SY 8 2008 Osa 2 8 Tunturit.Pdf

Tunturit 8

Yrjö Norokorpi Heikki Eeronheimo Seppo Eurola Risto Heikkinen Peter Johansson Jouko Kumpula Katariina Mäkelä Seppo Neuvonen Juha Sihvo Saara Tynys Risto Virtanen Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 467

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa Tunturikankaat. Kuva: Seppo Tuominen Tunturit 469 511 510 501 481 496 494 498 487 499 502 492 505 480 490 489 478 486 503 478 505 483 477 494 489 507 491 486 509 506 503 488 505 485 508 483 484 500

......

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 ......

......

. .

......

TUNTURIT Vaivaiskoivukankaat Tunturien suursaniaislehdot Tunturien saniaisniityt Variksenmarjakankaat Tunturien suurruohoniityt Kanervakankaat Pajukkoiset puronvarsiruohostot Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot Kurjenkanervakankaat Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot Tunturien suurruoholehdot Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot Lehtomaiset tunturikoivikot Lapinvuokkokankaat Lampaannata-tunturivihviläkankaat Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikot Mustikkakankaat Liekovarpiokankaat Jäkkikankaat Variksenmarjatunturikoivikot Tuulikankaat Tunturien pienruohoniityt 8.3.1.3 8.1.3.3 8.4.2.4 8.3.1.2 8.4.2.2 8.3.1.6 8.4.2.3 8.1.2.3 8.3.1.5 8.1.1.3 8.1.3.2 8.1.1.1 8.1.3.1 8.3.2.1 8.4.1.2 8.1.2.2 8.1.1.2 8.3.1.4 8.3.1.7 8.4.1.1 8.1.2.1 8.3.1.1 8.4.2.1 8.3.1 Karut tunturikankaat 8.4.1 Tunturien heinäkankaat Tunturien heinäkankaatTunturien ja tunturiniityt Tunturikankaat Tunturikangaspensaikot Tunturikoivikot 8.3.2 Ravinteiset tunturikankaat 8.1.3 Lehtomaiset tunturikoivikot tunturikoivulehdot ja 8.1.1 kuivahkot Kuivat ja tunturikoivikot 8.4.2 Tunturiniityt 8.2.1 Tunturikangaspajukot 8.2.2 Tunturikatajikot 8.2.3 Tunturikoivupensaikot 8.1.2 tunturikoivikot Tuoreet 8.4 8.3 8.2 SISÄLLYS | 8 8.1 8.5 Lumenviipymät ja lumenpysymät ...... 512 8.5.1 Lumenviipymät ...... 512 8.5.1.1 Karut lumenviipymät ...... 513 8.5.1.1.1 Vaivaispajulumenviipymät ...... 513 8.5.1.1.2 Matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät ...... 514 8.5.1.1.3 Karut pienruoholumenviipymät ...... 515 8.5.1.1.4 Karut sammalvaltaiset lumenviipymät ...... 515 8.5.1.1.5 Jääleinikkilumenviipymät ...... 516 8.5.1.2 Ravinteiset lumenviipymät ...... 516 8.5.1.2.1 Ravinteiset kangasmaiset lumenviipymät ...... 517 8.5.1.2.2 Ravinteiset pienruoholumenviipymät ...... 517 8.5.1.2.3 Ravinteiset sammalvaltaiset lumenviipymät ...... 518 8.5.2 Lumenpysymät ...... 519

8.6 Kuviomaat ...... 520 8.6.1 Tasamaiden kuviomaat ...... 521 8.6.2 Rinteiden kuviomaat eli vuotomaat ...... 522

8.7 Routanummet ...... 523

8.8 Tunturien hiekkapaljastumat ...... 524

8.9 Tunturikalliot ja -kivikot ...... 526 8.9.1 Tunturien karut ja keskiravinteiset laakeat kalliot ...... 527 8.9.2 Tunturien karut ja keskiravinteiset jyrkänteet ...... 528 8.9.3 Tunturien kalkkikalliot ja -kivikot ...... 529 8.9.4 Tunturien ultraemäksiset kalliot ja kivikot ...... 530 8.9.5 Tunturien karut ja keskiravinteiset kivikot ...... 531

8.10 Vyörysorat ...... 533 8.10.1 Karut ja keskiravinteiset vyörysorat ...... 534 8.10.2 Kalkkivyörysorat ...... 535

Kiitokset ...... 537 Kirjallisuus ...... 537

470 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Tunturit 8

Tunturiluonnon kokonaisuus

Tunturilla tarkoitetaan vuorimuodostumaa, jolla on liset matalat, harvassa kasvavat koivut (Ahti ym. 1964). puuton lakiosa. Varsinaisilla tuntureilla on erotettavissa Boreaalista kasvillisuutta luonnehtii havupuuvaltai- aito arktis-alpiinisten kasviyhdyskuntien leimaama tun- suus. Luoteis-Euroopan pohjoisosista ja laajalti Skandien turipaljakka. Eteläisillä tuntureilla ei juuri esiinny aitoa rinteiden metsänrajametsistä havupuut kuitenkin puut- tunturipaljakkaa, vaan ne ovat vaaroja, joiden metsänra- tuvat. Niiden asemasta vallitsevat koivumetsät, ns. tun- ja on alentunut. Varsinaisella paljakalla on erotettavissa turikoivikot (Hämet-Ahti 1963a). Tunturikoivikot ovat korkeusvyöhykkeitä, jotka ovat arktisten vyöhykkeiden kylmänkostean mereisen ilmaston aiheuttama ilmiö. Kil- oroarktisia eli vuoristoissa esiintyviä vastineita (kuva pailevien puulajien puuttuessa tunturikoivu muodostaa 14). Oroarktinen vyöhyke (alpiininen, paljakka) jaetaan metsämäistä kasvillisuutta lievästi mantereisillakin alu- yleisesti kolmeen osaan, jotka ovat alaoroarktinen (ala- eilla. Viimeksi mainitun alueen epäedullisuus koivulle alpiininen, alapaljakka), keskioroarktinen (keskialpiini- ilmenee alentuneena metsänrajana. Tunturikoivikot on nen, keskipaljakka) ja yläoroarktinen (yläalpiininen, ylä- usein erotettu boreaalisesta vyöhykkeestä puulajin pe- paljakka) vyöhyke. Kasvillisuuden korkeusvyöhykkeet rusteella ja niistä on käytetty erilaisia nimityksiä, kuten sijaitsevat sitä alempana, mitä pohjoisemmassa ollaan. subalpiininen vyöhyke, subarktinen vyöhyke tai metsä- Pohjoisimmassa Euroopassa metsänrajan yläpuolinen tundra. Aluskasvillisuuden perusteella tunturikoivikot oroarktinen (alpiininen) vyöhyke alkaa jo merenpinnan voidaan kuitenkin lukea osaksi boreaalisen vyöhykkeen tasolta. Tunturien paljakkavyöhykkeen alapuolella si- kasvillisuutta (Hämet-Ahti 1963a). jaitsee hemioroarktinen kasvillisuusvyöhyke, jolle ovat Tunturikoivikot peittävät laajoja alueita Tunturi- ominaisia pienet metsäsaarekkeet, puuryhmät sekä eril- Lapissa, jossa ne muodostavat tunturien metsänrajan

Yläoroarktinen vyöhyke (yläalpiininen, yläpaljakka)

Keskioroarktinen vyöhyke (keskialpiininen, keskipaljakka)

Alaoroarktinen vyöhyke (ala-alpiininen, alapaljakka)

Hemioroarktinen vyöhyke

Pohjoisboreaalinen vyöhyke Tunturit

Kuva 14. Tunturien korkeusvyöhykkeet kaavamaisesti esitettyinä (pääosin Haapasaaren ym. 1982 mukaan).

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 471 paljakkaa vastaan (Hämet-Ahti 1978). Metsä-Lapin ja (OC) ja lievästi mereiset (O1) ilmastolliset lohkot (Ahti Peräpohjolan havumetsiköistä kohoavilla tuntureilla, ym. 1968). joille kosteutta tulee mereisten tuulten mukana, on myös Pääosa Suomen kallioperästä kuuluu ns. prekambri- metsänrajan muodostavia tunturikoivumetsiköitä. Ete- sen peruskalliokilven alueeseen. Happaman kalliope- läisillä erillistuntureilla tunturikoivikot ovat pienialai- rän vuoksi tunturien vallitsevana kasvillisuutena ovat sempia tai puuttuvat (Hämet-Ahti 1978; 1988). karut varpukankaat. Poikkeuksen muodostavat maa- Metsänrajaa pidetään tavallisesti arktisen ja boreaali- perän ravinteisuuden kannalta edulliset paikat. Geo- sen kasvillisuuden välisenä rajana. Metsänraja voi kui- logisesti verraten nuoreen, noin 400 miljoonaa vuotta tenkin sijaita myös etelämpänä tai alempana. Suomessa sitten syntyneeseen kaledoniseen vuoripoimutukseen se sijaitsee joko hemioroarktisessa tai pohjoisorobore- kuuluvat Suomesta vain Enontekiön Käsivarren luotei- aalisessa vyöhykkeessä. Useimmat eteläisten tunturien simmat osat, joissa kalkkialueilla tavataan myös kalk- laet ulottuvat vain pohjoisoroboreaaliseen tai hemioro- kia vaativaa tai suosivaa tunturikasvillisuutta (Kalliola arktiseen vyöhykkeeseen (Hämet-Ahti 1988). Ekologi- 1973). sina syinä metsänrajan sijainnin määräytymiseen voi- Suomen tunturialueet ovat yleensä melko luonnon- vat olla esimerkiksi kallioisuus, kivisyys, tuulisuus tai tilaisia. Porolaidunnuksen vaikutukset ovat kuitenkin tykky (Norokorpi 1981; 1995; Norokorpi ja Kärkkäinen monin paikoin huomattavia. Vaikutukset ilmenevät 1985). Lisäksi tunturi- ja hallamittari (Epirrita autumnata, etenkin jäkäläpeitteen, mutta myös muun aluskasvilli- Operophtera brumata) tuhoavat ajoittain laajalti tunturi- suuden vähentymisenä ja lajien runsaussuhteiden muut- koivikoita (Kalliola 1941; Nuorteva 1963; Kallio ja Leh- tumisena. Porolaidunnus vaikuttaa tunturikoivikoiden tonen 1975; Neuvonen ym. 2001; Jalkanen 2006). Porojen rakenteeseen ja uudistumiskykyyn. Jatkuva voimakas, (Rangifer tarandus tarandus) kesälaidunnus tuhoalueilla ja etenkin kesäaikainen laidunnus estää tunturikoivun vuodesta toiseen toistuva tunturikoivun siementaimien uudistumisen porojen syödessä tunturikoivun vesat ja ja vesojen syönti ovat merkittävä boreaalisia paljakoi- siementaimet. Tulevaisuudessa myös ilmastonmuutos ta luova tekijä (Lehtonen ja Heikkinen 1995; Kukkonen aiheuttaa muutoksia tunturiluontoon, mutta vaikutus- 2002; Holtmeier ym. 2003; 2004). ten määrä ja laatu tunnetaan vielä puutteellisesti. Suomen matalat tunturit kuuluvat pääasiassa ala- oroarktiseen vyöhykkeeseen. Keski- ja yläpaljakkaa on vain Luoteis-Enontekiön suurtunturien alueella. Siellä Tunturiluonnon luokittelu keskipaljakan alaraja on noin 850–900 m mpy., ja ylä- luontotyyppien uhanalaisuuden paljakan noin 1 100–1 200 m mpy. (Eurola ym. 2003). arvioinnissa ja rajanvedot Vyöhykkeiden korkeusrajat vaihtelevat maantieteellisen muihin luontotyyppiryhmiin sijainnin sekä ilmastollisten tekijöiden mukaan. Maaston pinnanmuotojen eli topografian vaihtelun (erot kalte- Luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa tunturi- vuudessa, rinteiden ilmansuunnassa, varjostuksessa, luonnon kokonaisuuteen on luettu kaikki yhtenäisen tuulisuudessa) vuoksi samalla korkeudella sijaitsevat havumetsävyöhykkeen pohjois- ja yläpuolella sijaitsevat kohdat voivat olla pienilmastoltaan huomattavan eri- alueet. Tähän on luettu Vuono- ja Tunturi-Lappi sekä laisia (Haapasaari 1988). Metsä-Lapin, Peräpohjolan ja Koillismaan erillistunturit. Pohjoisoroboreaalinen, hemioroarktinen ja alaoroark- Eurolan (1999) esittämässä kasvillisuusaluejaossa (kuva tinen paljakkakasvillisuus muodostuu pääasiassa varpu- 15) Vuono-Lappi ulottuu Käsivarren pohjoisosaan, kun kankaista, jotka vähälumisilla paikoilla ovat variksen- taas Kalelan (1961) kasvimaantieteellisessä aluejaossa marja- ja runsaslumisilla mustikkavaltaisia (Haapasaari Vuono-Lappi ei ulotu Suomen puolelle. 1988). Tuulisilta, talvella vähälumisilta kohdilta varvut Luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa met- lähes puuttuvat. Vastaavasti metsävarvut puuttuvat säkasvillisuusvyöhykkeiden ja lohkojen rajaamisessa hyvin paksun lumipeitteen alueilta (lumenviipymät). on sovittu käytettäväksi samaa aluejakoa kuin on käy- Keskioroarktisessa vyöhykkeessä varpukankaita on tetty lajien uhanalaisuusarvioinnissa (Rassi ym. 2001). vähän ja niiden luonnehtijalaji on liekovarpio (Cassio- Aluejako on kuvattu julkaisussa Ulvinen ym. (2002). pe tetragona). Luonteenomaista kasvillisuutta edustavat Aluejaossa Kilpisjärven seutu luetaan Tunturi-Lappiin. tunturivihvilävaltaiset kangasniityt (heinäkankaat) sekä Tunturiluontotyyppien kuvausteksteissä mainitaan erilaiset lumenviipymät ja routimisilmiöiden leimaamat erikseen, mikäli luontotyypin esiintyminen on painot- kasviyhdyskunnat (Oksanen ja Virtanen 1995; Virtanen tunut Eurolan (1999) aluejaon mukaiseen Vuono-Lap- ja Eurola 1997). piin. Kasvillisuusvyöhykkeet määräytyvät ensisijassa läm- Tässä työssä käytetty tunturiluontotyyppien rajaus- pöilmaston perusteella, mutta ilmaston mantereisuus– periaate, joka ei yksiselitteisesti rajaa tiettyä aluetta, ai- mereisyys-vaihtelun perusteella voidaan myös erottaa heuttaa rajankäyntiä eri luontotyyppiryhmien kesken. kasvillisuuslohkoja. Mereisyyttä ilmentäviä tekijöitä Rajanvedossa on otettu huomioon luontotyyppien uhan- ovat pienemmät lämpötilaerot kylmimmän ja lämpi- alaisuuden arviointi -hankkeen eri asiantuntijaryhmien mimmän kuukauden välillä, suuremmat sademäärät asiantuntemus ja käytettävissä olevat aineistot. Seuraa- ja vähäisemmät kesäsateet kuin mantereisilla alueilla. vassa esitetään tunturiasiantuntijaryhmän ja muiden Mereisillä alueilla on runsaasti ruohoisia ja mantereisilla asiantuntijaryhmien välinen työnjako luontotyyppien alueilla jäkäläisiä luontotyyppejä (Eurola 1978). Man- uhanalaisuuden arvioinnissa ja kerrotaan, minkä luon- tereisuus–mereisyys-vaihtelun perusteella Suomessa totyyppikokonaisuuden yhteydessä erilaiset tunturialu- voidaan erottaa lievästi mantereiset (C1), indifferentit eiden luontotyypit esitellään.

472 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Tunturipaljakka Tunturikoivuvyöhyke Vedet

Vuono-Lappi

Tunturi-Lappi

Metsä-Lappi Kuva 16. Inarijärvi lähiympäristöineen (harmaa alue) on rajattu pois tunturikallioiden ja -kivikkojen tarkastelusta. Alueen kalliot ja kivikot on otettu huomioon kallio- ja kivikkoluontotyyppien ja toisaalta rantaluontotyyppien tarkasteluissa (luvut 3 ja 6). Peräpohjola eteläpuolisista kallioista kaikki paljakan kalliot sekä tun- turikoivuvyöhykkeen tunturikoivikkoiset kalliot. Jako on tekninen rajanveto, mikä johtuu käytettävissä olevan aineiston mahdollisuuksista. Tunturikivikoiksi luettiin kaikki Tunturi- ja Metsä-Lapin kivikot sekä eteläisim- mistä kivikoista paljakan kivikot ja tunturikoivuvyöhyk- keen tunturikoivikkoiset kivikot. Inarijärvi lähiympä- Kuva 15. Suomen ja Ruijan vyöhykkeenomaiset kasvillisuus- ristöineen rajattiin pois tunturikivikkojen ja -kallioiden alueet Eurolan (1999) mukaan. Kartalla on esitetty myös tarkastelusta (kuva 16). Tällä alueella sijaitsevat kallio- ja tunturikoivuvyöhyke ja paljakka-alue Suomessa (Sihvo kivikkoluontotyypit on otettu huomioon kallioiden ja 2002). kivikkojen sekä rantaluontotyyppien arvioinneissa (luvut 3 ja 6). Edellä kuvatun tunturiluonnon määritelmän mukaan Tunturialueen vedet ja rannat on arvioitu sisävesi- tunturiasiantuntijaryhmän käsiteltävinä ovat havumet- asiantuntijaryhmässä ja kuvattu sisävesien ja rantojen sävyöhykkeen pohjois- ja yläpuoliset alueet. Puustoisista luontotyyppien yhteydessä (luku 3). Tunturialueelta luontotyypeistä tunturiasiantuntijaryhmä on arvioinut ja erotettuja sisävesien luontotyyppejä ovat Pohjois-Lapin kuvannut tunturikoivikot. Puustoisuuden rajana käyte- järvet, tunturilammet, tunturialueen norot, tunturialu- tään 10 %:n kokonaislatvuspeittävyyttä. Tunturikoivikois- een latvapurot, tunturialueen pikkujoet ja purot sekä sa tunturikoivun (Betula pubescens ssp. czerepanovii) osuu- tunturialueen joet. Tunturialueen rantaluontotyyppejä den tulee olla vähintään 70 % kokonaislatvuspeittävyy- ei tarkasteltu erikseen, vaan ne sisällytettiin erotettuun destä. Muut tunturialueen puustoiset luontotyypit, muun kolmeen, karkeaan järvien luontotyyppiin. muassa haavikot ja erillisinä (ekstrazonaalisina) esiintyvät Kaikki tunturialueen suot kuuluvat suoasiantuntija- männiköt on arvioitu metsäasiantuntijaryhmässä osana ryhmän tarkastelun piiriin (luku 4). Suoasiantuntijaryh- Pohjois-Suomen vastaavaa luontotyyppiä (luku 5). mä ei luokitellut tunturisoita (ks. esim. Eurola ja Virtanen Tunturialueen puuttomat kivennäismaat ovat ranta- 1991) omiksi luontotyypeikseen, vaan ne on käsitelty luontotyyppejä lukuun ottamatta käsitelty tunturiasian- suotyyppien arviointiyksiköiden maantieteellisinä va- tuntijaryhmässä. Puuttomiksi on määritelty alueet, joilla riantteina. Luontotyyppiyhdistelmätasolla tunturialu- puuston latvuspeittävyys on alle 10 % eli tähän sisältyy eella esiintyvät omina kokonaisuuksinaan paljakkasuot myös niukkapuustoisia kivennäismaita. Puuttomat ki- sekä paikallisiin suoyhdistymiin sisältyvät tunturien vennäismaat on jaettu seuraaviin kokonaisuuksiin: tun- piensuot. Lisäksi tunturialueella esiintyy palsa- ja rin- turikangaspensaikot, tunturikankaat, tunturien heinä- nesuoyhdistymiä (luvut 4.8.2.3 ja 4.8.2.4) sekä kausi- kankaat ja tunturiniityt, lumenviipymät ja -pysymät, ku- kosteikkoja, joiden levinneisyys ja ekologia tunnetaan viomaat, routanummet sekä tunturien hiekkapaljastumat puutteellisesti (luku 4.8.6). (ks. osa 1, luku 3.7.1). Puuttomat kallioiden ja kivikkojen Tunturialueiden perinnebiotoopit on arvioitu perin- luontotyypit on jaettu tunturien laakeisiin kallioihin, jyr- nebiotooppiasiantuntijaryhmässä (luku 7). Tunturialu- känteisiin, kivikoihin ja vyörysoriin. Tunturien laakeiden eella esiintyviä perinnebiotooppeja ovat muun muassa kallioiden ja jyrkänteiden kuvaukset on laadittu yhteis- vanhoilla asuinpaikoilla esiintyvät erilaiset kedot, tuo- työssä kallioasiantuntijaryhmän kanssa. Kuvaukset esite- reet ja kosteat niityt sekä tulvaniityt. tään tässä tunturiluontotyyppien kokonaisuudessa. Tunturiasiantuntijaryhmässä arvioidut luontotyypit Tunturit Kallioiden ja kivikkojen jako tunturikallioihin ja -kivi- muodostavat melko heterogeenisen ryhmän eritasoisia koihin sekä muihin kallioihin ja kivikoihin sovittiin kal- ja eri perustein rajattuja luontotyyppejä tai luontotyyp- lioasiantuntijaryhmän kanssa erikseen. Tunturikallioiksi piryhmiä. Laajimpia alueellisia kokonaisuuksia ovat luettiin kaikki Tunturi-Lapin kalliot sekä Tunturi-Lapin tunturikankaat ja tunturikoivikot. Lumenviipymät on

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 473 Ylä-Lapin luontokartoitus Luontotyyppi-inventointi (inventoimatta) Luontotyyppi-inventointi (inventoitu) Metsätalouskuviot, ei biotooppitietoja Yksityinen tai muu omistajaryhmä

Kuva 17. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) tietosisältö eri alueilla. Luontotyyppi-inventointi jatkuu vielä punaisella merkityllä alueella. Valkoinen alue on pääasiassa yksityismaata, eikä luontotyyppitietoja ole saatavilla. esimerkki pienialaisesta luontotyyppiryhmästä. Tun- rikoivuvyöhyke ja tunturipaljakka. Paljakan ja tunturi- turien omaleimaisena kokonaisuutena ovat routimisen koivuvyöhykkeen välisen rajan korkeusarvon (m mpy.) tuloksena syntyneet geomorfologiset luontotyypit kuten määrittelyssä käytettiin Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen kuviomaat ja routanummet. Nämä luontotyypit liittyvät ja Urho Kekkosen kansallispuiston luontokartoituksessa usein liukuvasti myös muihin tunturiluontotyyppeihin. tuotettuja puustoaluerajauksia (Sihvo 2002) ja verrattiin Esimerkiksi kuviomaita tavataan sekä tunturikankailla niitä korkeuskäyriin. Paljakan ja tunturikoivuvyöhykkeen että lumenviipymillä ja ne muodostavat usein vaikeasti rajaksi määritettiin Enontekiön Käsivarressa 500 m mpy., rajattavia mosaiikki- tai yhdistelmätyyppejä. Routanum- Enontekiön itäosassa 400 m mpy. ja Pallastunturien alu- met liittyvät usein pounikoihin, kangasrämeisiin ja tun- eella 300 m mpy. Inarissa korkeusrajaksi määritettiin turikankaisiin. Kivikkojen ja vyörysorien luontotyyppi- kunnan koillisosassa 200 m mpy. ja muualla 320 m mpy. en rajaaminen perustuu sekä geologisiin että biologisiin Utsjoella koko kunnan alueella korkeusrajana käytettiin kriteereihin. 280 m mpy. Muissa, eteläisemmissä kunnissa korkeusra- Tunturiluonnolle ominainen pienipiirteisyys ja mosa- jana oli 300 m mpy. iikkimainen vaihtelu aiheuttavat sen, että kasvillisuus- Metsähallituksen kuviotietojärjestelmässä (2007) on kartoituksissa vaihtelua joudutaan yleistämään. Kartoi- tässä määritellyltä tunturialueelta kuviotietoja noin 1,7 tuksissa omina kuvioinaan voidaan myös erottaa pää- miljoonalta hehtaarilta, josta tunturikoivuvyöhykettä tyyppiryhmien sisäisiä mosaiikkityyppejä tai eri ryhmiin on 831 000 hehtaaria ja paljakkaa 842 000 hehtaaria (ks. kuuluvien tyyppien keskinäisiä yhdistelmiä eli kombi- myös Sihvo ym. 2007). Tiedot eivät kata koko tuntu- naatioita (Eurola ym. 2003). Tässä hankkeessa tunturiasi- rialuetta, ja muun muassa yksityismaiden sekä Kilpis- antuntijaryhmä on arvioinut tunturiluonnon uhanalai- järven alueen tiedot puuttuvat (kuva 17). Kuviotietojär- suutta luontotyyppiryhmä- ja luontotyyppitasolla. jestelmän tiedot tunturialueelta perustuvat Ylä-Lapin Tunturiluonnon kokonaisuuteen, havumetsävyöhyk- luontokartoitukseen, Metsähallituksen suojelualueilla ja keen pohjois- ja yläpuolisiin alueisiin kuuluvat tuntu- erämaissa toteuttamaan luontotyyppi-inventointiin ja

474 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Taulukko 9. Tunturikoivuvyöhykkeen ja paljakan kokonaispinta-ala (hehtaaria) ja sen jakautuminen Metsähallituksen kuvio- tietojärjestelmän (2007) mukaan. Aineistoa ja pinta-alatietojen kattavuutta kuvaavat tarkemmin Sihvo ym. (2007). Tunturikoivuvyöhyke (ha) Tunturipaljakka (ha) Yhteensä (ha) Tunturikoivikot 496 000 – 496 000 Puuttomat ja niukkapuustoiset kivennäismaat 181 000 636 000 817 000 < 1 000, tieto Kivikot 34 000 34 000 puutteellinen < 1 000, tieto Kalliot 8 000 8 000 puutteellinen Suot 154 000 135 000 290 000 Vesistöt tieto puuttuu 29 000 29 000 Yhteensä 831 000 842 000 1 673 000

Taulukko 10. Tunturikoivuvyöhykkeen ja paljakan pinta-alaosuudet (%) eri kasvillisuusvyöhykkeissä Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan (ks. myös Sihvo ym. 2007). Osuus (%) tunturikoivuvyöhykkeen Kasvillisuusvyöhyke Osuus (%) paljakan pinta-alasta pinta-alasta Tunturi-Lappi 76 77 Metsä-Lappi 24 20 Peräpohjola < 1 2 Koillismaa – 1 Yhteensä 100 100

Metsähallituksen metsätalouden tarkastustietoihin. Ylä- mat niistä ovat Kaldoaivin erämaa Utsjoella ja Käsivarren Lapin luontokartoitus toteutettiin vuosina 1996–2000 erämaa Enontekiöllä. Suojelun toteutuskeinona erämaa- (Sihvo 2001; 2002). Muualla Lapissa luontotyyppi-in- alueilla on erämaalaki. Lisäksi tunturialueella on soiden-, ventointi on vielä kesken, ja tällä hetkellä inventoimat- lehtojen- ja harjujensuojelualueita sekä eri suojeluoh- tomat alueet sijaitsevat lähinnä metsänraja-alueilla. Ku- jelmiin, kuten lintuvesien- ja rantojensuojeluohjelmiin viotietojärjestelmän tietosisällöstä kerrotaan tarkemmin kuuluvia alueita. Suojelualueisiin kuulumattomat alueet uhanalaisuusarvioinnin loppuraportin ensimmäisessä ovat pohjoisimmassa Lapissa talousmetsien ulkopuolella osassa luvussa 3.7.2 (Tietolähteet ja arvioinnin toteutus) olevaa suoja metsäaluetta. Suojelu ei kuitenkaan turvaa ja Sihvon ym. (2007) raportissa. luontotyyppejä niiden merkittävimmiltä uhkatekijöiltä Tunturikoivuvyöhykkeen ja paljakan kokonaispinta- ylilaidunnukselta ja ilmastonmuutokselta. alat sisältävät myös suo-, ranta- ja vesialueet, joita ei Tunturialueesta noin 90 % (vaihteluväli luontotyyppi- käsitelty tunturiasiantuntijaryhmässä. Tunturikoivuvyö- kohtaisesti 67–100 %) sijaitsee erilaisilla suojelu- tai suo- hykkeen ja paljakan kokonaispinta-alan jakautuminen jeluohjelmien alueilla (Sihvo ym. 2007). Suojelualueiksi on esitetty taulukossa 9. Jako perustuu Metsähallituksen on tässä luettu lakisääteiset suojelu- ja erämaa-alueet kuviotietojärjestelmässä (2007) oleviin tietoihin kuvion sekä suojeluohjelmiin sisältyvät alueet. Erotetuista luon- inventointiluokasta, puuston latvuspeittävyydestä sekä totyypeistä heikoimmin suojeltuja ovat Metsähallituksen suhteellisesta korkeudesta (m mpy.). Esitetyt pinta-alat kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan suurruoholehdot, ovat inventointitiedon puutteiden vuoksi suuntaa-anta- kuivat ja kuivahkot tunturikoivikot, tunturien hiekka- via (ks. Sihvo ym. 2007). paljastumat ja tunturikangaspajukot. Näiden luonto- Maantieteellisesti tunturikoivuvyöhykkeestä 76 % tyyppien pinta-alasta on suojeltu lähes 80 %. Alueelli- sijoittuu Tunturi- ja 24 % Metsä-Lappiin. Tunturikoi- sesti heikoin tilanne on joillakin yksityisomistuksessa vuvyöhykettä on myös Peräpohjolan erillistuntureilla. olevilla erillistuntureilla, jotka ovat matkailukäytössä Tunturipaljakasta 77 % on Tunturi-Lapissa ja 20 % Met- kuten Levi- ja Rukatunturit. sä-Lapissa. Peräpohjolan ja Koillismaan erillistuntureilla tunturipaljakkaa on niukasti (taulukko 10). Tunturiluontotyyppien kuvaukset

Tunturiluontotyyppien suojelutilanne Tunturiluontotyyppien ja -luontotyyppiryhmien kuvaukset on esitetty luvuissa 8.1–8.10. Ne sisältävät luon- Tunturialueella sijaitsee useita luonnonsuojelulain perus- totyyppiryhmän tai luontotyypin ekologisen ja kasvi- teella suojeltuja kansallis- ja luonnonpuistoja, jotka kuu- maantieteellisen kuvauksen lisäksi muun muassa tiedon luvat myös Natura 2000 -verkostoon. Niistä laajimmat luontotyypin esiintymisestä ja pinta-alasta. Useimmista Tunturit ovat Lemmenjoen, Urho Kekkosen ja Pallas-Yllästunturin kuvatuista luontotyypeistä ja luontotyyppiryhmistä kansallispuistot sekä Kevon luonnonpuisto. Myös Perä- on esitetty levinneisyyskartta. Karttaan on merkitty ne pohjolan erillistuntureilla on laajoja suojelualueita. Kaikki 10 km x 10 km -ruudut, joissa kyseistä luontotyyppiä erämaa-alueet ovat myös Natura 2000 -alueita. Laajim- esiintyy. Esiintymäkartat pohjautuvat pääosin Metsähal-

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 475 lituksen kuviotietojärjestelmään (2007), josta erityisesti vain tai enimmäkseen asiantuntijatietoon, eikä esiinty- tätä työtä varten laadituin hakuehdoin (Sihvo ym. 2007) mien pinta-aloista ole tarkkoja tietoja. Runsausluokkien on etsitty luontotyyppejä vastaavat kuviot. Kaikkia arvi- pinta-alaosuudet on laskettu ainoastaan Metsähallituk- oituja luontotyyppejä ei ollut mahdollista erottaa omiksi sen kuviotietojärjestelmän tiedoista ja joissakin tapa- kokonaisuuksikseen, koska kuviotietojärjestelmän tiedot uksissa määritteellä ”esiintyy” merkityissä ruuduissa pohjautuvat pitkälti ilmakuvatulkintaan (Eeronheimo voi olla suurin osan luontotyypin kokonaispinta-alasta, 1996; Sihvo 2001; 2002; Tuominen ym. 2001). Siksi esi- vaikkei se kartasta ilmenekään. merkiksi lajiston runsaussuhteiden perusteella erotettuja Luontotyyppien kuvauksissa esitettävä luontotyyp- luontotyyppejä ei ole mahdollista erottaa. Tulokset ovat pien pinta-alatieto pohjautuu Metsähallituksen kuvio- monilla luontotyypeillä suuntaa-antavia, ja tiedon laatu tietojärjestelmästä (2007) saatuun tietoon, asiantuntija- vaihtelee. Tämän vuoksi esitetyt levinneisyyskartat ei- arvioon tai näiden yhdistelmään. Myös luontotyyppien vät välttämättä vastaa täysin luontotyyppien todellista esiintymien 10 km x 10 km -ruutujen lukumäärä voi levinneisyyskuvaa. Kuviotietojärjestelmän tiedot tun- perustua johonkin näistä vaihtoehdoista. Kaikille luon- turialueelta perustuvat Ylä-Lapin luontokartoitukseen, totyypeille ei ole ollut mahdollista ilmoittaa pinta-alaa Metsähallituksen suojelualueilla ja erämaissa toteutta- ja laskea esiintymisruutujen lukumäärää. maan luontotyyppi-inventointiin ja Metsähallituksen Luontotyyppien laadun arviointia varten selvitettiin metsätalouden tarkastustietoihin (kuva 17). erityisesti porolaidunnusta ja sen vaikutuksia. Palis- Metsähallituksen kuviotietojärjestelmästä (2007) tuo- kuntien kesä- ja talvilaidunalueiden sijainnista kerät- tettuja esiintymäkarttoja on asiantuntijatiedon pohjalta tiin tiedot (osittain laidunalueiden sijaintia jouduttiin joissakin tapauksissa muokattu. Joillakin luontotyypeillä arvioimaan) ja näiden sijaintitietojen avulla laskettiin, järjestelmästä saatuja 10 km x 10 km -ruutuja on asian- kuinka paljon jäkäläisiä luontotyyppejä sijoittuu kesä- ja tuntijatiedon tai tarkemman tarkastelun pohjalta pois- talvilaidunalueille koko tunturialueella. Jäkälävaltaisten tettu ja toisia lisätty. Tehdyt muutokset ovat useimmis- tunturiluontotyyppien tilan määrittämiseksi arvioitiin sa tapauksissa, erityisesti laaja-alaisilla luontotyypeillä, aluksi Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) kuitenkin vähäisiä. Useimmiten asiantuntijatietona on laiduninventointitietoja (Kumpula ym. 2004 ja 2006) ja täydennetty Enontekiön Käsivarren luoteisosan 10 km laidunalueiden sijaintia apuna käyttäen jäkälävaltaisten x 10 km -ruutuja etenkin Eurolan ym. (2003) tutkimus- laidunten ekologinen tila eri laidunalueilla paliskunnit- aineiston mukaan. Lisäksi on täydennetty Kilpisjärven tain. Tämän jälkeen laskettiin kuivien ja kuivahkojen alueen 10 km x 10 km -ruutuja, koska kyseiseltä Metsän- tunturikoivikoiden, tunturikankaiden ja tunturikoivu- tutkimuslaitoksen hallinnassa vuoden 2007 loppuuun pensaikkojen pinta-alat jäkälälaidunten ekologista tilaa olleelta alueelta ei ole tietoja Metsähallituksen kuviotie- kuvaavissa luokissa koko tunturialueella. Suurin osa tojärjestelmässä. tunturialueen jäkäliköistä sijoittuu näin tehdyn arvion Osa luontotyyppien levinneisyyskartoista on tuotettu mukaan luokkaan ”voimakkaasti kulunut” tai ”hitaasti ainoastaan asiantuntijatiedon perusteella. Näissäkin kar- uudistuva” (kuva 18). Porolaidunnusta ja sen vaikutuk- toissa on puutteellisuuksia. Asiantuntijatiedoilla tarkoi- sia on kuvattu laajemmin osan 1 luvussa 3.7.3.2 sekä tetaan keskeisimpiä julkaistuja tutkimusaineistoja sekä Kumpulan (2006) ja Kumpulan ja Virtasen (2007) tätä tunturiasiantuntijaryhmän jäsenten omia, julkaisemat- työtä varten tuottamissa monisteissa. tomia tietoja. Kirjallisista lähteistä on käytetty etenkin Luontotyyppikuvauksissa paikkojen nimistä on käy- Hämet-Ahdin (1963b), Haapasaaren (1988), Eurolan tetty suomenkielisiä vakiintuneita nimiä. Niiden puut- ym. (2003), Kauhasen ja Mattssonin (2005), Heikkisen ja tuessa on käytetty saamenkielisiä nimiä, jotka noudatta- Kalliolan (1989), Lammeksen (1991), Piiraisen ja Piirai- vat Halti-Kilpisjärven ja Muotkatunturin (Ulkoilukartta sen (1991) sekä Mikkolan ja Sepposen (1986) julkaisuja. 1:50 000a ja b) sekä Lemmenjoen, Sevettijärvi-Nuorga- Julkaisemattomista tutkimusaineistoista tärkeimpiä ovat min ja Utsjoki-Kevon (Ulkoilukartta 1:100 000a, b ja c) olleet Pallas-Ounastunturin kasvillisuuskartoitusaineis- ulkoilukarttoja. to (Metsäntutkimuslaitos 1994), Tapio Rintasen selvitys Urho Kekkosen kansallispuistosta 1970-luvulta ja Virta- sen (1992) kasvillisuuskartta Saanalta. Luontotyyppien levinneisyyskarttojen laadinnan apuna käytettiin myös Suomen putkilokasvien levinneisyyskartastoa (Luon- nontieteellinen keskusmuseo 2007) ja Lapin Tutkimus- asema Kevon kasvirekisterin lajistotietoa sekä muutakin arkistotietoa. Joistakin luontotyypeistä karttaa ei voitu tehdä, koska esiintymisestä ei ollut riittävää tietoa. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmästä (2007) saa- tavaan luontotyyppitietoon liittyy tieto kuvion pinta- alasta. Levinneisyyskartoilla on ilmoitettu luontotyypin Jäkälikköjen ekologinen tila Voimakkaasti kulunut esiintymisrunsaus kyseisessä ruudussa. Runsaus on il- Hitaasti uudistuva moitettu kolmessa luokassa sen mukaan, kuinka suuri Hyvin uudistuva osuus (%) luontotyypin kokonaispinta-alasta sijoittuu kyseessä olevalle ruudulle. Runsausluokkien raja-arvot Kuva 18. Poronjäkälikköjen ekologinen tila eri paliskunnis- ovat luontotyyppikohtaisia. Ruudut on merkitty määrit- sa ja laidunalueilla Kumpulan ja Virtasen (2007) tekemän teellä ”esiintyy” silloin, kun esiintymätiedot perustuvat arvion mukaan.

476 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.1 Erotetut tunturikoivikkotyypit kuvataan Tunturi-Lapin Tunturikoivikot koivuvyöhykkeelle (Kalliola 1973), mutta niitä tavataan myös Metsä-Lapin sekä vähäisessä määrin Peräpohjolan Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio tuntureilla. Koko maa 3 3 y NT Jotkin tuoreet ja sitä ravinteisemmat tunturikoivik- Pohjois-Suomi 3 3 y NT kotyypit esiintyvät lähinnä Enontekiöllä Käsivarren Etelä-Suomi luoteisimmassa osassa, jossa ilmasto-olosuhteet ovat Suomen mereisimmät. Nämä alueet voidaankin lukea Vuono-Lappiin (mm. Eurola 1999), jonka pääalue on me- reisessä Pohjois-Norjassa. Kalela (1961) ja Hämet-Ahti (1963b) lukevat Käsivarren pohjoisimman alueen vielä Tunturi-Lappiin, jossa mereiset luontotyypit esiintyvät yksittäisinä ääriesiintyminä. Maantieteellinen vaihtelu: Suomen tunturikoivikot kuuluvat pohjoisoroboreaaliseen vyöhykkeeseen. Il- maston mantereisuus–mereisyys-vaihtelun mukaises- sa lohkojaossa tunturikoivikkomme sijaitsevat pääosin mantereisessa (C1) tai indifferentissä (OC) lohkossa (Ahti ym. 1968; Haapasaari 1988; Oksanen ja Virtanen 1995). Kilpisjärven seudulla ja Inarin Lapin pohjoisosissa Tenon laaksossa ja ainakin Kaldoaivin ja Vätsärin erä- maiden pohjoisosissa ilmastossa on lievää mereisyyttä (O1) (Kauhanen 2004; Tynys 2000), ja metsäkasvillisuut- ta leimaa ruohokanukan (Cornus suecica) yleisyys, jopa runsaus. Tunturikoivuvyöhykkeen yläraja on Utsjoella Jehkas, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola noin 200–300 m, Lapin sisämaatuntureilla 450–500 m ja Kilpisjärven alueella 600–700 m mpy. Luonnehdinta: Suomen tunturikoivikot edustavat poh- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturikoivi- joisia oroboreaalisia metsiä, joissa tunturikoivu (Betula kot liittyvät ylärajallaan yksittäispuiden, puuryhmien, pubescens ssp. czerepanovii) on pääpuulaji. Tunturikoi- harmaapajujen ja tunturikankaiden leimaamaan hemi vulla on monia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat oroarktiseen vyöhykkeeseen. Raja on mutkitteleva maas- sen menestymisen ankarissakin olosuhteissa. Näitä ton topografian ja kivikkokielekkeiden takia. Alarajal- ovat muun muassa taipumus monirunkoisuuteen, hyvä laan ne liittyvät tunturikoivu-mäntyvyöhykkeen kautta vesomiskyky, katkeroaineisiin perustuva puolustus kas- mäntymetsiin. vinsyöjiä vastaan, hyvä pakkasenkestävyys ja vähäinen Esiintyminen: Tunturikoivikoita esiintyy laajalti Tuntu- talvikuivuminen sekä kyky yhteyttää kuoressa olevan ri-Lapissa ja Metsä-Lapissa sekä Peräpohjolan tuntureilla lehtivihreän avulla. Lisäksi tunturikoivu on laaja-alainen 390:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen kasvupaikan suhteen, ja sillä on havupuita alhaisempi kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan tunturikoivikoi- lämpösumman vaade siementuottoon. Tunturikoivun den kokonaispinta-ala Suomessa on 496 000 hehtaaria. ominaisuudet johtuvat ainakin osittain siitä, että se on Kuvioiden keskikoko on 14 hehtaaria. syntynyt hies- ja vaivaiskoivun risteytymisen tuloksena. Tunturikoivikot Tämä voidaan nähdä lajin kasvutavan lisäksi muun mu- Osuus luontotyypin kokonaisalasta: assa lehden muodossa ja rakenteessa sekä yksilökohtai- yli 1 % sena ruskavärityksenä, jossa voi olla hieskoivun keltai- 0,5 - 1 % sen lisäksi vaivaiskoivun punaa. Suurilmasto ja maaperä alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) vaikuttavat tunturikoivikon pituuteen huomattavasti. Tunturikoivikoiksi luetaan tässä yhteydessä ne kiven- näismailla olevat alueet, joilla tunturikoivun korkeus on vähintään kaksi metriä, puuston latvuspeittävyys on vähintään 10 % ja tunturikoivun osuus latvuspeittävyy- destä on vähintään 70 %. Tunturikoivikoissa voi tunturikoivun seassa olla yksittäispuina tai puuryhminä haapaa (Populus tremula), pihlajaa (Sorbus aucuparia), raitaa (Salix caprea), tuomea (Prunus padus) ja puumaista outapajua (Salix myrsinifolia ssp. borealis) sekä havumetsärajan lä- hettyvillä myös mäntyä (Pinus sylvestris). Tunturikoivikot ryhmitellään tässä kuiviin ja kuivahkoihin, tuoreisiin ja lehtomaisiin koivikoihin sekä tuntu- Tunturit rikoivulehtoihin. Ryhmitys ei ole pelkästään maaperä- tekijöihin, vaan myös ilmasto-olosuhteisiin liittyvä, sillä Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. kuivat tunturikoivikot lähes puuttuvat mereisiltä alu- Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä eilta, tuoreet koivikot puolestaan mantereisilta alueilta. myös ilmastonmuutos.

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 477

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa Arvioinnin perusteet: Tunturikoivikoiden esiintymät roksen ohenemista ja lisää ravinteiden huuhtoutumista. ovat sekä vähentyneet määrällisesti että heikentyneet Porot syövät myös koivun runkojen epifyyttijäkäliä. laadullisesti. Tunturikoivikoiden ala on 1950-luvun jäl- Tulevaisuudessa erityisesti kuivien ja kuivahkojen keen pienentynyt merkittävästi 1960-luvulla tapahtunei- tunturikoivikoiden esiintymisalue voi olla vaarassa su- den laajamittaisten tunturimittarituhojen seurauksena. pistua ilmaston lämpenemisen ja siitä seuraavan män- Koivikoiden toipuminen tuhosta poron voimakkaasti nyn leviämisen vuoksi. Tunturin yläosien maaperäolo- laiduntamilla alueilla on ollut erittäin heikkoa. Jatkuva suhteet ja lisääntyvä tunturi- ja hallamittarituhojen riski kesäaikainen laidunnus on paikoin estänyt tunturikoivun porolaidunnuksen ohella voivat rajoittaa koivun levit- sekä siemenellisen että suvuttoman uudistumisen. Vaik- täytymistä ylemmäs tunturissa. Toisaalta ilmastonmuu- ka koivikoiden määrä on vähentynyt huomattavasti, on tos voi mahdollisen mereisyyden lisääntymisen myötä niitä edelleen niin paljon, että uhanalaisuusluokkaa on vaikuttaa tuoreiden ja lehtomaisten koivikoiden sekä lievennetty. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmässä tunturikoivulehtojen alaa laajentavasti. (2007) on 135 000 hehtaaria kankaita, joilla tunturikoivun Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy tuntu- latvuspeittävyys on alle 10 % ja joille on merkitty tun- rikoivulehtoja lukuun ottamatta luontodirektiivin luon- turimittarituho. Jos kaikki nämä alueet olisivat olleet al- totyyppiin tunturikoivikot (9040). kujaan tässä käytetyn määritelmän mukaisia koivikoita, Vastuuluontotyyppi: Kuivin tunturikoivikkotyyppi, olisi koivikoiden väheneminen ollut 21 %. Todellisuu- variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot on vastuuluonto- dessa väheneminen on voinut olla vähäisempää, sillä osa tyyppi. mainituista alueista on ennen mittarituhoa ollut niukkapuustoisia, tunturikankaisiin luettavia alueita. 8.1.1 Tunturikoivikoiden laatu on 1950-luvulta heikentynyt Kuivat ja kuivahkot tunturikoivikot voimakkaasti. Tunturikoivikoiden puuston rakenteeseen laidunnus vaikuttaa siten, että poro syö koivujen taimia Kuiviin ja kuivahkoihin tunturikoivikoihin luetaan täs- ja vesoja. Voimakkaan laidunnuksen alueilla uudistumi- sä variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot, variksenmar- nen estyy ja koivikot muuttuvat avoimemmiksi ja puut ja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikot ja variksenmarja- yleisilmeeltään omenapuumaisiksi ja voivat tuhoutua mustikka-tunturikoivikot. Näistä kaksi ensin mainittua vähitellen mikäli laidunnus jatkuu intensiivisenä. Myös ovat jäkäläisiä luontotyyppejä. Mustikka ei tunturialu- koivikoiden tuottavuus ja tiheys alenevat. Tunturikoivi- eella ilmennä kasvupaikan tuoreutta kuten havumetsä- koiden rakenteeseen ja toimintaan vaikuttaa niiden si- vyöhykkeessä. Kuivat ja kuivahkot tunturikoivikot kat- jainti kesä- tai talvilaidunalueilla. Koska tunturikoivu tavat valtaosan, 98 % Suomen tunturikoivikoiden koko- on poron tärkeä kesäravintokasvi, ovat laidunnuksen naispinta-alasta. Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot vaikutukset tunturikoivuun kesälaidunalueilla merkittä- on vastuuluontotyyppi. vämpiä. Tämä näkyy niin tunturikoivikoiden tiheydessä, pituusjakaumassa kuin ikärakenteessa. Vaikka siemen- 8.1.1.1 syntyistä taimiainesta olisikin runsaasti, se ei pääse va- kiintumaan, jos alueella on voimakasta ja jatkuvaa poron Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot laidunnusta (Helle 1980; Helle ym. 1998; den Herder Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio ja Niemelä 2003; Kumpula ja Virtanen 2007). Kaikista Koko maa 3 2 y VU tunturikoivikoista 54 % sijaitsee kesä- ja 46 % talvilai- Pohjois-Suomi 3 2 y VU dunalueilla (Sihvo ym. 2007). Etelä-Suomi Tunturikoivikoiden jäkälikköjen kulumisen kannalta laidunnus vaikuttaa erityisesti luontaisesti jäkäläisissä Luonnehdinta: Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot kuivissa ja kuivahkoissa tunturikoivikoissa (variksen- (subalpiininen Empetrum-Lichenes -tyyppi, sELiT) edus- marja-jäkälä- ja variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tun- tavat kuivinta ja vähäravinteisinta tunturikoivikkotyyp- turikoivikot), joita kaikista tunturikoivikoista on lähes piä. Ne esiintyvät tyypillisesti ylemmillä korkeusvyö- 80 %. Suuren laidunnuspaineen vuoksi jäkälälaidunten hykkeillä kuin muut tunturikoivikkotyypit. Esiintymät kunnon on arvioitu heikentyneen koko 1900-luvun ajan, sijaitsevat yleensä suhteellisen kuivilla, avoimilla ja tuu- mutta erityisesti 1970-luvun jälkeen jäkäliköiden kulu- lille alttiilla mailla, joilla lumipeite on ohut ja maalaji minen on ollut selvää. Suuressa osassa Suomen poron- hiekkaa tai soramoreenia. Niihin sisältyvät myös liik- hoitoaluetta jäkälälaitumet olivat 1990-luvun puolivä- kumattomille dyynialueille syntyneet tunturikoivikot. lissä jäkäliköiden ekologisen tilan luokituksen mukaan Humuskerros on parin senttimetrin vahvuinen. Myös voimakkaasti kuluneita. Tässä luokituksessa jäkäliköt deflaatiopintoja (paljaan maan laikkuja) esiintyy. Rinteen ryhmitellään niiden peittävyyden, pituuden ja biomas- suunta ei juuri vaikuta luontotyypin esiintymiseen. san mukaan luokkiin, jotka kuvastavat jäkälikköjen tilaa Puuston kokonaislatvuspeittävyys on keskimää- (Kumpula ja Virtanen 2007). Jäkäläisistä tunturikoivik- rin 20–30 %. Tunturikoivut esiintyvät monirunkoisina kotyypeistä 45 % on voimakkaasti kuluneita ja 46 % hi- puuryhminä, joiden keskikorkeus on noin 3 m (2–5 m). taasti uudistuvia (Sihvo ym. 2007; Kumpulan ja Virtasen Pensaskerros on harva ja siinä tavataan katajaa (Junipe- 2007 mukaan). Kesälaidunalueilla jäkälikköjen kunto on rus communis), eteläisimmillä alueilla myös kangaspajua heikompi kuin talvilaidunalueilla. Jäkälikköjen kulumi- (Salix starkeana ssp. cinerascens). Kenttäkerroskasvillisuus sen lisäksi jäkälälajien runsaussuhteet muuttuvat pen- on mosaiikkimaisina laikkuina ja sen peittävyys on jopa sasmaisten jäkälien vähentyessä. Voimakas kulutus lisää 40–50 %. Varvut ovat yleensä puuryhmien ympärillä ja myös kasvittoman maan määrää, aiheuttaa humusker- jäkälät välipaikoissa. Kenttäkerros koostuu lähinnä va-

478 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 riksenmarjasta (Empetrum nigrum coll.) ja vaivaiskoivus- ta (Betula nana), joiden seassa on yleisesti kurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea), mustikkaa (Vaccinium myrtillus) ja puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea). Metsälauhaa (Des champsia flexuosa) esiintyy myös hieman. Muita tavallisia lajeja ovat lampaannata (Festuca ovina), lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), kultapiisku (Solidaco virgaurea), metsätähti (Trientalis europaea) ja lapinkuusio (Pedicularis lapponica). Tunturilajeista luontotyypillä esiintyy etenkin tunturivihvilää (Juncus trifidus) ja tunturisaraa (Carex bigelowii). Pohjakerros on kenttäkerroksen tavoin mosaiik- kimainen ja siinä vallitsevat jäkälät, erityisesti poronjäkä- lät (Cladonia spp.). Jäkälien peittävyys on noin 40–50 %. Sammalten peittävyys on alle 20 %. Sammalpeitteessä esiintyviä lajeja ovat metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) ja seinäsammal (Pleurozium schreberi). Lajis- tossa voi aarin alueella olla noin 10 putkilokasvia sekä 20 sammalta ja jäkälää. Maantieteellinen vaihtelu: Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoista on olemassa mustikkavariantti, jota esiintyy Tunturi-Lapin eteläosassa ja puolukkavariantti, jota Näkkälä, Enontekiö. Kuva: RKTL, Porontutkimus esiintyy suojaisissa laaksoissa Tunturi-Lapin eteläosassa lähellä mäntymetsävyöhykkeen pohjoisrajaa tai erillis- Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot ten pohjoisten (ekstrazonaalisten) mäntymetsäalueiden Osuus luontotyypin kokonaisalasta: läheisyydessä. yli 1 % 0,5 - 1 % Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyp- alle 0,5 % pi liittyy läheisesti variksenmarja-jäkälä-seinäsammal- esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) tunturikoivikoihin. Påhlsson (1994) ei ole erotellut näitä kahta tyyppiä toisistaan. Metsätyyppien perussarjassa (Kalliola 1973) vastaava tyyppi Metsä-Lapin havumet- säalueella on jäkälätyyppi (Cladina-tyyppi, ClT). Tuntu- rikangastyypeissä vastaava tyyppi on variksenmarja- jäkäläkankaat (Empetrum-Lichenes-tyyppi, ELiT). Esiintyminen: Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoiden esiintymät painottuvat Tunturi- ja Metsä-Lapin lievästi mantereisille alueille. Luontotyyppi on yleisin Itä-Enontekiön (mm. Pöyrisjärvi), Inarin ja Etelä-Utsjoen hiekkakankailla. Luontotyyppiä esiintyy 259:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen kuviotietojär- jestelmän (2007) mukaan variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoiden kokonaispinta-ala on 124 000 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko on 16 hehtaaria. Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä myös ilmastonmuutos. Arvioinnin perusteet: Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoiden esiintymät ovat sekä vähentyneet määräl- tään että heikentyneet laadultaan 1950-luvulta. Määrälli- nen väheneminen on ollut yli 20 %. Väheneminen johtuu ensisijaisesti Utsjoella 1960-luvulla tapahtuneesta laajamittaisesta tunturimittarituhosta. Koivikoiden toipuminen tuhosta poron voimakkaasti laiduntamilla alueilla on ollut erittäin heikkoa. Metsähallituksen kuviotieto- järjestelmässä (2007) on 81 000 hehtaaria variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoita vastaavan ravinteisuustason tunturikankaita, joilla tunturikoivun latvuspeittävyys on alle 10 % ja joille on merkitty tunturimittarituho. Jos kaikki nämä alueet olisivat olleet alkujaan tässä käyte- tyn määritelmän mukaisia koivikoita, olisi koivikoiden Tunturit väheneminen ollut noin 40 %. Todellisuudessa vähene- minen on voinut olla vähäisempää, sillä osa mainituista Kevon luonnonpuisto, Utsjoki. Voimakkaasti laidunnettu alueista on ennen mittarituhoa ollut niukkapuustoisia, koivikko. Kuva: Risto Kalliola tunturikankaisiin luettavia alueita.

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 479

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoiden laadun ar- voi esiintyä. Mustikan runsaus on suhteessa lumen vioidaan heikentyneen erittäin voimakkaasti. Heikko paksuuteen. Metsälauha (Deschampsia flexuosa), kulta- tilanne johtuu porojen ylilaidunnuksesta. Laidunnus on piisku (Solidago virgaurea), metsätähti (Trientalis europaea) kuluttanut monin paikoin pahasti jäkäläpeitettä, ohen- ja lapinkastikka (Calamagrostis lapponica) ovat melko ta- tanut humuskerrosta ja lisännyt ravinteiden huuhtoutu- vallisia. Heinien ja ruohojen yhteispeittävyys on alle mista. Kulutuksen jatkuessa kenttä- ja pohjakerroslajisto 5 %. Pohjakerroksen valtasammal on seinäsammal köyhtyvät ja kasvipeite vähenee. Pahimmin ylilaidunne- (Pleurozium schreberi), jonka ohella esiintyy kynsisam- tuilla alueilla laidunnus on tuhonnut kasvipeitteen altis- malia (Dicranum spp.). Kokonaislajimäärä on suunnil- taen maaperää eroosiolle. Porolaidunnus vaikuttaa myös leen sama kuin variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoissa, puuston rakenteeseen vähentämällä taimien, tyvivesojen mutta tunturilajeja esiintyy niukemmin. ja puiden alaoksien määrää. Voimakkaasti laidunnetuilla Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. kesälaidunalueilla koivujen uudistuminen estyy. Ylilai- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyp- dunnus on vaikuttanut eniten tähän karuimpaan koivik- pi on läheinen variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoil- kotyyppiin ja se on edelleen merkittävä uhka. Luonto- le. Påhlsson (1994) ei ole erotellut näitä kahta tyyppiä tyypin esiintymiä on kuitenkin pinta-alallisesti edelleen toisistaan. Metsätyyppien perussarjassa (Kalliola 1973) niin paljon, että sen perusteella uhanalaisuusarviota on vastaava tyyppi Metsä-Lapin havumetsäalueella on lievennetty. juolukka-puolukka-variksenmarja-tyyppi (Uliginosum- Tulevaisuudessa ilmaston lämpeneminen voi aiheut Vaccinium-Empetrum-tyyppi, UVET). Tunturikangas- taa männyn (Pinus sylvestris) leviämistä ja supistaa tyypeissä luontotyyppi vastaa variksenmarja-sammal- tämän luontotyypin pinta-alaa. Männyn on ennustet- jäkäläkankaita (Empetrum-Dicranum-Lichenes-tyyppi, tu valtaavan lisää alaa tunturien ala- ja keskirinteillä. EDiLiT), jotka kuuluvat tässä raportissa kuvattuihin Tunturikoivun ”siirtymistä” ylemmäs tunturien rinteillä variksenmajakankaisiin. rajoittanee ilmaston lämmetessä lisääntyvä mittarituho- Esiintyminen: Luontotyypin esiintymät sijaitsevat lie- jen riski. Luontotyypin karu maaperä hidastaa ilmaston- västi mantereisilla alueilla lähinnä Tunturi-Lapissa, ylei- muutoksen mahdollisesti aiheuttamaa heinittymistä. simmin havumetsävyöhykkeen läheisyydessä, mutta Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- esiintymiä on myös Metsä-Lapissa. Peräpohjolassa luon- direktiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). totyypin esiintymiä on erillistuntureilla. Ilmastollisesti Vastuuluontotyyppi: Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivi- indifferenteillä ja lievästi mereisillä alueilla variksenmar- kot on vastuuluontotyyppi. ja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikoita tavataan lähin- nä kuivilla harjanteilla. Luontotyyppiä tavataan 376:n 8.1.1.2 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen kuvio- tietojärjestelmän (2007) mukaan variksenmarja-jäkälä- Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal- seinäsammal-tunturikoivikoiden kokonaispinta-ala on tunturikoivikot 258 000 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko on 15 heh- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio taaria. Koko maa 4 3 y NT Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikot Pohjois-Suomi 4 3 y NT Osuus luontotyypin kokonaisalasta: Etelä-Suomi yli 1 % 0,5 - 1 % alle 0,5 % Luonnehdinta: Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal- esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) tunturikoivikot (subalpiininen Empetrum-Lichenes-Pleu- rozium-tyyppi, sELiPlT) esiintyvät variksenmarja-jä- kälä-tunturikoivikoita laaja-alaisempina. Maalaji tällä luontotyypillä on enimmäkseen hiekkamoreenia ja humuskerros on 3–5 cm paksu. Variksenmarja-jäkälä-seinä- sammal-tunturikoivikoita esiintyy yleensä rinteillä, kun taas variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot vallitsevat kuivemmilla ja pienilmastoltaan äärevillä paikoilla. Puuston kokonaislatvuspeittävyys on keskimäärin 40 %. Monirunkoisten puuryhmien keskikorkeus on noin 4 m (3–6 m). Harvassa pensaskerroksessa on katajaa (Juniperus communis) ja havumetsävyöhykkeen läheisyydessä kangaspajua (Salix starkeana ssp. cinerascens). Sekä kenttä- että pohjakerroslajisto esiintyy edel- lisen luontotyypin tavoin mosaiikkimaisina laikkuina. Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. Pohjakerroksessa sammalet ovat jäkäliä runsaampia. Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä Jäkälien peittävyys on 20–40 %. Variksenmarja (Em- myös ilmastonmuutos. petrum nigrum coll.) on kenttäkerroksen valtalaji, mut- Arvioinnin perusteet: Variksenmarja-jäkälä-seinäsam- ta myös mustikkaa (Vaccinium myrtillus) ja puolukkaa mal-tunturikoivikoiden esiintymät ovat sekä vähenty- (V. vitis-idaea) on kohtalaisesti. Lisäksi juolukkaa neet määrällisesti että heikentyneet laadullisesti 1950- (V. uliginosum) ja kurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea) luvulta. Määrällinen väheneminen johtuu ensisijaisesti

480 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Maaselkävaara, Enontekiö. Kuva: RKTL, Porontutkimus

Utsjoella 1960-luvulla tapahtuneesta laajamittaisesta kuitenkin pinta-alallisesti edelleen niin paljon, että sen tunturimittarituhosta. Koivikoiden toipuminen tuhos- perusteella uhanalaisuusarviota on lievennetty. ta poron voimakkaasti laiduntamilla alueilla on ollut Tulevaisuudessa ilmaston lämpeneminen voi aiheut erittäin heikkoa. Voimakas laidunnus on estänyt tuntu- taa männyn (Pinus sylvestris) leviämistä ja supistaa tä- rikoivun (Betula pubescens ssp. czerepanovii) uudistumi- män tunturikoivikkotyypin pinta-alaa. Mänty valtaa sen. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmässä (2007) on lisää alaa tunturien ala- ja keskirinteillä. Tunturikoivun 49 000 hehtaaria variksenmarja-jäkälä-seinäsammal- ”siirtymistä” ylemmäs tunturien rinteillä rajoittanee tunturikoivikoita vastaavan ravinteisuustason kankaita, ilmaston lämmetessä lisääntyvä mittarituhojen riski. joilla tunturikoivun latvuspeittävyys on alle 10 % ja joille Myös porojen voimakas laidunnus voi estää koivikoiden on merkitty tunturimittarituho. Jos kaikki nämä alueet kehittymistä uusilla ilmastollisesti suotuisilla alueilla. olisivat olleet alkujaan tässä käytetyn määritelmän mu- Kenttäkerroslajistossa ilmastonmuutoksen vaikutukses- kaisia koivikoita, olisi koivikoiden väheneminen ollut ta heinittyminen voi lisääntyä, mutta luontotyypin karu noin 16 %. Todellisuudessa väheneminen lienee ollut maaperä hidastaa tätä muutosta. vähäisempää, sillä osa mainituista alueista on ennen Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- mittarituhoa ollut niukkapuustoisia, tunturikankaisiin direktiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). luettavia alueita. Laadullisesti luontotyypin esiintymien on arvioitu 8.1.1.3 heikentyneen voimakkaasti porojen ylilaidunnuksen vuoksi. Porolaidunnus vaikuttaa puuston rakenteeseen Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot vähentämällä taimien, tyvivesojen ja puiden alaoksien Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio määrää sekä puuston tiheyttä. Erityisesti voimakkaasti Koko maa 5 3 y NT laidunnetuilla kesälaidunalueilla koivujen uudistuminen Pohjois-Suomi 5 3 y NT voi estyä, mikä johtaa vähitellen koivujen tuhoutumiseen. Etelä-Suomi Tunturit Laidunnus on monin paikoin vähentänyt myös jäkäläi- syyttä. Kulutuksen jatkuessa lajisto köyhtyy, ja heinämäi- Luonnehdinta: Variksenmarja-mustikka-tunturikoivi- set kasvit voivat lisääntyä. Luontotyypin esiintymiä on koita (subalpiininen Empetrum-Myrtillus -tyyppi, sEMT)

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 481

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa on juolukka-variksenmarja-mustikka-tyyppi (Uligino sum-Empetrum-Myrtillus-tyyppi, UEMT). Tunturikan- kaissa vastaava tyyppi lienee mustikka-sammal-jäkä- läkankaat. Esiintyminen: Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikoiden esiintyminen painottuu Tunturi- ja Metsä-Lapin alueille ja se on vallitseva luontotyyppi Tunturi-Lapissa moreenialustalla. Luontotyypin esiintymät yleistyvät pohjoiseen päin mentäessä mereisyyden lisääntyessä. Eteläisimmillä tuntureilla Peräpohjolassa luontotyypin esiintymiä on satunnaisesti. Tässä erotetuista kolmesta yleisimmästä tunturikoivikkotyypistä (variksenmarja- jäkälä-, variksenmarja-jäkälä-seinäsammal- ja variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot) variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot on pinta-alaltaan vähäisin. Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikoita tavataan 269:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan niiden kokonaispinta-ala on 105 000 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko on 15 hehtaaria. Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot Osuus luontotyypin kokonaisalasta: esiintyy tavallisesti loivilla rinteillä, laaksojen pohjissa ja yli 1 % suojaisissa painanteissa. Maalajina on moreenia ja hu- 0,5 - 1 % muksen paksuus on 3–4 cm. alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Puuston kokonaislatvuspeittävyys on 30–60 %. Puu- ryhmien keskikorkeus on noin 5 m (3–7 m). Sekapuuna voi olla haapaa (Populus tremula). Pensaskerroksessa on katajaa (Juniperus communis), vaivaiskoivua (Betula nana), haapaa ja kangaspajua (Salix starkeana ssp. cinerascens). Kenttäkerros ei ole selvästi mosaiikkimaisina laikkuina kuten kuivemmilla tyypeillä ja sen peittävyys on yleensä yli 70 %. Variksenmarja (Empetrum nigrum coll.) ja mustikka (Vaccinium myrtillus), sekä toisinaan puolukkakin (V. vitis-idaea) esiintyvät kenttäkerroksessa suunnilleen yhtä suurin osuuksin. Vanamo (Linnaea borealis) on yleinen, kuten myös lieot (Lycopodium spp., Diphasiastrum spp.) ja kurjenkanerva (Phyllodoce caerulea). Muusta kent- Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. täkerroslajistosta mainittakoon lisäksi metsätähti (Trien- Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä talis europaea), kangasmaitikka (Melampyrum pratense), myös ilmastonmuutos. kultapiisku (Solidago virgaurea), lapinkuusio (Pedicularis Arvioinnin perusteet: Variksenmarja-mustikka-tun- lapponica), metsälauha (Deschampsia flexuosa), lampaan- turikoivikoiden esiintymisalan arvioidaan säilyneen nata (Festuca ovina) ja lapinkastikka (Calamagrostis lappo- jokseenkin ennallaan tai vähentyneen vain hiukan, sillä nica). Ruohojen ja heinien yhteispeittävyys on yleensä laajamittaiset tunturimittarituhot eivät kohdistuneet tä- alle 10 %. Ruohokanukka (Cornus suecica) puuttuu tai män luontotyypin esiintymiin samalla tavoin kuin edellä esiintyy hyvin niukkana. Pohjakerros on sammalval- kuvattuihin kuivempiin tunturikoivikkotyyppeihin. tainen ja jäkälien osuus on vain alle 10 %. Seinäsam- Esiintymien laatu on sen sijaan heikentynyt voimak- mal (Pleurozium schreberi) on valtasammal. Sen ohella kaasti porojen laidunnuksen vuoksi. Kesälaidunalueilla metsäkerrossammalta (Hylocomium splendens) tavataan laidunnus on vaikuttanut puuston rakenteeseen vähen- paikoin runsaasti. Jäkälistä yleisimmät ovat pilkkunah- tämällä tunturikoivun taimien, tyvivesojen ja puiden ala- kajäkälä (Peltigera aphthosa), poronjäkälät (Cladonia spp.) oksien määrää. Myös koivujen uudistuminen on vaaran- ja pohjankorvajäkälä (Nephroma arcticum). tunut. Tällä luontaisesti vähäjäkäläisellä luontotyypillä Maantieteellinen vaihtelu: Luontotyypin puolukka- porolaidunnuksesta johtuvat muutokset kenttä- ja poh- variantti esiintyy lähellä mäntymetsävyöhykkeen pohjakerroksessa ovat vähäisempiä kuin edellä kuvatuilla joisrajaa. jäkäläisemmillä tunturikoivikkotyypeillä. Kenttäkerrok- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Variksenmar- sessa heinämäiset kasvit tosin lisääntyvät laidunnuksen ja-mustikka-tunturikoivikot ovat läheisiä variksenmar- vaikutuksesta. Luontotyypin esiintymiä on kuitenkin jatunturikoivikoiden (subalpiininen Empetrum-tyyppi, pinta-alallisesti niin paljon, että sen perusteella uhanalai- sET) kanssa, joita tavataan vain Käsivarren pohjoisim- suusarviota on lievennetty. Tulevaisuudessa ilmaston massa osassa. Metsätyyppien perussarjassa (Kalliola lämmetessä mänty (Pinus sylvestris) pystyy leviämään 1973) vastaava tyyppi Metsä-Lapin havumetsäalueella tälle luontotyypille vähentäen sen pinta-alaa.

482 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- Variksenmarjatunturikoivikoissa puuston latvuspeit- direktiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). tävyys on keskimäärin 25 % ja puuryhmien keskikorkeus on noin 3–4 m (2–6 m). Osa puustosta on pensaskorkuis- 8.1.2 ta, jopa tasalatvaisia pöytäkoivuja tavataan. Pensasker- roksessa on katajaa (Juniperus communis). Variksenmar- Tuoreet tunturikoivikot javarvikko (Empetrum nigrum coll.) on luonteenomainen ja sen peittävyys on 50–80 %, seassa on yleisesti Tuoreisiin tunturikoivikoihin luetaan tässä variksenmar- ruohokanukkaa (Cornus suecica). Variksenmarjan lisäksi ja-, ruohokanukka-variksenmarja-mustikka- ja ruoho- muita varpuja, kuten puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) kanukka-mustikka-tunturikoivikot. Ne ovat Suomessa ja mustikkaa (V. myrtillus) on harvassa, mutta liekoja maantieteellisesti suppeahkolla, puolimereisellä alueella (Lycopodium spp.) on melko yleisesti, kuten myös riekon- esiintyviä luontotyyppejä, joiden kokonaisala edellä ku- marjaa (Arctostaphylos alpina). Pohjakerroskasvillisuus vattuihin kuiviin ja kuivahkoihin tunturikoivikkotyyp- on runsaan karikkeen takia epäyhtenäinen tai jopa puut- peihin verrattuna on hyvin vähäinen, yhteensä vain noin tuu. Seinäsammalen (Pleurozium schreberi) peittävyys on 1 300 hehtaaria. Tuoreille tunturikoivikoille on tyypillis- yleensä metsäkerrossammalen (Hylocomium splendens) tä, että pohjakerros on sammalten vallitsema tai epäyh- peittävyyttä suurempi. Jäkäliä on harvassa. tenäinen. Jäkäliä on vain vähän ja harvassa, tai niitä ta- Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. vataan ainoastaan kivillä. Variksenmarjatunturikoivikot Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Påhlsson (1994) luetaan tuoreisiin tunturikoivikoihin sammaleisuutensa sisällyttää tämän luontotyypin joko variksenmarja-mus- vuoksi, vaikka maaperä on niukkaravinteinen. tikka-tunturikoivikoihin (subalpiininen Empetrum-Myr- tillus-tyyppi, sEMT) tai ruohokanukka-variksenmarja- 8.1.2.1 mustikka-tunturikoivikoihin (subalpiininen Cornus-Em- petrum-Myrtillus-tyyppi, sCoEMT), joille luontotyyppi Variksenmarjatunturikoivikot on läheinen. Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Esiintyminen: Variksenmarjatunturikoivikoiden esiin- Koko maa 5 4 h VU tyminen on painottunut Käsivarren luoteisimman osan Pohjois-Suomi 5 4 h VU mereisimmille alueille, jotka Eurolan (1999) mukaan Etelä-Suomi kuuluvat Vuono-Lappiin. Luontotyypin esiintymiä on Hämet-Ahdin (1963b) mukaan Kilpisjärvellä Ailakka- vaaralla ja Salmivaaralla sekä Koltalahdella Mallan luonnonpuistossa. Eurolan ym. (2003) mukaan luontotyyppiä esiintyy muun muassa Termisjärven ja Ropin suunnalla. Utsjoella luontotyypin esiintymiä tavataan Karigas- niemen lähistöllä (Hämet-Ahti 1963b). Esiintymiä on mahdollisesti muuallakin Tenon laaksossa. Asiantun- tija-arvion mukaan variksenmarjatunturikoivikoiden kokonaispinta-ala on 100–200 hehtaaria.

VariksenmarjatunturikoivikotOsuus luontotyypin kokonaisalasta: esiintyy (pinta-ala ei tiedossa)

Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus, kuluminen, rakentaminen. Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, kuluminen, rakenta- Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola minen, pitkällä aikavälillä myös ilmastonmuutos. Arvioinnin perusteet: Variksenmarjatunturikoivi- Luonnehdinta: Variksenmarjatunturikoivikkoa (sub koiden määrän ei ole arvioitu vähentyneen merkittä- alpiininen Empetrum-tyyppi, sET) esiintyy Suomessa västi, vaikka rakentaminen oheisvaikutuksineen sekä lievästi mereisillä alueilla, pääasiassa tuulisten rinteiden maa-ainesten ja polttopuun otto ovat voineet paikalli- ohutlumisilla paikoilla. Lumipeite voi tosin vaihdella sesti pienentää luontotyypin pinta-alaa. Esiintymien ja olla jopa metrin paksuinen. Maalajina luontotyypin laadun on sen sijaan arvioitu heikentyneen erityisesti Tunturit esiintymillä on hiekkainen moreeni. Luontotyyppi on porojen ylilaidunnuksen, mutta myös kulumisen ja varsinaisesti mereisten Vuono- ja Meri-Lapin tyyppi rakentamisen vuoksi. Porolaidunnus on vaikuttanut (Hämet-Ahti 1963b; Virtanen ym. 1999). puuston rakenteeseen vähentämällä tunturikoivua ja

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 483

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa muuttamalla alueita avoimemmiksi. Laidunnus yllä- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ruohokanuk- pitää harvapuustoista rakennetta vaikeuttamalla uu- ka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot vaihettuvat distumista. Tunturikoivun tyvivesoja, taimia ja alle variksenmarja-mustikka- sekä ruohokanukka-mustikka- kaksimetristä tunturikoivua on vähän. Myös poltto- tunturikoivikoihin. Lajistollisesti erona variksenmarja- puun otto on voinut vaikuttaa puuston rakenteeseen. mustikkatyyppiin on etenkin ruohokanukan ja metsä- Laidunnus vaikuttaa myös kenttä- ja pohjakerrokseen, lauhan runsaampi esiintyminen (Hämet-Ahti 1963b). muun muassa edesauttamalla variksenmarjan valta- Påhlsson (1994) pitää ruohokanukka-variksenmarja- asemaa. Rakentaminen, asuminen ja retkeily kuluttavat mustikka-tunturikoivikoita variksenmarja-mustikka- kasvillisuutta. Tällä luontotyypillä on kuitenkin vaikea tyypin sisäisenä ryhmänä. arvioida sitä, millainen luontotyyppi on ollut ennen Esiintyminen: Ruohokanukka-variksenmarja-mus- porolaidunnuksen voimakasta vaikutusta. Variksen- tikka-tunturikoivikoiden esiintyminen on painottunut marjatunturikoivikoiden esiintymät Kilpisjärvellä kuu- Käsivarren pohjoisimman osan mereisimmille alueille, luvat porojen kesälaidunalueeseen. Jos rakentaminen jotka Eurolan (1999) mukaan kuuluvat Vuono-Lappiin. vilkastuu tulevaisuudessa, saattaa luontotyypin pin- Enontekiöllä luontotyypin esiintymiä on muun muassa ta-ala vielä pienentyä. Rakentamispaineita kohdistuu Saanalla, Siilasjärvellä, Mukkavaaralla ja Mallalla (Hä- esiintymille muun muassa Kilpisjärven Salmivaaralla met-Ahti 1963b) ja Mikkolan ja Sepposen (1986) mukaan aivan lähitulevaisuudessa. Luontotyyppi on harvinai- myös Lámmasoaivilla. Inarin Lapissa luontotyyppiä nen ja sen esiintymiä on tiedossa vain kuuden 10 km esiintyy Utsjoella Karigasniemen Ailikkaan lounais- ja x 10 km -ruudun alueella. Sen vuoksi arvioinnissa on etelärinteillä (Hämet-Ahti 1963b). Esiintymiä on mah- tehty harvinaisuuskorotus, jolloin luontotyypin uhan- dollisesti muuallakin Tenon laaksossa ja Kaldoaivin se- alaisuustasoksi tulee vaarantunut. kä Vätsärin erämaa-alueiden pohjoisosissa (Kauhanen Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- 2004; Tynys 2000). Lisäksi ruohokanukka-variksenmar- direktiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). ja-mustikka-tunturikoivikoita tavataan pienialaisesti Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Luontotyypin 8.1.2.2 esiintymien kokonaispinta-alaksi arvioidaan 500–1 000 hehtaaria. Esiintymät ovat pääasiassa pienialaisia. Nii- Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka- den keskikoko on muutaman hehtaarin. tunturikoivikot Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka- Koko maa 5 4 - NT tunturikoivikot Pohjois-Suomi 5 4 - NT Osuus luontotyypin kokonaisalasta: esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Etelä-Suomi

Luonnehdinta: Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikko (subalpiininen Cornus-Empetrum- Myrtillus-tyyppi, sCoEMT) on Lapin lievästi mereisten alueiden yleistyyppi. Maalajina luontotyypin esiinty- millä on hiekkamoreeni ja humuskerroksen paksuus on 6–8 cm. Puuston latvuspeittävyys on keskimäärin 40 %. Puuryhmien keskikorkeus on noin 4–5 m, vaihdellen kuitenkin tuulisuuden mukaan. Tuulisilla rinteillä pui- Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus, kulumi- den pituus saattaa olla vain kaksi metriä, kun taas suo- nen, rakentaminen. jaisissa laaksoissa puut voivat saavuttaa jopa kuuden Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, kuluminen, raken- metrin pituuden. Pensaskerroksessa, jonka peittävyys taminen. on keskimäärin alle 2 %, kataja (Juniperus communis) on Arvioinnin perusteet: Ruohokanukka-variksenmar- yleisin, pajuja (Salix spp.) on harvassa. Varpujen yh- ja-mustikka-tunturikoivikoiden määrän ei ole arvioitu teispeittävyys on 60–80 %. Variksenmarja (Empetrum vähentyneen merkittävästi, vaikka rakentaminen ja sen nigrum coll.) ja mustikka (Vaccinium myrtillus) esiinty- oheisvaikutukset sekä maa-ainesten otto ovat voineet vät tasavertaisina. Liekoja (Lycopodium spp.), vanamoa paikallisesti pienentää luontotyypin pinta-alaa. (Linnaea borealis) ja kurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea) Laadullisesti luontotyypin esiintymät ovat heikenty- sekä metsälauhaa (Deschampsia flexuosa) on satunnaisesti. neet jonkin verran. Rakentaminen, asuminen, polttopuun Ruohojen ja heinien peittävyys on yli 10 %. Lehto- ja otto, retkeily ja muu ihmisten liikkuminen aiheuttavat metsäkorte (Equisetum pratense, E. sylvaticum) ovat taval- tallausvaikutusta ja kuluttavat kasvillisuutta. Porojen lai- lisia. Ruohokanukkaa (Cornus suecica) on yleisesti, jopa dunnus vaikuttaa laaja-alaisesti. Se on vaikuttanut puus- runsaasti. Pohjakerros on tavallisesti sammalvaltainen. ton rakenteeseen vähentämällä tunturikoivua ja vaikeut- Lajeista mainittakoon metsäkerrossammal (Hylocomium tamalla uudistumista. Tunturikoivun tyvivesoja, taimia splendens) ja seinäsammal (Pleurozium schreberi). Jäkälien ja alle kaksimetrisiä runkoja on luontotyypillä vähän. peittävyys on vain 3–4 %. Porojen laidunnus ja tallaus vaikuttavat myös kenttä- ja Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. pohjakerrokseen. Kenttäkerroksessa heinämäiset kasvit

484 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 lisääntyvät. Luontotyypin esiintymät Kilpisjärvellä kuu- rossammal (Hylocomium splendens), seinäsammal (Pleuro- luvat porojen kesälaidunalueeseen (Sihvo ym. 2007). zium schreberi) ja vaarapykäsammal (Barbilophozia lycopo- Jos rakentaminen vilkastuu tulevaisuudessa, luon- dioides), mutta myös isokynsisammalta (Dicranum majus) totyypin pinta-ala saattaa vielä pienentyä. Esimerkiksi ja korpikarhunsammalta (Polytrichum commune) tavataan. Kilpisjärvellä luontotyypin esiintymiin kohdistuu ra- Jäkäliä on vain kivillä. kentamispaineita. Jos taas mereisyys lisääntyy ilmas- Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. tonmuutoksen vaikutuksesta, luontotyypin esiintymät Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ruohoka- saattavat tulevaisuudessa laajentua. nukka-mustikka-tunturikoivikot vaihettuvat ruoho- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- kanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikoihin direktiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). ja lehtomaisiin tunturikoivikoihin. Påhlsson (1994) si- sällyttää tämän tyypin ruohokanukka-variksenmarja- 8.1.2.3 mustikkatyyppiin (Cornus-Empetrum-Myrtillus-tyyppi, CoEMT). Hämet-Ahti (1963b) erottaa luontotyypistä Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot tuoreemman Lastraea-variantin, jossa metsäimarre Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio (Gymnocarpium dryopteris) on vallitseva. Tunturikan- Koko maa 5 4 - NT kaissa vastaava tyyppi on mustikka-sammalkangas, Pohjois-Suomi 5 4 - NT joka tässä käytetyssä luokittelussa kuuluu mustikka- Etelä-Suomi kankaisiin. Esiintyminen: Suomessa harvinaisten ruohokanukka- mustikka-tunturikoivikoiden esiintymien painopiste on ilmastollisesti mereisimmillä alueilla Enontekiön luoteisosassa. Norjan submaritiimisella alueella luontotyyppi on hyvin yleinen. Suomessa luontotyyppi esiintyy Hämet-Ahdin (1963b) mukaan pohjoisoroboreaalise- na Kilpisjärven alueella, muun muassa Salmivaaralla (Cˇ áhkálluoktan päässä), Saanalla, Kilpisjärven pohjois- päässä, Kuohkimajärvellä ja Mallan luonnonpuistossa. Lisäksi luontotyypin esiintymiä on muun muassa Ter- misjärven ja Ropin suunnalla (Eurola ym. 2003). Inarin Lapissa esiintymiä on mahdollisesti Kaldoaivin erämaan pohjoisosassa (Kauhanen 2004) ja muualla Tenon laaksossa sekä Vätsärin erämaan pohjoisosassa (Tynys 2000). Pienialaisena luontotyypin esiintymiä tavataan myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Ruohokanuk- ka-mustikka-tunturikoivikoiden kokonaispinta-alaksi arvioidaan 200–500 hehtaaria. Esiintymät ovat melko Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen pienialaisia, keskimäärin muutaman hehtaarin suuruisia. Luonnehdinta: Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot sijaitsevat ilmastollisesti Lapin mereisimmillä alueilla. Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot Maalaji luontotyypin esiintymillä on hiekkamoreeni. Hu- Osuus luontotyypin kokonaisalasta: muskerros on paksu ja tummanruskea. Luontotyyppi on esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) tiheäpuustoinen, latvuspeittävyyden ollessa keskimäärin 60 %. Koivuryhmien keskikorkeus on lähes 6 m (3–10 m). Myös puumaisia pajuja, kuten outapajua (Salix myrsinfolia ssp. borealis) ja raitaa (Salix caprea) on yleisesti. Pensasker- roksessa on pihlajaa (Sorbus aucuparia), tunturipajua (Salix glauca), kiiltolehtipajua (S. phylicifolia), pohjanpajua (S. lapponum) ja mustuvapajua (S. myrsinifolia ssp. myrsinifolia) sekä katajaa (Juniperus communis). Mustikka (Vaccinium myrtillus) on kenttäkerroksen valtavarpu ja sen korkeus on 20–30 cm. Mustikan peittävyys on keskimäärin noin Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus, kulumi- 30 %, kun koko kenttäkerroksen peittävyys on 60–80 %. nen, rakentaminen. Variksenmarjaa (Empetrum nigrum coll.), puolukkaa (Vac- Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, kuluminen, raken- cinium vitis-idaea) ja juolukkaa (V. uliginosum) on harvassa taminen. tai ne puuttuvat kokonaan. Heinien, lähinnä metsälau- Arvioinnin perusteet: Arvioinnin perusteet ovat samat han (Deschampsia flexuosa) ja ruohojen, varsinkin ruoho- kuin edellisellä luontotyypillä eli ruohokanukka-varik- kanukan (Cornus suecica) osuus on huomattava. Niiden senmarja-mustikka-tunturikoivikoilla (luku 8.1.2.2). Tunturit keskimääräinen peittävyys on noin 30 %. Sammalkerros Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- on epäyhtenäinen. Lajeista tavallisimpia ovat metsäker- direktiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040).

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 485

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa 8.1.3 tävissä. Maaperän humuksen pH on 5,2–6,2 ja kivennäis- Lehtomaiset tunturikoivikot ja tunturi- maan 5,0–6,5. Maannos on vaihteleva. Humuskerros on koivulehdot 5–8 cm paksu, huuhtoutumiskerros on melko ohut tai voi Lehtomaisia tunturikoivikoita ja tunturikoivulehtoja ta- puuttua kokonaan. vataan tunturikoivuvyöhykkeessä ravinteisilla ja koste- Puuston valtapituus on 7–10 m. Latvuskerros on useim- ahkoilla tunturien alarinteillä, tunturijokien ja -purojen miten sulkeutunut tai lähes sulkeutunut. Tunturikoivut varsilla sekä erilaisten vesistöjen läheisyydessä. Lumi- (Betula pubescens ssp. czerepanovii) ovat etupäässä yksirun- peite on näillä alueilla usein paksu, 70–200 cm. Tuntu- koisia. Pensaskerros on epäyhtenäinen ja sen yleisin laji rikoivut (Betula pubescens ssp. czerepanovii) ovat melko on kataja (Juniperus communis). Pihlajaa (Sorbus aucuparia) kookkaita (7–11 m) ja etupäässä yksirunkoisia. Tuntu- esiintyy usein niukkana. Varvuista mustikka (Vaccinium rikoivulehdoista erotetaan kaksi päätyyppiä, tunturien myrtillus) on vallitsevin. Matalat saniaiset, kuten metsä- suurruohoja suursaniaislehdot. ja korpi-imarre (Gymnocarpium dryopteris, Phegopteris connectilis) sekä ruohoista ja heinistä lillukka (Rubus 8.1.3.1 saxatilis), metsälauha (Deschampsia flexuosa), metsäkorte (Equisetum sylvaticum), metsäkurjenpolvi (Geranium syl- Lehtomaiset tunturikoivikot vaticum), ruohokanukka (Cornus suecica) ja lapinorvokki Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio (Viola biflora) ovat kenttäkerroksessa runsaimpia. Viettävil- Koko maa 5 4 - NT lä, pienilmastoltaan suotuisilla rinteillä nuokkuhelmikkä Pohjois-Suomi 5 4 - NT (Melica nutans) ja lehtonurmikka (Poa nemoralis) voivat Etelä-Suomi olla luonteenomaisia. Metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) on pohjakerroksessa yleinen, mutta paikoitellen Luonnehdinta: Lehtomaiset tunturikoivikot ovat poh- esiintyy kynsi- (Dicranum spp.), lehvä- (Plagiomnium spp.) joisboreaalisia tai pohjoisoroboreaalisia koivuvaltaisia ja suikerosammalia (Brachythecium spp.). metsiä. Ne käsittävät ruohoisia ruohokanukka-mustik- Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. ka-koivikoita ja myös melko reheviä pienruoholehtoja. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lehtomaiset Ne ovat hyvin monimuotoisia rinteen kaltevuuden sekä tunturikoivikot vaihettuvat suurruoholehtoihin ja tuorei- maa- ja kallioperän laadun mukaan. Lumipeite on leh- siin tunturikoivikkotyyppeihin sekä erityisesti metsänra- tomaisissa tunturikoivikoissa suhteellisen paksu (70–150 jaseuduilla tunturiniittyihin. cm) ja lumen sulamisvesi- tai tulvavaikutus on usein näh- Esiintyminen: Lehtomaisia tunturikoivikoita esiintyy

Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Tuominen

486 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.1.3.2 yleisesti Tunturi-Lapissa ja harvinaisena Metsä-Lapis- sa. Enontekiöllä lehtomaisia tunturikoivikoita esiintyy Tunturien suurruoholehdot lähes koko Käsivarren alueella. Laaja-alaisia esiintymiä Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio on muun muassa Mallan luonnonpuistossa ja Saanan Koko maa 5 3 - NT* luonnonsuojelualueella. Utsjoella ja Inarissa lehtomaisia Pohjois-Suomi 5 3 - NT* tunturikoivikoita esiintyy myös laajalti etenkin suurten Etelä-Suomi jokien, muun muassa Kevo-, Vetsi- ja Kielajokien varsilla. Eteläisimmät esiintymät sijaitsevat Tuntsan erämaa-alueella sekä Pallas-Yllästunturin ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Lehtomaisia tunturikoivikoita tavataan 157:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen kuviotieto- järjestelmän (2007) mukaan lehtomaisia tunturikoivikoita, sisältäen myös pienruoholehdot on 8 630 hehtaaria. Tietojärjestelmästä inventointiluokan ”sammal-varpu- ruoho (lehtomainen)” mukaan haettava pinta-ala on kuitenkin yliarvio ja siihen sisältyy myös edellä kuvat- tujen tuoreiden tunturikoivikkotyyppien (luku 8.1.2) esiintymiä. Länsi-Lapissa luontotyypin jyrkkä eteläraja levinneisyyskartalla ei kuvaa luontotyypin todellista esiintymistä, vaan raja johtuu eteläpuolisen alueen inventoinnin puutteista. Asiantuntija-arvion mukaan lehtomaisten tunturikoivikoiden kokonaispinta-ala on noin 8 000 hehtaaria. Esiintymät ovat yleensä melko pienialaisia, alle hehtaarista muutamaan hehtaariin.

Lehtomaiset tunturikoivikot Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % 0,5 - 1 % Luonnehdinta: Tunturien suurruoholehtoja esiintyy ra- alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) vinteisilla, riittävän kosteilla tunturin alarinteillä ja pahtojen alustoilla sekä pienialaisena vesistöjen ja lähteikköjen läheisyydessä. Suurruoholehdoissa on usein sulamisvesi- noroja, kivikoita, tihkupintoja tai lettomaista kasvillisuutta. Lumipeite on suhteellisen paksu, 70–150 cm. Maaperä on moreenia tai soraikkoa ja sen päällimmäinen kerros on yleensä ruskomaannosta. Lehtikariketta on yleensä runsaasti. Puuston valtapituus on 7–11 m ja latvuspeittävyys vähintään 50 %. Latvuskerros on useimmiten sulkeutunut tai lähes sulkeutunut. Tunturikoivu (Betula pubescens ssp. czerepanovii) on valtapuu. Koivut ovat etupäässä yksirunkoisia. Puumainen outapaju (Salix myrsinifolia ssp. borealis) ja pihlaja (Sorbus aucuparia) ovat sekapuuna yleisiä. Harvi- Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. naisempana esiintyy tuomea (Prunus padus) ja raitaa (Salix Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus. caprea). Pensaskerros on tiheydeltään vaihteleva ja monet Arvioinnin perusteet: Luontotyypin esiintymien mää- pajulajit, kuten kalvas- (Salix hastata), kiilto- (S. phylicifolia), rä on pysynyt ennallaan, mutta niiden laatu on jossain outa- ja tunturipaju (S. glauca) ovat yleisiä samoin kuin määrin heikentynyt. Lehtomaiset tunturikoivikot ovat kataja (Juniperus communis) ja pihlaja. Varpuja esiintyy niu- merkittäviä porojen kesälaitumia. Kesälaidunalueilla kasti. Kenttäkerros voi olla varsin vaihteleva kosteusolo- porolaidunnuksen vaikutukset ovat huomattavimpia. suhteiden mukaan. Korkeat ruohot, kuten kullero (Trollius Laidunnus vaikuttaa tyypin rakenteeseen, toimintaan ja europaeus) ja metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum) ovat lajistoon. Tunturikoivun uudistuminen vaikeutuu, mikä kenttäkerroksessa runsaimpia, ja niiden ohella esiintyy lu- vähentää tunturikoivun määrää. Voimakkaan kulutuk- kuisia korkeita heiniä, muun muassa tesmaa (Milium effu- sen jatkuessa myös lajisto köyhtyy. Poroerotuspaikkojen sum) ja koiranvehnää (Elymus caninus) sekä muita ruohoja läheisyydessä tallauksella on voimakas vaikutus kasvil- ja saniaisia. Lähteikköisillä paikoilla väinönputki (Angelica lisuuteen, mutta vaikutukset rajoittuvat suhteellisen pie- archangelica) on usein valtalajina ja tämän seurassa esiin- nelle alalle. Kohtuullinen laidunnus voi toisaalta edistää tyy toisinaan vuoriloikkoa (Cystopteris montana). Myös ruohomaisten ja heinämäisten kasvien menestymistä. matalampia ruohoja, kuten lapinlemmikkiä (Myosotis de- Tunturit Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy pääosin cumbens), lapinorvokkia (Viola biflora) ja lillukkaa (Rubus luontodirektiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040) ja saxatilis)) voi olla runsaasti. Kenttäkerroksen monilajisuus osin (pienruoholehdot) luontotyyppiin lehdot (9050). on erityisen silmiinpistävää. Pohjakerroksessa esiintyvät

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 487

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa lieko- (Rhytidiadelphus spp.), suikero- (Brachythecium spp.) aphyllum). Suurruoholehtojen uhanalaisuusluokaksi ja lehväsammalet (Mnium spp., Plagiomnium spp., Pseu- on asiantuntija-arviona päädytty antamaan silmälläpi- dobryum spp.). dettävä. Tämä poikkeaa suoraan kriteerien perusteel- Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. la johdettavasta luokasta, joka olisi ollut vaarantunut. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien suur- Poikkeavaa arviota perustellaan rehevän luontotyypin ruoholehdot vaihettuvat lehtomaisiin tunturikoivikoihin suhteellisen hyvällä palautumiskyvyllä laatua heiken- ja saniaislehtoihin. Ne voivat vaihettua pahtojen alustoilla tävistä tekijöistä. myös vyörysoriin, reheviin korpiin ja metsänrajalla suur- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- ruohoniittyihin. todirektiivin luontotyyppiin lehdot (9050). Esiintyminen: Tunturien suurruoholehdot ovat ylei- simmillään mereisillä alueilla. Sisämaassa ne ovat har- 8.1.3.3 vinaisia. Luontotyyppiä tavataan yleisimmin pohjoisimmassa Lapissa Käsivarren alueella ja Utsjoella. Kä- Tunturien suursaniaislehdot sivarren lisäksi esiintymiä tunnetaan Enontekiöllä vain Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio muutamia Pöyrisjärven erämaasta ja Ounastuntureilta. Koko maa 5 5 h NT Utsjoen esiintymät sijaitsevat Kevon luonnonpuistos- Pohjois-Suomi 5 5 h NT sa, Cieskuljohkalla, Vetsikossa ja Pulmankijärvellä. Etelä-Suomi Esiintymien kokonaispinta-ala on asiantuntija-arvion mukaan noin 250 hehtaaria. Pinta-alatiedot perustuvat Metsähallituksen kuviotietojärjestelmään (2007), Mallan luonnonpuiston kartoitukseen (Kauhanen ja Mattsson 2005), Pallas-Ounastunturin kansallispuiston kasvilli- suuskartoitukseen (Eeronheimo ym. 1992) ja lehtojen- suojeluohjelman aineistoihin (Lehtojensuojelutyöryh- män mietintö 1989).

Tunturien suurruoholehdot Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 10 % 0,5 - 10 % alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa)

Kuva: Risto Virtanen

Luonnehdinta: Tunturialueen suursaniaislehtoja esiin- Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus, raken- tyy ravinteisilla, kosteilla tunturin rinteillä sekä tunturi- taminen, kuluminen. purojen läheisyydessä. Lumipeitteen paksuus vaihtelee, Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, rakentaminen, ku- mutta usein se on paksu, jopa kaksi metriä. Maaperä on luminen. moreenia. Maaperän päällimmäinen kerros on yleensä Arvioinnin perusteet: Tunturien suurruoholehtojen ruskomaannosta. Suursaniaislehdoissa on usein sulamis- määrä on vähentynyt jonkin verran, erityisesti Enonte- vesinoroja, kivikoita, tihkupintoja tai lettomaista kasvilli- kiön Kilpisjärven alueella, jossa suurruoholehtojen alaa suutta. Maa on valtaosin karikkeen peittämää. Puuston on pienentänyt teiden rakentaminen ja turismi. Vähe- valtapituus on 8–11 m ja latvuskerros on useimmiten nemisen on kuitenkin arvioitu olevan selvästi alle 20 %. sulkeutunut tai lähes sulkeutunut ja peittävyydeltään Suurruoholehtojen laatu on myös heikentynyt. Laadun yli 40 %. Tunturikoivu (Betula pubescens ssp. czerepano- heikentymisen arvioidaan tulevaisuudessa kiihtyvän, vii) on valtapuu ja se kasvaa etupäässä yksirunkoisena. sillä esiintymiä uhkaa porolaidunnuksen ohella lisään- Harmaaleppä (Alnus incana), tuomi (Prunus padus) ja ou- tyvästi lähinnä luontomatkailusta aiheutuva kuluminen tapaju (Salix myrsinifolia ssp. borealis) esiintyvät yleisinä esimerkiksi retkeilyreittien läheisyydessä. Voimakas po- puustossa. Pensaskerros on melko vaihteleva ja monet rolaidunnus vaikuttaa suurruohoja vähentävästi, myös pajulajit, kuten kalvas- (Salix hastata), kiilto- (S. phylici- suurruohojen kukinta ja siementäminen vähenevät. Tun- folia), outa- ja tunturipaju (S. glauca) ovat yleisiä samoin turikoivun uudistuminen vaikeutuu voimakkaan kulu- kuin kataja (Juniperus communis) ja pihlaja (Sorbus aucu- tuksen alueilla. Porokannan huippuvuosina 1980-luvun paria). Harvinaisempana esiintyy pohjanpunaherukkaa lopulla Kilpisjärvellä voimakas laidunnus vaikutti suur- (Ribes spicatum). ruoholehtojen rakenteeseen (ruohot, pensas- ja puus- Varpuja on niukasti. Kenttäkerros voi olla varsin vaih- tokerros). Porojen tallaus saattaa uhata joitakin uhan- televa kosteusolosuhteiden mukaan. Vallitsevimpia ovat alaisia kasvilajeja, esimerkiksi metsänemää (Epipogium saniaiset, kuten tunturihiirenporras (Athyrium distentifo-

488 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 lium), kotkansiipi (Matteuccia struthiopteris), isoalvejuuri olla vähintään 30 %, katajikoissa 20 % ja tunturikoivu- (Dryopteris expansa), korpi-imarre (Phegopteris connecti- pensaikoissa 10 %. Puuston latvuspeittävyyden tulee ol- lis), vuoriloikko (Cystopteris montana) ja joskus myy- la alle 10 %. Pajuja, katajaa ja pensasmaista tunturikoivua ränporras (Diplazium sibiricum) sekä ruohot ja heinät, voi esiintyä huomattavassa määrin myös tunturikoivi- kuten metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum), kullero koiden pensaskerroksessa. Tunturikoivikoissa puuston (Trollius europaeus), huopaohdake (Cirsium helenioides), latvuspeittävyys on vähintään 10 %. tesma (Milium effusum) ja korpikastikka (Calamagrostis purpurea ssp. phragmitoides). Läntisessä Lapissa tavataan 8.2.1 lisäksi pohjansinivalvattia (Cicerbita alpina). Lajimäärä on pienempi kuin suurruoholehdoissa. Pohjakerros on auk- Tunturikangaspajukot koinen ja koostuu lähinnä lieko- (Rhytidiadelphus spp.), Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio suikero- (Brachythecium spp.) ja lehväsammalista (Mnium Koko maa 5 4 - NT spp., Plagiomnium spp., Pseudobryum spp., Rhizomnium Pohjois-Suomi 5 4 - NT spp.). Lajeista mainittakoon erityisesti kiiltosuikerosam- Etelä-Suomi mal (Brachythecium salebrosum) ja lettolehväsammal (Rhi- zomnium pseudopunctatum). Luonnehdinta: Tunturikangaspajukoissa pensaston ko- Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. konaispeittävyys on vähintään 30 % ja korkeus yleen- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Suursaniais- sä 0,5–1,0 metriä. Valtalajeina ovat pajut (Salix spp.) lehdot vaihettuvat suurruoholehtoihin sekä reheviin ja seassa kasvaa monesti pensasmaista tunturikoivua korpiin. (Betula pubescens ssp. czerepanovii). Pajulajeista esiinty- Esiintyminen: Suursaniaislehdot ovat yleisimmillään vät kiiltopaju (Salix phylicifolia) ja harmaapajut, etenkin lievästi mereisillä alueilla. Niitä esiintyy ainakin Utsjoen tunturipaju (S. glauca) ja pohjanpaju (S. lapponum), sekä Vetsikossa ja Cieskuljohkalla. Kevon luonnonpuistossa joskus villapaju (S. lanata). Vaatimattomat metsäsamma- Cˇ ieskadasjohkalla on myyränporraslehtoa. Enontekiöllä let, muun muassa seinäsammal (Pleurozium schreberi) ja suursaniaislehtoja on Mallan alueella. Lisäksi Inarissa on metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) sekä jäkä- mahdollisesti joitakin esiintymiä. Esiintymien kokonais- lät ja varvut ilmentävät luontotyypin kangaspiirteitä. pinta-ala on asiantuntija-arvion mukaan vain noin 10 Kenttäkerroslajistossa esiintyy varpuja ja niittymäisillä hehtaaria. Esiintymät ovat pienialaisia, usein vain yhden kuvioilla tavataan myös vaatimattomia ruohoja, heiniä tai muutaman aarin suuruisia. ja saroja. Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. Tunturien suursaniaislehdot Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturikan- Osuus luontotyypin kokonaisalasta: gaspajukkojen esiintymät sijoittuvat maastossa var- esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) pukankaiden ja niittyjen tai puronvarsikasvillisuuden välimaastoon. Luontotyyppi liittyy läheisesti vaivaiskoivukankaisiin ja pajukkoisiin puronvarsiruohostoihin. Esiintyminen: Tunturikangaspajukkojen esiintyminen painottuu hemioroarktiseen vyöhykkeeseen. Ylempänä alaoroarktisessa vyöhykkeessä niitä on lähinnä laaksoissa ja painanteissa, varsinkin kevätkosteilla alueilla. Uhanalaistumisen syyt: Luontotyyppi on silmälläpi- Luontotyypin esiintymiä on Tunturi-Lapissa erityisesti dettävä harvinaisuutensa vuoksi. Käsivarren alueella. Tunturikangaspajukkoja tavataan Uhkatekijät: Ei ole. 41:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen Arvioinnin perusteet: Suursaniaislehdot ovat säilyneet kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan esiintymien koko- sekä määrältään että laadultaan ennallaan. Ne on arvi- naispinta-ala on 320 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko on oitu silmälläpidettäviksi harvinaisuutensa vuoksi, sillä kolme hehtaaria. esiintymien kokonaispinta-ala on vain noin 10 hehtaaria. Suursaniaislehtoihin ei kohdistu merkittäviä uhkia. Nii- Tunturikangaspajukot den merkitys porojen kesälaitumina on vähäinen. Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- 0,5 - 1 % todirektiivin luontotyyppiin lehdot (9050). alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa)

8.2

Tunturikangaspensaikot

Tunturikangaspensaikot ovat kivennäismaalla sijaitsevia pensaikkoja. Pensasto on korkeudeltaan alle kaksimet- ristä, ja se voi olla joko pajua (Salix spp.), katajaa (Juni- Tunturit perus communis) tai tunturikoivua (Betula pubescens ssp. Uhanalaistumisen syyt: Ylilaidunnus. czerepanovii). Pensaston peittävyyden tulee pajukoissa Uhkatekijät: Ylilaidunnus.

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 489

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen

Arvioinnin perusteet: Tunturikangaspajukkojen mää- Luonnehdinta: Tunturikatajikoissa pensaston kokonais- rän on arvioitu säilyneen ennallaan, sen sijaan pajuk- peittävyys on vähintään 20 %. Kataja (Juniperus commu- kojen laatu on heikentynyt jonkin verran. Porolaidun- nis) on pajuja (Salix spp.), vaivaiskoivua (Betula nana) ja nuksen vaikutukset, jotka näkyvät pajujen määrän ja tunturikoivupensaita (B. pubescens ssp. czerepanovii) peit- kuivilla paikoilla myös jäkälän määrän vähenemisenä, tävämpi. Pajuista voi pensaskerroksessa esiintyä muun voivat olla paikoin merkittäviä. Porolaidunnuksen vai- muassa tunturipajua (Salix glauca), pohjanpajua (S. lap- kutuksesta myös pajujen uudistuminen voi vaikeutua ponum) ja kiiltopajua (S. phylicifolia). Kataja on herkkä ja tuottavuus alentua. Kasvavat hirvikannat voivat tuulen ja kevättalvisen auringonpaisteen kuivattavalle niin ikään vaikuttaa pajujen määrää vähentävästi. Pa- vaikutukselle, ja se muodostaa herkästi lumensyvyyttä juja saatetaan puuttomilla alueilla kerätä jonkin ver- peilaavia tasalatvakasvustoja eli Tapion pöytiä. Yleisesti ran polttopuuksi, mutta tämän vaikutus on vähäistä kataja suosii kuivempia kasvupaikkoja kuin pajut ja vai- ja paikallista. Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen vaiskoivu, kuten esimerkiksi aikaisin sulavia etelärintei- arvioidaan pikemminkin laajentavan kuin supistavan tä. Tunturikatajikkojen kenttäkerroksessa esiintyy muun pajukkojen määrää. muassa metsälauhaa (Deschampsia flexuosa), variksen- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- marjaa (Empetrum nigrum coll.), puolukkaa (Vaccinium direktiivin luontotyyppiin tunturipajukot (4080). vitis-idaea) ja kultapiiskua (Solidago virgaurea). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. 8.2.2 Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturikataji- kot liittyvät läheisesti variksenmarjakankaisiin, mustik- Tunturikatajikot kakankaisiin, vaivaiskoivukankaisiin ja kurjenkanerva- kankaisiin. Lumensuojan suhteen katajikot sijoittuvat Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio vähälumisten variksenmarjakankaiden ja syvälumisten Koko maa 5 5 - LC mustikkakankaiden välimaastoon. Pohjois-Suomi 5 5 - LC Esiintyminen: Tunturikatajikkoja esiintyy sekä hemi- Etelä-Suomi että alaoroarktisessa vyöhykkeessä, laaja-alaisempana

490 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 ensin mainitussa. Katajikkoja voi olla myös tunturi- rikoivujen kuolemisesta (Kallio ja Lehtonen 1973). koivuvyöhykkeen painanteissa. Laaja-alaisimmillaan Luontotyypin esiintymiin ei juuri kohdistu ihmisen luontotyyppi esiintyy Lemmenjoen kansallispuistossa vaikutusta, eikä katajan käytöllä polttopuuna (kynsi- ja Kevon luonnonpuistossa sekä Paistunturin ja Pöyris- tulet) ole merkittävää vaikutusta. Porolaidunnuksen järven erämaa-alueilla. Tunturikatajikkoja tavataan 38:n vaikutukset voivat tunturikatajikkojen kannalta olla 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen ku- myönteisiä poron käyttäessä ja poistaessa tunturikoi- viotietojärjestelmän (2007) mukaan esiintymien koko- vua. Laidunnus voi myös monipuolistaa luontotyypin naispinta-ala on 1 690 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko kasvilajistoa. Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen seu- on 15 hehtaaria. rauksena tunturikatajikkojen ala voi laajentua, mikäli lumisuus lisääntyy. Toisaalta katajikkojen kehittyminen Tunturikatajikot on hyvin hidasta. Osuus luontotyypin kokonaisalasta: Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. yli 1 % 0,5 - 1 % 8.2.3 alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Tunturikoivupensaikot

Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Koko maa 5 4 - NT Pohjois-Suomi 5 4 - NT Etelä-Suomi

Uhkatekijät: Ei ole. Arvioinnin perusteet: Tunturikatajikkojen arvioidaan säilyneen sekä määrältään että laadultaan jokseenkin ennallaan. Jonkin verran katajikkoja on vanhoilla tun- turimittarituhoalueilla, ja koivikoiden tuhoutumisella onkin voinut olla vaikutusta tunturikatajikkojen mää- rään. Koivikoiden tuhoutumisen seurauksena niiden alta paljastui katajikkoja. Puuston tuhoutumisen vuoksi tuulisuus lisääntyi alueilla. Ainakin osalla näistä kataji- koista tuulisuuden lisääntyminen johti katajien kuole- miseen lumisuojan vähentyessä ja tuulen kuivattavan vaikutuksen lisääntyessä (Kallio ja Lehtonen 1973; Hal- likainen 1982; 1985). Näillä paikoilla ei liene vaikutusta katajikkojen nykyiseen kokonaisalaan, vaikka katajikot saattoivatkin tilapäisesti lisääntyä. Sen sijaan lumensuojaisilla paikoilla katajat taas säilyivät ja hyötyivät tuntu- Kiilopää, Saariselkä, Sodankylä. Kuva: Matti Mela

Luonnehdinta: Tunturikoivupensaikoissa pensaston kokonaispeittävyys on vähintään 10 % ja tunturikoivu (Betula pubescens ssp. czerepanovii) on vaivaiskoivua (B. nana), katajaa (Juniperus communis) ja pajuja (Sa- lix spp.) peittävämpi. Tunturikoivu on pensasmaista, korkeudeltaan alle kaksimetristä. Tunturikoivupen- saikot voidaan jakaa kahteen ryhmään, toisaalta karun maaperän ja mantereisen ilmaston muokkaamiin tunturikoivupensaikoihin ja toisaalta metsänrajalla ta- pahtuvien muutosten, lähinnä ilmaston lämpenemisen muovaamiin nuoriin ja väliaikaisiin tunturikoivupensaikoihin, jotka kehittyvät tunturikoivikoiksi. Kent- tä- ja pohjakerroksen kasvillisuus on samankaltaista kuin tunturikoivikoissa. Tunturikoivupensaikoihin kuuluvat myös tunturikoivun matalakasvuisen muo- don, kiilopäänkoivun (B. pubescens ssp. czerepanovii var. appressa) esiintymät. Tunturikoivupensaikot voidaan Tunturit jakaa edelleen kasvillisuustyyppeihin tunturikoivikkotyyppien mukaisesti. Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Maantieteellinen vaihtelu: Saariselän alueella esiin-

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 491

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa 8.3 tyy myös kiilopäänkoivun vallitsemaa tyyppiä. Muuta maantieteellistä vaihtelua ei ole kuvattu. Tunturikankaat Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi liittyy läheisesti tunturikoivikoihin ja tunturikankaisiin, Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio joiden välille se fysiognomisesti eli rakennepiirteiltään Koko maa 5 3 y NT sijoittuu. Pohjois-Suomi 5 3 y NT Esiintyminen: Tunturikoivupensaikkoja esiintyy sekä Etelä-Suomi Tunturi- että Metsä-Lapissa. Esiintyminen on painottunut Saariselän alueelle Urho Kekkosen kansallispuistoon, jossa on noin 50 % Suomen tunturikoivupensaikoista (Sihvo 2002). Myös kiilopäänkoivun esiintymät ovat Saariselän alueella. Tunturikoivupensaikkoja on myös Inarissa Lemmenjoen kansallispuistossa ja Muotkatun- turin erämaassa sekä Enontekiöllä Käsivarren alueella. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan esiintymien kokonaispinta-ala on 16 500 hehtaaria ja nii- tä on 64:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Esiintymien keskikoko on 38,5 ha.

Tunturikoivupensaikot Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % 0,5 - 1 % alle 0,5 %

Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Seppo Tuominen

Luonnehdinta: Tunturikankaat on laaja-alaisin paljakan luontotyyppiryhmä. Tunturikankaat ovat puuttomia tai lähes puuttomia. Puuston latvuspeittävyys on tässä työs- sä käytettävän rajauksen mukaan alle 10 %. Sekundää- Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. ripaljakaksi sanotaan alueita, jotka ovat aiemmin olleet Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä tunturikoivikkoa, mutta tunturimittarituhojen ja poron myös ilmastonmuutos. ylilaidunnuksen seurauksena koivujen latvuspeittävyys Arvioinnin perusteet: Tunturikoivupensaikkojen mää- on pienentynyt alle 10 %:iin ja alue on muuttunut tun- rän on arvioitu säilyneen ennallaan, mutta laadun hei- turikankaaksi. Sekundääripaljakkaa on muodostunut kentyneen jossain määrin. Porolaidunnus vaikuttaa tun- 1960-luvun tuhojen seurauksena varsinkin Utsjoelle ja turikoivupensaikkojen rakenteeseen vähentämällä koi- Inarin pohjoisosiin. vujen vesoittumista. Vaikutukset toimintaan ilmenevät Tunturikankaiden kasvillisuutta luonnehtii puutto- koivujen uudistumisen vaikeutena, mikä voi johtaa tun- muuden lisäksi varpuvaltaisuus. Näin rajattuna tuntu- turikoivupensaikkojen muuttumiseen tunturikankaiksi. rikankaisiin ei lueta keskioroarktisessa vyöhykkeessä Kesäaikainen laidunnus vaikuttaa myös pohjakerroksen esiintyvää, heinämäisten kasvien leimaamaa karua tun- jäkälien määrään. Noin 30 % tunturikoivupensaikoista turikasvillisuutta eli tunturien heinäkankaita. Tunturi- on kesälaidunalueilla. Lähes kaikki tunturikoivupensai- kankaiden kasvillisuuden muodostumiseen vaikuttavat kot ovat kuivia tyyppejä. Tunturikoivupensaikoista noin lumensyvyyden (topografian), ilmaston mantereisuu- 26 % on poronjäkälikköjen ekologisen tilan luokituk- den–mereisyyden ja maaston korkeuden luoma vaihte- sen mukaisilla voimakkaasti kuluneilla alueilla ja 73 % lu. Mantereisuus–mereisyys-vaihtelu ilmenee kasvillisuu- hitaasti uudistuvilla alueilla. Tilanne poikkeaa jonkin dessa sammalien ja jäkälien runsaussuhteiden perusteella verran kuivista tunturikoivikoista ja karuista tunturi- mantereisina jäkälä-, indifferentteinä sammal-jäkälä- ja kankaista, joista suurempi osa on kesälaidunalueiden mereisinä sammalvaltaisina alueina (Haapasaari 1988). voimakkaasti kuluneilla alueilla. Porolaidunnuksen vai- Ravinteisuuden mukaan erotetaan karut ja ravintei- kutusten voidaan tällä luontotyypillä arvioida olevan set tunturikankaat. Karut tunturikankaat ovat Suomen siten vähäisempiä kuin niillä. tunturialueella vallitsevia, ja niitä tavataan silikaatti- Pidemmällä aikavälillä ilmastonmuutoksen seu- pitoisella mineraalimaalla. Ravinteisia tunturikankaita rauksena havumetsät voivat vallata nykyisiä tunturi- esiintyy alueilla, joilla kallioperä on karbonaatti-, lähinnä koivupensaikkoja ja pensaat voivat kasvaa puiksi (poik dolomiittipitoinen. Suomen tunturialueella kalkkipitoi- keuksena kiilopäänkoivu, jonka muoto on geneettisesti sia alueita on hyvin vähän, pääasiassa Käsivarren poh- määräytynyt). Luontotyypin levittäytyminen rinteillä joisosan suurtuntureilla. ylöspäin on porolaidunnuksen vuoksi hidasta ja vai Tunturikankaat luokitellaan eri luontotyyppeihin val- keaa. tavarvun mukaan, joita karuilla tunturikankailla ovat Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- variksenmarja (Empetrum nigrum coll.), vaivaiskoivu (Be- direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). tula nana), mustikka (Vaccinium myrtillus), kurjenkanerva

492 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 (Phyllodoce caerulea), kanerva (Calluna vulgaris) ja lieko- seinäsammal (Pleurozium schreberi), metsäkerrossammalen varpio (Cassiope tetragona). Tuulikankaat (tuulenpieksä- (Hylocomium splendens) metsämuoto ja palleroporonjäkälä mäkankaat) sijaitsevat talvisin paljailla, ohuen jääkuo- (Cladonia stellaris). Alaoroarktisen vyöhykkeen karussa ren tai erittäin ohuen lumivaipan peittämillä paikoilla. kasvillisuudessa yleistyviä tunturilajeja ei juuri ole. Maas- Riekonmarja (Arctostaphylos alpina), sielikkö (Loiseleuria ton pientopografia vaikuttaa lumipeitteen paksuuteen, procumbens) ja variksenmarja ovat valtavarpuja tuulikan- mikä näkyy eri tunturikangas- ja muiden luontotyyppien kailla. Vaivaiskoivu, kurjenkanerva ja liekovarpio ovat muodostamina laikkuina, jopa hyvinkin pienipiirteisenä tuulikankailla harvalukuisia ja kasvutavaltaan maan- kasvillisuusmosaiikkina, esimerkiksi variksenmarja- ja myötäisiä. Kanervakankaat ovat mereisyyttä ilmentävä vaivaiskoivu-mustikkakangasmosaiikkina (Eurola ym. boreaalinen tunturikangastyyppi. Arktisen alueen lie- 2003). Mustikkakangas-rakka-yhdistelmä on taas esi- kovarpiokankaat esiintyvät rajatulla alueella keskioro- merkki maaperän ominaisuuksien pienpiirteisyydestä. arktisessa vyöhykkeessä Käsivarren pohjoisosassa. Variksenmarjakankaat on vallitseva tunturikangastyyppi Puolivarpuihin luettava lapinvuokko (Dryas octopetala) alaoroarktisessa vyöhykkeessä. on valtalaji ravinteisilla tunturikankailla, joilla on myös Mustikkakankaat korvautuvat keskioroarktisessa vyö- heiniä, saroja (Carex spp.) ja ruohoja runsaammin kuin hykkeessä muun muassa liekovarpio- ja heinäkankailla. karuilla kankailla. Myös niiden lajikirjo on suurempi. Variksenmarjakankaatkin vähenevät osin ilmastollisista Erotetut luontotyypit voidaan jakaa edellä kuvatun man- syistä (kasvukauden lyhyys, alhainen lämpötila, tuuli), tereisuus–mereisyys-vaihtelun mukaan alatyyppeihin. osin kasvualustan kivikkoisuuden takia. Tuulikankaat Korkeuden vaikutus näkyy sekä eri tunturikangas- ovat yleisiä keskioroarktisessa vyöhykkeessä. tyyppien runsaudessa että tyyppien lajistossa. Paljakan Maantieteellinen vaihtelu: Mantereisuus–mereisyys- vaivaiskoivu- ja mustikkakankaat ovat yleisimmillään ja vaihtelu jakaa tunturikangaskasvillisuuden mantereisiin laaja-alaisimpia hemioroarktisessa vyöhykkeessä (Euro- jäkälävaltaisiin, indifferentteihin sammal-jäkälävaltai- la ym. 1982; Haapasaari 1988; Oksanen ja Virtanen 1995; siin ja mereisiin sammalvaltaisiin kasvillisuustyyppeihin Eurola ym. 2003). Tämä johtuu ilmastollisten syiden li- (Haapasaari 1988). säksi siitä, että vyöhykkeessä on metsänrajan luoma pak- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturikankaat su ja tasaisesti jakautunut lumipeite (lumiaitavaikutus). liittyvät tunturikoivikoihin, tunturikangaspensaikoihin, Monet metsävyöhykkeen lajit, kuten putkilokasveista tunturien hiekkapaljastumiin, tunturikallioihin ja -kivi- sianpuolukka (Arctostaphylos uva-ursi), suopursu (Ledum koihin, kuviomaihin, routanummiin, vyörysoriin, hei- palustre), kevätpiippo (Luzula pilosa), metsämaitikka (Me- näkankaisiin ja tunturiniittyihin sekä lumenviipymiin. lampyrum sylvaticum), nuokkutalvikki (Orthilia secunda) Tunturikankaat voivat joko vaihettua asteittain toisik- ja pihlaja (Sorbus aucuparia), sekä sammalista muun mu- si luontotyypeiksi tai muodostaa muiden tyyppien tai assa pohjan- ja kangaskynsisammal (Dicranum drummon- tyyppiryhmien kanssa mosaiikkeja ja yhdistelmiä (Eu- dii ja D. polysetum), sulkasammal (Ptilium crista-castrensis) rola ym. 2003; Virtanen ja Eurola 2002). ja metsäliekosammal (Rhytidiadelphus triquetrus) harvi- Esiintyminen: Tunturikankaita esiintyy laajalti Tunturi- naistuvat tai puuttuvat hemioroarktisessa vyöhykkeessä ja Metsä-Lapissa. Peräpohjolassa niitä on yleisesti erillis- (Haapasaari 1988). tuntureilla, mutta alueen eteläosassa ne ovat harvinaisia. Edellä mainittujen metsävyöhykkeen lajien puuttu- misesta huolimatta hemioroarktisen vyöhykkeen kenttä- Tunturikankaat ja pohjakerroksen yleisilme on vielä boreaalinen, joskin Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % tunturilajejakin kuten tunturisaraa (Carex bigelowii), uu- 0,5 - 1 % vanaa (Diapensia lapponica), tunturiliekoa (Diphasiastrum alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) alpinum), tunturivihvilää (Juncus trifidus), sielikköä (Loiseleuria procumbens), tähkäpiippoa (Luzula spicata), lapinkuusiota (Pedicularis lapponica), kurjenkanervaa ja lapinorvokkia (Viola biflora) alkaa näkyä (Haapasaari 1988). Lisäksi on pohjoisvoittoisia, tuntureilla yleistyviä lajeja, muun muassa lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), tunturipaju (Salix glauca), lääte (Saussurea alpina), karhunruoho (Tofieldia pusilla) ja koko maassa yleinen nurmitatar (Bistorta vivipara). Tässä vyöhykkeessä mustikkakankaat ovat yleisiä syvälumisilla paikoilla. Alaoroarktisessa vyöhykkeessä monet metsälajit harvinaistuvat tai katoavat (Haapasaari 1988; Eurola ym. 2004), kuten muun muassa tuppisara (Carex vaginata), ruohokanukka (Cornus suecica), keltalieko (Diphasiastrum comp- lanatum), lehtokorte (Equisetum pratense), metsäimarre (Gymnocarpium dryopteris), vanamo (Linnaea borealis), met- säriidenlieko ja metsäkatinlieko (Lycopodium annotinum Tunturit ssp. annotinum ja L. clavatum ssp. clavatum), kangasmaitikka (Melampyrum pratense), pikkutalvikki (Pyrola minor), niittysuolaheinä (Rumex acetosa), metsäkultapiisku (Solida- go virgaurea ssp. virgaurea), metsätähti (Trientalis europaea),

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 493

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa Koillismaalla tunturikankaat ovat jo hyvin harvinaisia ja ka tulevaisuudessa pitkällä aikavälillä. Ilmaston lämpe- pienialaisia. Ravinteisia tunturikankaita on runsaimmin neminen vaikuttaa siten, että metsänraja alkaa nousta Käsivarren pohjoisosan suurtuntureilla, jossa kallioperä ylemmäksi ja pohjoisemmaksi, mikä pienentää paljakan poikkeaa muusta Suomesta. Tunturikankaita tavataan ja siten tunturikankaiden pinta-alaa. Tästä näkyy merk- 417:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Niiden kokonais- kejä varsinkin runsaslumisilla paikoilla (Kullman 1977; pinta-ala on Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän 2005). (2007) mukaan 660 000 hehtaaria. Kuvioiden keskikoko Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- on 17 hehtaaria. direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus, kulu- Vastuuluontotyyppi: Koillismaan ja Peräpohjolan boreaa- minen. liset tunturikankaat on Suomen vastuuluontotyyppi. Se Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, kuluminen, pitkällä on maantieteellisesti rajattu ja pinta-alallisesti pieni osa aikavälillä myös ilmastonmuutos. tunturikankaiden luontotyyppiryhmästä. Vastuuluon- Arvioinnin perusteet: Tunturikankaiden pinta-alan ar- totyypin esiintymisalue ulottuu lähinnä yksittäistuntu- vioidaan lisääntyneen merkittävästi siellä, missä tunturi- reina lännessä Yllästunturille ja idässä noin Saariselän mittari (Epirrita autumnata) on tuhonnut tunturikoivikoi- korkeudelle, mistä pohjoiseen vaivaiskoivukankaat alta ja poron ylilaidunnus on estänyt niiden elpymisen. Ra- kavat yleistyä. kentaminen on pienentänyt joidenkin harvinaisempien tunturikangastyyppien esiintymien pinta-alaa. Vuosina 8.3.1 1964–1966 tunturimittarin aiheuttamia tuhoja esiintyi noin 5 000 km²:n alueella, josta vielä puolella ilmeni Karut tunturikankaat selviä tuhovaikutuksia vuonna 1998. Täysin puutonta aluetta eli sekundääripaljakkaa oli 682 km² pääosin Uts- Karuja tunturikankaita esiintyy silikaattipitoisella mine- joella (Sihvo 2002). Tunturikoivikot eivät päässeet näillä raalimaalla, ja ne ovat vallitseva paljakan luontotyyppi. alueilla elpymään kylmien kasvukausien ja voimak- Karuihin tunturikankaisiin kuuluvat tuulikankaat (tuu- kaan porolaidunnuksen vuoksi toisin kuin esimerkiksi lenpieksämäkankaat), variksenmarjakankaat, vaivais- Käsivarressa laajan tunturimittarituhon jäljiltä vuosina koivukankaat, mustikkakankaat, kurjenkanervakankaat, 2004–2005. Utsjoella on useita tuhansia hehtaareja laaja, kanervakankaat ja liekovarpiokankaat. Karuja tunturi- vuosien 2006–2007 aikana syntynyt hallamittarin (Ope- kankaita on kuvattu tarkemmin luvussa 8.3. rophtera brumata) massaesiintymä Nuorgamista etelään Karuja tunturikankaita esiintyy laajalti Tunturi- ja ja Vetsijoelta itään päin. Sen vaikutuksista ei vielä ole Metsä-Lapin kasvillisuusvyöhykkeillä. Peräpohjolassa tietoa. Tunturikankaiden pinta-ala on lisääntynyt kaik- niitä on yleisesti alueen erillistuntureilla, mutta ne ovat kiaan 20 % 1960-luvun tuhojen jälkeen (Sihvo ym. 2007). harvinaisia vyöhykkeen eteläosassa, jossa edustavimmat Pienialaisesti sekundääripaljakkaa on syntynyt myös esiintymät ovat Pyhä-Luoston kansallispuiston alueella. puunkäytön, muun muassa rakennus- ja polttopuun Koillismaalla tunturikankaat ovat jo hyvin harvinaisia oton yhteydessä (Mattson 1988). ja pienialaisia. Esiintymiä on Rukan alueella, Riisitun- Porolaidunnus on vaikuttanut merkittävästi tuntu- turin kansallispuistossa ja Iivaaralla. Suomen eteläisin rikankaiden kasvillisuuden rakenteeseen ja lajistoon, tunturikangasesiintymä on Pudasjärven Iso-Syötteellä. joten kankaiden laadullinen heikkeneminen on ollut Karujen tunturikankaiden kokonaispinta-ala on Metsä- voimakasta. Tunturikankailla poro pitää kasvillisuutta hallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan noin avoimena, esimerkiksi syömällä tunturikoivun taimia ja 660 000 hehtaaria, eli lähes kaikki tunturikankaat (yli erilaisia pensaita. Porolaidunnus vaikuttaa myös kent- 99 %) ovat karuja luontotyyppejä. täkerroksessa, josta poro hyödyntää useita kasvilajeja Koillismaan ja Peräpohjolan boreaaliset tunturikan- kuten mustikkaa, variksenmarjaa ja erilaisia ruohoja. kaat on Suomen vastuuluontotyyppi. Vastuuluontotyyp- Tunturikankailla porolaidunnus vaikuttaa laaja-alaisim- pi on maantieteellisesti rajattu pieni osa koko tunturi- min jäkälien määrään (Kumpula ym. 2000; Kumpula ja kankaiden luontotyyppiryhmästä. Virtanen 2007) ja jäkäläpeitteen laatuun. Kesälaidun- alueilla poronjäkälien suhteellinen osuus on vähen- 8.3.1.1 tynyt ja pioneerijäkälien, lähinnä torvi- ja tinajäkälien (Cladonia spp. ja Stereocaulon spp.) lisääntynyt. Myös Tuulikankaat jäkälien määrä suhteessa sammaliin on muuttunut ja Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio heinämäisten kasvien osuus lisääntynyt. Laidunnus Koko maa 5 3 - VU kuluttaa myös varpukerrosta, erityisesti ikivihreitä la- Pohjois-Suomi 5 3 - VU jeja kuten variksenmarjaa. Porojen aiheuttama tallaus ja Etelä-Suomi kasvillisuuden kuluminen paljastavat mineraalimaata, mikä puolestaan aiheuttaa maan eroosio- ja huuhtou- Luonnehdinta: Tuulikankaiden (tuulenpieksämäkan- tumisalttiutta tunturien rinteillä. Myös tallaus sekä kaiden) yleisrakenteen määrää tuulen vaikutus lumipeit- kasvillisuuden kuluminen ja roskaantuminen asutus- teen paksuuteen, mikä yhdessä tuulivaikutuksen kanssa ten liepeillä, retkeilykäytössä olevilla alueilla ja turisti- määrää lajiston koostumuksen ja sen ulkoiset piirteet, keskusten ympäristössä ovat paikallisesti heikentäneet kuten kasvipeitteen mataluuden ja aukkoisuuden. Tuuli- tunturikankaiden laatua. kankaat erottuvat sydäntalvellakin lumettomina laikkui- Ilmaston mahdollinen lämpeneminen on suurin uh- na tai niiden kasveja verhoaa vain aivan ohut lumipeite

494 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Saarijärvi–Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola tai jääkuori. Tuulikankaiden esiintymispaikkoja ovat liferum), hopeasammalet (Gymnomitrium ssp.) sekä iso- kohoumat, harjanteet, kumpareiden lakiosat ja kuperat korallisammal (Ptilidium ciliare). Jäkälät ovat sammalia selänteet. yleisempiä ja runsaampia. Lajistoon kuuluvat muun Kenttäkerroksen peittävyys on tuulikankailla noin muassa tunturi- ja rakkaluppo (Alectoria nigricans ja 15 % (Haapasaari 1988). Myös pohjakerros on epäyhte- A. ochroleuca), tunturiokajäkälä (Bryocaulon divergens), näinen ja siinä kasvavat sammalet ja pensasjäkälät ovat hietaoka- ja pikkuhirvenjäkälä (Cetraria aculeata ja C. eri- maanmyötäisiä. Jäkäläpeitto on noin 10 %, josta pensasjä- cetorum), kouru- ja lapalumijäkälä (Flavocetraria cucullata käliä on noin 3 % (Haapasaari 1988, kenttähavainnot 1960- ja F. nivalis), torvijäkälät (Cladonia spp.), kermajäkälät luvulta). Tuulisimmilla paikoilla paljastuu jopa mineraa- (Ochrolechia spp.), tappilaikkajäkälä (Pertusaria dactyli- limaata ja syntyy kulumapintoja eli deflaatioita. Varvut na), pikku- ja isokorallijäkälä (Sphaerophorus fragilis ja ja heinät kasvavat yksittäin tai pieninä klooneina, eivätkä S. globosus), tinajäkälät (Stereocaulon spp.) ja matojäkä- muodosta laajoja peittäviä kasvustoja. Varvut esiintyvät lä (Thamnolia vermicularis). Haapasaari (1988) luettelee vallitsevaan tuulensuuntaan nähden kivien suojassa. tuulikankailta 35 putkilokasvia, noin 30 lehti- ja yli 30 Varvusto on matalaa ja sen korkeus on noin 5 cm (Haa- maksasammallajia sekä yli 80 jäkälää. pasaari 1988). Variksenmarja (Empetrum nigrum coll.) on Maantieteellinen vaihtelu: Alueellinen vaihtelu liittyy runsain varpu. Muita lajeja ovat riekonmarja (Arctostaphy- korkeuteen merenpinnasta, mantereisuus–mereisyys- los alpina), vaivaiskoivu (Betula nana), sielikkö (Loiseleuria vaihteluun sekä maaperään. Oksanen ja Virtanen (1995) procumbens), puolukka (Vaccinium vitis-idaea ) ja juolukka erottavat mantereiselta alapaljakalta Arctostaphylos (alpi- (V. uliginosum). Kenttäkerroksen muusta lajistosta mai- na)-Alectoria- ja Empetrum-Loiseleuria-tuulikangastyypit. nittakoon heinämäiset puolipiilijät, kuten lapinkastikka Edellinen on yleisimmillään hemioroarktisessa vyöhyk- (Calamagrostis lapponica), tunturivihvilä (Juncus trifidus), keessä tai glasifluviaalisella maaperällä. Jälkimmäinen tankeapiippo (Luzula arcuata ssp. confusa) ja tunturimaa- on alapaljakan moreenimaitten yleistyyppi. Paljaan maan rianheinä (Hierochloë alpina). Ruohoja ei juuri ole. laikut (deflaatiot) ovat yleisimpiä glasifluviaalisella tai Tunturit Sammalista mainittakoon tunturi- ja turkkikynsi tuulen kuljettamalla maa-aineksella. Keskioroarktisella sammal (Dicranum elongatum ja D. fuscescens), lapin- ja vyöhykkeellä tavataan Vaccinium (vitis-idaea)-Alectoria- karvakarhunsammal (Polytrichum hyperboreum ja P. pi- ja Empetrum-Phyllodoce-Alectoria-tuulikankaita. Yleisesti

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 495

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa ottaen alaoroarktisesta vyöhykkeestä keskioroarktiseen vuoksi eroosio- ja huuhtoutumisalttius ovat kasvaneet. siirryttäessä sielikön osuus vähenee ja liekovarpion (Cas- Jäkälälajistossa laidunnusvaikutukset näkyvät pensas- siope tetragona) osuus kasvaa. Puolimereisillä ja mereisil- jäkälien (poron- ja hirvenjäkälät, lupot) vähentymisenä. lä alueilla pensasjäkälät vähenevät ja hopeasammalten Tallausvaikutus on lisännyt torvi- ja rupijäkälien osuut- ja kermajäkälien osuus kasvaa (Haapasaari 1988; Virta- ta. Turismin aiheuttama tallausvaikutus on paikallista, nen ym. 1999). Deflaatiolaikut ovat harvinaisempia kuin ja sitä on etenkin asutusten, retkeilyalueiden ja turisti- mantereisilla tuulikankailla tai puuttuvat kokonaan. keskusten liepeillä. Lumenviipymäkasveihin kuuluva vaivaispaju (Salix Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- herbacea) on yleisempi mereisillä kuin mantereisilla tuu- direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). likankailla. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tuulikankaat 8.3.1.2 vaihettuvat variksenmarja-, liekovarpio- ja heinäkankai- siin sekä tunturikivikoihin (rakkoihin) ja kallioihin. Variksenmarjakankaat Esiintyminen: Tuulikankaita tavataan pienialaisina, Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio mutta yleisinä Tunturi- ja Metsä-Lapissa. Eteläisimmät Koko maa 5 3 y NT Metsä-Lapin tuulikankaat ovat Pallas-Yllästunturin ja Pohjois-Suomi 5 3 y NT Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Koillismaalla on Etelä-Suomi pieni tuulikangaskuvio Rukatunturilla. Tuulikankaita tavataan kaikkiaan 118:n 10 km x 10 km -ruudun alueel- Luonnehdinta: Variksenmarjakankailla lajisto on pak- la. Esiintymien kokonaispinta-ala on Metsähallituksen kasenkestävää ja samalla kionofobista eli se tarvitsee kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan 24 700 hehtaaria. suhteellisen ohuen lumisuojan. Lumisuojan puuttuessa Tähän alaan on luettu mukaan kuviot, jotka on merkit- lajisto kärsii kevätahavasta ennen roudan sulamista. Vai- ty ”puhtaiksi” tuulenpieksämiksi sekä tuulenpieksämä- vaiskoivu (Betula nana) ei variksenmarjakankailla kasva laikkuiset kuviot, joista osa edustanee variksenmarja- juuri 30 cm korkeammaksi. Variksenmarjakankailla ta- kankaita. Käsivarren pohjoisosan suurtunturien otoksen vataan 30–40 putkilokasvia, 15–25 lehtisammalta, 20–30 (Eurola ym. 2003) perusteella koko tunturialueelle yleis- maksasammalta ja 50–70 jäkälälajia. Lajien lukumäärät tetty pinta-ala on noin 22 000 hehtaaria. vaihtelevat kasvillisuustyypin mukaan (Haapasaa- ri 1988). Lajimäärän ja ilmasto-olosuhteiden välillä ei Tuulikankaat näytä olevan selvää yhteneväisyyttä, vaan ilmastolliset Osuus luontotyypin kokonaisalasta: erot näkyvät lajistossa ja lajien peittävyyksissä. Jäkäläiset yli 1 % kankaat kattavat kaksi kolmasosaa variksenmarjakan- 0,5 - 1 % alle 0,5 % kaiden alasta. esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Variksenmarjakankailla variksenmarja (Empetrum nigrum coll.) on kenttäkerroksen valtalaji, joskin mui- denkin lajien yhteispeittävyys voi yltää variksenmarjan tasolle. Vaivaiskoivua, juolukkaa (Vaccinium uliginosum) ja puolukkaa (V. vitis-idaea) tavataan lähes aina, samoin heinämäisistä lajeista lapinkastikkaa (Calamagrostis lapponica), lampaannataa (Festuca ovina) ja tunturivihvilää (Juncus trifidus). Pohjakerroksessa jäkälät, kuten poron- jäkälät (Cladonia spp.), tinajäkälät (Stereocaulon spp.) ja lapalumijäkälä (Flavocetraria nivalis), ovat sammalia peittävämpiä. Sammalista vallitsevia ovat kynsisamma- let (Dicranum spp.), metsäkerrossammal (Hylocomium splendens), seinäsammal (Pleurozium schreberi) ja isokorallisammal (Ptilidium ciliare). Korkeussuuntainen vaihtelu näkyy seinäsammalen puuttumisena alaoroarktisessa vyöhykkeessä. Korkeus vaikuttaa selvimmin sammalien määrään mereisillä ja jäkälien määrään mantereisilla alueilla siten, että sammalia on hemioroarktisessa vyöhykkeessä mereisillä alueilla ja jäkäliä mantereisilla Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus, kulu- alueilla enemmän kuin vastaavilla alueilla alaoroarkti- minen. sessa vyöhykkeessä. Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, kuluminen. Maantieteellinen vaihtelu: Variksenmarjakankaista voi- Arvioinnin perusteet: Tuulikankaiden määrä on säily- daan erottaa useita kasvillisuustyyppejä mantereisuus– nyt ennallaan, mutta niiden laadun on arvioitu heiken- mereisyys-vaihtelun suhteen. Variksenmarja runsastuu tyneen voimakkaasti. Laatuun vaikuttavana merkittä- mereisillä alueilla ja sen vuoksi koko kenttäkerroksen vimpänä tekijänä on porolaidunnus, joka on vaikuttanut peittävyys kasvaa. Variksenmarjan runsastuminen ei tuulikankaiden rakenteeseen, toimintaan ja lajistoon. siis tapahdu muun kenttäkerroslajiston kustannuksella. Porojen vaikutuksesta jäkälien määrä on vähentynyt ja Pohjakerroksessa jäkälien määrä vähenee ja sammalten myös mineraalimaata on paljastunut (deflaatiot), minkä

496 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 määrä runsastuu mantereisilta alueilta mereisille. Yleisin Norjan puolelle. Myös Metsä-Lapin eteläosa ja Peräpoh- tyyppi mantereisessa Tunturi-Lapissa on variksenmarja- jola ovat indifferenttejä. Näin ollen puolimereistä aluetta jäkälä-tyyppi (Empetrum-Lichenes-tyyppi), kun taas poh- on Suomessa vain Käsivarren pohjoisosan suurtuntureil- joisilla puolimereisillä tuntureilla alapaljakalla esiintyy la (kuva 15, luku 8). variksenmarja-sammal-jäkäläkankaita (Empetrum-Dic- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Variksenmar- ranum-Lichenes-tyyppi). Edellistä vieläkin mereisempi jakankaat voivat joko vaihettua asteittain tai muodostaa tyyppi on variksenmarja-sammalkankaat (Empetrum- mosaiikkeja ja yhdistelmiä muiden tunturikankaiden, Dicranum-tyyppi), jota tavataan ainakin Kilpisjärven tunturien hiekkapaljastumien, tunturikallioiden ja -ki- alueella. Myös pohjoisboreaalinen (variksenmarja)-kal- vikoiden, kuviomaiden, routanummien, vyörysorien, liotierasammaltyyppi on mereinen, ja sen kasvillisuutta heinäkankaiden ja lumenviipymien kanssa. Yleisimmät tavataan Suomessa vain pieninä laikkuina. mosaiikit tai yhdistelmät esimerkiksi Käsivarren suur- Ilmastoalueet ilmaisevat ainoastaan kasvillisuuden tuntureilla ovat variksenmarja-mustikkakangas, varik- painotuksia alueillaan, koska muillakin kasvupaikkate- senmarja-heinäkangas ja variksenmarjakangas-rakkaki- kijöillä, kuten korkeusvyöhykkeellä, maaperällä ja sen vikko (Eurola ym. 2003). kosteudella sekä rinteen suunnalla on merkityksensä Esiintyminen: Variksenmarjakankaat on paljakan yleisin kasvilajistoon ja sen runsauteen. Täten mantereisia tuntu- luontotyyppi. Variksenmarjakankaita esiintyy kaikkialla rikankaita on hieman puolimereisellä alueella ja mereisiä Tunturi- ja Metsä-Lapissa sekä Peräpohjolan ja Koillis- tunturikankaita puolimantereisella alueella (Haapasaa- maan erillistuntureilla. Painopiste on Tunturi-Lapissa. ri 1988). Varsinkin indifferenttien kasvillisuustyyppien Karujen tunturikankaiden, pois lukien tuulikankaat kasvillisuutta tavataan yleisimmin kaikkialla, eniten toki ja vaivaiskoivukankaat kokonaispinta-ala on Metsä- painopistealueellaan. hallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan noin Haapasaarella (1988) tunturikasvillisuuden mukaan 585 000 hehtaaria. Suurin osa tästä pinta-alasta on va- rajattuun puolimantereiseen alueeseen kuuluvat Met- riksenmarjakankaita, mutta se sisältää myös mustikka-, sä-Lapin vyöhykkeen pohjoisosa ja Tunturi-Lappi noin kurjenkanerva-, kanerva- ja liekovarpiokankaat. Näistä Karesuvannosta Näätämöön eli tunturikoivualueen sisä- kaksi viimeksi mainittua ovat melko pienialaisia, yh- maan puoleinen osa. Indifferentti alue ulottuu luoteessa teensä alle 10 000 hehtaaria. Mustikka- ja kurjenkaner- Skandien sisämaareunaan Käsivarressa, muualla pitkälti vakankaiden yhteisalan arvioidaan olevan noin 125 000

Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 497

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa hehtaaria. Tällöin variksenmarjakankaiden osuudeksi leveyspiiriltä pohjoiseen kaikille tunturikangastyypeille jää noin 450 000 hehtaaria. Esiintymien koko vaihtelee yleiseen lajistoon yhdessä koko tunturialueella yleisen pienlaikuista kymmeniin, harvemmin satoihin hehtaa- variksenmarjan (Empetrum nigrum coll.) kanssa. Laaja- reihin. alaisena valtalajina vaivaiskoivu esiintyy hemioroarkti- Variksenmarjakankaiden esiintymisestä ei esitetä sessa vyöhykkeessä metsänrajan yläpuolella, missä lu- karttaa, koska niitä ei Metsähallituksen kuviotietojär- mipeitteen paksuus vaihtelee vähemmän ja kosteusolot jestelmässä (2007) pystytä erottamaan omaksi ryhmäk- ovat tasaisemmat kuin ylempänä. Tunturikoivikoissa se seen. Variksenmarjakankaat sisältyvät kuitenkin edellä ei menesty valtalajina muualla kuin koivuvyöhykkeen esitettyyn tunturikankaiden ryhmätason karttaan (luku soistumilla ja avorämeillä. Haapasaari (1988) esittää vai- 8.3), joka melko hyvin vastaa myös laaja-alaisten varik- vaiskoivukankaat vain hemi(oro)arktisina, mutta Ok- senmarjakankaiden todellista esiintymistä. sanen ja Virtanen (1995) sekä Eurola ym. (2003) myös Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus, kulu- alaoroarktisina. Valtalajin lisäksi muukin lajisto on sa- minen. mankaltainen kuin variksenmarjakankailla, yleisimpinä Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, kuluminen. lajeina jo mainittujen lisäksi kurjenkanerva (Phyllodoce Arvioinnin perusteet: Variksenmarjakankaiden määrä caerulea), mustikka (Vaccinium myrtillus), puolukka (V. vi- on säilynyt ennallaan, mutta niiden laatu on heikentynyt tis-idaea), juolukka (V. uliginosum), tunturivihvilä (Juncus voimakkaasti. Koska variksenmarjakankaat on paljakan trifidus), lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), metsä- yleisin ja laaja-alaisin luontotyyppi, on uhanalaisuusar- lauha (Deschampsia flexuosa), tunturisara (Carex bigelowii), viota lievennetty luontotyypin yleisyyden perusteella. lapinkuusio (Pedicularis lapponica), isokorallisammal (Pti- Heikentyneen laadun syynä on voimakas porolaidun- lidium ciliare), pykä- ja lovisammalet (Barbilophozia spp., nus, joka on vähentänyt jäkälien määrää erityisesti jä- Lophozia spp.), kantokynsisammal (Dicranum flexicaule), käläisillä variksenmarjakangastyypeillä, joita on kaksi karhunsammalet (Polytrichum spp.), hirven- ja poronjä- kolmasosaa variksenmarjakankaiden alasta. Voimakas kälät (Cetraria spp., Cladonia spp.) sekä kangastinajäkälä jatkuva kulutus voi myös paljastaa mineraalimaata. Rin- (Stereocaulon paschale). Ilmastolliset kasvillisuuslohkot teillä voimakas kulutus lisää eroosioalttiutta. tuovat esiin yleisyyseroja mainittujen lajien välillä. Vähi- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- ten putkilokasveja, alle 30 lajia, on jäkälävaltaisella tyy- direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). pillä ja eniten, noin 50 lajia, mereisellä sammalvaltaisella Vastuuluontotyyppi: Sisältyy osittain vastuuluonto- tyypillä (Haapasaari 1988). tyyppiin Koillismaan ja Peräpohjolan boreaaliset tunturi- Maantieteellinen vaihtelu: Vaivaiskoivukankaissa kankaat. voidaan erottaa omia alatyyppejään mereisyys–mantereisuus-vaihtelun mukaisilla ilmastoalueilla. Jäkäläiset 8.3.1.3 tyypit ovat Suomessa yleisimpiä. Oksanen ja Virtanen (1995) kuvaavat Pohjois-Fennoskandiasta kaksi jäkäläis- Vaivaiskoivukankaat tä tyyppiä monine variantteineen. Mantereisilla alueilla Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio vaivaiskoivukasvillisuus on aukkoinen, ja vaivaiskoivun Koko maa 5 4 - NT korkeus on 20–60 cm. Jäkälävaltaisella tyypillä kangasti- Pohjois-Suomi 5 4 - NT najäkälä on pohjakerroksen valtalaji. Indifferenteillä vai- Etelä-Suomi vaiskoivukankailla kenttäkerros on melko yhtenäinen ja pohjakerroksessa sammalet ovat jäkäliä runsaampia. Seinäsammal (Pleurozium schreberi) on runsain sammal- laji hemioroarktisessa vyöhykkeessä. Muista lajeista mainittakoon turkkikynsisammal (Dicranum fuscescens) ja isokorallisammal. Haapasaaren (1988) aineistossa sammalien peittävyys on noin 75 %. Mereisillä kankailla vaivaiskoivu on jopa 110 cm korkeaa, ja kenttäkerroksen peittävyys on noin 90 %. Tiheän ja korkean kenttäkerrok- sen ja karikkeen takia sammalkerroksen peittävyys ei ole sen suurempi kuin indifferentissä vaivaiskoivukasvilli- suudessakaan, vaikka jäkälien peittävyys on mitätön. Seinäsammal ja metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) ovat pohjakerroksen valtalajeja, isokorallisammal ja pykäsammalet ovat merkittäviä. Kenttäkerroksen kas- vullisen rehevyyden lisäksi mereisyyttä ilmentää myös ruohokanukan (Cornus suecica) esiintyminen. Pajuja, lähinnä tunturipajua (Salix glauca) on runsaammin kuin mantereisilla ja indifferenteillä vaivaiskoivukankailla. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Vaivaiskoivu- kankaat liittyvät erilaisin väliastein mustikkakankaisiin. Valtijoki, Enontekiö. Kuva: RKTL, Porontutkimus Esimerkiksi Käsivarren suurtuntureilla vaivaiskoivukankaat muodostavat mosaiikkeja variksenmarjakan- Luonnehdinta: Vaivaiskoivu (Betula nana) kuuluu ka- kaiden, mustikkakankaiden, kurjenkanervakankaiden ruilla hemi- ja alaoroarktisilla paljakkakankailla noin 68. ja heinä-vihviläkankaiden kanssa (Eurola ym. 2003). Ne

498 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 muodostavat lisäksi yhdistelmiä erilaisten kivikko-, pal- teiden alaosassa sekä tuoreempi maaperä tuovat omia jakkasuo- ja niittytyyppien kanssa. piirteitään jäkälätyypin mustikkakankaille variksenmar- Esiintyminen: Vaivaiskoivukankaita esiintyy yleisesti jakankaisiin verrattuna (Haapasaari 1988). Tunturilieko Tunturi-Lapissa ja vähemmässä määrin Metsä-Lapissa. (Diphasiastrum alpinum), tunturisara (Carex bigelowii), Eteläisillä tykkyvaikutteisilla tuntureilla vaivaiskoivu- metsälauha (Deschampsia flexuosa), kultapiisku (Solidago kankaita ei esiinny. Vaivaiskoivukankaita tavataan 220:n virgaurea), pykäsammalet (Barbilophozia spp.), korpikar- 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen ku- hunsammal (Polytrichum commune) ja isohirvenjäkälä viotietojärjestelmän (2007) mukaan esiintymien koko- (Cetraria islandica) ovat yleisempiä kuin variksenmarja- naispinta-ala on 50 600 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko jäkäläkasvillisuudessa. Sen sijaan lapinkastikka (Cala- kahdeksan hehtaaria. Käsivarren pohjoisosan suurtun- magrostis lapponica), lampaannata (Festuca ovina), lapin- turien otoksen (Eurola ym. 2003) perusteella koko tun- karhunsammal (Polytrichum hyperboreum), lapalumijäkä- turialueelle yleistetty vaivaiskoivukankaiden pinta-ala lä (Flavocetraria nivalis) ja kermajäkälät (Ochrolechia spp.) on suurempi, noin 74 000 hehtaaria. esiintyvät variksenmarjakankailla yleisempinä kuin mustikkakankailla. Mustikkakankaiden kenttäkerros on Vaivaiskoivukankaat monilajisempi (35–65 lajia kasvillisuustyypin mukaan) Osuus luontotyypin kokonaisalasta: kuin vastaavan ilmastolohkon variksenmarjakankaiden. yli 1 % Myös sammallajeja on enemmän, jäkälälajeja taas vä- 0,5 - 1 % alle 0,5 % hemmän. Lumenviipymälajisto on mustikkakankailla esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) yleisempää ja vaivaiskoivut kookkaampia kuin variksenmarjakankailla. Paksu lumipeite puskuroi talven pakkasvaikutusta. Lumipeite, joka kuitenkin sulaa nopeasti lyhentämättä paljoakaan kasvukautta, pehmentänee myös korkeuden vaikutusta. Mustikkakankaita ei enää esiinny Käsivarren suurtuntureilla 850–900 m mpy. korkeudella, ja ne ovat paljakalla yleisimmillään korkeudella 600–700 m mpy. (Eurola ym. 2003). Hemi(oro)arktisten ja pohjoisboreaa- listen ei-jäkälävaltaisten mustikkakankaiden tyyppini- missäkin ilmenevä seinäsammal (Pleurozium schreberi) Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. on yleinen laji. Mereisillä alueilla esiintyy myös ruoho- Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä kanukkaa (Cornus suecica). Jyrsijävuodet tuovat oman myös ilmastonmuutos. lisärasitteensa mustikkakankaille (Kyllönen 1988). Arvioinnin perusteet: Vaivaiskoivukankaiden määrä Maantieteellinen vaihtelu: Mustikkakankailla on sa- on säilynyt ennallaan, mutta niiden laatu on heikenty- mankaltainen alueellinen vaihtelu kuin variksenmarja- nyt melko voimakkaasti. Heikentyneen laadun syynä on ja vaivaiskoivukankailla. Mustikkakankaista voidaan voimakas porolaidunnus, joka on vähentänyt jäkälien erottaa mantereiset ala- ja hemi(oro)arktiset sekä poh- määrää (Kyllönen 1988; Kumpula ja Virtanen 2007). Voi- joisboreaaliset mustikka-jäkäläkankaat, indifferentit makas ja jatkuva kulutus myös paljastaa mineraalimaa- ala(oro)arktiset ja pohjoisboreaaliset mustikka-kynsi- ta. Porolaidunnuksen seurauksena heinämäiset kasvit sammal-jäkäläkankaat sekä hemi(oro)arktiset ja poh- voivat runsastua. Tulevaisuudessa ilmastonmuutos voi joisboreaaliset mustikka-seinäsammal-jäkäläkankaat, aiheuttaa jäkäläisten vaivaiskoivukankaiden määrän mereiset ala(oro)arktiset ja pohjoisboreaaliset mustik- vähenemisen ja sammaleisten lisääntymisen. Tunturi- ka-kynsisammalkankaat ja lisäksi hemi(oro)arktiset ja koivun (Betula pubescens ssp. czerepanovii) leviäminen pohjoisboreaaliset mustikka-seinäsammalkankaat (Haa- vaivaiskoivukankaille ilmaston lämmetessä lienee hi- pasaari 1988). dasta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Mustikkakan- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- kaat voivat liittyä jatkumona muihin karuihin tuntu- direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060).

8.3.1.4 Mustikkakankaat Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Koko maa 5 4 - NT Pohjois-Suomi 5 4 - NT Etelä-Suomi

Luonnehdinta: Mustikka (Vaccinium myrtillus) on vallitseva kenttäkerroslaji tai yhdenvertainen variksenmarjan Tunturit (Empetrum nigrum coll.) tai kurjenkanervan (Phyllodoce caerulea) kanssa. Myös vaivaiskoivu (Betula nana) kuuluu vakiolajistoon (yleisyys yli 50 %). Paksu, yli 80 cm:n lumipeite (Eurola ym. 1980), sijainti painanteissa ja rin- Levi, Kittilä. Kuva: Seppo Tuominen

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 499

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa rikangastyyppeihin ja muodostaa yhdistelmiä (Eurola ym. 2003) muun muassa lumenviipymien, kivikkojen, pensaikkojen, tunturiniittyjen, heinäkankaiden ja tunturikoivikoiden kanssa. Esiintyminen: Mustikkakankaita esiintyy yleisesti Tun- turi- ja Metsä-Lapin alueilla. Etelämpänä ne ovat tunturien mataluuden ja kivisyyden vuoksi harvinaisia. Esiin- tymien kokonaispinta-alaksi on Käsivarren suurtunturien (Eurola ym. 2003) otoksesta yleistyksenä arvioitu noin 71 000 hehtaaria. Lumisuojavaatimuksensa takia esiintymien kokovaihtelu on selvästi pienempää kuin variksenmarjakankailla. Esiintymien koko on yleensä alle 10 aaria. Mustikkakankaiden esiintymisestä ei esitetä karttaa, koska niitä ei Metsähallituksen kuviotietojärjes- telmässä (2007) pystytä erottamaan omaksi ryhmäkseen. Mustikkakankaat sisältyvät kuitenkin edellä esitettyyn tunturikankaiden ryhmätason karttaan (luku 8.3). Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä myös ilmastonmuutos. Arvioinnin perusteet: Mustikkakankaiden määrä on Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen säilynyt ennallaan, mutta niiden laatu on heikentynyt melko voimakkaasti. Heikentyneen laadun syynä on va on lumensuojaa vaativa, maaperän ravinteisuuden voimakas porolaidunnus, joka on vähentänyt jäkälien suhteen indifferentti kuivan kasvupaikan laji. Muista määrää (Kyllönen 1988; Kumpula ja Virtanen 2007). kurjenkanervakankailla tavallisista lajeista mainittakoon Myös jäkälälajisto muuttuu kulutuksen jatkuessa. Mus- vaivaiskoivu (Betula nana), puolukka (Vaccinium vitis- tikkakankaista kaksi kolmasosaa on jäkälävaltaisia. Voi- idaea), metsälauha (Deschampsia flexuosa) ja turkkikynsi- makas ja jatkuva kulutus myös paljastaa mineraalimaata. sammal (Dicranum fuscescens) sekä poron- ja tinajäkälät Rinteillä porolaidunnus lisää eroosioalttiutta. (Cladonia spp., Stereocaulon spp.). Haapasaaren (1988) Tulevaisuudessa mahdollisen ilmastonmuutoksen mukaan kurjenkanervakankailla voidaan tavata yli 30 vuoksi lumen aikaistunut sulaminen siirtää metsänrajaa putkilokasvilajia. ylöspäin syvälumisilla paikoilla (Kullman 1977; 2005). Maantieteellinen vaihtelu: Kurjenkanervakankaista Myös jäkälien määrä voi vähentyä ja sammalien ja mus- voidaan mahdollisesti erottaa indifferentti sammalei- tikan määrä lisääntyä. sempi ja mantereinen jäkäläisempi alatyyppi. Kuiva Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- kasvupaikka ilmeisesti vaikeuttaa ilmastoerojen muo- direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). dostumista. Vastuuluontotyyppi: Sisältyy osittain vastuuluonto- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Kurjenkaner- tyyppiin Koillismaan ja Peräpohjolan boreaaliset tunturi- vakankaat vaihettuvat muihin karuihin tunturikangas- kankaat. tyyppeihin ja muodostavat yhdistelmiä muun muassa lumenviipymien, kivikkojen, tunturiniittyjen ja heinä- 8.3.1.5 kankaiden kanssa (Eurola ym. 2003). Esiintyminen: Kurjenkanervakankaiden pääesiintymis- Kurjenkanervakankaat aluetta ovat Metsä-Lapin pohjoisosat ja Tunturi-Lapin Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio eteläosat, kyseisten kasvillisuusvyöhykkeiden rajan Koko maa 5 4 - NT molemmin puolin. Suomessa on neljä kurjenkanerva- Pohjois-Suomi 5 4 - NT kankaiden keskittymää: Pallas-Ounastuntureilla, Saari- Etelä-Suomi selän Raututuntureilla (Kalliola 1939; Haapasaari 1988), Muotkatuntureilla (Haapasaari 1988) ja Käsivarren poh- Luonnehdinta: Kurjenkanervakankaita esiintyy ilmas- joisosan suurtuntureilla (Eurola ym. 2003). tollisesti lievästi mantereisilla ja indifferenteillä alueilla, Kurjenkanervakankaiden kokonaispinta-alaksi on pääpainon ollessa ensin mainituilla. Kurjenkanervan Käsivarren suurtunturien otoksesta (Eurola ym. 2003) (Phyllodoce caerulea) ekologiset vaatimukset ovat mel- yleistyksenä arvioitu noin 54 000 hehtaaria. Kurjenka- ko samanlaiset kuin mustikalla (Vaccinium myrtillus). nervakankaiden esiintymisestä ei esitetä karttaa, koska Påhlsson (1994) yhdistääkin kurjenkanerva- ja mus- niitä ei Metsähallituksen kuviotietojärjestelmässä (2007) tikkakasvillisuuden yhdeksi tyypiksi. Kurjenkanervaa pystytä erottamaan omaksi ryhmäkseen. Kurjenkaner- esiintyy myös tuulikankailla ja lumenviipymillä. Se sie- vakankaat sisältyvät kuitenkin edellä esitettyyn tuntu- tää mustikkaa paremmin routimista, koska maanalaista rikankaiden ryhmätason karttaan (luku 8.3). biomassaa on vähemmän kuin mustikalla (Oksanen ja Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. Virtanen 1995). Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä Kurjenkanervakankaiden lajisto on hyvin saman- myös ilmastonmuutos. laista kuin mustikkakankailla. Valtalaji kurjenkaner- Arvioinnin perusteet: Kurjenkanervakankaiden määrä

500 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 on säilynyt ennallaan, mutta niiden laadun on arvioitu let (Dicranum spp.), seinäsammal (Pleurozium schreberi) heikentyneen melko voimakkaasti. Heikentyneen laadun ja mietoporonjäkälä (Cladonia arbuscula ssp. mitis) ovat syynä on voimakas porolaidunnus, joka on vähentänyt mainittavia lajeja. Sammalien peittävyys on noin 60 % jäkälien määrää (Kyllönen 1988; Kumpula ja Virtanen ja jäkälien alle 5 % (Haapasaari 1988). Jäkälistä poron- 2007). Jäkälälajisto myös muuttuu kulutuksen jatkuessa. jäkälät (Cladonia spp.) ja okatorvijäkälä (C. uncialis) ovat Lajeja ei liene kokonaan hävinnyt, vaan selvin muutos valtalajeja. on tapahtunut jäkälien kokonaismäärässä ja lajien kes- Maantieteellinen vaihtelu: Kanervakankaat jakautuvat kinäisissä suhteissa. Voimakas ja jatkuva kulutus myös levinneisyytensä puolesta selvästi kahteen ryhmään. Ka- paljastaa mineraalimaata. Rinteillä porolaidunnus lisää nerva-sammaltyyppiä tavataan Pohjois-Norjan rannikon eroosioalttiutta. läheisillä sekundäärinummilla, kanerva-sammal-jäkä- Ilmastonmuutoksen seurauksena kurjenkanervakan- lätyyppiä lähinnä Suomen Lapin matalilla tuntureilla kaat voivat muuttua mustikkakankaiksi tai variksen- (Haapasaari 1988). Varsinkin Koillismaalla, mutta myös marjakankaiksi. Peräpohjolassa kanervakankaat ovat soistuneempia kuin Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- Metsä-Lapissa (Haapasaari 1988). direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Kanervakan- kaat vaihettuvat paljakalla muihin karuihin tunturikan- 8.3.1.6 kaisiin, ja alempana paikoin metsä- ja rämekasvillisuu- teen. Soistuneet kanervakankaat ovat yleisiä. Kanervakankaat Esiintyminen: Kanervakankaita esiintyy Länsi-Lapin Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio alueella, Utsjoen–Inarin tuntureilla, Saariselän Rautu- Koko maa 3 3 - VU tuntureilla ja Koillismaalla (Mikkonen-Keränen 1986; Pohjois-Suomi 3 3 - VU Haapasaari 1988). Luontotyypin esiintymisen painopis- Etelä-Suomi tealueita ovat havumetsävyöhykkeen boreaaliset tunturit eli puolitunturit keskimäärin korkeudella 400–450 m Luonnehdinta: Avoimien tai lähes avoimien kanerva- mpy., esiintymisen vaihteluvälin ollessa 360–540 m mpy. kankaiden kasvillisuus on pohjoisboreaalista. Kanerva- (Haapasaari 1988). Riisitunturin vähäpuisella lakialueel- kankaat muistuttavat esimerkiksi Pohjois-Norjan num- la kanervakankaita on poikkeuksellisen paljon. Niiden mia. Nimilaji kanervan (Calluna vulgaris) lisäksi riekon- osuus lakialueen kasvillisuudesta on 40–70 %. Luonto- marja (Arctostaphylos alpina), variksenmarja (Empetrum tyypin kokonaispinta-alan arvioidaan olevan noin 2 000 nigrum coll.), mustikka (Vaccinium myrtillus), juolukka hehtaaria (arvioitu Haapasaaren 1988 aineiston avulla). (V. uliginosum), puolukka (V. vitis-idaea), kynsisamma- Esiintymien keskikoko vaihtelee kymmenistä aareista

Riisitunturi, Posio. Kuva: Seppo Eurola Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 501

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa kymmeniin hehtaareihin. Kanervakankaiden esiinty- gona) kanssa, jopa sitä runsaampia. Runsaasti variksen- misestä ei esitetä karttaa, koska niitä ei Metsähallituk- marjaa kasvavilla paikoilla kenttäkerroksen peittävyys sen kuviotietojärjestelmässä (2007) pystytä erottamaan voi olla yli 70 %. Sen sijaan paikoilla, joilta variksenmarja omaksi ryhmäkseen. Kanervakankaat sisältyvät kui- puuttuu, on kenttäkerroksen peittävyys noin 20–30 %. tenkin edellä esitettyyn tunturikankaiden ryhmätason Liekovarpio muistuttaa kasvupaikkojensa puolesta kur- karttaan (luku 8.3). jenkanervaa (Phyllodoce caerulea). Se on lumensuojakasvi, Uhanalaistumisen syyt: Rakentaminen, kuluminen. kalkin suhteen indifferentti ja kuivan paikan laji (ksero- Uhkatekijät: Rakentaminen, kuluminen, ilmastonmuu- fyytti) (Virtanen ja Eurola 2002). Se voi silti kasvaa tuu- tos. lenpieksämillä kuten myös lumenviipymillä olematta Arvioinnin perusteet: Kanervakankaiden esiintymien silti varsinaisesti kyseisten kasvupaikkojen laji. Edellä pinta-ala on pienentynyt erityisesti etelän erillistuntu- mainittujen lisäksi muista liekovarpiokankaiden kent- reilla, joille on rakennettu laskettelukeskuksia ja -rintei- täkerroksen lajeista mainittakoon nurmitatar (Bistorta tä oheistoimintoineen. Arvioitu väheneminen on ollut vivipara), lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), tuntu- 5–20 %. Lisäksi turismi aiheuttaa voimakasta ja jatku- risara (Carex bigelowii), lampaannata (Festuca ovina), tun- vaa tallausta, mikä on heikentänyt kanervakankaiden turimaarianheinä (Hierochloë alpina), vaivaispaju (Salix rakennetta ja lajistoa. Porolaidunnuksen vaikutus on herbacea) ja puolukka (Vaccinium vitis-idaea) (Virtanen ja vähäinen. Suhteellisen lyhyellä aikavälillä kanervakan- Eurola 1997). kaiden määrän vähenemisen ja laadun heikkenemisen Pohjakerroksen lehtisammallajistoa ovat muun mu- arvioidaan edelleen kiihtyvän. Tulevaisuudessa ilmas- assa särmäsammal (Conostomum tetragonum), kalliokars- ton lämpeneminen aiheuttaa metsittymistä. Lisäksi sa- tasammal (Andreaea rupestris), turkkikynsisammal (Dic- teisuuden muutokset voivat johtaa lajiston runsaussuh- ranum fuscescens), metsäkerrossammalen tunturimuoto teiden voimakkaisiinkin muutoksiin. (Hylocomium splendens), varstasammalet (Pohlia spp.), Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- kangas- ja karvakarhunsammal (Polytrichum juniperinum direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). ja P. piliferum) ja kalliotierasammal (Racomitrium lanu- Vastuuluontotyyppi: Kanervakankaat on merkittävin ginosum) sekä maksasammalista pikkuraippasammal vastuuluontotyyppiin Koillismaan ja Peräpohjolan boreaa- (Anastrophyllum minutum), pykäsammalet (Barbilophozia liset tunturikankaat kuuluvista luontotyypeistä. spp.), seittisammal (Blepharostoma trichophyllum), lovi sammalet (Lophozia spp.) ja isokorallisammal (Ptilidium 8.3.1.7 ciliare). Liekovarpiokankaiden jäkälälajeista mainittakoon pikku- ja isohirvenjäkälä (Cetraria ericetorum ja Liekovarpiokankaat C. islandica incl. var. crispiformis), mietoporonjäkälä (Cla- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio donia arbuscula ssp. mitis) ja torvijäkälät (Cladonia spp.), Koko maa 4 3 - NT* niistä erityisesti okatorvijäkälä (C. uncialis). Jäkälälajis- Pohjois-Suomi 4 3 - NT* toon kuuluvat myös muun muassa lapa- ja kourulumi- Etelä-Suomi jäkälä (Flavocetraria nivalis ja F. cucullata), laikkajäkälät (Pertusaria spp.), tinajäkälät (Stereocaulon spp.) ja ma- tojäkälä (Thamnolia vermicularis). Niin sammalien kuin jäkälienkin peittävyys on yleensä alle 30 % (Virtanen ja Eurola 1997). Maantieteellinen vaihtelu: Liekovarpiokankaiden vaihtelu liittyy korkeusvyöhykkeisiin. Variksenmarja- valtaisia liekovarpiokankaita tavataan lähinnä alaoroarktisessa vyöhykkeessä ja keskioroarktisen vyöhykkeen alaosassa. Tunturivihvilävaltaisia liekovarpiokankaita tavataan koko keskioroarktisessa vyöhykkeessä. Lieko- varpio-jääleinikki (Ranunculus glacialis) -kasvillisuutta tavataan jopa yläoroarktisessa vyöhykkeessä (Oksanen ja Virtanen 1995). Liekovarpio-tunturivihvilä- ja lumen- viipymäkasvillisuuden yleisyys sekä mustikkakankaiden puuttuminen erottaa näkyvimmin keskioroarktisen vyöhykkeen alaoroarktisesta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Liekovar- piokankaat liittyvät variksenmarja-, vaivaiskoivu-, mustikka-, kurjenkanerva- ja heinäkankaisiin sekä lumenviipymiin, paikoin jopa kalkkia suosivaan lapin- vuokkokasvillisuuteen (Dryas octopetala) (Virtanen ja Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Eurola 1997). Esiintyminen: Liekovarpiokankaat on lähinnä keskioro- Luonnehdinta: Liekovarpiokankailla variksenmarja arktisen vyöhykkeen luontotyyppi, minkä vuoksi niitä (Empetrum nigrum coll.) ja tunturivihvilä (Juncus trifidus) esiintyy Suomessa ainoastaan Käsivarren pohjoisosan voivat olla yhdenvertaisia liekovarpion (Cassiope tetra- suurtuntureilla (Eurola ym. 2003; Lammes 1991). Asian-

502 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Liekovarpiokankaat soraikoissa ja kivikoissa. Ravinteisia tunturikankaita on erityisesti Skandien kaledonidisen vuorijonon ylityön- esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) töalueen reunamilla Käsivarren pohjoisosassa. Maaperä on ohutta mineraalimaata tai ruskomaannosta. Kallio- ja maaperän kalkkivaikutus heijastuu kasvillisuuteen, jossa esiintyy runsaasti kalkinsuosija- tai kalkinvaatija- lajeja. Monet näistä lajeista ovat Suomessa harvinaisia ja esiintyvät suppealla alueella Käsivarren pohjoisosan suurtuntureilla. Ravinteisiin tunturikankaisiin luetaan tuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaispinta-ala tässä vain lapinvuokkokankaat, joihin sisältyy niin kui- on noin 5 200–7 500 hehtaaria. Pinta-ala-arvio on saatu via kuin tuoreitakin kasvillisuustyyppejä. Kuivimmil- Eurolan ym. (2003) suurtunturien aineistosta käyttäen la paikoilla esiintyy tuulenpieksämiä ja tuoreimmilla apuna myös tietoa yli 800 m mpy. sijaitsevan keskioro- paikoilla lapinvuokkokankaiden kasvillisuudessa on arktisen paljakka-alueen pinta-alasta. Esiintymät alaoro- jo niittymäisyyttä. Varsinaiset niittymäiset lapinvuok- arktisessa vyöhykkeessä ovat pienehköjä, enimmäkseen kokankaat luetaan tunturien pienruohoniittyihin. La- korkeintaan muutaman aarin kokoisia, mutta keskioro- pinvuokkokankaat ovat usein pirstaleisia ja esiintyvät arktisessa jopa kymmenien hehtaarien laajuisia. laikkuina. Ne muodostavat yhdistelmiä muiden tuntu- Uhanalaistumisen syyt: Kuluminen, porojen ylilaidun- riluontotyyppien kanssa. nus. Uhkatekijät: Kuluminen, porojen ylilaidunnus, pitkällä 8.3.2.1 aikavälillä myös ilmastonmuutos. Arvioinnin perusteet: Liekovarpiokankaiden määrä on Lapinvuokkokankaat pysynyt ennallaan, mutta laadullista heikentymistä on Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio tapahtunut jonkin verran. Porojen tallaamille paikoille Koko maa 5 4 h VU kehittyy oma liekovarpiovariantti (Juncus trifidus-Cassio- Pohjois-Suomi 5 4 h VU pe tetragona -tyypin Polytrichum hyperboreum -variantti), Etelä-Suomi jolla jäkälien määrä on vähentynyt ja jäkälälajisto muuttunut. Heinämäiset kasvit voivat lisääntyä kulutuksen jatkuessa. Putkilokasvien, kuten liekovarpion peittävyys vähenee, ja kermajäkälien (Ochrolechia spp.) sekä lapin- ja karvakarhunsammalen (Polytrichum hyperboreum ja P. piliferum) osuus lisääntyy (Virtanen ja Eurola 1997). Liekovarpio ei kestä tallausta, joten tallaus ja ajoneu- voilla liikkuminen heikentävät kenttäkerrosta. Lisäk- si liekovarpiota on perinteisesti käytetty kahvitulien polttoaineena (Federley 1980). Suhteellisen lyhyellä ai- kavälillä liekovarpiokankaiden määrän arvioidaan vä- hentyvän ja laadun heikkenemisen edelleen kiihtyvän luontomatkailun ja sen aiheuttaman tallauksen myötä. Tulevaisuudessa ilmaston lämpeneminen lisää ainakin variksenmarjan osuutta keskioroarktisessa vyöhykkees- sä. Liekovarpiokankaiden arvioinnissa on asiantuntija-arviona päädytty kriteereistä suoraan johdettavaa luokkaa lievemmälle tasolle ja luontotyyppi on arvioitu silmälläpidettäväksi. Luontotyypin laatu on jo heikentynyt jonkin verran ja tulevaisuudessa heikkenemisen odotetaan kiihtyvän, mutta laadun heikkenemistä ei vielä arvioitu niin vakavaksi, että luontotyyppi olisi Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen katsottava uhanalaiseksi. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- Luonnehdinta: Lapinvuokkokankaat edustavat Suo- direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). messa melko harvinaista luontotyyppiryhmää ja niillä on merkittäviä luontoarvoja, kuten harvinainen lajisto 8.3.2 ja geologinen omaleimaisuus. Lapinvuokkokankaat ovat pohjoisen pallonpuoliskon arktisilla ja vuoristoalueilla Ravinteiset tunturikankaat tavattava luontotyyppi. Sitä luonnehtii kalkinsuosijoihin kuuluva lapinvuokko (Dryas octopetala), joka on mat- Ravinteisia tunturikankaita esiintyy alueilla, joilla on tomaisesti kasvava puolivarpu. Lapinvuokkokankaita vahvasti kalkkipitoinen kallio- ja maaperä. Voimakas esiintyy Suomen tunturien ala- ja keskipaljakalla kalk- Tunturit ravinteisuus liittyy kalkkipitoisten kivilajien, Pohjois- kipitoisen kallioperän alueella. Luontotyypin lajistossa Suomessa lähinnä dolomiitin esiintymiseen kalkkikallio- on vaihtelua kosteusolosuhteiden ja lumisuojan mu- paljastumissa tai niistä syntyisin olevissa kalkkipitoisissa kaan. Kuivilla lapinvuokkokankailla lapinalppiruusu

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 503

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa (Rhododendron lapponicum) voi olla paikoitellen runsas. jarvárri-Duolljehuhput (70–80 ha), Kahperusvaarat Kuivimmilla tuulenpieksämäpaikoilla kalliosara (Carex (2 ha), Govddosgáisi (2 ha), Ánnjaloanji (1 ha) Sai- rupestris) on usein runsas. Muita lapinvuokkokankailla vaara (0,5 ha), Doskaljávri-Bumbovárri (50 ha), So- esiintyviä lajeja ovat muun muassa lampaannata (Festuca masjärvi (10 ha ), Várddoaivi (10 ha), Veajetjávrrit (10 ovina), tunturimaarianheinä (Hierochloë alpina), napapaju ha), Vuopmegašvárri (1 ha), Urttaspahta, Seittikielas (Salix polaris), sinirikko (Saxifraga oppositifolia) ja tunturi- (0,5 ha), Ritnicˇohkka-Háldi (2 ha) ja Cˇ aibmá (0,1 ha). kohokki (Silene acaulis). Muilla tunturialueilla lapinvuokkokankaita esiintyy Lapinvuokkokankailla esiintyy myös harvinaista la- vähemmän. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on jistoa, kuten arnikki (Arnica angustifolia) ja tunturiorho pienehkö esiintymä Rautuvaaralla. Utsjoella lapinvuok- (Chamorchis alpina). Niukkalumisilla tuulenpieksämillä kokankaita esiintyy ainakin Risnjárvárrilla, Gistuskáidil- kasvipeite on avointa ja mineraalimaata ja kalkkisoraa on la, Ruohtirilla ja Tšuomasvarrilla, Inarissa muun muassa näkyvissä. Tuoreilla lapinvuokkokankailla liekovarpio Muotkatunturin erämaassa Buresoaivilla ja Jeageloaivil- (Cassiope tetragona) ja variksenmarja (Empetrum nigrum la sekä Lemmenjoen kansallispuistossa muun muassa coll.) voivat olla melko runsaita, samoin puolukka (Vac- Joenkielisellä ja Látnjoaivilla. Lapinvuokkoa esiintyy cinium vitis-idaea) ja juolukka (V. uliginosum) esiintyvät muuallakin Utsjoella ja Inarissa, mutta tarkempaa tietoa yleisinä. Muuta lajistoa ovat muun muassa punakko siitä, voidaanko esiintymät lukea lapinvuokkokankaik- (Bartsia alpina), nurmitatar (Bistorta vivipara), tunturinur- si ei ole. Urho Kekkosen kansallispuistosta tunnetaan mikka (Poa alpina), verkkolehtipaju (Salix reticulata), tun- muutamia lapinvuokkokankaiden esiintymiä Kiilopääl- turikohokki (Silene acaulis) ja tunturiängelmä (Thalictrum tä ja puiston itäosasta. alpinum). Tuoreimmilla paikoilla esiintyy lapinorvokkia Lapinvuokkokankaita tiedetään esiintyvän 32:n 10 km (Viola biflora) ja kirjosaraa (Carex norvegica). x 10 km -ruudun alueella. Esiintymien kokonaispinta-ala Lapinvuokkokankaiden pohjakerroksen jäkälä- ja on asiantuntija-arvion mukaan noin 240 hehtaaria. sammalpeite on monilajinen. Lehtisammalista yleisiä ovat kalkkikarvasammal (Ditrichum flexicaule), tuntu- Lapinvuokkokankaat rikellosammal (Encalypta alpina), poimusammal (Rhy- Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % tidium rugosum) ja haprakiertosammal (Tortella fragilis). 0,5 - 1 % Kuivilla lapinvuokkokankailla jäkälien peittävyys on alle 0,5 % sammalia suurempi. Vallitsevia jäkäliä ovat lapa- ja esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) kourulumijäkälä (Flavocetraria nivalis ja F. cucullata). Luonteenomaisia ovat myös tunturi- ja rakkaluppo (Alectoria nigricans ja A. ochroleuca). Tuoreilla kankailla sammalten peittävyys on jäkäliä suurempi. Sammalis- ta esiintyvät runsaina esimerkiksi metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) ja tunturipartasammal (Synt- richia norvegica). Kosteimmilla paikoilla kultasammal (Tomentypnum nitens) voi olla runsas. Jäkälistä lapa- ja Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. kourulumijäkälä sekä isohirvenjäkälä (Cetraria islandi- Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, kuluminen ja pitkäl- ca) ovat runsaimpia. lä aikavälillä myös ilmastonmuutos. Maantieteellinen vaihtelu: Käsivarren pohjoisosan Arvioinnin perusteet: Lapinvuokkokankaiden esiin- suurtuntureiden lapinvuokkokankaat eroavat lajistol- tymien määrän arvioidaan säilyneen jokseenkin en- taan muista Suomen tunturialueen lapinvuokkokan- nallaan, mutta laadun arvioidaan heikentyneen jonkin kaista. Käsivarressa esiintyy monia lajeja, joita ei muu- verran. Porojen tallaamilla paikoilla kasvillisuudessa alla Suomessa tavata. Alueen lapinvuokkokankaat ovat esiintyy kulumista, mikä voi muuttaa kankaiden ra- edustavimpia ja lajistoltaan monipuolisimpia. kennetta ja vaikuttaa lajistoon. Porojen vaikutuksesta Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lapinvuok- jäkälien määrä on jonkin verran vähentynyt, ja myös kokankaat vaihettuvat varpukankaisiin, erityisesti va- mineraalimaata on paljastunut. Laadun heikkenemistä riksenmarja- ja liekovarpiokankaisiin, tunturiniittyihin, on havaittu suurten porokantojen aikaan muun muassa kalkkialustan lumenviipymiin, kalkkikallioihin ja -kivi- Saanalla (Eskelinen ja Oksanen 2006). Heinät voivat koihin sekä kalkkivyörysoriin. runsastua porolaidunnuksen vaikutuksesta, sen sijaan Esiintyminen: Lapinvuokkokankaat ovat keskittyneet ruohojen runsautta voimakas laidunnus voi vähentää. Skandien kaledonisen vuorijonon ylityöntöalueen reu- Pensasmaiset jäkälät ovat herkkiä tallaukselle. Lievä namille. Reunavyöhykkeellä esiintyy dolomiittikalliope- porolaidunnus on mahdollisesti monimuotoisuutta yl- rän paljastumia sekä kivikoita ja niistä muodostunutta läpitävä tekijä lapinvuokkokankailla. Harvinaiset lajit kalkkipitoista maaperää. Kalkkipitoisen kallio- ja maa- saattavat kärsiä laidunnuksesta. Lapinvuokkokankai- perän esiintymät ovat melko pienialaisia ja laikuttaisia. den vähäisyyden vuoksi arvioinnissa on käytetty har- Edustavimmat lapinvuokkokankaat ovat Käsivar- vinaisuuskorotusta. Tulevaisuudessa ilmaston lämpe- ren pohjoisosan suurtunturien alueella. Esiintymiä on neminen voi supistaa luontotyypin esiintymisalueita muun muassa seuraavilla paikoilla: Iso-Malla (7 ha), voimakkaasti. Pikku-Malla (4 esiintymää, yhteensä 20 ha), Saana Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- (5 esiintymää, yhteensä yli 20 ha), Jehkas (12 ha), Guon- direktiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060).

504 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.4 vantovaaran ja Pöyrisjärven erämaa-alueilla ja Pallas-Yl- Tunturien heinäkankaat ja tunturiniityt lästunturin kansallispuistossa. Inarin Lapissa heinäkan- kaita esiintyy Paistunturin erämaassa ja Kevon luonnonpuistossa sekä etelämpänä lähinnä Lemmenjoen ja Urho Tunturien heinäkankaisiin luetaan tässä heinämäisten Kekkosen kansallispuistoissa. Heinäkankaita tavataan ja saramaisten kasvien vallitsemat jäkki- ja lampaanna- 85:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Heinäkankaiden ta-tunturivihviläkankaat. Tunturiniittyihin luetaan ma- esiintymien kokonaispinta-ala on asiantuntija-arvion tala- ja korkearuohoista niittykasvillisuutta edustavat mukaan noin 18 800 hehtaaria (Eurolan ym. 2003 Käsi- tunturien pienruoho- ja suurruohoniityt, pajukkoiset varren aineiston perusteella). Esitettävä heinäkankaiden puronvarsiruohostot sekä tunturien saniaisniityt. esiintymäkartta on tuotettu Metsähallituksen kuviotie- tojärjestelmästä (2007), jossa kuviotiedot perustuvat 8.4.1 pääasiassa ilmakuvatulkintana tehtyyn luontotyyppi- inventointiin. Tällöin heinäkankaiksi on luettu myös Tunturien heinäkankaat karuja heinävaltaisia tunturikankaita. Heinäkankaiden todellinen levinneisyysalue on todennäköisesti suppe- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio ampi kuin kartalla on esitetty. Koko maa 5 5 - LC Pohjois-Suomi 5 5 - LC Tunturien heinäkankaat Etelä-Suomi Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % 0,5 - 1 % alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa)

Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä. Arvioinnin perusteet: Heinäkankaiden esiintymät ovat säilyneet sekä määrältään että laadultaan jokseenkin ennallaan. Ne ovat osin laidunnuksen ylläpitämiä. Lai- dunnuksen vaikutukset luontotyyppiin ovat vaihtelevia. Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Turismilla voi olla paikallista vaikutusta heinäkankai- siin. Ilmastonmuutos tulee pienentämään keskioroark- Luonnehdinta: Tunturien heinäkankaille on ominais- tista aluetta Käsivarren pohjoisosassa. Ilmastonmuutos ta heinämäisten ja saramaisten kasvien vallitsevuus. aiheuttaa mahdollisesti pajukon lisääntymistä jäkki- Heinäkankaisiin luetaan tässä yhteydessä jäkkikankaat kankailla ja lampaannata-tunturivihviläkankaat voivat ja lampaannata-tunturivihviläkankaat, joista viimeksi muuttua variksenmarjakankaiksi. mainitut voidaan jakaa kahteen alatyyppiin valtalajin Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- mukaan. Heinäkankaita esiintyy keskioroarktisessa vyö- direktiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). hykkeessä lumensuojaamilla paikoilla. Jäkälien suurempi määrä sammaliin verrattuna kuvastaa kasvupaikan 8.4.1.1 kuivuutta. Jäkkikankaita tavataan siellä täällä tunturi- koivikosta alaoroarktiselle paljakalle, keskioroarktisessa Jäkkikankaat vyöhykkeessä ne harvinaistuvat. Jäkkikankaita on myös Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio havumetsävyöhykkeessä. Lampaannata-tunturivihvilä- Koko maa 5 5 - LC kankaat on keskioroarktisen vyöhykkeen laaja-alaisena Pohjois-Suomi 5 5 - LC esiintyvä luontotyyppi. Etelä-Suomi Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Heinäkankaat Luonnehdinta: Jäkkikankaat esiintyvät selvärajaisina liittyvät karuihin tunturikankaisiin, kuten variksenmar- kuvioina. Ne sijaitsevat yleisimmin paksulumisilla, jakankaisiin ja liekovarpiokankaisiin, sekä ravinteisiin lumen sulamisaikaan seisovan veden täyttämissä tai tunturikankaisiin ja lumenviipymiin. ainakin hyvin märissä altaissa tai kesäkuivien, mutta Tunturit Esiintyminen: Heinäkankaita esiintyy Tunturi- ja Met- keväällä tulvivien lampareiden äärellä. Myös tulvanalai- sä-Lapissa. Niiden esiintyminen painottuu Enontekiöllä silla puronvarsilla ja sulamisvesiuomissa niitä voidaan Käsivarren pohjoisosaan, mutta niitä esiintyy myös Tar- tavata. Karun, mutta kesäkostean maaperän takia ne

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 505

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa 8.4.1.2 Lampaannata-tunturivihviläkankaat Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Koko maa 5 5 - LC Pohjois-Suomi 5 5 - LC Etelä-Suomi

Luonnehdinta: Lampaannata-tunturivihviläkankailla nimilajit lampaannata (Festuca ovina) ja tunturivihvilä (Juncus trifidus) ovat valtalajeja. Tunturivihvilälle on omi- naista esiintyminen laajahkoina yhtenäisinä kasvustoina tai laikuttaisesti. Muita heinämäisiä lajeja ovat tähkä- kaura (Trisetum spicatum) ja pohjannurmipiippo (Luzula multiflora ssp. frigida). Saramaisista lajeista mainittakoon tunturisara (Carex bigelowii). Ruohoista tavallisia ovat tunturikeltano (Hieracium alpinum) ja kultapiisku (So- lidago virgaurea). Jäkälistä esiintyvät pikkuhirvenjäkälä (Cetraria ericetorum) ja kourulumijäkälä (Flavocetraria cucullata). Tunturivihviläkankailla esiintyy usein myös lumenviipymälajistoa, kuten vaivaispajua (Salix herbacea) ja isohirvenjäkälää (Cetraria islandica). Alapaljakalla lampaannadan ja varsinkin tunturivih- vilän esiintyminen yleistyy ja runsastuu koivuvyöhyk- keeseen verrattuna, muttei kuitenkaan valtalajiksi asti Sammaltunturi, Muonio. Kuva: Heikki Eeronheimo (Oksanen ja Virtanen 1995). Sen sijaan keskioroarktisessa vyöhykkeessä ne voivat olla valtalajeina joko yhdessä tai edustavat miltei sadevesiravinteista kasvillisuutta. erikseen. Liekovarpio (Cassiope tetragona) yleistyy ja kuu- Jäkkikankaita leimaa nimilajin, jäkin (Nardus stricta) luu myös valtalajistoon keskipaljakalla. Tunturivihvilä vallitsevuus. Muu lajisto on sekoitus kangas-, lumenvii- yleistyy eniten mereisillä ja lampaannata mantereisilla pymä-, niitty- ja jopa suolajistoa. Jäkkikankailla esiin- alueilla. Lajit ovat indifferenttejä niin lumensuojan kuin tyy muun muassa tunturiliekoa (Diphasiastrum alpinum), ravinteisuudenkin suhteen (Virtanen ja Eurola 2002). mustikkaa (Vaccinium myrtillus), suokukkaa (Andromeda Lumipeitteen paksuus ja kasvupaikan ravinteisuusaste polifolia), kultapiiskua (Solidago virgaurea), tunturisaraa määräävät muun lajiston koostumuksen. (Carex bigelowii), metsälauhaa (Deschampsia flexuosa) ja Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. vaivaispajua (Salix herbacea). Pohjakerros on aukkoinen Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lampaannata- tai jopa puuttuu. Siinä esiintyy maksasammalia (He- tunturivihviläkankaat liittyvät ravinteisiin ja karuihin paticae) sekä lehtisammalista kangaskarhunsammalta tunturikankaisiin, kuten variksenmarjakankaisiin ja lie- (Polytrichum juniperinum) ja vuorikarhunsammalta (Po- kovarpiokankaisiin, sekä lumenviipymiin. lytrichastrum alpinum) (Kalliola 1939). Esiintyminen: Lampaannata-tunturivihviläkankaiden Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. esiintyminen rajoittuu pääasiassa yli 800 metrin korkeu Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Jäkkikankaat teen Käsivarren suurtunturien keskipaljakalle, jota ei ole liittyvät tavallisesti karuihin tunturikankaisiin ja kan- juuri muualla Suomessa. Niitä esiintyy myös Pallas-Ou- gasmaisiin lumenviipymiin. Esiintyminen: Jäkkikankaita esiintyy yleisesti Tunturi- ja Metsä-Lapissa. Etelämpänä ne ovat harvinaisia. Ne esiintyvät pienialaisina, korkeintaan muutaman aarin kokoisina laikkuina. Esiintymien kokonaispinta-ala on asiantuntija-arvion mukaan noin 3 800 hehtaaria (Eu- rolan ym. 2003 Käsivarren aineiston perusteella). Jäk- kikankaat sisältyvät osana edellä esitettyyn tunturien heinäkankaiden ryhmätason karttaan (luku 8.4.1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä. Arvioinnin perusteet: Jäkkikankaiden esiintymät ovat säilyneet sekä määrältään että laadultaan jokseenkin ennallaan. Porolaidunnus edistää jäkin leviämistä ja luontotyyppi onkin osin laidunnuksen ylläpitämä. Jäkki hyö- tyy ainakin Keski-Euroopassa laiduntamisesta (Ellenberg 1963; Påhlsson 1998). Porolaidunnuksen vaikutukset lajistoon ovat vaihtelevia. Ilmastonmuutos aiheuttaa mahdollisesti pajukon lisääntymistä tällä luontotyypillä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luontodirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola

506 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 nastuntureilla ja mahdollisesti myös Urho Kekkosen kan- teisella maaperällä hemioroarktisesta vyöhykkeestä aina sallispuistossa. Esiintymien kokonaispinta-ala on asian- keskipaljakalle asti. Tunturiniittyihin luetaan tässä var- tuntija-arvion mukaan noin 15 000 hehtaaria (Eurolan ym. sinaisten avointen niittytyyppien lisäksi myös pajukkoi- 2003 Käsivarren aineiston perusteella). Pinta-ala-arvion set puronvarsiruohostot, joita luonnehtivat harmaapaju- vaihteluväli on 13 800–17 500 hehtaaria. Lampaannata- pensaikot ja suurruohoiset niittylaikut. Pienruohoniittyjä tunturivihviläkankaat sisältyvät edellä esitettyyn tunturi- (matalaruohoisia niittyjä) luonnehtii kevätkosteus ja nii- en heinäkankaiden ryhmätason karttaan (luku 8.4.1). den lajisto on melko samanlaista kuin ravinteisilla lumen- Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä. viipymillä. Pienruohoniityt vapautuvat lumipeitteestä Arvioinnin perusteet: Lampaannata-tunturivihvilä- kuitenkin aikaisemmin kuin varsinaiset lumenviipymät. kankaiden esiintymät ovat säilyneet sekä määrältään Suurruohoniityt ovat kosteampia ja sijaitsevat usein va- että laadultaan jokseenkin ennallaan. Luontotyyppi on luvesien jatkuvasti kostuttamilla paikoilla. Tunturien osin laidunnuksen ylläpitämä ja laidunnuksen vaikutuk- pienruohoniityt esiintyvät ala- ja keskioroarktisessa vyö- set luontotyyppiin ovat vaihtelevia. Turismilla voi olla hykkeessä ja suurruohoniityt ja pajukkoiset puronvarsi- paikallista vaikutusta muun muassa Saanalla. Ilmaston- ruohostot ala- ja hemioroarktisessa vyöhykkeessä. muutos tulee pienentämään Suomen keskioroarktista Maantieteellinen vaihtelu: Luontotyypin maantie- aluetta Käsivarren pohjoisosassa. Ilmaston lämmetessä teellinen vaihtelu liittyy mantereisuus–mereisyys-vaih- lampaannata-tunturivihviläkankaat voivat muuttua va- teluun. riksenmarjakankaiksi. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturiniityt Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- vaihettuvat liukuvasti useaan eri luontotyyppiin, ku- direktiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150) ten erilaisiin lumenviipymiin, lapinvuokkokankaisiin ja tunturien puronvarsien luontotyyppeihin kuuluviin 8.4.2 suurruohoja saniaislehtoihin. Ne voivat liittyä myös karuihin tunturikankaisiin, kuten vaivaiskoivu-sammal- Tunturiniityt kankaisiin, mutta myös tunturikivikoihin. Esiintyminen: Tunturiniittyjä esiintyy Tunturi- ja Metsä- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Lapissa painopisteen ollessa Käsivarren pohjoisosassa. Koko maa 5 5 - LC Tunturiniittyjä tavataan 76:n 10 km x 10 km -ruudun Pohjois-Suomi 5 5 - LC alueella. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) Etelä-Suomi mukaan esiintymien kokonaispinta-ala on 2 120 hehtaa- Luonnehdinta: Tunturiniittyjen kasvillisuus on matala- ria, mutta tämä lienee yliarvio. Pääosin ilmakuvatulkin- tai korkearuohoista niittykasvillisuutta lumensuojaisilla taan perustuvassa luontokartoituksessa tunturiniityiksi paikoilla ja puronvarsissa. Tunturiniittyjä esiintyy ravin- on todennäköisesti tulkittu myös ainakin osa lumen-

Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 507

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa viipymistä. Lisäksi pienialaisten tunturiniittykuvioiden rajaaminen voi teknisistä syistä liioitella kuvion kokoa. Asiantuntija-arvion mukaan tunturiniittyjen kokonaispinta-ala on noin 1 000 hehtaaria. Esiintymät ovat hyvin pienialaisia, koon vaihdellessa muutamasta neliömetris- tä muutamaan aariin. Tunturiniityt Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % 0,5 - 1 % alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa)

Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola

paljakalla, jokseenkin lumettomilla tai vähälumisilla ja siten kuivemmilla paikoilla. Varsinaisten pienruohoniit- Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä, yli- tyjen esiintymät keskittyvät ravinteikkaan maaperän ja laidunnus. keväisten valu- ja sulamisvesien luonnehtimiin kohtiin, Arvioinnin perusteet: Tunturiniittyjen määrän ja laa- kuten puronvarsiin sekä lumensuojaisiin paikkoihin dun arvioidaan säilyneen jokseenkin ennallaan. Niittyjen pahtojen alla ja rinteillä. kasvillisuuteen vaikuttavat luontainen laidunnuspaine ja Tunturien pienruohoniittyjen kasvillisuus on varsin sen vaihtelu, mikä näkyy lajistossa, kukkakasvien mää- monipuolista ja pienipiirteisesti vaihtelevaa, putkilokas- rässä ja pensaikkoisuudessa. Tunturiniityt ovat mieluisia veja voi olla yhden neliömetrin alalla yli 20 lajia. Kent- ruokailupaikkoja sekä poroille, hirville että pikkujyrsi- täkerroksen tyyppilajeja ovat muun muassa nurmitatar jöille niiden runsaan ja monipuolisen ruohoja heinäla- (Bistorta vivipara), tunturihärkki (Cerastium alpinum), tun- jiston vuoksi. Lajistollisen monimuotoisuuden kannalta turiängelmä (Thalictrum alpinum), lääte (Saussurea alpina), vaihteleva, ajoittain voimakas laidunnuspaine on tuntu- niittyleinikki (Ranunculus acris), tunturikohokki (Silene riniityille suotuisaa, mutta pitkäkestoinen ja voimakas acaulis), tunturikurjenherne (Astragalus alpinus), peuran- laidunnus johtaa lajiston yksipuolistumiseen. Laidun- virna (A. frigidus), tunturikallioinen (Erigeron uniflorus), nus voi suosia ruohojen ja heinien monimuotoisuuden keväthanhikki (Potentilla crantzii), niittymaarianheinä säilymistä ja luontotyypin pysymistä avoimena, mutta (Hierocloë hirta) sekä nurmikat (Poa spp.). Erityisesti kalk- voimakas kulutus voi vähentää suurruohojen määrää ja kikallioperän vaikutuksen piirissä putkilokasvisto on kukintaa. Laidunnus vähentää pajujen biomassaa. Suur- monimuotoisinta. Sammalkerros on monilajinen, vaikka ruohoniityt ja pajukkoiset puronvarsiruohostot pystyvät yksittäisten lajien peittävyys ei ole useinkaan kovin suu- ilmeisesti toipumaan melko hyvin voimakkaankin lai- ri. Luonteenomaisia lajeja ovat kamppisammal (Sanionia dunnuksen vaikutuksista. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa uncinata) ja vuorikarhunsammal (Polytrichastrum alpi- pienruoho- ja suurruohoniittyjen pensoittumista. num). Tämän luontotyypin lajeihin kuuluu myös vaate- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osia sisältyy liaita lajeja etenkin kalkkivaikutteisilla alueilla. luontodirektiivin luontotyyppeihin karut tunturiniityt Ravinteisemmilla kohdilla nurmitattaren ja keväthan- (6150), kosteat suurruohoniityt (6430) ja tunturipajukot hikin luonnehtimat varsinaiset tunturien pienruohonii- (4080). tyt vaihettuvat vähittäisesti niittymäisiksi lapinvuok- kokankaiksi. Niiden kasvillisuus on usein aukkoista, 8.4.2.1 ravinteikas maaperä on muodostunut kalkkipitoisesta kallioperästä, ja pH-arvo vaihtelee tyypillisesti välillä Tunturien pienruohoniityt 6–7. Näillä kalkkipitoisemmilla paikoilla lajistossa on Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio useita vaateliaita lajeja, esimerkiksi verkkolehtipaju (Sa- Koko maa 5 5 - LC lix reticulata), lapinorvokki (Viola biflora), lettoväkäsam- Pohjois-Suomi 5 5 - LC mal (Campylium stellatum), lettotihkusammal (Oncopho- Etelä-Suomi rus virens) ja kultasammal (Tomentypnum nitens). Maantieteellinen vaihtelu: Tunturien pienruohoniit- Luonnehdinta: Tunturien pienruohoniityt on sekä he- tyjen kasvilajistossa on jonkin verran maantieteellistä mioroarktisessa vyöhykkeessä että ala- ja keskipaljakalla vaihtelua, joka johtuu mantereisuus–mereisyys-vaihte- esiintyvä luontotyyppi, jota luonnehtii alle 30 cm korkea lusta. Tämä ilmastollinen vaihtelu heijastuu yksittäisten niittykasvillisuus. Tunturien pienruohoniittyihin luetaan lajien esiintymiseen ja niittylajiston runsaussuhteisiin, tässä yhteydessä myös niittymäiset lapinvuokkokankaat. esimerkiksi ruusujuuri (Rhodiola rosea) runsastuu me- Niittymäisiä lapinvuokkokankaita esiintyy ala- ja keski- reisemmillä alueilla.

508 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- pienruohoniityt vaihettuvat liukuvasti useaan eri luontodirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150) totyyppiin, kuten erilaisiin lumenviipymiin, lapinvuok- lukuun ottamatta niittymäisiä lapinvuokkokankaita. kokankaisiin ja tunturien suurruohoniittyihin. Esiintyminen: Tunturien pienruohoniittyjen edustavim- 8.4.2.2 mat esiintymät ovat Käsivarren suurtunturien alueella. Muilla tunturialueilla, kuten Inarin Lapissa, tunturien Tunturien suurruohoniityt pienruohoniityt ovat harvinaisia ja pienialaisia. Niitä Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio esiintyy muun muassa Kevon luonnonpuistossa, Kal- Koko maa 5 5 h NT doaivin erämaassa sekä Lemmenjoen ja Pallas-Yllästun- Pohjois-Suomi 5 5 h NT turin kansallispuistoissa. Esiintymien kokonaispinta-ala Etelä-Suomi on asiantuntija-arvion mukaan 200–400 hehtaaria. Esiin- tymien koko vaihtelee muutamasta neliömetristä muu- Luonnehdinta: Tunturien suurruohoniittyjä (korkea- tamaan aariin. Tunturien pienruohoniityistä ei esitetä ruohoniittyjä) luonnehtii yli 30 cm korkea niittykasvilli- omaa karttaa, vaan ne sisältyvät osana edellä esitettyyn suus. Niitä tavataan Suomessa etupäässä kaltevilla tun- tunturiniittyjen ryhmätason karttaan (luku 8.4.2). turinrinteillä, joita kostuttaa pohja- tai pintavesi. Tämä Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä. luontotyyppi esiintyy myös kalliopahtojen tuntumassa. Arvioinnin perusteet: Tunturien pienruohoniittyjen Maaperä on ravinteikasta ruskomaannosta. määrän ja laadun arvioidaan säilyneen jokseenkin ennal- Tunturien suurruohoniityt ovat useimmiten pensaik- laan. Pienruohoniittyjen kasvillisuuteen vaikuttavat pik- koisia. Pajuja, muun muassa pohjanpajua (Salix lappo- kujyrsijöiden ja poron aiheuttama laidunnuspaine ja sen num), tunturipajua (S. glauca), villapajua (S. lanata), mus- vaihtelu, mikä näkyy lajistossa, kukkakasvien määrässä tuvapajua (S. myrsinifolia ssp. myrsinifolia) ja kiiltopajua ja pensaikkoisuudessa. Laidunnus voi suosia pienruoho- (S. phylicifolia) esiintyy paikoitellen, muttei laajoina yh- ja. Lajistollisen monimuotoisuuden kannalta vaihteleva, tenäisinä kasvustoina. Suurruohoniityt esiintyvät usein ajoittain voimakas laidunnuspaine on pienruohoniityille melko hajanaisesti, purojen rannoille ja valuvesiuomiin suotuisaa, mutta pitkäkestoinen ja voimakas laidunnus keskittyneinä laikkuina ja muihin luontotyyppeihin se- johtaa lajiston yksipuolistumiseen. Porolaidunnuspaine koittuneena. on vaihdellut esimerkiksi Käsivarressa noin 10 vuoden Kenttäkerros on runsaslajinen ja korkeiden ruohojen jaksoissa. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa pienruohoniit- ja heinien luonnehtima. Kasvupaikka on kesällä purove- tyjen pensoittumista. sien kostuttama. Kenttäkerroksen tyypillisiä lajeja ovat

Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 509

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum), kullero (Trollius koja sekä poroille että hirville runsaan ja monipuolisen europaeus), huopaohdake (Cirsium helenoides), kultapiisku ruohoja heinälajiston takia. Laidunnus vaikuttanee (Solidago virgaurea), pohjansinivalvatti (Cicerbita alpina), tämän luontotyypin pysymiseen avoimena, mutta voi- Suomessa hyvin harvinainen valkopärskäjuuri (Verat- makas kulutus voi vähentää suurruohojen määrää ja rum album) sekä heinistä korpikastikka (Calamagrostis kukintaa. Lajisto voi köyhtyä kulutuksen jatkuessa. purpurea ssp. phragmitoides) ja tesma (Milium effusum). Suurruohoniityt ilmeisesti pystyvät toipumaan melko Kenttäkerroksen kasvilajisto onkin valtaosin samankal- hyvin voimakkaammankin laidunnuksen vaikutuksis- taista kuin pajukkoisissa puronvarsiruohostoissa (luku ta. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa pensoittumista tällä 8.4.2.3). Näiden kahden luontotyypin merkittävin eko- luontotyypillä. loginen ero on lumipeitteen paksuudessa ja viipymi- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- sessä, sillä pajuvaltaiset kohdat vapautuvat varhemmin todirektiivin luontotyyppiin kosteat suurruohoniityt lumipeitteestä. Harvahkon sammalkerroksen tyypillisiä (6430). lajeja ovat suikerosammalet (Brachythecium spp.), lehvä- sammalet (Mnium spp. ja Rhizomnium spp.) ja kamppi 8.4.2.3 sammal (Sanionia uncinata). Maantieteellinen vaihtelu: Luontotyypistä on kuvattu Pajukkoiset puronvarsiruohostot erilaisia variantteja, joista Suomessa esiintyvät pohjan- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio sinivalvatti-metsäkurjenpolvi (Cicerbita alpina - Gerani- Koko maa 5 5 - LC um sylvaticum) -tyyppi ja (metsäkurjenpolvi)-kullero Pohjois-Suomi 5 5 - LC (Geranium sylvaticum- Trollius) -tyyppi. Nämä molem- Etelä-Suomi mat on nimetty niille ominaisten valtalajien perusteella. Suomen tunturien suurruohoniityt kuuluvat etupäässä kullerotyypin niittyihin. Ne ovat kasvualustaltaan hieman kuivempia kuin pohjansinivalvatti-metsäkurjen- polvityypin esiintymät, joiden esiintyminen painottuu läntisille tunturialueille. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien suurruohoniityt liittyvät läheisesti etenkin pajukkoisiin puronvarsiruohostoihin ja muihin tunturien puronvarsien luontotyyppeihin, kuten pienruohoniittyihin ja pu- ronvarsilehtoihin. Esiintyminen: Edustavimmat ja runsaimmat tunturien suurruohoniittyjen esiintymät ovat Käsivarren pohjoisosan suurtuntureilla. Muualla Tunturi-Lapissa on vain paikoin pienialaisia ja usein heikosti kehittyneitä esiin- tymiä. Asiantuntija-arvion mukaan esiintymien kokonaispinta-ala on vain muutamia kymmeniä hehtaareja. Luontotyypin esiintymiä tavataan 14:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Esiintymien keskikoko on muutamasta neliömetristä muutamaan aariin.

Tunturien suurruohoniityt Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Luonnehdinta: Pajukkoisia puronvarsiruohostoja esiintyy tunturirinteiden puronvarsilla ja niille ovat ominaisia harmaapajupensaikot ja suurruohoiset niittylaikut. Kasvupaikka on talvisin kohtalaisen lumensuojainen ja kesällä purovesien kostuttama. Pensaskerros on usein hyvin kehittynyt, joillakin alueilla lähes kahden metrin Uhanalaistumisen syyt: Luontotyyppi on arvioitu sil- korkuinen. mälläpidettäväksi harvinaisuutensa vuoksi. Pajukkoisten puronvarsiruohostojen pensasker- Uhkatekijät: Ylilaidunnus, pitkällä aikavälillä myös roksen tyyppilajeja ovat pohjanpaju (Salix lapponum), ilmastonmuutos. tunturipaju (S. glauca), villapaju (S. lanata) ja kiilto- Arvioinnin perusteet: Tunturien suurruohoniittyjen paju (S. phylicifolia). Harmaapajukot reunustavat pu- on arvioitu säilyneen sekä määrällisesti että laadulli- roa ja vaihettuvat kauempana purosta vaivaiskoivuval sesti jokseenkin ennallaan. Niiden kokonaispinta-ala on taisiin pensaikoihin. Kenttäkerros voi olla etenkin kuitenkin vain muutamia kymmeniä hehtaareja, joten runsaan pajukon alla heikosti kehittynyt, mutta aukko uhanalaisuusarviota on korotettu harvinaisuuden pe- kohtien suurruohostoniityillä se on melko runsas- rusteella. Suurruohoniityt ovat mieluisia ruokailupaik- lajinen; luonteenomaisia lajeja ovat muun muassa oja-

510 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.4.2.4 kellukka (Geum rivale), kurjenjalka (Comarum palustre), metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum), kullero (Trollius Tunturien saniaisniityt europaeus), mesiangervo (Filipendula ulmaria), huopaoh- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio dake (Cirsium helenoides), kultapiisku (Solidago virgaurea) Koko maa 5 5 h NT ja lapinorvokki (Viola biflora). Sammalia esiintyy vain Pohjois-Suomi 5 5 h NT paikoin ja jäkäliä hyvin harvoin. Kasvupaikan maape- Etelä-Suomi rä on yläosistaan tuoretta, tiivistä multaa. Useimmilla paikoilla tämä luontotyyppi esiintyy melko hajanaisesti purojen rannoille ja valuvesiuomiin keskittyneinä laikkuina. Ainoastaan alaoroarktisessa vyöhykkeessä tunturien välisissä suojaisissa laaksoissa tavataan laajempia esiintymiä. Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Pajukkoiset puronvarsiruohostot liittyvät läheisesti suurruohoniittyihin, suurruoholehtoihin, tunturikangaspajukoihin ja vaivaiskoivu-sammalkankaisiin. Esiintyminen: Edustavimmat ja runsaimmat pajukkoisten puronvarsiruohostojen esiintymät ovat Kä- sivarren suurtunturien alueella. Niitä esiintyy myös Inarin Lapissa muun muassa Paistunturin erämaassa ja Kevon luonnonpuistossa kaikkiaan 38:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Pajukkoisten puronvarsiruohostojen esiintyminen lienee laaja-alaisempaa kuin levin- neisyyskartassa on esitetty ja niitä tavattaneen ylei- Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola semminkin purojen varsilla Tunturi- ja Metsä-Lapissa. Luontotyypin kokonaispinta-ala on Metsähallituksen Luonnehdinta: Tunturien saniaisniityt on sekä hemio- kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan 830 hehtaaria. roarktisessa että ala- ja keskioroarktisessa vyöhykkees- Esiintymien keskikoko on muutamasta aarista muuta- sä esiintyvä luontotyyppi. Saniaiset ovat kasvillisuu- maan hehtaariin. dessa vallitsevina. Luonteenomainen laji on tunturihiirenporras (Athyrium distentifolium), joka esiintyy usein Pajukkoiset puronvarsiruohostot selvänä valtalajina. Tunturihiirenportaan kasvustojen Osuus luontotyypin kokonaisalasta: seassa tavataan paikoin liesua (Cryptogramma crispa), yli 1 % 0,5 - 1 % isoalvejuurta (Dryopteris expansa) ja harvemmin suip- alle 0,5 % pohärkylää (Polystichum lonchitis); näistä etenkin lie- esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) su kasvaa myös tunturikivikoissa. Luontotyypin muu lajisto on niukempaa ja koostuu etupäässä karujen kasvupaikkojen lajeista, joista mainittakoon vaivaispaju (Salix herbacea) ja närvänä (Sibbaldia procumbens). Luontotyypin yleisilme ei ole täysin yhtenäinen, sillä saniaiset kasvavat usein lohkareiden ja kivien väleissä. Saniaisvaltaiset kohdat voivat olla tiheäkasvustoisia ja runsaan lehtikarikkeen luonnehtimia. Kasvupaikka on lumensulamisvesien, purovesien tai pohjaveden kostuttama, mutta voi kuivua kasvukauden alussa tai sen kuluessa. Liesukasvustot ovat usein kuivilla paikoilla, Uhkatekijät: Ei ole. kun taas tunturihiirenporrasta on pääasiassa kesällä Arvioinnin perusteet: Pajukkoisten puronvarsiruo- kuivuvissa kivikkoisissa purouomissa. Sammalkerros hostojen on arvioitu säilyneen sekä määrällisesti että on niukka. laadullisesti jokseenkin ennallaan. Tämän luontotyypin Maantieteellinen vaihtelu: Oroarktisista saniaisnii- esiintymät ovat mieluisia ruokailupaikkoja sekä poroille tyistä on kuvattu tunturihiirenporrasvaltainen, hiiren- että hirville niiden runsaan pensaskerroksen ja moni- porras-isoalvejuurivaltainen ja liesuvaltainen variantti, puolisen ruohoja heinälajiston takia. Laidunnus vä- joista kaksi ensimmäistä ovat maantieteelliseltä levin- hentää pajujen biomassaa. Pajujen vähetessä ruohojen ja neisyydeltään laaja-alaisia. Sen sijaan liesuvaltaisen va- heinien määrä lisääntyy, mikä lisää putkilokasvilajiston riantin esiintyminen keskittyy Fennoskandian mereisille monimuotoisuutta. Puronvarsipajukot ja -ruohostot il- alueille. meisesti pystyvät toipumaan hyvin voimakkaastakin Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien sa- laidunnuksesta. niaisniityt liittyvät läheisesti useisiin luontotyyppeihin, Tunturit Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- kuten karuihin lumenviipymiin, tunturikivikoihin ja direktiivin luontotyyppiin tunturipajukot (4080). saniaislehtoihin.

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 511

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa Esiintyminen: Tunturien saniaisniittyjä esiintyy Mallan Luonnehdinta: Laaja-alaisimmat ja edustavimmat lu- ja Kevon luonnonpuistoissa, Käsivarren erämaa-alueella menviipymät esiintyvät keski- ja yläpaljakalla, mutta Urttasvaaralla sekä Pyhä-Luoston ja Pallas-Yllästunturin useiden lumenviipymätyyppien esiintymiä tavataan kansallispuistoissa. Asiantuntija-arvion mukaan esiin- myös alapaljakalla. Joidenkin lumenviipymätyyppi- tymien kokonaispinta-ala on 1–3 hehtaaria ja keskikoko en esiintymiä on paikallisesti myös hemioroarktises- aarista muutamaan aariin. sa vyöhykkeessä. Luonteenomaisesti lumenviipymät esiintyvät sulamis- ja purovesien kostuttamilla paikoilla tunturien paksulumisissa painanteissa. Ne va- Tunturien saniaisniityt pautuvat lumesta kesäkuun lopun ja elokuun välisenä esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) aikana, lumenviipymätyypin mukaan. Toiset lumen- viipymätyypit säilyvät kosteina koko kasvukauden, toiset kuivuvat kasvukauden kuluessa. Maaperän humuskerros on pääsääntöisesti ohut tai puuttuu, ja vain ravinteisilla pienruoholumenviipymillä humuskerros voi olla paksu. Lumenviipymät ovat kivikkoisia. Niillä tavataan usein kuviomaita ja rinnepaikoilla on solifluktiota, jolloin vettynyt maa valuu hitaasti alas- päin. Lumenviipymien luontotyyppiryhmä voidaan jakaa karuhin ja ravinteisiin lumenviipymiin ja nämä edelleen useammiksi luontotyypeiksi. Ravinteisilla lu- menviipymillä kallioperä on kalkkipitoinen ja lajistossa esiintyy kalkinsuosijalajistoa. Lumenviipymillä kasvillisuus on matalaa ja joko sa- rojen, heinien, ruohojen, sammalten tai kääpiöpajujen vallitsemaa. Kasvillisuus on lumenviipymätyypin mu- Uhanalaistumisen syyt: Luontotyyppi on arvioitu sil- kaan joko aukkoista, jolloin paljasta soraa ja kiviä on mälläpidettäväksi harvinaisuutensa vuoksi. runsaasti näkyvissä, tai sulkeutunutta, jolloin kenttä- tai Uhkatekijät: Ei ole. pohjakerros on yhtenäinen. Lumen sulaminen vasta ke- Arvioinnin perusteet: Tunturien saniaisniittyjen on ar- sällä lyhentää kasvukautta, mikä näkyy lajistossa. Tyy- vioitu säilyneen sekä määrältään että laadultaan jokseen- pillisiä karujen lumenviipymien lajeja ovat muun mu- kin ennallaan. Esiintymien kokonaispinta-ala on vain assa vaivaispaju (Salix herbacea), sammalvarpio (Cassiope muutamia hehtaareja, minkä vuoksi uhanalaisuusarvi- hypnoides), närvänä (Sibbaldia procumbens), lumijäkkärä ota on korotettu luontotyypin harvinaisuuden perusteel- (Gnaphalium supinum), niittyleinikki (Ranunculus acris), la. Saniaisniityt esiintyvät usein syrjäisillä alueilla, joilla ahmansammalet (Kiaeria spp.) ja paljakkakuurasammal ei ole juurikaan ihmistoimintaa. Kivikkoisuuden takia (Anthelia juratzkana). Ravinteisilla lumenviipymillä ovat liikkuminen niillä on vähäistä. tavallisia muun muassa verkkolehtipaju (Salix reticulata), Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. napapaju (S. polaris), nuokkurikko (Saxifraga cernua) ja lapinorvokki (Viola biflora) sekä sammalista kalkkikah- 8.5 taissammal (Distichum capillaceum). Maantieteellinen vaihtelu: Lumenviipymien esiin- Lumenviipymät ja lumenpysymät

Lumenviipymiä ja -pysymiä esiintyy tyypillisimmil- lään ja laaja-alaisimmillaan keski- ja yläpaljakalla. Lu- menviipymät vapautuvat lumesta kesäkuun lopun ja elokuun välisenä aikana. Lumenpysymien lumipeite ei sula kokonaan kesän aikana, vaan ne ovat useita vuosia lumen peittämiä. Maaperän humuskerros on lumenviipymillä pääsääntöisesti ohut tai se puuttuu. Lumenpysymillä maapeite on kasvitonta paljasta maata ja kivikkoa.

8.5.1 Lumenviipymät

Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Koko maa 4 4 - NT Pohjois-Suomi 4 4 - NT Etelä-Suomi Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen

512 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.5.1.1.1 tymät ovat edustavimpia Enontekiön suurtunturien Vaivaispajulumenviipymät alueella. Muualla lumenviipymät ovat lajistoltaan köy- hempiä. Ravinteisten lumenviipymien esiintyminen pai- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio nottuu Enontekiölle. Koko maa 5 5 - LC Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lumenviipy- Pohjois-Suomi 5 5 - LC mät voivat liittyä tunturiniittyihin, mustikka-, lapin- Etelä-Suomi vuokko- ja liekovarpiokankaisiin, tunturien heinäkan- kaisiin, kuviomaihin sekä rakkakivikoihin. Esiintyminen: Runsaimmin ja laaja-alaisimmin lumenviipymien esiintymiä on Käsivarren pohjoisosan suurtunturien alueella. Muualla Tunturi-Lapissa esiintymiä on Utsjoella ja Inarin pohjoisosassa. Metsä-Lapissa nii- tä esiintyy Pallas-Yllästunturin, Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Lumenviipymiä tavataan 83:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan lumenviipymien kokonaispinta-ala on 5 450 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko kuusi hehtaaria.

Lumenviipymät Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % 0,5 - 1 % alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Pallastunturi, Muonio. Kuva: Heikki Eeronheimo

Luonnehdinta: Vaivaispajulumenviipymät ovat hyvin matalakasvuisen vaivaispajun (Salix herbacea) luonnehtimia. Luontotyypin esiintymät keskittyvät tunturien paksulumisiin painanteisiin keski- ja yläpaljakalle, mutta niitä esiintyy myös alapaljakalla ja paikoittain hemioroarktisessa vyöhykkeessä. Luontotyyppi esiintyy myös laikkuina rakkakivikoiden luonnehtimilla paikoilla. Uhanalaistumisen syyt: Ilmaston lämpenemisen arvioi- Vaivaispajulumenviipymät vapautuvat lumipeitteestä daan suhteellisen lyhyellä aikavälillä vaikuttavan luonto- kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa. Ne ovat kosteita tyypin määrää vähentävästi ja laatua heikentävästi. lumen sulamisen jälkeen, mutta kuivuvat kasvukauden Uhkatekijät: Ilmastonmuutos ja porojen ylilaidunnus. kuluessa. Kasvillisuus on usein aukkoista kuviomaa- Arvioinnin perusteet: Lumenviipymien esiintymien muodostuksen ja kivikkoisuuden vuoksi. Maaperän arvioidaan säilyneen sekä määrältään että laadultaan humuskerros on ohut ja hapan. jokseenkin ennallaan tai heikentyneen vain vähän. Kenttäkerroksen tyyppilajeja ovat vaivaispajun ohella Suhteellisen lyhyellä aikavälillä luontotyypin alan ar- muun muassa sammalvarpio (Cassiope hypnoides), lumi- vioidaan pienenevän ja laadun heikkenevän ilmaston jäkkärä (Gnaphalium supinum), tunturilieko (Diphasi- lämpenemisen seurauksena. Lumenviipymillä lumipeit- astrum alpinum) ja närvänä (Sibbaldia procumbens). Pai- teinen aika lyhenee, jolloin luontotyypin esiintymät saat- koitellen ruohoista esiintyy pikkuleinikkiä (Ranunculus tavat muuttua muun muassa erilaisiksi syvälumisiksi pygmaeus) sekä heinistä ja saroista tunturi- ja riekonsaraa tunturikangastyypeiksi. Porolaidunnuksen vaikutukset (Carex bigelowii, C. lachenalii) ja lapinlauhaa (Vahlodea at- vaihtelevat lumenviipymätyypin mukaan. ropurpurea). Sammalkerros on usein melko yhtenäinen ja Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osia sisältyy yleisiä lajeja ovat paljakkakuurasammal (Anthelia juratz- luontodirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt kana), särmäsammal (Conostomum tetragonum), ahman- (6150). sammalet (Kiaeria spp.), lovisammalet (Lophozia spp.) ja tunturikarhunsammal (Polytrichastrum sexangulare). 8.5.1.1 Tyypillisiä jäkäliä edustavat suohirvenjäkälä (Cetrariella delisei), poronkuppijäkälä (Solorina crocea) ja tunturitina- Karut lumenviipymät jäkälä (Stereocaulon alpinum). Vaivaispajulumenviipymät ovat tunturisopulin (Lemmus lemmus) talvehtimisalueita. Karuihin lumenviipymiin luetaan kuuluviksi vaivais- Sopulin talviaikaiset syönnökset vaikuttavat kasvillisuu- pajulumenviipymät, matalasaraiset ja -heinäiset lu- teen, erityisesti sammalten runsauteen. menviipymät, karut pienruoholumenviipymät, karut Maantieteellinen vaihtelu: Vaivaispajulumenviipy- Tunturit sammalvaltaiset lumenviipymät ja jääleinikkilumen- mien esiintymät ovat lajistollisesti monimuotoisimpia viipymät. Käsivarren pohjoisosan suurtunturien alueella. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Vaivaispajulu-

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 513

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa menviipymät vaihettuvat niukkalumisemmilla paikoilla ja ruohot, kuten lumijäkkärä (Gnaphalium supinum) ja mustikkakankaisiin, kosteammilla paikoilla niittyihin nurmitatar (Bistorta vivipara). Vaivaispajua (Salix her- sekä matalasaraisiin ja -heinäisiin lumenviipymiin. Pit- bacea) esiintyy vähän heiniin ja saroihin verrattuna. källe kesään viipyvien lumilaikkujen äärellä vaivaispaju- Luontotyypin esiintymät keskittyvät sulamis- tai puro- lumenviipymät vaihettuvat sammallumenviipymiin. vesien kostuttamille paikoille tunturien paksulumisiin Esiintyminen: Luontotyypin edustavimmat esiintymät painanteisiin. Esiintymät voivat olla myös laikkuina su- sijaitsevat Käsivarren suurtunturien alueella. Muilla lavien lumikenttien lähistöllä, tunturipurojen varsilla tai tunturialueilla, kuten Pallas-Ounastuntureilla, Saari- korkeilla tuntureilla myös rakkakivikoiden väliköissä. selällä ja Utsjoen tunturialueella esiintymiä on vähän. Matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät vapautuvat Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaispin- lumipeitteestä kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa ta-ala on noin 1 000 hehtaaria, mikä on vajaa viidesosa ja ne ovat kosteita koko kasvukauden. Maaperän hu- kaikkien lumenviipymien yhteisalasta. Vaivaispajua ta- muskerros on ohut ja hapan ja joskus voi olla havait- vataan Suomen putkilokasvien levinneisyyskartaston tavissa soistumisen merkkejä. Alapaljakalla tavallisia (Luonnontieteellinen keskusmuseo 2007) mukaan 116:n putkilokasvilajeja ovat pohjanrölli (Agrostis mertensii), 10 km x 10 km -ruudun alueella, mutta lajin kaikilla pohjansimake (Anthoxanthum alpinum), riekonsara (Ca- esiintymispaikoilla ei ole vaivaispajulumenviipymiä. rex lachenalii), pohjantähkiö (Phleum alpinum), pohjan- Vaivaispajulumenviipymistä ei esitetä erillistä karttaa, nurmikka (Poa alpigena), tähkäkaura (Trisetum spicatum) vaan esiintymät sisältyvät edellä lumenviipymien luon- ja lapinlauha (Vahlodea atropurpurea). Myös metsälauha totyyppiryhmätasolla (luku 8.5.1) esitettyyn karttaan. (Deschampsia flexuosa) ja lampaannata (Festuca ovina) Uhkatekijät: Ilmastonmuutos. voivat olla yleisiä. Sammalkerros on usein aukkoinen Arvioinnin perusteet: Vaivaispajulumenviipymien ja siinä esiintyy lumenviipymälajeja, kuten paljakka- määrän ja laadun arvioidaan säilyneen jokseenkin ennal- kuurasammalta (Anthelia juratzkana), ahmansammalia laan. Porolaidunnuksella ei ole merkittäviä vaikutuksia (Kiaeria spp.), lovisammalia (Lophozia spp.) ja vuorikar- luontotyyppiin. Turismin vaikutus ilmenee paikallise- hunsammalta (Polytrichastrum alpinum). Jäkäliä on vä- na kulumisena vaellusreittien varsilla. Tulevaisuudes- hän, lähinnä isohirvenjäkälää (Cetraria islandica) esiintyy sa lumipeitteisen ajan lyhentyessä ilmastonmuutoksen niukasti. seurauksena luontotyypin esiintymät voivat muuttua Maantieteellinen vaihtelu: Matalasaraisten ja -heinäis- mustikkakankaiksi. ten lumenviipymien esiintymät ovat lajistollisesti mo- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. nimuotoisimpia Käsivarren pohjoisosan suurtunturien alueella. 8.5.1.1.2 Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Matalasarai- Matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät set ja -heinäiset lumenviipymät vaihettuvat niukkalumisemmilla paikoilla mustikkakankaisiin, kosteammilla Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio paikoilla niittyihin ja pitkälle kesään viipyvien lumilaik- Koko maa 5 5 - LC kujen äärellä sammallumenviipymiin. Pohjois-Suomi 5 5 - LC Esiintyminen: Luontotyypin edustavimmat esiintymät Etelä-Suomi sijaitsevat Enontekiön suurtunturien alueella. Muilla tunturialueilla, kuten Pallas-Ounastuntureilla, Saari- selällä ja Utsjoen tunturialueella esiintymiä on vähän. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaispinta-ala on noin 1 000 hehtaaria, mikä on vajaa viidesosa kaikkien lumenviipymien yhteisalasta. Matalasaraisista ja -heinäisistä lumenviipymistä ei esitetä erillistä karttaa, vaan esiintymät sisältyvät edellä lumenviipymien luon- totyyppiryhmätasolla (luku 8.5.1) esitettyyn karttaan. Uhkatekijät: Ilmastonmuutos. Arvioinnin perusteet: Matalasaraisten ja -heinäisten lumenviipymien määrän ja laadun arvioidaan säily- neen jokseenkin ennallaan. Porolaidunnus muovaa luontotyypin lajiston runsaussuhteita. Laidunnuksen puute voi yksipuolistaa lajistoa, mutta toisaalta liian voimakas laidunnus voi haitata tallausherkkiä lajeja. Luontotyyppi onkin osin laidunnuksen ylläpitämä ja yleistynee voimakkaassa laidunnuspaineessa. Turismin vaikutus on lievää, ja se ilmenee paikallisena kulumisena Pallastunturi, Muonio. Kuva: Heikki Eeronheimo vaellusreittien varsilla. Tulevaisuudessa lumipeitteisen ajan lyhentyessä ilmastonmuutoksen seurauksena tä- Luonnehdinta: Matalasaraiset ja -heinäiset lumenvii- män melko pienialaisen luontotyypin esiintymät voivat pymät keskittyvät ala- ja keskipaljakalle. Niitä luon- muuttua niityiksi. nehtivat tunturisara (Carex bigelowii) ja sammalvarpio Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- (Cassiope hypnoides) sekä tunturivihvilä (Juncus trifidus) direktiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150).

514 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.5.1.1.3 Karut pienruoholumenviipymät muutoksen seurauksena tämän melko pienialaisen luontotyypin esiintymät voivat muuttua niityiksi. Ilmaston Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio lämpenemisen vaikutusten arvioidaan kiihtyvän suh- Koko maa 4 4 - NT teellisen lyhyellä aikavälillä. Pohjois-Suomi 4 4 - NT Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- Etelä-Suomi direktiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). Luonnehdinta: Karut pienruoholumenviipymät on ala- ja keskipaljakalle keskittyvä luontotyyppi. Niitä 8.5.1.1.4 luonnehtivat tunturien pienruohot, kuten niittyleinikki Karut sammalvaltaiset lumenviipymät (Ranunculus acris) ja heinät, kuten pohjantuoksusimake (Anthoxanthum alpinum). Vaivaispajua (Salix herbacea) Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio esiintyy, mutta vain vähän. Karut pienruoholumenvii- Koko maa 4 4 - NT pymät keskittyvät sulamis- tai purovesien kostuttamille Pohjois-Suomi 4 4 - NT paikoille tunturien paksulumisiin painanteisiin. Ne va- Etelä-Suomi pautuvat lumipeitteestä kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa ja ovat kosteita koko kasvukauden. Maaperän humuskerros on ohut ja lievästi hapan. Kenttäkerroksen tyyppilajeja ovat edellä mainittujen lisäksi keräpääpoi- mulehti (Alchemilla glomerulans), tunturisara (Carex bigelowii), riekonsara (C. lachenalii), tunturihorsma (Epilobi- um anagallidifolium), lumijäkkärä (Gnaphalium supinum), pikkuleinikki (Ranunculus pygmaeus), närvänä (Sibbaldia procumbens), sahramivoikukka (Taraxacum croceum), lapinlauha (Vahlodea atropurpurea) ja tunturitädyke (Ve- ronica alpina). Sammalkerros on melko yhtenäinen ja yleisiä lajeja ovat suikerosammalet (Brachythecium spp.), ahmansammalet (Kiaeria spp.), lovisammalet (Lophozia spp.) ja kamppisammal (Sanionia uncinata). Jäkäliä on niukasti. Maantieteellinen vaihtelu: Karut pienruoholumenvii- pymät lienevät lajistollisesti monimuotoisimpia Käsivar- ren pohjoisosassa. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Karut pien- Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola ruoholumenviipymät vaihettuvat aikaisemmin sulavilla kosteammilla paikoilla niittyihin. Ne vaihettuvat myös Luonnehdinta: Karut sammalvaltaiset lumenviipymät vaivaispajulumenviipymiin sekä matalasaraisiin ja -hei- sisältävät sekä tähtirikko-hapro-sammal-lumenviipymät näisiin lumenviipymiin. että karut sammallumenviipymät. Tähtirikko-hapro-sam- Esiintyminen: Luontotyypin edustavimmat esiintymät mal-lumenviipymien esiintymiä on alapaljakalta yläpalja- sijaitsevat Käsivarren suurtunturien alueella. Muilla tun- kalle, karuja sammallumenviipymiä vain keski- ja yläpal- turialueilla, kuten Pallas-Ounastuntureilla, Saariselällä ja jakalla. Molempia luonnehtii pohjakerroksessa vallitseva Utsjoen tunturialueella esiintymiä on vähemmän. Asian- sammalpeite putkilokasvien esiintyessä harvakseltaan. tuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaispinta-ala Tähtirikko-hapro-sammal-lumenviipymät keskittyvät on noin 1 000 hehtaaria, mikä on vajaa viidesosa kaikki- sulamis- tai purovesien kostuttamille paikoille tunturien en lumenviipymien yhteisalasta. Karuista pienruoholu- myöhään lumesta sulaviin painanteisiin ja pahtojen alus- menviipymistä ei esitetä erillistä karttaa, vaan esiintymät toille. Tällä luontotyypillä on usein myös rakkakivik- sisältyvät edellä lumenviipymien luontotyyppiryhmäta- koa. Nämä lumenviipymät vapautuvat lumipeitteestä solla (luku 8.5.1) esitettyyn karttaan. heinäkuussa ja ovat kosteita koko kasvukauden. Maa- Uhanalaistumisen syyt: Ilmaston lämpenemisen ar- perän humuskerros on ohut. Tähtirikko-hapro-sammal- vioidaan suhteellisen lyhyellä aikavälillä vaikuttavan lumenviipymillä on harvahko hapron (Oxyria digyna) ja luontotyypin määrää vähentävästi ja laatua heikentä- tähtirikon (Saxifraga stellaris) luonnehtima putkilokas- västi. vipeite. Putkilokasveista luonteenomaisia ovat edellä Uhkatekijät: Ilmastonmuutos. mainittujen lisäksi tunturilauha (Deschampsia alpina) ja Arvioinnin perusteet: Karujen pienruoholumenviipy- tunturihorsma (Epilobium anagallidifolium). Harvinaisina mien määrän ja laadun arvioidaan säilyneen jokseenkin voidaan tavata kurjentatarta (Koenigia islandica) ja tuntu- ennallaan. Porolaidunnus muovaa luontotyypin lajiston rihilpiä (Phippsia algida). runsaussuhteita. Laidunnuksen puute voi yksipuolistaa Karuilla sammallumenviipymillä putkilokasveja ei lajistoa, mutta toisaalta liian voimakas laidunnus voi juuri esiinny. Esiintymät keskittyvät tunturien miltei haitata tallausherkkiä lajeja. Luontotyyppi onkin osin koko kesän viipyvien lumikenttien liepeille ja ne ovat Tunturit laidunnuksen ylläpitämä. Turismin vaikutus ilmenee usein rakkakivikkoisia. Nämä lumenviipymät vapau- paikallisena kulumisena vaellusreittien varsilla. Tule- tuvat lumipeitteestä vasta elokuussa ja ovat kosteita vaisuudessa lumipeitteisen ajan lyhentyessä ilmaston- koko kasvukauden. Maaperän humuskerros on ohut

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 515

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa ja hapan. Sammalkerros on hyvin kehittynyt, mutta kivikkoisuuden, solifluktion ja kuviomaamuodostuksen vuoksi aukkoinen. Runsaimpia sammallajeja ovat monet pienet maksasammalet, kuten paljakkakuurasammal (Anthelia juratzkana) ja lovisammalet (Lophozia spp.). Leh- tisammalista luonteenomaisia ovat hetesirppisammal (Warnstorfia exannulata), ahmansammalet (Kiaeria spp.) ja tunturikarhunsammal (Polytrichastrum sexangulare). Jäkäliä on niukasti. Maantieteellinen vaihtelu: Karut sammalvaltaiset lu- menviipymät ovat lajistollisesti monimuotoisimpia Kä- sivarren suurtunturien alueella. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Karut sammalvaltaiset lumenviipymät vaihettuvat kuivilla paikoilla kangasmaisiin lumenviipymiin. Esiintyminen: Luontotyypin esiintymät sijaitsevat pääosin Enontekiöllä Käsivarren suurtunturien alueella. Muilla tunturialueilla esiintymiä on vähän. Karuista sammalvaltaisista lumenviipymistä ei esitetä erillistä Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen karttaa, vaan esiintymät sisältyvät edellä lumenviipymien luontotyyppiryhmätasolla (luku 8.5.1) esitettyyn maksasammalvaltainen. Paljakkakuurasammal (Anthelia karttaan. juratzkana), ahmansammalet (Kiaeria spp.), lovisammalet Uhanalaistumisen syyt: Ilmaston lämpenemisen ar- (Lophozia spp.) ja tunturikarhunsammal (Polytrichastrum vioidaan suhteellisen lyhyellä aikavälillä vaikuttavan sexangulare) ovat tyypillisiä sammallajeja. Suhteellisen luontotyypin määrää vähentävästi ja laatua heikentä- niukkalumisilla paikoilla rakkakivikko on kartta- (Rhi- västi. zocarpon spp.) ym. rupijäkälien kirjomaa. Uhkatekijät: Ilmastonmuutos. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Arvioinnin perusteet: Karujen sammalvaltaisten lu- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Jääleinikkilu- menviipymien määrän ja laadun arvioidaan säilyneen menviipymät vaihettuvat sammallumenviipymiin pit- jokseenkin ennallaan. Porolaidunnuksella ei ole mer- källe kesään viipyvien lumilaikkujen äärellä. kittäviä vaikutuksia luontotyyppiin. Turismin vaikutus Esiintyminen: Jääleinikkilumenviipymiä esiintyy vain ilmenee paikallisena kulumisena vaellusreittien varsilla. Käsivarren pohjoisosan suurtunturien alueella. Luonto- Tulevaisuudessa lumipeitteisen ajan lyhentyessä ilmas- tyyppi on pienialainen. Suomen putkilokasvien levinnei- tonmuutoksen seurauksena tämän melko pienialaisen syyskartaston (Luonnontieteellinen keskusmuseo 2007) luontotyypin esiintymät taantuvat. Ilmaston lämpene- mukaan jääleinikkiä esiintyy 17:n 10 km x 10 km -ruudun misen vaikutusten arvioidaan kiihtyvän suhteellisen alueella, joista todennäköisimmin vain osalla tavataan lyhyellä aikavälillä. jääleinikkilumenviipymiä. Jääleinikkilumenviipymis- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. tä ei esitetä erillistä karttaa, vaan esiintymät sisältyvät edellä lumenviipymien luontotyyppiryhmätasolla (luku 8.5.1.1.5 8.5.1) esitettyyn karttaan. Jääleinikkilumenviipymät Uhanalaistumisen syyt: Porojen ylilaidunnus. Uhkatekijät: Porojen ylilaidunnus, ilmastonmuutos. Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Arvioinnin perusteet: Jääleinikkilumenviipymien Koko maa 5 4 - NT määrän arvioidaan säilyneen jokseenkin ennallaan, Pohjois-Suomi 5 4 - NT mutta esiintymien laatu on heikentynyt. Porolaidunnus Etelä-Suomi aiheuttaa jääleinikin taantumista ja vähenemistä, mikä voi johtaa esiintymien muuttumiseen rakkakivikoiksi. Luonnehdinta: Jääleinikkilumenviipymät on keski- ja Tulevaisuudessa myös ilmaston lämpeneminen uhkaa yläpaljakalle keskittyvä luontotyyppi, jota luonnehtii luontotyypin esiintymiä ja ne voivat muuttua tunturi- jääleinikin (Ranunculus glacialis) esiintyminen. Kasvi- kankaiksi. peite on varsin aukkoista kivikkoisuuden, solifluktion Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. ja kuviomaamuodostuksen vuoksi. Yläpaljakalla jäälei- nikkilumenviipymät ovat laaja-alaisimpia tai usein laik- 8.5.1.2 kuina rakkakivikoiden väliköissä. Ne vapautuvat lumi- peitteestä heinäkuussa. Maaperä on huuhtoutumatonta Ravinteiset lumenviipymät mineraalimaata. Humuskerrosta ei ole. Kenttäkerros on hyvin aukkoinen ja rakkakivikko voi olla vallitse- Ravinteiset lumenviipymät voidaan jakaa kangasmaisiin vana. Jääleinikin ohella esiintyy niukasti muita putki- lumenviipymiin, pienruoholumenviipymiin ja sammal- lokasvilajeja, kuten tunturilitukkaa (Cardamine bellidifo- valtaisiin lumenviipymiin. Ne esiintyvät kalkkipitoisen lia), sammalvarpiota (Cassiope hypnoides) ja lumirikkoa kallioperän alueella ja lajistossa tavataan kalkinsuosi- (Saxifraga tenuis). Sammalkerros on vaihteleva ja usein jalajeja.

516 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.5.1.2.1 Ravinteiset kangasmaiset lumenviipymät

Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Koko maa 5 5 h NT Pohjois-Suomi 5 5 h NT Etelä-Suomi Luonnehdinta: Ravinteiset kangasmaiset lumenvii- pymät (napapaju-tunturikohokki-lumenviipymät) on kalkkipitoisen kallioperän alueilla ala-, keski- ja yläpalja- kalla esiintyvä luontotyyppi. Niihin luetaan kuuluvaksi myös verkkolehtipaju-tunturinurmikka-lumenviipymät. Luontotyyppiä luonnehtii maanmyötäisesti suikertava napapaju (Salix polaris) ja sen ohella kasvillisuudessa esiintyy kalkinsuosijalajeja, kuten tunturikohokkia (Si- lene acaulis). Ravinteiset kangasmaiset lumenviipymät keskittyvät paksulumisiin painanteisiin. Keskioroark- tisella vyöhykkeellä ne voivat olla laaja-alaisempia tai esiintyä usein laikkuina rakkakivikoiden väliköissä. Ne vapautuvat lumipeitteestä kesäkuun lopulla tai heinä- Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola kuun alussa ja kuivuvat kasvukauden kuluessa. Maape- rän humuskerros on ohut. Putkilokasvisto voi vaihdel- Uhkatekijät: Ilmastonmuutos. la lajistoltaan ja joillakin alueilla verkkolehtipaju (Salix Arvioinnin perusteet: Ravinteisten kangasmaisten lu- reticulata) voi olla vallitseva. Ruohoista luontotyypillä menviipymien arvioidaan säilyneen sekä määrältään et- esiintyy muun muassa tunturikallioinen (Erigeron uniflo- tä laadultaan ennallaan. Tulevaisuudessa ilmastonmuu- rus), hapro (Oxyria digyna), pikkuleinikki (Ranunculus tos voi uhata pienialaisen luontotyypin esiintymiä ja ne pygmaeus), nuokkurikko (Saxifraga cernua) ja heinistä voivat muuttua lapinvuokko- tai liekovarpiokankaiksi. muun muassa tunturinurmikka (Poa alpina) ja lampaan- Ihmistoiminnan vaikutus on vähäinen. Paikallista ku- nata (Festuca ovina). Sammalpeite on melko vaihteleva lumista voi ilmetä retkeilyreittien varsilla. Porolaidun- ja siinä on edustettuna lumenviipymien lajistoa, kuten nuksella ei ole merkittäviä vaikutuksia. Luontotyyppi paljakkakuurasammal (Anthelia juratzkana) ja vuorikar- on harvinainen ja on sen vuoksi arvioitu silmälläpidet- hunsammal (Polytrichastrum alpinum) sekä myös kalkki- täväksi. vaikutusta ilmentäviä lajeja, kuten kalkkikahtaissammal Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. (Distichium capillaceum). Jäkälälajistossa tyypillisiä ovat suohirvenjäkälän (Cetrariella delisei) ja punareunatorvi- 8.5.1.2.2 jäkälän (Cladonia coccifera) ohella kalkinsuosijajäkälät Ravinteiset pienruoholumenviipymät kuten punapaanujäkälä (Psora decipiens). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ravinteiset Koko maa 5 5 h NT kangasmaiset lumenviipymät vaihettuvat lapinvuok- Pohjois-Suomi 5 5 h NT kokankaisiin, ravinteisiin pienruoholumenviipymiin ja Etelä-Suomi ravinteisiin sammalvaltaisiin lumenviipymiin. Esiintyminen: Ravinteisia kangasmaisia lumenviipy- miä esiintyy lähinnä Enontekiön suurtunturien alueella, laajimmin Guonjarvárrin–Duolljehuhputin välisellä tun- turiylängöllä. Muilla tunturialueilla luontotyypin esiin- tymiä on vain vähän, kuten esimerkiksi Ounastunturin Rautuvaaralla. Esiintymien lukumäärä on mahdollisesti joitakin kymmeniä, joista useimmat ovat hyvin pienialaisia. Luontotyypin kokonaispinta-alan arvioidaan olevan 100–200 hehtaaria. Suomen putkilokasvien levinneisyyskartaston (Luonnontieteellinen keskusmuseo 2007) mukaan napapajua esiintyy 26:lla 10 km x 10 km -ruudul- la, mutta näillä kaikilla ei ole ravinteisia kangasmaisia lumenviipymiä. Napapajuhavaintoja on muun muassa Urho Kekkosen kansallispuistosta, mutta esiintymäpai- kat eivät edustane lumenviipymiä. Ravinteisista kan- gasmaisista lumenviipymistä ei esitetä erillistä karttaa, vaan esiintymät sisältyvät edellä lumenviipymien luon- Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola Tunturit totyyppiryhmätasolla (luku 8.5.1) esitettyyn karttaan. Uhanalaistumisen syyt: Luontotyyppi on arvioitu sil- Luonnehdinta: Ravinteiset pienruoholumenviipymät mälläpidettäväksi harvinaisuutensa vuoksi. on ala- ja keskipaljakalle keskittyvä luontotyyppi, jota

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 517

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa luonnehtii monimuotoinen ruohoja heinälajisto. Valta- lajeina ovat tavallisesti niittyleinikki (Ranunculus acris) ja tunturinurmikka (Poa alpina). Karuista pienruohoisista lumenviipymistä poiketen lajistossa esiintyy myös kalkinsuosijalajistoa, kuten napapajua (Salix polaris), lää- tettä (Saussurea alpina), tunturikohokkia (Silene acaulis), tunturiängelmää (Thalictrum alpinum) ja lapinorvokkia (Viola biflora). Sammalpeite on aukkoinen ja siinä esiintyy vaateliaita lajeja, kuten pahtasuikerosammalta (Brachy thecium trachypodium ), paljakkalehväsammalta (Mnium blyttii) ja lapinpartasammalta (Syntrichia norvegica). Jä- käliä esiintyy niukasti. Ravinteiset pienruoholumenvii- pymät keskittyvät sulamis- tai purovesien kostuttamille paikoille tunturien paksulumisiin painanteisiin. Ne ovat vallitsevimpia kalkkipitoisen kallioperän alueilla. Nämä Duolljehuhput, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen lumenviipymät vapautuvat lumipeitteestä kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa ja ovat kosteita koko kasvu- yläpaljakalla esiintyvä luontotyyppi, jota luonnehtii kauden. Maaperän humuskerros voi olla melko paksu. pohjakerroksessa vallitseva sammalpeite. Putkilokasvit Maannos on ruskomaata. puuttuvat tai niitä on melko niukasti. Lajistossa esiintyy Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. kuitenkin kalkinsuosijalajeja, kuten sinirikkoa (Saxifra- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ravinteiset ga oppositifolia) ja rikkileinikkiä (Ranunculus sulphureus). pienruoholumenviipymät vaihettuvat ravinteisiin kan- Luontotyypin esiintymät keskittyvät tunturien kalkkipi- gasmaisiin lumenviipymiin, kosteammilla paikoilla toisten kallioperäalueiden paksulumisiin painanteisiin pienruohoniittyihin ja pisimpään viipyvien lumilaik- ja niillä on usein näkyvissä kalkkirakkaa. Nämä lumen- kujen äärellä ravinteisiin sammallumenviipymiin (eri- viipymät vapautuvat lumipeitteestä heinä–elokuussa. tyisesti sinirikko-lumenviipymiin). Ne ovat usein sulamis- tai purovesien kostuttamia ja Esiintyminen: Ravinteisia pienruoholumenviipymiä rakkakivikoiden luonnehtimia. Maaperän humuskerros esiintyy Enontekiön suurtunturien alueella. Niiden koon ohut tai puuttuu. Maaperä on emäksisestä sorasta konaispinta-alan arvioidaan olevan muutamia kymme- koostuvaa ja dolomiittisia kivilohkareita on usein esillä niä hehtaareja. Ravinteisista pienruoholumenviipymis- maan pinnassa. Kenttäkerros on usein aukkoinen, mutta tä ei esitetä erillistä karttaa, vaan esiintymät sisältyvät lajistoltaan monipuolinen. Tavallisia lajeja ovat muun edellä lumenviipymien luontotyyppiryhmätasolla (luku muassa lumi- ja napahärkki (Cerastium cerastoides, C. nig- 8.5.1) esitettyyn karttaan. rescens var. laxum), hapro (Oxyria digyna), napapaju (Salix Uhanalaistumisen syyt: Luontotyyppi on arvioitu sil- polaris), lumirikko (Saxifraga tenuis) ja tunturitädyke (Ve- mälläpidettäväksi harvinaisuutensa vuoksi. ronica alpina). Harvinaisina esiintyvät tunturipitkäpalko Uhkatekijät: Ilmastonmuutos. (Arabis alpina) ja kultakynsimö (Draba alpina). Sammal- Arvioinnin perusteet: Ravinteisten pienruoholumen- peite on usein melko yhtenäinen ja siinä esiintyy kalkin- viipymien arvioidaan säilyneen sekä määrältään että suosijalajistoa, kuten kalkkikahtaissammalta (Distichium laadultaan ennallaan. Luontotyypin laatuun voimakas ja capillaceum), tunturikellosammalta (Encalypta alpina), iso- pitkäkestoinen porolaidunnus vaikuttaa heikentävästi, tuppisammalta (Timmia austriaca) ja haprakiertosammal- sillä se voi muuttaa luontotyypin heinävaltaisemmaksi ta (Tortella fragilis). Avoimilla paikoilla esiintyy pioneeri- ja köyhdyttää lajistoa. Sen sijaan vaihteleva, luontaisen lehtisammalia, esimerkiksi varstasammalia (Pohlia spp.). kantokyvyn mukainen laidunnuspaine ylläpitää lajistol- Märillä paikoilla hete- ja punasirppisammal (Warnstorfia lista monimuotoisuutta. Luontotyyppi on harvinainen exannulata ja W. sarmentosa) voivat olla runsaita. Jäkälä- ja on sen vuoksi arvioitu silmälläpidettäväksi. Tulevai- peite voi puuttua. Kuivemmilla paikoilla rupijäkälät se- suudessa ilmastonmuutos voi uhata tämän pienialaisen kä tunturikuppijäkälä (Solorina bispora) esiintyvät usein luontotyypin esiintymiä, ja ne voivat muuttua niityik- runsaina. si. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ravinteiset direktiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). sammalvaltaiset lumenviipymät vaihettuvat ravinteisiin kangasmaisiin lumenviipymiin, kosteammilla paikoilla 8.5.1.2.3 niittyihin ja lumenpysymiin (pysyvästi lumipeitteisiin Ravinteiset sammalvaltaiset lumenviipymät alueisiin). Esiintyminen: Ravinteisia sammalvaltaisia lumenvii- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio pymiä esiintyy vain Enontekiön suurtunturien alueella. Koko maa 4 4 h VU Esiintymien kokonaisalan arvioidaan olevan muutamia Pohjois-Suomi 4 4 h VU kymmeniä hehtaareja. Ravinteisista sammalvaltaisista Etelä-Suomi lumenviipymistä ei esitetä erillistä karttaa, vaan esiin- Luonnehdinta: Ravinteiset sammalvaltaiset lumen- tymät sisältyvät edellä lumenviipymien luontotyyppi- viipymät (sinirikko-rikkileinikki-lumenviipymät ja ryhmätasolla (luku 8.5.1) esitettyyn karttaan. ravinteiset sammallumenviipymät) on ala-, keski- ja Uhanalaistumisen syyt: Ilmaston lämpenemisen arvioi-

518 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 daan suhteellisen lyhyellä aikavälillä vaikuttavan luonto- ka eivät sula kokonaan kesän aikana, kun tarkastellaan tyypin määrää vähentävästi ja laatua heikentävästi. useiden vuosien tai vuosikymmenien ajanjaksoa. Sula- Uhkatekijät: Ilmastonmuutos, porojen ylilaidunnus. mattomia lumikenttiä esiintyy keski- ja yläpaljakalla rin- Arvioinnin perusteet: Ravinteisten sammalvaltaisten teiden painanteissa. Lumipeitteen vahvuus on talvella lumenviipymien määrän ja laadun on arvioitu säilyneen useita metrejä. Lumi sulaa kesän aikana huomattavasti, jokseenkin ennallaan. Sen sijaan suhteellisen lyhyellä ai- mutta ei kuitenkaan kokonaan. Lumikenttien alueel- kavälillä luontotyypin laadun arvioidaan alkavan heike- la maapeite on kasvitonta paljasta maata ja kivikkoa. tä. Myös luontotyypin määrän arvioidaan pienentyvän Lumikentillä esiintyy lumileviä (mm. Clamydomonas ni- ilmastonmuutoksen supistaessa esiintymisalueita lumi- valis ja Koliella nivalis) ja niillä eläviä mikroskooppisia laikkujen sulaessa aikaisemmin. Jos lumipeitteinen aika lumisieniä (mm. Selenotila nivalis) (Kol ja Eurola 1973). lyhenee, ennestäänkin pienialaiset ravinteiset sammal- Porot kokoontuvat lumikentille keskikesän helteillä. valtaiset lumenviipymät voivat muuttua liekovarpio- Luontotyyppiin vaikuttaa ilmaperäinen laskeuma, joka kankaiksi. Porolaidunnus aiheuttaa maaperän kulumis- vaikuttaa lumen kemialliseen koostumukseen. ta, jolloin eroosioalttius kasvaa. Laidunnuksen vaikutus Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. kasvilajistoon on vaihteleva, mutta kulutuksen jatkuessa Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lumenpysy- lajisto köyhtyy. Turismista aiheutuva kuluminen ilme- mät vaihettuvat sammallumenviipymiin ja jääleinikki- nee paikallisesti vaellusreittien varsilla. Luontotyyppi on lumenviipymiin. hyvin pienialainen, yhteensä vain muutamia kymmeniä Esiintyminen: Suomen alueelta ei ole kattavaa tietoa hehtaareja. Uhanalaisuusarviota on luontotyypin harvi- lumenpysymistä. Pysyviä lumikenttiä esiintynee kui- naisuuden vuoksi korotettu. tenkin vain Käsivarren pohjoisosan suurtuntureilla 12:n Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. 10 km x 10 km -ruudun alueella. Metsähallituksen ku- Lumenpysymät 8.5.2 Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 20 % Lumenpysymät 5 - 20 % alle 5 % Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Koko maa 2 - - EN Pohjois-Suomi 2 - - EN Etelä-Suomi Luonnehdinta: Lumenpysymillä eli pysyvillä lumiken- tillä tarkoitetaan korkeimpien tunturien lumikenttiä, jot-

Ritnicˇohkka, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 519

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa viotietojärjestelmän (2007) mukaan lumenpysymien ko- kiön kunnasta, Utsjoki sekä Inarin luoteis- ja pohjoisosat. konaispinta-ala on 360 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko Epäyhtenäinen routa ilmenee tunturialueilla kuviomai- on kolme hehtaaria. den lisäksi routanummina (ks. luku 8.7). Kuviomailla Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos. routiminen näkyy enemmän tai vähemmän säännön- Uhkatekijät: Ilmastonmuutos. mukaisesti toistuvana kuviointina. Arvioinnin perusteet: Luontotyypin esiintymien arvi- Kuviomaat jaetaan maan kaltevuuden mukaan tasa- oidaan vähentyneen 1950-luvulta yli 20 %. Vähenemi- maiden kuviomaihin ja rinteiden kuviomaihin eli vuo- nen on kiihtynyt lähimenneisyydessä ja sen arvioidaan tomaihin. Tasamaiden kuviomailla rinteen kaltevuus on suhteellisen lyhyellä aikavälillä kiihtyvän edelleen il- yleensä alle 2–3°. Tasamaiden kuviomaat luokitellaan maston lämpenemisen vaikutuksesta. Porojen kaivuu edelleen lajittuneisiin ja lajittumattomiin muotoihin. voi nopeuttaa lumen sulamista. Porojen ulosteet tuovat Lajittuneissa kuviomaissa routiminen työntää moreeni- ravinteita luontotyypille. Luontotyypin laadullista ke- maan sisältämät kivet kehämäisiksi valleiksi hienorakei- hitystä ei arvioitu. sesta maa-aineksesta muodostuneen jäätymiskeskuksen Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. ympärille. Koska jäätymiskeskuksia on vieri vieressä, syntyy monikulmion muotoisia kehiä, polygoneja. Ne 8.6 ovat usein varsin säännöllisiä viisi- tai kuusikulmioita. Polygoneista muodostuvia polygonimaita laajempia ja Kuviomaat epämääräisempiä ovat verkkomaat. Jos maa-aines on vähäkivistä, runsaasti hienoainesta sisältävää moree- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio nia, routimisen tuloksena muodostuu lajittumattomia Koko maa 5 5 - LC kuviomaita, kuten esimerkiksi halkeamapolygoneja tai Pohjois-Suomi 5 5 - LC halkeamaverkkoja. Etelä-Suomi Rinteiden kuviomaita eli vuotomaita syntyy moree- nialueille silloin, kun routimisen seurauksena loivilla rinteillä maa- ja kiviainesta valuu hitaasti alas rinnettä (solifluktio). Sitä ilmenee varsinkin keväällä ja alkukesäl- lä, kun maan sula pintakerros liikkuu roudassa olevan kerroksen yläpintaa pitkin. Jo 2–3° rinnekaltevuus voi aiheuttaa maamassojen liikettä. Tasaiselle maalle omi- naiset rengasmaiset kuviot venyvät rinteen jyrkkyyden kasvaessa. Noin 7° vietossa ne muuttuvat alas rinnettä kulkeviksi kapeiksi kivijuoviksi ja usean metrin levyisik- si lohkarevirroiksi. Rinteillä on usein näkyvissä jatkuva vaihettuminen tasamaiden polygoneista tai rakasta ki- vireunaisiksi kielekkeiksi ja edelleen kivijuoviksi. Kie- leke- ja terassimaat ovat hyllymäisiä vuotomaamuotoja, joiden etureunassa on kupera törmä. Kun kymmeniä, jopa satoja metrejä leveä kivinen kieleke liikkuu pai- novoiman vaikutuksesta alas rinnettä, syntyy moreenia peittäviä lohkarekilpiä ja vuotomaakilpiä. Ne ovat alueellisesti suuria muotoja, joissa suuri määrä kiviä tai Kevon luonnonpuisto, Utsjoki. Kuva: Risto Heikkinen vedellä kyllästynyttä kivistä moreeniainesta valuu ker- ralla alas rinnettä. Lohkarekilpiä esiintyy rinteillä, joiden vietto on 5–20°. Luonnehdinta: Routiminen on ilmiö, jossa maassa ole- Routimisen vaikutukset heijastuvat kasvipeitteeseen van roudan vaikutuksesta maa-aineksen tilavuus muut- monin tavoin. Kasvillisuuden muotoutumiseen vaikut- tuu. Routimisen seurauksena kivet ja maakappaleet tavat routimisen voimakkuus sekä maa-aineksen kivi- liikkuvat toisiinsa nähden. Kivet nousevat kohti maan- syys ja lohkareisuus. Eri kuviomaatyypeillä kasvillisuus pintaa. Ne kasaantuvat yhteen muodostaen erilaisia ku- ja kasvilajisto voi vaihdella voimakkaasti kuviomaan viomaita. Routimisen voimakkuuteen vaikuttavat maa- muodostumisympäristön mukaan. Routivat pinnat ovat perän maalaji, sen sisältämä kosteus ja lumen tarjoama kasvipeitteeltään niukempia ja varsinkin syvä- ja laa- suoja. Maaperän kosteuden kasvaessa ja lumensuojan jajuurisia varpuja on vähän, koska routiminen vioittaa vähetessä routiminen lisääntyy. Routivimpia maalajeja kasvien juuristoja. Myös pensaita ja puita esiintyy niu- ovat hieno hieta, hiesu ja hienoainesta runsaasti sisältävä kasti. Routiville paikoille syntyy kilpailusta vapaata ti- moreeni. laa, jota hyödyntävät monet heinämäiset kasvit ja ruohot Routiminen on merkittävä luontotyyppien rakentee- sekä sammalet ja jäkälät. Voimakkaasti routivilla alueilla seen ja toimintaan vaikuttava ekologinen tekijä tunturi- kenttäkerroksen kasvillisuus on hyvin niukkaa tai puut- alueilla. Ikiroutaa eli permafrostia on todettu Suomessa tuu kokonaan. Siellä tavataan lähinnä rupijäkäliä sekä Käsivarren alueen tuntureilla. Ikiroutaa yleisempää on lehti- ja maksasammalia. Hyvin voimakkaasti routivilta ns. epäyhtenäinen routa. Sitä tavataan mäntymetsien kohdilta nekin puuttuvat. Routiminen estää humusker- pohjoispuolella alueella, johon kuuluvat pääosa Enonte- roksen muodostumista ja siten maaperän happamoitu-

520 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 mista sekä edistää vaateliaampien tunturikasvien esiin- jäkäläkankaiden tai karujen variksenmarja-sielikkö- tymistä (Rintanen 1970; Heikkinen ja Kalliola 1989). tuulenpieksämien kasvillisuutta, jota nimilajien ohella Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. luonnehtivat muun muassa riekonmarja (Arctostaphylos Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Kuviomaat alpina), tunturivihvilä (Juncus trifidus) sekä useat jäkälä- liittyvät läheisesti tunturikivikoihin, karuihin tunturi- lajit, kuten tuntureilla esiintyvät lupot (Alectoria spp.), kankaisiin ja heinäkankaisiin (lievästi routivat alueet) ja lapalumijäkälä (Flavocetraria nivalis) ja hietaokajäkälä paikoin mosaiikkimaisesti muun muassa lumenviipy- (Cetraria aculeata). miin ja tunturiniittyihin. Niillä tasamaiden kuviomailla, joilla routiminen on Esiintyminen: Kuviomaita tavataan moreenin peittämil- voimakasta, kasvillisuus on pienipiirteisesti vaihtelevaa. lä tunturien lakialueilla ja tunturiselänteillä sekä alem- Mosaiikkimaisesti esiintyy paljaita hiekka-, kivi- ja loh- pana laaksoissa rannoilla, kausikosteiden sulamisvesi- karepintoja. Tunturikangasmaastossa alapaljakalla esiin- lammikoiden ja soiden reunoilla. Esiintymät sijaitsevat tyvien aktiivisten kuviomaiden kasvilajisto on erikoinen Tunturi-Lapissa, lukuun ottamatta esiintymiä Värriön yhdistelmä tunturikankaiden, lumenviipymien, soiden luonnonpuistossa sekä Urho Kekkosen ja Pallas-Ylläs- ja puronvarsien lajistoa. Lajistoon kuuluvat esimerkiksi tunturin kansallispuistoissa. Luontotyyppiä on yhteensä sielikkö (Loiseleuria procumbens) ja toisinaan lapinvuokko 63:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Kuviomaiden pin- (Dryas octopetala) sekä vaivaispaju (Salix herbacea), letto- ta-ala on Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) paju (S. myrsinites) ja siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris). mukaan 5 580 ha. Kohteiden keskikoko on 8 hehtaaria. Lisäksi tavataan yleisempiä lajeja kuten kanervaa (Cal- luna vulgaris) ja variksenmarjaa (Empetrum nigrum coll.). Kuviomaat Lievemmin routivilla hiekkavaltaisilla lajittumattomilla Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % kuviomailla esiintyy yleisenä muun muassa tupasluik- 0,5 - 1 % kaa (Trichophorum cespitosum). alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Tasamaiden kuviomaamuodostumien kasvillisuudessa keski- ja yläpaljakalla ovat vallitsevia pienet var- pumaiset kasvit kuten napapaju (Salix polaris) ja uuvana (Diapensia lapponica). Muita valtalajeja ovat tunturivih- vilä, lampaannata (Festuca ovina) ja ruohoista närvänä (Sibbaldia procumbens). Pohjakerroksessa tavallisia ovat maksasammalista erityisesti hopeasammalet (Gymnomit-

Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä. Arvioinnin perusteet: Kuviomaiden esiintymisen arvioidaan säilyneen sekä määrältään että laadultaan ennallaan. Ihmistoiminnan vaikutus tällä luontotyypillä on vä- häinen. Porolaidunnuksella ei ole merkittäviä vaikutuksia luontotyypin rakenteeseen, toimintaan tai lajistoon. Ilmaston lämpeneminen ja kosteuden lisääntyminen voivat pitkällä aikavälillä vähentää routivuutta kuviomailla. Ilmastonmuutoksen mahdollisia vaikutuksia ei lyhyellä aikavälillä pidetä niin merkityksellisinä, että ne vaikuttaisivat tehtyyn uhanalaisuusarviointiin. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Kasvipeitteiset kuviomaat sisältyvät luontodirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060).

8.6.1 Tasamaiden kuviomaat

Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Koko maa 5 5 - LC Pohjois-Suomi 5 5 - LC Etelä-Suomi Luonnehdinta: Tasamailla sijaitsevat, nykyisin niukasti Tunturit routivat tunturien lakiosien kuviomaat eivät poikkea kovin paljoa ympäröivistä tunturikankaista. Niiden kasvillisuus muistuttaa useimmiten variksenmarja- Pallastunturi, Enontekiö. Kuva: Peter Johansson

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 521

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa 8.6.2 rion spp.) ja lehtisammalista pohjanhiekkasammal (Po- gonatum dentatum) sekä jäkälistä pikari- (Cladonia spp.), Rinteiden kuviomaat eli vuotomaat lumi- (Flavocetraria spp.) ja rupijäkälät sekä usein myös Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio poronkuppijäkälä (Solorina crocea). Polygonien välis- Koko maa 5 5 - LC sä tavataan varpuja pieninä kasvustoina, esimerkiksi Pohjois-Suomi 5 5 - LC vaivaiskoivua (Betula nana), sammalvarpiota (Cassiope Etelä-Suomi hypnoides), liekovarpiota (C. tetragona), puolukkaa (Vac- cinium vitis-idaea) ja variksenmarjaa sekä heinämäisistä lajeista tunturisaraa (Carex bigelowii). Yläpaljakan kuviomailla yleisimpiä ovat tankeapiippo (Luzula confusa) ja jääleinikki (Ranunculus glacialis) sekä pieninä peittävyyksinä muun muassa karstasammalet (Andreaea spp.), kalliotierasammal (Racomitrium lanuginosum), lapinkarhunsammal (Polytrichum hyperboreum), tunturiluppo (Alectoria nigricans), tunturiokajäkä- lä (Bryocaulon divergens), isokorallijäkälä (Sphaerophorus globosus), matojäkälä (Thamnolia vermicularis) ja puroti- najäkälä (Stereocaulon rivulorum). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi liittyy läheisesti rinteiden kuviomaihin eli vuotomai- hin, tunturikivikoihin, karuihin tunturikankaisiin ja heinäkankaisiin (lievästi routivat alueet) sekä paikoin mosaiikkimaisesti muun muassa lumenviipymiin ja tun- Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola turiniittyihin. Esiintyminen: Tasamaiden kuviomaita tavataan muun Luonnehdinta: Aktiivisessa liikkeessä olevilla vuoto- muassa moreenin peittämillä tunturien lakialueilla ja maarinteillä maaperä on paikoin paljastunut ja niillä tunturiselänteillä Pohjois-Suomen tunturialueella. esiintyy avoimista laikuista hyötyviä kasvilajeja, esi- Laaja-alaisina niitä tavataan etenkin keski- ja yläpalja- merkiksi pahtarikkoa (Saxifraga nivalis), uuvanaa (Dia- kalla Käsivarressa, mutta niitä esiintyy myös muualla pensia lapponica), tunturilitukkaa (Cardamine bellidifolia) tunturialueella muun muassa Muotka- ja Paistunturin ja tunturikohokkia (Silene acaulis) sekä monipuolisesti erämaissa, Pallas-Yllästunturin ja Urho Kekkosen kan- tunturikankaiden ja lumenviipymien lajistoa, kuten sallispuistoissa sekä Värriön luonnonpuistossa. Tasamai- kalvaspajua (Salix hastata), kurjenkanervaa (Phyllodoce den kuviomaita tavataan 60:n 10 km x 10 km -ruudun caerulea), nurmitatarta (Bistorta vivipara), lapinorvokkia alueella ja niiden kokonaispinta-ala on Metsähallituksen (Viola biflora), tuppisaraa (Carex vaginata) ja pohjannurmi- kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan 4 800 hehtaaria. piippoa (Luzula multiflorassp. frigida). Sammal- ja jäkälä- Kuvioiden keskikoko on 6,5 hehtaaria. lajisto on monipuolinen. Pienellä alalla voi olla jopa yli 30 lajia etenkin, jos kasvualustassa on kalkkivaikutusta. Tasamaiden kuviomaat Tällaisilla aktiivisesti liikkuvilla vuotomailla kasvillisuu- Osuus luontotyypin kokonaisalasta: dessa on osin samoja piirteitä kuin aktiivisesti routivilla yli 1 % 0,5 - 1 % tasamaiden kuviomailla. alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Etenkin kivikkoisilla ja louhikkoisilla vuotomailla jä- kälälajisto on usein monipuolinen, koostuen muun muassa napajäkälistä (Umbilicaria spp.), lupoista (Alectoria spp.) ja tinajäkälistä (Stereocaulon spp.). Rupijäkälistä yleisiä ovat isonystyjäkälät (Porpidia spp.) ja karttajäkälät (Rhizocarpon spp.). Luonteenomaisia putkilokasveja ovat liesu (Cryptogramma crispa) ja tunturihiirenporras (Athy- rium distentifolium) sekä kivien väleissä hapro (Oxyria digyna) ja tähkäkaura (Trisetum spicatum). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi liittyy läheisesti tasamaiden kuviomaihin, tunturikivikoihin, karuihin tunturikankaisiin ja heinäkankaisiin Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä. (lievästi routivat alueet) ja paikoin mosaiikkimaisesti Arvioinnin perusteet: Arvioinnin perusteet ovat sa- muun muassa lumenviipymiin ja tunturiniittyihin. mat kuin kuviomaiden ryhmätason arvioinnissa (luku Esiintyminen: Rinteiden kuviomaat eli vuotomaat ovat 8.6). yleisiä keski- ja yläpaljakalla. Niitä tavataan moreenin Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Kasvipeitteiset peittämillä tunturien lakialueilla ja tunturiselänteillä tasamaiden kuviomaat sisältyvät luontodirektiivin luon- Enontekiöllä Käsivarren alueella, Utsjoella Paistunturin totyyppiin tunturikankaat (4060). erämaassa ja Tšuomasvarrilla sekä Inarissa Muotkatun-

522 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.7 Rinteiden kuviomaat eli vuotomaat Osuus luontotyypin kokonaisalasta: Routanummet yli 5 % 2 - 5 % alle 2 % Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) Koko maa 5 - - LC Pohjois-Suomi 5 - - LC Etelä-Suomi

Luonnehdinta: Tämä luontotyyppi rajattiin ja mää- riteltiin ensimmäisen kerran routapaljakka-nimisenä Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen ja Urho Kekkosen kansallispuiston luontokartoituksessa (Sihvo 2001; 2002). Tässä työssä se nimettiin routanummeksi, koska sitä tavataan myös muualla kuin tunturipaljakalla. Routa- nummien ekologisia tekijöitä ja kasvillisuutta on tutkit- turin erämaassa Hanhipäällä. Eteläisimmät rinteiden ku- tu erittäin vähän. Pallas-Ounastunturien alueen kasvil- viomaiden esiintymät ovat Pallas-Yllästunturin ja Urho lisuuskartoituksessa 1980–1990-lukujen vaihteessa sitä Kekkosen kansallispuistoissa. Rinteiden kuviomaita ta- ei vielä erotettu, vaan routanummien kaltaiset alueet vataan 19:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Esiintymien luettiin soistuneisiin kankaisiin, vaivaiskoivukankai- kokonaispinta-ala on Metsähallituksen kuviotietojärjes- siin tai kanervakankaisiin. Kevon luonnonpuiston kas- telmän (2007) mukaan 780 hehtaaria. villisuuskartoituksessa se lienee tyypitelty pääasiassa Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä. kangasrämeeksi, osa myös ”kolomaaksi” tai vaivais- Arvioinnin perusteet: Arvioinnin perusteet ovat samat koivukankaaksi. kuin kuviomaiden ryhmätason arvioinnissa (luku 8.6). Routanummet ovat puuttomia tai lähes puuttomia Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Kasvipeitteiset alueita, jotka sijaitsevat yleensä melko tasaisella kiven- rinteiden kuviomaat sisältyvät luontodirektiivin luonto- näis- ja turvemaan vaihettumisalueella. Kivennäismaa tyyppiin tunturikankaat (4060). on hienoainesta sisältävää moreenia. Routanummia syn-

Pieran Marin jänkä, Inari. Kuva: Peter Johansson Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 523

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa tyy etenkin paikoille, joilla lumipeite jää tuulen voimak- Kuvioiden keskikoko on 6 hehtaaria. kaan vaikutuksen vuoksi ohueksi ja routiminen ulottuu Uhkatekijät: Ilmastonmuutos pitkällä aikavälillä. syvälle maahan. Routanummille on luonteenomaista, Arvioinnin perusteet: Routanummien esiintymien että pohjavesi on aivan maanpinnassa (Tynys 2004). Kau- arvioidaan säilyneen määrältään ennallaan, vaikka empaa routanummet näyttävät soistuneilta alueilta, joil- tietoa niiden kehityksestä viimeisten 50 vuoden ajalta le ovat luonteenomaisia enemmän tai vähemmän selvät ei ole. Tämä johtuu siitä, että luontotyypin määrittely väli- ja mätäspinnat. Turvekerrosta ja rahkasammalia on tapahtunut vasta äskettäin. Routanummien määrän (Sphagnum spp.) ei juuri esiinny, joten alueet luokitellaan arvioidaan mahdollisesti jopa lisääntyneen 1960-luvun kivennäismaiksi. Routanummilla esiintyy melko usein laajan mittarituhon vuoksi. Puuttomilla alueilla voimis- maamättäitä ja -saarekkeita, joiden läpimitta vaihtelee tuneen tuulen vaikutuksesta lumipeite heikkeni, mikä vajaasta metristä useisiin metreihin. Mättäiden välissä lisäsi routivuutta. Routanummien laadullista kehitystä voi olla humusta, paljasta kivennäismaata tai vetisiä ki- ei arvioitu. Ihmistoiminnan vaikutus tällä luontotyypil- vikuoppia. lä on vähäinen, joskin porolaidunnus voi estää koivun Routivat välipinnat ovat osin kasvittomia. Välipin- leviämistä. Toisaalta routanummien pysyminen avoi- noilla on usein tunturisaraa (Carex bigelowii), siniyökön- mina ja vähälumisina edistää routimista. Laidunnuksen lehteä (Pinguicula vulgaris), karhunruohoa (Tofieldia pu- vaikutukset lajistoon ovat suhteellisen lieviä, mutta voi- silla) sekä sammalista muun muassa aapapykäsammalta makkaampi laidunnus voi pienentää ruohojen, heinien (Barbilophozia kunzeana), nuokkuvarstasammalta (Pohlia ja pajujen peittävyyttä. Laidunnuksella ei kuitenkaan nutans) ja korpikarhunsammalta (Polytrichum commune). tällä hetkellä liene merkittäviä vaikutuksia tähän luon- Poronjäkäliä sekä pikari- ja torvijäkäliä (Cladonia spp.) totyyppiin. esiintyy niukasti. Mätäspinnalla vallitsevia varpuja ovat Ilmastonmuutos saattaa pitkällä aikavälillä muut- vaivaiskoivu (Betula nana), kanerva (Calluna vulgaris), taa routanummien vetisyyttä ja mineraaliaineksen variksenmarja (Empetrum nigrum coll.) ja puolukka (Vac- routivuutta. Ilmaston lämpeneminen voi vähentää cinium vitis-idaea) sekä pajuista kiiltopaju (Salix phylici- routivuutta ja aiheuttaa routanummien soistumista. Il- folia). Heinistä yleisiä ovat metsälauha (Deschampsia flex mastonmuutoksen mahdollisia vaikutuksia ei lyhyellä uosa) ja lampaannata (Festuca ovina). Pohjakerroksessa aikavälillä pidetä niin merkityksellisinä, että ne vaikut- seinäsammal (Pleurozium schreberi) on runsas. taisivat tehtyyn arviointiin. Maantieteellinen vaihtelu: Mahdollista maantieteellis- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Paljakan routa- tä vaihtelua ei ole vielä selvitetty. nummet sisältynevät luontodirektiivin luontotyyppiin Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Routanummil- tunturikankaat (4060). le läheisiä ovat soistuneet tunturikankaat ja harvapuus- Vastuuluontotyyppi: Routanummet on vastuuluonto- toiset tunturikoivikot, kangasrämeet ja pounikot. tyyppi. Esiintyminen: Routanummia esiintyy pääasiassa Tun- turi-Lapin lievästi mantereisilla osa-alueilla noin 300 m 8.8 mpy. Käsivarren erämaassa routanummet sijaitsevat yli 300 m mpy. Inarissa ja Utsjoella niitä esiintyy varsin- Tunturien hiekkapaljastumat kin Inarijärven pohjoispuolisella alueella ja Kaldoaivin erämaassa. Enontekiöllä routanummia esiintyy laajalti Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Käsivarren, Pöyrisjärven ja Tarvantovaaran erämais- Koko maa 5 - - LC sa. Routanummia esiintyy myös Metsä-Lapin puolella Pohjois-Suomi 5 - - LC muun muassa Inarissa Lemmenjoen kansallispuistossa Etelä-Suomi ja Hammastunturin erämaassa. Routanummia tavataan 230:n 10 km x 10 km -ruudun alueella ja niiden kokonais- Luonnehdinta: Tuntureilla tuulen aiheuttama kulutus- pinta-ala on Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän työ eli eroosio on huomattava. Paljakan puuttomuus (2007) mukaan 85 600 hehtaaria. Routanummista 45 % johtuukin osaksi tuulen kuluttavasta ja jäähdyttävästä sijaitsee paljakalla ja 55 % tunturikoivuvyöhykkeessä. vaikutuksesta. Tuulen kuluttava ja kasaava toiminta on merkittävä maisemaa muokkaava tekijä Lapin pohjois- Routanummet osissa, Enontekiöllä ja Inarissa. Siitä todisteena ovat yh- tenäisen mäntymetsävyöhykkeen pohjoispuolella esiin- Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % tyvät lentohiekkakinokset eli dyynit ja kasvittomat maa- 0,5 - 1 % paljastumat eli deflaatioalueet. Osa tuulen kuluttamista alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) alueista tuntureilla liittyy ainekseltaan hiekkaa oleviin jäätikköjokimuodostumiin ja tuulikerrostuma-alueisiin. Osa kasvittomista maapaljastumista on ns. ”tuulenpiek- sämiä”, jotka ovat tuulen kuluttamia, kasvittomia tuntu- riharjanteita ja -kumpareita. Ne eivät sisälly tähän luontotyyppiin, vaan ne luetaan karuihin tunturikankaisiin kuuluviin tuulikankaisiin (luku 8.3.1.1). Jäätikköjokimuodostumissa ja tuulikerrostumissa hiekkapaljastumia on syntynyt paikkoihin, joissa tuulen eroosio on tuhonnut ohuen kasvipeitteen ja paljastanut

524 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Pöyrisjärvi, Enontekiö. Kuva: Peter Johansson

sen alta hiekan. Ne ovat harjuselänteisiin, dyyneihin tai hiekan uudelleen kerrostumista, joka harvoin kykenee muihin hiekkakerrostumiin kuluneita pieniä kasvitto- peittämään pysyvästi alla olevaa kasvillisuutta. Enonte- mia aukkoja eli tuulipuurtoja, hiekkaisia kuoppia tai kiön Munnikurkkiossa on yksi ns. vaeltava dyyni. Noin jopa hehtaarien laajuisia painannemaisia altaita (deflaa- 14 hehtaarin laajuisen deflaatioaltaan kaakkoisreunalla tioaltaita). oleva dyynivalli vaeltaa koko ajan kaakkoon kohti Sii- Pohjoisimman Suomen tuulikerrostumien aines on kajärveä. Samalla se peittää alleen järven luoteispuolella hiekkaa, joka syntyi mannerjäätikön hävittyä noin 9 000– olevaa tunturikoivikkoa, joka kuolee peityttyään hiekan 10 500 vuotta sitten vallinneessa kuivassa ja tuulisessa alle. Myös Kaamasjoen laaksossa on aktiivisesti liikku- ilmastossa. Hiekka on lähtöisin pääasiassa jäätikköjoki- via dyynejä (Seppälä 1971). Dyynit ovat muodostuneet muodostumista tai muinaisten jääjärvien rantakerrostu- hyvin lajittuneesta hiedasta tai hienosta hiekasta ja ovat mista. Tuulikerrostumat sijaitsevat yleensä jäätikköjoki- muodoltaan joko selänteitä tai kaaren muotoisia. muodostumien päällä tai niiden reunoilla. Tunturien hiekkapaljastumia on ollut Lapissa koko Tuuli kuljettaa hiekkaa varsinkin neljän kesäkuu- jääkauden jälkeisen ajan, mutta monet nykyisistä hiek- kauden ajan, sillä sateet, lumipeite ja lumien sulami- kapaljastumista alkoivat kasvaa uudelleen noin 300–500 sen aiheuttama maan kosteuden lisääntyminen estävät vuotta sitten ns. pienen jääkauden aikana. Ihmisen toi- muulloin tuulen kuluttavan toiminnan. Enontekiön minta, joka nykyisin on tärkein tuulen kulutustyötä kiih- Hietatievojen suuressa deflaatiopainanteessa, joka on dyttävä tekijä, tuskin vaikutti vielä satoja vuosia sitten kooltaan 5 hehtaaria ja syvyydeltään runsas 3 metriä, dyynien uudelleen aktivoitumiseen, sillä alue oli laajalti liikkuu vuosittain 1–2 cm paksu hiekkakerros pois tuu- asumatonta. Tärkein syy dyynien aktivoitumiseen lie- len mukana kasaantuen painanteen reunalle (Seppälä nee ollut metsien palaminen, sillä tuli tuhosi dyynejä 1974). Kulutus päättyy, kun pohjaveden pinta saavute- suojaavan ohuen kasvipeitteen ja tuuli alkoi kuluttaa taan, ja maa muuttuu kosteaksi. Kulutus päättyy myös, paljastunutta hiekkaa. kun tuulen kuljetukselle rakeisuudeltaan sopiva hiekka Tunturien hiekkapaljastumilta kasvillisuus puuttuu loppuu, ja karkea jäätikköjoen kerrostama sora tulee nä- tai esiintyy laikuittain. Kasvipeitteen määrään vaikut- kyviin. Deflaatiopainanne voi kasvaa myös niin syväksi, taa se, miten aktiivista tuulen kulutustyö alueella on. Tunturit että tuulen nopeus laskee kuopan pohjalla eikä riitä enää Hiekkapaljastumien vähäinen kasvillisuus on hyvin hiekan kuljetukseen, jolloin kulutustyö loppuu. kuivuutta kestävää. Pensaskerroksessa tavataan usein Hiekkapaljastumien reunalla tapahtuu jatkuvaa matalaa katajaa (Juniperus communis). Tyypillisiä kenttä-

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 525

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa kerroslajeja ovat varvut, kuten variksenmarja (Empetrum tumen kasvittumista, mikä vähentää tuulen kulutus- nigrum coll.), puolukka (Vaccinium vitis-idaea), sianpuo- työtä. Metsäpalot ja sen seurauksena kasvillisuuden lukka (Arctostaphylos uva-ursi) ja kanerva (Calluna vulga- tuhoutuminen on joillakin umpeenkasvaneilla alueilla ris). Paikoin esiintyy myös vaivaiskoivua (Betula nana) ja johtanut siihen, että tuulen kulutustyö on alkanut uu- kurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea). Heinistä tavallisin destaan (Kotilainen 2004; Johansson 1999; Johansson on lampaannata (Festuca ovina). Myös erilaiset jäkälät, ym. 2000). Ihmisten ja porojen liikkuminen ja siitä ai- kuten poron- ja torvijäkälät (Cladonia spp.) ovat tavalli- heutuva kasvipeitteen rikkoontuminen on saattanut sia. Sammalista yleisiä ovat kulosammal (Ceratodon pur- laajentaa joitakin hiekkapaljastumia ja tehostaa kulu- pureus) ja hietikkotierasammal (Racomitrium canescens). tustyön jatkumista. Enontekiön Hietatievojen deflaatioaltaassa esiintyy Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osa (dyynit) pöytämäiseksi jäävää katajaa ja edellä mainittujen taval- voi sisältyä luontodirektiivin luontotyyppiin kuivat ka- listen varpujen lisäksi riekonmarjaa (Arctostaphylos alpi- nerva- ja variksenmarjadyynit (2320) sekä luonnonsuoje- na), juolukkaa (Vaccinium uliginosum) sekä muista lajeista lulain luontotyyppiin hiekkadyynit. pikkutervakkoa (Lychnis alpina), rantavehnää (Leymus arenarius), tunturivihvilää (Juncus trifidus) ja kultapiiskua 8.9 (Solidago virgaurea). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Tunturikalliot ja -kivikot Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien hiekkapaljastumat liittyvät yleensä harjujen ja dyynialueiden ja muiden hiekkakerrostumien tunturikoivikoihin ja tunturikankaisiin sekä paikoin järvien ja jokien rannoilla oleviin hiekkarantoihin. Esiintyminen: Tunturien hiekkapaljastumia tavataan pääasiassa Tunturi-Lapissa. Niitä esiintyy Enontekiöl- lä muun muassa Munnikurkkiossa, Melajärvellä, Hie- tatievoilla, Pöyrisjärven pohjoispuolella ja Leppäjär- vellä. Inarissa niitä esiintyy muun muassa Kaamasen ympäristössä, Kielajoella ja Iijärvellä. Tunturipaljakalla luontotyypin esiintyminen on vähäistä. Metsähallituk- sen kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan täysin kasvittomia hiekkamaa-alueita on yhteensä 80 hehtaaria ja kuvioita, joilla on pieniä hiekkapaljastumalaikkuja, on 4 990 hehtaaria. Tunturien hiekkapaljastumien, siten kuin luontotyyppi on tässä kuvattu ja rajattu, todellinen esiintymisala sijoittunee edellä mainittujen pinta-alojen välille. Asiantuntija-arvion mukaan tunturien hiekkapaljastumien kokonaisala on joistakin sadoista hehtaareista tuhanteen hehtaariin. Metsähallituksen kuviotietojärjes- telmän mukaan hiekkapaljastumia tai hiekkapaljastuma- Levi, Kittilä. Kuva: Peter Johansson laikkuisia kuvioita esiintyy 60:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Tunturikallioihin ja -kivikoihin luetaan pääsääntöisesti kuuluviksi tunturipaljakalla ja tunturikoivuvyöhykkees- Tunturien hiekkapaljastumat sä esiintyvät kalliot ja kivikot. Kivikkojen ja kallioiden Osuus luontotyypin kokonaisalasta: tarkempaa rajausta tunturikallioihin ja -kivikoihin sekä yli 1 % 0,5 - 1 % muihin kallioihin ja kivikoihin on kuvattu luvun 8 alus- alle 0,5 % sa. Muut kuin tunturialueen kallio- ja kivikkoluontotyypit on esitelty luvussa 6 (Kalliot ja kivikot). Tunturikalliot voidaan jakaa topografisten ominaisuuksien perusteella laakeisiin kallioihin (mm. kalliolaet, -rinteet ja -terassit) sekä jyrkänteisiin. Tässä tunturikalliot on jaettu edelleen kivilajin ja ravinteisuuden perusteella karuihin ja keskiravinteisiin kallioihin, ultraemäksisiin kallioihin ja kalkkikallioihin. Ultraemäksiset kalliot ja kalkkikalliot Uhkatekijät: Ei ole. luetaan tässä yhteydessä ravinteisuudeltaan vastaavien Arvioinnin perusteet: Tunturien hiekkapaljastumat kivikoiden kanssa samaan luontotyyppiin. ovat säilyneet määrältään ennallaan ja niiden pinta-ala on Karut ja keskiravinteiset kalliot ovat Suomen yleisim- voinut paikoin jopa kasvaa. Ihmistoiminnan vaikutukset piä kallioluontotyyppejä. Niiden erottaminen toisistaan ovat tällä luontotyypillä selvästi nähtävissä. Porolaidun- kasvillisuuden perusteella voi olla tunturiluonnossa vai- nus ja maastoliikenne kuluttavat pintakasvillisuutta ja keaa, joten ne käsitellään yhtenä kokonaisuutena. Tun- voivat lisätä luontotyypin pinta-alaa. turien jyrkänteillä kasvillisuus vaihtelee muun muassa Ilmastonmuutos voi edistää tunturien hiekkapaljas- varjoisuuden, rinteen suunnan ja kosteuden mukaan.

526 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Paahdejyrkänteillä putkilokasvilajisto on niukempaa lisen laskun seurauksena. Osa kurujen kivistä on myös kuin suojaisilla paikoilla. Jyrkänteilläkin on yleensä hyl- rapautumisen tai vyöryjen aikaansaamia. Mannerjääti- lyjä ja terasseja, joilla kasvillisuus voi olla samanlaista kön kasaamia kivikkoja ja louhikkoja esiintyy runsaasti kuin laakeilla kallioilla. myös moreenista koostuvilla kummuilla ja selänteillä eli Kivikot voidaan luokitella niiden syntytavan perus- kumpumoreenialueilla. Lisäksi esimerkiksi Saariselällä teella neljään ryhmään: pakkasrapautumisen tuottamiin Luirojärven luoteispuolella ja Käsivarren alueella Kivi- kivikoihin eli rakkoihin, veden huuhtomiin kivikoihin vaarassa esiintyy muinaisten jääjärvien rantaan kasau- ja jäätikön synnyttämiin moreenikivikoihin, joista osas- tuneita rantakivikkoja. ta on routimisen tuloksena syntynyt roudan nostamia Tunturikivikoista vyörysorat käsitellään omana ko- kivikkoja. Tunturialueella yleisimpiä ja laaja-alaisimpia konaisuutenaan luvussa 8.10. ovat rakat ja roudan nostamat moreenikivikot. Rakat ovat usein teräväsärmäisiä lohkareikkoja, jotka 8.9.1 ovat syntyneet suoraan kalliosta pakkasrapautumisen lohkomina. Ne ovat kivilajistoltaan usein homogeeni- Tunturien karut ja keskiravinteiset sia ja edustavat alla olevan kallioperän kivilajia. Isot laakeat kalliot kappaleet ovat pilkkoutuneet edelleen pienemmiksi, ja Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio vähitellen on syntynyt tuntureita peittävä yhtenäinen Koko maa 5 5 - LC särmikäs rakkakivikko. Pakkasrapautuminen oli voi- Pohjois-Suomi 5 5 - LC makkainta heti jäätikön sulamisen jälkeisenä aikana. Etelä-Suomi Tuoreet lohkeamat ja kivien jäkälättömät pinnat osoittavat rapautumisen jatkuvan edelleen. Rakkaa esiintyy Luonnehdinta: Loivia tai laakeita kallioita on paljaa- runsaimmin tunturien lakialueilla ja auringonpaisteen na paikoilla, joissa jääkaudella tai sen jälkeen syntynyt puoleisilla etelä- ja länsirinteillä, jotka keväisin paljastu- maaperä ei peitä kallioiden pintaa. Tunturien laakeiden vat ensimmäisinä lumen alta ja ovat pisimpään alttiina kallioiden esiintymiseen vaikuttavat useat tekijät. Yleisin rapautumisprosesseille. syy on mannerjäätikön kulutus eli glasiaalieroosio. Jää- Tunturimaastossa tasaisilla alueilla, esimerkiksi ke- tikkösyntyistä moreenia, joka on Lapissa yleisin maalaji, roilla, tunturiselänteiden harjalla tai satulakohdissa ei ole kerrostunut näihin paikkoihin niin paljon, että se maalaji on yleensä moreenia. Tällöin myös paikalla oleva muodostaisi yhtenäisen peitteen. Maankamaran jyrkkä- kivikko on pääosin moreenista routimalla syntynyttä. piirteiset, kallioperästä johtuvat pienimuotoiset rapautu- Esimerkiksi pääosa Pallastunturin kivikoista on moree- misjäänteet sekä isommat kuutiomaiset tor-muodostumat nista nousseita. Roudan moreenista nostamissa kivikois- ovat myös kalliopaljastumia. Tor-muodostumia esiintyy sa aines on usein hieman rakkaa pyöristyneempää ja esimerkiksi Nattasten ja läheisen Riestovaaran lakialueilla kivilajistoltaan heterogeenisempaa edustaen laajemmin Sodankylässä. ympäröivän alueen kallioperää. Yleiskielessä kaikkia Toinen tärkeä syy laakeiden kallioiden esiintymiseen tunturien kivikkotyyppejä kutsutaan yleensä rakaksi ja on virtaavan veden kulutus. Varsinkin mannerjäätikön niitä on usein myös maastossa vaikea erottaa toisistaan. sulamisvesien kulutus on ollut erityisen tehokasta. Sula- Näiden eri tavoin syntyneiden kivikkojen eliöyhteisöt misvesien paljaaksi huuhtomia avokallioita on varsinkin muistuttavat suuresti toisiaan. tunturiselänteiden ja huippujen välisissä painanteissa. Veden huuhtomia kivikkoja on pääasiassa tunturialu- Harjujaksoihin liittyy usein pitkänomaisia paljaaksi eiden harjujaksojen yhteydessä. Ne ovat kerrostuneet huuhtoutuneita kallioita. Ne saattavat ylittää tunturise- jäätikön sulamisvesitoiminnan tuloksena. Niin sanotuis- länteitä ja nousta rinteitä kohdissa, joihin nykyinen vir- sa ydinharjuissa aines koostuu lähes yksinomaan virtaa- taavan veden kulutustyö ei yltäisi. Nykyiset jokiuomat van veden kerrostamista kivistä ja lohkareista. Kurujen ovat pääosin leikkaantuneet maaperään, mutta koskipai- pohjilla ja suuosissa olevat kivikot ovat syntyneet jääjär- koissa on usein kallion pinta näkyvissä. ven purkausuoman pohjalle jääjärven vedenpinnan äkil- Tunturikallioiden lajistossa vallitsevat erilaiset kallio

Utsjoki. Kuva: Piia Juntunen Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 527

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa pintojen sammalet ja jäkälät. Lajistosta huomattava osa Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- on laajalle levinnyttä, etelämpänäkin tavallista kalliola- direktiivin luontotyyppiin silikaattikalliot (8220). jistoa, mutta omaleimaisuutta luo arktis-alpiininen lajis- to (Hallingbäck 1996). Kalliopinnoilla vallitsevat yleensä 8.9.2 rupi- ja lehtijäkälät. Myös mereinen kalliotierasammal (Racomitrium lanuginosum) on tunturialueella yleinen. Tunturien karut ja keskiravinteiset Poronjäkäliköt (Cladonia spp.) ovat huomattavasti niu- jyrkänteet kempia kuin etelämpänä. Luonteenomaista putkilokas- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio vilajistoa edustavat lampaannata (Festuca ovina), ruusu- Koko maa 5 5 - LC juuri (Rhodiola rosea) ja tunturikohokki (Silene acaulis). Pohjois-Suomi 5 5 - LC Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Etelä-Suomi Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi on lajistoltaan hyvin samankaltainen karujen ja keskiravinteisten tunturikivikkojen kanssa ja liittyy useimmiten karuihin ja keskiravinteisiin jyrkänteisiin. Esiintyminen: Tunturien karuja ja keskiravinteisia laakeita kallioita esiintyy laajalti etenkin Enontekiöllä Käsivarren erämaassa, Inarissa muun muassa Muotka- tunturin erämaassa ja Utsjoella muun muassa Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin erämaassa. Etelämpä- nä niitä esiintyy laajemmin lähinnä Urho Kekkosen ja Pallas-Yllästunturin kansallispuistoissa sekä hajanaisesti muillakin Metsä-Lapin ja Peräpohjolan tunturialueilla. Tunturien ja muiden alueiden karujen ja keskiravinteisten laakeiden kallioiden rajauksesta on kerrottu luvussa 8. Inarijärven ympäristön kalliot on otettu huomioon kallioluontotyyppien arvioinneissa (luku 6). Tunturien karuja ja keskiravinteisia laakeita kallioita esiintyy 113:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Niiden kokonaispinta- ala on Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan 6 870 hehtaaria ja kuvioiden keskikoko on 12 hehtaaria. Linkkapahta, Utsjoki. Kuva: Mia Vuomajoki Tunturien karut ja keskiravinteiset laakeat kalliot Luonnehdinta: Kalliojyrkänteet on tässä määritelty Osuus luontotyypin kokonaisalasta: alueiksi, joilla kallion kaltevuus on yli 45° ja pystysuo- yli 1 % 0,5 - 1 % ran osuuden korkeus on vähintään neljä metriä. Niitä alle 0,5 % esiintyy tunturialueilla paikoissa, joissa mannerjäätikön esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) ja sen sulamisvesien aiheuttama kulutus on ollut vallalla. Jyrkillä rinteillä vähäinenkin maapeite on myöhemmin vähitellen valunut tai huuhtoutunut alarinteille. Kalliojyrkänteillä yleisin kallioiden paljastumiseen vaikuttanut tekijä on mannerjäätikön sulamisvesien aiheuttama kulutus. Sulamisvesien paljaaksi huuhtomia avokallioita on varsinkin tunturiselänteiden ja huippujen välisissä laaksoissa, painanteissa ja satulakohdissa. Harjujaksoihin liittyy usein pitkänomaisia paljaaksi huuhtoutuneita kallioalueita, jotka saattavat ylittää tunturiselänteitä. Näihin ylityskohtiin on syntynyt ku- ruja, joiden seinämät ja pohja ovat kalliota. Myös sellai- set suurmuodot, kuten Kevon ja Utsjoen laaksot ovat osin jäätiköltä purkautuneiden sulamisvesien paljaaksi huuhtomia. Myös mannerjäätikön sulamisvaiheessa syntyneiden jääjärvien lasku-uomat sekä jäätikön reu- Uhkatekijät: Ei ole. nalla virranneiden sulamisvesivirtojen synnyttämät Arvioinnin perusteet: Tunturien karujen ja keskiravin- uomat ovat useimmiten leikkaantuneet kallioperään teisten laakeiden kallioiden arvioidaan säilyneen sekä saakka. Samoissa paikoissa saattaa nykyisin olla veden määrältään että laadultaan ennallaan. Vaikka porojen virtausta, mutta ne voivat olla pohjaltaan myös aivan laidunnus on ilmeisesti vähentänyt kallioiden poronjä- kuivia. Tunturien korkeita kalliojyrkänteitä kutsutaan kälikköjä ja muuttanut lajistoa jossain määrin, ei esiin- usein myös pahdoiksi. tymien laatu ole merkittävästi heikentynyt. Sammalet ja jäkälät vallitsevat karujen ja keskiravin-

528 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 teisten jyrkänteiden kasvillisuutta. Luonteenomaisia Tunturien karut ja keskiravinteiset jyrkänteet lajiryhmiä jyrkänteillä ovat karsta- (Andraea spp.), kivi- (Grimmia spp.) ja tierasammalet (Racomitrium spp.) Osuus luontotyypin kokonaisalasta: yli 1 % sekä napa- (Umbilicaria spp.) ja karttajäkälät (Rhizo- 0,5 - 1 % carpon spp.). Putkilokasveista luonteenomaisia ovat alle 0,5 % esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) muun muassa kissankello (Campanula rotundifolia), hau- rasloikko (Cystopteris fragilis) ja karvakiviyrtti (Woodsia ilvensis) (Virtanen ja Eurola 2006). Jyrkänteiden lajeista huomattava osa on laajalle levinneitä, etelämpänäkin tavallisia kalliolajeja, mutta omaleimaisuutta luo arktis-alpiininen lajisto (Hallingbäck 1996). Etelässä harvinaisia tai sieltä puuttuvia kalliolajeja tunturialueella ovat esimerkiksi pörrö-, kaira- ja tunturikivisammal (Grimmia incurva, G. funalis ja G. elongata) (Ulvinen ym. 2002). Tunturikallioiden ankarissa oloissa kasvillisuus on keskittynyt etelä-länsirinteille, kun taas pohjois- ja itä- puoliset jyrkänteet ovat putkilokasvilajistoltaan hyvin niukkoja. Luoteistunturien jäkälälajistoa kuvailleen Huuskosen (1949) mukaan tunturikallioilla hyvin ylei- Uhkatekijät: Ei ole. siä lajeja tai lajiryhmiä ovat esimerkiksi keltakarttajäkälä Arvioinnin perusteet: Tunturien karujen ja keskira- (Rhizocarpon geographicum), kalliomaljajäkälä (Diploschis- vinteisten jyrkänteiden on arvioitu säilyneen sekä mää- tes scruposus), kehräjäkälät (Lecanora spp. ja Protoparmelia rältään että laadultaan ennallaan. Niihin ei myöskään badia), ryhmynapajäkälä (Umbilicaria hyperborea), monet kohdistu merkittäviä uhkatekijöitä. karpeet (mm. Arctoparmelia centrifuga, Melanelia spp. ja Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- Parmelia saxatilis), laakajäkälät (Phaeophyscia endococcina, direktiivin luontotyyppiin silikaattikalliot (8220). Physcia caesia ja Physconia muscigena) ja etenkin kvartsii- teilla paasisuolikarve (Brodoa intestiniformis). Linnunis- 8.9.3 tumapaikkojen tunnusomaista lajistoa edustavat muun muassa kielirustojäkälä (Ramalina polymorpha) ja seinä- Tunturien kalkkikalliot ja -kivikot keltajäkälä (Xanthoria candelaria). Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Kasvillisuusvaihtelua tunturikallioille luovat myös Koko maa 5 5 h NT valuvesipinnat, joilla voidaan tavata esimerkiksi kimp- Pohjois-Suomi 5 5 h NT putierasammalta (Racomitrium fasciculare), säiläsammal- Etelä-Suomi ta (Blindia acuta), kallioahmansammalta (Kiaeria blyttii), pohjankuurasammalta (Anthelia julacea) sekä useita tuntureilla tavattavia karstasammallajeja (Andreaea spp.) (Ulvinen ym. 2002). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi liittyy useimmiten loiviin tai laakeisiin tunturikallioihin ja on lajistoltaan hyvin samankaltainen karujen ja keskiravinteisten tunturikivikkojen kanssa. Esiintyminen: Tunturien karuja ja keskiravinteisia jyr- känteitä esiintyy laajalti etenkin Enontekiöllä, mutta myös Inarissa, Utsjoella ja Sodankylän sekä Savukos- ken pohjoisosissa. Jyrkänteet ovat tyypillisiä Enonteki- ön suurtunturien alueen eteläreunalla, jossa ovat muun muassa Saanan ja Annjaloanjin pahdat. Jyrkänteitä on paljon muuallakin Käsivarren ja Paistunturin erämaissa, Kevon luonnonpuistossa sekä Urho Kekkosen ja Lem- menjoen kansallispuistoissa. Yksittäisiä esiintymiä on Metsä-Lapin eteläpuolella Peräpohjolan tunturialueilla. Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Seppo Tuominen Tunturien ja muiden alueiden karujen ja keskiravinteisten jyrkänteiden rajauksesta on kerrottu luvussa 8. Luonnehdinta: Kalkkikalliot ja kalkkikivikot ovat kivi- Inarijärven ympäristön jyrkänteet on otettu huomioon lajiltaan dolomiittia ja yleensä pienialaisia. Kalkkikivikot kallioluontotyyppien arvioinneissa (luku 6). Jyrkänteitä ovat teräväsärmäisiä ja syntyneet suoraan kalliosta pak- on 82:n 10 km x 10 km -ruudun alueella ja niiden koko- kasrapautumisen lohkomina. Isot kappaleet ovat pilkkou- Tunturit naispinta-ala on Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän tuneet edelleen pienemmiksi, ja vähitellen on syntynyt (2007) mukaan 760 hehtaaria. Kohteiden keskikoko on rinnettä peittävä yhtenäinen särmikäs rakkakivikko. Sö- yksi hehtaari. dermanin (1980) mukaan rapautuminen oli voimakkainta

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 529

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa silloin, kun kallioalueet olivat juuri paljastuneet jäätikön hehtaaria. Esiintymisalueiden selvittämisessä on omien alta. Dolomiittikallion ja -kivien rapautumispinta on vä- maastohavaintojen lisäksi käytetty kallioperä- ja maasto- riltään vaalean ruskehtava tai hieman kellertävä. Tuoreet karttaa, joilta tähän luontotyyppiin kuuluviksi on luettu lohkeamat kalliopinnoilla ja kivissä ovat siniharmaita. Ne alueet, joiden kallioperä on kalkkipitoinen ja maanpinnal- osoittavat rapautumisen jatkuvan yhä. la on nähtävissä lohkareikkoa tai kivikkoa. Tunturien kalkkikallioita ja -kivikoita esiintyy lähin- Uhanalaistumisen syyt: Luontotyyppi on arvioitu sil- nä Enontekiön Käsivarren suurtunturien alueella, mis- mälläpidettäväksi harvinaisuutensa vuoksi. sä dolomiittia esiintyy paikoin jopa 40 metriä paksuna Uhkatekijät: Ei ole. kerroksena kaledonisen ylityöntölaatan alla olevassa Arvioinnin perusteet: Kalkkikallioiden ja -kivikoiden sedimenttikivien sarjassa. Dolomiitti on heikosti eroo- esiintyminen on säilynyt sekä määrältään että laadultaan siota kestävää kivilajia ja sitä on säilynyt suojassa vain ennallaan. Ihmistoiminnan vaikutus tällä luontotyypil- hyvin kulutusta kestävän gneissisen ylityöntölaatan alla. lä on vähäinen. Porolaidunnus saattaa vaikuttaa kivien Kalkkikivikoita esiintyy varsinkin kalkkikallioiden au- makrojäkäliin, mutta vaikutukset eivät liene merkittäviä. ringonpaisteen puoleisilla etelä- ja länsirinteillä, jotka Kalkkikalliot ja -kivikot on arvioitu silmälläpidettävik- keväisin paljastuvat ensimmäisinä lumen alta ja ovat si, koska niitä esiintyy suppealla alueella ja esiintymien pisimpään alttiina rapautumisprosesseille. määrä sekä pinta-ala ovat vähäisiä. Tunturialueen kalkkikallioiden ja -kivikkojen kas- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osa (kalkki- vipeite on avointa, mutta toisinaan ne ovat jäkälien ja kalliot) sisältyy luontodirektiivin luontotyyppiin kalk- sammalien peittämiä. Putkilokasvilajisto voi olla hyvin kikalliot (8210). monipuolista. Lajistossa on kalkkikallioiden ja kalk- kivyörysorien kasveja kuten kalliosara (Carex rupest- 8.9.4 ris), tunturikynsimö (Draba fladnizensis), lumikynsimö (D. nivalis), hentokorte (Equisetum scirpoides), kirjokorte Tunturien ultraemäksiset kalliot ja kivikot (E. variegatum), mätäsrikko (Saxifraga cespitosa), sinirikko Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio (S. oppositifolia) ja tunturikohokki (Silene acaulis). Kuivil- Koko maa 5 5 h NT la lohkareilla esiintyvät sammalista uurrekellosammal Pohjois-Suomi 5 5 h NT (Encalypta rhaptocarpa), ruskopalmikkosammal (Hypnum Etelä-Suomi bambergeri), tunturipalmikkosammal (H. revolutum), kal- liokoukerosammal (Lescuraea saxicola), lapinpartasam- Luonnehdinta: Ultraemäksiset kalliot ja kivikot koos- mal (Syntrichia norvegica) ja kalkkikiertosammal (Tortella tuvat kivilajeista, joita luonnehtivat alhainen piidioksi- tortuosa). Varjoisissa kivien onkaloissa esiintyvät peikon- dipitoisuus (alle 45 %) ja korkea magnesiumpitoisuus. sammal (Athalamia hyalina), tunturilehväsammal (Cyr- Niiden mineraalikoostumuksessa tummien mineraalien tomnium hymenophyllum), pikkusiimasammal (Myurella osuus on 85–95 %. Ultraemäksisiä kivilajeja ovat esimer- tenerrima), kultapahtasammal (Orthothecium chryseon) ja kiksi peridotiitti, duniitti ja serpentiniitti. Peridotiitin haprakiertosammal (Tortella fragilis). päämineraaleina ovat oliviini, pyrokseenit ja sarvivälke. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Oliviinin osuus on yli 40 %. Lähes yksinomaan oliviinista Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien kalk- koostuvaa kivilajia kutsutaan duniitiksi. Serpentiniitti kikalliot ja -kivikot vaihettuvat karuihin ja keskiravintei- on duniitin muuttumistulos ja sen mineraaleina ovat siin jyrkänteisiin, laakeisiin kallioihin ja kivikoihin sekä serpentiini, talkki, kloriitti, karbonaatti ja tremoliitti. kalkkivyörysoriin. Tunturialueen ultraemäksiset kalliot ovat yleensä Esiintyminen: Tunturien kalkkikallioita ja -kivikoita esiin- rikkoontuneet kivikoiksi, joissa ehjää kalliota näkyy tyy hyvin suppealla alueella Enontekiön suurtuntureilla usein vain pieninä nokkina. Ultraemäksiset kivikot ovat Käsivarren pohjoisosissa. Esiintymisalueita on kahdeksan useimmiten teräväsärmäisiä rakkakivikkoja, jotka ovat ja ne koostuvat yhdestä tai muutamasta pienemmästä syntyneet suoraan alla olevasta ultraemäksisestä kalli- esiintymästä. Esiintymisalueet ovat Saana, Malla, Guon- osta pakkasrapautumisen lohkomina. Ne ovat kivilajil- jarvárri-Duolljehuhput, Gahperuslátnjá, Toskaljärven taan homogeenisia kuten muutkin rakat ja edustavat alla alue, Láfolvárri, Somasjärven alue ja Várddoaivi. Lisäksi olevaa kallioperää. Särmikäs rakkakivikko on syntynyt yksi esiintymä on etelämpänä Käsivarressa. Esiintymien isojen lohkareiden pilkkoutuessa pienemmiksi. Ruos- kokonaispinta-ala on asiantuntija-arvion mukaan noin 75 teenväriset lohkeamat ja rapautumispinnat kallioissa se- kä kivien pinnan jäkälättömyys osoittavat rapautumisen Tunturien kalkkikalliot ja jatkuvan edelleen. Ilmiö on näkyvissä varsinkin Haltin -kivikot alueella, missä pinnaltaan rapautunut duniitti värjää ko- esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) ko tunturin rinteen kaukaa katsottuna ruosteenruskeak- si. Rapautuminen on voimakkainta tunturien lakialueilla ja auringonpaisteen puoleisilla etelä- ja länsirinteillä. Tunturialueen ultraemäksisten kivikkojen kasvillisuus on niukkaa ja aukkoista. Kasvillisuuden niukkuus saattaa johtua myös runsaasta magnesiumin määrästä. Magnesium on korkeina pitoisuuksina kasveille myr-

530 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.9.5 kyllinen. Sen vaikutus vielä tehostuu, jos kalsiumia on niukasti saatavilla (Brady ym. 2005). Lisäksi normaalisti Tunturien karut ja keskiravinteiset hivenaineina esiintyvät kromi ja nikkeli estävät korkei- kivikot na pitoisuuksina monien kasvilajien kasvun. Hienoilla Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio sora-alueilla esiintyy yleisimmin patjamaisia putkilo- Koko maa 5 5 - LC kasveja, kuten sinirikkoa (Saxifraga oppositifolia) ja tun- Pohjois-Suomi 5 5 - LC turikohokkia (Silene acaulis) sekä pieniä ruohoja kuten Etelä-Suomi nurmitatarta (Bistorta vivipara), lumihaarikkoa (Sagina nivalis), tunturi- ja napahärkkiä (Cerastium alpinum ja C. nigrescens) ja tunturitädykettä (Veronica alpina) (Virta- nen ja Väre 1990). Lapinvuokkoa (Dryas octopetala) ja napapajua (Salix polaris) voi olla laikuttaisesti. Myös viher- raunioista (Asplenium viride) ja pikkutervakkoa (Lychnis alpina) voidaan tavata. Pohjakerros on niukka. Yleisimpiä lajeja ovat vuorikarhunsammal (Polytrichastrum alpinum) ja kamppisammal (Sanionia uncinata). Jäkälistä lumijäkä- lät (Flavocetraria spp.) ovat tavallisimpia. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien ult- raemäksiset kalliot ja kivikot vaihettuvat asteittain tunturien karuihin ja keskiravinteisiin laakeisiin kallioihin ja jyrkänteisiin, karuihin ja keskiravinteisiin kivikoihin ja vyörysoriin. Tunturialueen ultraemäksisten kallioiden ja kivikoiden kasvillisuudessa voi olla yhteisiä piirteitä ja samaa lajistoa kuin eteläisemmillä ultraemäksisillä kallioilla, Kilpisjärvi, Enontekiö. Jäätikön sulamisvesitunnelin suulle joita esitellään luvussa 6.3. syntynyt kiviröykkiö, ydinharju. Kuva: Peter Johansson Esiintyminen: Tunturien ultraemäksisiä kallioita ja kivikoita esiintyy vain muutamalla tunturilla Enontekiöllä Luonnehdinta: Tunturien karuihin ja keskiravinteisiin ja Utsjoen pohjoisosassa. Enontekiön esiintymät sijait- kivikoihin luetaan kuuluviksi kaikki syntytavaltaan eri- sevat Käsivarressa Haltilla, Ropilla ja Cˇ ohkkoaivilla. laiset (pakkasrapautumisen tuloksena syntyneet rakat, Utsjoen esiintymät ovat Tšuomasvarrilla ja siitä luo- moreenista routimalla syntyneet, veden huuhtomat ja teeseen olevalla Miutitšohkkan alueella. Esiintymien jäätikön muodostamat, ks. luku 8.9) karut ja keskiravin- pinta-ala on asiantuntija-arvion mukaan yhteensä noin teiset kivikot tunturialueilla. 2 000 hehtaaria, josta Haltilla noin 700 hehtaaria, Ropilla Tunturien karujen ja keskiravinteisten kivikoiden noin 200 hehtaaria, Cˇ ohkkoaivilla noin 100 hehtaaria ja kasvillisuus on jäkälä- ja sammalvaltaista. Putkilokas- Tšuomasvarrilla noin 1 000 hehtaaria. veja esiintyy yleensä hyvin niukasti. Isojen lohkareiden raoissa voi kasvaa liesua (Cryptogramma crispa) ja kar- Tunturien ultraemäksiset vakiviyrttiä (Woodsia ilvensis) ja ylipäänsä samoja lajeja kalliotOsuus luontot ja kivikotyypin kokonaisalasta: kuin karuilla kallioilla. Kivikkoalueiden väleissä voi olla

esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) laikkuina kangas-, niitty- tai lumenviipymäkasvillisuutta. Kivikot ovat usein karttajäkälien (Rhizocarpon spp.) kirjo- mia. Kookkaammilla lohkareilla napajäkälät (Umbilicaria spp.) voivat olla vallitsevia. Lintujen istumakivillä esiintyy rustojäkäliä (Ramalina spp.). Jäkälien kokonaismäärä voi olla hyvin suuri. Karuimmissa tunturikivikoissa valta- sammalia ovat karstasammalet (Andreaea spp.), kivisam- Uhanalaistumisen syyt: Luontotyyppi on arvioitu sil- malet (Grimmia spp.) ja tierasammalet (Racomitrium spp.) mälläpidettäväksi harvinaisuutensa vuoksi. Keskiravinteisissa kivikoissa lajisto on monipuolisempaa Uhkatekijät: Ei ole. ja tyypillisiä lajeja ovat muun muassa hohtovarstasammal Arvioinnin perusteet: Tunturien ultraemäksisten kalli- (Pohlia cruda), paakku-uurnasammal (Amphidium mou- oiden ja kivikoiden esiintyminen on säilynyt sekä mää- geotii) ja lapintöppösammal (Cnestrum alpestre). rältään että laadultaan ennallaan. Porolaidunnuksella ei Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. ole merkittäviä vaikutuksia luontotyyppiin. Ultraemäk- Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien ka- siset kalliot ja kivikot on arvioitu silmälläpidettäväksi rut ja keskiravinteiset kivikot vaihettuvat tasamailla ja luontotyypiksi, koska esiintymiä on vain muutamia. loivilla rinteillä karuihin ja keskiravinteisiin laakeisiin Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osa (ultra- kallioihin, kuviomaihin ja tunturikankaisiin sekä jyrkillä emäksiset kalliot) sisältyy luontodirektiivin luontotyyp- rinteillä rinteiden kuviomaihin ja vyörysoriin. Tunturit piin silikaattikalliot (8220). Esiintyminen: Tunturien karuja ja keskiravinteisia kivi-

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 531

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa 532 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 koita esiintyy yleisesti Tunturi- ja Metsä-Lapissa. Tuntu- ovat erilaisia silikaatteja, kuten kvartseja, maasälpiä, rien ja muiden alueiden kivikoiden rajauksesta on ker- pyrokseeneja tai amfiboleja. Kalkkivyörysoria syntyy rottu luvun 8 alussa. Inarijärven alueen kivikot on otettu kalkkipitoisilla kallioalueilla, jotka Suomessa ovat lä- huomioon ranta- ja kivikkoluontotyyppien arvioinneissa hinnä dolomiitteja. (luvut 3 ja 6), eivätkä ne kuulu tähän luontotyyppiin. Vyöryjen syntyminen edellyttää lähes pystysuoran Peräpohjolan tunturialueilla luontotyypin esiintymiä on seinämän tai jyrkän rinteen, joka on kaltevuudeltaan muun muassa Pyhä-Luoston ja Ylläksen alueilla sekä vähintään 25°. Vyöryt ovat nopeita, ennalta arvaamat- laajemmin myös Sallan ja Savukosken pohjoisosissa. tomia massaliikuntoja. Niille on tyypillistä maa- ja ki- Tunturien karuja ja keskiravinteisia kivikoita on 326:n viaineksen putoaminen, vyöryminen tai liukuminen 10 km x 10 km -ruudun alueella. Niiden kokonaispinta- jyrkänteen juurelle, jolloin syntyy pinnaltaan kuperia ala on Metsähallituksen kuviotietojärjestelmän (2007) tai keilamaisia vyörysoria eli taluksia (Söderman 1980). mukaan 33 000 hehtaaria. Kuvioiden keskikoko on Tärkein syy kivien putoamiselle on kallioseinämän hal- 7 hehtaaria. keamiin ja rakoihin syntyneen jään sulaminen. Siksi vyöryjä tapahtuu varsinkin keväisin. Länteen ja etelään Tunturien karut ja keskiravinteiset kivikot avautuvat rinteet ovat alttiimpia rapautumiselle. Lähek- Osuus luontotyypin kokonaisalasta: käin voi olla hyvin eri-ikäisiä vyöryjä, kuten esimerkiksi yli 1 % 0,5 - 1 % Saanan etelärinteellä, jossa osa niistä on tuhansia vuo- alle 0,5 % sia vanhoja ja osa vasta äskettäin syntyneitä (Söderman esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) 1980). Nuorten vyörysorien kivet poikkeavat väriltään ympäristön kivistä, sillä niiden pinnalle ei ole ehtinyt kasvaa tasaista jäkäläpeitettä. Vuosituhansien kuluessa vierekkäiset vyörysorat ovat usein kasvaneet sivusuun- nassa yhteen. Vyörysorat ovat kasvillisuudelle epävakaa ja häiriö- herkkä kasvualusta. Vyörysorien kasvillisuus on vähäis- tä maa- ja kiviaineksen valumisen vuoksi. Karuimmilla vyörysorilla lajisto on niukkaa, mutta vakaammilla kohdilla voi kasvaa jopa pensaita ja pohjakerroksen lajisto on samanlaista kuin karuilla tunturikankailla. Keskiravinteisilla vyörysorilla lajisto on monipuolista ja kalkinsuosijoitakin esiintyy. Myös rinteen ilman- suunta vaikuttaa niiden kasvillisuuteen. Päivänpaisteen puoleiset etelä- ja luoteisrinteet ovat paahteisia, kun taas varjoisat rinteet ovat mikroilmastoltaan viileämpiä. Uhkatekijät: Ei ole. Paahderinteillä esiintyy kuivuutta sietäviä ruohoja, ja Arvioinnin perusteet: Tunturien karujen ja keskiravin- niissä voi esiintyä levinneisyydeltään eteläisempiä kas- teisten kivikkojen esiintyminen on säilynyt sekä määräl- vilajeja (ns. etelävuori-ilmiö). Varjorinteillä esiintyy sen tään että laadultaan ennallaan. Porolaidunnus saattaa sijaan luonteenomaista tunturien kosteiden pahtojen ja vaikuttaa kivien makrojäkäliin, mutta vaikutukset eivät lumenviipymien lajistoa. liene merkittäviä. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Vyörysorat vai-

8.10

Vyörysorat

Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Koko maa 5 5 - LC Pohjois-Suomi 5 5 - LC Etelä-Suomi

Luonnehdinta: Vyörysorat ovat jyrkkien kallioseinämi- en juurelle syntyneitä kivikkoja ja louhikkoja. Ne ovat syntyneet pudonneesta tai vyöryneestä kiviaineksesta, joka on irronnut kallioseinämästä rapautumisen seurauksena. Vyörysorat esiintyvät tavallisesti pienialaisina tunturin rinteissä ja suurissa jyrkännelaaksoissa ja kuruissa. Karuja ja keskiravinteisia vyörysoria syntyy Tunturit kallioperästä, jossa kivilajeja muodostavat mineraalit t Yllästunturi, Kolari. Rakkakivikkoa. Kuva: Peter Johansson Annjaloanji, Enontekiö. Kuva: Saara Keränen

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 533

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa hettuvat erilaisiin tunturien kallioihin ja kivikoihin ja Savukosken ja Sallan pohjoisosissa. Eteläisimmät esiin- kivien vähetessä myös erilaisiin tunturikankaisiin. tymät ovat Pelkosenniemellä Pyhä-Luoston kansallis- Esiintyminen: Vyörysoria esiintyy etenkin Enonteki- puistossa Isokurun, Lampiokurun ja Pikkukurun seinä- öllä Käsivarren erämaassa, Inarissa Muotkatunturin mien juurella. Vyörysorien pinta-ala on Metsähallituksen erämaassa sekä Utsjoella Kevon luonnonpuistossa ja kuviotietojärjestelmän (2007) ja asiantuntija-arvioiden Paistunturin erämaassa. Vyörysoria tavataan myös ete- mukaan yhteensä 960 hehtaaria. Vyörysoria tavataan lämpänä, eniten Urho Kekkosen kansallispuistossa sekä 51:n 10 km x 10 km -ruudun alueella. Uhkatekijät: Ei ole. Vyörysorat Arvioinnin perusteet: Vyörysorien esiintyminen on säi- Osuus luontotyypin kokonaisalasta: lynyt sekä määrältään että laadultaan ennallaan. Ihmis- yli 1 % toiminnan vaikutus tällä luontotyypillä on vähäinen. 0,5 - 1 % alle 0,5 % Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osa (karut ja esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) keskiravinteiset) vastaa luontodirektiivin luontotyyppiä tuntureiden vyörysoraikot ja -lohkareikot (8110).

8.10.1 Karut ja keskiravinteiset vyörysorat

Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio Koko maa 5 5 - LC Pohjois-Suomi 5 5 - LC Etelä-Suomi Luonnehdinta: Karuja ja keskiravinteisia vyörysoria syntyy niukkakalkkisesta kallioperästä. Ne ovat tavallisesti pienialaisia tunturirinteiden ja suurten jyrkänne- Kevon luonnonpuisto, Utsjoki. Kuva: HeliFoto

534 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 8.10.2 laaksojen ja kurujen luontotyyppejä. Kalkkivyörysorat Karujen ja keskiravinteisten vyörysorien niukassa lajistossa esiintyvät usein kissankello (Campanula ro- Määrä (A) Laatu (B) y/h Kokonaisarvio tundifolia), lampaannata (Festuca ovina) ja tunturivihvilä Koko maa 5 5 h NT (Juncus trifidus). Vakaammilla kohdilla kasvaa yleensä Pohjois-Suomi 5 5 h NT juolukkaa (Vaccinium uliginosum) ja katajaa (Juniperus Etelä-Suomi communis). Jäkälä- ja sammalpeite on niukkaa ja karujen tunturikankaiden kaltaista. Lajistossa esiintyy hirven-, (Cetraria spp.), poron- (Cladonia spp.) ja tinajäkäliä (Ste- reocaulon spp.) sekä karhun- (Polytrichum spp.) ja varstasammalia (Pohlia spp.). Keskiravinteisilla vyörysorilla lajisto on monipuolista ja kalkinsuosijoitakin esiintyy, kuten isokynsimö (Draba daurica), pohjankallioinen (Eri- geron acer subsp. politus), rantaukonnauris (Erysimum strictum), pahtanurmikka (Poa glauca), suippohärkylä (Polystichum lonchitis), keväthanhikki (Potentilla crantzii), kesämaksaruoho (Sedum annuum) ja varputädyke (Veronica fruticans). Päivänpaisteen puoleisilla paahde- rinteillä (etelä- ja luoteisrinteet) ainakin tunturikoivu- vyöhykkeessä esiintyy kuivuutta sietäviä ruohoja, kuten pikkutervakkoa (Lychnis alpina) ja eteläisiä kasvilajeja, kuten mäkihorsmaa (Ebilobium collinium), ketokelttoa (Crepis tectorum) ja oravisammalta (Leucodon sciuroi- des). Viileämmiltä varjorinteiltä tavataan nurmilauhaa (Deschampsia cespitosa), syysmaitiaista (Leontodon autum- nalis), ahosuolaheinää (Rumex acetosa), läätettä (Saussurea alpina) ja kultapiiskua (Solidago virgaurea). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Karut ja keskiravinteiset vyörysorat vaihettuvat kalkkivyörysoriin, tunturien karuihin ja keskiravinteisiin laakeisiin kallioihin ja jyrkänteisiin, tunturien karuihin ja keskiravinteisiin kivikoihin ja kivien vähetessä myös erilaisiin tun- Saana, Enontekiö. Kuva: Saara Tynys turikankaisiin. Esiintyminen: Karuja ja keskiravinteisia vyörysoria Luonnehdinta: Kalkkivyörysorat esiintyvät pienialai- esiintyy Enontekiöllä Käsivarren erämaassa, Utsjoel- sina jyrkissä tunturinrinteissä. Suomen tunturialueella la Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin erämaassa niitä esiintyy Enontekiön Käsivarren alueella, jossa ka- muun muassa Cuokkajohkan kanjonissa, Inarissa Muot- ledonisen vuorijonon reuna-alueella esiintyy dolomiittia katunturin erämaassa, Lemmenjoen kansallispuistossa paikoin jopa 40 metriä paksuna kerroksena ylityöntölaa- ja Sarmitunturin erämaassa sekä Sodankylässä Urho tan alla (ks. tarkemmin luvusta 8.9.3). Kekkosen kansallispuistossa. Etelämpänä niitä esiintyy Maa- ja kiviaineksen valumisen vuoksi kalkkivyö- muun muassa Sallassa Värriön luonnonpuistossa sekä rysorien kasvipeite on avointa. Vyörysorien reunamilla Pelkosenniemellä Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Vyö- voi olla sulkeutunutta kangas- tai niittykasvillisuutta. rysorat ovat edustavimpia Kevon kanjonissa ja Enonte- Kalkkialustan vyörysorilla kasvaa monia harvinaisia tai kiön suurtunturien alueella. Karuja ja keskiravinteisia uhanalaisia putkilokasveja: norjanarho (Arenaria norve- vyörysoria tavataan 51:n 10 km x 10 km -ruudun alueel- gica), varvassara (Carex glacialis), kalliosara (C. rupest- la. Vyörysorien kokonaispinta-ala on Metsähallituksen ris), tunturikynsimö (Draba fladnizensis), lumikynsimö kuviotietojärjestelmän (2007) mukaan 960 hehtaaria, (D. nivalis), lapinvuokko (Dryas octopetala), hentokorte josta asiantuntija-arvion mukaan karujen ja keskiravin- (Equisetum scirpoides), kirjokorte (E. variegatum), rusonätä teisten vyörysorien ala on noin 950 hehtaaria. Kohteiden (Minuartia rubella), tunturinätä (M. stricta), erilaiset rik- keskikoko on 6,5 hehtaaria. Karujen ja keskiravinteisten kolajit (Saxifraga spp.) ja tunturikohokki (Silene acaulis). vyörysorien kartta on sama kuin vyörysorien ryhmäta- Sammal- ja jäkäläpeite puuttuu tai on hyvin niukka, to- son kartta (luku 8.10). sin lajistossa voi olla harvinaisia lajeja. Uhkatekijät: Ei ole. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Arvioinnin perusteet: Arvioinnin perusteet ovat samat Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Kalkkivyöry- kuin vyörysorien ryhmätason (luku 8.10) arvioinnissa. sorat vaihettuvat karuihin ja keskiravinteisiin vyöryso- Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Vastaa luon- riin, tunturien karuihin ja keskiravinteisiin kivikoihin, todirektiivin luontotyyppiä tuntureiden vyörysoraikot ja kalkkikallioihin, karuihin ja keskiravinteisiin laakeisiin Tunturit -lohkareikot (8110). kallioihin ja jyrkänteisiin, sekä kivien vähetessä myös

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 535

Taulukoiden ja karttojen selitteet takasisäkannessa kuiviin ja tuoreisiin lapinvuokkokankaisiin. Uhanalaistumisen syyt: Luontotyyppi on arvioitu sil- Esiintyminen: Kalkkivyörysoria esiintyy hyvin suppeal- mälläpidettäväksi harvinaisuutensa vuoksi. la alueella Käsivarren pohjoisosan suurtuntureilla. Esiin- Uhkatekijät: Kuluminen. tymiä on neljä: Kilpisjärvellä Saanan rinteellä (pinta-ala Arvioinnin perusteet: Kalkkivyörysorien esiintyminen 5 ha), Guonjarvárrilla (3 ha), Toskaljärven itäpuolella on säilynyt sekä määrältään että laadultaan ennallaan. Doskalhárjin etelärinteellä (3 ha) ja hyvin pienialaisesti Kilpisjärvellä Saanan lähistöllä rakentaminen ja retkei- Mallan luonnonpuistossa. lijöiden määrän lisääntyminen saattaa aiheuttaa maas- tovaurioita ja vaikuttaa kalkkivyörysoriin. Porolaidun- Kalkkivyörysorat nuksen vaikutukset ovat vähäisiä, mutta laidunnus voi lisätä maan vyörymistä ja vaikuttaa lajistoon. Kalkkivyö- esiintyy (pinta-ala ei tiedossa) rysorat on arvioitu silmälläpidettäväksi luontotyypiksi, koska niiden esiintymiä on vain muutamia. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole.

536 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Kiitokset Tapio Tynys ja Henry Väre ovat olleet tunturiasiantuntijaryhmän kokouksessa kertomassa tunturiluonnosta, luontotyypeistä ja niihin vaikuttavista tekijöistä sekä lajeista ja niiden esiintymisestä. He ovat myös vastanneet useisiin työn aikana ilmenneisiin kysymyksiin. Heikki Kauhanen on vastannut lukuisiin tiedusteluihin luontotyyppien esiintymisestä Mallan alueella, mutta myös laajemmin Enontekiön ja Inarin Lapissa. Yrjö Mäkinen on antanut tietoja lajien ja luontotyyppien esiintymisestä Inarin Lapissa. Tunturiasiantuntijaryhmä kiittää lämpimästi mainittuja henkilöitä.

Kirjallisuus Ahti, T., Hämet-Ahti, L. & Jalas, J. 1964. Luoteis-Euroopan kasvillisuusvyöhykkeistä ja kasvillisuusalueista. Luonnon Tutkija 68(1): 1−25. Ahti, T., Hämet-Ahti, L. & Jalas, J. 1968. Vegetation zones and their sections in northwestern Europe. Annales Botanici Fennici 5: 169−211. Airaksinen, O. & Karttunen, K. 1998. Natura 2000 -luontotyyppiopas. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Ympäristöopas 46. 194 s. Brady, K. U., Kruckeberg, A. R. & Bradshaw, H. D. Jr. 2005. Evolutionary ecology of plant adaptation to serpentine soils. Annual Review of Ecology, Evolution and Systematics 36: 243–266. Bringer, K.-G. 1961. Den lågalpina Dryas-hedens differentiering och ståndortsekologi inom Torneträsk-området. I-II. Svensk Botanisk Tidskrift 55: 349−375, 551−584. Eeronheimo, H. 1996. Metsähallituksen biotooppikuviointiohje. Julkaisematon. Kokeiluversio. Metsähallitus 24.5.1996. 49 s. Eeronheimo, H., Virtanen, R., Sippola, A.-L., Sepponen, P., Salmela, S. & Pikkupeura, R. 1992. Pallas-Ounastunturin kansallispuiston kasvillisuus - Ounastunturin Pyhäkeron alue. Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemi. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 427. 119 s. Ellenberg, H. 1963. Vegetation Mitteleuropas mit den Alpen in kausaler, dynamischer und historischer Sicht. Einführung in die Phytologie. Band IV. Teil 2. Eugen Ulmer, Stuttgart. 943 s. Eskelinen, A. & Oksanen, J. 2006. Changes in the abundance, composition and species richness of mountain vegetation in relation to summer grazing by reindeer. Journal of Vegetation Science 17: 245–254. Eurola, S. 1978. Kasvillisuuden suurjako Lapissa. Acta Lapponica Fenniae 10: 26−30. Eurola, S. 1980. Kilpisjärven seudun lumilevistä. Luonnon Tutkija 84: 52–53. Eurola, S. 1999. Kasvipeitteemme alueellisuus. Oulanka Reports 22: 1–116 s. Eurola, S., Huttunen, S. & Welling, P. 2003. Enontekiön suurtuntureiden (68°45'–69°17'N; 20°45'–22°E) paljakkakasvillisuus. Kilpisjärvi Notes 17: 1–28. Eurola, S., Huttunen, S. & Welling, P. 2004. Enontekiön suurtuntureiden paljakan kasvilajistosta. Kilpisjärvi Notes 18: 1–24. Eurola, S., Kyllönen, H. & Laine, K. 1980. Lumen ekologisesta merkityksestä kasvillisuudelle Kilpisjärven alueella. Luonnon Tutkija 84: 43–48. Eurola, S., Kyllönen, H. & Laine, K. 1982. Kilpisjärven Jehkats-tunturin luonnosta. I. Kasvipeite, korkeusvyöhykkeet ja maanpäällinen biomassa. Kilpisjärvi Notes 6: 7–13. Eurola, S. & Virtanen, R. 1989. Tunturikasvillisuusopas. Oulun yliopisto. Oulun yliopiston kasvitieteen laitoksen monisteita 39. 41 s. Eurola, S. & Virtanen, R. 1991. Key to the vegetation of the northern Fennoscandian fjelds. Kilpisjärvi Notes 12: 1–28. Federley, B. 1980. Cassiope tetragona (L.) D. Don – liekovarpio. Julk.: Jalas, J. (toim.). Suuri kasvikirja III. Otava, Helsinki. S. 275–276. Federley, B. & Vuokko, S. 1980. Kilpisjärven seudun kasvillisuus ja kasvisto. Luonnon Tutkija 84: 15–18. Haapasaari, M. 1988. The oligotrophic heath vegetation of northern Fennoscandia and its zonation. Finnish Academy of Sciences, Helsinki. Acta Botanica Fennica 135: 1–219 + Tables 1–23. Haapasaari, M., Fagerstén, R., Heikkilä, H. & Jämsen, K. 1982. Tuntureiden kasvillisuutta. Näyttelyjulkaisu. Kuopion museo. 74 s. Hallikainen, V. 1982. Koivun tunturimittarituhojen ja ilmaston vaihtelujen vaikutus katajan kasvuun ja kehitykseen Lapissa. Helsingin yliopisto, metsänhoitotieteen laitos. Pro gradu. 113 s. Hallikainen, V. 1985. Lapin katajat kertovat menneisyydestä. Sorbifolia 16(3): 107–114. Hallingbäck, T. 1996. Ekologisk katalog över mossor. ArtDatabanken, SLU, Uppsala. 122 s. Heikkinen, R. & Kalliola, R. 1988. Kevon luonnonpuiston kasvillisuuskartta 1:50 000. Maanmittauslaitoksen karttapaino, Helsinki. Heikkinen, R. K. & Kalliola, R. 1989. Vegetation types and map of the Kevo nature reserve, northern-most Finland. Kevo Notes 8: 1–39. Helle, T. 1980. Laiduntilanteen muutokset ja riskinotto Suomen poronhoidossa. Lapin tutkimusseura. Vuosikirja XXI: 12–22. Helle, T., Kajala, L., Niva, A. & Särkelä, M. 1998. Poron laidunnuksen vaikutus tunturikoivikoiden rakenteeseen. Julk.: Hyppönen, M., Penttilä, T. & Poikajärvi, H. (toim.). Poron vaikutus metsä- ja tunturiluontoon. Tutkimusseminaari Hetassa 1997. Metsäntutkimuslaitos Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 678. S. 132–141. Henttonen, H., Järvinen, A. & Laine, K. 1980. Mallan luonnonpuiston kasveista, linnuista ja nisäkkäistä. Kilpisjärvi Notes 3: 1–16. den Herder, M. & Niemelä, P. 2003. Effects of reindeer on the re-establishment of Betula pubescens subsp. czerepanovii and Salix phylicifolia in a subarctic meadow. Rangifer 23(1): 3–12. Hirvas, H., Lintinen, P., Ojala, A. & Vanhala, H. 2005. Geological characteristics of the Halti-Ridnitšohkka region, Enontekiö, Finland. Geological Survey of Finland. Special Paper 40. P. 7–12. Hjort, J. 2006. Environmental factors affecting the occurence of periglacial landforms in Finnish Lapland: a numerical approach. University of Helsinki, Department of Geography. Academic dissertation. 162 p. Holtmeier, F.-K., Broll, G., & Anschlag, K. 2004. Winderosion und Ihre Folgen im Waldgrenzbereich und in der Alpinen Stufe Tunturit einiger Nordfinnischer Fjelle. Geoöko (Bensheim) 25: 203–224. Holtmeier, F.-K., Broll, G., Müterthies, A. & Anschlag, K. 2003. Regeneration of trees in the treeline ecotone: northern Finnish Lapland. Fennia 181: 103–128.

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 537 Huuskonen, A. J. 1949. Havaintoja Luoteis-Enontekiön jäkäläkasvistosta. Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen julkaisuja Sarja B 2(5): 1–48. Hämet-Ahti, L. 1963a. Pohjois-Euroopan metsänrajakoivikkojen asemasta kasvillisuuden vyöhykejärjestelmässä. Luonnon Tutkija 67: 157–163. Hämet-Ahti, L. 1963b. Zonation of the mountain birch forests in northernmost Fennoscandia. Annales Botanici Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ’Vanamo‘ 34(4): 1–127. Hämet-Ahti, L. 1978. Koivumetsävyöhyke – Fennoskandian erikoisuus. Acta Lapponica Fenniae 10: 31–35. Hämet-Ahti, L. 1988. Lapin metsät. Julk.: Alalammi, P. (toim.). Suomen Kartasto, Vihko 141–143. Elävä luonto ja luonnonsuojelu. Maanmittaushallitus, Suomen maantieteellinen seura. S. 5. Jalkanen, R. 2006. Utsjoella suuri hallamittarin tuhoalue. Metsälehti 16: 7. Johansson, P. 1999. Tuulikerrostumat. Julk.: Kajala, L. (toim.). Pöyrisjärven erämaa-alueen sekä Pöyrisvuoman ja Saaravuoman-Kuoskisenvuoman soidensuojelualueiden luonto ja käyttö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 96. S. 23–24. Johansson, P. 2006. Tuulikerrostumat. Julk.: Stolt, E. (toim.). Paistunturin erämaa-alueen ja Kevon luonnonpuiston luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 161. S. 28. Johansson, P. & Kujansuu, R. (toim.). 2005. Pohjois-Suomen maaperä. Maaperäkarttojen 1:400 000 selitys. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Vammalan kirjapaino Oy. 236 s. Johansson, P. & Manninen, T. 2004. Maankamaran synty ja kehitys. Julk.: Kajala, L. (toim.). Lemmenjoki – Suomen suurin kansallispuisto. Metsähallitus, Vantaa. S. 150–173. Johansson, P. & Perttunen, V. 2006. Geologia. Julk.: Stolt, E. (toim.). Paistunturin erämaa-alueen ja Kevon luonnonpuiston luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 161. S. 14–30. Johansson, P., Sahala, L. & Virtanen, K. 2000. Rantamerkit, tuulikerrostumat ja moreenikerrostumat geologisina luontokohteina. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Tutkimusraportti 151. 76 s. Juntunen, V., Neuvonen, S., Norokorpi, Y. & Tasanen, T. 2002. Potential for timberline advance in northern Finland, as revealed by monitoring during 1983–1999. Arctic 55: 348–361. Kajala, L. (toim.). 1999. Pöyrisjärven erämaa-alueen sekä Pöyrisvuoman ja Saaravuoman-Koskisenvuoman soidensuojelualueiden luonto ja käyttö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 96. 157 s. Kajala, L. (toim.). 2002. Tarvantovaaran erämaa-alueen ja Lätäsenon-Hietajoen soidensuojelualueen luonto ja käyttö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 140. 161 s. Kajala, L. (toim.). 2004. Lemmenjoki. Suomen suurin kansallispuisto – the largest national park in Finland. Metsähallitus, Ylä- Lapin luontopalvelut. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. 335 s. Kajala, L. & Loikkanen, T. (toim.). 2000. Käsivarren erämaa-alueen luonto ja käyttö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 123. 194 s. Kalela, A. 1939. Über Wiesen und wiesenartige Pflanzengesellschaften auf der Fischerhalbinsel in Petsamo Lappland. Acta Forestalia Fennica 48(2): 1–523. Kalela, A. 1961. Waldvegetationszonen Finnlands und ihre klimatischen Paralleltypen. Archivum Societatis Vanamo 16(suppl.): 65-83. Kallio, K. 1991. Enontekiön Palojoensuun ja Muonion Sonkamuotkan alueen dyyneistä. Turun yliopisto, Geologian laitos. Pro gradu. 67 s. Kallio, P., Laine, U. & Mäkinen, Y. 1969. Vascular flora of Inari Lapland. 1. Introduction and Lycopodiaceae – Polypodiaceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 5: 1–108. Kallio, P., Laine, U. & Mäkinen, Y. 1971. Vascular flora of Inari Lapland. 2. Pinaceae and Cupressaceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 8: 73–100. Kallio, P. & Lehtonen, J. 1973. Birch forest damage caused by Oporinia autumnata (Bkh.) in 1965–1966 in Utsjoki, N-Finland. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 10: 55–69. Kallio, P. & Lehtonen, J. 1975. On the ecocatastrophe of birch forests caused by Oporinia autumnata (Bkh.) and the problem of reforestation. Julk.: Wielgolaski F. E. (ed.). Fennoscandian tundra ecosystems. Part 2: Animals and Systems Analysis. Springer, Berlin. P. 174–180. Kalliola, R. 1932. Alpiinisesta kasvillisuudesta Kammikivialueella Petsamon Lapissa. Annales Botanici Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 2: 1–121. Kalliola, R. 1939. Pflanzensoziologische Untersuchungen in der alpinen Stufe Finnisch-Lapplands. Annales Botanici Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 13(2): 1–321. Kalliola, R. 1941. Tunturimittari (Oporinia autumnata) subalpiinisten koivikoiden tuholainen. Luonnon Ystävä 2: 53–60. Kalliola, R. 1942. Pyhätunturin kansallispuiston kasvillisuudesta ja kasvistosta. Silva Fennica 59: 1–24. Kalliola, R. 1973. Suomen kasvimaantiede. WSOY, Porvoo-Helsinki. 308 s. Kauhanen, H. 2004. Kasvillisuus ja kasvisto. Julk.: Tynys, T. & Stolt, E. (toim.). Kaldoaivin erämaa-alueen ja Sammuttijängän- Vaijoenjängän soidensuojelualueen luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 144. S. 23–35. Kauhanen, H. 2005. Mallan ja Saanan uhanalaiset putkilokasvit. Julk.: Jokinen, M. (toim.). Poronhoidon ja suojelun vaikutukset Mallan luonnonpuistossa. Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemi. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 941. S. 99–138. Kauhanen, H. & Mattsson, J. 2005. Mallan luonnonpuiston luontotyypit. Julk.: Jokinen, M. (toim.). Poronhoidon ja suojelun vaikutukset Mallan luonnonpuistossa. Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemi. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 941. S. 49–98. Kejonen, A. 1979. Vuotomaista Muotkatunturin alueella Pohjois-Lapissa. Turun yliopiston maaperägeologian osaston julkaisuja 40. 43 s. Kejonen, A. 2005. Periglasiaaliset ilmiöt. Julk.: Johansson, P. & Kujansuu, R. (toim.). Pohjois-Suomen maaperä. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. S. 157–162. Kol, E. & Eurola, S. 1973. Red snow in the Kilpisjärvi region, North Finland. Astarte 6: 75–86. Kotilainen, M. 1991. Aavikkopaholaisen jäljillä: dyynikenttien uudelleen aktivoituminen Pohjois-Lapissa. Julk.: Perttunen, M. (toim.). Ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset Suomessa. Symposio Oulangalla 2.–4.4.1990. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Tutkimusraportti 105. S. 105–113.

538 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Kotilainen, M. 2004. Dune Stratigraphy as an Indicator of Holocene Climatic Change and Human Impact in Northern Lapland, Finland. Annales Academiae Scientiarum Fennicae, Geologica-Geographica 166. 156 p. Kukkonen, T. 2002. Tunturikoivikoiden elpyminen tunturimittarin aiheuttamista tuhoista Kevon luon-nonpuistossa. Turun yliopisto, Maantieteen laitos. Pro gradu. 131 s. Kullman, L. 1977. Changes and stability in the altitude of the birch tree-limit in the southern Swedish Scandes 1915–1975. Acta Phytogeographica Suecica 65: 1–121. Kullman, L 2005. Pine (Pinus sylvestris) treeline dynamics during the past millennium – a population study in west-central Sweden. Annales Botanici Fennici 42: 95–106. Kumpula, J. 2006. Porolaidunten kunto uhanalaisuusarvioinnin laatutekijänä. Julkaisematon. Luontotyyppien uhanalaisuuden arviointi -hanke. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Porontutkimusasema, Kaamanen. Työryhmämoniste 3.2.2006. 16 s. Kumpula, J., Colpaert, A., Anttonen, M. & Nieminen, M. 2004. Poronhoitoalueen pohjoisimman osan (13 paliskuntaa) talvilaidunten uusintainventointi vuosina 1999–2003. Riistan- ja kalantutkimus, Helsinki. Kala- ja riistaraportteja 303. 39 s., 15 liitettä, 14 karttaliitettä. Kumpula, J., Colpaert, A. & Nieminen, M. 2000. Condition, Potential Recovery Rate, and Productivity of Lichen (Cladonia spp.) Ranges in the Finnish Reindeer Management Area. Arctic 53(2): 152–160. Kumpula, J., Colpaert, A., Tanskanen, A., Anttonen, M., Törmänen, H. & Siitari, J. 2006. Porolaidunten inventoinnin kehittäminen – Keski-Lapin paliskuntien laiduninventointi vuosina 2005–2006. Riistan- ja kalantutkimus, Helsinki. Kala- ja riistaraportteja 397. 67 s. Kumpula, J. & Virtanen, R. 2007. Porojen laidunnus ja luontotyyppien tila tunturialueella. Julkaisematon. Luontotyyppien uhanalaisuuden arviointi -hanke. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Porontutkimusasema, Kaamanen ja Oulun yliopisto, Oulu. 28.5.2007. 14 s. Kuusisto, A. (toim.). 2003. Ylläs-Aakenuksen alueen luonto. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 141. 213 s. Kyllönen, H. 1988. Alpine and subalpine vegetation at Kilpisjärvi, Finnish Lapland. Distribution of biomass and net production and annual variation s in biomass. Acta Universitatis Ouluensis, Series A 202. 78 p. Laine, T. 1958. Floristis-ekologisia tutkimuksia Urtasvarrilla ja sen ympäristössä Enontekiön luoteisosassa. Turun Yliopisto, Kasvitieteen laitos. Pro gradu. 145 s. Lammes, T. 1991. Luoteis-Enontekiön ylhiötunturialueen kasvistosta – valikoituja poimintoja. Lutukka 7(3): 67–80. Lehtojensuojelutyöryhmän mietintö. 1989. Ympäristöministeriö, Helsinki. Komiteanmietintö 1988:16. 278 s. Lehtonen, J. & Heikkinen, R. K. 1995. On the recovery of mountain birch after Epirrita damage in Finnish Lapland, with a particular emphasis on reindeer grazing. Ecoscience 2: 349–356. Lehtovaara, J. 1995. Suomen geologinen kartta 1:100 000. Kallioperäkarttojen selitykset. Lehdet 1823 ja 1842. Kilpisjärven ja Haltin kartta-alueiden kallioperä. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Lempa, K., Neuvonen, S. & Tømmervik, H. 2005. Effects of reindeer grazing on pastures – a necessary basis for sustainable reindeer herding. Julk.: Wielgolaski, F. E. (ed.). Plant Ecology, Herbivory, and Human Impact in Nordic Mountain Birch Forests. Springer, Berlin. Ecological Studies 180. P. 157–164. Liira, T. & Hietaranta, J. 1998. On the postglacial development of the bedrock precipices and talus formations in the Keävvu river valley, northern Finnish Lapland. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 22: 1–10. Luonnontieteellinen keskusmuseo 2007. Suomen putkilokasvien levinneisyyskartasto. http://www.hatikka.fi > Kasviatlas 2007. [Viitattu 25.9.2007.] Manner, R. & Puro, A. 1999. Kaldoaivin erämaa-alueen kallio- ja maaperä sekä vesistöt. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 110. 64 s. Mattson, J. 1988. Metsänraja on kirveen jäljiltä. Helsingin Sanomat 10.1.1988. Meriläinen, K. 1965. Suomen geologinen yleiskartta, kivilajikartta. Lehti C 8−9 Inari – Utsjoki. Geologinen tutkimuskeskus, Espoo. Metsähallituksen kuviotietojärjestelmä. 2007. SutiGis-kuviotietojärjestelmä. Metsähallitus. Metsäntutkimuslaitos 1994. Pallas-Ounastunturin kasvillisuuskartoitusaineisto. Julkaisematon. Nykyisin Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden hallussa. Mikkola, K. & Sepponen, P. 1986. Kasvupaikkatekijöiden ja kasvillisuuden suhteet Luoteis-Enontekiön tunturikoivikoissa. Folia Forestalia 674: 1–30. Mikkonen-Keränen, S. 1986. Riisitunturin ja Ison-Syötteen kivennäismaiden kasvillisuus. Julk.: Viramo, J. (toim.). Riisitunturi – luonto ja tutkimus. Oulun yliopisto, Kuusamo. Oulun yliopiston Oulangan biologisen aseman monisteita 9. S. 39–50. Neuvonen, S., Niemelä, P. & Virtanen, T. 1999. Climatic change and insect outbreaks in boreal for-ests: the role of winter temperatures. Ecological Bulletins 47: 63–67. Neuvonen, S., Ruohomäki, K., Bylund, H. & Kaitaniemi, P. 2001. Insect herbivores and herbivory effects on mountain birch dynamics. Julk.: Wielgolaski, F. E. (ed.). Nordic mountain birch ecosystems. UNESCO, Paris and Parthenon, Carnforth. Man and biosphere series 27. P. 207–222. Norokorpi, Y. 1981. Lakimetsien rajaamisen perusteita. Metsäntutkimuslaitos, Muhoksen tutkimusasema. Metsäntutkimus laitoksen tiedonantoja 24. S. 59−64. Norokorpi, Y. 1995. Havumetsänrajan sijainnin määräytyminen. Julk.: Tasanen, T., Varmola, M. & Niemi, J. (toim.). Metsänraja tutkimuksen kohteena. Tutkimuspäivä Ylläksellä 1994. Metsäntutkimuslaitos. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 539. S. 7–15. Norokorpi, Y. & Kärkkäinen, S. 1985. Maaston korkeuden vaikutus puusto- ja kasvupaikkatunnuksiin sekä tykkytuhoihin Kuusamossa. Folia Forestalia 632: 1–26. Nuorteva, P. 1963. The influence ofOporinia autumnata (Bkh.) (Lep., Geometridae) on the timber-line in subarctic conditions. Annales Entomologici Fennici 29: 270–277. Ohlson, B. 1957. Om flygsandfälten på Hietatievat i östra Enontekiö. Terra 69(4): 129–137. Ohlson, B. 1959. Ett karstfenomen vid Toskaljärvi i nordligaste Enontekiö. Terra 71: 17–25. Tunturit Oksanen, L., Moen, J. & Helle, T. 1995. Timberline patterns in northernmost Fennoscandia. Relative importance of climate and grazing. Acta Botanica Fennica 153: 93–105.

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 539 Oksanen, L. & Virtanen, R. 1995. Topographic, altitudinal and regional patterns in continental and suboceanic heath vegetation of northern Fennoscandia. Acta Botanica Fennica 153: 1–80. Pihlaja, P. & Manninen, T. 1993. Suomen geologinen kartta 1:100 000. Kallioperäkartta. Lehti 3723 Peurasuvanto. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Piirainen, M. 1996. Termislehto – keidas keskellä karua Enontekiön Maanselkää. Lutukka 12: 67–72. Piirainen, M. & Piirainen, P. 1991. Enontekiön Ropin kasveista ja kasvillisuudesta. Lutukka 7: 87–96. Påhlsson, L. (red.). 1994. Vegetationstyper i Norden. Nordisk ministerråd, København. TemaNord 665. 627 s. Påhlsson, L. (red.). 1998. Vegetationstyper i Norden. Nordisk ministerråd, København. TemaNord 510. 706 s. Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. (toim.). 2001. Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 432 s. Rintanen, T. 1961. Dryas octopetalan erikoinen kasvupaikka Saariselällä. Luonnon Tutkija 65(1): 20–21. Rintanen, T. 1970. On the vegetation and ecology of frost ground sites in eastern Finnish Lapland. Annales Botanici Fennici 7(1): 1–24. Rintanen, T. 1993. Tuntsan erämaan kasvillisuus- ja kasvistoselvitys. Julkaisematon. Metsähallitus, Lapin luontopalvelut. 18 s. + 3 liitekarttaa. Seppälä, M. 1971. Evolution in of eolian relief of the Kaamasjoki: Kiellajoki river basin in Finnish Lapland. Fennia 104: 1–88. Seppälä, M. 1974. Some quantative measurements of the present-day deflation on Hietatievat, Finnish Lapland. Abhandlungen der Akademie der Wissenschaften in Göttingen, Matematisch-Physikalische Klasse III 29: 208–220. Seppälä, M. & Rastas, J. 1980. Vegetation map of northernmost Finland with special reference to subarctic forest limits and natural hazards. Fennia 158: 41–61. Sihvo, J. 2001. Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen ja Urho Kekkosen kansallispuiston luontokartoitus. Loppuraportti osa 1: Projektikuvaus. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 130. 76 s. Sihvo, J. 2002. Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen ja Urho Kekkosen kansallispuiston luontokartoitus. Loppuraportti osa 2: Ylä-Lapin luontotyypit. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 137. 175 s. Sihvo, J., Tynys, S. & Mäkelä, K. 2007. Tunturipaljakan ja tunturikoivuvyöhykkeen laajuus sekä esiintyminen Suomessa. Julkaisematon. Luontotyyppien uhanalaisuuden arviointi -hanke. Metsähallitus, Lapin luontopalvelut, Ivalo ja Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 113 s. Stolt, E. (toim.). 2006. Paistunturin erämaa-alueen ja Kevon luonnonpuiston luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 161. 276 s. Söderman, G. 1980. Slope processes in cold environments of northern Finland. Fennia 158(2): 83−152. Tikkanen, M. & Heikkinen, O. 1995. Aeolian landforms and processes in the timberline region of northern Finnish Lapland. Zestyvy Naukowe Universytetu Jagiellonskiego 98: 67−90. Tuominen, S., Eeronheimo, H. & Toivonen, H. 2001. Yleispiirteinen biotooppiluokitus. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 57. 60 s. Tynys, S. 2008. Tunturiluontotyyppien pinta-alojen arviointi Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden arviointi -hankkeessa. Julkaisematon. Luontotyyppien uhanalaisuuden arviointi -hanke. Metsähallitus, Lapin luontopalvelut, Ivalo. 15.1.2008. 5 s. Tynys, T. (toim.). 1995. Hammastunturin erämaa – luonto ja käyttö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 52. 171 s. Tynys, T. 1998. Vätsärin erämaan metsien kehitys. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 88. 38 s. Tynys, T. (toim.). 1999. Kemihaaran erämaa-alueen luonto ja käyttö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 109. 105 s. Tynys, T. 2000. Ei mesimarjaa eikä kulleroa. Julk.: Tynys, T. (toim.). Vätsäri – erämaa järven takana. Metsähallitus, Ylä-Lapin luonnonhoitoalue. S. 140−142. Tynys, T. 2004. Voimakkaasti routivat lähes puuttomat kankaat eli routapaljakka. Julk.: Tynys, T. & Stolt, E. (toim.). Kaldoaivin erämaa-alueen ja Sammuttijängän-Vaijoenjängän soidensuojelualueen luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 144. S. 73–75. Tynys, T. & Stolt, E. (toim.). 2004. Kaldoaivin erämaa-alueen ja Sammuttijängän-Vaijoenjängän soidensuojelualueen luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 144. 345 s. Tømmervik, H., Johansen, B., Tombre, I., Thannheiser, D., Högda, K. A., Gaare, E. & Wielgolaski, F. E. 2004. Vegetation changes in the Nordic mountain birch forest: the influence of grazing and climate change. Arctic, Antarctic and Alpine Research 36: 323–332. Ulkoilukartta 1:50 000a. Halti – Kilpisjärvi. 2002. Genimap Oy, Vantaa. Ulkoilukartta 1:50 000b. Muotkatunturit. 2005. Genimap Oy, Vantaa. Ulkoilukartta 1:100 000a. Lemmenjoki. 2006. Genimap Oy, Vantaa. Ulkoilukartta 1:100 000b. Sevettijärvi – Nuorgam. 2007. Genimap Oy, Vantaa. Ulkoilukartta 1:100 000c. Utsjoki – Kevo. 2004. Genimap Oy, Vantaa. Ulvinen, T., Syrjänen, K. & Anttila, S. (toim.). 2002. Suomen sammalet – levinneisyys, ekologia, uhanalaisuus. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 560. 354 s. Virtanen, R. 1990. Kasvistohavaintoja Pallas-Ounastunturin kansallispuiston pohjoisosasta. Lutukka 6: 81–86. Virtanen, R. 1992. Saanan luonnonsuojelualueen kasvillisuuskartta. Julkaisematon. Virtanen, R., Eskelinen, A. & Gaare, E. 2003. Long-term changes in alpine plant communities in Norway and Finland. Julk.: Nagy, L., Grabherr, G. C., Körner, Ch. & Thompson, D. B. A. (eds.). Alpine biodiversity in Europe. Springer, Berlin. Ecological Studies 167. P. 411–422. Virtanen, R. & Eurola, S. 1997. Middle oroarctic vegetation in Finland and middle-northern arctic vegetation on Svalbard. Acta Phytogeographica Suecica 82: 1–60. Virtanen, R. & Eurola, S. 2002. Tunturikasvillisuusopas ja tunturikasvitaulukko. Julkaisematon. Oulun yliopisto, Biologian laitos. 20 s. Virtanen, R. & Eurola, S. 2006. Tunturikasvillisuusopas ja tunturikasvitaulukko. Julkaisematon. Oulun yliopisto, Biologian laitos. 24 s.

540 Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 Virtanen, R., Oksanen, L. & Razzhivin, V. 1999. Topographic and regional patterns of tundra heath vegetation from northern Fennoscandia to the Taimyr Peninsula. Acta Botanica Fennica 167: 29–83. Virtanen, R. & Väre, H. 1990. Haltin kasvisto. Lutukka 6: 35–41. Virtanen, T. & Neuvonen, S. 1999. Performance of moth larvae on birch in relation to altitude, climate, host quality and parasitoids. Oecologia 120: 92–101. Virtanen, T., Neuvonen, S. & Nikula, A. 1998. Modelling topoclimatic patterns of egg mortality of Epirrita autumnata (Lep., Geometridae) with Geographical Information System: predictions for current climate and warmer climate scenarios. Journal of Applied Ecology 35: 311–322. Virtanen, T., Pekkanen, K., Mikkola, K. & Kauhanen, H. 2006. Käsivarren tunturimittarituhot vuosina 2004 ja 2005. Metsäntutkimuslaitos. Metlan työraportteja 25. S. 31–41. Tunturit

Suomen ympäristö 8 | 2008 Osa 2 541