Ankaraa Kilpailua, Säteilevää Ystävyyttä Verkostotutkimuksellinen Näkökulma Suomen Ydinvoima-Alan Kansallisiin Henkilöverkostoihin Ja Sidosryhmiin 1950–1975
Total Page:16
File Type:pdf, Size:1020Kb
TAMPEREEN YLIOPISTO Lauri Poutanen Ankaraa kilpailua, säteilevää ystävyyttä Verkostotutkimuksellinen näkökulma Suomen ydinvoima-alan kansallisiin henkilöverkostoihin ja sidosryhmiin 1950–1975 ______________________________________________ Historian pro gradu -tutkielma Tampere, kevät 2014 Tampereen yliopisto Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö LAURI POUTANEN: Ankaraa kilpailua, säteilevää ystävyyttä – Verkostotutkimuksellinen näkökulma Suomen ydinvoima-alan kansallisiin henkilöverkostoihin ja sidosryhmiin 1950–1975 Pro gradu -tutkielma, 133 s., 6 liites. Historia Huhtikuu 2014 Tutkielmani esittelee Suomen ydinvoima-alalla vallinneita organisaatioiden ja ihmisten kansallisia verkostoja 1950-luvulta noin 1970-luvun puoliväliin. Työssä kerrotaan, miten Suomen ydinvoima- alan organisaatiot muodostuivat ja ketkä niissä vaikuttivat, miten nämä sidosryhmät kytkeytyivät henkilösuhteiden kautta toisiinsa sekä millaiset ilmiöt ja mekanismit verkoston toimintaan vaikuttivat. Tutkielman näkökulmana on ruotsalainen verkostotutkimus, jossa painotetaan verkostossa liikkuvien resurssien, siis informaation sekä konkreettisten ja immateriaalisten sisältöjen tulkintaa. Yhtä merkittävään rooliin nousevat tutkittavien henkilöiden ja sidosryhmien väliset suhteet. Lähdeaineistona hyödynnän kokoelmia seitsemästä suomalaisesta arkistosta, yhdeksää alalla toimineen henkilön haastattelua sekä 11 muistelmateosta. Verkostonäkökulma on lähestymistapana perusteltu, sillä aikaisemmat tutkimukset ovat olleet enimmäkseen tilausteoksia ja valottaneet aihetta rajoitetusti vain tietyn organisaation näkökulmasta. Suomen ydinvoima-alan kokonaisverkosto koostui kolmesta pilarista: koulutusverkostosta, teollisuuden ja päättäjien verkostosta sekä julkishallinnon verkostosta. Koulutusverkosto rakentui suomalaisten tiedemiesten ympärille, jotka alkoivat toisen maailmansodan jälkeen rakentaa Suomeen ydinvoimaosaamista monipuolistamalla teknillisen fysiikan ja radiokemian opetusta Helsingin yliopistossa ja Espoon teknillisessä korkeakoulussa. Koulutusverkoston keskeisinä vaikuttajina toimivat Erkki Laurila ja Pekka Jauho, jotka kouluttivat uuden insinöörisukupolven voimalaitoshankintoja varten. Jauhon ja Laurilan läheisellä suhteella oli merkitystä myös TKK:n ja VTT:n väliselle yhteistyölle, erityisesti Jauhon siirryttyä 1970-luvulla sen pääjohtajaksi. Vuonna 1966 perustettiin lisäksi alan asiantuntijoiden kohtaamispaikaksi Suomen Atomiteknillinen Seura, josta 1970-luvulla kasvoi uuden insinöörisukupolven ohjaksissa alan tärkein tiedonvälityskanava. Sekä TKK että VTT olivat teollisuuden tärkeitä sidosryhmiä. Teollisuus rahoitti ydinvoimakoulutusta, sillä Suomessa ei vielä 1950-luvun alussa ollut koulutettuja ydinvoima- asiantuntijoita. Erityisesti Jauhon pääjohtajakaudella VTT:n rooli teollisuuden asiantuntijasidosryhmänä oli ilmeinen, kun VTT:ssä käynnistettiin ydinjätetutkimukset. Teollisuuden keskinäistä ydinvoimakoordinaatiota varten perustettiin erillisiä organisaatioita, joiden puitteissa ydinvoimakoulutus- ja voimalaitoskysymyksistä keskusteltiin. Niistä tärkeimmät olivat Voimayhdistys Ydin (perustettu 1956), Teollisuuden Sähkö-Yhtymä (1966) ja Suomen Atomiteollisuusryhmä (1966, myöh. Finnatom). Varsinaista teollisuuden voimalaitostilausta hoitamaan perustettiin vuonna 1969 Teollisuuden Voima Oy. Ydinvoiman ympärille rakentuneiden organisaatioiden rinnalla toimi Energiataloudellinen yhdistys Ekono (1911), joka keräsi Suomen merkittävimmät teollisuus- ja voimayhtiöjohtajat yhteen. Teollisuuden vaikuttajissa oli myös Kekkosen ystäviä, erityisesti TVO:n puheenjohtaja Björn Westerlund. Teollisuudella ja varsinkin Westerlundilla oli tärkeä rooli Kekkosen taivuttelussa teollisuuden voimalaitoshankkeen kannalle. Kekkonen osallistui ydinvoimaa koskevaan ulkopoliittiseen päätöksentekoon, mutta oli muuten varsin näkymätön toimija alan verkoston periferiassa. Julkishallinnon osaverkoston komponentteja olivat 1950-luvulta alkaen toimineet kauppa- ja teollisuusministeriön alaiset neuvottelukunnat sekä Säteilyfysiikan laitos (SFL, vuodesta 1975 Säteilyturvallisuuslaitos), joka toimi säteilyturvallisuuteen erikoistuneen Antti Vuorisen johdolla Suomen säteilyturvallisuusviranomaisena. SFL:n juuret ovat tiedemaailmassa, sillä säteilytutkimusta oli tehty jo 1950-luvun alkupuolelta radiokemisti Jorma K. Miettisen toimesta ja myöhemmin 1960-luvun alusta Helsingin yliopiston radiokemian laitoksella, jonka professorina Miettinen teki uransa. Säteilyfysiikan laitos, joka aloitti toimintansa vain muutaman hengen voimin, kasvoi 1970-luvun puoliväliin mennessä alan ohittamattomaksi sidosryhmäksi maan johtavana säteilyturvallisuusasiantuntijana ja -päätöksentekijänä. Neuvottelukunnista merkittävin oli atomienergianeuvottelukunta (1958), jonka puheenjohtajana toimi vuosina 1958–1975 Erkki Laurila. Laurilan kaksoisrooli neuvottelukunnassa ja Otaniemen professorina virtaviivaisti alan koulutusstrategian toteuttamista ja sekä hänen että Jauhon pitkät urat toivat suunnitteluun jatkuvuutta. Tärkeästä asemasta huolimatta Laurilan valta ydinvoimakysymyksissä rajoittui pitkälti koulutuspolitiikkaan. Neuvottelukunnassa toimi Laurilan lisäksi eri aikoina muitakin alan tärkeitä vaikuttajia, kuten valtionyhtiö Imatran Voiman toimitusjohtaja Heikki Lehtonen sekä johtaja Kalevi Numminen, Finnatomissa johtajana ja TVO:ssa toimitusjohtajana vaikuttanut Magnus von Bonsdorff, Ekonon toimitusjohtajat Harald Frilund ja Sven-Olof Hultin sekä kauppa- ja teollisuusministeriön ylijohtaja Pekka Rekola. Henkilöverkostojen kehityksen ja pysyvyyden kannalta neuvottelukunnat olivat erittäin tärkeitä, sillä ne tarjosivat tärkeän kanavan sidosryhmien väliselle keskustelulle ja neuvotteluille. Atomienergianeuvottelukunta oli yksi kokonaisverkoston kolmesta merkittävästä tiedonvaihdon solmukohdasta Suomen Atomiteknillisen Seuran ja Ekonon hallituksen rinnalla. Ydinvoima-alan sisäpiirin eli sen keskeiset vaikuttajat kokosi kesällä 1969 yhteen Suomen ensimmäisen voimalaitoksen sopimusneuvottelut Neuvostoliiton kanssa. Imatran Voiman tilaaman voimalaitoksen neuvotteluja varten perustettiin valtuuskunta, jonka jäseniksi valittiin alan korkein, kaikkia sidosryhmiä edustanut kotimainen asiantuntemus. Puheenjohtajana toimi kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Leskinen ja jäseninä Erkki Laurila (AEN/TKK), Heikki Lehtonen (IVO), Kalevi Numminen (IVO), Pentti Alajoki (IVO), Magnus von Bonsdorff (Finnatom/TVO), Paavo Rantanen (ulkoasiainministeriö, mukana virkansa puolesta) sekä Antti Vuorinen (SFL). Sidosryhmät henkilötasolla yhdistäneen valtuuskunnan kokoonpano osoittaa, kuinka tiivis riippuvuussuhde alan toimijoiden välillä vallitsi ja kuinka välttämätöntä sekä julkisen että yksityisen sektorin yhteistyö kansallisen hankkeen toteuttamiseksi oli. Tärkeimpiä verkosto- ja sidosryhmäsuhteisiin vaikuttaneita ilmiöitä olivat resurssi- ja osaajapula, sukupolvien välinen vuorovaikutus sekä tiiviit henkilösuhteet. Resurssi- ja osaajapulan vuoksi alan sidosryhmien oli pakko tehdä läheistä yhteistyötä, sillä resurssit oli käytettävä mahdollisimman tehokkaasti. Päällekkäin käynnistetyt ydinvoimalaitosten tarjouskilpailut 1960-luvun puolivälissä osoittivat päällekkäisten avausten mahdottomuuden. Osaajapula näkyi myös siinä, että alan vastavalmistuneet insinöörit integroitiin nopeasti asiantuntijaverkoston osaksi ja heille annettiin paljon vastuuta. Sukupolvien välinen työnjako näkyi selvästi sekä valtiollisessa että yksityisessä leirissä: Kokeneemmat ohjasivat laitostilauksia strategiatasolla, mutta toteutus jätettiin mitä suurimmassa määrin nuoremmille, kuten esimerkiksi IVO:n keski-iältään alle kolmenkymmenen jäänyt IVO:n atomiosasto osoittaa. Tiiviit henkilösuhteet alalla näkyivät siinä, että vielä 1970-luvun alkuvuosina kaikki verkostossa aktiivisesti toimineet henkilöt tunsivat toisensa. Monien välille muodostui vuosikymmeniä kestäneitä ystävyyssuhteita, toisten välillä yhteisiä vuosia leimasivat erimielisyydet. Erimielisyydet ja ajoittainen luottamuspula vaikeuttivat sidosryhmien toimintaa, erityisesti tarjouskilpailujen vaikeina vuosina 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ystävyyssuhteet puolestaan rakensivat sidosryhmien rajat ylittäviä vahvoja, vuosikymmeniä palvelleita siltoja. Tutkielmassa ei tarkastella Suomen ydinvoiman historiaan keskeisesti liittyneitä kansainvälisiä verkostoja. Alan kansainväliset suhteet ovat toistaiseksi tutkimaton osa-alue, joka tarjoaa mahdollisen näkökulman jatkotutkimukselle. Lyhenteet ja etuliitteet Lyhenteet ASEA = Allmänna Svenska Elektriska Aktiebolaget ATS = Suomen Atomiteknillinen Seura ETY / Ekono = Energiataloudellinen Yhdistys ry GEC = General Electric IAEA = Kansainvälinen atomienergiajärjestö (International Atomic Energy Organization) IVO = Imatran Voima Oy SFL = Säteilyfysiikan laitos STL = Säteilyturvallisuuslaitos STUK = Säteilyturvakeskus TFiF = Tekniska Föreningen i Finland TPE = Tekhnopromeksport TVO = Teollisuuden Voima Oy UKAEA = United Kingdom Atomic Energy Authority VTT = Valtion teknillinen tutkimuslaitos / tutkimuskeskus Etuliitteet k kilo (10^3) M mega (10^6) G giga (10^9) T tera (10^12) Sisällysluettelo Lyhenteet ja etuliitteet .................................................................................................................. 4 1. Johdanto .................................................................................................................................. 1 1.1. Tutkimustehtävänä Suomen ydinvoima-alan henkilöverkostot ja sidosryhmät ............................ 2 1.2. Menetelmälliset lähtökohdat ................................................................................................