. Göran von Bonsdorff oli se saalistavan joukon etummainen susi!

317 jatkamisesta 4 vuodella – ilman minkäänlaisia valitsijamiesten päätök- siä, siis kokonaan Sorsan työryhmässä sovitusta ehdotuksesta poiketen. Ministeri Tarjanne ilmoitti puolueensa olevan edelleen poikkeuslain vastustamisen kannalla. Tiistaina kokoomuksen eduskuntaryhmä antoi julkilausuman ”pi- täen suotavana”, että Kekkonen jatkaa vuoden 1974 jälkeenkin. Mikä on menettelytapa tämän toteuttamiseksi, jätettiin avoimeksi. 11 meistä jätti pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä. Illalla oli kaikkien puolueitten – lukuun ottamatta vennamolaisia ja kristillisiä – neuvottelukokous, jossa ilmoitettiin pidettävän ”maan edun kannalta ensisijaisen tärkeänä”, että Kekkonen jatkaa, ja puolueet ilmoittivat vetoavansa tässä presidenttiin. Keskiviikkona Kekkonen ja Sorsa lähtivät Moskovaan juhlimaan 50-vuotiasta Neuvostoliittoa. Neuvottelut pitkittivät viipymistä Mosko- vassa, niin että he palasivat vasta jouluaattona, jolloin Sorsa antamas- saan tiedotteessa painotti sitä, että Kekkosen nauttima luottamus oli tullut keskusteluissa selvästi esille. Joulun jälkeen, 28.12., seitsemän puolueen neuvottelijat kokoontuivat taas pohtimaan, millä tavalla Kekkosen toimikautta voitaisiin jatkaa – aivan kuin Kekkonen ei olisi mitään sanonutkaan siitä, ettei ole käy- tettävissä. Holkeri ehdotti Kekkosen valitsemista ennenaikaisilla valit- sijamiesvaaleilla. Ministeri Tarjanne ilmoitti liberaalien yhtyvän tähän ratkaisuun. Silloin Sorsa sanoi painokkaasti, että jos liberaalit pitävät kiinni tästä poikkeuslakia vastustavasta kannastaan, ”on asiasta tehtävä pitkälle menevät johtopäätökset”. Tällaisilla ”johtopäätöksillä” uhkaa- minen tarkoittaa tässä niin hillityssä ja hienostuneessa politikan kieles- sä hallituksesta ulos heittämistä. – Keskustelussa todettiin kaiken ennen sovitun käyneen merkityksettömäksi ja Sorsa – joka uskoi Kekkosen vielä suostuvan jatkoon – oli tuonut valmiin esityksen poikkeuslaiksi. Siinä säädettiin vain, että Tasavallan Presidentti Urho Kekkosen kulumassa oleva toimikausi jatkuu maaliskuun 1. päivään 1978 saakka. – Sorsa jätti puolueille aikaa tammikuun 9. päivään asti esittää kantansa puoluela- kiin, minkä jälkeen vasta Kekkosen jatkohaluja tiedusteltaisiin. Sunnuntai 7. tammikuuta oli kokoomuksessa myrskypäivä. Aamulla puoluehallitus päätti hyväksyä poikkeuslain. Vain yksi ääni oli vastaan. Puoluevaltuustossa poikkeuslain kannattajat voittivat äänin 35–21. Il- lalla eduskuntaryhmä tuli samaan tulokseen äänin 19–13. Kaksi ”peri- aatteilla ratsastavaa jääräpäätä” oli poissa , joten vastustajia oli olemassa oikeastaan 15. Liberaalien puoluehallituksen kanta oli hylkäävä (äänin 6–11), mutta puoluevaltuuston hyväksyvä (äänin 21–16). Ystäväni Olavi Borg, libe-

318 raali, kertoi minulle puheenjohtaja Pekka Tarjanteen pitäneen poikkeuslakia edelleen suurena poliittisena virheenä, mutta oli sanonut, ettei hän näe muutakaan mahdollisuutta… Olin lukenut Pentti Sillantauksen erinomaisen ja ajankohtaisen kirjan ”Kaventuva kansanvalta”. Siitä oli mieleeni jäänyt tilanteeseen hyvin sopiva Hitler-sitaatti. Nyt, keskustelujen jossakin vaiheessa minun pälkähti päähäni kysyä istuntosalin käytävässä sattumalta tapaamaltani Keskustapuolueen Reino Kankaalta: ”Sanohan, kuka on lausunut: Niitä on sellaisia periaatteella ratsastavia jääräpäitä, joiden mielestä perustuslakien pyhyys on tärkeämpi asia kuin kansakunnan onni ja menestys.” – ”Kuulostaa ihan Kekkosen sanomalta”, hän murahti. ”Niin minustakin – mutta se sattuu kyllä olemaan Hitlerin”, vastasin ja Kangas lähti kiukkua puhisten istuntosaliin. Tammikuun 9. päivänä, joka oli tiistai, ”merkitsevien puolueiden” lä- hetystö marssi Tamminiemeen pyytämään Kekkosta sittenkin ”olemaan käytettävissä”. Hänen vastauksensa on huolellisesti laadittu, mutta sen verran pitkä, että otan kommentoitavakseni vain muutaman kohdan (jolloin kursivoinnit ovat minun): ”…Katsoin tehtäväni valtiollisessa elämässä päättyvän kolmannen presidenttikauteni mukana. Vaikka tämä henkilökohtainen kannanottoni ei olekaan muuttunut, monet yleiset seikat pakottivat minut ottamaan harkittavakseni mahdollisen presidentintoimen jatkamisen…”

Mitkä ”yleiset seikat”, sitä. on turha kysyä. Kun Virolainen myöhemmin selitti kokoomuksen suuren vaalivoiton jälkeen sen jättämistä pois hallituksesta, hän mainitsi ”yleiset syyt”. Kun tiukattiin, mitä ne ovat, Virolainen vain virnisti.

”Kuten muistettaneen, siihen (päätökseen) kuului kolme kohtaa:

1. ”Presidenttiehdokkaaksi en suostu, sillä minua ei voida velvoittaa osalliseksi vuoden 1968 valitsijamiesvaalien tapaiseen vaalitaisteluun.” (Asia selvä! Jos joku ei suostu ehdokkaaksi, jääköön pois ja elämä jatkuu normaalisti. Oli muitakin ehdokkaita – roppakaupalla. Ainoa kanto kaskessa oli Ahti Karjalainen. Monilla, jotka hänet tunsivat, oli sellainen käsitys, että hän ryypätessään Brežnevin ja kumppaneitten kanssa jossakin ”villisian metsästyksessä” tekisi mitä sopimuksia tahansa.)

319 2. ”Jos kansan enemmistö tahtoo, olen käytettävissä.” (Perustuslaki edellyttää presidenttikysymyksessä nimenomaan kansalta kysymistä vaalien avulla, ei eduskunnalta. Nyt Kekkonen piilevästi puhuu kansan enemmistöstä, vaikka tietää hyvin, että kysymys on eduskunnan enemmistöstä.)

3. ”Vaalitapaa koskevaan kysymykseen en puutu.” (Aika ihmeellinen kannanotto presidentillä, joka on ”antanut juhlallisen vakuutuksen, että tulee vilpittömästi ja uskollisesti noudattamaan ja voimassa pi- tämään tasavallan valtiosääntöä”… Entä jos eduskuntatalon portaille ilmestyy legioonan verran väkeä huutamaan jonkun presidentiksi, samalla tavalla kuin muinaisessa Roomassa keisarin vaalissa? Nyt tähän ”keisariksi huutamiseen” istuntosalissa näytti riittävän vähem- mänkin kuin legioona, kohortti tai pari?)

…”Edellytyksenä sille, että olen ottanut myönteisen kannan puolueiden ehdotukseen, on ollut se, että Moskovassa joulun alla Neuvostoliiton johtomiesten kanssa käymissäni neuvotteluissa saatoin vakuuttua siitä, että luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton johtomiesten ja minun välil- läni ovat säilyneet hyvinä ja muuttumattomina.”… (Siis: Edellytyksenä Suomen presidentin kannanotolle on se, että kysytään ensiksi kantaa Moskovassa.)

Moskovan ”edellytykset” oli nyt täytetty ja vielä samana päivänä, tammikuun 9:ntenä, Sorsan hallitus antoi poikkeuslain eduskunnalle ja siitä alkoi lähetekeskustelu välittömästi kello 18. Tapahtumat alkoivat men- nä sellaista vauhtia, että niitä on tässä seurattava lopulta tunti tunnilta.

320 7. Niin sanottu ”poikkeuslaki” on kokonaisuudessaan seuraavanlainen:

Laki

Tasavallan presidentin nykyisen toimikauden jatkamisesta. Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty valtiopäivä- järjestyksen 67 pykälässä määrätyllä tavalla, säädetään

§ 1.Tasavallan presidentin Urho Kaleva Kekkosen nykyinen toimikausi jatkuu 1. päivään maaliskuuta 1978 saakka.

§ 2. Kun tasavallan presidentti Kekkosen toimikausi päättyy tai jos hän muutoin luopuu presidentin toimestaan tahi tulee siitä pysyvästi estyneeksi, on uusi tasavallan presidentti valittava niin kuin Suomen hallitusmuodossa ja muissa laeissa on säädetty.

Helsingissä 9. päivänä tammikuuta 1973. Tasavallan presidentin estyneenä ollessa pääministeri Kalevi Sorsa

Hallituksen esittämät perustelut olivat hyvin niukat. Niistä tuonnempa- na. Laki oli monessa suhteessa hyvin kummallinen. Ensiksikin se, että presidentti on ”estynyt”, oli tähän asti tarkoittanut, että hän oli ulkomailla. Nyt hän ”estyi” menemällä viideksi minuutiksi viereiseen huoneeseen. – Tämän asian pohtiminen ja vatkaaminen oli sitten juridista herkkua asiantuntijoille, kun heitä kuultiin valiokunnassa. Mitä logiikkaa on lain toisessa pykälässä? On kai jokseenkin selvää, että kaikissa niissä tapauksissa, joita siinä luetellaan, ilman muuta nou- datetaan demokraattisessa maassa ”Suomen hallitusmuotoa” ja ”muita lakeja” – vai uumoiltiinko jonkinlaista vallankumousta – esimerkiksi tämän lain ensimmäisen pykälän sisällön vuoksi? Minulla on se käsitys, että perustelujen ollessa mahdotonta, ne korvattiin lain toisella pykälällä, joka kirjoitettiin koristeeksi, ettei laki jäisi silmiin pistävän lyhyeksi. Silloinhan aina leukailevat vennamolaiset olisivat saaneet aiheen kutsua lakia ”pätkälaiksi” tai ”Karjalaisen keskosek- si” tai jopa ”Sorsan munaksi”. Lain ainoana kaunistuksena oli se, että se kuitenkin esitettiin muodollisesti säädettäväksi perustuslain mukaisesti.

321 8. Laki käsiteltiin sitten uskomattomalla nopeudella. Kansanedustajat ja eduskunnan virkamiehistö joutuivat kestämisensä äärirajoille tässä rynnistyksessä. Mistään työaikalaeista ei eduskunta piitannut. Samana tiistaina (9.1.73), jolloin lakiesitys annettiin, lähetekeskustelu käytiin jo klo 18. Perustuslakivaliokunta oli jo aikaisemmin kutsuttu koolle keskiviikkoaamuksi. Vaikka eduskunta ei saanut mitään aikaa valmistautumiseen lähetekeskusteluun, se sujui ja jatkui myöhäiseen yöhön. Asiantuntijoiden kuuleminen perustuslakivaliokunnassa osoitti heti, että perustuslain uusi tulkintatapa ei ollut ollenkaan juridisesti mut- katonta. Presidentin ”esteellisyydelle” ei näyttänyt olevan muuta syytä kuin se, että olisi näyttänyt kovin rumalta, jos presidentti olisi asettanut itsensä omaan virkaansa. Hyvin merkitseväksi osoittautui professori Merikosken lausunto – samaisen Merikosken, joka oli ollut ulkoministeri ja valtakunnanoi- keuden jäsen. Merikoski tiivisti hallituksen esittämät lain perustelut kahteen kohtaan:

1. ”On käynyt ilmi, että Suomen kansan suuri enemmistö haluaa presidentti Kekkosen uudelleen valitsemista. 2. Maan edun mukaista on tehdä viivytyksettä päätös uudelleenvalin- nasta.

Ensimmäinen perustelukohta varmaan pitää paikkansa. Mutta yhtä suurella varmuudella kuin tuo perustelukohta esitetään, voidaan myös sanoa, että Suomen kansan enemmistö haluaa presidentti Kekkosen valittavaksi säännöllisessä vaalimenettelyssä. Tämä on käynyt selväksi poikkeuslakia vastustavan kansalaisadressin nimien keruussa:” – Toi- sessa lausuntonsa kohdassa hän sanoi tästä purevasti: ”Näyttää siis olevan pääteltävissä, että kansan vaalioikeus voidaan vastaisuudessakin mitätöidä aina silloin kun vaalin tulos on voitu etukäteen varmistaa.” ”Poikkeuslaki on puolueiden eikä kansan laki.” Perustelujen toisesta kohdasta Merikoski totesi: ”Kun ei ole ajatel- tavissa, että hallitus antaisi eduskunnalle lakiesityksen, jota se ei pidä maan edun mukaisena, niin ei tälle perustelukohdalle jää mitään asia- sisältöä.” Päästessäni myöhemmin tutustumaan tähän Merikosken lausuntoon sain varmistuksen siitä, mikä ajatusvirhe sisältyi tuohon siteeraamaani Hitlerin lausumaan ”periaatteella ratsastavista jääräpäistä”. Siinä asete-

322 taan vastakkain perustuslakien noudattaminen ja ”kansakunnan onni ja menestys”. Ei. Nehän eivät suinkaan ole vastakkaisia vaan perustuslain suoja on demokratiassa vahvin kansalaisten onnen ja menestyksen tae. Se tiedettiin, miten Hitlerin virheajattelu – perustuslakien halveksiminen ja omien käsitysten asettaminen niiden edelle ”kansakunnan onnena” – oli pari vuosikymmentä aikaisemmin lopulta johtanut Saksan kansan tuhoon. Kuinka puoluejohtajat – Harri Holkeri mukaan luettuna – eivät nähneet tätä ajatteluvirhettä? Perustuslakivaliokunnan kokous aamupäivällä ei riittänyt vaan sitä jatkettiin klo 17 alkaen pitkälle yöhön. On selvää, että tämä valtiosääntö- oikeudellinen kiperä kysymys vaati valiokunnalta huolellista paneu- tumista asiaan ja monien asiantuntijoiden kuulemista, johon enem- mistö ei alkuunkaan suostunut. Silloin Ehrnrooth, Junnila ja Vennamo aloittivat jarrutuskeskustelun tuon suostumuksen saamiseksi. Meni 13 tuntia, pääasiassa yötä, ennen kuin enemmistö suostui vähemmistön vaatimuksiin jatkaa asiantuntijoiden kuulemista. Tällöin ulkoministeri Ahti Karjalainen selitti, ettei kyseessä ollut poikkeustilanne vaan poik- keustapaus. Hän nimitti EEC-sopimusasian ja poikkeuslain liittämistä yhteen ”primitiiviseksi kytkykauppakeskusteluksi”. Hänen mielestään normaaleja vaaleja ei voisi tulla, ”koska tulos on etukäteen selvä”. – Pu- hetta se on ulkoministerinkin puhe. Ei ollut eduskunnalla vapaata viikonloppua, sillä budjetin käsittely oli pahasti kesken ja istuntoja piti siksi pitää myös lauantaina ja sunnuntaina – ja pitkään – ja yöllä. Lauantaina budjetin käsittelyn katkaisi poikkeuslaki, josta saatiin valiokunnan lausunto, ja lain I käsittely saattoi alkaa.

9. Meillä on ollut eduskuntatyössä pääsääntönä, että keskustelussa puhemies sallii varsin laajankin kaartelun asian ympärillä eikä helposti koputa puhetta poikki vaatiakseen puhujaa ”pysymään asiassa”. Niinpä poikkeuslain kaikissa kolmessa käsittelyssä perustuslain henkeä, muo- toseikkoja ja tulkintaa saattoi tarkastella varsin vapaasti. Esimerkiksi ”Jorisee” (Georg C. Ehrnroth) tarttui oikeuskansleri Leskisen pohdintaan valiokunnassa, olisiko presidentin itse pitänyt antaa poikkeuslakiesitys. Leskinen oli maininnut, ettei esimerkiksi pappi vihi itseään avioliittoon. ”Jorisee” tiesi tämänkin asian paremmin kuin kukaan: Hän kertoi, ettei oikeuskanslerin käsitys pidä paikkaansa, sillä juuri näin oli menetellyt pastori Peter Schäffer Turussa vuonna 1707 vihkiessään itsensä ja mor- siamensa!

323 Lain I käsittelyssä, joka pidettiin päiväsaikaan, jolloin salissa oli jopa runsaasti kansanedustajia, minulle tarjoutui tilaisuus puuttua myös parast’aikaa käynnissä olevaan valtiosäännön kokonaisuudistukseen ja radikaalien vasemmistolaisten hankkeisiin siinä. Toin esille otteita vuosi aikaisemmin Tammen julkaisemasta kirjasta ”Harvojen tasaval- ta”, joka oli lyönyt minutkin ällikällä, kun se tuli silmieni eteen. Siinä joukko valtiosääntöoikeuden nuoria yliopisto-opettajia kirjoitti kaavailuja perustuslakien muuttamiseksi. He olivat kaikki jo pitkälle edennei- tä oikeusoppineita: Antero Jyränki oikeustieteen tohtori ja presidentin kanslian kansliapäällikkö, Lars D. Eriksson oikeustieteen lisensiaatti ja Heikki Karapuu oikeustieteen kandidaatti. (Myöhemmin heistä kaikista tuli valtiosääntöoikeuden professoreita.) Jyränki osoitti kolme tietä yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi perustuslakien kautta. Ensimmäinen malli perustui vähemmistösuojan heikentämiseen ja lopulta poistamiseen perustuslaeista, toinen talou- dellisen tai poliittisen kriisin hyväksikäyttöön: ”Yleislakko tai sellaisen uhka on tehokas välikappale tuollaisen prosessin loppuun saattamises- sa.” Kolmannessa mallissa perustuslakivaliokunnan enemmistö päättäi- si säädettäväksi laista kuin laista yksinkertaisessa järjestyksessä – joten käytännössä kaikki perustuslakien takaama kansalaisen suoja poistuisi. Eriksson ja Karapuu esittivät Luonnoksen uudeksi perustuslaiksi. Pitkään mietin, oliko sitä pidettävä pilana, mutta totesin, etteivät hei- dän asemassaan olevat henkilöt voi sellaista esittää leikillään. (Joku on minulle maininnut, että teksti oli melkein Suomen punakaartilaisten esityksen kopio vuodelta 1918. Sen pohjalta on tiettävästi laadittu myös Ukrainasta vuonna 2014 irtautuneen Donetskin kansantasavallan val- tiosääntö.

Luonnos on parin sivun laajuinen, mutta muutamat otteet riittänevät näytteeksi:

I 1. Suomi on täysivaltainen kansantasavalta, jossa kaikki valta – myös taloudellinen – kuuluu kansalle. 2. Kansa käyttää valtaansa kansanvaltuuskunnan ja erilaisten neuvostojen kautta.

II .... 2. Kansanvaltuuskunta tekee kaikki päätöksensä yksinkertai-

324 sella enemmistöllä ja noudattaa aina tarkoituksenmukaisinta menettelyä aiemmin vakiintuneesta käytännöstä tai säännök- sistä välittämättä. ....

III (Neuvostoista kortteli- ja kyläneuvostoista korkeimpaan neu- vostoon asti.)

IV Jos korkein neuvosto kieltäytyy vaalien toimeenpanosta tai muuten korkeimman vallan käyttö tapahtuu kansan tahdon vastaisesti niin, ettei siihen voida tämän perussäännön nojalla saada oikaisua, silloin nouskoon kansa ja järjestäköön uudelleen vallan käytön maassaan. ....

VI 1. Tuomiovaltaa käyttävät kansan tahdosta riippuvat tuomio- istuimet. 2. Pienistä rikkomuksista päättävät asianomaisessa kylä-, kortteli-, työpaikka- tai toimipiirineuvostoissa toimivat toverituo- mioistuimet. ....

VIII 1. Kansakunnan turvallisuudesta huolehditaan siten, että armeija heti lakkautetaan. 2. Eri asteiset neuvostot järjestävät vapaaehtoisuuteen perus- tuvia siviilivastarinnan kursseja ja sodankäyntiin vähiten in- nostuneille voidaan jakaa jopa pieni määrä aseita.

Esittelin myös saman kirjan artikkelin ”Kaikki valta neuvostoille!”. Siinä vaaditaan mm. että uurnavaalien sijasta olisi ”kehitettävä suoraa demokratiaa ja sopivan kokoisten ryhmien yleiskokouksia”… ”Yleisen hallinnon alalla on järjestettävä kortteli- ja työpaikkaneuvostoja, jotka vuorostaan valitsevat kaupunginosaneuvostot ja kaupungin neuvostot.” … ”Neuvostoihin perustuva järjestelmä painottaa poliittista aktiivisuutta paremmin kuin uurnavaalit.” Lopussa on vielä innoittunut huudahdus:

325 ”Kaikki valta neuvostoille!” Mainitsin, että kirjottaja ei ole kuka tahansa vaan eräs valtiotieteen tohtori, puoluekannaltaan sosiaalidemokraatti. ”Kuka? Kuka?” tuli is- tuntosalista tiukkoja välihuutoja. Kun ilmoitin, että kyseessä oli Klaus Mäkelä ja lopetin puheeni, sosiaalidemokraattien tunnettu edustaja Eino Loikkanen kimposi kiukkuisena pystyyn pyytäen vastauspuhe- vuoron. – ”On kerrassaan hävytöntä panna sosiaalidemokraattien tilille semmoista, jonka joku hurahtanut valtiotieteen tohtori on kirjoittanut”, hän huusi. Tapasin hetken päästä istuntosalin laidalla Loikkasen ryhmätoverin Veikko Pajusen, joka vaivihkaa kysäisi, tiesinkö minä, että Klaus Mäkelä on puolueen edustajana valtiosääntökomiteassa. Kun sain puheenvuoron, minulla oli asiaa Loikkaselle: ”Minäkin ihmettelin, kuinka tämä ’hurahtanut tohtori’, kuten edustaja Loikkanen täällä sanoi, on tällaista kirjoittanut, mutta mikä selittää sen, että mainittu tohtori Mäkelä istuu parast’aikaa sosiaalidemokraattien edustajana valtiosääntökomiteas- sa…” Loikkanen näytti tulikekäleeltä, kun hän poistui, loikkasi salista.

10. Sunnuntaina 14.1. päivällä Messuhallissa jotkut ”kansalaisaktiivit” järjestivät puhetilaisuuden, jossa puhuivat mm. Junnila, Ehrnrooth, Vennamo ja minä. Pikku messuhalli oli yleisöä täynnä. Alkusoiton tö- räytti oikea torvisoittokunta esittäen komeasti ”Jääkärimarssin”. – Joku oli muistanut uusikaupunkilaisen sanonnan: ”Kyl maar torvisoittoo kattelee ain mielelläns!” – Mutta tästäpä nyt lehtimiehet saivat apajan, hekottelemalla sillä, miten ”äärioikeisto” kiihotti kansaa, Jääkärin marssi soi sotaisesti, kuulijoina joukko ”50–60 vuotiaita pääasiassa ruotsia puhuvia, krimiturkkiin ja minkkihattuun pukeutuneita henkilöitä”. Onneksi Tuure Junnila sai tilaisuuden jo keskiviikkona, jolloin oli poikkeuslain III käsittely, lukea koko puheensa eduskunnassa talteen pöytäkirjoihin. Laki oli läpäissyt suuren valiokunnan lauantaina hiukan ennen puolta yötä, niin että sunnuntaina yöllä klo 2 pääsi alkamaan lain II käsit- tely. Siinä Vennamo teki muutosehdotuksen – vain kiusamielessä. Hän ehdotti, että presidentin toimikauden jatkoaika olisi vain 2 vuotta 4:n asemasta. Tämä ehdotus tietenkin äänestettiin nurin, mutta olipahan koko eduskuntakatraasta 170 joutunut valvomaan taas yhden yön. Keskiviikkoa vasten yöllä oli III käsittely, mutta sen loppu, äänestykset lain hyväksymisestä ja kiireelliseksi julistamisesta oli puhemiesneuvos- to määrännyt keskiviikoksi keskelle päivää (klo 12.30).

326 Lain III käsittelyssä sitä kannattavissa ryhmäpuheenvuoroissa puhe oli samaa lorinaa kuin aikaisemminkin: Kekkosen ylistystä, juhlallista puhetta maan edusta, huolta johdonmukaisen ulkopoliittisen linjan jatkumisesta. Samalla loihdittiin kuva salaperäisestä, vaarallisesta ”ää- rioikeistosta”. Mietin mielessäni, missä määrin viimeinen väite perustui edellä mainitsemaani Helsingin Sanomien kirjoitukseen, jossa oli räväytetty neljälle palstalle huikea uutinen: ”Rainio ryhtyy opposition johtajaksi. SALAINEN NIMILISTA ASEENA UKK:ta VASTAAN.” Opposition johtaja! Minä, joka nöyränä juoksupoikana keräsin nimiä (julkisesti) perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan muotoilemaan julkilausumaan! Vasta petiittitekstissä – jonka harva lukee – vilahti sitten hivenen totuutta- kin: ”Rainion ja hänen kannattajiensa salaisessa paperissa ilmoitetaan, etteivät allekirjoittajat hyväksy sellaista poikkeuslakia, joka merkitsisi kansalle kuuluvan perusoikeuden riistämistä. Se ei Rainion käsityksen mukaan sulje pois nykyisen presidentin uudelleen valitsemista, paperissa sanotaan.” – Harva lukija huomaa lukea tarkasti ja kysyä mieles- sään: Mikä tässä sitten oli se ”ase UKK:ta vastaan”, jota otsikko julisti. Keskustan Eino Uusitalo oli sentään ryhmäpuheenvuoronsa loppuun sovittanut omaperäisen – hyvin omaperäisen – vertauksen ”korkeimman luokan valtiomiehestä, joka on kyntänyt ja jolla edelleenkin on mahdollisuudet kyntää syvä vako Suomen ja Euroopan rauhanomai- seen historiaan”. Olin samaa mieltä. Erottava vako Suomen ja muun Euroopan välillä oli jo syvä ja Kekkosen auralla se syveni syvenemistään. Kahdessa ryhmäpuheenvuorossa, Veikko Vennamon ja kristillisten Raino Westerholmin, sanottiin selkeästi, mistä on kysymys. Westerholmin kanta oli selvä ja jyrkkä: ”… on todettava, että ulkoministeri Karjalainen on … perustuslakivaliokunnassa lausunut, etteivät mitkään ulkopoliittiset syyt ole vaikuttamassa ko. lakiesityksen antamiseen… Kristillinen liitto vastustaa jyrkästi kansalaisten äänioikeuden riistämistä… kun samanaikaisesti ei ole voitu todistaa poikkeuksellisten olosuhteiden olemassaoloa perustana poikkeusmenettelylle.” Samalla Westerholm esitti lakiehdotuksen hylkäämistä ja jättämistä yli vaalien. Vellamon sanonnat olivat nasevia: ”Poikkeuslaissa on kysymys siitä, sallitaanko Suomen kansan valita tasavallan presidentti vai ei. Turha siihen on kytkeä ulkopolitiikkaa ja talouspolitiikkaa.” – ”Maassa on täysin normaalitila. Suomen ulkopoliittinen asema ei ole koskaan ollut niin vahva kuin nyt. Jos ei tällaisessa tilanteessa anneta kansan äänestää, niin milloinka?” – ”Väittääkö kokoomuksen enemmistö, että jos kansa saa

327 valita presidentin, silloin ulkopolitiikka menee hunningolle?” – ”Kokoo- muksella on eduskunnassa 34 edustajaa. Kokoomus pystyy estämään jokaisen perustuslain muutoksen. Jos kokoomus olisi heti ryhdikkäästi ilmoittanut, että se ei tule hyväksymään poikkeuslakia missään olosuh- teissa, niin asia olisi rauennut tähän ja kansan äänioikeus olisi pelastettu.” – ”En ole enemmälti puuttunut Liberaaliseen ja Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen. Nehän ovat saatavissa mille linjalle tahansa, jos vain ministerintuoleja tarjotaan…” (eduskunnassa hilpeyttä ja ministeri Tarjanteen välihuuto: ”Käykö kateeksi?”). Mielestäni sitten pääministeri Sorsan puheenvuoro oli häikäilemät- tömän valheellinen ja sisällöltään ala-arvoinen. ”…hyökkäykset ovat kääntyneet täysin avoimesti tasavallan presidentin henkilöä ja ulkopolitiikkaa vastaan. Käynnissä olevan kiihotuksen keskellä on tärkeätä eduskunnan valtaenemmistöllään osoittaa, että Suomen ulkopoliittinen linja on kansan suuren enemmistön tukema, vakaa ja muuttuma- ton” (Välihuutoni: ”Ei siitä ole kysymys!”). Katsoen minuun tuo häijy- läinen kehtasi vielä jatkaa: ”…Jos politikoitsijalla ei ole halua tai kykyä tämän tosiseikan painoa tajuta, hänen taipumuksillaan olisi parempi asianomaisen itsensä ja yhteisen edun kannalta harrastella jotakin muuta kuin vastuullista valtiollista toimintaa.” (Eduskunnasta tuli luja vastahuuto: ”Suomen kansan asia on päättää!”)

(Sorsan puhe oli siinä määrin loukkaava, että päätin tilaisuuden tullen ”maksaa potut pottuina”. Kesti pari vuotta, mutta se tilaisuus tuli: Sorsa oli Saksan matkallaan pitänyt jossakin sosiaalidemokraattien kokouksessa puheen, jossa hän oli kertonut Suomen puu- ja paperiteollisuuden tekevän suurta voittoa. Seurauksena oli heti ollut ulkomailla aivan loogisesti huomattavan suuret hinnanalennusvaatimukset, jotka olivat maksaneet meidän teollisuudellemme satoja miljoonia markkoja. Lehdet siitä kirjoittivat. Tein asiasta suullisen kysymyksen eduskunnassa ja kuultuani pääministerin ympäripyöreän selityksen tein sallitun lisäkysymyksen: ”Jos poliitikolla ei ole halua tai kykyä tätä tuottamaansa vahinkoa tajuta…”. Ja jatkoin täsmälleen Sorsan omilla sanoilla: ”…eikö hänen olisi parempi harrastella jotakin muuta kuin vastuullista valtiollista toimintaa.” Vastausta ei tullut ja herra pääministerin ilme oli sen näköinen kuin hän olisi halunnut ampua minut siihen paikkaan…)

328 Edelleen Sorsa väitti kirkkain silmin: ”Tarkoituksena on ollut saada vi- rike sen äärioikeistolaisen ryhmittymän operaatiolle, joka keskuudes- samme on erilaisin valeverhoin esiintynyt. Nyt nuo verhot on katsottu voitavan heittää syrjään ja muodostaa julkinen liittoutuma.” Sorsan ”salaliittoteoria” oli peräti kummallinen. Oliko siis ajateltava niin, että aina, kun joukko kansanedustajia eri puolueista äänestävät yhdessä hallituksen esitystä vastaan, kysymyksessä on ”väliverhojen takana” piillyt salaseura, joka nyt äänestäessään ”muodosti julkisen liittoutuman”?

Tuure Junnila luki ensin sanasta sanaan sen puheen, minkä oli Messu- hallin tilaisuudessa esittänyt. Se oli kauttaaltaan maltillinen, jopa hiukan kuivakiskoinen valiosäännön peruskurssi. Pitkähkön tarkastelun tuloksena hän tuli siihen tulokseen, että ”ainoa todellinen syy poikkeus- lakiesityksen antamiseen on loppujen lopuksi ollut vain se, että tasavallan presidentti oli kerran tullut sanoneeksi, että hän ei halua asettua ehdokkaaksi normaaleissa presidentinvaaleissa. Jotta presidentti ei joutuisi peruuttamaan tätä lausumaansa, sitä varten on nyt ryhdytty ajamaan tätä poikkeuslakia.” Junnila asetti perustuslain hengen noudattamisen muodollisen lail- lisuuden edelle: ”Mutta vaikka tuo perusoikeuden anastaminen siis tapahtuukin muodollisesti laillisessa järjestyksessä, se tapahtuu mitä ilmeisimmin hallitusmuodon hengen ja tarkoituksen vastaisesti… Syytä on todeta, että aivan samalla tavalla muodollisesti laillisessa järjestyk- sessä… voitaisiin säätää laki, jolla nykyinen eduskunta voisi pidentää nelivuotisen toimikautensa vaikka kymmeneksi vuodeksi.” Samaan perustuslakimme ylettömään joustavuuteen tarttui myös Juuso Häikiö puheessaan – todeten, että – samalla tavalla kuin poikkeuslain – eduskunta voisi säätää lain, jossa määrättäisiin telotettaviksi osa eduskunnasta, esimerkiksi ne, joiden nimi alkaa E:llä, jolloin Ven- namo välihuudossaan halusi tarkistaa, kuuliko hän oikein: ”Oliko se E:llä vai V:llä!” Omassa puheenvuorossani koetin tehdä selväksi poikkeuslain kyt- kentöjen kiristysluonteen. ”…poikkeuslain kytkeminen jollakin tavalla ulkopoliittiseen linjaan ja perustuslain puoltajien häikäilemätön lei- maaminen ulkopoliittisen epäilyttävyyden poltinmerkillä on jyrkästi torjuttava. Se on häpeällistä ja herra pääministerin puheenvuorossa käytettynä se on huolestuttava osoitus asiaperusteiden puutteesta.” Puheeni lopussa esitin arvattavaksi, kuka on sanonut: ”Niitä on sellaisia perustuslailla ratsastavia jääräpäitä jne.” ja jatkoin: ”Ennen kuin

329 edustajatoverit yhtyvät tämänlaatuisten arvostelijoiden kuoroon, on jokaisen hyvä tietää, että juuri nuo sanat sanoi aikoinaan Adolf Hit- ler…” Paikalla olevien kasvot eivät värähtäneetkään. Kukaan ei näyttänyt ymmärtävän tätä asiaa – olivat kaiketi jo paljosta valvomisesta väsy- neitä. – Onni, ettei toimittajia ollut enää läsnä. Puheestani olisi tullut jymyuutinen otsikkonaan viidellä palstalla: ”Rainio vetosi puheessaan Hitleriin!”

Torstain vastaisena yönä klo 00.15 käytiin äänestyksiin. Tulos oli odotettu. Laki julistettiin kiireelliseksi äänin 170–28, yksi tyhjä (kristillisten Juntumaa). Sitten äänestettiin itse lain hyväksymisestä ja saatiin sama tulos. EEC-sopimus allekirjoitettiin 5.10.1973 yhdeksän kuukautta myö- hemmin vähin äänin. Joulukuussa minulle annettiin yllättäen Suomen Leijonan komenta- jamerkki – myöntämisasiakirjan allekirjoittajana Urho Kekkonen – minulle, joka en ollut edes pääjääräpää! Tutkimattomat ovat Herran tiet ja Kekkosen aatokset.

11. Vuosia myöhemmin eräässä veteraanikansanedustajien kokoontumisessa toimi isäntänä silloinen puhemies Johannes Virolainen. Kahvitilai- suudessa pitämässään puheessa hän tunnusti: ”Me teimme virheen, kun säädimme eduskunnassa sen poikkeuslain…” – Vanhana ”jääräpäänä” en voinut olla esittämättä välihuutoa: ”Ketkä ME? En minä ainakaan!”

330 LUKU XXI Vaaran vuosikymmen

1. Heti poikkeuslain käsittelyn jälkeen Pravda kirjoitti 21.1.1973 (Helsin- gin Sanomat 22.3.73): ”Pravdan Helsingin kirjeennvaihtaja Juri Jahontov mainitsee nimeltä oikeistopuolueiden edjustajat Tuure Junnilan, Kullervo Rainion, Veikko Vennamon, Georg Ehnroohin ja Victor Procopén ja sanoo heidän käyttä- neen eduskunnan puhujakoroketta Suomen ulkopoliittisen linjan vas- taiseen raivokkaaseen kampanjaan. – Jahontov lainaa tässä yhteydessä Suomen ’edistyksellistä lehdistöä’ ”. …”Jahontov lainaa kirjoituksessaan- nimeltä mainiten SKP:n pää-äänenkannattajaa Kansan Uutisia ja SKP:n taistolaisten lehteä Tiedonantaja.” (”Edistystä” kerrakseen!) Tämä oli minun osakseni tullut lopullinen leiman läjäys: vaarallinen, ulkopoliittisen linjan vastainen ”raivokas kamppailija”, jonka kanssa rauhaa rakastava kunnon suomalainen ei saanut olla missään tekemi- sissä. Kierrettävä kaukaa. Suomen ”edistyksellinen lehdistö” oli sanonut tämän julki, Pravda (Totuus) sen siteerannut ja koko lehdistö Suomessa saattoi nyt siteerata Pravdan ”tietoa”. Tällainen oli poliitikon kohtalo Suomessa erityisesti 1970-luvulla, jos uskaltautui toimimaan kuin itsenäisen maan kansalainen. Tosiasiassa en ollut edustajaksi tultuani puhunut ulkopolitiikasta yhtä halaistua sanaa. Kiusaantuneena alituisesta vääristelystä esitin kantani vasta vuonna 1976 budjettikeskustelun puheenvuorossani, josta Helsingin Sanomat kirjoitti 23.10.76: ”Rainio kiisti jo etukäteen olevansa ulkopoliittisesti vaarallinen henki- lö ja vakuudeksi hän kertoi myös omasta ulkopoliittisesta ajattelustaan, joka kiteytyy kolmeen seikkaan: isänmaan itsenäisyyden turvaaminen kaikin voimin, tunnontarkka puolueettomuudesta huolehtiminen sekä valtiosopimusten sanatarkka noudattaminen. Mitä tähän lisätään, on leuan väpinää ja turhaa liturgiaa.” (Puheestani tarttui sitten yleiseen kielenkäyttöön sanonta: ulkopoliittista liturgiaa.)

331 2. 1970-luku on saanut historiankirjoittajilta nimen ”vaaran vuodet” tai ”toiset vaaran vuodet” – erotukseksi ensimmäisistä, 1940-luvusta. Eri- koista niille vuosille oli, että ihmiset aavistelivat jotakin kohtalonomais- ta olevan tapahtumassa, mutta mitä se oli, siitä ei ollut tietoa. Kaikki elivät kuin tiheässä hämärässä, epämääräisten huhujen varassa. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin on historian tutkijoiden palapeleissä alkanut hahmottua kuva siitä, mitä pimeyden keskellä tapahtui – erityisesti miten lähellä kuilun reunaa oli ulkopolitiikassa kuljettu. Sen rinnalla outoja asioita tapahtui myös oman maan sisällä, mutta niistä sentään lopulta pulpahti tieto julkisuuteen. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäseneksi tullakseen olisi pitä- nyt olla joko puolueen johtaja tai muuten politiikan ”luotettava” sisä- piiriläinen. Mutta olisi ollut aivan turhaa kadehtia heitä, sillä pian tuli huomaamaan, etteivät nuo ”luotettavatkaan” tienneet maalle todella merkitsevistä asioista mitään. Presidentti piti tarkan huolen siitä, ettei tieto ”vuotanut”. Oli vuosia, jolloin vain 3 henkilöä oli selvillä siitä, mitä Neuvostoliitto meiltä vaati. Loput luulivat, että riitti, kun harrastettiin puheissa vanhaa ”ulkopoliittista liturgiaa”. Vasta kymmenien vuosien perästä on päästy sellaisille tiedon lähteil- le, että voidaan nähdä todellinen tausta sille, mitä ”vaaran vuosikym- menenä” meille oli tapahtumaisillaan. Kerron sen tässä lyhyesti, jotta itsekin ymmärtäisin, mikä se sumumaailma oli, jossa me tietämättömät hapuilimme otetta. Monelle on tuttua vain yksi julki tullut mieliä järkyttänyt tapaus: Neuvostoliiton puolustusministeri Ustinovin vierailullaan vuonna 1978 tekemä ehdotus maittemme välisistä yhteisistä sotaharjoituksista. Tuoreessa muistissa olivat ne Varsovan liiton ”yhteiset sotaharjoitukset”, jotka olivat johtaneet yhden jäsenmaan, Tshekkoslovakian miehitykseen. Muistettiin myös vuonna 1961 Neuvostoliitosta tullut nootti, jossa vetoamalla yhteistyö- ja avunantosopimukseen ehdotettiin neuvotteluja yhteisen puolustuksen järjestämiseksi Saksan taholta tulevaa sotilaallista uhkaa vastaan. Virallisesti ilmoitettiin, ettei Ustinov ollut mitään ehdotusta tehnyt, mutta lehdistön kautta kaikki saivat pian tietää, että huhu oli totta. Oli selvästi pääteltävissä, että Neuvostoliitossa pyrittiin tätä kautta Suomen miehittämiseen – ellei äkkirysäyksellä, niin vähitellen hivuttaen… Jo vuosia ennen Ustinovin vierailua oli kuitenkin asiassa tapahtunut paljon, mutta tietoa oli ollut vain epävarmoina huhuina, joista monet olivat saaneet alkunsa Karjalan palauttamisen valveunista.

332 Alpo Rusi, historioitsija, filosofian tohtori ja suurlähettiläs on teoksessaan ”Yhdessä ja erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa” kuvannut luotettaviin lähteisiin nojaten sotilaspoliittis- ten tapahtumien kulun Neuvostoliiton ja Suomen välillä 1970-luvulla. Noudatan etupäässä hänen esitystään – hiukan ”täydennettyinä”, se sallittakoon. Rusin mukaan Kekkonen itse oli aktiivinen käymään keskusteluja sotilaspoliittisista kysymyksistä NL:n kanssa – ainakin aluksi (1972) Tämä tieto on tullut Ruotsin Säpon (turvallisuuspoliisin) kautta, kun ruotsalaiselle Jan Leijonhjelmille oli vuotanut tietoa Varsovan liiton tiedusteluelimistä. Tämän tiedon mukaan Kekkonen olisi halunnut salaisina käytäviä keskusteluja, joiden pohjalta NL voisi käyttää Lappia joko hyökkäyksessä tai puolustuksessa Ruotsia vastaan (jos se liittyisi Natoon). Jo vuoden 1972 tammikuussa NL:n puolustusasiamies, kommodori V. A. Andruškevitš esitti illallisilla salaisessa keskustelussa yleisesikunnan päällikölle, kenraalimajuri Paavo Junttilalle Suomen kartan, jossa oli vedetty raja Kuhmosta Pohjanlahteen, ja ehdotti neuvottelua siitä, että puolustusvastuu tuon rajan pohjoispuolella siirrettäisiin NL:lle. Tämä tapahtuisi Suomen ja NL:n väliseen yya-sopimukseen nojautuen – (tarkemmin sanoen: sitä venäläisesti eli miten vain tulkiten). – Tapaus mainitaan sekä Kekkosen päiväkirjassa että kenraali Lauri Sutelan elä- mäkerrassa. Sutela ei ollut tällöin vielä puolustusvoimien komentaja vaan kenraali Kaarlo Leinonen hoiti sitä tehtävää, joten Kekkonen pohti asiaa yhdessä Leinosen kanssa. Kekkonen kirjoittaa päiväkirjassaan: ”Leinonen luonani. Kertoi, että NL:n sotilasasiamies Andruškevitš oli omissa nimissään ehdottanut S-NL välillä yhteistyötä. Meidän upseerimme hätääntyneitä. Sanoin, että voivat selvittää minkälainen yhteistyö NL:n strategiaa arvioiden voisi tulla kysymykseen ja mikä on tähän suomalainen kanta.” Kekkonen ei mainitse mitään kartasta eikä muistakaan yksityiskoh- dista. Todennäköisesti aluksi ne tunsi vain kolme henkilöä Suomessa: Junttila, Kekkonen ja Leinonen. – Huhut ovat asia erikseen. Niitä kyllä riitti. Muistan Pentti Mäki-Hakolan kertoneen minulle hyvin luottamuksellisesti eräästä poliitikkojen ja sotilashenkilöiden pienen sisäpiirin kokouksesta, jossa eversti Wolf Halsti oli ehdottanut Lapin luovuttamis- ta NL:lle jotakin sopivaa korvausta vastaan. Pentti oli Halstin puheesta syvästi järkyttynyt.

333 Vielä samana vuonna ryhdyttiin käymään neuvotteluja – tai ainakin jonkinlaisia keskusteluja, joista Rusi kirjoittaa: ”Suomi ja NL kävivät seuraavat kaksi vuotta salaisia keskusteluja sotilaallisesta yhteistyöstä … mutta täsmällistä tietoa aloitteen taustasta ei ole ollut käytettävissä.” Suomen puolelta keskusteluja johti yleisesikunnan päällikkö Junttila ja niissä käsiteltiin kysymystä, miten yhteinen Suomen puolustus järjes- tettäisiin Naton hyökätessä.

3. Vuonna 1974 uudeksi puolustusvoimien komentajaksi tuli kenraali Lauri Sutela ja tilanne muuttui täysin.

Sutelan Suomen kansa tunsi hyvin kolmen vuosikymmenen takaa, sota-ajasta. Silloin hän nuorena pioneeriluutnanttina oli neuvokkuudellaan hoitanut, että venäläisten radiolla lau- kaistavien miinojen salaisuudet paljastettiin ja löydettiin keino niiden räjäyttämisen estämiseksi: Yleisradiossa soitettiin määrätyllä aaltopituudella yöt ja päivät ”Säkkijärven polkkaa” eli vallattiin tuo aaltopituus viholliselta ja pelastettiin monta siltaa tuhoamiselta. Lauri Sutela kuului Jyväskylän lyseon kasvatteihin ja oli minun veljeni luokkatoveri, tunnettu jo tuolloin reippaudes- taan ja rohkeudestaan. – Olin koulun pihalla paikalla, kun ensiluokkalaisia ”kastettiin” oikeiksi lyseolaisiksi upottamalla jokaisen pää vuorollaan vesisankoon. Sattui niin, että uskon- nonlehtori, pappi Kärkkäinen eli ”Käkkärä” oli saanut vihiä se- remoniasta ilmestyi yllättäen paikalle ja viskasi kaiken veden sangosta kastajien päälle. Silloin kuului Lauri Sutelan huuto: ”Onhan se hyvä, että pappi itse tuli kastamaan!”

Sutelan tultua puolustusvoimien komentajaksi, keskustelut sotilaallisesta yhteistyöstä lopetettiin. Keväällä 1974 kuitenkin suurlähetti- läs Stepanov – Suomen painostajista eräs pahimpia – kutsui Sutelan saunavierailulle ja ehdotti suoraviivaisesti, että Suomen ja NL:n yya- sopimuksen mukaiset sotilaalliset neuvottelut pitäisi aloittaa uudelleen. Suoraviivaisesti Sutela piti niitä tarpeettomina. Uudenlaisia ehdotuksia tehtiin NL:n taholta. Esitettiin yhteisen esi- kuntatyöskentelyn harjoittelua. Sutela ei suostunut. Ystäväni Pekka Hintikka sattui myös olemaan Sutelan koulutoveri ja tapasi häntä vuosien mittaan hyvin usein keveissä keskusteluissa. Jos oli

334 koulupoika Sutela ollut verraton leukailija, niin oli kenraalikin, jos on uskomista muistelmaan, jonka Pekka minulle kertoi suoraan kenraalilta itseltään kuultuna: Oli tullut taas kutsu Moskovaan ja joukko toinen toistaan vakavampia herroja oli koolla – ja kellä univormu yllään, hänellä arvattavasti rin- nukset täynnä kiliseviä kunniamerkkirivistöjä. Tällä kertaa Sutelalle tehtiin huolella valmisteltu ehdotus, että maittemme välillä ryhdyttäisiin vaihtamaan kummankin maan sotilastie- dustelutietoja. Asia oli uusi ja Sutela sanoi joutuneensa miettimään vastausta hetken, kunnes ilmoitti pitävänsä hanketta tarpeettomana ja sanoi ”olevansa aivan varma siitä, että suuren Neuvostoliiton sotilastie- dusteluelimet ovat paljon paremmin perillä Suomen asioista kuin me itse…” Mahtava nauru helisytti kattokruunuja ja kilisytti kunniamerk- kien rivistöjä. Yhteinen tiedustelu unohdettiin, mutta yhteinen malja juotiin – useampikin, arvattavasti.

4. Jo aikaisemmin mainitsemani mieliä järkyttänyt Ustinovin vierailu tapahtui keväällä 1978. Vaikka virallisella taholla pyrittiin epätoivoisesti pitämään tapahtumia pimennossa ja kiellettiin tiukasti se, että Ustinov olisi tehnyt ehdotuksen, valehtelu ei nyt voinut onnistua – lähinnä Us- tinovin itsensä tökerön käyttäytymisen vuoksi. Jo autossa, kun vierailun isäntänä toimiva puolustusministeri Taisto Tähkämaa ja Ustinov tulivat lentokentältä kaupunkiin, Ustinov teki ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista. Täh- kämaalle asia oli tuiki outo eikä hän käsittänyt, mitä Ustinov tarkoitti. Toisen kerran Ustinov teki ehdotuksensa aivan julkisesti pääesikunnan järjestämässä tiedotustilaisuudessa. Taaskaan Tähkämaa ei ollut oikein selvillä siitä, mistä oli kysymys, eikä vastannut sanallakaan, mutta Klaus Törnudd toi sitten esiin jonkinlaisena vastauksena sen, että yhteiset sotaharjoitukset ”herättäisivät kummastusta koko Euroopassa”. Sutela totesi, että yhteistyö ”toimii hyvin jo aiemmin vakiintuneella tasolla” – mitä se sitten tarkoittikaan – luultavasti ei mitään ja se olikin parasta. Koska Suomen puolustusministeri oli itse hiljaa, Ustinov ja hänen kumppaninsa käsittivät asian niin, että Suomi oli suostuvainen. ”Vaike- neminen on myöntymisen merkki”. Kannatti siis jatkaa. Varsinaisen hyökkäyksensä marsalkka Ustinov teki Kultarannan sau- naillassa Tasavallan Presidentin vieraana. Saunojien joukossa oli myös Sutela valvomassa asioiden kulkua. Kerrotaan, että Ustinov ”jankutti”

335 useaan kertaan yhteisistä sotaharjoituksista, mutta Kekkonen antoi joka kerta asian mennä ohi korviensa ja ehdotti lisää löylynottoa. Voidaan kuvitella, millainen huomattava ”kotikentän etu” oli Kultarannan isän- nällä suomalaisten saunarituaalien tuntijana. Hän löi vastalla tahtia ja mahtava marsalkka sai kyyristellä höyrypilvessä lauteilla hikisenä ja kunniamerkeistään riisuttuna.

Ustinovin oli matkustettava Moskovaan tappion kärsineenä. Myöhem- min osoittautui, että sotaharjoitusneuvottelujen ehdottamisen idea oli ollut kokonaan suurlähettiläs Stepanovilta lähtöisin, hänen sooloi- luaan.. Kävi myös ilmi, että monet korkeammat poliittiset johtajat Krem- lissä olivat asiasta eri mieltä kuin Ustinov. Se voi olla tietysti pelkkää jälkiviisautta operaation epäonnistuttua. Se vaikutus vierailulla oli Kekkoseen, että hän oli alkanut miettiä mahdollisia yhteisiä esikuntatason neuvotteluja. Sutelan mukaan ne olisivat olleet Suomelle vielä vaarallisempia kuin tavanmukaiset joukkojen harjoitukset ja hän hoiti asiat niin, etteivät venäläiset saaneet vi- hiä siitä, kuinka lähellä Kekkonen oli myöntymistä, jos ehdotuksia olisi vielä heiltä tullut. Miten menetellä, jos joku haluaa ”ystävyyden ja yhteistyön hengessä, rauhantahtoisesti” napata itselleen hyväuskoisen naapurin talon? Ensin koputetaan, koputetaan, kunnes ovea raotetaan, sitten sujahtaa saapas ovenrakoon, vieras sanoo itsensä tervetulleeksi ja avaa oven remuavalle joukkiolle, joka sitten nauttii talon antimet ja työntää isäntäväen pöy- dästä nurkkaan roskapöntön viereen. – Tämä oli se kaava, jota Stalin noudatti Baltian maissa vuonna 1939. Se on se kaava, jota yritettiin Suomen suhteen noottikriisin aikaan. Se toteutettiin Tshekkoslovakian miehityksessä. Suomen osalta kaavan käyttö jäi koputteluvaiheeseen – saapasta ei saatukaan ovenrakoon, kiitos yhden miehen – Lauri Sutelan. Niin pysyväksi on ”suomettumisen” ajan mielikuvamaailma jäänyt, että näen päätä puistettavan, kun sanon, että Lauri Sutela on meidän suurmiehemme – patsasta vaille jäänyt, tietenkin, kuten asiaan kuuluu. Lyön löylyä lisää ja sanon: Lauri Sutela oli Suomen vaaran vuosikymmenen Mannerheim.

336 LUKU XXII Oppositiossa. Tukea idästä

1. Ei eduskuntatyö suinkaan ole alituista kiirettä, ei öitten läpi valvomista eikä jatkuvaa puhumista. Sellaisen mielikuvan voi saada poikkeuslain käsittelyn kuvauksesta. Ei, yleensä se oli sen kaltaista huhtomista vain budjetista päättämisen aikoina joulun tienoilla, jolloin Vennamo ää- nestytti noin tuhannesta tai parista tuhannesta muutosehdotuksestaan budjettiin. Ihmeesti siinä kuitenkin etusormi kesti yhtä mittaa jatkuvaa nappulanpainantaa. Nuokuttiin istuntosalin tuoleilla valveen ja nukku- misen rajoilla ja kuin unen usvaan puhemiehen ääni esitti jonkinlaista Ravelin Boleroa: ”Edustaja Vennamo on edustaja Kortesalmen kannattamana tehnyt ehdotuksen että… riksdagsman Vennamo har – föreställt att… månne ha följande utlåtande… asiasta on äänestettävä… valiokunnan lausunto ’jaa’ , Vennamo ’ei’, jaa tai ei…”. Pysyäkseni hereillä keksin jonkinlaisen herätyskello-systeemin: Aina kun Vennamon ehdotuksessa kuului nimi Juankoski, äänestinkin ’ei’, siis Vennamon ja Kortesalmen mukana. Vennamoa sapetti. Nyt hän ei voinutkaan tupailloissa Juankoskella julistaa SMP:n olevan ainoa kunnan ystävä. Ennen joulua monet käyttivät istuntoaikaa hyväkseen kirjoittamalla joulukortteja. Kansliatoimikunta oli nähnyt hyväksi avustaa tässä jaka- malla jokaiselle kansanedustajalle 50 kortin kasan ilmaisia joulukortteja, joissa kuvana prameili eduskuntatalo ja tekstinä oli: ”Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta”. Kimpaannuin tästä ”joulun sosialisoimi- sesta” niin, että lähetin kortit varustettuna seuraavanlaisella lippusella:

337 ”Hyvä ystävä, arvoisa Vaikuttaja!

Tällainen on eduskunnan – veronmaksajien kustannuksella, tietenkin – kansanedustajille 10 000 kappaleena jakama ”so- sialisoitu” joulukortti. Nähtävästi, jotta kortti olisi kyllin ”arvovaltainen”, siinä on Seimen Lapsi korvattu Maallisen Vallan symbolilla, eduskuntatalon kuvalla.

Koska olen näköjään sellainen eriskummainen jääräpää- yksilö, joka haluaa jatkuvasti itse valita omat joulukorttinsa, asia ei ole miellyttänyt minua alkuunkaan. Olen erikoisesti käyttänyt Sotainvalidien Veljesliiton joulukortteja. Niin teen nytkin. Mutta mitä tehdä näille ”sosialisoiduille” korteille? Asiaa kauan harkittuani olen päättänyt lähettää ne arvossa pitämilleni vaikuttajayksilöille seuraavan viestin kera:

Kun eduskunta on tällä toiminnallaan riistänyt hyväntekeväi- syys-järjestöiltä ja muilta joulukorttien julkaisijoilta 10 000 kortin menekin, vetoan täten jokaiseen vaikuttajayksilöön, että he kehottaisivat yleisöä käyttämään hyväntekeväisyys- järjestöjen ja erikoisesti tällöin Sotainvalidien Veljesliiton julkaisemia joulukortteja vastapainoksi sille menetykselle, jonka eduskunta on tällä puoluetuen uudella muodolla näille järjestöille ja yksityisille yrittäjille tuottanut,

Aitoa joulun henkeä ja lämmintä, auttavaista mieltä! Kullervo Rainio Kansanedustaja Helsingin kaupungista

Tavallisina viikkoina istunnon alkaessa käytiin hät’hätää salissa läs- näolonappia painamassa, juotiin kahvit ravintolassa ja hörähdeltiin uusimmille vitseille, joista suosituin oli uutinen Alli Vaittisen avioon menosta kesällä 1972 Esko Kuikan kanssa: Kerrottiin biologisesta ih- meestä – ”Alli oli ryhtynyt hautomaan kuikan munia”. Mitään erityisen hilpeää ei ollut se ”keskustelu”, jota käytiin istuntosalissa: Yksi rapisutteli papereitaan puhujapöntössä yrittäen saada teks- tistään selvää ja kuulijakuntana oli toinen edustaja, joka puhujalistalla oli seuraavana ja syventyi nyt kohta tulevaan omaan puheenvuoroonsa. Oli ”kehitetty” eduskunnan työskentelyä ja keksitty tunnin kestävä

338 istunto, jossa edustajat saattoivat esittää ns. suullisia kysymyksiä ministereille. Näitä kuulemassa saattoi olla jopa kymmeniä kansanedustajia ja tavallisesti kahvilassa lorvailevat lehtien eduskuntatoimittajat olivat myös joskus niistä kiinnostuneita. Varsinainen työ tehtiin valiokuntien kokouksissa. Ainoa paikka, jossa minä koin työn tuntua oli sivistysvaliokunta. Siellä kuunneltiin asiantuntijoita ja joskus aivan unohdettiin puoluejäsenyydet, kun huomattiin oltavan keskellä aivan asiallista keskustelua. Tätä edisti valiokunnan puheenjohtaja, älykäs ja huumorintajuinen Kuuno Honkonen, SKDL:n edustaja, joka myöhemmin siirtyi Itä-Saksaan suurlähettilääksi. Hän ei pahastunut, vaikka minä jotakuinkin usein jätin mietintöön vastalauseeni, kertoi vain jonkun menneen ajan edustajan periaatteesta: ”Kaikki viina, mikä tarjotaan, on juotava, ja jokaiseen mietintöön on jätettävä vastalause.” – Myönsin, että kohdallani väittämä oli puoleksi oikein. Puhuin puoluerajojen osittaisesta häipymisestä valiokunnassa. Ker- ran hämmästytin aikalailla laitavasemmistolaisia, kun eräs heistä oli esittänyt – pitäessään hallituksen esitystä riittämättömänä – sokeitten laitehankintarahaan tuntuvaa korotusta ja minä äänestin mukana. Ih- mettely vain kasvoi, kun selitin, että – vaikka olen kokoomuslainen – olen silti ihminen ja haluan paljon tuntuvammin autettavan vammaisia ja muita ilman syytään kovan kohtalon kolhimiksi joutuneita. Oppositiopuolueessa oleva kansanedustaja tuntee olevansa pakkolo- malla. Yrittipä mitä tahansa, sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Monenkin mielestä se oikeuttaa laiskotteluun – minunkin, aluksi. Huomasin kuitenkin erään mielenkiintoisen vaikutusmahdollisuu- den: Kun esitti hyvän idean eikä pitänyt siitä liian suurta ääntä vaan salli jonkin hallituspuolueen ”varastaa” sen, se toteutuu. Näin kävi minun esittämälleni verotaulukko-korjaukselle. Väitin, ettei ole valtiosäännön mukaista periä koko vuosi edellisenä vuonna tehdyn budjetin mukai- sia veroja, koska inflaatio on muuttanut rahan arvoa ja eduskunta on budjetissaan tarkoittanut periä veroja vuoden alussa lasketun ei-vie- lä-muuttuneen raha-arvon mukaisesti. Inflaatio jyrkensi sitten vuoden kuluessa tuntuvasti verotuksen progressiota – mikä ei suinkaan ollut budjetintekijäin tarkoitus eikä perustuslain mukaista. Tämän ehdotukseni hallituspuolueet äänestivät kumoon – mukana liberaalit. Mutta liberaalit olivat valmiit vuoden päästä esittämään eri- tyistä, muka keksimäänsä ”veroleikkuria” ja se toteutettiin. Tuo ”leik- kuri” oli vain salanimellä esitetty minun ehdotukseni, jonka he olivat aikanaan hylänneet – vain siksi, että se oli tullut oppositiosta. Omasta puolestani olin tähänkin tyytyväinen.

339 2. Kyllä minä opin vähitellen juonittelemaankin. Se tapahtui, kun valiokuntaan tuli käsiteltäväksi erityinen Steinerkoulu-laki – sen jälkeen, kun opetusministeri Ulf Sundqvist jo oli hävittänyt Suomesta kaikki muut yksityiset peruskoulut pienellä lainpoikasella, jota olin joutunut melkein yksin vimmatusti vastustamaan – (Mm. puhuin yhteen menoon eduskunnassa 5 t. 20 min. – silloin tällöin sulatellen suussani virkistävää hedelmäsokeritablettia.) Helsingin Steiner -koulun rehtori, hyvä ystäväni Reijo Wilenius oli suhteillaan keskustapuolueeseen saanut asian järjestymään niin, että tuota koulua ei käsiteltykään kimpussa muiden yksityiskoulujen kanssa vaan esitettiin nyt oma sitä koskeva laki. – Minulle lain kohtalo oli aivan henkilökohtaisesti tärkeä, sillä Laura ja Kale olivat olleet hyvin aktiivi- sina perustamassa Helsinkiin steinerkoulua ja heidän kaikki lapsensa kävivät sitä. Olin myös paljon keskustellut kasvatusperiaatteista Reijo Wileniuksen kanssa, joka oli syvällinen filosofi. Hän ymmärsi täysin -mi nun kantani: Pidin Steinerin kasvatusideoita erinomaisina, vaikkakin hänen antroposofiansa oli hölynpölyä. Mutta miten menetellä valiokunnassa? Jos minun kantani paljastuu, se leimaa asian oikeistolaiseksi salahankkeeksi ja vasemmisto saattaa hyvinkin kaataa lakiehdotuksen, josta heillä on hyvin hämärä kuva. Asiantuntijoita kuultiin, heidän joukossaan myös Reijoa. Eräässä vaiheessa minulla oli tilaisuus ohimennen kysyä, pitikö paikkansa se, että Hitlerin Saksassa steinerkoulut olivat kiellettyjä. Reijo vahvisti tämän ja jätti viisaasti mainitsematta, että samoin oli laita Neuvostoliitossa. Ku- kaan ei huomannut kysyä. Sitten tein varsinaisen kysymykseni: ”Mikä se on tämä Kriittinen korkeakoulu, jossa marxilaiset aatteet rehottavat? Onko totta, että olette myös sen rehtori?” – Reijon silmissä kävi pienenpieni naurun vilahdus. Hän ymmärsi yskän. Hän kiirehti vakuutta- maan, että tämä yhteys steinerkoulun ja Kriittisen korkeakoulun välillä on vain eräänlainen ”personaali-unioni”. Vasemmiston kannatus tuntui nyt varmistetulta, mutta kristillisten Korhonen oli vielä käsittelemättä. Hän oli kuullut huhuna, että steiner- koulussa harjoitetaan jonkinlaista pakana-uskontoa. Valiokunta teki tutustumiskäynnin Helsingin Steiner -kouluun. Siellä oli näytteillä suuri joukko oppilaitten laatimia omia oppikirjoja, kauniilla käsialalla tekstattuja ja taidokkaasti kuvitettuja. Huomasin eräässä työssä hienopiirteisen, kullankeltaisen, ihastuttava enkelinkuvan. Ny- käisin Korhosta hihasta: ”Katsopas tätä!” Korhonen oli myyty mies. Hän melkein itki ilosta nähdessään niin kauniin enkelin. Korhosen kanta

340 äänestyksessä oli varmistettu. Steinerkoulu saa toimia Suomessa.

3. Suurin yllätys eduskuntaan tullessani oli minulle ollut ryhmien si- säinen hajanaisuus ja suoranainen riitely mitä tärkeimmissä asioissa. Se näkyi lähes kaikissa puolueissa. Vasemmistossa SKDL oli pysyvästi haljennut kahteen ryhmään: yhdessä taistolaiskommunistit, toisessa perinteiset kommunistit ja heidän mukanaan se SKDL:n kantajoukko, joka ei tunnustautunut kommunisteiksi, mutta ajoi sosialismin asiaa. Sosiaalidemokraatit olivat yhtenäisempi ryhmä, mutta nuoriso, etenkin ylioppilaat, jotka kaduilla julistivat vallankumousta, oli päässyt suorastaan hallitsevaan asemaan ja oli sysäämässä Sorsan johdolla sivuun vanhaa polvea, jolle Väinö Tanner oli ollut ihanteena. Myös Keskustapuolueessa oli syvä kuilu. Oli Kekkosta syvään kumar- tava pääjoukko, jota Ahti Karjalainen johdatteli omine kunnianhimoi- sine tavoitteineen. Omat, kiihkoilevat ylioppilasjoukot olivat tässäkin määräämässä tahtia. Mutta oli myös niin sanottu ”musta tusina”, joka yritti vaalia puolueen pysyviä arvoja ja asettui vastustamaan luisumista sosialismiin päin. Minun hyviä tuttujani olivat Veikko Pihlajamäki ja Pekka Vilmi. Johannes Virolainen kuului tähän joukkoon – tai vähitel- len leimattiin siihen kuuluvaksi. On syytä mainita myös lujatahtoinen ja isänmaallinen Marjatta Väänänen, ”eduskunnan ainoa mies”, kuten Seikko Eskola oli keksinyt kirjoittaa Kanavassa – verraten häntä Israelin Golda Meiriin. Suomen Maaseudun Puolueen kohdalla oli tapahtunut – kuten olen kertonut – täydellinen pölkynhalkaisu: Vennamon diktatorinen mää- räily oli vimmastuttanut enemmistön ryhmästä perustamaan suorastaan uuden puolueen. Ruotsalainen Kansanpuolue oli aina ollut sekalainen seurakunta, ulottui poliittisissa kannanotoissaan laidasta laitaan. Jonkinlaista si- säistä kiinteyttä oli ryhmällä ”Nordisk Grund”, johon kansanedustajista kuuluivat Georg C. Ehrnrooth ja Victor Procopé. Jopa tämäkin pikku ryhmä hajosi, kun edellinen perusti uuden puolueen ja Victor ei tullutkaan siihen mukaan. Kokoomuksesta minulla oli ollut taivaansininen käsitys: yhtenäinen isänmaallinen joukko, joka pystyi yksimielisyytensä voimalla torjumaan Lex Virolaisen. Kun sitten melkein puolet eduskuntaryhmästä asettui vastustamaan Lex Sundqvistin käsittelyssä esittämääni ja Pro- fessoriliiton hyväksymää, hyvin maltillista rinnakkaislakiehdotus- ta, silmäni avautuivat. Poikkeuslain käsittely teki sitten selväksi, että

341 puolueessa vallitsi melkein sisällissota – sitä oli jo käyty useita vuosia. – On aivan virheellinen se lehdistön levittämä kuva, että kokoomuksen hajottajia olisivat olleet poikkeuslain vastustajat, että muka oli jonkinlainen ”äärioikeistolainen” klikki, jonka toimesta kokoomusta olisi py- ritty saamaan hajalle. Asia on toisin, paljon monimutkaisempi. 1969 muutamat nuoret kokoomuslaiset perustivat Messilässä ”remonttimiesten” ryhmän. Heidän joukossaan olivat mm. Juha Vikat- maa, Pertti Salolainen ja Ilkka Suominen. Heti 1970 pidettyjen vaalien jälkeen ryhmä kuitenkin lakkasi toimimasta. Ilkka Suomisen mukaan syynä tähän olivat Vikatmaan jyrkkyys ja vallanhimo. Kokoomuksen sisäisen hajaannuksen historia on näin ollen suurim- malta osaltaan Juha Vikatmaan henkilöhistoriaa.

4. Juha Vikatmaa oli oikeustieteen tohtori ja apulaisprofessori Turun yliopistossa, jotakuinkin nuori, 29-vuotias, tullessaan valituksi suurella äänimäärällä vuoden 1970 vaaleissa eduskuntaan. Sitä ennen hänet oli valittu paljon kannatusta saaneena Turun kaupunginvaltuustoon, jolloin hän vaaleissa esiintyi ”remonttimiehenä” ja häntä tuki erityinen ”Juffan rinki” vahvaa vaalityötä tehden. Juha Vikatmaa oli kannanotoissaan äärimmäisen varma ja itsetie- toinen ja piti itseään erehtymättömänä. Nuorten kokoomuslaisten – kuten ylioppilasjärjestö Tuhatkunnan ja Kokoomuksen Nuorten Liiton piirissä hän oli todellinen idoli, uskoa uuteen herättävä, intoa hehkuva politiikan taivaalle noussut leimuava tähti… Vikatmaan ideat eivät teoreettisina rakennelmina olleet sinänsä vaa- ralliset vaan minäkin saatoin niihin yhtyä. Ne olivat samoja liberaali- sia aatteita, jotka itse olin johtanut Emersonin valtateoriasta kirjassani ”Valta ja vallankäyttö”. Vikatmaalla oli 4 perusideaa: 1) Yksilöllisyys. Yhteiskunnallisia tilan- teita on tarkasteltava yksilön näkökulmasta. 2) Tasa-arvon vaatimus, mutta erilaisuuden salliminen. 3) Moniarvoisuus: politiikka ei saa olla pelkkää suvaitsevuutta vaan edellytysten luomista vaihtoehdoille. 4) Demokratia. Ihmiselle on luotava todelliset mahdollisuudet vaikuttaa. Erimielisyyttä tuotti sitten ”sosiaalinen valintatalous”, jota Vikatmaa esitti markkinatalouden tilalle: Tuloerojen tasoittaminen ja vähimmäis- turva kaikille. On selvää, että se heti sekoitettiin sosialistiseen talouteen. Kieltämättä se olikin aivan vieras ajatus kokoomuksen perinteiselle yrit- täjäystävällisyydelle. Toinen erimielisyyden aihe löi varsinaisen kiilan puolueeseen, koska

342 se tuli jatkuvasti esiin päivänpolitiikassa: Tavoite päästä hallitukseen. Ilman valtaa ei mitään voida vaikuttaa. Ja Vikatmaa halusi vaikuttaa, päästä valtaan. Siitä seurasi välttämättömästi Kekkosen myötäily. Tä- män vuoksi Vikatmaa meni niin pitkälle, että vaati Tuure Junnilan erottamista puolueesta. Voi sanoa, että Vikatmaa oli ajoittain kokonaan irti maasta, esimerkiksi ryhtyessään ajamaan täysin uutta puoluejakautumaa Suomeen: Kokoomus piti yhdistettämän Keskustapuolueen kanssa yhdeksi sosialismia torjuvaksi suurpuolueeksi ”Suuri Keskusta”. Tätä hän todella kaavaili yhdessä Mikko Immosen, Keskustapuolueen puoluesihteerin kanssa, kunnes Holkeri totesi kokoomuksen kaikkien asioiden vuotavan tätä kautta vieraisiin korviin ja kielsi nämä tapaamiset. Juhaa vedettiin vain nenästä. Puoluetoimistoväki alkoi nimittää vikatmaalaisia ”viiden- neksi kolonnaksi”. Vikatmaan suunnittelema uusi puolueiden nelijako oli siis seuraavanlainen: Äärivasemmisto – SDP – Suuri porvarillinen keskustapuolue – äärioikeisto (Junnila ja ”musta tusina”). – Tämän suuren päämäärän toteuttamiseksi oli ensi askeleena kokoomuksesta erotettava Junnila et consortes – laskujeni mukaan ehkä noin 15 edustajaa, 5 vähintään. Kesällä 1973, Vikatmaa, joka oli voimansa tunnossa, vaati tiukasti Holkeria erottamaan puolueesta ainakin Junnilan ja uhkaili Holkeria muussa tapauksessa syrjäyttämisellä ja vakuutti tämän joutuvan silloin puille paljaille jäädessään ilman virkaa. Ilkka Suominen totesi tilanteen ja alkoi epäillä Juhan mielenterveyden rakoilevan. Eeva Kauppi joka oli psykiatri ja ylilääkäri, tuli kerran ryhmäkokouksen jälkeen, jossa Juha oli pitänyt pitkän maailmaa syleilevän puheenvuoron, ja kysyi vakavana ja huolestuneena minulta, olinko havainnut Juhassa sairauden oireita. Minun oli myönnettävä, että Juhan puheessa oli vainoharhaisuuden piirteitä. Tampereen puoluekokouksessa keväällä 1973 Kokoomuksen Nuor- ten Liitto, johtajanaan Ilkka Kanerva, Tuhatkunta, kokoomuksen Var- sinais-Suomen piiri ja Uudenmaan piiri ajoivat Harri Holkerin syrjäyt- tämistä ja Vikatmaata puheenjohtajaksi. Tästä minä en mitään tiennyt, kun ehdotin puheenjohtajaksi Gunnar Laatiota. Tulos oli tietenkin se, että Holkerin vahva kannatus tuli mitatuksi. Ennen kokousta oli kuitenkin ollut sovintoneuvottelu Ilkka Suomi- sen johtamana. Hankkeesta esittää Vikatmaata puheenjohtajaksi oli silloin luovuttu. Samalla kokoontui suunnitteluryhmä, joka tuli siihen tulokseen, että Vikatmaan vaatimien erottamisten sijasta oikeistosiiven asema puolueessa oli tehtävä niin tukalaksi, että he itse älyävät erota.

343 Kävi kuitenkin pian selväksi, että ”raskaan sarjan tekijämiehet” eivät olleet peloteltavissa siirtymään perustuslaillisiin, joista oli kehkeytymässä Holkerin toivoma ”kokoomuksen sylkykuppi”. En ollut tarkkaan selvillä siitä, millainen jännitys vallitsi myös puolue- elinten ja eduskuntaryhmän välillä. Holkeri ja hänen mukanaan puolue ajoi samaa hallitukseen pyrkimisen politiikkaa kuin Vikatmaakin, mutta Ilaskivi piti kiinni normaalista tiukasta oppositiosta. Tämä tuli näkyviin erityisesti silloin, kun olisi pitänyt ankarasti vastustaa vasemmiston esittämiä talouden säännöstelylakeja. Holkeri oli menossa huonoihin kompromisseihin, joita Ilaskivi vastusti. Eräässä vaiheessa Ilaskiven väitettiin valehdelleen ja tästä hän kimpaantui niin, että jäi eduskuntaryhmän ulkopuolelle. Lojaaleina ryhmäpuheenjohtajalle Salme Katajavuori ja minä teimme samoin. Muutaman viikon kuluttua kuulin, että Ilaskivi oli palannut ryhmään. Soitin hänelle kysyen, miksi hän ei siitä ollut kertonut Salmelle ja minulle. Hän vastasi rauhallisesti: ”Holkeri soitti minulle ja minä sain nauhalle häneltä sellaista tekstiä, että kyllä minä nyt pärjään.” Sai nauhalle? Aivan oikein, muistin aina kuulleeni napsahduksen Ilaskiven puhelujen alussa, napsahduksen, joka paljasti, että hän nauhoitti puhelut käyttääkseen niitä tarpeen vaatiessa hyväkseen. Myöhemmin sain tietää, mitä Holkerin puheesta oli nauhalle jäänyt: lupaus, että Ilaskivi saa Helsingin kaupungin ylipormestarin paikan, kun se vapautuu ja niin tapahtui. Salme Katajavuori siirtyi perustuslaillisiin. Minä olin ryhmän ulkopuolella pari kuukautta. Vikatmaa sai riemuissaan kertoa tapahtuneesta lehdistölle: ”Kun lujaa ajetaan niin p-skat putoavat kärryiltä.” Parin päivän päästä Vikatmaa tuli pyytämään anteeksi. Osoittautui, että Holkeri oli määrännyt hänet niin tekemään. Sanoin, että mielestäni sanonta oli erittäin osuva ja että hyvin voin antaa sen anteeksi, mutta kysyin, tunteeko hän sadun tyttösestä, joka joutui keräämään takaisin kaikki höyhenet, jotka oli säkistä ilmoille päästänyt tuulen vietäviksi. Politiikassa ei anteeksipyynnöllä saa tehtyä tekemättömäksi. Kun vuosi vaihtui ja alkoivat uudet valtiopäivät, palasin ryhmään, koska muuten olisin menettänyt valiokuntapaikkani. Sain paikkani kokoomuksen kärryillä eikä pitkään aikaan ajettu niin lujaa, että olisin pudonnut. Puoluetta koetettiin paikata. Maaliskuussa 1973 asetettiin pieni ko- mitea parantamaan ryhmän sisäisiä suhteita: Siihen kuuluivat Junnila. Mäki-Hakola, Suominen ja Vikatmaa. Sovittiin, että keskinäinen parjaa- minen ja ilkeitten huhujen esittäminen lopetetaan ja luodaan kokoo-

344 muksesta vahva vastavoima sosialismille. Mutta Junnila ja Mäki-Hakola katsoivat ehdottoman ryhmäkurin ja ulkopoliittisten kannanottojen sensuurin puolueen sisällä valtiosäännön vastaisiksi eikä niissä asioissa siis saavutettu yksimielisyyttä. Kesällä 1974 Kokoomuksen Nuorten Liitto, Tuhatkunta ja Varsi- nais-Suomen piiri sopivat Vikatmaan valinnasta puolueen puheenjohtajaksi kevään 1975 puoluekokouksessa, mutta joulukuun 2. päivänä 1974 tuli tieto, että Juha Vikatmaa oli ottanut hengen itseltään hirttäyty- mällä kesämökillään Kustavissa. Kukaan ei ollut aavistanut, että hänen psyykkinen sairautensa menisi näin pitkälle. Ristiriidat eivät kuitenkaan kadonneet. Holkeri ja hänen kannattajansa jatkoivat sosialismin suuntaan pehmeää ja Kekkosta myötäilevää politiikkaa hallitukseen pääsemiseksi hinnalla millä tahansa, kun taas ryhmän oikeistosiipi piti oppositiossakin kokoomuksen tehtävänä sen varsinaisten arvojen esiintuomista, yksilönvapaudelle rakentuvaa, perustuslaillisen demokraattisen menettelyn mukaista ja vahvasti sosialismia vastustavaa politiikkaa.

5. Teräväjärkisenä miehenä Ilaskivi ymmärsi, ettei kirvelevä hallitukseen pääsyn ongelma ratkeaisi jatkamalla Holkein myöntyvyyspolitiikkaa, jonka aikana kaikenlaiset huhunikkarit ja juorujen levittäjät olivat päässeet esittämään Kekkoselle perättömiä asioita kokoomuksesta. Ei riittänyt sekään, että hän ja Holkeri koettaisivat korjata valhepropa- gandaa, jota presidentille oli syötetty. Hän ei heitä uskoisi. Ilaskivi tuli siihen tulokseen, että Kekkonen olisi saatava tutustumaan todella itse ryhmään, käymään keskusteluja ryhmän kanssa. Niinpä hän laati Ta- savallan Presidentille kohteliaan kutsun tulla puhumaan kokoomuksen eduskuntaryhmässä.

345 Ja Kekkonen vastasi ystävälliseen kutsuun ystävällisesti:

Tamminiemi 21.4.1975 Kansanedustaja Raimo Ilaskivi Eduskunta

Olen mielihyvällä lukenut ehdotuksenne, että pitäisin edus- kuntaryhmällenne puheen tämän hetken ulkopoliittisista ajatuksistani.

Esitelmän pitämisellä tulisi kuitenkin olla jokin mielekäs tarkoitus. Olen varma, Tekin olette sitä mieltä, että minun pi- tämälläni Suomen ulkopolitiikkaa koskevalla puheella ei ole mielekästä tarkoitusta, kun kuulemassa ovat sellaiset avoimesti vastustavan kantansa esittäneet herrat kuin Junnila, Rainio ja monet muut.

Kunnioittavasti Urho Kekkonen

”Remonttimiehet” olivat painottaneet sitä seikkaa, että meidän demokraattisessa järjestelmässämme poliittinen vaikuttaminen tapahtuu vain hallituksessa ollen, hallituksessa, joka vie läpi lait ja laatii bud- jetit – unohtamatta poliittista kaupankäyntiä korkeitten virkamiesten vakansseilla. Mutta tulin huomaamaan, että tässä ei sentään ollut aivan kaikki. Yksittäinen kansanedustaja saattoi tehdä ministereille kysymyksiä – joko kirjallisina tai suullisessa muodossa. Jos vain keksi kiinnostavan, arkaluontoisen tai tärkeän kysymyksen aiheen, lehdistö ehkä kiinnostui siitä, kansa tuli sen tietämään ja ministeri punastui. Vaikuttamista tä- mäkin oli – toisinaan ei ollenkaan tyhjänpäiväistä. Moni kansanedustajakin näytti unohtavan, että meistä puhuttiin ja meidän toimiamme seurattiin myös rajojen ulkopuolella – ei ainoastaan Neuvostoliitossa vaan kaikkialla. Kuva Suomesta ei paljonkaan rakentunut sille, millaisia lakeja ja budjetteja me laadimme vaan enem- mänkin sille, mistä puhuimme ja minkälaisia arvoja ja kannanottoja yhteiskuntajärjestyksestä toimme tällöin esille. Jatkuva huomion kohde muualla maailmassa oli se, kuuluimmeko länteen, olimmeko itsenäisiä vai roikuimmeko hiljaa hirressä Neuvostoliiton satelliittina. Tulin aivan omalla kohdallani huomaamaan tämän toimintamah-

346 dollisuuden merkityksen, kun rohkaistuin esittämään kysymyksiä ministereille. Syksyllä 1976 levisi sellainen tieto, että suurlähettiläs Stepanov oli esittänyt juhlittavaksi Suomen itsenäisyyspäivää yhdessä Neuvosoliiton Lokakuun vallankumouksen juhlinnan kanssa, ne kun sattuvat niin lähelle toisiaan kalenterissa. Olihan Kekkonenkin sitä mieltä, että Suo- men itsenäisyys oli ”Leninin lahja Suomelle”. Meillä esiintyi epäröintiä tässä asiassa, mutta intomielisiä Stepanovin kannattajiakin oli. Ulkoministerinä oli sattumoisin historian professori Keijo Korhonen, jonka jossakin määrin tunsin. Esitin kysymykseni, onko hallitus tietoinen tästä suurlähettiläs Stepanovin ehdotuksesta ja mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo sen johdosta ryhtyä. Korhonen vastasi kiukkuisesti, ettei asia kuulunut lainkaan hallitukselle. Hämmästelin tätä jatkoky- symyksessäni samalla, kun totesin suorin sanoin, että itse pidin tätä it- senäisen Suomen häpäisynä. Korhonen tulistui ja esitti vain ivallisesti, että minun tulisi hankkia luetun ymmärtämisen taito. Muistelen, että lehdistö ei kertonut mitään asiasta – yksinkertaisesti siksi, että minä olin tuo kysyjä. Mutta joku ystävällinen sielu toimitti minulle englanninkielisen lehtileikkeen, jossa sain tukea ja kiitosta. Se tuli Kauko-Idästä! Artikkeli sisältää niin paljon yleisesti mielenkiintoista poliittista asiaa, että referoin sen hiukan lyhennettynä tässä:

17.12.1976 Peking Review

Neuvostoliiton sietämätön loukkaus Suomen itsenäisyyttä kohtaan

Moni suomalainen poliitikko on tuohtuneena tuominnut Neuvostoliiton suurlähettiläs Stepanovin aloitteen, jossa hän ehdotti, että Suomi ja Neuvostoliitto juhlisivat yhteisin juh- lallisuuksin sekä Suomen 60. itsenäisyyspäivää että Venäjän Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Nämä poliitikot ovat paljastaneet Neuvostoliiton ehdotuksen kierot taka-ajatukset ja lujasti vaatineet, että hallitus yksiselitteisesti kieltäy- tyy ehdotuksesta ja pitäytyy siinä, että Suomi järjestää omat itsenäisyyspäiväjuhlansa ihan itse.

Alun perin aloitteen teki Neuvostoliiton nuoriso-organisaatio “Komsomol” ja sittemmin Neuvostoliiton suurlähettiläs toisti sen kokouspuheessaan.

347 Asiasta on noussut “poliittinen myrsky” ja ehdotus on herättä- nyt poliitikoissa tuohtumusta. Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja Kullervo Rainio sanoi eduskunnassa tekemässään suullisessa kysymyksessä, että ehdotus on puuttumista toisen valtakunnan sisäisiin asioihin ja “ Suomen itsenäisyyteen koh- distettu loukkaus”. … Vahingossa Neuvostoliitto ei ehdotustaan eteenpäin vienyt. Välittämättä siitä, että Suomi on itsenäinen valtio, Neuvosto- liitto on vuosikausia yrittänyt saada maan ohjaukseensa vetoamalla “hyvään naapuruuteen” ja “yhteistyöhön”. Jokunen aika sitten neuvosto-liittolaiset revisionistit julkaisivat teoksen Kolmikymmenvuotiset hyvät naapurisuhteet. Kirjassa yritettiin - epäonnistuen – vääristellä Suomen ja Neuvostoliiton vuoden 1948 ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen tulkinta muotoon, joka tosiasiallisesti tarkoittaisi Suomen luopuneen puolueettomuudestaan sekä Suomen ja Neuvosto- liiton olevan sotilasliitossa keskenään. Niinpä Neuvostoliiton ehdotuksen todellinen tarkoitus on helppo nähdä. Kuten eräs huomattava poliitikko terävästi toi ilmi, ehdotetun kaltaisen yhteisjuhlinnan järjestäminen saisi Suomen näyttämään jon- kinlaiselta Neuvostoliiton satelliittivaltiolta. …

6. Eivät kaikki päivät ja illat olleet yhtä ja samaa totista väittelyä. Muistan, miten esimerkiksi Juustoseura järjesti vuosittain koko eduskunnalle juustojen maistiaiset läheisessä Hotelli Vaakunan ravintolassa. Siirryt- täessä juustosta toiseen suu on luonnollisesti huuhdeltava riittävällä määrällä punaviiniä, jotta maut eivät sekaantuisi. Kerran tämä tilaisuus sattui yhtä aikaa eduskunnan istunnon kanssa, mutta tilanne oli varmistettu niin, että puhemies oli vakuuttanut istunnossa esitettävän vain puheet, ei äänestyksiä, joten eduskunta voi huoleti omistautua juus- toille. Kuinka ollakaan, ainainen riesa Veikko Vennamo – Kortesalmen kannattamana – esitti muuten tyhjässä salissa asian panemista pöydälle seuraavana vuonna pidettävään istuntoon. Asiasta oli äänestettävä, ei auttanut muu. Niinpä ravintolaan tuotiin sana eduskunnan istunnon keskeyttämisestä ja jatkamisesta välittömästi. Kaikkien oli puolijuoksua tultava istuntoon kesken parhaimman riemun. Puhemies ei halunnut tällä kertaa pöytäkirjoihin tarkkoja tietoja ää-

348 nestyksestä vaan käytti vanhaa menettelyä, äänestystä seisomaan nousten. Kaikki eivät oikein päässeet nousemaan tuoleistaan äänestääkseen ”ei”, mutta katsellessaan huojahtelevaa seisojien joukkoa, puhemies totesi: ”Selvä enemmistö!” Samalla kuin nuija pamahti kuultiin Huur- tamon välihuuto. ”Ei nyt niin selvä, mutta enemmistö kumminkin.”

Laulu yhdistää – politiikassakin. Meitä oli rattoisa seurue kerran Kalastajaorpalla ”informoitavina” jostakin asiasta. Illan kuluessa kukaan tosin ei enää muistanut, mikä se asia oli, mutta tarjoilu oli hyvä. Oli ollut istunto päivällä ja Vennamo oli päässyt hyvään vireeseen hallituksen rusikoimisessa. – Näin Vennamon nyt samassa pöydässä enkä voinut olla kertomatta, että minun oli tehnyt mieli esittää välihuu- to hänen puhuessaan. ”No, millainen?” Vennamo uteli. Minä vastasin: ”Mitäs herra täällä suutaan soittelee ja hääräilee. Tehdään niin kuin rosvot määräilee…” Kaikki tunsivat ”Mexicon pikajunan”. Kauko Tamminen, eskoodeeälläläinen Valkeakoskelta, verrattoman mukava mies ja taitava laulaja, aloiti: ”Pikajuna Mexicon / halki kiitää. Yö jo on. / Valokeilat lakaisevat rataa kiiltävää…” Pian koko joukko oli Meksikon pikajunan matkassa – kuka laulaen, kuka hoilaten. Kun laulu oli viety loppuun, Kauko huomasi pöydässä Anna-Liisa Linkolan ja kun tiesi tämän olevan Kotkasta kotoisin, ehdotti vielä laulettavaksi hänen kunniakseen ”Kotkan ruusun”. Laulu yhdisti. Hyvä niin. Mutta minua oli jo pitkään kiusannut se, ettei käytettävissä ollut lainkaan ajankoh- taisia pilkkalauluja, vaikka aihetta olisi ollut. – Eduskuntaan tullessani en ollut mitenkään erikoisesti ”Kekkos-vastainen” – siitä huolimatta, että hän oli ivallisesti nimennyt minut ”kokoomuspuolueen uudeksi poliittiseksi auguuriksi”. Mutta vähitellen olin alkanut tuntea vasta- mielisyyttä hänen presidentin roolissa käyttäytymisensä vuoksi. Oliko oikein kutsua kunnon kansalaisia ”Saatanan tunareiksi” ja Yleisradion toimittajia ”paskahousuiksi” – vuonna 1970 vaalien jälkeen, kun he eivät pystyneet estämään kokoomuksen suurta vaalivoittoa? Oliko oikein haukkua toisinajattelevia ”isänmaallisuudessa piehtaroiviksi” tai ”pölkkypäiksi”. Paljon ei asiaa auttanut se, että Kekkonen totesi näitä olevan ”vain kaljatuopin pohjasakan” verran. Joku oli näkevinään tuon tapaisissa lausumissa verratonta ”kansan huumoria”. – En minä mikään tosikko ole, mutta tällaista ”huumoria” en voinut sietää, se kun kohdis- tui heikkoihin – tarkoitan: Kekkosen voimattomiin vastustajiin – ja oli siis verrattavissa ”koulukiusaamiseen”.

349 Eräänä iltana sitten mieleeni alkoi työntyä laulun sanoja ja syntyi ”Pölkkypäälaulu”. Sen ”ensi-ilta” osui sitten mukavasti illanistujaisiin meillä kotona Pirkkolassa. Koolla oli pieni kuuden hengen seurue: Lauran veli Veikko Virkkunen ja hänen vaimonsa Pirkko, Airi ja Raimo Ilaskivi sekä Laura ja minä. Olin hiukan epävarma, tulisiko Raimo leikkiin mukaan. Tulihan hän ja osoittautui oivalliseksi laulajaksi – Lauran ohella. – Kas tässä:

Pölkkypäälaulu sanat Auguuri, sävel: ”Kerenski se leipoi…”

Uipi ajan virtaa monta menijää, mätäpää ja pölkky, kaksi ystävää. Ai, ai, mätäpää uppoaa ja häviää, pinnalle jää pölkkypää, se on kestävää.

Suomessa nyt kiertää aivonpesijää. Turha meit’ on hiertää, meill’ on pölkkypää. Ai, ai mätäpää…

Ilolaulut soikaa, muistot vapaan maan. Kaikki piehtaroikaa kukkanurmellaan!

Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Sami Suominen ihastui lauluun ja painatti tehtaassaan Tampereella tuhat kopiota. Jakelin niitä halukkaille.

350 LUKU XXIII Pirkkalan moniste

1. Huhtikuun kolmantena päivänä keväällä 1975 Itsenäisyyden Puolesta r.y:n puheenjohtaja, maisteri Heikki Eskelinen soitti minulle ja kertoi vallan kummallisia asioita Pirkkalan peruskoulussa käynnissä olevasta erikoislaatuisesta historianopetuksen kokeilusta, jossa kommunistit temmelsivät aivan mielin määrin, ja kysyi, olinko siitä kiinnostunut. Totta ihmeessä olin! Heikki sanoi arvelleensa samaa ja lupasi heti lä- hettää kokeilussa käytetyn materiaalin, opetusmonisteen minulle eduskunnan tietopalvelun kautta vielä samana päivänä. Saatuani näin käsiini ns. ”Pirkkalan monisteen” en voinut olla lu- kematta sitä yhteen menoon läpi yön. Se oli nimittäin tekstiä, josta voi Runebergin tavoin sanoa: ”Luin rivin, luin kaks’. Vereni tunsin kuu- memmaks”. Jokaisen sivun vasemmassa yläkulmassa oli arvovaltainen teksti: Tampereen yliopisto, Psykologian laitos. Heti ensimmäisiltä sivulta sain lukea historian tehtävänä olevan kertoa, ”miten toiset tulivat rikkaiksi ja toiset köyhiksi, miten osa väestöstä teki raskaat työt toisten huvitellessa”. Jokaisessa käänteessä nähtiin vain luokkaeroja ja luokkien välistä taistelua. Ainoa antiikin henkilöhahmo, joka muistettiin esitellä, vieläpä komean kuvan kera, oli Spartacus, orjakapinan johtaja. Siinä sivussa mainitaan, että ”Niilin laaksossa kehittyi Egybtin valtakunta.” Koko antiikki oli yhtä suurta orjuutta. Kulttuurista on yksi maininta: Monisteen tekijän mukaan ”yleisimmin tunnettuja kulttuurimuotoja olivat olympiakisat, joita järjestettiin joka neljäs vuosi Olympos-vuoren juurella (!)”. No, eihän historioitsijakaan voi kaikkea tietää… Tullaan siitä sortaen ja riistäen läpi feodaaliajan, mutta ei mainita sanallakaan pohjoismaisia vapaita talonpoikia. Tekijä mainitsee kyllä Väinö Linnan kuvaamista torppareista, jotka ahersivat päivät pitkät kartanon töissä ja sitten ”koettivat kuunvalossa korjata omat viljansa”. Vallankumouksia kuvattaessa on jopa vaikuttava piirros giljotiinista,

351 joka ”Ranskan vallankumouksen aikana oli ahkerassa käytössä”, mutta unohtuu maininta siitä, ketkä sitä käyttivät. Tiivistelmä ”vallanku- mousten merkitys” kuuluu seuraavasti: ”Englannin, Ranskan ja muiden maiden vallankumouksissa murskattiin feodaalinen järjestelmä. Val- lankumoukset raivasivat tietä kapitalismille. Johtavaksi luokaksi nousi aateliston ja papiston sijalle porvaristo.” Sitten tekijä onkin valmis esittämään ”IHMISKUNNAN HISTORIAN” portaina, joiden askelmat ovat alhaalta ylös lueteltuina: Alkukantainen yhteiskunta – orjanomistusyhteiskunta – feodalismi – kapitalismi – sosialismi. Monisteen lopulla tuli jotakin Suomestakin. 1930-lukua kuvattiin yhdellä kappaleella ”Suomalainen fasismi”, ikään kuin se olisi ollut vallalla Suomessa. Talvi- ja jatkosodasta oli 10 riviä, otsakkeena ”Suo- mi sodissa”. Se alkoi: ”Suomen johtajat sitoivat kiinteät ystävyyssuhteet Saksan johtajiin, koska myös Saksa oli fasistinen valtio…” – Tässä vaiheessa jo taisin kiehua raivosta: Suomiko fasistinen valtio ja Saksakin siinä sivussa! – Moniste jatkoi: ”Välien kiristyminen johti sitten 1939–40 välisenä talvena käytyyn lyhyeen sotaan, ns. talvisotaan. Vaikka Suomi hävisi sodan, alkoivat suomalaiset johtajat heti rauhansolmimisen jäl- keen uuden sodan valmistelun ja hyökkäsivät Saksan rinnalla Neuvos- toliittoon 1941…” Siis ”välien kiristyminen” johti talvisotaan, mutta kuka niitä kiristi? Ja mistä syystä? – ”Kiinteät suhteet Saksaan”. Ei sanaakaan siitä, että Saksa oli Neuvostoliiton liittolainen ja juuri jakanut sen kanssa yhdessä Puolan! – Ei sanaakaan siitä, että Suomi oli yksin puolustamassa itse- näisyyttään. Kierolla tavalla moniste pani kaikki Suomen asiat päälaelleen. Kaik- ki tämä tietämättömyys ja naiivius olisi naurattanut, ellei se olisi ollut järkyttävä, korkealta politiikassa johdettu teko.

2. Aamuyöstä asia koko laajuudessaan alkoi valjeta minulle. Kuten kokoomuksen entinen kansanedustaja Niilo Honkala, Suomen Yksityisoppi- koulujen Liiton puheenjohtaja, joka piti minuun jatkuvaa yhteyttä, oli jo usein todennut: Vasemmisto on kaikin voimin ajanut läpi peruskoulu- uudistusta – ei suinkaan kauniissa tarkoituksessa tarjota parempi koulu kaikille – viis siitä – vaan alistaakseen koko koululaitoksen poliittisen vallan alle. Sen jälkeen olisi mahdollista muokata opetusohjelmat ja suunnitelmat sosialismin mukaisiksi! Sitä varten oli viimeinenkin yk- sityinen peruskoulu hävitettävä, jolloin täysi aivopesu olisi mahdollista,

352 kun ei mitään vertailukohtaa olisi. Salamana välähti mieleeni jo vuodelta 1972 SDP:n puoluekokouksessa Ulf Sundqvistin – silloisen opetusministerin – pitämä puhe, jossa hän oli julistanut: Ellemme pääse sosialismiin perustuslakien muuttamisen kautta, me kasvatamme lapset siihen! Nyt oli siitä näyttö edessäni: Pirkkalan moniste – tarkka, yksityiskohtainen suunnitelma, mitä tuo sosialismiin kasvattaminen historian opetuksen osalta olisi. Selvempää esimerkkiä ei voisi löytää. Samalla minulle oli valjennut sosialismin filosofian ydinvirhe, koko sen ihmiseen suuntautuvan rikollisen pyrkimyksen järkyttävä harha: marxilainen materialismi käsitteli ihmistä kuin Pavlovin koiria, joita se, jolla valta oli, saattoi dreseerata mielensä mukaan, istuttaa arvot ja asenteet. Sen mukaan oli luonnollista, että kun ”kapitalistit” olivat tähän asti tuota valtaa käyttäneet, oli nyt ”proletariaatin” vuorostaan päästävä sitä toteuttamaan. Kasvatuksen ja koulun oli ensin istutettava ihmiseen syvä luokkaviha, jonka avulla sosialistit astuisivat valtaan – ja sitä seuraisi tiukka yhtenäinen ”aivopesu”, joka tuon valta-asetelman säilyttäisi ikuisesti. Mutta tuo materialistinen käsitys kasvatuksen tehtävästä, sehän oli räikeästi alkeellinen ja virheellinen! – Muistin J. A. Hollon tiiviin mää- ritelmän kasvatuksesta: Kasvatus on kasvamaan saattamista. Kasvatuksella on hyvin vähän tekemistä vallankäytön kanssa. Kas- vaminen on ennen kaikkea antamisen ja saamisen vuorovaikutuksen tulosta. Ensimmäisenä ihmislapsi kokee äidinrakkauden, äidin sylin turvan – ja puolestansa antaa vanhemmilleen syntymisensä tuottaman ilon. Vähitellen se saa kokonaisen maailman omakseen, uteliaasti tut- kittavakseen – ja mikä riemu, kun se itse pystyy ojentamaan kämmenel- tään isälleen kokonaisen aarteen, löytämänsä kirkkaan kiven! Vähitel- len ihmislapsen koko elämä on yhtä antamisen iloa ja saamisen riemua. Oman kokemuksensa ja ajattelunsa avulla ihminen oppii erottamaan oikean ja väärän omassa ympäristössään – harvoin siinä vallankäyttöä tarvitaan. Ja lopuksi ihminen kasvaa näkemään sen myös yhteiskunnassa – oman ajattelun ja kokemuksen tietä. Yksilön yksilöllisyys on saatettava kasvamaan – annettava kasvaa omiin mittoihinsa ja muotoihinsa. Miten muuten ihminen voisi tähän maailmaan tulla ja käydä sen läpi ihmisenä! Huomasin tuona yönä löytäneeni vastauksen myös isoon poliittiseen kysymykseen: Mitä on ei-sosialismi? ”Porvarillisuuttako?” Minun

353 mielestäni sietämätön sana, joka toi mieleeni vain ”poroporvarin”. ”Li- beralismiako”? Suvaitsevaisuus oli käytännössä siinä jo niin pitkälle viety, että se käytännössä suvaitsi sosialisminkin, tulkittu liberalismia mielestäni aivan virheellisesti. Oli selvää, etten minä tällaista tulkintaa ainakaan enää voinut suvaita. Sosialismin vastakohta on humaani suhtautumistapa ihmiseen, juuri sellaisena kuin J. A. Hollo kasvatusopissaan niin selkeäsi toi esille. Sen mukaan ihmisten vuorovaikutus on ensisijaisesti antamisen, rakkauden, vuorovaikutusta – vallankäyttöä vain järjestyksen tarpeen vaatiessa ja tällöin legitiimiä, vallan tasapainoa ylläpitävää.. Millaiset mahdollisuudet olisivat Suomessa ”Humaanille Kansan- puolueelle”, joka kokoaisi mukaansa kaikki ne, joista nyt käytettiin aivan epäonnistuneita nimityksiä ”porvarilliset” tai ”ei-sosialistiset” puolueet? Humaanisuus olisi ideologiana aivan muuta kuin aikansa eläneet ja mädänneet vallasta kamppailevat liikkeet. Tottahan toki vaikeuksiin joutuneista ihmisistä oli pidettävä yhteisesti huolta, mutta eikö se ollut meillä pitkän demokraattisen työskentelyn jälkeen jo jokseenkin kohdallaan? Oli pakko miettiä niinä yön hetkinä, mihin kunnollinen sosialidemo- kratia oli nyt voinut niin tyystin kadota. Olihan heitäkin toki, suuressa arvossa pitämiäni ”tannerilaisia” sosialidemokraatteja, Veikko Helle, Ville Tikkanen Kainuusta, Eino Loikkanen, Lyyli Aalto, Sylvi Siltanen, Veikko Pajunen, Pirkko Työläjärvi ym., joita olin tottunut pitämään suuressa arvossa. Eivätkö he tienneet mitään siitä, mitä heidän puolueensa radikaalisiivellä parast’aikaa tapahtui? – Ilmeisesti eivät. Heidän tietämättään taistolaisten vallankumouksen ja luokkavihan hulluus oli sujahtanut sisään puolueeseen.

3. Aamuyöstä kirjoitin jo Pirkkalan monistetta koskevan kirjallisen kysymyksen hallitukselle12: ”Esipuheesta käy ilmi, että kokeilu on kouluhallituksen johtamaa ja kestää peruskoulun 5. luokan ajan. Näin ollen on todettava, että kouluhallitus on antanut tukensa laajamittaiselle kommunistiselle kiihotuk- selle peruskoulun historian opetusta hyväksi käyttäen. …” ”Edellä sanottuun ja valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momenttiin viitaten esitämme valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

12 4.4.1975 Eduskunnalle jätetty kirjallinen kysymys (n:o 110/75).

354 Onko hallitus tietoinen siitä, että maassamme järjestetään kouluhallituksen johtamana ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen valmistamana järjestelmällistä yksipuolista poliittista kiihotusta peruskoulun historian oppitunneilla julkisuudelta salassa ja oppilaitten vanhempien tietämättä, ja mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä peuskoulun oppilaitten suojaamiseksi poliittiselta kiihotukselta historian opetuksen yhteydessä?” (26 allekirjoittajaa, 25 kokoomuksesta – mukana Harri Holkeri ja Raimo Ilaskivi – ja ruotsalaisista Victor Procopé.) Aamulla hyvissä ajoin riensin eduskuntaan hankkimaan sopivan määrän allekirjoittajia – joita olisi tullut näköjään runsaamminkin, jos olisi aikaa riittänyt niiden keräämiseen, mutta minulla oli kiire. Vahti- mestari avusti ystävällisesti, otti riittävän määrän kopioita, jotta saatoin heti jättää alkuperäisen paperin kansliaan ja sen jälkeen jakaa kopiot eduskuntatoimittajien postilokeroihin. Tajusin, että pelkkä virallinen paperi ei antanut riittävän selvää kuvaa asiasta, joten pyysin vahtimesta- ria vielä kopioimaan monisteen kokonaisuudessaan kahtena kappaleena, jotka sujautin jutun liitteiksi Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien toimittajille. Hyviä täkyjä ne olivatkin, sen sain heti huomata.

4. Lehdistössä tieto Pirkkalan monisteesta herätti välittömästi melkoisen myrskyn. Uusi Suomi ja Aamulehti käyttivät suruttomasti palstatilaa koettaen saada esitetyksi monisteen koko häikäilemättömän aivopesun. Helsingin Sanomissa näköjään arasteltiin liikkeelle lähdössä, koska toimittaja ensimmäisessä jutussaan katsoi aiheelliseksi mainita, miten asiaa luultiin aluksi ”vain Rainion tavanomaiseksi liioitteluksi”, kunnes sen painavuus selvisi. Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho yritti vähätellä asiaa ja ilmoitti ensimmäisessä vastineessaan suruttomasti kaiken tapahtuneen hänen tietensä ja hyväksymänään. Mutta huomatessaan joutuvansa jol- tiseenkin kiipeliin hän perääntyi sitten vakuuttelemaan päinvastaista: Kouluhallitus ei muka mitenkään voi perehtyä kaikkien lukuisten ko- keilujen yksityiskohtiin, vaan on niissä luottanut Tampereen yliopiston korkeaan ”asiantuntemukseen”. Syylliseksi saatiin siten piankin Tam- pereen yliopiston psykologian professori Tapio Nummenmaa. Aluksi luulin, että häntä, jo opintoajoilta hyvin tuntemaani fiksua miestä, oli yksinkertaisesti vedetty nenästä. Ei ollut kuitenkaan niin, vaan jostakin kumman syystä Tapio oli syvästi sitoutunut marxismi-leninismiin ja kuului – kuten vähän myöhemmin kävi ilmi – keskeisenä henkilönä jo

355 pari vuotta toimineeseen sosialismiin kasvattamisen työryhmään PETO, joka sai rahoituksensa kouluhallitukselta. Muita jäseniä siinä olivat Jo- ensuun yliopiston kasvatustieteen professori Annika Takala, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Juhani Karvonen ja psykologian tohtori Liisa Rantalaiho Tampereelta sekä sihteerinä Tuomas Takala, Annikan poika. Minulle oli yllätys, että PETO oli toiminut jo vuodesta 1971 alkaen kouluhallituksen ylitarkastaja Kari Koukkusen valvonnas- sa. – Nyt sitten sen ensimmäisiä hedelmiä poimittiin, kun oli saatu aikaan – Pirkkalan moniste ja marxilainen opetuskokeilu! Jari Leskinen on nyttemmin koonnut kirjaansa ”Kohti sosialismia13” niin täydellisen selvityksen PETO-ryhmän synnystä ja koko toiminnasta poliisikuulusteluineen kaikkineen, ettei minun ole siihen tarpeen lä- hemmin puuttua. Omat tietoni kirjallista kysymystä tehdessäni olivat itse asiassa varsin suppeat: minulla oli vain tuo moniste ja tieto sen käyttämisestä Pirkkalan peruskoulussa.

Kautta lehdistön levisi suuttumus ja ihmetys. Muutamaa taistolaista lehteä lukuun ottamatta kaikki lehdet – mukana sekä SDP:n että SKD- L:n enemmistön lehdet – tuomitsivat kokeilun jyrkästi ja vaativat sen lopettamista. Juttuja tuli joka lehteen sekä toimittajien kynästä että kansalaisten vihastuneina tunteenpurkauksina. Niissä vastineissa, joita asiaan jollakin tavalla kietoutuneet poliitikot ja virkamiehet lähettivät lehtien palstoille, oli yhteisenä teemana vetäy- tyminen vastuusta. Edellä olen jo maininnut takinkääntäjistä ensim- mäisen, Erkki Ahon, joka oli todella säikähtynyt asian noustessa äkkiä julkisuuteen. Tapio Nummenmaa koetti kiemurrella irti selittäen, ettei Tampereen yliopiston psykologian laitos vastaa itse kokeilun sisällöstä, antaa ainoastaan apua kokeilun oppilaisiin aikaansaaman vaikutuksen mittaamisessa. TV:n ohjelmassa ”Ajankohtainen kakkonen” sanoin hä- nelle suoraan päin silmiä, että on täysin psykologin ammattieetoksen vastaista pitää lapsia koekaniineina, marsuina, joiden ajatteluun tuotet- taisiin pysyviä vaikutuksia. Kun lasten vanhemmat odottavat lapsiaan kotiin fyysisesti terveinä ja ehjinä, lisäsin, he nyt joutuvat Pirkkalassa sydän syrjällään odottamaan, ovatko heidän lapsensa kenties aivan henkisesti runneltuja ”opetuskokeilussa”. Ulf Sundqvist, opetusministeri, jonka täytyi olla jo alun alkaen sel- villä kokeilun sisällöstä – koko projektin isä – oli etukäteen järjestänyt

13 Leskinen, Jari: Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973- 75. Helsinki. Siltala. 2010.

356 mainiosti vastuuongelmansa: Hän hoiti asian niin, että opetusministeri- ön antamat kokeilulupapaperit tulivat allekirjoitettaviksi ministeriössä hänen ollessaan lomalla. Tällöin hänen sijaisensa, kulttuuriministeri Marjatta Väänäsen tehtäväksi jäi allekirjoittaa ne hyväksymistä odottavat paperit, joita Sundqvist ei ollut ennättänyt käsitellä – ”pelkkiä muodollisuuksia kaikki”, niin tietysti selitettiin. Väänänen kirjoitti rutiininomaisesti, ministeritoveriin luottaen – ja niin oli myöhemmin helppo selittää Marjatta Väänänen – asiakirjoihin vedoten – Pirkkolan opetuskokeilun hyväksyjäksi! On selvää, että tämä Sundqvistin järjes- tämä ansa herätti keskustapuolueessa suuttumusta. Marjatta Väänänen julisti kokeilun skandaaliksi ja Johannes Virolainen vaati kokeilun lopettamista heti. Opetusministeri Ulf Sundqvistin virallinen vastaus kirjalliseen kysymykseen tuli vasta 5.5., jolloin lehdistömyrsky oli jo laantumassa, ja oli lisäksi mitään sanomaton. Siinä myönnettiin, että kokeilun toteutus oli epäonnistunut itse monisteen osalta, mutta viittailtiin siihen suuntaan, että kokeilua jatkettaisiin, hiukan ”korjattuna”, samoissa merkeissä.

5. Toukokuun puolivälissä, kun jo monistekohu oli laantumassa, tapahtui asiassa yllättävä käänne. Minulle soitti tuntematon henkilö kysyen, tiesinkö, että monisteessa oli monia yhtäläisyyksiä Neuvostoliitossa käytetyn ja Petroskoissa suomeksi painetun oppikirjan ”Yleinen historia 1-2” kanssa. Suomenkieli- sen teoksen löysi kommunistien kirjakaupasta. Kiitin ja panin toimeksi. Lauran tytär Satu tuli avustajakseni ja kävi ostamassa teoksen Kan- sankulttuurin Kirjakaupasta Simonkadulta. Minä odottelin nurkan takana. Siinä se oli! – Jo pikainen lehteily osoitti, että Pirkkalan moniste oli miltei kauttaaltaan, teksteineen ja kuvineen, muuttamatonta kopiota Neuvostoliitossa käytössä olevasta historian oppikirjasta! Kokosin heti laajan vertailuaineiston, jossa oli vierekkäin tekstejä oppikirjasta ja monisteesta, samoin täsmälleen samanlaisista kuvista. Lähetin sen Uuteen Suomeen, jolle se oli – totta kai – suurenmoista uutisherkkua. Lehti käytti aineiston esittelyyn monta aukeamaa ja 15.5. ilmestyi myös pääkirjoitus: ”Totuus on paljastunut”. 90-sivuisessa monisteessa on kymmeniä sivuja suoraa kopiota ”Ylei- sestä historiasta”:

357 Pirkkalan moniste, s. 4: ”Sormet olivat köpelöt, ne pystyivät käsillään suorittamaan vain kaikkein yksinkertaisimpia töitä kuten esim. maan kaivamista.”

Yleinen historia, s. 11: ”Sormet olivat kömpelöt, ihminen saattoi suorittaa käsillään vain kaikkein yksinkertaisimpia töitä kuten kaapata jotakin, iskeä ja kaivaa maata.”

Pirkkalan moniste, s. 21: ”…orjien työ antoi Kreikan laajoille väestökerroksille paljon vapaata aikaa tieteen, taiteen ja urheilun harrastamista varten.”

Yleinen historia, s. 122: ”Orjien työ antoi Kreikan laajoille väestökerroksille paljon vapaata aikaa tieteen, taiteen ja urheilun harrastamista varten.”

Pirkkalan moniste, s. 40: ”Jokaisella käsityöläisellä oli oma verstaansa, jossa hän työs- kenteli perheenjäsenten, kisällin ja kahden kolmen oppipojan kanssa. Kisällit ja oppipojat asuivat mestarin ja hänen per- heensä kanssa. Työhuone ja työvälineet kuuluivat mestarille. Mestari osti itse raaka-aineen ja myi verstaassa tehdyt tuotteet.”

Yleinen historia, s. 280: ”Jokaisella käsityöläisellä oli pieni verstas, jossa hän työsken- teli perheensä jäsenten, kisällin ja kahden kolmen oppipojan kanssa. Kisällit ja oppipojat asuivat mestarin ja hänen per- heensä kanssa. Työhuone ja työvälineet kuuluivat mestarille, olivat hänen omaisuuttaan. Mestari osti itse raaka-aineen ja itse myi verstaassa tehdyt tuotteet.”

Mitä siis viime viikkoina Suomen lehdistössä oli tapahtunut? – Suomen koko lehdistö oli yksimielisesti parjannut pataluhaksi koko Suuren Neu- vostoliiton historianopetuksen! Ja mitä sellaisesta seurasi Suomessa keskellä ”suomettumisen” kulta- aikaa? – täydellinen vaikeneminen.

358 6. Kun sain sellaisia lisätietoja Pirkkalasta, että opetuskokeilu on paljon laajempi kuin pelkkä historiamonisteen käyttö, laadin toisen kirjallisen kysymyksen, joka koski ympäristöopin ja yhteiskuntaopin kokeilua Pirk- kalan peruskoulussa. Siihen kokosin 37 allekirjoittajaa ja jätin sen eduskuntaan kesäkuun 10. päivänä. Kysymyksessä oli jälleen Tampereen yliopiston psykologian laitoksen laatima opetusmoniste, ”jonka pikainen silmääminenkin paljastaa ensiksikin täydellisen piittaamattomuuden kaikista opetusopillisista periaatteista ja toiseksi luokkavihan synnyt- tämiseen pyrkivän asennemuokkauksen sujuttamisen oppiainekseen” – kuten kirjallisessa kysymyksessä todetaan. Lopuksi kysytään, ”mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä kouluhallituksen saattamiseksi täyttämään tehtävänsä opetusmateriaalin ja opetuksen asiallisuuden valvomiseksi sekä vinoutuneitten opetuskokeilujen lopettamiseksi?” Oli jo kesä – ja kesällä Suomessa kaikki pysähtyy. Uusi kysymys ei jaksanut enää paljon kiinnostaa, vaikka tässä toisessa tapauksessa ope- tusopilliset tökeryydet ja luokkavihan avoin lietsominen olivat vielä tuntuvampia kuin historian kokeilussa. Osansa oli varmaan silläkin, että Euroopan Yhteistyökokous ETYK oli jo aivan lähellä. Ilman myllykirjeitäkin toimittajat ymmärsivät, että kommunistisesta kasvatuskokeilusta Suomessa oli tullut ulkopoliittinen kysymys, joka ei sallinut avointa kansalaiskeskustelua eikä astumista Neuvostoliiton varpaille. Kiivas lehdistökeskustelu – silloin kun saatettiin vielä puhua autuaan tietämättöminä Pirkkalan monisteen alkuperästä – oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä: Taistolaisuuden kasvualusta näivettyi ja sosialistisen vallankumouksen hullutus haihtui vähitellen pois.

7. Ei luokkavihan lietsontaa ollut sentään jätetty yksinomaan koulun taholta tulevan ”opetuskokeilun” varaan. Oli aivan ilmeisesti myös koteja, joissa koulunsa aloittavat lapset saivat hyvän valmennuksen ”kapita- listien koululaitoksen” kohtaamiseen ja ohjeet, miten pistää opettajalle ”jauhot suuhun”. Meillä kotona Pirkkolassa oli vieraana Lauran hyvä ystävä, Maunulan peruskoulun alaluokkien opettaja Kaarina Myllymäki. Kun puhe osui ajankohtaisen asiaan, Pirkkalan monisteeseen, Kaarina tiesi kertoa, että juuri niin kuin oletin oli asianlaita: ei marxilaisten touhu rajoittunut suinkaan kouluhallituksesta tulevaan yhtäjaksoiseen ohjeitten ja vaatimusten virtaan, jolla luokkavihaa yritettiin syöttää sisään koululai-

359 tokseen, vaan tosiaan myöskin eräät kodit olivat näköjään varustaneet lapsensa romuttamaan heti alkuunsa ”kapitalistisen opetuksen”. Kaarina oli itse kokenut tällaisen yllättävän hyökkäyksen. Oli määrä aloittaa uskonnon opetus ensimmäisellä luokalla. Ennen kuin Kaarina oli päässyt puheen alkuun, luokan nurkasta jo julistivat kaksospojat kuuluvalla ja innokkaalla äänellä: ”Mepä ei uskota Jumalaan!” Kaarina oli ihmeissään kysynyt: ”No, minkä vuoksi te ette usko Ju- malaan?” Vastaus tuli heti ja varmana: ”Me ei olla nähty Jumalaa!” – Opettaja huomasi kysyä jatkoksi: ”No, mihinkä te sitten uskotte?” – ”Me uskotaan Leniniin ja Taaliniin!” Opettaja oli jo aivan hämmennyksis- sään. Miten tästä jatkaa? Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Ennen kuin Kaarina oli löytänyt mitään ulospääsytietä, luokan yhdestä nurkasta kaikui kirkas ääni. Muuan rillipäinen, terävännäköinen pikkupoika heitti kaksosiin halveksivan katseen ja kysyi: ”No, olettekos te sitten muka nähneet Le- ninin ja Taalinin?”

360 LUKU XXIV Rämpijä poliittisessa suossa

1. Kesällä 1975 kaikki Suomessa keskittyi Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyö-kokouksen (ETYK) järjestämiseen. Kukapa tuntee Kekkosen ajatuslokeroiden salaiset kätköt, mutta mielenkiintoista pohdiskelua antoi se, että vanha mies yht’äkkiä otti ja hajoitti eduskunnan määräten uudet vaalit syksyksi. (Vanha eduskunta ei halunnut istua tyhjän panttina kaunista kesää eduskuntatalossa vaan teki puolestaan ainutlaatuisen tempun, määräsi omalla aloitteellaan heti valtiopäivien lopettajaiset ja livahti kotimaisemiin sen sileän tien.) Kekkonen puolestaan sai muodostaa mieleisensä virkamieshallituksen ja Keijo Liinamaan pääministeriksi – sanoisiko paremminkin juhlahal- lituksen – kokousta ja siihen liittyviä juhlamenoja varten.

Kun kokoomus teki lähestyviä vaaleja varten vaaliehdokkaiden kanssa kirjallisia sopimuksia, tapahtui ensimmäisen kerran, että jokaiseen so- pimuspaperiin oli liitetty lause, jonka mukaan ”ehdokas sitoutuu noudattamaan Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittista linjaa”. Otin sen riskin, että sopimustani ei hyväksyttäisi ja kylmästi viivasin tuon lausuman paksusti yli. Kirjoitin viereen: ”Ks. valtiosäännön 29 §. Kansanedustaja on velvollinen toimesssan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.” Syksyllä kuulin, että Junnila oli tehnyt täsmälleen samoin. Tämä puolueen räikeä, lapsellinen yritys saada muodollisia perusteita heittää meidät kuin märät rätit ulos puolueesta ei johtanut tulokseen, joten puolueen oli koetettava toista, sanoakseniko savustamisen, tietä – tekemällä olostamme kokoomuksessa kestämättömän piinallisen. Vaalitaistelua en huolinut paljonkaan käydä. Puolueen oli otettava

361 minut mukaan yhteismainoksiin, siinä kaikki. Koko kesän kulutimme – vaimoni Laura ja minä – automatkailuun Euroopassa. Meillä oli VW-Kleinbuss, jonka olin kimpilevyistä ruuvi- meisseliä ja vasaraa käyttäen sisustanut asuttavaan kuntoon. Sen jälkeen, kun olin pikkubussimme ajanut Kapellskärissä laivan ruumasta päivänvaloon, ei kumpikaan enää tiennyt, minkä järven tai kosken rannalla tai vuoren rinteellä tai niittyheinikön takana risukossa seuraavan kerran silmämme avaisimme. Vapaus oli täydellinen ja politiikka loitolla. Syyskuussa palasimme Helsinkiin. Vaalitaistelu oli vauhdissaan. To- reilla puhuttiin ja huiskuja heiluteltiin, pikkunakkeja jaeltiin. Minulle ei puhujan paikkoja tarjottu enkä sellaisia kaivannut. Mutta muutamilla pikku ilmoituksilla Helsingin Sanomissa ja Uu- dessa Suomessa muistutin vähän ennen vaaleja olemassaolostani. Niis- sä oli kuvani ja lihavalla tekstillä nimeni ja numeroni kokoomuksen Helsingin vaalipiirissä, mutta ylimpänä kookas teksti ”Pirkkalan monisteen paljastaja” ikään kuin otsikkona lyhyelle poliittiselle tarinalleni. Vaalitulos oli mykistyttävä. Sellaista en ollut osannut odottaa. Kun vaalien tulos myöhään yöllä oli laskettu, olin saanut 11 461 ään- tä. Äänimääräni oli Helsingissä 6:s ja koko maassa 12:s. Monet panivat merkille, että vaalitukokseni oli kokoomuksessa koko maan kolmanneksi korkein, sillä vain Pertti Salolainen ja Harri Holkeri olivat saaneet ääniä enemmän, 17 977 ja 17 640. Onnitteluja. Lujia käden puristamisia ja vatkaamisia. Kukkasia naa- pureilta. Kauniita lauseita muutamissa kirjeissä. Näytti siis itsestään selvältä, että minua odotti loistava tulevaisuus. Tosiaan! ”Tie tasainen, asfalttinen…” Ilman omaa erityistä haluani arpa oli heitetty taas elämänpolkujen risteyksessä ja tieni kulki nyt mukavasti kohoavalla harjun rinteellä yleten auringon kirkastamalle laelle... Puoluekokous tulevaisuudessa… Kohteliaita kieltäytymisiä… Harkitsen asiaa… Ei vielä, mutta kenties joskus sitten... Miten se näkyisi elämässä, tuo nouseva polku? Kokouksia ravinto- loitten kabineteissa tai Smolnan epämukavilla tuoleilla, tyhjää jau- haen, tyhmyyksiä niellen poliittisen pakon edessä – nitistäen totuuden kuin tumppaisi tupakan tuhkakuppiin. Ylipuhumisia kahden kesken, lehmänkauppoja – siinä sinulle, tässä minulle… pieniä virkoja sinne, korkeita tänne… Juhlia koristetuissa saleissa, kolmantena juhlavieraasta laskien – juhlavieraasta, jonka rinnalla helisee viisi riviä kunniamerkke- jä ja jolla ei ole kaulaa lainkaan. Kahvia ja konjakkia. Lauralle uusia pu- kuja, toinen toistaan epämukavampia. Minulle satoja iltoja harmaassa

362 tupakansavussa… Ei. Vaikka olin iloinen ja liikuttunutkin siitä hyväksymisestä, jota korkea äänimäärä osoitti, olin sisimmässäni hämmentynyt. Kai se oli hyvästä vaalimenestyksestä huolimatta syvää epäilystä, olisiko politiikan polku sittenkään minun polkuni.

2. Aavistukseni vaalituloksen vaikutuksesta kokoomuksen sisällä osuivat oikeaan: Jo poikkeuslain säätämisen aikoihin kokoomuksen remonttimiesten piirissä syntynyt päätös koettaa saada Junnila et consortes niin suuriin hankaluuksiin, että he itse lähtevät puolueesta, tuntui vaikuttavan aina vain kiristävämmin. Kuulin eräältä ystävältäni, että helsinkiläi- siä kansallisseuroja oli kielletty kutsumasta minua puhujaksi. Olin kai liian paljon tuonut esiin Viron ja Baltian maiden järkyttävää kohtaloa – ja arvostellut siinä sivussa presidentti Kekkosen puheita. Muistaakse- ni Roihuvuoren Kansallisseura teki poikkeuksen ja kutsui puhujaksi. Aivan nuori, mutta ajatuksiltaan terävä Ben Zyskowicz oli uskaltautu- nut puhujaksi samaan tilaisuuteen. Tästä alkaen olen suuresti ihaillut hänen poliittista toimintaansa, rohkeuttaan ja hänen ajatustensa itse- näisyyttä, joka tuohon aikaan tuli esille hänen kannanotoistaan kokoomuksen nuorten piirissä. Ehkä oli virhe myös arvostella omaa puoluetta julkisesti, mutta sen suuntautuminen oli mielestäni niin harhaan vievää, etten voinut olla sitä sanomatta julki: Miten voi taistella kommunismin ja sosialismin etenemistä vastaan Suomessa ja samalla palvella täysin sydämin sen kannattajaa, Kekkosta?

Minulla oli ilmeisesti poliitikolle hyvin sopimaton luonteenpiirre – rehellisyys siinä mielessä, että löydettyäni jonkin ikävän totuuden en voinut olla tuomatta sitä julki. Niinpä huomasin valtion budjetissa erillisen Lenin-museolle osoitetun suuren tukimäärärahan samalla kun kaikki muut museot joutuivat tyytymään siihen summaan, jonka Mu- seovirasto niille yhteisestä määrärahasta murensi. Joka vuosi esitin siis Lenin-museon erillisen määrärahan poistamista ja saatoin kuulemani mukaan toiset ikävään tilanteeseen, asia kun oli ”ulkopoliittinen”. Se, millaisella leimalla minut oli aivan yleisestikin merkitty, kävi jopa huvittavalla tavalla ilmi erään eduskuntakeskustelun yhteydessä. Kes- kustapuolue oli jakaantunut kahteen ryhmään, Ahti Karjalaista kannat- taviin ”K-linjalaisiin” ja ”mustaan tusinaan”, johon kuuluivat muiden

363 muassa ystäväni Veikko Pihlajamäki ja Pekka Vilmi. Tähän mustaan tusinaan kuuluvaksi luettiin myös Marjatta Väänänen, jota pidettiin oikeistolaisimpana koko keskustapuolueen ryhmässä. Hän oli mieles- täni erinomainen opetusministeri ja niinpä kerran satuin sanomaan tämän hyväksymiseni julki puheessani istunnossa. Ei aikaakaan, kun luokseni kiirehti keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ahti Pek- kala puhuttelemaan vakavasti: ”Kuule, älä sinä kehu meidän Marjatta Väänästämme. Hänellä on kyllin vaikeaa jo muutenkin.”

Vaikka minulla olikin porttikielto kokoomuksen kansallisseuroihin Helsingissä, ei minua hyvässä Suomenmaassa sentään voitu kokonaan mykistää: Ystäväni Pentti Mäki-Hakola järjesti monta kutsua puhujaksi Etelä-Pohjanmaan piiriin, jonka puheenjohtaja hän oli. Sain noilla matkoilla yllin kyllin maistella poliitikon mahlaa, yleisön suosiota. Helsingissäkin pääsin esittämään ajatuksiani Heikki Eskelisen perus- taman järjestön Itsenäisyyden Puolesta kautta. Se toimi vahvasti sosialismia vastaan järjestämällä puhetilaisuksia ja seminaareja sellaisista teemoista kuin: ”varo sosialismia” ja ”varo vallankumousta”. Puhujia oli neljästä puolueesta: kokoomuksesta, SMP:stä, kristillisistä ja sosiaalidemokraattien vanhasta, tannerilaisesta siivestä. Aamuleh- den toimittaja Matti Arjanne julkaisi esitelmät Kustannuspiste-yhtiön kautta. Junnilan (”Sosialismi uhkana Suomen itsenäisyydelle”) ja Pentti Poukan (”Yksilön oikeudet sosialistisessa yhteiskunnassa”) analyysit olivat vailla vertaa ja hyvin tarpeellisia mykässä Suomen maassa. Minun esitelmäni olivat: ”Sosialismin ihmiskuva ja yhteiskuntateoria; kriittinen tarkastelu” ja ”Nykyaikaisen vallankumouksen menetelmät”.

3. Itsenäisyyden Puolesta piti tapana järjestää vuosittain kaksi huomattavaa puhetilaisuutta, itsenäisyyspäivän aatonaattona ja Snellmanin päivänä keväällä. Niihin pyrittiin saamaan – yhteisen asian merkeissä – nimenomaan eri puolueitten edustajia puhujiksi. Vuoden 1976 joulukuun puhetilaisuuden yhteydessä suunniteltiin jo seuraavan Snellmanin päivän ohjelmaa. Junnila ja minä lupauduimme kumpikin puhujiksi. Niin teki myös Ahti M. Salonen, sosiaalidemokraa- teissa aikoinaan uurastanut, mutta myöhemmin puolueesta eronnut vanha poliitikko, joka oli esiintynyt jokseenkin säännöllisesti Itsenäi- syyden Puolesta -järjestön puhetilaisuuksissa. Snellmanin päivän, 12.5.1977, juhla päätettiin järjestää Porin Kaup- paoppilaitoksen salissa. En ollenkaan aavistanut, miten kohtalokkaaksi

364 tuo päivä minulle tulisi. Puoluehallituksen jäsen Timo Juti Porista ihmetteli kirjeessään Harri Holkerille suuresti sitä, kuinka Junnila ja minä olemme suostuneet puhumaan perustuslaillisten presidenttiehdokkaan ”vaalitilaisuudessa”. Sellaiseksi hän tulkitsi Snellmanin päivän puhetilaisuuden. Totta oli, että kevään korvalla perustuslailliset olivat nimenneet Ahti M. Salosen vuoden 1978 presidentinvaalien ehdokkaakseen, mutta käsitykseni mukaan Itsenäisyyden Puolesta-yhdistyksen puhetilaisuus ei sen vuoksi Snellman-juhlasta muuksi muuttunut. Eduskuntaryhmän kokouksessa Harri Holkeri otti asian esille ja kehotti Junnilaa ja minua jäämään pois Porin tilaisuudesta. Junnila, vanha viisas, tajusi hetkessä, että on turha lähteä pikkuasias- sa vastustamaan puolueen puheenjohtajaa ja ilmoitti peruuttavansa lupauksensa, mutta minä en. Sanoin pitäväni tärkeänä, että myös kokoomuksen ääni kuuluu Itsenäiyyden Puolesta -yhdistyksen isänmaal- lisessa tilaisuudessa. Pian Porin puheeni jälkeen puoluehallitus teki päätöksen antaa minulle varoituksen menettelyni johdosta ja puoluevaltuustossa otettiin asia vakavasti esille. Minulla oli silloin tilaisuus puolustautua lyhyellä puheella, jossa painotin, miten periaatteeni on pitää kiinni lupauksista- ni ja miten tärkeänä pidin kokoomuksen näkyvää esiintymistä Itsenäi- syyden Puolesta -yhdistyksen tilaisuuksissa. Tunnelma puoluevaltuuston kokouksessa oli jäätävän kylmä. Kukaan ei noussut sanomaan sanaakaan. Nuija kolahti ja asia oli selvä. Tiesin, että joukossa oli jokunen kannattajani, mutta miksi he olisivat vaaran- taneet asemaansa mokoman vähäisen asian takia. Kysymyksessähän oli vain varoitus, tosin hyvin juhlallinen, mutta ei sen enempää. Eduskuntaryhmän johtajistosta tuli samanlainen päätös, tosin ää- nestyksen jälkeen. Kylmäpäinen ja viisas poliitikko olisi nyt jättänyt asian sikseen. Mutta minä en ollut ilmeisesti kumpaakaan. Se vika minussa myös oli, etten koskaan keskustellut päätöksistäni ystävieni kanssa vaan tein ne yksin. Se on poliitikolle aina jokseenkin paha virhe. Annoin tunteilleni vallan ja koin, että nyt keksitty varoitustemppu oli kokoomuksen taholta ilkeää ”simputusta” – niin perin tuttua reserviup- seerioppilas-ajoilta, mutta nyt paljon syvemmälle itsetuntooni iskevää. En voinut tarkastella sitä ulkokohtaisesti. En voinut jättää asiaa sikseen. Kävelimme, vaimoni ja minä, Maunulan urheilupuiston poluilla ja kerroin hänelle, että mielessäni oli erota kokoomuksesta. Hän sanoi kuten tavallisesti: ”Tee niin kuin sinusta itsestäsi parhaalta tuntuu.”

365 Jos tämä olisi ollut shakkipeliä, olisin nähnyt, että kysymyksessä oli viekkaasti viritetty ansa, johon Holkeri toivoi minun menevän juuri eroamalla tai tekemällä jotakin muuta yhtä typerää ”vastalauseeksi” – ja hän voittaisi ottelun. Mutta minulle politiikka ei ollut peliä. Ratkaisuani en perustanut järkeen vaan tunnetilaani. Miksi minä kokoomusta palvelisin, kun en kuitenkaan aio heittäytyä poliitikoksi? ”Ei tupata, kun ei tykätä!” Eroaminen puolueesta alkoi yhä enemmän kiehtoa mieltäni. Itse pää- sisin kaikesta ”simputuksesta” ja tekisin ainakin yhden ihmisen onnel- liseksi, Holkerin, joka voisi Kekkoselle kertoa onnistuneesta juonestaan ja voitostaan ja tuntisi olevansa piirun verran lähempänä ministeripaik- kaa. Miksen tätä iloa soisi hänelle? Minä en teitä kumartele! Ei! Minä lähden. Ilmoitin eduskunnan kansliaan eroavani eduskuntaryhmästä. Kun en halunnut perustaa omaa yhden miehen eduskuntaryhmää, asia tulkittiin niin, että vetäydyn kaikesta kokoomusryhmän toiminnasta. Puoluesihteerille ilmoitin eroavani puolueesta ja eduskuntaryhmän puheenjohtajalle eroni ryhmästä. Saman tien kerroin ratkaisuni toimittajille, jotka eivät olleet aluksi uskoa koko juttua. Kuulin, että asiasta sitten ryhmässä keskusteltaessa ystäväni Eero Lattula oli huutanut Harri Holkerille päin naamaa: ”Siinä meni kokoo- mukselta ainakin 40 000 ääntä!” Holkeri oli tullut kravunpunaiseksi. (Lattula tosin erehtyi pahasti ennusteessaan. Seuraavissa vaaleissa 1979 kokoomus päinvastoin sai suuren vaalivoiton, 120 000 lisä-ääntä ja sen edustajamäärä nousi 35:stä 47:ään. Junnila putosi vaalissa. Voi sanoa, että eroni oli siis huomattava lahja kokoomukselle – mutta millaiselle kokoomukselle, se on toinen asia.)

4. Pian tuli kesä ja eduskunta siirtyi lomalle, minä riemullisen vapauden tunteen vallassa. Lapset – Vesa ja Antti ja Lauran lapset – olivat kasvaneet miltei ai- kuisiksi kaikki. Vietimme kesää kahden, vaimoni Laura ja minä, Suo- mussalmella, Kettulan talossa, jonka Laura ja hänen veljensä Veikko ja Matti olivat saaneet periä isältään. Kettulaa ei enää viljelty, sillä Lauran isä, Lauri Snellman, Kolhon tehtaiden isännöitsijä, oli lahjoittanut talon niityt ja osan metsämaatakin Ala-Kettulan tilaksi sotaveteraani Jaakko Suorsalle ja hänen vaimolleen Reetalle. Kettulaan jäi kuitenkin 400 heh- taaria metsämaata, oikeastaan korpea, ja kauniita Kianta-järven rantoja. Kettulan talo oli varsin omalaatuinen ja muistutti rakenteeltaan hiu-

366 kan Bomban pirttiä Nurmeksessa. Suuren tuvan katto oli temppelin pyörökaton muotoinen ja tehty veistämättömistä tukeista. Isosta tuvasta vei suuren osan leivinuuni ja valtava takka, jossa saattoi lämpimikseen poltella kokonaisia halkoja. Olimme kesäpäivää viettämässä Kettulan pihamaalla, kun Jaakko Suorsa tuli juosten Ala-Kettulasta ilmoittamaan, että minulle oli tullut tärkeä kaukopuhelu ja että soittaja odotti puhelimessa. Jaakon perässä törmäsin minäkin Ala-Kettulaan vastaamaan puhelimeen ihmetellen, kuka soittaja voisi olla. Kävi sitten ilmi, että SKYP oli koolla puoluekoko- uksessaan ja siellä oli tultu siihen tulokseen, että minut oli pyydettävä puolueen puheenjohtajaksi. Mauno Kurppa vakuutti, että asia oli aivan selvä, jos vain annan suostumukseni. Samalla hän toi vaatimattomasti esiin, että puolueella oli säästössä puoluetukea hyvin huomattava raha- summa – hm, seuraavia presidentinvaaleja varten… (Miten mielessäni käväisi poikkeuslain aikaisten tapahtumien jälkeinen Vennamon puhe ”seteliselkärankaisista”…) Kurppa oli pahoillaan kieltäytymisestäni. Eino Haikala sai jatkaa puheenjohtajana ja sai aikanaan presidenttiehdokkaana 8 promilleä ää- nistä eikä yhtään valitsijamiespaikkaa. – Haikala, Tampereen yliopiston tilastotieteen professori, ei ollut suinkaan mitätön mies: Tapasin hänet kerran Tukholman laivalla ja ennen pitkää hän oli tullut kertoneeksi minulle valtaisan määrän saavutuksiaan elämänsä kiehtovissa vaiheissa. Kuin ohimennen hän totesi olevansa eräs maailman parhaita shak- kimestareita, luultavasti paras, sillä hän oli ainakin ”Tyynen valtameren shakkimestari” ja perusteli väitteensä loogisesti sillä, että hän oli kerran voittanut Kiinan matkallaan shakinpelaajan, joka oli kautta Jupiterin vakuuttanut voittaneensa vastikään Tyynen valtameren mestaruuden.

5. Laura ja minä unohdimme aina maailman ikävyydet kesämatkoillam- me omalla pienellä VW-matka-autollamme vaeltaessamme pitkin Eu- rooppaa. Otimme joskus vauhtia Alta-vuonolta asti ajaen läpi Ruotsin päämääränä etelä-Norjan Hardangervidda ja muut tunturille tuoksuvat ylängöt. Saattoi käydä niinkin, että juuri kun tulimme Härjedalenin ja Taalainmaan tienoille, länsituulen ajamat mustanharmaat pilviröyk- kiöt pudottivat vettä lakkaamatta. Lopulta oli pakko laulaa tuon tuostakin: ”Etelään! Etelään! Ei jäädä tänne Ruotsin maahan vetelään…” Ajauduimme autovirrassa Malmöhön ja läpi Saksanmaan, yövyimme muutaman pimeän tunnin eteläisessä Saksassa, jatkoimme kaatosateita paeten yli alppien, kunnes rauhoituimme Comossa, hohtavankirkkaassa

367 Italian auringossa ja aloimme vaihtaa Norjan kruunujamme liiroihin. Kesästä selviydyimme, mutta tuli syksy ja jopa kansanedustajatkin palailivat lomiltaan, minäkin – nyt kummastuneena harhaillen, vailla ryhmähuonetta, ilman asiaa valiokuntiin, etsiskellen jonkinlaista seuraa kahvilasta. Kun en muodostanut omaa ryhmää, minua ei istuntosalissa siirretty takapenkkiin ovensuuhun vaan sain jatkaa vanhalla paikallani. Siinä istuskelin istunnon alkua odotellen koettaen olla erottumatta muista. Se merkitsi, että kävin läpi vahtimestarin eteeni asettamia papereita, hallituksen esitysten sumaa, silloin tällöin tekstiä vilkaisten, mutta pääasiassa sujautellen niitä tasaisessa tahdissa pöydän alla olevaan tilavaan – hyvin tilavaan – roskakoriin. Päivät olivat ankeita ja harmaita, mutta sain kokea muutaman valoi- san, etten sanoisi peräti lystillisen hetken. Kerran tuli Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja, nuori Pär Stenbäck minua ihan vakavasti puhuttelemaan esittäen, että liittyisin ruotsalaisten eduskuntaryhmään. En epäillyt hänen poliittisesti viisasta ajatustaan korvata puolueessa Georg C. Ehrnroothin menetys – paikata minulla ruotsalaisten taistelumuurissa yksi miehen mentävä aukko, mutta esitin epäilyni, että kehno ruotsinkielen taitoni olisi paha este. Stenbäck kertoi puolueensa juuri pyrkivän suomalaisen sivistyneistön- kin piiriin. Kiitin. Ei, en voinut suostua. Se olisi ollut liian kova isku Ehnroothille, joka jo kärsi kovasti siitä, ettei hänen uskollinen ystävänsä Victor Procopé ollut seurannut häntä, kun hän rakensi perustuslaillisen puolueen. Huomasin olevani melkoisessa ”houkuttelevien” polkujen valintaris- teyksessä. Tarjottiin poliittisia mahdollisuuksia kuin lautasella! Johannes Virolainen, vanha kettu, pysäytti minut istuntosalin käytä- vällä ja tokaisi yllättäen: ”Kuule, sie Rainio! Mikset sie tuu meille? Mein ryhmässä siu ois hyvä olla.” Hämmästellen kyselin: ”Mitäs Kekkonen siihen sanoisi?” Virolainen murahteli: ”Ei sil vanhal miehel meiä ryhmäs oo mittää sanomista, puhukoot Uusitalo, mitä puhhuu.” – Uusitalo oli ottanut jonkinlaisen Kekkosen tiedottajan roolin ja esitteli tapaamisten- sa jälkeen innokkaasti toisille ”Tamminiemen terveisiä”. Se ei ollut Vi- rolaisen mieleen. – En muistuttanut Jussia ”Lex Virolaisesta”. Keskusta meni kompromisseissaan tarvittaessa miten pitkälle vain ja olisi näin ollen ollut ihannepaikka poliittista uraa tekevälle – ministerinsalkku aina lähellä. Mutta minä en tehnyt poliittista uraa. Sattumaltako sitten jouduin kahden kesken Veikko Vennamon kanssa istuntosalin käytävälle? Siinä – katsottuaan tarkkaan ympärilleen todetakseen, ettei kuulijoita ollut – Veikko alkoi tosimielessä puhua

368 minulle liittymisestä SMP:hen. Aivan luontevasti ja sujuvasti hän esitti, että minusta tehtäisiin presidenttiehdokas Kekkosen parhaana vastus- tajana. ”Ihan tottako?”. ”Aivan varmasti”, sanoi Vennamo – ja katsoi var- mistaen uudelleen ympärilleen. – Kiitin kohteliaasti tarjouksesta ja me annoimme ajatuksen minun presidenttiydestäni haihtua sinne, minne se kuului, poliittisen mielikuvituksen kevyeen hämyyn.

Raimo Ilaskivi soitti ja antoi neuvonsa. Hänen käsityksensä mukaan pie- nillä puolueilla ei olisi tulevaisuutta – paitsi kristillisellä liitolla, joka jäisi pysyvästi politiikkaan. Siksi hän kehotti minua liittymään siihen. Kiitin hyvästä neuvosta. Asia ei ollut kuitenkaan yksinkertainen. Olin tavannut pari vuotta aikaisemmin kristillisten puheenjohtajan Raino Westerholmin kodissani, jossa olimme käyneet laajan keskustelun. Olimme monissa poliittisissa asioissa ja myös elämän arvokysymyksissä samaa mieltä, mutta sitten – keskustelun hakeutuessa jo loppuaan kohti – hän kysyi, mitä minulle Jeesus merkitsee. Koetin hieman kakistellen tuoda esiin, miten suuren arvon Jeesukselle annoin maailmanhistoriassa ja että pidin häntä suu- rimpana moraalisena opettajana, mitä ihmiskunnalla on ollut. ”Sitäkö vain?” sanoi Raino selvästi pettyneenä ja huokasi syvään. ”Et siis katso, että hän on lihaksi tullut Jumala?” hän vielä varmisti ja keskustelumme päättyi siihen. Kun presidentinvaalit lähestyivät ja satuimme kävelemään Man- nerheimin tietä Postitalolle päin kahden, Raino Westerholm ja minä, hän vaaleista puhuessaan kerrassaan avasi sisimpänsä kertoen – hyvin luottamuksellisesti, kuten hän korosti – ruvenneensa presidenttiehdokkaaksi vain, koska Jumala oli ilmestynyt hänelle unessa ja käskenyt näin tekemään. Nyt joku toimittaja oli uteliaana osunut kysymään Raino Westerhol- milta, miten hän suhtautuisi siihen, että ”se Rainio” pyrkisi kristillisten ryhmään. ”Sehän olisi vallan kamalaa”, oli Raino vastannut. Raimo Ilaskiven neuvo ei ollut noudatettavissa. En halunnut ”kamalaa” tilannetta hyvien kristittyjen piirissä.

6. Työskentely yhdessä Georg C. Ehrnroothin kanssa oli jo poikkeuslaki- taistelussa ollut varsin näkyvää, niin että pidettiin nyt itsestäänselvänä, että siirtyisin juuri Perustuslailliseen Kansanpuolueeseen. Minulle se ei kuitenkaan ollut niin selvää. Poikkeuslain käsittelyssä ”Jorisee” oli esiintynyt avoimen kekkosvastaisesti, minä taas pyrin kaikin tavoin

369 erottamaan perustuslainvastaisen menettelyn presidentin persoonasta – katsoen, että räikeästi perustuslain hengen vastainen menettely oli Sorsan ja hänen ”hovinsa” aikaansaannosta. Panu Toivoselle, joka puoluesihteerinä oli puolueen varsinainen osaaja ja käytännön toimija, olin hänen tuestaan kokoomuksessa kii- toksen velkaa. Georg kohteli minua erittäin ystävällisesti ja suorastaan suggeroi siirtymiseen. Syksy meni menojaan ja kesti tammikuun viimeiseen päivään vuonna 1978, ennen kuin virallisesti liityin perustuslailliseen puolueeseen ja eduskuntaryhmään. Saman tien minut valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi, niin että puoluehallituksessa pysyin perillä puolueen tapahtumista – tosin en läheskään kaikista, sillä ”Joriseella” ei ollut tapana ajatuksiaan muille levitellä eikä kertoa päätöksistään etukäteen. Kauniisti sanoen puolueessa saattoi tapahtua vain se, mitä ”Jorisee” oli päättänyt. Eduskuntaryhmässä meitä oli kaksi. Koska ”Jorisee” oli puolueen puheenjohtaja, pidin jotenkin demokratian kannalta sopivalta, että minä olisin ryhmän puheenjohtaja. En tätä tuonut esiin, mutta totesimme, että asiasta oli äänestettävä umpilipuin. Tulos oli jo vaalin ensimmäi- sellä kierroksella 2–0 ”Joriseen” hyväksi. Tähän 100 %:n äänimäärään ei Kekkonenkaan ollut koskaan päässyt. Kerran kuitenkin ”Jorisee” salli suopeudessaan minun esittää ryhmä- puheenvuoron. Se tapahtui, kun hallitus – Kivistön ollessa opetusminis- terinä – oli antanut kulttuuripoliittisen selontekonsa – mikä jo sinänsä oli hyvin harvinaista. Saliin mentäessä istunnon alkaessa pääsihteeri Eiler Hultin – vanha tuttavani, yksi Upseerikoulun vänrikkejä – kysäisi ohimennen tietäes- sään minun pitävän ryhmäpuheenvuoron: ”No, saammeko nyt kuulla runoja?” – ”Mistäs arvasit!”, hämmästyin. – Tosi oli, että olin puheenvuoron loppuun sijoittanut mieleeni pulpahtaneen runonpätkän:

Tuo selonteon hallitus ja alkaa puheen rallitus ja taiteilijain tallitus, mut virkavallan vallitus vain siitä vahvistuu. Ei sitä mikään kukista. Eik’ enää auta mukista: Sait turvan joulupukista. On auki pussin suu.

370 Käy joukkoon, liity rivistöön ja luottain herra Kivistöön luo taitees verorahalla ja täyttyneellä mahalla, mut älä muista pahalla, jos turpas tukkeutuu.

7. Lieneekö Suomen presidentinvaalissa koskaan ollut erikoisempaa eh- dokasjoukkoa kuin vuonna 1978: Yksi 78-vuotias sairas vanhus, yksi Jumalan unessa tähän tehtävään määräämä, yksi kaiken vastustaja, yksi ”Tyynen valtameren shakkimestari” ja yksi sosialisti oikeistolaisen puolueen ehdokkaana. Tilanteen outous tuli esille, kun jouduin puhumaan joitakin kertoja Ahti M. Salonen vaalitilaisuudessa. Sekä vähälukuisen yleisön että minun oli vaikea tietää, mihin tilaisuuteen oli tulti, kun Salosen puhe alkoi aina sanoilla: ”Kirjoitin jo 30-luvulla Sosialistisessa Aikakauskirjassa...” – Vastusta siinä nyt sitten sosialismia! Tämän Ahti M. Salosen valinta perustuslaillisten ehdokkaaksi oli jo alun perin hämärä ja käsittämätön asia. Minun korviini oli tullut huhu, että manööveri oli saanut alkunsa jossakin ravintolakabinetissa, kun myöhäistunneilla suuret poliittiset älynikkarit olivat todenneet, että melkein kaikki sosiaalidemokraatit olivat Kekkosen valintaa vastaan – mikä luultavasti oli aivan totta – ja varsinkin vanhat tanneri- laiset olisivat suurin joukoin äänestämässä Kekkosta vastaan, jos vain sopiva ehdokas löytyisi. Ja sehän löytyi! Kauko Kare ja Yrjö Kivimies olivat muistaneet, että Ahti M. Salonen – innokas puhuja Itsenäisyyden Puolesta -järjestön tilaisuuksissa – olisi oikea, vakaa tannerilainen tä- hän tarkoitukseen. Toimeksi vain! Jotenkin ”Joriseekin” saatiin asiassa ylipuhutuksi. – Kaikki tämä oli tapahtunut jo varhain ennen perustuslaillisiin tuloani, niin että minun asiakseni jäi vain ihmetellä sitä sur- realistista, ”kafkamaista” tilannetta, jonka kohtalottaret olivat minulle tällä kertaa arponeet. Ahti M. Salonen yllätti muullakin tavalla: Oli kutsuttu valikoitu joukko perustuslaillisia tutustumaan häneen ja erikoisesti hänen huvilaansa saaristossa Helsingin lähellä. Salonen esitteli kaunista asuntoa ansaitus- ti ylpeänä – ja erityisen ylpeänä salaisuudesta, jonka hyvin luottamuksellisesti nyt paljasti joukolle: Nappia painamalla – kuin salapoliisiro- maanissa ikään – hän sai osan tiilistä tehtyä peräseinää liikkumaan ja paljastamaan erityisen ylpeydenaiheensa: salaisen asevaraston – tosin

371 tällä kertaa tyhjän, mutta tarpeen vaatiessa hyvin käyttökelpoisen, kuten hän vakuutti, ennen kuin uudella napinpainalluksella sulki seinän siististi. – En osannut muuta kuin paluumatkalla hämmästellä mieles- säni: Olin minä joukkoon joutunut! Vaaleissa Kekkonen sai 259 valitsijamiestä 300:sta, muista ehdokkaista eniten ”Jumalan määräämä” Westerholm – kuten oli oikein ja kohtuullista – ja kolmanneksi eniten Vennamo, 10 ääntä. Saipa Ahti M. Salonenkin 6 perustuslaillista valitsijamiestä, minä heidän joukossaan. Sensijaan peli osoittautui ”Tyynen valtameren shakkimestarin” osalta fiaskoksi: vajaa prosentti äänistä eikä yhtään valitsijamiestä. Valitsijamiesten kokoontuessa olin juuri ja juuri toipunut sappi- kivileikkauksesta, niin että kumarassa kulkien saatoin viedä lappuni ääntenlaskentaan. – ”Jorisee” oli jokseenkin tyytyväinen tulokseen, puolueen 35 000 ääneen, mutta huolissaan siitä, kykenisinkö minä – sappirakko poistettuna – pitämään entiseen malliin sapekkaita puheita. Heti seuraavana vuonna – 1979 – olivat eduskuntavaalit. Niihin valmistauduttaessa ei tosin ollut Salonen riesana, mutta muuten sain kokea, mitä on työ pienen puolueen ehdokkaana: puhetilaisuuksissa yleensä täysin tyhjiä saleja, joissa vain joku kommunistitoimittaja teki muistiinpanojaan. Turussa tällainen toimittaja kertoi minun puheessani ”tankkien jylisseen ja pyssyjen paukkuneen”. Näin hän oli tulkinnut sen, että olin puhunut Puolan Solidariteetti-liikkeestä ja Danzigin la- kosta ja siinä yhteydessä todennut, miten ”on vaikea puhua työehto- sopimuksista tankkien kanssa”. Salien tyhjyys johtui osittain siitä, että Ehrnrooth oli halunnut sijoittaa minut ehdokkaaksi Uudenmaan vaali- piiriin Helsingin sijasta. Hän aivan ilmeisesti pelkäsi, että jos olisimme molemmat Helsingin vaalipiirin ehdokkaina, puolue ei saisikaan kahta ehdokasta läpi ja valituksi saattaisin tulla minä eikä hän. Turha luulo, mutta suostuin ratkaisuun, kun en halunnut suurta riitaa pienessä puolueessa. Muutamat ystäväni kokoomuksessa, etenkin Erkki Häkämies, pitivät ratkaisua suurena taktisena virheenä – ja sitä se kieltämättä olikin. En kuitenkaan mielelläni riidellyt. Äänten laskennassa näytti aluksi siltä kuin perustuslailliset saisivat kummassakin vaalipiirissä yhden ehdokkaan eduskuntaan, siis yhteen- sä peräti 2, mutta vähitellen illan vaihtuessa yöksi nämä toiveet rapisivat ja puolue jäi ilman ainoatakaan edustajaa. Aluksi tulos kirpaisi – olihan se melkoinen tappio poliittisessa pelis- sä, mutta sitten koin vahvan vapautumisen tunteen. Oliko se itsepetosta vai mitä, mutta huomasin, etten minä varsinaisesti olisikaan toivonut jatkoa. Kohdallani eivät siis mitkään ”toiveet rapisseet”.

372 8. Minun oli siis keväällä 1979 jätettävä eduskunta ja palattava professorin virkaani Helsingin yliopistoon. Ainoa, mitä oikeastaan jäin eduskunnasta kaipaamaan, oli sen hiljattain valmistunut sauna uima-altaineen. Valtiotieteellinen tiedekunta oli siirtynyt entiseen pankkitaloon Fabianinkadulle, vastapäätä yliopiston vanhaa rakennusta. Sosiaali- psykologian laitoksella vallitsi syvä, ikään kuin pehmeä rauhantila. Ei lentolehtisiä, ei sirppejä eikä vasaroita, ei punatähtiä, ei banderolleja, ei iskulauseita. Minulle kerrottiin, että taistolaiset olivat poistuneet kuvasta, hiljalleen hävinneet, haihtuneet. Huomasin, että kaikki olivat tyytyväisiä, kun laitosvaalit ja pitkät laitosneuvoston kokoukset loppuivat ja juotiin vain vanhaan tapaan maanantai-aamuisin kahvia ja keskusteltiin laitoksen asioista niiden kesken, joille ne kuuluivat tai jotka olivat niistä kiinnostuneita. Enti- nen vaaleilla valittu kommunistijohtaja oli aluksi kiinnostunut, mutta häipyi sitten kuin tuhka tuuleen – mitään puhumatta. Seuraajani professorina, Klaus Helkama, kirjoittaa laitoksen pikku historiikissa sen täyttäessä 40 vuotta14: ”Suomalaisen opiskelijaradikalismin stalinistinen neuvostosuunta- us näkyi jo lukuvuoden 1972–73 tutkintovaatimuksissa… Seuraavana vuonna saatiin tutkintovaatimuksiin jo Marxilais-leniniläisen filosofian perusteetkin. Oletan, että suuri osa opiskelijoista koki nuo teokset vieraana pakkopullana. Rainion paluu eduskunnasta v. 1979 toi sitten helpotuksen poistamalla ne vaatimuksista. ” Tiedekunnassa istuinpaikkani oli Erik Allardtista seuraava. Olinko todella virkaiältäni toiseksi vanhin? – Seitsemässä ja puolessa vuodessa oli ennättänyt tapahtua paljon. Vanhat, tutut virkaveljet, joiden kanssa olin kiistellyt, olivat tuona aikana ennättäneet siirtyä eläkkeelle. Nyt oli uusien, nuorten professorien joukossa jotenkin orpo olo. Mutta keskustelu ja päätöksenteko oli tuttua, kotoista: Kaikki olivat eri mieltä, mutta ratkaisuun pyrittiin vilpittömästi. Puhetta johti ystä- väni Paavo Seppänen käyttäen tarpeen mukaan savolaista letkeää huumoria apuna, jos väittely sai liian tosikkoisia muotoja. Vertailin kerran kokemuksiani eduskunnassa ja tiedekunnassa toisiinsa: ”Siinä on sellainen ero, että kun tiedekunnassa jokainen pyrkii – ainakin omasta mielestään – tiukasti totuuteen, poliitikot nimenomaan kiertävät sitä mahdollisimman kaukaa kuin uloimmat planeetat.”

14 40 vuotta sosiaalipsykologian identiteettiä etsimässä. Toimittanut Tuija Seppälä. Yliopistopaino, Helsinki, 2003.

373 Konsistoria ei ollut mikään radikalismi saanut järkkymään. Professori Kiparskyn toive yliopiston säilymisestä kukistamattomana keskiaikai- sena ritarilinnana – kaukana ympäröivästä yhteiskunnasta – oli toteu- tunut ja tunnelma minulle tuttu, kun astuin konsistorin istuntosaliin. Mutta jälleen sain hämmästyä – nyt istumajärjestystä. Olin lähtenyt eduskuntaan jostakin melkein takimmaiselta tuoliriviltä oven suusta ja nyt paikkani oli toiseksi etummaisessa rivissä, niin että vuoden kuluttua olisin jo varmasti siirtymässä eturiviin, ”kuoleman kurviin”. Keskustelu ei ollut innokasta, mutta jotenkin tutunomaista. Mistä puhuttiin? – Olin kuunnellut vain toisella korvalla, kun äkkiä huomasin, mikä tässä asian vatvomisessa oli niin tuikituttua. Hyvänen aika! Konsistorissahan puhuttiin – mistäs muusta kuin hal- linnonuudistamislaeista! Parhaillaan oli menossa keskustelu yliopiston eri ryhmien, professorien, muiden opettajien, ylioppilaiden ja muun henkilöstön osallistumisesta neuvostoihin. Moneen vuoteen en ollut kuullut missään vatvottavan tällaisia ongelmia eikä eduskunnassakaan kukaan enää muistanut mokomaa asiaa. Olin päättänyt, että säästän itseäni enkä puhu sanaakaan konsistorissa, mutta kun satuin höristämään korviani – mitä minä kuulinkaan? Rehtori luki vakaalla äänellään ehdotusta pykäläksi, jonka mukaan ”monijäsenisissä päätöksentekoelimissä ei saa olla millään mainituista henkilöryhmistä enemmistöä”. – Ehdotus oli niin satumaisen älytön, etten voinut enää pitää leukojani lukossa vaan pyysin puheenvuoron – ja muotoilin oman ehdotukseni: ”Herra rehtori, hyvä konsistori! Eh- dotus on varmasti huolellisesti harkittu ja mielenkiintoinen, mutta eikö asiaa voisi esittää hiukan yleisemmässä muodossa: Monijäsenisessä päätöksentekoelimessä ei niillä, jotka asiasta jotakin tietävät, saa olla enemmistöä…” Konsistorin hörönaurusta huomasin tulleeni omieni joukkoon.

374 OSA

LUVUT XXV–XXXI

375 LUKU XXV Viimeiset yliopistovuodet

1. Siitä, mitä Sosiaalipsykologian laitoksella tapahtui minun ollessani eduskunnassa, en tullut tietämään sinä aikana yhtään mitään, sillä – kuten olen kertonut – irrotin itseni kokonaan yliopiston sotkuista. Minun on turvauduttava paljolti siihen, mitä tuon ajan opettajat ja opiskelijat ovat kertoneet laitoksen 40-vuotisjulkaisussa v. 200315. Ainoa asia, jossa olin yhteydessä yliopistoon, oli ehdotuksen tekeminen viransijaisekseni silloin, kun tiedekunta sitä pyysi. Sen tein neljä kertaa, sillä viransijaisuutta ei monikaan pystynyt ottamaan vastaan moneksi vuodeksi. Nämä sijaiseni olivat: Juhani Hirvas, Rauni Myl- lyniemi, Pertti Toukomaa ja Valde Mikkonen. Ensinmainittua lukuun ottamatta kaikista heistä tuli huomattuja oman alansa professoreja. Rauni Myllyniemi olisi ollut sopiva sijainen, mutta hän väitteli vasta vuonna 1972, joten saatoin ehdottaa häntä vasta vuonna 1973. Juhani Hirvas oli hyvä ystäväni ja verraton vitsinkertoja. Hänen per- heestään oli myös Hirvaksen ”Vaadin” minulle tuttu, mutta ”vasoja” en tuntenut – näitä nimityksiä Juhani käytti perheestään. Nikkilän sairaalan psykologina hän oli jo osoittanut käytännössä sosiaalipsykologista valmiuttaan – jos on uskomista kertomukseen, miten hän selviytyi potilaasta, joka tuli hänen työhuoneeseensa täynnä kiivautta huutaen: ”Polvistu minun eteeni! Minä olen Jeesus Kristus!”. Juhani oli vastannut tyynesti mutta lujasti: ”Polvistu itse, poikani! Minä olen nimittäin Juma- la!” Molemmat nauroivat hereästi. Hirvaksen nimitys viransijaiseksi tuona levottomana aikana oli kuitenkin ilmeinen virhe. Hän antoi kaikessa periksi taistolaisille – vai oliko vika liian lepsussa tiedekunnassa, joka ei välittänyt vähääkään siitä, mitä se hyväksyi tutkintovaatimuksiksi opinto-oppaaseen? Klaus

15 40 vuotta sosiaalipsykologian identiteettiä etsimässä. Yliopistopaino, Helsinki, 2003.

376 Helkama kirjoittaa mainitussa historiikissa16: ”Suomalaisen opiskelijaradikalismin stalinistinen neuvosto-suuntaus näkyi jo lukuvuoden 1972–73 tutkintovaatimuksissa. … Seuraavana vuonna (1973) saatiin cum laudeen jo Marxilais-leniniläisen filosofian perusteetkin.” Anja-Riitta Lahikainen kertoo myös opettajan näkökulmasta17, miten ”ensimmäisen viransijaisen, professori Hirvaksen johdolla laitos päätti lukeutua edistysmielisiin laitoksiin professori Elina Haavio-Mannilan johtaman sosiologian laitoksen perässä. Laadittiin ja allekirjoitettiin opiskelijoiden vaatimuksesta sopimus yleisellä ja yhtäläisellä äänioi- keudella toimivasta laitoshallinnosta. Hallinto politisoitui 1971–79 väliseksi ajaksi. Tämä merkitsi mm. sitä, että tutkintovaatimusten uu- distuskokouksissa opiskelijoita saattoi olla enemmän kuin opettajia (meillähän oli aluksi vain 4 assistenttia) ja heillä oli mukanaan kasseit- tain kirjoja ja heidän ehdotuksissaan tenttikirjoiksi oli ennenkuuluma- tonta ehdottomuutta.” Anja-Riitta jatkaa: ”… marxilaisuus oli niin voimakkaasti esillä, että olipa opettaja marxilainen tai ei, hän joutui kuulustelemaan marxilaisia oppikirjoja (ja usein myös opettamaan niitä) usean vuoden ajan.” – Hän jatkaa: ”Kaikki muistot tuolta ajalta eivät ole helppoja… Pelkäsin opetettavia… Näin opiskelijoista painajaisunia. Niissä pakenin pianon taakse, he tulivat perässä ja rummuttivat pahviaitaa välissämme…”

Nyt – lukiessani tällaista ”tieteen historiaa” – en ole järkyttynyt vain tais- tolaisiksi heittäytyneitten opiskelijoiden mielettömyydestä vaan myös opettajien kokemuksista ja kestokyvystä. En osaa kuten ennen tuomita heidän ”sopeutumistaan”, hiljenemistä ja peräänantavuutta. Minkäpä teet, kun ei mistään tule tukea! Mutta sitä olen jäänyt ihmettelemään, mihin olivat hukkuneet korkeakoulujen ylimmän johdon piiristä kaikki lujat persoonallisuudet, jotka olisivat voineet käyttää valtaansa tiukkaan puolustukseen. Vai onko selitys se, että tasavallan ylin johto, presidentti Kekkonen, asettui niin avoimesti suosimaan radikaaliopiskelijain jouk- kiota (vaikka hänen täytyi tietää sen olevan Neuvostoliiton asialla). Kyllä sosiaalipsykologian laitoksella 1970-luvulla kunnollista tieteel- listä työtäkin tehtiin, häiriöistä huolimatta. Rauni Myllyniemen aloitteesta pantiin vireille ns. Pyhtää-tutkimus,

16 40 vuotta sosiaalipsykologian identiteettiä etsimässä, s. 20. 17 40 vuotta sosiaaipsykologian identiteettiä etsimässä. Yliopistopaino, Helsinki, 2003, ss. 78–79.

377 Raunin, Klaus Helkaman ja Karmela Liebkindin sekä tusinan opiskelijan tekemä tutkimusretki Pyhtään kuntaan keräämään haastatteluilla laajaa aineistoa arvoista ja moraalikäsityksistä – retki, joka toistettiin myöhemmin pari kertaa ja jonka tulokset poikivat lukuisia tutkimus- julkaisuja. Klaus Helkama saattoi loppuun WSOY:lle yhteisen oppikirjamme sosiaalipsykologiasta. Alkupuolen olin minä kirjoittanut, mutta kiireissä- ni suureksi osaksi pikakirjoituksella. Onneksi Klaus oli lukuisten kyky- jensä lisäksi myös pikakirjoitustaitoinen, joten hän pystyi kirjoittamaan tekstini kurrentilla. Annoin omankin panokseni laitoksen tutkimuksiin viimeistelemäl- lä ja julkaisemalla – jo eduskunnassa ollessani 1972 – kirjani ”Group Maze”, jossa esittelin ryhmäpäätöksen syntymisen simulointimallini. Tuo malli antoi kokeellisesti tutkittuna hyviä tuloksia ja on siis katsottava varteen otettavaksi teoriaksi. (Itse asiassa se löi täysin laudalta van- hentuneet klassikko Kurt Lewinin teoretisoinnit.) Opiskelijoiden pro gradu -tutkielmien vuosittainen määrä lisääntyi 1970-luvulla suuresti – koko vuosikymmenellä se oli 96. Mikä niiden sisältö ja tieteellinen arvo on, on sitten toinen kysymys. Tietenkään ei sovi unohtaa sitä erikoista lisäpanosta opiskeluun, jonka taistolaiset tarjosivat. Vilma Hänninen kirjoittaa tuon ajan opiskelijan näkökulmasta18: ”Marxilaisia kirjoja ei luettu pelkästään tenttikir- joina, vaan ennen kaikkea erilaisissa opintopiireissä.” Ennen kaikkea! Sat sapienti!

2. Vaikka monilla opiskelijoilla oli minun suhteen vahvoja ennakkoluu- loja – huomasin jopa eräänlaista kyräilyä – koin vanhojen (ja joltisesti vanhentuneidenkin) työtoverieni kohtaamisen iloisena asiana. Hekin vaikuttivat helpottuneilta: Rauni, Anja-Riitta, Karmela ja Klaus. Omille teilleen olivat lähteneet erinomaiset assistentit Kyösti Kallio, Ilpo Vilk- kumaa ja Antti Uutela. Olisin mielelläni nähnyt heidät laitoksella, mutta sehän on nuorelle tutkijalle kuin linnunpesä – siipien kasvaessa on lähdettävä lentoon. Muistin erikoisesti verrattomat kiivailut Ilpon kanssa Suomen parhaasta pesäpallojoukkueesta. Ilpolle, Kouvolan pojalle, se oli ehdottomasti Kouvolan Pallon-Lyöjät, minä en voinut kuvitellakaan, että olisi parempaa kuin Jyväskylän Kiri. Surkuttelin sitä, että Ilpo oli ollut liian

18 40 vuotta sosiaaipsykologian identiteettiä etsimässä 2003, ss. 82–83.

378 nuori näkemään 1940-luvulla Kirin mestarijoukkueen Olli Fredrikso- nin, luokkatoverini, koppilyöntejä, jotka kohosivat miltei kohtisuoraan ylös viivytellen jossakin pilvien tasalla, kunnes Olli oli päässyt rauhallisesti kävellen ykköspesälle. Assistenttina hyvää työtä tehnyt Klaus Helkama siirtyi heti väiteltyään vuonna 1982 Suomen Akatemian tutkijaksi. Mutta sain assistentikseni Paul Lillrankin, joka oli innostunut varsinkin tietokoneen käyttöön. Kävi kuitenkin niin, että hän sai monen vuoden stipendin Japaniin enkä häntä nähnyt pitkään aikaan, vasta sitten, kun hän tuli jonkun ihmeellisen ”laatuopin” professoriksi Ruotsiin ja pistäytyi Pirkkolassa minua tapaamassa aina hymyilevän japanilaisen rouvansa kanssa. Se oli ikimuistettava hetki kesäisessä Pirkkolan kotimme puutarhassa. Lillrankin jälkeen sain assistentiksi taitavan ja tietokoneen käyttöä osaavan Vesala-nimisen opiskelijan, mutta hänet nappasi pian yliopiston tietojenkäsittelylaitos. Samoin kävi taitavalle Timo Harmollekin. Laiton, yleisellä äänestyksellä valittu laitosneuvosto hävisi itsestään, kun aloin kutsua koolle vanhaan tapaan aamukahville koko laitoksen väen ja mukaan halukkaat opiskelijat keskustelemaan töiden jaosta. Mi- tään äänestyksiä ei tarvittu. Jos ongelmia oli, olin koettanut etukäteen keskusteluissa selvittää, mikä olisi paras ratkaisu, ja tein sen mukaisen ehdotuksen. Seppo Roponen kirjoittaa esitellessään 1980-lukua opiskelijan näkö- kulmasta19: ”… tärkein yksittäinen sosiaalipsykologian laitoksella tapahtunut muutos 1980-luvulla oli epäpolitisoituminen.” Omasta mielestäni tämä tärkein muutos sen sijaan tuli esille en- simmäisen seminaaritilaisuuden alussa, kun annoin puheenvuoron esitelmän pitäjälle, nuorelle naiselle, ja hän vastasi luontevasti: ”Kiitos, Kullervo!”

3. Oma työni oli luennoimista ja tutkimusta. Pro gradu- ja lisensiaatin- tutkimustyötä assistentit ja opiskelijat ”tekivät itsenäisesti” eli – sanottakoon suoraan – eivät ottaneet minulta vastaan mitään varsinaista ohjausta epäillen ehkä, että töistä olisi saattanut löytyä menneiltä vuosilta marxilaista hapatusta. Toki keskustelimme joskus pitkäänkin kahvipöy- dässä tutkimusongelmista. Otin alussa peruskurssin luennoitavakseni, jotta saisin itsekin uudelleen otetta sosiaalipsykologiasta. Vähitellen siirryin luennoimaan omis-

19 40 vuotta sosiaalipsykologian identiteettiä etsimässä, s. 92.

379 ta tutkimuksistani, jolloin kuulijat vähenivät tuntuvasti. Kun jouduin luennoissani esittämään prosessien tietokonesimulointia, vuokaavioita ja muita ohjelmointiin liittyviä seikkoja, nämä muutamat kuulijat hyö- tyivät ehkä enemmän kuin itse aavistivatkaan. Seppo Roponen kuvaa tätä mielenkiintoista asiaa kertoessaan 1980-luvusta sosiaalipsykologian opiskelijan näkökulmasta20: ”Sosiaalipsykologian laitoksella opiskelua leimasi monet yllättänyt tietotekniikan edelläkävijyys 1980-luvun puolivälissä. Tuolloin sanot- tiinkin, että yliopistossa on kaksi laitosta, jotka tuottavat tietotekniikan ammattilaisia: tietojenkäsittelyopin laitos ja sosiaalipsykologian laitos. Tokaisussa oli vinha perä, sillä hyvin monet tuolloin opiskelleista nuorista päätyivät tavalla taikka toisella tietotekniikan pariin. Monille tie- totekniikasta tuli ammatti…” Roponen jatkaa: ”Noista opeista on kiittäminen yhtäältä Kullervo Rainion aloittamaa perinnettä. Rainion traditioiden ansiosta tietotek- niikasta tuli meille kiinnostava, jopa kiihkeitä tunne-elämyksiä nos- tattava kohde. Kun samaan aikaan laitoksella tehty tutkimustyö suorastaan pakotti opiskelijat perehtymään tietokoneiden ja ohjelmistojen salaisuuksiin, oli perusta luotu. Sitä perustaa arvostavat monet tämän päivän sosiaalipsykologit erilaisissa organisaatioissa.” En lainkaan itse havainnut, että laitos kantaisi tällaista hedelmää. Sitä ei suunniteltu missään korkeissa instansseissa, vaan tässä asiassa ”sattuma korjasi satoa”. Juuri yliopistolle takaisin tultuani kävelin Bulevardilla ja huomasin sinne ilmestyneen uuden, pienen kaupan, jonka ikkunassa oli mielenkiintoista tavaraa – tietokoneita21. Kun niitä katselin, viereeni ilmestyi mies, jota en tuntenut, mutta joka tunsi minut. Hän osoittautui oppilaak- seni kaukaisilta ajoilta, valtiotieteen maisteriksi, joka kertoi omistavan- sa liikkeen ja pyysi minut sisälle. En ollut uskoa korviani, kun hän esitteli juuri markkinoille tulleen ”kotitietokoneen” (”personal computer”)

20 40 vuotta sosiaalipsykologian identiteettiä etsimässä, s. 93. 21 Käytän kovin vastentahtoisesti virheellistä ”tietokone”-nimitystä, mutta valitettavasti sitä ei enää kirveelläkään saa poistetuksi suomenkielestä. Ruotsin ”data- maskin” on varsin oikeaan osuva: konehan ei käsittele tietoja vaan datoja. Mutta tarkka suomenkielinen vastine olisi ”annekone” – sillä Virittäjälehden kilpailun perusteella jotkut älypäät olivat kielitoimiston tuella suomentaneet datan anteeksi. Se oli anteeksi antamatonta, sillä eihän anteesta ollut käyttöön. Niin meillä sitten on käytössä tuo virheellinen, filosofista ajattelua jatkuvasti pahasti vinouttava nimitys ”tietokone” koneelle, joka nimenomaan ei käsittele tietoa vaan muuntaa koodia, on koodinmuunnin.

380 Commodore-Petin hienoja ominaisuuksia, laskentanopeutta ja helppoa ohjelmoitavuutta, halpaa hintaa sekä – peräti 16 kilotavun muistia! Lisämuistinkin voisi saada, jopa 16 kilotavua lisää. Painotan: ei gigaa eikä megaa vaan kilotavua eli miljoonasosa-gigaa. Mutta parasta kaikesta oli, että siihen saattoi syöttää datoja erilliseltä, tavalliselta C-kasetilta eli magneettinauhalta – ja myös tulostaa nauhalle. Rajattomasti. En uskaltanut esittää Pet-koneen tilaamista laitokselle enkä anoa siihen määrärahaa vaan ostin sen itselleni kotona tutkiakseni, täyttääkö se lupaukset. Petissä oli jo, kuten nykyään sanotaan, "käyttöjärjestelmä", joka muunsi basic-ohjelmani konekielelle. Lukiessaan ohjelmaani se saattoi pysähtyä ja ilmoittaa varsin selväsanaisesti, missä kohtaa ohjelmassa oli virhe ja millainen. Laupias taivas! Se oli aivan ihmeellinen. Taas minussa pyrki esiin tuo primitiivinen kuvitelma, että koneessa istuu käppyrässä viisas olio, jolla on salamannopea äly. Mutta oli pakko kokea myös sen pahantahtoisuus, sillä piruuttaan se toteutti täsmälli- sesti sen mitä käskin eikä suostunut korjaamaan edes ilmeisiä pikku virheitä, kuten jokainen kunnon sihteeri olisi tehnyt. Lyhyessä ajassa – muutamassa tunnissa – kirjoitin ja korjasin nyt si- mulointiohjelmiani, joihin ennen olisi mennyt viikkoja. – Uskalsin anoa tiedekunnan kautta laitosmäärärahan lisäystä, jolla hankittiin kaksi Pet-konetta laitokselle. Kun itse työskentelin kotona omalla Pet-koneel- lani, laitoksen koneilla riitti käyttöaikaa assistenteille ja opiskelijoille- kin. Siitä kai syntyi tuo Roposen mainitsema innostus tietotekniikkaan.

4. En tiedä, mikä minut sai kiinnostuman klassisesta ”Prisoner’s Dilem- ma”- eli ”Vangin pulma” -ongelmasta – ehkä se, että se tuo esiin mielenkiintoisen kysymyksen, missä määrin yksilön päätöksenteko on rationaalisen päättelyn tulosta ja missä määrin satunnaista. (Talous- tiede rakensi rationaalisuudelle, mutta olin jo vuonna 1950 julkaissut artikkelin, jossa olin pitänyt rationaalisuutta liian rajallisena ja tuonut esiin stokastisten oppimisprosessien tärkeyden tarkasteltaessa yksilön taloudellista käyttäytymistä.) On tarpeetonta selittää probleemasta käytettyä nimeä. Kysymyksessä on peli, jossa kahdella pelaajalla on kummallakin mahdollisuus valita oma vaihtoehtonsa ja niiden yhdistelmä määrää, millaisen ”palkinnon” kumpikin pelaaja saa, esimerkiksi seuraavan kaavion mukaisesti: X ja Y ovat pelaajia ja A ja B X:n ja C ja D Y:n valintavaihtoehtoja. Kumpikaan ei etukäteen tiedä, mitä toinen tulee valitsemaan. Valin- tayhdistelmät voidaan esittää nelikenttänä, josta kummallekin tulevat

381 ”palkinnot” (pistemäärät tai voitetut euromäärät tms.) ilmenevät:

Pelaaja Y

C D Pelaaja X A 3\3 0\5 B 5\0 1\1

Taulukko kertoo seuraavaa: Jos esim. X valitsee A:n ja Y valitsee C:n, kumpikin saa 3 pistettä, mutta jos Y valitseekin D:n, X ei saa mitään, mutta Y suuren palkinnon, 5 pistettä jne. Mitä tehdä? Jos kumpikin yrittää voittaa 5 pistettä (ts. X valitsee B:n ja Y D:n), kumpikin joutuu auttamattomasti tyytymään yhteen pisteeseen. Rationaalisinta olisi päästä AC-valintaan, jos vain löytyisi jokin keino siihen. – Aivan ilmeisesti tuo keino olisi keskustelu ja sen tuloksena sopimus, että X valitsee A:n ja Y C:n ja lisäksi luottamus siihen, että kumpikin toimii sopimuksen mukaan. Pelin idea on kuitenkin juuri se, että kommunikaatiota ei sallita, jolloin tuota (helppoa) rationaalista keinoa ei voi käyttää. Tuloksista on tehtävä käytännöllinen johtopäätös, että yhteistyössä ei auta yksilöitten älykkyys, ellei kommunikaation tietä päästä sopimukseen (jonka kaikki ymmärtävät ja toteuttavat luotettavasti). Päätin tutkia tätä yksinkertaiselta näyttävää dilemmaa kokeellisesti antamalla koehenkilöitten pelata pitkiä jaksoja (40 valintaa) ja pyytä- mällä aina myös ilmoituksen siitä, mitä he odottavat vastapelaajan va- litsevan. Tarkoitukseni oli tutkia, millaisia oppimisprosesseja pitkissä valintaketjuissa esiintyy, mutta ennen kaikkea selvittää sitä, löytävätkö pelaajat ilman kommunikaatiota jonkin keinon päästä pelaamaan rati- onaalisiman tavan mukaan (pyrkimällä AC-yhdistelmään). Vastaus tä- hän oli yksinkertainen: eivät löydä. Rationaalinen yhteistyö voi syntyä vain kommunikaation avulla – ja luottamuksen pohjalta, voidaan tähän lisätä. Asia tuli kokeellisesti varmistetuksi. Tein näistä kokeistani kolme julkaisua, kaksi sosiaalipsykologian laitoksen julkaisusarjaan22 ja yhden Degreef’in ja Buggenhautin toimitta-

22 Simulation of multi-play prisoner’s dilemma according to a quantitative goal/ expectation theory. Research reports, Department of Social Psychology, University of Helsinki, 2. 1981. Prisoner’s dilemma in the light of component analysis of transition probabilities. Res. rep. as above, 2. 1983.

382 maan teokseen23. Edellä kuvaamani dilemma-tutkimus oli kuitenkin vain pieni, tila- päinen poikkeama varsinaisesta työstäni, jona edelleen oli psyykkisten voimakenttien teorian matemaattinen kuvaus, psyykkisen voiman kä- sitteen tarkka määrittely stokastisessa kuvauksessa ja käyttäytymispro- sessien analyysi psyykkisten voimien kentissä.

5. Hektinen eduskuntatyö oli suorastaan irrottanut minut tieteestä ja yh- teyksistä ulkomaisiin kollegoihin. Oli vaikea uudelleen innostua. Vain muutaman kongressiesitelmäni saama vastaanotto antoi kuitenkin uskoa tutkimustyöni merkitykseen. Hollannissa sain psykologian kongressissa aikaa 15 minuuttia esitellä korjaukseni ja täydennykseni Lewinin topologiseen psykologiaan. Sen jälkeen tarjoutui aikaa yhteen puheenvuoroon, jonka käytti Lewinin oppilas Ann Arborista, Albert Pepitone. Muistan hänen todenneen rohkaisevasti: ”Juuri jotakin tällaista Lewinillä oli mielessään ennen äkil- listä kuolemaansa.” Omakehuni tulkitsi sen heti niin, että olen Lewinin manttelinperijä. Bielefeldissä osallistuin pariin EGMP:n (European Group of Mathe- matical Psychology) symposiumiin. Esitin jälleen todennäköisyysmate- matiikkaa käyttävän teoriani psykologisista voimakentistä24 – jossa analyysissa korjaan Lewinin rakennelmaa. Eräs osanottaja kuvasi esitystäni sanalla ”fascinating” – mikä miellytti minua kovin. Vuosina 1983–85 keskityin valmistamaan pääteostani25, jossa esitän stokastisen kenttäteoriani ja sen soveltamisen sosiaaliseen diffuusioon ja ryhmäpäätöksen syntymiseen. Tuon esiin suuren määrän kokeellisia tutkimuksiani ja osoitan teorian pätevyyden rakentamalla simulaatio- mallit, joiden osuvuus (”goodness-of-fit”) on varsin hyvä. – Sain tämän teokseni julkaistuksi juuri ennen eläkkeelle siirtymistäni.

23 Component analysis of transition probabilities and its application to prisoner’s dilemma, in Degreef and Van Bugenhaut (eds.): Trends in Mathematical Psychology. Elsevier Science Publishers B. V. (North Holland), pp. 433–448. 1984.

24 Corrected Lewinian system in terms of probabilistic theory, in Micko and Schultz (eds.): Formalization of Psychological Theories. University of Bielefeld. 1983.

25 Stochastic field theory of behavior. Commentationes Scientiarum Socialium 34. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. (250 pages). 1986.

383 6. Olen maininnut edellä, etten käyttänyt kesäaikoja tutkimustyöhön, kuten joskus oli ollut aivan sääntönä. En todellakaan. Kesällä uhrasin tuskin ajatustakaan sosiaalipsykologialle. Laura saattoi milloin tahansa sulkea hammaslääkärin vastaanottonsa, jos niin halusi, ja minulla oli käytännössä kolmen kuukauden pituinen lomakausi opetustyöstä. Sekä Lauralla että minulla oli suurena iniohimona matkailu omalla autolla ympäri Eurooppaa – joka kesä viikkokausia. Sekä Vesa että Antti, molemmat poikani, olivat jo ”omilla teillään”, perheensä perustaneet – Antti teologian opiskelija Kirsi Markkasen kanssa – lempinimeltään ”Penni”. Vesa, joka oli valmistunut eläinlää- käriksi, eli muutamia vuosia avoliitossa Anne Kaijan kanssa, mutta kun heidän toinen lapsensa Linda, Lotan pikkusisko, ristittiin, pappi otti vaivihkaa puheeksi mahdollisen vihkimisenkin ja siihen pariskunta suostui. Anne oli toivonut mahdollisimman ”pienimuotoiset häät” ja sitä ne sitten olivatkin – paikalla Jokioisten kirkon alttarin äärellä vain nelihenkinen perhe, nuorin, Linda, puolivuotias sekä kaksi todistajaa ja pappi – ja urkuri jostakin piilostaan häämarssia soittaen. Vesakin oli vihkimiseen suostunut, huomattuaan, että avioliitto tuotti verotuksellisen edun. Näinhän minä luulin, kunnes sain kuulla vihkimisen silminnäkijän, 3-vuotiaan Lotan siitä naapureille esittämän kertomuksen, josta kävi ilmi, mikä maailmaa mullistava merkitys täl- lä tapahtumalla oli ollut. Papin puhetta tarkkaan kuunnellut Lotta oli muuttunut Lotta Kaijasta Lotta Rainioksi ja äiti oli muuttunut Rainioksi ja Linda oli muuttunut Rainioksi ja Asko-setä oli muuttunut Rainioksi ja Marianne-täti ja ja ja ja kaikki olivat muuttuneet Rainioiksi… Alussa, Lapin ja Norjan matkoilla Sirkka ja Seppo, Lauran nuorimmat lapset, olivat mukanamme telttailemassa, mutta nyt kaikista oli kasvanut jo aikuisia, joten olimme aivan vapaat kahden kesken kulkemaan kuin nomadit – minne mieli kulloinkin halasi tai sattuma johti. Tässä matkailussamme ei ole juuri muuta erikoista kerrottavaa kuin matkustustapamme. – Aluksi teimme matkaa Lauran ”kuplalla” eli tavallisella pienellä Volkswagenilla viettäen yöt telttaillen ja sitten minun farmariautollani, jonka tavarasäiliössä nukuimme, kun auto seisoi pysäköitynä milloin missäkin, niityillä, metsäaukioilla, Alppien rinteillä, putousten partailla – kerran rantahiekalla Mostarissa Bos- niassa Neretva-joella lähellä kuuluisaa Stari Mostin siltaa. Kerran sitten autonäyttelyssä Lauran katse liimautui Volkswagen Kleinbusiin, jonka kuormatila oli parahultainen kahden hengen oleskelu- ja makuutilaksi ja tummanvihreä väri hyvä naamiointi ajatellen tapaamme matkustaa.

384 Ihastuin minäkin eikä auttanut muu kuin ostaa auto. Koska meillä oli aikomus tutustua Unkariin, auto nimettiin ”Törökik- si” sen pikkusankarin kunniaksi, joka esiintyy Ferenc Molnárin kirjassa ”Koulupoikia”. Ollenkaan en tiennyt, ennen kuin Unkariin tultuam- me, että nimi tarkoittaakin ”turkkilaista”. Ryhdyin heti matka-auton varusteluun yhdessä Lauran kanssa. Otin mitat millilleen ja sahautin tarkalleen sisustukseen sopivat kimpilevyt, niin että minulle jäi vain niiden paikalleen ruuvaaminen ja hiukan höylän käyttöä. Laura puolestaan päällysti kankaalla sopivat vaahtomuovin kappaleet kahden hengen patjaksi, jossa oli sellainen nivelkohta, että sen saattoi mukavasti taittaa päiväksi istuinsohvaksi. Sisustukseen kuului kaksi puolen metrin korkuista laatikkoa, joista toinen oli asetettu auton pituus- ja toinen poikkisuuntaan. Kummassakin laatikossa oli runsaasti tavara- tilaa ja kannessa saranat ja – kahvojen sijasta – sormenmentävät reiät kansien nostamiseksi – keksintö, joka ansaitsisi patentin. Vuode saatiin nostamalla päivällä lattian virkaa tehnyt kimpilevy ylös erityisille tu- kisijoilleen vuoteen levikkeeksi. Keittovarusteena oli tarpeen vaatiessa laatikosta esiin nostettava pieni kaasukeitin, jonka patruunoita sai ostaa huoltoasemilta. Vain kerran Pyreneillä se kaatui ja hernerokka levisi lattialle. Syy oli minun, joka en ollut vuoristossa huikeitten huippujen keskellä löytänyt horisonttia ja siksi ajanut Törökin kaltevaan asentoon. Koska kaiken saattoi hoidella tulematta ulos autosta, sateetkaan ei- vät meitä häirinneet. Vesihuolto oli hyvin järjestetty: Huoltoasemilta ja leirintäpaikoilta – ja Norjassa kylmistä, kuohuvista koskista – täytim- me aina kolme 5 litran kanisteria, jotka kulkivat omassa laatikossaan, päivällä lattian päällä ja yöllä sen alla – ollen silloin samalla tukena tälle ylös nostetulle sängynosalle (joka siis oikeasti oli lattia). Ämpäri puolestaan osoittautui erinomaiseksi pesukoneeksi varsinkin mutkai- silla ja kuoppaisilla teillä, jolloin se vatkasi pyykin matkan aikana puti- puhtaaksi. Huonoilla ilmoilla, kun ei ollut ulos astumista, se kävi myös mainiosta sisä-toaletista. Huuhtominen tapahtui nytkin kätevästi kuop- pateillä matka-ajon aikana. – Tein matkojen aikana myös tutkimusta siitä, miten Eurooppa jakautui WC-kulttuuriltaan kahteen osaan: istuin- ja kyykkykulttuurin maiksi. Viimeksi mainittuihin kuuluivat Välime- ren maat ja Jugoslavia. Kun kyykkykulttuurimaissa mukavuuslaitokset olivat suoranaisia epämukavuuslaitoksia, joissa varsinkin kantapäitä ylhäällä pitävät lihakset joutuivat koetukselle, suunnittelin niitä varten kevyen, kokoontaitettavan ja mukana kuljetettavan istuimen, joskaan en ennättänyt tätä innovaatiota toteuttaa. Yli kymmenen vuotta teimme Törökillä viikkojen matkoja läpi

385 Euroopan huristaen Travemündestä kuuman asfaltin tuoksuisia valta- teitä Saksan läpi Alpeille, Itävaltaan tai Sveitsiin. Myöhemmin matka- simme yhä kauemmaksi, vanhaksi tullutta, röykkyyttävää, betonilaa- toista koottua ”autostradaa” Jugoslavian halki Makedoniaan maailman ehkä vanhimmalle järvelle, Ohridille. Monet kerrat kiersimme sen jälkeen Kreikkaa – harrastaen metsiä ja etäisiä paikkoja, joista saattoi yllättäen löytää muinaisten temppelien raunioita. Poikkesimme sen- tään ihmisten ilmoillekin ranta-campingeillä nauttien uimisesta kris- tallinkirkkaassa Aigean meressä ja tutustuimme auringossa paistettu- jen joukkojen mukana antiikin nähtävyyksiin. Erityisesti Delfoi meitä viehätti – kai siksi, ettei siellä vilissyt liikaa turisteja. Muistelimme aina kuutamoyötä Delfoin viereisessä Arachovan kylän niittyrinteellä, kun kuu heijastui alhaalta Korintinlahden tummansinisestä vedestä. Kreikan jälkeen tuli Italian ja Ranskan, sitten Pyreneitten vuoro. Lapintuoksuisilta etelärinteiltä jouduimme aivan huomaamattamme pyhiinvaeltajien tielle ja Galiciaan, Santiago de Compostelaan, jonka keskiaikainen kirkko teki jylhyydessään valtavan vaikutuksen. Lauran toiveitten mukaan – jotka olivat minullekin mieluisia – kiersimme kaukaa suurkaupungit. Olin niistä suuren osan tullut tuntemaan kongressimatkoillani, joten kaupunkien houkutus kuumina ke- säpäivinä ja ruuhkissa ajaminen ei ollut suuri. – Emme tavanneet siis kovinkaan paljon ihmisiä, ainoastaan turisteja satunnaisesti leirintäpai- koilla ja paimenia niityillä, joilla leiriydyimme. – Kerran Ohrid-järven rantatöyrään päällä meitä tuli tervehtimään ihmeellistä kieltä puhuva pastori. Tuo ”pastori” oli ainoa sana, jonka hänen puheestaan luulin ymmärtäneeni. Kun sitten yritin panna alulle teologis-filosofista keskustelua, huomasin, että tämän pastorin seurakunnan jäsenet parhaillaan pureskelivat ruohoa lähiniityllä. Olin saanut tavata oikean pastorin, sanan alkumerkityksessä.

Vapaa, aina yllätyksiä tarjoava jokakesäinen matkailu Euroopan vaihte- levassa luonnossa – metsissä, virtojen varsilla, alppilaaksoissa, kukka- niityillä, rotkojen reunoilla – toi elämisen iloa ja nosti mielialaa joskus niin apeassa yliopistomaailmassa, ”teorian harmauden” keskellä.

386 LUKU XXVI Promootio

1. Syksyllä 1985 tiedekunnan yllätti tieto siitä, että valtiotieteen kandidaatit olivat halukkaita järjestämään juhlallisen promootion aivan perinteel- liseen malliin maisterin- ja tohtorinvihkiäisineen. Tiedekunnan asiana oli määrätä tähän tarkoitukseen promoottori ja esittää kunniatohtoreik- si vihittävät puoli tusinaa – lähinnä ulkomaalaista – huomattavaa tie- demiestä yhteiskuntatieteiden aloilta tai muita merkkihenkilöitä. Mo- ninaisista käytännön järjestelyistä vastasi promovendien joukosta tähän tehtävään valittu gratisti. (Nimitys tulee siitä, että hänet oli vapautettu osallistumismaksusta.) Tiedekunnassa oltiin yhtä mieltä siitä, että kunniatohtoreiden joukkoon oli saatava itse Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto. Virallinen suostumispyyntö lähetettiin, mutta vastausta ei kuulunut moneen kuukauteen. Viimein Paavo Seppäsen oli laadittava tunteisiin vetoava, hellyttävä kirje, jossa toivottiin, että tämä lentopallo- ja saunakaveri menneiltä vuosilta suostuisi pyyntöön vanhan toveruuden nimissä ja myöntävä vastaus saatiin jokusen viikon päästä. Sääntöjen mukaan promoottoriksi oli määrättävä tiedekunnan vir- kaiältään vanhin professori, joka nyt oli Erik Allardt. Jostakin syystä hän kuitenkin päättäväisesti kieltäytyi tehtävästä, piti kai sitä jonkinlaisena narrin roolina ja koko promootiota aikansa eläneenä porvarillisena ru- dimenttina. Minä olin virkaiältäni seuraava ja niinpä minun oli otettava tehtävä vastaan, koska en heti kieltäytymissyytä keksinyt. Niin paljon kuin gratisti Raimo Oksa uurastikin, sattui valmisteluis- sa tapaus, joka saattoi hänet epätoivoon. Hän tuli luokseni viimeisenä päivänä ennen juhlimisen alkua ja kertoi vavisten, että koko promootio olisi peruutettava. Hämmästyin. ”Mistä syystä moinen ajatus?” kysyin. Oli käynyt ilmi, ettei jaettavia maisterin ja tohtorin todistuksia ollut mis- sään. Gratisti oli pitänyt selvänä, että tiedekunta huolehtii niistä, ne kun ovat virallisia asiakirjoja, mutta nyt kansliassa tiedekuntasihteeri väitti kivenkovaa, että niiden valmistaminen kuului sekin promovendeille, heidän toimikunnalleen. Gratisti ja sihteeri olivat riidelleet itsensä uu- vuksiin. Ja nyt oli ennenkuulumaton skandaali tulossa!

387 Oli vielä aamu ja aikaa iltaan asti. Minussa heräsi vanha sanomalehden toimittaja ja muistin ne monet kerrat, kun olin yöllä viime hetkellä naputtanut vimmatusti uutisen, vienyt latomoon ja lukenut vielä kosteat oikovedokset heti latomossa faktorin odottaessa vieressä ja juttu oli saatu kuin saatukin painokoneisiin. Sanoin gratistille hoitavani asian, jos heti saan vihittävien nimilistan. Pyysin häntä vain hoitamaan kaikessa rauhassa muut asiat kuntoon. Hän vaikutti hiukan epäuskoiselta, mutta samalla helpottuneelta. Saman tien soitin yliopiston kirjapainon johtajalle ja selitin tilanteen. Hän ymmärsi sen täysin ja lupasi huolehtia vielä saman päivän aikana painatuksesta, kunhan saisi listan nimistä. Sen toimitin hänelle miltei juoksujalkaa ja perillä vielä painotin sitä, miten tärkeää oli, että todis- tukseen tuli painetuksi epiteetti ”vir clarissimus” (mitä kirkkain mies), jos promovendi oli mieshenkilö, ja ”virgo clarissima” (mitä kirkkain neitsyt), jos hän oli nainen – ajattelematta, pitikö tämä ”virgo” todellisuudessa tarkkaan ottaen paikkansa. Vielä samana iltana saatoin luovuttaa gratistille tuoreet, vielä paino- musteelle tuoksuvat promovendien todistukset. En vain ole muistanut esittää tästä kirjapainon johtajalle enkä myöskään faktorille kunnia- merkkejä.

2. Itse promootio oli kolmipäiväinen juhlatilaisuuksien sarja. Ensimmäi- senä päivänä oli kandidaattien seppeleensitojais-tilaisuus ja tohtoreik- si vihittävien miekanhiojaiset sekä illalla seppeleensitojais-illalliset Luodon ravintolassa. Kerran olin itse ollut ”seppeleensitojattarena” 1950-luvulla, kun vaimoni vihittiin maisteriksi, ja tiedän, että sitojaisis- sa kuuluu jokaisen omakätisesti valmistaa Kreikasta tuoduista tuoreista laakerinlehvistä seppele promovendilleen. Yleinen seppeleensitojatar ohjasi työtä. Minä taisin olla ainoa mies tuossa hehkeitten sitojattarien joukossa ja kävi niin, että nähtyään minun aikaansaannokseni yleinen seppeleensitojatar käytännössä teki melkein koko seppeleeni. Kun sitten marssin pitkin Unioninkatua mainittujen hehkeitten, valkopukuisten sitojattarien joukossa ainoana, jolla oli tohtorinhattu päässään, kuulin kirkkaan lapsenäänen huudon: ”Kato äiti, siellä on yksi hoopo. Sillä on hattu päässä!” Miekanhiojaisiin oli tuotu oikea tahko ja tohtoriksi vihittävät olivat itse hiovinaan sillä miekkansa, jotka heille huomenissa ojennettaisiin.

388 Toisena päivänä tapahtui juhlallinen vihkiminen yliopiston suuressa juhlasalissa alkaen kello 12 tasan. Sinä kellonlyömänä sali oli täpötäyn- nä – promovendit etualalla seisoen kasvot yleisöön päin ja yleisönä heidän omaisiaan ja ystäviään, naiset mustissa hamepuvuissa, miehet frakeissaan kuin Etelämantereen pingviinit – erotuksena vain akateemi- seen päiväasuun kuuluvat mustat liivit, joita ei tietääkseni pingviineillä ole. Keskuskäytävän toisella puolella oli paikkansa yliopiston opettajilla ja heidän puolisoillaan. Eturivissä istuivat vararehtorit Ihamuotila ja Wrede. Kansleri Oker-Blom ja rehtori Lehto olivat siirtyneet eteisau- laan vastaanottamaan Tasavallan Presidenttiä. Osa tuoleista oli tyhjänä ja varattuna professoreille, konsistorille, jonka piti marssia yliopiston ”vanhan puolen” käytävältä juhlasaliin. Tämä veisi aikaa juhlamenojen ohjaajan mukaan 12 minuuttia. Siksi hän oli sopinut, että Tasavallan Presidentti saapuisi kello 12.12, jolloin koko juhlaväki olisi paikoillaan. Konsistori osoittautui kuitenkin vikkeläjalkaiseksi joukoksi ja olikin paikoillaan salissa neljässä minuutissa. Jäljelle jäänyt 8-minuuttinen on odottamiseen uskomattoman pitkältä tuntuva aika. Sattumoisin minulle, joka seisoin ääneti puhujakorokkeella, ei ollut kerrottu tästä järjeste- lystä mitään. Mitä tehdä? Soittokunta kajahdutti jonkin marssin, sitten oli aivan hiljaista. Tiettävästi kansleri, rehtori ja yliairut olivat eteisessä ottamassa vastaan presidenttiä. Mutta miksi hän ei tullut? Minuutit kuluivat. Promovendit seisoivat riveissään, mutta kohta monet heistä saattaisivat pyörtyä. En saanut mitään tietoja. Olin kuin pataljoonan komentaja saarrettuna vailla yhteyksiä. Mitä pataljoonan komentaja tällaisessa tilanteessa tekisi? – Toimisi omin päin. Niin minä tein. Sitä, mitä tein, sanottiin myöhemmin täydelliseksi möhläykseksi. Minä nimittäin aloitin puheeni katkaistakseni hiljaisuuden – jo ennen kuin Tasavallan Presidentti oli saapunut. Olinhan jo varma siitä, että hä- nelle oli tullut este. Muutaman lauseen jälkeen kuitenkin keskeytin, kun ovet liikahtivat ja soittokunta räväytti Porilaisten marssin ja presidentti astui sisään yliairut Klaus Helkaman jäljessä asettuen kunniatohtoreitten rivin eteen varattuun tuoliin. Pääsin jatkamaan puhettani. Koetin puhua niin lyhyesti kuin mahdollista. Olin aloittanut sen Nietschen sanoilla: ”Im echten Manne ist ein Kind verdeckt, das will spielen26” ja jatkanut sitten leikin tärkeydestä ihmiselle – unohtamatta mainita Huisingaa, jotta puheessa olisi jokin side tieteeseen. – Sitten siirryttiin joustavasti varsinaiseen vihkimiseen, joka alkoi perinteisesti

26 ”Aidossa ihmisessä on kätkettynä lapsi, joka haluaa leikkiä.”

389 niin, että promoottori latelee muutaman lauseen latinaksi, tässä tapauksessa sanoilla: ”Ego ipse doctor philosophie…” (minä itse filosofian tohtori). Olin varmistanut latinankielen lehtorin avulla, että lausunnassani painotukset ovat oikein, joten nyt laskettelin perinteiset lauseet latinaksi varmaotteisesti ja jylisevällä äänellä – mahdollisimman hyvin Päivö Oksalaa matkien. Kunniatohtorit näyttivät ihmettelevän, kuinka täällä, Euroopan perimmäisessä kolkassa, eli vielä latina alkuperäisessä jyke- vyydessään. Ihmettelin minä itsekin – ego ipse – että viimein, neljän vuosikymmenen kuluttua, oli tullut hetki, jolloin lopultakin latinaa tarvitsin opiskeltuani sitä neljä vuosikymmentä aikaisemmin – tuskaillen ja kärsien ja pitäen sitä pelkkänä opiskelijoiden kiusana ja kidutuksena. Minulla oli huoli vihittävistä maistereista ja tohtoreista, jotka joutuivat seisomaan riveissään koko juhlaseremonian ajan. Ei se täysin aiheeton ollutkaan – muutamat pyörtyivät eivätkä voineet vuorollaan tulla laakeriseppelettään saamaan. Onneksi sellainen tieto aina kuis- kattiin minulle, niin ettei kukaan ”mitä kirkkain neitsyt” saanut ”mitä kirkkaimman miehen ” todistusta tai päinvastoin ja että jokainen laa- keriseppele osui oikean omistajansa päähän.

Lopuksi tuli kunniatohtoreitten vuoro, ensimmäisenä Mauno Koivisto, joka katseli minua tiukkana ja melkein vihaisena siitä, että oli moiseen leikkiin joutunut. Painoin tohtorinhatun kuitenkin tukevasti hänen päähänsä, ojensin todistuksen ja annoin tohtorinmiekan, jota hän tarkasteli hetken oudoksuen ja mietiskellen – mitä lie miettinyt. Pakanallista perua olevan juhlallisen vihkimistapahtuman jälkeen marssittiin yliopistolta luterilaista perua olevaan jumalanpalvelukseen Suurikirkkoon – rivistön ensimmäisenä juhlamenojen ohjaaja professori Hannu Niemi, sitten viiden metrin päässä minä, promoottori väsy- nyt ilme kasvoillani, sitten viiden metrin päässä Tasavallan Presidentti kyllästynyt ilme kasvoillaan, sen jälkeen muut kunniatohtorit, tohtorit, seppeleensitojattaret hulmuavissa valkoisissa puvuissaan ja maisterit laakeriseppeleet päässään. Vaiteliasta yleisöä oli Suurtorilla kourallinen.

3. Kirkonmenojen jälkeen oli kiiruhdettava vaihtamaan frakin liivejä akateemisen käytännön mukaisista mustista valkoisiin ja auttamaan rou- via tai muita seuralaisia pukeutumaan iltapukuihinsa. Onneksi ”mitä kirkkaimmat neitsyet” saivat levähdyshetken, sillä heidän ei tarvinnut vaihtaa vakoisia asujaan iltaa varten. Promootioillallisille kokoonnuttiin Vanhaan Ylioppilastaloon – tällä

390 kertaa kaikessa rauhassa, sillä kaukana olivat ”Vanhan valtauksen” ajat. Presidentin tuloa odottamassa seisoimme määräaikana tarkasti etei- sen ”SALVE”-mosaiikin kohdalla rivissä, me: minä promoottori, vaimoni Laura, kansleri ja hänen rouvansa sekä rehtori ja hänen rouvansa. Tellervo Koivisto läikehtivän loistavassa silkkipuvussaan ja Mauno huomattavasti hyväntuulisempana kuin päivällä astuivat täsmälliseen aikaan Vanhan ovesta ja lausuttiin SALVEn kohdalla tervetulleiksi. Mauno esitti kehut saamastaan tohtorinhatusta: ”Tää on ihka hyvä. Nyt voi katsella kaikkea noin niin kuin alta lipan”. Myöhemmin hän lisäsi: ”Mutta sitä minä olen miettinyt, että mitä tällä miekalla vois tehdä. Oli- sikohan siitä apua puunhakkuussa.” Maunon huumori oli aina lausuttu cum grano salis ja salamielisesti syvällistä. Jo paikoillensa ehtineen juhlijajoukon noustessa seisomaan johda- tin presidenttiparin ja mainitut vastaanottajat heille varatuille paikoille kunniapöytään saliin. Lauran oli määrä istua presidentin oikealla puolella ja minun daaminani tuli olemaan Tellervo Koivisto ja vasemmalla puolellani kansleri Nils Oker-Blomin viehättävä, ystävällinen rouva Constance Oker-Blom, muistaakseni lempinimeltään Stasi. Kun kaikki olivat paikoillaan, minun kuului pitää tervehdyspuhe. Yllätin täydellisesti yleisön aloittamalla sen toteamalla, etten voi esit- tää kiittäviä sanoja Herra Tasavallan Presidentistä. Saliin tuli jäätävä hiljaisuus: tämähän on skandaali, kerrassaan skandaali… Pienen reto- risen tauon jälkeen kerroin sitten eduskunnasta sen tapauksen, jossa keskustan ryhmäpuheenjohtaja Pekkala oli tullut torumaan minua siitä, että olin puhunut istunnossa kiittäviä sanoja heidän, keskustan, opetusministeristään Marjatta Väänäsestä. ”Hänellä kun on vaikeuksia muutenkin”. Kun sitten selitin, etten halunnut tuottaa vaikeuksia herra Tasavallan Presidentille vaan että minun oli siis tyytyminen lausumaan Herra Tasavallan Presidentti ja rouva Koivisto sydämellisesti tervetulleiksi promootioillallisille, Tellervo Koivisto nauroi estottomasti ja Maunonkin suupielessä leikki hymynväre. Yleisö huokasi keventynein mielin. Monet uskaltautuivat jopa ääneen nauramaan. Olihan se varsin uskallettua kaiken tiukan muodollisuuden keskellä, mutta luotin täysin entisen lentopallo- ja saunakaverin vitsintajuun. Rohkenenko sanoa, että juhlan kireä alkujäykkyys oli kuin pois pyyh- käisty. Mauno Koivisto vielä kevensi tunnelmaa omassa puheessaan ”fundeeraamalla” asiaa ja toteamalla oikeaksi sen, että politiikassa on ratkaisevan tärkeä merkitys sillä, kuka asian esittää. Näin sanoessaan hän katsoi suoraan minuun – salamielisesti, kukaties palauttaen mie-

391 leensä sen, että olin perustuslaillisena kiirehtinyt esittämään häntä presidenttiehdokkaaksi ja saattanut asian vaaraan. Puheessani kiitin gratistia, jonka kanssa olimme jonkinlaisina ker- jäläismunkkeina keränneet avustusrahoja promootion järjestämiseen. Tällöin hänen apotinolemuksensa (hän oli todella harvinaisen kookas ja – sanoisinko – tynnyrivatsainen) oli saattanut syntiset pankinjohtajat parannuksen tielle ja antamaan runsaat almunsa. Lopuksi juotiin malja isänmaalle. Sitten seurasi puhe toisensa jälkeen.

4. Jostakin ylioppilasjuhlasta Kauppakorkeakoululla 1960-luvulla minulle oli jäänyt sellainen vaikutelma, että Tellervo Koivisto oli vähäpuheinen. Tätä käsitystäni oli vielä vahvistanut se, että hän – ollessaan eduskunnassa samaan aikaan kuin minäkin – ei ollut käyttänyt neljään vuoteen ainoatakaan puheenvuoroa. Mutta nyt hän osoittautui mainioksi kertojaksi eikä minulla olut het- keäkään huolta siitä, mistä löytäisi puheenaiheen. Ei voi rattoisampaa daamia toivoa juhlaillallisille. Tellervo kuvaili Maunon askareita kesäasunnolla Tähtelässä, jossa hänen piti osoittaa käsivoimansa katkomalla honganoksia varreltaan viisitoista meriä pitkällä oksastussahalla. Ei aikaakaan ja Tellervo oli siirtynyt kertomaan – luottamuksellisesti, hyvin luottamuksellisesti – tapahtumaa eräänä aamuna Tähtelän uima- rannassa. Maunon ollessa järvessä veteen oli alkanut räiskähdellä luoteja, jotkut aivan lähelle. Vanha korpitaistelija Mauno oli rauhallisesti uinut rantaan ja alkanut ottaa selvää, mistä ammuskelu oli lähtöjään. Osoittautui. että naapurin poika oli kokeilemassa pienoiskivääriään ja sijoittanut ampumataulun niin, että sen ohi lentävät luodit löysivät tiensä juuri presidentin uimarannalle. Turvamiehet, kun tästä kuulivat, olivat kauhuissaan ja olisivat vaatineet heti poikaa oikeuteen, mutta Mauno oli rauhoitellut heitä ja kiel- tänyt puhumasta tapauksesta mitään. Pojan hän komensi asettamaan maalitaulunsa aivan toiseen suuntaan ja opettelemaan ampumaan siihen eikä ohi. Uskollisesti olen säilyttänyt tähän asti tämän Tellervon luottamuksel- lisen kertomuksen omana tietonani – mitä nyt vähän olen yleispiirtein siitä maininnut vieraspöydässä viinilasillisen jälkeen. Kun vihdoin ranskankielisessä ruokalistassa oli tultu sen ainoaan ymmärrettävään kohtaan ”café noir”, yliairut ohjasi kunniatohtorit erilliseen kahvipöytään. Istuinpaikkani oli siinä presidenttiä vastapäätä.

392 Pian syntyi jokseenkin vilkas keskustelu ja sen aikana joku kysyi, kenestä tulee Suomen seuraava presidentti. Kiiruhdin ilmoittamaan, että hän istui tässä pöydässä ja viittasin Koivistoon, joka murahteli jotakin, jolloin lisäsin: ”Jos hän vain itse tahtoo.” Vakuutin, että Koiviston kannatus on suurempi kuin konsanaan Kekkosen. Vieraat tuntuivat jo innostuneilta kertomaan uutisen kotimaassaan. Jonakin kellonaikana, mutta täsmälleen, tuli presidentin nuorempi adjutantti ilmoittamaan hillityllä äänellä – konjakkilasiin kaipaavasti katsellen – kotiinlähdön ajasta. Mauno levitteli käsiään: ”Katsokaa nyt. Sellaisia ne ovat. Määräilevät. Käskevät lähtemään juuri silloin, kun keskustelu on parhaimmillaan. Ei presidentillä ole valtaa Suomessa…” Uskallan väittää, että ulkomaiset vieraamme olivat ihastuneita Mau- no Koiviston luontevuuteen. Puuttui vain Tellervo omine kärkevine ja suorasukaisine sarkasmeineen, joilla hänen oli tapana aukaista pääsy presidenttiparin arkielämään.

5. Koivistot siis lähtivät. Hyvästeltiin. Minä katsoin Tellervoa silmiin ja totesin – muka – surkeana: ”Nytkö juuri, kun tanssi alkaa…” Toden totta, olin toivonut saavani pyörähtää hänen kanssaan pari valssia, eihän siitä ollut kuin parikymmentä vuotta, kun olimme tanssineet jossakin Kauppakorkeakoulun ylioppilaitten juhlassa – silloin, kun hän oli ”vain valtiovarainministerin rouva”. Tanssiaiset pääsivät alkuun, kun torvisoittokunta ulvahti salin parvekkeelta ilmoille melankolisen poloneesin, jota promoottorina jouduin johtamaan tanssiparinani kanslerinrouva Oker-Blom. Vaara erehtyä uhkasi poloneesissa joka käänteessä – siitä olin selvillä. Mutta rouva Oker-Blom oli liikkeissään ihastuttavan täsmällinen ja minä taas pidin huolta siitä, että tanssiva – oikeastaan marssiva – joukko jakautui sääntöjen mukaisesti kahteen suuntaan salin päähän tultaessa, kohtasi sitten toisessa päässä ja muodosti uudelle kierrokselle nelijonon ja seuraavalla kahdeksan tanssijan rivit, kunnes taas seuraavalla alkoi purkaa niitä nelijonoksi ja sitten parijonoksi. Jos tässä olisi tullut erehdys, olisi kaikki ollut pilalla. Tanssiaskelissa niin ikään oli oltava tarkkana, vaikka ne helpoilta näyttivätkin. Frakkipukuiset herrat hypähtelivät kuin jänöset takinhelmat lie- huen katsahtaen siroin kumarruksin vuoroin oikeaan ja vasempaan. Daamien silkkiset hameenhelmat välkähtelivät kuin kuutamo laineilla ja muutamat niiden kaula-aukkojen uskaliaat viritykset keinahtelivat samassa tahdissa.

393 Sanon: ”uskaliaat”, sillä varsinkin valssissa olivat todella lähellä koh- talokkaat vaaleitten kumpujen pullahdukset, jolloin kavaljeeri saattoi kuvitella saaneensa käteensä lämpimän nisuleivän. (Mieleen muistui Ulrika Möllersvärd Porvoon valtiopäivillä keisari Aleksanterin daamina) – En voinut olla panematta merkille eräällä rouvalla silmää hivelevän kaunista kaulan ja rintojen tienoota. Tämän viehättävästi kumpuilevan maiseman peittäminen olisi ollut suoranainen rikos. Hänellä olikin puvussaan maksimaalisen laaja, idästä länteen ulottuva kaula-aukko, mutta hän oli rakentanut viisaasti varmistuksen kalaverkkoa muistuttavasta pitsistä, joka ei estänyt näkyvyyttä, mutta jonka rysästä ei mitään voinut päästä ulkopuolelle…

Poloneesia seurasi katrilli, jonka kuvioita promovendit olivat ankarasti harjoitelleet kevään tullen. Kuviot seurasivat toistaan täsmällisesti, kun yliairut, Klaus Helkama – kuin marsalkka, valtavan leveä ja värikäs ai- rutnauha oikealla olkapäällään – huuteli komennot aidolta kuulosta- valla ranskankielellä: ”Tour des dames!” – ”En avant!” – ”Retournez!” –”Tour des messieurs!” – Tanssiva joukko, kavaljeerit, ”mösjööt”, frakki- puvuissaan kuin tuo mainittu Etelämantereen pingviinien parvi, johon oli nyt eksynyt valkoisia joutsenia. Seurasi sitten wieniläisvalsseja ja vanhoja tansseja – krakovjak, pas d’Espange, pas des deux… Ennen kuin siirryttiin nykyaikaisempiin tansseihin, järjestettiin ainutlaatuinen juhlahetki. Jostakin kätköistä oli tuotu päivänvaloon ikivanha kantotuoli, erään- lainen akateeminen valtaistuin, joka voitiin kahden tukevan aisan avulla kohottaa korkeuksiin. Minua kehotettiin siihen istumaan ja nel- jä väkivahvaa mies-promovendiä – joukossa gratisti Raimo Oksa – ja neljä siroa valkopukuista virgo clarissimaa otti tuolin aisat harteilleen ja kohotti minut korkeuksiin ylös. Niin kierrettiin sali. Huudettiin eläköö- tä ja minä vastasin kohottamalla tohtorinhattuni tervehdykseen niin korkealle kuin yletyin.

Tunnelma oli suurenmoinen. Oli liikuttavaa katsoa sieltä ylhäältä tuttuja oppilaitani, jotka nyt huusivat eläköötä sydämensä kyllyydestä ja selvästi halusivat tuottaa minulle kaiken sen ilon, joka oli saatavissa juhlimisesta irti. Minun jälkeeni tuli sitten kanslerin, rehtorin ja dekaanin vuoro. Suo- sionosoitukset ja kättentaputukset jatkuivat pitkään. Sanoin edellä, että kantotuoli oli ikivanha. En tiedä tarkkaan, mutta arvelen, että se oli sama, jossa olivat aikoinaan istuneet riemun keskellä

394 Snellman, Topelius, Uno Cygnaeus, Elias Lönnroth ja monet muut… Lönnrothista olin varma, sillä mieleeni tuli elävänä äidinkielen opettajani Sampo Haahtelan kertomus siitä, mitä Elias oli sanonut kantotuolissa istuessaan. Haahtela kirjoitti ensin liitutaululle sanan: ”p---aska” ja toisti Lönnrothin kantotuolin korkeuksista tokaiseman sananparren: ”Ei se” (viittaus taululle) ”punniten parane”. Kun soittokunta oli puhallellut jo muutamia fokseja ja tangojakin ja nuori väki näytti käyvän levottomaksi, huomasin, että oli aika sanoa haikeat hyvästit. Tohtoreitten miekkakuja kohosi päittemme yli, kun Laura käsipuolessani kävelimme ulos salista ja eteisessä maisterien muodostaman kunniakujan läpi.

Tultiin kevätkesäiseen, viileään yöhön, ihossa vielä juhlahumun lämpö. – Siinä kadulla huomasimme äkkiä jääneemme aivan kahden. Ei taksia missään, ei tietoakaan. Ei auttanut muu kuin kävellä rautatieaseman taksijonoon, jossa hiukan ihmeteltiin asujamme. Melkoisen odottelun jälkeen ja jo vilusta väristen, omalla vuorollam- me, pääsimme taksiin ja – Laura kainaloni lämmössä, kotiin Pirkkolaan.

6. Ei promootiojuhlallisuuksien sarja tanssiaisiin päättynyt. Heti seuraavana aamuna oli tultava satamaan valmiina promootiopurjehdukseen – monet kerkeämättä nukkumaan yöllä hetken hiventäkään. Mitään pullistuvia purjeita ei nähty, vaan perinteinen merimatka tehtiin jään- särkijä Urholla Katajanokan satamasta aina Utön ulkopuolelle asti. Nyt riippuivat frakit kotona kaapissaan – kaikilla olla kesäinen puku ja yli- oppilaslakkinsa. Oli rento ja vapautunut olo.

Oli sattunut niin, että Lauran tyttärelle, Sirkalle, oli edellisen promoo- tiopäivän, aamuna syntynyt tyttölapsi. Nyt ilmoitin suuren ilon kaikelle kansalle: ”Tyttö on teille syntynyt. Neitsyt annettu. Vaimoni Lauran tytär on meille eilen, promootiopäivän aamuna, synnyttänyt terveen tyttölap- sen! Eikö meidän asiamme ole antaa promootiovauvalle nimi? Ehdotan nimeksi Laura Virgo Clarissima. Suoritetaan huutoäänestys. Ne, jotka kannattavat tuota nimeä, äänestävät ’Joo’ ja muut ovat hiljaa.” – Promoo- tiokansa huusi ”joo” ja sitten ”eläköön”. – Päätöksellä ei kuitenkaan ollut lain voimaa. Tytöstä tuli Paula Kaa- rina. Kaunis nimi sekin.

Vielä oli illalla niin kutsuttu ”Gratistin karonkka”, juhla gratistin kun-

395 niaksi – illallinen ravintolassa. Siihen oli kutsuttu kunniatohtorit, joista vain Rom Harré ja Maria Sokolowska olivat paikalla, sekä tietysti Laura ja minut, varagratisti ja joukko promovendeja. Gratisti vaikutti jokseenkin uupuneelta, mutta hyvin jaksoi pitää tervehdyspuheensa. Omassa kiitospuheessani kehuin gratistia – kohtuullisesti, ettei hä- nelle tulisi kehuistani vaikeuksia… Olin peräti lyyrisellä mielellä ja nap- pasin puheeseeni muististani P. Mustapään runon ”Olen vielä kaukana” kokoelmasta ”Laulu ihanista silmistä” ja lausuin sen. Sanoin pitäneeni nuoruudestani asti sitä suomalaisen runouden helmenä, ehkä parhaana, mitä oli kirjoitettu. Sitten kerroin olevani onnellinen siitä, että olin voinut vihkiä tohtoriksi tuon runoilijan ja niiden ”ihanien silmien” (Elsa Enäjärven) tyttären, Katariinan. Olin kovin liikuttunut, kun hän, Katariina Eskola, tuli illallisen pää- tyttyä minua halaamaan kiitokseksi niistä sanoista, joita olin hänen isästään esittänyt.

396 LUKU XXVII Ensimmäiset eläkevuodet

1. Promoottorina toimiminen oli viimeinen virkatehtäväni yliopistossa. Heti sen jälkeen alkoi kesäloma ja minun oli määrä jäädä kesällä eläk- keelle. Hikoiltuani kolme päivää frakissa hikoilin yhden päivän tyhjen- täessäni vimmatusti työhuonettani – niin sanotusti jättämättä rikkaa ri- kan päälle. Kaikki paperit sulloin roskakoriin, joka täyttyi niistä useaan kertaan. Siinä meni huomaamattani myöskin kokeellisten tutkimusteni perusdatat, joita olisin kyllä muutaman vuoden perästä kipeästi kaivannut. Mutta jokin minussa vaati täyttä irtautumista sosiaalipsykologiasta. Ehkä siinä oli pettymystä siitä, että niin vähän olin ennättänyt tehdä, jäänyt ilman apua ja joutunut perin pohjin häirityksi ja keskeytetyksi työssäni levottomina yliopistovuosina. Laitoksen väki poikkesi ovesta – jota olin aina pitänyt avoimena – katselemaan papereitten vyöryä. Siinä sitten hyvästeltiin. Joku kysyi, aionko jatkaa sosiaalipsykologista tutkimustyötä, nyt vapaana virka- tehtävien vaivoista – kirjoittaa jotakin tai muuta sellaista. – En aikonut. Vastaukseni oli jyrkkä. En pitänyt tavanomaista jäähyväisluentoa. Sellaiseksi voidaan katsoa heti seuraavana vuonna, 1987, esitelmäni Tieteen Päivillä. Teemana oli silloin ”Isaac Newton: Jättiläisen jalanjäljillä” ja minun oli määrä kuvail- la matemaattisten metodien kehitystä käyttäytymistieteissä – miten ne lähtivät tyhjästä, lainasivat sitten luonnontieteistä prosessin kuvaami- sen kahden variaabelin välisenä funktiona – esimerkiksi oppimiskäy- ränä – ja siirtyivät tästä deterministisestä esityksestä korrelaatiolasken- taan ja siinä useitten variaabeleitten tilastolliseen käsittelyyn, joka pääsi huippuunsa faktorianalyysissa ja Yrjö Ahmavaaran kehittämässä trans- formaatioanalyysissa. Lopuksi totesin, että pelkkä tilastomatematiikka rajoitti vakavasti tutkimusta ja että käyttäytymisen dynamiikan tutkimus – kuten esimerkiksi psyykkisten voimien tarkastelu – tapahtui parhaiten siirtymällä indeterminististen, todennäköisyydelle perustuvien,

397 prosessien simulointiin tietokoneohjelmia käyttäen. Se ei vaatinut lainkaan ns. ”korkeampaa matematiikkaa”. Hyvän tavan mukaisesti kuitenkin annoin Newtonille suuren arvon klassisen fysiikan tarvitseman integraalilaskennan keksijänä. Tieteen Päivistä muistuu eräs detalji mieleeni: Esitelmänpitäjät oli kutsuttu illalliselle ja sattui niin, että istuin lähel- lä historian professori Matti Klingeä, joka oli esitelmässään siteerannut alkukielellä pitkiä otteita ranskalaisista esseistä – aivan ilmeisesti nola- takseen yleisön. Muistin, miten ystäväni Paavo Seppänen, joka joutui dekaanin tehtävässään samoihin komiteoihin Matti Klingen kanssa, inhosi tämän itsevarmuutta ja hienostelua. Sattui niin, että lyseossa Ville Puttonen oli kertonut ranskan kielestä erään detaljin, kertomuksen sii- tä, miten muuan kenraali oli loukannut sankarisotilaitaan kutsumalla heitä ”nolliksi”, kun ei tiennyt, että sama sana ”les heros” lausuttuna liaisonin27 kera, siis ”leseroo”, kuulostaa samalta kuin ”les zeros” eli ”nol- lat”, mutta tarkoittaa ilman liaisonia, lausuttuna ”le eroo”, sankareita. Klinge oli sortunut samaan virheeseen, puhunut ”nollista”, ja vaikken esityksestä muuta ymmärtänyt, olin pannut tämän seikan korvani taakse. Nyt paukautin Klingelle: ”Kuulehan. Yhtä kohtaa en esityksessäsi ymmärtänyt. Sanoit ’leseroo’, joka merkitsee nollia. Tarkoititko kenties sanoa ’le eroo’ eli ’sankarit’?” Klinge haki änkyttäen jotakin pelastavaa vastausta minun ”aivan viattomaan” kysymykseeni, oli lannistunut ja surkea kuin kotikentällään hävinnyt jalkapallojoukkueen kapteeni ja kasvoiltaan paprikanpunainen. Kerran elämässä ihmisen pitää saada nauttia aivan estottomasta, saastaisesta ilkeydestään.

2. Syvällä mieleni sopukoissa eli kyllä tarve kirjoittaa, mutta aivan uudella tavalla – ei kuivuuttaan rapisevia matemaattisia teorioita englannin kielellä ontuen vaan mielikuvitus liitäen – aivan mitä mieleen juolahtaa – ja suomeksi. Runojako? Sitä oli tyhmää kysyä, sillä pitää muistaa nuo Milnen Nalle Puhin sanat: ”Runot ja laulut ovat asioita, joita me emme löydä; ainoa asia, mitä me voimme tehdä, on mennä sellaiseen paikkaan, jossa ne voivat löytää meidät”. Tuskin siis runoja. Ei ollut ”sellaista paikkaa”. Loma ilman loppua! Syöksyimme Euroopan autostradojen ihanaan asfaltinkäryyn ja bensiinin tuoksuun huoltoasemilla. Nukuimme nii-

27 Liaison suomeksi tässä ”yhteenlausuminen”.

398 den laajoilla pysäköintialueilla suurten rekka-autojen välissä ja aamun tullen riensimme taas sinisiä stradoja etelään päin. Tämä oli vapautta. Eivät olleet syksyllä odottamassa tuhruiset tenttipaperit eivätkä luen- noimis-lörpöttelyt. Loputonta lomaa – oikeata elämää. Mutta miten kummassa syyskuun lopulla – leirintäpaikkojen hiljen- tyessä ja sateen piiskatessa teitä – Török pyrki kääntyilemään pohjoiseen vieville reiteille, kohti syksynkeltaista kotimaata? Pirkkolassa oli hiljaista ja tuntui kuin olisi kuullut kuiskailua: ”Tee jotakin, miesparka, jotakin kunnollista, jotakin kokonaista. Ei riitä, että viivyttelet kahvikupin ääressä puoleen päivään Helsingin Sanomia leh- teillen, pää piilossa maailmalta…” Monien vuosikymmenien ajan olin toistellut itselleni: ”Mutta minä- hän olen oikeasti kirjailija”. Viimeisestä runokirjani julkaisemisesta oli kulunut kuitenkin aikaa kolmen vuosikymmenen verran. Muistin kyllä myös Lassi Nummen ylevän aforismin – kun tätä runoilijan kuolemaa itsessäni murehdin: ”Kerran runoilija – aina runoilija!” En uskaltanut sentään ajatella paluuta runouteen – koin modernis- min aivan liian vaativaksi sekä tyyliltään että muodoltaan. Mutta jonkinlaisen romaanin voisin ajatella saavani aikaan helpostikin – tuosta noin, kuin hihasta pudotellen. Mutta mistä aiheesta? – Siteerasin mielessäni ystävääni Lauri Viitaa: ”Aihe, aihe, vain ne urkki. / Mikä aihe, hämmästyin. / Suti on ja purkki.” Minulla oli sormeni, se suti, ja tietokone, se purkki. Minulla oli myös – jos ei aihetta, niin aineistoa: Olin tallettanut huolellisesti Tellervon kirjeet sinisissä kuorissaan. Tarvitsi kehitellä vain niiden ympärille tarina onnettomasta rakkaudesta, omastani – niinhän kaikki tekevät. Kirjeitten ympärille pyörittelin tekstiä nopeasti, samalla vauhdilla kuin sanat tulivat mieleeni, sen kummemmin miettimättä – niin kuin olin tottunut tekemään Keskisuomalaisen toimituksessa. Paperille ja painoon! Muutamassa viikossa olin valmis lähettämään ”romaanini” Gumme- rus Oy:lle, joka oli esikoisellenikin antanut päivänvalon. Mikä uudesti- syntyminen tämä olisikaan – ja miten sellaisesta kaikki iloitsisivat! Olin ollut aivan sokea! Muutaman viikon päästä Gummerukselta ilmoitettiin selkeästi ja jyrkästi, ettei kirjaani julkaistaisi. Sain kiitosta siitä, että olin vanhaa kustantajaani näin muistanut, mutta sitten seurasi suorasanaista ihmettelyä: kuinka huomattava runoilija voi kirjoittaa niin täysin kritiikin kestämätöntä proosaa… ”Jossa ei ole päätä eikä häntää”, lisäsin itse, kun uusin silmin katsoin tekelettäni. Kummastelen, miten nopeasti tajusin tekstini kehnouden – tavallisestihan kirjailija

399 inttää pitkään tuotteensa puolesta. Kun silmäilin uudelleen tekstiäni, olin suorastaan kiitollinen kustantajalle siitä, ettei se suostunut sitä julkaisemaan. Ihailin tietokonetekniikkaa, jonka avulla saatoin yhdellä napin painalluksella hävittää koko surkean tuotteeni. Kirjoittaminen oli aina ollut intohimoni. Siitä ei täydellinen fiasko- kaan saanut minua luopumaan. Selitin joustavasti itselleni, ettei ollut ollenkaan välttämätöntä kirjoittaa yleisölle, julkisuuteen, alentua mark- kinoitavaksi. Rahaakaan en oikeastaan tarvinnut – minulla oli muka riittävä eläke. Ennen pitkää olin taas tietokoneen ääressä, mutta nyt suunnitelma- nani kirjoittaa vain omasta lapsuudestani ja nuoruudestani ”muistikuvia” – niin kuin niitä rupesin nimittämään – poikieni Vesan ja Antin sekä mahdollisten jälkeen tulevien luettavaksi, jos sattuisivat asiasta joskus kiinnostumaan. Oli helppoa ja rauhallista kirjoittaa, kulkea mietteisiin vajonnee- na lapsuuden polkuja, naureskella varhaisia sattumuksia, tavata taas Kuukkasen perhe, sen 12 lasta, vajota mietteisiin, kunnes niistä havah- tui kirjoittamaan muutaman itsestään syntyneen lauseen. Sanat eivät tippuneet hihasta vaan kohoilivat syvältä mielen pohjalta keveinä kup- lina ajatusten pintaan. Jokaisesta löytämästäni sanasta olin iloinen kuin lapsi puhaltamastaan värikkäästä saippuakuplasta. Olin kirjoittanut muutamia kymmeniä sivuja tällaisia spontaaneja muistikuvia – rauhallisesti, hätäilemättä – kun minusta alkoi tuntua, että olin löytänyt tyylin, ilmaisutavan, josta voisi kiinnostua… hm… suurempikin yleisö. Torjuin aluksi tällaisen mieleen juolahduksen häi- ritsevänä, mutta sitten ajatus ei tuntunut… hm… aivan mahdottomalta. Eihän se oikeastaan ollut mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että ”oikeastaan” kirjoitin tätä pojilleni. Niinpä, kun sitten olin saanut tiedostoon kolmesataa sivua tekstiä ja sen vielä viimeistellyt, selitin itselleni, että olen ”kohtalon koulussa kypsynyt” niin hyvin, että uskallan ottaa vastaan millaisen murhaavan kritiikin ryöpyn tahansa, jos sellainen on tullakseen Niinpä lähetin ”Lii- kana syntynyt”-kirjani WSOY:lle. Vastaanotto oli suotuisa, vaikka niin paljon ei kustantamo sentään uskaltanut ottaa riskiä, että olisi mainos- tanut kirjaani sitten, kun se ilmestyi. Mainosta ei ilmaantunut sitten- kään, kun Helsingin Sanomat oli tehnyt kulttuuritoimittajille kyselyn vuoden parhaasta kirjasta ja Kai Laitinen, nyt kotimaisen kirjallisuuden professori, oli nimennyt minun kirjani sellaiseksi. Kai perusteli valintansa: ”Kullervo Rainion muistelmateos on valloittavan tuore ja hauska kirja, jonka huumori tuo mieleen Rainion varhaiset runokirjat, mainio

400 kuvaus 1930-luvun koulupojista ja ajan oloista”. Rohkaisevaa arvosteluissa oli, että muistikuvakirjalleni jopa toivottiin jatkoakin. En antanut sen häiritä. Odotin sopivaa ajankohtaa. Ehkä sellainen vielä tulisi. Muistin Lyydi-tätiäni, joka oli Sumiaisissa rauhoittanut koko Lassin talon, silloin, kun minä 5-vuotiaana kirjoitin ”läinsatuja”: ”Hss. Poikaa ei saa nyt häiritä. Sillä on inspiratsuuni.” Oli itsestään selvää, että kirjoittaisin …edelleen Vesalle ja Antille… Minulla oli samanaikaisesti toinenkin polku kuljettavanani – kuten tulen kertomaan – luonnonfilosofia. Mutta milloin vain oli häiriötöntä aikaa ”inspiratsuunin” tulla, kirjoitin – rauhallisesti ja nauttien. 70-vuo- tispäiväni kylläkin lähestyi, mutta elin toivossa elää tuon ikärajan yli. Kirjani ”Tytöt, tykit ja runot” ilmestyi vasta vuonna 1994 ja silloin sain nauttia kirjailijan harvinaista herkkua, kiittäviä arvosteluja. En kaihda tarjoilla tässä siitä muutamia makupaloja: ”Sota-ajan kuvausten ehdo- tonta huippua”, kirjoitti Jyrki Vesikansa Iltalehdessä. Ilkasta sain lukea: ”Rainion nuoruuskuvaus on parhaita Suomessa kirjoitettuja.” Jari Lybe- ck Turun Sanomissa ei säästänyt sanojaan: ”Rainion verbaaliakrobatia on varsin huikeaa. – Toivottavasti hän jatkaa muisteluaan.” Lukiessani tällaisia kehuja olin estottoman ylpeä, yhtä ylpeä kuin ”Tyynen valtameren shakkimestari”. Jari Lybeck sai toiveensa toteutetuksi siinä suhteessa, että yhden muistikuvakirjan vielä kirjoitin ja kerroin siinä opiskeluvuosistani. Kirja tuli julkisuuteen vuonna 1996 nimenään ”As-duuri-valssi ja runoilijan sielunelämä”. Mutta kun jotkut vielä kyselivät jatkoa, varsinkin eduskunta-ajastani, vastasin, etten jatka, koska joutuisin kirjoittamaan ilkeistä ihmisistä.

3. Olin jo koulupoikana innostunut atomifysiikasta. Se oli ollut liian uutta lyseossa kelvatakseen lukusuunnitelmiin, mutta ”Tihru” oli kertoillut siitä mielellään ja minä olin lisäksi tutkinut asiaa jostakin kansanta- juisesta vihkosesta. Olin ihastunut tuon näkymättömän maailman olioihin, atomiytimiin, jotka lepäsivät majesteetillisesti avaruudessa ja pieniin elektroneihin, jotka tanssivat kiertoradoillaan niiden ympärillä. Entäs valenssit, jotka tuossa tanssissa liittivät eri aineiden atomeja yhteen, niin että jokaisella oli ikään kuin omat heilansa. Nyt tapahtui niin, että pian eläkkeelle siirryttyäni sain puhelinsoi- ton ydinfysiikan professori Kalervo Laurikaiselta, jonka tunsin kahden vuosikymmenen takaa. Olinhan silloin keskustellut hänen kanssaan simulointiohjelmistani saatuani häneltä luvan käyttää Teoreettisen

401 fysiikan laitoksen uutuutta, Elliott-tietokonetta. Laurikainen oli minulle hyvin ystävällinen ja nähdäkseni kiinnostunut probabilistisesta käyttäytymisen teoriastani. Hän oli minua 8 vuotta vanhempi, mutta osoittautui, että olimme molemmat olleet Eino Kailan oppilaita – hän jopa saanut Kailalta väitöskirjan aiheenkin, mutta siirtynyt kuitenkin tutkijana fysiikan puolelle. Nyt Laurikainen kysyi minulta, muistanko Kailan sanoneen luennollaan: ”Olen käyttänyt 10 vuotta päästäkseni loogiseen empirismiin si- sälle; pitääkö minun nyt uhrata toiset 10 vuotta päästäkseni siitä ulos?” Saatoin kertoa, että olin omin korvin sen kuullut. Kailalle tyypillisenä dramaattisena ilmaisuna se oli jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Puhelinkeskustelussa kuulin, että Laurikainen, joka oli ollut jo useita vuosia eläkkeellä, johti yhä – dosenttina – seminaaritilaisuuksia Fysii- kan laitoksella kerran viikossa. Siellä keskusteltiin kvanttifysiikan taus- tafilosofiasta – ja laajemmin koko ”luonnonfilosofiasta”. Olin utelias ja jo seuraavalla viikolla olin minäkin paikalla. Laurikaisen alustuksia oli helppo seurata. Hän näki aina uusia tulok- kaita kuulijajoukossa ja siksi aloitti joka kerta hyvin havainnollisesti ja selkeästi kertomalla ns. kaksoisrakokokeesta. Kaksoisrakokoe on itse asiassa varsin yksinkertainen. Valoa lähetetään kahden hyvin kapean raon kautta varjostimelle tai valokuvalevylle. (Ra- kojen oli oltava todella kapeat – aitan oven raot eivät kelpaa ollenkaan.) Huomataan, että valo näkyy pystysuorina valoisina juovina, joiden vä- lissä on tummempia juovia. Keskellä ovat kirkkaimmat valoisat juovat, laidoilla hämärämmät. Väitettiin, että juovat itse asiassa muodostuivat pienistä pisteistä valokuvalevyllä, jotka pisteet olivat kukin yhden valok- vanttihiukkasen, fotonin, aiheuttamia osumia. (Fotonia ”itseään” ei tie- tenkään nähty, vaan sen aiheuttama suuri mullistus täplänä valokuva- levyn pinta-aineessa.) Se että juovat muodostuivat ”todella” hiukkasten osumista, kävi selväksi, kun New Scientist -lehdessä julkaistiin 27.5.1998 japanilaisen Tonomuran sensaatiomaiset tutkimustulokset, jotka hän oli saanut lähettämällä kaksoisrakokokeessa valon asemasta elektroneja, vieläpä yhden hiukkasen kerrallaan28 (Kuva 2.). Jakautuman muodosta oli päätelty, että se syntyy kahdesta aaltorin- tamasta, jotka interferoivat keskenään – aivan kuin aallot kahdesta salmesta osuvat yhteen ja läikkyvät toisissa kohdissa korkeina huippuina, toisissa kohdissa taas tasoittaen toisiaan.

28 Tämän kokeen simulaatio on nähtävissä videoesityksenä internetissä, esim. Google-hakusanoilla ”Tonomura double slit”.

402 Mutta detektorissa, varjostimella, nähtiinkin hiukkasten eli partikkelien jälkiä, erillisiä osumia. Oli tullut esiin ns. aalto-par- tikkeli-paradoksi: Miten oli mahdollista, että sama ilmiö esiintyy .11 .05 .21 .06 .23 .06 .19 .09 sekä aaltona että partikkelina? Kuva 2. – Jos kysymyksessä oli koko ajan hiukkanen, kuinka se voi kulkea hiukkasena yhtä aikaa molempien rakojen läpi. Niin oli kuitenkin oletettava. Tosin seminaarissa joku nuori filosofin ketale kehtasi esittää, ettei mitään paradoksia ollut. Kahden predikaattilauseen konjugaatio A(x)&B(x), joka luetaan ”x on A ja x on B”, voi olla tosi. Hänelle naurettiin ihastuneesti, mutta Laurikainen miltei julmistui julkealle ”humanistille”. Nuoruudessaan Laurikainen oli ollut Nobel-palkinnon saaneen tutkijan, Wolfgang Paulin, oppilaana ja myöhemmin – Paulin kuoltua – tutkinut tarkasti Paulilta jääneen kirjeenvaihdon. Pauli oli hänelle nyt kaikki kaikessa, ehdoton auktoriteetti. Hän oli kuin liimaantunut Wolfgang Pauliin. Esiteltyään kaksoisrakokokeen tulokset Laurikainen painotti erikoisesti yhtä seikkaa: sitä, mihin yksi fotoni tai elektroni osuu detektorilla (varjostimella tai valokuvassa), sitä ei voida ennustaa. Yksittäistapahtu- ma kvanttimaailmassa on siis indeterministinen, ei-ennakoitava: ei ole mitään syytä, miksi yksittäinen elektroni osuu siihen, mihin osuu. Kuulin Laurikaisen sanovan, että maailmassa tuo ennakoimatto- muus on irrationaalinen ulottuvuus. Tämä vaivasi minua ja keskustelussa kysyin, miksi hän sanoo ”järjettömäksi” maailmaa, jossa kuitenkin tapahtumilla on oma todennäköisyytensä. Jotkut yleisössä naurahtivat: joka kerta uusi tulokas oli ihmetellyt tätä samaa. Kärsivällisesti – vaikka ehkä hiukan piinaantuneena – Laurikainen vastasi, että Wolfgang Pauli käyttää tätä ilmaisua eikä hän halua poiketa siitä. Myöhemmin huomasin, että keskusteluissa tässä sanassa pysyminen aiheutti jatkuvasti turhia väärinkäsityksiä. Toisenkin kysymyksen tein: Jos kerta kvanttitapahtumat ovat yksit- täistapahtumista kokoonpantuja, miksi tulosjakautumaa käsitellään kuitenkin jatkuvana funktiona (aaltofunktiona). Eikö parempi olisi diskreetti kuvaustapa, jossa systeemin tilat ovat selvästi toisistaan erotetta- via. Mielessäni oli Kurt Lewinin topologinen esitystapa, jossa käyttäy- tymisen tilat erotetaan selvästi,diskreetisti toisistaan. Sain fyysikoitten

403 taholta vastauksen, että tällöin ei voitaisi käyttää integraalilaskentaa ja että aina tutkitaan suuria hiukkasjoukkoja (ensemble), jotka käsittävät miljoonia, jopa miljardeja, kvantteja. Tällöin yksittäistapausten pienet poikkeamat eivät merkitse mitään työskenneltäessä vain 8 desimaalin tarkkuudella. En ollut tyytyväinen näihin selityksiin. Mielessäni alkoi itää ajatus aivan toisenlaisesta, diskreetistä esitystavasta.

4. Jo ennen eläkkeelle siirtymistäni olimme, Paavo Seppänen – tuolloin dekaani – ja minä ottaneet tavaksi syödä lounasta tiedekunnan kokouksen jälkeen Chez Marius -nimisessä pikku ravintolassa keskustellaksemme maailman asioista. Muistan hyvin, miten kerran tuli puheeksi Neuvos- toliitto ja olimme molemmat ehdottomasti sitä mieltä, ettei siitä koskaan voida päästä eroon – oli se niin tiukoilla ruuveilla kokoon kiristet- ty: Joka korttelissa korttelivakooja, jokaisessa talossa talonmies-vakooja, jok’ikisessa perheessä kommunistipuolueen jäsen, joka ilmiantaa vaikka äitinsä pienestäkin rikkomuksesta, arveluttavasta sanasta tai mieli- piteestä. Ei koskaan sellaista järjestelmää pysty murtamaan ja muuksi muuttamaan. Se valtava muutos, mikä sitten tapahtui 1980-luvun lopussa itäisessä Euroopassa ja erityisesti Neuvostoliitossa, tuli täydellisenä yllätyksenä. Oli kuin maapallo olisi ”nyljetty tuppeen” – niin kuin olin Sumiaisissa nähnyt Uunon tekevän oravalle – karvat sisäänpäin ja veresnahka esiin. Oikeastaan itäisen Euroopan ja Neuvostoliiton suuri mullistus alkoi vähäiseltä tuntuvasta asiasta. Unkarin ja Itävallan raja, jota kautta un- karilaiset itse olivat päässeet länteen, avattiin pysyvästi syyskuussa 1989 myös itäsaksalaisille, joita alkoi tätä kautta vyöryä tuhansittain yli rajan. Sana levisi, Itä-Berliinissä syntyi suuria mielenosoituksia marraskuussa Itä-Saksan 40-vuotispäivän yhteydessä. Sekavassa tilanteessa säädettiin laki, jolla matkustuskielto ulkomaille kumottiin. Ns. Berlinin muuri, jolla oli estetty jok’ikinen yritys päästä länteen, oli murtunut – ja tämä betonihirviö – pituudeltaan pelkästään Berlinin ympärillä 120 km – hajotettiin pala palalta, kansan riemuitessa. Epäilemättä tieto itäsaksalaisten vapautumisesta levisi myös Neuvos- toliittoon – tosin aiheuttamatta siellä mitään kansannousua tai laajoja mielenosoituksia. Paavo Seppänen ja minä tunsimme olevamme oikeassa: mikään ei sitä kykene murtamaan, vaikka Gorbatshovin ajamat uudistukset, perestroika ja glasnost – lisätty sananvapaus ja byrokraattisen talousjärjestelmän korjaaminen – kertoivat jonkinasteisista pyrkimyk- sestä kommunismin pehmentämiseen.

404 Gorbatshov oli oikeastaan kommunismiin lujasti kiinni kasvanut, ”pesunkestävä kommunisti”, mutta uudistuksissaan tuli panneeksi sen luhistumisen alulle. Hän oli eräänlainen kommunismin paradoksi. Vanhat puoluejäärät tajusivat tämän heitä koskettavan vallan menettä- misen vaaran ja panivat toimeen vallankaappauksen Janajevin johdolla Gorbatshovin lomaillessa Krimillä. Toteutui se, mitä Paavo ja minä emme olleet lainkaan osanneet ottaa huomioon: korkeitten johtajien kapina omaa valtajärjestelmää vastaan, vallankumous ”ylhäältä alas” – vallan kaappaaminen. Tämä tapahtui 2 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Janajev ja hänen kumppaninsa yrittivät elokuun 19. päivänä 1991 vallan ottamista armeijan avulla palauttaakseen vanhan kommunistisen järjestelmän. Janajev julisti Gorbatshovin erotetuksi ja divisioona tankkeja komennettiin Moskovaan tukemaan kaappausta. Jos Janajev juopottelultaan jotakin tajusi, hän sai todeta, että armeija ei suostunutkaan ampumaan omia kansalaisia. Venäjän Federaation johtaja Boris Jeltsin otti ohjat käsiinsä ja piti – nyt isoksi paisuneelle kansanjoukolle – kuuluisan puheensa tankin päällä seisten. Kun sitten elokuun 22. päivänä Gorbats- hov palasi Moskovaan, osoittautui, että hän ei ollut vähääkään selvillä tilanteesta. Hän piti puheen, jossa ylisti ikiaikaiseen tapaan Leniniä, kun samanaikaisesti kansanjoukot kaikkialla Neuvostoliitossa kaatoivat Leninin patsaita ja kommunistien ”suurmiesten” hautakammio Krem- lin muurissa oli suljettava, ettei sitä tuhottaisi. Valta oli luisunut Jeltsinille, joka virallisesti oli vain Venäjän Fede- raation johtaja. Se merkitsi, että neuvostovaltiot saattoivat nyt irtautua kokonaan Neuvostoliitosta. Niin tapahtui paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kremlissä laskettiin punalippu salosta ja nostettiin vanha Ve- näjän trikolori-lippu. Neuvostoliitto oli lakannut olemasta. Kun ystäväni Pertti Lindfors, erikoislaatuinen persoona, vanha opiskelutoverini filosofiassa, tunnettu siitä, että haukkui pystyyn jokaisen professorin ja kaikki muut, kuuli Jeltsinistä tulleen Venäjän johtajan, hän huudahti haltioituneena: ”Ai, Boris! Minähän tunnen hänet. Se vanha juoppo!” – (Pertti oli ilmoittautunut kommunistiksi ja opiskellut Itä-Berlinissä pitkään stipendeillä, joita oli kiristänyt itselleen uhkaa- malla paljastaa itäsaksalaisten kommunistijohtajien rikkeet Kremlille.) Osoittautui, että Pertti oli varsin oikeassa Jeltsinin kuvauksessaan. Pian koko maailman TV-yleisö sai nähdä, miten Boris jossakin matkallaan otti soittokunnan kapellimestarilta puikon ja alkoi hulppeassa hutikassa laajoin liikkein johtaa orkesteria. Baltian maat olivat nopeita reagoimaan Neuvostoliiton hajoami-

405 seen. Jo ennen kuin Janajevin vallankaappausyritys oli kokonaan torjuttu, vuoden 1991 elokuun 20. päivänä, kello 23.10, Viro julistautui itsenäiseksi ja vanhan, itsenäisen Viron lippu nostettiin Toompean linnan tornin huipulle punalipun tilalle. Heti seuraavana päivänä lähetin ystävälleni kirjailija Arved Viirlaidille Kanadaan sähkösanoman, jossa onnittelin häntä virolaisena hänen isänmaansa uudesta synnystä. Uskon, että kaikkialla Suomenmaassa riemuittiin. Oli kuin jokin ku- ristava käsi olisi äkkiä hellittänyt otteensa.

5. Tapahtui jopa niin, että Venäjän presidentti Jeltsin Suomessa heinä- kuussa 1992 vieraillessaan laski seppeleen kaatuneitten muistomerkille Hietaniemessä, vieläpä omasta aloitteestaan kävi myös Mannerheimin ja Nenosen haudoilla. Junassa Helsingistä Turkuun Jeltsin oli Mauno Koivistolle kertonut pitävänsä Neuvostoliittoa syyllisenä talvisotaan ja pyytänyt anteeksi sen tekoja. – Yhdessä asiassa syntyi Jeltsinin ja Suo- men poliitikkojen välillä erimielisyyttä: Kun Jeltsin ilmoitti avaavansa Kremlin salaiset arkistot tutkijoille, meidän poliitikkomme vastustivat sitä ankarasti ja kauhistuneina ja meidän omat historioitsijamme joutuivat jäämään noita arkistoja tutkivan komission ulkopuolelle. Olisi ollut kenties monille poliitikoillemme kohtalokasta, jos olisi löytynyt lisää sellaista, minkä Hannu Rautkallio oli ennättänyt löytää: tosite sii- tä, että Neuvostoliitto oli maksanut 10 miljoonaa markkaa Keskusta- puolueelle Urho Kekkosen presidentinvaalissa kampanjointiin vuonna 1962. (Asiassa kummastuttaa se, ettei noottikriisin järjestämistä pidetty riittävänä tuohon tarkoitukseen. Sat sapienti!) Radiotoimittaja haastatteli minua Pirkkolan puutarhassa. Hän kysyi jopa, mitä ajattelen nyt Karjalan palauttamisesta. Vastasin: ”Jos tämä uusi Venäjä haluaa osoittaa pyrkivänsä oikeusvaltioitten joukkoon, sen olisi annettava Karjala Suomelle ja maksettava takaisin sotakorvaukset.” Ajattelinpa mainita senkin, että olisi myös neuvoteltava siitä, paljonko Venäjän tulisi maksaa Stalinin rikoksesta Suomelle korvauksia. Jätin kuitenkin tämän sanomatta – sen verran suomettunut29 kai olin…

29 Ehkä on syytä mainita tuon sanan syntyhistoriasta sen verran, että löysin sanamuodon ”suomettuminen” käännökseksi sanoille ”finlandisering” ja ”Finnlandisie- rung” iltakävelyllä Lauran kanssa Pirkkolan urheilupuistossa. Pohdimme sitä, että aivan sananmukainen suomennos olisi ”suomettaminen”, mutta päädyimme sitten aivan tietoisesti sanaan ”suomettuminen”. Se on väärä käännös, mutta muistuttaa siitä, että on oma vikamme joutua siihen rappiotilaan, jossa olimme. Vertasimme ”suomettumista” ”soistumiseen”. – Otin suomettumis-sanan käyttöön puheissani ja kirjoituksissani. Siitä se levisi nopeasti.

406 – Yleisradio ei lähettänyt haastattelua. Ei Jeltsin ollut ainoa korkea vieras Venäjältä. Kommunistinen puolue ei ollut kokonaan haihtunut Venäjän poliittisesta elämästä. Länsimaiseen tapaan pidetyissä vaaleissa se oli vielä saanut huomattavan edustuksen parlamenttiin ja kiivaan johtajan, Ži- rinovskin, joka meillä tuli tunnetuksi siitä, että hän vaati kiven kovaan Suomea liitettäväksi uuteen Venäjään. – On ymmärrettävää, että kun hän tuli Suomeen – odottaen kai saavansa neuvostojohtajien osaksi tulleen kumartelevan vastaanoton – kukaan poliitikko ei halunnut tavata häntä. Yksi poikkeus oli: Johannes Virolainen, joka kutsui vieraan Vironperälle. Tuosta vierailusta kuulin sattumoisin veteraanikansanedustajien kokouksen kahvihetkessä Eduskuntatalolla. Virolainen halusi välttämättä puheenvuoron ja kertoi Žirinovskin käynnistä: ”Joo. Mukava mies. Ette arvaa, mitä hän minulle ehdotti.” – ”Joo. Hän sanoi, että sinä, Jussi, saat minulta vapaat kädet Pohjois-Eurooppaan, jos annat minulle vapaat kädet muuhun Eurooppaan. Joo, niin sanoi Žiri.” Satuin kulkemaan kokouksen jälkeen Jussi ja Kyllikki Virolaisen vie- rellä ala-aulassa. En voinut olla puhuttelematta Virolaista: ”Arvaapa, Jussi, mitä ajattelin teidän puheistanne siellä Vironperällä?” – ”No, mitä sie aattelit?” – ”Tuumin vain, että se Novski – mikä se nyt oli – oli paran- tolasta karannut ja kuvitteli olevansa Stalin – ja sinä olit tietysti Hitler.” – Virolainen murahti jotakin, mutta Kyllikki nauroi hervottomasti, kun hänet pantiin kuvittelemaan kilttiä Jussia Hitlerinä. Vuonna 1993 käytiin jo neuvotteluja liittymisestä Euroopan Unio- niin, kun Neuvostoliittoa ei ollut meidän kaitsijanamme. Mutta asia ei ollut poliitikkojenkaan keskuudessa niin selvä kuin olin luullut. Vete- raanikansanedustajien kokouksen tauolla sain käydä pitkät keskustelut keskustapuoluelaisten kanssa, jotka epätietoisina kysyivät mielipidettä- ni. Ei vieläkään moni heistä uskaltanut ottaa myönteistä kantaa, eivät edes ”mustaan tusinaan” kuuluneet. Koetin tehdä selväksi, että turvallisuus ja maanpuolustus vaativat sitä ehdottomasti ja että kaikkinaiset talouskysymykset ovat sittenkin toissijaisia. Kansa äänesti vuonna 1994, mutta vain 57 % liittymisen puolesta. Se ei tiennyt hyvää. Eduskunta päätti marraskuussa liittymisestä ja silloin sentään 152 kansanedustajaa eli 75 % eduskunnasta äänesti liittymisen puolesta. Vuoden 1995 ensimmäisenä päivänä tultiin unioniin jäsenek- si. Suomen kansa oli 50 vuotta rämpinyt suossa ja pääsi nyt kiinteälle maalle.

407 6. Kosmoksessa vähäisen maapallon pinnalla asuvien keskuudessa riehu- vat poliittiset myrskyt olivat kuitenkin pieniä asioita sen rinnalla, mistä Laurikaisen seminaareissa keskusteltiin. Oli selvitettävänä koko olemisen olemus, ohjattava ajatukset naiivista materialismista indeterminis- tiseen näkemykseen, ”irrationaalisuuden” käsittämiseen. Laurikaisen ”missio” ei miellyttänyt luonnontieteellistä osastoa. Huomattiin, että dosentin opetusoikeudet loppuvat 70 vuoden iässä ja Laurikainen oli tuon rajan ylittänyt. Siispä häntä kiellettiin pitämästä seminaareja fysiikan laitoksen tiloissa. Jotakin oli tehtävä. Aivan kuin itsestään syntyi ajatus oman, uuden Luonnonfilosofian Seuran perustamisesta. Se voisi saada Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan avulla toimitilaa – olihan esimerkiksi Sääty- talo tuon valtuuskunnan hallinnassa. Kalervo Laurikainen laati kutsukirjeen seuran perustavaan kokoukseen. Se toi vahvasti esiin hänen oman näkemyksensä seuran tarkoituksesta. Hän kirjoittaa mm.: ”Tiede ei riitä arvojen perustaksi. Se ei tavoita niitä absoluuttisia arvoja, jotka ovat kätkettyinä siinä transsen- denttisessa todellisuudessa, joka on syvemmällä kuin tieteen tavoittama todellisuus. Moraalin perusta ei ole tiedossa vaan uskossa.” Luonnonfilosofian Seuran (LFS) perustamiskokous oli 15.12.1988 Säätytalossa. Siinä valittiin seuran hallitukseen aktiivisimmat semi- naarista – ainakin Agnes Airola, Jyrki Tyrkkö, Jussi Rastas, Urho Ketvel, Erkki Huhmar ja minä sekä tietysti Laurikainen. Hän ei halunnut ottaa vastaan seuran puheenjohtajan tehtävää, joten minut valittiin siihen. Kansa oli sitten ilmeisen tyytyväinen puheenjohtajuuteeni – lähinnä siksi, että olin Eduskunnan puhemiehiltä oppinut tavan nuijia keskustelu päättyneeksi, ennen kuin kukaan oli ennättänyt pyytää puheenvuoroa. Kokoukset sujuivat siten ennätyksellisen nopeasti (ja hallituksen esitykset menivät aina läpi). Esitelmiä pidettiin seurassa kerran kuukaudessa ja niiden aiheet kos- kivat heti alussa monia eri tieteenaloja ja eri suuntauksia filosofiassa. Luettelen näytteeksi ensimmäisen vuoden esitelmät: Prof. Matti Bergström: ”Aivojen fysiologiasta” ja ”Tiede ja arvot”, yli- lääkäri Erkki Huhmar: ”Mitä tiedämme tiedostamattomasta”, prof. Raili Kauppi: ”Whiteheadin filosofiasta”, prof. Raimo Keskinen: ”Kosmologis- ten teorioiden tieteellisestä pätevyydestä ja filosofisesta merkityksestä”, dosentti S. Albert Kivinen: ”Kantin filosofia”, dosentti Martti Kuokka-

408 nen: ”Reduktionismi” ja prof. Anto Leikola: ”Kehitysajatus biologiassa”30. Esitelmän jälkeinen keskustelu olisi voinut jatkua ikuisuuteen asti, mutta oli – vahtimestareita kunnioittaen – lopetettava tasan klo 20, jolloin innostuneimpien ryhmä käveli ravintolaan Snellmaninkadulla juomaan punaviiniä ja siten syventämään metafyysisiä näkemyksiään. Filosofian kuuluisaa Wienin piiriä kunnioittaen tämä seurue nimitti itseään ”Viinin piiriksi”. Sääntönä oli kutsua myös esitelmöijä mukaan eikä hän muuta palkkiota saanutkaan. Joukosta muistan erityisesti Paul Talvion, Heikki Mäntylän, Jyrki Tyr- kön, jylisevä-äänisen Tarkko Oksalan, Olavi Martikaisen, Kauko Pirin, Urho Ketvelin ja myöhemmin Tuomo Suntolan – ja suuresta esitelmöi- jien joukosta Leo Näreahon. Luonnonfilosofian Seurassa keskusteltiin – kuten sanottu – mitä moninaisimmista aiheista, mutta ennen pitkää oltiin aina pohtimassa ontologisia syviä kysymyksiä. Materialismi ja kaikenlainen fysikalismi hylättiin jyrkästi, jonkinlaisena kompromissina tartuttiin d’Espagnat’n ”hunnunpeittämään todellisuuteen”, mutta useimmiten päädyttiin Kantin todellisuuteen ”an sich”, josta ei voida mitään tietää. Kalervo Laurikainen soitti minulle usein kotiin alkuillasta ja me puhuimme puoli tuntia ”ollen olevasta”. Toisinaan hän poikkesi meille Pirkkolaan ajaessaan kotiinsa Klaukkalaan. Keskustelu oli aina helppoa silloin, kun pysyttiin Kalervon kannanotoissa. Olinhan lukenut hänen teoksiaan – sellaisia kuin: ”Fysiikka ja usko”, ”Luonto puhuu Luojas- taan” ja ”Atomien tuolla puolen”. Saavutimme kantilaisen yksimielisyyden siitä, ettemme ”das Ding an sich” -asioista mitään tiedä – mutta ennen lähtöään Kalervo palasi kuitenkin mieliajatukseensa, että – jospa sittenkin – maailman matemaattinen perusrakenne tekisi poikkeuksen ja olisikin todella olemassa. Aivan Laurikaisen ja seurassa pidettyjen esitelmien varassa en ollut kuitenkaan pyrkiessäni ottamaan selvää kvanttifysiikasta. Muistan lu- keneeni – jotakuinkin sattumanvaraisesti – sellaisia kirjoja kuin Pagels, H.R.: ”Cosmic Codes”, Davies & Brown: ”Atomien haamu” ja Capra: ”Fy- siikka ja Tao”. Niin hauskaa kuin tällaisten ”kansantajuisten” teosten lukeminen oli ollutkin, epäilin, että ne voisivat viedä enemmän harhaan kuin oikeille jäljille. Siksi minua kiusasi jatkuvasti järjestelmällis-

30 Seura on kiitettävällä tavalla pitänyt huolta historiansa säilyttämisestä. Google- haulla: tsv lfs löytää seuran esittelyn ja siinä linkin ”luettelo menneistä tilaisuuksista”, jolloin esiin tulee lista kaikista seurassa pidetyistä esitelmistä vuodesta 1989 lähtien. Tämän haun avulla löytää myös videoita esitelmistä. mm. Tuomo Suntolan esitelmät ”Dynaaminen Universumi I-II”.

409 ten alkeistietojen puute. – Psykologian puolelta löysin kuitenkin Lauri Rauhalan erinomaiset teokset, ”Humanistinen psykologia” ja ”Henkinen ihmisessä”, jotka veivät filosofiassa oikeille jäljille. (Ne oli helppo löytää, koska Lauri itse antoi ne minulle.) Lauri ja minä keskustelimme paljon LFS:ssa tavatessamme ja lämpiminä iltoina Helsingin merenranta- ravintoloissa. Näissä keskusteluissa ”sisäistin” – kuten oikein hienosti sanotaan – fenomenalistisen katsantotavan, joka tuli vaikuttamaan rat- kaisevalla tavalla filosofointiini.

7. Kerran seuran keskustelussa tartuttiin innokkaasti Amerikassa muodis- sa olevaan aiheeseen ”Intellectual Design”, kysymykseen siitä, ohjaako älyllinen olento asioitten kulkua ja suunnittelua maailmankaikkeudessa vai onko kaikki vain tarkoituksetonta alkeishiukkasten liikettä. Kun oltiin jo hyväksymässä oletus älykkäästä suunnittelijasta, esitin lisäky- symyksen, pitääkö tuon suunnittelijan olla nimenomaan älykäs, sillä mieleeni kimposi muistini syvyydestä vuonna 1948 kirjoittamani runo ”Pari kahdenkeskistä sanaa”:

Tosin hevonen, sika ja kissa ovat helposti puollettavissa, mutta yhtään ymmärrä en luomista kärpästen.

Minä käsitän hyvin kyllä, että iloa vesien yllä on joistakin korennoista, mutta kärpäset. Ne on toista.

Jos hyväntahtoisesti sen sanoisit, mikä esti ne jättämästä pois, kun ei niitä tarvittu ois.

Suo anteeksi, jos olen avoin, mutta syntynyt tällä tavoin on suunnitelmiisi nähden epäilyksiä tämän tähden.

410 Jyrki Tyrkkö, taiteiden ystävä, tarkensi vielä tätä eritoten USA:n politiikassa polttavaa ajankohtaista kysymystä sillä, oliko suunnittelija kenties taiteilija. Hän täsmensi sanansa vielä niin, että hän ei suinkaan tarkoittanut, että se seikka ehdottomasti sulkisi pois älykkyyden, ei ollenkaan – ja jos oikein tarkkoja halutaan olla määrittelyssä, silloin hä- nen käsityksensä mukaan suunnittelija on ilmiselvästi ekspressionisti. Tämä ratkaisu vaikeaan metafyysiseen probleemaan katsottiin Tyrkön vakuuttavan hypoteesin mukaan ratkaistuksi ja parafoitiin vielä ”Viinin piirissä” – äänekkäästi ja lujasti.

411 LUKU XXVIII Edelleen elossa

1. Elettiin 1990-luvun loppuvuosia, kun tuli esiin perheellemme surullinen ja huolestuttava asia. Näkyi oireita siitä, että Lauralla oli etenemässä Alzheimerin tauti. Hänen nuorempi veljensä oli kuollut siihen ja vanhempi veljensä sairasti sitä myös. Laura, joka oli ollut varsin seurallinen ja pitänyt vieraiden kutsumi- sista ja iloisista ystävien tapaamisista, erityisesti bridge-illoista, ei halunnut enää tavata juuri ketään, niin että kotimme pysyi varsin hiljaisena – vain lapset poikkesivat taloon silloin, kun kiireiltään ehtivät. Olin tyytyväinen siihen, että Laura ehdotti yhteisen syntymäpäiväm- me viettoa 10.8.1994 Pallastunturin hotellissa. Meille oli todellakin sattunut syntymäpäiväksi sama vuoden päivä – Laura täytti 75 ja minä 70 vuotta. Nautimme suunnattomasti yhteisestä kävelystä tunturipoluilla, vaikkemme enää jaksaneetkaan nousta kerojen huipuille. Istahdimme välillä varvikkoon hengittämään ainutlaatuista varvikon tuoksua – ka- nervien, tunturikoivujen, liekovarpion… Illallisella hotellin kauniissa hirsiseinäisessä ravintolahuoneessa saimme parhaat paikat ikkunan luona laajan Lapin näköalan äärellä – parhaat siksi, että olimme ravintolan ainoat asiakkaat. Toistemme häiritsemätön seura – ilman hälinää ja onnittelujen änkyttelyjä – oli meille kummallekin paras mahdollinen juhla. Uuden tietokoneen hankkiessani olin antanut Lauralle vanhan ko- neeni, joka hyvin kelpasi konekirjoituskäyttöön. Aluksi Laura oli innokas kirjoittamaan sota-ajan muistojaan, hänhän oli ollut lottana varsin vaativassa tehtävässä Päämajan erään tiedustelukomppanian salakirjoi- tuskoneen käyttäjänä. Hänen tekstinsä oli onnistunutta ja eloisaa, mutta piankin huomasin, että Laura oli siirtynyt pelkästään jäljentämään perheen kirjeenvaihtoa sota-ajalta31. Se oli arvokasta työtä sekin, mutta

31 Myöhemmin lähetin Lauran muistelmat Sotamuseolle.

412 ihmettelin muutosta. Huolestuttava oli Lauran ulkoiluretki yksin Pirkkolasta Munkkinie- meen, josta hän ei osannutkaan kotiin eikä muistanut osoitettaan, niin että olisi voinut ottaa taksin. Joku ystävällinen sielu otti hänet autoonsa ja tuttuja katuja etsien Laura sai sen verran opastetuksi, että pääsi vihdoin kotiin tuon tuntemattoman nuoren miehen kyydissä. Sairaalla on poismenneenäkin oma intimiteettisuojansa enkä siis voi paljoa Laurasta kertoa. – Meni muutamia vuosia. Lauralla oli rauhallisia, ystävällisiä kausia, mutta myös varsin aggressiivisia ajanjaksoja, jolloin hän välttämättä olisi halunnut lähteä yksin ulos ja kiukustui siitä, että ovea pidettiin lukossa. Omaishoitajan tehtävä tuntui tuolloin raskaalta. Pahimpina hetkinä sain apua Sirkalta, joka asui lähellä. Laura väitti meidän olevan salaliitossa saadakseen hänet ”hullujenhuonee- seen”. Se oli tuskallista kuultavaa – sekä Sirkalle että minulle. Ei auttanut, vaikka Lauran saikin järkipuheella rauhoittumaan – ”järki” hänel- lä oli jatkuvasti tallella, sillä hän oli lahjakas ja älykäs ihminen. Mutta hetken kuluttua hän ei enää muistanut selväksi tulleita järkiperusteita vaan aggressiovaihe alkoi uudestaan. Lapset – Sirkkaa lukuun ottamatta – eivät voineet auttaa, sillä he asuivat kaukana, heistä vain Tapani korttelin päässä, mutta hän joutui olemaan työnsä takia paljon ulkomailla. Viimein sain pestatuksi nel- jäksi tunniksi viikossa Punaisesta Rististä hoitaja-apua, mutta puolen vuoden perästä se kävi mahdottomaksi, koska järjestö ei saanutkaan enää veikkausvaroista mitään avustusta tähän tarkoitukseen.

2. Pääsimme sotaveteraaneina kaksi kertaa ulkomaille kylpylähotellimat- kalle Tshekkiin, ensin Marianske Lazneen ja sitten syksyllä 2001 Teb- liceen, ”Beethoven”-hotelliin. Lauran taudin oireet olivat niin huomattavia, että matkan jälkeen Sirkka ja minä saimme hänet hyvänä hetkenä suostumaan tutkimuksiin Diakonissalaitoksen sairaalassa. Aivokuvaus saatiin hyvin tehdyksi, mutta muistitestistä Laura kieltäytyi jyrkästi – sanoen lääkärille, ettei hän rupea ”mitään temppuja tekemään”. – Aivokuvauksen tulokset osoittivat selvästi Alzheimerin taudin yhden varman oireen, hippocampuksen rappeutumamuutoksen. Diagnoo- siin oli lääkäri kirjoittanut – ilmeisesti suomen kieltä taitamattomana – maininnan: ”Aviomies katsoo perään”. Suuttuneena sanoin hänelle, että vain koiria ja lapsia ”katsotaan perään”. Mutta tavallaan se oli totta. Sama tilanne jatkui vielä yli 3 vuotta – ”katsoin perään”. Välillä oli rauhallisempia jaksoja. Istuimme aamuisin

413 pitkään olohuoneessa kahvia hörppien ja kumpikin omaa Helsingin Sanomien puolikastaan lukien, Laura nojatuolissa, jossa hänen käten- sä ulottuvilla oli Otavan Suuri tietosanakirja. Sitä hän käytti ahkerasti. Kerran oli lehdessä uutinen kruununprinsessa Viktorian vierailusta Suomessa. Laura ojensi kätensä tarttuakseen taas tietosanakirjaan ja katsoakseen tietoja hänestä. Huomasin sen ja tulin sanoneeksi: ”Ei siellä Viktoriasta ole mitään. Se tietosanakirja on painettu 1930-luvulla paljon ennen kruununprinsessa Viktorian syntymää.” Mitä teki Laura? Hän otti oikean tietosanakirjan osan ja rupesi selaamaan sitä sanoen tyynesti: ”No, on täällä nyt ainakin joku Viktoria.” En voinut muuta kuin ihailla hänen nokkeluuttaan. Nuo 3 vuotta omaishoitajana eivät olleet minullekaan helppoja, sil- lä olin niiden alkaessa sentään jo 77-vuotias eikä oma terveyteni ollut kovin hyvä. Jo 10 vuotta aikaisemmin oli tehty leikkaus prostatan liika- kasvun vuoksi ja todettu vakava sydämen rytmihäiriö, eteisvärinä. Olin jo tottunut eteisvärinään ja sen tuomaan väsymykseen, kunnes 7 vuotta myöhemmin, tammikuussa 1998, löydettiin eturauhassyöpä. Olin varma, etten pääsisi vuosituhannen rajan yli. Olihan isäni kuollut juuri tähän tautiin. Lääkärin kanssa käydyn vakavan keskustelun jälkeen ryhdyttiin hormonihoitoon ja syksyllä kahden kuukauden sädehoitoon. Vuoden vaihtuessa sain kuulla, että olin parantunut syövästä. Tuohon aikaan olin varsin väsynyt, varsinkin talvella, jolloin lumen- luonti pihatieltä kesti kauan, sillä minun täytyi jokaisen neljännestun- nin jälkeen levätä kolme. – Lokakuussa 2003 minut kohtasi aivoinfarkti ja olin sairaalassa 4 vuorokautta, joiden aikana Lauran Helsingissä asuvien lasten oli pakko järjestää keskenään vuorottain Lauran hoito. Minä jouduin aloittamaan Marevanin syömisen tuolloin (ja olen laskujeni mukaan syönyt niitä nyt 16 ja puolen vuoden aikana 60 080 pilleriä). Ihmeekseni olin sittenkin juhlimassa uutta vuosituhatta, mutta elokuussa 2005 minulla todettiin virtsarakon syöpä. Onneksi silloin Laura oli jo sairaalassa. Syövän vuoksi tehtiin monia höyläyksiä ja leikkauksia, mutta niinpä kahdessa vuodessa paranin siitäkin.

Joulun tienoilla 2004 tuli Lauran sairaudessa ratkaiseva käänne. Lau- ra kompastui keittiössä ja lonkka vioittui niin pahoin, että hän joutui Malmin sairaalaan. Oli poistettava luunsiru. Operaatio oli pieni, mutta samalla sairaalassa huomattiin Lauran jo varsin pitkälle edennyt muis- tisairaus ja se, ettei häntä voitu hoitaa kotioloissa. Mahtava maanjäristys ja sen aikaansaama jättimäinen hyökyaalto, tsunami, tapaninpäivänä 2004 Kaakkois-Aasiassa vaati tyhjentämään

414 myös sairaspaikkoja niitä tarvitseville suomalaisille tsunamissa vahin- goittuneille. Laura joutui siirtymään ensin Myllypuron sairaalaan, mutta pian hänelle järjestyi pysyvä paikka Kustaankartanossa.

3. Minun oli järjetöntä jäädä yksin asumaan Pirkkolan kotiimme, joten hakeuduin Suursuon Helander-kotiin, vanhusten hoivapaikkaan. Se oli kilometrin päässä Kustaankartanosta, niin että saatoin miltei joka päivä kävellä sinne tapaamaan Lauraa, juttelemaan – ja myöhemmin vain virittämään yhteislaulua hänen kanssaan – olemattomalla laulutaidol- lani: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu…” Nyt seurasi tieteellisten esseitten ja tutkielmien kirjoittamisessa noiden neljän ”laihan vuoden” jälkeen neljä ”lihavaa vuotta” (2005–8): Tuolloin julkaistiin kolme kirjaani filosofian ja kvanttifysiikan alalta32 sekä kolme artikkelia33. Pääsin nyt säännöllisesti käymään myös Luonnonfilosofian Seuran kokouksissa ja esitelmäilloissa. Helander-kodissa sain oman huoneen 3-kerroksisen rakennuksen toisesta kerroksesta, ikkuna suoraan etelään. Oli huhtikuun 10. päivä, kun vähine huonekaluineni ja monine kirjoineni muutin taloon, joten aurinko hohti jo koko päivän ajan ikkunastani ja luonto alkoi saada vihreitä sävyjä. Sain ystävällisiä tervetulon toivotuksia ja totuin pian talon arkielämään – ruokajonoihin, täsmällisiin ruoka-aikoihin ja kolmeen ateriaan päivittäin – tuntui siltä, että Helander-kodissa syötiin aina. Kello viiden aikaan toivoteltiin jo hyvää yötä, kun kukin vetäy- tyi omaan luostarikammioonsa, ”keljaansa”. – Asukkaita oli noin 80, toiset valppaita ja ystävällisiä, jopa puheliaitakin, toiset sulkeutuneita, vähäpuheisia aina kärttyisyyteen asti. – Mitä vaatetukseen tulee, siihen en kiinnittänyt paljon huomiota. Sen voi sanoa, että se oli hyvinkin vaihtelevaa… Naisilla oli puseropukunsa, kenellä raidalliset, kenellä kukkakoristeiset, kaikilla jotakin villaista. Miehillä hyvin yleistä oli son- nustautuminen verryttelypukuun, mutta oli niitäkin miekkoisia, joiden asu toi mieleen vanhan renkutuksen: ”Ryssä tanssi Nevan jäällä, paita oli pöksyn päällä…”

32 Rainio (2005), (2006a), (2006b). 33 Rainio (2007), (2008a), (2008b).

415 Ensi tunnelmiani taloon tullessa olen kuvannut runokokoelmassani ”Kuljen veräjästä” runossa ”Juhla säätiökodissa”:

Siiri täyttää 99 vuotta ja istuu hymyilevänä kahvipöydässä. Hänelle lauletaan: ”Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta.” Liikutus lukitsee miesten äänet, mutta naisten laulu on kirkasta. Sävelet helähtelevät kuin lusikat kahvikupposessa.

Juuri tänään ovat koivut hiirenkorvalla, ohuesti vihertäen. Kun Siiri syntyi, keisari armossaan oli luvannut Suomelle eduskunnan ja maamme itsenäisyys oli hiirenkorvalla. Rollaattorien jono lipuu Siirin pöydän ohi, hitaasti, arvokkaasti, kuin autot aamuruuhkassa ja monet tutisevat sormet puristavat Siirin hoikkaa kättä.

Siiri täyttää 99 ja toivo täyttää mielet: Anna vielä yksi vuosi meille, anna armossasi yksikin vuosi.

Tämä Siiri Lumijärvi oli ihmeellinen vanhus. Vielä satavuotiaana hän kulki yksin ostoksilla Maunulan keskuksessa, miltei kilometrin päässä. Kerran hän tuli kahden raskaan kantamuksen kanssa talon sivuovesta, eteläpäädystä, jossa ei ollut hissiä. Satuin ovelle juuri, kun Siiri oli yksin aloittamassa portaitten nousun. Pyysin saada kantaa hänen painavat kassinsa hänen huoneensa ovelle. Kun oli tultu perille, hän ei hokenut ”kiitos, kiitos, paljon kiitoksia” vaan sanoi yllättävästi: ”Kiitos Jumalalle.” Se oli uutta! Hän oli tehnyt minusta, pakanasta, Jumalan pikkolo-pojan. Aivan uusi ja outo kokemus. Hoitajat olivat kaikki ystävällisiä ja asiansa osaavia, jotkut myös ener- gisiä ja aktiivisia ja järjestivät lauantaisin yhteislauluhetkiä ja tarinointia pääaulassa – olipa joskus juhlapäivien tienoilla pikkuruinen ryyppykin tarjolla. Kesällä pelattiin ulkona ”mölkkyä” ja talvella juhlasalissa ”kur- linkia”. Kun pihan laatoitus uusittiin, keksin esittää, että yhdelle alueelle muotoiltaisiin laatoista shakkilauta ulkoilmassa pelaamista varten. Kävi kuitenkin niin onnettomasti, että ainoa shakinpelaaja, jonka asukkaista löysin, tuli sokeaksi ja pelaamisemme jäi kesken, ennen kuin olin ennät-

416 tänyt hankkia suuret, ulkopeleissä käytettävät nappulat – sellaiset, joilla joskus olin Rovaniemen leirintäalueella pelannut erään tuntemattoman vastustajan kanssa. Kauimmin olivat talossa palvelleet varmaankin alakerroksen siivooja, pienikokoinen, aina ahkerassa touhussa oleva ja kirkkaasti hymyile- vä Emma ja sairaanhoitaja Tamara, jota luulin ensin puheen aksentin perusteella venäläiseksi, mutta kerran verinäytettä otettaessa – kun ei ollut kuulijoita – hän korjasi käsitystäni ja ilmoitti jyrkästi olevansa vepsäläinen eikä venäläinen. Tästä tiedosta olin todella iloinen ja siitä hetkestä alkoi ystävyytemme. Kun muutin kolmanteen kerrokseen, viileään huoneeseen, jossa ikkuna oli pohjoiseen päin ja näkymä kauniiseen metsään, tulin tuntemaan Tuulan, siivoojan, jolla oli harvinaisen hyvä kauneudentaju. Alusta pitäen hän auttoi minua paljon arkielämän pulmissa – jotka eivät olleet suinkaan vähäiset, tunnustan. Ystävyytemme oli kestävää. Ruokasalissa tarjoili Jere, Guineassa syntynyt oikein tumma mies. Hän oli asunut jo 7-vuotiaasta Suomessa ja käynyt koulunsa täällä. Tu- limme ystäviksi erään tapahtuman johdosta. Muuan meistä asukeista, entinen käyrätorven soittaja – ja siis taiteilija, jolta voi odottaa mitä tahansa – oli keksinyt piloillaan huutaa Jerelle: ”Tuoppas, orja, kahvia!” Ei ihme, että Jere kimmastui ja ilmoitti, ettei ikinä tarjoile hänelle. ”En ole sinun orjasi!” hän karjaisi. Olin järkyttyneenä seurannut, mitä tapahtui. Kun sitten Jere kulki ohitseni, tartuin hänen käteensä, selitin, että soittajan käytös oli huo- noa pilaa. Pyysin häneltä kaikkien meidän puolesta anteeksi mokomaa pilailua. Luulen, että minulla oli silmät kyynelissä, siinä määrin minua järkytti tämä typeryys. – Jeren kanssa meillä oli tapahtuman jälkeen todella hyvät välit. Itse asiassa kaikki pitivät hänestä. Kerran kävi kuitenkin niin, että Jere – ehkä uskonnollisista syistä – kieltäytyi influenssarokotuksesta, joka oli henkilökunnalle pakollinen, ja joutui lähtemään Helander-kodista kaikkien suureksi suruksi.

4. Asukkaita on vaikea muistaa. Heti alussa huomasin, että elämä on monen kohdalla lyhyt, niin lyhyt, että juuri kun oppi toista hiukan tuntemaan, hän oli jo poissa. Melkein viikottain oli lippu puolitangossa. Kirjoitin kerran runon:

417 Jono liikkuu

Tottuneesti ajavat ambulanssin oven eteen ovat ajaneet kymmeniä kertoja.

Eteisessä, oven luona, kaikki tuolit ovat pian kansoitetut. Kuka se meistä on?

”Enten tenten teelika menten… … mene sinä leikistä pois.” Keneen sormi osoittaa? Sinuun se osuu. Ei osunut minuun, ei minuun.

Siinä missä istuit ruokasalissa on vihreä kortti: ”Ei ole paikalla.”

Muutama päivä, sitten vihreä kortti viedään pois hienovaraisesti, tuodaan kynttilä, se palaa aikansa, viedään pois.

Viikon kuluttua paikallesi ohjataan toinen, puurolautasensa kanssa.

Joku on taas paikalla – joku onnekas tulija. Jono liikkuu.

Kumma kyllä, monesta sairaudestani huolimatta tunsin olevani varsin hyvässä fyysisessa kunnossa, niin että suorastaan ihmettelin, miten olin päässyt 80 vuoden ikään ja elin edelleen. Ulkoilin paljon. Suursuo oli vielä vuosituhannen alkuvuosina raken- tamaton, niityksi kuivattu kosteikko, jonka läpi virtasi puro ja keväiseen aikaan sorsapari souteli siinä verkkaan hyvässä tulevaisuuden toivossa. Pajupensaiden reunustamat soraiset kärrytiet tarjosivat mukavia käve- lyreittejä ja pari siltaa vei puron yli. Oli toinenkin suunta. Se vei voimakastuoksuiselle apilaniitylle, jonka

418 keskellä kasvoi yksinäinen lehmus. Sen varjoon oli tuotu penkki, kuin varta vasten odottamaan jotakuta runollista sielua vetämään henkeensä valkoapilan täyteläistä tuoksua. Se tuli minun osakseni. Istuttuani hetken kävi säännöllisesti niin, että etsin taskustani paperin palan ja kynän pätkän pikakirjoittaakseni muistiin kulloisetkin mieleen juolahdukset:

Valkoapilan tuoksusta

Valkoapilan tuoksusta joudun väittelyyn.

Jos on Taivas, otaksuttavasti huolella hoidettu, onko varmaa, että siellä on näitä pehmeitä, valkoisia pallerokukkia, valkoapilan tuoksua, tuoksua ainakin. Entä jos saisin sen viedä mukanani, tuoksun, valkoisten kesäiltojen ilon, vain varmistaakseni…

Ei. Vastataan karkeasti, että on jätettävä kaikki tuoksut ja temput, luovuttava, kaikesta kerrassaan.

Huomautetaan, että nyt on toisten vuoro käyskennellä nurmilla, toisten vuoro nauttia valkoapilan tuoksusta, jos niikseen tulee…

Siis tieltä pois.

Mutta osaavatko he, onko heillä aikaa? Ajavat mopoillaan, jättävät käryn jälkeensä. Tupakoivat mennessään, karstakärsät, eivät tunne tuoksuja. Tai muuten vain tohkeissaan harppovat ohi.

Jospa siis saisin erivapauden aina tuossa juhannuksen tienoissa häivähtää maan päällä apilanurmella haihtuvan hetken vain häilyvänä henkenä,

419 henkenä hengittää valkoapilan ohutta tuoksua.

Mutta voiko henki hengittää, siinä kysymys.

Kaikki on tehty niin vaikeaksi.

5. Luonnonfilosofian Seurassa saatoin nyt käydä säännöllisesti ja oli vir- kistävää tavata taas ystäviä. Tämän tästä kirjoitin artikkeleita ja muis- tioita. Julkaisuluetteloni paisui vuosi vuodelta. Tuli muitakin tapaamisia. Antti-Veikko Perheentupa oli kirjoittanut esseekirjan ”Salaperäinen minuus” ja olin siitä kirjoittanut hänelle kommentteja. Keskustelimme Pirkkolassa niistä ja paljosta muustakin mikä ihmiskäsitykseen liittyy. Hän oli ollut sosialidemokraattien kansanedustaja 1960-luvulla ja johtanut isänsä perustamaa vammaishoito- laa ja sittemmin vammaisasioita ministeriössä. – Antti-Veikko osallistui Luonnonfilosofian Seuran keskusteluihin. Kerran hän pyysi minua mukaan kokoamaansa ”miessakkiin” – hän oli nimittäin muun ohessa perustanut myöskin Miessakit r.y:n ja johti sitä. Yhdistyksen tarkoituksena oli luoda muutaman miehen ryhmiä, jotka saattoivat kertoa toisilleen avoimesti pulmistaan ja mielipiteistään. Ryhmä, johon lupauduin tulevani, oli pieni, 7-jäseninen, mukana Antti-Veikon ja minun lisäksi mm. teologian tohtori Antti Alhonsaari, eläkkeellä oleva Yleisradion pääjohtaja Sakari Kiuru, Ele Alenius, SKDL:n entinen puheenjohtaja vuosilta 1967–79 (mutta ei kommunisti) – kansanedustaja samoilta ajoilta kuin minäkin. Kokoonnuimme harvakseltaan pari kertaa kuussa – puhuen varsin yleisistä asioista, ei paljonkaan yksityisistä. Antti Alhonsaari oli ollut merkittävässä asemassa Virittäjälehden päätoimittajana virittämässä kulttuurikeskustelua teologian ja filosofian kysymyksistä. Saattelin häntä Porvoon bussille ja matkan varrella hän kertoi kveekareista, mikä oli minulle aivan uusi asia. Hän lainasi kaksi kirjaa, kirjoittamansa ja erään englanninkielisen. Ne kertoivat kveekareitten jumalanopalveluksista, joissa vallitsi täysi hiljaisuus. Se minua miellytti. Olimme jo sopineet, että hän veisi minut vierailemaan kveekareitten tilaisuuteen jonakin sunnuntaina, mutta sitä sunnuntaita ei tullut – Antin kuolema tuli ennen aikojaan.

Se pinnallinen kuva, mikä minulla oli ollut Ele Alenuksesta, muuttui

420 täydellisesti, kun hän kertoi luottamuksellisesti, mitä joutui kokemaan Neuvostoliiton taholta keskeisen tärkeässä tehtävässään SKDL:n puheenjohtajana. Kun Ele on myöhemmin itse puhunut näistä asioista julkisuudessa, minäkin tohdin tässä raottaa hiukan salaisuuksien verhoa. SKDL oli heti sodan jälkeen, perustamisestaan alkaen käsitetty Neu- vostoliitossa järjestöksi, jonka odotettiin kasvavan suureksi ja kykene- väksi vallankumoukseen Suomessa – niin että rumilta valtaustoimilta säästyttäisiin. Neuvostoliiton lähetystössä pidettiin itsestään selvänä, että järjestöä johdettaisiin sieltä ohjein ja suoranaisin käskyin. Olen edellä (luvun XVIII alaluvussa 5) tuonut julki, mitä Ele itse on luottamuksellisesti kertonut röyhkeistä painostustoimista, joita häneen kohdistettiin Neuvostoliiton suurlähetystön taholta Tshekkoslovakian miehityksen aikaan. Olen kertonut, miten tuo painostus oli toistuvaa ja kuinka hänelle suorasukaisesti kerrottiin, miten hänen tulisi johtaa joukkoaan ja mihin toimiin ryhtyä. Siitä Ele Alenius oli kieltäytynyt ja hyvin selväsanaisesti todennut, että päätökset tekee liitovaltuusto tai tarvittaessa liittokokous eikä hän. Painostus oli ollut teräksisen kovaa ja päättyi suoranaisiin uhkauk- siin: ”Meidän on siis Teidän suhteenne ryhdyttävä toisiin toimenpiteisiin”. Mitä ne olivat, se kävi pian selväksi Aleniuksen perheelle. Elen vaimo alkoi saada yöllisiä puhelinsoittoja, joissa hänen henkeänsä ja Elen henkeä uhattiin. Elen kertomus silloin järkytti meitä kuulijoita sitäkin enemmän, kun tiesimme, miten tunneherkkä, lämminsydäminen ja kaikkea väkival- taa syvästi kaihtava ihminen hän oli. Minäkin sen nyt huomasin enkä voinut muuta kuin hävetä aikaisempia ennakkoluulojani – politiikan valheellisella kentällä syntyneitä. – Ele oli onneksi saanut vahvaa tukea peräänantamattomuudessaan samaan aikaan kommunistipuolueen johtajana olleelta Aarne Saariselta – jolla oli hänelläkin omat kestä- misensä, osittain samat kuin Elellä, mutta myös ”kotimaiset huolet” puoluetta hajottavista ja häikäilemättä Neuvostoliiton asioita ajavis- ta taistolaisista. Itse asiassa Taisto Sinisalo oli jo hajottanut puolueen hyväksyessään Tshekkoslovakian miehityksen, vaikka sekä SKDL että saarislaiset kommunistit olivat sen julkisesti tuominneet, jopa epäta- vallisen ankarasti. Sanoin Ele Aleniukselle suoraan, etten voinut pitää hänen ideologi- aansa, sosialismia, oikeana vallankäyttöratkaisuna. mutta siitähän nyt ei ollut kysymys, vaan väärentämättömästä demokratiasta ja Suomen itsenäisyydestä. Nyt minun oli pakko sisimmässäni tunnustaa, että Ele Alenius kuului loogisesti ajatellen Suomen suurmiesten joukkoon, ja

421 tästä lähtien kunnioitin häntä suuresti. Ihmettelen, miten vähän – ainakin Kekkosen aikana – me pääsimme tietämään tapahtumien todellisesta kulusta kuten näidenkin vasemmistojohtajien lujuudesta isänmaan asiassa.

6. Keväällä 2010 Laura ei enää paljon vastaillut puheisiin. Huolestuneena kysyin, olinko kenties puhunut liikaa. ”ET!”, tuli yllättävän tarmokas vastaus. Se olikin hänen viimeinen sanansa, sillä Laura kuoli toukokuun 26. päivän vastaisena yönä – rauhallisesti, unessa ollen, niin hoitajat kertoivat. Laura sai sijansa Pirkkolan hautausmaalla. Hän oli nyt ”tuhkaa hiven, vaskiuurnassa, alla mullan ja mustan kiven”. Niinhän Uuno Kailas ru- noilee. Mutta oliko niin? Tuhkaa, pelkkää tuhkaa? Vai oliko kysymys siirtymisestä toiseen maailmaan, ei havainnoilla vaan ainoastaan ajatuksin tavoitettavaan – kenties kokonaan tavoitta- mattomaan, mutta maailmaan silti?

422 LUKU XXIX Hyvässä seurassa – Luonnonfilosofian Seurassa

1. Vain ”tuhkaa hiven”? – Ei! Niin ei voinut olla. Elämä täällä ja sitten tyhjää. ”Elämän tarkoitus on elää hyvä elämä”, olin kuullut filosofien aivan vakavissaan selittelevän. Vai oliko totta, mitä Eino Kaila oli kuusikymmentä vuotta sitten sanonut? Muistin kaikki elävästi: Kaila oli seissyt jo luentosalin ovella, pois lähdössä, käsi ovenripaa tavoitellen, käännähtänyt hiukan, mutta kat- somatta kehenkään sanonut vankalla äänellä – ikään kuin vahvistaen itseäänkin: ”Kuolema! Mitä se on? Näköharha!” Odotin jonkinlaista selvyyttä asiaan. Mutta mistä, keneltä? Filosofeil- tako? Mietiskelin: Miksei periaatteessa samanlainen teoriamalli voisi olla perustana sekä tajunnan että aineellisen kvanttiprosessin kuvaamisessa, molemmissa – ei tietenkään niin, että niiden tulisi olla identtisiä ja tajunnan siis eräänlaista ainetta, ei ollenkaan, vaan niin, että ne voitaisiin saattaa vaikutusyhteyteen keskenään, ajattelin. Ajattelin – pääsemättä puusta pitkään. Vaikka minulta puuttui varsinainen tieteellinen peruskoulutus kvanttimekaniikassa, huomasin, että filosofisten päätelmien tekoon sittenkin saattoi riittää sen oleellisten ideoiden tuntemus – varsinkin, kun olin jo vakuuttunut siitä, että systeemien tilojen diskreetti, epäjatkuva kuvaus oli ”oikea tapa” kuvata kvanttiprosesseja. Lisäksi se oli menetelmänä melkoisen helppoa ja havainnollista ja vaati vain alkeismatematiikkaa teoreettisissa malleissaan. Edellisessä luvussahan tämä tulee näkyviin,

423 kun kuvasin Tonomuran tutkimuksen tuloksia kaksoisrakokokeessa. Millainen on kvanttimekaniikan kaiken uudeksi saattava näkemys tästä olevaisesta, se selkeni minulle huvittavalla tavalla Kari Enqvistin mainiosta esimerkistä hänen hauskassa, tietofinlandialla (1998) palki- tussa kirjassaan ”Olemisen porteilla”: ”… kvanttimekaaninen tila sisältää hiukkasen kaikki mahdolliset ilmiasut. Kvanttivirkamiehen tilaa kuvaisi tällöin summa töissä ja kotona. Valtion virastoissa noudatettavana työaikanakaan virkamiehemme ei olisi täysin töissä. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi, että pöytänsä takana hänen ääriviivansa olisivat hieman sumuiset tai että hänen katseensa harittaisi ja hän unohtaisi asioita, vaan että teoriamme mukaan hän ei todellakaan olisi oikein missään.” (Olemisen porteilla, s. 112). Hiukan täsmällisemmin ja samalla kuivakiskoisemmin sanoen: Hän olisi super- positiotilassa eli tilassa ”Töissä” jollakin todennäköisyydellä, esim. 0.3, ja tilassa ”Kotona” todennäköisyydellä 0.7. Tämä voidaan esittää mukavasti tilavektorilla eli yksinkertaisesti lukujonolla:

Töissä Kotona Summa

Virkamies 0.3 0.7 1

Kun luvussa XXVII esitin Tonomuran kaksoisrakokeen elektroneilla, siinä yhteydessä näytettiin todennäköisyydet, joilla yksittäisen elektro- nin osuma tulee esiin jollakin kahdeksasta kaistasta, ne esittivät juuri tilavektoria. Ennen osumaa elektroni oli kvanttitilassa: kaista 1 ja kaista 2 ja kaista 3 ne., kussakin niistä tilavektorin elementin ilmoittamalla todennäköisyydellä. Kvanttimekaniikan ”juju” on nyt siinä, että me emme voi havaita ”kvanttiolioita”, ei kvanttivirkamiehiä sen enempää kuin elektroneja- kaan niiden kvanttitilassa. Me päättelemme kvanttitilojen olemassaolon siitä, miten jokin havaintolaite, detektori, paljastaa niiden vaikutuksen (ja samalla hävittää itse kvanttitilan). Miten me päättelymme teemme, mitä me näemme tai kuulemme, se riippuu siitä, mitä teoriaa tai mallia me päättelyssä käytämme. On suunnattoman kiehtovaa ajatella, että meidän havaitsemamme, ns. ”aineellinen maailma” on vain vähäinen osanen koko olevaisesta ja että – ennen kaikkea – meidän tajuntamme tulee ymmärrettäväksi sen pohjalta. Meidän tajunnallamme on kuin onkin oma maailmansa – valtavan rikas ja runsas ja – mikä parasta – selkeässä vuorovaikutus- suhteessa ns. ”aineellisen maailmaan”.

424 Luonnonfilosofian Seurassa maailmankuvani avartui ja jäsentyi vuosi vuodelta. Jotkut virnuilijat ja irvileuat arvattavasti sanoisivat sen hämärtyneen – Elämän iltahämärässä… Kvanttimekaniikan tutkijoitten käyttämä standardimalli kuitenkin tarkastelee kvanttimaailmaa (jatkuvina) aaltoina, jolloin systeemien vaikutus toisiinsa kuvataan aaltointerferensseinä. Mitä se on, siitä saa jonkinlaisen käsityksen ajattelemalla järvellä kahdesta salmesta tulevan aaltorintaman vaikutusta toisiinsa. Ero on kuitenkin siinä, että kvanttiprosessin aallot eivät näy, ne pitää päätellä. Ja kun päätellään, voidaan päätellä toisellakin tavalla. Diskreetin kvanttimekaniikan mallini kehittämisessä tuli kommen- teillaan avukseni Pentti Malaska ja julkaisimme yhteisen artikkelinkin: Vektori-interferenssi. Se oli aaltointerferenssin vastine diskreetissä systeemien vuorovaikutusmallissa ja siksi äärimmäisen tärkeä Pentti oli Turun yliopiston talousmatematiikan emeritusprofessori, oli perusti Suomeen tulevaisuuden tutkimuskeskuksen ja johtanut sitä. Hän oli myös yksi Rooman klubin perustajista ja myöhemmin sen kun- niajäsen. Pentti asui Oulunkylässä ja poikkesi kävelyretkillään usein minua tapaamaan ja juttelemaan. Välimatkaa meillä oli kilometrin verran. Tuttavuutemme oli saanut alkunsa siitä, että hyvin tuntemani Jyväsky- län yliopiston filosofian professori Reijo Wilenius oli kehottanut minua lähettämään kirjoituksiani Pentti Malaskalle. – Pentti oli verrattoman lahjakas ja hyvin perehtynyt filosofisiin kysymyksiin ja luonteeltaan ystävällinen ja auttavainen. Hänen kuolemansa harvinaiseen syöpään, jota ei pystytty parantamaan, jo niin varhain kuin vuonna 2012 vasta 77 vuoden iässä oli suuren murheen aihe.

Vuosi vuodelta keskityin ajatuksissani tajunnan kvanttiteoriaan, johon tunkeutumista helpotti kehittämäni diskreetti kvanttiteoria. Se osoittautui verrattomaksi tieteelliseksi työkaluksi. Tajunnan olemuksesta ja fenomenologiasta, samoin kuin tajunnan ja aivojen vuorovaikutuksesta keskustelin Lauri Rauhalan kanssa tä- män tästä. Emme kumpikaan kuuluneet siihen suureen fysikalistien ja ”eliminoivien materialistien” joukkoon, jotka katsoivat, ettei mitään tajuntaa olekaan. Päinvastoin – Lauri oli kirjoittanut teoksen ”Tajun- nan itsepuolustus”, jonka esipuheessa hän kysyy nasevasti, onko lukija sitä mieltä, ettei tajuntaa ole. Jos on, lopettakoon hän siis lukemisensa, mutta selittäköön itselleen, kuinka hän on voinut ymmärtää lukemansa ilman tajuntaa. – Aina siihen asti, kun Lauri Rauhala täytti 100 vuotta, me kävimme näitä keskusteluja varsinkin lämpimänä vuodenaikana

425 merenrantaravintolassa, jonka terassilla kevyen merituulen väreet naisten kretonkihameiden helmoissa ja hymy ihastuttavilla auringon ruskettamilla kasvoilla sai meidät vahvasti tuntemaan tajuntamme olemassaolon. Minua kiusasi vain se, että Laurin filosofinen kanta oli niin itsestään selvästi dualistinen. Hän tosin puhui myös henkisen ja aineellisen olo- muodon vuorovaikutuksesta, mutta ei uhrannut ajatustakaan niiden vuorovaikutuksen eksaktille selittämiselle.

2. Kerran sitten sattui juuri sopivasti, että ylilääkäri Erkki Huhmar piti Luonnonfilosofian Seurassa tietoisuutta tarkastelevan esitelmän ja kertoi sen yhteydessä John C. Ecclesin uudesta teoksesta ”How the Self Controls Its Brain”34 (miten tietoisuus säätelee aivojaan), jossa tämä tutkija ratkaisee psykofyysisen ongelman eli mind/brain-, tajunta/aivot- ongelman. Hän oivaltaa, että yhteyden niiden välillä tulee tapahtua kvanttiprosessien välisenä vuorovaikutuksena. Tämä oli juuri sitä, mitä olin odottanut, vaikkakin Erkki vähätteli Ecclesin saavutusta naputellen päätään ja ilveillen: ”Siellä, siellä synap- seissa, siellä se on, se sielu”. Hän kertoi lisäksi, ettei ”tiedeyhteisössä” ollenkaan yleisesti hyväksytty Ecclesin teoriaa. Syvällä mielessäni tunsin sympatiaa Ecclesiä kohtaan. Olin ylenmäärin innostunut hankkiessani Ecclesin teoksen ja syventyessäni siihen. En voinut olla enää entiseni. Ymmärsin, että elämästäni aikamoinen viilu kuluisi tieteen uuden paradigman, diskreetin kvanttiteorian kehit- telyyn ja syvien ontologisten ongelmien selvittämiseen. Onnistuisinko siinä? – Pääasia oli, että saisin itselleni selvyyttä. Tämä johti lopulta siihen, että ryhdyin vuonna 2020 (95-vuotiaana) koronaviruksen ankeassa varjossa – maskikasvoisten ihmisten aavemaailmassa – kirjoittamaan muistioitteni pohjalta teosta: ”Olevainen; johdatus maailmankuvaan”. Mikäs sen sopivampaa. Mutta ei kiirehditä asioitten edelle.

3. Hyvin pian sen jälkeen, kun Huhmar oli luonnostellut Ecclesin teorian ja minä paneutunut perusteellisesti Ecclesin teokseen, pidin Luonnon- filosofian Seurassa 1.10.1998 oman esitelmäni tämän ideoista. Jälkiosassa esitelmästäni käsittelin Ecclesin teorian mallintamista matemaattiseen muotoon. Ihmettelin sitä, ettei sitä ollut jo tapahtunut.

34 Eccles (1994).

426 Arvelin sen johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ilmeisesti kukaan kvanttifyysikko käyttänyt diskreettiä kvanttitilojen ja -prosessien kuvausta – tuskin edes tunsi sitä. – Olin väärässä. Kyllä sitä oli kehitetty, mutta syrjässä valtavirtauksesta. Esitelmäni jälkeen Luonnonfilosofian Seurassa oli hetken hiljaisuus – harvinaista, sillä tavallisesti puheenvuoroista kamppailtiin kiivaasti. Vaistosin nyt yleisen varovaisuuden ja kasvoista näkyi selvästi epäuskoisuus: Miten meillä täällä pienessä Suomessa joku olisi astunut Nobel-ukko Ecclesin saappaisiin ja muka ratkaissut mind/brain- ongelman … tuosta vaan, lonkalta… Olisihan se jo ajat sitten ratkaistu suurten maiden valtaisissa tutkimuslaitoksissa, siellä, missä on miestä kuin meren mutaa… Joku rohkeni huomauttaa, ettei tämä analyysini voinut mitenkään tuoda esiin tajunnan koko rikkautta, niitä väkeviä tunteita, joita nousee esiin, kun kuuntelee Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa, ja miten tilavektorilla voisi kuvata kuningas Learin viimeiset hetket. – Jotakin tällaista kuulin ja kiirehdin punastuneena selittämään, että tietenkin oli kysymys vain tapahtumisen dynaamisesta puolesta, ei kvalioista, ei tiloihin liittyvästä tunnepuolesta, ja nyt pahoittelin sitä, etten huomannut sitä sanoa. Kun yksi oli saanut asiansa sanotuksi, keskustelu virisi ja käsitte- li parissa puheenvuorossa itse teemaa, mutta – kuten aina käy, koska puheenjohtaja on ilmoittanut, että ”keskustelu on vapaa” – neljännes- tunnissa oltiin jo monien mieliaiheessa, maailman ”irrationaalisessa ulottuvuudessa”, mistä oli vain kukonaskel pikku väittelyyn Jumalan olemassa olosta – sillä olihan toki aina joku ”vapaa-ajattelija” paikalla. Tämä teema tiesikin sitten jo punakaksi käyneitten väittelijöiden rau- hoittamista puheenjohtajan toteamuksella, että ”kokoukseen varattu aika on päättynyt ja vahtimestareiden on päästävä kotiin” – mikä merkitsi tilaisuuden eettisesti kaunista loppua. Keskustelu tietysti jatkui sekä syvällisenä että korkealentoisena ”Vii- nin piirissä”, mutta sisältöä en muista – muistaneeko kukaan. Yleisesti voin todeta, että siellä ”lenteli miehen aatos eikä kukaan tainnut viskoa verkkoja sen tielle”.

4. Vuosituhannen vaihteessa vilkastui kansainvälinen keskustelu kvanttifysiikan mahdollisuuksista kuvata ja selittää tietoisuutta. Jo Laurikainen oli ollut vuosikymmen aikaisemmin kirjeenvaihdossa tästä aiheesta sen varhaisen tutkijan, kvanttifyysikko Henry Stappin kanssa. Ymmärsin

427 Kalervon puheista asian niin, ettei tällä tutkimuksen alueella oikein päästy fysiikan pohjalta etenemään. Kalervo Laurikainen itse joutui vahvan torjunnan kohteeksi fysiikan valtavirtauksen – fysikalismiin vannoutuneesti kiinnittyneiden – taholta, kun hän koetti tuoda esiin ”todellisuuden irrationaalisen ulottuvuu- den” ja tohti kajota tieteen pohjalta uskon kysymyksiin. Ystävälleni Ka- lervolle tämä näytti olevan peräti tuskallista. Lienen häntä muistelleeni, kun parikymmentä vuotta myöhemmin mieleeni pulpahti runo:

Vatikaani Jos hiukan uutta aattelee, sua pannatoimin saattelee jo Tieteen Vatikaani. ”Vain atomien liikuntaa ja tyhjyydessä kiikuntaa”, näin lausuu Pyhä Klaani.

Löysin Stanfordin filosofian ensyklopediasta Atmanspacherin katsauksen (vuodelta 2004) ”kvantti-tietoisuuden” tutkimukseen. Siinä hän antoi suuren arvon Ecclesin synapsiteorialle, mutta toivoi sen kehittämistä tarkemmaksi malliksi. Sain aikaan varsin vakuuttavalta tuntuvan eksaktin ratkaisun ns. psy- kofyysiseen probleemaan – tutustuttuani J. C. Ecclesin aivotutkimuksiin ja hänen tajunnan filosofiaansa. Kaksi artikkeliani35 tästä aiheesta tuli julkisuuteen läpäistyään ensin meidän päivinämme käytetyn tiukan inkvisitiokokeen, joka on nimetty ”vertaisarvioinniksi”. Harmittelin sitä, että Eccles kirjoitti teoksessaan kovin vähän havain- tojen ja mielteiten synnystä – vain muutaman sivun. Niissä oli kuitenkin ratkaisuun viitteitä, jotka kävivät yksiin oman hahmopsykologisen näkemykseni kanssa. Kehittelin matemaattista havaintoprosessin ku- vaustani, joka julkaistiin vuonna 2011 kanadalaisessa psykologisessa lehdessä. Puuhailuni pikku laskelmien parissa oli kummallisella tavalla laa- jentanut maailmankuvaani, jota olin rakentelemassa – ihan vakavasti otettavan – tapahtumisen diskreetin mallin avulla. Tunsin polullani nousseeni näkemään avaria maisemia, mutta kalliolla en sittenkään seisonut. Aina häämötti ajattelun sumun läpi epävarmuuden upottava suo.

35 Rainio (2011).

428 5. Sitten tutustuin ns. informaatiofilosofiaan – ensin internetin kautta, sitten Pentti Malaskan kanssa keskustellen. Sain häneltä matemaattisen kaavan, jolla pystyin laskemaan kvanttisuperpositiotilojen informaation määriä ja etenin hyvän matkaa tutkimuksissani informaation muutoksista systeemien prosesseissa – sekä ergodisissa (rakentavissa, järjestystä lisäävissä, luovissa) että entrooppisissa (hävittävissä, kaa- osta tuottavissa). Aine ja energia ovat toisarvoisia, informaatio ohjaa niidenkin syntyä. Häkellyttävän selkeä uusi paradigma, viimeisestäkin arkiajattelun ja klassisen fysiikan aine-käsitteen kahleesta irtautunut, kirkas olevaisen kuva otti minut kokonaan valtoihinsa. Muistin tähtitiedettä harrastavana koulupoikana kokemani hetket yötaivasta katsellessa, kun mielikuvitus loihti ympärilleni ”lämpökuo- leman”, missä mikään ei liiku, ei ääntele, kalliot ovat murentuneet jau- hoksi ja jauho sumuksi ja sumukin on jääkylmää hyhmää eikä sitäkään; vain autiota tyhjyyttä, ei ajatusta, ei säveltä. Hyytävä lämpökuoleman ajatus oli sitten jossakin mielen syvyyksissä seurannut minua oikeastaan koko elämäni ajan, joten oli helpottava elämys saada lukea jotakin aivan muuta näinä uuden vuosituhannen hetkinä informaatiofilosofiasta, erityisesti Robert Doylen innokkaista kirjoituksista. Doylea siteeraten voin nyt sanoa, että informaatiofilosofia on parin vuosikymmenen olemassaolonsa aikana sinetöinyt sen valtavan muutoksen, joka kvanttimekaniikan vaikutuksesta oikaisi käsityksiä mm. universumin kohtalosta. Lordi Kelvin oli vuonna 1852 esittänyt, että termodynamiikan toisesta laista seurasi välttämättömästi entropian (epäjärjestyksen) jatkuva lisääntyminen kosmoksessa eli – kuten nyt sanoisimme – informaatio kaikkeudessamme ei voinut pysyä konstant- tina vaan oli tuhoutumassa vähitellen. Kelvinin mukaan universumim- me – siis koko kaikkeuden, ei yksin maapallomme – väistämättömänä kohtalona oli ”lämpökuolema”, entropian maksimitila, josta kaikki informaatio on poissa. – (Arvon lordilta olisi voinut kysyä: Jos alussa kaikki informaatio oli ”Jumalan tykönä”, niin Belsebubiko sitten otti vallan, koska se vähenee maailman ikääntyessä…) Koska entropia lisääntyi ja siis informaatio väheni, johtopäätös myös kaikkeuden alkutilasta oli selvä: siinä entropian täytyi olla 0 ja informaation maksimissaan, josta se sitten oli ollut vähenemässä koko maailmankaikkeuden iän ajan. Mistä tuo informaatio tuli? Oliko edes teologeilla siihen vastausta? Doyle kirjoittaa: “Sen suljetun maailmankaikkeuden sijasta, jossa kaikki vääntäytyy deterministisesti alaspäin

429 korkean informaation alkutilasta, me toteamme, että kaikkeus on avoin ja informaatio lisääntyy siinä indeterministisesti.” Edelleen: ”Informaa- tiofilosofia selittää, kuinka luonto ja ihmiskunta luovat uutta informaatiota jatkuvasti. Olemme maailmankaikkeutemme oheisluojia.” Nojaten kvanttifysiikan löydöksiin Doyle kertoo, mitä David Layzer totesi v. 1975: “Huolimatta termodynamiikan toisesta laista pysyviä ja säännönmukaisia informaatiorakenteita kehittyi alkukaaoksesta. En- siksi kvanttiprosessit muovasivat mikroskooppista hiukkasmateriaa – kvarkkeja, baryoneja, nukleoneja ja elektroneja. Vähitellen näistä tuli atomeja. Myöhemmin – gravitaation vaikutuksesta – muodostuivat galaksit, tähdet ja planeetat.” Doyle kirjoittaa: ”Jokainen uusi informaatiorakenne vähentää paikal- lisesti entropiaa.” – Tämän katsomuksen mukaan universumissamme tapahtuu siis sekä niitä prosesseja., joissa entropia lisääntyy, että toisia, joissa se vähenee ja sen sijaan informaatio lisääntyy. Edelleen Doyle esittää: ”Kosmologian löydökset ja filosofiset johto- päätökset niistä vaihtelevat näköjään muutaman vuoden jaksoissa. Sil- loin, kun on vallalla tulkinnassamme se käsitys, että maailmankaikkeus on laajenemassa, on lupa ajatella, että ergodiset prosessit lisäävät informaatiota nopeammin kuin entropia kasvaa. Tästä (hyvin perustellusta) uskomuksesta informaatiofilosofia pitää kiinni ja päätyy huomattavasti lohdullisempaan kuvaukseen maailmankaikkeudesta kuin klassisen fysiikan ajan deterministit – jopa näkee siinä ihmiselle tällä hetkellä käsittämättömän korkeitten arvojen toteutumista, Teilhard de Jardinin hengessä.” – Doyle kuvaa meneillään olevaa maailmankatsomuksen muutosta näin: ”1800-luvun näkemys maailmankaikkeuden loppuun sijoittuvasta lämpökuolemasta johti ilmeisen pessimistiseen maailman- katsomukseen. Informaatiofilosofia tarjoaa paljon optimistisemman näköalan… Meidän ’ergodiset’ informaatiota luovat prosessimme ovat lähde sille kaikelle, jolla on arvoa maailmankaikkeudessa.”

6. Bohmin, Pylkkäsen ja Doylen kirjoituksiin tutustuessani minussa eli vahvana kokemus suuresta mullistuksesta maailmankäsityksessäni, paradigman muutoksesta. Kiirehdin kirjoittamaan siitä parikin artikkelia – yhden, ”Aine ja tajunta”, Futura-lehteen vuonna 2007 ja toisen, ”Uu- den todellisuuskäsityksen synnystä”, Kanavaan vuonna 2008. Niiden sisältönä oli esitellä tuo uusi ontologinen suuntaus, informaatiofilosofia. Voitiin siis puhua suoranaisesta tieteen paradigman muutoksesta. Eräät uuden fysiikan kärkinimet Doylen ohessa esittivät, ettei ainetta

430 eikä energiaa olisi enää syytä pitää sellaisina peruskäsitteinä, joihin todellisuuden kuvaus olisi aina palautettava. Informaatiofilosofia katsoo, että perustavaa laatua, fundamentaalista, olevaisessa ovat informaatio- kentät, jotka ohjaavat kvanttimaailman tapahtumista. Sekä aineen että tajunnan ilmiöt ovat johdettavissa näistä kentistä. Keskustelin informaatiofilosofiasta paljon Pentti Malaskan kanssa ennen hänen kuolemaansa vuonna 2012. Monet antoisat keskustelumme jäivät kesken. Pentin poismeno jätti minut ikään kuin henkisesti orvoksi. Luonnonfilosofian Seurasta tapasin kuitenkin muita ontologiaan sy- vällisesti paneutuneita ajattelijoita, kuten Paul Talvio, Tuomo Suntola – joka oli rakentanut uuden, nerokkaan ”Dynaamisen Universumin” mallinsa – sekä Jyrki Tyrkkö ja ennen kaikkea Heikki Mäntylä, jonka näkemykset sopivat hämmästyttävästi yhteen omieni kanssa. Olimme vuosikaudet sähköpostiyhteydessä – sitten, kun sairauteni ja kaikkinaiset vaivat estivät osallistumiseni seuran kokouksiin. Lauri Rauhalan tapasin edelleen – kuten olen kertonut – muutaman viikon välein ja keskustelin hänen kanssaan jatkuvasti fenomenologian ja ontologian kysymyksistä aina Laurin 100-vuotispäivään asti. – Lauri eli vielä kaksi vuotta, kunnes hänen kuolemansa katkaisi meidän keskustelumme – armotta, aivan kesken.

7. Me sivuutamme helposti – aikamme valtaisan viestitulvan keskellä – informaatiofilosofian pitäen sitä vain yhtenä uutena suuntauksena lukemattomien ismien ja ”aspektien” joukossa: Big Bang, tähtien synty miljardien vuosien saatossa, evoluutio, DNA… Me olemme kuolevaisia nyt ja tässä. Mitä meille, hetken nautinnon hakijoille, kuuluu se, mitä tapahtuu galakseille ja galaksiryhmille joskus tuhansien biljoonien vuosien kuluttua? ”Ergodinen prosessi” – mitä se on? Jälleenkö uusi ”tieteen työkalu”, pelk- kä ”maailmankatsomuksellinen aspekti”? – Ei. Kun istutat kukan portin pieleen, kun suojelet taimen pakkaselta, ikuisuus liikahtaa: tekosi on osa ”ergodista prosessia” – peräti vähäinen osa, mutta kuitenkin… Kun tutkit sairaan ja lääkitset hänet, olet osa ergodista maailmanprosessia ja teostasi rönsyää uusia prosesseja. Kun sanot ystävällisen sanan naapurillesi, se on ergodinen, rakentava teko. Kun onnistut, hajottamisen sijasta, yhdistämään ihmisiä konstruk-

431 tiiviseen yhteistyöhön, se on jo yrityksenä osa, pieni osa, ergodista prosessia. Jos onnistut tässä globaalisti, maailmanskaalassa, se on vähän suurempi osa. Suuruus ei ratkaise vaan suunta. Jos muistat lähimmäistäsi vaikkapa vain lämpimin ajatuksin, elämäsi ei ole tyhjää; se on osa rakentavaa maailmanprosessia. Jos sinulla on taiteen tekemisen lahja ja maalaat taulun, jossa vanhus taluttaa pikkuista pojanpoikaansa rantapolulla ihmeellisessä valohä- myssä, olet itse kulkenut luomisen polkua Luojasi kanssa. Ergodisessa maailmanprosessissa mukana, vaikkakin vähäisenä, mutta kuitenkin ”oheisluojana”, elämäsi ei ole tyhjyyttä.

Ihmiselämän tarkoitus on miljardien galaksien alle miltei musertuvassa tietoisuudessaan kuitenkin toteuttaa omalta, vaikkakin pieneltä osaltaan, ne ”ergodisen prosessin” mahdollisuudet, jotka elämäntilanteet hänelle avaavat. Se on hänen toivonsa ja ilonsa, ehkä vähäinen, mutta ei koskaan merkityksetön.

432 LUKU XXX Eihän se lautta kiivaasti kulje

Kun olin pitänyt majaa Helander-kodissa 12 vuotta ja olin 93 vuoden ikäinen, minun oli myönnettävä itselleni, että aloin vanhentua. Tein mittauksia: Kerroskäytävä oli 80 metrin mittainen. Tapanani oli joka päivä – satoi tai paistoi – kävellä se 4 kertaa edestakaisin. Taloon tultuani yksi kierros vei aikaa 2 min. Kävelin siis 4.8 km:n tuntivauhtia. Ei niinkään huonosti, sillä vertailukohteenani oli laulun lautta: ”Eihän se lautta kiivaasti kulje, vaan se hiljallensa junnii. / Puolen virstan matkalla viipyy varttia vaille tunnin”. Tarkoitettiin ilmeisesti Venäjän virstaa, joka on 1.8 km. Näin ollen lautta kulki 1.2 km/t. Junnin siis silloin 4 kertaa nopeammin kuin lautta. Sen sijaan nyt minulta meni kierrokseen aikaa 4 min. ja siis kävelynopeuteni oli 2.4 km/t. Mutta ilokseni las- kelmani osoitti, että se oli vielä kaksinkertainen lautan nopeus. Jaksoin vieläkin junnia kohtalaista vauhtia. Mutta toisin oli, kun mittasin joka-aamuista köppelehtimistäni sän- gystä kylpyhuoneeseen. Matka on 3 metriä. Alussa tein sen 4 reippaalla askeleella – olinhan silloin vasta 80-vuotias. Nyt minulta meni tähän hiljaiseen hiippailuun – olen mitannut – 18 varovaista jalansiirtoa, joita hyvällä tahdolla voi nimittää askeliksi. Köpsöttelyni tapahtui siis puoli (Englannin) jalkaa kerrallaan – mutta kahdella jalalla kylläkin. Päivät päästään arkisin Helander-kodin rutiinit olivat muuttumat- tomat. Kello 8.15 aamiainen: leipä, juuston siivu, makkaran siivu, kau- rapuuroa, lasi kevytmaitoa ja mustikkakeittoa. Hiukan aamutorkkua, mutta pian, klo 11.15, jälleen syömistä, lounas. Heti, kun kaalilaatikon lemu leijuu käytävään ja ruokasalin ovi reväytetään auki, alkaa rollaattorien lykkijäin jono vaeltaa siitä sisään – kumaraisina, hitaasti ja hartaasti kuin Volgan lautturit. – Iltapäivätorkkua, kahvia ja pullaa kello 14, lyhyt päiväuni, sitten hiukan syömistä – kuinkas muuten – eli päi- vällinen tai illallinen kello 16. Kello 17 toivotettiin hississä kerroksiin mentäessä hyvää yötä. Saattoi kuitenkin sattua, että päiväunien sijasta kahvin jälkeen ala-

433 halliin jäi pieni joukko keskustelemaan syntyjä syviä. Mukana oli ainakin Veikko Kirves, diplomi-insinööri, joka teekkariajoiltaan tunsi kaikki vuoteen 1950 mennessä tehdyt iskelmät ja soitteli niitä pianollaan lou- naan jälkeen muutaman hengen yleisölle. Veikko asui vaimonsa Maijan kanssa talon ainoassa kaksiossa ja joskus Maija oli juttelussa mukana. Joukossa oli myöskin Erkki Peltonen, harras uskovainen, mutta ei kuitenkaan toisten käännyttäjä. Minulle hän kerran uskoutui ja kertoi ”uskoon tulemisensa” vaiheet, senkin, miten Jumala itse mahtavalla äänellä oli kehottanut häntä kääntymykseen ja hän oli kuin hypnotisoituna ostanut Raamatun ja lukenut sen moneen kertaan. Erkki oli selvästi varsin älykäs ja tiesi, että hänen kokemuksiaan pidettäisiin hallusinaatioina, eikä siksi yleensä kertonut niistä. – Mukana oli myös muuan Tapani, joka oli aivoinfarktissa menettänyt puhekykynsä, mutta nyt pystyi jo kerta kerralta puhumaan yhä pitempiä lauseita, kuten: ”Pitää paikkansa”, ja hyväksyi innokkaasti toisten mielipiteet. Älykkyys ei häneltä ollut kadoksissa, ainoastaan puheen motoriikka kärsinyt. Nimitin tämän joukon sen johtavan persoonan mukaan ”kirveskan- saksi”. Osoittautui, että se oli kiitollista kuulijakuntaa filosofiallekin, jota koetin pukea selkokieliseen muotoon. Muuten en paljoakaan tuntenut asukkaita, joista jokaisella olisi ollut kiintoisa, jopa värikäskin, elämäntarina kerrottavana – en sen jälkeen, kun olin kerran pelastanut erään asukkaamme, naishenkilön, kaatu- masta jäisellä, liukkaalla kadulla. Olin ottanut hänet käsikynkkääni ja saattanut turvaan. Tämän hän tulkitsi rakastumiseksi ja alkoi lähetellä kirjeluukusta lappusia, lopulta suklaatakin. – Tulin ehkä liiankin varovaiseksi. Koetin olla jokaiselle kohtelias, mutta ei sen enempää. En minä yksinäiseksi itseäni tuntenut. Poikani kävivät minua usein tapaamassa, Vesa Kuopiossa asuvana järjestäen matkansa Helsinkiin niin, että saatoimme viettää tuntikausia tarinoiden – aina tuhdilla savon kielellä, tottakai. Antti asui Espoossa ja vähitellen tuli tavaksi, että hän kantoi kuin Puna-Hilkka korillisen syötävää sunnuntai-iltaisin, jolloin talo ei tarjonnut illallista. Usein filosofoitiin pitkään. Erinomaisen kuulijan sain Antin vanhimmasta pojasta, Tuomosta, joka opiskeli ensin Taidekorkeakoulussa ja sitten Aalto-yliopistossa va- lokuvaustaidetta – sekä tekniikkaa että filosofiaa – eikä vain opiskellut, vaan kehitteli jo varhain varsin syvällisiä ajatuksia ja omia teorioita. Varhaisista töistään hän sai nuorten kuvaamataiteilijoiden dukaatti- palkinnon vuonna 2015 – ja nimensä siten jatkoksi samalle listalle, jolla jo olivat Albert Edelfelt, Helene Schjerfbeck, Fanny Churberg ja monet muut kuuluisuudet.

434 Serkkuani, röntgenlääkäri Jorma Rainiota, olin tavannut muutaman kerran Munkkiniemessä asuessamme, mutta en sen jälkeen moneen kymmeneen vuoteen. Joskus vuoden 2010 tienoilla otimme tavaksem- me juoda kahvia istuen tavallisesti Helander-kodin kolmannen kerroksen aulassa tiistaisin kello 14 ja sitä jatkui monia vuosia, Jorman kuole- maan asti (v. 2017). Ensimmäisellä kerralla hän otti esiin kalenterinsa ja etsi siitä kahdentoista numeroidun vitsin listan, joista joka kerta esitti yhden. Mutta eihän lista riittänyt kuin kolmeksi kuukaudeksi; sitten piti ruveta improvisoimaan – ja sitä kyllä Jorma osasi enkä minäkään – yl- lytettynä – serkustani paljon jälkeen jäänyt.

435 LUKU XXXI Tulkittu maailma – ja tulkitsematon

Me emme ollenkaan tiedä, mitä luonto on, emme milloinkaan saa sitä tietää. Kaikki on taidetta, se on: ihmisen lävitse kulkenutta luontoa. – Egon Friedell

1. Jos Sokrates liikkuisi kadulla tutussa puuhassaan, TV-haastattelijana, saisimme arvattavasti kuulla seuraavanlaisen dialogin: S: ”Hyvä herra, onko Teillä hiukan aikaa? Voisitteko kertoa minulle, mitä on olemassa? – H: ”Mitäkö olemassa? No, kaikki mitä näkyy, muutama kivitalo, pari lehmusta, asfalttikatu, pari ihmistä.” S: ”Vain sitäkö, mikä näkyy?” – H: ”Tietysti myös tämä liikenteen meteli. Taikka ei oikeastaan. Eikös se ole vain ilman liikettä. Ilma kyllä on olemassa, ne ilmamolekyylit tai mitä ne on… Emmä tiedä, mulla on kiire.” (Poistuu) S: ”Hyvä rouva, voitteko sanoa, mitä on olemassa?” R: ”Hyvänen aika, kuka sitä tietoa tarvitsee! No, on ainakin maitoa ja juustoa ja perunoita!” (Nauraa ja näyttää kantopussiaan.) ”Mutta jos vakavasti puhutaan, niin eikös ne sano, Valtaoja ja muut viisaat, että kaikki on atomeja.” S: ”Mitä ne atomit ovat?” R: ”Eiks toimittaja ole kuullu atomeista, voi hyvä mies! No, ne ovat hyvin pikkuisia, pieniä palloja, tai oikeesti elektroneja tai semmosia myoneja, ninku hiukkasia, ja niitä on kaikissa esineissä. Ja mitä niitä nykyisin on – kvarkkeja kai.” S: ”Oletteko nähnyt niitä?” R: ”En minä, mutta kyllä kai minä kuvia olen nähnyt. Niissä ne on kaunisvä- risiä palloja. Tai en minä tiedä. Voihan ne olla väärennöksiä.” S: ”Onkos ajatuksia olemassa?” R: ”Emmä tiedä… Onks tää jokin pelleohjelma? Nyt minä menen…” (Menee.)

436 2. Niihin aikoihin, jolloin mielikuviini ilmaantui Sokrates TV-haastattelijana, Luonnonfilosofian Seurassa keskusteltiin paljon, miltei jokaisessa esitelmätilaisuudessa epistemologiasta, tietoteoriasta – ja varsin kiivaasti. Se oli perinne jo Laurikaisen ajoilta, sillä hän oli – Eino Kai- lan oppilaana – tullut tuntemaan hyvin hahmopsykologian, Platonin ideaopin ja Kantin filosofian, jonka mukaan emme voi tietää asioista sinänsä (das Ding an sich). Wolfgang Paulin oppilaana hän puhui myös joka käänteessä ”todellisuuden irrationaalisesta ulottuvuudesta”, josta meillä ei ole tietoa. Keskustelu LFS:ssa oli monipuolista. Oli niitä fysiikan arkisia puurta- jia, jotka vähät välittivät filosofiasta ja joilla oli sama käsitys todellisuudesta kuin edellä ensimmäisellä haastatellulla herralla: maailma on sitä mitä se on, ja me havaitsevamme sen sellaisena kuin se on. Filosofisessa puheessa sitä sanotaan naiiviksi realismiksi. Rouvan haastattelussa sen sijaan näyttäytyy jo tieteen vaikutus: se edustaa luonnontieteellistä val- tasuuntausta, materialismia eli fysikalismia. Luonnonfilosofian Seurassa osoittautui olevan muutamia naiiveja realisteja, mutta hiukan enemmän fysikalisteja ja heissä moderneja emergentin materialismin kannattajia, jotka pääsevät kaikista älyllisistä vaikeuksista toistamalla fraasia, että tajunta on aivojen emergentti ominaisuus, niin kuin rautakangen lujuus on sen molekyylien emergentti ominaisuus, jota sen molekyyleillä ei ole, mutta on niiden rautakanki- kokonaisuudella. – Niitä, jotka olisivat kannattaneet eliminoivaa materialismia, jonka mukaan – kuten Patricia Churchland esittää – tajuntaa ei ollenkaan ole vaan se on pelkkä primitiivinen harha, ei kuitenkaan noussut esiin – pelkäsivät kai joutuvansa Lauri Rauhalan hampaisiin. Ei ollut myöskään niitä, jotka olisivat maailmankatsomuksessaan edus- taneet puhdasta idealismia, jonka mukaan kaikki on henkeä. Sen sijaan jotkut kannattivat parallelismia, jossa tajunnan ilmiöt ja aivojen toiminta nähdään rinnakkaisina ilmiöinä. Joskus tämä tuotiin esiin epi- fenomenalismina, jossa nimenomaan ”todellinen tapahtuminen” katsotaan aivotoiminnoiksi ja tajunnalliset elämykset niiden ”varjoilmiöiksi”. Muutamat joukosta asettuivat yksinkertaisesti dualismin kannalle katsoen, että tajunta eli tietoisuus ja aineelliset ilmiöt ovat kaksi eri maailmaa, joita on kuvattavakin eri käsittein. Mutta se, miten ne vaikuttavat toisiinsa, ”jää nähtäväksi”, kuten Rafael Paasiolla oli aikoinaan tapana sanoa. – Eräät olivat Ecclesistä kuultuaan omaksuneet hänen dualistisen interaktionisminsa, jonka minäkin olin taipuvainen omaksumaan. Joissakin puheissa tuli esiin – ilmeisesti Laurikaisen uskonnollisena

437 perintönä – panteismi. Se oli joillakuilla muotoutunut panpsykismiksi, eräänlaiseksi kaiken läpäiseväksi Jumalan sielun olettamukseksi. Varsin usein metafysiikka sekaantui uskontoon. Arvattavasti enem- mistö seurassa oli ateisteja, varsinkin fyysikot, joista joku saattoi suu virneessä puuttua puheisiin Jumalan olemassaolosta todeten, ”ettei ole vielä moinen ukko vastaan tullut”. Tähän saatettiin vastata, ”etteivät he näe metsää puilta”. Oli nimittäin fyysikoissakin joitakin Laurikaisen ys- täviä, varsin hartaita kristittyjä – kuten professori Kaarle Kurki-Suonio ja lehtori Agnes Airola. – Helpointa oli julistautua agnostikoksi – emme tiedä, emme voi tietää. Taisin minäkin jotakin sen suuntaista höräyttää väliin – ”on turha pohtia uskoaan: jos Jumala on, Hän on, ja jos ei ole, Häntä ei ole, kokonaan riippumatta siitä, uskonko minä hänen olevan vai en”. En osannut nimetä, mitä ismiä edustin – ja myöhemmin totesin olevani todennäköisesti väärässä. Keskusteltiin kaikessa sovussa. Ehkä joskus kiihkeästikin, mutta – kaikessa sovussa… Poikkeuksen tästä teki vain Pertti ”Lande” Lindfors, jolla oli tapana haukkua pataluhaksi kaikki filosofit G. H. von Wrightiä ja Jaakko Hintikkaa lukuun ottamatta. Muut filosofit olivat mitättömiä ”humanisteja” tai muuten löyhäpäitä, pahimmassa tapauksessa ”wi- leniuslaisia” tai peräti ”betonityhmiä”. – Minulle ”Lande” antoi arvoa jostakin käsittämättömästä syystä. Ehkä hän erehtyi luulemaan minua matemaatikoksi.

3. Oman käsitykseni mukaan vainfenomenologia todellisuuden kuvauksessa tuli kysymykseen. Tämä näkemykseni perustui hahmopsykologiaan, joka oli jo varhain opiskelijavuosinani juurtunut syvästi mieleeni suoranaisena ”ahaa-elämyksenä”. Hahmopsykologia oli noina varhai- sina vuosinani tulvinut monista lähteistä vavahduttavina elämyksinä: Lehtovaaran luennoista Jyväskylän kesäyliopistossa ja von Fieandtin havaintopsykologian luennoista – niin kuivia, hitaita ja pitkäveteisiä kuin von Fieandtin luennot esitystavaltaan olivat olleetkin, mutta aina sisällöltään täysipainoisia ja maailmaa avaavia. Silmäni olivat oppineet näkemään ja korvani kuulemaan maailman aivan uudella tavalla. Var- haisesta Picasson kubismista ja sitten ekspressionistien töistä havahduin ymmärtämään, että koko maailma on minulle valtava hahmo ja että todellisuus on sitä, miksi sen hahmotan – jokaiselle yksilölle sitä, miten hän sen hahmottaa ja miten tuon hahmon jäsentää omassa mielessään. Se, että meidän tajuntamme määrää sen, mitä me havaitsemme, eikä suinkaan aineellinen esine, puhtaasti fysikaalinen aines, tulee kirkkaasti

438 näkyviin esimerkiksi oheisessa kuvassa. Vasemmassa yläkuvassa hahmotan varmasti ympyrän enkä kiinnitä juuri mitään huomiota mustiin läiskiin, jotka kuuluvat epämääräiseen, jä- sentymättömään taustaan. Ylärivissä oikealla näen varmaankin myös tuon ympyrän, niin kuin myös alarivissä vasemmalla – ehkä en kovin selvä- nä, mutta kumminkin. Huvittavaa, että edelliset nähtyäni en voi kieltää, Kuva 3. etteikö ympyrä olisi myös kätkettynä alarivissä oikealla. – Ja yhtä huvittavaa on todeta myös, ettei tässä mitään ympyröitä fysikaalisessa mielessä ole ollenkaan, nehän ovat vain osa valkoista taustaa. Emergentin materialismin tunnustaja kaiketi väittäisi nyt, että ympyrä on musteläiskien atomien emergentti ominaisuus. Mutta eihän ympyrässä ole ollenkaan läiskiin kuuluvia atomeja! Ja mikä emergenssi selittää sen, että ympyrä kulkee ympyränä toisinaan läiskien välissä, mutta toisinaan siellä, mis- sä tällaista väliä ei ole. Entä jos materialisti etsisi aivoista tuota piiloleikkiä harrastavaa ym- pyrää? Mutta se on turha vaiva, sillä jokainenhan näkee, että ympyrä on paperilla eikä aivoissa. Mutta kertoohan koehenkilö näkevänsä ym- pyrän. Mutta hänhän kertoo näkevänsä sen paperilla – eikä aivoissa, herra nähköön! Jne. Se, että voin hahmottaa näkemääni tai kuulemaani usealla tavalla, osoittaa, ettei fysikaalinen esiintymä määrää, mitä havaitsemme. Se antaa – aistiemme kautta – vain ainesta havaita jotakin.

Tässä kuvassa näet A-kuvion läpi- näkyvän kuution kuvana, mutta entäs kuva B? Eikö se ole ensi näke- mältä sateenvarjo ylhäältä nähtynä? – Fysikaalisina esiintyminä, paperille piirrettyinä viivoinahan ne ovat kak- siulotteisia, mutta minä näen selvästi Kuva 4. A:ssa kolmiulotteisen esiintymän – ja B:ssä ilmeisesti kaksiulotteisen. Ja kas kummaa: voin nähdä B:n myös kolmiulotteisena, kuutiona, kuten A:n- kin – tosin vain, jos tiedän sellaista etsiä. Fyysinen esiintymä, viivojen

439 rykelmä, ei ole muuttunut, mutta minun maailmassani on selvästi siihen projikoimani kolmiulotteinen esine. Monikin muistaa, miten ”ennen vanhaan” lapsia huvitettiin ns. pii- lokuvilla. Sellaisessa saattoi olla lehtevä puu siten piirrettynä, että pik- kuoksista ja lehdistä saattoi selvästi hahmottaa milloin jäniksen, milloin variksen, milloin viulun ja milloin kiulun. Ilokseni tapaan silloin tällöin ihmisen, joka metsässä kävellessä ja männyn kiemuroita katsellessaan voi osoittaa säilyttäneensä tämän viehättävän kyvyn hahmottaa luonto piilokuviksi. Muistan hyvin, miten Karl-Heinz Stockhausenin ”oheisvaimo” Mary Bauermeister, kuvanveistäjä, Niemelässä vieraillessaan kertoi näkevän- sä navetan pärekaton kaikki päreet yhtä aikaa kaikkine yksittäispiirtei- neen. En ollut uskoa moista jäsentämisen tarkkuutta mahdolliseksi, mutta hänpä teki kerrassaan taikatempun: keräsi hetkessä kimpun neliapiloita pihanurmikolta. Hän sanoi näkevänsä ne vaivatta niin kuin kuka tahansa näkee tavalliset apilan kukat. – Hämmästyksekseni Vesa-poikani osoitti kykenevänsä samaan. Olen valmis väittämään, että itse asiassa me jokainen elämme satumaisen rikkaassa ”piilokuvien” maailmassa, mutta arkisuus ja ”käytän- nöllisyys” vähitellen ovat saattaneet rapauttaa virkeän mielikuvituk- semme. Lainaan tähän asiasta esimerkin varhaisesta kirjastani ”Vastaa minulle, maailma!36” Oheinen kuva on yksinkertainen ja ”tylsä”: Siinä on kolme pit- Kuva 5. kää vaakasuoraa viivaa ja 12 pys- tysuoraa – siinä kaikki… – Mutta jospa mielikuvituksen ohjaamana poistan siitä pieniä pätkiä, niin että jäljelle jää kirjaimia! Siinähän on selvästi – piilokuvana – kirjoitettuna ELLI ELEHTII. Matkustaessani kerran psykologikongressiin USA:han kerroin tämän vieressäni lentokoneessa istuvalle hollantilaiselle professori Edwin Ros- kamille ja pahoittelin sitä, että piiloteksti oli suomenkielistä. Hetken ku- viota tutkittuaan hän ilmoitti, että siitä on luettavissa I TELL THE LIE. – Toden totta! – Myöhemmin huomasin myös naurutekstin: HIHIHIHI. En saanut unta, ennen kuin pystyin lukemaan myös salatekstin LILLI LEHTII, mutta nukahdin pääsemättä selville siitä, mitä ”Lilli lehtii” tarkoittaa.

36 ”Vastaa minulle, maailma!”. Psykologin näkökulma todellisuuteen. Yliopistopaino, 1993.

440 Monilla on se ennakkokäsitys, että hahmottaminen on vain jotakin psykokogien laboratorioissaan rakentelemaa temppuilua, jolla ei ole osaa eikä arpaa ”oikeassa elämässä”. Minulle selvisi jo varhain, ettei näin ole. Päinvastoin, juuri eläminen arkisessa ympäristössämme vaatii joka käänteessä hahmottamista ja hahmojen merkityksen tajua – muuten olisimme alituisessa vaarassa pökätä päämme mäntyyn. Mutta kun me tavallisessa hahmotuksessamme käytämme kokemuksistamme ja toisil- ta saamiamme malleja ja sovellamme jatkuvasti niitä, yksiä ja samoja, vankasti oppimiamme, kaikki tuntuu itsestään selvältä emmekä huomaa vaihtoehtoja – maailmassa tuntuu jatkuvasti vain toistuvan yhtä ja samaa. Siitä on muodostunut paikka, jossa ”runot ja laulut eivät tavoita meitä”.

4. Me hahmotamme havaitsemamme ja voimme jäsentää sen osiksi, jotka saavat merkityksensä kokonaisuuteen kuulumisesta, siinä se, meidän suhteemme maailmaan – ”todellisuuteen”! Ja tuon edellä mainitsemani ”toisin hahmottamisen” mahdollisuus osoittaa niin kirkkaasti sen perusasian, että mitä me koemme todelli- suudeksi, on meidän TULKINTAAMME … – niin, mistä? Tulkintaamme jostakin. – Immanuel Kantin ajattelun maailmaamme mullistava löydös oli se oivallus, että tuo jokin, das Ding an sich, olio sinänsä, on käsityk- semme ulottumattomissa; emme voi tietää siitä mitään. Fenomenologisen katsomustavan mukaan se, mitä pidän todellisuutena, on minun tulkitsemani maailma ja se, mitä jossakin yhteisössä pidämme todellisuutena, on intersubjektiivinen tulkittu maailmamme. Se on tulkinta, kuvaus, jossa – tässä ja nyt – yhteisössämme olemme jotakuinkin samaa mieltä – kunhan ei olla pikkutarkkoja. Jää jäljelle paljon todellisuutta, yksilöitten tulkitsemaa maailmaa, josta ei olla yksimielisiä. Ketkäs enemmän riitelevät totuudesta kuin tiedemiehet – joista jokainen katsoo parhaiten tuntevansa ”objektiivisen totuuden”. Meidän aikamme lohdullisin ja toivoa herättävä piirre on se, että yhä useammat alkavat ymmärtää fenomenologisen maailmankuvan – ja siihen sisältyvän suvaitsevuuden. Edmund Husserl, fenomenologian ”isä”, kirjoittaa teoksessaan Fenomenologian idea (jonka luin suomennoksena vasta 1999 ): ”Tie- dostus taitaakin olla vain inhimillisiin älyllisiin muotoihin sidottua inhimillistä tietoa, joka on kykenemätön kohtaamaan olioiden itsensä luontoa, olioita sinänsä.” Tämä oli aina Lauri Rauhalan ja minun käymiemme keskustelujen

441 lähtökohta, missä vain tapasimmekin – ”Mestaritallissa” meren ää- rellä, jossakin pikku kahvilassa tai ”Viinin piirissä”. Muuan Husserlin parhaista maksiimeista nousi aina ennen pitkää esiin: ”…väittäessäni kaiken olevan epäilyttävää, on epäilyksetöntä, että väitän näin… Aina kun on pieni epäilys, on epäilyksettömän varmaa se, että minä epäilen.” – Fenomenologian ytimeen Husserl osui lausuessaan: ”Uskomme ym- märtävämme, kuinka kuva vastaa itse asiaa. Mutta voimme tietää, että se on kuva, vain siksi, että meille on ollut annettuna tapauksia, joissa meillä on ollut sekä itse asia että kuva vertailtavana.” – ”… transkendens- sin tiedostaminen on ja pysyy käsittämättömänä.” Ihailimme Husserlin kykyä parilla lauseella tyrmätä täysin fysikalistien absoluuttinen usko ”objektiivisen todellisuuden” selville saamiseen.

Minua ilahdutti suuresti se, että Laurin poika Eero Rauhala kirjoitti vuonna 2014 Tieteessä tapahtuu -lehteen fyysikkona fyysikoille hyvin selväsanaisen artikkelin fenomenologiasta: ”Voisivatko fyysikotkin ym- märtää fenomenologiaa?” Hän esitti siinä: ”Koko maailma (sisäinen ja ulkoinen) ymmärretään tajunnassa; muuta tietoa ei ole.” Edelleen hän jatkoi fenomenologisesta asenteesta: ”Miten maailma ilmenee, riippuu ihmisestä. Informaatio maailmasta käsitteellistyy, suodattuu, tulkkiutuu tajunnassa merkityksiksi, ymmärrykseksi, tiedoksi. Tämä on subjektiivista. – Yksilötasolla merkitykset konstituoituvat aikaisemman ymmärrysperustan, horisontin, avulla.”

Luettuani Werner Heisenbergin kirjan, jonka hän oli kirjoittanut jo vuonna 1958, (mutta joka oli suomeksi julkaistu suurena uutuutena ”Fysiikka ja filosofia” vasta vuonna 2000) huomasin, että tämän nerokkaan tutkijan jo puoli vuosisataa sitten esittämä ajatus täsmää hyvin fenomenologiaan ja tuo samalla esiin tieteen filosofian ytimen: ”Se, mitä havaitsemme, ei ole luontoa itseään vaan luontoa, jonka meille kysy- mysmenetelmämme avaa”, hän kirjoittaa.

5. Sitten, kun en heikon näköni ja huonon kuuloni vuoksi enää voinut käydä Luonnonfilosofian Seuran esitemätilaisuuksissa, kutsuin hyvät ystäväni Heikki Mäntylän ja Tuomo Suntolan – joskus jonkun muun- kin, Jyrki Tyrkön tai Paul Talvion tai Jussi Rastaan – kertomaan seuran kuulumiset. – Tuomo Suntola oli ja on nero! Hän sai Millenium- palkinnon, mutta ei varsinaisesta suurtyöstään ”dynaamisen universumin” teorian keksijänä ja kehittäjänä. – Heikki Mäntylä antoi minun

442 ajatuksilleni suurenmoista tukea ja minä puolestani koetin rohkaista häntä, kun hän kritikoi rohkeasti ja terävästi artikkeleissaan fysikalismia. Oli suuri järkytys, kun elokuussa 2019 ryhtyessäni kirjoittamaan Heikille sähköpostikirjettä löysinkin Heikin tyttären lähettämän kirjeen, jossa hän kertoi Heikin ja Aulikin kuolleen auto-onnettomuudessa.

Klaus Helkamaa, sosiaalipsykologian professoria ja ”manttelini perijää”, tapasin usein sen jälkeen, kun hänkin, oppilaani, oli siirtynyt eläkkeelle, ja vietimme hupihetkiä, kun hän kertoi, mitä kaikkea yliopistomaailmassa jälleen oli keksitty asioiden sotkemiseksi. Klaus tarjoutui sitten omasta aloitteestaan kääntämään possibilianismia käsittelevän artikkelini englanniksi37.

6. Luulin päässeeni pitkälle maailmankuvani rakentamisessa löytäessäni sille fenomenologisen perustan, mutta perin sumuiselta ja hämärältä se tuntui yhä, kunnes elokuussa 2017 – ollessani 93-vuotias – se äkkiä kirkastui aivan sattumanvaraisen tapahtuman myötä. TV oli jossakin pitkässä teema-kanavan sarjassaan esittänyt David Eaglemanin kertomana aivojen toimintaperiaatteita. Jotakin katseltavaa etsiessäni satuin näkemään osan viimeisestä esitelmästä. Siinä Eagle- man toi elävästi esiin uuden filosofisen näkemyksen, jota hän nimitti possibilianismiksi. Sana pisti kielen solmuun, joten käytin siitä myös suomalaista nimeä ”mahdollisuuksien filosofia”. Kun tuohon mahdollisuuksien filosofiaan tutustuin Eaglemanin -pu heita ja artikkeleja lukemalla, se tuntui merkillisellä tavalla hälventävän niitä sumuverhoja, jotka pyrkivät aina vain kietomaan ajatusmaailma- ni. Tässä kirkastumisen kokemuksessani oli mukana vahva tunne, vaikkakaan ei minkään ”uskoon tulemisen” luonteinen vaan yksinkertaisesti olemassaolon yhä selkeämmän jäsentämisen tuoma mielen rauha. Lopultakin! Possibilianismi rakentuu Kantin transkendentaalisen idealismin ja fenomenologisen ontologiakäsityksen pohjalle. Sen perusaksiooma voidaan esittää muodossa: Kaikki mahdolliset asiaintilat ovat olemassa – joko potentiaalisina tai realisoituneina tulkittuun maailmaan. Vain loogisesti ristiriitainen on mahdotonta. Potentiaaliset asiaintilat ovat transkendentaalisia. Siis – kuten Kant sanoo – niistä sinänsä (an sich)

37 Rainio (2018).

443 ei meillä ole tietoa. Mahdollisuuden realisoituminen tulkittuun maailmaan tapahtuu ehdollisesti. Ihminen voi teoillaan (valinnoillaan) vaikuttaa realisoitumisen suotuisuuteen ja ohjata näin mahdollisuuksien realisoitumista tulkittuun maailmaan joko havaittuna materiaalisena maailmana tai mielikuvina tai ajatuksina. Tässä hän voi siis toimia eräänlaisena ”oheisluojana”. Possibilianismin merkitys paljastuu, kun muistetaan, että sen pe- rusaksioomalle vastakkainen kanta kuuluu edelleen nykyiseen tieteen paradigmaan ns. 0-hypoteesin muodossa. Nykyisin tieteessä yhä vallit- sevan nolla-hypoteesin mukaan mitään ei ole olemassa, ellei siitä ole evidenssiä, s.o. ellei sitä ole toteen näytetty (”tieteellisesti hyväksyttävällä tavalla”). Nolla-hypoteesin virheellisyys kävi minulle ilmiselväksi, kun mieleeni tuli tarkastella hiukan aurinkokunnan ontologiaa:

Maaliskuun 13. päivään v. 1781 asti tähtitiede ”tiesi”, että oli olemassa aurinko, kuu ja viisi kiertotähteä. Ne muodostivat aurinkokunnan. Muuta ei aurinkokunnassa ollut olemassa. Mainittuna päivänä William Herschel löysi evidenssin kuu- dennelle kiertotähdelle seuratessaan kaukoputkellaan yhtä tähteä, joka liikkui radallaan muiden kiertotähtien tapaan. Se sai nimen Uranus. Tuosta hetkestä lähtien on ollut olemassa 6 kiertotähteä, sitä ennen oli 5. Herschel oli siis luonut maailmaan yhden kiertotähden, jota ei 0-hypoteesin mukaan ollut olemassa! Muuta ei aurinkokunnassa ollut olemassa – kunnes Herschel ilmoitti nähneensä kaukoputkellaan kahden kuun (Titaniaksi ja Oberoniksi nimettyjen) kiertävän Uranusta. Evi- denssin mukaisesti oli siis olemassa aurinko, 3 kuuta ja 6 kier- totähteä! Siispä Herschel on katsottava merkittäväksi luojaksi. Mutta ei tässä kaikki. V. 1821 havaittiin Uranuksen kiertora- dassa häiriöitä ja v. 1893 J. C. Adams teki niistä laskelmia, joiden mukaan maailmassa ikään kuin olisi 7:s kiertotähti (mutta ei ollut, koska siitä ei ollut ”evidenssiä”). Samana vuonna J. G. Galle, aikamoinen luoja hänkin, näki kaukoputkellaan uuden kiertotähden (Neptunuksen) ja nyt sitten siitä olikin evidens- siä ja olemassa oli siis peräti 7 kiertotähteä. Mutta on kyseenalaista, onko tähtitieteilijä C. Tombaugh luoja. Hän tutki systemaattisesti laajaa tähtivalokuvien kokoelmaa ja löysi 19.9.1915 otetut kuvat, joista 18.2.1930 havaitsi

444 8:nnen kiertotähden (Plutoksi nimetyn). Kuka oli nyt luojana? Hänkö, joka otti kuvan vaiko Tombaugh? – Edellinen teki tie- tämättään realisoitumisen suotuisaksi Plutolle, mutta Tom- baugh havaitsi sen eli tulkitsi tuon kahden kuvan vertailussa siirtyneeksi havaitsemansa tähden kiertotähdeksi? Edellä esitetyssä osoitan mielestäni päivänselvästi, että on virheellistä omistaa olemassaolo vain sellaiselle, josta on n.s. evidenssiä. Tultaessa vuoteen 1781 kaikki 8 kiertotähteä mukaan luettuna Pluto sekä kymmenet kuut ja lukuisat asteroidit olivat toki olemassa, vaikkakaan eivät realisoituneina tulkittuun maailmaan. Tulkittuun maailmaan nähden ne – possibilianismin mukaisesti – olivat mahdollisuuksina olemassa. Siten olisi ennen vuotta 1781 ollut oikein sanoa: Realisoitu- neena – silmin havaittuina, tulkittuina – on olemassa aurinko, maa, kuu ja 5 kiertotähteä ja potentiaalisesti olemassa (mah- dollisina) tietymätön määrä muita aurinkokuntaan luettavia taivaankappaleita.

Oikein suoritettu 0-hypoteesin mukainen evidenssin etsiminen paljastaa kylläkin siis sen, onko esiintymä realisoitunut tulkittuun maailmaamme, ei sitä, onko se olemassa.

7. Minulle oli selvää, että siirtyminen mahdollisuusfilosofiaan merkitsee lopullista luopumista deterministisestä olettamuksesta, että tapahtumat seuraisivat toisiaan todennäköisyydellä 1 tai 0. Jokaisessa tilanteessa on aitoja mahdollisuuksia, ts. potentiaalisia vaihtoehtoisia seuraustapahtu- mia, joiden realisoitumisen todennäköisyys p on välillä 0

445 osattu torjua varastoimalla viljaa ”lihavina” vuosina ”laihojen” vuosien varalta. Talouden ”suhdannepolitiikka” yleisestikin on luonteeltaan tätä. – Nyt tiedämme, että kaikesta tästä varautumisesta tulevaan ja huolellisesta huolehtimisesta huolimatta meidät saattaa yllättää aivan arvaamattoman mahdollisuuden realisoituminen: yhden ihmisen sai- rastuminen koronaviruksen aiheuttamaan tautiin ja sen jälkeen miljoonien ihmisten kuolema tartuntaketjujen, pandemian seurauksena. Olosuhteet ovat suotuisat silloin, kun jonkin onnekkaan mahdollisuuden realisoitumisen todennäköisyys on suuri, epäsuotuisat silloin, kun se on pieni. Epäonnen kohdalla on päinvastoin. Tieteen historialla on esitettävänään loputtomasti esimerkkejä siitä, mitä ”oikeassa paikassa” ”oikeaan aikaan” ”oikein välinein varustettuna” merkitsee tulkitun maailmamme (ja nimenomaan tieteellisen maail- mankuvauksen) ”luomisessa”. – Kun Einsteinin valon taittumisteoriasta koetettiin hankkia evidenssiä tutkimalla Afrikassa auringonpimennyk- sen aikaan tähtien näennäisen paikan siirtymistä, ”oikea aika” ja ”oikea paikka” olivat oleellisia. Kun Cernissä todennettiin Higgsin bosoni tulkittuun maailmaamme realisoituneena, ”oikeat välineet” olivat, paitsi tekniikan tuotteina huikean kalliita ja kekseliäisyyttä vaativia, myös vuosisatojen, jopa vuosituhansien kulttuurikehityksen aikaansaannok- sia. – Joskus aika, paikka ja ”oikeat välineet” ovat minimaaliset: Albert Einsteinin ”välineistö” käsitti ”vain” hänen ajatusmaailmansa ja joskus, niin kerrotaan, lisäksi nipun vanhoja kirjekuoria laskelmien tekoa varten. ”Oikeisiin välineisiin” on siis selvyyden vuoksi lisättävä ”oikeat ajatus- välineet”. Samalla on huomattava, että mahdollisuuksien realisoitumiselle eivät merkitse mitään aika eikä paikka ja välineistäkin vain ajatus- välineet silloin, kun kysymyksessä on realisoituminen mielikuvituksen ja fantasian maailmaan (joka sekin kuuluu tulkittuun todellisuuteen).

Tieteessä ja taiteessa on tilanne monimutkaisempi. Kaiken hälinän ja häiriöitten keskellä on luotava melkeinpä meditatiivinen, arkipäiväi- sistä sidonnaisuuksista, asenteista ja huolista vapaa sisäinen tila oivallusten ja inspiraation tulla. – Palautin jälleen mieleeni, mitä sanoikaan ystävämme Nalle Puh: ”Runot ja laulut ovat asioita, joita me emme löydä; ainoa, mitä voimme tehdä, on mennä sellaiseen paikkaan, jossa ne voivat löytää meidät.” Taiteen loputtomien ”ihmeitten” toteutumisen ehtona on juuri tämä – ja Nalle Puh’ille kuuluu tunnustettu asema ”pos- sibilianistisen taidefilosofian” varhaisena edustajana. Positiivisten arvojen mukaisten asiaintilojen suotuisuuden – ja vas-

446 taavasti negatiivisten epäsuotuisuuden – lisäämiseen tähtäävää ihmisen toimintaa voidaan yleistäen nimittää kulttuuriksi ja kulttuuriteois- saan ihminen on mahdollisuuksiensa rajoissa luova, konstruktiivinen ”mukanaluoja”. Kulttuuri ei rajoitu ns. korkeakulttuuriin vaan tulee jatkuvasti esiin kaikkein arkisimmissakin pikku tapahtumissa – kaikessa, missä py- rimme toteuttamaan päämääriä – toiminnassa, mielikuvituksessa tai ajattelussa. Arkielämän puuhastelusta, lapsen askelista ja urheilijan suorituksis- ta tuntuu olevan huimaava etäisyys korkeakulttuuriin, Einsteinin teo- rioihin, Bachin sävellyksiin, Picasson maalauksiin tai Higgsin bosonin löytämiseen. Kuitenkin ne ovat samalla ”luovuuden” ulottuvuudella. Lapset realisoivat askeleensa, nobelistit bosoninsa. Eaglemanin mukaan possibilianismi, mahdollisuusfilosofia, on -en nen kaikkea mielen avoimuutta.

8. Olin Doylen informaatiofilosofiaan tutustuessani huomannut hänen asettavan ihmisen korkeaan arvoasemaan maailmankuvassa kutsumalla häntä ”oheisluojaksi” (co-creator). Jo silloin olin tuossa ylpeässä ajatuksessa kokenut jotakin tuttua ja kuin kuplana nousi muistini po- reilusta esiin 73 vuoden takaa runoni ”Nuori mies” – ei aivan tosikon tekemä, mutta ankaran tieteellinen – olinhan silloin jo opiskellut yliopistossa kokonaisen vuoden.

447 Tuhansien linnunratojen joukossa on yksi tavallinen linnunrata - ei suurempi eikä pienempi muita.

Sen linnunradan miljoonien tähtien keskellä on yksi tavallinen tähti.

Sen tavallisen tähden kiertolaisten joukossa on yksi piskuinen, kieppuva kiertolainen. Ja sen kieppuvan kiertolaisen pinnalla niinkuin pisteitä kummallisia kaupunkeja...

Ja kummallisissa kaupungeissa niinkuin hämähäkinseittiä - katuja.

Pienen kadun viidennen talon kolmannen ikkunarivin kuudennesta ikkunasta katselee kauas vakavaotsainen nuori mies.

Hän keskustelee Luojansa kanssa asiantuntevasti, miten tämän maailman järjestäisi...

Nyt possibilianismi herätti minussa ihan vakavan kysymyksen, mitä tämä ”oheisluojana” olo voisi sen valossa tarkoittaa ja missä mielessä sellainen nimittely oli luvallista. Whitehead sanoo päiväkirjassaan Jumalan antavan maailmaan merkitykset. Asetin mielessäni – löysästi tulkiten – Jumalan tilalle transkendentaalisen, potentiaalisen, mahdollisuuksien maailman ja saatoin siten muuntaa Whiteheadin ajatuksen niin, että mahdollisuus realisoi- tuessaan samalla saa merkityksen. Tottakai silloin jäsentyvä havainto, mielikuva, ajatus, saa aina jonkinasteisen merkityksen, eihän se muuten tulisi tulkituksi. – Kun mahdollinen realisoituu tulkitussa maailmassa, se tulee ”luoduksi” esiintymänä, jolla on merkityksensä. – Plutoa ei ollut olemassa tulkitussa maailmassa silloin, kun oli otettu kaksi tähtitaivas- ta suurella tarkkuudella kuvaavaa valokuvaa, ei, vaan silloin kun noita

448 kuvia verrattaessa yhden valopisteen todettiin liikkuneen ja olevan siis merkitykseltään kiertotähti. Ihmistajunta osallistuu luomiseen ensiksikin tuottamalla teoillaan suotuisat olosuhteet mahdollisuuden realisoitumiselle ja toiseksi liit- tämällä realisoituneen esiintymän jäsentyneenä hahmona ja samalla kokonaishahmon osana kuvaukseensa, ts. antamalla esiintymälle merkityksen. Ihmistajunta on siis tulkitun maailman synnyssä hahmotta- jana ”oheisluoja”, avustava ”kuvantekijä”, mutta merkitysten maailman luomisessa jopa välttämättömyys.

9. Pyrin uteliaana myös internetin kautta ottamaan selvää, millaista filosofista keskustelua possibilianismi oli USA:ssa herättänyt, mutta harmikseni sain todeta, että se oli miltei yksinomaan juuttunut jou- tavanpäiväiseen pohdiskeluun Jumalan olemassaolosta. Ehkä siihen oli syypää Eagleman itse, joka rentoon tyyliinsä oli New York Timesin haastattelijalle räväyttänyt: ”Meidän tietämättömyytemme kosmoksesta on liian laaja sitoutuaksemme ateismiin ja nyt tiedämme liian paljon voidaksemme sitoutua mihinkään erityiseen uskontoon.”38 Eagleman jatkoi vielä agnostisismista: ”Agnostisismi on usein mielenkiinnoton asennoitumistapa, jossa yksilö asettaa yksinkertaisen kysymyksen, onko hänen traditionaalinen uskonnollinen tarinansa (vaikkapa partainen mies pilven päällä) tosi tai epätosi.”39 Näihin lentäviin lauseisiin palattiin tämän tästä ja saatiin ”partaisesta miehestä pilven päällä” riidan aihetta. – Minusta tuntuu, että jos oli Eaglemanin tarkoitus korvata ta- rinat ”partaisesta miehestä pilven päällä” jollakin muulla – ehkä vähän modernimmilla tieteistarinoilla – se oli tuomittu yhtä toivottomaksi kuin Gorbatshovin yritys saada venäläiset luopumaan vodkan juomi- sesta. Oma kannanottoni oli heti selvä – ja Heikki Mäntylä omaksui sen myös: Tämän uuden filosofian mukaan ateismi ankarimmassa muodos- saan ei voi olla totta: Emme voi olla 1:n todennäköisyydellä varmoja siitä, että Jumala on luokiteltava mahdottomien asioiden joukkoon. Jumala on mahdollinen ja siksi olemassaoleva (potentiaalisesti tai realisoituneena). Sama koskee ”tuonpuoleista elämää” – kun emme voi

38 Eagleman. New York Times, July 10, 2009. 39 ”Agnosticism is often an uninteresting stance in which a person simply questions whether his traditional religious story (say, a man with a beard on a cloud) is true or not true.”

449 osoittaa sitä nimenomaan loogisesti mahdottomaksi, se on mahdollinen ja sellaisena se on olemassa. Jumala on mahdollinen ja siis olemassa. – Mutta Jumalan realisoituminen? Onko Jumala realisoitunut ja miten määriteltynä ja millaisessa yhteydessä, se on ollut uskontojen välisen jatkuvan kiistan, jopa sotien aihe. Ei ole tehonnut Mestari Eckhartin viisas huomautus: ”Jumala ei ole sitä eikä tätä… Jos joku luulee tulleensa tietoiseksi Jumalasta, … hän ei tunne Jumalaa.”40 Possibilianismi on filosofia, joka tuo tullessaan tiedollista suvaitse- vaisuutta ja ihmisten keskinäistä kunnioitusta ennen näkemättömällä tavalla. Siksi se saattaa merkitä kaikkien uskontojen samanaikaista radi- kaalia uskonpuhdistusta – tuoda uskonsotien tilalle uskonrauhan, jota ihmiskunta todella tarvitsee. Mahdollisuus-usko nostaa arvoon ihmi- syksilön omat, persoonalliset kokemukset siitä, miten tapahtuminen on mielekästä ja miten yksilöllä on sisältörikas tehtävänsä luoda suotuisia olosuhteita sille korkeimmalle ohjaukselle, jonka hän kenties aavistelee käyvän kaiken lävitse.

10. Epäilemättä olin tullut – lainatakseni tässä uudelleen Yrjö Reenpään sanoja vuosikymmenien takaa – ”siihen ikään, jolloin itse kukin meistä alkaa kirjoittaa suurta teosta sielun kuolemattomuudesta…” Oli siis jo luonnollista mietiskellä vanhuksen syyspäivien yksinäisessä harmaudessa kuoleman arvoitusta. Ajattelullani oli nyt uusi kehys: mahdollisuuksien filosofia. Eikö juuri kuolemanjälkeinen elämä ollut mahdollisuus, jolta puuttui evidenssi, toteennäyttö – siis tyypillinen asiaintila, jollaisten eksis- tenssiä, olemassaoloa, possibilianismi käsitteli? Se oli siis samankaltainen asia kuin Pluto ennen kuin se löydettiin – se ”ei ollut olemassa”, nimittäin tulkitussa maailmassa – mutta se oli olemassa, mahdollisuuksien maailmassa. (En nyt tarkoita väittää, että kuolemanjälkeinen elämä joskus löydettäisiin juuri niin kuin jokin ”musta aukko” jollakin etevällä vekottimella.) Tästä minäkin olin kirjoittanut hiukan arvoituksellisessa runossani kesällä 2005 Suursuon niityn laidassa:

40 Mestari Eckhart (suom. 2009): Sielun syvyys. Basam Books, s. 174.

450 Autuus vai autius Autuus? Autius?

Lähtevä ei näe. Palaava ei muista.

Kylmän asiallisesti tarkastellen oleellista kuolemassa näyttää olevan kuolevan yksilön ja toisten ihmisten välisen kommunikaatio- mahdollisuuden lakkaaminen sekä tajunnan välineiden (aivojen ja muun elimistön) suorituskyvyn loppuminen. Mutta mitä tapahtuu niille mahdollisuuksille, potentiaalisille asioille, joiden realisoimiseen osallistuminen minulta nyt näyttää jäävän kesken? Mihin ne olisivat voineet kadota? Nehän ovat olemassa kuten ennenkin, odottavat vain suotuisia olosuhteita realisoituakseen. Onko silloin niin tärkeää, että juuri minä, minun tajuntani auttaa niiden realisoitumisessa? (Olisi outoa ajatella, että muut eivät pysty mihinkään.) – Tunne siitä, ettei enää saa ”olla leikissä mukana”, on kylläkin hyvin turhauttavaa meidän itse- keskeisessä kulttuurissamme, mutta on lohdullista uskoa, että myös tuo turhautuneisuus loppuu kuolemassa. Ne mahdollisuudet, joiden toteutumista tässä maailmassa olin pitä- nyt tärkeänä, eivät ole kadonneet. Niissä on minun kuolemanjälkeinen elämäni. Eihän ole tärkeää, että se, joka ne toteuttaa, kokee joskus olleensa minä. Eino Kaila esitti kerran 1940-luvulla sivuhuomautuksena luentonsa aikana – muistini mukaan suunnilleen näin: ”Mitä jälleensyntymiseen tulee, on syytä kysyä, onko tärkeää, että se yksilö, jona minä uudesti- synnyn, muistaa olleensa joskus minä ja että hän on juuri samanlainen kuin minä. Eikö ole suotavampaa, että hän on hiukan parempi yksilö kuin minä. Eikö ole suotavaa, että hän on paljonkin parempi. Minä synnyn joka hetki jossakin lapsessa uudelleen.”

Mutta saattaa ymmärtää niitäkin itserakkauteen taipuvaisia, jotka uskovat tajuntaminänsä kuoleman jälkeen lepäävän tallella eräänlaisena persoonana ”mahdollisuuksien kimppuina” transkendentaalisessa ”ollen olevassa”. Minun uskomukseni ei kuitenkaan ole senkaltainen.

11. Kun on tallannut erinäisiä polkuja 95 vuoden ikään asti, tuntuu aiheel- liselta lopultakin koettaa saada selville, mitä tämä kaikki meno ja kohel-

451 lus oikein on tarkoittanut. Odotin apua uudelta suurelta ihastukseltani, mahdollisuuksien filosofialta – ja koen jotakin löytäneeni.

Jos ajatellaan fysikalismin tapaan, että kaikki mikä on, on ”alkeishiukkasten tanssia”, silloin ei ole mitään, mikä antaisi tapahtumille merki- tyksiä. Mikään ei tällöin tulisi tulkituksi, yhtäkään tulkittua maailmaa ei olisi. Toki ei voida kieltää, etteikö mahdollisuuksia olisi, mutta ei niiden realisoijaa. Olisi vain transkendenttista, sitä, mistä ei voi olla tietoa. Ei olisi tietoa eikä tietäjää. Kun kysytään jonkin (kuten esimerkiksi elämän) tarkoitusta, on huomattava, että vain teoilla voi olla tarkoitus, ei tapahtumilla. Luonnonvoimien aikaansaannoksilla ei ole tarkoitusta. Myrskyn tarkoituksena ei ole kaataa puita – eikä puilla tarkoituksena kaatua. Ne vain kaatuvat myrskyssä. Tapahtuu, että ne kaatuvat. Tapahtuminen on prosessin jonkin vaihtoehdon valikoitumista. Ta- pahtumisessa ikään kuin ”arpa” määrää vaihtoehtojen joukosta jonkin kohteen, mutta teko on valintaa vaihtoehdoista. Tekoa tehdessään teki- jällä, subjektilla, on lisäksi mahdollisuus hyväksyä tai hylätä tuo vali- koitunut kohde – ja hylkäämisen jälkeen tilaisuus antaa valikoitumisen tapahtua uudelleen ja jälleen hylätä tai hyväksyä se jne. Kun subjekti, ihminen, on vihdoin tehnyt hyväksymispäätöksen, on tapahtunut valinta.

On luultavaa, että eläimet eivät pohdi kysymystä elämän tarkoituksesta. Siihen tarvitaan tietoisuutta, joka pystyy hahmottamaan elämän kokonaisuutena, ehkä vain hämärästi tai sitten hyvin jäsentyneenä. Vaikka elämä periaatteessa on valtavan runsas, oma maailmansa, täynnä moninaisten kokemusten vyöryä, silti monelle nykykulttuurin piirissä elävälle jää outo tunto menneistä, ”hukatuista” päivistä: Tätäkö se oli? Tässäkö on kaikki? Syömistä, juomista, arjen jatkuvia rutiiniteh- täviä, tietokoneen tai ”kännykän” alituista nakuttamista, ehkä pieniä haihtuvia ilon hetkiä, joista voi todeta Eino Leinon tapaan: ”Turhaan, oi, turhaan tartun ma hetkehen kiinni, riemua ei suo rattoisa seura, ei viini…” Possibilianismin näkökulmasta jokainen elämä on uniikki, äärim- mäisen rikas ja vaihteleva mahdollisuuksien toteutumisyritysten ja toteuttamisten ketju, arvaamaton, yllätyksiä täynnä. Ihmiselle, joka kykenee lapsuuden luontaisen uteliaisuutensa säilyttämään elämänsä läpi, se on jatkuvasti ihmeiden aarreaitta. Mihin se katoaa? Ihmisen elämän tarkoitus on tuottaa – omia valintoja käyttäen – suotuisia olosuhteita mahdollisuuksien toteutumiselle reaalisessa

452 maailmassa, niiden mahdollisuuksien, joiden hän uskoo olevan arvokkaita ”todellisesti” – koko hänen tunne-elämänsä vahvistamina. Ihmisen on syytä nähdä ”luoja” myös toisessa ihmisessä. Hänen tu- hoamisensa olisi kokonaisen maailman tuhoamista. Ihmisen elämän tarkoitus on olla ”oheisluoja”. Tämä tässä toistettu juhlallinen nimitys ei suinkaan kuulu vain ns. korkeakulttuurin edusta- jille, suurille tiedemiehille, ylistetyille taiteen mestareille ja neroille yli- malkaan. Ei, se kuuluu jokaiselle: leikkivälle lapselle, joka ”luo” kävyistä ja tikuista ihmeellisen kartanon, pikkupojalle, joka tyhjistä tulitikkulaatikoista ja lankarullista taikoo junan. Se kuuluu jokaiselle laulelman hy- räilijälle, vitsin veistäjälle, huoneen somistajalle, äidille, jonka hymyyn lapsi vastaa hymyllä. Vähäisinkin teko, joka aukaisee mahdollisuuden, on ”luomista” – se tuo jotakin johonkin tulkittuun maailmaan. Tieteen ja merkitsevien keksintöjen historia nostaa esiin myös ”luomisen” erikoispiirteen: tärkeät löydöt ja oivallukset eivät suinkaan ole aina tapahtuneet yksinomaan suurissa yliopistoissa ja laitoksissa suuren rahan saattelemina, vaan usein jonkun Edisonin yksinäisessä työ- pajassa, jonkun Franklinin lennättäessä leijaansa niityllä ukonilmalla, jonkun patenttitoimiston pikkutoimitsijan tehdessä laskelmiaan vanhaa kirjekuorta muistilappuna käyttäen, jonkun Newtonin mietiskel- lessä omenapuun alla omenan putoamisen ihmettä. – Näyttää olevan olemassa erityistä kosmista huumoria, jolla on taipumus hauskuttaa meitä aika ajoin tekemällä pienestä suurta – joskus aivan vähäisestäkin peräti maailmaa mullistavaa.

Kahden tuhannen miljardin galaksin joukossa on yksi tavallinen linnunrata. Sen linnunradan satojen miljardien tähtien keskellä on yksi tavallinen tähti. Ja sen kieppuvan kiertolaisen pinnalla niinkuin pisteitä kummallisia kaupunkeja... Ja kummallisessa kaupungissa Helander-kodin kolmannen kerroksen kahdennestatoista ikkunasta katselee kauas ryppynaamainen vanha mies. Hän keskustelee Luojansa kanssa, asiantuntevasti, miten tämän maailman järjestäisi...

453 Osaan 5 liittyvää kirjallisuutta:

Eagleman, D.: (2009): Stray questions for David Eagleman. New York Times, July 10, 2009

Eckhart (Mestari Eckhart) (2009): Sielun syvyys. Basam Books

Eccles, John C. (1994): How the Self Controls Its Brain. Springer- Verlag

Rainio. K. (2005): Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja. Minervakustannus, Jyväskylä

Rainio, K. (2006a): Kvantti ja kognitio; dynaamisen psykologian tarkastelua kvantti-viitekehyksessä. Luonnonfilosofian seuran julkaisuja XIV

Rainio, K. (2006b): Diskreetti prosessimalli kvantti- ja tajuntasysteemeihin sovellettuna. Luonnonfilosofian Seuran julkaisuja XV

Rainio, K. (2007): Aine ja tajunta – orastaako uusi paradigma. Futura 3/2007, ss. 18–31

Rainio, K. (2008a): Olevaisen olemus – Paavo Pylkkänen David Bohmin ideoiden tulkkina ja kehittäjänä. Tieteessä tapahtuu 6/2008, ss. 72–74.

Rainio, K. (2008b): Uuden todellisuuskäsityksen sarastus – informaatiomonismi. Kanava 9/2008, ss. 743–747.

Rainio, K. (2011): The Mind/Brain Problem and Perception in Terms of Discrete Quantum Mechanics (DQM), International Journal of Psychological Studies, Vol. 3, No 2/2011

Rainio, K. (2018): Possibilianism On the Basis Of Phenomenology and Psychology. Advances in Social Sciences Research Journal. (Helkaman kanssa). – Google: Possibilianism Rainio

454 Henkilö- hakemisto

Tässä hakemistossa olen maininnut vain tapaamiani ihmisiä. Poikkeuk- sellisesti olen ottanut mukaan myös muutamia muita, ajatuksiini kir- joitustensa kautta erityisesti vaikuttaneita henkilöitä. Heidän nimeensä on liitetty tähti, *. Titteli tai ammattinimitys on otettu mukaan vain, jos etunimi puuttuu.

Lempinimiä Ahjopalo, kapteeni 49 ”Bobi”, ks. Alholm, Björn Olof Alholm, Björn Olof 60, 90, 91, 92, 93 ”Eccu”, ks. Niittynen, Eva-Liisa Ahlman, Erik 138, 169, 176, 224 ”Hörskä”, ks. Heurlin, Lauri af Ahmavaara, Yrjö 197,198, 199, 205, ”Jatta”, ks. Marjatta 206, 213, 397 ”Jode”, ks. Voutilainen, Jouko Aho, Erkki 355, 356 ”Jorisee”, ks. Ehrnrooth, Georg C. Ahonen, Ritva 178, 179 ”Juki”, ks. Peltonen, Juhani Airola, Agnes 408, 438 ”Kale”, ks. Oksanen, Kalervo Alenius, Ele 280, 282, 283, 420, 421 ”Kusti”, ks. Salonen, Kalervo Alhonsaari, Antti 420 ”Lasa”, ks. Helle, Lars Allardt, Erik 161, 217, 240, 243, 250, ”Lyyti-täti”, ks. Sormunen, Lydia 259, 373, 387 ”Manu”, ks. Koivisto, Mauno Anhava, Tuomas 162 ”Pate”, ks. Hyvönen, Paavo Anttila, Satu, o.s. Oksanen 273 ”Puuma” , ks. Utsjoki, Lassi Arjanne, Matti 364 ”Rafu”, ks. Koskimies, Rafael Arnkil, Rolf 13, 14, 15, 20, 21 ”Simppa”, ks. Juntunen, Simo Arvelo, Ritva 144 ”Tahko” , ks Pihkala, Lauri Asunta, Mikko 300, 312, 314 ”Tihru”, ks. Peltonen, Lauri B A Bar-Hillel, Yehoshua 254, 255, 256, Aalto, Lyyli 354 257 Aaltonen, Urpo Bauermeister, Mary 228, 440 Abelson, Robert 203 Bergström, Matti 408

455 Bigler, Paula Kaarina 395 H Bigler, Sirkka, o.s. Oksanen 273 Haahtela, Sampo 22, 23, 25, 26, 52, 53, Blomstedt (Jalas), Jussi 104 100, 101, 109, 113, 138, 394 Bohm*, David 430, 454 Haavikko, Paavo 216, 271 Bonsdorff, Göran von 316, 317 Haavio, Martti, P. Mustapää 27, 217, 396 Borg, Olavi 315, 318 Haavio-Mannila, Elina 377 Bronfenbrenner, Urie 249, 456 Haikala, Eino 367 Hanhineva, Aksel C Hanhineva, Ritva Kyllikki 180, 212, Capecchi, Vittorio 292 218, 226, 265, 271 Cartwright, Dorwin 207 Hanson, Cesidia, o.s. DiPillo 201, 202 Cattell, Raymond 205, 206, 213 Harary, Franc 207 Harmo, Timo 379 D Harré, Rom 395 Doyle*, Robert O. 429, 430, 447 Harva, Urpo 233, 316 Hattara, professori 49 E Heikinheimo, Seppo 228, 230 Eagleman*, David 443, 447, 449, 454 Heikkilä, Lasse 162, 163, 168 Eccles*, John C. 426, 427, 428, 437, 454 Heikkilä, luutnantti 39, 40 Ehrnrooth*, Adolf 62, 67 Heikurainen, professori 289 Ehrnrooth, Georg C. 312, 314, 323, Heinilä, Kalevi 243 326, 341, 368, 369, 370, 371, 372 Heisenberg*, Werner 246, 442 Emma, siivooja 417 Heiska, Vappu 100 Enqvist, Kari 424 Helkama, Klaus 293, 373, 377, 378, Eriksson, Lars D. 324 379, 389, 394, 443, 454 Eskelinen, Heikki 351 Hellaakoski*, Aaro 74, 121 Eskola, Antti 190, 235, 236 Helle, Lars T. 15, 35, 36 Eskola, Katariina 396 Helle, Veikko 354 Herlin, Heikki 190, 265 F Hermochova, Sonja 253 Fieandt, Johan von 159 Hetemäki, Päiviö 119, 189 Fieandt, Kai von 117, 118, 137, 160, Hetemäki-Olander, Elsi 300 170, 176, 180, 181, 195, 198, 213, 438 Heurlin, Aino af 241 Fredrikson, Olli 379 Heurlin, Lauri af 241, 243, 244, 316 Friedell*, Egon 118, 173, 136 Hietala, Pertti 147 Hintikka, Jaakko 246, 316, 438 G Hintikka, Soili 253 Gestrin, puolustusministeri 305 Hirvas, Juhani 375 Goethe*, Johann Wolfgang von 43, 104, Hokkanen, Matti 299 118, 163, 246 Holkeri, Harri 245, 295, 299, 300, 309,

456 313, 315, 317, 318, 323, 343, 344, 345, 361, 363, 364, 365, 366 355, 362, 365, 366, 367 Juntunen, Simo 290 Hollo, J. A. 175, 181, 182, 353, 354 Juti, Timo 365 Holmlund, Kyllikki, o.s. Jylhä, Heikki 100, 107 Nurminen, myöhemmin Härkäpää Jyränki, Antero 324 120 Honkala, Niilo 352 K Honkonen, Kuuno 339 Kahila, Seppo 46, 48, 73 Hormia, Osmo 267 Kaija, Anne 383 Hovi, Toivo, ks. Kettunen, Lauri Kaila, Eino 8, 54, 106, 114, 115, 116, Huhmar, Erkki 408, 426 117, 134, 137, 153, 155, 156, 159, 161, Hultin, Eiler 370 169, 170, 176, 187, 193, 196, 198, 205, Husserl*, Edmund 441, 442 206, 219, 402, 422, 423, 437, 451 Huttunen, Veikko 265 Kajava, Viljo 100, 106, 125 Huurtamo, Erkki 300, 349 Kallinen, Yrjö 170 Hyry, Annikki 224 Kallio, Kyösti 245, 378 Hyry, Eetu 224 Kanerva, Ilkka 343 Hyvönen, Paavo 90, 91, 91 Kangas, Inna, o.s. Gyllenbögel 141, Häikiö, Juuso 300, 312, 313, 314, 329 142, 149 Häkämies, Erkki 300, 372 Kangas, Matti 141, 142 Hänninen, Vilma 378 Kangas, Reino 319 Härkäpää, ks. Holmlund Kant*, Immanuel 156, 441, 443 Karapuu, Heikki 324 I Kare, Inkeri 122, 146 Ihamuotila, vararehtori 389 Kare, Kauko 371 Ikonen, Pentti 168, 170, 178 Karjalaisen, Ahti 84, 287, 302, 307, 319, Ilaskivi, Airi 350 323, 341, 363 Impiö, Lauri 300 Karvonen, Juhani 356 Kasanen, Kyllikki 188, 212 J Kassila, Matti 120, 143, 144, 174, 284 Jaatinen, Matti 299 Katajavuori, Salme 300, 314, 344 Jakobsson, Max 26, 84 Kauppi, Raili 408 Jalkanen, Esko 51, 56, 71, 73 Kauppila, Viljo 88 Jere, tarjoilija 417 Kekkonen, Urho Kaleva 147, 194, 222, Johansson, Bertil 171 223, 234, 265, 279, 282, 285, 290, 295, Jokela, Kimmo 132, 134 300, 303, 307, 308, 309, 310, 311, 313, Jokela, kunnanlääkäri 133, 136 315, 316, 317, 318, 319, 320, 321, 322, Jokinen, Pekka 300 327, 330, 333, 336, 341, 343, 345, 346, Junnila, Tuure 291, 300, 312, 313, 314, 347, 349, 361, 363, 366, 368, 369, 370, 323, 326, 329, 331, 343, 344, 345, 346, 371, 372, 377, 393, 406, 422

457 Kekäläinen, Irma 179 Kurki-Suonio, Kaarle 438 Kemppi, Kirsti 93, 94 Kurppa, Mauno 302, 367 Keskinen, Kirsti, ks. Lyytikäinen Kuula, Lempi 14 Keskinen, Raimo 60, 408 Kuusi, Pekka 242 Keski-Rauska, Riku 9 Kättö, työhönsijoittaja 167 Kettunen, Lauri 116, 126 Ketvel, Urho 408, 409 L Kianto, Ilmari 134 Laatio, Gunnar 300, 312, 314, 343 Kinnunen, Aarne 265, 266 Lagerspetz, Juhani 224 Kirves, Maija 434 Lagerspetz, Kari 224 Kirves, Veikko 434 Lagerspetz, Kirsti 224 Kiuru, Sakari 283 Lahikainen, Anja-Riitta 377 Kivikk’aho, Eila 267 Lahikainen, Seppo 245, 246 Kivimies, Yrjö 371 Laitakari, Aatto 269 Kivinen, rehtori 290 Lampinen, Arto 300 Kivinen, S. Albert 408 Lankinen, Sirkka 300 Kivistö, Kalevi 370, 371 Laszlo*, Erwin 252 Kivitie, Walma 124 Lattula, Eero 300, 314, 366 Koikkalainen, Johannes 84 Laurikainen, Kalervo 401, 402, 403, Koistinen, Unto 173, 174 408, 409, 427, 428 Koivisto, Mauno 84, 243, 244, 274, 283, Laurosela, Jussi 14 387, 390, 391, 392, 393, 406 Lazarsfeldt, Paul 251 Koivisto, Tellervo 391, 392, 393 Lehesmaa, Mies 189 Koli, Paavo 204, 233 Lehtinen, Urho 100 Koljonen, Jouko 189 Lehto, rehtori 389 Kolkkala, Väinö 100 Lehtonen, Kalle 189, 194 Korhonen, kansanedustaja 340 Leikola, Anto 409 Korhonen, Keijo 347 Lemström, Rainer 314 Korpilahti, Martti 181 Leontjev, Aleksei 249, 250 Kortesalmi, Juhani 305, 314 Leppo, Matti 245 Koskenniemi, Veikko Antero 27, 163, Leppäkoski, Joh. Edv. 29, 96, 107, 108 164 Lepomäki, Elina 9 Koskimies, Rafael 183 Leskinen, Jari 356 Koskinen, Artturi 146 Leskinen, oikeuskansleri 323 Koskinen, Kaija-Liisa 146, 147 Lewin*, Kurt 196, 199, 204, 207, 208, Koukkunen, Kari 356 209, 218, 219, 221, 235, 246, 258, 261, Krohn, Sven 170 378, 383, 403 Kuikka, Esko 338 Liebkind, Karmela 258, 378 Kunnas, Kirsi 266 Liinamaa, Keijo 361 Kuokkanen, Martti 408 Lillrank, Paul 379

458 Lindfors, Pertti, ”Lande” 405, 438 Mäkelä, Klaus 326 Linkola, Anna-Liisa 300, 349 Mäki, Niilo 248 Linkomies-Pohjala, Sinikka 299 Mäki, Timo 299, 300, 301, 314 Linna, Väinö 232, 351 Mäki-Hakola, Pentti 300, 312, 314, 333, Lipponen, Paavo 246 344, 345, 364 Littunen, Yrjö 243, 250 Mäkinen, Timo 45, 49, 53 Loikkanen, Eino 326, 354 Mäntylä, Aulikki 443 Lukkarinen, Vilho 210 Mäntylä, Heikki 409, 431, 442, 449, Lumijärvi, Siiri 416 443 Lumpoff, Armas 149 Möttönen, Eino (myöh. Palovesi) 141, Luoma, Matti 233, 234 142, 143, 146, 147 Lyytikäinen, Kirsti 23, 105 Lähteenmäki, Olavi 300, 314, 315 N Nevalainen, Liisa 121 M Nevanlinna, Rolf 53 Malaska, Pentti 425, 429, 431 Niemelä, Elmeri 225 Malinen, Heikki 46, 73 Niemi, Hannu 390 Mann*, Thomas 36, 43, 133 Nieminen, vänrikki Manni, Tarmo 120 Niittynen, Eva-Liisa 129, 130, 132 Manninen, notaari 238, 244 Nikkilä, Olavi 300, 312, 314, 375 Marjatta, lastenhoitaja 211, 212 Nousiainen, Reima 109 Markkanen, Kirsi 383 Nousiainen, Tapio 177 Martikainen, Olavi 409 Nummenmaa, Tapio 236, 355, 356 Martola, kenraali 56, 66, 264 Nummi, Lassi 172, 174, 265 Mattlar, Wolmar 160, 168, 176 Nummi, Seppo 168, 172, 228 Melander, professori 291 Nurminen, Kyllikki, ks. Holmlund Merikoski, Veli 316, 322, Näreaho, Leo 409 Meriluoto, Aila 163, 224, 164 Meriluoto, Sirkka 164 O Mielonen, Erkki 186, 187, 191, 194 Oker-Blom, Constance 391, 393 Miettinen, Mauri 300 Oker-Blom, kansleri 389, 391 Mikkola, Saara 300 Oksa, Raimo 387, 394 Mikkonen, Valde 232, 375 Oksala, Ohto 187, 248, 251, 290, Montonen, Claus Oksala, Päivö 109, 110, 119, 128, 269, Mustakallio, Matti 265 390 Mustapää, P. , ks. Haavio, Martti Oksala, Tarkko 409 Mustonen, Seppo 231, 240 Oksala, Tarvo Anopoika 169 Mykkänen, Jouni 299 Oksanen, Kalervo 189, 194, 264, 273, Myllymäki, Kaarina 359, 360 340 Mäenpää, Jorma 134, 148 Oksanen, Laura, o.s. Snellman 264

459 Oksanen, Lauri, ”Lalli” Pylkkänen, Paavo 430, 454 Oksanen, Seppo Pyörälä, Kalevi 270 Oksanen, Sirkka, ks. Bigler, Sirkka Pöysti, Lasse 121, 122, 284 Oksanen, Tapani Oramo, Ilkka 230 R Orhanen, korpraali 46, 73 Raatikainen, toimittaja 29 Rainio, Antti Kullervo 9, 212, 224, 225, P 226, 263, 266, 269, 271, 366, 384, 400, Paasio, Rafael 271, 283, 302, 303, 437 401, 434 Paavolainen, Eero-Pekka 265 Rainio, Helga Maria, o.s. Ikonen, äitini Pajunen, Veikko 354 11, 13, 14, 24, 25, 26, 32, 61, 78, 80, 91, Pajunen-Kivikäs, Terttu 100 110, 111, 180, 200, 211, 212, 230 Palmén, Ernst 289 Rainio, Jorma 435 Palmgren, Pontus 171 Rainio, Kaija 13, 28, 32, 61, 78, 101, Paloheimo, Martti 171, 173, 270 103, 110, 120, 211, 212, 230, 268, 267 Paunu, rovasti 28 Rainio, Keijo 19, 28, 32, 98, 119 Pekkala, Ahti 303, 364, 391 Rainio, Laura, ks. Oksanen Peltonen, Erkki 434 Rainio, Linda 384 Peltonen, Juhani 58, 59, 74, 89 Rainio, Lotta 384 Peltonen, Juhani 51 Rainio, Tuomo 9, 434 Peltonen, Lauri 19, 20, 28, 53, 54, 58, Rainio, Vesa 211, 212, 224, 225, 226, 103, 108, 113, 139, 401 228, 263, 264, 266, 269, 271, 272, 366, Peltonen, Matti 384, 400, 401, 434, 440 Pennanen, Jarno 143 Rainio, Väinö Johannes, isäni 12, 211, Pennanen, Lea 179, 268 212, 414 Pepitone, Albert 207, 383 Raitala, kanttori 131, 145 Perheentupa, Antti-Veikko 283, 420 Raitala, Tellervo 104, 105, 106, 109, Pietarinen, Juhani 245 112, 122, 123, 128, 129, 130, 131, 132, Pihkala, Lauri 122, 294, 316 133, 144, 145, 178, 399 Pihkala, Raili 122 Ranta-Kares, Ilkka 43 Pihlajamäki, Veikko 341, 364 Rantalaiho, Liisa 356 Piironen, Eino 28, 29 Rastas, Jussi 408, 442 Pipinen, Lasse 9 Rauhala, Eero 442 Piri, Kauko 409 Rauhala, Lauri 410, 425, 431, 437, 441 Pohjanpää, Helena 171 Rautavaara, Antero 186, 188, 189, 194, Poukka, Pentti 316, 364 195, 196, 197, 214 Poutiainen, Eino 291 Reenpää, Heikki A. 172, 174 Puranen, Erkki 187 Reenpää, Yrjö 450 Puttonen, ”Putti-Mamma” 14 Rekola, Valborg 23 Puukko, Pentti 124 Repo, Eino S. 53, 120, 121, 234, 268,

460 294 Sjöblom, Paul 198 Riekkola, Paavo 23 Sokolowska, Maria 198 Rihtniemi, Juha 300 Sokrates 436, 436 Rintanen, majuri 80, 82, 290 Sormunen, Kalle 11 Rislakki, Eero 83, 87 Sormunen, Lyydia 13, 401 Roiha, Eino 181 Sorsa, Kalevi 303, 308, 311, 313, 316, Rolf, ks. Arnkil 317, 318, 320, 321, 328, 329, 341, 370, Roponen, Seppo 379, 380, 381 Steinbock, Valentin 36, 37, 38 Rosenberg, Milton 203 Stenbäck, Pär 368 Roskam, Edwin 440 Stenholm, Stig Rousi, Torsti 90, 93, 104 Stockhausen, ”Zuja” Ruotsalo, Jouko 83 Stockhausen, Karl-Heinz 227, 228, 440 Sundqvist, Ulf 303, 305, 306, 340, 353, S 356, 357 Saarikoski, Pentti 230, 267 Suntola, Tuomo 409, 431, 442 Saarinen, Aarne 279, 280, 283, 421 Suominen, Ilkka 299, 342, 343, 344 Saarinen, Pirkko 109 Suominen, Juha ??? Saarnio, Uuno 117, 162 Suominen, Sami 314, 350 Salmenkivi, Antero 299 Suorsa, Jaakko 366, 367 Salo, Arvo 267 Suorsa, Reetta 366 Salojärvi, Mauno 100, 175 Sutela, Lauri 333, 334, 335, 336 Salolainen, Pertti 298, 300, 342, 362 Sänkiaho, Risto 291 Salonen, Ahti M. 364, 365, 371, 372 Särkkä, Toivo 144 Salonen, Erkki 40, 41 Salonen, Kalervo 33, 36, 37, 45, 111, T 112, 113, 114, 118, 119, 120, 124, 125 Taavitsainen, kirvesmies 226 Saraste, Elina 162 Takala, Annika, o.s. Uotila 356 Savola, Olli 47 Takala, Kalevi 171 Seashore, Stanley 207, 212 Takala, Martti 234 Selin, Helmer 101 Takala, Tuomas, 356 Selja, Sirkka 266 Talvio, Paul 409, 431, 442 Seppovaara, Lasse 209, 210 Talvitie, Sakari 295, 312 Seppä, Mauri 300 Tamminen, Kauko 349 Seppälä, Tuija 373 Tarasti, Kari 316 Seppänen, Heikki 61, 62, 64, 65 Tarjanne, Pekka 315, 318 Setälä*, E.N. 139 Tarkas, Aarne 144 Sillantaus, Pentti 239, 299 Tavastila, Veikko 294 Siltanen, Sylvi 354 Teljo, Jussi 241 Sinisalo, Taisto 280, 284, 421 Tenhunen, Liisa 265 Sivenius, Simo 168 Tiilikainen, Pekka 126, 268

461 Tikkanen, Aino-Maija 265 Vennamo, Pekka 314 Tikkanen, Ville 354 Vennamo, Veikko 107, 291, 301, 302, Toivanen, Irma 315 308, 314, 315, 323, 326 Tonomura*, Akira 402, 424 Wieczerkovski, Solveig, ”Pia”, o.s. Toukomaa, Pertti 376 Karsten 251 Tuomela, Raimo 245, 246 Wieczerkovski, Willy 251, 258 Tuominen, kersantti 46, 48, 73 Viirlaid, Arved 79, 406 Turtiainen, Arvo 266 Viita, Lauri 399 Turtiainen, Urho 84 Vikatmaa, Juha 299, 304, 342, 343, Tuukkanen, Tapani 344, 345 Tuula, siivooja 417 Wilenius, Reijo 340, 425 Tuura, Juhani 174 Vilkkumaa, Ilpo 245, 246, 295, 378 Tynni, Aale 126, 127 Vilkuna, Kustaa 183 Tyrkkö, Jyrki 408, 411 Vilmi, Pekka 303, 341, 364 Tyynen valtameren shakkimestari 367, Virkkunen, Pirkko, o.s. Kivek.s, 350 371, 372, 401 Virkkunen, Veikko, 350 Tyyri, Jouko 163 Virolainen, Johannes, 287, 290, 303, Tyyskä, luutnantti 60 309, 319, 330, 341, 357, 368, 407 Työläjärvi, Pirkko 354 Virolainen, Kyllikki, 407 Tähkä, Veikko 170, 178 Volanen, Eeva-Kaarina 173 Tähkämaa, Taisto 335 Voutilainen, Jouko, 84, 87, 90, 91, 92 Törnudd, Klaus 264, 335 Voutilainen, Martti, 168 Voutilainen, Touko, 168 U Wrede, vararehtori, 389 Utsjoki, Lassi 29, 43, 48, 96, 107, 108, Wright, G. H. von, 116, 438 110 Wright, Johan von, 170, 223 Uusitalo, Eino 327, 368 Vuorela, Einari, 189 Uutela, Antti 245, 378 Vuorenjuuri, Pentti, 193 Vänttinen, Olavi, 45 V W Väänänen, Marjatta 341, 357, 364 Vahervuo, Toivo 160, 175, 176, 187, 191, 196, 205 Z Waisanen, Fred 235 Zajonc, Robert, 207 Vaittinen-Kuikka, Alli 300, 312, 314 Zander, Alvin 207 Valkola, Veli-Pekka 29 Zetterman, ups.opp. 84, 94 Waltari, Mika 27, 43, 114 Zyskowicz, Ben 363 Vammelvuo, Anja 36, 143 Waris, Heikki 242 Å Vartia, Tauno 300 Ålander, Kyösti 168 Vartio, Marja-Liisa 127, 266 Åström, Sven-Erik 241 Vehmas, Raino 233

462 ”KUULE, ÄLÄ SINÄ KEHU meidän Marjatta Vää- nästämme. Hänellä on kyllin vaikeaa jo muutenkin.” Moitti keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ahti Pekkala kansanedustaja Rainiota 1970-luvulla. Eivät kehut eivätkä moitteet jääneet ainoiksi.

Vuonna 1972 Kullervo Rainio pakeni yliopiston paikalleen jämähtänyttä ilmapiiriä eduskuntaan vain todetakseen senkin läpeensä um- mehtuneeksi paikaksi. Rainion vuodet eduskunnassa osoittivat, että moni taistelu liberaalin demokratian ihanteen puolesta oli tuolloin, ja on edelleen, taistelematta. Kullervo Rainion elä- mäkerta kuljettaa lukijansa maisemareittiä halki Kekkosen ajan Suo- men, joka tuolloin kamppaili kommunismia, harvainvaltaa ja syvälle yhteiskuntaamme juurtunutta korruptiota vastaan.

Rainion ”polut” vievät läpi itsenäisen Suomen raskaat ajat – sodat, nä- län, pelot, uhkat ja levottomuuden. Teos itse ei kuitenkaan ole raskas, päinvastoin: Rainion herkullinen tyyli tuo mukanaan tämän tästä kir- kastavaa huumoria.

AJATUSPAJA LIBERA JULKAISEE psykologian professori ja ex-kansanedustaja Kullervo Rainion elämäkerran nostaakseen esiin niitä yhteiskunnan kipukohtia, joihin yksilönvapauden puolestapuhujat saattavat edelleen törmätä. Kirjan lukija voi huomata 1970-luvun Suomen eläneen synkkiä aikoja, jolloin tehtyjä virheitä 2020-luvun Suomen on syytä pyr- kiä välttämään.

LIBERA-SÄÄTIÖ ON vuonna 2011 perustettu itsenäinen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton ajatuspaja, joka tukee ja edistää yksilönvapautta, vapaata yrittäjyyttä, vapaita markkinoita ja vapaata yhteiskuntaa. Sen toiminta koos- tuu tiedotus- ja julkaisutoiminnasta, tutkimustyöstä sekä tapahtumien järjestämisestä. Libera on yksityisesti rahoi- tettu yleishyödyllinen säätiö.