Lasten Ja Nuorten Kotiseutuopetus

Pudasjärven kotiseutumuseo

LASTEN JA NUORTEN KOTISEUTUOPETUS

Pudasjärven historia, kylät ja museo

Opetuspaketin käyttäjälle

Tämän kotiseutuopetuspaketin tekeminen oli Pudasjärven kaupungin kulttuuritoimen ja Kierikkikeskuksen ideoimaa, opetusministeriön rahoittamaa kotiseutuopetushanketta. Peruspaketti Pudasjärven historiasta koottiin syksyn 2007 ja tammikuun 2008 aikana. Sen suunnittelussa oli mukana kolme Pudasjärveläistä yhteistyökoulua. Työhön haluttiin mukaan koulut sekä keskustasta että sivukylistä, jotta perspektiivi mm. eri-ikäisten oppilaiden museokäyntien suunnitteluun ja koosteen kyläosioihin, olisi mahdollisimman kattava. Hankevastaavana toimi Päivi Paakki, yhteistyökouluina olivat Aittojärven, Sarakylän ja Lakarin koulut, ja suunnittelussa oli mukana kulttuuritoimi.

Peruspaketin osiot ovat Pudasjärven historia, kylien pääpiirteet, museon kokoelmat ja pihapiiri sekä koululaisten museovierailut. Näistä historiaosio on jaettu useisiin eri aihepiireihin. Paketin koostamisessa on ajateltu kaikkia peruskoululaisia, mutta erityisesti 5-6 – luokkalaisia. Paketin tarkoituksena on tukea koulujen omaa, jo olemassa olevaa kotiseutuopetusta, ja se on tehty ennen muuta opettajien taustatiedoksi. Teksti on kuitenkin pyritty laatimaan niin, että myös koululaiset voivat sitä ongelmitta itse lukea. Opettaja voi soveltaa aihepiirejä opetukseen harkintansa mukaan. Kuhunkin osioon kuuluu tehtäviä, joita voi tehdä ennen museovierailua ja museovierailun jälkeen. Lopusta löytyy sanasto, jossa on selitetty tekstissä käytettyjä termejä. Kirjallisuus- ja www-sivustovinkeistä saa syventävää tietoa eri aihealueisiin. Kotiseutumuseota käsittelevään osioon tutustuminen ennen museovierailua auttaa sekä opettajaa että oppilaita museovierailuun valmistautumisessa.

Kotiseutuopetuspaketti päivitettiin syksyllä 2015, jolloin Osaava Pudasjärvi –hanke tilasi kulttuuritoimelta historiapaketin päivityksen, tehtävien ja työpajojen suunnittelun, opettajien koulutuksen ja työpajojen kokeilun. Opettajien koulutus toteutettiin syykuussa 2015, jolloin testattiin myös oppilaille tarkoitettuja työpajoja.

Kotiseutuopetuspaketti on nyt tarkastettu ja päivitetty, joten sitä voidaan käyttää kouluissa sellaisenaan. Tehtäviä on suunniteltu nyt myös yläkoulun ja lukion käyttöön.

Kiitän yhteistyöstä koulutukseen osallistuneita opettajia, jotka antoivat arvokasta palautetta, ja koululaisryhmiä, jotka testasivat työpajoja ja tehtäviä.

Pudasjärvellä 29.9.2015 Pauliina Majava 4

Sisältö

1. Pudasjärvi pähkinänkuoressa 5 2. Historia 6 Pääkohdat 6 3. Vuodenkierto ja kansanperinne 15 Asuminen ja asumismuodot 15 Rakennukset 17 Sisustus 19 Leikkikalut ja leikit 21 Vaatetus 23 Pyykinpesu 28 Sairaanhoito, taiat ja taikojen tekijät 30 Ruuanlaitto 32 Vanhoja ruokareseptejä 34 Nautintoaineet 35 Eri vuodenaikojen työt 38 Puhdetyöt 41 Juhlat 43 Elinkeinot 46 Seurakuntaelämä 51 4. Kylien pääpiirteet 55 5. Kotiseutumuseon kokoelmat ja pihapiiri 62 Museorakennusten historiaa 63 6. Sanasto 75 7. Lähteet, linkkejä ja lukemista 85 5

1.Pudasjärvi pähkinänkuoressa

Pudasjärvi on Pohjois-Pohjanmaalla, Oulun läänin pohjoisosassa, Iijoen keskijuoksulla sijaitseva 8 537 (31.12.2013) asukkaan kaupunki. Pudasjärven pinta-ala on 5 867,09 km², josta vesistöjä 229,07 km². Väestötiheys on noin 1,6 asukasta/km².

Rajanaapureita pohjoisessa ovat Ranua ja Posio, idässä Taivalkoski ja Suomussalmi, etelässä Puolanka ja Utajärvi, lännessä Oulu ja Ii.

Pudasjärvi kuuluu Oulunkaaren seutukuntaan. Kaupunki Pudasjärvestä tuli 1. tammikuuta 2004. Pudasjärvellä risteävät Oulusta Kuusamoon kulkeva valtatie 20 ja Kajaanista Rovaniemelle kulkeva kantatie 78. Läänin pääkaupunkiin Ouluun on matkaa 87 km, eli noin tunnin automatka. Pudasjärven ystävyyskaupunkeja ovat Kronstadt ja Louhi/Pääjärvi Venäjällä sekä Vindeln Ruotsissa. (Oulunkaari, kts. sanasto ja kartta oik.)

Pudasjärven etelä- ja länsiosat ovat alavaa suomaastoa, jota halkovat metsäiset saarekkeet. Yli puolet kaupungin pinta-alasta on suota. Itäosa on vaara- ja tunturimaastoa. Iijoki virtaa kaupungin halki itä-länsisuunnassa. Kaupungin itä- ja keskiosassa on suuria järviä. Koko alue on pienten järvien, lampien ja purojen läikittämä. Pudasjärvellä riittää myös korpimaita suurpetojenkin asutettaviksi; niistä ilves kuuluu kissaeläimiin, susi koiraeläimiin, ruskeakarhu karhueläimiin ja ahma näätäeläimiin.

Suurimpia työllistäjiä ovat teollisuus, maa-, riista- ja metsätalous sekä terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut.

Pudasjärven ovat tehneet tunnetuksi Syötteen tunturialue, Iijoki, laajat luonnonmaisemat harrastusmahdollisuuksineen sekä hirsitalotehdas Kontiotuote oy.

2. Historia

Pääkohdat

Noin 3,5 miljardia vuotta sitten syntyi Euroopan Unionin vanhin kivi Siuruankylässä.

(Miljardi; kts. sanasto)

Iijoen keskijuoksulla asui riistaa ja kalaa pyydystävä kivikauden väestö ennen saamelaisasutusta. Saamelaisten ajalta ovat lähtöisin monet paikannimet, kuten

Lapinniemi, Puhos, Kollaja, Jaurakka ja Iijoki (Idjajohka = Yöjoki).

Noin tuhat vuotta sitten tuli hämäläisiä pyyntiretkille Iijokilaaksoon. Saamelaisasutus alkoi pikku hiljaa vetäytyä kohti pohjoista

1200-luvulla Perämeren rannikon saatua vakituisen asutuksen, alueesta tuli rannikon asukkaiden eräalue. Pohjalaiset ja vienalaiset käyttivät Iijokea kulkureittinä kauppa- ja vainoretkillään. Vesistö sisälsi runsaasti saaria ja putaita, ja sai nimen Pudasjärvi. (Pudas; kts. sanasto.)

Kuva 1. Perämeri

Pudasjärven alue sai kiinteän talonpoikaisasutuksensa vasta satoja vuosia sen jälkeen, kun

Iijokisuu ja Pohjanlahden rannikko oli asutettu. Tähän vaikutti sijainti syvällä sisämaassa

Iijoen keskijuoksulla. Pyyntiä harjoittavia lappalaisia oleskeli alueella todennäköisesti vielä

1500-luvulla; lappalaisista kertova perimätieto ja paikannimistö on runsasta.

Rannikkokylien talonpojat kävivät kalastamassa suurimmilla järvillä ainakin 1600-luvun alkuun asti. Esim. 1562 haukiputaalaisia kävi kalastamassa Ontamojärvellä ja

Jongunjärvellä, iiläisiä Pudasjärvellä. Lisäksi Iijoki ja Livojoki olivat syvältä keskiajalta lähtien olleet tärkeitä matkareittejä sekä rannikolta eräalueille että Pohjanmaalta Vienaan ja 7 päinvastoin, joten alueella on ollut runsaasti ihmisliikettä jo ennen varsinaisen asutuksen syntyä.

1570-luvulla tuli Ii- ja Livojokien liepeille kymmenkunta savolaista perhettä hyvien kaskimaiden vuoksi. Pudasjärveä ei mainita omana kylänään vielä

1580-luvun veroluetteloissa vähäisen asutuksen takia. Vuonna 1614 Pudasjärvellä oli eri kylissä yhteensä 46 taloa, vuonna 1622 jo 55 taloa, ja vuonna 1627 60 taloa. Vuonna 1633 talojen yhteismäärä oli 78. Tämän jälkeen asutus pysyi entisellään 1660-luvulle asti. Kasvun pysähtymiseen ja taantumiseen olivat syynä kadot, suurten sotien verorasitukset (mm. 30- vuotinen sota) ja mieshukka. Rauhan koitettua 1661 alettiin autiotiloja nopeasti asuttaa ja vähitellen rakentaa uusiakin.

1639 Pudasjärvi muodostettiin itsenäiseksi kappeliseurakunnaksi. Kirkkoherrakunta siitä tuli virallisesti 1641. Seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Josephus Palmannus hukkui perheineen ja palvelusväkineen kirkkomatkalla helluntaina

1666 Pudasjärveen. Kirkon pihamaalla sijaitsee muistomerkki, joka on pystytetty Palmannuksen ja hänen perheensä muistoksi.

Kuva2. Ehtoollisleipien paistoraudat v.1666

Vuonna 1702 oli Pudasjärvellä jo 108 verotaloa; Kollajassa 37, Hetejärvellä

6, Pudasjärvellä 10, Sotkajärvellä 20, Puhoksella 4 ja Kurenkylässä 30.

On arvioitu, että Pudasjärven väkiluku oli vuonna 1654 noin 440 henkeä. Väkilukutaulusarja Pudasjärveltä alkaa vuodesta 1749.

Tuolloin väkiluvuksi mainitaan 929 henkeä.

1700-luku oli Isonvihan jälkeen suotuisan kehityksen vuosisata. Ihmiset asuttivat vesistöjen varret ja muodostivat nykyiset pääkylät. Isoviha on suuren Pohjan sodan 8

(1700–1721) aiheuttama venäläisten miehitys Suomessa vuosina 1714–1721. Se päättyi

Uudenkaupungin rauhaan. Isoviha-nimitys on syntynyt vasta historioitsijoiden teksteissä.

Aikalaislähteissä käytetään nimitystä venäläisen ylivallan aika. Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 1700–1721 Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Ruotsin vastustajiin lukeutuivat Venäjän keisarikunta, Tanska, Saksi-Puola sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja

Hannover. Sota päättyi Ruotsin tappioon Venäjän voimia vastaan, minkä johdosta Ruotsi joutui Uudenkaupungin rauhassa luovuttamaan suuria alueita. Sodan seurauksena Ruotsi menetti asemansa pohjoiseurooppalaisena suurvaltana ja Suomi joutui kärsimään isovihana tunnetusta miehityskaudesta.

Pudasjärven kunnan vaakuna-aihe, karhu ja Otava-tähdistö, on peräisin vanhasta seurakuntasinetistä. Karhu -symboli on ollut myös Kustaa III:n sotaan 1788–90 osallistuneen pudasjärveläisen vapaaehtoiskomppanian lipussa.

Kuva 3. Vapaaehtoiskomppanian lippu.

1800-luvun katovuodet koettelivat myös Pudasjärveä, joten väen oli turvauduttava olki- ja pettuleipään. Harva asutus suojasi onneksi kulkutaudeilta ja syntyvyysluvut olivat korkeat.

Väkiluvun kehitys 1750 – 1978:

Vuosi Väkiluku Vuosi Väkiluku Vuosi Väkiluku

1750 979 1795 2661 1835 4181

1760 1204 1800 2893 1840 4627

1765 1403 1805 3234 1845 5010

1770 1495 1810 3121 1850 5540

1775 1724 1815 2840 1855 6289

1780 1930 1820 3097 1860 6643

1785 2070 1825 3513 1865 7377

1790 2517 1830 4056 1870 7133

Vuosi Väkiluku Vuosi Väkiluku Vuosi Väkiluku

1870 7133 1920 9099 1955 14900

1875 7782 1925 9928 1960 15777

1880 6663 1930 10596 1962 16022

1885 6918 1935 10716 1965 15753

1890 8085 1940 11835 1970 14749

1900 9265 1945 12196 1975 12366

1910 8914 1950 13745 1978 11931 10

1863 Venäjän keisari Aleksanteri II antoi keisarilliset asetukset valtiopäivien koollekutsumisesta ja suomen kielestä tasavertaisena virkakielenä ruotsin rinnalla. Näiden päätösten myötävaikutuksella annettiin heti perään asetus kunnallishallinnosta maalla

1865, kansakoululaki 1866, osakeyhtiölaki 1864, pankkilaki 1866 ja perustettiin Suomen

Pankki 1868. Näillä päätöksillä luotiin pohja Pudasjärven ja koko Suomen kehitykselle.

1865 seurakunnallinen hallinto ja kunnallishallinnon eriytyivät, seurauksena perustettiin

Pudasjärven kunta.

1860-luvulle sattui myös suuri kansallinen murhenäytelmä, suuret nälkävuodet 1866–68.

Tuolloin Pudasjärven kuoli nälkään tai nälän heikentämänä tauteihin 962 ihmistä, lähes

20 % väestöstä. Nälänhätä ajoi ihmisiä vaeltamaan ruuan toivossa jopa talvisen Lapin halki

Pohjois-Norjan Ruijaan, meren rannalle. Kauheiden nälkävuosien johdosta ryhdyttiin varautumaan katovuosiin kehittämällä peltoviljelyä ja perustamalla kylä- ja pitäjämakasiineja siemen- ja leipäviljan saannin turvaamiseksi. Ankeiden tapahtumien siivittämänä käynnistyi myös suuri yhteiskunnallinen ja henkinen kehitys.

Kansansivistyksen nousua pidettiin perustana myös nälänhädän torjunnalle. Pudasjärven kirkon pihamaalla sijaitsee muistomerkki, joka on pystytetty katovuosien aikana nälkään kuolleiden muistoksi.

1872 aloitti kansakoulu toimintansa Pudasjärvellä ensimmäisten joukossa koko pohjoisen Suomen maaseudulla. Sitä varten v. 1876 rakennettu, vieläkin peruskorjattuna tehtävässään palveleva Lakarin koulu, on tiettävästi Oulun yläpuolisen Suomen vanhin varsinainen koulurakennus.

Vuosisadan loppuun mennessä pitäjään perustettiin vielä viisi muuta kansakoulua. 11

Pitäjän laajuus ja harva asutus tekivät kiertokoulun kuitenkin kauan tarpeelliseksi.

Viimeinen kiertokoulu lakkasi toimimasta 1952, mikä lienee myöhäisin ajankohta

Suomessa. Peruskouluun siirryttiin vuonna 1972.

1900-luvulle saakka Pudasjärven väestö sai toimeentulonsa pääasiallisesti metsästyksestä, kalastuksesta, poronhoidosta sekä maa- ja metsätaloudesta. Pitäjä oli tärkeä voin ja tervan tuottaja. Merkkinä taloudellista noususta Pudasjärvelläkin, toimi 1800-luvun lopulla paikkakunnalla useita ulosvientisahoja ja lukuisia yhdistyksiä, osuuskuntia ja muita yhteisyrityksiä perustettiin. Timosen rautaruukki Hirvaskosken sahan yhteydessä toimi

1839–1877, mutta ei ollut mainittava työllistäjä. Ensimmäinen maantie saatiin 1800-luvun puolivälissä.

Nälkävuosien ja niiden seurausten kannustamana Pudasjärvelle nimettiin piirilääkäri jo

1866. Apteekki saatiin v. 1884. Sairaalan saaminen lykkääntyi vuoteen 1909. Sairaala otettiin tehokkaaseen käyttöön vasta

Suomen itsenäistymisen aikoihin.

1900-luvun alkupuolella teollisuus oli pääasiassa kotiteollisuutta. Ainoita teollisia yrityksiä olivat sahat ja myllylaitokset. Vasta sotien jälkeen kuntaan syntyi pienteollisuutta.

Alexander Graham Bell sai patentin ensimmäiselle puhelimelle 1876.

Seuraavan vuoden joulukuussa rakennettiin Suomen ensimmäinen

puhelinlinja. 1903 kesällä valmistui Oulun Telefooniosakeyhtiön vetämä puhelinlinja Pudasjärvelle. Tilaajia oli 18. Ensimmäisiä puhelimen hankkijoita olivat papit, kauppiaat, kruunun virkamiehet sekä saha- ja uittopäälliköt. 12

Sotavuodet 1939–45 koettelivat pitäjää ankarasti. Pudasjärvisiä kaatui talvi-, jatko- ja

Lapinsodassa yhteensä 421, joka kuudes rintamalla olleista miehistä. Sodan muistoihin kuuluu elokuun 1941 taistelut Kiestingissä ja sen "Kuolemankukkulalla". Täällä ansaitsi palkintonsa pudasjärvinen Mannerheim-ristin ritari Toivo Manninen.

28.9.1944 Ouluntien ja Hetekyläntien risteyksen maastossa ammuttiin Lapin sodan ensimmäiset laukaukset suomalaisten ja saksalaisten joukkojen välillä.

Aittojärvellä käytiin sodan ensimmäinen taistelu

30.9.1944. Hetekylään ja Aittojärvelle on pystytetty Lapin sodan muistomerkit.

1940-luvun lopulla alkoi sähköistäminen.

1950-luvun alussa saavutettiin kansakoulun 100 %:n kattavuus ja perustettiin kunnallinen keskikoulu sekä 1960 lukio, joka oli avaus jatkokoulutukselle. 1950-luvulla heräsi myös nuoriso- ja maamiesseuratoiminta kukoistukseensa.

1960-luvulle saakka kuntalaisia työllistivät teiden ja siltojen rakentaminen. Kuitenkin 60- luvun aikana alkoi voimakas poismuutto, koska maa- ja metsätalousvaltainen pitäjä ei kyennyt tarjoamaan töitä suurille ikäluokille. Pitäjään perustettiin 1960-luvun puoliväliin mennessä n.1300 uutta maatilaa, joista suuri osa ns. asutus- ja kylmiä tiloja, kehitettiin ja koneistettiin maataloutta, hakattiin metsiä ja raivattiin peltoja.

1980 – luvulla alkoi lasketteluharrastus paikkakuntaa tunnetuksi tehneellä Iso-Syötteellä.

1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin. 13

2001 Sisäasiainministeriön päätöksellä Pudasjärvi siirtyi takaisin Oulunkaaren seutukuntaan (silloinen Iin seutukunta) 1.2.2001 alkaen.

2004 Pudasjärvestä tuli pinta-alaltaan Suomen suurin kaupunki. Tämän tittelin se menetti

Rovaniemelle 1.1.2006 lähtien.

Tunnettuja pudasjärveläisiä, täällä syntyneitä tai täällä vaikuttaneita

• Aiha Martti, kuvanveistäjä, s.1952 • Appelgren Emilia, kuvataiteilija s. 1840, k. 1935 • Hiltula Antti, kansanedustaja v. 1907 – 1909, s. 1854 k. 1928 • Honkanen Veikko, kunnanjohtaja, kunnallisneuvos, kansanedustaja v. 1962–70 s.1908, k. 1999 • Isomursu Antti, kansanedustaja v. 1970 – 1972 • Jurmu Hannu, oopperalaulaja s. 1966 • Karvonen Juho Jaakko, arkkiatri s. 1863, k. 1943 • Kilpeläinen Viljo, kansanedustaja v. 1936–1937 • Kinnunen Matti, ammattilaislumilautailija s. 1987 • Kokko Tapani, kuvataiteilija, s. 1969 • Kuukasjärvi Pentti, kolmiloikkaaja, ennätys 16,87 m vuodelta 1975, s. 1946 • Lohi Kalle, kansanedustaja v. 1909–1945, sosiaaliministeri v. 1925–1975, s. 1872 k.1948 • Manninen Toivo, Mannerheim-ristin ritari numero 100, v. 1942, s.1915 k. 1943 • Männikkö Esko, valokuvaaja, s.1959 • Nevakivi Jukka, diplomaatti ja historiantutkija s. 1931 • Nurmela Kalle, kansanedustaja v.1914–1919, s. 1882 k. 1941 • Räisänen Janne, kuvataiteilija, s. 1971 • Rytinki Eino, kansanedustaja v. 1933–54, 1949–58, s. 1903, k. 1972 • Sammelvuo Tuomas, Suomen lentopallomaajoukkueen kapteeni ja päävalmentaja s.1976 • Salakivi Toivo, kansanedustaja v. 1945, s. 1887, k. 1965 • Sarajärvi Jani, jalkapalloilija s. 1979 • Sarala Kalle, presidentin valitsijamies v. 1925 ja 1931, s. 1882 k. 1960 • Siuruainen Eino, maaherra s. 1943 • Tolonen Paavo, kuvataiteilija, s. 1936 k. 2009 • Tolonen Tiina, Suomen Mensan 1. naispuheenjohtaja • Tourula Tapio, meteorologi s. 1965 • Tykkyläinen Kari, kuvanveistäjä s. 1953 • Veteläinen Maija-Liisa, kansanedustaja v. 1995–1999 s. 1948 • Virkkunen Paavo, kansanedustaja, eduskunnan puhemies, opetusministeri v. 1914– 36, 1939–45, s. 1874 k. 1959 • Vuorma Juha, sarjakuvataiteilija 14

• Metalliyhtyeet Eternal Tears of Sorrow, National Napalm Syndicate ja Kalmah on perustettu Pudasjärvellä. Muita pudasjärveläisiä levyttäneitä yhtyeitä ovat mm. Tanna ja IC Rock.

Rukajärven tie- ja Mosku, lajinsa viimeinen – elokuvat on osittain kuvattu Pudasjärvellä. Purjelentoalue G41 kuuluu Euroopan suurimpiin. Pudasjärvellä on järjestetty mm. kesäpilkin ja umpihankihiihdon MM-kilpailut.

3. Vuodenkierto ja kansanperinne

Asuminen ja asumismuodot

Asuinrakennuksen perustyyppi on savupirtti. Sitä edelsivät pistekota ja laavu. (Kota-sanan johdannaisia ovat koti ja koto.) Aluksi savupirtti oli yksi huone, josta johti ovi suoraan ulos ilman eteistä. Oviaukko oli pieni jotta lämpö ei karkaisi ulos. Kynnys oli korkea ja kamana matala myös sen takia, että se hidastaisi pahantahtoisen tulijan sisäänpääsyä. Myös susien takia oli kynnyksen hyvä olla korkealla ja se esti myös nietostuneen lumen pääsyä sisälle.

Ravinnon vähyyden takia ihmisetkin olivat lyhyempiä kuin nykyään, joten kovin korkeita oviaukkoja ei edes tarvittu. Ikkuna pirtissä oli puuluukullinen aukko, jota ei talvisin tietenkään voinut pitää auki.

Savutuvassa oli iso, sisäänlämpiävä uuni. Lämmitettäessä savu levisi ensin koko huoneeseen, mutta asettui hetken päästä huoneen yläosaan, ja se poistettiin katon läpäisevästä lakeistorvesta. Uunin ja peräseinän välinen osa oli nimeltään karsina. Se oli pirtin lämpimin ja turvallisin paikka, ja siellä oleilivat naiset ja lapset. Siellä olivat kangaspuut, kätkyt ja rukki. (Sisäänlämpiävä, uloslämpiävä; kts. sanasto.)

Savupirtin perustyyppi vaihtui jo keskiajan lopulla eli 1500-luvulta alkaen parituvaksi.

Savupirtin oviaukon eteen tehtiin suoja, josta kehittyi eteinen, ja sen toiselle puolelle tehtiin toinen savupirtti. Paritupa oli käyttökelpoisuutensa vuoksi yleinen ja säilyi käytössä pitkään. Rakennukset olivat vielä 1700-luvun alkupuolella kovin lyhytikäisiä, ja kun savupirtti hajosi, väki saattoi muuttaa parituvan toiseen pirttiin rakentamisen ajaksi. Uusi pirtti pystytettiin vanhan paikalle. Kun toista pirttiä lämmitettiin, väki siirtyi savuisimmaksi ajaksi toiseen. Jos syöpäläisiä oli paljon, voitiin talvella siirtyä kokonaan toiseen pirttiin ja 16 jättää toinen kylmilleen, jolloin pakkanen tappoi luteet, russakat ja muut ötökät. (Keskiaika; kts. sanasto.)

Kruunu suositteli savupirttien korvaamista savujohdollisilla uuneilla terveyssyistä.

Ensimmäiset savujohdollisella uunilla varustetut uunit olivat kuitenkin paljon vähemmän lämpöä antavia kuin sisäänlämpiävä uuni, ja oikeita halkosyöppöjä. Syrjäisemmillä seuduilla asuttiin savupirteissä vielä 1900-luvun alussa. Esimerkiksi Iissä ja Haukiputaalla oli 1820-luvulla savujohdollisia tupia ja savupirttejä lähes yhtä paljon, mutta Pudasjärvellä savupirttejä oli vielä kahdeksankertainen määrä savujohdollisella uunilla varustettuihin tupiin nähden. Asumismukavuus ja valo lisääntyivät tähän rakennustyyppiin kuuluvien lasi-ikkunoiden ja savupiipun myötä. Ikkunalasit alkoivat yleistyä kuitenkin vasta, kun Iin

Olhavaan 1820-luvulla perustettiin ikkunalasitehdas, Nybyn ruukki.

Monesti kävi niin, että parituvan toinen puoli tehtiin savujohdolliseksi, ja siellä asui isäntäväki, palkollisten asuessa savupirtin puollella. Tupaan alettiin pian liittää kaksi kamaria, ja eteisen perälle rakennettiin keittiö. Vanha keittohuone eli alakööki jäi karjakeittiöksi.

Kuva 4. Yksinkertaisen parituvan pohjakaava.

Samassa taloudessa asui monta sukupolvea: vanha emäntä ja isäntä sekä tilaa jatkanut poika vaimoineen ja lapsineen. Vanhaemäntä oli hyvänä apuna lastenhoidossa ja muissa töissä 17 joihin vielä jaksoi osallistua. Taidot, tavat ja tottumukset siirtyivät yhteisasumisessa luontevasti sukupolvelta toiselle. Vanhukset ja lapset hoidettiin kotona.

Rakennukset

1800-luvun alussa Pudasjärvellä talonpoikaistaloon kuului normaalisti ainakin seuraavat rakennukset: Pirtti, talli, navetta, rehulato navetan päädyssä, piha-aitta, riihi, keittohuone ja patsasaitta. Muitakin rakennuksia saattoi olla, yhteensä jopa toistakymmentä. Kun jokin rakennus tuli niin vanhaksi, ettei sitä voinut enää käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa, se muutettiin vaikkapa olkivajaksi tai työkaluliiteriksi. Toisinaan se silloin siirrettiin pihapiirin ulkopuolelle, joskus se taas sai jäädä paikalleen. Navettoja tai talleja saattoi olla kaksin kappalein. Uusi rakennettiin, koska vanha jäi ahtaaksi, mutta vanhaa ei kuitenkaan purettu pois jos se oli käyttökelpoinen.

Rakennukset olivat lähellä toisiaan, niin että talonväellä oli helppo tehdä askareitaan. Laki jakoi ne miespihan ja karjapihan rakennuksiin. Miespihan puolella oli asuinrakennukset, nukkuma-, vaate- ja ruoka-aitat. Aittoja oli sitä useampia, mitä varakkaampi talo oli.

Karjapihassa oli karjasuojat, talli, työkaluvaja, mahdollinen ajoneuvoliiteri, käymälä, karjanrehusuojat ja alakööki, joka Pudasjärvellä oli navetan kanssa kulmatusten.

Myöhemmin oli myös erillinen karjakeittiö. Karjasuojien ja tallin välikaton päällä oli parvi eli lakka, jossa voitiin säilyttää heinää, olkia, kerppuja ja kevyitä ajoneuvoja. Tallinparvi oli yleinen jo 1800- luvun alkupuolella. Vaateaitat oli sijoitettu vähän kauemmaksi. (Kerppu, kts. sanasto.) Pihapiirin ulkopuolelle kuuluivat helposti palavat riihi ja sauna. Sauna saattoi toisinaan sijaita pihapiirissäkin, mutta riihi tai riihet – varakkaissa taloissa oli useampia – aina kauempana muista rakennuksista. Sen yhteyteen kuuluivat ruumen- ja olkilato. Sauna 18 oli välttämätön rakennus. Talollisten pääasiallinen ruoka oli akanat ja tähkät, jotka oli kuivattava jauhamista varten. Ilman saunaa se ei ollut mahdollista. (Akana, kts. sanasto.)

Rakennuksen keskimääräinen ikä oli 1700-luvulla vain noin 20–30 vuotta, ellei tuli tuhonnut sitä jo aiemmin. Hyvällä onnella joku rakennus saattoi säilyä vuosikymmeniäkin. Lyhyen iän pääsyy oli huolimaton rakennustapa. Talon paikkaa valittaessa ei juuri tutkittu maaperää, vaan se saatettiin pystyttää vettä keräävään paikkaan. Tärkeintä oli, että paikka oli suojassa tuulilta ja sopivan matkan päässä talousrakennuksista. Kivijalkaa ei vielä ollut, vaan alimman hirsikerran, alushirsien, nurkkien alle sijoitettiin erityiset nurkkakivet. Seinää vasten luotiin suojeleva multapenkki eli multiainen, eristeeksi aseteltiin tuohia. Jos maaperä oli routivaa, rakennus painui herkästi kallelleen, jolloin alkeellinen rakenne petti helposti.

Nurkkakivet saattoivat painua pehmeään maahan vinouttaen koko rakennuksen.

Rakennuksen heikoin osa oli katto. Asuinrakennuksen katto oli maloilla (malka) eli kapeilla puuriu’uilla peitettyä tuohta. Talousrakennukset saivat katteekseen maloilla peitetyn olkikatteen. Vähänkin vanhetessaan olkikate alkoi imeä vettä, ja rakennus tärveltyi. Olki oli vanhankantaisessa maataloudessa niin arvokasta rehua, että sitä säästettiin rakennusten luhistumisen uhallakin. Lisäksi olki ja tuohi olivat tulenarkoja. Ne vaihtuivatkin pian päre- ja lautakattoihin.

Sisustus

Ikkunattomaan savupirttiin tuli valoa lämpimään vuodenaikaan ovesta tai seinän valoaukosta. Pimeällä ja talvisin turvauduttiin päreen valoon ja liesivalkeaan. Niiden

ääreen istuuduttiin tekemään käsitöitä ja kalanperkuuseen. Päreessä oli tarkka vahtiminen, etenkin jos se oli tuikattu hirrenrakoon, ja se vaihdettiin aina neljännestunnin välein.

Päreiden kiskominen oli miesten iltapuhdetyötä. (Liesivalkea, kts. sanasto.)

Rasvalamppu oli alkeellinen valaisin. Siinä oli pieni kuppi, sydän ja polttoaineen hylkeen- tai kalanrasvaa. Kynttilä oli juhlallinen juhlapyhien raamatunlukuhetkien valaisija. Kynttilä valmistettiin kastamalla sydänlanka sulatettuun taliin, jota saatiin teurasjätteenä. 1800 – luvulla alkoi yleistyä tuiju eli kitupiikki, alkeellinen öljylamppu, jossa oli säädettävä sydän. Varsinainen öljylamppu yleistyi vasta 1800-luvun lopulla.

Savupirtin sisustus oli yksinkertainen. Pääosan muodosti pitkä pöytä. Seiniä kiersivät pitkät penkit eli rahit. Pöydän kansi voitiin kääntää, kääntöpuoli toimi leivinalustana. Talvella pirtissä oli useita sänkyjä ja työkaluja, sillä talveksi siirryttiin nukkumaan aitoista sisälle ja illalla pirtissä korjattiin ja valmistettiin tarve-esineitä. Orsista riippuivat leipävartaat ja orsilla kuivattiin pärepuut ja laudat, ja vaatteitakin siellä säilytettiin.

Suuren uunin päällä oli tasanne, uuninpankko, joka oli varsinkin vanhusten suosima makuusija. Vuoteissa oli pehmikkeenä olkia, joiden päälle vedettiin vanha raanu. Peitteenä toimi uudempi raanu, kylmällä ilmalla lampaannahkaiset, sarkakankaalla vuoratut vällyt.

1800-luvun alussa oli joillain höyhenillä tai oljilla täytettyjä patjoja ja tyynyjä. Vain harvat käyttivät lakanoita tai tyynyliinoja. 20

Arkku on ollut suosittu huonekalu kautta aikojen. Siinä säilytettiin kaikkea mahdollista omaisuutta rahasta ja arvoesineistä vaatteisiin ja ruokatarpeisiin asti. Tasakantista arkkua käytettiin penkkinä ja ison arkun kantta sänkynä samoin kuin pirtin penkkejä ja pöytääkin.

Huonekalut kuuluvat varsinaisesti vasta savujohdollisten uunien aikakauteen, mutta savupirtissäkin saattoi olla muutamia kevyitä maalattujakin huonekaluja. Ensimmäiset maalatut huonekalut olivat punaruskeita. Arkku oli vielä 1700-luvulla ainoita talonpoikaistalon huonekaluja. 1800-luvun alussa yleistyi seinäkello. Kamariin sijoitettiin pieniä pöytiä, tuoleja, nurkkakaappi ja sänky. 1800-luvun puolivälissä saattoi joillakin olla jo peili, lipasto tai ompelulipas. Tällöin oli jo joitakin keltaisia ja valkoisia huonekaluja punaruskeiden rinnalla. Nuoret suosivat kevyempiä huonekaluja vanhempien ihmisten asuessa totutussa pirttiympäristössä. Ensimmäiset matot ilmestyivät 1800- luvun puolivälissä, mutta olivat vielä hyvin harvinaisia.

Leikkikalut ja leikit

Lasten piti ennen vanhaan tehdä paljon kotitöitä. Kaikkia töitä tehtiin, joihin vain kyettiin.

Lapset kantoivat halkoja, auttoivat navetassa ja hoitivat pienemmät sisaruksensa. Tytöt laittoivat ruokaa ja tekivät käsitöitä. Koulunkäynti rajoitti tietenkin kotitöihin osallistumista. Leikkiäkin kuitenkin ehdittiin.

Omien sisarusten ja naapurin lasten kanssa oltiin talosilla, hippasilla ja sokkosilla. Aikaa kulutettiin arvausleikein ja käymällä ongella ja naurisvarkaissa. Nykyajankin lapset tuntevat konkan, nelimaalin ja polttopallon, joita entisaikaan leikittiin. Mielikuvitusrikkaat lapset keksivät uusia leikkejä sääntöineen ja loruineen. Talvella laskettiin mäkeä kelkalla ja suksilla.

Tavallisissa maalaiskodeissa ei lapsilla ollut kaupasta ostettuja leikkikaluja. Rahaa sellaiseen ei ollut, ja aikaakin lelujen tekemiseen vain vähän. Lapset joutuivat tekemään leluja itse. Luonnosta löytyi tähän riittävästi materiaalia. Lapset tekivät käpy- ja kivilehmiä ja kaarnalaivoja. Tikut, puupalikat, kivet, oksat ja kaikki muu luonnonmateriaali oli hyvää materiaalia erilaisiin rakennelmiin ja leikkikaluihin.

Ostettuja nukkeja ja leluja oli vain varakkaissa kaupunkilaisperheissä.

Tavallisen maalaiskodin tytöllä saattoi olla vanhoista kankaanpaloista koottu räsynukke. Täytteenä riepunukessa oli heinää, hiekkaa tai sahanpurua. Silmät ja suu oli kirjottu langasta, hiukset olivat villalankaa. Nuken vartalo saattoi myös olla puinen. Vaatteena oli mekko. 1700-luvulla 22 tehtiin teollisesti nukkeja paperimassasta, 1800-luvulla kumista, posliinista ja guttaperkasta.

Nämä kalliit ostonuket olivat monelle vain haave. (Guttaperkka, kts.sanasto)

Pirtissä saattoi olla isän veistämä mahahevonen, perässä vedettävä hevosen muotoinen puulelu, jolla ei ollut lainkaan jalkoja. Myös keinuhevosia ja pyörillä kulkevia vedettäviä hevosia tehtiin itse puusta. Kuva 5. Mahahevonen

Lasten vartuttua nuoriksi he alkoivat kokoontua kesäisin, erityisesti helluntaina ja juhannuksena, kaikille yhteisiin vapaa-ajanviettopaikkoihin. Jyrkkäkoski oli yksi perinteinen kokoontumispaikka. Tanssejakin järjestettiin, mutta niihin ei monikaan nuori saanut kotoa lupaa osallistua.

Vaatetus

Miehen ja naisen peruspukine oli paita, villainen tai pellavainen, arkipaita oli hurstinen.

Naisen ja lapsen paita ulottui nilkkoihin asti. Nainen piti paitansa päällä hametta.

Alushousuja ei ollut kuin 1800-luvun lopulta. Kylmää vastaan suojauduttiin pukemalla riittävän monta hametta päällekkäin. Tarvittaessa pidettiin jopa turkishametta. Pirtissä oleiltiin pelkässä paidassa, joka sidottiin vyötäisiltä nauhalla. (Hursti; kts. sanasto.)

Miesten housut olivat pitkälahkeiset aina 1700-luvun alkuvuosikymmeniin asti, jolloin ne syrjäytti säätyläisten ja sotilasmallin mukaiset polvihousut. 1800-luvun puolivälissä pitkät housut tulivat uudelleen muotiin. Arkiset kesähousut olivat rohdinkangasta, hurstia, talvella pidettiin sarkaisia. Polvihousut olivat toisinaan säämiskää. Alushousut olivat miehilläkin tuntemattomat 1800-luvun puoliväliin. Kovilla pakkasilla alushousuina käytettiin sarkahousujen alle vedettyjä kesähousuja. Pyhäpukineisiin alushousut alkoivat kuulua 1700-luvulla, tosin hyvin harvinaisina. Harvinaisia ne olivat Pudasjärvellä vielä

1800-luvullakin. Alushousujen käyttöä esti voimakas paheksunta, mutta lopulta ne hyväksyttiin kalliimpaa vaatetusta säästävinä. Säätyläiset olivat tässäkin esimerkkinä.

(Säämiskä, sarka, kts. sanasto)

Pitkät housut eli pantalongit tulivat muotiin ranskan vallankumouksen

(1789 – 1799) jälkeen. Useimmiten ne valmistettiin sarkakankaasta.

Ranskan vallankumouksen jälkeen yleisesti levinnyt asu oli myös frakki. Se oli jokaisen vähänkään herraskaisen miehen

Kuva 6. Frakki

asu. Musta, ruskea tai vihreä frakki oli hyvää villakangasta, esim. verkaa. Frakki muutti tavallisenkin kansalaisen vaatetusta. Takki ja housut tehtiin 1800-luvulla samasta kankaasta ja tunnettiin nimellä waatteus. Naisen vaatetus hame-paita-liivi-röijy – yhdistelmästä muuttui leningiksi. (Röijy; kts. sanasto.)

Naisen hame oli 1700-luvulla yleensä musta, koska mustasta lampaasta saatua villaa voitiin käyttää siihen värjäämättä. Sitten hameisiin alettiin tehdä leveitä raitoja, ajan mittaan raidoista tehtiin kapeampia ja hillitymmän värisiä. 1700-luvulla villahameiden rinnalle tuli pumpulisia eli puuvillaisia, iloisen raidallisia hameita. Tavallisia olivat myös puolivillaiset hameet, Kuva7. Puuvillahame joissa loimena oli puuvillalanka, kuteena villalanka. (Loimi, kude; kts. sanasto.)

Sekä miehet että naiset pitivät paitansa päällä liiviä, joka aluksi solmittiin edestä nyöreillä, myöhemmin soljilla ja napeilla. Tämä vaatekappale oli vartalonmyötäinen, aluksi vyötärön alapuolelle ulottuva, myöhemmin vyötärölle päättyvä. Naisilla oli lisäksi röijy, villainen vartalon mukaan tehty takki, miehillä sitä vastaava jakku tai västi; 1700-luvun puolivälissä se tunnettiin vielä röijy-nimisenä pyhätakkina. Kylmillä ilmoilla pidettiin turkiksilla vuorattua västiä tai röijyä.

Vanhin päähine on huppu tai siitä kehitetty pään suoja. Suosituin päähine 1700-luvulla oli

karpus, hartioille ulottuva huppupäähine, jonka etummaiset

liepeet voitiin työntää vyön alle. Se suojeli kesällä sääskiä

vastaan, talvella pakkasta ja tuulta. Kesäkarpus oli liinainen

tai ohutta villakangasta, talvinen karpus sarkaa, usein

Kuva 8. Karpus 25 turkisvuorinen. Karpus joutui 1700-luvun lopulla väistymään muotiin tulleiden huivien tieltä. Niitä kun oli useista eri materiaaleista valmistettuja, toinen toistaan koreampia.

Miehet omaksuivat talvilakikseen karpuksesta kehittyneen reuhkan, tavallisesti lammasnahkaisen. Reuhkan päällinen oli sarkaa, yleensä sinistä, joskus punaistakin. Toinen suosittu miesten päähine oli verkamyssy, joka talviseen käyntiin tarkoitettuna voitiin vuorata nahalla.

Miehet pitivät päähinettä niin ulkona kuin sisälläkin, jopa syödessään. Hattu riisuttiin melkeinpä vain saunassa, kirkossa ja raamatunlukuhetkiin. Naisenkin päähine kuului hänen asuunsa erottamattomasti. Vain tytöt kulkivat paljain päin hiukset nauhoin koristettuna, mutta avioituneen naisen oli peitettävä hiuksensa. Tämä ero hävisi Pohjois-

Pohjanmaalla jo 1700-luvulla ja naiset käyttivät aviosäädystä riippumatta myssyä tai karpusta. Naiset käyttivät myös pellavaista tanua, joka joskus koristeltiin pitseillä. Tanun syrjäytti 1700-luvun lopulla tykkimyssy eli pinnimyssy. Sen kupu muodostettiin kovasta paperista ja päällystettiin kauniilla kankaalla. Takana siinä oli nauharuusuke ja kasvoja kehystämässä erillinen pitsi. Tykkimyssy oli juhlapäähine. Arkisin naiset käyttivät huiveja ja shaaleja, jotka nekin olivat hienoista kankaista tehtyjä. Hiukset sidottiin tanun ja huivin alle sykerölle. Vanha tapa katkaista avioituneiden naisten hiukset häiden jälkeen katosi tanun käytön myötä. Nuorten tyttöjen hiukset olivat auki tai ne sidottiin kahdelle palmikolle ja nostettiin pään päälle antamaan muotoa tanulle. Kirkko vastusti naisten hiusten leikkaamista. (Tanu; kts. sanasto.)

Kuva 9. Tanu. 26

Vanha kansa kulki avojaloin sekä kotosalla että pitkillä matkoillakin milloin sää vain salli.

Kaskea poltettaessa tarvittiin suojaa jalkapohjille. Silloin punottiin tuohesta nopeasti lötöt eli löttöset. Näitä vähän huolellisemmin tehdyt virsut olivat hyvät työjalkineet vähän viileämmälläkin kelillä, jolloin niiden pohjalle laitettiin heiniä. Nahasta tehtiin kurpposia.

Kurpposet muotoiltiin yhdestä palasesta.

Kuva 10. Virsu, kurpponen ja pieksu.

Kurpposen reunassa oli reikärivi, jonka läpi pujotetun nauhan avulla se kiinnitettiin.

Työjalkineina käytettiin myös poronkoipikenkiä ja pieksuja. Niiden rinnalla esiintyi myös saappaita. Kaikki nämä kansanomaiset jalkineet olivat yksipohjaisia. Ranskan vallankumouksen jälkeen maalaisväestön jalkineeksi yleistyi kovapohjainen matalakorkoinen kenkä, jonka koristeena oli solki. Aluksi ne kuuluivat juhla-asuun ja niitä käytettiin miesten polvihousujen kanssa. 1860-luvulta lähtien alkoi joillakin olla nauhallisia varrellisia ruojuskenkiä. (Ruojuskenkä; kts. sanasto.)

Saappaissa ja virsuissa käytettiin jalkarättejä, joiden alla oli kylmällä ilmalla sukat. 1700- luvulla lähes kaikki omistivat neulottuja villasukkia. Jalkineita käytettiin säästeliäästi.

Kirkkomatkatkin kuljettiin kesäisin avojaloin ja sukat ja kengät vedettiin jalkaan vasta 27 kirkolla. Seurauksena avojaloin kulkemisesta oli yleinen, kivulias nivelsairaus reumatismi.

Kädet suojattiin vanttuilla, kintailla tai harvemmin sormikkailla.

Naisten ja miesten päällysvaatteet olivat samanlaiset. Naisten päällysvaatteiden tarve oli pienempi, koska he yleensä kylmänä vuodenaikana touhusivat pääasiassa pirtissä ja sen pihapiirissä, mutta lammasnahkaturkkeja heillä oli yleisesti. Yleinen päällysvaate 1800- luvun vaihteessa oli kauhtana, pitkä, napiton, kaulukseton ja usein sarkainen takki. Sitä käyttivät sekä miehet että naiset, mutta yleisemmin miehet. Sen syrjäytti 1700-luvun lopussa säätyläisiltä omaksuttu päällystakki, kaprokki, jossa oli kaksi kaulusta. Kovin suosituksi kaprokki ei päässyt, ja kauhtanan jälkeen päällystakeiksi omaksuttiin verka- ja sarkatakit.

Turkki säilytti asemansa talvivaatteena. Suosituin päällysvaate oli kelsiturkki. Maahan asti ulottuvan turkin sisäänpäin asetettu karvapuoli piti lämpimänä pitkiä rekimatkoja tekevät miehet. Turkki vyötettiin monimetrisellä villaisella vyöllä. Arkiturkissa ei ollut päällistä, paremmassa yleensä sininen sarkapäällinen.

Pyykinpesu

Vaatteet olivat kallisarvoisia ja niiden valmistaminen työlästä. Niitä käytettiin varoen ja säilytettiin huolellisesti. Pihapiirissä oli vaateaitat, joiden orsilla riippui röijyjä, hameita, sukkia ja paitoja. Erityisesti nuoren tytön aitta oli edustavasti somistettu hänen käsityötaitonsa näytteillä.

Vaatteiden pesu oli isotöistä puuhaa. Siihen ryhdyttiin vain pari-kolme kertaa vuodessa. Syksyllä pestiin riihitöiden päätyttyä riihipyykki, mahdollisesti myös joulupyykki, ja talven jälkeen helluntaina talvipyykki.

Kesällä pestiin pyykkiä useammin, koska olosuhteet olivat siihen otollisemmat. Yksittäisiä vaatekappaleita saatettiin toki puhdistaa talvellakin isojen pyykkien välillä.

Kuva 11. Pyykkilauta ja -kurikka

Pesuaineena käytettiin koivuntuhkasta valmistettua lipeää tai teuraseläinten talista keitettyä saippuaa. Ensin pyykkiä liotettiin, sitten hierottiin kahteen kertaan lipeällä ja saippualla. Sen jälkeen sitä haudutettiin kuumassa vedessä jopa yön yli. Kunnollinen pesu oli tarpeen, sillä vaatteita pidettiin hyvinkin likaisiksi. Monet työt likasivat vaatteita, etenkin riihen puinti. Hautomisen jälkeen pyykki huuhdeltiin hyvin ja kurikoitiin pyykkilavitsan päällä. Kurikka on puinen esine, jolla hakattiin lipeä pois vaatteista. Työ oli helpointa suorittaa veden ääressä, mutta moni joutui nostamaan veden kaivosta. Talvella käytiin avannolla, mikä on lisännyt reumatismia entisestään. Villavaatteita ei käsitelty näin kovakouraisesti. Ne saippuoitiin lämpimässä vedessä ja huuhdeltiin. Pyykki levitettiin kuivumaan nurmikolle, puiden oksille, aitojen päälle. Pyykkinaruja ei ollut. 29

Vauvoille ei ollut kertakäyttövaippoja, joten miesten paidanhelmoista tehdyt vaipparievut piti pestä aina käytön jälkeen. Talvella pesuvesi sulatettiin usein lumesta, ja lapsenpyykkiä kiehui pesupadassa harva se päivä.

Kuivuneet liinavaatteet kaulattiin sileiksi. Silitysraudan edeltäjä oli sian torahammas, jolla voitiin silittää tärkätty myssy. Tilapäisesti lusikkakin kelpasi. Ruotsista tuli Suomeen uutuus, kuumalla vedellä täytetty pullosilitin. Luotisilitysrautojen kuumentajana oli sisälle asetettava metallikappale, luoti, joka kuumennettiin hehkuvaksi tulessa. Umpirautainen malli lämpisi hellalla, vanhimmat mallit kuumennettiin hiilloksella. Silitysrautoja pystyttiin hankkimaan kuitenkin vasta aivan 1800-luvun loppupuolella. Kuva 12. Luotisilitysrauta

Sairaanhoito, taiat ja taikojen tekijät

Taikuus kuului olennaisen osana vanhan kansa elämään. Sen ajattelutavat poikkesivat kristillisen kirkon levittämästä maailmankuvasta. Sairauden saatettiin ajatella johtuvan jonkun pahasta tahdosta tai siitä, että joku oli katsonut sairastunutta ”pahalla silmällä”.

Sairaus saattoi olla peräisin myös maasta, vedestä tai ilmasta, ja hoito valittiin sen mukaan.

Parasta oli suojautua pahaa silmää tai veden vihoja vastaan etukäteen. Suojautumisesta tuli olennainen osa jokapäiväistä elämää.

Lääkäreitä oli harvassa ja heitä vieroksuttiin. Mieluiten käännyttiin parantajien ja haavureiden puoleen. Lukkarit toimivat myös haavureina. Kun Pudasjärvelle saatiin piirilääkäri piiriään hoitamaan vihdoin 1860-luvulla, ihmiset käyttivät mieluummin parantajia. Vasta viime tingassa käännyttiin lääkärin puoleen, ja silloin tämän saattoi olla jo liian myöhäistä auttaa. Sairauksiin suhtauduttiin alistuneesti; oli opittu olemaan toivomatta liikoja. Kansanparantaja saattoi auttaa vain sairauksissa, joiden alkuperä tiedettiin.

Sairautta jota ei tunnettu eikä kyetty parantamaan, sanottiin jumalantaudiksi. Tällaisia lienevät olleet esimerkiksi muiden muassa sydänviat ja kasvaimet, jotka eivät sairastuneesta päälle päin näkyneet. Jos parantaja ei loitsuillaan onnistunut tautia pysäyttämään sanoi hän sen olevan jumalantauti, ja niin hänen maineensa pelastui.

Pikku vammat hoidettiin itse. Venähdys hoidettiin venymälangalla. Siihen tarvittiin kolme eriväristä pesemätöntä villalangan pätkää, joihin piti tehdä yhdellä vetämällä yhdeksän solmua. Lanka oli vielä siunattava ruumiin edessä polvistumalla, ennen kuin tehosta saattoi olla varma. Saman asian saattoi ajaa myös niisistä tai vanhasta verkosta solmittu venymälanka. 31

Samantapaisia pikku poppakonsteja käytettiin moniin enemmän tai vähemmän hankaliin vaivoihin ja niihin uskottiin. Erilaisilla taioilla ja loitsuilla yritettiin parantaa syyliä, kipeää hammasta, hiertymiä, reumatismia, verenvuotoa ja kaljuutta. Niillä koetettiin myös päästä luteista eroon.

Taikuus oli laissa kiellettyä ja siitä saattoi joutua vankilaankin. Silti sitä harjoitettiin yleisesti eikä kansa edes kokenut sitä taikauskoksi. Taikakeinoin koetettiin parantaa myös kalaonnea, karjan terveyttä ja satoa. Karjaan liittyviä taikoja teki yleensä vanha ja viisas mummo. Uskottiin, että jos naapurilla oli hyvä viljasato, oli se omasta viljasadosta pois.

Kaikkea näet ajateltiin olevan jatkuvasti sama määrä.

Kansanparantajat olivat lähimmäisten auttamisesta kiinnostuneita miehiä ja naisia, joilla oli usein tehtävään synnynnäisiä kykyjä, esimerkiksi kyky seisauttaa verenvuoto. Kuva 12. Kuppaussarvia

Kuppaus ja suoneniskentä olivat suosittuja keinoja sairauksien parantamisessa. Kehosta saatiin näin ”paha veri” pois.

Joitain oikeitakin havaintoja vaivojen parantamiseksi tehtiin.

Esimerkiksi maksan syönnin huomattiin parantavan anemiaa ja närästykseen juotiin lämmintä maitoa tai syötiin liitua. Myös joitain lääkeyrttejä osattiin käyttää.

Hilda Turpeinen muistelee erään pojan lääkärireissua näin:

Vuosikymmeniä sitten Korpiselta ei ollut maantietä, joten täytyi hevoskyytillä kulkea Kurenalle. Sattuipa kerran sellainen tapaus, että eräällä pojalla oli kova hammassärky. Pojan isä päätti, että kyllä poika täytyy viedä lääkäriin. Eipä muuta konstia kuin hevonen aisoihin ja poika rekeen. Ja niin matkaan.

Kun päästiin Kurenalle lääkäriin, lääkäri kysyi, että mikä se poikaa vaivaa? Isä vastasi, että tällä pojalla mato syö hampaita. Siinä lääkäri aikansa myhäili ja kirjoitti matolääkereseptin. 32

Lääkkeet haettiin apteekista ja matka kotiin alkoi. Pojalle syötettiin matolääkkeet, mutta ei niistä ollut apua hammassärkyyn. Eikä tullut matojakaan. Hammassärky jatkui, mutta kuinka kauan, sitä ei ole kerrottu. ( Tarinoita virtojen varsilta ja kylien kätköistä.1998, s.239.)

Ruuanlaitto

Pääravinto oli vanhastaan viljatuotteet. Pääviljalaji oli ohra, ja ohrarieska yleisin leipä. Sitä leivottiin joka lauantaiksi. laskiaisena leivän päälle laitettiin rasvakokkareita, ispinöitä, jolloin saatiin rasvarieskaa. Kunnon leipä oli vielä 1800-luvun puolivälissä harvinaista, ja yleisesti jauhoihin jouduttiin sekoittamaan vatsanpuruja aiheuttavaa olkijauhoa tai tähkistä valmistettua jauhoa. Puuroa tehtiin talkkunasta ja muista viljoista. Ruisjauhoon sekoitettiin puolukoita, mustikoita tai karpaloita, jolloin saatiin juuppa-nimistä ruokaa. Veteen keitettäviä puuroja nautittiin päivittäin ja ne maustettiin suolalla. Rukiista leivottiin happamia reikäleipiä, jotka kuivattiin orsilla. Kalaa, lihaa ja maitotuotteita syötiin viljatuotteiden jatkeena. Naurista käytettiin kunnes se 1800-luvulla korvattiin perunalla.

Kahvia nautittiin runsaasti.

Kalaa käytettiin paljon, koska sitä oli paljon saatavilla. Tavallinen ruokalaji oli kesääntynyt kala, vähään suolaan säilötty ja siinä hapantunut pikkukala, tavallisimmin ahven tai särki. Myös kalakukkoa syötiin. Kuva 13. Kalahaara

Lihaa voitiin säilöä myös suolaamalla, mutta koska suolasta oli varsinkin sisämaassa puutetta, yleisin tapa säilöä lihaa oli kuivaaminen. Lihaa liotettiin vähän aikaa suolavedessä, ja tammi-helmikuussa se ripustetaan ulos seinustalle, missä kevätahava kuivaa sen. Suola nousee pintaan, ja saa linnut ja ötökät karttamaan sitä. Kuivalihaa syötiin 33 eväänä siltään tai tehtiin velliksi jolloin lihaa keitettiin pitkään ja sekaan laitettiin ohraryynejä, maitoa ja perunaakin jos sitä oli saatavilla.

Arkiruoka oli vaatimatonta. Juomana oli piimä tai huitua eli vedellä jatkettua kirnupiimää.

Aamiaisella syötiin maitoruokaa, päivällisellä kuoriperunoita ja kalaa, joskus suolalihasta valmistettua kastiketta, illalla kalaa, leipää ja piimää. Leipä kastettiin kala- tai rasvaliemeen.

Voita nautittiin vain sunnuntaina ja lauantaina vastapaistetun rieskan kanssa. Tulen ääressä puualustalla paistettu leipäjuusto oli juhlaruokaa, joka omaksuttiin kahvin kanssa nautittavaksi.

Ruokajärjestys muuttui keväällä kun siirryttiin neliateriaiseen päivään. Aamulla syötiin puuroa, päivällä jotain kuivaa ruokaa ja illaksi keitettiin liharuokaa. Päivällisen ja illallisen välissä oli illanmooli, kesäaikaan kuuluva ylimääräinen ateria.

Rasva oli arvokas ravintoaine, joka kerättiin tarkasti talteen kun eläin teurastettiin.

Puhdistettu rasva sullottiin pyttyyn, laitettiin sekaan saman verran suolaa ja annettiin seistä pari viikkoa uunin päällä. Näin saaduista ispinöistä voitiin tehdä tuuvinkia eli lihaperunoita. Ispinää käytettiin myös lihakeittoon, parempiin leipomuksiin, käristämiseen, makkaraan ja verilättyihin.

Ruokatalous säilyi vanhankantaisena 1800-luvun lopulle, vaikka yleistä vaurastumista oli tapahtunut 1700-luvun puolivälistä lähtien.

Vanhoja ruokareseptejä

Rieska 5 dl maitoa Sekoita maitoon suola, kohotusaineet, 2 tl suolaa vehnäjauho. Alusta taikina ohrajauhoilla 0,5 tl soodaa löysähköksi, niin että se tuntuu sopivalta 1 tl leivinjauhetta leipoa. Leivo rieskoiksi, 1 dl karkeaa vehnäjauhoa, ohrajauhoa paista +300 asteessa kypsäksi.

Pottuvoi 2 kg kuorittuja perunoita Keitä perunat kypsäksi. Säästä keitinvesi. vettä Soseuta perunat ja lisää joukkoon voi, 100 g voita sipuli, maito ja osa keitinvedestä. Sipulit 2 sipulia hienonnettuna voi etukäteen kiehauttaa maidossa puoli litraa maitoa jolloin ne pehmenevät. Mausta suolalla. suolaa

Naurisvelli Puoli litraa vettä Keitä kuoritut ja viipaloidut nauriit Puoli litraa naurislohkoja kypsäksi vedessä. Lisää maito Litra maitoa ja jauhosuurus. Keitä velli kypsäksi Puoli desiä ohra- tai vehnäjauhoja ja mausta suolalla. Syö leivän, voin ja suolakalan kanssa.

Kalapotut suolakalasta

Perunoita Perunat kuoritaan ja keitetään melkein Vettä kypsäksi. Kokonaiset suolakalat lisätään Suolakalaa (ahven, särki, muikku tai silakka) kiehautetaan. Syödään voisulan ja sipuli- Lisäksi: voisulaa, sipulisilppua silpun kanssa.

Kuivalihavelli

1 l vettä Liota liha yön yli. Keitä 2½ tuntia. Pilko 200 g kuivalihaa ja poista luut. Lisää perunat. 5-6 perunaa lohkoina Keitä puolikypsäksi. ½ dl ohrajauhoja Lisää vesi-ohrajauhosuurus ja keitä 1 dl kylmää vettä kypsäksi. Tarkista suolan maku.

Nautintoaineet

Vanhastaan tunnettu alkoholijuoma oli olut. Olut tehtiin maltaista.

Maltaita valmistettiin niin, että ohranjyviä imellettiin saunassa tai erityisessä mallassaunassa. Voimakkaan oluen rinnalle suosiossa pääsi isonvihan jälkeen paloviina. Viinanviljely lisääntyi näihin aikoihin muutenkin. Humalassa esiintyminen ei ollut sallittua, muuta se oli niin yleistä, ettei siihen kiinnitetty todellisuudessa paljon huomiota. Alkoholin vakavia haittavaikutuksia ei tunnettu, vaan viinan uskottiin olevan kaiken lisäksi terveellistä ulkotöissä oleville. Kovalla pakkasella tai märissä olosuhteissa tuli miehillä tavaksi ottaa ryyppy, jottei vilu ja kuolemantauti iskisi.

Jopa synnyttäjille tarjottiin viinaa, muuta kipulääkettä kun ei ollut.

Paloviinan käyttö lisääntyi huolestuttavasti isonvihan jälkeen. Varsinkin sellaisilla seuduilla, joiden autiotiloille oli muuttanut uutta väkeä, viinanviljely yleistyi. Samalla yleistyivät juopuneiden tappelu ja häiriköinti, joita puitiin paljon 1730–40 – luvun käräjillä.

Viinan kulutusta yritettiin vähentää erilaisilla rajoituksilla. Viinanpoltto sallittiin vain erityistä viinanpolttoveroa vastaan. Kansalaiset selittivät, että viinanpoltto oli tärkeää karjalle, sillä viinapannun pohjaan jäänyt mäski syötettiin lehmille. Tämä olikin ravintorikasta rehua talvisaikaan. 1800-luvulla viinanpoltto kytkettiin maanomistukseen.

Mitä isompi tila, sitä useamman kannullisen sai valmistaa. Tilan koko ja kannumäärä olivat tarkkaan määrätyt. Myöhemmin viinanpolttokaudeksi määrättiin kolme kuukautta.

Loppuvuodeksi nimismies sinetöi pannun. Samalla anniskelu ja kapakointi kiellettiin maaseudulla kokonaan, mikä johti salakapakointiin. Vasta uskonnolliset herätysliikkeet vähensivät ongelmaa hieman. 1841 siirryttiin lopulta keisarillisella asetuksella käytäntöön, että viinapannut kerättiin pois erityisiin säilytystiloihin siksi aikaa, kun viinanpoltto ei ollut sallittua. Rommi ja arrakki tulivat tunnetuiksi 1800-luvun alussa, ensi alkuun säätyläisten 36 juomina. Alkoholikulttuurin kehitys näkyi lasikarahvien ja jalallisten lasien ilmestymisessä.

Viinaksia säilytettiin hopea- tai tinapulloissa. Hopeapikari oli ensimmäisiä talonpojan omistamia jalometalliesineitä. Sormukset ja lusikat hankittiin vasta pikarin jälkeen. Viinan viljely levisi koko 1800-luvun alkupuoliskon ajan. Viinan salamyyjiä oli mahdotonta tavoittaa, koska kansa piti viinanmyyntiä mitättömänä rikkeenä. Viinaa myös salakuljetettiin ulkomailta Ouluun rantautuneissa laivoissa.

Kahvi levisi Turkista Eurooppaan. Suomessa se yleistyi 1700-luvun puolivälissä. Aluksi sitä joivat vain säätyläiset, mutta se yleistyi pian rahvaankin keskuudessa. Kahvin suuri kulutus huolestutti esivaltaa, joka useaan kertaan kielsikin kahvinjuonnin. Tämä saattoi päinvastoin lisätä kansalaisten kiinnostusta kahvinjuontiin ja lisätä tavan lisääntymistä entisestään.

1800-luvun puolivälissä Pudasjärvellä oli kahvipannu melkein jokaisessa kodissa. Joissain oli prännäri ja kahvimyllykin. Ainakin kaksi posliinista

Kuva 14. Prännäri kuppia lautasineen ja lusikoineen nähtiin välttämättömäksi.

Vauraissa taloissa oli kokonainen kahviastiasto. (Prännäri; kts. sanasto.)

Kahvin ajateltiin olevan välttämättömyystarvike. Se oli kuitenkin niin kallista, että sekaan lisättiin yleensä reilusti ohraa tai rukiita. Kahvia oli seassa lopulta vain vähän. Juomaa terästettiin kourallisella pannuun laitettua suolaa. Suolaa lisättiin kuppiinkin. Myös sokeri kuului kahvin mausteisiin ja kahvin myötä sokerin käyttö yleistyi talonpoikaistalouksissa.

Teen juonti säilyi pitkään säätyläisten tapana. 37

Tupakka levisi talonpoikienkin nautintoaineeksi jo 1600-luvulla. Tupakkaa yritettiin viljellä myös itse, huonoin tuloksin. Säätyläiset nauttivat tupakkansa nuuskana. Nuuskarasia oli parhaimmillaan arvokas koruesine. Rahvaan keskuudessa piipunpolttaminen oli suosituin tupakan käyttötapa, ja sen rinnalla kukoisti mällinpureskelu.

Kuva 15. Itseviljeltyä tupakkaa

Mällinpuremisesta eivät kaikki pitäneet ruskeiden syljösten takia. Asiaa auttoi sylkykuppi, katajanhavuilla täytetty astia, jonka pohjalla oli hiekkaa. Astia kuului pirtin ja kamarin kalustukseen.

Eri vuodenaikojen työt

Maatalon töissä piti koko kesäajan kiirettä. Valoisina kevätpäivinä voitiin työskennellä pitkään ulkosalla, ja sisällä tehtävät puhdetyöt jäivät tuonnemmaksi. Kevääseen kuuluivat kylvötyöt, kaskenkaato ennen lehtien puhkeamista, tuohen kiskonta, puun juurien kaivaminen köydenpunontaa varten, ja karjan laskeminen laitumelle kaikkine taikoineen.

Pohjois-Suomessa kylvötyöt tekivät yleisesti naiset 1900-luvun alkuun saakka, sillä miehet olivat kevätkalassa.

Kiire hellitti vain hetkeksi toukotöiden jälkeen, kun jo alettiin koota lehdeksiä ja nuorta heinää kuivattavaksi vasikoita varten. Tähän aikaan noudettiin kaikenlaista värjäystöissä tarvittavaa ainesta, korjattiin aitoja ja tehtiin uutta niin kauan kuin ehdittiin ennen heinätöiden alkua. Niityillä aika kuluikin, säistä riippuen useita viikkoja, sillä niityt olivat usein kaukana talosta. Väki lähti niitylle varhain maanantaiaamuna ja palasi keskiviikkona saunomaan. Toisen kerran tultiin lauantaisaunaan. Heinätöitä ei kuitenkaan saanut aloittaa maanantaista, etteivät heinät loppuisi kesken. Työssä olivat naiset ja vasta tervapuiden koloamisesta vapautuneet miehet. Miehet niittivät, naiset pöyhivät ja haravoivat heinät.

Tervahauta pyrittiin polttamaan ennen heinätöiden alkua. Heinänteon loputtua syötiin viikateviili, ja elonleikkuun jälkeen juhlittiin työn päättymistä sirpin kampijaisviilillä. Heinä jätettiin niitylle tai jollekin korkeammalle paikalle rakennettuun suovaan tai haasiaan.

Pudasjärvellä ei kannattanut rakentaa latoja, koska jää tai viimeistään kevättulvat särkivät talot. Lumikelillä heinä saatiin kuljetettua kotiin mukavammin.

Elokuun alkupuolella kylvettiin syysvilja eli ruis. Elonkorjuu oli maatalouden tärkeimpiä töitä ja se vaati paljon työvoimaa. Isoissa taloissa oli viikatteita ja sirppejä parikymmentäkin.

Vilja tuotiin riiheen puintia varten, mutta se voitiin säilöä myös aumoihin talvella 39 tapahtuvaa puintia odottamaan. Riihessä lyhteitä kuivattiin lämmössä päivä, märkää viljaa kaksikin päivää. Sen jälkeen alkoi puinti, raskas ja aikaa viepä työ, joka vanhastaan päätti maatalousvuoden. Riihenpuinti alkoi varhain aamulla. Työväkeä tarvittiin seitsemän henkeä, joista itse riihessä kolme. Ruislyhdettä raputettiin ensin riihen seinään, jolloin siitä varisivat irtonaiset jyvät. Sitten se asetettiin lattialle varstalla hakattavaksi muiden lyhteiden joukkoon. Ohra- ja kauralyhteitä ei huitaistu seinälle. Itäsuomalaisen puintikulttuurin piirissä koko puintitouhu jouduttiin suorittamaan kuumassa riihessä, länsisuomalaisella alueella rapuutetut lyhteet siirrettiin viereiseen viileään luuvaan seinässä olevan aukon kautta. Luuvariihityyppi levisi Suomeen

Ruotsin kautta, ensin Länsi-Suomeen ja sieltä hiljalleen itää ja pohjoista kohti. Keski- ja

Pohjois-pohjanmaan pitäjiin se ilmestyi 1800-luvun lopulla. (Luuva; kts. sanasto.)

Riihen tappajia eli puimamiehiä oli tavallisesti neljä. Nämä takoivat, ”tappoivat”, lyhteitä määrätahdissa varstoilla. Välillä lyhteet käännettiin ja lopuksi ne sidottiin olkikuvoksi.

Jäljelle jääneet jyvät eli riiho, akanat ja silput kerättiin omiin kasoihinsa: ensin haravalla pois oljenkorret ja katkenneet tähkät, sitten luudalla jyvät omiinsa. Riiho oli vielä seulottava välpällä, jonka pohja oli tehty ohuista päreliuskoista tai pajunvarsista. Seulottu vilja joutui tämän jälkeen viskattavaksi. Viskaaja heitti viskaimella, lyhytvartisella puulapiolla, viljaa riihen nurkkaa kohti nykäyksittäin. Näin parhaat suuret jyvät lensivät kauimmaksi, lähemmäksi jäivät heikompilaatuiset jyvät ja roskat. Kun niitä vielä hypitettiin pohtimessa, saatiin tomu, vihneenpätkät ja muut pois poimittavat nousemaan pintaan. Tätä raskasta ja aikaa vievää työvaihetta helpottamaan oli kehitetty käsin pyöritettävä viskuri, jollainen

1800-luvulla oli mm. Pudasjärven Pietarilassa, nimellä ”riihimasiini”. Vilja säkitettiin hursti- tai nahkasäkkeihin tai pantiin tynnyreihin, jos Kuva 16. Pohdin 40 se oli tarkoitettu myyntiin tai veroviljaksi. Kotona tarvittava vilja ajettiin laareihin, kun ensin oli otettu uutispuuron ja – leivän aineet. (Välppä; kts.sanasto.)

Riihityksen päätyttyä talonväki olikin selvinnyt kasvukauden mukanaan tuomista töistä.

Aloilleen ei silti voinut asettua. Syyskynnöt, ojanperkuut ja muut sellaiset työt, joita ei ehditty kiireempänä aikana tehdä, otettiin nyt työn alle. Voitiin ehkä ryhtyä rakennuspuuhiinkin. Kalastus vaati kuitenkin paljon aikaa syksylläkin, oli siian pyynti ja syyskala. Marraskuun ensimmäisenä päivänä alkoi palkollisten vapaaviikko, römppä, jonka kukin vietti haluamallaan tavalla. Kyliä kierrellen, hauskaa pitäen tai omia vaatteitaan kunnostaen ja myös kotitalossaan askareissa autellen. Syksyyn kuului vielä lahti, teurastus, jolla vähennettiin karjan päälukua siihen määrään kuin arveltiin rehuvaraston riittävän talveksi. Lahdin päätyttyä työtä riitti lihoja suolattaessa ja nahkoja käsiteltäessä. Ankarin työkausi oli kuitenkin jo takanapäin. Syksyllä siirryttiin taas kolmiateriaiseen päivään eikä työtä tehty enää niin pitkään illalla. Iltaisin ja aamuisin tehtiin puhdetöitä, päivällä ulkotöitä ja taloustöitä.

Lumentulon aikoihin alkoi linnustus. Metsällä käytiin pitkin talvea. Käytiin talvikalassa, rakennuspuita kaadettiin ja ajettiin rakennuspaikalle sekä tehtiin kaupunkimatkoja.

Kevättalvesta elämä alkoi jälleen vilkastua. Lisäateria otettiin taas helmikuussa käyttöön.

Koitti kevätkalastuksen aika. Marras-joulukuun vaihteessa kaadetut tervaspuut pilkottiin kevättalvella Kuva 17. Pellavahäkilä tervahaudan äärellä pieniksi eli rouhittiin, mutta haudan latominen tehtiin vasta myöhemmin keväällä, kun tervahaudan pohja oli kuivunut. Ennen varsinaisten kevättöiden alkua saatettiin ehtiä veistää talvella paikalle ajetut rakennuspuut.

Kevätaika kului monenlaisissa välineiden korjaustöissä ja uusien valmistamisessa. Kaikki 41 välineet oli saatava hyvissä ajoin käyttökuntoon, sillä kevätkiireiden alettua aikaa ei enää riittänyt, ei myöskään kesän ja syksyn töiden lomassa.

Puhdetyöt

Kun päivän varsinaiset työt, eli kaikki mikä liittyi karjanhoitoon,

kalastukseen, maatalouteen tai tervanpolttoon oli tehty, alettiin tehdä

puhdetöitä. Kesällä oli yleensä niin paljon töitä ja päivät pitkiä, että puhdetöitä ei ehditty tehdä, paitsi ehkä paikata kalaverkkoja. Myös puhdetyöt jaettiin yleensä naisten ja miesten töihin. Naisten töitä oli vaatteiden valmistus ja niihin liittyvät työt, miehille kuului astioiden, rekien, valjaiden ja kalastusvälineiden valmistus. Sekä miehille että naisille riitti paljon puuhaa.

Kangaspuut kuuluivat yleensä talon varustukseen. Niillä kudottiin lähes kaikki tarvittava kangas. Puuvillakangasta ostettiin myös kaupungista tai laukkukauppiailta. Rukkeja oli kaksi tai kolme, pellavahäkilöitä oli joissain taloissa, niillä päästiin ostopellavan ja hampun käsittelyssä. Villa, pellava, hamppu ja 1800-luvun vaihteesta myös puuvilla kehrättiin langaksi. Usein ne myös värjättiin kotona luonnosta saaduilla väriaineilla. Joskus valmis vaate vietiin värjärille värjättäväksi.

Sininen väri oli kallis ja harvinainen, siniseen tarvittiin indigovärejä, jotka olivat ostotavaraa. (Häkilä; kts. sanasto.) Kuva 18. Rukki

Puhdetyöt olivat muihin töihin verrattuna keveitä ja mieluisia puuhia. Niitä tehdessä pystyi rupattelemaan. Näihin hetkiin liittyvät tarinat ja arvoitukset sekä nuorelle väelle jaetut elämänviisaudet. 42

Rauni Räisänen kertoo lapsuusaikanaan Perä-Korpisessa kuulemistaan elämänviisauksista näin: Lapsuudessani kasvatettiin lapsia sananparsien ja hokemien avulla. Iloitseva lapsilauma saatiin hiljaiseksi toteamalla: ”Itku pitkästä ilosta.” Joskus meitä lapsia hiljennettiin sanomalla ”Tästä ei nyt hyvä seuraa”. Joskus todettiin: ”Räkänokastahi se mies tulee vaan ei tyhjännaurajasta.” Ahkeruuteen opastettiin sanomalla: ”Minkä taakseen jättää, sen eestään löytää” ja ”Vie mennessäs ja tuo tullessas”. Lapset saatiin asettumaan nukkumaan sananparrella: ”Aamun torkku, illan virkku. Se tapa talon hävittää.” ( Tarinoita virtojen varsilta ja korpien kätköistä. 1998. s. 239.)

Juhlat

Kekri oli vanhan satokauden päättymisen aikoihin vietetty juhla. Kekri vakiintui

Mikkelinpäivään eli syyskuun 29. päivän jälkeiseen sunnuntaihin. Kekriä vietettiin mässäilemällä. Tavallinen ruoka oli kokonaisena valmistettu lammas. Kekripuuro vietiin saunaan vainajille, joita odotettiin vieraiksi illalla. Kekri oli jouluun verrattava suuri juhla.

Kristinuskon saapumisen myötä vuodenvaihde siirtyi joulun jälkeiseen aikaan, sitä ennen se oli marraskuussa. Monia kekriin liittyneitä tapoja siirrettiin joulunviettoon, esimerkiksi hyvin syöminen. Jouluaika ja joulurauha aloitettiin Tuomaan päivästä 21.12. Jouluaika kesti

Nuutin päivään 13.1 asti. Tänä aikana oli vältettävä tarpeettomia askareita. Joulua valmisteltiin kuitenkin monin tavoin: kynttilöitä valamalla, lihaa suolaamalla ja palvaamalla. Jouluksi tupaan tuotiin olkia. Oljilla leikittiin läpi jouluyön. Ruoka jätettiin pöytään ja tulta poltettiin koko yön. Keskellä pimeyttä vietettiin valon juhlaa. Myös kirkkaankeltaiset oljet muistuttivat valosta ja auringosta. Joulukuusi ja joululahjat otettiin käyttöön vasta 1800 – 1900 – lukujen vaihteessa.

Joulunviettoon kuului joulukirkossa käynti. Hevosen valjaisiin sidottiin kulkuset, joita ei muulloin käytetty. Takaisin tullessa ajettiin kilpaa. Ensiksi ehtineitä ajateltiin odottavan koko vuoden kestävä onni. Vasikkaonni taas kukoisti, jos reen heinät vietiin heti lehmille.

Itse joulupäivää vietettiin hiljaisesti, vierailuja ei suvaittu. Tapaninpäivänä kyläiltiin ja ajettiin kyläpaikasta toiseen nauttimassa tarjotusta ruuasta ja juomasta. Myös nuuttina kyläiltiin. (Nuutti, kts. sanasto)

Joulun jälkeen alkoivat härkä- eli selkäviikot, kun oli palattu takaisin arkiseen työhön.

Ensimmäinen juhla oli seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä vietetty laskiainen, jolloin alkoi katolisen kirkon paasto. Laskiainen oli tärkeä karjaonnen turvaamiseksi. Kaikki pyörivää 44 liikettä tekevä työ, kuten kehrääminen, oli lopetettava, etteivät eläimet olisi sairastuneet pyörötautiin. Puun veistely ja oksien katkominen laskiaisena aiheutti eläimissä sorkkataudin tai sai ne katkaisemaan jalkansa. Saunaan ja nukkumaan mentiin aikaisin, jotta kesällä eläimet tulisivat laitumelta kotiin. Mäenlasku kuului asiaan laskiaisena.

Puoliseksi syötiin mämmiä ja veriruokaa, iltaseksi lihavelliä.

Pääsiäisenä jatkettiin karjataikoja. Trullit vilahtelivat paastoaikana karjasuojissa aiheuttamassa vahinkoa, keritsemässä lampailta villatupsuja ja lehmiltä karvoja. Trullin kohteeksi joutuneesta navetasta ajateltiin karjaonnen menneen. Ennen pääsiäissunnuntaina trullien temput olivat pahimmillaan, pääsiäissunnuntain jälkeen niiden voima oli mennyttä.

Pääsiäisenä alettiin totuttaa lehmiä tulevaan laidunkauteen.

Helatorstai ja helluntai olivat talvikauden päätösjuhlia. Helatorstai on Kristuksen taivaaseenastumisen muistojuhla, helluntai on mm. kirkkovuoden pääsiäisjakson päätösjuhla. Viimeistään silloin nuoriso siirtyi ulkorakennuksiin nukkumaan kesäöitä.

Juhlaa vietettiin lauluin ja leikein.

Varsinainen kesän juhla oli juhannus, 24.6. vietetty Johannes Kastajan päivä, vanhastaan keskikesän yöttömän yön juhla. Huoneet kuurattiin puhtaiksi ja sisälle tuotiin koristeeksi koivunoksia. Koivut tuotiin koristamaan pihaakin, jonne rakennettiin lehtimajoja.

Juhannusyö oli taikojen aikaa. Silloin kysyttiin enteitä ja varmistettiin seuraavan vuoden kasvu. Enin aika juhannuksena meni kisaillessa, yhdessä ollessa ja muiden kyläläisten kanssa haastellessa. Kaikilla kylillä on vanhoja paikkoja, joihin etenkin nuoret kokoontuivat juhlapyhinä ja varsinkin juhannuksena. Pudasjärvellä tällaisia paikkoja ovat Naapansaari ja

Jyrkkäkoski. 45

Juhannuksen jälkeen seuraava suuri juhla oli vasta kekrinä. Vaikka juhliin liittyi paljon vanhankantaisia taianomaisia käsityksiä, vietettiin kaikkia juhlapyhiä myös jumalanpalveluksiin osallistumalla. Uskonto liittyi vahvasti kaikkeen elämään, myös juhliin.

Taimi Kosamo kertoo lapsuutensa joulusta sota-aikana näin:

Se silloinen talvipäivä oli leuto. Äiti sanoi lähtevänsä rantteelle halon tekoon. Syyskierän aikaan meille oli tuotu kuivaa puuta syöttöpuuksi. Ne puut olivat honkapuuta, niitä koitettiin säästää, että selvittäisiin tuosta tuonnemmas. Naapurin lasten kanssa kannoimme kaikki halot, mitä äiti teki. Iso pino niitä tuli uunin kupeeseen. Pääsimme helposti uunin päälle, jonne muuten oli hankala kiivetä. Päivä kului työn ja leikin touhussa. Tuli pimeä, laitoimme tulen piisiin, säästyihän siinä lamppuöljyä ja samalla se lämmitti hataraa huonetta. Oli siinä lystiä piisin paisteella. Kiskoimme haloista päreitä ja poltimme niitä.

Siinä äiti alkoi pohtia, että mikä päivä nyt oikein on, eikä muistanut. Katsottiin Annakasta, ja niin vain kävi, että se päivä oli joulupäivä, eikä se muuksi muuttunut. No äiti siinä kauhistelemaan sitä, että meni rantteelle halkoja tekemään ja vielä joulupäivänä – aivan kuin se olisi ollut suurempikin synti. Kyllähän sen ymmärtää, että niissä oloissa ajan kulku joskus saattoi unohtua. Ei ollut radiota hyvää huomenta toivottamassa, ei sanomalehtiä viikonpäivää, kuukautta tai päivämäärää ilmoittamassa. Kello ja Annakka ainoat ajan tasalla pitäjät.

Tuli ilta ja iltasen aika. Liotimme leipää lypsylämpimässä maidossa ja hyvää oli, mutta kova oli nälkäkin. Ei ollut voita leivälle eikä muitakaan lisukkeita. Varmaan olivat korttiannokset vähissä, olihan kuukausi lopuillaan ja olimmehan jo syöneet kuluvan kuun annoksistakin etukäteen. Siinä hiillos hiipui jo himmeänä piisissä. Olimme nukkumaan menossa, kun porstuasta alkoi kuulua askelten kopinaa. Naapurin emäntä sieltä tuli käärö kainalossaan. Sieltä huivin mutkasta löytyi pieni käärö voita ja isoja valkoisia riisiryynejä. Kertoi saaneensa jouluksi, tuli meillekin tuomaan. Äiti rupesi heti tulta hällään laittamaan ja riisipuuroa keittämään. Silloisissa oloissa se oli harvinaista herkkua. Tuona ikimuistoisen joulupäivän iltana me lapset saimme syödä kaksi iltasta. Voisi vaikkapa sanoa, että naapurin emäntä toi meille joulun. (Tarinoita virtojen varsilta…1998. s.42)

Elinkeinot

Koko Iijokilaakson elinkeinoelämä perustui 1700–1800-luvulla maanviljelykseen, karjanhoitoon, kalastukseen ja tervanpolttoon. Muita elinkeinoja olivat Pudasjärvellä metsästys, poronhoito ja metsätalous.

Pudasjärven maanviljelyksen perusta oli kaskenpoltossa. Kaskeaminen tarkoittaa puiden kaatamista, polttamista ja viljan kylvämistä tuhkaan. Kaskeaminen kulutti voimakkaasti metsää ja maaperää, ja puhuttiin ryöstöviljelystä. Kaskeamisen ohella kydötettiin, eli poltettiin maaperää muualta tuodulla puulla. Parina vuotena kytömaa antoi hyvän sadon, mutta se jälkeen maa jäi vuosikymmeniksi joutomaaksi. Pudasjärvellä kaskiviljelyä harjoitettiin 1500-luvulta alkaen ja jatkettiin vielä läpi 1800-luvun. Kaskeen kylvettiin ruista ja naurista. Ohraa viljeltiin pellossa.

Karjan rehuna käytetty heinä kerättiin luonnonniityiltä. Peltojen raivaaminen kuokin ja lapioin aikana ennen maanviljelyskoneita ja hevosvetoisia maanmuokkausvälineitä oli erittäin raskasta työtä. Peltoviljely alkoi yleistyä Pudasjärvellä 1900-luvun alkupuolella.

Viljantuotantoa pidettiin vanhastaan maatalouden päätarkoituksena. Viljasta sai hyvän hinnan ja karjanhoito oli yleensä kannattamatonta. Pohjois-

Pohjanmaalla viljantuotto oli kuitenkin niin epävarmaa, että karjatalouteen oli väkisinkin satsattava. Etenkin katovuosien sattuessa karjanpito oli pelastus, koska se turvasi lihan, voin ja maidon saannin. Karjamäärää rajoitti rehun vähäinen saatavuus. 47

Lammas oli lehmän ohella suosittu kotieläin Pudasjärvellä. Siat ja

siipikarja sen sijaan olivat harvinaisia. Hevonen oli välttämätön

peltotöissä, tukkien, tervan ja muiden kyytien ajossa. Rotu oli tietenkin kotoinen suomenhevonen.

Myös poronhoito on ollut vanhastaan tärkeä elinkeino

Pudasjärvellä. 1700-luvun loppupuolella useimmilla asukkailla oli poroja, ja niitä käytettiin talvikuljetuksissa hevosten rinnalla. Leveäsorkkaisena ja kevyenä eläimenä poro ei vajoa lumeen kuten hevonen. Yhdessä kalastuksen, kaskiviljelyn ja karjanhoidon kanssa porotalous turvasi talollisen elämän. Poro oli tärkeä vetoeläin, ja siitä pystyttiin käyttämään hyväksi liha, tali ja vuota. Pudasjärviset eivät lypsäneet poroja kuten lappalaiset, eivätkä vaeltaneet porojensa mukana. Porot koottiin syksyllä aitoihin ja erotettiin; vasat merkittiin ja teurasporot otettiin erilleen. Talven niitä paimennettiin samoilla alueilla, kesällä ne saivat vaeltaa vapaana. Osa poroista harhautui kesällä omille teilleen ja porokantaa verottivat myös karhut, sudet, ahmat ja kotkat sekä porovarkaudet.

Eränkäynti, eli metsästys ja kalastus, on varhaisin ihmisen elinkeinoista. Pyyntivälineitä

1700–1800 – luvulla olivat keihäät, jouset ja jalkajouset sekä raudat eli sangat. Jouhista, pellavasta ja hampusta valmistettiin ansoja, joilla pyydettiin jäniksiä ja metsälintuja. Kettuja pyydettiin käpälälaudoilla. Suuria eläimiä varten kaivettiin pystyseinäisiä ansakuoppia, joiden pohjalle asetettiin teräväkärkisiä seipäitä. 1700-luvun alkupuolella metsästys oli vielä merkittävä elinkeino Pudasjärven asukkaille. Metsänriistan myynti oli keino hankkia rahaa.

Tuoreen lihan saanti talvisaikaan oli lisäksi välttämätöntä monessa taloudessa.

Metsästämällä vähennettiin myös karjaa ja ihmisiä uhkaavia petoja. 1700-luvun loppupuolella metsästyksen kannattavuus väheni, sillä väestön kasvu ja tuliaseet verottivat 48 riistaa liiaksi ja pelottivat sitä pois, ja tervanpoltonkin kannattavuus lisääntyi metsästykseen nähden. Kuitenkin Ouluun asti kuljetettiin kuormittain riekkoja myyntiin 1930-luvulle asti.

Oravaa pyydettiin sen turkin takia 1950-luvulle asti, jolloin sen hinta romahti.

Oravanpyynnissä käytettiin tylppäkärkistä nuolta, jottei nahka rikkoutuisi. Oravan- ja linnunpyynnissä hyvä koira oli kallisarvoinen. Hirvikanta oli metsästetty aikanaan hyvin pieneksi, ja kanta elpyi vasta 1900-luvun puolivälissä.

Kalastus oli koko Iijoen alueella merkittävä ja keskeinen elinkeino ja kala olennainen osa pudasjärveläisten ravintoa. Joesta saatiin siikaa ja lohta. Järvikalastus tuotti useimmille kotitarpeiksi kalaa, joka suolattuna tai kuivattuna säilyi pitkään.

Kalaa pyydettiin kataja- ja luukoukuilla, merroilla, verkoilla, rysillä ja nuotilla. Metallinkäytön yleistyessä saatiin käyttöön paremmat koukut sekä tuulastuksessa eli yökalastuksessa käytetyt atraimet ja parilat eli tuulaskourat. Kuva 19. Atraimia

Kauppatavaroita oli Suomessa vähän 1700-luvulla, koska elettiin omavaraistaloudessa.

Kaikki mikä pystyttiin, valmistettiin kotona. Talonpojan oli välttämättä ostettava suolaa ja rautaa, joskus myös siemenviljaa. Pellava oli ostotavaraa, samoin kuin kalastusvälineisiin käytetty hamppu. Vaurauden kasvaessa alettiin hankkia lasia ikkunoihin ja lasipulloja ja – astioita sekä kahvia, rommia, sokeria ja muuta tuontitavaraa.

Tuotteiden ostamiseen tarvittavat rahat saatiin myymällä omia tuotteita: lohta ja muuta kalaa, tervaa, tukkipuita, lintuja, höyheniä ja marjoja. Rahoilla saatiin maksettua myös kruununverot. Kaupankäynti vilkastui 1800-luvun alkupuolella. Voin myynti lisääntyi näinä aikoina, sitä vietiin mm. Pietariin. 1800-luvun puolivälissä Pudasjärven 49 vientituotteisiin kuului voita, tervaa, potaskaa, honkapuita, lankkuja, laivapuuta, talia, veneitä, poronvuotia, poronkieliä sekä poronlihaa. (Potaska, kts. sanasto.)

Tervanpolttoa alettiin harjoittaa Pudasjärvellä 1740-luvulla.

Suur-Iin alue oli 1770-luvulla jo Oulun alueen tärkein

tervanhankinta-alue. Pudasjärvi oli suuri tervapitäjä.

Tervanpolttoa ehkäisi 1700-luvulla kuljetusongelma. Terva Kuva 20. Tervatynnyri kuljetettiin Ouluun pääasiassa teitse, mikä oli hankalaa ja huonosti kannattavaa. Tynnyreiden laskeminen veneillä Iijokea myöten oli koskien takia riskialtista. Lauttakuljetukseen siirtyminen aloitti todella tervantuottokauden. Tynnyreitä kuljetettiin siis tukeista tehtyjen lauttojen päällä, jotka nekin menivät myyntiin.

Tervaa poltettiin pyöreän muotoisissa maahan kaivetuissa tervahaudoissa, johon pilkotut tervaspuut ladottiin tiiviisti. Haudan pohja oli suppilomainen, keskelle viettävä. Pohja tiivistettiin savella ja suomudalla ja päällystettiin tuohella tai kaarnalla. Hauta peitettiin turpeilla ja sytytettiin. Terva valui haudan alapuolelle rakennettua ränniä pitkin ulkopuolella olevaan suureen sammioon tai suoraan tynnyreihin.

Kuva 21. Tervahaudan pohja. Kuva 22. Pohjalle asetetaan pitkät lankut ohjaamaan tervan kulkua.

Keskellä on reikä, johon terva valuu. Tervakset ladotaan ympyrän muotoon ulkoreunalta keskustaa kohti.

Kuva 23. Valmis turpeilla, hiekalla Kuva 24. Hauta on sytytetty tasaisesti reunoilta. ja mullalla peitetty tervahauta. Palavista puista irtoaa tervaa, joka valuu pohjan

alla olevaan ränniin.

Kuva 25. Rännin suuaukko, josta valutettiin terva sammioon tai tynnyreihin.

Tehtävät 51

Seurakuntaelämä

Pudasjärvestä tuli kappeliseurakunta vuonna 1639 ja kirkkoherrakunta virallisesti v. 1641. Pudasjärvelle rakennettiin kirkko aikaisemman saarnahuoneen tilalle v. 1673. Se todettiin liian pieneksi ja huonokuntoiseksi v. 1777, ja uusi rakennettiin pian v. 1781.

Uuden kirkon piirustukset laati arkkitehti Carl Fredrik Adelcrantz. Ajan tyyli-ihanteiden mukaan Adelcrantz piirsi kirkosta ristikirkon. Tyyliltään kirkko on uusklassinen, ja istumapaikkoja siellä on noin 600. Kirkko kastettiin Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa kruununprinssi Kustaa Adolfin nimikkokirkoksi.

Vanhan kirkon sisävarustusta siirrettiin uuteen kirkkoon. Maalari Peter Bergströmiltä ostettiin kolme maalausta: Pyhä Ehtoollinen, Jeesus Getsemanessa ja Kristus ristillä. Kirkossa on myös toinen ristiinnaulitsemista esittävä maalaus, mutta siinä ei ole signeerausta. Saarnastuolin on veistänyt kirkon rakentaja

Bengt (Pentti) Paso. Kirkon alttaritaulu on oululaisen Johan Gustaf

Hedmanin maalaama, vuodelta 1825.

Kellotapuli on rakennettu kesällä 1761. Kellotapulin ulkomaalaukset on tehnyt kirkkomaalari Mikael Toppelius, ja ne ovatkin hänen ainoat tunnetut ulkomaalauksensa.

Kirkon molemmat kellot säilyivät isonvihan yli maahan kätkettyinä. Kristiina- kuningattaren lahjoittama pienempi kello särkyi myöhemmin. Seppä Erkki Oinas ja talollinen Antti Keränen korjasivat kellon, mutta se katsottiin silti niin huonokuntoiseksi, että se päätettiin valaa uudelleen ja isommaksi. Kello kuljetettiin sulan veden aikana vuonna 52

1806 Tukholmaan, jossa valaja Carl Fredrik Grönvall valoi sen 680 kilon painoiseksi. Kesällä

1807 kello tuotiin Tukholmasta ja sitä soitettiin ensi kerran jouluna 1807.

Kirkon ympärillä oleva kirkkotarha oli päähautausmaana läpi 1700-luvun. Vainajia haudattiin myös kirkon ympärillä olleisiin katettuihin puuhautoihin. Hautojen täyttyessä ne tyhjennettiin luuhuoneeseen. Kirkon sisään haudattiin pappeja ja heidän perheenjäseniään, mutta myös varakkaat talonpojat lunastivat kirkosta hautapaikkoja itselleen ja perheelleen. Viimeiset hautaukset kirkkoon tehtiin vuonna 1779, koska valtiopäivät tekivät päätöksen, jossa se kielsi kirkkoon hautaamisen.

Hautausmaan ympärille rakennettiin vuonna 1796 pärekatteinen hirsiaita, joka maalattiin punamullalla. Hautausmaan sisäänkäynnit olivat tapulin pohjahuoneessa ja asehuoneessa, joka rakennettiin vuonna 1761 samaan aikaan kuin kellotapulikin.

Suomen sodan aikana vuosina 1808–09 riehuneet tautiepidemiat surmasivat ihmisiä siinä määrin, että hautausmaa kirkon ympärillä tuli täyteen. Vuonna 1809 kirkon läheisyydestä erotettiin uusi hautausmaa- alue. Hirsiaita on 1370 metrin pituinen ja se on lautakatteinen, vanhimmat osat vuodelta

1809.

Seurakunnassa työskenteli 1700-luvulla kirkkoherra, kappalainen, apulaispappeja, lukkari, unilukkari, kirkkoväärti eli kirkonisäntä, seksmanni eli kuudennusmies sekä kirkkoraati eli kirkkoneuvosto. Kirkkoherra oli viranhaltija, ja seurakunnassa johtavassa asemassa.

Kirkkoherra ja kappalainen toimivat pappeina. Suuressa kunnassa palveli useita apupappeja. Kirkkoherra tai kappalainen saattoi joutua ottamaan sairauden tai 53 vanhuutensa vuoksi apulaispapin. Jos vapautuneeseen kirkkoherran virkaan ei saatu riittävän nopeasti uutta henkilöä, jouduttiin palkkaamaan ns. väliajansaarnaaja.

Lukkarin tehtäviin kuului veisuun johtaminen ja järjestyksen valvominen kirkossa ja kirkonkellojen soitto sekä lukutaidon ja kristinuskon opettaminen lapsille. Lukkari oli mukana kinkerimatkoilla ja osallistui kinkerikuulusteluihin. (Kinkerit, kts. sanasto)

Kirkkoväärti eli kirkonisäntä oli Suomessa tärkein seurakunnallinen luottamustehtävä

1800-luvulle saakka. Seurakunta huolehti ennen tehtävistä, jotka mykyisin kuuluvat kunnallislaitoksen huolehdittaviksi, joten kirkonisäntä oli käytännössä myös kunnanjohtaja

Hän vastasi kirkon omaisuuden ja rahojen hoitamisesta. Kirkkoväärtiksi valittiin yleensä joku luottamusta nauttiva paikallinen talonpoika.

Unilukkariksi kutsuttiin kirkonpalvelijaa, joka herätteli pitkällä kepillä nukahtaneita jumalanpalvelukseen osallistujia, eli valvoi järjestystä jumalanpalveluksen aikana sekä häpeäpenkkiä ja jalkapuuta. Hän huolehti myös kirkonpihan siisteydestä ja järjestyksestä.

Kun lukkari oli estynyt hoitamaan tehtäviään, unilukkari toimi hänen sijaisenaan.

Seksmannin eli kuudennusmiehen tärkein tehtävä oli valvoa kyläläisten tapojen puhtautta ja sapatin viettoa. Seksmannit osallistuivat kirkkoraadin eli kirkkoneuvoston kokouksiin päättämään papiston kanssa rangaistuksista kirkollista järjestelmää vastaan eli esim. juoppoudesta, korttipelistä, riitelystä, pyhätyöstä tai lukutaidon hankkimisen laiminlyönnistä.

Kirkonkylässä ja lähikylissä asuvien ihmisten oli saavuttava sunnuntaisin ja juhlapyhinä kirkkoon. Kaukaisimmilla seuduilla asuvien oli tultava juhlapyhinä. Tämä tuotti syrjäseutujen asukkaille joskus suuriakin vaikeuksia, mutta poisjäännistä joutui helposti 54 käräjille. Sapattia eli sunnuntaista lepopäivää oli kunnioitettava jokaisen, eikä työtä saanut tehdä. Hartaudet eivät rajoittuneet jumalanpalveluksiin, vaan kirkko suositteli pidettäväksi kotihartauksia joka päivä, ja Pudasjärvellä näitä päivittäisiä rukoushetkiä noudatettiinkin.

Kirkko seurasi tarkasti kansan uskonelämää, mikä kävi helpoiten kinkereillä.

Kuulusteluissa havaittiin, miten kukin oli ymmärtänyt kristinopin pääasiat ja pystyttiin vaivihkaa tarkkailemaan opin puhtautta ja mahdollisia vääriä vaikutteita.

Herätysliikkeet saapuivat Pohjois-Pohjanmaalle 1830-luvulla, vahvimpana näistä lestadiolaisuus. Herännäisyyttä saarnasivat kiertävät maallikkosaarnaajat ja paikalliset saarnamiehet. Toinen vahva herätysliike oli evankelisuus, jonka kannatus kutistui lestadiolaisuuden leviämisen myötä. 1870-luvun jälkeiset vuosikymmenet olivat

Pudasjärvellä voimakasta lestadiolaisuuden leviämisen ja vakiintumisen aikaa. Kirkko vastusti herätysliikkeitä, koska osa niiden uskonkäsityksistä erosi kirkon uskonkäsityksistä.

Rikokset ja alkoholismi kuitenkin vähenivät huomattavasti herännäisyyden myötä, mikä auttoi kirkkoa hyväksymään herätysliikkeet.

4.Kylien pääpiirteet

Kirkonkylät olivat pitäjän keskuksia, joissa asui tavanomaisten maalaiskylien asujien lisäksi virkamiehiä, valtaosa pitäjän käsityöläisistä ja joukko mäkitupalaisia, joilla oli täällä enemmän mahdollisuuksia tilapäistöihin kuin maatalouskylissä. Ensimmäiset maakaupat ja osuuskaupat perustettiin kirkonkyliin. Toinen asutustaajamia synnyttävä tekijä oli teollisuuslaitos, ruukki tai saha. Niiden työntekijät asuivat yleensä työnantajan maalla mökeissään. Näiden lähelle asettui satunnaisten työansioiden toivossa ajan oloon joukko vähäväkisiä.

Pudasjärven kirkonkylä Kurenalus oli suuren kunnan talouskeskus. Se kasvoi vuoden 1875 parisataahenkisestä kylästä viidenkymmenen vuoden aikana liki viisisataa asukasta käsittäväksi asutustaajamaksi. Sille oli tyypillistä asukkaitten laaja kirjo: korkeista virkamiehistä talollisiin ja vaihtelevasti menestyviin maakauppiaisiin, käsityöläisistä itsellisiin, torppareihin ja mäkitupalaisiin. (Itsellinen, mäkitupalainen, torppari; kts. sanasto.)

Pudasjärven kaksi teollisuuslaitosta, Hirvaskosken Timosen ruukki Sotkajärvellä ja

Kollajassa sijaitseva Petäjäkangas olivat kumpikin aikoinaan asutuskeskuksia. Timosessa asui parisataa henkeä, Petäjäkankaalla noin sata.

Kuva 26. Pudasjärven kartta sivukylineen. Päätiet on merkitty punaisella. KAJAANI

Aittojärvi on pinta-alaltaan pieni kylä Siuruan ja Kipinän välissä kaupungin länsiosassa.

Rakennuskanta on säilynyt perinteisenä etenkin varsinaisessa Aittojärven kylässä ja

Ypykkäjärvellä. Aittojärven - Kynkään alue edustaa Pohjois-Pohjanmaan nevalakeudelle tyypillistä järvenrantojen ja jokivarsien asutusta vähäisine viljelyksineen ja on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue. 57

Pudasjärven etelälaidalla sijaitseva Hetekylä on laajalle Ylikiimingin tien varteen levittäytynyt kylä. Olvassuon soidensuojelualue sijaitsee osittain Hetekylän alueella.

Kylässä on lukuisia kulttuurihistoriallisesti merkittäviä kohteita. Lapin sodan muistomerkki sijaitsee Pudasjärven Hetekylän tienhaarassa. Muistomerkki paljastettiin

2.7.1994. Muistomerkin teksti on ”Täällä ammuttiin Lapin sodan ensimmäiset laukaukset

28.9.1944.”

Hirvaskoski sijaitsee noin 20 km:n etäisyydellä Kurenalta valtatie 20 ja kantatie 78 risteyksen tuntumassa. Kylä on ollut viime vuosina jopa muuttovoittoinen oman koulun ja hyvän sijaintinsa ansiosta. Hirvaskoskella sijaitsi aikoinaan vauras rautaruukki, joka toi moneen perheeseen elannon. Tämä näkyy edelleen komeina pirtteinä rakennuskannassa ja paikkakuntalaisittain katsottuna laajoina peltoaloina. Ervastin kylä sijoittuu Hirvaskosken etelälaitaan ja se on tullut tunnetuksi vapaa-ajankalastuskohteestaan Iijoen varrella, Jaaskamonkoskista.

Syötekylän eteläpuolella on vanha Iinattijärven kylä, joka on kohonnut samannimisen järven ympärille. Kylässä on vain vähän palveluja, mutta hyvät kulkuyhteydet moneen suuntaan. Korkealle kohoava Hampusvaara on yksi Iinattijärven maamerkeistä. Kylän alueella sijaitsi 1700-luvulla myös kuparikaivos.

Jaurakkajärvi edustaa ainakin nimensä puolesta saamelaisasutuksen aikaa. Kylän sijainti on kaupungin alueen kaakkoiskulmassa ja sille ominaisia piirteitä ovat suuret järvet ja lukuisat vaarat. Korpisen kylä on osa Jaurakkajärveä ja onpa sitä "Pudasjärven

Sveitsiksikin" kutsuttu. Kylään kuuluu myös suuri asutusalue, Malisensuo.

Pääosa Kipinän nykyisestä asutuksesta on Iijoen varrella Kantolanharjulla ja

Kollajanniemellä sekä Kipinän kylässä. Lisäksi asuttuja alueita ovat Ahosen ja Hakulin 58 rannat sekä Vuorman ja Konttilan alueet. Aivan kylän "keskustan" tuntumassa sijaitsevat Iijoen suurimmat vapaana virtaavat kuohut,

Kipinänkosket ja Varpuvirrat. Heti jäitten lähdön jälkeen kalastajat alkavat suurina joukkoina saapua kylälle ja lopettavat harrastuksensa vasta, kun joki alkaa jäätyä.

Niinpä kylällä onkin kalastajia monin tavoin palveleva kalastuskeskus. Kipinän kylän alueella, Ouluntien ja Hetekyläntien risteyksen maastossa ammuttiin 28. syyskuuta 1944

Lapin sodan ensimmäiset laukaukset. Kipinän asukasluku on nykyään n. 300.

Pudasjärvi on säilyttänyt keskustaajamansa oman nimisenään, Kurenalana. Oulu-

Kuusamontien rakentaminen siirsi kuntakeskuksen Pudasjärven rannasta tien varteen

Iijoen törmälle. Kylä sai nimensä joessa kuohuvan monikilometrisen kosken, Kurenkosken mukaan, jonka alapuolelle se on rakennettu. Kurenalla asuu nykyisin noin puolet koko kaupungin väestöstä.

Pitäjän pohjois-osaan Sarakylän ja Siuruan väliin sijoittuu myös pieni Kokkokylä, lähelle

Ranuan kunnan ja Lapin läänin rajaa. Kylän halki virtaa Siuruanjoki ja kulkuyhteydet ovat hyvät kylän halki kulkevan kantatie 78 ansiosta.

Pintamo sijaitsee Pudasjärven itälaidalla valtatie 20:n välittömässä tuntumassa. Kylä on rakennettu samannimisen suurehkon järven ympärille. Pintamolle ominaista ovat hiekkainen, kumpuileva ja kuiva kangasmaasto, jota läikittävät lukuisat kirkasvetiset lammet ja pienet järvet. Kylän etelälaitaa halkoo Iijoki, jossa sijaitsee myös Pintamon nykyinen osa, Kuren kylä.

Pudasjärven kirkko on rakennettu Pudasjärvi-nimisen järven rannalle ja seutua on voitu aikoinaan pitää pitäjän hallinnollisena keskuksenakin pappiloineen ja käräjätupineen.

Pudasjärven kylä jäi kirkkoineen hieman syrjään kuntakeskuksen muutettua Kurenalle. 59

Pudasjärven kylän muita osia ovat mm. Jonku, Taipaleenharju ja Paukkeri. Taipaleenharju on huomattava maamerkki Kurenalle saavuttaessa, sillä valtatie 20 vieressä sijaitsevia tuulimyllyjä ei voi olla huomaamatta. Kylä on saanut myös uusia asukkaita, joita on houkuttanut kaunis harjumaisema sekä hyvät kulkuyhteydet niin Oulun kuin

Kurenalankin suuntaan. Syrjemmässä sijaitseva Jonku taas sijaitsee samannimisen järven ympärillä, joka on Pudasjärven suurin yhtenäinen vesistöalue. Paukkerin asutus on keskittynyt Korpijoen varteen Jongun ja Jaurakkajärven puoliväliin.

Puhos on säilynyt edelleen erittäin elinvoimaisena kylänä. Asutus ja viljelykset ovat sijoittuneet Puhoksen kylän ohella niemiin, kuten Juurikkaniemeen, Materoniemeen,

Puhosniemeen ja Pääahoon. Suurista korkeuseroista johtuvat pitkät näkymät isolle järvelle saarineen ja ranta-asutuksineen muodostavat vaikuttavan maisemakokonaisuuden. Järvialueet hallitsevat Puhoksen maisemaa.

Suurimmat järvet ovat Puhosjärvi ja Kosamonjärvi. Puhoksella on kuulu tanssitalo Möykkälä, jossa järjestetään mm. vuotuiset sikajuhlat. Puhoksella on yhteistä rajaa Puolangan, Taivalkosken ja Suomussalmen kanssa.

Pärjänsuo on Livon kylään kuuluva sodanjälkeinen suuri asutusalue, joka sijaitsee n. 35 km

Pudasjärven keskustasta, Kurenalan ja Yli-Livon välissä.

Pudasjärven pohjois-osassa sijaitsee vanha ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä Livon kylä. Livo on levittäytynyt Livojokivarteen. Jyrkkätörmäinen Livojokivarsi on kesäisin komeaa katseltavaa ja kuljettavaa ja niinpä se onkin suosittu kalastus- ja vesiretkeilykohde.

Livolla on myös erittäin aktiivisesti toimiva kylätoimikunta ja alueella ilmestyy Livon

Sanomat -lehti. Vireiden ihmisten ja yhdistysten Livo valittiin Pohjois-Pohjanmaan vuoden kyläksi 2003. 60

Väestömäärältään Pudasjärven pohjoisosassa sijaitseva Sarakylä on

Pudasjärven kolmanneksi suurin keskustaajaman Kurenaluksen ja

Pudasjärven kylän jälkeen. Sarakylän asutus on levittäytynyt kylän halki virtaavan Livojoen ja Sarajärven ympärille. Kouva kuuluu osana Sarakylään ja tämä komea vaaraseutu on osa Syötteen kansallispuiston aluetta. Suvanto on myös Sarakylän osa ja se sijaitsee kylän etelälaidalla aivan Livojoen tuntumassa. Sarakyläntien ja Livojoen risteyskohdassa sijaitsee kaupalla ja huoltoasemalla varustettu Rytinki, josta erkanee tiet

Tuhansuolle ja Ruuhensuolle, kahdelle sodanjälkeiselle asutusalueelle. Sarakylässä järjestetään vuotuiset vattumarkkinat. Muistomerkki Parkkuupukki sijaitsee Sarakyläntien ja Lehmisuontien risteyksessä Sarakylässä (noin 62 km kuntakeskuksesta). Sarakylän alueella oli mittavat savottatyöt nelikymmenluvun lopussa ja viisikymmentä luvulla, jolloin maksettiin myös sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Mm. Osaran aukiot hakattiin silloin.

Muistomerkin paljastustilaisuus oli 11.7.2005.

Siurua lepää EU:n vanhimman kallioperän päällä. Nimensä mukaisesti koko Siuruan kylä on levittäytynyt Siuruanjokivarteen. Kylässä sijaitsee yksi sodan jälkeen rakennettuja asutusalueita, Kalliosuo. Siuruan pohjoislaidalla sijaitsee yksi

Suomen suurimpia soidensuojelualueita, Litokaira. Kylä on muutoinkin hyvin suovaltainen, mikä takaa kylälle kesäisin suuret määrät hillastajia ympäri Suomen. Siurua on menettänyt suuren osan asukkaistaan ja sen peruspalvelut ovat nykyisin vähäiset. 61

Syötekylässä sijaitsevat muun muassa Suomen eteläisin tunturi Iso-Syöte sekä Pikku-Syöte laskettelukeskuksineen. Syötekylä sijaitsee Syötteen kansallispuiston alueella. Matkailun ansiosta Syötekylällä on monipuoliset palvelut, joihin kuuluvat muun muassa kaksi hotellia ja kauppaa sekä huoltoasema. Lisäksi alueella on melko suuri määrä loma-asuntoja.

(http://www.pudasjarvi.fi)

5.Kotiseutumuseon kokoelmat ja pihapiiri

Pudasjärven kotiseutumuseon historia ulottuu 1940-luvulle saakka, jolloin suunnittelu aloitettiin.

Kotiseutumuseo avattiin 19.6.1960 entisessä viljamakasiinirakennuksessa. Makasiini toimii esinemuseona, jossa on talonpoikaisesineitä lähinnä 1700- ja 1800-luvuilta. Esinekeräys aloitettiin jo 1957 ja se jatkuu edelleen.

Makasiinia alettiin alun perin rakentaa 1857 keisarillisen julistuksen perusteella. Se valmistui pudasjärveläisten kirvesmiesten voimin 1859. Hätäapumakasiinin eli lainajyvästön tarkoituksena oli torjua nälänhätää. Katovuosien aikana lainajyvästöstä voitiin lainata viljaa siemenviljaksi. Kun saatiin taas omaa satoa, maksettiin lainattu vilja takaisin. Perusvarastona makasiinissa oli koko ajan 650 tynnyriä ruista ja ohraa. Tynnyriin mahtui 150 litraa.

Esineistö on erittäin laaja ja rakennuksiakin kaksikymmentä; viljamakasiini; Niemelän talo, jonka pirtti on entinen savupirtti 1700-luvulta, metsämuseo, paja, ruotusotamiehen torppa, riihi, tuulimylly, puoji, pakoaittoja ym.

Museo on yksi Pohjois-Suomen suurimpia. Museoalueen pinta-ala on noin kolme hehtaaria.

Museo sijaitsee kirkon läheisyydessä ja alueen sivuitse kulkee vanha kirkkotie.

Museorakennusten historiaa

Ruotsi oli Uudenkaupunginrauhassa 1721 menettänyt tärkeimmän viljantuontialueensa

Baltian, josta kadon sattuessa tuotiin viljaa puutetta kärsiville seuduille. Koko 1700-luvulla pyrittiin tasaamaan eri vuosien satoa niin, että hyvinä vuosina varastoitua viljaa voitaisiin käyttää kadon sattuessa ainakin ensi hätään.

Pudasjärvellä ei vielä 1700-luvulla ollut varsinaista viljamakasiinia, oli vain ns. kassa-aitta palkkaviljan ja köyhäinavun kokoamiseksi. Se oli niin suosittu, että vuonna 1806 päätettiin rakentaa toinenkin aitta. Vuonna 1813 keisarillinen kruunu pahan katovuoden jälkeen muistutti jälleen pitäjiä makasiinin rakentamisesta. Keisarillisen majesteetin julistuksella

1857 velvoitettiin perustamaan siemen- ja hätäapumakasiineja.

Pudasjärvelle sellainen valmistui kaksi vuotta myöhemmin 1859. Perusjyvästö oli 650 tynnyriä (1 tynnyri = 150 litraa) joko ruista tai ohraa ja se päätettiin kerätä vuoteen 1860 mennessä. Viljantuontivelvollisia olivat talolliset ja kruunulta saatiin avustusta. Itselliset, mökkiläiset ja palkolliset vapautettiin maksuista. Viljamakasiinin ensimmäisen kerroksen kaksinkertaiset seinät varmistivat, ettei jyviä päästy varastamaan. Ne säilyivät myös hyvin ja kuivina, koska ilma kiersi seinien välissä. 64

Lainajyvästö lakkautettiin 1957 ja rakennus määrättiin kotiseutumuseoksi. Samalla tehtiin joitain muutostöitä, kuten jyväsiilojen täyttöaukkojen sulkeminen. Yksi jätettiin kuitenkin sulkematta ja sen ympärille rakennettiin yläkertaan suojakaide. Esineitä rakennuksessa on kolmessa kerroksessa, alhaalla on vaihtuvan näyttelyn tila, johon rakennetaan joka kesä uusi näyttely joko museon omista kokoelmista tai lainanäyttely. Makasiinissa on esillä mm. kirkkoesineistöä, tekstiilikokoelma, talonpoikaisesineistöä, esihistoriallinen kokoelma ja tuulimyllyn pienoismalli.

Paavon tupa (nro 5) on pudasjärvellä toimineen vaatturi-valokuvaajan Paavo Räisäsen koti.

Rakennus valmistui 1930-luvun alussa ja sijaitsi tuolloin Pudasjärven keskustassa, Kauppatiellä.

Rakennus siirrettiin museolle vuonna 2013, jolloin tehtiin rakennuksen pystytys- ja korjaustyöt. Tupa aukaistiin yleisölle kesällä 2015, jolloin siellä oli valokuvanäyttely Paavo Räisäsen töistä. Tupa valmistuu lopullisesti kesällä 2016,

jolloin siihen tehdään viimeistelytöitä ja sisustetaan 1950-luvun tyylin mukaisesti.

Niemelän talo (nro 6) siirrettiin 1970-luvulla Iinattijärven kylän Niemelän tilalta osaksi museokokonaisuutta. Talo saatiin koottua 1976 ja samalla joitain rakenteita korjattiin ja entisöitiin. Talon ensimmäinen osa on savupirtti, joka on rakennettu 1700-luvun alussa.

Taloa laajennettiin 1800-luvulla, jolloin rakennettiin eteinen, keittiö ja kaksi kamaria.

Samalla muurattiin kiviuunit kamareihin, keittiöön ja pirttiin. Kiviuunit muurasi Reete

Poussu, eli "Poussun Reppi". Pirtin ollessa savupirttinä uuni ulottui lattiassa näkyvään lautojen liitoskohtaan asti nykyisen kiviuunin edessä. Lattialaudat ovat siis alkuperäiset.

Vuonna 1910 Risto Kuopus rakensi talon jatkeeksi kamarien puoleiseen päähän salin. Salia käytettiin harvoin oman väen puitteissa. Talon vieraat, kuten pappi, sai nukkua salin puolella omassa ns. papin sängyssä. Sängyn vieressä oli sylkykuppi, jossa oli hiekkaa ja katajanoksia pohjalla. 1930-luvulla Heikki Kaijala rakensi nykyisen umpinaisen kuistin talon toisella puolella sijainneen tilalle, jossa oli vain lattia ja parrujen kannattama katto. 66

Navetta (nro 9) on peräsin 1940-luvulta ja se on tuotu Ypykkäjärveltä. Se on ns. luontinavetta, eli karja seisoi kovaksi poljetulla maa- tai lautalattialla, josta lanta luotiin päivittäin navetan taakse. Näin lannan sekaan ei joutunut kuivikkeita niin kuin sellaisissa navetoissa, joissa lanta luotiin vain muutaman kerran vuodessa. Navetat olivat pieniä, kuten ikkunatkin, jotta lehmillä olisi lämmintä.

Lato navetan yhteydessä on 1800-luvulta Liepeen pappilasta. Katteena on ollut päre, nykyisin huopa. Navetan ja ladon edessä on vinttikaivo, vesikynä ja vinttikaivo.

Riihi (nro 10) on 1700–1800-luvulta ja se on tuotu Siuruan kylästä. Riihtä on käytetty viljaa puitaessa.

Kun Pudasjärven ja Taivalkosken asukkaat olivat tulleet tänne etelämpää, he toivat tullessaan myös viljan viljelyn, vaikka se ei pohjoisen sijaintimme vuoksi oikein onnistunutkaan. Ohran lisäksi viljeltiin myös ruista. Aina 1800-luvulle asti kaskiviljely oli tavallisin viljelytapa. Se kuitenkin kulutti maata ja metsiä, minkä vuoksi kansaa kehotettiin siirtymään peltoviljelyyn. Hamppua viljeltiin verkko-, nuotta- ja vaatetarpeiksi. Pellavasta tehtiin 67 hienoja kankaita, aivinaksi ja rohdinkankaaksi. Kun vilja oli leikattu sirpillä tai suoravartisella viikatteella, se sidottiin nippuun lyhteiksi ja nostettiin riihen parsille kuivumaan. Uunia lämmitettiin päivä tai pari, kunnes jyvät olivat kuivia. Kuumuus ja savu peittosivat viljan, madot ja muut tuholaiset tippuivat riihen lattialle, josta ne lakaistiin pois.

Lyhteitä lyötiin seinään, jolloin irtojyvät tippuivat lattialle. Lyhteet asetettiin lattialle riviin tähkät vastakkain ja siteet irrotettiin. Yleensä puitiin pareittain vuorotahtiin lyömällä varstoilla.

Puinnin jälkeen oljet vietiin pois ja tähkät sekä oljenkorret irrotettiin jyvistä erilleen riihiharavalla. Seuraavaksi jyvät seulottiin riihiseulalla. Seulominen oli naisten työtä.

Viskaaminen kuului miehille, eli viskurilla tai äyskärillä viskattiin jyvät riihen toisesta nurkasta toiseen, jolloin kauimmaksi lensivät raskaimmat ja parhaimmat jyvät.

Lähemmäksi jäivät ns. akanat ja muut roskat. Loppupuhdistus tapahtui pohtimalla, ts. hypittämällä jyviä pohtimessa, jolloin pöly ja roskat valuivat matalan reunan yli maahan.

Akanat ja ruumenet kerättiin ruumenvakkaan eläinten rehuksi. Myös oljet säästettiin. Jyvät säkitettiin riihilapiolla ja jauhettiin jauhoksi myllyssä.

Ruotusotamiehen torppa ( nro 12) on rakennettu 1700-luvun alussa. Se on ollut Takkisen talon ruotusotilaan torppana Kollajanniemellä, mistä se on myöhemmin siirretty Vuorman tilalle heinäladoksi. Torpassa on aikaisemmin ollut maalattia, ikkuna-aukon edessä luukku, ja ovi on ollut kapeampi. Torppa on kengitetty uudelleen museolle siirrettäessä.

Maakunta oli jaettu ruotuihin ja yhteen ruotuun saattoi kuulua esim. 16 taloa. Ruotu asetti sotamiehen, kustansi varusteet ja ylläpidon sekä maksoi pestirahan. Ruotu oli velvollinen rakentamaan sotamiehelle ja tämän perheelle torpan, antamaan peltoa ja niittyä sekä maksamaan pestirahan lisäksi sotamiehelle palkkaa. Sotamies asui torpassaan ja osallistui 68 tuottavaan työhön, silloin kun häntä ei tarvittu sodassa. Irtolaisia ja orpopoikia pestattiin usein ruotusotilaiksi.

Paja (nro11) on rakennettu 1800-luvulta ja se on tuotu museoalueelle Kuren kylästä,

Veteläisen talosta. Pajassa oleva alasin ja rautaharkko ovat Hirvaskosken omasta rautamalmista.

Raudan hinta oli 1700-luvulla korkea ja sen käyttö oli sen takia vähäistä. Kirveet, viikatteet, sirpinterät, puukot ja sahanterät olivat tärkeimpiä rautatavaroita.

Metsäkämppä (nro 14) rakennettiin vuonna 1952 Taivalkosken Pirinkankaalle. Kämpän rakennuttaja oli Metsähallitus ja rakennuksen valmistumista valvoi työnjohtaja Perttula.

Rakennuksen tekoon käytetyt puut kaadettiin ja sahattiin hirsiksi paikan päällä. Vuonna

1961 rakennus siirrettiin Poikaloukusavaaraan lukuun ottamatta "terävää päätä", eli työnjohtajien huoneita. 69

Kämpän alkuaikoina valaistukseen käytettiin "Tilleytä" ja öljylamppuja, mutta jo 1950- luvulla siirryttiin aggregaatin avulla sähkövaloon. Kämppä siirrettiin museoalueelle vuonna 1982.

Metsätyövälinevarasto ( nro 15) on rakennettu vuonna 1958. Rakennuksen suojissa on mm. kauppavene "soho" ja "vesipasa", jolla jäädytettiin talvisin reitti hevosten vetämille tukeille.

Varastossa on näytteillä runsaasti savottaan ja uittoon liittyvää esineistöä. Sen on lahjoittanut Metsähallituksen Närekerho ja museolle se on tuotu Rojolasta.

Kala-aitta (nro 16) oli kalastusaittana 1700-luvulla, myöhemmin kaupan varastona. Nyt aitta sisältää metsästykseen ja kalastukseen liittyvää esineistöä.

Metsästys on ollut 1600–1700-luvuilla todellinen ruoan lisä. Lintuja ja jäniksiä pyydettiin rihmoilla ja satimilla. Myös vesilintujen munia kerättiin keväisin. Sattumoisin kaadettu karhu antoi hyvän lisän asukkaan ruokaan. Petoeläimistä maksettava tapporaha oli myös yksi houkutin niiden metsästykseen ja turkisten vuoksi saatettiin ampua kymmeniätuhansia oravia vielä 1900-luvun alussa. Aseita valmistivat usein paikalliset sepät ja oravien ampumisessa käytettiin puuluoteja, jottei nahkaan tulisi reikiä.

Lohi nousi Iijokeen aina 1950-luvulle saakka. Pudasjärvellä lohikalastuksesta ei tarvinnut maksaa veroa, kuten jokisuun ammattikalastajien. Järvillä pyydettiin siikaa, muikkua ja kutuhaukea. Pääasiallisina pyydyksinä olivat nuotat, erilaiset rysät ja verkotkin yleistyivät

1700-luvun puolivälissä. Kala säilöttiin suolaamalla se "nelikoihin".

Savusauna (nro 17) on peräisin Iinattijärveltä

1800-luvun lopulta. Kuumassa löylyssä kylpeminen on vanha itäeurooppalainen tapa.

Suomessa käytetään koivunoksista tehtyä

"vastaa" (tai "vihtaa"), joka on tunnettu jo keskiajalla. Suomi on maailmalla myös ainoa maa, jossa saunakulttuuri on säilynyt edelleen elinvoimaisena ja onkin osa suomalaista identiteettiä. 71

Sauna sijaitsi pihapiirin ulkopuolella, koska se saattoi syttyä helposti palamaan. Usein saunassa kuivattiin pellavia sekä maltaita ja sitä käytettiin myös pyykinpesupaikkana. Vesi lämmitettiin kiukaan päällä pienessä padassa tai pihalla karjakeittiössä. Saunassa perinteisesti myös synnytettiin, ja paikallinen parantaja ja ”kuppari” toimitti virkaansa, kuppaamalla ja iskemällä suonta.

Kaupparakennus (nro 18) on ollut Anttilan vanhan talon aittana Rytingissä, mistä se on siirretty pihapiirin talliksi. Aitta on ollut alun perin kaksikerroksinen ja tuohikattoinen.

Museolle aitta on siirretty vuonna 1995. Siirron ja uudelleenpystytyksen yhteydessä aittaa on jouduttu mataloittamaan lahojen hirsikerrosten vuoksi. Välilaipio on poistettu, ikkunaa isonnettu ja lattiaa uusittu.

Vuonna 1859 annettiin asetus, joka salli kauppapuodin perustamisen maaseudulle.

Täydellinen elinkeinovapaus tuli vuonna 1879 ja jo 1860-luvun lopulla tuli ensimmäinen maakauppias Pudasjärvelle.

Nukkuma-aitta (nro 20) on ollut alkuperäisessä käytössään maasepän valuaittana 1800-luvulla, myöhemmin jyväaittana ja sittemmin nukkuma-aittana. Lähinnä naispuolinen palvelusväki käytti aittaa nukkumiseen kesäisin. Aitassa on vasemmassa sivuseinässä pieni ikkuna, oikealla sivuseinällä on ollut aukko, joka on peitetty jossain vaiheessa. Sisällä aitassa on lautavuoraus. Aitta siirrettiin museoalueelle kokonaisena vuonna 1990. 72

Pakoaitat (nro 21 ja 22) ovat sijainneet Siurualla Ikosen tilalla. Isonvihan aikana 1700-luvun alussa, kun venäläiset kasakat tekivät ryöstöretkiä myös Pudasjärvelle, käytettiin aittoja vahti- ja pakoaittoina. Niistä käsin tarkkailtiin Iijoen alajuoksua pitkin tulevaa "vainolaista", jolloin tarpeen vaatiessa voitiin väki lähettää piiloon. Isonvihan aikana Pudasjärvelle tehtiin kaksi suurta hävitysretkeä: talvella vuonna 1715 venäläiset tekivät retken Oulusta Pudasjärven kautta Kajaanin lääniin, jolloin 900 kasakkaa ryöstivät Pudasjärven kirkon ja joivat ehtoollisviinit. Toinen retki tapahtui vuonna 1716, jolloin kasakat tulivat jäätynyttä Iijokea pitkin ja riehuivat Hetejärvellä ja Kollajalla.

Kirkkoaitta (nro 22) on tuotu Paavolan talosta, kirkon läheltä.

Jokainen asukas oli velvoitettu käymään kirkossa ainakin neljä kertaa vuodessa, suurimpina kirkkopyhinä. Matkat Pudasjärvellä olivat pitkät, mutta silti ilmeisen mieluisat. Tapasihan siinä samalla yksinäisen korven asukas muitakin ihmisiä. Suurina kirkkopyhinä kertyi kirkolle sankoin joukoin ihmisiä, joiden majoittuminen tuotti vaikeuksia: pappilat ja lähitalot olivat täynnä kaukaa tulleita perhekuntia. Kaukana asuvia pudasjärveläisiä papit kehottivat 1820-luvulla rakentamaan kirkkotupia ja kirkkoaittoja kirkolla yöpymistä varten. Kirkonkokous määräsi aittojen paikaksi kirkon idän puoleisen kirkkopihan. Nimismies Källbacka velvoitettiin pitämään asukkaita silmällä, koska hänen talonsa sijaitsi aivan alueen vieressä. Suurilla tilallisilla oli omia kirkkoaittoja, joissa he säilyttivät myös kirkkovaatteitaan. 73

Puoji ja tallirakennus (nro 23) on tuotu Pietarilasta ja se on peräisin 1700-luvulta. Puojissa säilytettiin ruokatavaroita talviaikaan, joten se oli eräänlainen varastorakennus. Kesällä ruokatavarat siirrettiin kylläkin viileämpään maakellariin.

Tallissa asusteli talon hevonen. Hevosta hoidettiin huolellisemmin kuin lehmää, olihan se arvokkaampi eläin ja sille syötettiin parempaa rehuakin. Erityisesti rahdinvedon kasvaessa

1700-luvun lopulla hevonen oli monille pikkutilallisille ansaintaväline. Kesät hevoset olivat vapaina laitumella välttämätöntä työjuhtaa lukuun ottamatta.

Tuulimylly (nro 24) on valmistunut vuonna 1853 ja se on tuotu nykyiselle paikalleen Hiltulan talosta Pudasjärven toiselta puolen. Talo sijaitsi tiettömien taipaleiden takana Pudasjärven rannalla, joten hankalien kulkuyhteyksien takia taloon rakennettiin oma tuulimylly. Se sijoitettiin kiviröykkiön päälle ja sen siivet olivat aika pitkät, joten ne särkyivät vuoden 1904 myrskyssä. Siivet korjattiin, mutta ne särkyivät uudelleen. Museolle mylly siirrettiin vuonna 1960, jolloin jalkaa madallettiin ja siivet rakennettiin lyhyemmiksi. Pudasjärvellä oli vuonna 1860 useiden talojen yhteisiä myllyjä

42 kappaletta. 74

Aitta (nro 1) on peräisin Karvosesta 1800-luvulta. Se on ollut vilja-aittana, ja siinä on ollut useita "laareja" ja keskellä kulkuväylä. Takaseinällä on pieni tuuletusaukko ja "otsalla" ikkuna. Aitta on siirretty museoalueelle vuonna 1990 ja se toimii vastaanottoaittana.

6.Sanasto

Aivina. Hienoin ja pisin pellava- tai hamppukuitu, josta rohtimet on erotettu. Siitä saa kutomalla saa kauniin, kiiltävän ja sileän kankaan.

Akana on viljan jyvän uloin osa, kova ja karkea kuori. Akana sisältää ihmisen vatsassa sulamatonta selluloosaa.

Baltian maat ovat Viro, Latvia ja Liettua.

Guttaperkka on Palaquium gutta -kasvista saatava elastomeeri, eli kimmoisa polymeeri.

Guttaperkka on kovempaa kuin luonnonkumi. Guttaperkka tuotiin Lontooseen 1842

Singaporesta ja Malesiasta. Materiaalin havaittiin olevan muokattavissa kuumassa vedessä kuumennuksen jälkeen, ja säilyttävän tilansa jäähdyttyään. Materiaali on erinomainen sähköeriste, ja sitä käytettiinkin lähes sadan vuoden ajan kaapeleiden eristeenä, aluksi valtamerien poikki vedettävissä lennätinkaapeleissa. Vuonna 1848 keksittiin valmistaa guttaperkasta golfpalloja, mikä lisäsi lajin suosiota huimasti. Viktoriaanisena aikana (1837–

1901) guttaperkalle keksittiin monia käyttökohteita, esim. napeissa, kengissä, leluissa ja koruissa.

Luonnonpolymeerinä guttaperkan mekaaniset ominaisuudet eivät ole kovinkaan hyvät, ja sillä on taipumus hajota auringonvalossa ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Näistä syistä synteettiset polymeerit ovat korvanneet sen käytön lähes täysin. Guttaperkalla on vielä jonkin verran käyttöä hammaslääketieteessä. Se on nykyisin juurihoidossa yleinen juurikanavan täyteaine. 76

Puhekielessä "guttaperkka"-ilmaisulla tarkoitetaan jotakin muovia. Ilmaisu on tullut siitä, että guttaperkka oli ensimmäinen nykyisten muovien tapainen valmistusmateriaali.

Haasia eli haasio on useista päällekkäisistä riuista valmistettu teline, jossa kuivatettiin heinää.

Hirsivara on hirsirakentamisessa käytetty työkalu, jonka avulla kahteen päällekkäin sovitettavaan seinähirteen vedetään seinänraon veistämistä varten samansuuntaiset viivat.

Hursti – sana tarkoittaa vanhan ajan liinaa, valokuvauksessa käytettyä pimennysliinaa ja vaatetuskangasmateriaalia.

Häkilä. Häkilöinnillä pellavasormaus puhdistetaan tarkemmin. Häkilä on harjamainen väline, jossa harjan piikit ovat rautaa. Pellavaa vedetään häkilän läpi useita kertoja.

Häkilöitäessä erottuvat pitkät ja pehmeät aivinakuidut karkeammista ja lyhyistä rohdinkuiduista. Häkilöiden piikkitiheys vaihtelee usein, ja sama nippu voidaankin häkilöidä useaan kertaan, ensin harvalla ja sitten tiheämmällä häkilällä.

Itsellinen oli perinteisessä suomalaisessa maaseutuyhteisössä henkilö joka asui vuokralla toisen omistamassa asunnossa ja maksoi asumisestaan joko rahalla tai työnteolla.

Pääansionsa itsellinen sai tekemällä muuta kuin maatöitä, esimerkiksi toimimalla käsityöläisenä. Itsellisellä saattoi olla myös omaa pientä viljelystä ja muutamia kotieläimiäkin.

Ispinä on eläimen rasvasta suolaamalla valmistettu ruoka-aine, jota käytettiin esim. keitoissa.

Jalka on vanha pituusmitta, joka on noin 30 cm. 77

Kauhtana on pitkä, kaulukseton ja napiton takki.

Kaulainlauta on kädensijallinen puulauta, jolla silitetään eli kaulataan puutukin avulla tekstiilejä sileiksi.

Karstat on kehruuvillojen muokkauksessa käytetty työväline, jolla villa karstataan hahtuviksi, lepereiksi.

Kelsiturkki on pitkä takki, jossa on karvapuoli asetettu sisäänpäin. Arkiturkissa ei ollut päällistä, mutta paremmassa oli yleensä sarkapäällinen.

Keritsimet ovat saksia muistuttava työkalu, jolla keritään eli leikataan lampaan villa.

Kerppu on kotieläinten talviruuaksi kuivattu lehdeskimppu. Kerput tehtiin lehtipuun oksista tai muista lehtevistä kasveista.

Keskiaika. Suomen keskiaika kesti 1100-luvulta 1500-luvulle.

Kimpi on poikkileikkaukseltaan pohjan mukaan kaareva puuastian laitalauta. Esim. puutynnyrit ovat kimpiastioita.

Kinkerit olivat rippikoulua edeltänyt opetustapahtuma Suomen maaseutualueilla.

Kinkerit, lukukinkerit tai lukuset ovat olleet alun perin kirkon pitämiä kristinopin kuulustelutilaisuuksia. Kinkerit kehittyivät aikoinaan keskiajan papiston ripitysmatkoista.

Lukukinkereiden pitäminen kirjattiin vuoden 1686 kirkkolakiin. Vanhempien, isäntien, palkollisten ja muun työväen sekä lukuiässä olevien lasten tuli kokoontua lukupiireittäin.

Ennen oppivelvollisuuden tuloa voimaan lukukinkereillä oli lukutaidon ja katekismuksen tuntemisen kuulustelutilaisuuksina erittäin huomattava kansansivistyksellinen vaikutus. 78

Kinkerit olivat osa kirkon kasteopetusta, kristillistä kasvatusta. Kinkereiden merkityksen ovat korvanneet kunnallinen kouluopetus ja seurakunnallinen rippikoulutoiminta, jotka vastaavat nykyisin sivistystyöstä ja kristinopin juurruttamisesta.

Kivijalka on hirsirakennuksen kiviperustus, jonka päälle hirsikehikko rakennetaan.

Käsikivet ovat jauhamisessa käytetty työkalu, jossa jyvät jauhetaan kahden laakean kiven välissä.

Kurpposet oli yhdestä nahan palasta tehdyt jalkineet.

Kyynärä on vanha pituusmitta, joka on noin 60 cm.

Liesivalkea on uuniin viritetty pieni tuli, jonka päällä valmistettiin ruokaa padassa tai keitettiin kahvia pannussa.

Liippa on viikatteen ja puukon teroittamiseen käytetty hiomakivi.

Lipeä on koivun tuhkasta valmistettu pesuaine.

Lippi on tuohesta taiteltu juoma-astia, jossa on puuvarsi.

Loimilanka ja kudelanka. Kangaspuissa on kaksi lankaryhmää, pitkittäiset loimet ja poikittaiset kuteet. Kutominen perustuu näiden yhdistämiseen erilaisilla sidonnoilla.

Luuva. Riihen puintihuone.

Lötöt eli löttöset olivat tuohesta tehdyt jalkineet, jotka suojasivat vain varpaat ja jalkapohjat.

Malkakatto on nimitys katosta, jossa on eristävänä materiaalina käytetty tuohta. Tuohet pysyvät paikoillaan malkapuilla, jotka ovat kuorittuja puita. Malkapuut ladotaan vieri viereen tuohikerroksen päälle. Rakennustapa on erilainen eri puolilla Suomea.

Kotiseutumuseolla on kolme tuohimalkakattoa; riihessä ja kahdessa pakoaitassa.

Mankeli on mm. lakanoiden silittämisessä käytettävä työväline.

Miljardi = tuhat miljoonaa = 1000 000 000

Mäkitupalainen. Mäkitupa tarkoittaa jonkin maatilan alueella olevaa vuokra-asumusta, pikku tupaa, johon yleensä ei kuulunut mainittavammin viljelypinta-alaa. Asukkaita kutsuttiin mäkitupalaisiksi. Järjestelmä oli käytössä 1700-luvun loppupuolelta lähtien 1900- luvun alkupuolelle. Mäkitupalaiset työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä, ja muodostivat huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä.

Nuutti on suomalainen muunnos pohjoismaisesta nimestä Knut. Nuutinpäivä on 13.1.

Kansanomaisesti Nuutin päivä on ollut tärkeä, kun nuuttipukit päättivät jouluajan.

Nuuttipukki kuului nuutinpäivän aikoihin kierteleviin seurueisiin. Pukki on sarvekkaaksi ja pelottavan näköiseksi naamioitunut ja pukeutunut mies. Toinen mies saattoi olla pukin takajalkoina. Lapset usein pelkäsivät nuuttipukkia. Koska nuutinpäivä oli pian joulun jälkeen, kerrottiin, että paha Nuutti vei joulun. Myös kekrinä kierteli pukki, kekripukki.

Osuuskunta on osuustoimintaan perustuva yhtiömuoto. Suurimpia osuuskuntatoiminnan harjoittajia Suomessa ovat osuuspankit ja osuuskaupat. Osuuskunta on taloudellista toimintaa harjoittava yritys, jonka omistavat osuuskunnan jäsenet. Osuuskunnan jäsenmäärää ja osuuspääomaa ei ole ennalta määrätty. Jäsenellä on oltava vähintään yksi osuus ja suoritettuna siitä osuuskunnan sääntöjen mukainen osuusmaksu. 80

Oulunkaari. Oulunkaaren seutukunta on viiden Oulun ympäristökunnan muodostama kuntayhtymä. Jäsenkunnat ovat Ii, Pudasjärvi, Utajärvi, Yli-Ii ja Ylikiiminki.

Palttina on luja, yksinkertainen perussidos, jossa loimi- ja kudelangat kulkevat vuorotellen toinen toisensa alitse ja ylitse, samaan tapaan kuin päreet kudotussa korissa

Patalakki on kiilamaisista kangaskappaleista ommeltu lipaton päähine, jota perinteisesti käytettiin koko Suomessa.

Patsasaittaa on ainakin kahta eri tyyppiä. Pohjoispohjalainen patsasaitta, joita myös

Pudasjärvellä esiintyy, on rakennettu neljän, keskeltä ohueksi veistetyn jalan varaan niin, että pohja on irti maasta. Siinä on kaksinkertainen pohja. Tällaisen aitan tuuletus toimii hyvin ja pikkujyrsijöiden on vaikea päästä käsiksi ihmisille tarkoitettuun ruokaan.

Lappilainen patsasaitta eli niliaitta on korkean pylvään päähän rakennettu pienehkö varastorakennus. Niitä on käytetty ruuan ja varusteiden säilyttämiseen. Poikkeuksellinen rakenne ja toteutustapa ovat seurausta halusta estää villieläimiä pääsemästä käsiksi varastoituun ruokaan. Ruokavarojen joutuminen eläinten suihin olisi aikoinaan johtanut kohtalokkaisiin seurauksiin. Monet eläimet ovat taitavia kiipeämään, mutta ylös aitalle asti päästyään ne eivät silti päässeet enää eteenpäin. Ihminen käytti tikkaita aitassa käydessään.

Pieksu on nahasta tehty, yksipohjainen ja varrellinen jalkine eli saapas.

Piiluaminen. Seinähirret veistetään erityisellä piilukirveellä (leveäteräinen ja lyhytvartinen) sileiksi.

Pohdin on viljan käsittelyssä käytetty laakea puuastia, jota ravistelemalla saatiin jyvistä eroteltua roskat ja pölyt pois. 81

Potaska on hiilihapon kaliumin kanssa muodostama suola. Potaskaa on käytetty lasin ja saippuan raaka-aineena sekä lannoitteena muinaisesta Egyptistä ja Roomasta alkaen.

Potaskaa tehtiin Suomessa koivun tuhkasta. Tuhka liuotettiin vedessä ja liuos kuivatettiin.

Pohjois-Suomen ensimmäisellä teollisuuspaikkakunnalla Ruukissa oli potaskatehdas vuosina 1670–1680.

Pumpulihame on puuvillahame.

Pudas on joen tai virran osa, joka erkanee pääuomasta ja palaa siihen toisaalla.

Yksinkertaisimmassa tapauksessa saari tai kari synnyttää putaan. Toisaalta pudas voi virrata erillään useita kilometrejäkin.

Puhdetyö on hämärän aikana, illalla tai aamulla, tehtävä sopiva työ.

Prännäri. Kahvin, viljan ja esim. voikukanjuurien paahdin viimevuosisadan alkupuolelta.

Rännäri eli prännäri (sana tulee ruotsin sanasta bränna, polttaa/paahtaa) on perinteisesti kahvin paahtamiseen käytetty laite. Joissain malleissa on sisällä siipi, jota pyöritetään kannessa olevan kammen avulla. Vielä pitkälle 1900-luvun puolelle kahvit ostettiin vihreinä papuina ja paahdettiin kotona rännärillä.

Päre on puun rungosta pituussuuntaan vuolemalla tai höyläämällä valmistettu ohut levymäinen kappale. Päreitä on käytetty vesikattoihin, koreihin ja valaisuun.

Pärekatto on kattotyyppi, joka on tehty puupölkyistä höylätyistä päreistä, jotka naulataan vieri viereen riveittäin ja kerroksittain osittain toistensa päälle. Kotiseutumuseon nukkuma- aitan katto on tehty päreistä. 82

Rohdin. Pellavan karkea kuituaines, josta kehrätyistä langoista on kudottu karkeita liinavaatteita ja säkkejä.

Rohdinkangas. Rohtimen karkeista ja lyhyistä, pellava- tai hamppukuiduista kehrätyistä rohdinrihmoista kudottu arkivaatekangas.

Ruija on maakunta Pohjois-Norjassa.

Rukki on poljettava kehruuväline.

Ruojuskengät. Kotiparkituista nahoista tehtiin ruojuita. Ruojuissa oli pohjanahka, päällisnahka ja varsi. Näistä pikilangalla neulomalla muodostui ruojus. Naisille tehdyt ruojut olivat pääasiassa ns. puolivartisia ja myöhemmin matalavartisia. Miehille tehtiin ruojussaappaita ja paularuojuita. Ruojuita tehtiin ilman pohjaan kantapäälle naulattavaa kantalappua, mutta sellainen ruojus oli talvella ja kesälläkin heinäpellolla niin liukas, että pystyssä pysyminen oli kyseenalaista. Tämän vuoksi alettiin ruojuissa käyttää kantalappuja. Talvella ruojun pohja oli ohuutensa vuoksi kylmä, minkä vuoksi ruojuuseen tehtiin sängynpohjista otetuista rukiinoljista pohjanvahviketta.

Ruumeneksi sanotaan puinnin yhteydessä syntyvää kevyttä viljan jätettä, joka saadaan erotettua jyvistä puhaltamalla. Tämä aines koostuu lähinnä akanoista, lehdistä ja muista pienistä viljakasvin osista. Nykyisin ruumenet jäävät peltoon.

Röijy on naisen ja miehen takin kansanomainen ja kansallispuvuissa käytetty nimitys.

Sarka on suomalainen vahva ja kestävä, vanutettu villakangas. Se oli 1800-luvulle asti yleinen kansanpukujen materiaali. 83

Sirppi on viljan leikkuussa käytetty työväline.

Suova eli heinäsuova on heinien säilytykseen tehty suurehko keko.

Sisäänlämpiävä. Savuhormiton tulisija.

Säämiskä on pehmeää, kellertävää vuohen- tai lampaannahkaa, josta on poistettu nappapuoli. Nykyään myös kankaista kiillotus- ja puhdistusliinaa sanotaan säämiskäksi.

Syli on vanha pituusmitta, joka on noin 1,8 m.

Tahko on teräkalujen teroituslaite, jossa on hiekkakivestä valmistettu, kammella pyöritettävä kiekko ja vesikaukalo.

Talonpoika merkitsee hallinnoimaansa (omistamaansa tai vuokraamaansa) maata viljelevää ja siitä pääasiallisen toimeentulonsa saavaa maanviljelijää.

Sääty-yhteiskunnasta puhuttaessa talonpoika-termillä tarkoitetaan maatilansa omistavaa maanviljelijää, talollista, joka vastasi tilalle asetetuista veroista ja muista velvoitteista.

Talolliset muodostivat talonpoikaissäädyn. Kruununtalonpoika taas ei omistanut viljelemäänsä maata, vaan tilan omisti valtio.

Tanu. Valkea pellavapalttinainen naisen päähine, joka oli käytössä läntisessä Suomessa

1600-luvulta alkaen ennen tykkimyssyjä. Tanu rakentuu suorakulmaisesta pellavapalttinakappaleesta, pesästä, jonka reunoihin on kiinnitetty pitsi tai pitsimäinen tai laskostettu kangaskaitale. Pesän koko ja muoto sekä pitsin tyyppi vaihtelevat aikakausittain ja alueittain. 84

Torppari oli vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Vuokraamalla vain osan tilasta, erosivat torpparit sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotontit.

Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Toisinaan vuokraa maksettiin myös torpan tuotteilla.

Tuohustaa eli tuulastaa on kalastusmenetelmä, missä veneen nokkaan laitetaan hiiltyvä puu tai tuohipäre, siitä tulevan valon avulla kaloja pyydystetään atraimella tai keihäällä.

Tuuma on vanha pituusmitta, joka on noin 2,5 cm.

Tökötti eli tuohiterva oli sitkeä tahna, jota saatiin tuohesta kuumentamalla.

Uloslämpiävä. Tulisija, jossa on savuhormi.

Vaaksa on vanha pituusmitta, joka on noin 15 cm.

Varsta on riihessä käytetty puintiväline, jolla lyömällä jyvät irtoavat tähkäpäistä.

Virsut on tuohinauhasta punotut jalkineet.

Välly on lampaantaljasta tehty peite.

Välppäys. Esisuodatus. Välppä on suodatin tai siivilä, jota käytettiin seulan tavoin, eli sen avulla erotettiin isommat roskat jyvistä.

Värttinä on kehruuväline, jota käytettiin ennen rukkia. Se koostuu puutikusta, jonka toisessa päässä on paino.

7. Lähteet, linkkejä ja lukemista

Kirjalliset lähteet:

Elettiinhän sitä ennenni. Livonkylän neljä vuosisataa. Toim. Taskila Erkki. 1998.

Kaunisto, S; Lehto, L; Niskasaari, A. Historian tiet 5. Pudasjärvi. Kuntakohtainen opettajan kirja. Otava. Helsinki 1991.

Läksloovasta nisumaitoon. Perinteistä ruokaa Pudasjärveltä. Pudasjärven maamiesseuraliitto. 2000.

Niinikangas, Liisa. Kotipihasta maailmalle: Ympäristökasvatuksen karttakirja. BTJ-kustannus. Helsinki 2004.

Rytkönen, R. Suur-Iin historia 1700 – 1870. Kajaani 1978.

Rytkönen, R. Suur – Iin historia 1870 – 1925. Kajaani 1989.

Räisänen, R, toim. Tarinoita virtojen varsilta ja korpien kätköistä. Jaurakkajärven kylätoimikunta. 1998.

Taskila, E, toim. Sarkain ja savottain Sarakylä. Sarakylän kylätoimikunta. Toinen painos. 2005.

Vahtola, J. Pudasjärven seurakunnan historia. Pudasjärven seurakunta. Pudasjärvi 1981.

Valonen, N; Vuoristo, O. Suomen kansanrakennukset. Museovirasto.1994.

Internet lähteet: http://www.kirjastovirma.net/muistomerkit/pudasjarvi/04 http://www.kirjastovirma.net/pudasjarvi/tervanpoltto/terva http://www.pudasjarvi.fi/galleria/tapahtumat/tervajuhla_2003/index.htm http://www.pudasjarvi.fi/ http://www.pudasjarvenseurakunta.fi/ http://www.rakennusperinto.fi/ http://www.wikipedia.org http://www.parliament.fi/thwfakta/hetekau/hex/hx3300.htm

Valokuvat: Juha Nyman, Pauliina Majava, Minna Taipale, Birgit Tolonen, Hanne Vähäkuopus, Janne Majava Piirrokset: Päivi Paakki Lukemista

Isotalo, M. Ryijy ja renessanssituoli. Suomalaisen maaseudun sisustuskulttuurin opinto-opas. Maa- ja kotitalousnaisten keskus. 1999. Isotalo, M. Talon tavat ja väen vaatteet. Suomalaisen tapa- ja vaatekulttuurin opinto-opas. Maa- ja kotitalousnaisten keskus. 1999. Kaukonen Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo 1985. Kolehmainen Alfred, Suomalainen talonpoikaistalo. Keuruu 1979. Kulttuuriympäristö – tutki ja opi. Toim. Elo, P; Järnefelt, H; Kylliäinen A; Sahlberg, M. Museovirasto. Opetushallitus. Helsinki 2000. Lehtinen Ildikó– Sihvo Pirkko. Rahwaan puku. 1984. Lönqvist Bo, Kansanpuku ja kansallispuku. Keuruu 1979. Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjat. Sananlaskut. Suomen kirjallisuuden seuran toim. SKS. Vaasa 1978. Sarmela Matti. Suomen perinneatlas. 1994. Sirelius U.T. Suomen kansallispukujen historia. Helsinki. Kansallisteos 1990. Sirelius U.T. Suomen kansanomaista kulttuuria II, Esineellisen kansatieteen tuloksia. Suomen kansan arvoituskirja. 1921. Vilkuna Kustaa, Isien työ, Veden ja maan viljaa. Helsinki 1943. Vuorela Toivo. Kansanperinteen sanakirja. Porvoo 1979. Vuorela Toivo. Suomalainen kansanperinne. Porvoo 1975.

Linkkejä: http://www.kansallispuvut.fi/ http://www.craftmuseum.fi/kansallispukukeskus/ http://rakennusperinto.fi http://www.nba.fi/fi/index (museovirasto) http://www.rky.fi/read/asp/r_default.aspx (kulttuuriympäristöt) http://www.nba.fi/fi/File/2337/kirsi-luoto.pdf (tervan historiaa) http://www.kirjastovirma.fi/pudasjarvi/tervanpoltto http://www.avoinmuseo.fi/kasityonurkka/ http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti (vanhat sanomalehdet)