Bysanttilaisten Ja Akhaian Ruhtinaskunnan Väliset Sotatoimet Vuosina 1259–83
Total Page：16
File Type：pdf, Size：1020Kb
Bysanttilaisten ja Akhaian ruhtinaskunnan väliset sotatoimet vuosina 1259–83 tapaustutkimus myöhäis-bysanttilaisesta sodankäynnistä Helsingin yliopisto Historian laitos Yleinen historia Pro gradu tutkielma Juho Wilskman 10. 9. 2007 Sisällys 1. JOHDANTO 1 1. 1. Aiheen esittely, tutkimuskysymykset ja metodit 1 1. 2. Lähteet ja aiempi tutkimus 7 2. ROMANIAN TILANTEESTA JA LÄNTISEN EURAASIAN SODANKÄYNNISTÄ 1200-LUVUN PUOLESSAVÄLISSÄ 17 2. 1. Poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne 1 7 2. 2. Soturit, sotalaitokset ja linnoitukset 22 3. STRATEGIA 33 3. 1. Makedonian sotatoimet 1259 33 3. 2. Morean sotatoimien intensiivinen vaihe 40 3. 3. Endeeminen sota 51 4. TAISTELUT 64 4. 1. Pelagonia 1259 64 4. 2. Prinitsa 1263 75 4. 3. Mesiskli ja Makry-Plagi 1264 82 5. PIIRITYKSET JA LINNOITUKSET 87 6. SOTATOIMIEN VAIKUTUKSIA 97 6. 1. Sotatoimien vaikutukset väestöön ja talouteen 97 6. 2. Vankien kohtelu ja kohtalo 108 7. JOHTOPÄÄTÖKSET 117 LÄHTEET JA TUTKIMUSKIRJALLISUUS 123 Painetut lähteet 123 Tutkimuskirjallisuus 128 Käytettyjä sanakirjoja 147 Liite 1 Kartat Liite 2 Kuvat Liite 3 Henkilönnimiä ja termejä 1. Johdanto 1. 1. Aiheen esittely, tutkimuskysymykset ja metodit Historian eri aikakausia ja ilmiöitä yleensä arvotetaan, osin tiedostamattakin, lä- himenneisyyden kokemusten perusteella. Nykyiseen tilanteeseen johtaneita kehityslinjoja pidetään tärkeimpinä ja niiden katsotaan ansainneen perusteellisimman tutkimuksen. Huomionsa saavat myös henkilöt ja ihmisryhmät, joihin halutaan samaistua. Monet ovat kuitenkin myös ymmärtäneet, että tämä voi johtaa yksipuoliseen historiankäsitykseen, mikä estää näkemästä muita kehitysvaihtoehtoja ja johtaa tärkeiksikin koettujen ilmiöi- den puutteelliseen ymmärtämiseen. Historiantutkimus ei saisikaan unohtaa “häviäjiä”, joita tulee tutkia myös näiden omista lähtökohdista. Se monipuolistaa kuvaamme ihmis- kunnan historiasta ja voi jopa auttaa näkemään paremmin tulevaisuuden vaihtoehtoja.1 Bysantti2 on perinteisesti nähty rappeutuvana ja pysähtyneenä valtakuntana, pelk- känä historian sivujuonteena. Tosin kaikki eivät ole tätä käsitystä jakaneet ja yleinen ku- va on selvästi muuttumassa. Bysantin tutkimus määritellään monesti omaksi alakseen. Tähän on pitkälti syynä sen vaatima erityisosaaminen varsinkin kielitaidon suhteen. Suu- ri osa Bysantin tutkijoista onkin taustaltaan filologeja, mikä on ohjannut tutkimuksen painopistealueita.3 Halu keskittyä samaistumisen arvoisiin asioihin ja nykyajan kannalta tärkeinä pidettyihin kehityslinjoihin näkyy myös Bysantin tutkimuksessa. Tästä näkökul- masta “häviäjäksi” jää myöhäis-bysanttilainen kausi, joksi yleensä määritellään ristiret- keläisten vuonna 1204 tekemästä Konstantinopolin valtauksesta valtakunnan lopulliseen romahdukseen 1400-luvun puolessavälissä ulottuva ajanjakso. Sen on usein katsottu, 1Vares 1995: 130–5; 144–5; 162–3; Kalela 2000: 111–7; Creveld 1991: 224. 2Termi Bysantti keksittiin vasta uudella ajalla kuvaamaan “ortodoksikristillistä” valtakuntaa, jonka pääkaupunki oli Konstantinopoli. Valtakunnan asukkaat kutsuivat itseään roomalaisiksi. Länsieurooppalaiset käyttivät heistä termiä kreikkalaiset. Kreikka olikin valtakunnan “virallinen kieli” ja kirjallinen kulttuuri rakentui sen varaan. Valtakunnassa alkoi myös kehittyä jonkinlaista kreikkalaista “kansallista tietoisuutta”. Niitä valtakunnan alamaisia, joiden äidinkieli kreikka ei ollut, saatettiin pitää ulkopuolisina. Toisaalta ristiretkeläisvaltioissa näyttää olleen kreikkaa äidinkielenään puhuneita henkilöitä, jotka identifioivat itsensä frankeiksi. Kirjoittaessani jatkossa kreikkalaisista on kriteerinäni nimenomaan heidän puhumaansa kieli. Konstantinopolin “ortodoksisen” ja “kreikkalaisen” valtakunnan alamaisiin viitatessani käytän nimitystä bysanttilaiset. Se on juurtunut yleiseen kielenkäyttöön, eikä mikään muukaan termi ole täysin ongelmaton. Luen bysanttilaisiksi myös Nikaian ja Epeiroksen alamaiset. Niiden hallitsijat olivat “ortodoksisia” kreikkalaisia, jotka legitimoivat valtansa esiintymällä Bysantin keisarien seuraajina. Frankeilla ja latinalaisilla tarkoitettiin yleensä läntisen Euroopan katolisia tai heidän jälkeläisiään. Tosin esim. Morean kronikassa frankeiksi kutsutaan vain ranskalaista sukuperää olevia henkilöitä. Itse käytän yleistävämpää merkitystä. Identiteeteistä esim. Koder 2003: 304–16; Lock 1995: 8–9; 266–7; The Chronicle of Morea 6265–71; 6777–6809; La Livre de la conqueste §§ 294–302; 476–87; Jacoby 1973: 883–906; Vryonis 1975: 125–40; Ilieva 1991: 171–239 passim.; Litarvin 1996: 109–13; Treadgold 1997: 804–13; Mango 1998: 1; 4. 3Suhtautumisesta Bysanttiin ja tutkimushistoriasta esim. Schreiner 1994: xiii; 99–113; Irmscher 1993: 249–51. huolimatta ajoittaisista toipumiskausista, olleen lähinnä tietä kohti tuhoa ja vailla yleis- maailmallista merkitystä.4 Sotahistoria on yksi myöhäis-bysanttilaisen ajan vähälle huomiolle jääneistä tut- kimuskohteista.5 Bysanttilaista sodankäyntiä käsittelevät kirjat keskittyvät valtakunnan suuruuden aikaan ja päättyvät useimmiten vuoteen 1204. 1100-luvunkin käsittely jää yleensä pinnalliseksi. Sotahistorian tuntemus on välttämätöntä, jos halutaan ymmärtää varsinkin Bysantin tapaista valtakuntaa, joka oli jatkuvasti konflikteissa naapureidensa kanssa. Sodankäynti on aina tiiviissä vuorovaikutuksessa poliittisten, aatteellisten ja yh- teiskunnallisten rakenteiden sekä tekniikan kanssa. Ne asettavat puitteet, joissa sotaa käydään, mutta toisaalta myös niiden on pystyttävä sopeutumaan sodankäynnin asetta- miin vaatimuksiin – muuten on uhkana tuhoutuminen.6 Myöhäis-bysanttilaisen kauden sotahistoria on mielenkiintoinen myös yleisem- män sotahistorian kannalta, varsinkin ajatellen sodankäynnin tutkimuksen viimeaikaisia virtauksia. Perinteisesti käsityksiä sodasta ovat hallinneet kokemukset uudenajan länsi- eurooppalaisista konflikteista ja niiden asettamista vaatimuksista. Sodat on nähty pää- asiassa keskitetysti hallittujen valtioiden välisiksi intensiivisiksi yhteenotoiksi, joissa kohtaavat rakenteeltaan yhdenmukaisesti organisoidut vakinaiset armeijat. Avoimien kenttätaistelujen merkitys on korostunut. Tästä näkökulmasta käsin Romaniaksikin7 kut- sutussa myöhäis-bysanttilaisessa maailmassa (kartta 1) käytyjen sotien kaltaiset sekavat endeemiset konfliktit heterogeenisine armeijoineen sekä harvoine suurine taisteluineen ovat, Osmani-dynastian nousua lukuun ottamatta, pelkkiä mielenkiinnottomia sivujuon- teita vailla yleisempää merkitystä. Käsitykset ovat kuitenkin murtumassa, koska valtioi- den väliset vakinaisilla armeijoilla käydyt sodat ja avoimet taistelut ovat käyneet harvi- naisiksi. Nykyajan konfliktit ovat yleensä sissisotia ja osapuolina voi olla useitakin erilai- 4Käsityksen tuo suoraan julki Cyril Mango, yksi huomattavimmista Bysantin tutkijoista (Mango 1998: 4–5). Varsinkin Britanniassa näyttää olevan vallalla ajatus, ettei myöhäis-bysanttilainen kausi oikein ole osa Bysanttia, vaan kuuluu pikemminkin Kreikan kansalliseen historiaan (Macrides 2003: 63). Kreikkalaistenkin näkökulmasta myöhäis-bysanttilainen kausi oli tietysti rappiota. Myöhäis- bysanttilaiseen aikaan kohdistuneen kiinnostuksen puutteen on nähnyt valitettavana esim. Nicol 1993: xi–xii. 5Myöhäis-bysanttilaisen ajan sotahistorian tutkimuksen tarpeellisuudesta mm. Karayannopoulos 1996: 71; Savvides sähköpostiviesti tekijälle 3. 7. 2006. 6Sodankäynnin vuorovaikutuksesta yhteiskunnan rakenteiden jne. kanssa esim. Strässle 1993: 149–59; Lynn 2003: 335–9; Raitasalo & Sipilä 2004: 242–8. Kannattaa huomata, että Bysantin valtakunta kukistui viimekädessä ulkoisen sotilaallisen valloituksen seurauksena – en tosin lähde ottamaan vielä tässä tutkimuksessa kantaa, oliko syynä sopeutumattomuus sodankäynnin vaatimuksiin. 7Termiä Romania ei tule sekoittaa nykyiseen Romanian valtioon. Myöhäis-bysanttilaisella ajalla Romanialla tarkoitettiin yleensä Bysantin valtakuntaan 1100-luvulla kuulunutta aluetta Egeanmeren ympärillä, mukaan luettuna Länsi-Anatolia ja koko eteläinen Balkan (Termistä Romania Maksimovi 1995: 996–7; Bon 1969: 305–6; Lock 1995: 13–4). 2 sia aseellisia ryhmittymiä. Jotkut tutkijat ovatkin valmiita väittämään, että uuden ajan länsieurooppalainen sota on jäävä vain historian poikkeusilmiöksi ja nyt ollaan palaa- massa “normaalitilaan”, jossa valtiolla ei ole väkivaltamonopolia ja sodat ovat pääosin endeemisiä. Viimeaikaisten maailmantapahtumien takia mielenkiintoa ovat herättäneet myös erilaiset lähinnä uskonnon kautta määriteltyjen “kulttuurien” väliset konfliktit. Kiinnostuksen kasvaessa Euroopan ulkopuolisten alueiden historiaa kohtaan on taas ko- rostunut eri sodankäyntimuotojen ja -perinteiden vuorovaikutuksen merkitys.8 Varsinkin “kulttuurien” välisten konfliktien ja sodankäyntiperinteiden vuorovaikutuksen kannalta myöhäis-bysanttilaisen ajan Romania on erityisen antoisa tutkimuskohde. Sinne saapui eri kulttuureita edustaneita valloittajia niin lännestä kuin idästäkin ja lähes kaikki länti- sen Euraasian silloiset sodankäyntiperinteet ja -menetelmät9 olivat jollain tavoin edustet- tuina. Bysantin sotajoukoissa, joissa käytettiin runsaasti erimaalaisia palkkasotureita, tämä moninaisuus vallitsi myös armeijan sisällä. Täysin vaille käsittelyä myöhäis-bysanttilainen sodankäynti ei toki ole jäänyt. Tärkein tutkimus on Mark C. Bartusiksen The Late Byzantine Army, Arms and Society 1204–1453. Se on perusteos Bysantin sotalaitoksesta valtakunnan viimeisinä vuosisatoi- na. Vaikka omat mielipiteeni eroavat joissain suhteissa Bartusiksesta, niin on muistetta- va, että ladun avaaminen on aina vaikeaa ja tunnustan olevani paljossa velkaa hänelle. Bartusiksen teoksen