SELIM PALMGREN Sonata, Op

SELIM PALMGREN Sonata, Op. 11 24 preludes, Op. 17

HENRI SIGFRIDSSON piano

1 Selim Palmgren SELIM PALMGREN (1878–1951)

Sonata in D minor, Op. 11 1 I. Un poco sostenuto 5’50 2 II. Un poco moderato 4’11 3 III. Finale. Molto allegro con spirito 4’33

4 Kevätyö – May Night (Placido), Op. 27/4 2’30

24 preludes, Op. 17 5 1 Andante 1’21 6 2 Kansan tapaan – In folk style. Andante semplice 0’52 7 3 Allegretto con grazia 1’18 8 4 Tempo di valse (poco moderato) 2’52 9 5 Presto 0’55 10 6 Sarabande. Andante cantabile 2’24 11 7 Un poco mosso 1’14 12 8 Allegro feroce 1’26 13 9 Kehtolaulu – Cradle song. Tranquillo 3’01 14 10 Kansan tapaan – In folk style. Andante semplice 1’07 15 11 Unikuva – Dream picture. Vibrato (non troppo presto) 1’56 16 12 Meri – The sea. Allegro feroce 1’37 17 13 Veloce 1’39 18 14 Pesante 1’50 19 15 Piiritanssi – Round dance. Con grazia (Allegro) 1’20 20 16 Andante con moto 2’04

3 21 17 Allegro agitato 0’36 22 18 Duo. Rubato 1’51 23 19 Linnunlaulua – Bird song. Allegro giocoso 1’06 24 20 In memoriam. Lugubre 2’01 25 21 Un poco mosso 0’59 26 22 Kansan tapaan – In folk style. Alla marcia 0’58 27 23 Venezia. Malinconico 3’08 28 24 Sota – The war. Allegro marziale 1’37

HENRI SIGFRIDSSON, piano

Publisher: Westerlund (Sonata, Op. 11), Fazer (May Night, Op. 27/4; 24 preludes, Op. 17)

Recording: Järvenpää Hall, 17–18.4. and 2.11.2011 A 24-bit recording in DXD (Digital eXtreme Defnition) Executive Producer: Reijo Kiilunen Recording Producer: Seppo Siirala Recording Engineer: Enno Mäemets – Editroom Oy ℗ 2012 Ondine Oy, Helsinki

This recording was produced with support from the Finnish Performing Music Promotion Centre (ESEK).

4 A young composer creating his world

Selim Palmgren (1878–1951) was a talented budding pianist aged 17 when he registered as a student at the Helsinki Music Institute in May 1895. The respected and somewhat feared Director of the Institute, Martin Wegelius, received him kindly and invited him to a recital that same evening to be given by none other than Ferruccio Busoni, one of the great pianists of the day. Palmgren later recalled the impact of that recital on him: “I, a lowly tenderfoot, could understand only so much that such a brilliantly perfect command of the piano was something that I could never aspire to achieve. And yet that evening was crucial to my development as a musician. I resolved then to become a pianist and – possibly – also a composer.” Indeed, in Palmgren’s career the roles of pianist and composer were inextricably linked, as piano music became his principal vehicle for musical expression. To be sure, he wrote a great deal of other music too, such as the opera Daniel Hjort (1907–1910), orchestral works, and vocal works including many partsongs for male voice choir that are classics in their genre; but the core of his output is formed by his five piano concertos and more than 300 small pieces for piano. Not for nothing was he dubbed the ‘Chopin of the North’.

The recital that Palmgren heard in May 1895 did not simply strengthen his resolve to create a career in music but also led him to adopt Busoni as his principal role model. When Palmgren went to Berlin on his second study trip abroad in spring 1901, he sought out Busoni as his piano teacher. Apparently he did quite well, since Busoni accepted him as a student for his acclaimed masterclass in Weimar in the summer of that same year. In Berlin and Weimar, Palmgren found time to compose alongside playing the piano, and it was during these months that he completed his only surviving Piano Sonata, in D minor. He did write a second sonata some years later, in A minor, but it seems that he himself deleted it from his catalogue, and the score has not survived. The Sonata in D minor is Palmgren’s most extensive work for solo piano, even if it is relatively concise for a sonata, clocking in at about 15 minutes. More importantly, it was a pioneering work in Finnish music, being the first sonata written by a significant pianist-composer since the almost completely forgotten works of the Lithander brothers written in the early years of the 19th century. Compared with the Sonata written by Sibelius some years earlier (1893), Palmgren’s Sonata is much

5 richer in its keyboard writing, clearly the work of an accomplished pianist. When Palmgren performed his Sonata in Helsinki in December 1901, critics responded favourably and hailed it as a milestone in Finnish music. The Sonata is a synthesis of Palmgren’s early piano style. His great influences are clearly identifiable: the critics cited such names as Liszt, Grieg, Tchaikovsky and Schumann. However, Palmgren employs this heritage with a skilful and idiomatic originality. The first movement of the three-movement Sonata is the most substantial. Its key elements are the ponderous, rolling opening theme which recurs towards the end of the exposition and again at the end of the movement, and a lighter Grieg-like dance tune balancing a tumultuous transition sequence. The slow movement begins with a mysterious (misterioso) unison meditation coloured by augmented triads but escalates to a sonorous culmination. The opening motif, which could easily have been written by Liszt in his later years, is enveloped in a mist of cascading arpeggios. The final movement is dominated by a buoyant theme that once again brings Grieg to mind, balanced by a more broadly melodic subject. Palmgren’s development of his material leads the music to burst into a triumphant D major in the recapitulation.

After his studies, Palmgren led an unusually cosmopolitan life for a Finnish composer. He lived for long periods in Italy and Germany and at various locations in Scandinavia, and from 1921 to 1926 he was Professor of Composition at the Eastman School of Music in Rochester, NY, in the USA. At times he went abroad to find time to write music, but on occasion he also had other reasons to leave the country. In summer 1907, Palmgren travelled to Italy. He was planning his opera Daniel Hjort and thought that Italy would be the right place to write it. After all, in Italy “even the stones sang”. However, another reason for the trip was to escape the uproar that Palmgren had become embroiled in by entering into an affair with singer Maikki Järnefelt, who was married to conductor and composer Armas Järnefelt. The inevitable scandal was so firmly condemned by Helsinki society that Palmgren decided to beat a retreat to Italy, where Maikki joined him a few weeks later. The Järnefelts ended up getting a divorce in the following year, and Palmgren married Maikki in 1910. Their recital tours together became another important reason for Palmgren’s itinerant lifestyle.

6 When Palmgren arrived in Italy in summer 1907, he had other projects on the drawing board besides the opera, the most urgent of these being a collection of 24 Preludes for piano. He had begun writing these pieces while still in Finland, and the first few had already been sent to the printers. Palmgren worked on the Preludes intensely and completed the collection in September. The obvious model for Palmgren’s Preludes may be found in Chopin’s 24 Preludes, although Palmgren was less methodical about arranging his pieces by key than Chopin. It should be noted that Debussy’s well-known 24 Preludes, published in two collections, did not appear until a few years later. However, Palmgren may well have known the 11 Preludes that Rachmaninov had published by that time; in any case, Palmgren had a great admiration for his Russian colleague and was influenced by him. Compared with the Piano Sonata of six years earlier, Palmgren clearly broadened his horizons in the Preludes. While the music is still very much Romantic, there are now newer elements too: bolder harmonies and an Impressionist flavour. The pieces are short, and in the tradition of keyboard preludes each is based on a single textural or harmonic idea. The collection is uneven but contains many of Palmgren’s finest gems, and as a whole the Preludes cover a wide range of styles and expression. One of the dimensions in the collection is National Romanticism, at times melodic (no. 1 in E minor; no. 2 in A major, Kansan tapaan [In folk style]; no. 9 in G sharp minor, Kehtolaulu [Cradle song]; no. 10 in A flat major) and at times dance-like (no. 3 in E major; no. 15, Piiritanssi [Round dance]; no. 22 in E flat major, Kansan tapaan [In folk style]). A more general Romantic style may be found in the restrained waltz rhythms of no. 4 in C sharp minor; the calm flow of no. 6 in G minor, Sarabande; the simple intense translucence of no. 7 in D major; the dialogue of melodies above and below a mid-register accompaniment in no. 18 in F sharp minor, Duo; the majestic procession of chords in no. 14 in D minor; the salon tones of no. 16 in F major; the funereal mood in no. 20 in E flat minor, In memoriam; and the agonising dissonances in no. 21 in C minor. A lighter mood may be found in no. 5 in G major and no. 13 in B major. Impressionist elements appear in some of the Preludes as a new addition to Palmgren’s musical palette. No. 11 in C major, Unikuva [Dream picture], is a vibrant piece based on whole-tone harmonies and coloured by a semiquaver tremolo throughout. No. 19 in F sharp major, Linnunlaulua [Bird song], is an improvisational and whimsical piece written without bar lines. This piece was

7 frequently performed for instance by Wilhelm Backhaus and Myra Hess in their day. Prelude no. 23 in B flat minor, Venezia, paints a nocturnal and mysterious picture of the canals of the famous city, which Palmgren visited briefly just before writing this piece. Palmgren’s harmonic quest resulted in a quite modern echoing of Prokofiev in the chromatically tense and intensely hammered no. 8 in B minor and the tumultuous no. 17 in F minor, in 5/4 metre. This was a parallel development; there can be no question of influence here, as Prokofiev was only 16 years old at the time. The best-known Preludes in the collection are two grandiosely Romantic pieces in a very Rachmaninov-like style. If we consider the collection to be formed of two halves, the first half culminates in Prelude no. 12 in A minor, Meri (The Sea), its dramatic sonorities tinged with an Impressionist flavour, while the second half and the entire collection concludes with a gesture of heroic nobility harking back to the days of chivalry, Prelude no. 24 in D flat major, Sota (War), in the spirit of Chopin’s Polonaises and Rachmaninov’s Prelude in G minor.

Palmgren left Italy in November 1907 and went to Berlin, where he stayed until late summer 1908. In December, he visited Busoni and played the new Preludes for him. It is not known what Busoni said about the pieces, but it is likely that he would have taken an interest in the more original ones and might even have encouraged Palmgren to continue broadening his stylistic horizons. Although Palmgren never completely abandoned his Romantic roots, he did continue to experiment with the Impressionist and Modernist elements that made their first appearance in the Preludes. The most quintessentially Impressionist piece in Palmgren’s output is also his best known, the miniature Kevätyö (Spring Night) or Toukokuun yö (May Night), completed in spring 1908. It was published in a stylistically diverse collection entitled Toukokuu (May) op. 27. This sparse but carefully designed musical impression perfectly captures the palpable magic of a lucid night in spring.

Kimmo Korhonen Translation: Jaakko Mäntyjärvi

8 One of the major Finnish musical talents of his generation, pianist Henri Sigfridsson (b. 1974) has performed at major concert venues and European music festivals, including Salzburg, Lucerne, Ruhr, Gstaad Menuhin and Lockenhaus. He has appeared with numerous orchestras throughout Europe and Japan under the baton of conductors Vladimir Ashkenazy, Lawrence Foster and Sakari Oramo, among others. Henri Sigfridsson has also given chamber music performances with artists such as Leonidas Kavakos, Gidon Kremer, Ivry Gitlis, Mischa Maisky, Patricia Kopatchinskaja, Sol Gabetta and Johannes Moser. Henri Sigfridsson’s many successes in international competitions include First Prize at the 2005 Beethoven International Piano Competition in Bonn, where he also won the Audience Prize and the Chamber Music Prize. Earlier, he won First Prize at the 1994 International Franz Liszt Piano Competition in Weimar and at the 1995 Nordic Soloist Competition, and Second Prize along with the Audience Prize at the 2000 Géza Anda Competition in Zurich. During the 2001–2002 season, he was a scholarship recipient of the Mozart Society in Dortmund, and in 1996, Finland Festivals named him ‘Young Artist of the Year’. Henri Sigfridsson began his piano studies at the Turku Conservatory and went on to study with Erik T. Tawaststjerna at the Sibelius Academy and, in 1995, with Pavel Gililov at the Cologne University of Music. At the same time, he attended the master class of Lazar Berman at the Liszt School of Music Weimar until 1997. In 2008–2009 and 2010–2012, he held guest professorships at the University of Music and Performing Arts in Graz and at the Academy of Music Hanns Eisler in Berlin. He has been a Professor at the Folkwang University of the Arts in Essen since April 2011.

www.henrisigfridsson.com

9 Nuori säveltäjä luo maailmaansa

Selim Palmgren (1878-1951) oli 17-vuotias lahjakas pianistinalku, kun hän kävi toukokuussa 1895 ilmoittautumassa Helsingin Musiikkiopiston oppilaaksi. Opiston kunnioitettu ja hiukan pelättykin johtaja Martin Wegelius otti hänet ystävällisesti vastaan ja kutsui hänet samana iltana olleeseen konserttiin, jossa esiintyi ei enempää eikä vähempää kuin aikansa pianistisuuruuksiin kuulunut Ferruccio Busoni. Palmgren muisteli myöhemmin konsertin tekemää vaikutusta: ”Minä, vasta-alkaja keltanokka, käsitin vain sen verran, että tuollainen ilmiömäisen täydellinen pianonsoitto oli sellaista, mitä itse en koskaan edes lähimainkaan saavuttaisi. Ja kuitenkin se ilta muodostui ratkaisevaksi kehitykselleni muusikoksi. Päätin ruveta pianistiksi ja – mahdollisesti - myös säveltäjäksi.” Palmgrenin uralla pianistin ja säveltäjän persoonat kietoutuivat tiiviisti yhteen, sillä pianomusiikista tuli hänen omin sävellyslajinsa. Hän toki kirjoitti suuren määrän muutakin musiikkia – mm. oopperan Daniel Hjort (1907-10), orkesterimusiikkia sekä vokaaliteoksia, joihin sisältyy monia suomalaisen mieskuoromusiikin klassikoita – mutta hänen tuotantonsa ydin on viidessä pianokonsertossa ja yli 300 pianominiatyyrissä. Suotta ei häntä kutsuttu ”Pohjolan Chopiniksi”.

Palmgrenin toukokuussa 1895 kuulema konsertti ei määritellyt vain hänen elämänuraansa muusikkona vaan myös sen, että Busonista tuli hänen suuri pianisti-ihanteensa. Kun hän lähti keväällä 1901 Berliiniin toiselle ulkomaiselle opintomatkalleen, hän hakeutui Busonin oppilaaksi. Opinnot sujuivat ilmeisen hyvin, sillä Busoni hyväksyi hänet myös maineikkaille mestarikursseilleen Weimariin saman vuoden kesällä. Berliinissä ja Weimarissa Palmgren ehti piano-opintojen lisäksi säveltää, ja näiden kuukausien aikana valmistui hänen ainoa säilynyt pianosonaattinsa d-molli. Muutama vuosi myöhemmin hän kirjoitti toisenkin sonaatin (a-molli), mutta sen hän ilmeisesti poisti itse teosluettelostaan, eikä sitä ole löytynyt. Sonaatti d-molli on Palmgrenin laajin yksittäinen pianoteos, joskin sonaatiksi se on suhteellisen tiivis, suunnilleen neljännestunnin mittainen. Suomalaisessa musiikissa se merkitsi kuitenkin tärkeää avausta, ensimmäistä huomattavan pianisti-säveltäjän kirjoittamaa sonaattia sitten 1800-luvun alun ja Lithander-veljesten lähes tuntemattomiksi jääneiden teosten. Sibeliuksen muutamaa vuotta varhaisempaan sonaattiin (1893) verrattuna se on pianistisesti rikkaampi, selvästi pianistin

10 kirjoittama teos. Kun Palmgren esitti sonaattinsa Helsingissä joulukuussa 1901, arvostelijat kiittivät teosta ja korostivat sen historiallista asemaa Suomen musiikissa. Sonaatista rakentuu synteesi Palmgrenin varhaisesta pianotyylistä. Suurten esikuvien vaikutus kuultaa selvänä, ja arvosteluissakin tuotiin esiin mm. Lisztin, Griegin, Tšaikovskin ja Schumannin nimet. Palmgren on kuitenkin käyttänyt perimäänsä pianistista kieltä taitavasti ja soittimellisesti luonteenomaisella tavalla. Kolmiosaisen sonaatin painopiste on ensiosassa. Sen keskeisinä elementteinä ovat painavina akordeina vyöryvä avausteema, joka esiintyy myös esittelyjakson ja koko osan lopulla, sekä kuohuvaa siirtymää seuraava kevyempi tanssisävelmä Griegin tyyliin. Hidas osa alkaa salaperäisenä, ylinousevien kolmisointujen värittämänä unisono-meditaationa (esitysmerkintä misterioso) mutta kasvaa kahdesti jyhkeiden sointien huipennukseen. Avausaihe, joka voisi olla jostain Lisztin myöhemmästä pianoteoksesta, kietoutuu osassa myös vuolaiden murtosointujen utuun. Finaalia hallitsee kevyesti rallatteleva, jälleen Griegin mieleen tuova teema, joka saa jatkokseen lavemmin kaartuilevan aiheen. Palmgren kehittelee sen jälkeen aineistoaan ja antaa musiikin puhkaista kertauksessa tiensä päätöksen voitokkaaseen D-duuriin.

Opintovuosiensa jälkeen Palmgren vietti suomalaiseksi säveltäjäksi epätavallisen kosmopoliittista elämää. Hän oleili pitkiä aikoja Italiassa, Saksassa, eri puolilla Skandinaviaa ja vuosina 1921-26 Yhdysvalloissa, jossa hän toimi neljän vuoden ajan Rochesterissa (N.Y.) Eastman School of Musicin sävellyksenprofessorina. Välillä Palmgren haki ulkomailta sävellysrauhaa, välillä taustalla oli muitakin syitä. Kesällä 1907 Palmgren suuntasi kulkunsa Italiaan. Hän oli alkanut suunnitella oopperaa Daniel Hjort ja päätteli, että Italia olisi oikea paikka sen säveltämiseen. Siellähän hänen mukaansa ”lauloivat yksinpä kivetkin”. Matkan taustalla oli kuitenkin myös skandaali, jonka Palmgren oli aiheuttanut päätymällä suhteeseen laulajatar Maikki Järnefeltin kanssa. Syntynyt kolmiodraama, jonka kolmantena osapuolena oli Maikin puoliso kapellimestari ja säveltäjä Armas Järnefelt, herätti Helsingin seurapiireissä niin paljon kohua, että Palmgren katsoi parhaaksi vetäytyä Italiaan, jonne Maikki seurasi häntä muutamaa viikkoa myöhemmin. Maikki ja Armas ajautuivat seuraavana vuonna avioeroon, ja vuonna 1910 Palmgren meni naimisiin Maikin kanssa. Heidän yhteisistä esiintymatkoistaan tuli jatkossa yksi tärkeä lisäperuste Palmgrenin kansainväliselle elämäntavalle. 11 Kun Palmgren saapui kesällä 1907 Italiaan, hänellä oli oopperan lisäksi vireillä muitakin sävellyshankkeita. Näistä kiireellisin oli 24 pianopreludin kokoelma, jonka säveltämisen hän oli aloittanut jo Suomessa ja jonka ensimmäiset kappaleet olivat jo painossa. Palmgren työskenteli tiiviissä tahdissa preludien kanssa ja sai syyskuussa kokoelman valmiiksi. Palmgrenin preludikokoelman esikuvana ovat selvimmin Chopinin 24 preludia, vaikka hän onkin järjestänyt omat kappaleensa sävellajien suhteen Chopinia vapaammin. Sen sijaan muista tunnetuimmista täyden preludisarjan säveltäjistä Debussyn kaksi kokoelmaa ilmestyivät vasta muutamia vuosia myöhemmin. Rahmaninovin siihen mennessä julkaisemat preludit - tuolloin niitä oli 11 - Palmgren on hyvinkin saattanut tuntea, ainakin hän ihaili suurta venäläistä kollegaansa ja sai tältä vaikutteita. Kuusi vuotta aiempaan pianosonaattiin verrattuna Palmgrenin pianistinen sanasto on preludeissa selvästi laajentunut. Musiikin romanttinen ydin on yhä hallitsevana, mutta nyt mukaan on tullut myös uudenlaisia elementtejä, ennen muuta rohkeampaa harmoniakieltä ja paikoin myös impressionistisia aineksia. Kappaleet ovat suppeita, preluditradition mukaisesti yleensä yhden keskitetyn tekstuurillisen tai harmonisen idean ympärille kiertyviä. Vaikka kokoelma on kokonaisuutena epätasainen, siihen sisältyy monia Palmgrenin tuotannon pienimuotoisia helmiä, ja yhdessä kappaleet kattavat laajan ilmaisun ja tyylien kirjon. Yhden ulottuvuuden muodostaa kansallisromantiikka, joka pukeutuu kappaleissa vuoroin laulavampaan (nro 1 e-molli, nro 2 A-duuri Kansan tapaan, nro 9 gis-molli Kehtolaulu, nro 10 As- duuri), vuoroin tanssillisempaan asuun (nro 3 E-duuri, nro 15 Piiritanssi, nro 22 Es-duuri Kansan tapaan). Yleisemmin romantiikan perintöä heijastelevat cis-molli-preludin (nro 4) pidättyväiset valssirytmit, Sarabanden (nro 6 g-molli) rauhallinen virtailu, D-duuri-preludin (nro 7) pelkistetyn intensiivinen läpikuultavuus, Duon (nro 18 fis-molli) keskirekisterin sointusarjojen vuoroin ylä, vuoroin alapuolelle piirtyvien melodioiden keskustelu, d-molli-preludin (nro 14) mahdikkaiden sointusarjojen virta, F-duuri-preludin (nro 16) salonkimaiset sävyt, Im Memoriamin (nro 20 es- molli) synkkä hautajaistunnelma ja c-molli-preludin (nro 21) tuskainen dissonoivuus. Eloisampaa pianotyyliä edustavat preludit G-duuri (nro 5) ja H-duuri (nro 13). Uutta elementtiä Palmgrenin musiikissa merkitsivät muutamien kappaleiden impressionistiset sävyt. Unikuva (nro 11 C-duuri) on eloisa, kokosävelmuodosteiden ja läpi kappaleen jatkuvan 1/16-tremolon värittämä sävelnäky. Linnunlaulua (nro 19 Fis-duuri) on improvisatorisesti ailahteleva

12 kappale, joka on kirjoitettu ilman tahtiviivoja; aikanaan teos kuului mm. Wilhelm Backhausin ja Myra Hessin ohjelmistoon. Preludissa Venezia (nro 23 b-molli) maalautuu öisen tumma ja salaperäinenkin sointinäky kanavien kaupungista, jossa Palmgren kävi lyhyellä vierailulla juuri ennen kappaleen säveltämistä. Palmgrenin musiikin harmoninen etsintä tiivistyi Prokofjevia ennakoivaan modernismiin kromaattisesti kiristetyssä, tehokkaasti vasaroivassa preludissa h-molli (nro 8) ja 5/4-tahtilajissa vyöryvässä preludissa f-molli (nro 17). Vaikutteista ei ole kyse vaan rinnakkaisilmiöstä, sillä Prokofjev oli tuolloin vasta 16-vuotias. Kokoelman tunnetuimpia kappaleita ovat kaksi suurieleisen romanttista teosta Rahmaninovin tyyliin. Jos teoksen haluaa jakaa kahteen puoliskoon, preludi Meri (nro 12 a-molli) muodostuu ensipuoliskon huipentavaksi päätökseksi, jossa uhkean dramaattinen sointikuohunta saa hetkittäin impressionistista sävytystä. Kokoelman päätöspreludi Sota (nro 24 Des-duuri) palaa sankarillisessa ylväydessään entisaikojen ritariromantiikkaan Chopinin poloneesien ja Rahmaninovin g-molli- preludin hengessä.

Italiasta Palmgren siirtyi marraskuussa 1907 Berliiniin, jossa hän asui tällä kertaa loppukesään 1908 saakka. Hän kävi joulukuussa tapaamassa Busonia ja soitti tälle uuden preludikokoelmansa. Ei tiedetä, miten Busoni kommentoi kappaleita, mutta hän saattoi hyvin kiinnostua ainakin muutamista yksilöllisemmin hahmotelluista preludeista, ja voi jopa olla, että hän rohkaisi Palmgrenia jatkamaan tyylillisten rajojen laajentamista. Palmgren ei koskaan luopunut romanttisista lähtökohdistaan mutta sovelsi muutamissa yksittäisissä teoksissaan jo preludeissa kokeiltuja impressionistisia ja modernistisia aineksia. Impressionistinen elementti tiivistyi kevään 1908 aikana valmistuneessa miniatyyrissä Kevätyö (Toukokuun yö). Se sisältyy tyylillisesti moni-ilmeiseen opukseen Toukokuu (op. 27) ja on Palmgrenin tunnetuin yksittäinen pianokappale. Se on vähin mutta hienosti punnituin keinoin maalattu kuulaan herkkä sävelimpressio, joka on täynnä keväisen yön aavistuksenomaista taikaa.

Kimmo Korhonen

13 Henri Sigfridsson (s. 1974) on sukupolvensa huomattavimpia suomalaisia pianisteja. Hän on esiintynyt merkittävissä konserttitaloissa ja mm. Salzburgin, Luzernin, Ruhrin, Gstaad Menuhinin ja Lockenhausin musiikkijuhlilla. Hän on esiintynyt useiden orkesterien solistina Euroopassa ja Japanissa mm. Vladimir Ashkenazyn, Lawrence Fosterin ja Sakari Oramon johdolla. Lisäksi hän on esiintynyt kamarimuusikkona kumppaneinaan mm. Leonidas Kavakos, Gidon Kremer, Ivry Gitlis, Mischa Maisky, Patricia Kopatchinskaja, Sol Gabetta ja Johannes Moser. Henri Sigfridsson on menestynyt useissa kansainvälisissä kilpailuissa. Hänellä on mm. 1. palkinto vuoden 2005 kansainvälisestä Beethoven-pianokilpailusta Bonnista, missä hän voitti myös yleisöpalkinnon ja kamarimusiikkipalkinnon. Tätä ennen hän oli voittanut 1. palkinnon kansainvälisessä Franz Liszt -pianokilpailussa Weimarissa vuonna 1994 ja Pohjoismaisessa solistikilpailussa vuonna 1995 sekä 2. palkinnon ja yleisöpalkinnon Géza Anda -kilpailussa Zürichissä vuonna 2000. Kaudella 2001–2002 hän oli Dortmundin Mozart-seuran stipendiaatti, ja hän oli myös Finland Festivals -ketjun ”Vuoden nuori taiteilija” vuonna 1996. Henri Sigfridsson aloitti piano-opintonsa Turun konservatoriossa ja jatkoi niitä Erik T. Tawaststjernan johdolla Sibelius-Akatemiassa. Vuonna 1995 hän jatkoi opintojaan Pavel Gililovin johdolla Kölnin musiikkikorkeakoulussa ja osallistui Lazar Bermanin mestariluokalle Liszt- musiikkikoulussa Weimarissa vuoteen 1997. Vuosina 2008–2009 ja 2010–2012 hänellä oli vierailuprofessuurit Musiikin ja esittävien taiteiden korkeakoulussa Grazissa ja Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulussa Berliinissä. Huhtikuusta 2011 hän on ollut professorina Folkwang- taidekorkeakoulussa Essenissä. www.henrisigfridsson.com

14 Also available:

ODE 1179-2

If you are a fan of Sibelius then this is a must-have recording, which will only enhance your appreciation of the great composer’s genius. – MusicWeb-International.com

For a complete discography visit www.ondine.net

15 ODE 1192-2