Pekka Kuusisto Paavali Jumppanen

SummerThoughts RAUTAVAARA works for violin and piano 1 Einojuhani Rautavaara (*1928)

Lost Landscapes (2005) 20’33 1 I. Tanglewood 5’58 2 II. Ascona 6’18 3 III. Rainergasse 11, Vienna 5’22 4 IV. West 23rd Street, NY 2’55

5 Summer Thoughts (1972/2008) 4’28

6 April Lines (1970/2006) 8’55

Notturno e danza (1993) 7’18 7 I. Notturno 5’15 8 II. Danza 2’03

9 Variétude, for solo violin (1974) 6’01

10 Dithyrambos (1970) 2’22

Pelimannit (The Fiddlers), Suite for piano based on traditional Finnish polska tunes for the fiddle (1952) 20’03 11 Fiddle tune: Närböläisten braa speli 1’50 12 I. Närböläisten braa speli (Narbö Villagers in Fine Fettle) 1’30

13 Fiddle tune: Kopsin Jonas 2’38 14 II. Kopsin Jonas (Jonas of Kopsi) 1’43

15 Fiddle tune: Jacob Könni 1’40 16 III. Jacob Könni 1’30

2 17 Fiddle tune: Klockar Samuel Dikström 2’24 18 IV. Klockar Samuel Dikström (Bell-ringer Samuel Dikström) 1’06

19 Fiddle tune: Pirun polska 2’12 20 V. Pirun polska (Devil’s Polka) 1’32

21 Fiddle tune: Hypyt 0’55 22 VI. Hypyt (Village Hop) 0’55

Pekka Kuusisto, violin (except tracks 12, 14, 16, 18, 20, and 22) Paavali Jumppanen, piano (except tracks 9, 11, 13, 15, 17, 19, and 21)

Publisher: Boosey & Hawkes (Lost Landscapes, Dithyrambos, Summer Thoughts, April Lines); Modus Music (Notturno e danza); Fennica Gehrman (Dithyrambos, Pelimannit, Variétude)

Recordings: Sello Hall, Espoo, , 28.–30.12.2010 A 24-bit recording in DXD (Digital eXtreme Definition) Executive Producer: Reijo Kiilunen Recording Producer: Seppo Siirala Recording Engineer: Enno Mäemets – Editroom Oy Piano Technician: Matti Kyllönen ℗ 2011 Ondine Oy, © 2011 Ondine Oy, Helsinki Booklet Editor: Jean-Christophe Hausmann Cover Painting: Pekka Hepoluhta Artist Photos: Maarit Kytöharju / FIMIC (Rautavaara), Sonja Werner (Kuusisto), Petri Puromies (Jumppanen) Cover Design and Booklet Layout: Armand Alcazar

This recording was produced with support from the Foundation for the Promotion of Finnish Music (LUSES) and the Finnish Performing Music Promotion Centre (ESEK).

3 am very flattered and surprised if someone else finds something rewarding in my “Icompositions. But immoral as it is, I basically write my music for myself and no one else. I use it to build a universe of my own.” These words of Einojuhani Rautavaara (b. 1928) are highly subjective, reflecting a belief in a self-imposed path and even a private universe. But the subjective and the universal are not mutually exclusive in art – quite the opposite. In the case of Rautavaara, it is his subjective approach that has made his music so accessible to so many people. Since the 1990s, he has been one of Finland’s internationally most frequently performed composers.

Rautavaara has built his musical universe from a large variety of materials, in terms of both stylistic means and genres. He has gone through a number of periods in his career, from his early Neo-Classicism through dodecaphony to a broad-based and all-embracing synthetic idiom. At the core of his output are major works such as operas, symphonies, and concertos, and even though works for violin and piano do not occupy such a central role in his work, they are nevertheless expressions of the same personality and offer an enriching perspective on the whole.

One of Rautavaara’s early successes was the piano suite Pelimannit (The Fiddlers, 1952), later adapted for string orchestra. Although originally written for piano, the work was inspired by violin music, as the pieces of the suite are based on violin polska tunes notated by Samuel Rinta-Nikkola (1763–1818), an Ostrobothnian tailor and folk music enthusiast. The young Rautavaara was impressed by the quirky polska tunes and particularly their idiosyncratic titles: “...they had an atmosphere, an aura, these old polska names. They radiated music for which the original, really quite stereotypical Ostrobothnian polska melodies were ultimately just an excuse, a motif to use for rather far-fetched variations.” Pelimannit became the first work of Rautavaara’s to be performed at a proper concert, and he called it his opus 1. Many know the story behind this fresh and vivacious set of stylised folk tunes, but not many have heard the original tunes themselves. Here is a chance to correct this,

4 as Pekka Kuusisto came up with the idea of playing the original polska tune on the violin before each piece of the piano suite.

Rautavaara’s actual chamber music works for the violin can be divided into two groups: competition pieces and pieces from the 2000s, all of which are in some sense retrospective.

Dithyrambos (1970) is a brief but powerful virtuoso piece for violin and piano that won 1st prize in the composition competition to find an obligatory piece for the International Violin Competition in Helsinki. The title alludes to the ancient Greek dithyrambs, hymns to the god Dionysos, which required a passionate and ecstatic performance. Rautavaara’s work fits the bill: it opens with a moto perpetuo in 7/8 metre and explodes into a glowing cantilena towards the middle. After a meditation in harmonics, the music grows to a fortissimo culmination, regaining the tempo of the opening and ending on a spirited note. The piece also exists in a version for violin and orchestra.

The next Sibelius Violin Competition was held five years later, in 1975, and history repeated itself as Rautavaara once again won the competition for an obligatory piece, this time with Variétude (1974) for solo violin. It is more extensive, meditative, and serious than Dithyrambos. The title coalesces two concepts: variation and etude. Being a set of variations, it transforms its material into different moods and textures in an intensive, concise framework.

Rautavaara’s third competition piece for violin, Notturno e danza (1993), had a very different genesis. The competitors for whom this was intended were not the world-class virtuosos of the Sibelius Competition but young talented Finnish musicians taking part in the chamber music competition of the Juvenalia music institute in Espoo in 1995. Notturno opens with a piano intro where chains of chords float above a steadily pulsating background and trace a slow melody line. The violin enters with a nostalgically twisting, timidly expanding melody. At the end, the violin returns to the soaring melody of the intro in muted

5 tones. When Rautavaara wrote his Seventh Symphony, Angel of Light (1994), which eventually became his international breakthrough work, he based its third movement on the Notturno. Danza is completely different: a vivacious and fresh dance in 11/8 metre, buoyant right up to its incisive conclusion.

Rautavaara’s violin works of the 2000s began with a prestigious commission from star violinist Midori. The result was Lost Landscapes (2005), the only extensive chamber music work for violin in Rautavaara’s output. The ‘lost’ landscapes featured are places that were important for Rautavaara during his wandering years when he studied abroad. Rautavaara has described these landscapes as being full of memories and atmospheres, both visual and auditory – “musical life themes”, as he says. The work is compellingly nostalgic but also genuinely emotional, bringing the past back to life in the present. The opening movement, Tanglewood, refers to the celebrated summer courses where Rautavaara went on a scholarship, chosen by none other than Sibelius himself, to study with Roger Sessions and Aaron Copland in 1955 and 1956. The music grows froma calm beginning to an intensive and boldly Romantic culmination and then subsides again. The second movement takes the listener to Ascona, a town on Lago Maggiore in Switzerland where Rautavaara studied twelve-tone technique with Wladimir Vogel in 1957. The music here is more incisive than in the opening movement, and more restless thanks to its shifting tempo. Rainergasse 11, Wien is the address of the Palais Schönburg, an early 18th-century Baroque palace where Rautavaara lived for a short while in spring 1955. It was at the time the family pile of an impoverished princely family whose only source of income was renting out rooms in the dilapidated building to foreign music students. For Rautavaara, this environment was redolent with the dying embers of an era and a culture that already belonged to the past, and the music in this movement is stagnant and meditative, contemplating a time beyond time. West 23rd Street, NY was where Rautavaara lived during the winter of 1955–1956, and this memory prompted him to write fiery music reflecting the restless mood of a large metropolis.

6 April Lines (2006) is also retrospective, but in a very different way. It is in fact music from two Aprils: Rautavaara began writing the work in spring 1970 but never finished it. The score was lost for some time but then rediscovered, and he completed the work in April 2006. The abruptly shifting moods and textures of the work probably refer to the instability of April, “the cruellest month”.

Summer Thoughts (2008) is also a reworking of old material, from 1972. Unlike its aforementioned springtime sister, this is calmer and more coherent, but it is not all sun and smiles. Late summer turns slowly towards autumn in the darkening nights of August – perhaps the twilight of life.

Kimmo Korhonen Translation: Jaakko Mäntyjärvi

7 Hailed by the Toronto Star as “the very embodiment of joyful music-making”, Finnish violinist Pekka Kuusisto is one of the most versatile and distinctive musicians working today. Always demonstrating his extraordinary individuality and imagination, he is unusually free and fluid in his approach and has been acclaimed for the spontaneity and freshness in his playing. Setting Pekka Kuusisto apart from most other violinists of his generation is his desire and ability to improvise, and his love of playing many different styles of music, channeling the same intensity into each genre.

Pekka Kuusisto began to study the violin with Géza Szilvay at the age of three. In 1985, he went on to study with Tuomas Haapanen at the . He also studied with Miriam Fried and Paul Biss at Indiana University in Bloomington from 1992 to 1996. Pekka Kuusisto became the first Finn to win the Sibelius Violin Competition in 1995. He has since performed with many of the world’s leading orchestras and conductors. In 2006, Pekka Kuusisto became Artist in Association with the Tapiola Sinfonietta. In 2009, he was selected as one of eight individuals in the Konzerthaus Dortmund’s celebrated “Junge Wilde” series. Apart from his appearances as a soloist, Pekka Kuusisto also performs chamber music, jazz, folk music, and electronic music. As Artistic Director of Finland’s ‘Our Festival’ at Lake Tuusula each summer, he creates his own programme of events.

Pekka Kuusisto has made acclaimed recordings for Ondine, of works by Jean Sibelius, including the Violin Concerto with the Helsinki Philharmonic Orchestra and Leif Segerstam, other pieces for violin and orchestra with the Tapiola Sinfonietta, and works for violin and piano with pianist Heini Kärkkäinen. He has also recorded Vivaldi’s The Four Seasons, Mozart’s Violin Concertos Nos. 3, 4, and 5, and works by . Together with his brother, violinist Jaakko Kuusisto, he performs on a disc featuring the complete Violin Concertos by J.S. Bach. His latest recording features him together with guitarist Ismo Eskelinen, performing duo works by Paganini. Pekka Kuusisto plays a Giovanni Baptista Guadagnini violin of 1752 kindly loaned by the Finnish Cultural Foundation.

8 One of the most fascinating pianists from Finland, Paavali Jumppanen is equally at home on the stage as a soloist or chamber musician. His vast repertoire spans much of the classical piano literature, including Bach, Mozart, and the complete Beethoven Piano Sonatas, as well as contemporary music and avant-garde. His close collaboration with composer Pierre Boulez has resulted in the much acclaimed recordings of the composer’s complete Piano Sonatas for Deutsche Grammophone, hailed by The Guardian “the best recorded disc of Boulez’s piano music so far.”

Paavali Jumppanen performed his studies at the Sibelius Academy of Helsinki and subsequently won the 1994 Maj Lind Piano Competition. He went on to study with Krystian Zimerman at the Music Academy of Basel, where he graduated with a Soloist Diploma. Since taking first prize in the 2000 Young Concert Artists International Auditions, he has performed as a soloist with major orchestras all around the world and given solo recitals in the prominent concert halls of Paris, New York, Vienna, and London. He frequently performs chamber music and is an often-seen visitor at festivals like the Kuhmo Chamber Music Festival in Finland. The New York Times has praised his “fresh and exciting” playing as well as its “immense power and an extraordinary range of colors”.

9 10 11 len kovin imarreltu ja yllättynyt, jos muutkin saavat sävellyksistäni jotakin. Mutta ”Operiaatteessa tilanne on kyllä niin epämoraalinen, että minä teen niitä vain itselleni. Rakennan niissä omaa universumiani.” Einojuhani Rautavaaran (s. 1928) sanoissa soi vahvasti subjektiivinen sävy, usko itse valittuun tiehen, omaan universumiin. Taiteessa subjektiivisuus ei kuitenkaan ole yleispätevyyden esteenä vaan usein jopa edellytyksenä, ja myös Rautavaaralla se on taannut, että niin monet ovat voineet eläytyä hänen teoksiinsa ja kokea ne läheisiksi. Varsinkin 1990-luvulta lähtien hän on kuulunut suomalaisista säveltäjistä kansainvälisesti esitetyimpiin.

Musiikillista universumiaan Rautavaara on rakentanut monista aineksista, olipa sitten kyse hänen suosimistaan tyylikeinoista tai teoslajeista. Hän on käynyt urallaan läpi erilaisia vaiheita varhaiskauden uusklassismista dodekafonian kautta myöhemmän tuotantonsa laaja-alaiseen, erilaisista aineksista tiivistä synteesiä rakentavaan ilmaisuun. Tuotannon jykevinä kulmakivinä ovat oopperoiden, sinfonioiden ja konserttojen kaltaiset suurimuotoiset teokset, ja vaikka viululle ja pianolle sävelletyillä teoksilla ei ole yhtä keskeistä asemaa hänen tuotannossaan, samaa säveltäjäpersoonaa nekin ilmentävät ja tarjovat siihen kokonaiskuvaa rikastavan näkökulman.

Yksi Rautavaaran varhaisista menestysteoksista oli pianosarja Pelimannit (1952), joka on sittemmin tullut tunnetuksi myös jousiorkesteriversiona. Vaikka on kyse pianoteoksesta, sen taustalla on ollut osittain viulistinen innoitus, sillä teoksen osat perustuvat pohjalaisen räätälin ja kansanmusiikin harrastajan Samuel Rinta-Nikkolan (1763–1818) nuotintamiin viulupolskiin. Nuoreen Rautavaaraan polskat ja ennen muuta niiden nimet tekivät sytyttävän vaikutuksen: ”... niillä oli atmosfääriä, auraa, noilla vanhoilla polskan nimillä. Ne säteilivät musiikkia, jolle niiden otsikoima, loppujen lopuksi varsin stereotyyppinen pelimannipolska jäi vain ‘tekosyyksi’, kauas muualle varioiduksi pohjamotiiviksi.”

12 Pelimannit oli Rautavaaran ensimmäinen oikeassa konsertissa esitetty teos, ja hän antoi sille opusnumeron 1. Kyseessä on raikkaasti soiva ja eloisa kansanmusiikkityylitelmien sarja. Monet tietävät teoksen taustan, mutta harva on tutustunut kappaleiden lähtökohtina olleisiin vanhoihin kansansävelmiin. Nyt siihen tarjoutuu mahdollisuus, kun Pekka Kuusiston ideoimana levyllä on versio, jossa ennen jokaista pianosarjan osaa kuullaan viululla alkuperäinen polskasävelmä.

Rautavaaran varsinaiset kamarimusiikilliset viuluteokset jakaantuvat kahteen ryhmään, yhtäältä kilpailukappaleisiin, toisaalta 2000-luvun teoksiin, jotka kaikki katsovat tavalla tai toisella menneisyyteen.

Dithyrambos (1970) on lyhyt mutta tehokas taiturikappale, joka voitti ensipalkinnon Helsingin kansainvälisten Sibelius-viulukilpailujen sävellyskilpailussa. Nimi viittaa antiikin Kreikan dityrambeihin, Dionysos-jumalalle laulettuihin hymneihin, joilta edellytettiin kiihkeää ja haltioitunutta ilmaisua. Rautavaaran teos vastaa näihin vaatimuksiin. Se alkaa ikiliikkujamaisena, 7/8-tahtilajissa sykkivänä rientona, joka purkautuu keskitaitteessa viulun hehkuvaksi cantilenaksi. Hiljentyvän huiluäänikäänteen kautta musiikki paisuu fortissimoon, palaa alun vauhtiin ja saa repäisevän päätöksen. Teoksesta on olemassa myös orkesterisäestyksinen versio.

Seuraavat Sibelius-viulukilpailut järjestettiin viiden vuoden kuluttua 1975, ja historia toisti itseään, kun Rautavaara sai jälleen ensipalkinnon tapahtuman pakollisen tehtävän sävellyskilpailussa. Tällä kertaa voittajateoksena oli sooloviululle sävelletty Variétude (1974). Dithyrambokseen verrattuna se on laajempi, luonteeltaan pohdiskelevampi ja ilmaisultaan vakavampi. Nimi viittaa sekä tietyn perusmateriaalin varioimiseen että etydiin eli tekniseen harjoitelmaan. Variaatioteoksena se kuljettaa perusmateriaaliaan läpi erilaisten tunnelmien ja tekstuurien ja rakentuu tiiviiksi, intensiiviseksi kokonaisuudeksi.

13 Rautavaaran kolmas muusikkokilpailua varten kirjoittama viuluteos Notturno e danza (1993) syntyi kahteen aiempaan kilpailukappaleeseen verrattuna hyvin erilaisista lähtökohdista. Nyt kilpailijoina eivät olleet Sibelius-kilpailujen maailmanluokan taiturit vaan nuoret joskin jo taitavat suomalaiset muusikot, jotka osallistuivat vuonna 1995 espoolaisen musiikkiopisto Juvenalian kamarimusiikkikilpailuun. Notturno alkaa pianon alkusoitolla, jossa sointusarjat leijuvat tasarytmisen taustan yllä ja piirtävät ylä-äänessä hitain liikkein hahmottuvaa melodialinjaa. Viulu tulee sisään nostalgisen surumielisesti kiertyvine, kuin arkaillen kasvavine melodioineen. Lopussa viulu palaa sordinoituna alun korkeuksissa leijuvaan melodiaan. Kun Rautavaara hiukan myöhemmin sävelsi kansainväliseksi läpimurtoteoksekseen muodostuneen seitsemännen sinfonian Angel of Light (1994), hän otti Notturnon sen kolmannen osan lähtökohdaksi. Danza edustaa aivan toisenlaista ilmaisua: se on eloisa, keväisen raikkaasti 11/8-tahtilajissa sykkivä osa, joka säilyttää kepeän otteensa terävästi leikkautuvaan päätökseen asti.

Rautaavaaran 2000-luvun viulukausi sai arvovaltaisen avaajan, kun viulistitähti Midori tilasi häneltä uuden teoksen. Tuloksena oli Lost Landscapes (2005), Rautavaaran ainoa laajamuotoinen kamarimusiikillinen viuluteos. Sen ”kadonneet” tai ”menetetyt” maisemat ovat paikkoja, jotka olivat Rautavaaralle tärkeitä hänen nuoruutensa ulkomaisten opintojen vaellusvuosina. Hän on kertonut, että teoksen maisemat ovat hänelle täynnä muistoja ja atmosfäärejä, yhtä lailla visuaalisia kuin auditiivisia, ja hän on kutsunut niitä ”musiikillisiksi elämänteemoikseen”. Teosta leimaa vahva nostalgian tuntu mutta samalla myös aito tunnelataus, jonka ansiosta menneisyys voi elää myös muistoissa läsnäolevana nykyisyytenä. Avausosa Tanglewood viittaa maineikkaisiin kesäkursseihin, jonne Rautavaara lähti Sibeliuksen valitsemana stipendiaattina ja joilla hän opiskeli vuosina 1955 ja 1956 Roger Sessionsin ja Aaron Coplandin johdolla. Osa kasvaa rauhallisesta alusta intensiiviseen, uhkean romanttiseen huipennukseen ja tasaantuu taas kohti osan hiljentyvää päätöstä. Toinen osa vie kuulijan Sveitsin Asconaan Lago Maggioren rannalle, jossa Rautavaara opiskeli 1957 rivitekniikkaa Wladimir Vogelin johdolla. Musiikin ilme on nyt ensiosaa terävämpi ja vaihtelevine tempoineen kokonaishahmoltaan levottomampi.

14 Osoitteessa Rainergasse 11, Wien sijaitsee Palais Schönburg, 1700-luvun alussa rakennettu barokkipalatsi jossa Rautavaara asui jonkin aikaa keväällä 1955. Silloin se oli köyhtyneen ruhtinassuvun rappioitunut tukikohta, jonka vapaaksi jääneitä huoneita suku vuokrasi ainoana tulonlähteenään ulkomaisille musiikinopiskelijoille. Rautavaaralle tämä epätodellinen ympäristö henki jo mailleen painuneen aikakauden ja kulttuurin viimeistä kalpenevaa kajoa, ja osan musiikkia leimaa pysähtynyt, kuin ajan ulkopuolelle etsiytynyt mietiskely. West 23rd Street, NY oli puolestaan Rautaavaran osoite New Yorkissa talvella 1955–56, ja sen muisto on saanut hänet kirjoittamaan nopealiikkeistä musiikkia, joka sytyttää eloon kiihkeänä sykkivän suurkaupungin tunnelmat.

Menneisyyteen katsoo myös April Lines (2006) mutta hyvin eri tavoin. Se on kahden huhtikuun musiikkia: Rautavaara alkoi säveltää teosta keväällä 1970 mutta jätti sen silloin kesken ja täydensi tämän jo välillä kadoksiin joutuneen teoksen valmiiksi huhtikuussa 2006. Musiikin vaihtelevat tunnelmat ja tekstuurit sekä niiden jyrkät leikkaukset voivat Rautavaaran mukaan viitata siihen epävakaisuuteen, joka sävyttää huhtikuuta, ”kuukausista julminta”.

Myös Summer Thoughts (2008) perustuu vanhaan, tässä tapauksessa vuodelta 1972 olevaan materiaaliin. Keväiseen sukulaisteokseen verrattuna Rautavaaran kesäiset ajatukset ovat tunnoiltaan levollisempia ja yhtenäisempiä, mutta mistään pelkästä aurinkoisesta auvosta ei ole kyse vaan myös myöhäisen kesän hiljalleen kohti syksyä kääntyvästä haikeudesta, elokuun ja ehkä elämänkin pimenevistä illoista.

Kimmo Korhonen

15 Viulutaiteilija Pekka Kuusisto on eräs aikamme monipuolisimmista ja omaperäisimmistä suomalaismuusikoista. Hänen lähestymistapansa on poikkeuksellisen yksilöllinen ja mielikuvitus-rikas, ja hän on saanut runsaasti kiitosta avoimesta, kokeilunhaluisesta ja spontaanista musiikin tekemisestään. Muista oman sukupolvensa viulisteista hänet erottaa hänen halunsa ja kykynsä improvisoida sekä hänen laaja musiikkimakunsa, jonka kautta hän tuo saman intensiteetin kaikkiin esittämiinsä musiikin lajeihin.

Pekka Kuusisto aloitti viulunsoiton opiskelun Géza Szilvayn johdolla kolmivuotiaana. Vuonna 1985 hän siirtyi Tuomas Haapasen oppilaaksi Sibelius-akatemiaan. Hän opiskeli myös Miriam Friedin ja Paul Bissin johdolla Indianan yliopistossa Bloomingtonissa vuosina 1992–1996. Vuonna 1995 hänestä tuli ensimmäinen Sibelius-viulukilpailun voittanut suomalainen. Hän on sittemmin esiintynyt monien maailman johtavien orkestereiden ja kapellimestarien kanssa. Hän on ollut Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri vuodesta 2006, ja vuonna 2009 hänet valittiin yhdeksi kahdeksasta osanottajasta Dortmundin konserttisalin arvostettuun ”Junge Wilde” -sarjaan. Solistiesiintymistensä lisäksi Pekka Kuusisto soittaa kamarimusiikkia, jazzia, kansanmusiikkia ja elektronista musiikkia sekä johtaa ”Meidän Festivaalia” Tuusulanjärvellä kesäisin.

Pekka Kuusisto on tehnyt Ondinelle monia kiitettyjä levytyksiä mm. Sibeliuksen teoksista, kuten viulukonserton Helsingin kaupunginorkesterin ja Leif Segerstamin kanssa, muita teoksia viululle ja orkesterille Tapiola Sinfoniettan kanssa sekä teoksia viululle ja pianolle pianisti Heini Kärkkäisen kanssa. Hän on myös levyttänyt Vivaldin Neljä vuodenaikaa, Mozartin viulukonsertot no. 3, 4 ja 5, ja Olli Mustosen sävellyksiä. Veljensä viulisti Jaakko Kuusiston kanssa hän on levyttänyt Bachin kootut viulukonsertot. Viimeksi hän on levyttänyt Paganinin duoja kitaristi Ismo Eskelisen kanssa. Pekka Kuusiston soitin on Suomen kulttuurirahaston lainaama Giovanni Baptista Guadagnini -viulu vuodelta 1752.

16 17 Suomen kiinnostavimpiin pianisteihin kuuluva Paavali Jumppanen soittaa sujuvasti niin soolo- kuin kamarimusiikkiakin. Hänen ohjelmistonsa on laaja ja käsittää suuren osan klassisesta pianorepertuaarista, kuten Bachia, Mozartia ja Beethovenin kootut pianosonaatit, sekä nykymusiikkia. Hän on tehnyt läheistä yhteistyötä säveltäjä Pierre Boulez’n kanssa ja levyttänyt tämän kootut pianosonaatit Deutsche Grammophon -levy-yhtiölle; Guardian-lehti totesi tämän olevan ”Boulez’n pianomusiikin toistaiseksi paras levytys”.

Paavali Jumppanen opiskeli Sibelius-Akatemiassa ja voitto Maj Lind -pianokilpailun v. 1994. Hän jatkoi opiskelujaan Krystian Zimermanin johdolla Baselin musiikkikorkeakoulussa, jossa hän suoritti solistidiplomin. Young Concert Artists International Auditions -kilpailun voitto v. 2000 avasi hänelle tien maailman johtavien orkesterien solistiksi, minkä lisäksi hän on pitänyt sooloresitaaleja Pariisissa, New Yorkissa, Wienissä ja Lontoossa. Hän soittaa usein kamarimusiikkia ja esiintyy säännöllisesti mm. Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla. New York Times on kehunut hänen soittoaan ”tuoreeksi ja jännittäväksi” ja ylistänyt sen ”suunnatonta voimaa ja poikkeuksellista värikirjoa”.

18 19 oDe 1177-2

MoRE ChaMBER MuSiC With PEKKa KuuSiSto

oDe 1142-2 oDe 1046-2 Paganini Duos · Ismo eskelinen, guitar Sibelius Works for Violin and Piano · Heini Kärkkäinen, piano “Kuusisto is cheeky, bold and unfailingly musical. “…presented with fantasy and a limitless range of (...) sterling entertainment.” – Gramophone expression.” – Klassik Heute 10/10/10

oDe 1074-5 (CD/SACD) Sibelius Works for Violin and Chamber orchestra · Tapiola Sinfonietta “…an aural delight of excellently spirited Sibelius. (...) my recommending this disc for Best of the Year honors.” – Audiophile Audition

For a complete discography visit www.ondine.net