Viipurin Vanhakaupunki 1856-1939

Linnoituksesta historialliseksi muistomerkiksi Viipurin vanhakaupunki 1856-1939

Petri Neuvonen Aalto-yliopiston julkaisusarja DOCTORAL DISSERTATIONS 164/2017

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu Aalto ARTS Books Helsinki shop.aalto.fi

Design: Mina Nytorp

Materiaalit: sisus: Munken Lynx 120 g, kansi: Invercote G 300 g Fontit: Minion Pro, FF Tisa

ISBN 978-952-60-7591-4 (painettu) ISBN 978-952-60-7590-7 (pdf) ISSN-L 1799-4934 ISSN 1799-4934 (painettu) ISSN 1799-4942 (pdf)

Unigrafia, Finland, 2017 SISÄLLYS

Alkusanat…………………………………………………………………… 8

Johdanto……………………………………………………………………… 11

Aiempi tutkimus…………………………………………………………… 12 Tutkimuskysymykset ja rajaukset…………………………………………… 14 Tutkimusmenetelmät ja lähdeaineisto……………………………………… 17 Muinaismuistoista maailmanperintöön…………………………………… 20 Historiallinen muistomerkki kulttuuri-ilmiönä…………………………… 23 Kivet puhuvat………………………………………………………………… 25 Esitystapa ja rakenne………………………………………………………… 28

Piirteitä Viipurin historiasta …………………………………………… 31 Kasvun vuosikymmenet……………………………………………………… 31 ”I gamla Wiborg taltes 4 språk”……………………………………………… 35 Porvariston ja työväen kaupunki…………………………………………… 39 Venäläinen linnoituskaupunki……………………………………………… 48 Punainen ja valkoinen Viipuri……………………………………………… 53 Suomen toiseksi suurin kaupunki…………………………………………… 63

VENÄJÄN VALLAN AIKA 1856–1917

Vallien välissä………………………………………………………………… 69 Vallit puretaan………………………………………………………………… 77 Käännekohtana Krimin sota………………………………………………… 77 Turun portin purkaminen…………………………………………………… 79 Vallit luovutetaan kaupungille……………………………………………… 82 Vuoden 1861 asemakaava…………………………………………………… 86 ”Eläköön Esplanaati!”………………………………………………………… 91 Kaupan ja teollisuuden kaupunki…………………………………………… 95 Vanhakaupunki kehityksen kourissa………………………………… 97 Esiteollinen kaupunkikuva murtuu………………………………………… 97 Porvarillinen kehitys………………………………………………………… 108 ”Rahaporwariston palatsit”………………………………………………… 113 ”Modernin vandalismin kauhistus”………………………………………… 116

Torkkeli Knuutinpoika…………………………………………………… 125

Vanhankaupungin rakennusperintö löydetään…………………… 131 Kansakunnan rakennettu perintö…………………………………………… 131 Vallitko muinaismuistoja?…………………………………………………… 135 Menneisyyden jäljillä………………………………………………………… 137 ”Edes piirrosten kautta historian varalle”…………………………………… 141 Pyöreä torni………………………………………………………………… 148 Raatitorni…………………………………………………………………… 155 Vanha tuomiokirkko………………………………………………………… 158 Historiallinen kaupunkikuva………………………………………………… 161 Etelävallit …………………………………………………………………… 170

Matkailijat vanhassakaupungissa……………………………………… 181

ITSENÄISEN SUOMEN AIKA 1917–1939

Idän ja lännen rajalla……………………………………………………… 193 Valkoinen linnoitus………………………………………………………… 193 Historian kivinen kuvakirja………………………………………………… 201 ”Tarpeeton muukalaisvallan muisto”………………………………………… 215 Historiallinen vanhakaupunki…………………………………………… 225 Kauneuden jäljillä…………………………………………………………… 225 Historian lumoissa…………………………………………………………… 233 Rakennusperinnön ja kaupunkikuvan virallista suojelua…………………… 237 Historian perintöä vaalimassa……………………………………………… 245 Kaupungintalo, jota ei rakennettu…………………………………………… 248 Vanhan Viipurin henkeen…………………………………………………… 252 Skandaali katukuvassa……………………………………………………… 259

”Tulkaa kaupunkiin, jossa vuosisadat yhtyvät”…………………… 265

Johtopäätelmät……………………………………………………………… 273 Historiallisen muistomerkin synty………………………………………… 273 Viipuri eurooppalaisessa vertailussa: linnoitukset………………………… 277 Viipuri eurooppalaisessa vertailussa: urbaani rakennusperintö…………… 280 Vanhankaupungin raunioilla………………………………………………… 282

Liite 1 Rakennustoiminta vanhassakaupungissa 1856–1939…………… 285

Viitteet…………………………………………………………………………… 304

Lähteet ja kirjallisuus……………………………………………………… 332

Tiivistelmä……………………………………………………………………… 349

Abstract………………………………………………………………………… 350

Henkilöhakemisto…………………………………………………………… 351 ALKUSANAT

Kirjahyllyssäni on jo vuosikymmeniä seissyt pieni keltainen kirjanen, jonka sivuilla on viehättäviä piiroskuvia Viipurin vanhastakaupungista. Arkkitehti Karl Au- gust Wreden ja paikallishistorioitsija Gabriel Laguksen vuonna 1895 ilmestynyt ”Skisser från det gamla Wiborg” oli ensimmäinen Viipurin historiallisia muisto- merkkejä esitellyt kuvateos. Sen tarkoituksena oli herättää kiinnostusta kaupungin arvokkaisiin muinaismuistoihin. Moni kirjassa esitellyistä rakennuksista on yhä pystyssä, osa tosin melkoisia muutoksia kokeneena. Näiden samojen rakennusten liepeillä liikkuu tämäkin tutkimus. Vanhakau- punki on minulle tuttu. Olen kolmen vuosikymmenen aikana talo talolta kar- toittamalla, valokuvaamalla ja lukuisia arkistoja haraamalla perehtynyt sen nykyhetkeen ja historiaan. Tutkijantaipaleeni Viipurissa käynnistyi 1990-luvun alussa. Muistan kiitollisuudella avun, jota tarjosivat kaksi eturivin Viipurin-tuntijaa, nyt jo edesmennyt rakennusarkkitehti Juha Lankinen ja viipurilainen arkkitehti Vik- tor Dmitriev. Seistessäni neuvostoyhteiskunnan raunioilla huoli rakennusperin- nön säilymisestä ajoi – kuten edeltäjiäni jo yli sata vuotta aiemmin – herättele- mään ihmisiä rakennusperinnön suojeluun. Olen tämän tutkimuksen kautta nyt liittänyt oman tutkijantyöni osaksi pitkää historiallista jatkumoa. Työni pontimet ja tavoitteet ovat ensisijaisesti paikallishistoriallisia. Historian- tutkimus lähtee tekijänsä kautta liikkeelle aina nykyhetkestä, ja olipa ajassa kuljet- tu matka miten pitkä tahansa, sinne sen tulokset myös lopulta palaavat. Historian- tutkimuksen tuloksilla on kautta aikain perusteltu historiallisten muistomerkkien merkittävyyttä ja suojelun tarvetta. Toivon työni osaltaan ruokkivan yhteiskun- nallista keskustelua, joka liittyy Viipurin uhanalaisen rakennusperinnön tulevaisuuteen. Tätä näkökohtaa silmällä pitäen olen korostanut käsittelytavan yleis- tajuisuutta ja kielen luettavuutta. Suomalaisille tutkimus toivon mukaan tarjoaa aiempaa hieman monipuolisemman kuvan Viipurin kaupunkikuvan kehityksestä. Myös nykyisille viipurilaisille, joiden parissa kiinnostus kaupungin suomalaiseen menneisyyteen on vireää, tutkimus avannee uusia näköaloja. Käsillä oleva teos on lopputulos pitkästä prosessista, joka käynnistyi samaa aluetta käsitelleen diplomityöni valmistuttua Teknillisen korkeakoulun arkkitehti- osastolla vuonna 1993. Käsillä oleva tutkimushanke sai alkunsa Vilhelm Helande- rin toimiessa arkkitehtuurin historian professorina. Häneltä saamastani kannus- tuksesta huolimatta työ keskeytyi ja jäi muiden projektien jalkoihin. Onneksi osa niistä liittyi Viipuriin, joten olen saattanut hyödyntää niiden yhteydessä vuosien varrella keräämäni aineistoa.

8 Väitöskirjan valvojana on toiminut professori Aino Niskanen Aalto-yliopiston Taideiden ja suunnittelun korkeakoulun arkkitehtuurin laitokselta. Hänen kannus- tavia muistutuksiaan ja neuvojaan on työn valmistumisesta osaltaan kiittäminen. Käsikirjoituksen muokkaamisessa on työn loppuvaiheessa arvokkaana tukena ollut FT h.c. Rainer Knapas. Olen lisäksi kiitollinen professori Maria Lähteenmäeltä saamistani vihjeistä ja huomioista. Kiitokset kuuluvat myös väitöskirjan esitarkas- tajille, FT Anna Ripatille ja FT Anu Koskivirralle, joiden esittämien huomioiden pohjalta olen mahdollisuuksien mukaan pyrkinyt paikkaamaan käsikirjoituksessa nähtyjä puutteita. Lopulliseen painoasuun saattamisesta kiitos kuuluu kustannustoimittaja Kristiina Bergholmille, graafikko Mina Nytorpille ja Aalto ARTS Book- sin kustannustoimittaja Iida Turpeiselle. Kiitoksitta ei myöskään voi jättää lähdeluettelossa mainittujen arkistojen hen- kilökuntaa, erityisesti Petri Juvelaa Mikkelin maakunta-arkistosta, sekä Eino Par- tasen perikuntaa. Perhettäni on syytä kiittää ainakin kärsivällisyydestä näin pitkän projektin tullessa nyt päätökseen. Lopuksi on kiitettävä työtäni tukeneita rahoittajia. Aivan tutkimuksen alkuvaiheessa työtä ovat avustaneet Suomen Akatemia sekä Jenny ja Antti Wihurin säätiö. Lisäksi olen saanut väitöskirjan viimeistelyyn ja julkaisemiseen tukea Viipuri-sää- tiöltä, Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain Seura Pamaus ry:ltä ja Karjalan kult- tuurirahastolta.

Espoossa, marraskuussa 2017

Petri Neuvonen

9 Viipurin kauppatori 1930-luvulla. Kuva: Helios Oy:n valokuvakokoelma. Eino Partasen perikunta.

10 JOHDANTO

Auringonpaisteisen torin liepeillä leijuu rinkelien tuoksu ja karjalainen puheensorina. Markkinaväki parveilee kauppiaiden, kuormahevosten ja myyntikatosten reunustamalla torilla. Hyörinän taustalla levittäytyvät Pyöreän tornin ja historiallisen vanhankaupungin siluetit. Tämä näkymä 1920–30-luvun Viipurista on monelle tuttu. Perin harva tosin pystyy turvautumaan omakohtaisiin muistoihinsa. Mielikuvamme yli seitsemän vuosikymmentä sitten tuhoutuneesta suomalaisesta Viipurista on useimmiten syntynyt nostalgian värittämien muistelmateosten, ku- vakirjojen, postikorttien, maalausten ja kotialbumien välityksellä. Ne ovat tehneet Pyöreän tornin muodot tutuiksi monille, vaikka he eivät olisi kaupungissa koskaan käyneet. Historialliset rakennukset vaikuttavat olleen yksi suomalaisen Viipurin kulttuurisen identiteetin kulmakivistä. Viipurilaistarinoiden taustalla häämöttävät usein keskiaikaisen linnan, Pyöreän tornin ja vanhan tuomiokirkon kellotornin kaltaiset maamerkit tai Vesi- ja Karjaportinkatujen idylliset katunäkymät. Nämä muistomerkit ovat olleet alustoja, joihin entiset viipurilaiset ovat kiinnit- täneet muistonsa. Monet 1920–30-lukua käsittelevät muistelmat antavat kuvan kaupunkiyhteisöstä, joka arvosti ja vaali rakennusperintöään. Muistellessaan en- tistä kotikaupunkiaan kirjailija Lempi Jääskeläinen arvioi, että ”oikeastaan koko Viipurin vanha kaupunginosa, Vanha kaupunki … oli yhtä ainoata muistomerk- k i ä .” 1 Jääskeläisen mukaan ”Viipuri oli täynnä kivistä historiaa ja siinä suhteessa ainoalaatuisin kaupunki Suomessa”. Hänen mukaansa viipurilaiset ”tunsivat oman kaupunkinsa ja oppivat sitä myös rakastamaan”.2 1800-luvun puolivälissä ei vanhankaupungin historiallisen rakennusperin- nön arvo ollut yhtä korkeassa kurssissa. Kaupunginisät päättivät purkaa keskustaa ympäröineet linnoitusvallit ja toivoivat suurten kivitalojen pian korvaavan matalat puu- ja kivitalot. Paikallinen sanomalehti Sanan-Lennätin kuvaili toukokuussa 1857 vallien purkamista seuraavin sanoin: ”Valli-porttia, suurelle sillalle ja kanavalle saattavaa, revitään paraillaan ja toivottavaa olisi että moni muuki[n], edisty- mistä estävä, vanhan-aikuinen jään[n]ös kaupunnistamme hävitettäisii[n].”3 Pian toiveen esittämisen jälkeen Suomi tempautuikin mukaan teollistumis- ja kaupun- gistumiskehitykseen, joka muokkasi jatkossa voimakkaasti maan suurimpia kaupunkeja. Miten vanhankaupungin rakennettu ympäristö muuttui tuona aikana? Entä miten viipurilaisten suhtautuminen vanhankaupungin rakennuksiin, katunä- kymiin ja jäänteisiin linnoitusmenneisyydestä muuttui vuosikymmenten mittaan?

11 Aiempi tutkimus

Osittaisia vastauksia johdannossa esittämiini kysymyksiin on saatu jo aiemmin. Vanhankaupungin rakennushistoriaa on tutkittu toisen maailmansodan jälkeen verraten laajasti. Uudistettu Viipurin kaupungin historiateos julkaistiin viides- sä osassa vuosina 1974–1982. Kaupungin rakentamisen historiaa vuosina 1840– 1940 käsittelevät luvut kirjoitti kaupungin entinen asemakaava-arkkitehti ja muinaismuistojen valvoja Otto-Iivari Meurman (1890–1994). Hän asui ja työskenteli kaupungissa vuosina 1918–1937, joten kirjoitukset käsittelivät tältä osin myös hä- nen omaa toimintaansa.4 1800-luvun osalta hän nojasi kirjoituksissaan vahvasti J. W. Ruuthin aiempaan historiateokseen. Virallisen historiateoksen lisäksi Meur- man julkaisi useita Viipurin historiaa ja rakentamista koskevia kirjoituksia, joista vuonna 1977 julkaistu teos ”Viipurin arkkitehdit” oli sisällöltään painavin.5 Viral- lisluontoisten historiateosten sarjaa on 2000-luvulla jatkanut ”Viipurin läänin historia”. Sen artikkeleissa on käsitelty myös Viipurin rakennushistoriaa.6 Nyt käsillä olevasta ajanjaksosta se tarjoaa kuitenkin hyvin niukasti tietoa. Samoin hiljattain julkaistu kokoomateos ”Meanings of an Urban Space” kertoo vanhankaupungin rakennushistoriasta nyt käsiteltävältä ajanjaksolta vain lyhyesti ja lähinnä aiempaan tutkimuskirjallisuuteen pohjautuen.7 Tiedossamme on seikkaperäisesti vanhankaupungin ulkoasu syksyllä 1939. Viipurissa syntynyt rakennusarkkitehti Juha Lankinen (1937–2015) antautui vuosikymmenien ajan intohimoisesti kaupungin suomalaisen historian tallentamiseen ja tutkimiseen. Hänen suurtyönsä oli 1:500 mittakaavassa laadittu pienoismalli, joka kuvaa miltä suomalainen Viipuri näytti 2. syyskuuta 1939 klo 10.30.8 Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa säilytettävä pienoismalli valmistui lopullisesti vuonna 1996 ja hämmästyttää pikkutarkalla realistisuudellaan. Lankinen on lisäksi laatinut Viipurin historiaa käsitteleviä rekonstruktiokarttoja sekä kuvannut suomalaisen ja neuvostoajan rakentamisen historiaa.9 2000-luvulla on Tampe- reen ammattikorkeakoulun VirtuaaliViipuri -hankkeessa luotu 3D-mallinnuksella www-ympäristöön virtuaalinen Viipurin kaupunki sellaisena kuin se oli syyskuussa 1939. Lähdeaineistona ovat olleet Lankisen asema- ja julkisivupiirustukset Vii- purin pienoismallia varten.10 Olemme saaneet myös tarkempaa kuvaa kolmen Viipurin rakentamiseen vahvasti vaikuttaneen arkkitehdin toiminnasta. Anna Ripatti on käsitellyt Jac. Ahren- bergin toteutumatonta restaurointisuunnitelmaa Viipurin linnaa varten sekä linnan restaurointiin johtanutta tapahtumaketjua.11 Ulla Salmela on tutkimuksessaan Otto-Iivari Meurmanin roolista suomalaisten kaupunkien kaavoittajana käsitellyt myös hänen toimintaansa Viipurin muinaismuistojen valvojana.12 Tuula Majuri- nen on puolestaan laatinut seikkaperäisen tutkielman Uno Ullbergin suunnittele- mista Pyöreän tornin muutostöistä.13 Kulttuurihistorian moniottelija Sven Hirn (1925–2013) julkaisi 1950-luvun lopulta alkaen monia Viipurin kulttuurihistoriaa käsitteleviä tai sivuavia artikkeleita ja kirjoituksia.14 Suoraan tämän tutkimuksen aihepiiriä käsittelevät hänen Pyöreää tornia, vanhaa raatihuonetta, entistä tuomiokirkkoa ja Torkkeli Knuutinpojan pat-

12 sasta käsittelevät artikkelinsa.15 Hirn julkaisi yhdessä Juha Lankisen kanssa myös kaksi suomalaisajan Viipurista kertovaa kuvateosta.16 Kaupunkiin pystytettyjen muistopatsaiden historiaa on hiljattain käsitellyt myös Maria Lähteenmäki.17 Venäjällä tehty tutkimus on kieli- ja kulttuurimuurin takia ollut Suomessa hei- kommin tunnettua. Sama muuri on vastaavasti haitannut myös venäläisten tutkijoiden työskentelyä aiheen parissa. Toisen maailmansodan jälkeen neuvosto-Vii- puri kärsi vuosikymmenien ajan kulttuurisesta muistinmenetyksestä. Kiinnostus kaupungin kulttuuriperinnön tutkimiseen elpyi vasta 1970-luvulla. Monet venä- läisten tutkijoiden viime vuosikymmeninä julkaisemat teokset ovat tuoneet uutta tietoa kaupungin rakennushistoriasta. Tämän tutkimuksen aihepiiriä ajatellen ne eivät sen sijaan ole olleet erityisen hedelmällisiä.18 Sama pätee Viipurin linnassa toimivan kotiseutumuseon 2000-luvulla julkaisemiin artikkelikokoelmiin.19 Käsillä oleva tutkimus on jatkoa aiemmille retkilleni kaupungin menneisyyteen. Kiinnostus Viipuriin syttyi 1990-luvun alussa etsiessäni aihetta opinnäyte- työlleni. Suomen Historiallinen Seura julkaisi diplomityöni pohjalta laaditun teoksen Viipurin historiallinen keskusta: rakennusperinnön nykytila vuonna 1994.20 Se käsitteli samaa vanhankaupungin aluetta kuin käsillä oleva tutkimus. Myöhemmin julkaisin teoksen, joka sisältää muun muassa lyhyen historiallisen kuvauksen jo- kaisesta Linnoituksen kaupunginosan ja Pyhän Annan kruunun linnoituksen ny- kypäiviin asti säilyneestä rakennuksesta.21 Lisäksi olen laatinut yhdessä arkkitehti Tuula Pöyhiän ja arkkitehti Tapani Mustosen kanssa koko kaupungin aluetta käsit- televän matkaoppaan sekä toimittanut valokuvaaja Eino Partasen 1930-luvun Vii- puri-valokuvia esittelevän teoksen.22 Onko näin perusteellisesti kuokitulla maaperällä tutkijalle tai lukijallekaan enää mitään uutta tarjottavaa? Vieläkö riittää kiviä käänneltäväksi? Suomalais- ten kaupunkien rakennuskulttuuri on eurooppalaisen mittapuun mukaan nuorta. Vanhan kaupunkiasutuksen vähäisyyden, puurakennuksille tuhoisiksi koitunei- den kaupunkipalojen ja 1950–70-lukujen purkuvimman takia maamme raken- nusperintö painottuu nykyisin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Rajan taakse jäänyt Viipuri oli pitkän rakennushistoriansa vuoksi tässä suhteessa ainutlaatuinen. Ennen toista maailmansotaa arvioitiin, että juuri Viipurissa oli jäljellä enemmän rakennuksia menneiltä vuosisadoilta kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Arkkitehtuuriltaan Viipuri oli Suomessa harvinainen, mutta muualla Eu- roopassa yleinen historiallisesti monikerroksinen kaupunki. Viipuri oli maamme ainoa esimerkki kokonaisen kaupunkilinnoituksen purkamisesta ja siihen liittyneestä uudelleenkaavoituksesta. Tunnettua on myös Viipurin kulttuurinen omaleimaisuus kaupunkina, jossa puhuttiin neljää kieltä. Vaatimattomasta koos- taan huolimatta Viipuri oli suomalaisessa mittakaavassa suurkaupunki, jonka kau- punkielämä oli monimuotoista. Nykyään kävely vanhassakaupungissa, jota sotavuodet, neuvostoaika ja kom- munismin jälkeinen yhteiskunta ovat raiskanneet, vaatii karaistunutta luonnetta. Välinpitämättömyys, jolla historiallisia muistomerkkejä on viime vuosikymmeni- nä kohdeltu, hakee vertaistaan. Toisen maailmansodan jälkeen julkaistuissa suo-

13 malaismuistelmissa on sitä vastoin hehkutettu entisten kaupunkilaisten rakkautta historialliseen Viipuriin. Lienee paikallaan tarkastella lähemmin, miten suomalaiset oikeastaan tällä saralla aikanaan kunnostautuivat.

Tutkimuskysymykset ja rajaukset

Tässä tutkimuksessa tarkastelen kahta toisiinsa kietoutuvaa kysymystä. Miten Viipurin vanhankaupungin rakennettu ympäristö muuttui vuosina 1856–1939? Miten alueesta muodostui historiallinen muistomerkki? Jäljitän vanhankaupungin asemakaavan, rakennusten, puistojen, satamien ja kuvapatsaiden historiaa kaupungin kiihkeän kasvuvaiheen aikana. Seuraan miten viipurilaisten ajan myötä muuttuva suhtautuminen vanhaankaupunkiin ilmeni rakennettuun ympäristöön liitetyissä kulttuurisissa merkityksissä, rakennustoiminnassa, historiankirjoituk- sessa ja arkeologiassa, kaunokirjallisuudessa, kuvataiteessa, rakennus- ja kaupunkisuojelussa sekä matkailussa. Samalla tarkastelen keitä olivat viipurilaiset, ketkä heistä vahvimmin muokkasivat vanhankaupungin rakennettua ympäristöä ja ket- kä heistä ensimmäisinä löysivät sen historialliset muistomerkit ja kauneuden. Monissa eurooppalaisissa kielissä nykyaikaisten kaupunkien vanh(imm)asta osasta käytetään nimitystä ”vanhakaupunki” (saks. Altstadt ja eng. Old Town).23 Vanhatkaupungit historiallisine muistomerkkeineen ovat nykyään usein rakennus- ja kaupunkisuojelun kohteena. Esimerkiksi Rauman, Tallinnan, Riian ja Lyypekin vanhatkaupungit ovat Unescon maailmanperintökohteita. Vanhatkau- pungit ovat keskeisiä monen eurooppalaiskaupungin imagolle ja matkailuelinkei- nolle.24 Näiden vanhojen kaupunkikeskustojen joukkoon kuuluu myös Viipurin vanhakaupunki. Maantieteellisenä käsitteenä Viipurin vanhakaupunki ei ole virallinen tai va- kiintunut. Alue on silti verraten helposti tunnistettavissa, sillä kallioiselle niemelle kasvanutta vanhaakaupunkia rajaa kolmelta suunnalta meri, joskaan mantereen suunnalla ei raja nykyisessä kaupunkikuvassa ole yhtä ilmeinen. Alue oli vuoteen 1860 asti vallien ympäröimä ja se tunnettiin nimellä Linnoitus (ruots. Fästningen, saks. Festung, ven. Glavnaja krepost). Vallien purkamisen jälkeen alueesta muodostui aikalaisten silmissä ”vanhakaupunki” vastakohtana uudemmille kaupun- ginosille. Vielä nykyäänkin kartta tai satelliittikuva paljastaa vanhankaupungin rakennustavan erilaisuuden suhteessa uudempiin kaupunginosiin. Seikka oli ilmeinen myös aikalaisille.25 Alueeseen viitattiin aikanaan myös nimityksillä ”vanha kaupunginosa” tai ”vanha Viipuri”.26 Vanhakaupunki ei vallien purkamisen jälkeen

Tutkimuksessa käsitellään aluetta, joka oli vuoteen 1860 asti vallien ympäröimä. Kartassa sen ulkopuolelle jäävät linna, Pyhän Annan kruunu ja puiset esikaupungit. Venäläisten sotilasviranomaisten linnoituskartta vuodelta 1848. Kuva: Viipurin insinöörikomennuskunnan linnoitus- ja rakennuspiirustukset 7:23. MMA.

14 15 muodostanut omaa hallinnollista aluettaan. Se oli osa Entisen linnoituksen (ruots. f. d. Fästningen) kaupunginosaa, johon kuului lisäksi vallien, vallihautojen ja linnoitusesplanadin aiemmin peittämiä maa-alueita. Vuonna 1929 kaupunginosa sai nimekseen Linnoitus. Vanhankaupungin ulkopuolelle jäävät esimerkiksi keskiaikainen linna ja Py- hän Annan kruunun linnoitus. Näitä kohteita on kuitenkin välttämätöntä käsitellä lyhyesti tarvittavan yleiskuvan antamiseksi. Viipurin linnan nousua historialliseksi muistomerkiksi ja sen restaurointia on kuvattu seikkaperäisesti Viipurin kaupungin historiateoksen neljännessä osassa, Anna Ripatin väitöskirjassa ja Kersti Tai- nion pro gradu -tutkielmassa.27 Tutkimus alkaa ajasta, jolloin keskusta oli vielä vallien ympäröimä. Alkuvuo- tena on 1856, jolloin Krimin sota päättyi ja Saimaan kanava avattiin. Venäjän tappio Krimin sodassa, jota seurasi laajojen yhteiskunnallisten uudistusten aikakau- si, on nähty yleisemminkin yhdeksi Suomen historian käännekohdista.28 Pian sen jälkeen käynnistynyt linnoituksen purkaminen oli niin aikalaisten kuin myöhem- pien arvioiden mukaan käänteentekevä tapahtuma kaupungin historiassa. Tut- kimusajanjakso päättyy talvisodan syttymiseen. Toinen maailmansota ja muutos neuvostokaupungiksi katkaisivat kulttuurisen jatkuvuuden sotaaedeltävän ja so- danjälkeisen ajan välillä. Tutkimuksessa nousee keskiöön paikallinen näkökulma, viipurilaisten suhtautuminen kotikaupunkinsa vanhaan keskustaan. Kuka sitten oli viipurilainen? Yksinkertaisin vastaus olisi henkilö, joka oli henkikirjoilla Viipurin kaupungissa. Tämä on kuitenkin liian suppea määritelmä. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa huomattava osa väestöstä, joka työskenteli ja asioi päivittäin Viipurissa, asui kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolella. Tämä tutkimus laskee viipurilai- siksi myös esikaupunkilaiset. Samaa menettelyä noudattivat vuosina 1870–1930 järjestetyt väestölaskennat. Viipuri oli merkittävä varuskuntakaupunki, mutta venäläinen sotaväki tai suomalaiset asevelvolliset eivät pääse ääneen. Käsittelen alueen historiaa siviiliväestön näkökulmasta. Työ keskittyy ajanjaksoon, jolloin siviilihallinto oli saanut haltuunsa vanhan linnoituksen. Ulkopuolelle rajautuvat siten sekä venäläisen että suomalaisen sotilashallinnon näkökulmat. Kaupunkilaisten käsityksiä kotipaikastaan olisi tietysti mielenkiintoista ver- tailla ulkopaikkakuntalaisten vaikutelmiin. Kaupungissa liikkuneita monenkirja- via ihmisryhmiä olisi tarjolla kosolti: työasioissa vierailleet kauppa- ja liikemiehet, markkinoilla parveilleet maalaiset, kaupunkiin 1860-luvulla ajautuneet nälkiinty- neet ihmislaumat, työn perässä liikkuneet lentojätkät ja muut junaradan kotisijoil- taan siirtämät, maakunnasta kouluihin saapuneet oppilaat sekä 1920–30-luvulla neuvostovaltaa kavahtaneet pakolaiset. Kaikkien näiden ryhmien osalta ongelmana on, että lähdeaineistoa olisi saatavilla vain niukalti tai ei lainkaan. Antoisimman ryhmän muodostaisivat kenties kaupungissa vierailleet matkailijat ja lomailijat. Heidän joukostaan on erikseen mainittava venäläiset, etenkin pietarilaiset matkailijat, jotka ennen vallankumousta runsaslukuisina kansoittivat kaupungin hotelleja ja ympäristön huviloita. En kuitenkaan pyri piirtämään kokonaiskuvaa siitä, mil-

16 laisena Viipuri näyttäytyi ulkomaisille matkailijoille. Ulkomaisia matkaoppaita ja matkakertomuksia on hyödynnetty lähinnä kuvaamaan vanhankaupungin historiallisten muistomerkkien roolia ja merkitystä matkailunähtävyyksinä. Näistä rajauksista huolimatta pääsee tilanteen niin vaatiessa ääneen jokunen ulkopaikkakuntalainenkin. Rajaa ulkopaikkakuntalaisen ja viipurilaisen välillä ei kannata muutoinkaan piirtää liian jyrkästi. Saattoihan henkilön viipurilaisuus olla usein varsin tuoretta perua, sillä tutkimusajanjaksolla kaupungin väestö kasvoi ja uudistui merkittävästi muuttoliikkeen seurauksena. Muun muassa kaksi 1920–30-luvun näkyvää ja tutkimuksen tematiikankin kannalta mielenkiintoista henkilöä, kaupunginjohtaja Arno Tuurna sekä asemakaava-arkkitehti ja muinaismuistojen valvoja Otto-Iivari Meurman, eivät olleet syntyperäisiä viipurilaisia.

Tutkimusmenetelmät ja lähdeaineisto

Tutkimus jakautuu menetelmällisesti kahtia. Työlläni on kaksijakoinen tavoite kuvata sekä vanhankaupungin fyysistä että kulttuurista muutosta. Seuraan alueen rakentumista tietyssä historiallisessa tilanteessa vaikuttaneiden voimien tuloksena. Pyrin karttojen, linnoitus- ja rakennuspiirustusten, valokuvien, asiakirjalähteiden ja sanomalehtiartikkelien pohjalta kuvaamaan ja analysoi- maan vanhankaupungin rakennetun ympäristön muutosta. Tarkastelu painottuu julkiseen kaupunkitilaan, jonka osia historialliset muistomerkitkin olivat. Erityis- huomio kiinnittyy rakennustoiminnan suhteeseen alueen vanhaan rakennuskan- taan ja kaupunkikuvaan. Tämä erilaisista tiedonsirpaleista rekonstruoimani kuva vanhastakaupungista limittyy tekstissä aikalaisten itsensä esittämiin käsityksiin alueen muuttumisesta. Tutkimus muodostaa tältä osin kahdeksan vuosikymmen- tä kattavan jakson vanhankaupungin rakennushistoriaa. En ole sahannut rakennuksia irti viipurilaisesta elämänmenosta vaan annan samalla kuvaa historiallisten muistomerkkien liepeillä hyörineestä maailmasta. Tavoitteenani on tarjota, jos ei koko- niin ainakin puolivartalomuotokuva historiallisesta vanhastakaupungista, joka paloi neuvostojoukkojen pommituksissa talvella 1939–1940.29 Samalla tarkastelen kulttuurista muutosta, joka ilmeni viipurilaisten suhtautumisessa vanhankaupungin rakennuksiin, katuja kaupunkinäkymiin sekä jään- teisiin linnoitusmenneisyydestä. Tulkitsen miten muutos ilmeni vanhaankaupunkiin liitetyissä kulttuurisissa merkityksissä sekä historiallisiin muistomerkkeihin liittyvissä sosiaalisissa käytännöissä kuten rakennus- ja kaupunkisuojelussa, his- toriankirjoituksessa, arkeologiassa, kaunokirjallisuudessa, kuvataiteessa ja matkailussa. Pyrin sijoittamaan vanhallekaupungille eri aikoina ja eri yhteyksissä annet- tuja kulttuurisia merkityksiä historialliseen kontekstiin, jossa ne tulevat parhaiten ymmärrettäviksi. Takavuosikymmeninä arkkitehtuurin historian tutkijat hakivat usein rakennetun ympäristön syvintä olemusta ja merkityksiä ensisijaisesti sen syntyhetkestä. Rakennukset kertoivat nykypäivän tutkijalle suunnittelijoidensa ja syntyaikakau-

17 tensa kulttuurin koodaamaa viestiä.30 Rakennusten myöhempiä vaiheita ei koettu riittävän tärkeiksi tai mielenkiintoisiksi. Valmistuttuaan rakennukset muuttuivat neutraaliksi näyttämöksi, josta ei riittänyt kerrottavaa. Käsillä olevassa tutkimuksessa olen valinnut toisenlaisen lähtökohdan. Tutki- muskohteeni on kulttuurisen muutoksen tarkastelun osalta samankaltainen kuin hermeneutiikan kehyksessä tulkittu kaupunkitila. Siinä tutkimuksen kohteena ovat ”käytännöt ja merkitykset, jotka eri yhteisöt ovat liittäneet … rakennettuun kaupunkitilaan”.31 Nämä merkitykset ”eivät ole ensisijassa henkilökohtaisia vaan kollektiivisia, yhteisiä tietylle kaupunkilaisten ryhmälle.”32 Samankaltainen tar- kastelutapa on ollut yleinen kulttuurimaantieteessä, jossa keskeisenä käsitteenä on maisema. Kulttuurimaantieteen humanistisessa tutkimusotteessa maisema on nähty osana subjektiivista elämismaailmaa, tapana nähdä.33 Näin tarkasteltuna rakennettu ympäristö ei ole neutraali näyttämö, jossa historia tapahtuu, vaan se kie- toutuu osaksi jatkuvasti elävää talous-, kulttuuri-, sosiaali- ja poliittista historiaa. Käsitellyt esimerkkitapaukset ovat joko nousseet vahvasti esiin lähdeaineis- tosta tai ne havainnollisesti valottavat aikalaisten suhdetta vanhankaupungin rakennettuun ympäristöön. Toteutumattomia rakennussuunnitelmia olen käsitellyt vain poikkeustapauksissa. Näistä laajinta huomiota saa hanke uuden kaupungintalon rakentamiseksi, koska sen sijainti kaupunkikuvassa olisi ollut keskeinen. Käsillä oleva tutkimus liittyy arkkitehtuurin historian tutkimuksen väljään perinteeseen, jossa kartoitetaan arvokkaaksi koetun arkkitehtuurimuistomerkin menneisyyttä. Usein tavoitteena on ollut tutkittavan arkkitehtuuriteoksen syvem- pi ymmärtäminen, tunnetuksi tekeminen tai jopa unohtuneen mestariteoksen ja -arkkitehdin rehabilitointi. Kohdettaan pelkästään myötäkarvaan silittäviä tutki- joita on aikanaan verrattu jopa pyhimyselämäkertojen kirjoittajiin.34 Tämän teoksen kirjoittajan kriittisyys jää lukijan arvioitavaksi. Arkkitehtuurin historian tutkimuksen kirjavan perinteen piiriin voi laskea tiu- kan tieteellisiä monografioita, talohistoriikkeja, rakennuskulttuuri-inventointeja, arkkitehtuurioppaita ja rakennushistoriallisia selvityksiä, jotka palvelevat rakennussuojelun ja korjausrakentamisen käytännön tarpeita. Rakennushistorian kuva- uksissa viimeiset luvut ovat toisinaan käsitelleet kohteen historiallisen ja esteettisen arvon löytämistä ja suojelua sekä restaurointia.35 Leena Valkeapää on käsitellyt näitä teemoja laajemmin Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen osalta.36 Ove En- qvist ja Mikko Härö ovat puolestaan seuranneet Suomenlinnan vaiheita varuskunnasta maailmanperinnöksi.37 Muualla Euroopassa on tutkittu myös nimenomaisesti vanhojen linnoituskaupunkien kuten Nürnbergin, Lyypekin ja Brysselin kohtaloa teollisella aikakaudella.38 Lähellä käsillä olevan tutkimuksen tematiikkaa on myös Peter Borsayn teos Bathin 1700-luvun arkkitehtuurin imagon muuntu- misesta 1800- ja 1900-lukujen aikana.39 Hän on tarkastellut, kuinka jokainen uusi sukupolvi käyttää, muokkaa ja tuotteistaa menneisyyttä omalla tavallaan. Käsillä olevan tutkimuksen lähdeaineisto on hyvin monimuotoinen ulottu- en rakennuspiirustuksista ja asiakirjoista kaunokirjallisuuteen sekä kuvataiteeseen. Keskeisenä lähdeaineistona ovat olleet paikallisen siviilihallinnon asiakirjat ja paikallinen sanomalehdistö. Ne tarjoavat koko tutkimusajanjakson kattavan

18 suhteellisen yhtenäisen aineiston. Paikallisen siviilihallinnon osalta runkona ovat maistraatin40 ja sittemmin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat41 sekä erilaiset asiakirjat ja julkaisut42. Rahatoimikamarin ja kaupunginhallituksen osalta on tyydytty vuosittaisissa kertomuksissa julkaistuihin tietoihin.43 Lisäksi työssä on käyty laajasti läpi itsenäisyyden ajalla toimineiden asemakaavatoimikunnan, julkisivulautakunnan ja muinaismuistojen valvojan tuottamaa aineistoa.44 Työssä on seurattu tutkimuksen tematiikkaan liittyvää sanomalehtikirjoitte- lua Viipurissa vuosina 1856–1939. Vireä paikallislehdistö on avannut ikkunan entisaikojen elämään. Lukuisat Viipurissa ilmestyneet ruotsin- ja suomenkieliset sanomalehdet ovat tarjonneet antoisan, mutta aikaavievän työsaran.45 Pi- dempiaikaisia venäjänkielisiä sanomalehtiä ei tutkimusajanjaksolla Viipurissa ilmestynyt. On tietenkin mahdotonta löytää ja lukea näin pitkältä tutkimus- ajanjaksolta jokaikistä aiheeseen liittyvää lehtiartikkelia. Aineistoa on kuitenkin käyty läpi niin tiheällä kammalla, että työn loppuvaiheessa esiin pulpahtaneet artikkelit eivät tuntuneet enää tuottavan olennaista uutta tietoa. Muiden paikkakuntien sanoma- ja aikakauslehtiä on käytetty vain täydentävinä lähteinä. Alueen rakentumisen kuvauksessa on aiemman tutkimuksen tuottamia tietoja täydennetty etenkin kartta- ja piirustusarkistojen avulla. Tärkein lähderyhmä ovat Viipurin kaupunginarkistoon sisältyvät lukuisat kartat ja rakennuspiirustukset Mikkelin maakunta-arkistossa. Lisäksi on käytetty venäläisten sotilasviranomaisten rakennuspiirustusten ja karttojen verraten laajoja kokoelmia suomalaisissa arkistoissa (Mikkelin maakunta-arkisto, Museovirasto, Sota-arkisto eli nykyinen Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste). Viipuriin sodan takia jääneitä ja nykyään Leningradin alueen arkistossa (LOGAV) säilytettäviä arkistoaineksia ei työssä ole hyödynnetty. Tämän tutkimuksen kannalta tärkeimmät arkistot ehdittiin sodan aikana evakuoida Suomeen. Tutkimuksen lähdeaineisto on pääosin ruotsin- ja suomenkielistä. Venäjän- ja saksankielistä aineistoa siihen on sisältynyt vain satunnaisesti. Kaikki asiakirjojen, sanomalehtien ja muiden teosten tekstilainaukset ovat omia käännöksiäni. Suomalainen Viipuri on säilynyt nykypäiviin lukuisten valokuvien kautta. En- simmäisiä tunnettuja kaupunkinäkymiä Viipurista ovat preussilaissyntyisen Mi- chael Seifertin 24. heinäkuuta 1865 vanhan tuomiokirkon kellotornista ottama pa- noraama ja 1860-luvun loppupuolen näkymä kaupungin keskustasta Tervaniemen suunnalta nähtynä.46 Toinen tunnettu varhainen viipurilainen valokuvaaja oli juutalainen Jakob Indurski, jonka ura kuitenkin melko lailla pysähtyi vuonna 1889 voimaantulleeseen juutalaisasetukseen.47 Myöhemmistä valokuvaajista voi mainita K. E. Ståhlbergin valokuvausliikkeen, jonka valikoimiin kuului 1890-luvulta alkaen myös Viipurin kaupunkikuvia, joita myytiin turisteille ja muille kiinnos- tuneille.48 1930-luvulla kaupungin nimekkäin valokuvausliike oli Eino Partasen Helios, jonka Viipuri-kuvat ovat tuttuja lukuisista teoksista.49 Paljon kuva-aineistoa menetettiin sodan melskeissä. Talvisodassa tuhoutuivat niin arkkitehti Juhani Viisteen valokuva-arkisto kuin toimittaja Ilmari Raekallion kymmeniintuhansiin nouseva negatiivikokoelma, jota hän oli vaalinut ”kuin filatelisti postimerkkikan- siotaan”.50 1880-luvulta lähtien kaupunkia ja sen merkkirakennuksia on esitelty

19 kuvapostikorteissa. 1900-luvun puolelta postikortteja on säilynyt jo varsin runsaasti, tosin kuvissa toistuvat usein samat aiheet. Viipurin talous-, väestö- ja poliittisen historian kuvaus perustuu pääosin ai- empiin tutkimuksiin, joiden tuloksia on täydennetty virallisten tilastojen avulla ja muusta lähdeaineistosta tehtyjen havaintojen perusteella. Suomessa toisen maailmansodan jälkeen julkaistuja muistelmateoksia on käytetty lähteinä säästeliäästi.51 Vaikka nimenomaan 1920–30-luvun Viipurista on melko runsaasti muistelma-aineistoa, sen näkökulma on usein voittopuolisen nostalginen eikä vastaavaa muistelma-aineistoa ole samassa mitassa saatavilla aiemmilta vuosikymmeniltä. Eräs tärkeimmistä tutkimuksen apuvälineistä, johon tekstissä ei suoraan viitata, on vanhakaupunki sellaisena kuin se nykyään kaupungissa vierailevalle tutkijalle näyttäytyy. Alueen topografia ja katuverkko ovat pitkälti ennallaan. Myös monet rakennukset, joiden historiaa tässä tutkimuksessa käsitellään, ovat paikoill- laan, joskin usein melkoisia muutoksia kokeneina. Ilman paikan päällä saatua pai- kallistuntemusta lähteissä kuvattujen tapahtumien tulkinta olisi ollut vaikeampaa.

Muinaismuistoista maailmanperintöön

Historiallisten muistomerkkien synty on koko länsimaisen kulttuuripiirin lä- päissyt ilmiö, jota tämä tutkimus tarkastelee paikallisella tasolla. Kun Viipurissa 1800-luvun jälkipuoliskolla ryhdyttiin pohtimaan, oliko kaupungissa historiallisia muistomerkkejä, ilmiöllä oli takanaan jo pitkä historia muualla Euroopassa. Kulttuuri-ilmiönä historiallisten muistomerkkien on katsottu saaneen alkunsa renessanssiajan Roomassa.52 Siellä otettiin jo 1400-luvulla ensiaskeleita antiikin ta- runhohtoisista suuruudenajoista kertovien historiallisten muistomerkkien doku- mentoinnin, tutkimuksen ja suojelun saralla. Moderni historiallisen muistomerkin käsite syntyi 1700-luvun valistusajan uuden historiakäsityksen myötä.53 Ranskan suuri vallankumous johti sekä kulttuuriperinnön laajamittaiseen tuhoamiseen että sen suojelun käynnistämiseen.54 Vanhan hallinnon – kuningashuoneen ja kirkon – omaisuus kansallistettiin ja lukuisia sen vihatuista symboleista tuhottiin. Samaan aikaan syntyi kuitenkin myös ajatus kulttuuriperinnöstä kansallisena, kaikille yh- teisenä perintönä, jota oli suojeltava. Varsinaista historiallisten muistomerkkien nousukautta Europassa oli 1800- luku. Kansallisuusaatteen ja romantiikan innoittamina virisi kiinnostus oman maan historiallisten muistomerkkien dokumentointiin, tutkimiseen, suojeluun ja restaurointiin. Etelä-Euroopassa oli antiikin jäännöksillä erikoisasemansa, mutta Alppien pohjoispuolella mielenkiinto kohdistui aluksi etenkin keskiaikaisiin kirk- koihin ja linnoihin.55 Länsimaisen kulttuurin muuttuva suhde menneisyyden jäänteisiin rakenne- tussa ympäristössä on näkynyt niin sanoissa kuin teoissa. Terminologia on hei- jastellut muuttuvia kiinnostuksen kohteita ja toiminnan tavoitteita. Françoise Choay on katsonut uudistermin ”historiallinen muistomerkki” ilmestyneen

20 ranskan kieleen 1700-luvun jälkipuoliskolla.56 Suomen sanomalehdistöön se oli rantautunut jo 1800-luvun alkupuoliskolla. Maamme silloisen sivistyneis- tön ruotsinkielisyydestä johtuen aikalaisteksteissä tapaa useimmiten termin ruotsinkielisen vastineen ”historisk minnesmärke”. Esimerkiksi marraskuussa 1841 sanomalehti Finlands allmänna tidning kertoi lukijoilleen Lontoon To- werin tuhoisasta tulipalosta. Lehden mukaan palanut rakennus oli yksi Englan- nin vanhimmista “historiallisista muistomerkeistä”.57 Kun Teknillinen yhdistys (Tekniska föreningen i Finland) piti vuonna 1883 kaksipäiväisen kokouksensa Viipurissa, sanomalehti Ilmarinen totesi: ”Suomea ei kokouksessa kuulunut sanaakaan”.58 Suomen kieleen termi oli kotiutunut jo viimeistään 1850-luvulla. Tuolloin esimerkiksi sanomalehti Suometar kertoi aikeista purkaa vanha Sas- tamalan kirkko. Lehden mukaan häviämässä oli yksi ”harwoista historiallisista muistomerk[e]istämme”.59 Näihin aikoihin muistomerkki ei vielä välttämättä tarkoittanut ensisijaisesti rakennusmuistomerkkiä vaan menneisyyden todis- tuskappaleita yleensä, esimerkiksi muistopatsaita ja kirjallisia monumenttejä.60 Esimerkiksi vuonna 1851 sanomalehti Suomettaressa viitattiin Kuusiston linnan arvokkaaseen irtaimistoon ja esineistöön nimityksellä ”kirjoitukset ja muut historialliset muistomerkit”.61 Termi ”historiallinen muistomerkki” esiintyy edelleen monen maan rakennus- suojelulainsäädännössä. Suomenkin ensimmäisessä valtionarkeologin johtosään- nössä (1885) annettiin tehtäväksi varjella sekä ”esihistoriallisia” että ”historiallisia muistomerkkejä”. Eräs variantti termistä on ”muinaisaikainen muistomerkki”, joka esiintyy maamme ensimmäisessä nykyaikaisessa suojeluasetuksessa vuodelta 1883.62 Historiallinen muistomerkki ei kuitenkaan ole sen koommin ilmeisesti esiintynyt juridisena terminä Suomen lainsäädännössä. Suomen kielessä on sittemmin ruotsin ja saksan tapaan jossain määrin käytetty myös termiä ”rakennusmuistomerkki” haluttaessa etuliitteellä korostaa, että puhutaan nimenomaan rakennuksesta.63 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä historiallista muisto- merkkiä yleisempi, mutta sittemmin syrjään jäänyt termi oli ”muinaismuisto”64. Sen mukaan nimettiin myös maamme ensimmäinen aineellisen kulttuuriperin- nön tallentamiseen ja suojeluun erikoistunut yhdistys, Suomen Muinaismuisto- yhdistys (1870). Muinaismuistolla viitattiin epämääräisesti vanhoihin jäännöksiin menneisyydestä tekemättä eroa esihistoriallisen ja historiallisen ajan välillä. Käsitteenä ”kiinteä muinaisjäännös”65 on suurelta osin päällekkäinen muinaismuiston kanssa. Vuoden 1883 asetuksessa muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta kiinteä muinaisjäännös viittasi esimerkiksi vanhojen linnoitusten, linnojen, varustusten, kirkkojen, kappelien, rukoushuoneiden ja muiden julkisten rakennusten raunioihin. Kiinteitä muinaisjäännöksiä olivat myös erilaiset hautakummut, kiviröykkiöt, muistopatsaat ja muistomerkit, jotka olivat sen ikäisiä, ettei niitä voinut enää katsoa kenenkään yksityisen henkilön omaisuudeksi. Asetuksen piiriin kuului sekä esihistoriallisen ajan että historiallisen ajan jäänteitä.66 Myös vuonna 1963 annettu muinaismuistolaki määritteli kiin- teän muinaisjäännöksen keskeisiltä osiltaan samalla tavoin.67

21 Historiallisen muistomerkin, muinaismuiston ja muinaisjäänteen käsitteet riit- tivät niin pitkään, kuin mielenkiinto kohdistui lähinnä yksittäisiin rakennuksiin tai niiden raunioihin. Kun 1800- ja 1900-lukujen taitteessa mielenkiinnon kohteeksi tulivat myös laajemmat ympäristökokonaisuudet, ilmestyivät sanavarastoon termit ”historiallinen kaupunkikuva”, ”historiallinen katunäkymä” ja ”vanha kaupunginosa”. Näistä kaksi ensimmäistä viittasivat vahvasti visuaaliseen ilmeeseen, kun taas viimeinen maantieteelliseen alueeseen. Vanha kaupunginosa oli Suomessa vuosina 1932–1959 voimassaolleessa rakennussäännössä käytetty juri- dinen termi.68 Toisen maailmansodan jälkeen käsitys tutkimisen ja säilyttämisen arvoisesta rakennetusta ympäristöstä on jatkuvasti laajentunut. Vuosisatoja vanhojen muistomerkkien jatkoksi on listattu vanhat teollisuusympäristöt, 1800-luvun lopun uusrenessanssiarkkitehtuuri ja viimeisimpänä 1960–70-luvun teollisesti tuotetut elementtilähiöt. Vanhojen termien rinnalle ja tilalle on jouduttu sorvaamaan koko joukko uusia nimityksiä kuten ”kulttuurihistoriallisesti huomattava rakennus” ja ”valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö” kuvaamaan laajentunutta käsitystä arvokkaiksi koetuista piirteistä. Viimeisimpiä tulokkaita tässä sarjassa ovat 1990-luvulla esiin noussut ”kansallismaisema” ja ”maakun- nallisesti merkittävä maisema”. Merellinen Helsinki, Porvoonjokilaakso ja Vanha Porvoo sekä Tapiola lienevät jonkinlaisia yrityksiä puhaltaa esiin (paikallis)pat- rioottista ylpeyttä alueiden luonnon- ja kulttuuririkkauksiin. Juridista merkitystä termeillä ei ole. Termi ”rakennusperintö” on viime vuosikymmeninä saanut vahvan jalansi- jan. Sen synonyymina on käytetty myös ilmausta rakennettu kulttuuriympäristö. Sen avaraan syliin ovat mahtuneet niin linnat, kartanot kuin modernin arkkitehtuurin edustajat kuten Helsingin Makkaratalo. Ilmaus pitää sisällään ajatuksen menneisyyden jäänteistä kaikkien jälkipolvien yhteisenä arvokkaana perintönä tai omaisuutena. Perijöiksi on käyttötilanteesta riippuen nähty esimerkiksi yksittäi- nen kaupunki, maakunta, valtio, kansa tai kuten käsitteen ”maailmanperintö” yh- teydessä peräti koko ihmiskunta. Vaikka terminä rakennusperintö on verrattain uusi, ajatus menneisyyden jään- teistä jälkipolvien kollektiivisena perintönä tai kansallisomaisuutena oli kuitenkin vahvasti läsnä jo rakennussuojelun alkuvaiheissa 1800-luvulla. Myös vuonna 1954 vahvistetun Haagin sopimuksen (Yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa) ja vuonna 1972 vahvistetun maailman- perintösopimuksen historialliset juuret ulottuvat kauas. Ajatus taideteoksista ih- miskunnan yhteisenä perintönä, jota tulisi suojella sotien aikana, esitettiin jo pari sataa vuotta aiemmin.69 Rakennusperintö on osa kiinteää aineellista kulttuuriperintöä, joka puolestaan kuuluu miltei kaiken kattavaan kulttuuriperintöön. Erään määritelmän mukaan kulttuuriperintöön voidaan laskea “kaikki merkit, jotka kuvaavat ihmisen toimintaa ja saavutuksia aikojen kuluessa”.70 Tässä määritelmässä lienee saavutettu jonkinlainen ääripiste. On vaikea kuvitella mitä sen ulkopuolelle jäisi. Tekstilainauksissa viipurilaiset saavat kertoa suhteestaan kotikaupunkiinsa

22 omin sanoin. Pysyttelen etäällä hallinnollisen kapulakielen ja restaurointifilosofi- an hienovaraisten merkitysvivahteiden piiristä. Sellaiseen ei Viipuri tarjoaisi juurikaan aineistoa. Minkälaisten käsitteiden avulla historian tapahtumia sadan vuoden etäisyydel- tä tarkastelevan tutkijan tulisi sitten toimia? Edellä mainittuja käsitteitä yhdistää positiivinen arvolataus. Yleensä puhuja tai kirjoittaja viittaa niillä arvokkaaksi ko- kemaansa kohteeseen. Myös niihin liittyvässä toiminnassa on paljon samankaltaisia piirteitä. Niillä kaikilla on yhtymäkohtia muun muassa historiantutkimukseen, rakennus- ja kaupunkisuojeluun, matkailuun sekä kaunokirjallisuuden ja kuvataiteen tiettyihin osa-alueisiin. Hyvä käsitteellinen apuväline viipurilaisten muuttuvan ympäristösuhteen tarkasteluun on historiallinen muistomerkki. Sitä voi ajatella niin yksittäisen rakennuksen tai raunion kuin laajemmankin ympäristökokonaisuuden sisään- sä sulkevana yläkäsitteenä. Tutkimuksen sivuilla käytän myös rakennusperin- nön käsitettä, jonka voi ajatella viittaavan kollektiivisesti tietyn aikakauden tai maantieteellisen alueen historiallisiin muistomerkkeihin. Rakennusperintöön sisältyvä ajatus historiallisista muistomerkeistä tietyn ihmisryhmän henkisenä omaisuutena johdattaa myös arvioimaan ilmiöön liittyviä sosiaalisia suhteita. Rakennettu ympäristö ei automaattisesti muutu rakennusperinnöksi, vaan joidenkin ihmisryhmien on ensin otettava se henkisesti omakseen ja aktiisesti rakennettava ja ylläpidettävä sen muistomerkkiluonnetta.

Historiallinen muistomerkki kulttuuri-ilmiönä

Viimeisen kahdensadan vuoden aikana mitä erilaisimmat kohteet ovat ansainneet nimityksen historiallinen muistomerkki. Alun perin sillä tarkoitettiin yksittäisiä, usein monumentaalisia julkisia rakennuksia tai niiden jäänteitä, joiden korkea ikä ja liittyminen merkittävinä pidettyihin historiallisiin tai uskonnollisiin tapahtumiin, henkilöihin tai aikakausiin puolsi niiden erikoisasemaa. Sittemmin käsitteen piiriin ovat mahtuneet niin antiikin rauniot, keskiaikaiset linnat, puiset sauvakir- kot, historialliset ruukkimiljööt kuin kokonaiset historialliset kaupungit. On sel- vää, että näin sekalaisella joukolla kohteita ei ole yhteisiä ulkoisia ominaispiirteitä. Miten historiallisen muistomerkin voi sitten tunnistaa? Tässä suhteessa hyödyllinen on itävaltalaisen taidehistorioitsijan Alois Rieglin artikkelissaan ”Nykyajan muistomerkkikultti” (1903) tekemä jaottelu intentionaa- listen ja historiallisten muistomerkkien välillä.71 Rieglin mukaan intentionaalinen muistomerkki on ”ihmiskäden teos, joka on pystytetty sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että yksittäiset inhimilliset teot tai kohtalot (tai niiden yhdistelmät) säilyisivät aina elävinä läsnä jälkeentulevien sukupolvien tietoisuudessa”.72 Tällais- ten muistomerkkien muistomerkkiluonne on siis etukäteen määritelty ja niiden historia on vuosituhansia vanha. Ihminen on pystyttänyt hallitsijoiden, sotapäälli-

23 köiden ja voittoisien taistelujen kunniaksi patsaita, pylväitä, muistokiviä ja riemu- kaaria jo ammoisista ajoista. Suomessa tyypillisimpiä ja runsaslukuisimpia tämän muistomerkkilajin edustajia ovat 1800–1900-luvun suurmies- ja sankaripatsaat. Sen sijaan historialliset muistomerkit kohoavat Rieglin mukaan muistomerkin asemaan vasta jälkipolvien niille antaman merkityksen kautta.73 Asemaa historiallisena muistomerkkinä perustellaan tarkastelijan kohteessa havaitsemien arvojen avulla. Rieglin mukaan historiallinen muistomerkki voi olla sekä tietämisen kohde, jolloin sillä on kognitiivista arvoa, tai esteettisten elämysten lähde, jolloin sillä on esteettistä arvoa.74 Historiallinen muistomerkki on siis jotain, minkä arvon vasta myöhemmät sukupolvet löytävät. Toinen lähtökohta käsitteen avaamiseen voisi olla eräs Terry Eagletonin mai- nitsema yritys määritellä käsitettä kirjallisuus. Sen mukaan ”kirjallisuus … on mitä tahansa kirjoitusta, jota joku jostain syystä arvostaa”.75 Näin ymmärrettynä kirjallisuus ei siis ole ontologinen vaan funktionaalinen termi, sillä se ei ”kerro asioiden pysyvästä olemisesta, vaan siitä mitä me teemme”.76 Tätä kirjallisuuden määritelmää mukaillen voisi historiallisen muistomerkin määritellä miksi tahansa kohteeksi, jota historiallisista tai esteettisistä syistä pidetään arvokkaana. Näin esimerkiksi European Heritage thesaurus historiallisen muistomerkin nykyään määritteleekin. Sen mukaan kyseessä on kohde, jota ”pidetään säilyttämisen ja suojelun arvoisena historiallisen tai esteettisen arvonsa takia”.77 Historiallinen muistomerkki kulttuurisena ilmiönä ei ole selvärajainen fyysinen objekti, vaan hauras suhde fyysisen maailman ja siinä elävien ihmisten ja kulttuurin välillä. Tuo suhde vaihtelee yksilöistä, ihmisryhmistä ja kulttuureista riippuen, ja se on historiallisesti muuntuva. Vaikka fyysisinä objekteina historialliset muistomerkit ovat olemassa havainnoitsijasta riippumatta, kulttuurisena ilmiönä niitä ei ole olemassa ilman sen historiallisia ja esteettisiä arvoja tunnistavaa katsojaa. Ne ovat osa sosiaalista todellisuutta, tosiasioita, jotka ovat riippuvaisia havainnoitsijasta.78 Taidehistoriassa, kulttuuritutkimuksessa ja sosiologiassa lukijan, katsojan ja yleisön rooli taideteoksessa on viime vuosikymmeninä saanut runsaasti huomiota osakseen. Janet Wolffin mukaan ”ilman vastaanoton/kulutuksen aktia, kulttuurinen tuote on epätäydellinen”.79 Historialliset muistomerkit ovat taideteosten tapaan kulttuurituotteita, joita ei voi ymmärtää ilman niitä synnyttänyttä kulttuuria. Pierre Bourdieun mukaan taideteos luodaan tavallaan kahdesti, ensimmäisel- lä kerralla sen luo taiteilija ja toiselle kertaa katsoja tai tarkemmin ottaen yhteiskunta, johon katsoja kuuluu.80 Historiallisten muistomerkkien syntyä tutkittaessa keskiössä on alkuperäisten suunnittelijoiden ja rakentajien sijaan tämä toinen luo- mistapahtuma. Historiallisten muistomerkkien yhteydessä puhutaan usein niiden ”löytämi- sestä”. Yllä kuvatun valossa ilmaus on jossain määrin harhaanjohtava. Se antaa kuvan havainnoitsijasta erillisestä kohteesta, joka voidaan ”löytää”. Itse asiassa löytäjä, tai oikeammin hänen edustamansa kulttuuri, tulee samalla rakentaneeksi tarkaste- lemansa kohteen uudelleen. Löytäjä tarkastelee kohdetta kulttuurin muokkaaman tulkintakehikon läpi. Vasta se tarjoaa löytäjälle valmiudet tunnistaa kohteessa arvoja, joita muut eivät ole huomanneet.

24 Jos historiallinen muistomerkki kulttuurisena oliona on näin hauras, lienee myös kuviteltavissa tilanne, että sen olemassaolo tässä mielessä lakkaa. Kohteen arvoja ei tunnisteta eikä sitä pidetä merkittävänä. Tähän haurauteen liittyykin jatkuva tarve uusintaa kohteiden muistomerkkiluonnetta. Niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa rakennussuojelijoiden pysyvää työkenttää on puolentoista vuosisadan ajan ollut opettaa ihmisiä – vaihtelevin tuloksin – ”arvostamaan” ja ”vaalimaan” ra- kennusperintöä. Tälle sisyfosmaiselle uurastukselle ei ole loppua näkyvissä. Jokai- sen uuden sukupolven on erikseen opittava arvostamaan rakennusperintöä. Muistomerkkiys ei ilmene fyysisissä rakennuksissa vaan niihin liittyvässä in- himillisessä toiminnassa ja kulttuurisissa merkityksissä, joita kohteelle annetaan. Historiallisten muistomerkkien syntyä tutkittaessa on kuvattava sekä fyysisiä rakennuksia, niiden kanssa kosketuksiin tulevia ihmisiä ja kulttuuria sekä tämän kohtaamisen tuloksena syntyvää sosiaalista todellisuutta. Hetki, jolloin rakennus saa historiallisen muistomerkin virallisen juridisen aseman tai siitä konkreettisesti kertovan pronssikilven kylkeensä, on yleensä vasta pitkän prosessin lopputulos. Sitä on tavallisesti edeltänyt kohteen kytkeytyminen esimerkiksi historiankirjoituksen, arkeologian, rakennussuojelun ja matkailun diskursseihin ja sosiaalisiin käytäntöihin. Ne kaikki käyttävät historiallisia muis- tomerkkejä omiin tarkoituksiinsa, ottavat kohteet uuteen käyttöön ja täyttävät ne uusilla kulttuurisilla merkityksillä. Samalla ne rakentavat historiallisena muisto- merkkinä tuntemaamme ilmiötä. Historiallisen muistomerkin synty kulttuurisena ilmiönä on lähellä Bourdi- eun käsitystä taideteoksen synnystä. Bourdieun mukaan puhe taideteoksesta ei ole vain säestystä, joka edesauttaa teoksen ymmärtämistä, vaan keskeinen osa teoksen ja sen sisällön luomista.81 Vastaavasti sen puheen ja toiminnan, joka liittyy historiallisiin muistomerkkeihin, voi ajatella olevan keskeinen osa niiden syntyä ja kulttuurisia merkityksiä.

Kivet puhuvat

Kivet, rakennukset ja kadut ovat mykkiä historian todistajia. Päinvastoin kuin vanhat asiakirjat ne eivät ole valmiiksi kirjallisessa muodossa. Tutkijoiden tehtäväk- si onkin usein nähty saada kivet puhumaan. Monen oppialan, kuten taidehistorian, päätehtäviin on kuulunut tehdä näkyvästä luettavaa nykyhetken tarpeisiin.82 Tämä oli myös sanomalehti Karjalan kirjoittajan käsitys tutkijoiden työstä hänen kommentoidessaan Viipurin Etelävallien purkamista vuonna 1913: ”Jahka ne arvoisat tutkijat, joitten tehtävänä on … kiwien lukeminen, ehtiwät tutkimusten tulokset julkaista … mitä kiwet ovat puhuneet … saamme warmaan tietoomme paljon, mitä tähän asti on ollut kätkettynä.”83 Kivet puhuvat muillekin kuin vain tutkijoille. Stuart Hallin mukaan annamme esineille, ihmisille, tapahtumille ja rakennuksille merkityksiä käyttämiemme tul- kintakehikoiden kautta ja sillä ”kuinka käytämme niitä tai nivomme ne jokapäi-

25 väisiin käytäntöihin.”84 Ympäröivä todellisuutemme on läpikotaisin erilaisten kult- turisten merkitysten kyllästämä. Eräs tapa jaotella näitä merkityksiä on nähdä ne kolmena sisäkkäisenä kehänä.85 Ytimessä ovat denotaatiot eli yleisimmin hyväksy- tyt ja selvimmät merkitykset. Seuraavalla kehällä ovat konnotaatiot eli kulttuuriset assosiaatiot, jotka ovat yhteisiä tietylle ihmisryhmälle. Viimeisen kehän muodostavat yksityiset assosiaatiot, joilla on merkitystä lähinnä yksittäisille henkilöille. Tä- män tutkimuksen keskiössä ovat kulttuuriset assosiaatiot, jotka ovat heijastelleet ja muokaneeet laajempien ihmisryhmien kollektiivista kokemusta Viipurin vanhastakaupungista. Yksittäisen rakennuksen tai vaikkapa kokonaisen kaupunginosan voi rinnas- taa kirjalliseen tekstiin, joka kohtaa aina uusia lukijoita muuttuvissa tilanteissa.86 Kukin lukija tarkastelee tekstiä aina tietystä ajallisesta ja kulttuurisesta pisteestä käsin. Kulttuuriset merkitykset, joita liitämme rakennettuun ympäristöön, kertovat yhtä lailla niiden kohteesta kuin niiden antajasta.87 Maisema on aina ”jonkun tai joidenkin maisemaa”.88 Kulttuuriset merkitykset sekä yhdistävät että jakavat ihmisryhmiä. Kulttuuri voidaan määritellä yhteisiksi merkityksiksi tai yhteisiksi käsitteellisiksi kartoiksi.89 Kaupungin tilat kantavat samanaikaisesti ”toisistaan poikkeavia, jopa keskenään ristiriitaisia merkityksiä eri yhteisöille”.90 Merkityskartta ilmentää sen muovan- neen ryhmän asemaa.91 Samassa ajassa on olemassa erilaisia merkityskarttoja, joilla ei kuitenkaan ole samanlaista painoarvoa. Hallitsevassa asemassa olevien ryhmien merkityskartat muodostuvat helposti koko kulttuurin vallitseviksi tavoiksi jäsentää ja arvottaa todellisuutta. Tutkija ei voi kuvata mennyttä kaupunkia pel- kästään aikalaiskuvauksia kritiikittömästi toistaen. Hänen on yritettävä rekonstru- oida se historiallinen ja kulttuurinen konteksti, josta ne ovat kummunneet. Tämä historiallinen konteksti on kuitenkin tutkijan rakentama, eikä se tarjoa lopullista pohjaa merkitysten viimekätiselle ymmärtämiselle sen paremmin kuin mikään muukaan tulkintakehikko.92 Kultuuristen merkitysten ominaisuuksiin on laskettu tilapäisyys, epävakaus ja alttius muutoksille.93 Fyysiset rakennukset ovat suhteellisen muuttumattomia, mutta niihin liitetyt kulttuuriset merkitykset sen sijaan elävät ajassa. Vuosikym- menten ja -satojen mittaan yksittäiseen esineeseen tai rakennukseen voidaan eri- laisissa konteksteissa liittää hyvin erilaisia merkityksiä. Singonkestävien lasien alle suojatut taideteokset saati rakennukset eivät ole turvassa tältä ajassa elävien kulttuuristen merkitysten eroosiolta. Nämä yksittäiseen kohteeseen sedimentoituneet erilaiset merkityskerrostumat tarjoavat kiinnostavan tutkimusaineiston, joka kyt- kee muutoin muuttumattomalta näyttävän fyysisen todellisuuden merkitysten vaihteleviin tulkintakonteksteihin.94 Oikeastaan minkälaista esinettä, rakennusta tai kaupunkia tahansa voidaan tarkastella merkitysten palimpsestina. Palimpsesti (kr. palin = uudelleen, psestos < pseo = hangata) tarkoittaa varsinaisesti vanhaa käsikirjoitusta, josta alkupe- räinen kirjoitus on hangattu pois, jotta materiaali (papyrus tai pergamentti) on voitu käyttää uudelleen. Alkuperäinen teksti ei kuitenkaan ole tuhoutunut kokonaan vaan se kuultaa edelleen uudempien tekstien läpi. Tutkijan tehtävänä on

26 erotella ja tuoda esiin kohteen erilaiset historialliset merkityskerrostumat. Historiallisiin muistomerkkeihin liitettyjen kulttuuristen merkitysten joukossa yhtenä erityisryhmänä ovat viittaukset historiaan. Nimensä mukaisesti muistomerkki nähdään tällöin muistona jostain menneisyyden aikakaudesta, tapahtumasta tai henkilöstä. Vaikka historialliset muistomerkit sijaitsevat fyysisesti nykyisyydessä, niiden voidaan tulkita viittaavan menneisyyteen. Historiallinen muistomerkki elää siten intertekstuaalisessa suhteessa historiasta kertovien kir- joitettujen ja kuvallisten tekstien kanssa. Nämä tekstit, joko faktapohjaiset tai fik- tiiviset, muodostavat usein erottamattoman osan historiallisen muistomerkin viehätystä. Niillä on voima rikastuttaa kokemusta jopa muutoin varsin mitäänsa- nomattomasta rakennelmasta. Kuvallisia ja sanallisia esityksiä rakennetusta ympä- ristöstä ei voida pitää pelkästään siitä erillisinä heijastumina vaan sen keskeisinä osina.95 Pohjan näille muistomerkkeihin intertekstuaalisesti kytkeytyville teksteille luo historiankirjoitus ja sen johdannais- ja liitännäistuotteet kuten matkaoppaat, kuvakirjat, tv-ohjelmat, opastekilvet ja opastetut kiertokävelyt. Historialliset muistomerkit ja historialliset romaanit, näytelmät, runot, historiamaalaus, sarjakuvat, tv-sarjat, elokuvat ja tietokonepelit ovat eläneet molempia hyödyttävässä symbioo- sissa. Fiktio on kierrättänyt menneisyyttä omiin tarkoituksiinsa, mutta on samalla tuottanut inhimillistä sisältöä muutoin mykille rakennuksille. Fiktio hyötyy historiallisten kohteiden olemassaolosta myös toisella tavalla. Nykyisyydessä läsnä oleva kohde, jossa lukija voi konkreettisesti vierailla, voi samalla toimia siltana todellisen ja kuvitellun välillä. Toisaalta rakennukset voivat tarjota ärsykkeitä mielikuvitukselle nostaen esiin tarinoita historiallisista aikakausista, henkilöistä ja tapahtumista. Historialliset ympäristöt ovat toimineet voimakkaana inspiraationlähteenä lukuisille kirjaili- joille, runoilijoille ja kuvataiteilijoille. 1800-luvun historiallisen romaanin mestarit Victor Hugo Ranskassa, Sir Walter Scott Skotlannissa ja Zachris Topelius Suomes- sa olivat samalla vaikutusvaltaisia rakennussuojelijoita. Historiallisiin muistomerkkeihin on liitetty kertomuksia, joilla erilaiset ihmis- ryhmät ovat pyrkineet selittämään (kulttuurista) alkuperäänsä ja paikkaansa maailmassa. Tällaiselle tietylle kultturiryhmälle yhteiselle kertomukselle on annettu nimitys myytti. Arkimerkityksessään sana johtaa ajatukset harhaan, totuuden ja valheen välisiin eroihin, mistä ei välttämättä ole kyse. Myytti pitää sisällään ja il- maisee tietyn kulttuuriryhmän uskomuksia ja arvoja.96 Myytti voi selittää kulttuu- riryhmän alkuperää, sen paikkaa maailmassa ja suhdetta muihin ryhmiin. Nämä kertomukset menneisyydestä on rakennettu nykyisyyden tarpeisiin. Kertomuksis- sa valikoidaan ja korostetaan tiettyjä piirteitä toisten kustannuksella. Sopimatto- mat ainekset suljetaan pois tai marginalisoidaan. Kertomuksia myös muunnellaan ja ne saavat aikojen saatossa uusia piirteitä. Ne eivät ole yhden ihmisen tekoa, vaan syntyvät kollektiivisesti tiettyihin tarpeisiin tietyssä historiallisessa tilanteessa. Historialliset muistomerkit ovat painetussa sanassa esiintyvien kulttuuristen merkitysten tihentymiä. Julkisessa tilassa seisovat muistomerkit ovat magneetin lailla houkutelleet kirjoittajia esittämään omiaan tulkintojaan – tai vaikenemaan.

27 Ellei muistomerkkeihin liittyviä kulttuurisia merkityksiä ja kertomuksia aktiivisesti tuoteta ja uusinneta ne katoavat. Tämän päivän tutkijan tehtäviin kuuluu sekä hallitsevan aseman saaneiden kertomusten analysointi että unohtuneiden tai mar- ginaaliin jääneiden merkityskerrostumien esille nostaminen.

Esitystapa ja rakenne

Tutkimus on kirjoitettu pääosin kronologisesti etenevän kertomuksen muotoon. Ennen kuin siirryn itse vanhaankaupunkiin tuon luvussa ”Piirteitä Viipurin historiasta” esiin talous-, väestö- ja poliittisen historian keskeisiä piirteitä, jotka omalta osaltaan vaikuttivat siihen, miten vanhakaupunki muuttui ja millaiseksi viipurilaisten suhde siihen muotoutui. Hahmottelen kuvaa viipurilaisista ja maailmasta, jossa he elivät paikallisessa ja kansallisessa kontekstissa. Tutkimuksen ydinsisältö alkaa luvusta ”Vallien välissä”, jossa kuvaan vanhaakaupunkia ennen vallien purkamista. Luvussa ”Vallit puretaan” käyn läpi vallien purkamisen ensimmäisen vaiheen, joka kesti 1850-luvulta aina 1880-luvulle, sekä kuvaan siihen johtanutta kehityskulkua. Luvussa ”Vanhakaupunki kehityksen kourissa” keskityn kaupungin voimakkaaseen kasvuvaiheeseen, joka muokkasi vanhaakaupunkia 1880-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Luvussa ”Torkkeli Knuutinpoika” tarkastelen vanhaankaupunkiin vuonna 1908 pystyte- tyn Torkkeli Knuutinpojan patsaan kautta aikalaisten käsityksiä kaupungin kulttuurisesta identiteetistä ja henkisestä omistajuudesta. Luvussa ”Vanhankau- pungin rakennusperintö löydetään” käsittelen historiallisten muistomerkkien syntyä osana kansallista korkeakulttuuria autonomian ajan Suomessa. Luvussa ”Matkailijat vanhassakaupungissa” kartoitan matkailun ja sen edistämisen var- haisvaiheita Viipurissa. Luvussa ”Idän ja lännen rajalla” hahmottelen vanhaankaupunkiin liitettyjä kulttuurisia merkityksiä ensimmäisen tasavallan Suomessa. Erityishuomiota saa Pyöreä torni, jota tulkitsen valkoisen Suomen arvomaailmaa tukevana julkisena muistomerkkinä. Luvussa ”Historiallinen vanhakaupunki” tarkastelen, miten vanhakaupunki nähtiin arkkitehtuurin, kuvataiteen, kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen suunnalta. Samalla kuvaan 1920–30-luvun rakennustoimintaa sekä kaupunki- ja rakennussuojelun ensiaskeleita Viipurissa. Luku ”Ter vetuloa kaupunkiin, jossa vuosisadat yhtyvät” keskittyy vanhankaupungin rooliin mat- kailunähtävyytenä. Lopuksi luvussa ”Johtopäätelmät” esitän tiivistelmän tutkimuksen keskeisistä tuloksista sekä niistä johtuvia pohdintoja. Tarkastelen myös, miten Viipurin rakennusperinnön kohtalo vertautuu samanaikaiseen kehitykseen muualla Euroopassa. Liite 1 sisältää luettelon tärkeimmistä uudisrakennuksista ja rakennusten muutostöistä vanhassakaupungissa vuosina 1856–1939. Vanhankaupungin kadun- ja paikannimistö on elänyt historian saatossa. Vii- purin kadut saivat viralliset nimikilvet vuonna 1869. Osa kaduista ja kaupungin osista nimettiin uudelleen vuonna 1929. Nykyiset kadunnimet ovat pääosin peräi-

28 sin neuvostoajalta. Kadun- ja paikannimet on tekstissä esitetty suomenkielisinä tai suomennettuina siinä muodossa, kuin ne käsiteltävänä ajankohtana olivat käytös- sä, joskin lukijaa ajatellen kirjoitusasultaan hieman yhtenäistettynä. Tutkimusajanjakson pituuden ja aiheen laajuuden takia jää kuvaus pakosta- kin pistemäiseksi. Näiden lähteisiin ankkuroitujen pisteiden varaan olen yrittänyt kutoa verkon, josta voi hahmottaa sosiaalisen todellisuuden pääpiirteitä sellaisina, kuin ne lähteissä esiintyville henkilöille vaikuttivat näyttäytyvän. Nopeasti ajateltuna voisi kuvitella, että kauas menneisyyteen sijoittuvan tutkimuksen tulokset olisivat vailla kiinnekohtia nykyisyyteen. Tässä suhteessa taidehistoria ja arkkitehtuurin historia ovat kuitenkin erikoisasemassa. Vaikka työssä kuvatut ihmiset ja maailma, jossa he elivät, ovat kadonneet, monet jäänteet tuos- ta menneisyydestä ovat vielä keskuudessamme. Tutkimuksen voi siis nähdä myös yhtenä avaimena Viipurin nykyisen kaupunkikuvan tulkintaan ja ymmärtämiseen. Kuvaamalla rakennetun ympäristön muotoutumisprosesseja ja siihen aikanaan lii- tettyjä, mutta sittemmin unohtuneita kulttuurisia merkityksiä tutkija tulee samalla tuottaneeksi uuden, nykyhetkeen kytkeytyvän merkitysten kerroksen.

29 30 PIIRTEITÄ VIIPURIN HISTORIASTA

Kasvun vuosikymmenet

Heinäkuussa 1910 Viipurin pitkäaikaisimpiin asukkaisiin kuulunut muurarimestari Nikolai Majander vietti 70-vuotisjuhliaan. Merkkipäivänä oli luonnollista kat- sahtaa selän taakse jääneisiin vuosikymmeniin. Orimattilassa syntynyt Majander oli saapunut paikkakunnalle kahdeksantoista ikäisenä vuonna 1858. Tuolloin Vii- puri oli vielä ollut vallien ympäröimä pikkukaupunki. ”Puolen wuosisataa sitten ulottui kaupunki itäänpäin ainoastaan Pyöreään torniin, ei edes nykyistä kauppatoria silloin ollut. Koko Salakkalahden, Repolan y. m. kaupunginosat ovat sittemmin muodostuneet. Punaiseltalähteeltä itäänpäin olewalla Myllymäellä oli vain pieni joukko hökkeleitä, enimmäkseen entisten sotamiesten rakentamia.” Näin kuvasi sanomalehti Wiipuri entisaikojen kaupunkia. Runsaan viiden vuosikymmenen aikana Majander ehti kuitenkin yhdessä vaimonsa Paraskevan kanssa nähdä omin silmin ”kaupungin kaswawan werrattain wähäpätöisestä nykyiseen suuruu- teensa”.1 Muutaman miespolven aikana kaupungin väkiluku ja rakennettu alue kasvoivat moninkertaisiksi. Lukuisten muiden Euroopan linnoituskaupunkien tapaan Viipuri tempautui 1800-luvun jälkipuoliskolla osaksi taloudellista kehitystä, jonka myötä keskustaa ympäröineet vanhat linnoitukset saivat väistyä kasvavan kaupungin tieltä. Jos matkailija olisi 1800-luvun puolivälissä päässyt kapuamaan linnan tornin huipulle ja nähnyt ohi lähitienoon talojen aina horisontin taakse, hänen eteen- sä olisi levittäytynyt harvaanasuttu ja syrjäinen maa. Suurin osa 1,6 miljoonasta suomalaisesta asui maaseudulla ja eli maataloudesta. Kaupunkeja oli harvassa ja ne olivat pieniä. Pääkaupunki Helsinki oli tärkeimpien poliittisten instituutioi- den sekä talous- ja kulttuurielämän keskipiste. Viipuri oli noin viidellä tuhannella asukkaallaan Itä-Suomen suurin kaupunki.2 Se oli sotilaallinen, hallinnollinen ja kaupallinen keskus, jossa siviiliväestö ja sotilaat elivät rinnakkain. 1800-luvun puolivälissä teollistuminen ja väestön suuret muuttovirrat ei- vät olleet vielä saavuttaneet Viipuria. Perinteisten porvariselinkeinojen, kaupan ja käsityön, harjoitus kaupungeissa oli säädeltyä ja työvoiman liikkumista paik-

Uusi aika saapuu vanhaan linnoituskaupunkiin. Osa Bernhard Reinholdin alkupe- räistyön mukaan tehtyä kaiverrusta, joka julkaistiin Zachris Topeliuksen teoksessa ”Matkustus Suomessa” vuonna 1873. Kuva: Topelius 1873.

31 Kaupunginarkkitehti Fredrik Odenwallin vuonna 1878 laatima kartta Viipurista. Karttaan on jälkikäteen merkitty punaisella Venäjän sotaväen hallussa olevia rakennuksia.Kuva: Viipurin insinöörikomennuskunnan linnoitus- ja rakennuspiirustukset 7:11. MMA.

32 kakunnalta toiselle rajoitettiin. Tavara- ja palvelutuotanto nojasi pitkälti käsityö- hön. Saksan-, venäjän- ja ruotsinkielisillä kauppiailla oli kaupungissa vahva asema. Kauppahuoneet harjoittivat tuontia ja vientiä, laivanvarustusta sekä omistivat Jär- vi-Suomen sahoja ja teollisuuslaitoksia. Maan yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys nytkähti uusille urille Krimin sodan jälkimainingeissa. Keisari Aleksanteri II:n käynnistämä uudistusohjelma merkitsi vapaan markkinatalouden saapumista Suomeen purkamalla elinkeino- elämän rajoituksia ja tukemalla monin tavoin teollisuuden syntymistä.3 Elinkei- notoiminnalle avautui uusia mahdollisuuksia, ja vuodesta 1879 lähtien perinteisiä porvariselinkeinoja, kauppaa ja käsityötä, saattoi harjoittaa kuka tahansa hyvämai- neinen kansalainen. Samalla työvoiman vapaata liikkumista ja työsopimusten sol- mimista säädelleet rajoitukset purettiin. Kehittyvät kaupungit alkoivat imeä puoleensa etenkin maaseudun tilatonta väestöä, joka oli nyt vapaa muuttamaan työn perässä. Maan ensimmäisen kaupungistumisaallon seurauksena suurimpien kaupunkien – Helsingin, Turun, Tampereen ja Viipurin – väkiluku alkoi kasvaa ri- peästi. Maahan muodostui palkkatyöväenluokka, joka myi työpanostaan vapailla markkinoilla kehittyvän teollisuuden, teollisen käsityön, palveluelinkeinojen ja rakennustoiminnan tehtäviin.4 Viipurin väkiluku, talouselämä ja rakennustoiminta kasvoivat tasatahtia. Vuonna 1870 toimeenpantu ensimmäinen nykyaikainen väestönlasku antoi tu- lokseksi 13 446 henkeä. Lukuun tosin sisältyi runsaan tuhannen hengen venäläi- nen varuskunta.5 Väestönkasvu oli erityisen voimakasta vuosien 1890 ja 1910 vä- lillä. Tuona aikana varsinaisen kaupungin ja esikaupunkien yhteenlaskettu väestö kasvoi noin kahdestakymmenestä tuhannesta miltei viiteenkymmeneen tuhan- teen henkeen.6 Samalla kaupunki kohosi väkiluvultaan Helsingin ja Turun jälkeen maan kolmanneksi suurimmaksi.7 Vaikka väkiluku kasvoi myös varsinaisen kaupungin alueella, eniten väkimääräänsä kasvattivat kaupungin rajojen ulkopuolella sijaitsevat esikaupungit, jotka kuuluivat hallinnollisesti Viipurin maalaiskuntaan. Vuoden 1910 väestönlaskussa esikaupungeissa elävien lukumäärä (26 505 henkeä) ylitti jo kaupungin rajojen sisällä asuvan väestön määrän (22 341 henkeä). Kau- pungin länsipuolella suurin esikaupunki sijaitsi Sorvalin saarella, jossa asui 2 673 henkeä. Voimakkaimmin kasvoivat kuitenkin kaupungin itäpuolelle, Patterinmäen linnoitusten taakse syntyneet uudet esikaupunkialueet. Näissä Kolikkoinmäen, Tiiliruukin, Kelkkalan, Kangasrannan, Karjalan ja Rosuvoin esikaupungeissa asui valtaosa esikaupunkilaisista, yhteensä 18 556 henkeä.8 Viipuriin tulvineen muutto- virran etäisimpiä latvavesiä oli Pohjois-Savossa, mutta pääosa uusista (esi)kaupunkilaisista oli kotoisin lähempää, Viipurin läänin alueelta.9 Kasvua siivitti Pietarin läheisyys.10 Lisäksi kehitystä ruokki sijainti ihmis- ja tavaravirtoja välittävien maa- ja vesiliikennereittien risteyskohdassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla valmistui kolme merkittävää liikenneväylää: Suomenlahtea ja sisä- maan vesireittejä yhdistävä Saimaan kanava (1856), Helsinkiä ja Pietaria yhdistävä rautatie (1870) sekä Joensuusta Viipuriin johtava Karjalan rata (1894). Suomen 1800-luvun jälkipuoliskon kapitalistisen murroksen on nähty perus- tuneeen erityisesti sahateollisuuden nousuun.11 Viipuri oli yksi tavara- ja ihmisvir-

33 tojen vilkkaimmista solmupisteistä. Huomattava osa Suomen vientipuutavarasta kulki Saimaan kanavaa pitkin, joten vanhankaupungin kauppahuoneet saattoivat konttoreidensa ikkunoista seurata tärkeimmän vientitavaran lipumista eteenpäin. Tärkeimmän vientitavaran muodostivat höyryalusten vetämissä lotjajonoissa sei- laavat laudat ja lankut, jotka valtamerialukset sitten noutivat Uuraan ulkosata- masta.12 Niiden lisäksi vietiin Pietarin miljoonakaupungin tarpeisiin esimerkiksi 1870–80-luvulla suuret määrät voita ja 1890-luvulta lähtien halkoja. Toiseen suuntaan kanavassa liikkui esimerkiksi viljaa, suolaa ja siirtomaatavaroita kuten kahvia, sokeria ja hedelmiä.13 Viipuri joutui kilpailemaan liikenteestä muiden Suomenlah- den satamien kanssa. Parantaakseen sataman kilpailukykyä kaupunki rakennutti 1890-luvulla vanhankaupungin rannoille tavaraliikennettä palvelevan satamaradan, syvensi laivaväyliä ja satamia sekä perkasi Salakkalahden sisäsataman. Ajan- mukaistettuna Viipurin satama sai jälleen takaisin hetkeksi menettämänsä aseman maan suurimpana sahatavaran vientisatamana.14 Monipuolinen elinkeinorakenne näkyi kaupunki- ja katukuvassa. Viipuri kasvoi 1800-luvun loppuun mennessä vilkkaaksi kauppa- ja teollisuuskaupungiksi ja pankkitoiminnan keskukseksi, mutta se oli myös läänin hallinnollinen pääkau- punki sekä tärkeä koulukaupunki.15 Virallisten väestönlaskujen tiedot kertovat viipurilaisten elinkeinojen monimuotoisuudesta. Esimerkiksi voi ottaa vuoden 1910 väestönlaskun, jossa lokeroitiin 49 007 viipurilaista eri ammatteja ja elinkeinoja kuvaaviin tilastoluokkiin.16 Kuhunkin tilastoluokkaan laskettiin perheenpään li- säksi muut perheenjäsenet ja mahdollinen palveluskunta. Suurin työllistäjä oli teollisuus (12 785 henkeä), jonka runsasväkisin alaryhmä oli rakennusteollisuus. Muita merkittäviä työllistäjiä olivat vaatetusteollisuus, me- talli- ja koneteollisuus, tupakka- ja muu nautintoaineteollisuus sekä ravintoaine- teollisuus. Työläiset ja päiväpalkkalaiset (10 732 henkeä) olivat suurelta osin teollisuuden aputyövoimaa, jota tarvittiin runsaasti. Koneistamisesta huolimatta teollisuus oli monelta osin käsityövaltaista. Suurimman, miesvaltaisen alaryhmän muodostivat työläiset ilman tarkempaa määrittelyä, joka perheenjäsenineen oli yli seitsemän ja puolen tuhannen ihmisen kokoinen. Toinen, naisvaltainen alaryhmä oli yli puolentoista tuhannen kokoinen palvelijattarien, pesijättärien, silittäjien, siivoojien ja kylvettäjien joukko. Tämä luku ei kuitenkaan pitänyt sisällään isäntäperheiden luona asuvaa runsaan kahden tuhannen hengen pääosin naispuolista ja todennä- köisesti useimmiten suomenkielistä palvelusväkeä, joka jakaantui useamman tilas- toluokan kesken. Kulkulaitoksista (6 376 henkeä) tärkein työnantaja olivat rautatiet. Päällystö ja virkailijat sekä palveluskunta perheenjäsenineen ja palvelijoineeen käsitti yli kolmen tuhannen ihmisen joukon. Myös henkilö- ja tavaraliikennettä palvelevat he- vosajurit ja satamatyömiehet olivat runsaslukuisia ammattiryhmiä. Kaupan alalla (5 616 henkeä) tilastoissa näkyi kauppiaiden, kauppa-apulaisten ja kaupustelijoiden lisäksi vahvasti ravintola-ala ja väkijuomien myynti. Työväestöön laskettavat viipurilaiset erottuvat tilastossa monin paikoin omina, verraten selkeinä tilastoluokkinaan. Sen sijaan porvarillinen väestö ja ”sivistyneis-

34 tö” jakautuivat tilastoluokkiin osin hankalastikin jäljitettävästi. Muissa luettelemat- ta jääneissä ammateissa olivat sekaisin insinöörit, työnjohtajat, parturit ja kähertä- jät sekä juoksupojat ja -tytöt. Kaupan lukuihin sisältynee niin pikkuporvarilliseen väestönosaan kuuluneita pienkauppiaita kuin aikansa suurkauppiaita. Porvaris- toa ja sivistyneistöä löytyy esimerkiksi julkisen toiminnan (3223 henkeä) parista, jonka piiriin laskettiin kirkot, oikeuslaitos, valtion ja kaupungin siviilihallinto sekä opetuslaitoksesta (745 henkeä) ja terveyslaitoksesta (621 henkeä). Vapaisiin elinkeinoihin (391 henkeä) sisältyivät asianajajat, sanomalehtimiehet, kielenkään- täjät ja eri alojen taiteilijat. Yhtenä tuon ajan porvarillisuuden tunnusmerkkinä voi pitää kykyä palkata palvelusväkeä, johon työväestöllä ei yleensä ollut varaa. Tässä suhteessa tilaston kärkipäässä oli kymmenen pankinjohtajaa, joiden perheitä varten oli 26 palvelijatarta. Yhteiskunnan pahnanpohjimmaisia olivat ilman ammattia olevat henkilöt lai- toksissa ja muut, varattomat henkilöt vailla perheenjäseniä. Sairaaloiden potilaiden lisäksi niihin kuuluivat vaivaistalon ja lastenkodin hoidokit sekä Papulan punatii- lisen lääninvankilan karuhkossa huomassa istuvat vangit. Luvuissa ei kuitenkaan ollut mukana poliisilaitoksen toiselle paikkakunnalle passittamia miespuolisia ir- tolaisia (315 henkeä).17 Aiempien väestönlaskujen määrittelemiä ”yhteisiä naisia”, joita esimerkiksi vuonna 1890 laskettiin olevan 94 kappaletta, ei enää tilastoitu.18 Vuodesta 1870 lähtien järjestetyt väestönlaskennat kertoivat viipurilaisten elinkeinoista, mutta eivät työttömyydestä tai köyhyydestä. Nälästä ja puutteesta oli maassa kärsitty ennenkin, mutta kapitalismi ja liberalistinen lainsäädäntö toi mu- kanaan uuden yhteiskunnallisen ilmiön, työttömyyden.19 Työväestön kiusana oli suhdannetyöttömyyden ohella talvityöttömyys, joka vaivasi erityisesti rakennuste- ollisuutta. Työttömyys oli Viipurissa esillä näkyvänä yhteiskunnallisena epäkohta- na vuosisadan vaihteesta lähtien.20 Viipurilaisia voi jaotella esimerkiksi kielen ja uskonnon sekä sosiaalisen aseman perusteella ihmisryhmiin, jotka olivat perin epätasaisesti edustettuna kaupunginhallinnossa tai saivat ääntään kuuluville paikallisissa sanomalehdissä. Erot olivat nähtävissä myös heidän roolissaan vanhankaupungin rakennetun ym- päristön muotoutumisessa ja suhtautumisessa sen ilmeen muuttumiseen. Van- hankaupungin kivet ja kuvapatsaat tuntuvat kertoneen eri ihmisryhmille hieman erilaista tarinaa.

”I gamla Wiborg taltes 4 språk”

Keitä olivat viipurilaiset? Valtaosa suuriruhtinaskunnan asukkaista kuului luteri- laiseen kirkkoon ja puhui joko suomea tai ruotsia tai oli kaksikielisiä.21 Vanhassa Viipurissa puhuttiin sen sijaan neljää kieltä: suomea, venäjää, ruotsia ja saksaa. ”I gamla Wiborg taltes 4 språk” kuten monikulttuurista kaupunkia 1800- ja 1900-lukujen vaihteen ruotsinkielisen porvariston näkökulmasta muistellut kirjakauppias ja liikemies Victor Hoving totesi.22

35 1800-luvun jälkipuoliskon sanomalehdet Kielitaidosta oli hyötyä niin arkielämässä Viipurissa olivat ruotsin- tai suomenkielisiä. kuin työnhaussa. Kuva: Ilmarinen 3.5.1884. Niissä julkaistiin toisinaan myös saksan- ja venäjänkielisiä ilmoituksia kuten tämä neli- kielinen ilmoitus vuodelta 1863. Kuva: Otawa 11.9.1863.

Oltuaan ensimmäiset vuosisadat osa Ruotsin valtakuntaa Viipuri oli vuonna 1710 Pietari Suuren valloituksen myötä siirtynyt Venäjän vallan alaisuuteen jo vuosisata muuta Suomea aiemmin. Vuonna 1811 Aleksanteri I oli liittänyt Viipu- rin ja ympäröivän Vanhan Suomen alueen vastaperustettuun Suomen suuriruhti- naskuntaan. Viipurilla oli erityispiirteitä, jotka se säilytti vielä pitkään suuriruhti- naskuntaan liittämisen jälkeenkin.23 Autonomian aikana venäjän- ja saksankieliset väestöryhmät antoivat yhdessä pääkaupunki Pietarin läheisyyden kanssa Viipuril- le oman, muista Suomen kaupungeista poikkeavan leiman. Neljä kieltä eli rinnakkain Viipurissa, mutta väestön jako vastaaviin kieliryh- miin ei ole ongelmatonta, sillä monet kaupunkilaisista puhuivat useampaa kiel- tä. Neljä kieltä eli rinnakkain vaikuttaen toisiinsa ja tuottaen ulkopaikkakuntalai- sia huvittavia sanoja ja ilmauksia.24 Ääritapauksessa henkilö saattoi katsoa, ettei hänellä ollut lainkaan äidinkieltä.25 Toisin kuin Länsi-Suomessa viipurilainen por-

36 varisto hallitsi usein venäjää.26 Saksankielisten kauppiaiden lapset saattoivat oppia hoitajiltaan ensimmäisenä kielenään juuri venäjän.27 Urbaanin kosmopoliittisuu- den piirteisiin kuuluivat myös ranskalaiset ja englantilaiset kotiopettajattaret. Kie- litaidon laajuus oli kuitenkin vahvasti sidoksissa sosiaaliseen asemaan. Todellinen monikielisyys lienee ollut yleisempää yhteiskunnan ylemmillä askelmilla kuin ta- vallisen kansan keskuudessa. Urbaanin eliitin ulkopuolella kaikki eivät olleet mo- nikielisiä tai edes kaksikielisiä.28 Teollistumisen myötä kaupunkiin suuntautuva muuttoliike koostui suurelta osin Itä-Suomen suomenkielisestä maalaisväestöstä. 1870-luvulla syntynyt poliittinen jako suomen- ja ruotsinmielisiin näkyi Vii- purissakin. Venäjän- ja saksankieliset osallistuivat näihin kiistoihin vain välillises- ti ottamalla osaa jompaan kumpaan puolueeseen.29 Suomenmieliset saivat edus- tajiaan kaupunginvaltuustoon ensimmäisen kerran vuonna 1889, jolloin heidän edustajinaan valittiin herrat L. Clouberg, A. Hakkarainen, A. Hj. Sallmén, F. Serge- jeff, J. G. Strömborg, A. Wiklund, Eugen Wolff, H. Zilliacus ja D. W. Åkerman.30 Ku- ten luettelosta huomaa pelkästä sukunimestä on vaikeaa ellei mahdotonta päätellä kantaa kielikysymyksessä. Sergejeff kuului Viipurin venäläisiin. Ruotsia, suomea, englantia ja saksaa hallinneen Eugen Wolffin kotikielen on puolestaan mainittu suureksi osaksi olleen ranskan.31 Ruotsinkieliset olivat lukumääräisesti vasta kolmanneksi suurin kieliryhmä, mutta he hallitsivat liike-elämän, lainkäytön, paikallispolitiikan ja korkeakulttuurin kenttiä aina 1910-luvulle asti.32 1800-luvun viime vuosikymmenillä kaupungissa ilmestyi samanaikaisesti kaksi ruotsinkielistä sanomalehteä. Sanomaleh- ti Wiborg (1855–1861), nykyaikaisen liberaalin sanomalehdistön ensimmäinen edustaja maassamme, ei profiloitunut nimenomaisesti ruotsinkielisen väestönosan äänitorveksi. Sama liberalismi leimasi osin myös sanomalehti Östra Finlandia (1875–1899), jonka historia päättyi kenraalikuvernööri Bobrikovin lakkauttama- na. Paikallisista sanomalehdistä ruotsinkielisen väestönosan mielipiteitä edustivat 1870-luvulta lähtien vahvimmin Wiborgs Tidning (1864–1881) ja sen seuraaja Wiborgsbladet (1882–1901).33 Östra Finlandin seuraajaksi perustetusta Wiborgs Nyheteristä (1899–1939) tuli lopulta kaupungin viimeinen ja ainoa ruotsinkielinen lehti. Suurin ja jatkuvasti kasvava kieliryhmä olivat suomenkieliset. Vuoden 1870 väestönlaskennassa puolet, mutta vuonna 1910 jo yli 4/5 kaupungin väestöstä vä- estöstä luokiteltiin suomenkieliseksi. 34 Aluksi suomi oli voittopuolisesti työväes- tön kieli. Ruotsin kieleen siirtymistä pidettiin ylöspäin johtavan sosiaalisen liikku- vuuden merkkinä.35 Kuten muuallakin Suomessa 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat suomenkielisten nousun aikaa.36 Prosessi, joka johti suomen- tai kak- sikielisen taloudellisen, poliittisen ja kulttuurieliitin syntyyn tapahtui kahta kautta. Toisaalta ruotsinkielisen, ja Viipurin osalta myös saksankielisen, sivistyneistön jäsenet siirtyivät käyttämään suomen kieltä kouluttaen lapsensa suomenkielisiksi ja jopa vaihtamalla nimensä.37 Toisaalta suomenkielinen väestönosa alkoi nousta merkittävämpiin asemiin kaupan, teollisuuden, kulttuurin ja politiikan saralla. Vii- puriin perustetuilla suomenkielisillä kouluilla oli merkittävä osa tässä prosesissa. Kaupunginhallinnossa suomen kieli nousi ruotsin rinnalle vuonna 1901 ja kau-

37 punginhallinnon kieleksi se vaihdettiin vuonna 1906. Kaupunginvaltuusto sai en- simmäisen puheenjohtajan suomalaisesta puolueesta vuonna 1913.38 Suomenkielisiä sanomalehtiä olivat muun muassa lyhytikäiset Sanan Lennä- tin (1855–1858), Aamurusko (1857–1859) ja radikaalin fennomaaninen Otawa (1860–1863). Nimellä Ilmarinen julkaistiin Viipurissa sanomalehteä kahteen otteeseen (1867–1872 ja 1875–1888). Suomalaisen puolueen jakautuminen näkyi Viipurinkin lehdistössä. Vanhasuomalaisten kannattajiin kuuluivat lyhytaikainen Wiipurin Uutiset (1887–1888) ja Wiipuri (1893–1918). Nuorsuomalaisia edustivat Viipurin Sanomat (1885–1901), jonka venäläisviranomaiset lopulta lakkauttivat. Sen tilalle perustetusta sanomalehti Karjalasta (1904–) tuli kaupungin suurilevik- kisin sanomalehti. Sen rinnalla suosiosta kamppailivat Karjalan aamulehti (1915– 1924), Maalaisliiton äänenkannattaja Maakansa (1908–1965) ja sosialidemokraattien äänenkannattaja Työ (näytenumero 1904, säännöllisesti 1906–1918). Venäjänkieliset, joita oli asettunut Viipuriin muuta Suomea enemmän, olivat lukumääräisesti kaupungin toiseksi suurin kieliryhmä. Yhdessä paikallisen varuskunnan kanssa venäjänkieliset muodostivat vuonna 1870 neljänneksen kaupungin väestöstä.39 Osa viipurinvenäläisistä oli kaupungissa jo pitkään asuneita Suo- men kansalaisia, osa edelleen Venäjän alamaisia. Vuonna 1890 kaupunkilaisista venäjänkielisiä oli 2503 henkeä40 ja Venäjän alamaisia 1403 henkeä.41 Vuoden 1910 väestönlaskennassa, jossa sotaväki ei enää ollut mukana, joka kymmenes viipurilainen puhui äidinkielenään venäjää.42 Venäjänkielinen väestö jakautui eri sosiaa- liryhmiin tasaisemmin kuin muut kieliryhmät. Siihen kuului ruumiillisen työn te- kijöitä ja pikkukauppiaita, mutta myös muutamia suurkauppiaita. Muistelmissa on esitetty, että venäläiset kauppiaat kuuluivat pikkuporvarilliseen sosiaaliryhmään, joka ei yleensä ollut näkyvä korkeakulttuurin kentällä. Poikkeuksena on mainittu Feodor Sergejeff ja hänen sukunsa.43 Seurapiirielämässä venäläiset olivat jossain määrin eristyneitä muista kieliryhmistä.44 Heillä oli oma seurakuntansa ja omat venäjänkieliset koulunsa. Venäjänkieliset olivat aliedustettuina paikallisessa sivii- lihallinnossa.45 Kaupungissa ei myöskään ennen vuotta 1940 ollut venäjänkielistä säännöllisesti ilmestyvää sanomalehteä.46 Uutisnälkää tyrehdyttivät kadunkulmissa myytävät Pietarin sanomalehdet kuten Novoje vremja, Peterburgskij Listok ja Peterburgskaja Gazeta. Lisäksi venäjänkielisiä ilmoituksia ja mainoksia julkaistiin jonkin verran myös paikallisissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä. Pienin neljästä kieliryhmästä olivat saksankieliset.47 He olivat menettäneet johtoasemansa kaupungin poliittisessa ja kulttuurielämässä 1800-luvun ensim- mäisellä puoliskolla. Vuoden 1870 väestönlaskussa heidän lukumääränsä saa- vutti huippunsa, 610 henkeä, joka tarkoitti kuitenkin vain alle viittä prosenttia väestön kokonaismäärästä. Tuolloin valtaosa heistä luokiteltiin kuuluvaksi säätyläisiin tai keskiluokkaan. Yli puolet heistä asui Entisessä linnoituksessa.48 Vuonna 1910 heitä oli enää 349 henkeä, mikä tarkoitti alle prosenttia väestön kokonaismäärästä.49 Saksankieliset kuuluivat taloudellisella ja kultuurisella pää- omalla mitattuna yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin, joten heidän vaikutusval- tansa oli suurempi kuin heidän lukumääränsä antaisi olettaa. Monet kaupungin näkyvimmistä kauppiaista ja teollisuusmiehistä olivat saksankielisiä.50 Näistä

38 tunnetuin ja vaikutusvaltaisin oli Hackmanin suku, jonka esi-isä oli muuttanut Viipuriin 1790-luvulla. Seuraelämässä ja paikallispolitiikassa saksankielinen väestönosa sulautui ruotsinkieliseen väestöön.51 Viipurin luterilaisella ruotsalaisella ja saksalaisella seurakunnalla oli yhteinen kirkkorakennus Paraatikentän laidalla. Neljän tärkeimmän kieliryhmän lisäksi kaupungin monikulttuurisessa yhteis elossa oli muitakin väriläiskiä. Kaupungissa palvelevien venäläisten joukko-osastojen sotilaat oli rekrytoitu suuren valtakunnan eri kolkista. Heidän joukossaan oli myös puolalaisia, joiden seurakuntaelämän tarpeita palveli Vesiportinkadulla sijaitseva pieni roomalaiskatolinen kirkko. Venäjän lisäksi sotaväen parissa puhuttiin vuonna 1890 esimerkiki puolaa, viroa, latviaa (”lätti”), liettuaa, tataaria ja juu- talaissaksaa.52 Muihin vähemmistöihin kuului pieni, Venäjän vallan aikana vailla täysiä kansalaisoikeuksia elänyt juutalaisyhteisö (”mooseksenuskolaiset”). Viipu- rin arkioloissa monikielinen, mutta virallisissa yhteyksissä jiddishin kieltä käyttä- nyt juutalaisyhteisö käsitti suurimmillaan 40–50 perhettä.53 Toinen yhteiskunnan marginaalissa elävä ryhmä olivat vaeltavat romanit (”mustalaiset”). Vuoden 1870 virallinen väestönlasku ilmoitti mustalaiskieltä puhuvien lukumääräksi ainoastaan kuusi, minkä on todettu tuskin kuitenkaan pitäneen yhtä todellisuuden kanssa.54 Venäjän vallan aikana erilaiset väestöryhmät, kielet ja uskonnot synnyttivät yhdes- sä kaupungissa vierailevien muiden maiden kansalaisten kanssa kaupunkiin melkoisen kulttuurisen tilkkutäkin.

Porvariston ja työväen kaupunki

Kielen ja uskonnon lisäksi viipurilaisia yhdistivät ja erottivat muutkin raja-aidat. 1800-luvun puolimaissa Suomessa oli vielä voimassa säätyihin ja niiden nautti- miin säätyerioikeuksiin perustuva yhteiskuntajärjestys. Säätyjä oli neljä: aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat, joista kolme ensimmäistä muodostivat varsinaisen säätyläistön. Kaupungeissa valtaa piti porvaristo. Siviilihallinnon keskipistee- nä oli maistraatti.55 Sen johdossa olivat oikeusasioista vastaava oikeuspormestari ja elinkeinonharjoituksesta, kaupungin omasta taloudesta ja yleisestä järjestykses- tä vastaava kunnallispormestari. Tavallista tärkeämmissä asioissa kutsuttiin koolle kaupungin yleinen raastuvankokous tai kaupungin vanhimmat, joihin kuului kuusi edustajaa kummastakin porvariston pääryhmästä, kauppiaista ja käsityöläistä.56 Kaupungin vanhimmat valittiin siitä miespuolisen väestön etuoikeutetusta osasta, jolla oli täydet porvarisoikeudet. Vuonna 1870 vain noin joka seitsemäs viipurilainen kuului säätyläisiin. Yh- dessä alemman porvariston kanssa he muodostivat kaupungin porvarillisen väestönosan. Loput kuusikymmentä prosenttia voitiin laskea työväestöön.57 Suu- riruhtinaskunnan valtiollisessa päätöksenteossa neljästä säädystä koostuvat sää- tyvaltiopäivät jatkoivat eloaan aina vuoteen 1906 asti. Väestön valtaosa ei niis- sä ollut edustettuna. Jo vuonna 1890 säätyjen ulkopuolella eli jo 70,4 prosenttia

39 Hovioikeuden Seurahuone Raatihuone presidentin talo

suomalaisista. Varsinaiseen säätyläistöön eli porvaristoon, papistoon ja aatelis- toon kuului vain 3,5 prosenttia väestöstä.58 Kapitalismi oli 1870-luvulta alkaen murtanut vanhaa sääty-yhteiskuntaraken- netta. Raha ja omaisuus muuttuivat aiempaa selvemmin sosiaalisen ryhmityksen mittapuuksi.59 1900-luvun alkuun mennessä Suomi oli muuttunut luokkayhteis- kunnaksi. Karkea kahtiajako herroihin ja rahvaaseen kuului jokapäiväiseen kie- lenkäyttöön. Raja oli liikkuva ja suhteellinen, mutta se määritti kenen kanssa ja miten oltiin tekemisissä. Herrasväen keskeinen kriteeri oli sivistys. Sen ulkoisina tunnusmerkkeinä olivat tavat ja tavarat, pukeutuminen, liikkuminen, syöminen ja asuminen.60 Kapitalistinen murros nosti esille porvariston, jonka asema perustui pää- omaan. Tämä omistava luokka piti hallussaan teollisuuslaitoksia ja kauppaliik- keitä sekä toimi niiden johtavissa asemissa. Myös ylimmän virkamiehistön saattoi laskea porvariston osaksi.61 Uusi kauppa- ja teollisuusporvaristo oli Suomessa pääosin peräisin säätyläistöstä.62 Tosin tie niukkuudesta yhteiskunnan ylemmille askelmille oli auki myös muille kuten viipurilaiset kauppaneuvokset Paul Jako- vleff (timpuri), Feodor Sergejeff (maaorja) ja Juho Lallukka (pienviljelijän poika) osoittivat. Autonomian aikana merkittävimpiä kauppa- ja teollisuusporvariston jäseniä aateloitiin. Viipurissa tämä kunnia osui J. F. Hackman nuoremman kohdalle vuonna 1874. Aatelisarvo periytyi, joten vuodesta 1877 lähtien hänen poikansa Wilhelm Hackman saattoi suvun päämiehenä osallistua automaattisesti säätyvaltiopäiville. Osana liiketoimiaan porvaristo rakennutti, myi, osti ja vuokrasi Viipurin kiin- teistöjä. Vuokralla asuminen oli omistusasumista yleisempää ja kaupunkeihin suuntautuva muuttoliike ylläpiti asuntopulaa ja korkeaa vuokratasoa. Toisaalta lii- ketoiminta sisälsi aina riskinsä, mistä paikallislehtien toistuvat konkurssi- ja pak- kohuutokauppauutiset kertoivat. Esimerkiksi aikansa viipurilaiset suurliikkeet,

40 ”Nahkapuodit” Paraatikenttä Pietari-Paavalin kirkko Keskuskasarmit

Vanhakaupunki oli monikielisen ja -kultuurisen Viipurin ydin. Kunnallishal- linnon ja porvarillisen kulttuurielämän keskipisteessä olivat raatihuone, seurahuone ja sen takana sijaitseva teatteri. 1900-luvun alun näkymä vanhaankaupunkiin kreikkalaiskatolisen kirkon kellotapulista. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

kauppaneuvos Michail Tichanoffin johtama T. Tichanoffin pojat (1872) ja Carl Rosenius nuoremman johtama kauppahuone Rosenius & Sesemann (1885), kaa- tuivat konkurssiin. Yksi Carl Roseniuksen komealta kalskahtavista titteleistä oli konsuli, joka juontui toimimisesta saksalaisen Mecklenburgin suuriruhtinaskunnan edustajana. Viipurissa vilisi muitakin konsuleja. Vuonna 1893 konsulien luettelosta löytyivät Ruotsin ja Norjan sijaiskonsuli Fredrik Wahl, Tanskan sijaiskonsuli kauppaneuvos Fredrik Richardt, Saksan konsuli Emil Rothe, Britannian ja Irlannin sijaiskonsuli Eugen Wolff, Belgian sijaiskonsuli Ferdinand Alfthan, Ranskan konsuliagentti Wil- helm Dippell ja Espanjan sijaiskonsuli Carl Borenius.63 Kunnallisessa päätöksenteossa raha toi valtaa. Vuonna 1875 kaupunginvanhimmat korvattiin kaupunginvaltuustolla, jonka päätösten toimeenpanevak- si elimeksi perustettiin rahatoimikamari. Äänioikeus ja kelpoisuus kunnallisiin luottamustoimiin oli sidottu tulojen määrään. Kaupunginvaltuusto valittiin vaa- leilla, jossa kunkin äänestäjän käytettävissä oleva äänimäärä oli riippuvainen tu- loista ja saattoi olla jopa 25 ääntä. Vuonna 1900 suurituloisimmalla neljänneksellä äänioikeutetuista Viipurissa olikin hallussaan 70 prosenttia äänistä.64 Varsin suppea joukko kaupunkilaisia saattoi ratkaista kunnallisvaalien tuloksen. Lehtitieto- jen mukaan vuoden 1908 kunnallisvaaleissa Wilhelm Hackman sai 13 470 ään- tä vain 1 083 äänestäjältä ja ja Walter Hoving 7 396 ääntä vain 453 äänestäjältä.65 Vuoteen 1917 asti kunnallista äänioikeutta myös rajoitettiin.66 Toisen isäntävallan

41 1920-luvun näkymä itäisiin esikaupunkeihin kuuluneesta Kangasrannasta. Kuva: Muinaismuistojen valvoja. Vka. MMA.

alaisuudessa olevat kuten naiset, palvelijat ja tehdastyöläiset eivät saaneet äänestää lainkaan. Kun lisäksi esikaupungit sijaitsivat hallinnollisen kaupunkialueen ulkopuolella Viipurin maalaiskunnassa, niiden asukkaat eivät senkään puolesta voineet äänestää Viipurin kaupungissa. Yllä mainitut seikat takasivat, että kaupunginvaltuustossa ei ennen itsenäisyyden aikaa juuri ollut työväestön itsensä valitsemia saati työväestöön kuuluvia edustajia – tai naisia.67 Varallisuus mahdollisti aktiivisen roolin yhdistyselämässä sekä toimimisen kulttuurimesenaattina ja hyväntekijänä. 1800-luvun lopulla Viipuriin perustettiin kymmeniä eri elämänalojen piirissä toimivia yhdistyksiä tai valtakunnallisten yhdistysten paikallisosastoja. Kaupungin teatteri-, musiikki- ja kuvataide-elämän sekä erilaisten hyväntekeväisyyshankkeiden tukijoiden joukossa oli monia liike- miehiä.68 Eräs näkyvimmistä oli Wilhelm Hackman.69 Monien muiden toimien- sa ohella hän oli myös vuonna 1896 toimintansa aloittaneen ”Köyhien ystävien” pitkäaikainen puheenjohtaja. Yhdistys paikkasi kunnan köyhäinhoidon tarjoa- maa harvaa ja repaleista turvaverkkoa piirijohtajattarina toimivien porvarisrou- vien johdolla. Toiminta tapahtui yhteistyössä ”Rouvasväen köyhäinyhdistyksen” (Fruntimmers fattigföreningen) ja ”Puita köyhille”-yhdistyksen (Ved åt de fatti- ga) kanssa.70 Kaupunkiin 1800-luvun lopulla tulvivan työväestön elinoloissa havaittiin pian ilmeisiä epäkohtia. Tyytymättömyys vallitseviin oloihin kanavoitui poliittisesti työväenliikkeen kautta. Viipurin kaupunkiin työväenyhdistys perustettiin vuonna 1888, Uuraseen vuonna 1896 ja nopeasti kasvavaan itäiseen esikaupunkiin, Ta-

42 likkalaan vuonna 1898. Aluksi työväenyhdistys oli wrightiläisillä linjoilla pyrkien edistämään työväestön asemaa yhteistyössä työnantajien kanssa.71 Työväenliikkeen radikalisoitumisen, vuoden 1905 suurlakon ja valtiopäiväuu- distuksen myötä alkoi työväenliikkeen ja porvariston julkinen vastakkainasettelu.72 Työväestö ryhmittyi punaisten lippujensa taakse ja alkoi marssia pitkin kaupungin katuja vaatien oikeuksiaan. Näin esimerkiksi kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina vuonna 1906, kun Viipurin, Talikkalan ja lähiseutujen työväenyhdis- tykset olivat mielenosoitusmarssilla kaupungissa. Kulkue eteni torvien soidessa ja punaisten lippujen liehuessa Torkkelin-, Tori- ja Katariinankatuja pitkin juhla- kentälle Monrepoossa. Komendantin kiellosta huolimatta mukana oli myös Viipu- rin työväenyhdistyksen venäläinen osasto, ja Katariinankadulla kulkueeseen yhtyi hetkeksi jopa ”pari joukkuetta wenäläistä sotawäkeä pistimillä warustetut kiwäärit olallaan”.73 Vallankumouksen tuulet liikuttelivat Suomeen sijoitettujen venäläisten joukko-osastojen miehistönkin mieliä. Jako porvaristoon ja työväestöön peilautui kaupungin rakennuksissa. Suomen virallinen tilasto kuvasi vuonna 1910 suomalaisen luokkayhteiskunnan maantie- dettä seuraavasti: ”Eri kaupunginosien ja niihin verrattavien alueiden asutus on hyvinkin erilaista: toisaalla liikehuoneistot ovat vallitsevina, toisaalla varakkaiden ja keskisäätyyn kuuluvien asunnot antavat leiman kaupunginosalle, kun taas toisaalla työväestön ja pieneläjien asunnot ovat enemmistönä. Varsinkin toiselta puolen keskellä kaupunkia sijaitsevien kaupunginosien, toiselta puolen esikaupunkien ja niihin verrattavien kaupungin ulkopuolella olevien alueiden välinen erotus on suuri, etenkin siksi, että kaupungin rakennusjärjestystä ja yleisiä terveydellisiä oloja säännöstelevät määräykset eivät jälkimmäisiin uletu.”74 Kapitalismin voimien myötä näkyville oli tullut kaksi yhtäaikaista ja toisiinsa kytkeytyvää ilmiötä: kaupunkien voimakas laajeneminen ja keskusta-alueiden entistä tehokkaampi rakentaminen. Nämä keskipakoiset ja keskihakuiset voimat olivat Suomessa ensimmäisenä ja vahvimmin nähtävissä Helsingissä. Pääkaupunki oli 1870-luvulla alkanut kiihtyvällä vauhdilla kasvaa koossa ja korkeudessa.75 Suu- rin yhtenäinen työläisasutus Helsingissä sijoittui Pitkänsillan pohjoispuolelle.76 Sa- maan aikaan kaupungin keskustassa kookkaat asuin- ja liiketalot alkoivat korvata pieniä puutaloja.77 Viipurissa vastaava kehitys käynnistyi runsaan vuosikymmenen viipeellä. Ennen kuin astumme kaupungin keskustaan ja vanhaankaupunkiin, katsokaamme ensin kuinka kapitalistinen murros muokkasi sen laitaosia. Esikaupunkialueiden kasvu oli voimakkainta kaakossa venäläisten rakentaman Patterinmäen linnoitusketjun takana. Sinne kohosivat Talikkalan, Kolikkoinmäen, Ristimäen ja Tiiliruukin esikaupungit. Pääosin yksityiselle maalle syntyneiden esikaupunkien väestö oli voittopuolisesti vähävaraista suomenkielistä työväestöä.78 Vuonna 1890 Talikkalan ja Kolikkoinmäen alueilla asui 1672 asukasta, joista 94 prosenttia oli luokiteltu suomenkielisiksi.79 Alueilla ei asunut yhtään saksankielistä ja ruotsin- tai venäjänkielisiäkin vain alle sata. Samaan aikaan Entisessä linnoituksessa miltei puolella asukkaista äidinkieli oli muu kuin suomi. Kaupungin palveluista osattomiksi jääneet esikaupungit edustivat kehityksen kääntöpuolta. Useimmilla alueilla ei ollut varsinaista asemakaavaa ennen 1920-lu-

43 kua, ei vesijohtoa tai viemäriä; katuja ei ollut kivetty tai valaistu ja rakennukset oli pystytetty vailla ohjaavaa rakennusjärjestystä tai arkkitehdin kaitsevaa kättä.80 Kun modernin kaupunkielämän mukavuudet – vesijohto ja viemäri, kylpyhuone, puhelin, kaasujohto, sähkövalo, wc ja joukkoliikenne – alkoivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ilmestyä keskikaupungille, jäivät esikaupunkilaiset yleen- sä niistä paitsi.81 Vesijohto Liimatasta kaupunkiin kulki esikaupunkien läpi, mutta niiden asukkaat elivät kaivojen varassa. Tiheä puutaloasutus ja veden puute olivat osasyyllisiä, kun tulipalo heinäkuussa 1901 hävitti Tiiliruukista miltei sata taloa ja jätti yli puolitoista tuhatta ihmistä kodittomiksi.82 Itäisten esikaupunkien mökit oli rakennettu vuokratonteille, joiden tulot pää- tyivät yksityisille maanomistajille.83 Työväen asunnot Kolikkoinmäellä olivat pää- osin yhden huoneen tai yhden huoneen ja keittiön asuntoja, joissa asui kolmesta neljään henkeä.84 Ne olivat pieniä, usein itse rakennettuja puutaloja. Kunnollisten hirsitalojen seassa oli jopa maakuoppia sekä pakkauslaatikoista ja kattohuovista kyhättyjä hökkeleitä, joita ei voinut ajatella käytettäväksi ihmisasunnoiksi talvisin.85 Työväenliikkeen näkökantoja edustavassa sanomalehti Työssä annettiin Talik- kalasta lohduton kuva.86 Talikkala on ”yhteiskunnan tahrapilkku” sekä ”kurjuuden ja köyhyyden, juoppouden ja rikosten pesä” lehti totesi. Herrat asuivat kaupungissa, josta ”kiwikkomäen takaa ei näe sitä kurjuutta, mikä piilee kurjaliston asumas- sa esikaupungissa”. Samalla Talikkalan kivikkomäet kuitenkin tuottivat vuokratu- loina ”kultaa konjakkikonsulien ennestäänkin täysiin kukkaroihin.” Työväestön asuin- ja elinolojen puutteet myönsivät myös monet porvarillisen puolen edustajat.87 Suurta erimielisyttä vallitsi sen sijaan siitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Esikaupunkien työväestö eli kaupunkiyhteisön marginaalissa, ei vain maantie- teellisesti, vaan myös taloudellisen ja poliittisen vallan näkökulmasta. Ruotsinkie- lisen ja varakkaimman väestönosan vahva edustus kaupunginhallinnossa ennen

44 Venäläisten sotilasviranomaisten rakennuttama Patterinmäen linnoitus erotti itäisiä esikaupunkeja porvarillisesta kaupungista. Alueiden ero oli aikalaisille ilmeinen: ”Varsinaisen kaupungin ja esikaupunkien välinen merkittävä erilaisuus käy ilmi jo ensi silmäyksellä. On tavallista, että kaupunkien keskeiset osat ovat va- rakkaampien porvarien kotipaikka, kun taas laitaosat ovat työväestön pesäpaikka, mutta missään maassamme ei kontrasti asuinolosuhteissa liene suurempi kuin Viipurissa.” (Sigurd Stenius, ”Viborgs förstadfråga”, Finsk kommunaltidskrift 6/1917). Kuva: Etelä-Karjalan museo.

Entisen linnoituksen uusille tonteille kohosi suuria julkisia rakennuksia ja asuinkerrosta- loja. Katariinankatu Venäjän vallan ajan lopulla. Oikealla suomalaisen seurakunnan uusi kirkko. Kuva: Arkkitehtuurin laitos. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Aalto-yliopisto.

45 Torkkelinkatu syrjäytti 1910-luvulla Katariinankadun tärkeimpänä liikekatuna. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

vuotta 1918 perustui äänioikeuden rajoittamiseen, äänimäärän sitomiseen tuloi- hin ja kaupungin hallinnollisten rajojen jäädyttämiseen teollistumista edeltävään laajuuteensa. Vuonna 1907 ensimmäisissä eduskuntavaaleissa oli siirrytty yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, mutta kunnallisvaalit järjestettiin entiseen tapaan. Vaikka itäisissä esikaupungeissa valtaosa eduskuntavaalien äänistä meni Sosialide- mokraattiselle puolueelle, sen edustajia ei nähty kaupunginvaltuustossa.88 Idän suunnalla porvarillista kaupunkia ja työväestön asuttamia esikaupunkeja erotti venäläisen sotaväen rakennuttama Patterinmäen linnoitus. Kunnialliselle kaupunkilaiselle itäiset esikaupungit olivat arveluttavan ja epäsiveellisen elämän- tavan synonyymi. Historioitsija J. W. Ruuth kuvasi kaupunginisien tilaamassa vi- rallisessa historiateoksessa vierailua ”hyvin rakennetusta kaupungista” itäisiin esikaupunkeihin matkaksi ”toiseen maailmaan”.89 Kymmenkunta vuotta myöhemmin kaupungin julkaisema ”laajalle yleisölle” suunnattu historiikki antoi itäisten esikaupunkien väestölle karun tuomion: ”Kaupunkilaiselle on kaikella mitä Talikkala edustaa huono kaiku, sillä se johtaa ajatukset vastustamattomasti puukkojunkka- reihin, salakapakoitsijoihin, varastetun tavaran kätkijöihin ja ennen kaikkea ve-

46 nuspapittariin.”90 Itäiset esikaupungit eivät olleet osa kaupungin virallista julkisivua, jota esiteltiin matkaoppaissa.91 Kevättalvella 1907 olivat käsillä ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa työväes- tö ja naisetkin saattoivat äänestää. Vaalituloksilla mitattuna köyhälistön pelastusta saarnaava työväenliikkeen evankeliumi upposi esikaupungeissa otolliseen maape- rään. Esimerkiksi itäisten esikaupunkien alueella SDP:n kannatus oli Venäjän vallan aikana yli 80 prosentin luokkaa. Runsasväkiset esikaupungit kuuluivat hallinnollisesti Viipurin maalaiskuntaan, jossa vasemmistopuolueet eduskuntavaaleissa saivat enemmistön äänistä.92 Varsinaisen kaupungin alueella vasemmiston yhteenlaskettu kannatus jäi 30–40 prosentin paikkeille.93 Entisen linnoituksen kaupunginosa oli monikielisen ja -kulttuurisen porvarillisen Viipurin ydinaluetta. Vielä vuonna 1910 puolet sen neljästä ja puolestatuhan- nesta asukkaasta puhui ensisijaisesti muuta kieltä kuin suomea; lähinnä ruotsia, venäjää ja jonkin verran saksaa.94 Vanhassakaupungissa asui porvarissukuja kuten Wahlit, Dippellit, Hackmanit, Richardtit, Starckjohannit, Sohlbergit, Hovingit ja Cloubergit. Toisaalta alueella asui myös pikkuporvarillista väestöä sekä työvä- keä. Vuonna 1901 tehty tutkimus löysi kaupunginosasta 163 työväenasuntoa, joissa asui yhteensä 701 työväestöön kuuluvaa henkilöä.95 Näihin lukuihin ei kuitenkaan laskettu porvarisperheiden asunnoissa asuvaa palvelusväkeä. Entisessä linnoituksessa taloudellinen kehitys löi leimansa katukuvaan. Tän- ne Viipurin hallinnollisen ja liike-elämän keskukseen kohosivat monet uusista julkisista rakennuksista. Vallien purkamisen jälkeen syntyneille uusille tonteille kohosi edustava julkisten rakennusten joukko. Suomen valtio rakennutti alueelle kuvernöörin residenssin (1891), lääninhallituksen talon (1900) ja uuden pää- postin (1914).96 Suurin julkisista rakennuksista oli punatiilinen, uusgoottilaiseen tyyliin suunniteltu suomalaisen seurakunnan kirkko (1893). Alueelle rakennettiin kaiken kaikkiaan yhdeksän koulurakennusta kaupungin suomen-, ruotsin- ja ve- näjänkielisen väestön tarpeisiin: Vanha kansakoulu (1868), venäläinen realikoulu (1884/1910), ruotsalainen tyttökoulu (1885), venäläinen tyttökimnaasi (1886), uusi kansakoulu (1886), suomalainen klassillinen lyseo (1892), suomalainen realilyseo (1896), venäläinen porvariskoulu (1896) ja Viipurin yhteiskoulu (1903).97 Tärkeän osan Aleksanterin perspektiivin katunäkymää muodosti venäläisten sotilasviranomaisten keskuskasarmien yhteyteen vuosina 1876–1877 rakennuttama pitkä kaksikerroksinen kasarmi.98 Entiseen linnoitukseen ilmestyivät vuonna 1908 myös kaupungin ensimmäiset julkiset muistomerkit. Omalle sankarilleen saivat pystytettyä patsaan sekä kaupungin suomen- että ruotsinkieliset piirit. Ky- seessä olivat suomen kielen isän Mikael Agricolan ja linnan perustajan Torkkeli Knuutinpojan patsaat.99 Vanhankaupungin läpi kulkeva Katariinankatu oli 1900-luvun alkuvuosiin saakka kaupungin tärkein liikekatu.100 Sen liikkeet tarjosivat hämmästyttävän monipuo- lisen valikoiman erilaisia palveluja ja tuotteita aina arkipäivän välttämättömyyksistä ylellisyystuotteisiin. Suurkaupunkileimaa himmensi tosin kadun aika ajoin huono kunto. Sen kerrottiin muistuttavan paikoin enemmän metsäpolkua kuin Viipurin ”Suurta katua”.101 Aluksi vanhassakaupungissa sijaitsivat niin Suomen pankin, Suo-

47 Venäläiset sotilasviranomaiset rakennuttivat Aleksanterin perspektiivin varrelle 1870-luvun lopulla pitkän, kaksikerroksisen punatiilikasarmin. Kuva: Viipurin insinöörikomennuskunnan linnoitus- ja rakennuspiirustukset 1:1003. MMA.

men Yhdyspankin, Suomen Hypoteekkiyhdistyksen ja Pohjoismaiden Osake Pan- kin konttorit. Tärkeimmän liikekadun asemasta alkoi kuitenkin vuosisadan vaihteessa kilpailla Torkkelinkatu, jonka katujulkisivussa matalat puutalot saivat tehdä tilaa suurille kivitaloille. Sen varrelle rakennuttivat uudet konttorinsa Kansallisosa- kepankki (1901), Suomen pankki (1910) ja Kauppapankki (1912).102 Kasautuvat yksityiset pääomat saivat aineellisen muodon uusissa kivitaloissa. Osana 1800-luvun lopun kapitalistista murrosta kaupungin keskeisiin osiin kohosi porvariston rakennuttamia monikerroksisia asuin- ja liiketaloja. Tämän murroksen vaikutusta vanhankaupungin katukuvaan tarkastelemme myöhemmin tarkemmin.

Venäläinen linnoituskaupunki

Asema linnoituskaupunkina ohjasi vuosisatojen ajan Viipurin rakentamista. Suo- men itsenäistymiseen asti venäläiset sotilaat olivat näkyvä osa kaupunkikuvaa. Vanhassakaupungissa päävartion ja muiden sotilaskohteiden edessä seisovat var- tiosotilaat muistuttivat venäläisen keskushallinnon vallasta ja kaupungin sotilaallisesta merkityksestä. 1800-luvun puolivälissä Pietaria suojasi Itämeren suunnalla laajalle ulottuva linnoituskehä.103 Suurin ja mahtavin linnoituksista, Kronstadt, seisoi Pietarin lukkona. Toinen suuri merilinnoitus ja laivastoasema, Viapori, vartioi Helsingin edustaa. Hankoon ja Kotkan edustalle Ruotsinsalmeen oli sijoitettu kolmannen luokan linnakkeet. Linnoitusketjun läntisin lenkki oli vielä keskeneräinen Bomarsund Ahvenanmaalla. Valtakunnan länsirajaa suojasi myös kolme siviiliväestön asutta- maa linnoituskaupunkia: Riika, Tallinna ja Viipuri.

48 1800-luvun puolivälissä Viipurin linnoituksessa oli kolme osaa: linna, Pyhän Annan kruunu ja päälinnoitus eli varsinainen kaupunki, joka tunnettiin pelkäs- tään nimellä Linnoitus.104 Linnoituksen ylläpito oli paikallisen insinöörikomen- nuskunnan vastuulla. Sen toiminta-ala ulottui linnoitusten yleissuunnittelusta aina ulkokäymälöiden piirtämiseen saakka. Komennuskunnan tuhansiin karttoihin ja rakennuspiirustuksiin on pikkutarkasti tussaten ja laveeraten talletettuna merkittävä osa kaupungin rakennushistoriaa.105 Olivatko vallit ja vallihaudat to- dellisuudessa yhtä moitteettomassa kunnossa kuin piirustukset antaisivat olettaa, ei ole sen sijaan täysin varmaa. Krimin sodan jälkeen sotilasviranomaiset luovuttivat valtaosan päälinnoitus- ta kaupungin siviilihallinnolle kaupungin laajentamista varten. Se ei kuitenkaan tarkoittanut Viipurin sotilaallisen merkityksen vähentymistä.106 Päälinnoituksen vanhat vallit korvattiin 1860–70-luvulla uudella nykyaikaisella linnoituksella, joka sijoitettiin kallioiselle mäelle noin kilometri keskustan kaakkoispuolle. Linnoitus ulottui poikki koko niemen, jolle kaupunki oli rakentunut.107 Alue sai sen mukaan nimekseen Patterinmäki (ven. Batareinaja gora). Myöhemmin rakennettiin lisäksi erillisiä linnakkeita suojaamaan muun muassa Uuraan ulkosatamaa ja kaupunkiin johtavaa vesiväylää. Ensimmäisen maailmansodan yhteydessä linnoitustyöt laajeni- vat vieläkin suuremmalle kehälle kaupungin ympärille. Ensimmäisen maailmansodan alla Sorvaliin ja Papulaan rakennettiin lisäksi joukko uusia punatiilikasarmeja. Venäjän keisarillisten sotavoimien ylipäällikkö Suomessa oli kenraalikuver- nööri, joka edusti keisaria, Suomen suuriruhtinasta. Paikallistasolla korkein soti- lasviranomainen oli linnoituksen komendantti, joka johti kaupunkiin sijoitettua venäläistä varuskuntaa. Hänen virkatalonsa seisoi 1800-luvulla vanhassakaupungissa Vahtitornin- ja Teatterikatujen kulmassa. Kaupunkiin sijoitettujen venäläis- ten joukko-osastojen vahvuus vaihteli aikojen saatossa. Vuoden 1870 väestön-

49 Pietari Suuren muistopatsas Tervaniemen kallion laella paljastettiin Viipurin venäläisvalloituksen 200-vuotisjuhlal- lisuuksien yhteydessä vuonna 1910. Kuva: Sotamuseo.

laskennassa heitä oli runsaat tuhat henkeä, parikymmentä vuotta myöhemmin runsaat pari tuhatta henkeä.108 Venäjän sotavoimien virallinen kieli oli venäjä, mutta sen joukoissa palveli monien eri kansallisuuksien edustajia. Muistelmissa on esitetty, että ainakaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa venäläiset upseerit eivät ruotsinkielisen porvariston näkökulmasta tarkasteltuna seurustelleet tavallisten kaupunkilaisten kanssa, joten he jäivät ulkopuolisiksi kaupungin seu- rapiireistä.109 Lisäksi kaupunkiin sijoitetut joukko-osastot vaihtuivat säännöllises- ti, joten ne eivät jääneet pysyväksi osaksi kaupungin sosiaalista verkostoa.110 Ve- näläisten joukko-osastojen lisäksi kaupunkiin oli sijoitettuna myös suomalaisista asevelvollisista koostuva joukko-osasto, Suomen 8. Viipurin Tarkk’ampujapatal- joona (1881–1901), jossa oli puolentuhatta sotilasta. Suomalaisjoukoille rakennettiin oma kasarmialue Papulaan, jossa ne ehtivät toimia parikymmentä vuotta ennen lakkauttamistaan osana venäläistämisohjelmaa. Paikallisen siviilihallinnon ja venäläisen linnoitushallinnon etujen vastakkai- suus nousi esiin useaan otteeseen vuosikymmenten mittaan.111 Venäjän kruunu oli linnoitusalueiden, kasarmien ja muiden sotilasrakennusten kautta merkittävä

50 kiinteistönomistaja Viipurissa. Kaupungin ja linnoitushallinnon välillä oli epäsel- vyyttä ja kiistaa maa-alueiden omistusoikeudesta. Vuosina 1890–1895 suoritettiin Viipurin kaupungin ja Venäjän valtion maiden välillä rajankäynti, jossa maan- omistusoloja saatiin jossain määrin selkiytettyä.112 Arkisissa oloissa siviilien ja sotilaiden rinnakkaiselossa oli väistämättä kipupis- teensä. Kaupungin siviiliväestön näkökantoja edustavat sanomalehdet valittelivat aika ajoin sotaväen aiheuttamista järjestyshäiriöistä kaduilla ja julkisilla paikoilla. Esimerkiksi heinäkuussa 1872 Viipuriin oli kaupunkilaisten tyrmistykseksi saapunut joukko Uuraan eskaaderin humalaisia matruuseja huvittelemaan ”aitoon me- rimiestyyliin”.113 Myöskään kaduilla marssivien sotilasosastojen kovaääninen laulu ei aina saanut kaupunkilaisilta kiitosta. Venäläisjoukkojen ”wihellys”, ”rumpujen pärryytys”, ”tiukujen kilinä” sekä ”soolo- ja köörikarjunta” saivat kritiikkiä paikallislehden palstoilla esimerkiksi syyskuussa 1895.114 Toisenlaisiakin kohtaamisia on tallentunut sanomalehtien sivuille. Esimerkiksi marraskuussa 1879 porvaristo kestitsi Viipurin linnoitusrykmentin paikkakunnal- ta lähtevää miehistöä paloviinalla ja piirakoilla palkinnoksi sotilaiden kunnioitusta ansaitsevasta käytöksestä kaupungissa.115 Syksyllä 1892 Jenisein rykmentin siir- tyessä pois Viipurista kaupunki kestitsi joukkoja Paraatikentällä ruualla, oluella ja paloviinalla. Joukko kaupunkilaisia oli lisäksi kutsunut rykmentin upseerit jäähy- väisaamiaiselle raatihuoneelle.116 Valtaosa venäläisjoukoista oli sijoitettu vanhaankaupunkiin kaupunkilaisilta suljetuille keskuskasarmeille. Äksiisit, paraatit, sotajoukkojen katselmukset ja juh- lallisuudet pidettiin Paraatikentällä kasarmien edustalla. Esimerkiksi toukokuussa 1890 kaupunkiin sijoitettu tykistörykmentti vietti kentällä vuosijuhlaansa. Ohjel- maan kuului alokkaiden sotilasvala, palveluksensa suorittaneiden kotiuttaminen ja linnoituksen komendantin johtama äksiisi.117 Vuosikymmenien ajan sotilaskäyt- tö ei estänyt Paraatikentän käyttöä muihinkin tarkoituksiin kuten kaupunkilaisten tenniksen peluuseen, pikajuoksija Alexandroffin juoksunäytökseen vuonna 1890 tai kapteeni Cettin kuumailmapallonäytöksiin vuonna 1907.118 Muutama vuosi myöhemmin tämän jälkeen kuitenkin valiteltiin, ettei tenniksenpeluu Paraatiken- tällä enää onnistunut venäläisen sotaväen otettua sen jatkuvaan käyttöönsä.119 Vuosisadan vaihteessa suomalaisten autonomian suojissa versonut kansallis- tunne törmäsi yleisvaltakunnallisia etuja ajaviin venäläisviranomaisiin. Ennen laajojen venäläistämistoimenpiteiden alkua suomalaisten hallitsijauskollisuus oli ainakin julkisissa puitteissa ollut korkealla ja erilaisia keisarillisia tapahtumia juh- listettiin Viipurissakin näyttävästi. Vielä Nikolai II:n kruunajaispäivää 26. toukokuuta 1896 oli vietetty juhlallisin menoin. Kaupungin kadut ja rakennukset olivat olleet juhlakoristeltuja lipuin sekä keisariparin kuvin ja nimikirjaimin (N. A.). Päivän ohjelmaan olivat kuuluneet juhlajumalanpalvelukset kaupungin kirkoissa, suuri sotaväen paraati, ilmaista ruokaa kaupungin köyhille, juhlaillallinen raatihuoneensalissa, musiikkiesityksiä ja ilotulitus. Myös työväenyhdistys oli järjestä- nyt tapahtumien johdosta omat juhlallisuutensa.120 Helmikuun manifesti oli vedenjakaja venäläisten (sotilas)viranomaisten ja kansallismielisten suomalaisten välisessä suhteessa. Venäläisviranomaisten kiris-

51 tyneisiin otteisiin kuuluivat lehdistösensuuri, lehtien lakkauttamiset, virasta erot- tamiset, kotietsinnät, pidätykset, vangitsemiset, maastakarkotukset ja kaupungin suomalaisten joukko-osastojen, tarkk’ampujapataljoonien lakkauttaminen. Viipu- rilainen Östra Finland sai helmikuussa 1899 kyseenalaisen kunnian olla ensim- mäinen kenraalikuvernööri Bobrikovin ainiaaksi lakkauttama sanomalehti. Pian tämän jälkeen mieliä kuohutti suurta adressia keisarille esittelemään pyrkineen lähetystön tyly kohtelu Pietarissa. Lähetystöä johtanut viipurilainen konsuli Eu- gen Wolff kohosi erääksi suomalaisten vastarinnan näkyvimmistä hahmoista. Hän joutui venäläisviranomaisten maastakarkoittamaksi vuosiksi 1903–1905.121 Suo- malaisten reaktiot sortotoimiin vaihtelivat myöntyväisyydestä aktiiviseen vasta- rintaan. Ääriesimerkkinä Viipurissa oli santarmieversti Kramarenkon murha hei- näkuussa 1905 esplanadilla. Ensimmäinen routakausi päättyi vuoden 1905 suurlakkoon, mutta venäläis- ten yhdenmukaistamispolitiikka käynnistyi muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen. Sen aikana kaupungin venäläisvalloituksen 200-vuotisjuhlat vuonna 1910 saivat vahvan poliittisen luonteen. Venäläisviranomaiset pystyttivät Ter- vaniemelle Pietari Suuren patsaan ja laskivat peruskiven uudelle, suurelle orto- doksiselle sotilaskirkolle.122 Tarvittavan maan Tervaniemellä sotilasviranomaiset ottivat omavaltaisesti haltuunsa kaupungilta.123 Patsas pystytettiin paikalle, josta Pietari Suuren kerrottiin vuonna 1710 seuranneen kaupungin piiritystä. Konk- reettisena todisteena tapahtumasta paikalla esiteltiin kyrillistä P-kirjainta, jonka Pietarin kerrottiin omakätisesti hakanneen kallioon. Tähän venäläisen sotahistorian kunniakkaaseen paikkaan oli tutustunut myös kenraalikuvernööri Bobrikov tarkastusmatkallaan kaupunkiin kesällä 1901.124 Venäläiset sotilasviranomaiset vaalivat Pietari Suuren saavutuksia myös avaamalla vuonna 1911 linnassa hänen mukaansa nimetyn sotahistoriallisen museon.125 Lisäksi valtauksessa kuolleiden venäläissotilaiden muistolle pystytettiin pieni harmaakivinen obeliski ulomman Haminanportin ulkopuolelle. Suomalaiset boikotoivat Pietari Suuren patsaan paljastustilaisuutta. Toisen venäläistämiskauden aikana uuden venäläisen soti- laskirkon peruskiven muuraus ja kaupungin venäläisvalloituksesta muistuttavan patsaan pystyttäminen olivat määrätietoisia poliittisia viestejä: Suomi ja Viipuri olivat osa Venäjää. Juuri kesäkuussa 1910 vietettyjen suurieleisten juhlallisuuksen alla Venäjän duuma oli hyväksynyt lakiehdotuksen yleisvaltakunnallisesta lain- säädännöstä, joka rapautti tehokkaasti suuriruhtinaskunnan valtakunnassa naut- timaa erityisasemaa. Venäläinen linnoitus ei lopulta sortunut vihollisen tykkituleen vaan luhis- tui sisältäpäin vallankumoukseen maaliskuussa 1917. Keisarivallan romahtami- nen synnytti venäläisen sotaväen parissa kurittomuutta ja levottomuuksia ympäri Suomea vallan keikahtaessa päällystöltä sotamiesneuvostoille. Viipurissa venäläi- sen varuskunnan sotilaat surmasivat syyskuussa toistakymmentä korkea-arvois- ta upseeriaan. Päävartiossa sai surmansa muun muassa linnoituksen komendantti kenraalimajuri Stepanov, jonka ruumis heitettiin lopuksi Linnansillalta veteen. Ensimmäisen maailmansodan aikana pelko saksalaishyökkäyksestä oli tuonut huomattavia vahvistuksia venäläisjoukkoihin, mutta vallankumouksen jälkeen ve-

52 Punaisten ja valkoisten asemat 28. huhtikuuta 1918 juuri ennen kaupungin valtausta. Kuva: Grandell & Nurmio 1919, liite 4.

näläisjoukkojen määrä oli huvennut nopeasti. Elokuussa kaupungissa ja sen lähis- töllä oli 10 000–12 000 miestä ja lisäksi noin 4 000 miestä linnoitustöissä. Viimei- set venäläiset joukko-osastot hajoitettiin huhtikuussa 1918.126 Syksyllä 1917 Viipurissa piileskeli myös valeasuinen V. I. Lenin. Hänen viimeinen piilopaikkansa sijaitsi Patterinmäen takana Tiiliruukin esikaupungissa sanomalehti Työn toimittajan Juhani Latukan kotona. Sieltä hän lähti tunnistamatto- maksi naamioituna lokakuussa 1917 Petrogradia (Pietari) kohti lähtevään junaan ja laukaisi pian suurten maailmanhistoriallisten tapahtumien vyöryn.127

Punainen ja valkoinen Viipuri

”[N]yt liehuu Suomen lippu tämän linnoituksen yllä ja Viipurista tulee jälleen mei- dän vahva suojamme itää vastaa, ei kuitenkaan, kuten aiemmin, osana toista valtakuntaa, vaan osana suurta, vapaata, itsenäistä Suomea. Pää pystyssä suomalainen voi nyt kulkea isäntänä omassa maassaan.”128 Näin juhlavin sanankääntein kuvaili Viipurissa 1. toukokuuta 1918 antamasssaan päiväkäskyssä valkoisen armeijan

53 Punavankien rivistö kauppatorilla keväällä 1918. Kuva: Suomen vapaussota VIII, 344.

ylipäällikkö Mannerheim tuntojaan saapuessaan Karjalan vanhaan pääkaupunkiin ja nähdessään Torkkelin jylhän linnan. Aamuyöllä 29. huhtikuuta 1918 valkoinen armeija oli työntynyt Viipurin keskustaan. Jääkärimajuri Harald Öhquistin johtama pataljoona oli saavuttanut rautatieaseman yhden jälkeen aamuyöllä ja aloittanut kaupungin puhdistuksen.129 Sisällissodan viimeinen suurtaistelu oli rat- kennut ja kolmisen kuukautta kestänyt punainen valta Viipurissa oli päättynyt. Ensimmäiset kahakat suojeluskuntien ja punakaartien välillä tammikuussa 1918 oli käyty juuri Viipurissa, Pantsarlahden bastionia vastapäätä sijaitsevan Pietisen tehtaan liepeillä. Alakynteen jääneet valkoiset olivat joutuneet perääntymään Venä- jänsaarelle kaupungin jäädessä punaisten käsiin. Porvarillinen kaupunginhallinto sysättiin syrjään. Rahatoimikamarin puheenjohtajan, insinööri Bruno Steniuksen mukaan rahatoimikamariin saapui 30. tammikuuta ”eräs maalari A. Luukkonen”. Hän oli ilmoittanut olevansa työväen valtuuttamain asettama valvoja, jonka mää- räyksiä oli toteltava. Rahatoimikamariin tuotiin työväen valtuustolta kirjelmä, jossa pyydettiin työttömille 75 000 markkaa. Stenius ilmoitti haluavansa alistaa asian kaupunginvaltuuston päätettäväksi, mutta tähän vastattiin, ”ettei se valtuusto koskaan enää kokoonnu.” 130 Pian uusi punainen kaupunginvaltuusto ryhtyi järjestele- mään kaupungin hallintoa uudelle tolalle. Porvarillisen puolen johtomiehiä vangit- tiin. Moni painui maan alle jäämättä odottamaan punakaartin koputusta etuovelle. Punaiset estivät myös porvarillisten lehtien ilmestymisen. Punaisen terrorin kulmi- naatio koettiin vain hetki ennen kaupungin valtausta. Humalainen punakaartilais-

54 joukkio surmasi kolmisenkymmentä vankiaan Viipurin lääninvankilassa.131 Työväenliikkeen vallankumousyritys epäonnistui. Punaisten aluksi tukevalta vaikuttanut jalansija eteläisessä Suomessa oli sodan edetessä käynyt yhä pienem- mäksi. Saksalaisjoukkojen noustua huhtikuussa maihin Hangossa ja Loviisassa punaisten hallitus, kansanvaltuuskunta, oli joutunut siirtymään Helsingistä Viipuriin. Punaisen Suomen loppu oli jo näkyvissä. Hieman ennen kaupungin valtausta melkoinen joukko punaisia johtomiehineen pakeni satamasta anastamillaan laivoilla Pietariin.132 Heidän joukossaan olivat punakaartin ylipäälliköksi diktaattorin val- tuuksin nimitetty Kullervo Manner ja sanomalehti Työn entinen päätoimittaja, kansanedustaja ja kansanvaltuuskunnan sisäasiainvaltuutettu Matti Airola. Kau- punkiin jääneiden punaisten läpimurtoyritys Haminan suuntaan päättyi verilöy- lyyn ja antautumiseen Tienhaaran ja Naulasaaren välissä. Poikkeuksia olivat punakaartin esikuntapäällikkö Edvard Gylling ja ylipäälliköstä rivisotilaaksi alennettu Eero Haapalainen, jotka kieltäytyivät pakenemasta. Hekin onnistuivat kuitenkin myöhemmin keplottelemaan tiensä pois valloitetusta kaupungista. Lukuisten Ve- näjälle siirtyneiden kohtaloksi tuli sittemmin kadota 1930-luvulla Stalinin puhdis- tusten hurmeenhuuruisiin syövereihin. Heihin kuuluivat niin Manner, Airola, Gyl- ling, Haapalainen kuin sanomalehti Työn nimimerkki Jalo (Jalo Kohonen). Osalle viipurilaisista kaupungin valloitus merkitsi pelon ajan päättymistä ja kaivatun laillisen yhteiskuntajärjestyksen palauttamista. Kaupunginvaltuuston pi- täessä ensimmäistä kokoustaan pari päivää valtauksen jälkeen puhetta johtanut kauppaneuvos Ferdinand Alfthan halusikin ilmaista kaupungin kiitokset Viipurin ”punaisesta hunnivallasta” vapauttaneille hallituksen urheille joukoille.133 Osalle viipurilaisia oli sen sijaan tarjolla summittaisia teloituksia ja vankilei- rien kauhuja. Työväen vappumarssi keväällä 1918 eteni sarkatakkisten jääkärien tahdissa. Naulasaaressa vangitut kuljetettiin pitkässä rivistössä Katariinankatua pitkin keskuskasarmille, johon syntyi Viipurin vankileirin suurin toimipiste aivan kaupungin sydämeen.134 Suurimmillaan vankimäärä Viipurissa oli kesäkuussa, 10 350 henkeä.135 Nälkä, ahtaus, puutteellinen hygienia ja sairaudet harvensivat vankilukua ankaralla kädellä. Lisäksi arviolta noin 350 suomalaisen punaisen (tai punaiseksi tulkitun) vallankumousseikkailut päättyivät saman tien kadulla tavat- taessa tai suoraviivaisten oikeudenkäyntien jälkeen vallien välissä, päävartion sei- nää vasten tai Ristimäen koirahaudoilla.136 Teloitettuihin kuuluivat muun muassa maalaiskunnan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, työmies J. E. Tervo Kolikkoin- mäeltä ja sanomalehti Työn ensimmäinen päätoimittaja Emil Lehén.137 Taistelujen aikana Kolikkoinmäellä oli tuhoutunut kymmeniä taloja. Kau- pungin keskusta ei sen sijaan kärsinyt suuria vauriota valtauksessa, minkä Ka- jaanin Sissi-Jääkärien mukana kaupunkiin saapunut nuori Urho Kekkonenkin saattoi todeta.138 Vanhankaupungin talot olivat yleistä epäjärjestystä, tyhjennet- tyjä kassakaappeja ja rikkoutuneita ikkunoita lukuunottamassa ilmeisesti melko lailla kunnossa.139 Valkoisten piirittäessä kaupunkia kymmenisen ammusta oli kuitenkin vahingossa osunut Hackmanin taloon Karjaportinkadun päässä.140 Uuden talon graniittiverhous oli kuitenkin pitänyt pintansa ja sisällä vain muutama kattokruunu ja taulu oli pudonnut. Muiden aineellisten vahinkojen kirjosta

55 kertoivat kaupungin halkovarasto, jota punaiset olivat tuntuvasti verottaneet, ja Ferdinand von Wrightin maalaus ”Pöllö ja jänis”, joka oli saanut kapinan aikana parikymmentä luodinreikää.141 Valkoisten voitto merkitsi kapinaa edeltävän yhteiskuntajärjestyksen palauttamista. Itsenäisyys oli lunastettu kalliilla hinnalla, mikä jätti voittoon kitkerän si- vumaun. Kuten kirjailija Lempi Jääskeläinen vuosikymmeniä myöhemmin totesi riemullinen vapautuksen kevät olikin ”kuin malja, makea raikas juoma, johon joku oli salassa sekoittanut karvaita ryytejä”.142 Huomattava osa kansasta oli voitta- jien näkökulmasta veljeillyt ikiaikaisten perivihollisten, venäläisten kanssa. Sano- malehti Wiborgs Nyheterin päätoimittajan Herman Hultinin käsityksen mukaan vuonna 1918 Viipuri oli ollut ”harhaanjohdettujen, venäläisen myrkyn tartutta- mien punakapinallisten viimeisenä pesäpaikkana.”143 Maan alta Viipurin komen- dantiksi nousseen pankinjohtaja K. N. Rantakarin mukaan Viipurin laajat esikaupungit sisälsivät ”paljon levotonta ainesta”.144 Talikkalan työväenyhdistyksen jäsenistä suuri osa olikin tavalla tai toisella joutunut sisällissodan pyörteisiin.145 Itsenäistymisen ja venäläisjoukkojen karkottamisen myötä koettiin uuden ajan koittaneen. Koko maassa vaikuttaneiden venäläistämistoimenpiteiden lisäk- si erityisesti Viipurissa venäläinen linnoitushallinto oli rajoittanut siviilielämän pyrkimyksiä. Kaupungin uudeksi asemakaava-arkkitehdiksi kesäkuussa 1918 valittu Otto-Iivari Meurman kiteytti pari vuotta myöhemmin monissa viipurilaispuheenvuoroissa ilmaistut ajatukset seuraavasti: ”suomalainen itse jälleen on isän- tä talossaan, ja laajat tulevaisuuden perspektiivit avautuvat Wiipurin kaupalliselle, teolliselle ja henkiselle elämälle”.146 Maan ”vapauduttua vainolaisen ikeestä”147 oli auennut uusi aamunkoitto. Sisällissodan jälkeen porvarillisilla ryhmittymillä on nähty Suomessa olleen kolme perustavaa tavoitetta: maan valtiollisen itsenäisyyden turvaaminen, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen vakiinnuttaminen ja kansallisen integraation pa- lauttaminen. Näistä tavoitteista vallitsi laaja yksimielisyys porvariston piirissä.148 Luterilainen kirkko oli tuominnut jyrkästi kapinan ja siitä tuli valkoiselle Suomel- le tärkeä tukipilari.149 Vallitsevan patrioottis-nationalistisen arvojärjestelmän suurimpana ulkoisena uhkana pidettiin bolshevistista Neuvostoliittoa.150 Raja kansallisen ja epäkansallisen välille piirtyi maan sisälle. Työväestön kapina tulkittiin siten, että osa kansasta oli liittoutunut itsenäisyyden vihollisten kanssa. Porvarilli- sen puolen aseelliselle järjestölle, suojeluskunnalle, sisäinen ja ulkoinen uhka olivat saman kolikon eri puolia. Sotien välisenä aikana julkisuuden jälkikäteiskontrolli toimi paljolti ennakko- sensuurin tavoin estäen hallitsevan arvojärjestelmän kritiikin.151 Valkoisen armeijan voitto takasi, että Suomen virallisen kulttuuri-identiteetin rakentaminen tapahtui heidän ehdoillaan. Oikeistolainen arvojärjestelmä ei ollut suinkaan yhtenäinen. Porvarillisten puolueiden piirissä oli erimielisyyttä muun muassa hallitusmuodosta (monarkistit vastaan tasavaltalaiset) ja ruotsin kielen asemasta Suomessa. Viipurin sanomalehdistö noudatteli poliittisen puoluekartan rajoja. Suurin osa lehdistä kuului porvarilliseen leiriin. 1920–30-luvulla Viipurin suurin sanomalehti oli Kansallisen Kokoomuksen äänenkannattaja Karjala (1904–).152 Sen päätoi-

56 mittaja vuosina 1920–1944 oli O. J. Brummer. Muita pidempiaikaisia porvarillisia lehtiä olivat Kansallisen Edistyspuolueen Karjalan Aamulehti (1915–1924) ja Maalaisliiton Maakansa. Ainoa ruotsinkielinen sanomalehti oli Wiborgs Nyheter, jonka yhteiskunnallinen asema hiipui ruotsinkielisen väestön jäädessä vähemmis- töön poliittisessa päätöksenteossa. Myös lehtitoiminnan taloudelliset toiminta- edellytykset heikkenivät Venäjän vallankumouksen seurauksena, sillä kolmannes levikistä oli mennyt Pietariin.153 Lehden pitkäaikainen päätoimittaja oli Herman Hultin (1915–1931). Kaupungissa ilmestyi myös Isänmaallisen Kansanliikkeen ää- nenkannattaja Karjalan Suunta (1933–1939). Epäonnistunut vallankumous jakoi työväenliikkeen kahtia. Neuvosto-Venäjäl- le paenneet työväenliikkeen radikaalit perustivat Moskovassa Suomen Kommu- nistisen Puolueen, jonka toiminta oli alusta alkaen Suomessa kielletty. Puolueen maanalainen toiminta Suomessa tähtäsi uuteen vallankumoukseen ja porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoamiseen. Vuoden 1930 kommunistilakien nojalla tukahdutettiin lopulta kaikki kommunistien julkinen toiminta. Radikaalein porvarillisen yhteiskunnan vastavoima, jonka sallittiin julkisesti tuoda esille mielipi- teitään, oli Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP). Sen uudet johtajat pää- tyivät tavoittelemaan ihanteitaan parlamentaarisin keinoin. Puolueen sallittiin osallistua vaaleihin ja siitä tuli pian jälleen maan suurin puolue, mutta se joutui kamppailemaan työväestön kannatuksesta äärivasemmiston kanssa. SDP:n piirissä esitettiin siten myös kommunistien ja Neuvostoliiton vastaisia mielipiteitä.154 Tunnettu vallankumouslinjan vastustaja, sanomalehti Työn entinen päätoimit- taja Evert Huttunen ryhtyi vuoden 1919 alussa julkaisemaan sanomalehti Kansan Työtä, josta tuli SDP:n uusi äänenkannattaja Viipurissa.155 Kaupungissa ilmestyi- vät myös Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen lyhytaikainen sanomalehti Työ (1921) ja kommunistinen maakuntalehti Työ (1927–1930), jonka taival katkesi lakkauttamiseen. Kansan Työ kritisoi säännöllisesti suojeluskuntia ja valkoisten vapaussotakäsitystä ja sen juhlintaa.156 Maailmansotien välisenä aikana Viipurin nähtiin osin menettäneen aiempaa kansainvälistä ja monikulttuurista luonnettaan.157 Tähän vaikuttivat suomen kielisen väestön kasvu, ruotsin kielen aseman heikentyminen poliittisessa ja kulttuurielämässä, Venäjän talous-, kulttuuri- ja matkailuyhteyksen katkeaminen sekä aktiivinen suomalaistaminen. Monikulttuurisuuden häviäminen ei kaikkia miellyttänyt. Opettaja, matkakirjailija ja toimittaja Ernst Lampén kaipaili 1920-luvun alun Viipurissa vierailessaan Pietarin kosmopoliittista sivistyneistöä: ”Viipuri oli ennen Suomen kosmopoliittisin kaupunki, pitääkö sen nyt muuttua supisuomalaiseksi?”158 Sitä vastoin Viipuria Seura-lehdessä esitellyt sanomalehti Karjalan toimittaja Ilmari Raekallio (ent. Hagelberg) ei erityisemmin tunnu heitä kaivanneen. Suomalaista valtaväestöä ryyditsi Raekallion mukaan vielä pieni ruotsalais-saksalainen viipurilaisryhmä, ”kodikas muisto menneiltä ajoilta”. Aiemmin suuri venäläinen asutus oli sen sijaan hävinnyt miltei olemattomiin. Raekallion mukaan ”historian nemesis” oli langettanut sille tuomionsa.”159 1920–30-luvun Viipuri oli korostetun suomalainen. Kaupunkiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa muuttaneiden valtaosa oli ollut suomenkielisiä. Heidän

57 Kartta Venäjän valtion omistamista kiinteistöistä, jotka siirtyivät Suomen valtion omistukseen. Kuva: Komiteanmietintö 1920 n:o 18.

osuutensa väestöstä vuonna 1930 oli jo 93,6 prosenttia. Ruotsin kielen painoarvo Viipurissa kuten yleisemminkin Suomessa oli vähenemässä. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tuoneen kunnallisvaaliuudistuksen, esikaupunkiliitosten sekä suomenkielisten muuttoliikkeen myötä varakkaan ruotsinkielisen väestönosan ylival- ta kunnallishallinnossa mureni. Ruotsinmieliset saivat vuoden 1919 42-jäseniseen valtuustoon vielä 5 edustajaa, mutta heidän määränsä laski lopulta yhteen.160 Ruot- sinkielisten osuus väestöstä oli vuonna 1930 vain 3,5 prosenttia. Ruotsalainen tyt- tökoulu (Svenska flickskolan i Wiborg) lopetti toimintansa vuonna 1937. Oma talo Karjalankadulla luovutettiin suomalaiselle tyttökoululle ja koulu yhdistettiin Viipu- rin ruotsalaiseen lyseoon. Saksankielisten osuus oli pudonnut jo historiallisen kuri- ositeetin tasolle. Vuonna 1930 saksankielisiksi luokiteltiin 439 henkeä, mikä vastasi vain 0,6 prosenttia kaupungin väestöstä. Venäjänkielisten osuus oli vuoden 1930 virallisissa tilastoissa pudonnut 2,5

58 prosenttiin.161 On kuitenkin arveltu, että venäjää puhuvat halusivat poliittisis- ta syistä tulla luokiteltua suomenkielisiksi.162 Venäläisiä sukunimiä ryhdyttiin it- senäistymisen jälkeen myös suomalaistamaan.163 Muutoinkin venäjän kieltä näki ja kuuli Viipurissa aiempaa vähemmän. Venäläiset sotilaat olivat hävineet. Lisäk- si poissa olivat sulkeutuneen itärajan taakse jääneet venäläiset matkailijat, jotka olivat kansoittaneet kesäisin Viipurin ympäristön huviloita. Myöskään venäläistä- miskauden pyrkimyksiin kuulunut pakkovenäjän tarjoilu koulunuorisolle ei tullut enää kysymykseen. Kolme kaupungin neljästä venäläisestä koulurakennuk- sesta otettiin valtion haltuun ja annettiin suomenkielisten koulujen käyttöön.164 1920–30-luvulla kaupungissa toimi vain yksi venäjänkielinen koulu.165 Toukokuusta 1918 lähtien kaupungissa vanhastaan asuneet vieraiden maiden, lähinnä Venäjän, alamaiset ryhtyivät tekemään Suomen senaatille kansalaisuusoi- keushakemuksia. Venäjän alamaisiin kuuluivat esimerkiksi kauppias Sergei Mosk- vin, kauppias Ivan Pugin perheineen ja talonomistaja Petter Morosoff, mutta myös saksalaiseen seurakuntaan kuulunut, Viipurissa 1868 syntynyt vapaaherra Nicolai von Mend ja juutalainen valokuvaaja Julius Indursky perheineen.166 1920-luvun lopulla Viipurissa oleskeli omien kansalaisten lisäksi tuhansia pakolaisia. He olivat pääosin peräisin Itä-Karjalasta. Suomalainen yhteiskunta jakoi pakolaiset kansalli- suuden perusteella ”hyviin” ja ”huonoihin”. Hyviä olivat suomensukuiset heimopa- kolaiset ja huonoja venäläiset.167 Itsenäistymisen myötä Venäjän keisarillisen armeijan tilalle astuivat Suomen armeijan joukot. Viipuri muuntui venäläisestä linnoituksesta Suomen suurimmaksi varuskuntakaupungiksi, jonka joukkoja johdettiin vanhasta linnasta käsin. Sinne majoittuivat 2. Divisioonan esikunta ja sen jälkeen Armeijakunnan esikunta, joiden johdossa oli vuodesta 1925 lähtien Harald Öhquist. Sotilaiden läsnäolo Vii- purissa siis jatkui, mutta venäläisten tilalla olivat nyt väestön valtakieltä puhuvat asevelvolliset, joten valanvannomistilaisuudet ja paraatit saivat perin toisen luonteen kuin aiemmin. Tuhansien nuorten miesten poistuessa loma-aikoina kasar- meiltaan ei tosin järjestyshäiriöiltäkään voitu aina välttyä.168 Venäjän kruunun ja sotaväen hallussa olleet maa-alueet ja rakennukset siirtyi- vät sotasaaliina Suomen valtion haltuun.169 Niihin kuuluivat esimerkiksi Patterin- mäen linnoitus, Pyhän Annan kruunu, vanha linna, Papulan kasarmialue ja monet rakennukset vanhassakaupungissa. Huhtikuun lopussa 1923 valkoinen Viipuri juhli näyttävin menoin kaupungin valloituksen viisivuotisjuhlaa kirkonkellojen soidessa ympäri juhlaliputettua kaupunkia. Kreikkalaiskatolisten kirkkojen kellot olivat sen sijaan vaiti ”kuin yh- teisestä sopimuksesta”, mikä närkästytti sanomalehti Karjalaa.170 Venäjänkielisen väestön parissa ei todennäköisesti ollut unohdettu vapauttajien poikkeuksellis- ta julmuutta ”ryssiä” kohtaan. Keväällä 1918 valkoisten valloittajien viha oli kohdistunut erityisesti venäläisiin.171 Sotaahan markkinoitiin nimenomaan vapaus- sotana venäläisistä, vaikka venäläisten sotajoukkojen osuus taistelutapahtumiin on sittemmin todettu kokonaisuutena ottaen melko vähäiseksi. Karjalan rinta- malla venäläisillä sotajoukoilla oli kuitenkin muuta Suomea suurempi merkitys. Itse Viipurin venäläisen varuskunnan tuki punakaartille oli sen sijaan vähäistä.

59 Vuonna 1923 valmistuneen Venäjänsaaren muistomerkin oli suunnitellut arkkitehti Uno Ullberg. Muistomerkin muurien suojassa seisovassa alttarimai- sessa muistokivessä oli seuraava runoilija Eero Eerolan omistuskirjoitus:

22·1·1918 Tässä ei kysytty montako miest’ oli meitä, vannottu vala vei käymään taattojen teitä, kaatua, voittaa – muuta ei määrää mitään, Karjalan kalpa taas löi iskunsa itään, Valkeni vihdoin vapauden huomenenkoitto. Säilytä, Herra, Suomelle aina tää voitto! Kuva: Kansalliskirjasto.

Niiden välillä käytiin maaliskuussa 1918 jopa pieni kahakka.172 Valkoisten joukkojen on arvoitu surmanneen kaupungin valloituksen yhteydessä 360–420 ve- näläisiksi tulkittua henkilöä.173 Etnisen alkuperän, kansalaisuuden tai poliittisten mielipiteiden selvittämiseen ei uhrattu liiemmin aikaa. Surmattujen joukossa oli Venäjän armeijassa palvelleiden venäläisten sotilaiden lisäksi vähemmistökan- sallisuuksien edustajia kuten puolalaisia, venäläisiä siviilejä, kaupungissa vanhastaan asuneita venäjänkielisiä Suomen kansalaisia ja jopa koululaisia. Surmattujen joukkoon päätyi lisäksi lukuisia tunnettuja valkoisten kannattajia. Suurin yksit- täinen surmateko tapahtui heti valtauspäivänä Pyhän Annan kruunun linnoituksen Haminanporttien välissä. Yhdessä joukkoteloituksessa surmattiin noin 200 melkoisen umpimähkään valittua venäläisiksi arvioitua henkilöä. Tästä tapahtumasta olivat vapaussodan viralliset historiat vaiti eikä surmapaikallakaan mi- kään jälkeenpäin viitannut tapahtuneeseen. Eräälle uhrien toisaalla sijainneelle joukkohaudalle pystytettiin kuitenkin myöhemmin muistomerkki, jossa oli ker-

60 Viipurin sankaripatsas (kuvan- Itsenäisyyspatsas Tervaniemen laella (kuvanveis- veistäjä Gunnar Finne ja arkkiteh- täjä Gunnar Finne, 1927). Punaisesta graniitista ti Carolus Lindberg, 1921). Kuva: veistetty jylhäpiirteinen leijona katsoi tuimasti idän Petri Neuvosen postikorttikokoelma. suuntaan, josta patsaan paljastuspuheen pitäjän, hovioikeuden presidentti J. F. Selinin mukaan vaarat uhkasivat maata ja kansaamme. Sanomalehti Karjalan vuoden 1927 itsenäisyyspäivän numeron mukaan Venäjän vaaran torjuminen olikin ”koko historiamme ydinajatus” (Karjala 6.12.1927 ”Itse- näisyytemme 10-vuotispäivänä”). Kuva: Sandberg & Viherjuuri 1936, 54.

toman mukaan venäjänkielinen teksti ”Me odotimme teitä vapauttajina ja te toitte kuolemaa”.174 Valtausta seuranneiden mielivaltaisten ja viinanhuuruisten päivien veriteko- jen ei voi katsoa heijastelevan yleisemmin kaupunkilaisten suhdetta venäläisiin. Valtausjoukot koostuivat pääosin muualta Suomesta kotoisin olleista taistelijoista, joille monikulttuurinen rinnakkainelo oli vierasta. Itsenäistymisen myötä venäjän- kielisten ja venäjän kielen asemassa Viipurissa tapahtui kuitenkin ratkaiseva muutos. Kaikki kaupunkilaiset eivät olleet pahoillaan venäjän kielen ja venäläisyyden aseman heikentymisestä. 1920-luvulla Viipuriin ja sen lähistölle pystytettiin joukko julkisia muisto- merkkejä: valkoisen armeijan sankaripatsas (1921), Venäjänsaaren retkikunnan muistomerkki (1923) ja itsenäisyyden patsas (1927). Niihin kytkeytyi porvarillisen Viipurin rituaaleja ja seremonioita, joilla pönkitettiin valkoista arvomaailmaa. Näiden 1920-luvun porvarillisten muistomerkkien sarjaan voidaan lukea

61 62 myös Pyöreän tornin muuttaminen historialliseksi ravintolaksi vuonna 1923. Hävinneen osapuolen sankareille ei muistomerkkiä pystytetty. Punaisten jouk- kohaudat sijoitettiin kaupungin ulkopuolella entiselle eläinten hautausmaalle. Vuonna 1920 viranomaiset estivät paikalle suunnitellun muistomerkin pystyttä- misen.175

Suomen toiseksi suurin kaupunki

Maailmansotien välisenä aikana kaupunki jatkoi yhä kasvuaan. Vuonna 1920 viipurilaisia laskettiin olevan 53 564, joista enemmistö asui vielä Viipurin maalaiskunnan puolella. Tilanne muuttui kun laajat esikaupunkialueet liitettiin kaupunkiin valtioneuvoston määräämällä pakkoliitoksella kolmessa vaiheessa vuosina 1924, 1928 ja 1933.176 Vuonna 1930 väkiluku oli jo 72 239 henkilöä. Kun vuoden 1932 alussa kuuden tuhannen asukkaan Uuraan ulkosatama liitettiin Viipu- riin, kaupungista tuli maan väkiluvultaan toiseksi suurin asutuskeskus. Talviso- dan alla kaupungin väkiluvun arvellaan olleen 75 000–80 000 henkeä.177 Näistä vanhassakaupungissa asui enää alle viisi prosenttia (3449 henkeä).178 Vanhakau- punki oli jatkuvasti kasvavan ja laajenevan Viipurin historiallinen ydin. Vaikka sisällissota oli päättynyt kapinallisten tappioon, seuraavina vuosina toteutettiin Suomessa monia niistä vaatimuksista, joita työväenliike oli ajanut.179 Niihin oli kuulunut esimerkiksi esikaupunkien liittäminen kaupunkiin. Yhteis- kunnalliset uudistukset sekä kaupunginhallintoon ja eduskuntatyöskentelyyn osallistuminen sitoivat työväenliikettä sen vasenta äärilaitaa lukuun ottamatta osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Äärivasemmisto marginalisoitiin lopulta maan alle, kun taas SDP:n piirissä suuntauduttiin uudistamaan yhteiskuntaa vallitsevan järjestyksen puitteissa. Kunnallisvaaleissa otettiin käyttöön yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. 1920-luvun alussa Viipuri oli Suomen porvarillisin kaupunki, mutta vasemmiston edustus kaupunginvaltuustossa kasvoi sitä mukaa, kun uusia esikau- punkialueita liitettiin kaupunkiin. Vuoden 1933 valtuustoon valittiin 22 sosiaali- demokraattia ja 25 porvarillisen puolueen edustajaa.180 Kaupungin koon kasvaessa kunnalliset tehtävät ja niiden hoitoon tarvittava hallinto erilaisine lauta- ja toimikuntineen kasvoi ja monipuolistui. Rahatoimikamarin korvasi vuonna 1929 kaupunginhallitus, jonka johtoon tuli kaupunginjohtaja. Vii- purin ensimmäinen ja samalla viimeinen kaupunginjohtaja oli varatuomari Otto Arno Thuneberg (1935– Tuurna), kapteeni (evp), suojeluskunta-aktiivi, karjalaisen heimoaatteen mies ja apeltaan, suurliikemies Juho Hallenbergiltä periytyneen kauppaliikkeen entinen toimitusjohtaja. Toinen kaupunginhallituksen kahdesta va-

Pitäjänkartta vuodelta 1939. Kuva: Maanmittauslaitos.

63 1930-luvun näkymä itäisistä esikaupungeista Patterinmäen suuntaan nähtynä. Kuva: Helios Oy:n valokuvakokoelma. Eino Partasen perikunta.

rapuheenjohtajasta edusti porvarillisia puolueita, toinen sosialidemokraatteja. Sisällissota oli monessa suhteessa jakanut Suomen henkisesti kahtia. Poliitti- sessa ja järjestöelämässä näkyi kahtiajako oikeistoon ja vasemmistoon. Monet elä- män alueet jakautuivat kahteen leiriin vähittäiskaupasta, lehdistöstä, kulttuuri- ja urheiluseuroista alkaen.181 Viipurin kunnallisvaaleissa kumpikin puoli yhdisti voimansa liittoutumalla. Esimerkiksi vuoden 1933 kunnallisvaaleissa olivat vastak- kain Yhtynyt porvaristo ja Sosialidemokraattinen vaaliliitto. Vasemmiston val- taanpääsyn estämiseksi porvarilliset tahot muodostivat vuonna 1936 vaaliliiton, jonka tunnuksena oli ”Valkoisen Viipurin puolesta”. Toisaalta päinvastaistakin ke- hitystä tapahtui. Esimerkiksi porvarillinen Viipurin Näyttämö ja Viipurin Työvä- enteatteri yhdistyivät 1930-luvun alussa Viipurin kaupunginteatteriksi, josta tuli näin kaikkien väestönosien yhteinen kunnallinen kulttuurilaitos. Kaupunginval- tuustossa oikeisto ja vasemmisto löysivät kunnallisten asioiden hoitamisessa myös yhteisiä säveliä. Kaksi asiaa, joita vasemmiston edustajat säännöllisesti kuitenkin vastustivat, olivat määrärahojen myöntäminen suojeluskunnalle ja kaupungin tonttien myyminen.182 Venäjän kauppayhteyksien katkeaminen kolhaisi kaupungin liike-elämää.183 Lisäksi Viipuri menetti asemansa maan suurimpana puutavaran vientisatamana 1920-luvun puolivälissä Kotkalle. Kaupan ja merenkulun edellytysten parantami- nen oli korkealla kaupunginhallinnon esityslistalla. Saimaan kanavan uudistamis- ja laajennustyö käynnistyi vuonna 1926 ja Eteläsatamaa laajennettiin entisestään 1930-luvulla.

64 1920–1930-luvun ilmakuva vanhastakaupungista. Kuva: Sandberg & Viherjuuri 1934, 68.

Asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin johdolla esikaupunkien asemakaavaa ja rakennuskantaa pyrittin taivuttamaan lähemmäs virallisia asumis ihanteita.184 Yksi esikaupunkeihin liittyvä tehtävä oli sisällissodassa tuhoutuneen Kolikkoinmäen osan jälleenrakentaminen. Vielä 1920-luvun puolivälissä itäis- ten esikaupunkien asuinoloja kuvattiin varsin synkin sanankääntein.185 Seuraa- van vuosikymmenen alussakaan ei tiestö suinkaan kaikkialla sallinut liikkumista autolla. Jälkikäteen on muisteltu, että esikaupunkielämä alkoi kuitenkin itsenäi- syyden ajalla muuttua parempaan suuntaan.186 Itäisten esikaupunkialueiden uu- delleenkaavoitetuille osille alkoi valmistua hartiapankkirakentamisena tyyppipii- rustuksiin perustuvia omakotitaloja. Joukkoliikenteen palvelut ulotettiin itäisiin esikaupunkeihin, kun raitiolinjat Ristimäelle (1922) ja Kolikkoinmäelle (1926) sekä niitä Kelkkalan kautta yhdistävä ympyrälinja (1937) valmistuivat.187 Vuonna 1930 ero keskeisten kaupunginosien (Linnoitus, Salakkalahti, Repola) ja itäisten esikaupunkien asukkaiden taloudellisen asemassa oli kuitenkin kunnallisverotuk- sen avulla mitattuna vielä selvästi nähtävissä.188 Itäisissä esikaupungeissa väestö painottui lähemmäs tulojakauman alapäätä. Keskeisissä kaupunginosissa asui sen sijaan melkoinen joukko kaupunkilaisia, joilla oli esikaupunkilaisia kymmen- tai jopa monikymmenkertaisesti suuremmat tulot. 1930-luvun lamakauden taituttua Suomen talous kehittyi suotuisasti, mikä toi kasvavaa hyvinvointia yhä laajemmil- le joukoille. Liike-elämän painopiste siirtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Entisestä linnoituksesta Salakkalahden ja Repolan kaupunginosiin.189 Jo 1910-luvulla kat-

65 VENÄJÄN ITSENÄISEN asukasta VALTIOLLINEN ASEMA VALLAN AIKA SUOMEN AIKA

80 000 Krimin sota Ensimmäinen Talvisota SODAT 1853-1856 maailmansota 1939-1940 1914 – 1919 Sisällissota 1918 70 000

KUNNALLISHALLINTO Kaupunginvanhimmat Kaupunginvaltuusto 1875-1918 1917 kunnallislain mukainen kaupunginvaltuusto 60 000 Saimaan Helsinki-Pietari Joensuu-Viipuri Säännöllinen kanava rautatie rautatie lentoliikenne LIIKENNEYHTEYDET 1856 1870 1894 Raitiovaunuliikenne 1937 Satamarata 1912 1894 50 000

Linnoitus Etelävallien VALLIT luovutetaan purkaminen kaupungille 1913 1860 40 000

RAKENTAMINEN Kerrostalorakentamisen kiivain vaihe vanhassakaupungissa 1887-1912 30 000

VÄESTÖ Väkiluku koko väestönlaskenta-alueella 20 000

Väestö, jonka äidinkieli suomi 10 000

Väestö, jonka äidinkieli venäjä, ruotsi, saksa tai muu

1850 1860 1870 1880 1890 1900 1910 1920 1930 1940

Aikajana Viipurin historiasta vuosina 1856–1939. Väestötiedot perustuvat vuosien 1870–1930 osalta Suomen virallisen tilaston tietoihin. Luvut sisältävät sekä varsinaisen kaupungin että esikaupunkien asukkaat. Lukuihin sisältyy vuosina 1870–1900 myös venäläinen sotaväki. Vuosien 1856–1870 ja 1930–1939 osalta tiedot ovat osin hypoteettisia.

66 sottiin Torkkelinkadun ohittaneen Katariinankadun tärkeimpänä liikekatuna.190 Vanhankaupungin pienet, epäsäännöllisen muotoiset tontit sekä uudempiin kaupunginosiin verrattuna kapeat kadut eivät soveltuneet parhaalla mahdollisella tavalla rationaalisen rakennus- ja liiketoiminnan tarpeisiin. Kiivaimman rakentamisen aika oli siellä takana päin. Vanhakaupunki edusti toista aikaa kuin leveiden katujen, säännöllisten korttelien ja modernin arkkitehtuurin Viipuri. Kahdeksan vuosikymmenen aikana vanhakaupunki oli muuntunut linnoituksesta historialliseksi kaupunginosaksi. Seuraavaksi tarkastelemme lähemmin, miten tuo muutos tapahtui. Toivotan lukijan tervetulleeksi vanhankaupungin kapeille mukulakivikaduille, jossa ovat häntä ennen astelleet kauppiaat, satamajätkät, vossikat, venäläinen sota- väki, sarkatarkkinen valkoinen armeija, punavankirivistöt ja – myös jokunen kaupungin historiallisia rakennuksia ihmetellyt matkailija.

67 68 VALLIEN VÄLISSÄ

Ensisaapuminen Viipuriin ei juuri tee edullista vaikutelmaa, sillä ahtaat ja kapeat kadut, vanhat merkilliset rakennukset, jotka joka askeleella muistuttavat luostareista, kasarmeista tai vastaavista ja lopuksi vallit, jotka tuskallisesti ympäröivät kaikkea ja joiden läpi kaupunkiin ajetaan matalien ja synkkien porttien alta — huomatkaa että puhun linnoituksesta, jota täällä mieluummin kutsutaan ”kaupungiksi”, sillä esikaupungeista ei niiden väkirikkaudesta huolimatta ole paljoa sanottavaa — vaikuttavat niin lannistavilta, niin rajoittavilta, että muuttuu täysin alakuloiseksi etenkin jos on tulossa leveiden ja autioiden katujen Turusta tai säännöllisestä, luotisuoran kauniista Helsingistä. (Wiborg 23.1.1857 ”Bref från Wiborg”)

Vielä 1850-luvulla Viipuria vannehti kivinen vyö. Linnoituksen muotoilua olivat ohjanneet sotilaalliset näkökohdat. Tavoitteena oli hankaloittaa mahdollisen hyökkääjän etenemistä, sallia esteetön tulitus etumaastoon ja suojata puolustajia vihollisen tulelta. Kaupunkia ympäröivät paksut, luonnonkivellä verhotut maaval- lit. Niihin kuului yhdeksän bastionia, joita suorat kurttiinimuurit yhdistivät. Val- lien laella oli rintavarustuksen suojaama tasanne. Kaupunkilaisten yhteytenä ul- komaailmaan olivat vallien läpi johtavat portit, jotka voitiin tarvittaessa sulkea raskailla ovilla.1 Meren suunnalla vallien eteen jäi vain kapea kaistale maata. Sen sijaan mantereen suunnalla linnoituksen rakenne oli monimutkaisempi. Valliketjun ulkopuolella oli sekä kuiva että vedellä täytetty vallihauta. Lisäksi kurttiinimuurien suojaksi oli rakennettu ulkovarustuksia, kaksi raveliinia. Etumaasto pidettiin avoimena, jotta rakennukset eivät tarjoaisi suojaa hyökkääjälle. Linnoituksen edessä oli ulos- päin viettävä matala maaluiska eli glasiisi ja puisesta esikaupungista sitä erotti laaja rakentamaton alue, linnoitusesplanadi. Sen leveydeksi olivat sotilasviranomaiset määränneet 130 venäläistä syltä eli noin 270 metriä.2 Viipuria idästä lähestyvä kohtasi ensin Pietarin lopotin eli esikaupungin.3 Sen katuja reunustivat puutalot, mihin osasyynä oli, että kivitalojen rakentamista oli sotilaallisista syistä rajoitettu. Aukean linnoitusesplanadin yli johti kiveämätön, kesällä ”pölyinen” ja syksyllä ”pohjaton” tie, joka oli 1850-luvulla saanut laidoilleen lehmus- rivistöt.4 Tien vieressä levittäytyivät Salakkalahti liejuisine rantoineen sekä venäläis- sotilaiden kaali- ja perunamaat.5 Tien päässä oli kaksi porttia (ven. kalitka): Suuri kalitka Pikku raveliinin kohdalla ja Pieni kalitka Pyöreän tornin vieressä. Vetisen ja

Osa Viipurin linnoituksen pääasemakaavasta vuodelta 1854. Kuva: VeSA Viipurin linnoitus- ja rakennuspiirustukset. 77 MT. KA.

69 Venäläisen insinöörikomennuskunnan laatima Pietarin tornin (”Pyöreä torni”) julkisivupiirustus vuodelta 1833. Tornin vieressä oli portti, Pieni kalitka, joka johti Pietarin esikaupunkiin vievälle tielle. Kuva: Viipurin insinöörikomennuskunnan linnoitus- ja rakennuspiirustukset, 1:789. MMA. haisevan vallihaudan yli päästiin puisia siltoja pitkin. Pitkänomaista vallihautaa kutsuttiin venäjänkielisen nimityksen mukaan ”karandaschiksi” eli lyijykynäksi. Lännestä päin kaupunkiin saavuttaessa asteltiin ensin Pyhän Annan kruunun linnoituksen kaksiosaisen Haminanportin läpi. Sieltä matka jatkui Turunsillal- le. Vieressä seisoi pienellä kalliosaarella Viipurin linna, jonka keskustorni kohosi korkealle kaupungin yläpuolelle. Venäläisen varuskunnan käytössä ollut linna oli vailla sotilaallista merkitystä ja siinä toimi vankila. Itse kaupunkiin päästiin sillan päässä olevasta Turun portista. Vallien läpi päässyttä kulkijaa oli ensimmäisenä vastassa linnoituksen päävartio venäläisine sotamiehineen. Valokuvaus ei 1850-luvulla ollut Viipurissa tuntematonta, mutta käytössämme ei ole valokuvaa, joka kertoisi miltä kaupunki tarkalleen näytti hetkeä ennen vallien purkamista. Ilman taiteilija Theodor Albert Sprengeliä olisimme pelkästään pienemmistä tiedonsirpaleista jälkikäteen koostetun yleiskuvan tai varhaisempien kaupunkinäkymien varassa. Sprengelin piirrokset tuotiin ”taidetta rakastavan ylei- sön” tietoisuuteen ja lukijoiden tilattavaksi sanomalehti Wiborgin palstoilla toukokuussa 1859.6 Piirroksia mainostettiin ”erittäin luonnonmukaiseksi” ja ”taiteellisel- la taitavuudella toteutetuksi”. Tähän arvioon voikin nykynäkökulmasta katsottuna suurelta osin yhtyä taustalla häämöttävien kukkuloiden ehkä tarpeettoman alppi- maisia piirteitä lukuunottamatta. Dresdenissä ja Düsseldorfissa opiskellut Spren-

70 Pantsarlahden bastioni. Viipurin insinöörikomennuskunnan piirustus vuodelta 1855. Kuva: VeSA Viipurin linnoitus- ja rakennuspiirustukset 732. MV.

gel toimi piirustuksenopettajana kaupungin saksankielisessä koulussa, jota esittä- vä piirros saikin taulussa kunniapaikan. Hän tarjosi maalaus- ja piirustustunteja paikkakunnan rouville sekä osallistui sikarinpolttajaa esittävällä maalauksellaan myös ensimmäiseen Suomen Taideyhdistyksen näyttelyyn Viipurissa. Syyskuus- sa, uudessa lukiotalossa olleen näyttelyn jo avauduttua Dresdenissä painettu litografia saapui tilaajille. Heidän eteensä avautui seitsemän kuvaa Viipurista ja sen tärkeimmistä nähtävyyksistä. Kuvat päätyivät seuraavana vuonna esille myös Tukholmassa julkaistuun kuvalehteen Illustrerad Tidning.7 Suurin kuvista esitti Viipuria Papulanvuoren laelta nähtynä. Se antaa hyvän käsityksen Linnoituksen kaupunkikuvasta juuri ennen linnoitusvallien purkamista.8 Esiteollisen ajan kaupunkikuva oli voimakkaan hierarkkinen. Kaupungin tärkeimmät julkiset rakennukset, kuten kirkot ja raatihuone, hallitsivat kasarmien ohella kaupunkikuvaa. Yksityistalojen yläpuolelle kohosi viisi torninhuip- pua: venäläisen kirkon kellotorni, suomalaisen kirkon kellotorni (Raatitorni), saksalais-ruotsalaisen kirkon kellotorni, Pyöreä torni ja keskellä ylimpänä vanhan tuomiokirkon kellotorni. Muutoin vallien ympäröimää Linnoitusta peitti pääosin yksi- ja kaksikerroksisten puu- ja kivitalojen matto. Vallit, meri ja rakentamaton linnoitusesplanadi erottivat Linnoitusta ympäröi- västä esikaupunkiasutuksesta. Linnoitushallinto sääteli sotilaallisista syistä monin

71 tavoin kaupungin siviiliväestön rakennustoimintaa. Rakennuspiirustukset piti hy- väksyttää Viipurin maistraatin lisäksi Pietarin insinöörihallinnossa.9 Piirustuk- set saattoivat viettää matkalla vuodenkin verran.10 Linnoituksessa yksityistaloja ei saanut sijoittaa vallien kylkeen eikä linnoitusesplanadeille saanut rakentaa.11 Venä- jän kruunu omisti Linnoituksessa suuren joukon varuskuntaelämää palvelevia rakennuksia kuten kasarmeja, vartiorakennuksia, varastoja, työpajoja, vajoja ja talle- ja. Kaupungin tärkein kasarmialue, keskuskasarmit, sijaitsi Linnoituksessa, jonne oli Paavali I:n hallintokaudella 1700-luvun lopulla rakennettu vierekkäin neljä pit- kää yksikerroksista kasarmia. Suomalaiset kaupungit olivat puutalovaltaisia ja toistuvien kaupunkipalojen takia rakennukset olivat nuoria. Linnoituksessakin oli raivonnut kaksi pienempää kaupunkipaloa vuosina 1817 ja 1834.12 Viipurissa oli kuitenkin myös huomattava määrä kivirakennuksia, joista osa oli varsin vanhoja. Linnoituksen yksityistalojen omistajat olivat pääosin säätyläisiä: kauppiaita, virkamiehiä, käsityöläisiä ja upseereja tai heidän perillisiään.13 Siviiliväestön rakennustoimintaa oli 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa ohjattu muiden venäläiskaupunkien, kuten Riian tapaan erityisten mallijulkisivujen avulla, jotka edustivat tuon ajan kansainvälistä uusklassista arkkitehtuuria.14 Tuolloin kaupunkiin oli kohonnut joukko kaksiker- roksisia kivitaloja, joiden julkisivun keskiosassa oli päätykolmio. Talon viistettyä kulmaa koristi usein parveke, jonka takorautakaiteessa ilmoitettiin talon raken- nusvuosi. Viipurissa oli 1700-luvun lopulta asti toiminut ensin kuvernementin- sitten kaupunginarkkitehti. Arkkitehdit olivat piirtäneet suunnitelmia sekä kaupungin julkisia rakennuksia että yksityistaloja varten.

72 Näkymä Viipurista. Thedor Albert Sprengelin alkuperäisteoksen mukaan laadittu litografia vuodelta 1859. Tukholmalaisen Illustrerad Tidningin (18.8.1860) mukaan ”kapealla niemellä sijaitseva kaupunki torneineen ja valkoisine taloineen hymyilee jo kaukaa kutsuvasti matkailijalle”. Lehden mukaan se vastaisi ”laivan- kannella seisovassa matkailijassa herättämiäään odotuksia, mikäli sen pääosin kivitaloilla reunustetut kadut olisivat leveämpiä.” Kuva: Vka. KA.

Linnoituksen asemakaava oli vanhaa perua. Lähimpänä linnaa sijaitsevan keskiaikaisen kaupungin alueella katuverkko oli järjestetty suorakulmaiseksi 1600-luvun puolivälissä. Korttelien sisällä epäsäännöllinen tonttijako ja talojen sijoittelu heijastelivat vielä kuitenkin monin paikoin keskiaikaista asemakaavaa. Viereisen Vallin alueen asemakaava ja monet sen julkisista rakennuksista olivat saaneet alkunsa 1700-luvun lopulla, jolloin alueesta oli ryhdytty muokkaamaan edustavaa hallinnollista keskusta. Vuoden 1793 suurpalon jälkeen Moskovan ja Pietarin jär- jestelykomissio oli laatinut kaupungin jälleenrakentamista varten uuden asemakaavan, joka oli vahvistettu seuraavana vuonna.15 Samainen komissio oli siihen mennessä ehtinyt laatia jo satojen venäläiskaupunkien asemakaavat. 1700-luvun lopussa Vallin alueelle kohonneiden julkisten rakennusten joukossa olivat venä- läisen seurakunnan ortodoksinen kirkko, saksalaisen ja ruotsalaisen seurakunnan luterilainen kirkko, uusi raatihuone ja käskynhaltijan palatsi, jossa toimi vuodesta 1839 lähtien hovioikeus. Myös vanhankaupungin korkein maamerkki, vanhan tuomiokirkon kellotornin yläosa, sai uusklassisen asun holvikaariaukkoinen, sei- näpilareineen ja kellotauluineen. Kunnianhimoisen asemakaavan toteutus jäi kumminkin puolitiehen. Kaikkia suunniteltuja julkisia rakennuksia ei koskaan

73 Valtaosa Linnoituksen yksityistaloista oli 1880-luvulle asti yksi- tai kaksi- kerroksisia. Kauppias Dmitri Aleneffin talon korotussuunnitelma. Julkisivu Katariinankadulle (tontti 26, arkkitehti Carl Leszig, 1843). Kuva: Vma. MMA.

toteutettu.16 Esimerkiksi raatihuoneen vieressä seisovat nahkapuodit olivat vain pieni osa huomattavaksi laajemmaksi aiottua rakennusta. Pohjamuodoltaan he- vosenkengänmuotoiseksi suunnitellusta rakennuksesta toteutui vain pieni tynkä. Ilmeisesti sen seurauksena viereen myöhemmin rakennettu palokunnan puinen ruiskuhuone sijoittui vinosti suhteessa katuverkkoon. Ennen vallien purkamista alueelle rakennettiin vielä joukko muitakin julkisia rakennuksia: seurahuone ja teatteri (1832), hovioikeuden presidentin talo (1847) ja uusi lukiotalo (1854).17 Raatihuone oli paikallishallinnon keskus ja erilaisten ko- kousten pitopaikka. Yhdessä seurahuoneen salin ja teatterisalin kanssa se oli sää- tyläisten seurapiirielämän, musiikkiesitysten, tanssiaisten ja iltamien keskiössä. Kaupungin pääkatu oli Suuri katu eli Katariinankatu, jonka varrella sijaitsivat tärkeimmät kauppapuodit. Torikauppaa käytiin Turun portin luona Vanhalla raatihuoneentorilla.18 Vaikka Suuren kadun varrella oli kaksikerroksisiakin asuintalo- ja, siellä oli kriittisen aikalaisarvion mukaan ”jäljellä useita yksikerroksisia tönö- j ä”. 19 Niukka katuvalaistus oli lepattavien öljylamppujen varassa, mikä teki oman lyhdyn kuljettamisesta syyspimeässä varteenotettavan vaihtoehdon. Muiden nuk- kuessa Linnoituksen keskellä kohoavassa kellotornissa yövartija piti vahtia mah- dollisten tulipalojen varalta.

74 ”Julkisivu Piirustus kaksikerroksisesta kivitalosta, jonka Herra Konsuli Wahl aikoo rakentaa hänen 2. Katariinan Poikkikadun [= Vesiportinkatu] varrella sijaitseville tonteille 17 ja 18 tässä Viipurin linnoituksessa 1850.” Arkkitehti Wilhelm von Karm. Kuva: Vma. MMA.

Hovioikeuden presidentin talon julkisivupiirustus (arkkitehti E. B. Lohrmann, 1843). Kuva: Rakennushallituksen arkisto. KA.

75 76 VALLIT PURETAAN

Käännekohtana Krimin sota

Vuodenajat rytmittivät merenkulkua, kaupankäyntiä ja samalla koko kaupungin elämänmenoa. Viipurinlahden peittyessä jäähän matkustaja- ja tavaraliikenne sei- sahtui ja kaupunki vaipui talviseen hiljaiseloon. Purjehduskausi päättyi tavallisesti marraskuun lopussa ja käynnistyi uudelleen vasta myöhään keväällä. Toukokuun alussa 1860 viipurilaiset odottivat jälleen talvisen eristyksen päät- tymistä. Kevään merkit olivat jo pitkään olleet ilmassa. Päivisin oli lämmintä, vaikka yöt olivat kylmiä. Maantiet olivat kelvottomassa kunnossa eikä jäille ollut enää menemistä. 28. huhtikuuta satamaan oli saapunut kevään ensimmäinen höyrylai- va, Uuraan ulkosataman ja kaupungin väliä liikennöivä ”Sampo”.1 Purjehduskau- den avaamisen lisäksi kaupunkilaisten mielissä saattoi kangastella muutakin. Kau- pungin kaduille odoteltiin kaasuvalaistusta, jota varten Etelävallien kupeeseen oli rakenteilla nykyaikainen kaasulaitos. Turunportin viereen oli valmistumassa uusi satamalaituri, joka tulisi kohentamaan kaupungin satamaoloja ajanmukaisemmal- le tasolle. Suurinta mullistusta viipurilaisten elämään oli kuitenkin tuomassa se, että kaupunginisien pitkäaikainen toive vallien purkamisesta oli piakkoin toteu- tumassa. Vanha linnoitus oli varustettu sotaan viimeisen kerran hiljattain päättyneen Krimin sodan aikana. Suurin osa taisteluista oli käyty Mustanmeren alueella Sevas- topolin ympärillä, mutta brittiläisten ja ranskalaisten laivasto-osastot olivat tuoneet tuhoa ja hävitystä myös Suomen rannikoille.2 Sodan puhjettua komitea oli tarkasta- nut eteläisen Suomen linnoitukset. Pitkän rauhanjakson aikana linnoitukset olivat päässeet rapistumaan, joten tammikuussa 1854 komitea antoi ohjeet niiden kun- nostamiseksi.3 Kenraaliadjutantti Ogareff lähetettiin Viipuriin valmistamaan linnoitusta sotaa varten.4 Kaupunki oli potentiaalinen vihollisen maihinnousupaikka, sillä Suomen ja Pietarin välinen maantie oli siellä helposti saavutettavissa. Vuoden lopussa Ogareff raportoi, että linnoitus oli valmis kohtaamaan vihollisen. Linnoitus oli julistettu sotatilaan ja yleensä avoimina olleet kaupunginportit oli suljettu öisin. Ruoho vallien päältä oli niitetty ja kaupunkilaisilta oli kielletty kävely ja lehmien laiduntaminen valleilla.5 Lisäksi Tervaniemen esikaupunki Pyhän Annan kruunun

Osa Viipurin linnoituksen pääasemakaavasta vuodelta 1854. Kartassa on esitetty tarkasti linnoitukset, Venäjän kruunun rakennukset ja eräitä kaupungin julkisista rakennuksista. Siviiliväestön rakennuksia ei ole esitetty. Kuva: VeSA Viipurin linnoitus- ja rakennuspiirustukset. 76 MT. KA.

77 linnoituksessa oli purettu, mikä jätti kodittomiksi 400 ihmistä.6 Toimenpiteellä haluttiin ennaltaehkäistä tulen leviämistä esikaupungin puurakennuksista varsinaiseen kaupunkiin. Seuraavana keväänä kaupungin varustukset tarkasti eversti Krencke. Hän pää- tyi antamaan tylyn arvion tilanteesta. Krencken mukaan kanuunat oli sijoitettu väärin, ruuti oli vanhaa ja tehotonta, eivätkä vallit tarjonneet suojaa miehille tai aseille. Lisäksi osa kaupunkilaisten rakennuksista oli sijoitettu liian lähelle valleja. Kaiken huipuksi hän piti kaupungin puolustuksesta vastaavia viranomaisia täysin kyvyttöminä. 7 Pelko vihollishyökkäyksestä oli perusteltua, sillä kesällä 1854 liittoutuneet olivat tuhonneet Bomarsundin vielä keskeneräisen linnoituksen Ahve- nanmaalla.8 Seuraavana kesänä liittoutuneet tunkeutuivat vielä syvemmälle Suo- menlahdelle ja tuhosivat etelärannikon linnoituksista muun muassa Fort Slavan Ruotsinsalmessa sekä pommittivat raskaasti Viaporin linnoitusta.9 Sekä kaupunkilaisten että sotilaiden helpotukseksi laivasto ei Viipurin suunnalla kuitenkaan edennyt Uuraan saaristoa pidemmälle, jossa tapahtui pieni yhteenotto. Pariisin rauhansopimus maaliskuussa 1856 lopetti kaikki vihollisuudet. Sodan aikana Venäjän valtaistuimelle oli astunut Aleksanteri II. Hänen johdollaan valtakunnassa käynnistyi suurten uudistusten aika. Suomea koskeva uudistusohjelma julkistettiin itsensä keisarin johdolla senaatin kokouksessa maaliskuussa 1856. Paluumatkallaan Pietariin keisari poikkesi 29. maaliskuuta pariksi tunniksi Viipuriin. Katsastettuaan Paraatikentällä kaupunkiin sijoitetut jalkaväen ja tykistön joukot hän siirtyi kuvernöörin residenssiin Katariinankadulla. Siellä osa kaupunginvanhimmista ja kauppiaista sekä kunnallispormestari Robert Isidor Örn olivat tilaisuudessa tavata keisarillisen seurueen jäseniä. Keisari lausui kauppiaskunnan edustajille muutamia armollisia sanoja. Sanomalehti Wiborgin mukaan ulkopuolella runsaslukuisat väkijoukot tungeksivat kaduilla eikä vastaavaa kansankokousta ollut nähty pitkiin aikoihin.10 Krimin sota pakotti järjestämään uudelleen Venäjän maanpuolustusta, sil- lä brittiläisranskalainen laivasto oli paljastanut rannikkolinnoitusten haavoittu- vuuden nykyaikaiselle tykistölle. Monet Itämeren linnoituksista mukaan luettuna Riian, Tallinnan ja Viipurin linnoituskaupungit olivat osoittautuneet sotilaallises- ti vanhentuneiksi. Tilanne kolmessa linnoituskaupungissa oli pitkälti samankaltainen. Kaupunkien keskustoja ympäröivät massiiviset vallit, joiden purkamista paikallinen väestö odotti innokkaasti. Pian sodan päättymisen jälkeen Venäjän sotilasviranomaiset antoivatkin Riialle ja Tallinnalle oikeuden purkaa vanhat linnoi- tuksensa.11 Uutiset näistä myönnytyksistä saavuttivat myös Viipurin. Joulukuussa 1857 viipurilaiset saivat kuulla, että Riian vallien purkaminen oli käynnistymässä.12 Linnoitus oli vuosikymmenten mittaan saanut kaupunkilaisten ja sotamiesten käsissä rauhanomaisia käyttötarkoituksia. Valleilla käveltiin ja laidunnettiin leh- miä, vallihaudassa luisteltiin talvisin ja linnoitusesplanadi palveli varuskunnan sotilaiden kaali- ja perunapeltona.13 Linnoituksen glasiisi toimi jopa kaupunkilaisten epävirallisena hiekanottopaikkana, mihin viranomaiset joutuivat puuttu- maan.14 Kesäkuussa 1859 maistraatti joutui jälleen kerran kieltämään asukkaita kävelemästä ja laiduntamasta karjaansa valleilla tai vallihaudoissa.15 Ruudin säi-

78 lytys Pantsarlahden bastionissa ja ruutikellarissa Pyhän Annan kruunussa huoles- tutti maistraattia, joka toivoi sen siirtämistä turvallisempaan paikkaan. Päättäjien mielissä kummitteli Mainzin linnoituskaupungissa marraskuussa 1857 tapahtunut tuhoisa räjähdys.16 Viipurin porvarit odottivat toiveikkaina pääsevänsä eroon vanhoista linnoi- tusvalleista. Kun uuden vihollishyökkäyksen uhka oli hälvennyt, pitkään haudotut unelmat löysivät tiensä sanomalehtien palstoille. Tiukimman sensuurin laannuttua lehdistö saattoi aiempaa vapaammin esittää yhteiskuntakriittisiä ja uudistusmieli- siä kannanottoja. Krimin sodan jälkeen Suomessa nousi viranomaisten edustaman virallisen mielipiteen rinnalle aiempaa vahvemmin esille sanomalehdistössä pai- nettuna leviävä yleinen mielipide, joka ajoi yleistä etua sivistyneistön tulkitsema- na. Viipurissa uudet ajatukset pääsivät ilmoille kolmessa lyhtytaikaiseksi jääneessä sanomalehdessä: Wiborg (1855–1861), Sanan Lennätin (1855–1858) ja Aamurus- ko (1857–59).17 Merkittävin uusista sanomalehdistä oli viipurilaisen kirjakauppiaan ja kirja- painon omistajan Johannes Alfthanin yhdessä Carl Immanuel Qvistin kanssa perustama Wiborg. Lehden artikkeleissa esitettiin valtiollisen holhouksen olevan turmiollista taloudellisessa, yhteiskunnallisessa ja henkisessä elämässä. Liberalis- tisten ajatusten esitaistelijana esiintyneen lehden toimitus sijaitsi Linnoituksessa.18 Lehti oli jo maaliskuussa 1856 julkaissut allegorisen kertomuksen, jossa varsin suorasukaisesti tuotiin esille vallien purkamisen suotuisia vaikutuksia.19 Syyskuus- sa lehden pääkirjoituksessa arveltiin Viipurin tulevaisuudessa kasvavan sekä väki- määrässä että koossa.20 Muurien ympäröimä kaupunki ei lehden mukaan kykeni- si pääsemään eroon pikkukaupungin ilmeestä. Lisäksi arveltiin, että väenpaljous, joka on ahdettu pienemmälle alalle kuin terveellisyyden, mukavuuden ja järke- vyyden vaatimukset edellyttivät, vaikutti ihmisiin lannistavasti. Tilanahtauden katsottiin jarruttavan käsityön ja elinkeinojen vapaata kehitystä. Viimeiseksi vaih- toehdoksi lehti näki vaihtaa kaupungin sijaintia, mikäli kaupungin kehitystä hait- taavista siteistä ei muuten päästäisi eroon.

Turun portin purkaminen

Viipurin talouselämälle käänteentekevä rakennushanke, Saimaan kanava, valmistui syksyllä 1856. Miltei kuusikymmentä kilometriä pitkä vesitie oli suurin Suo- messa siihen mennessä toteutettu rakennusprojekti. Se yhdisti Saimaan sisäve- sireitit mereen ja vahvisti samalla kaupungin asemaa sisä- ja ulkomaankaupan solmupisteenä.21 Lappeenrannasta alkava kanava päättyi Suomenvedenpohjaan, josta laivareitti johti Uuraan ulkosataman kautta edelleen avomerelle. Kaupungin kohdalla laivareitti kulki linnan ja Linnoituksen väliin jäävän kapean salmen läpi, jossa se ristesi länteen johtavan päätien kanssa. Turunsillan päähän asennettiin Saimaan kanavan rakentamisen yhteydessä tästä syystä avattavissa oleva rullasilta. Koska kunnollisia maanteitä ja rautateitä ei vielä ollut, vesiliikenne oli kaupan-

79 Vallien korjauspiirustus vuodelta 1851, jossa Turun portin muutospiirustus vuodelta näkyy purettu bastioni. Kuva: Viipurin insinööri- 1856, jossa näkyvät harmaalla portin komennuskunnan linnoitus- ja rakennuspiirustukset, purettavat osat. Kuva: VeSA Viipurin 23:162. MMA. linnoitus- ja rakennuspiirustukset. 708 IK. KA.

käynnin ja orastavan teollisuuden selkäranka. Aiemmin tärkein vientituote, saha- tavara, oli rahdattu Saimaan etelärannalta Viipuriin työläästi hevosilla. Kanavaa pitkin Viipurin kauppahuoneet saattoivat jatkossa kuljettaa maailmalle helpommin moninkertaisia määriä puutavaraa. Sama helppous kuljetuksissa näkyi myös toiseen suuntaan. Saimaan ylävesille kulki jatkossa entistä helpommin vaikkapa suolaa, kahvia, sokeria, jauhoa, maanviljelyskoneita tai pietarilaisia huonekaluja. Sekä valtiovalta että Viipurin porvarit olivat ladanneet kanavalle suuria odotuksia. Se tuntui pitävän sisällään suuria lupauksia kaupungin taloudellisille näkymille. Maistraatti ja kaupunginvanhimmat arvelivat kanavan tuottavan kaupungille ”ar- vaamattomia etuja”.22 Pieni pala linnoitusta oli joutunut väistymään liikenteen vaatimusten tieltä jo ennen sotaa. Kanavaliikenteen tarpeisiin oli vuosina 1849–1850 rakennettu Tu- runsillan pohjoispuolelle 60 metriä pitkä graniittilaituri.23 Samalla oli purettu paikalla ollut pieni bastioni ja yhdistetty sitä reunustavat kurttiinimuurit.24 Näin lai- turilta käsin voitiin tarvittaessa hinata kanavassa kulkevia laivoja. Kanavan juhlallisia avajaisia vietettiin keisari Aleksanteri II:n kruunajais- päivänä sunnuntaina 7. syyskuuta 1856 tuhatpäisen yleisön läsnäollessa. Kana- van avajaispuheen piti Hänen ylhäisyytensä, senaatin talousosaston raha-asioiden toimituskunnan päällikkö, salaneuvos, paroni Lars Gabriel von Haartman.

80 Ruotsinkielinen puhe tulkattiin paikalla olevaa rahvasta ja sotaväkeä ajatellen osin myös suomeksi. Ennen kuin päivä oli ohi Juustilan ja Pällin suluilla oli luvas- sa vielä lisää puheita, maljoja ja runsaskätistä tarjoilua, josta myös kanavatyöläi- set ja sotilaat pääsivät osallisiksi viipurilaisen kauppias Aleneffin kustannuksella. Muutkin viipurilaiset kauppiaat olivat toimittaneet juhlapaikalle ilmaiseksi sika- reita ja olutta.25 Kanavalta palattiin juhlavalaistuun kaupunkiin illansuussa. Kanavan suunnalta lähestyttäessä katse ohjautui Linnoituksen rantalaiturille pystytettyihin 16 jalkaa korkeisiin keisari Nikolai I:n ja keisari Aleksanteri II:n nimikirjaimiin. Vie- rekkäin asetetuista lasilyhdyistä koostuvien nimikirjaimien välissä saattoi lisäksi erottaa tekstin ”Saiman Kanava”. Laivaväylän toiselle puolella linnan juurelle oli pystytetty kolme ”kolossaalista” kuvakangasta. Niissä oli kuvattuna Neptunus kol- mikärkineen ja merihevosineen, Mercurius runsaudensarvineen ja Väinämöinen kanteleineen. Antiikin ja kalevalaisen mytologian hahmot johdattelivat näin kaupunkilaisia sulassa sovussa kohti uutta aikakautta. Suunnittelemattoman lisän avajaisiltaan toi linnan keskustornin tulipalo, joka sai alkunsa huolimattomasta tulenkäsittelystä juhlavalaistussa linnassa. Vaikuttava tulirovio painui vahvasti silminnäkijöiden mieliin.26 Liekehtivä torni valaisi syy- syön pimeyttä kuin ”jättiläismäinen majakka”.27 Tapahtuman loppuseurauksena rappeutunut linna jäi vuosikymmeniksi seisomaan säiden armoille. Saimaan kanavan valmistuttua oli ilmeistä, etteivät kaupungin satamaolot vas- tanneet kasvaneen liikeenteen asettamia vaatimuksia. Kaupungissa oli vain yksi 60 metriä pitkä kivilaituri. Kulku satamaan tapahtui Katariinankadun päässä sijaitsevan Turun portin kautta. Kapeassa holvatussa tunnelissa ajoneuvot eivät mahtuneet edes ohittamaan toisiaan. Marraskuussa 1856 paikalliset sanomalehdet saat- toivatkin kertoa lukijoilleen, että Turun portti ja sen eteläpuolella oleva bastioni tultaisiin purkamaan. ”Wiipurin walliloista kulkee se ilahuttawa puhe, että osa niistä häwitetään” kertoi sanomalehti Sanan-Lennätin.28 Sanomalehti Wiborgis- sa puolestaan maalailtiin jo tulevaisuutta, jossa muutkin vallit olisivat väistyneet leveiden kaasuvalaistujen katujen tieltä.29 Seuraavana keväänä kun portin purkaminen oli käynnissä sanomalehti Sanan-Lennätin esitti toiveen, että ”moni muuki[n], edistymistä estäwä, wanhan-aikuinen jään[n]ös kaupunnistamme häwitet- täisii[n].’30 Kun työ oli kesäkuussa saatu valmiiksi sanomalehti Wiborg arvioi, että uusi avoin näkymä kaupungin pääkadun päässä oli todellakin kaunis ja että si- säänkäynti kaupunkiin oli portin purkamisen myötä saanut entistä miellyttäväm- män luonteen.31 Kaupan ja liikenteen tarpeita palveli myös Turunsillan eteläpuolelle suunniteltu uusi satamalaituri, jonka rakentaminen käynnistyi samoihin aikoihin.32 Ky- seessä oli silloisissa oloissa suuri kunnallistekninen hanke. Parhaimmillaan uuden laiturin ja sen tieltä purettavan bastionin kimpussa uurasti kolmattasataa mies- tä. Rakennustöihin käytettiin myös Saimaan kanavan rakentamiseen osallistunei- ta rangaistusvankeja.33 Uusi 1500 jalkaa (noin 450 m) pitkä kivilaituri valmistui vuonna 1860.34

81 Vallit luovutetaan kaupungille

Viipurin vallit purettiin Krimin sodan jälkimainingeissa osana Venäjän rannik- kopuolustuksen uudelleenjärjestelyä. Merkittävä etappi tapahtumaketjussa oli Ve- näjän sotaministeri Nikolai Sukhozanetin ja kenraalikuvernööri F. W. von Bergin vierailu Viipurissa 8. lokakuuta 1859. Vierailupäivä alkoi klo 9 paraatilla ja venä- läisten joukkojen sekä kasarmien katselmuksella. Tätä seurasi perusteellinen tu- tustuminen linnoitukseen. Kuvernöörinresidenssissä Katariinankadulla pidetyn lounaan jälkeen oli vuorossa vierailu Uuraan ulkosatamassa höyrylaiva Sampolla. Päivä päättyi illallisiin raatihuoneella. Illallisilla nostettiin maljat sekä Sukhozane- tin että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Aleksanteri II:n kunniaksi hurraahuu- tojen ja keisarihymnin saattelemana.35 Seuraavassa kuussa läänin kuvernööri Bernhard Indrenius ilmoitti maistraatille ja kaupungin vanhimmille venäläisten sotilaisviranomaisten päätöksestä luo- vuttaa valtaosa keskustaa ympäröivistä valleista kaupungille.36 Samalla kaupungille luovutettaisiin vallien alla ollut maa-alue. Kuitenkin merenpuoleinen osa valleista, Etelävallit, ja Pyhän Annan kruunu oli pidettävä koskemattomana. Ne jäivät edelleen sotilasviranomaisten haltuun. Linnoituksessa olleita kasarmeja tai muita Ve- näjän kruunun kiinteistöjä päätös ei koskenut. Seuraavana vuonna myös Hamina, jota ympäröineet linnoitukset oli poistettu sotilaallisesta käytöstä 1830-luvulla, sai luvan purkaa vallinsa. Vain osa sen valleista lopulta kuitenkin purettiin.37 Vallien purkamisen etenemisestä kertovat lähinnä paikallislehdissä julkaistut hajanaiset tiedot ja maistraatin pöytäkirjojen kiusallisen harvasanaiset merkin- nät. Paikallisen sanomalehden mukaan vallien purkaminen käynnistyi tiistaina 1. toukokuuta 1860 välittömästi sen jälkeen, kun ne oli luovutettu maistraatille.38 Työ alkoi samanaikaisesti kahdella suunnalla. Venäläisen kirkon takana kurttiini- muuriin puhkaistiin Katariinankadun kohdalla 30 kyynärän eli noin 18 metrin le- vyinen aukko. Purettuja kiviä ja maa-ainesta käytettiin edessä olevan vallihaudan täyttämiseen ja Katariinankadun jatkamiseen.39 Vastapäisellä puolella linnoitusta käynnistettiin Piispan- ja Keisarinkatujen risteyskohdassa Haakananportin purkaminen. Siellä vallien häviäminen avasi näkymän juuri rakenteilla olevan uuden satamalaiturin suuntaan. Tulevina vuosina vallien, bastionien ja raveliinien purkaminen sekä vallihautojen täyttäminen eteni pala palalta vuosittain käytettävissä olevien varojen puitteissa. Vuonna 1861 maistraatti ja kaupunginvanhimmat päättivät purkaa vallit Pyöreän tornin molemmin puolin kauppatorin tasoittamista varten. Samalla pää- tettiin tasoittaa viereiset vallihaudat ja rakentaa katu kauppatorilta Punaiselle läh- teelle.40 Vuonna 1862 sanomalehti Otava tiesi kuitenkin kertoa, että vallien purkaminen oli vasta alussa.41 Vielä pari vuotta myöhemmin pitkiä osuuksia valleista oli vielä koskemattomana. Osa kaakkoisista valleista oli purkamatta siinä tilassa, johon ne olivat edellisenä keväänä rahapulan takia jääneet.42 Vallien purkaminen käynnistyi samaan aikaan, kun kaupunki oli valmistele- massa katuvalaistuksen parantamista siirtymällä öljylampuista kaasuvaloon. Soti- lasviranomaiset olivat luovuttaneet kaupungille Linnoituksesta tontin, jolle kaup-

82 pias Johannes Bandholtz rakennutti tarvittavan kaasulaitoksen.43 Uusi valoisampi aika koitti kaupungin kaduilla marraskuussa 1860.44 Myös kaupungin raatihuoneen eteishalli sai 1860-luvun kunnostustöiden yhteydessä valonlähteekseen va- lonjumalatarta esittävän veistoksen vaaliman kaasuliekin.45 Kaupunkilaisten elämään suuresti vaikuttaneet muutokset saivat alkunsa Ro- bert Isidor Örnin toimiessa kunnallispormestarina. Vuonna 1861 Viipurin porvaristo lahjoitti Örnille kiitollisuuden osoituksena melkoisen rahasumman, 3000 hopearuplaa.46 Kirjeessään maistraatille porvaristo katsoi, että viimeaikaiset uudistukset, kuten vallien purkaminen, kaupungin laajentaminen, uusi asemakaava ja katuvalaistus, olivat ensi sijassa hänen ansiotaan. Pietarin esikaupunkiin johtavaa uutta tietä kutsuttiin aluksi epävirallisesti ”Örnin tieksi”. Örn toimi säätyvaltiopäiviä valmistelevassa tammikuun valiokunnassa ja hänet valittiin kauppias J. F. Hackmanin kanssa porvariston edustajaksi Viipurista vuoden 1863 valtiopäiville, jossa hän toimi porvarissäädyn puheenjohtajana. Pian itse keisari saattoi omin silmin todistaa kaupungin muuttuneen. Matkal- laan valtiopäivien avajaisiin Helsinkiin Aleksanteri II vieraili 13. syyskuuta 1863 Viipurissa. Keisari astui maihin puretun Haakoninportin paikalla rakennetun kunniaportin läpi valkopukuisten neitosten heitellessä kukkia hänen jalkojensa juureen. Pormestari ja kaupunkilaiset olivat toivottamassa keisarin tervetulleeksi köynnöksin, lipuin ja A-kirjaimin juhlakoristeltuun kaupunkiin. Kaupunkikuvan edustavuudesta huolta kantaneet kaupunginisät olivat lisäksi huolehtineet, että ”rumemmat suojat ja paikat oliwat … lehti- ja närepuilla peitetyt”.47 Kaupunkiin saavuttaessa Aleksanterille tarjottiin leipää ja suolaa Pietarista ostetulta kullatulta hopealautaselta ja suola-astiasta, jotka oli koristeltu tapahtuman muistoksi. 1860-luvulla Viipurilla oli paikallisen arvion mukaan satama, ”jonka vertaista ei moni kaupungeistamme voinut esittää”.48 Entisen kivikkorannan sijaan kaupunkiin saapuva kohtasi hakatusta graniitista rakennetun laiturin, jonka taustalla kohosi puilla istutetuksi terassiksi muutettu linnoitusvalli. Turunsillan molemmilla puolil- la vallien yläpinta oli tasattu ja niiden päälle oli istutettu puita.49 Uutuudenviehätys karsiutui kuitenkin verraten nopeasti, sillä jo 1870-luvun alussa paikallislehti antoi asiassa kitkerää kritiikkiä. Vanhat vallit oli istutettu puilla, mutta niiden hoito oli jäänyt retuperälle. Polut olivat umpeenkasvaneet ja aidoista oli jäljellä vain muutamia ”melankolisesti nojaavia” tolppia.50 Tästä huolimatta vallit olivat aikalaisarvion mukaan ”miellyttävä kävelypaikka, jossa voi kesähelteellä olla raikkaiden merituul- ten vilvoiteltavana ja nauttia … esteettömästä ja kauniista näkymästä Viipurinlah- den satoihin saariin ja Uuraan suuntaan aukeavalle avoimelle merenselälle”.51 Vuosisatoja vanhat vallit päätyivät vallihautojen ja viereisen merenlahden täyt- teeksi sekä muihin rakennustarkoituksiin. Esimerkiksi rakennusmestari Johan Si- lander sai vuonna 1868 luvan ottaa käyttöönsä venäläisen kirkon takaa purettujen kasemattien tiiliä.52 Vallien purkaminen osui yksiin maata piinanneiden suurten nälkävuosien kanssa. Hätäaputöitä tehneiden rooli Riihimäki–Pietari-radan ra- kennustöissä oli keskeinen.53 Vähemmän tunnettua on, että nälkiintyneet maalaiset purkivat myös Viipurin vanhoja valleja. Jo lokakuussa 1862 porvariston vanhimmat päättivät jatkaa vallien repimistä läpi talven tarjotakseen työtä miehille,

83 Osa Michael Seifertin panoraamakuvasta, joka on otettu 24. heinäkuuta 1865 vanhan tuomiokirkon kellotornista. Kuvalehti ”Maiden ja merien takaa” kertoo (17.5.1864 ”Robert Isidor Örn”): ”Mutta wireämmälle liikkeelle ja karttuwalle kansan paljoudelle tuntui pian koko kaupunginkin piiri ahtaalta; suurella riemulla sentähden se sanoma wastaan otettiin, että oli lupa purkaa koko sisämuuri paitsi sitä puolta mikä on selkämerta kohden.Tämä työ oli tehtäwä kaupunkilaisten kulutuksella eikä mennyt kovin huokealta. … Paikoittain on kuitenkin matala penger jätetty, ja puiden istuttamisella laitettu ihanaksi käwelypaikaksi.” Kuva: Vka. MMA.

jotka Suomen pohjoisosissa vallitsevan nälänhädän takia todennäköisesti olivat tulossa kaupunkiin. Samalla päivapalkkaa päätettiin laskea 20 kopeekkaan päi- vältä ja työhön varata 1000 ruplaa lisää. 54 Sanomalehti Lisätähti Otawalle kertoi maaliskuussa 1863 purkutöistä seuraavaa: ”Wallien purkaus-työ on ollut täällä kaiken talwea melkoisella miesjoukolla käymässä ja on purkaus-wäki nykyisin kaiken korkeimman wallikerroksen kimpussa kaupunnin itä-nurkalla pitkän kasarmi[n] takana. … Muutoin kaunistuu ja paranee kaupunkimme tila ja muoto … [sitä mukaa] … mitä wallit ja wallihaudat häwiäwät ja uudet kartano-rakennukset Salak- kalahden ympärillä kohoavat walmiiksi.” Jäätyneiden vallien purkaminen oli nyt- kin vaatinut ihmisuhreja. Valleista lohjennut valtava multalohkare oli pudotessaan surmannut yhden ja vammauttanut useita työmiehiä.55 Vuosina 1866–1868 nälkä ja sairaudet niittivät kaduilla vaeltavia kerjäläisiä manalan suojiin kovalla tahdilla. Porvariston keskuudessa maalaisten tuskaa pyrittiin helpottamaan lahjoituksilla, julkisilla rahankeräyksillä, soppakeittiöillä, tarjoamalla hätäaputöitä sekä perustamalla köyhäin työhuone ja kuumelasaret- ti.56 Maaliskuussa 1867 köyhäin työhuoneessa kerrottiin työskennelleen päivit- täin 120–130 henkeä, mikä olikin vähentänyt kerjäämistä kaupungissa.57 Seuraa- van vuoden keväällä työhuoneella oli ylöspidossa ja työllistettynä jo 785 henkilöä.

84 Väliaikaisen kuumelasaretin hoivissa oli 462 potilasta.58 Ajoittain puutteenalaisia jouduttiin majoittamaan myös satamassa kaupungin pakkahuoneella. Vallien purkaminen, vallihautojen täyttäminen ja uusien katujen rakentaminen kesti vuosikymmeniä. Keväällä 1871 kerrottiin jälleen, että vallihautojen täyt- tämistä tullaan jatkamaan heti roudan sulettua.59 Muutama vuosi myöhemmin oli vuorossa vallin purkaminen uuden venäläisen kasarmin tieltä Aleksanterin perspektiivillä.60 Vielä 1880-luvun alussa Aleksanterin perspektiivin tienoilla vallitsi sanomalehti Östra Finlandin mukaan ”vanhojen rikkirevittyjen vallien ja li- kalätäkköjen kaaos”.61 Viimeisiä vallihautoja linnoituksen kaakkoispuolella täytet- tiin vuonna 1885.62 Kaupunginvaltuusto oli vihdoin päättänyt kuivattaa ja täyttää ruotsalaisen tyttökoulun lähistöllä olevan vallihaudan, jota terveydenhoitolauta- kunta piti terveydelle vaarallisena siitä nousevien höyryjen takia.63 Mikäli kaupunki olisi 1800-luvulla saanut haltuunsa Pyhän Annan kruunun linnoituksen, kenties myös sen kohtalona olisi ollut purkaminen viimeistä kiven- murikkaa myöten. Vuonna 1864 kaupunki oli luovuttanut keskustan kaakkoispuolella olevan, sittemmin Patterinmäkenä tunnetun kukkulan venäläisille sotilasviranomaisille. Maasta ei pyydetty korvausta, mutta samalla esitettiin toive, että Pyhän Annan kruunu luovutettaisiin kaupungille heti kun se olisi käynyt sotilasviranomaisille tarpeettomaksi.64 Samana vuonna maistraatti ja kaupunginvanhimmat hakivat lupaa puhkaista uusi länteen vievä tie Pyhän Annan kruunun vallien läpi.65 Haminanportti oli käynyt liian kapeaksi kasvavalle liikenteelle. Uuden tien rakentamiseen voitiin ryhtyä seuraavana vuonna.66 Sanomalehti Wiborgs Tidnin- gin mukaan näin olivat häviämässä ”viimeiset ahtaat linnoitusportit, jotka ennen vanhaan tekivät saapumisesta kaupunkiin niin aikaavievän ja synkän”.67 Vaikka kysymys koko Pyhän Annan kruunun saamisesta kaupungin haltuun nousi esiin vie- lä useaan otteseen, linnoitus jäi purkamatta.

85 Osa Michael Seifertin panoraamakuvasta, joka on otettu 24. heinäkuuta 1865 vanhan tuomiokirkon kellotornista. Kuvalehti ”Maiden ja merien takaa” kertoo (17.5.1864 ”Robert Isidor Örn”): Muurin kaaduttua on … pitkin Salakkalahden rannikkoa, nousnut kartano kartanonsa perästä, niin että nyt jo kaupunki on etukaupunkihin aivan yhdistetty kahdella kauniilla, kaasuwaloin valaistulla kadulla. Salakkalahden poikki on myöskin rakennettu kiwitie ja koko sen pohjukka wähitellen maatunee kaupungin osaksi. Niin on Wiipuri näiden laitosten kautta muuttunut että muinoin käyneet sitä tuskin enää tuntewatkaan. Kuva: Vka. MMA.

Vuoden 1861 asemakaava

Viipurin kaupungille kuulunutta kappaletta vuoden 1861 asemakaavakartasta säi- lytetään nykyään Mikkelin maakunta-arkistossa. Se lepää syvällä Naisvuoren uu- menissa kalliosuojan aulan kaappien päällä. Auki levitettynä karttarulla antaa tutkijalle kouriintuntuvan todisteen kaupunkirakennushankkeen suurisuuntai- suudesta. Kartta on kooltaan 145,5 cm x 280 cm. Sen otsikko kuuluu suomennettuna seuraavasti: ”Asemapiirros Viipurin kaupungista ynnä ehdotus entisen Pie- tarin esikaupungin sekä sen ja linnoituksen väliin jäävän alueen järjestämisestä, joka on laadittu sen johdosta, että valtaosa linnoituksesta on luovutettu kaupungin käyttöön purettavaksi”.68 Saatuaan kuulla vallien luovuttamisesta kaupungille maistraatti, kaupunginvanhimmat ja läänin kuvernööri uskoivat kaavoitustehtävän lääninmaanmitta- ri Berndt Otto Nymalmille marraskuussa 1859.69 Vain kuukautta myöhemmin maistraatti ja kaupungin vanhimmat hyväksyivät pienin muutoksin hänen alus- tavan suunnitelmansa.70 Tammikuussa suunnitelma hyväksyttiin lopullisesti ja päätettiin lähettää eteenpäin läänin kuvernöörille.71 Suunnitelmat kaupungin uu- delleenkaavoittamiseksi olivat siis pitkällä ennen kuin itse vallien purkamiseen ryhdyttiin. Pian sanomalehti Wiborg saattoi kertoa sivuillaan jokaiseen kaupun-

86 kilaiseen vaikuttavista suunnitelmista. Lehden mukaan ajan henki eteni vastusta- mattomalla voimalla ja sen asettamat vaatimukset olisi ennemmin tai myöhem- min täytettävä. Uusi asemakaava tarjoaisi nykytilassaan vaatimattomalle Viipurille suuria tulevaisuudennäkymiä. Samalla se tulisi olemaan myös terveydellisessä suhteessa parannus ”ahtaisiin katuihin ja suljettuun ilmaan tottuneille asukkail- l e”. 72 Myöhemmin on esitetty, että asemakaavan laati pääosin kunnallispormestari Robert Isidor Örn lääninmaanmittari Nymalmin avustuksella.73 Hänen sijastaan kartasta löytyvät kuitenkin kuvernööri B. Indreniuksen ja lääninmaanmittari B. O. Nymalmin allekirjoitukset (31.12.1860). Lopullisesti uuden asemakaavan hyväksyi valtioneuvos Armfeldt 9./21. helmikuuta 1861 Pietarissa. Linna, Pyhän Annan kruunu ja sen vieressä sijaitseva Viipurin esikaupunki jäi- vät uudessa asemakaavassa ennalleen. Myös Linnoitus säilytti entisen katuverk- konsa ja tonttirakenteensa, mutta siihen liitettiin uusia kortteleita vallien purkamisen vapauttamalta alueelta. Näin muodostettu kaupunginosa sai viralliseksi nimekseen Entinen linnoitus (ruots. F. d. Fästningen). Vanhassakaupungissa asemakaavaan tehtiin tulevina vuosikymmeninä varsin vähäisiä muutoksia. Vuonna 1865 rouva Thesleff sai luvan ostaa palan kaupungin maata rakentaaksen uuden kauppatorin laidalle kolmikerroksisen kivitalon.74 Näin kauppatori sai nykyisen suorakulmaisen muotonsa. Vuonna 1872 maistraatti ja kaupunginvanhimmat päättivät jatkaa Freesenkatua Katariinankadulle olemassaolevan korttelin läpi.75 Senaatin siviilitoimituskunta päätti hyväksyä asemakaavan muutoksen ottaen huomioon sen tuomat edut terveydellisessä mielessä ja tulenvaaran vähentämisessä.76 Lisäksi vuosikymmenten mittaan tehtiin korttelien sisäosissa jonkin verran pieniä tonttijärjestelyjä. Uusi asemakaava noudatti vuoden 1856 kaupunkien yleistä rakennusjärjestys- tä. Sen tärkeimpiä suunnittelutavoitteita oli paloturvallisuus. Entinen linnoitus ja puurakenteiset uudet kaupunginosat oli paloturvallisuussyistä erotettu toisistaan leveällä puistovyöhykkeellä. Puu-uunien ja -hellojen aikakaudella tulenvaara väi- jyi kaupungeissa alati. Paloturvallisuuden merkityksestä oli hiljattain saatu jälleen kouriintuntuvia muistutuksia. 1850-luvulla suuret kaupunkipalot olivat aiheut- taneet tuhoa Porissa, Vaasassa, Uudessakaupungissa, Loviisassa, Uudessakaarle- pyyssä ja Kristiinankaupungissa.77 Viipurissa paloturvallisuudesta kantoi jatkossa huolta myös vuonna 1867 perustettu vapaaehtoinen palokunta (VPK). Palovarti- jat pitivät vahtia vanhankaupungin keskellä kohoavassa kellotornissa, josta annetut palovaroitukset kaikuivat kaupungin yli. Esimerkiksi 8. heinäkuuta 1874 kello puoli kolme yöllä palokellojen pahaenteinen ääni herätti jälleen kaupungin asukkaat. Tuli oli päässyt irti samaisen kellotornin juurella olevassa puuliiterissä.78 Uusissa kaupunginosissa jatkui vanhan keskustan suorakulmainen katuver- kosto, mutta muissa suhteissa ne erosivat selvästi ahtaasta ja epäsäännöllisestä vanhastakaupungista. Uudet kadut olivat entisiä leveämpiä, korttelit ja tontit suurempia ja säännöllisen muotoisia. Poikkeuksena oli joukko pientontteja Patterin- mäen juurella, jotka oli kaavoitettu työväestöä varten. Vanhankaupungin viereen kohosi ensimmäisenä kolmen korttelin kokoinen Salakkalahden kaupunginosa. Se nousi osin täyttömaalle, jota saatiin puretuis-

87 88 Kauppatori sai suorakulmaisen muotonsa vallien purkamisen jälkeen. Kuva: Vma. MMA. ta valleista. Alueen tontit myytiin julkisella huutokaupalla pääosin paikallisille kauppiaille, käsityöläisille ja virkamiehille. Saadut tuotot käytettiin vallien purkamiseen.79 Salakkalahteen pystytettiin aluksi pelkästään yksikerroksisia puutaloja, joista ensimmäiset valmistuivat 1860-luvun alussa.80 Paikallinen sanomalehti antoi uusille rakennuksille tunnustusta ”tavanomaisesta pakkauslaatikkoarkkitehtuuris- ta” poikkevasta rakennustyylistä.81 Aikalaiset kutsuivat aluetta ”Uudeksi kaupungiksi” vastakohtana vanhallekaupungille. Seuraavalla vuosikymmenellä voitiin jo todeta, että ”[v]anhan linnoituskaupungin iäkkäiden talojen ja kapeiden katujen viereen on noussut uusi kaupunki uudenaikaisine asuintaloineen, kävelypaikkoi- neen, leveine katuineen ja toreineen”.82 Aiemmin rakentamattomalle linnoitusesplanadille syntyi Pantsarlahden kaupunginosa. Soisen alueen kuivatus ja rakentaminen etenivät verkkaisesti. Katarii- nankatu oli ulotettu Patterinmäelle saakka jo vuonna 1866, mutta kesällä 1870 ei yksikään alueen kaduista ollut vielä valmiiksi rakennettu.83 Pietarin esikaupunki oli järjestettävä kokonaan uudelleen, mutta säännönmu- kaisuudesta jouduttiin hieman joustamaan, jotta uusi asemakaava noudattaisi paremmin vanhaa katuverkkoa. Muun muassa alueen läpi kulkeva Pietarin maantie sai jäädä likipitäen entiselle paikalleen. Vanhasta esikaupungista muodostettiin uudelleenjärjestelyn yhteydessä kaksi kaupunginosaa: Repola ja Anina. Esikau-

Viipurin vuoden 1861 asemakaava. Myös purettavat vallit on esitetty kartassa. Kuva: Vka. MMA.

89 1860-luvun näkymä Pietarin esikaupungista Entisen linnoitukseen suuntaan. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

pungin uudelleenjärjestely eteni hitaasti, pala palalta ja jatkui aina 1900-luvun alkuun saakka. Punaisenlähteentori alkoi muotoutua vasta 1880-luvulla, kun ensim- mäiset uuden asemakaavan mukaiset talot ilmestyivät sen reunoille. Asemakaavassa oli esitetty myös tilavaraus Helsinkiä ja Pietaria yhdistäväl- le rautatielle. Vaikka maan ensimmäinen ratalinja tuli yhdistämään Helsinkiä ja Hämeenlinnaa, myös Pietarin radan suunnittelu oli aloitettu. Paikallisessa sano- malehdessä oli kesällä 1859 esitelty vaihtoehtoisia linjauksia rautatielle Viipurin kohdalla.84 Asemakaavassa rautatieasema sijoitettiin lopulta verraten kauas silloisesta keskustasta Pietarin esikaupungin toiselle laidalle. Radan pohjoispuolelle jäi vain yksi kaupunginosa: Papula. 1880-luvulla sinne kohosivat muun rakentamisen ohella 8. tarkk’ampujapataljoonan kasarmialue ja lääninvankila. Kaupungin ripeän muutoksen ja kasvun myötä kaupungissa suunnistamises- sa alkoi ilmetä uusia haasteita. Vuonna 1868 sanomalehti Ilmarinen arveli, että ”se woisi olla hywä jos täällä, niinkuin esim. Helsingissä, olisi katujen nimet maalatut katujen kulmiin, kuin kumminkaan muutoin niiden nimistä ei moni tiedä”.85 Seu- raavana vuonna kaupungin kadut päätettiin varustaa nimikilvin. Nimet merkittiin katukyltteihin kolmella kielellä järjestyksessä ruotsi-suomi-venäjä.86 Tämä herätti kritiikkiä. Sanomalehti Ilmarisessa ihmeteltiin, miksei väestön valtakieli suomi ollut katukylteissä ensimmäisenä.87 Entisessä linnoituksessa voitiin nojata pääosin

90 jo käytössä oleviin nimiin. Vanhankaupungin pääkatu, Suuri katu, sai viralliseksi nimekseen Katariinankatu. Sen kanssa samansuuntainen, Pyöreälle tornille johtava Alakatu vaihtui sen sijaan Karjaportinkaduksi vasta 1890-luvulla kirjakauppias Walter Hovingin aloitteesta.88 Uusille kaduille oli keksittävä nimet. Kauppatorilta Patterinmäelle johtava katu sai linnan perustajan mukaan nimekseen Torkkelinkatu. Se tasattiin osin vanhojen vallihautojen päälle ja kivettiin vuonna 1871.89 Torkkelinkadun kanssa risteä- vä, rautatieasemalta merelle johtava katu sai hallitsevan keisarin mukaan nimekseen Aleksanterin perspektiivi, joka vaihtui sittemmin muotoon Aleksanterinkatu. Sen Salakkalahden pohjukan poikki johtava osuus oli valmistunut vuonna 1863.90 1880-luvulla kaupunki istutti kadun varrelle lehmusrivistöt.91 Sanomalehti Östra Finlandin mukaan Aleksanterin perspektiivin seutu oli epäilemättä kaupungin kaunein osa täysin uudenaikaisine leveine katuineen.92 Istutusten myötä Aleksan- terinperspektiivi oli lehden mukaan vihdoin ”saamassa suurkaupunkileimaa ja muuttumassa bulevardiksi”.93

”Eläköön Esplanaati!”

Uudessa asemakaavassa Entisen linnoituksen kaupunginosa oli erotettu muusta kaupungista leveällä puistovyöhykkeellä. Torkkelinkadun vierellä sen alle jäi- vät Pyöreältä tornilta alkanut kurttiinimuuri, sen edessä ollut vallihauta ja ravelii- ni sekä Äyräpään bastioni. Vaikka puistoalueella oli merkitystä paloturvallisuuden kannalta, sillä oli myös kaupunkilaisten elämään läheisemmin liittyvä käyttötar- koitus. 1800-luvun porvarilliseen tapakulttuuriin kuuluivat kiinteästi promenadit, mutta niihin soveliasta ympäristöä ei Entisessä linnoituksessa vielä 1860-luvun alussa ollut. Lähimpänä promenadipaikkana oli Turunsilta, joka kuitenkin tuulisella tai aurinkoisella säällä oli tähän tarkoitukseen huonosti sopiva.94 Kau- pungissa oli tarve tuulelta ja auringolta suojatulle esplanadille. Auringonpaisteessa päivettynyt iho ei ollut säätyläiskulttuurissa arvossaan, vaan se kieli kuulumisesta ruumiillista työtä tekevään kansanosaan. Maaliskuussa 1865 maistraatti ja kaupunginvanhimmat asettivat toimikunnan, jonka tehtävänä oli laadituttaa uuden promenadin suunnitelmat sekä huolehtia sen toteutuksesta.95 Tulevan esplanadin paikkaa ryhdyttiin tasoittamaan.96 Lisäksi kaupunki rakennutti venäläisen sotaväen kansoittamien keskuskasarmien ja tulevan esplanadin väliin 100 syltä pitkän ja 9 jalkaa korkean harmaakivimuurin.97 Huhti- kuussa 1866 maistraatti ja porvariston vanhimmat hyväksyivät pääpiirteissään promenadin toteuttamista varten perustetun komission laadituttamat suunnitelmat.98 Jo samana kesänä puistoon mainitaan istutetun yli 200 lehmusta.99 Puita esplana- diin kerrotaan siirretyn Pietarin esikaupunkiin johtavalta lehmuskujalta.100 Muutamassa vuosikymmenessä puut kasvoivat tarjoamaan suojaa niin päivä- kävelijöille, kesävieraille, kaupustelijoille, viereisen kasarmin sotilaille kuin muille vetelehtijöille. Vaikka lehmukset olivat puiston valtalaji, oli istutusten joukossa ko-

91 Ravintoloitsija Franz Ehrenburgin ravintola Belvede- re avasi ovensa vuonna 1868. Kuva: Wiborgs Tidning 30.9.1868.

toisempiakin lajeja. ”Eläköön esplanaati! … kaswakoon sen nuoret puut, erinom- mattainkin kuuset” toivotti sanomalehti Ilmarinen keväällä 1869.”101 Myös puiston palvelutarjonta alkoi pikku hiljaa kehkeytyä yleisön odottamaan suuntaan. Vuonna 1868 puistoon rakennettiin puinen hotelli- ja ravintolaraken- nus, Franz Ehrenburgin isännöimä Belvedere.102 Rakennus paloi kesällä 1887, mutta takaisku oli hetkellinen.103 Tilalle valmistui kaupungin rakennuttama Esp- lanadipaviljonki, joka avattiin lokakuussa 1890.104 Paviljonki sai suomalaiseen suu- hun paremmin istuvaksi nimekseen Espilä. Puistossa oli 1860-luvulta lähtien tarjolla ilmaisia paikallisten sotilassoittokuntien, VPK:n torvisoittokunnan ja muiden orkesterien pitämiä konsertteja, joiden lomassa saattoi nauttia tarjolla olleita vir- vokkeita. Keskuskasarmien vierestä alkanut istutusurakka jatkui 1870-luvulla. Vanhan esplanadin jatkeeksi kohosi Aleksanterin perspektiivin toiselle puolelle ”uusi esplanadi”. Maaliskuussa 1871 Wiborgs Tidning tiesi kertoa, että Lyypekistä tilatut lehmukset oli määrä heti meren avauduttua kuljettaa laivalla Tallinnaan ja sieltä junalla Viipuriin.105 Toukokuussa lehti kertoi jo puita istutettavan täyttä vauhtia ja arveli samalla, että kaupunki oli saamassa ”uudesta esplanadista” todellisen kau- nistuksen kunhan puut vain ehtivät tottua ilmastoon ja kehittyä.106 Elokuussa uuden esplanadin valmistuttua lehti totesi, että kaupunki oli jälleen ottanut ”kauniita edistysaskeleita ulkoisen kauneuden saralla”.107 Puiston monipolviseen kulttuurihistoriaan liittyy aurinkoisten tunnelmien li- säksi myös viipurilaisia vähemmän mairittelevia hetkiä. Esplanadin alkutaipaleel-

92 Näkymä uudelle esplanadille 1900-luvun alusta. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

ta lähtien ongelmana oli aika ajoin vandalismi. Esimerkiksi keväällä 1879 esplanadin puita kerrottiin veistellyn huonoon kuntoon puukolla.108 Puiston laidalla sijaitseva Pietari-Paavalin kirkkokaan ei säilynyt ilkivallalta. Lokakuussa 1878 toinen kirkon pääjulkisivun seinäkomeroihin sijoitetuista Pietarin ja Paavalin rin- takuvista oli kaadettu maahan. Ajan hampaan hapertama veistos oli tärväytynyt korjauskelvottomaksi. Vaikka veistokset eivät sanomalehti Ilmarisen mukaan olleet mitään varsinaisia taideteoksia, se ei lehden mukaan vähentänyt työn raakuutta.109 Toinen valitusten kestoaihe olivat Esplanadin vieressä sijaitsevien kasarmien asukkaat, jotka veivät tilaa kaupunkilaisilta, joille puisto oli tarkoitettu.110 Närää herättivät epäsiisteys, nurmikenttien poikki omavaltaisesti tallatut polut ja venä- läisen sotaväen käytös ylipäätään.111 Vastatessaan syytöksiin linnoituksen venäläi- nen komendantti arvioi, että häiriökäyttäytymisestä vastasivat ansiokkaasti myös päihtyneet kaupungin työväestön edustajat.112 Sanomalehdissä julkaistuista Viipurin poliisikammarin tiedotteista saattaa puiston alkuvaiheista saakka seurata muitakin elämän varjopuolen tapahtumia: näpistyksiä, käsirysyjä, puukotuksia ja epäsiveellistä käytöstä. Usein tapahtumissa oli osallisina väkijuomia ja viereisen kasarmien venäläisiä sotilaita. Myös puuttuva valaistus puhutti. Toukokuussa 1874 vaadittiin, että puisto olisi pimeänä vuoden- aikana valaistava, jotta vältettäisiin viehättävän kävelypaikan muuttuminen sopi- mattoman ja epäsiveellisen käytöksen näyttämöksi.113 Erään kirjoittajan mielestä kaikkien yhteiskuntaluokkien suosima, mutta valaisematon puisto oli syysiltoina

93 Esplanadipaviljonki. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

niin turvaton, että kunnollinen tyttö ei mielellään uskaltautunut sinne ilman vah- vaa seuralaista.114 Jotain parannusta tässä suhteessa tapahtui, kun puistoon saatiin seuraavana vuonna kaksitoista bensiinilyhtyä.115 Oma lukunsa oli prostituutio, joka toimi pitkään viranomaisten tunnustamana. Tämä ohjesääntöinen prostituutio purettiin vuonna 1908, mutta vielä senkin jälkeen käynti jonain iltana esplanadilla ja siihen rajoittuvilla kaduilla saattoi paljastaa tarkkailijalle, että kaupankäynti tapahtui täysin avoimesti ja kainostelematta.116 Esplanadi oli tuonut kaivattua vehreyttä ja avaruutta vanhojen vallien sijalle. Pieniä viitteitä alueen menneisyydestä oli 1880-luvun lopussa silti yhä nähtävissä. Esplanadilla sijaitsi valleihin kuulunut kasematti, joka palveli ravintola Belvederen kellarina. Toukokuussa 1889 sanomalehti Östra Finland kertoi, että esplanadissa purettiin tätä ”muinaismuistoa”, joka ei ollut ”kaunis eikä arvokas”.117 Lehden mukaan olikin korkea aika, että tämä kaupunkia rumentava kasematti katoaisi. Pian linnoituksesta ei tällä suunnalla ollut näkyvissä enää kiven kiveä. Vallien korvautuminen vehreällä puistolla oli kaupunginisien näkökulmasta yksiselittei- sesti muutos parempaan. Arvioidessaan 1890-luvulla silmiensä eteen avautuvaa todistusaineistoa hyvinhoidettuine talorivistöineen ja kauniine promenadeineen viipurilainen arkkitehti Eduard Dippell ei voinut kuin todeta, että ”tämän alueen hoito oli ollut hyvissä käsissä”.118 Kaupungin historiateoksen kirjoittaja J. W. Ruuth päätyi vuosikymmen myöhemmin samankaltaiseen arvioon. Häneen mukaansa paikalla ”ei ollut enää haisevia vallihautoja ja synkkiä linnoitusportteja vaan ihana esplanadi, jonka kauneus ja komeus” haki vertaistaan.119

94 Kaupan ja teollisuuden kaupunki

Vallien purkamisen jälkeen Katariinankadun päähän ilmestyi kaksi kauppaa ja teollisuutta symboloivaa kuvapatsasta. Antiikin kaapuihin puetut naishahmot seisoivat pääkadun molemmin puolin entisen Turunportin paikalla. Toisella patsais- ta oli seuranaan kaupan ja merenkulun perinteiset symbolit, Merkurius-sauva ja ankkuri, toisella teollisuuteen viittaavat hammaspyörä, moukari ja alasin. Koris- tepatsaiden syntytausta, tekijä ja tarkka pystytysajankohta ovat jääneet hämärän peittoon. Patsaat mainitaan vuonna 1872 eräässä kaupunkia käsittelevässä runos- sa.120 Runon kirjoittaja piti patsaita osuvana mottona ajan pyrkimyksille Viipuris- sa. Käsitykseen voi yhtyä. Linnoituksen purkamisen myötä sotilaalliset näkökoh- dat rakentamisessa olivat saaneet väistyä ja jatkossa vanhaakaupunkia muokattiin pitkälti kaupan ja teollisuuden tarpeista lähtien. Aikalaiset liittivät patsaisiin toi- senlaistakin symboliikkaa. Ilkeän leikinlaskun mukaan naishahmot symboloivat ahneutta ja petosta.121 Vanhan linnoituksen häviäminen merkitsi aikalaisille edistystä. Esimerkiksi viipurilainen maanmittari, kirjailija ja sanomalehtimies Pietari Hannikainen kommentoi muutosta tuoreeltaan seuraavasti: Linnoituksen ”moni sata wuotiset kiwi- seinät hajoowat nyt … Salakkalahden täytteeksi, ja koko kaupunki saa wuosiwuo- delta ihan toisen iloisemman muodon.”122 Viipuri oli astunut jatkuvan muutoksen aikakaudelle. Jo vuonna 1864 sanomalehti Wiborgs Tidning oli arvioinut, että henkilö, joka ei kymmeneen tai viiteen- toista vuoteen ollut käynyt kaupungissa huomaisi sen muuttuneen edukseen niin ettei todennäköisesti tunnistaisi kaupunkia.123 Sama ajatus toistui sittemmin vuosikymmenten mittaan paikallisissa sanomalehdissä.124 Oliko tämä muutos ja sen suunta ilmeistä myös ulkopaikkakuntalaiselle? Skotlantilainen lähetyssaarnaaja John Croumbie Brown oli syksyllä 1833 mat- kustanut ensimmäistä kertaa Pietariin ottamaan vastaan brittiläis-amerikkalai- sen seurakuntakirkon pastorin tehtäviä. Vaikka hän ei jäänyt tehtävään pysyväs- ti, hän vietti vuosikymmenten mittaan lukuisia kesiä Pietarissa. Hengellisen työn ohessa hän oli oppinut tuntemaan laajasti myös Suomea, sen kansaa ja luontoa. Kesällä 1882 hän teki jälleen Pietarista käsin matkan Suomeen, tällä kertaa Kuo- pioon. Matkavaikutelmiaan tämä kasvitietelijä ja varhainen luonnonsuojelija julkaisi maamme metsiin ja metsänhoitoon keskityttävässä teoksessaan ”Finland: Its Forests and Forest Management”. Brown oli vieraillut Viipurissa edellisen kerran vuonna 1860. Saapuessaan noin neljän tunnin junamatkan päätteeksi keisarillises- ta Pietarista Viipuriin hän saattoi kahdenkymmenenkahden vuoden tauon jälkeen todeta , että kaupunki oli ”suuresti kehittynyt”.125 Myös venäläinen professori Stepan Ivanovitsh Baranovski päätyi samantyyp- pisiin arvioihin viime aikaisen kehityksen vaikutuksesta kaupunkiin. Baranovski oli Suomessa 1840–60-luvulla asunut ja maamme hyvin tunteva entinen Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori. Vuonna 1882 julkaistussa Suomen suuriruhtinaanmaata esittelevässä teoksessa hän korosti linnoituksen purkamisen myönteisiä vaikutuksia kaupunkiin. Viipurista oli ”hävin-

95 1870-luvulla vanhankaupungin siluettia hallitsivat vielä julkisten rakennusten tornit. Kuvassa näkyvät myös puretun Turunportin paikalle pystytetyt koriste- patsaat. Kuva: Museovirasto nyt vanhan linnoituksen synkkä vaikutelma” ja kaupunki oli muuttunut ”iloisem- maksi ja kauniimmaksi”.126 Muutosten tahti, joka jo 1860–70-luvulla oli tuntunut aikalaisten mielestä kii- vaalta, ei hidastunut jatkossakaan. Pian ihmiset, tavarat ja pääoma sysäytyivät en- tistä nopeampaan liikkeeseen. Kaupunkiin virtasi uusia asukkaita ja vilkas uu- disrakennustoiminta alkoi muokata esiteollisen ajan kaupunkikuvaa kiihtyvään tahtiin.

96 VANHAKAUPUNKI KEHITYKSEN KOURISSA

Esiteollinen kaupunkikuva murtuu

Vuonna 1890 paikallislehden pakinoitsija kommentoi rakentamista Viipurissa seuraavasti: ”Kaupungissamme on muuten wiime aikoina tullut wauhtiin halu rakentaa yhä korkeampia kartanoita. Että ne antawat kylällemme komeamman ul- konäön, on kyllä warmaa.” Kirjoittaja näki kehityksessä kuitenkin myös epäkohtia kuten kiipeämisen yläkerrosten asuntoihin, selkkaukset naapurien kanssa, asun- nosta toiseen leviävän suolakalan hajun sekä ovien jyskyttämisen keskellä yötä. Korkea rakentaminen herätti kirjoittajassa ihmetystä: ”Löytyyhän meillä wie- lä runsaasti rakentamatonta maa-alaa, jottemme wielä tarwitsisi ylä-ilmoilta hakea tarpeellisen maanpinnan puutteen korwausta, kuten on pakko tehdä muualla maailman jättiläiskaupungeissa, sellaisissa, joissa asukasluku on yhtä suuri kuin suuriruhtinaskuntamme koko wäkiluku yhteensä.”1 Siirtyminen entistä tehokkaampaan rakentamiseen kaupungin keskustassa vastasi ainakin valtiovallan toiveita. Valtio oli jo vanhastaan kannustanut rakentamaan kivitaloja. Vuoden 1856 kaupunkien yleisessä rakennusjärjestyksessä kaupungit oli kokonsa ja merkityksensä puolesta jaettu kolmeen luokkaan. Korkeim- massa luokassa, johon kuuluivat Helsinki, Turku ja Viipuri, keskusta-alueelle tuli rakentaa vain kivirakennuksia. Vuonna 1861 valtiovallan taholta määrättiin, että Entiseen linnoitukseen sai Aleksanterin perspektiivin ja Torkkelinkadun rajaamal- le alueelle rakentaa vain kivirakennuksia.2 Vuoden 1871 rakennusjärjestyksessä määräys ulotettiin koskemaan kaikkia Entisen linnoituksen tontteja.3 Mielenkiin- toa kaksi- tai useampikerroksisten kivitalojen rakentamiseen oli 1860–70-luvulla lisäksi kasvattamassa vapautus omistajalle muutoin lankeavasta sotaväen majoitusverosta.4 Myös kaupunginisät toivoivat uusien suurten kivitalojen kohoavan kaupunkiin. Vuonna 1871 maistraatti ja kaupunginvanhimmat antoivat kauppias J. H. Stünkelille luvan ostaa palan kaupungin maata ehdolla, että paikalle rakennettaisiin vähintään kaksikerroksinen kivitalo. Heidän mielestään kaupungin Saimaan kanavalle näkyvä kaupungin pohjoispuoli saisi näin paljon kauniimman ilmeen.5 Tontille kohosi kolmikerroksinen asuintalo, jonka suunnittelija oli Pietarissa toiminut ruotsalaissyntyinen arkkitehti Karl Karlovitsh Andersson.6 Muutamaa vuotta myöhemmin paikallislehden kirjoittaja kertoikin löytäneensä ”[k]anavalla kulkevien höyrylaivojen laiturin vierestä … erään kaupungin kauneimmista kivitaloista, joka oli rakennettu täysin nykyaikaiseen tyyliin.”7

97 Kauppias Feodor Sergejeffin vuonna 1887 rakennuttama asuinkerrostalo oli en- simmäinen yksityinen rakennus, joka kohosi korkealle vanhankaupungin siluetin yläpuolelle. Kuva: Kansanvalistusseuran kalenteri 1890.

Vanhankaupungin rakennuskanta uudistui 1880-luvun lopulta alkaen voimakkaasti paikallisen kauppa- ja teollisuusporvariston johdolla. Uusien kivitalojen rakennuttajat olivat yleensä varakkaita yksityishenkilöitä. He kuuluivat Viipurin vauraimpaan väestönosaan, joka oli tuttu paikallislehtien sivuilla julkaistuista ve- rotustiedoista, taksoitusluetteloista. Rakennuttajissa suurimman ryhmän muodostivat kauppiaat ja liikemiehet.8 Marraskuussa 1888 sanomalehti Laatokka kertoi, että ”viime vuosina on eräs rahakas herrasmies ostanut usiampia vanhoja kartanoita, joita hän on antanut ko- roittaa kolmen- jopa nelinkertaisiksi.”9 Niinpä kaupungin pääkadun, Katariinan- kadun varrella oli nyt sekaisin ”korkeita ja muuten muhkeita taloja sekä matalo- ita rähjäkkeitä.” Kyseinen herrasmies, konsuli Eugen Wolff, oli vaasalaisen, maan suurimman laivanvarustajan kauppaneuvos Carl Gustaf Wolffin poika. Opiskel- tuaan kielitiedettä Suomessa ja ulkomailla hän oli saapunut Viipuriin Hackman & Co:n palvelukseen vuonna 1876. Wolffista sukeutui yksi maan merkittävimpiä teollisuusmiehiä. Hän kuului Wilhelm Hackmanin ohella maan suurimmaksi va-

98 Konsuli Eugen Wolffin talo Vanhalla raatihuoneentorilla valmistui vuonna 1887. Se rakennettiin korottamalla ja laajentamalla 1600-luvun kivitaloa, jonka sisällä oli osia vieläkin vanhemmasta rakennuksesta. Talo näkyy viereisessä kuvassa kellotornin vasemmalla puolella. (arkkitehti Fredrik Thesleff). Kuva: Vma. MMA. rustamoksi kohonneen, vuonna 1883 perustetun Suomen Höyrylaiva Osakeyh- tiön pääosakkaisiin. Liiketoimiensa ohella Wolff toimi aktiivisesti Viipurin kun- nallispolitiikassa ja valtiopäivämiehenä vuosien 1900 ja 1905–1906 valtiopäivillä sekä monien yhdistysten puuhamiehenä. Hänen vaimonsa oli äidin puolelta Hack- manin sukua. Wolff osti syksyllä 1885 huutokaupassa Katariinankadun ja Vanhan raatihuoneentorin kulmassa sijaitsevan tontin 53 ja samana vuonna myös kadun toisella puolella sijaitsevan tontin 9.10 Molemmille tonteille hän rakennutti pian uudet kivitalot. Sittemmin hän hankki haltuunsa lähistöltä tontit 54 ja 56–57, joihin hän myös rakennutti uudet kivitalot. Vanhassakaupungissa ei Wolff kuitenkaan itse asunut. Hän oli vuonna 1885 rakennuttanut Salakkalahden rantaan kolmikerroksisen, pientä palatsia muistuttavan asuintalon, jonka yhtä kerrosta hän asutti perheineen ja palvelijoineen.11 Yhtiömuotoinen rakentaminen yleistyi vuosisadan vaihteessa, mutta yhtiöi- denkin taustalla oli paikallisia rahamiehiä. Keisarinkadulle kolmikerroksisen kivitalon rakennuttaneen Ab Torkelin säännöille olivat hakeneet vahvistusta varakonsuli Eugen Wolff, kauppias Seth Sohlberg, varakonsuli Carl Borenius ja talon suunnitellut arkkitehti Eduard Dippell.12 Ab Vakttornsgatan 12 taustalla olivat puolestaan kaupunginkamreeri Aloys Qvist, rakennusmestari F. T. Gessler ja kauppias E. V. Sellgren.13 Uusien kivitalojen pohjakerroksiin sijoittui etenkin Katariinankadun varrella liiketiloja, joihin ilmestyi aiemmin tuntemattomia suuria näyteikkunoita. Ylem- pien kerrosten tiloista suurimman osan nielaisivat kookkaat porvarisasunnot, jot-

99 Koroillaeläjä, kauppias Robert Golinin talon julkisivu Vahtitornin- kadulle (arkkitehti Brynolf Blomkvist, 1902). Kuva: Vma. MMA.

ka rakennettiin yleensä vuokrattaviksi. Asunnot olivat osa luokkayhteiskunnan ti- lallista jäsentelyä erillisine paraati- ja keittiönportaineen sekä keittiöön liittyvine makuualkoveineen tai pienine palvelijanhuoneineen. Muualla Euroopassa tunnettu monikerroksinen työväen asuinkasarmi ei Viipurissa kuten muuallakaan Suo- messa yleistynyt. Poikkeuksena oli ollut Pantsarlahden kaupunginosaan 1870-luvun lopulla rakennettu kolmikerroksinen asuinkasarmi, ”Plevna”, joka sekin muutettiin vuonna 1895 suuremmiksi ”herrasperheiden asunnoiksi”.14 Myös talon rakennuttaja saattoi perheineen ja palvelijoineen asua omistamas- saan talossa. Näin menetteli esimerkiksi kauppias, tai kuten rakennuspiirustuksissa ilmaistiin, koroillaeläjä, Robert Golin. Ostettuaan vuonna 1900 stukkatuurityönte- kijänleski Karoliina Haloselta tontin 74 Vahtitorninkadun varrella hän rakennutti sille nelikerroksisen asuintalon.15 Vuoden 1905 henkikirjojen mukaan hän asui talossa vaimonsa Anna Katarinan ja piikansa Hanna Väänäsen kanssa. Talossa asui myös sen suunnitellut kaupunginarkkitehti Brynolf Blomkvist taloudenhoitajansa Maria Lovisa Mustosen kanssa. Lisäksi talossa oli 24 muuta vuokralaista sosiaalisen asteikon eri askelmilta, muun muassa varatuomari, kauppias, konttoristi, työ- miehen leski, työläinen, tullivahtimestari ja ompelija.

100 Venäläisten sotilasviranomaisten rooli vanhankaupungin rakentumisen oh- jaajana oli linnoituksen purkamisen myötä vähentynyt oleellisesti. Aiemmat rajoitukset, joita oli perusteltu sotilaallisilla näkökohdilla, olivat suurelta osin jääneet syrjään. Rakennusvalvonta oli siirtynyt linnoitushallinnolta siviilihallinnolle, kun läänin kuvernöörille oli vuonna 1860 annettu lupa vahvistaa linnoittamattomien alueiden rakennuspiirustukset.16 Samoin linnoitushallinnon harjoittama siviilivä- estön rakennustoiminnan esteettinen ohjailu mallijulkisivujen avulla oli jo kau- kaista historiaa. Merkittävimmän poikkeuksen muodostivat enää Etelävalleihin rajoittuvat korttelit, joissa linnoitushallintoa oli kuunneltava. Uusien kivitalojen rakentaminen eteni asemakaavan ja vuonna 1871 vahvistetun rakennusjärjestyksen määrittämissä puitteissa. Rakentaminen oli luvanvarais- ta ja piirustukset oli tarkastettava ennakkoon. Rakennuslupaa haettiin maistraa- tilta ja piirustusten ennakkotarkastuksesta vastasi kaupunginarkkitehti. Mikäli rakennus oli kaupunginarkkitehdin suunnittelema, piirustukset tarkasti kaupun- gininsinööri. Vuosina 1887–1912 kaupunginarkkitehtina toiminut Brynolf Blom kvist suunnitteli yksityistöinään vanhaankaupunkiin myös joukon asuinkerrosta- loja. Kuvernöörin vahvistus piirustuksille oli lähinnä muodollisuus. Vuoden 1871 rakennusjärjestys noudatti tarkasti vuoden 1856 kaupunkien yleistä rakennusjärjestystä ja muistutti pitkälti Helsingissä ja Turussa voimassaol- leita määräyksiä.17 Keskeinen tavoite oli paloturvallisuus. Rakennusjärjestys ei juuri asettanut rajoituksia uusien kivirakennusten koolle. Olemassaoleviin rakennuksiin liittyen määräyksiä oli lähinnä paloturvallisuuskysymyksissä. Kun Helsinki sai vuonna 1895 uuden rakennusjärjestyksen, otettiin kysymys rakennusjärjestyksen uusimisesta esille myös Viipurissa. Kaupunginarkkiteh- ti Brynolf Blomkvist piti juuri perustetun Viipurin Teknillisen Klubin (Tekniska klubben i Viborg) kokouksessa aihepiiriä valaisevan esityksen. Keskeisiin tavoit- teisiin kuului torjua liiallisen tiivistymisen haitallisia vaikutuksia, mutta asiaan liittyi myös paikallisia erityistarpeita. Blomkvist halusi järkeistää vanhankaupungin tonttijakoa, sillä tontit olivat vaihtelevankokoisia ja –muotoisia ja siten uudisra- kentamisen kannalta hankalia.18 Hetken aikaa vaikutti siltä, että asia voisi edistyä, sillä kaupunginvaltuusto antoi ehdotuksen valiokunnan käsiteltäväksi.19 Syksyllä 1898 arkkitehti Berndt Ivar Aminoff arvelikin kaupungissa vallitsevan vilkkaan rakennustoiminnan syiksi asuntopulan, keinottelun ja rahoituksen hyvän saatavuu- den lisäksi pelon, että uusi rakennusjärjestys tulisi asettamaan rajoituksia rakennusten korkeudelle.20 Asia ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla. Suurimpana ongelmana olivat ilmeisesti venäläiset sotilasviranomaiset, jotka olisivat halunneet enemmän päätösvaltaa rakentamisasioissa. Kaupunginvaltuusto katsoi parem- maksi olla etenemättä asiassa.21 Rakennusjärjestyksen uusiminen nousi tulevien vuosien aikana esiin vielä useampaan otteeseen, sillä sitä pidettiin vanhentuneena. Viipurin arkkitehdit totesivat vuonna 1912 rakennusjärjestyksen olevan peräisin ”vedenpaisumusta edeltävältä ajalta”.22 Aloitteet rakennusjärjestyksen muuttami- seksi eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin Venäjän vallan aikana. Vanhankaupungin rakennustoiminta oli 1860–70-luvulla ollut verkkaista, vaikka muutama isompi kivitalo ehdittiin tuonakin aikana pystyttää. Vuonna 1880

101 koko Viipurissa oli vasta viisitoista kolmikerroksista rakennusta.23 Vuonna 1888 sanomalehti Wiipurin Uutiset toi esille tarvetta rakentaa enemmän suuren maailman tyyliin. Lehden mukaan Viipurin talot olivat vanhoja, kadut ahtaita ja vasta viime aikoina rakennetut osat näyttivät ”aikaansa seuranneilta”. Tullakseen suureksi kaupungiksi Viipurin olisi kasvettava korkeutta Helsingin esimerkkiä seuraten. Viime aikoina kaupunkiin oli noussutkin jo muutamia korkeampia taloja ja uusia oli paraikaa tekeillä. Jutun kirjoittajan mielessä kangasteli toive, että ”Wiipurista ylöspäin pyrkimällä tulee jo piankin ’suuri kaupunki’ ”.24 1880-luvun lopulta lähtien monikerroksiset asuin- ja liiketalot syrjäyttivät tiel- tään matalia puu- ja kivitaloja, jotka olivat siihen asti julkisten rakennusten ohella hallinneet katunäkymiä. Selkeimmin muutos näkyi Vanhalla raatihuoneentorilla, joka sai vuosisadan vaihteeseen mennessä täysin uuden asun. Ennen ensimmäis- tä maailmansotaa vanhaankaupunkiin ehti nousta kolmisenkymmentä moniker- roksista asuin- ja liiketaloa sekä kaksi pankkitaloa: Pohjoismaiden Osake Pankki (1900) ja Yhdyspankki (1900). Lisäksi kaupungin rakennuttamana alueelle kohosi kolme uutta julkista rakennusta: Museum Wiburgense (1898), tulli- ja pakkahuone (1899) ja kauppahalli (1906). Venäläisten sotilasviranomaisten rakennustoiminta suuntautui muille alueille. Vanhassakaupungissa he purkivat vuonna 1868 Katariinankadun varrelta yksikerroksisen kasarmin, jolloin Uusi raatihuoneentori sai laidalleen pienen puistikon.25 Vanhankaupungin siluetti ja katunäkymät alkoivat elää kiinteistöliiketoimin- nan tahdissa. Kiinteistöt vaihtoivat omistajaa osana normaalia kaupankäyntiä tai kuolin- ja konkurssipesien huutokaupoissa. Usein omistajanvaihdoksen jälkeen tontille nousi uusi, entistä suurempi rakennus. Näin esimerkiksi kauppiaantyt- tärien Natalia ja Alexandra Alexandroffin myydessä Uuden raatihuoneentorin kulmalta kiinteistönsä rakennusmestari Anders Wiklundille vuonna 1891. Pian vanhat talot purettiin ja paikalle nousi arkkitehti Leander Ikosen suunnittelema asuinkerrostalo.26 Kiinteistökauppojen taloudellinen kannattavuus riippui osaltaan huoneistojen vuokratuotosta. Mitä kookkaampi uusi rakennus oli, sitä suuremmat tuotot olivat mahdollisia. Ensimmäinen näkyvästi vanhankaupungin siluetin yläpuolelle kohonnut yk- sityistalo oli venäläissyntyisen kauppiaan Feodor Sergejeffin rakennuttama. Ja- roslavin kuvernementissä maaorjana syntynyt Sergejeff oli saapunut kaupunkiin 14-vuotiaana vuonna 1854 kauppias J. A. Schuschinin apulaiseksi. Hän lunasti liik- keen itselleen ja laajensi sen toimintaa tukkukauppaan sekä teollisuuteen. Sergejef- fin liikeyrityksiin kuuluivat esimerkiksi tupakkatehdas ja oluttehdas. Vuonna 1885 hän osti Carl Roseniuksen konkurssipesältä kiinteistön Vahtitorninkadun laelta.27 Arkkitehti Jac. Ahrenberg suunnitteli kadunvarteen uuden kolmikerroksisen asuintalon, jonka pääkerrokset oli varattu koko kerroksen käsittäville porvarisasunnoil- le. Talon valmistuttua vuonna 1887 ylimpään kerrokseen sijoittui myös puhelinyh- distyksen vaihdekeskus.28 Sanomalehti Östra Finland tiesi kertoa, että ”kauniilla ja hallitsevalla paikalla” sijaitseva talo oli varustettu kaikilla nykyajan mukavuuksilla.29 Sergejeff ei kuitenkaan itse ollut uuden talon asukkaiden joukossa, sillä hän oli hiljattain rakennuttanut Torkkelinkadun varrelle rokokootyylisen asuinpalatsin.

102 Kaksi mittakaavaa kohtaavat. Rakennusmestari Anders Wiklundin rakennuttama asuinkerrostalo Uuden raatihuoneen torin kulmalla. Julkisivu Vahtitorninkadulle (arkkitehti Leander Ikonen, 1891). Kuva: Vma. MMA.

Kauppias Feodor Sergejeffin talo. Julkisivu Vahtitorninkadulle (arkkitehti Jac. Ahrenberg). Kuva: Vma. MMA.

103 Kauppias Emil Buttenhoffin talon julkisivu Katariinankadulle (arkkitehti Brynolf Blomkvist, 1898). Kuva: Vma. MMA.

104 Jatkossa asuin- ja liiketalot kilpailivat koossa ja korkeudessa entisaikojen julkisten rakennusten kanssa. Samalla kaupungin pitkän menneisyyden jäänteet alkoivat jäädä uusien talojen varjoon. Talot olivat aluksi useimmiten kolmi-, mutta vuosisadanvaihteen jälkeen neli- tai jopa viisikerroksisia. Vanhankaupungin korkein maamerkki, vanhan tuomiokirkon kellotorni oli 1870-luvun lopulla saanut kylkeensä hedelmä- ja siirtomaatavarakauppias Wasili Schavaronkoffin rakennuttaman kolmikerroksisen asuintalon.30 Kun kauppias Emil Buttenhoff rakennutti parikymmentä vuotta myöhemmin Katariinankadun korkeimmalle kohdalle oman liike- ja asuintalonsa, se uhkasi peittää taakseen jo koko kellotornin.31 Tor- nin kellotaulu jäi osin talon taakse piiloon, mikä herätti kaupunkilaisissa myös nä- rää.32 Muihin Suomen paikkakuntiin verrattuna Viipurissa oli runsaasti vanhoja kivitaloja.33 Osa uusista asuinkerrostaloista rakennettiin vanhaa taloa laajentamalla ja korottamalla.34 Näin esimerkiksi 1600-luvun piispantalo sai harteilleen lisäkerroksia. Suomen valtio oli myynyt kaksikerroksisen talon huutokaupalla ensin konsuli Eugen Wolffille, jolta se oli siirtynyt konsuli Ludvig Paciuksen omistukseen.35 Tanskan varakonsuli, Hackman & Co:n prokuristi ja kaupunginvaltuuston jäsen Pacius korotti ja laajensi taloa välittömästi saatuaan sen haltuunsa.36 Kesällä 1887 sanomalehdet tiesivät kertoa, että paikalle olisi muutaman kuukauden pääs- tä noussut ”komea nykyajan talo”.37 Vanha harmaakivinen rakennus, jonka toinen kerros purettiin, jäi arkkitehti Waldemar Backmanssonin suunnitteleman uusre- nessanssityylisen talon alle ja sisään. Konsuli Pacius muutti taloon vaimonsa ja kolmihenkisen palvelusväkensä kanssa, mutta talossa oli tilaa myös vuokralaisil- le.38 Sanomalehti Wiipurin Uutisten mukaan entisen piispantalon paikalla seisoi nyt ”komea uudenaikainen, mukawasti sisustettu kiwimuuri”.39 Suurten kivitalojen noustessa vanhaankaupunkiin oli käynnissä muitakin kaupunkikuvaan vaikuttaneita muutoksia, joita on mahdollista seurata maistraatin piirustusarkiston avulla. Kauppakatujen, etenkin Katariinankadun varrella vanhoihin taloihin puhkottiin suuria näyteikkunoita. Korttelien sisäosisssa vanhojen talojen laajennukset ja uudet piharakennukset tiivistivät entisestään ahtaita vanhankaupungin tontteja. Uudet kivitalot olivat usein koristeellisempia kuin 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen uusklassiset rakennukset. Asiantuntija saattoi tunnistaa julkisivuissa koko joukon erilaisia tyylejä ja historiallisia viittauksia. Wolffin viisikerroksinen talo Kirkkokadulla rakennettiin ”saksalaiseen renessanssityyliin”.40 Kauppatoria reunustava Pohjoismaiden Osake Pankin uusi pankkitalo taas jäljitte- li ”firenzeläistä palatsityyliä”.41 Viereinen Yhdyspankin talo edusti puolestaan ”ve- netsialaista tyyliä”.42 Vanhalla raatihuoneentorilla hovioikeudenneuvos Nils Peran- der uudisti kaupunkitalonsa ”renessanssityyliin, joka 1600-luvun alussa … vallitsi vanhoissa Hansa-kaupungeissa, joiden kanssa Viipuri oli tuolloin vilkkaissa yhte- y k s i s s ä”. 43

105 1600-luvun piispantalo peittyi konsuli Ludvig Paciuksen rakennuttaman asuinkerrostalon alle. Julkisivu Piispankadulle ja leikkaus (arkkitehti Waldemar Backmansson, 1887). Kuva: Vma. MMA.

106 Vanhankaupungin tontit olivat usein pieniä ja mutkikkaan muotoisia. Monet ensimmäisistä asuinkerrostaloista rakennettiin vanhaa taloa korottamalla ja laajentamalla. Leipurimestari Kihlgrenin perillisten talo Katariinankadulla valmistui vuonna 1890 (arkkitehti Brynolf Blomkvist). Rakennuksen vanhat osat on merkitty mustalla ja uudet osat punaisella tussilla. Kuva: Vma. MMA.

Kauppaneuvos C. G. Cloubergin perillisten talon julkisivu Katariinan kadulle (arkkitehti Brynolf Blomkvist, 1890). Kuva: Vma. MMA.

107 Porvarillinen kehitys

Nykyajan rakennustapaa kaupungissamme on wiimeisinä wuosina ruwettu aina enenewällä innolla seuraamaan. Ikiwanhoja ja wanhaan tapaan rakennettuja kiwimuureja puretaan ja alasrewitään ehtimiseen, perustuksia lasketaan sekä uusia laitetaan, jotka muhkeina, palatsimoisina rakennuksina tuon tuostakin kohoilee, katuwierustojen kaunistukseksi. (Wiipurin Uutiset 9.11.1887)

Lukiessaan paikallisten sanomalehtien – Östra Finlandin, Wiborgsbladetin, Wii- purin, Viipurin Sanomien ja Wiipurin Uutisten – kuvauksia rakennustoimin- nasta saa käsityksen, että vanhankaupungin ilme oli muuttumassa pelkästään parempaan suuntaan. Toimittajat seurasivat tapahtumia eturivin paikoilta, sillä sanomalehtien toimitukset sijaitsivat vielä 1890-luvulla vanhassakaupungissa.44 Vuonna 1890 sanomalehti Östra Finland totesi, että Viipurissa rakennustoiminta oli ottanut merkittäviä edistysaskeleita tyylikkyyden ja maun saralla.45 Lehden kirjoittajan huomiota oli kiinnittänyt muun muassa kauppaneuvos C. G. Cloubergin perillisten rakennuttama talo, jota kuvailtiin Katariinankadun ”mer- kittävimmäksi koristukseksi”. Tähän kolmikerroksiseen uudisrakennukseen oli yhdistetty samalle tontille jo aiemmin rakennettu kivitalo. Tontilla seisseet, ”wan- hanaikuiset ja rumat” puutalot olivat saaneet väistyä arkkitehti Brynolf Blomkvis- tin suunnitteleman koristeellisen uudisrakennuksen tieltä.46 Helmikuussa 1899 sanomalehti Wiipuri puolestaan ilmoitti, että konsuli Emil Rothe rakennuttaa ton- tilleen ”komean kolmikerroksisen kiwitalon”.47 Sanomalehti Wiborgsbladet arvioi kesällä 1900 puolestaan juuri valmistunutta Yhdyspankkia Paraatikentän laidalla. Arkkitehtiprofessori K. G. Nyströmin suunnittelema “julkisivu on varmasti jo herättämänsä ihailun arvoinen ja antaa paikalle silmiä miellyttävää vaihtelua” lehti totesi. Rakennus oli paitsi moderni pankki, myös kaupunginosansa kaunis- tus.48 Syyskussa 1903 sanomalehti Wiipurin kuvailun kohteena oli kauppias Georg Frankenhaeuserin ”uusi uljas” ja ”uhkea” talo Wahtitorninkadun ja Uudenportin- kadun kulmassa.49 Ulkoasultaan tämä kaupunginarkkitehti Brynolf Blomkvistin suunnittelema viisikerroksinen rakennus ei juuri poikennut tavallisesta, mutta sen uutuutena oli sähkövalaistus. Suurin vanhankaupungin asuinkerrostaloista nousi vuosina 1903–1904 lä- helle Katariinankadun korkeinta kohtaa. Talon rakennuttajana oli kirjakauppias Victor Hovingin johdolla perustettu osakeyhtiö Domus.50 Arkkitehti Karl Hård af Segerstadin suunnittelema viisikerroksinen talo levittäytyi koko tontille jät- täen sen keskelle umpinaisen sisäpihan. Katutason suurten näyteikkunoiden taakse sijoittui muun muassa Hovingin johtama Clouberg & C:on kirjakauppa. Sisäpihalla aloitti puolestaan toimintansa yleisölle avoin kylpylaitos. Toimistoti- loihin sijoittui lääkäreitä, asianajotoimisto ja räätäli. Ylemmät kerrokset oli varat-

108 Kauppias Michelssonin talon julkisivu Keisarinkadulle (arkkitehti Brynolf Blomkvist, 1898). Kuva: Vma. MMA.

109 110 Yhdyspankin talon julkisivu Torikadulle (arkkitehti Gustaf Nyström, 1898). Kuva: Vma. MMA.

tu 3–6 huoneen asunnoille, joihin kaikkiin kerrottiin sijoitettavan palvelijan- ja kylpyhuoneet. Sanomalehti Wiipuri kuvaili elokuussa 1903 rakenteilla olevaa taloa.51 Huomiota herättivät muun muassa rakennuksen valtava koko, tontin tehokas hyödyntäminen, osaan asunnoista asennettava keskuslämmitys ja katutason suuret ikkunat. Lehti oli tyytyväinen lopputulokseen: ”Kuten siis näkyy, saa Viipuri, Katarinankatu, palatsin sellaisen, josta sillä tulee olemaan kunniaa enemmänkin. ’Domus’ yhtiön uusi talo on osaltaan lisäävä Viipurissa niiden rakennusten lukua, jotka antavat kaupungillemme pienenpuoleisemman ’suurkaupungin’ leiman, niin että se voi huoletta esiintyä maamme ensimmäisten kaupunkien rivissä.” Myös sanomalehti Wiborgs Nyheter suhtautui innostuneesti uuteen tulokkaaseen.52 Ta- lon ulkoasu, hiekkakivenkeltainen roiskerapattu julkisivu vuolukiviportaaleineen, oli lehden mielestä onnistunut. Lehden mukaan julkisivu ”vaikuttaa valoisalta ja hauskalta ja tulee valkoisine ikkunanpielineen aivan varmasti kauniisti puolustamaan korkeaa paikkaansa, josta se näkyy kaupungin ulkopuolelle joka suunnalta.” Lehti tiivisti arvionsa seuraavasti: ”Lyhyesti sanottuna Domuksen uudisrakennus on jotain, mistä Katariinankatu ja vanha kaupunki voivat iloita”. Pian toinenkin poikkeuksellisen kookas rakennus levittäytyi Salakkalahden rannalle vanhankaupungin eteen. Kaupunki rakennutti kauppatorin laidalle uu-

Domuksen talo Katariinankadulla (arkkitehti Karl Hård af Segerstad). Kuva: Wasastjerna 1908.

111 Kauppahalli (arkkitehti Karl Hård af Segerstad). Kuva: Wasastjerna 1908.

den kauppahallin, jonka julkisivujen suunnittelusta järjestettiin kilpailu. Kymme- nen ehdotuksen joukosta voittajaksi valikoitui arkkitehti Karl Hård af Segerstadin suunnitelma.53 Uusi 90 metriä pitkä ja 22 metriä leveä hallirakennus asettui vanhan kauppahallin jatkeeksi. Vuolukivellä kehystetty pääsisäänkäynti ja kellotorni sijoittuivat rakennuksen kauppatorin puoleiseen päätyyn. Rakennustöiden ollessa vielä kesken sanomalehti Wiipurissa arveltiin, että hallirakennuksesta tulisi ”ulko- näöltään verrattain komea”.54 Etenkin Torkkelinkadun päätteeksi tulevan pääjulki- sivun arveltiin vetävän katsojain huomiota puoleensa. Kauppahalli avattiin huhtikuun alussa 1906 ja se nosti torikaupan aivan uudelle tasolle.55 Rakennuksessa oli peräti 82 kauppakojua, kaksi kauppapuotia ja kalakauppaosasto, jossa oli neljä allasta elävien kalojen säilyttämistä varten.56 Sanomalehti Wiipuri kuvaili kesällä 1903 rakennustoiminnan vaikutuksia seuraavasti: ”Uutterasti on tämänkin kesän kuluessa ’uutta Viipuria’ rakennettu. Van- hoja rakennuksia on koko joukko saanut väistyä muinaismuistojen joukkoon ja sijalle on kohonnut uusia upeampia rakennuksia ... Rakennustoimi muuttaa alin- omaa kaupungin ulkomuotoa. Se on alituista peseytymistä, puhdistautumista. Näin Viipuri vähitellen muuttuu eurooppalaisten suurkaupunkien muotoon. En- sin peseytyvät pääkadut, mutta vähitellen siirtyy puhdistuminen syrjä-osillekin.”57 Muutamaa vuotta myöhemmin sama lehti arvioi: ”Viime aikoina on rakennustoimi kaupungissamme verrattomasti kaswanut. Vanhojen kalteviksi painuneitten, miespolvien takaisten talojen paikoille on kohonnut komeita uudenaikuisia kivi-

112 ja puurakennuksia, jotka rohkeine tyylineen ja suuruudellaan owat lisänneet kaupunkimme arvokkuutta ja edullisesti muuttaneet ja lisänneet monen kaupunginosan merkitystä.”58 Silloin tällöin saattoi uudisrakennusten ulkoasuun kohdistua sanomalehtien sivuilla myös pientä arvostelua. Viipurin lehdistössä epävirallisen arkkitehtuurikriiti- kon virkaa hoiti lääninarkkitehti Berndt Ivar Aminoff. Syyskuussa 1898 hän arvioi sanomalehti Wiborgsbladetissa viimeaikaista rakentamista kaupungissa. Erityisesti graniitin ja rappauksen yhdistäminen samassa julkisivussa soti Aminoffin estetiik- kaa vastaan. Tässä suhteessa hän piti arkkitehti Eduard Dippellin suunnittelemia Ab Torkelin taloa Etelävallikadun varrella ja Anniskeluosakeyhtiön taloa Karjaportinka- dulla epäonnistuneina. Aminoff jyrähti: ”Jos jatkamme tähän tyyliin, ei kulune kauaa ennen kuin kaupunkimme ulkoasu siitä arveluttavassa määrin vahingoittuu.”59 Karjaportinkadulle hiljattain kohonnut Anniskeluosakeyhtiön talo poikkesi kooltaan ja ulkoasultaan melkoisesti viereisistä taloista.60 Talon ensimmäiseen kerrokseen sijoittui työväestölle tarkoitettu ravintola, jonka mukaan rakennus sai epäviralliseksi nimekseen Pirunkirkko. Yläkertaan oli sisustettu näyttely- ja ko- koontumissali, jossa järjestettiin jatkossa muun muassa Viipurin Taiteenystävien näyttelyitä. Sanomalehti Wiborgsbladetin arvion mukaan Anniskeluosakeyhtiön uusi talo kohosi ”komeana Harmaidenveljesten- ja Karjaportinkatujen kulmassa”. Vaikka talon ulkoasu vaikutti lehden mukaan hieman raskaalta, niin se oli kuitenkin ”varustettu kaikilla mukavuuksilla, joita voi nykyajan rakennukselta vaatia”.61 Se että uudisrakennus nousi Karjaportinkadun muutoin verraten yhtenäisen räys- täslinjan yläpuolelle ei sen sijaan tuntunut paikallislehtiä häiritsevän.

”Rahaporwariston palatsit”

Työväestön keskuudessa porvarillinen kehitys kaupungin keskustassa ei kirvoit- tanut pelkästään riemastuneita arvioita. Porvarillisten lehtien vastapainoksi kaupunkiin oli perustettu ensimmäinen varsinainen työväenlehti, sanomalehti Työ. Tämä köyhälistön äänitorveksi julistautunut lehti alkoi ilmestyä säännöllises- ti vuoden 1906 alusta. Sen sivuilta saa kaupungin kehittymisestä perin toisenlaisen kuvan kuin porvarillisia lehtiä seuraamalla. Työväenliike oli radikalisoitunut luokkataistelun linjoille ja sanomalehti Työn aatteelliseksi linjaksi vakiintui Eero Haapalaisen päätoimittajakaudella ”radikaalinen kautskyläinen marxilaisuus”.62 Lehden sivuilla luokkayhteiskunnan kritiikki ruoski armotta kaupungin valtaapi- täviä. Sosialidemokraattisen puolueen päämääränä olikin lehden toimittaja Vera Ostroumovin mukaan ”olewaisten olojen täydellinen kumous”.63 Oli selvää, että tämä johti törmäyskurssille sekä porvarillisen lehdistön että venäläisviranomais- ten kanssa. Ostroumovin kohdalla tämä tarkoitti karkoitusta Siperiaan. Sanomalehti Työssä esitettiin kansan jakautuvan kahtia: riistäjiin ja riistettä- viin.64 Kaupunkilaisten verotiedoista se kertoi otsikolla ”Kylläpä on täytynyt riistää toisten työn tuloksia”. Lehden julkaisemassa taksoituslautakunnan luettelossa oli

113 kirjattuna henkilöt ja liikkeet, joilla yli 100 veroäyriä, mikä vastasi 40 000 markan tuloja. Luettelosta löytyi tuttuja nimiä: kauppaneuvos W. Hackman 320 000 mk, konsuli Pacius 60 600 mk, arkkitehti Edw. Dippell 786 000 mk, konsuli Eugen Wolff 100 000 mk, kauppias F. Sergejeff 216 000 mk ja kauppias Seth Sohlberg 60 000 mk.65 Sanomalehti Työn sivuilla keskustan kivipalatseissa asuva ”rahaporvaristo” sai kuulla kunniansa. Työväestön äänitorvi suomivat rankasti porvariston edustajia, joihin se laski maistraatin, kaupunginvaltuuston, rahatoimikamarin ja kaupungin rahalaitokset. ”Työmies! Sorrettu työmies. Sinä nouset kolkolta wuoteeltasi aamunkoitossa, kiiruhdat muuraamaan mahtawan rakennuksen seiniä, luot kuol- leesta kiwestä komean palatsin, johon menee asumaan sinun pahin vihamiehesi, sinun oikeuksiesi tunnoton polkija” lehdessä maalailtiin.66 Kaupunkiin kohoavien uusien kivitalojen rakennustyömaat olivat arki- sen aherruksen ohella lakkojen ja työsulkujen näyttämöitä. Esimerkiksi vuonna 1907 Viipurissa käytiin pitkä rakennusalan työtaistelu. Huhtikuussa alkaneeseen lakkoon osallistui noin 1 500 työläistä.67 Vastassa olivat rakennustyönantajat, rakennusmestarit, urakoitsijoina toimivat arkkitehdit, rahatoimikamari, maistraatti ja kaupunginvaltuusto. Tavoitteena oli 9 tunnin työpäivä, mutta työnantajapuoli mursi lakon tuomalla kaupunkiin työläisiä Venäjältä. Heinäkuussa sanomalehti Wiborgs Nyheter saattoi kertoa, että lakko oli ohi. Sitkeimmätkin lakkoilijat, kivi- työmiehet, olivat luopuneet taistelusta. Työmailla oli lehden tietojen mukaan noin 500 muuraria Venäjältä.68 Esikaupunkien työväestön ja keskikaupungin rahamiesten suhde näyttäytyi sa-

114 Näkymä Viipurin Eteläsatamaan 1900-luvun alusta. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

nomalehti Työn sivuilla ajoittain kovin kitkaisena. Lehden toimittaja, juuri SDP:n kansanedustajaksi valittu Hilja Pärssinen kuvaili Viipurin rakennustyöläisiä ”her- roille suurrakentajille” seuraavasti: ”Ettekö tiedä tuon joukon olewan ahtaista ko- meroista Tiiliruukilta, Kolikoinmäeltä, sullotuista hökkeleistä, jonne olette heidän häätäneet palkaksi siitä, että he t e i l l e palatseja rakentawat.”69 Vanhaankaupunkiin nousseet tyylikkäät uudisrakennukset ja esikaupunkien mökkipahat edustivat luokkayhteiskunnan elintasokirjon ääripäitä. Sanomalehti Työn mukaan esikaupunkien ”laudoista ja sahanlastuista kyhätyt ’talot’ tärisewät ja huojuvat wähemmänkin tuulen puhaltaessa” ja ”synkkää, murheellista kieltä pu-

Työväenlehdistö ruoski armotta sivuillaan Viipurin suurrakennuttajia ja rakennustyönantajia. Pilalehti Kurikan kuva heinäkuulta 1907 viittaa juuri päättyneeseen rakennustyöläisten lakkoon, joka kukistettiin kaupunkiin tuotetun venäläisen työvoiman avulla. Kuva: Kurikka 1.7.1907.

115 Kiinteistöosakeyhtiön Örnenin talon julkisivu Katariinankadulle (arkkitehti Gerhard Sohlberg, 1907). Kuva: Vma. MMA.

huu tuuli niiden räystäissä ja harwoissa kivijaloissa.” Vastakohta ”keskikaupungin upeisiin palatseihin” oli lehden mukaan räikeä.70 Historiallisten rakennusten häviäminen ”porvarien kivipalatsien” tieltä ei työ- väenliikkeen näkökulmasta ollut kummoinen yhteiskunnallinen ongelma. Kritiik- ki vanhankaupungin historiallisia rakennuksia kaltoin kohdellutta uudisrakentamista kohtaan nousi esille porvarillisen korkeakulttuurin piiristä. Henkilö, joka ilmeisesti ensimmäisenä kauhisteli kovaäänisesti vanhankaupungin kohtaloa lehtien palstoilla, ei ollut viipurilainen vaan ulkopaikkakuntalainen.

”Modernin vandalismin kauhistus”

Ensimmäinen kerta, jolloin vanhankaupungin uudisrakennushankkeet saivat lehtien palstoilla voimakasta kritiikkiä historiallisten arvojen puolustajalta, oli kun Viipurin vanha raatihuone muutettiin museoksi. Rakennus seisoi kaupunkikuvan kannalta keskeisellä paikalla linnaa vastapäätä olevalla torilla. Lännestä päin saavuttaessa se oli ensimmäisiä rakennuksia, jonka kulkijan katse kohtasi kaupungin keskustassa. Tämä ulkoasultaan vaatimaton, kaksikerroksinen kivitalo oli rakennettu 1600-luvulla. Se oli sittemmin kokenut vaihtelevia kohtaloita entisaikojen piirityksissä ja tulipaloissa ja oli ehtinyt palvella monia eri käyttötarkoituksia. Maaliskuussa 1895 rakennukseen sijoittui kirjaston, huutokauppakamarin ja

116 Vanha raatihuone arkkitehti K. A. Wreden kuvaamana vuonna 1895. Kuva: Wrede & Lagus 1895.

tyttökoulun voimistelusalin lisäksi Viipurin vastaperustettu historiallis-kansatieteellinen museo.71 Toisen kerroksen nurkkasali oli kuitenkin niin ahdas, että vain arvokkaimmat esineet voitiin asettaa näytteille. Kaupunginvaltuusto päättikin pian korottaa rakennusta saadakseen lisätilaa museolle. Rakennuksen ensimmäi- nen kerros päätettiin varata huutokauppakamarille ja talonmiehen asunnolle, toinen kerros lukusalille ja kansankirjastolle ja kolmas sekä neljäs kerros museolle. Kaupunginvaltuusto antoi rakennuksen suunnittelijalle, kaupunginarkkitehti Brynolf Blomkvistille nimenomaiset ohjeet käyttää julkisivuissa sellaista historiallista tyyliä, joka oli tyypillinen vanhojen hansakaupunkien monumentaalisille rakennuksille.72 Koristeellisella renessanssityylillä ei ollut esikuvia kaupungin historiallisessa rakennuskannassa, mutta se ilmeisesti herätti sopivia assosiaatioita kaupunginvaltuutettujen mielissä. Talon rakennustoimikuntaan kuulunut hovioikeudenneuvos Nils Perander suunnitteli samoihin aikoihin oman talonsa uusimista vanhojen hansakaupunkien tyyliin.73 Kaupunginvaltuutettu ja Pohjoismaiden osakepankin hallintoneuvoston jäsen Perander oli hankkinut hiljattain omistuk- seensa museon vieressä seisovan vanhan talon. Tammikuussa 1897 nimimerkki ”Vän af våra minnen” (Muistojemme ystävä) kertoi innostuneena sanomalehti Wiborgsbladetissa, että eräs kaupungin vanhimmista rakennuksista oli ”kiitos sen nykyisen omistajan, hovioikeudenneuvos Peranderin” joutumassa perusteellisesti remontoitavaksi.74 Muutos- ja laajennustöiden yhteydessä talon ulkoasu muuttui aiempaa koristeellisemmaksi. Talon vieressä Pohjoisvallikadun puolella seisseet ikivanhat kivimakasiinit purettiin tai muutettiin tunnistamattomaan asuun.75 Sa-

117 Hovioikeudenneuvos Peranderin talon julkisivu Vanhalle raatihuoneentorille (arkkitehti Eduard Dippell, 1897). Kuva: Vma. MMA.

malla torin puolelle ilmestyi rakennuttajan omien sanojen mukaan ”talon sisäti- loille ja ulkoiselle kauneudelle välttämätön” puolipyöreä erkkeri.76 Torin toinen puoli oli jo aiemmin saanut täysin uuden ilmeen. Museon johto- kunnan pitkäaikainen jäsen, konsuli Eugen Wolff oli rakennuttanut torin toiselle laidalle kolme uutta kivitaloa, jotka olivat haudanneet alleen paikalla seisseet vanhat kivitalot.77 Sanomalehti Wiipuri näki niistä viimeisessä, vuonna 1894 Etelävallin kul- maan valmistuneessa rakennuksessa selviä viittauksia kaupungin historiaan: ”Kuo- sista päättäen on rakennus wanhaa hollantilaista tyyliä ja tekee warsin hauskan wai- kutuksen satamaan tulijaan; kun rakennusta katselee muistuu mieleen entiset olot ja ajat, joilla on ollut suuri waikutus ja merkitys Wiipurin kaupunkiinkin nähden”.78 Sekä Peranderin talon uudistustyöt että Wolffin viimeisimmän kivitalon torille oli suunnitellut sama arkkitehti: Eduard Dippell. Kaupunginarkkitehti Blom kvistin ohella hänen kynänjälkensä näkyi vahvasti vanhankaupungin 1890-luvulla saamassa uudessa historistisessa ilmeessä. Dippellin kynästä olivat peräisin myös Hackman & C:on varasto Etelävallilla (1891), Anniskeluyhtiön talo Karjaportin- kadulla (1898), Ab Torkelin talo Etelävallilla (1898) ja kaupungin suurin julkinen rakennus, uusi suomalainen kirkko (1893). Viipurin saksalaisiin kuulunut Dippell lienee saanut arkkitehdinkoulutuksensa Saksassa.79 Hän oli ilmeisesti ensimmäi- nen arkkitehti, joka piti Viipurissa yksityistä arkkitehtitoimistoa. Hän asui omista- massaan talossa Karjaportinkadulla ja kuului veljensä konsuli Wilhelm Dippellin kanssa kaupungin varakkaaseen kauppa- ja teollisuusporvaristoon. He omistivat

118 sekä kaupungissa että muuallakin Suomessa useita kiinteistöjä ja teollisuuslaitoksia kuten Verlan puuhiomon. Eduard Dippell oli Viipurin Taiteenystävien ja Vii- purin Teknillisen Klubin perustajajäsen. Hän kuului jonkin aikaa myös Viipurin museon johtokuntaan. Museotalon rakennustyöt valmistuivat vuonna 1899, jolloin talon ulko-ovi aukesi yleisölle. Uudisrakennuksen kohtelu ei kaikilta osin kertonut sivistyneen kultturikansan hienotunteisuudesta. Kansan syvät rivit rikastuttivat välittömäs- ti upouuden talon porrashuonetta ja lukusalin kirjoja piirrostaiteellaan. Tämän vandalismin synnyttämää närkästystä tuotiin esille sanomalehti Wiborgsbladetin pääkirjoituksessaan otsikolla ”Raakuutta”. Lehden mukaan näiden nimenomaan työväestölle tarkoitettujen tilojen tärvely osoitti, että kansansivistystyöllä oli vielä pitkä ja kivinen polku edessään.80 Itse museo voitiin avata yleisölle vasta sisustustöiden jälkeen helmikuussa 1900.81 Museoon pääsi tutustumaan 25 pennin hinnasta päivittäin klo 11–13. Kokoelmien – kivikirveiden, vanhojen rahojen ja vaskisten kinnasneulojen – ve- tovoimaisuudesta suuren yleisön joukossa voi esittää vain arvailuja. Museon eittämättömiin vetonauloihin kuului arvatenkin sen egyptiläinen muumio. Sano- malehti Wiipurin pakinoitsija Poskeinen arvioi kolme vuotta museon avaamisen jälkeen, etteivät viipurilaiset kovin runsaslukuisina museossa viihtyneet. Sen sijaan heti kun paikkakunnalle saapui joku ilveilijä, joka pystytti telttansa torille, tuli kat- sojia muutamassa päivässä enemmän kuin museoon koko vuonna.82 Myöskään sanomalehti Östra Finland ei vuonna 1908 arvioinut museon vetovoimaa viipurilaisten keskuudessa suureksi, varsinkin kun museosta ei ollut saatavilla opaskir- jaa.83 Oppaan osalta tilanne korjautui seuraavana vuonna, jolloin viralliset tilastot antoivat museon vierailijamääräksi 4 421 henkeä.84 Seuraavan vuoden helmikuussa myös työväenyhdistyksen luentokurssin osallistujat kävivät lounastauon aikana tutustumassa museoon. Sanomalehti Työn kirjoittaja arvioi vierailua luokkataistelun näkökulmasta. Hän toivoi, että ”muinaismuistoihin perehtyminen olisi jät- tänyt näille kurssilaisille jotakin muistoa luennoilla saatujen tietojen lisäksi, sillä woidaanhan niilläkin todistaa jotain sellaista, joka on hyödyksi taistelullemme.”85 Vuonna 1913 museossa mainitaan vierailleen 5 205 henkeä. Sanomalehti Karjalas- sa pidettiin määrää ”sangen alhaisena”.86 Historioitsija Kaarle Soikkeli arvioi muutama vuosi myöhemmin, että museossa ei moni viipurilainen ole itsekään käynyt saati opastanut matkailijoita sinne.87 Joka tapauksessa uusi museotalo ”seisoi nyt uhkeana” vanhan raatihuoneen paikalla.88 Julkisivun kaksi alinta kerrosta, jotka olivat kuuluneet vanhaan raatihuoneeseen, oli rapattu. Ylemmät kerrokset olivat puhtaaksimuurattua tiiltä. Jul- kisivussa oli takorautaisia seinäankkureita sekä kipsi- ja betonikoristeita. Niiden joukossa oli vanhojen viipurilaissukujen vaakunakilpiä, jotka oli sijoitettu toisen kerroksen päätykolmioihin. Pääoven päällä oli kullattu teksti ”Museum Viburgen- se”. Julkisivun kruunasivat koristeelliset päätykolmiot ja jyrkkä vesikatto, joka kohosi korkealle viereisten talojen yläpuolelle. Kun vanhaakaupunkia lähestyi Turunsillan suunnalta, sanomalehti Wiipu- rin arvion mukaan luuli ”tulewansa johonkin entisajan hansa-kaupunkiin”.89 Niin

119 Vanhan raatihuoneen muutospiirustukset (arkkitehti Brynolf Blomkvist, 1897). Kuva: Vma. MMA.

huolellisesti oli rakennuksissa lehden mukaan koetettu säilyttää vanhan rakennus- tyylin muotoja. Se todisti lehden mukaan ”hellää entisyyden muistojen kunnioitta- mista”. Rakennushankkeeseen osallisten ajatuksissa oli Vanhan raatihuoneentorin kaunistaminen laajemminkin. Suunnittelijan ja kaupunginisien toiveisiin kuului torilla seisovan linnoituksen venäläisen päävartion purkaminen, jotta aukio saa- taisiin palautettua ”entiseen kokoonsa”.90 Mielessä kangasteli avoin tori terassei- neen, suihkulähteineen ja kuvapatsaineen. Paikallislehtiä uusi museotalo suurelta osin tyydytti. Jo syksyllä 1898 Wiipurin Sanomat oli kommentoinut vielä työn alla olevaa museorakennusta. Lehden mukaan siitä näytti kehkeytyvän ”komea talo, jahka se saadaan lopullisesti walmiiksi ja täysin silotelluksi”.91 Rakennuksen koristeellinen ulkomuoto teki kirjoittajaan erittäin hyvän vaikutuksen eikä hän löytänyt moittimista sisätiloistakaan. ”Sekä tyylikkäänä että silmiähivelevänä kohoaa ’Museum Viburgense’ ” totesi myös sanomalehti Wiborgsbladet. Lehti katsoi myös viereisten Peranderin ja Wolffin talojen arkkitehtuurin olevan paikan arvolle sopivaa.92 Perusteellisimmin museotalon arkkitehtuuria arvioi paikallisissa sanomaleh- dissä lääninarkkitehti Berndt Ivar Aminoff. Hän piti luonnollisena, että vanha hä-

120 viää ja uusi ajanmukainen ottaa sen paikan. Aminoffin mukaan oli ”vanha, miltei arvoton raatihuonerakennus seitsemänneltätoista vuosisadalta … nyt uudelleen- rakennettu, korotettu ja muutettu komeaksi ’museum Viborgenseksi’, jonka muurit ja päädyt ylpeänä kohoavat kaupungin vanhalla raatihuoneentorilla”.93 Viipurilais- ten tuli Aminoffin mukaan olla tyytyväisiä, sillä kaupunkiin oli saatu ainakin yksi ”omaleimainen ja viehättävä” rakennus. Rakennus edusti saksalaista renessanssi- tyyliä eri aikakausilta olevine muotoelementteineen, mutta siinä oli myös barokin ja gotiikan ja jopa Italian renessanssin piirteitä. Rakennuksen vähiten onnistuneena osana Aminoff piti raskasta portaalia, eikä hän ollut aivan tyytyväinen kaikkiin muihinkaan yksityiskohtiin. Hänen mukaansa sen arkkitehdille kuului työstä kuitenkin kaikki kunnia sillä ammattipiireissähän tiedettiin, kuinka paljon vaikeampaa vanhaa rakennusta on muuttaa kuin tehdä kokonaan uusi. Museorakennuksen syntyaikaan oli käynnissä kamppailu suomen kielen nos- tamisesta näkyvämpään asemaan poliittisessa, talous- ja kulttuurielämässä. Mi- kroskooppinen sivujuonne tässä taistelussa oli museon pääoven yläpuolelle sijoitettu latinankielinen teksti ”Museum Wiburgense”. Se oli kompromissi ruotsin- ja suomenkielisten välillä, jotka kumpikin olisivat toivoneet tekstin olevan omalla kielellään.94 Samoin pakinoitsija Poskeisen humoristiseen arvioon museon julki- sivusta sisältyy kritiikkiä suomenkielisen väestönosan syrjimisestä. Wiipurin museon ulkoseiniä koristivat vaakunataulujen nimet Weckrooth, Wahl, Thesleff, Bois- man, Stråhlman, Seseman, Jänisch, Hackman, Juusten, Agricola, Frese, Cröell ja Burkhart. Poskeisen mukaan usea ”ohikulkija on pysähtynyt ihmettelemään, että mitähän suuria töitä nuokin miehet aikoinaan owat tehneet?”95 Poskeinen ihmetteli miksi juuri nämä, pääosin saksalaisperäiset suvut on mainittu museon seinäl- lä. Hänen mielestään seinillä kannattaisi mainita myös suomalaista alkuperää olevia henkilöitä. Pakina päättyi kaupunginisille suunnattuun kehotukseen: ”Minusta olisi kaupungin waltuusmiehillä täysi syy puuttua asiaan ja lähettää maalari uudelleen wäripyttyineen museotalon seiniä koristelemaan.” Paikallislehdistöstä saa kuvan, että 1600-luvun matalien kivitalojen peittymis- tä uusien kookkaiden kivitalojen alle ei laajemmin surtu. Muualla Suomessa aivan kaikki eivät sen sijaan olleet lopputuloksen onnistumisesta yhtä vakuuttuneita. His- toriallisten rakennusten kovakourainen restaurointi oli 1800-luvun lopulla kohdannut ammattipiireissä jo vastustusta. Ennen arkkitehtiklubin oman Arkitekten-lehden perustamista arkkitehtuuria käsitteleviä artikkeleita julkaistiin muun muassa Teknikern-lehdessä, jossa oli oma rakennustaiteelle ja taideteollisuudelle omistettu osasto. Syksyllä 1902 toinen sen toimittajista, sisustusarkkitehti ja taidekriitikko Nils Wasastjerna julkaisi kaksiosaisen artikkelin matkavaikutelmistaan Viipurista. Vie- railu Vanhalla raatihuoneentorilla oli saattanut Wasastjernan tyrmistyksen valtaan: ”Levätköön vastuu raskaana niiden harteilla, jotka ovat tehneet päätöksen tuhota tämän muistomerkin menneiltä ajoilta”. Yksinkertaista kunnianarvoisaa rakennusta oli hänen mukaansa kohdannut ”modernin vandalismin kauhistus”.96 Viipurissa tämä maanlaajuisessa ammattilehdessä julkaistu täyslaidallinen kaupungin uusinta ja erästä näkyvintä julkista rakennusta vastaan ei jäänyt huo- maamatta. Lääninarkkitehti Berndt Ivar Aminoffin ja Wasastjernan välille kehkey-

121 Vanha raatihuoneentori. Valok. Alex Federley. Kuva: Abo Akademin kuvakokoelmat.

tyi kiihkeä sananvaihto sanomalehti Wiborgs Nyheterin sivuilla. Aminoff vastasi Wasastjernan arvosteluun toteamalla ettei vanhasta raatihuoneesta ”kaikkein parhaimmillakaan silmälaseilla” olisi voinut löytää ”mitään arkeologisesti mielenkiintoista eikä edes vähäistä kauneutta”.97 Näin ollen ei hänen mukaansa talon uudelleenrakentamisen yhteydessä voinut puhua vandalismista. Wasastjerna ei ollut vakuuttunut Aminoffin vastineessaan esittämistä peruste- luista.98 Wasastjernan mukaan rakennus saattoi olla vaikka kuinka yksinkertainen ja taiteellista mielenkiintoa vailla, mutta ansaita silti tulla säilytetyksi. Rakennus oli ilmaus tietystä vaiheesta kaupungin tai kansakunnan elämässä. Se muodosti siteen nykyisen sukupolven ja sen esi-isien välille. Heidän muistonsa kunnioittaminen kehotti meitä hoitamaan sitä perintöä, jonka he ovat jättäneet ja vuorollaan jättä- mään sen jälkeemme tuleville. Vaikka Aminoffin mukaan joukko näkyviä vanhempia arkkitehteja, taiteilijoita ja kirjailijoita jakoi Wasastjernan näkemykset vanhoista muistomerkeistä, se ei estänyt häntä olemasta eri mieltä.99 Aminoffin mukaan oli tärkeää erottaa rakennuksen tunnearvo taiteellisesta arvosta, joka perustui universaaliin kauneuteen. Hänen mukaansa henkilökohtaisten tai kansallisten mielialojen tuot- teena syntyneet tunnearvot eivät voineet olla suojelun perusteena ja hän piti

122 melkoisen varmana, ettei vanhalla raatihuoneella ollut mitään taiteellista arvoa. Vierailu Viipurissa antoi Wasastjernalle museorakennuksen lisäksi muutakin kauhisteltavaa. ”Suuri ja kömpelö” Pohjoismaiden Osakepankki kauppatorilla ei viehättänyt Wasastjernaa.100 Tämä ”valtava miljoonarakennus” oli hänen mukaansa degeneroitunut versio italialaisista renessanssipalatseista. Toinen arkkitehtuu- rikriitikon hampaisiin joutunut rakennus oli Buttenhofin talo Katariinankadul- la. Kuinka ”pitkälle rumuudessa ja kömpelyydessä saa arkkitehtuurissa todellakin mennä ennen kuin joku viranomainen katsoo tarpeelliseksi ryhtyä toimiin” Wa- sastjerna ihmetteli.101 Nykynäkökulmasta tarkasteltuna Viipurin uusi museorakennus sisälsi merkilli- sen paradoksin. Historiallis-kansatieteellisen museon tehtävänä oli ”koota, säilyttää ja järjestää kaikki, mikä tavalla tai toisella valaisee Viipurin ja Itä-Suomen historiallisia vaiheita ja sivistysoloja, herättää yhä laajemmissa piireissä harrastusta menneiden aikojen tapoihin ja pitämyksiin, levittää tietoja tapauksista ja oloista entisinä ja nykyisinä aikoina.”102 Historian säilyttämisen into ei museon syntyvaiheessa kuitenkaan ulottunut rakennuskulttuuriin. Kaupunginisät kytkeytyivät mielellään osaksi Viipurin kunniakasta historiaa, joskin hieman paranneltua sellaista. Pohjois-Saksan hansakaupunkeihin verrattuna Viipurin alkuperäinen historiallinen rakennuskanta oli perin vaatimatonta. Kaupungista sai turhaan etsiä näyttäviä keskiaikaisia kirk- koja, kiltataloja tai porraspäätyisiä porvaristaloja. ”Vanha, ruma” 103 raatihuone ei vaatimattomuudessan ollut kyllin näyttävä historiallisten muistojen tyyssija. Kun rakennustoiminta joutui ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 pysähdystilaan voitiin vanhan linnoituskaupungin ilmeen todeta mullistu- neen perinpohjaisesti. Tehokkaampi rakennustapa ei ollut silti täysin korvannut vanhaa rakennuskantaa. Eri aikakausia ja mittakaavaa edustavat talot olivat jää- neet seisomaan rinta rinnan. Vaikka kiihkeä rakennustoiminta synnyttikin eräi- tä yhtenäisiä rakennusryhmiä, kaupunkikuva jäi kokonaisuudessaan hajanaiseksi. Viipurissa pitkään nähtävillä ollut uuden ja vanhan sekoitus pisti lyhyellä juna- matkalla piipahtaneen kulkijankin silmään. Silminnäkijä kertoo: ”Nykyaikainen rakennustyyli nousee wanhan sijalle ja missä ennen oli wain matala puurakennus, siihen nyt nousee komea kiwimuuri. Mutta wanhan walta ei ole wielä kukistunut, wielä istuu se horjuwalla waltaistuimellaan muinainen waltikka wanhuudesta wa- pisewassa kädessään ja siksipä anteeksi annettawa se hajanaisuus ja epäjärjestys, joka kaupungissa on silmiin pistäwää.”104 Viipurin maaseututeatterin johtajana 1910-luvulla toiminut Erkki Kivijärvi arvioi, että menneisyys ja nykyaika olivat hyvin kursailematta paiskanneet kättä vanhassa Viipurissa. Kivijärven mukaan ”kapeitten katujen varsilla – vieläpä lin- nansalmen rannallakin – porvarissäädyn mahtavien patriisisukujen uudet upe- at liikepalatsit nykyaikaisella loistollaan kerrassaan himmentävät menneisyyden vaatimattomimmatkin jätteet.”105 Kaupunginisien itsensä tilaaman historiikinkin mukaan vaikutelma oli ”hajanainen”. Samalla se oli myös ”omaleimainen ja mielenkiintoa herättävä, sillä juuri tämä vanhan ja uuden sekoitus” todisti, että kaupungilla oli pitkä historia.106

123 124 TORKKELI KNUUTINPOIKA

Lokakuussa 1908 Vanhalla raatihuoneentorilla paljastettiin julkinen muistomerkki: linnan perustajan Torkkeli Knuutinpojan (ruots. Tyrgils Knutsson) patsas. Hankkeen valmistelussa oli riittänyt vaikeuksia ja se oli kestänyt miltei neljännes- vuosisadan.1 Patsashankkeen vastaanotto aikalaisten keskuudessa oli ristiriitais- ta. Kannanotoissa näkyivät vuosikymmenten mittaan ruotsin- ja suomenmielisten välinen juopa, kärjistynyt suhde venäläisviranomaisiin sekä suurlakon jälkeen myös porvariston ja työväestön välinen vastakkainasettelu. Suhtautuminen pat- saaseen liittyi myös kysymykseen, oliko Viipuri viime kädessä ruotsalainen, venä- läinen vai suomalainen kaupunki? 1800-luvulla uudelle poliittiselle ja maantieteelliselle kokonaisuudelle nimel- tä Suomi oli ryhdytty luomaan kulttuurista sisältöä. Kansallista kulttuuria luotiin kahdella kielellä, ruotsiksi ja suomeksi. Intomielisimpien suomalaisuusliikkeen kannattajien (fennomaanien) ja ruotsin kielen sekä kulttuurin vaalijoiden (sve- komaanien) välit kiristyivät, kun maahan alettiin 1870-luvulla perustaa kieleen pohjautuvia poliittisia puolueita.2 Kulttuurista alkuperäänsä puolueiden ideologit selittivät ajatuksella kahdesta eri kansanrodusta. Suomalaiset etsivät kansan muinaisia juuria myyttisestä Kalevalasta, kun taas ruotsalaiset puolestaan pitivät it- seään viikinkien jälkeläisinä.3 Saksalaisuus ja venäläisyys eivät kansallisen kulttuurin ytimeen mahtuneet. Saksankielisten lukumäärä maassa oli niin vähäinen, ettei asiasta muodostunut suurta kysymystä. Eniten heitä oli Viipurissa, jossa saksankieliset sulautuivat monessa suhteessa kaupungin ruotsinkielisen väestöön.4 Myös venäläisyyden vaikutus näkyi Suomen kaupungeista eniten juuri Viipurissa. Kaupungissa oli suuri venäjänkielinen vähemmistö, josta osa oli kaupungissa pitkään asuneita Suomen kansalaisia, osa edelleen Venäjän alamaisia. Lisäksi Pietarin läheisyys ja asema tär- keänä venäläisenä linnoituskaupunkina vaikuttivat vahvasti. Kansallista kulttuuria määriteltiin pitkälti suhteessa Venäjään ja venäläisyyteen rajaamalla ne suomalaisuuden ulkopuolelle. Isänmaallisissa puheenvuoroissa ko- rostettiin 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien Suomen suuriruhtinaskunnan kulttuurista erillisyyttä emämaasta. Maan esitettiin seisovan idän ja lännen kultturien rajalla. 1870-luvun alussa Zachris Topelius esitti teoksessaan ”Matkustus Suomes- sa”, että Viipuri oli ”päivä päivältä enemmän saanut takaisen entisen kunniavirkan- sa olla maansa rajasuojana, ja vahvempana raukenevia valleja nyt isänmaallisen sivistyksen näkymätön muuri kaikkia muukalaisten valloittelemis-kokeita vastus- taa.”5 Tulkinta Suomesta ja Viipurista länsimaisen kulttuurin etuvartiona sai erityis-

Torkkeli Knuutinpojan (Tyrgils Knutsson) patsas sijoittui linnaa vastapäätä olevalle Vanhalle raatihuoneentorille. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

125 tä kantavuutta venäläistämistoimenpiteiden käynnistyttyä vuosisadan vaihteessa. Rautatieyhteyden valmistumisen jälkeen miljoonakaupunki Pietari oli ulotta- nut yhä vahvemmin taloudellista ja kultuurista vaikutustaan Itä-Suomeen, mikä näkyi suomalaisten muuttoliikkeenä Pietariin, kaupankäynnin suuntautumisena itään ja venäläisen huvila-asutuksen jatkuvana leviämisenä. Kannaksella paikalliset suuntautuivat maanviljelyksen sijaan venäläisiä palveleviin ammatteihin ja tulivat heidän kanssaan toimeen isänmaallisten piirien näkökulmasta kiusallisen hyvin. Venäläinen maanomistus Kannaksella levisi voimakkaasti, mikä oli osa- tekijänä vaatimuksille yhdistää osia suuriruhtinaskunnasta Venäjän yhteyteen. Vuonna 1911 tsaari Nikolai II hyväksyikin ehdotuksen liittää Kivennavan ja Uu- denkirkon pitäjät Venäjään. Hanke ei kuitenkaan ehtinyt toteutua ennen vallankumousta.6 Läntiset arvot ja Suomi olivat monella tapaa uhattuna. Kansallismielisille suomalaisille – niin ruotsin- kuin suomenkielisille – oli tärkeää muistuttaa maakunnan läntisistä alkujuurista. Tahtoa kuulua muun Suomen ja länsimaisen sivistyksen piiriin vaalittiin muun muassa viipurilaisten ylioppilaiden piirissä. Viipurilainen Osakunta levitti 1890-luvun alusta alkaen isänmaan asiaa Kannaksen väestön keskuudessa lukutupaliikkeen, kiertävien kirjastojen, kansanopistojen ja luentokier- tueiden avulla.7 Torkkeli Knuutinpoikaa saattoi pitää Viipurin kulttuurisen sukupuun tyvijuu- rena. Hän oli kolmannen ristiretken yhteydessä vuonna 1293 perustanut Viipurin linnan ja samalla luonut pohjan kaupungin synnylle. Torkkelin myyttisen sanka- rihahmon kokivat erityisen läheiseksi Viipurin valtaapitävät ruotsinkieliset piirit. Patsashankkeen isä oli ruotsinkielinen ja -mielinen arkkitehti Jakob Ahrenberg, joka lyhensi etunimensä ranskalaisittain Jac.8 Virkaatekevänä kaupunginarkkitehtina toiminut Ahrenberg asui perheineen Viipurissa vuosina 1883–1886. Hänen vaimonsa Widolfa oli riikinruotsalainen aatelinen. Hankkeen muita taustahahmo- ja olivat hovioikeudenasessorin rouva Lilli Fabritius ja puutavarakauppias ja kaupunginvaltuutettu, konsuli Carl Borenius.9 Patsashanke lähti liikkeelle samoihin aikoihin kun Ahrenberg työskenteli kuumeisesti rappeutuneen linnan pelasta- miseksi täystuholta. Olipa ajatuksena sijoittaa itse patsaskin linnaan. Työ tilattiin vuonna 1884 kuvanveistäjä Ville Vallgrenilta, joka tuolloin asui ja työskenteli Pa- riisissa. Fennomaanipiireissä ajatus ei saanut lämmintä vastaanottoa. Helsinkiläinen sanomalehti Uusi Suometar hyökkäsi viipurilaissyntyisen päätoimittaja Viktor Löfgrenin johdolla ankarin sanoin ”wiikinkien” patsashanketta vastaan.10 Myös- kään Viipurin linnoituksen venäläisen komendantin kenraali Duhoninin mie- lestä ruotsalaisen sotapäällikön patsas ei sopinut venäläiseen linnoitukseen.11 Ahrenberg joutui asiassa kenraalikuvernööri kreivi von Heidenin kuultavaksi.12 Tapahtumien tyrmistyttävästä lopputuloksesta kertoi sanomalehti Östra Finland helmikuussa 1887: kenraalikuvernööri oli kieltänyt patsaan pystyttämisen.13 Kielto oli sanomalehti Östra Finlandin näkökulmasta valtava tappio. Patsas olisi kertonut nykyisille ja tuleville sukupolville kuinka Torkkeli ”istutti puolivil- lien esi-isiemme keskuuteen sivistyksen hennot siemenet”.14 ”Ties kuinka kauan

126 itäsuomalaiset ja Itä-Suomi olisivat ilman Torkkeli Knuutinpoikaa saaneet uinua pakanallisuuden ja pimeyden yössä” lehti jatkoi. Myös Viipurin vanha linna joutui samoihin aikoihin poliittiseksi pelinappulaksi. Kenraali Duhoninilla oli ilmeisesti jälleen sormensa pelissä, kun venäläisviranomaiset hylkäsivät suomalaisten toiveet saada se haltuunsa.15 Patsaan pystytyskiellosta huolimatta Vallgrenin kipsivalos saapui kaupunkiin vuonna 1888. Torkkeli majoitettiin aluksi konsuli Carl Bore- niuksen kotiin, mutta sijoitettiin sitten raatihuoneensalin musiikkilehterille. Siellä sen kohtaloksi tuli peittyä pölyyn ja – graffitiin.16 Kun teosta oltiin syksyllä 1890 nostamassa kuljetettavaksi Ville Vallgrenin näyttelyyn Helsinkiin tapahtui onnet- tomuus. Patsas kaatui seinää vasten ja vaurioitui. Kipsipalaset saatiin kuitenkin lii- tettyä yhteen ja teos pääsi jatkamaan matkaansa.17 Torkkelin seistessä jälleen raatihuoneella venäläisviranomaiset kiristivät otet- taan suuriruhtinaskunnasta synnyttäen samalla suomalaisissa vahvan vastareak- tion. Vuoden 1905 suurlakko toi hetken helpotuksen venäläistämistoimenpiteisiin ja muuttuneessa poliittisessa tilanteessa kaivattu lupa patsaan pystytykseen saatiin. Kaupunki antoi Vallgrenille tehtäväksi huolehtia teoksen valattamisesta prons- siin Pariisissa.18 Täysin yksimielisesti ei valtuusto asiaa päättänyt. Vähemmistössä olevien suomenkielisten joukossa hanketta vastustettiin edelleen tehtailija Matti Pietisen johdolla.19 Valtuuston ruotsinkielisen enemmistön voimin Torkkeli saattoi kuitenkin kahden vuosikymmenen varastoinnin jälkeen astua jälleen historian parrasvaloihin Vanhalle raatihuoneentorille. Yhteiskunnallinen tilanne, jonka keskelle patsas ilmestyi, erosi monessa suhteessa ajasta, jolloin se oli ensi kerran saapunut Viipuriin. Isänmaallisten tunteiden aallot vyöryivät vahvoina sekä ruotsin- että suomenkielisten parissa. Työ- väenliikkeen ja porvarillisten piirien välinen vastakkainasettelu oli muuttunut avoimeksi. Avoimen poliittisen monumentin vastaanotossa suurin jakolinja kulki jatkossa porvarillisten sanomalehtien ja sosialistien sanomalehti Työn välil- lä. Marraskuussa 1906 sanomalehti Työ sai tietoonsa, että ”kaupungin wiikinki- herrat” olivat suunnittelemassa patsaan pystyttämistä. Lehden mukaan Torkkeli oli ollut Karjalan kansan sortaja ja verinen valloittaja.20 Lehti julkaisi myös kaupunginisille suunnattu pilkkarunon Knuutinpojan patsaasta.21 Nimimerkki ”Jalo” kommentoi kitkerästi kaupunginisien taiteen harrastusta. Hän ihmetteli, että kaupungin ”rahaporvaristo” halusi kunnioittaa valloittajamarskin muistoa. ”Luu- lisi jo 20:llä vuosisadalla oltavan päästy niin pitkälle, ettei väkivaltaa ihannoitai- si” Jalo totesi. Hänen mukaansa halusi kaupungin ”rahaporvaristo, ennenkuin se menettää valtansa kunnallisen äänioikeuden uudistuksen kautta, pystyttää itselleen hautapatsaan, josta ilmenee sen korskea mieli.”22 Patsaan paljastamista edel- tävänä päivänä ”Jalo” vielä kertasi oman kantansa. Jalon mukaan Torkkeli oli ”raaka walloittaja”. Jalo ei antanut arvoa porvariston patsaspuuhille: ”Lapsellinen on myös se päätös, että kaupunkimme erikoisesti kunnoittaa puheilla, lauluilla ja soitolla kotiseutumme wierasta walloittajaa, jonka kunniaksi on kymmenien tuhansien markkojen uhrauksella luotu pronssipatsas wastapäätä olewan, walloit- tajan i t s e n s ä pystyttämän kiwisen muistomerkin rinnalle. … Luonnollisesti on annettawa porwariston wiettää muistojuhliaan yksinään. … Ehkä tulee ker-

127 ran wielä kuitenkin aika, jolloin mekin juhlimme, mutta mielessä owat miettehet muut kuin nyt.”23 Patsashankkeen valmistelu eteni työväenlehden purevista kommenteista piit- taamatta. Patsaalle teetettiin Vallgrenin kipsimallin pohjalta jalusta Pulsan graniitista.24 Porvarillisella puolella ruotsin- ja suomenmielisten välillä velloneet ristiriidat eivät paikallislehdistössä nousseet enää samassa mitassa esiin. Sano- malehti Karjalan mukaan kaupunki täytti vain velvollisuutensa pystyttämällä pe- rustajansa muistoksi patsaan, vaikka Torkkeli olikin ”wieras valloittaja”.25 Lisäksi lehden pakinoitsija Jyry arveli, että julkiset kuvapatsaat ovat ”omiansa kaunista- maan sitä paikkaa johon ne asetetaan, sekä osaltansa kaswattamaan suuressakin yleisössä taideaistia.” Jyry ei ymmärtänyt tällaisia pyrkimyksiä vastustavia sosia- listeja.26 Suomen kielen isä Mikael Agricola oli juuri saanut patsaansa suomalaisen kirkon eteen. Nyt oli ruotsinkielisen Viipurin esi-isän vuoro. Sanomalehti Wi- borgs Nyheterin mukaan Torkkelin perintö ulottui kuuden vuosisadan yli. Tork- keli oli piirtänyt rajan Itä- ja Länsimaiden, bysanttilaisuuden ja germaanisen hengenelämän, tsarismin ja länsimaisen oikeusjärjestyksen välille. Torkkeli oli ajankohtainen: ruotsalainen oikeusjärjestys oli suomalaisten turva juuri nyt.27 Patsaan paljastustilaisuudesta 4. lokakuuta 1908 piirtyi porvarillisessa lehdis- tössä juhlallinen kuva.28 Sankat väkijoukot kansoittivat pientä toria ja viereisiä valleja. Tilaisuus alkoi Wiipurin torvisoittokunnan esittämällä Sibeliuksen Fin- landialla, jota seurasi Eugen Wolffin pitkähkö suomenkielinen juhlapuhe. Wolff muistutti Torkkelin tuoneen kaupunkiin sen läntisen sivistysmuodon, joka siellä yhä vallitsi. Samalla Torkkeli oli piirtänyt rajan idän ja lännen välille. Wolffin mukaan ”Pohjolassa ei ole sitä paikkaa, jossa niin paljon werta on wuotanut, kuin on tämä tanner, jota joka päivä astumme. Läpi wuosisatojen on täällä kaksi siwistys- muotoa keskenänsä taistelleet.” Puhuja koetti samalla sovitella ruotsin- ja suomenkielisten vastakkainasettelua. Torkkeli oli tuonut länsimaisen sivistyksen ja ruotsin kielen, mutta Karjalan kansa oli ” rikastuttanut sitä omituisuuksillaan ja metsien hämärästä esiintuoduilla henkensä aarteilla.” Wolffin mukaan täällä oli ”wielä nyt- kin sijaa kummallekin kansanainekselle.”29 Tilaisuus jatkui Viipurin lauluveikkojen (Wiborgs Sångarbröder) lauluesityksillä, kauppaneuvos Carl Boreniuksen ruotsinkielisellä runolla ja valtuuston puheenjohtajan, hovioikeudenneuvos G. W. Homénin puheella. Maamme-laulun sävelien jälkeen kaupungin, Handelsgilletin, Ruotsalaisen kansanpuoleen, Wiipurin ruotsalaisen lyseon ja Arbetets Wännerin edustajat laskivat patsaan juurelle kukkaistervehdykset. Arvovieraiden osalta päivä päättyi juhlapäivällisiin perustuslaillisella klubilla. Sanomalehti Työn kuvaus paljastustilaisuudesta oli perin toisenlainen. Pa- kinoitsija Kynttyrän silminnäkijäkertomus oli herravihan sävyttämä. Kyttyrä oli nähnyt suuren joukon silkkipyttyisiä, suurimahaisia herroja valkoiset hansik- kaat käsissä ja valkoiset rusetit kaulassa matkaavan jalkaisin tai vossikalla kohti juhlapaikkaa. Hän ei ollut ”koskaan wielä Wiipurissa nähnyt niin paljo[n] ’pa- rempia ihmisiä’ yhdessä läjässä.” Juhlapuheen sisältö, jossa kiitollisina muisteltiin Torkkelia, ei puhujaa miellyttänyt, mutta vielä vähemmän miellytti juhlapuhujan

128 Torkkeli Knuutinpoika (Tyrgils Knutsson). Patsashanketta veivät eteenpäin kaupungin ruotsinkieliset piirit. Kuva: Wiborgs Nyheter 5.10.1908.

suomen kielen ääntämys. Puhuja ”rääkkäsi hirveästi” suomen kieltä. ”Eikö Wii- purissa ollut yhtään sellaista herraa, joka olisi wirheettömästi osannut suomea?” Kynttyrä kyseli. Muutkin hienojen ruotsalaisten herrojen ruotsiksi tai murtaen suomeksi esittämät laulut, runot, muistovärssyt ja puheet ärsyttivät Kynttyrää.30 Torille asetuttuaan ”nuutinpojan passas” ei ollut enää yhtä intensiivisen sanomalehtien huomion kohteena kuin aiemmin. Patsaan ohikulkijoissa kirvoittamia ajatuksia on tallentunut tutkijan ulottuville niukalti. Ympäröiviin rakennuksiin ja etenkin Torkkelille annettuun historialliseen merkitykseen verrattuna patsas seisoi torilla ulkoisilta mitoiltaan melko vaatimattoman kokoisena. Ehkä tähän viittasi myös historioitsija Kaarle Soikkelin arvio, että patsas herätti ”kylläkin jo- kaisessa suomalaisessa muistorikkaita tunnelmia”, mutta siinä ei ollut ”muistomerkkien suurpiirteisyyttä”, joka vetoaisi matkailijoihin.31

129 130 VANHANKAUPUNGIN RAKENNUSPERINTÖ LÖYDETÄÄN

Kuten meillä on valitettavasti erinäisiä kertoja ollut aihetta huomauttaa eivät tämän kaupungin vanhemmat porvarit ole tottuneet osoittamaan menneiden aikojen muistomerkeille mitään erityisen suurta kunnioitusta. Ne ovat saaneet rappeutua ja raunioitua. (Wiborgs Nyheter 10.4.1908 ”Runda Tornet”)

Kansakunnan rakennettu perintö

1800-luvun jälkipuoliskolla menneisyyden vanhimmat jäänteet nousivat maan harvalukuisen sivistyneistön silmissä historiallisesti arvokkaan muinaismuiston asemaan. Kiinnostus muinaismuistoihin liittyi maan valtiollisen aseman muutoksen jälkeen käynnistyneeseen kansallisten juurien etsimiseen. Osana aikansa korkeakulttuuria muinaismuistot kytkeytyivät vahvasti suomalaisen kansallisvaltion rakennusprojektiin, jossa Suomi pyrittiin sivistyneistön johdolla nostamaan eurooppalaisten sivistysvaltioiden rinnalle. Kansallisten juurien etsiminen oli käynnistynyt 1800-luvun alkupuoliskolla suomen kielestä ja kansanrunoudesta.1 Lähinnä metsästyksen, kalastuksen ja maatalouden piirissä elänyttä kieltä ryhdyttiin muokkaamaan korkeakulttuurin, poliittisen elämän ja lainkäytön tarpeisiin. Kansanrunouden saralla ylimmäksi kansalliseksi identiteettisymboliksi muodostui kansalliseepos Kalevala. 1840- ja 1850-luvulla tärkeäksi kansalliseksi samastumiskohteeksi tuli myös maisema. Sen sijaan historiaa ja historiallisia muistomerkkejä ei Suomella tuntunut olevan.2 1800-luvun jälkipuoliskolla akateeminen historiankirjoitus ryhtyi aiempaa aktiivisemmin kartoittamaan maan menneisyyttä. Historian ja muinaistieteiden tutkijoiden tieteelliseksi järjestöksi perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ran yhteyteen vuonna 1864 Historiallinen Osakunta, joka itsenäistyttyään sai nimekseen Suomen Historiallinen Seura (1875). Historiankirjoitus ammensi tie- tonsa ensisijaisesti asiakirjalähteistä, mutta 1800-luvun toisella puoliskolla myös menneisyyden aineelliset jäännökset otettiin aiempaa aktiivisemmin tutkimuksen kohteeksi. 1850-luvulla Ahvenanmaalta kotoisin ollut K. A. Bomansson tutki yli-

Arkkitehti Jac. Ahrenbergin vesivärimaalaus vanhasta asuintalosta Freesenkadulla. Kuva: Suomen Historiallisen Seuran arkisto. KA.

131 opiston kustannuksella kotiseutunsa hautakumpuja, kivikummeleita ja kalliopiir- roksia ja julkaisi sen pohjalta Suomen ensimmäiseksi arkeologian väitöskirjaksi mainitun teoksensa ”Om Ålands fornminnen” (1858).3 1860–70-luvun vaihteessa J. R Aspelin suoritti senaatin siviilitoimituskunnan toimeksiannosta tulipaloista kärsineessä Olavinlinnassa uraauurtavia rakennushistoriallisia tutkimuksia.4 1800-luvun rakennussuojelijoiden retoriikka ammensi voimansa kansallis- tunteesta. Menneisyyden vanhimmat jäänteet esitettiin kansakunnan yhteise- nä perintönä ja niiden tutkiminen ja suojelu oli isänmaallinen projekti. Rakkaus isänmaahan oli myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toiminnan sääntöihin kirjattuna pontimena. Yhdistyksen pitkäaikaisen puheenjohtajan J. R. Aspelinin työtä elähdytti suomalaiskansallinen vakaumus.5 Nuorten tutkijoiden ja ylioppilaiden vuonna 1870 perustaman Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tarkoituksena oli sääntöjensä mukaan ”ilmaista, koota sekä hävityksestä ja unhoitukses- ta varjella isänmaan taide- ja muinaisjäännöksiä, runoja, lauluja ja tarinoita sekä herättää Suomen kansaa harrastamaan muistojansa.”6 Yhdistyksen perustajajäse- niin kuuluivat viipurilaissyntyiset ylioppilaat Viktor Löfgren ja K. O. Hynén sekä sittemmin viipurilaistunut Eugen Wolff. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Zachris Topelius, mutta pisimpään sitä johti J. R. Aspelin (1885–1915). Teoriassa kaikki kansalaiset saattoivat pyrkiä yhdistyksen jäseniksi, mutta käytän- nössä sen jäsenet rekrytoituivat sivistyneistön ja säätyläisten piiristä. Viipurissa yhdistykseen liittyi viidenkymmenen ensimmäisen toimintavuoden aikana viiti- senkymmentä jäsentä.7 Yhdistyksen tehtäviin kuului maan kiinteiden muinaisjäännösten luettelointi. Yhdistys järjesti vuoteen 1902 mennessä kaikkiaan kahdeksan taidehistoriallista retkikuntaa eri puolille Suomea.8 Karjalan suunnalle ei yhdistys retkeä tehnyt. Ret- killä inventoitiin, dokumentoitiin ja tutkittiin maakuntien kulttuuriperintöä. Ra- kennuksista mielenkiinnon kohteena olivat kirkot, linnanrauniot, kartanot, kan- sanomaiset rakennukset ja kylämaisemat. Retkikuntiin osallistui piirtäjinä nuoria taiteilijoita ja arkkitehteja kuten Lars Sonck ja Armas Lindgren. 1860-luvulla muinaismuistojen suojelu Suomessa oli vielä Ruotsin vallan aikaisten asetusten varassa. Asiantilan korjaamiseksi Historiallinen Osakunta jät- ti vuoden 1867 valtiopäivillä asiasta aloitteen. Asiaa koskevassa anomusmietin- nössä todettiin, että kaukaisessa pohjolassakin muinaisaikaisten muistomerkkien, monumenttien ja patsaiden sekä muiden muiden muinaisjäännösten suojelua oli jo pitkään pidetty historiantutkimuksen näkökulmasta toivottavana ja tärkeänä.9 Vaikka säädyt yksimielisesti hyväksyivät anomuksen, jouduttiin asiaa käsittele- mään vielä kolmilla valtiopäivillä ennen kuin asetus voitiin lopulta antaa.10 Uusi asetus tuli pitkälti noudattamaan Ruotsissa vuonna 1867 annettua vastaavaa asetusta. Vuonna 1883 Suomessa ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta” asetti maan kaikki kiinteät muinaisjäännökset lain suojelukseen.11 Rakennuksista kiinteisiin muinaisjäännöksiin laskettiin linnoitusten, linnojen, varustusten, kirkkojen, kappelien, rukoushuoneiden ja muiden merkillisten julkisten rakennusten rauniot. Yhteistä niille oli, että ne olivat ”sen ikäisiä, ettei niitä nyt enää sowi katsoa yksi-

132 tyisen henkilön omiksi”. Mikäli omistaja aikoi käyttää, muuttaa tai purkaa kiinteän muinaisjäännöksen, hän oli velvollinen tekemään ilmoituksen ja pyytämään lupaa toimenpiteeseen. Kaupungeissa ilmoitus tehtiin maistraatille, jolta se kuvernöörin välityksellä siirtyi Muinaistieteellisen toimikunnan ratkaistavaksi. Jos katsottiin, että muinaisjäännöksellä oli sellaista historiallista arvoa, että se olisi säilytettävä muuttamattona, oli omistajalla myös mahdollisuus hakea korvauksia. Asetuksen valvontaa ja toimeenpanoa varten perustettiin vuonna 1884 Arke- ologinen toimisto (1911– Muinaistieteellinen toimikunta). Säännöllisesti kokoon- tuvaan toimikuntaan kuuluivat yliopiston, Suomen Tiedeseuran, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Suomen Historiallisen Seuran ja Suomen Muinaismuisto- yhdistyksen edustajat sekä valtionarkeologi, joka oli toimikunnan sihteeri ja aluksi ainoa työntekijä. Valtionarkeologin virkaa hoiti vuosina 1885–1915 J. R. Aspe- lin. Hänen aikanaan toimikunnan palveluksessa olevan tieteellisen henkilökunnan määrä ehti nousta jo pariinkymmeneen.12 Muinaistutkijoiden ohella arkkitehtiopiskelijat alkoivat vuosisadan lopulta läh- tien tutustua omakohtaisesti kotimaan rakennusperintöön laatimalla vanhojen rakennusten mittauspiirustuksia. Polyteknillisen opiston arkkitehtiylioppilaat teki- vät kevätlukukaudella 1889 ensimmäisen mittausretkensä Turun tuomiokirkkoon ja Maarian kirkkoon arkkitehtuurin pääopettajan, arkkitehti Gustaf Nyströmin johdolla. Nyström, joka oli Muinaistieteellisen toimikunnan jäsen vuosina 1897– 1908, osallistui vuosisadan alussa itse myös Turun linnan ja Olavinlinnan mittaus- piirustusten tekoon. Vuodesta 1908 lähtien Teknillisen korkeakoulun jokaisen ark- kitehtiopiskelijan oli arkkitehdin diplomi saadakseen mitattava ja kuvattava jokin kotimainen rakennusteos tai sen osa.13 Viipurilaistaustaiset arkkitehtiylioppilaat laativat osana opintojaan mittauspiirustukset kahdesta vanhankaupungin kohteesta: vanhan tuomiokirkon kellotornista ja tontin 22 rakennuksista.14 Muinaistutkijoiden ja rakennussuojelijoiden mielenkiinto kiinnittyi ensim- mäiseksi kohteisiin, jotka liittyivät historiallisesti merkittäviin aikakausiin, tapahtumiin ja henkilöihin ja jotka siten soveltuivat kansakunnan tai maakuntien identiteetin symboleiksi. Monumentaalisiin rakennuksiin ja raunioihin oli mahdollista liittää suuria kansallisia tunteita ja löytäjiensä kannalta merkityksellisiä kertomuksia. Aluksi huomiota saivat etenkin keskiaikaiset linnat ja kivikirkot, jotka olivat maan vanhimpia säilyneitä rakennuksia. Varhaisimpia historiallisia muistomerk- kejä, jonka suojeluun maassa oli kiinnitetty huomiota, oli ollut Pyhän Henrikin saarnahuone Kokemäellä. Senaatti oli jo lokakuussa 1839 päättänyt suojella piispa Henrikin saarnahuoneen kansallisena muistomerkkinä. Vaatimaton puuaitta pää- dyttiin säilömään pyhiinjäännöksen tapaan tiilisen suojahuoneen sisään. Häkellyt- tävällä nopeudella ei hanke edennyt. Rakennuksen vihkiäiset järjestettiin vasta 18. kesäkuuta 1857, jolloin oletettiin kuluneen tasan 700 vuotta kristinuskon saapumisesta Suomeen.15 Muinaismuistojen esitettiin olevan kansakunnan yhteistä perintöä, joka kuului yhtäläisesti kaikille kansalaisille. Ne kansallistettiin osaksi yhteistä kulttuuri- perintöä ja käytettiin suomalaisen kulttuurin rakennuspuina. Maan sivistyneistön edustajat ottivat tehtäväkseen herättää suomalaiset huolehtimaan historiallisis-

133 ta muistoistaan. Tulevat vuosikymmenet osoittivat, että työsarkaa riittikin kosolti. Kaivattua ymmärrystä muinaismuistojen suojeluun ei näyttänyt löytyvän aina edes säätyläisten saati rahvaan parista. Sanomalehti Wiborgs Nyheterissä arvioitiin tilannetta vuonna 1908 seuraavasti: ”Itse asiassa on kummallista kuinka vähän menneiden aikojen muistomerkkien historiallinen taju ja kunnioitus täällä Viipu- rissa on kehittynyt … Runsaalla yhdeksälläkymmenelläviidellä prosentilla tämän kaupungin väestöstä ei ole mitään aavistusta millaisia kallisarvoisia muistoja vanha Viipuri pitää sisällään.”16 Kaupunkilaisten kulttuuriharrastusten on 1800-luvun jälkipuoliskon Suomes- sa nähty olleen eriytyneitä yhteiskunnallisten kerrosten mukaan.17 Kunnallisessa kulttuuripolitiikassa vuosina 1875–1918 päätösvaltaa käyttänyt kerros väestös- tä oli monissa kaupungeissa ruotsinkielistä, vaikka väestön valtaosa olikin suo- menkielistä.18 Näin myös Viipurissa. Kaupungin kulttuurielämää leimasi karkea kahtiajako porvarilliseen korkeakultuuriin ja työväenkulttuuriin. Kiinnostus Viipurin muinaismuistoihin ja myöhemmin historialliseen kaupunkikuvaan syntyi osana aikansa korkeakulttuuria, joka versoi sivistyneistön, mesenaatteina toimivien kulttuuritahtoisten rahamiesten sekä kaupungin ja valtion kitsaahkos- sa huomassa. Säätyläisten ja porvariston korkeakulttuuriin kuuluivat esimerkiksi Raatihuoneensalin konsertit, viereisessä teatteritalossa nähdyt teatteriesitykset ja kuvataide. Juuri kuvataiteen piirissä liikkui tukijoina, keräilijöinä, taiteilijoina tai taiteen- harrastajina monia henkilöitä, jotka osoittivat kiinnostusta myös historiallisiin muistomerkkeihin. Keskeinen toimija kuvataiteen alalla oli konsuli Eugen Wolf- fin johdolla vuonna 1890 perustettu Viipurin Taiteenystävät. Yhdistyksen ensim- mäisten sääntöjen mukaan sen tehtäviin kuului piirustuskoulun ja taidekokoel- man perustaminen sekä ”yleensä vaikuttaa hyvän kauneuden maun ja taide-aistin levittämiseksi”.19 Toiminnassa oli tärkeällä sijalla piirustuskoulu. Sen oppilaat tulivat alkuvaiheessa lähinnä Viipurin ylemmistä ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisis- tä piireistä.20 Viipurin taiteenystävien näyttelyitä järjestettin vuosisadan vaihteesta lähtien Anniskeluosakeyhtiön talon yläsalissa. Matka työväestölle tarkoitetusta ra- vintolasalista yläkerran taidenäyttelyyn ei ollut pitkä, mutta kulttuurinen etäisyys saattoi monelle olla suuri. Työväestö seurasi porvariston kulttuuririentoja usein sivusta joskaan ei täysin vailla yhtymäkohtia ja kohtauspisteitä. Jälkikäteen on vaikea saada tarkkaa käsitys- tä, miltä porvariston taidepyrinnöt työväestön näkökulmasta vaikuttivat. Paikal- lisessa työväenliikkeen äänitorvessa sanomalehti Työssä julkaistiin kannanottoja suuntaan jos toiseenkin. Useissa kirjoituksissa tulkittiin tilannetta luokkataistelun näkökulmasta. Sen mukaan porvarit hankkivat ja ylläpitivät taidetta pääosin työ- tätekevän luokan kustannuksella. Jos työläinen saapuu kulttuuritilaisuuteen ”niin huomaa siellä hienostoa, jotka nenä kippurassa, karsain silmin tirkistelevät tuota ’siwistymätöntä moukkaa’, joka on uskaltanut saapua heidän taidettaan kuulemaan ja näkemään” lehti kertoi.21 Wiipurin Taiteenystävien vuotuisten taidenäyttelyiden sisäänpääsymaksuja moitittiin työväestön näkökulmasta liian korkeiksi. Hinnat oli sanomalehti Työn mukaan asetettu niin korkeiksi ”ettei sanottawasti kansan poh-

134 jakerrosten kannata käydä ihailemassa taidetta, oliwatpa harrastukset kuinka suuret tahansa.”22 Taidenautinnot jäivät lehden mukaan vain harvojen nautittavaksi ja kansan syvät rivit jäivät niistä paitsi. Toisaalta myös sanomalehti Työssä kannus- tettiin työväestöä kehittämään itseään taiteen parissa. Näin esimerkiksi lokakuussa 1907 kun anniskeluyhtiön tiloissa oli näytteillä laaja kooste Gallen-Kallelan kes- keisistä teoksista kuten ”Poika ja varis” sekä ”Sammon ryöstö”.23 Taustalla vaani joutavanpäiväisten huvien houkutus. Sanomalehti Työn sivuilla ilmaistiin huolta siitä, että sirkus ja elävät kuvat vetivät yleisöä tehokkaammin puoleensa kuin ”todellinen taide”.24 1910-luvulla elokuvatarjontaa oli kaupungissa jo kosolti. Viipurin Biografi-Teatteri tarjosi yleisölle ”parhaimmat kuvat”, mihin kylläkin myös Maat ja Kansat -teatteri ilmoitti pystyvänsä. Elokuvien ääniraidan puutetta korvattiin elävällä musiikilla.25

Vallitko muinaismuistoja?

Kun Viipurin valleja 1860-luvulla purettiin, ajatus niiden jonkin osan säilyttämi- sestä arvokkaana muinaismuistona ei noussut esille maistraatin kokouksissa tai paikallisissa sanomalehdissä. Myöskään tietoa yrityksistä dokumentoida puretta- via valleja ei ole löytynyt. Tästä tehtävästä olikin siihen asti huolehtinut paikallinen venäläinen insinöörikomennuskunta, jonka karttoihin ja rakennuspiirustuksiin oli kirjattu vähäisetkin linnoituksiin tehdyt muutokset ja korjaukset. Motiivit vallien dokumentointiin olivat tosin tyystin toiset kuin muinaistutkijoilla. Paikallislehdistö oli asioiden kehittymiseen yksimielisen tyytyväinen. Ai- noista laajempaan julkisuuteen tulleista soraäänistä vastasi nimimerkki ”Gri- moald”. Syyskuussa 1860 sanomalehti Wiborgin pääkirjoituksessa oli ilmaistu vä- rikkäin sanankääntein tyytyväisyyttä siihen, että kaupungin satama oli päässyt eroon ”epäystävällisestä ulkoasusta, joka aina liittyy linnoituksiin”.26 Tähän reagoi nimimerkki ”Grimoald” sanomalehti Helsingfors Tidningarissa. Hän moitti lehteä epäkunnoittavasta kielenkäytöstä vanhoja valleja kohtaan, jotka sentään vuosisatoja olivat suojanneet Suomen ja Ruotsin sivistystä.27 Sanomalehti Wiborg pysyi vastineessaan kuitenkin kannassaan. Vaikka linnoituksen oli perustanut Erik Axelsson Tott vuonna 1477, se sai nykyisen muotonsa vasta sen jälkeen kun Pietari Suuri oli valloittanut kaupungin vuonna 1710. Lisäksi sotataidon kehitys oli ajanut linnoitusten ohi ja niinpä ne olivat ”vanhaa rihkamaa”.28 Jos joku olisi vaatinut vanhojen vallien säästämistä historiallisin tai taiteellisin perustein, hän ei todennäköisesti olisi saanut taakseen laajaa tukijakuntaa. Vuoden 1867 säätyvaltiopäivillä keskusteltiin juuri uuden muinaisjäännöksiä suojelevan asetuksen antamisesta. Tässä yhteydessä myös Viipurin linnoituksen kohtalo nousi esiin. Aateliston kokouksessa asiaa esitteli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies, historiantutkija ja Viipurin saksalaisesta koulusta ylioppilaaksi valmistunut Gabriel Rein. Jos muinaismuistot seisoivat kehityksen tiellä kuten Viipuris- sa, niiden aika oli hänen mukaansa väistyä. Kun ”viipurilaiset repivät alas vanhat

135 muurinsa … he repivät ne saadakseen tilaa, saadakseen raikasta terveydelle pa- rempaa ilmaa, [saadakseen] esteettömän pääsyn elämää antavalle ja heidän vau- rastumiselleen välttämättömälle merelle”. Jokaisen oli ”tunnustettava välttämättö- myys poistaa nämä haittaavat aitaukset” Rein järkeili.29 Myös runoilija, kirjailija, historioitsija ja yksi Suomen rakennussuojelun isä- hahmoista Zachris Topelius osoitti paria vuotta myöhemmin ymmärtämystä Vii- purin vallien purkajille. Tuolloin keskusteltiin Hämeen linnan ympärillä olevien vallien purkamisesta uuden sellivankilan tieltä.30 Topelius otti kirjoituksessaan ”Skola Finlands fornminnen vårdas eller förstöras?” (Tullaanko Suomen muinaismuistoja hoitamaan vai tuhoamaan?) vahvasti kantaa Hämeen linnan keski- aikaisina pitämiensä vallien puolesta.31 Samassa yhteydessä hän sen sijaan antoi ymmärtää hyväksyvänsä Viipurin vallien purkamisen. Topeliuksen mukaan keskiaikaisista muureista oli ollut jäljellä vain vähäisiä osia ja kyse oli kaupungin tu- levaisuudesta kasvavana kauppapaikkana. Topeliuksen protesti Hämeenlinnan vallien purkamista vastaan pantiin merkille Viipurissakin. Sanomalehti Wiborgs Tidningin kirjoittaja oli tyytyväinen, että joku sentään valvoi ja suojeli maamme vielä jäljelläolevia muinaismuistoja, sillä viranomaiset eivät tuntuneet haluavan pi- tää niitä arvossa.32 Oman kaupungin vallien suojeluun kirjoittaja ei puuttunut. Ajatus muinaismuistojen dokumentoimisesta valokuvaamalla ennen purkamista ei ollut tuntematon. Syyskuussa 1869 sanomalehti Ilmarinen kertoi, että keisarillinen senaatti oli antanut valokuvauttaa Hämeenlinnan ennen siellä tehtä- viä muutostöitä säilyttääkseen ”nykyisen ulkonäön historialle ja tulewalle ajalle”.33 Kappaleita valokuvista oli lehden mukaan jätetty Yliopiston kirjaston, Suomalai- sen Kirjallisuuden Seuran ja Hämeenlinnan maistraatin säilytettäviksi. Viipurin vallien kohdalla tämä ei kenties pälkähtänyt kenenkään päähän. Viipurissa ensimmäinen rakennus, joka kohotettiin kansallisesti arvokkaan muinaismuiston asemaan oli vanhankaupungin vieressä seisova linna. Ajatus Sai- maan kanavan avajaisjuhlallisuuksien yhteydessä palaneen linnan pelastamisesta esitettiin paikallisessa sanomalehdessä vuonna 1865.34 Vaikeuden asiassa muodosti se, että linna oli venäläisten sotilasviranomaisten hallussa. Tilanne johti pitkälli- seen köydenvetoon linnan luovutusehdoista ja sotilasviranomaisille maksettavista korvauksista, mikäli se siirtyisi Suomen valtion tai Viipurin kaupungin omistukseen.35 Rakennus ehti raunioitua vuosikymmeniä säiden armoilla ennen kuin kysymys saatiin ratkaistua. 1880-luvulla arkkitehti Jac. Ahrenberg laati linnasta mittauspiirustukset ja huolehti, että keskustorni sai vuonna 1884 väliaikaisen katon. Hän laati myös suunnitelmat linnan restauroimiseksi historialliseksi museoksi Vaasa-kuninkaiden renessanssityyliin.36 Linnan kohtalon ratkaisi politiikka, sillä siinä törmäsivät kansallismielisten suomalaisten ja venäläisviranomaisten intressit. Monissa suomalaisissa puheenvuoroissa linna kohotettiin nousevan kansallistunteen symboliksi. Kaikkia venä- läisiä sotilasviranomaisia ei tämän kaltainen tulkinta miellyttänyt. Vuonna 1888 viipurilaiset saivat tiedoksi, että Aleksanteri III:n käskystä linna jäisi vastaisuudes- sakin venäläisten sotilasviranomaisten haltuun, ja että tämän ”venäläisille aseille kunniaa tuottaneen historiallisen muistomerkin säilyttäminen ja kuntoonlait-

136 to” tulisi olemaan Venäjän sotaministeriön tehtävä.37 Linna restauroitiin vuosina 1891–1894 virastokäyttöön insinöörieversti Lezedovin suunnitelmien mukaan. Käytännössä päälinnan ylemmät osat rakennettiin suurelta osin kokonaan uudestaan. Restauroinnin yhteydessä linnan keskustorni sai uuden rautarakenteiden tu- keman kupukaton, jonka ulkoasu noudatteli venäläisten sotilasviranomaisten ka- tolle 1700-luvulla antamaa muotoa. Tornin huipulle rakennettiin matkailijoille avoinna ollut näköalatasanne. Samalla keskustorni rapattiin valkoiseksi. Viipurin kaupungin ansiot linnan suojelussa olivat kyseenalaisia. Kaupunginvaltuusto oli kitsastellut ratkaisevalla hetkellä pohtiessaan osallistumistaan linnasaaren lunas- tamiseen.38 Linnan 600-vuotisjuhlien alla vuonna 1893 Gabriel Lagus arvioi, että välinpitämättömyys, jolla linnaa oli aivan viime aikoihin kohdeltu, sai hakea vertaistaan.39

Menneisyyden jäljillä

Vanhankaupungin rakennusperinnön löytäminen oli rinnakkaisilmiö kaupungin historiaan heränneelle mielenkiinnolle. Vaikka 1800-luvun puolivälissä monet menneisyyden tapahtumat ja niihin liittyvät rakennukset olivat tiedossa, kosolti oli vielä pimennossa. Perustiedoissakin riitti aluksi täsmennettävää. Historiallisen Osakunnan kokouksessa Helsingissä kuultiin marraskuussa 1867 Viipurin vanhoja luostareita koskevien tutkimusten tuloksia.40 Kandidaatti J. R. Aspelin oli tuonut Ruotsista erään vanhan, luultavasti 1500-luvulla tehdyn kartan, josta näkyi, että luostarikirkko, jota käytettiin suomalaisen seurakunnan kirkkona, ei ollutkaan, kuten tähän saakka oli luultu, fransiskaanien vaan dominikaanien eli mustainveljesten kirkko.41 Harmaidenveljesten luostari oli puolestaan sijainnut Karjaportin- kadulla siinä, missä oli nyt Venäjän sotaväen koulu. Heinäkuussa 1880 sanomalehti Wiborgs Tidningin pakinoitsija ihmetteli, miksei Viipurista ollut vielä tehty paikallishistoriallista tutkimusta. Olihan kaupungissa sentään merkittäviä historiallisia muistomerkkejä, kuten linna ja entinen tuomiokirkko kellotorneineen, ja se liittyi moniin mielenkiintoisiin ja tär- keisiin tapahtumiin maan historiassa.42 Ensimmäinen henkilö, joka tutki laajasti kaupungin historiaan liittyviä asiakirjoja ja saattoi tutkimustuloksensa painet- tuun muotoon, oli Helsingissä syntynyt filosofian tohtori Gabriel Lagus.43 Tämä ruotsinkielinen runoilija ja näytelmäkirjailija oli saapunut Viipuriin vuonna 1867. Hänestä tuli sanomalehti Wiborgs Tidningin päätoimittaja ja myöhemmin kreikan kielen lehtori ruotsalaiseen klassilliseen lyseoon. Vuodesta 1871 lähtien Lagus oli myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen jäsen ja toimi sen asiamiehe- nä kaupungissa. Vuonna 1875 hän perusti uuden sanomalehden, liberaalismieli- sen Östra Finlandin, jonka päätoimittajana hän työskenteli vuoteen 1884. Vuonna 1882 kaupunginvaltuusto uskoi Lagukselle tehtäväksi kaupungin historiateoksen kirjoittamisen.44 Kirjoittajaa odottivat hänen omien sanojensa mukaan ”arkistojen viitoittamattomat paperivaltameret”.45 Työ eteni hitaasti kunnes Lagus siirtyi

137 eläkkeelle ja palasi synnyinkaupunkiinsa Helsinkiin, jossa hän omistautui toden teolla historiantutkimukselle. Vuoteen 1710 kestänyttä Ruotsin vallan aikaa käsit- televä kaksiosainen teos julkaistiin vuosina 1893–1895. Ensimmäisen osan ilmestyminen oli ajoitettu linnan 600-vuotisjuhlien yhteyteen.46 Tekijän tarkoituksena ei ollut kirjoittaa täydellistä kaupungin historiaa, vaan kokoelma asiakirjalähteisiin perustuvia historiallisia kertomuksia. Hän kuitenkin kuvasi yksityiskohtaisesti Vii- purin linnoittamisen, kaupunkisuunnittelun ja tärkeimpien julkisten rakennusten historiaa. Laguksen työ historiantutkimuksen parissa korosti erityisesti kaupungin vuosisataisia siteitä vanhaan emämaahan, Ruotsiin.47 Pian kaupunkilaisille oli tarjolla läheisemmistäkin ajoista kertovia muisteloita. Sanomalehti Wiborgs Nyheter julkaisi vuonna 1899 peräti 19-osaisen jatkokerto- muksen ”Wiborg för femtio år sedan”, joka julkaistiin suomennettuna myös Wii- purin Sanomissa. Nimimerkin Gustaf Gustafsson taakse kätkeytyi lääninkirjuri Gustaf Wilhelm Fagerlund. Muistelukset painottuivat henkilöhistoriaan osin arka- luonteisiakaan tietoja kaihtamatta.48 Kaupungin ensimmäisen historiateoksen kirjoitti Johan Wilhelm Ruuth, joka oli jo tuolloin ansioitunut kirjoittamalla myös Porin kaupungin historian. Teok- sen ensimmäinen osa julkaistiin 19. elokuuta 1903 tasan viisisataa vuotta Viipurin kaupunkioikeuksien myöntämisen jälkeen.49 Koko ruotsinkielinen teos julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1906 ja suomennettuna pari vuotta myöhemmin.50 Teok- sessa käytiin yksityiskohtaisesti läpi kaupungin historiaa aina varhaisimmista ajoi- ta 1900-luvun alkuun saakka. Venäläistä lähdeaineistoa hän ei työssään juurikaan käyttänyt.51 Ruuth kuvasi varsin yksityiskohtaisesti tärkeimpien julkisten rakennusten historiaa ja ajoitti tarkasti eräiden kaupungin vielä nähtävissä olevien muinaismuistojen rakentamisajankohdat. Ruuthin mukaan esimerkiksi Pyöreä torni rakennettiin kuningas Kustaa Vaasan määräyksestä vuosina 1547–1550 suojaamaan Karjaporttia. Vuosina 1579–1581 rakennettu Pantsarlahden bastioni kuului puolestaan alun perin Vallin sarvilinnoitukseen.52 Sisältöä havainnollisti verraten laaja ku- vitus, joka oli sekoitus vanhoja karttoja, rakennuspiirustuksia ja nykyvalokuvia. Miten kaupunkilaiset ottivat vastaan arkistojen kätköistä vaivalla kaivetun tiedon? Innostusta historiaan ei pidä liioitella. Kertoman mukaan Laguksen niukasti kuvitetut teokset eivät olleet myyntimenestyksiä. Osa ensimmäisestä painoksesta oli myymättä vielä neljä vuosikymmentä myöhemmin ja paloi talvisodan pommituksissa.53 Ruuthin kaksiosaisen historiateoksen kohdalla tilanne ei näytä olleen juurikaan parempi. Vuonna 1915 kaupunginisät katsoivat tarpeelliseksi julkaista kansantajuisemman ja ohuemman laitoksen kaupungin historiasta, koska suurin osa kaupunkilaisista ”ei ollut nähnyt tai vielä vähemmän omistanut saati lukenut” Ruuthin teosta.54 Tämä popularisoitu versio julkaistiin vain ruotsin kielellä, joten sekään ei ollut väestön valtaosan luettavissa. Historiankirjoituksen ohella menneisyyden tapahtumia käsiteltiin kaunokirjallisuudessa ja näyttämötaiteessa. Faktaa ja fiktiota sekoittavien historiallisten romaanien uranuurtaja Suomessa oli Zachris Topelius. Hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa oli vuonna 1850 ilmestynyt Hertiginnan af Finland (suom. Suomen herttuatar, 1874). Lukijamääriltään ylivertaiset olivat Topeliuksen Maam-

138 Gabriel Lagus paneutui tutkimuksissaan Ruotsin vallan aikaan Viipurissa (1293–1710). Laguksen historiateoksen ensimmäinen osa valmistui linnan 600-vuotisjuhlien aikoihin. Teokseen sisältyi oheinen jäljennös Ruotsin valtion- arkistossa säilytettävästä 1600-luvun kartasta, joka esittää vanhankaupungin uutta katuverkkoa. Kuva: Lagus 1893.

me-kirjan ruotsin- (1875) ja suomenkieliset (1876) laitokset, joiden lyhyet tarinat Viipurin historiasta kuluivat lukuisten koululaissukupolvien käsissä.55 Vaikka Viipurissa syntyneitä tai siellä vaikuttaneita kirjailijoita ja runoilijoita oli melkoinen joukko, ei vanhankaupungin historiallinen ympäristö ollut useimmilla ensisijaisena inspiraation lähteenä.56 Ennen ensimmäistä maailmansotaa ilmestyi vain muutama teos, joissa vanhankaupungin historiallisella miljööllä oli merkittävämpi rooli. Tosin muutama ei-viipurilainenkin ehti kietoa tarinansa vanhankaupungin rakennusten ympärille. Viipurista Ruotsiin muuttanut Johannes Alfthan julkaisi vuonna 1870 Tuk- holmassa romaanin ”Wiborgska smällen: berättelse från slutet af femtonde seklet” (Viipurin pamaus: kertomus viidennentoista vuosisadan lopulta). Tekijä sitoi nykyisen kaupunkikuvan kuvaamiinsa historiallisiin tapahtumiin mainitsemalla teoksensa alussa, että linnan lisäksi kolme rakennusta tuolta ajalta oli yhä pystys- sä.57 Alfthan kohotti Viipurin pamauksen ikiaikaisen venäläisvastaisen taistelun symboliksi ja antoi kertomuksella kosolti tilaa venäläisjoukkojen raakuuksille.

139 Tokkopa poliittisesti näin arveluttavalle tekstille olisi Suomessa saatu edes paino- lupaa. Missä määrin teos ylipäätään kului suomalaisten lukijoiden käsissä jää ar- vailujen varaan.58 Tapahtumien keskiössä oli linna, joten historiallista kaupunki- kuvausta ei ollut juuri tarjolla. Kaupungin sotaisaa historiaa käsitteli myös Evald Ferdinand Jahnssonin vuoteen 1656 sijoittuva ”Bartholdus Simonis : historiallis-romantillinen näytelmä kolmessa näytöksessä”. Suomalainen teatteri esitti teoksen Helsingissä vuonna 1873 ja muutaman vuoden päästä Viipurissa.59 Teos kuului sittemmin aika ajoin viipu- rilaistenkin teatterien ohjelmistoon. Suurten tunteiden värittämä kappale piti si- sällään rakkautta, petollisuutta ja päähenkilön traagisen kuoleman näytelmän lopussa. Taiteellisesti teoksen ei katsottu yltäneen suuriin korkeuksiin. Sanomalehti Östra Finlandissa julkaistu arvostelu teoksesta oli melkoisen kielteinen.60 Painet- tuna näytelmä julkaistiin vasta vuonna 1881. 1600-luvun Viipuriin sijoittui myös Arvid Järnefeltin näytelmä Samuel Cröell (1899), mutta se ei näytä kuuluneen Vii- purin Suomalaisen maaseututeatterin tai kaupunginteatterin ohjelmistoon.61 Kuvaelmat olivat tekstiä, kuvaa ja musiikkia yhdistäviä kokonaistaideteoksia, joilla oli oma paikkansa 1800-luvun ja 1900-luvun alun näyttämöperinteessä. Tun- netuimmat Viipurin historiasta kertovat kuvaelmat esitettiin arkkitehti Jac. Ahren- bergin johdolla järjestetyissä vuosisadan iltamissa Helsingissä marraskuussa 1893. Kansanvalistuksen hyväksi järjestetyn tapahtuman taustajoukoissa olivat myös taiteilija Akseli Gallen-Kallela, kuvanveistäjä Emil Wikström, arkkitehtiopiskelija Eliel Saarinen ja säveltäjä Jean Sibelius. Reilun neljän vuoden kuluttua sen historialliset kuvaelmat nähtiin myös Viipurin teatterissa. Suorimmin Viipuriin kuvael- mista liittyivät ”Karjalainen koti v. 1293”, ”Kaarle Knuutinpoika Viipurin linnassa”, ”Viipurin valloitus 1710” ja ”Wanhan Suomen yhdistäminen muuhun Suomeen 1811”.62 Pysyvimmäksi muistomerkiksi iltamista jäi Sibeliukselta tilattu musiikki, joka jatkotyöstettynä sai nimekseen Karelia-sarja.63 Ahrenberg julkaisi 1880–90-luvulla joukon Itä-Suomeen sijoittuvia kertomuksia ja kansankuvauksia. Aikalaisnovelli ”Viipurin satamassa” pyöri vanhankaupungin liepeillä, mutta muutoin hänen kirjallinen tuotantonsa ei juuri sisällä kau- punkikuvauksia Viipurista.64 Sen sijaan hänen Ruotsiin muuttanut poikansa, René julkaisi salanimellä Broder Jönis 1500-luvulle sijoittuvan historiallisen romaanin ”Rådman Deken: En historia från det gamla Wiborg” (Raatimies Deken: tarina vanhasta Viipurista). Se oli joulun 1908 ruotsinkielisten kirjamarkkinoiden menestys- teos Viipurissa.65 Sanomalehti Wiborgs Nyheterissä arvioitiin kirjoittajan lunasta- neen kirjalla esikoisteoksen synnyttämät odotukset. Lehden arvostelijaa viehättivät teoksen sujuva juonenkehittely, konstailematon tyyli sekä ”vangitseva” ja ”romanti- soitu” kuvaus vanhasta Viipurista”.66 Jälkipolvet eivät kuitenkaan ole aivan samalla tavoin lämmenneet Ahrenbergin kirjallisille ponnistuksille.67 Suomenkielistä historiallista romaania Viipurin historiasta saatiin odottaa pit- kään. Ensimmäisenä asialla oli historiantutkija ja Helsingin Sanomien toimittaja Santeri Ivalo, aikansa tunnetuin suomalaisten historiallisten romaanien kirjoittaja. Hänen Suomen historiaa kuvittavan romaanisarjansa toinen osa oli nimeltään ”Viipurin Pamaus” (1911). Alfthan oli määrittänyt Pamauksen tapahtumapaikak-

140 si linnan, mutta Ivalolla historian käännekohdan näyttämönä oli yksi kaupunginmuurin torneista. Romaanin miljöökuvauksesta saattoi tarkkasilmäinen lukija löytää siellä täällä yhtymäkohtia vanhankaupungin tunnistettaviin paikkoihin.68 Myös historiamaalaus ammensi innoituksensa menneisyydestä. Sen rooli vanhankaupungin historian kuvittajana tuntuu kuitenkin jääneen vähäiseksi. Tunne- tuin Viipuri-aiheinen historiamaalaus kuvaa Kaarle Knuutinpojan lähtöä Tukhol- man kuninkaanvaaliin vuonna 1448. Jo toukokuussa 1879 sanomalehti Wiborgs Tidning tiesi kertoa ruotsalaissyntyisen taiteilija Severin Falkmanin työskentele- vän aiheen kimpussa, ja kesällä 1885 taulua saattoi ihailla Helsingissä järjestetys- sä näyttelyssä.69 Taulun kuva-alan täyttää linna ja sen edessä marssiva kulkue itse kaupungin jäädessä näkymättömiin. Tämän voi nähdä jopa enteenä. Seuraavalla vuosikymmenellä monet kuvataiteilijat, kirjailijat, säveltäjät ja arkkitehdit hakivat aiheita ja innoitusta ennemmin metsien keskeltä myyttisestä runonlaulajien Kar- jalasta kuin historiallisesta Viipurista.70

”Edes piirrosten kautta historian varalle”

Muinaismuistojen dokumentointi Viipurissa alkoi linnasta. Kesällä 1867 viipurilaissyntyinen ylioppilas Viktor Löfgren oli mitannut v. t. kaupunginarkkitehti Fredrik Odenwallin avustuksella Viipurin linnan rauniot.71 Löfgrenin tavoitteena oli ”edes piirrosten kautta historian varalle säilyttää tätä aikanansa mahtavaa linnaa”.72 Vanhankaupungin rakennusperintö nousi historianharrastajien mielenkiinnon kohteeksi varsinaisesti 1880-luvulla. Viipurin erikoisluonne Suomen kaupunkien joukossa oli helppo huomata. Jo 1870-luvulla kaupungissa vieraillut helsinkiläinen ei ollut välttynyt huomiolta, että monet ”vanhankaupungin taloista kantoivat leimaa iästä, joka näyttää ulottuvan kauas ajassa taaksepäin.”73 Raken- nustöiden yhteydessä tuli tuon tuostakin päivänvaloon erilaisia merkkejä kaupungin vaiheikkaasta menneisyydestä.74 Paikallislehdessä arveltiin, että Viipurilla oli oikeutetusti vanhan kaupungin maine. Viipurissa oli enemmän keskiaikaisia rakennuksia kuin missään muussa Suomen kaupungissa ja useimmat talot Entisessä linnoituksessa olivat vähin- tään satavuotiaita. Tämän kaiken ansiosta kaupungilla oli ”vanhanaikainen, mutta mielenkiintoinen ulkoasu”. Uusi aika oli kuitenkin täälläkin jo näkyvissä. Taloja oli laajennettu ja muutettu sekä uusia rakennettu. Uudisrakennukset antoivat kaupungille yhä enemmän ”modernia leimaa”. Pikku hiljaa voitiin alkaa puhua Viipu- rista, joka häviää. Kirjoittaja pahoitteli, ettei Suomessa ollut kuvalehteä, joka ikuis- taisi kuviin häviävät muistomerkit esi-isien päiviltä.75 Suomen Historiallinen Seura päätti dokumentoida Viipurin vanhimpia rakennuksia ennen kuin niiden alkuperäinen asu olisi korjauksissa muuttunut tunnista- mattomaksi.76 Tehtävä uskottiin viipurilaissyntyiselle arkkitehti Jac. Ahrenbergille, joka vuonna 1883 oli palannut kotikaupunkiinsa yhdentoista vuoden poissaolon jälkeen. Seuraavan vuoden tammikuussa Julius Krohn saattoi seuran kokouksessa

141 Arkkitehti Jac. Ahrenbergin vesivärimaalaus Pohjoisvallilla sijainneista vanhoista kivimakasiineista vuodelta 1883. Kuva: Suomen Historiallisen Seuran arkisto. KA.

Helsingissä kertoa Viipurin vanhimmista rakennuksista, joita Ahrenberg oli kuvannut viidessätoista piirroksessa.77 Entisen linnoituksen vanhanaikainen ilme oli alkanut muuttua. Kun muutama vuosi myöhemmin muurattiin Sergejeffin talon perustuksia Vahtitornin- kadulla, sanomalehti Östra Finlandin päätoimittaja Gabriel Lagus kiinnitti lukijoiden katseet kadunvarren uudisrakennuksen sijaan tontin perällä seisovaan vanhaan varastorakennukseen.78 Hän arveli harmaakivisen rakennuksen toimi- neen 1600–1700-luvulla koulutalona. Lagus arveli, että olisi vain ajan kysymys kun nämä jäljet muinaisesta Viipurista olisivat hävinneet. Joitain vuosia myöhemmin sanomalehti Wiipurin Uutiset soimasi viipurilaisia siitä, etteivät he olleet tallen- taneet historiaansa. Ilmeisesti Ahrenbergin piirrokset eivät olleet lehden tiedossa, sillä se epäili, ettei kenenkään päähän ollut pälkähtänyt teettää piirroksia siitä Viipurista, joka oli häviämässä. Lehden mukaan ”ennen pitkää on linnoituksesta kadonnut kaikki mitä muinaisia oloja muistuttaa.” Etenkin pienet kulmikkaat, har- maakiviset rakennukset olisivat ansainneet kuvaamista. Lehti vetosi: ”eikö liene syytä säilyttää noita epämukavia, wanhanaikaisia muotoja nykyisen rakennuskiih- kon jalkoihin sortumasta ja sukupuuttoon kuolemasta?”79 Ensimmäinen nimenomaisesti Viipurin historiallisia muistomerkkejä esittele- vä julkaisu ilmestyi vuonna 1895.80 Pieni, 2 markkaa 50 penniä maksava kirjanen ”Skisser från det gamla Wiborg” ilmestyi parahiksi joulumarkkinoille. Kirjasen piirroksista vastasi Dresdenissä koulutuksensa saanut arkkitehti, vapaaherra Karl August Wrede, joka työskenteli tuolloin Yleisten rakennusten ylihallituksen palveluksessa Viipurissa. Tekstiosuudet oli laatinut Gabriel Lagus. Julkaisun rahoitti

142 Ensimmäisen vanhankaupungin historiallisia rakennuksia esittelevän julkaisun ”Från det gamla Wiborg” (1895) tavoitteena oli herättää kiinnostusta kaupungin muinaismuistoja kohtaa. Siihen sisältyi oheinen arkkitehti K. A. Wreden piirros Pyöreästä tornista. Kuva: Wrede & Lagus 1895.

Pantsarlahden bastioni arkkitehti K. A. Wreden ikuistamana vuonna 1895. Kuva: Wrede & Lagus 1895.

143 Wreden appi, turkulainen kauppaneuvos Pehr Fredric Rettig. Kirjasen tarkoituksena oli herättää kiinnostusta kaupungin arvokkaisiin muinaismuistoihin. Siinä esi- teltyihin rakennuksiin kuuluivat linnan ohella muun muassa vanha tuomiokirkko ja sen kellotapuli, maaseurakunnan kirkko ja kellotapuli (Raatitorni), Pyöreä torni, vanha raatihuone, Pantsarlahden bastioni ja eräät vanhimmat yksityistalot mukaan luettuna 1700-luvun lopulta peräisin oleva Viipurin merenkulkukoulun talo Karjaportinkadulla. Kovin laajaa huomiota ei teos paikallislehdissä näytä saaneen, mutta sen sijaan Åbo Tidningissä julkaisu sai enemmän palstatilaa.81 Arvio oli myönteinen ja kirjoittaja jäi hieman kateellisena kaipaamaan yhtä runsassisäl- töistä ja valaisevaa teosta Turusta. Viipurin vuonna 1895 avattu historiallis-kansatieteellinen museo ei alkuun ollut millään tavalla aktiivinen paikallisen rakennusperinnön tallentamisessa. Sen kokoelmat koostuivat pääosin Viipurista ja ympäröivältä alueelta kerätyistä historiallisista esineistä kuten vanhoista rahoista, työkaluista ja kansanpuvuista. Heinä- kuussa 1903 sanomalehti Wiborgs Nyheter tuskaili pääkirjoituksessaan otsikolla ”Puuttuvaa kunnioitusta” suomalaisten välinpitämättömyyttä arvokkaita muinais- muistojansa kohtaan.82 Lehti totesi kaupungissa olevan vielä jäljellä joitain vanhoja rakennuksia, mutta kukaan yksityishenkilö tai yhdistys ei ollut tallentanut niitä jälkipolville valokuvaamalla. Kaupunkiin olisi perustettava yhdistys herättämään ja vaalimaan kunnioitusta isien muistoille, mikäli mikään nykyisistä yhdistyksistä ei ottaisi asiaa vastuulleen. Kaupungin museolautakunnan tulisi olla aktiivinen asiassa ja valvoa myös rakennustöiden yhteydessä tehtäviä kaivauksia. Helsinkiin perustettiin vuonna 1905 valtionarkistonhoitaja Reinhold Hau- senin ja kaupunginvaltuutettu, arkkitehtiprofessori Gustaf Nyströmin aloitteesta muinaismuistolautakunta, jonka tehtäviin kuului häviävän Helsingin muistojen säilyttäminen. Vuodesta 1907 alkaen neiti Signe Brander tallensi lautakunnan toimeksiannosta kamerallaan katoavaa kaupunkia.83 Viipurissa perustettiin vuonna 1908 Etelä-Karjalan kotiseutuyhdistys, joka asetti toiminnalleen samankaltaisia tavoitteita.84 Yhdistyksen toiminta ajateltiin alussa kohdistaa pääasiassa Viipurin kaupunkiin. Tarkoituksena oli ryhtyä systemaattisesti valokuvaamaan katoavaa Viipuria ja ylipäätänsä kaikkia kaupungin vanhempia rakennuksia pääkaupungin mallin mukaan. Sanomalehti Wiborgs Nyheter ihmetteli, miksei museon hallitus tai intendentti jo aikaisemmin ollut ryhtynyt asiassa toimeen. Viitaten kaupunkiin juuri pystytettyihin Mikael Agricolan ja Torkkeli Knuutinpojan patsaisiin lehti totesi myös, ettei patsaiden pystyttäminen suurmiehille riitä, jos me samanaikaisesti annamme sen mitä isämme ovat rakentaneet joutua tärviölle.85 Lehtori J. E. Aro oli kesällä Suomen koulunuorisoliiton kesäjuhlissa Viipurissa puhunut kokemuksis- taan kotiseutututkimuksesta. Samassa yhteydessä maisteri Yrjö Rosendal oli esitel- möinyt Wiipurin historiallisista muistomerkeistä, jonka jälkeen nuori joukko oli lähtenyt omin silmin katselemaan muistomerkkejä.86 Yhdistyksen varsinainen pe- rustava kokous pidettiin 30. lokakuuta 1908 suomalaisella realilyseolla. Puheen- johtajaksi valittiin paikkakunnalle hiljattain muuttanut lehtori J. E. Aro. Maisteri Yrjö Rosendal piti tilaisuudessa skioptikon-kuvilla (taikalyhty) elävöitetyn esityksen kaupungin historian vaiheista.87

144 Viipurilaissyntyinen taiteilija Topi Vikstedt tallensi 1910-luvulla piirroksiinsa joukon vanhankaupungin historiallisia rakennuksia. Kuvassa vanha ruiskuhuone Katariinankadulla. Kuva: Helsingin Kaiku 26.10.1912.

Vanhankaupungin historiallisten rakennusten dokumentoiminen valokuvaamalla sai vauhtia 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Kotiseutuyhdistyk- sen kokoelmien siemen oli paikalliselta valokuvauksen harrastajalta, insinööri C. A. von Weissenbergiltä lahjoituksena saadut 22 kappaletta valokuvalevyjä Viipurin ”merkillisimmistä historiallisista rakennuksista”.88 Keväällä 1910 neiti Signe Bran- der tarjoutui tallentamaan kamerallaan Viipurin vanhoja rakennuksia ja muita muinaismuistoja. Kuvien koko olisi ollut 18 x 24 cm ja hinta 8 markkaa kappaleel- ta. Asiaa käsitellyt kaupunginvaltuusto ohjasi neiti Branderin kääntymään asiassa kotiseutuyhdistyksen puoleen.89 Tarjouksesta huolimatta Signe Branderin toiminta ei laajentunut Viipuriin.90 Elokuussa kerrottiin, että viipurilaiset koulumiehet, lehtori J. E. Aro ja maisteri Yrjö Rosendal, olivat jo ottaneet kaupungilta saamansa avustuksen turvin Viipurista yhteensä 240 valokuvaa. Kartongille liimatut kuvat olivat kooltaan 9x12 cm.91 Kartongin takapuolelle oli merkitty valokuvaaja, kuvan ottoaika ja tiedot kuvan esittämästä kohteesta. Kuvia säilytettiin pahvirasiassa pystyherbaarion tapaan pystyasennossa ja topografisesti järjestettynä. Kuva olivat esillä vuoden 1912 huhtikuussa Viipurin raatihuoneella järjestetyillä kotiseutupäi- villä, jossa maisteri Yrjö Rosendal luennoi jälleen vanhasta Viipurista. Päivillä oli esillä kaupungin kustannuksella otettuja valokuvia keskiaikaisesta Viipurista, mer- kittävistä rakennuksista ja katunäkymistä. Myöhemmin valokuvat sijoitettiin Vii- purin museoon.92 Kotikaupungin historialliset rakennukset ja näkymät kiehtoivat myös nuoria, Kirkkokadulla asuvia viipurilaisveljeksiä Topi ja Juhani Vikstedtiä. Vuonna 1908 he olivat laatineet kuvituksen maisteri Yrjö Rosendalin koulunuorisolle pi- tämään esitelmään Viipurin historiallisista muistomerkeistä.93 Molempien veljesten tie vei myös taiteelliselle alalle. Topi, joka jo kouluvuosinaan oli opiskellut tai-

145 146 teenystävien piirustuskoulussa, siirtyi vuosiksi 1909–1912 Taideteollisuuskouluun Helsinkiin. Siellä koulun rehtori, arkkitehti Armas Lindgren kannusti oppilaitaan tallentamaan maamme vanhaa arkkitehtuuria piirtämällä ja maalaamalla.94 Tule- vina vuosina Topi löysikin aiheita vanhasta kotikaupungistaan ja piirsi sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuja näkymiä vanhasta Viipurista.95 Isoveli Juhani siirtyi Teknilliseen korkeakouluun opiskellakseen arkkitehdiksi. Vuonna 1913 hän laati osana arkkitehdinopintojaan yhdessä Väinö Määtän kanssa mittauspiirustukset vanhan tuomiokirkon kellotornista.96 Valmistumisensa jälkeen hän palasi Viipu- riin ja aloitti toiminnan yksityisarkkitehtina. Vuonna 1917 hän herätti Wiipurin Teknillisen Klubin kokouksessa ajatuksen pienoismallin laatimisesta kaupungin vanhimmasta osasta. Malli olisi käsittänyt Pyhän Annan kruunun, linnan ja suurimman osan Entisen linnoituksen kaupungin osaa. Mittakaavassa 1:400 mallin mitoiksi olisi tullut 3 x 4,5 metriä. Mallin tekijäksi ehdotettiin taiteilija Mik- ko Hovia. Kaupunginvaltuusto ei kuitenkaan taloudellisiin vaikeuksiin vedoten lämmennyt hankkeelle.97 Kimmokkeena ehdotukselle saattoi olla, että Helsingissä muinaismuistolautakunta oli samana vuonna tilannut 1870-luvun Helsinkiä ku- vaavan pienoismallin, joka saatiin näytteille vuonna 1921.98 Viipurin museon toiminta laajeni 1910-luvulla historiallisten rakennusten ja katunäkymien dokumentointiin. Museo osti vuonna 1912 viipurilaistaiteilija Vik- tor Svaetichinilta suuren joukon Viipuria esittäviä öljyväritöitä, akvarelleja, piirustuksia ja valokuvia. Vuosina 1913–1919 Svaetichin tallensi museon toimeksiannosta Viipurin ja ympäröivän maakunnan vanhoja rakennuksia ja näkymiä piiroksin ja maalauksin. Mukaan mahtui melkoinen joukko kuvia vanhastakaupungista alkaen vuonna 1913 valmistuneesta öljyvärimaalauksesta Etelävalleista. Viipurin taiteenystävien piirustuskoulua ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulua Ateneumissa käynyt Svaetichin oli piirros- ja maalaustaiteen lisäksi perehtynyt myös valokuvaukseen, jopa siinä määrin, että tarjosi aiheesta oppitunteja. Pääosaa teoksista luonnehtii niukka, miltei teknistä piirtämistä muistuttava gra- fiikka, mutta mukaan mahtuu myös muutama elävämpi vesivärityö. Miksi taiteili- jaa sitten pyydettiin dokumentoimaan rakennusperintöä piirroksin ja maalauksin eikä valokuvin? Piirrosten katsottiin kestävän valokuvia paremmin näytteilläoloa. Kotiseutututkimustyön tuloksia voitiin jatkossa ihailla museon toisen kerroksen seinillä. 99

Yläkuva: Vuosina 1913–1919 taiteilija Viktor Svaetichin tallensi Viipurin museon toimeksiannosta piirroksin ja maalauksin Viipurin ja ympäröivän maakunnan rakennusperintöä. Vesivärimaalaus Kirkkokadulta vuodelta 1918. Kuva: Lappeenrannan taidemuseo.

Alakuva: Taiteilija Viktor Svaetichinin vesivärimaalaus Mustainveljestenka- dulta vuodelta 1918, jolloin dokumentointityötä oli hänen omien sanojensa mukaan haitannut tuntuvasti punakapina. Kuva: Lahden historiallinen museo.

147 Markkinahumua Kauppatorilla. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen stereo valokuvan oikea puolisko. Kuva: Petri Neuvosen yksityisarkisto.

Pyöreä torni

Pyöreän tornin ulkoiset piirteet olivat tuttuja sekä kaupunkilaisille että lähiseudun maalaisille. Tornin pyylevään ulkomuotoon viittasi yksi sen kutsumanimistä: Pak- su Katariina.100 Vallit tornin ympäriltä oli purettu, vallihauta sen edestä oli täytetty ja viereen tasoitettu kauppatori oli avattu yleisölle lokakuussa 1866. Tornivanhus seisoi nyt kaupungin värikkään torielämän taustalla.101 Torin kaupallisen elämän ulkoiset puitteet täydentyivät ajan mittaan muilla rakennuksilla. Torin toisella laidalla kalarannassa oli avattu uusi lihabasaari, jonne kaupungin pääkadun ilmaa kesäisin pilanneet lihapuodit oli siirretty.102 1870-luvulla rantaan valmistuivat uu-

148 det kojut kalakaupalle ja ”uusi huone vaatteiden viruttamista varten”, joka pidettiin lämpimänä talvellakin.103 Kauppatori syttyi eloon markkinapäivinä. Sanomalehti Ilmarinen kuvasi helmikuussa 1870 pidettyjä talvimarkkinoita seuraavasti: ”Ken ei ole markkinoita pikkukaupungissa nähnyt, tuskin woinee kuwailla itselleen sitä wireätä, wilkasta elämää, jota silloin wallitsee. Maalaisia kokoontuu likemmältä ja etäämmältä reki- neen tawaroineen … Kaupunkilaiset, emännät ja isännät, liikkuwat toimissaan, nyt heidän on ostaminen mitä taloon tarwitaan, jos tahtowat hywää tawaraa ja halpaa hintaa.” 104 Entisajan markkinat olivat paikka, jossa sattui ja tapahtui. Oletettavasti pää- osassa ollutta normaalia kaupankäyntiä värittivät varkaudet, pahaa aavistamatto- mien maalaisten huijaaminen ja väkijuomien vauhdittamat tappelut. Muun muassa huhtikuussa 1867 sanomalehti Ilmarinen kertoi, että maalaisia oli jälleen petetty väärillä ruplilla, kohtalo jolta kaikki myöhempien aikojenkaan Viipuri-turistit ei- vät ole välttyneet.105 Vuosikymmenten varrella poliisikammarin sanomalehdissä julkaisemat tiedonannot kertoivat karuhkoa kieltä: markkinat olivat otollista met- sästysmaata myös taskuvarkaille. Torillakulkijoiden huomiosta kilpaili kaupustelijoiden ohella monenmois- ta kulkijaa ja nähtävää. Marraskuussa 1869 oli ”Thesleffin kiwikartanossa uuden kauppatorin warrella” jokaisena päivänä klo 14–21 nähtävillä ”iso ympärikuvaus (panorama)” italialaisista ja muista kauniista paikoista.106 Ensimmäisen luokan sil- mäys tähän oletettavasti maalattuun panoraamatauluun maksoi kaksi markkaa ja toisen luokan lippu yhden markan. Toukokuussa 1870 Viipuria kummastuttivat torin liepeillä puolestaan jättiläiskokoinen, muutaman tuuman vaille neljä kyynä- rää pitkä ruotsalainen Emanuel sekä Pohjoismaiden kaksi pienintä miestä, kääpiöt Kolibri ja Taawetti.107 Kuuluiko näiden laajoja kansankerroksia kiinnostaneiden nähtävyyksien joukkoon torin laidalla seissyt vanha harmaakivinen torni? Kun Viipurin valleja 1860-luvulla purettiin, Karjaporttia suojannut pyöreä tyk- kitorni oli jäänyt venäläisten sotilasviranomaisten haltuun. Suipossa torninhui- pussa komeili edelleen Venäjän kaksipäinen kotka. Lehtitietojen mukaan tornissa säilytettiin kaikenlaista vaatetavaraa, ja sen edustalla päivysti venäläinen vartiosotilas.108 Vartiomiesten valppaus jätti toisinaan ilmeisesti toivomisen varaa, sillä joulukuussa 1871 torniin murtauduttiin yön pimeydessä seinän ohuimman kohdan läpi – vartiomiehestä huolimatta.109 Torikansalla oli yksi erityinen syy hakeu- tua tornin äärelle. Vuonna 1874 kaupunki rakennutti sen kylkeen kiinni puisen myyntikojun, jota hallitsivat toriyleisöä palvelevat kahvinkaupustelijat.110 Tarjolla oli rinkeleitä, leipää, kahvia ja muuta juotavaa. Markkinoiden ohella kauppatorilla koettiin muitakin julkisia tapahtumia. 27. toukokuuta 1883 kaupunki oli puettu juhla-asuun keisari Aleksanteri III:n kruu- najaisten johdosta.111 Linnansillan päähän oli rakennettu kunniaportti ja köyn- nökset, liput ja keisariparin nimikirjaimet koristivat kaupunkia. Päivän runsaaseen ohjelmatarjontaan kuului muun muassa suomalaisten ja venäläisten joukkojen paraati Uudella raatihuoneentorilla, josta sankat väkijoukot siirtyivät kauppatorille Pyöreän tornin äärelle. Tarjolla oli nisuleipäkakkua, kahvia ja ilmainen karuselli.

149 Samaisena syksynä linnoituksen komendantti ilmoitti kaupunginvaltuustolle, että venäläisen sotaväen hallussa siihen asti ollut torni luovutettaisiin kaupungille.112 Pian uutisen tultua julki sanomalehti Östra Finlandissa julkaistiin yksityis- kohtainen kuvaus tornin historiasta.113 Artikkelin todennäköinen kirjoittaja oli lehden päätoimittaja Gabriel Lagus, jolle kaupunginvaltuusto oli edellisvuonna antanut tehtäväksi kirjoittaa kaupungin historiateoksen. Kirjoittaja totesi, että ”erit- täin vanha ja kunnianarvoisa yhteisömme jäsen oli näin saanut takaisin muinai- sen kansalaisoikeutensa”. Vaikka tornin tarkka alkuperä oli kietoutunut hämärän peittoon, kirjoittaja piti tornia ”merkittävänä historiallisena muinaismuistona”.114 Kaupunginhallinnon ensireaktio oli suunnitella tornin purkamista ylläpitokus- tannusten säästämiseksi ja kauppatorin laajentamiseksi. Juuri voimaantullut asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta edellytti kuitenkin, että purkamiseen oli pyydettävä lupaa. Koska asetuksessa mainittua Mui- naistieteellistä toimikuntaa ei ollut vielä perustettu, rahatoimikamari lähetti kysy- myksensä Suomen Muinaismuistoyhdistykselle. Kokouksessaan helmikuussa 1884 yhdistys päätti ”yksimielisesti lausua sen toivomuksen että Viipurilaiset säilyttäi- sivät tämän muiston kaupungin entisistä sotaisista päivistä tulevaisuudelle, joka luultavasti paremmin kuin nykyaika on tunteva ja arvossa pitävä tällaisia muisto- j a .” 115 Rahatoimikamari joutui tyytymään siihen, että purkulupaa ei heltiäisi ja päät- ti tarjota tornia vuokralle.116 Lokakuussa sanomalehti Östra Finland raportoi, että kukaan ei valitettavasti ollut halunnut ottaa ”vanhaa veteraania” huostaansa turvatakseen sen tulevaisuuden.117 Lehti ei kuitenkaan uskonut, että viipurilaiset todella haluaisivat päästä eroon tästä tornista, joka oli ”eräs kaikkein huomattavimpia muinaismuistoja maassa”. Erityistä merkitystä Viipurille oli, että torni oli todistettavasti yksi harvoista ruotsalaisajan linnoitusten jäänteistä kaupungissa. Lehden mukaan oli tärkeää, että torni saisi uuden, nykyaikaan sovitetun käyttö- tarkoituksen. Östra Finlandin toimitukselle lähetetyssä kirjoituksessa nimimerkki ”Intresserad” katsoi, että Muinaismuistoyhdistyksen annettua lausuntonsa tornin purkaminen ei enää tullut kysymykseen.118 Torni antoi torille historiallista ilmettä, mutta Suomen kaltaisella köyhällä maalla ei olisi varaa säilyttää tornia pelkästään muinaismuistona kuten suurissa sivistysmaissa voitiin tehdä. Kirjoittajan mukaan torni voisi palvella kirjastona tai huutokauppakamarina. Sanomalehti Wiborgsbla- det löi asian puolestaan leikiksi ja ehdotti käyttötarkoitukseksi konditoriaa, kansan lukusalia, sirkusta, teatteria tai vesisäiliötä.119 Maaliskuussa 1885 kaupunginvaltuusto asetti valiokunnan pohtimaan tornin vastaista käyttöä.120 Lopputuloksena oli, että torni päätettiin sisustaa kauppahuoneistoksi ja vuokrata viideksi vuodeksi kaupugin venäläisiin kuuluneelle kauppias Damian Markeloffille.121 Vuokrasopimusta Markeloffin kanssa jatkettiinkin sitten useampaan kertaa.122 Tällä välin harmaakivinen torni kalkittiin valkoiseksi ja Romanovien kaksipäinen kotka hävisi tornin huipulta. 123 Vaakunakotka tornin huipulta irrotettiin joulukuussa 1895 ja vietiin Viipurin linnaan.124 Vaatimukset tornin purkamiseksi eivät loppuneet. Huhtikuussa 1897 sanomalehti Wiborgsbladetin pääkirjoituksessa vaadittiin tornin kohtalon ratkaise-

150 1900-luvun alussa Pyöreä torni sai taustakseen muhkean pankkipalatsin. Pohjoismaiden Osakepankin julkisivu Karjaportinkadulle vuodelta 1898 (arkkitehti Waldemar Aspelin). Kuva: Vma. MMA.

mista.125 Torni olisi joko arvokkaana muinaismuistona kunnostettava arvoiseen- sa asuun tai sitten purettava. Kirjoittajan käsityksen mukaan tornin purkaminen muuttaisi kauppatoria huomattavasti edukseen. Wiipurin Sanomien pakinoitsija Jäkkäniska eli päätoimittaja J. A. Lyly tarjosi muutama päivä myöhemmin tukensa näille ajatuksille. Jäkkäniska ehdotti tornin käyttämistä raatihuoneen kivijalaksi tai Salakkalahden täytteeksi. Jäkkäniska totesi: ”Olen tahtonut tuoda omat ja suuren yleisön mielipiteet esille, mitä tämän romutornin kohtaloa koskee, ja uskallan toiwoa, että herrat waltuusmiehet ensitilassa ottawat päättääkseen tornin häwittä- m i s e n .” 126 Sen sijaan sanomalehti Wiipurin pakinoitsija Poskeinen otti vahvasti kantaa tornin säilyttämisen puolesta.127 Tornia ei tulisi hävittää vaan se tulisi kunnos- taa sotahistorialliseksi museoksi, joka täydentäisi vanhaan raatihuoneeseen sijoi- tettavaa museota. Tornin puolustaja ei kuitenkaan ollut tyytyväinen nykytilaan: ”Yksityisen liikemiehen myymälänä ja luuta kauppiaiden varastoaittana on tornin sisusta ja entisaikaisten teräsasuisten sotilasten sijasta istuskelevat pyylevät tori-matamit kahvia ja leipää kaupiten sen ulkopuolisilla liepeillä.” Vuosisadan vaihteessa kauppatorin laidalle kohosi Pohjoismaiden Osakepan- kin jyhkeä pankkitalo. Vastapäätä seisova Pyöreä torni oli tällä välin saanut entisten kahvikojujen lisäksi kylkeensä toisenkin puisen lisärakennuksen, kaupungin vaakahuoneen. Sanomalehti Wiborgsbladetin arvioidessa pääkirjoituksessaan ti-

151 Kahvikojut ja vaakahuone on purettu Pyöreän tornin ympäriltä. Posti- korttikuva 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

lannetta tammikuussa 1900 se ei voinut välttyä johtopäätökseltä, että nykyasussaan pankkipalatsin vieressä seisova torni ja sen rähjäiset sivurakennukset rumensivat ympäristöään.128 Kun kauppias Markeloff teki jälleen ehdotuksen vuokra-ajan jat- kamiseksi, rahatoimikamarissa syntyi kysymys, voitiinko pyöreää tornia pitää sellaisena historiallisesti arvokkaana muinaismuistona, että torni tulisi edelleen säi- lyttää vai pitäisikö pyytää lupaa sen hävittämiseksi ”toria rumentavana” ja ”suurta tilaa vievänä”.129 Sanomalehti Wiborgs Nyheterin pääkirjoituksessa pohdittiin ääneen tornin kohtaloa. Lehden mukaan tornin päivittäin näkemään tottuneille kaupunkilaisille näky ei ollut yhtä hirveä kuin vieraspaikkakuntalaisille, jotka näkivät sen ensi kertaa. Kirjoittaja oli itse saanut kuulla matkailijain yllättyvän havaittuaan moisen rumentavan rähjän kaupungin keskustassa. Kirjoituksessa toivottiin, että kaupunginvaltuusmiehet päättäisivät mitä pikimmin purkaa tornin maan tasalle niin, ettei se varjostaisi takana olevan pankkitalon komeaa julkisivua. Jos torni kuitenkin päädyttäisiin säilyttämään, olisi ainakin kaikki muinaismuistoa halventava, kuten jauhokauppa ja kahvikojut, ehdottomasti poistettava.130 Toukokuussa 1900 valtuusto päätti äänestyksen jälkeen vuokrata tornin kauppias Markeloffille vielä yhdeksi vuodeksi ja perustaa valiokunnan pohtimaan tornin kohtaloa. 131 Sanomalehti Wiipurin pakinoitsija Poskeinen arveli, että kunnianarvoisan muistomerkin päivät olivat nyt luetut, sillä ”valiokunta oli jo pantu

152 miettimään sen purkamista”.132 Kirjoittajan kävi kuitenkin hieman sääliksi tornia. Sanomalehti Wiborgsbladetin toimitukselle lähetetyssä kirjoituksessa nimimerkki Kaupunkilainen (Stadsbo) katsoi, että asia oli pikimmiten saatava ratkaistua. Alen- nustilassa oleva torni sijaitsi näkyvällä paikalla kaupungin keskellä.133 Syyskuussa sanomalehti Wiborgsbladetin nimimerkki Publius antoi tukensa tornin säilyttämiselle. Vaakahuone ja kahvikojut tornin ympäriltä olisi purettava, kauppa tornin sisältä häädettävä ja koko torni olisi kunnostettava. : ”Täällä on jo niin paljon vanhaa ja kunnianarvoisaa saanut väistyä uuden ajan vaatimusten tiel- tä. Valleja on hävitetty, valliportteja on purettu, kirkot ovat alkaneet palvella maal- lisia tarkoituksia … Pitäkäämme nyt huolta Pyöreästä tornista, ainoasta merkittä- vällä paikalla olevasta tornista, joka on vielä käsissämme.”134 Vaikka Pyöreä torni edusti Viipurin ruotsalaisen ajan rakennusperintöä, ei- vät ruotsalaisen puolueen edustajat kuitenkaan erään tiedon mukaan olleet etu- nenässä tornia suojeltaessa. Victor Hoving on kertonut muistelmissaan, että kun valtuuston enemmistönä olevan ruotsalaisen puolueen edustajat keskustelivat ehdotuksesta purkaa torni, ainoa joka puhui tornin säilyttämisen puolesta oli hänen isänsä, tornia vastapäätä asuva kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, kirjakauppias Walter Hoving.135 Marraskuussa 1900 kaupunginvaltuusto luopui hetken keskus- telun ja äänestyksen jälkeen Pyöreän tornin purkamisesta ja valiokunnan asiassa tekemä ehdotus hyväksyttiin.136 Valiokunta oli katsonut, että kysymys purkamisesta oli riippuvainen siitä, oliko tornia pidettävä vuoden 1883 asetuksen mukaise- na muinaismuistona, jonka purkaminen vaatii erityistä lupaa Muinaistieteelliseltä toimikunnalta. Epävirallista tietä tehtyjen alustavien tiedustelujen perusteella oli ilmeistä, ettei toimikunta tulisi antamaan lupaa tornin purkamiseen. Lisäksi valiokunta oli löytänyt Laguksen teoksesta ”Ur Wiborgs historia” vahvistusta arve- luille tornin iästä. Toimikunta katsoi, että ajatuksesta purkaa torni tulisi kokonaan luopua. Torni tulisi huolellisesti restauroida sisä- ja ulkopuolelta. Lisäksi voitaisiin tehdä historiallisella pieteetillä pieniä muutoksia. Restauroinnin suunnittelu tulisi antaa ammattimiehen, esimerkiksi arkkitehti Jac. Ahrenbergin tehtäväksi. Kauppa- kojut tulisi purkaa eikä tornia tulisi enää vuokrata kauppahuoneistoksi. Sanomalehti Wiipuri raportoi, että kaupunginvaltuustossa päätettiiin miltei yksimielisesti säilyttää ”meidän ainoa oma muistomerkkimme menneiltä ajoilta” Pyöreä Torni.137 Muutama päivä myöhemmin kaupunginvaltuuston päätös sai tukea Wiipurin Sanomien pakinoitsija Jäkkäniskalta.138 Myös Wiborgsbladetin pakinoitsija Publius iloitsi päätöksestä.139 Päätös tyydytti arvatenkin myös arkkitehti Jac. Ahrenbergia, joka kirjoitti sanomalehti Wiborgsbladetiin kaksiosaisen kuvauksen tornin historiasta. ”Rakennus on iäkäs muistomerkki kaupungin historian kunniakkaalta aikakaudelta ja sitä tulee ehdottomasti sellaisena kunnioittaa, restauroida ja ylläpitää” Ahrenberg totesi.140 Kaikkia ei päätös miellyttänyt. Lääninarkkitehti Berndt Ivar Aminoff ehdotti lehdissä vielä useampaan otteeseen tornin purkamista, vaikka kaupunginvaltuus- to oli jo päätöksensä tehnyt. Aminoffin mukaan torni ei ollut kuin ”vanha kivikasa”, joka vei tilaa Kauppatorilta ja varjosti etenkin Pohjoismaiden osakepankin kaunista uudisrakennusta.141 Torni oli eräs kaupungin ”rumimpia ja pahannäköisimpiä” ra-

153 Suomen matkailijayhdistyksen julkaisema postikortti Pyöreästä tornista. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

kennuksia, joka ei tarjonnut kaupunkilaisille minkäänlaista taidenautintoa. Kunhan torni olisi sisä- ja ulkopuolelta mitattu, piirrettu, kuvailtu ja valokuvattu sen voisi purkaa. Pankkitalo koristi kauppatoria, mutta samaa ei Aminoffin mukaan voinut sanoa ”möhkälemäisestä pyöreästä tornista”.142 Muinaismuistona sitä tuskin saattoi pitää ja lisäksi se sijaitsi täysin sopimattomassa paikassa liikenteen tiellä. Tornilla ei ollut Aminoffin mukaan taiteellista arvoa, mutta hän ei voinut kieltää, että sillä oli tiettyä kulttuurihistoriallista mielenkiintoa. ”Vahinko vain, että se sijainnillaan kaupungin kauppatorilla häiritsee paikan nykyaikaista kauneutta ja käyttökelpoi- suutta” hän totesi.143 Muinaismuistot eivät suinkaan olleet Aminoffille tuntemattomia. Marraskuussa 1899 hän oli pitänyt Wiipurin Teknillisen Klubin kokouksessa seikkaperäisen esitelmän ”arkkitehtillisistä muinaismuistoistamme”.144 Mitä kaikkea tuon käsitteen alle Aminoffin mielessä mahtui, ei valitettavasti ole tiedossa. Joulukuussa 1902 sanomalehti Wiborgs Nyheterissä nimimerkki Peregrinus toivoi, että tornille löydettäisiin jokin käyttötarkoitus.145 Torni voisi toimia säily- tyspaikkana kaupungin puutarhatyökaluille tai sellaisille suuremmille museoesi- neille, jotka eivät mahdu Viipurin varsinaiseen museorakennukseen. Pakinoitsijan

154 antama kuva viipurilaisten halusta suojella kaupungin historiallisia rakennuksia ei ollut mairitteleva. Nimimerkki Peregrinuksen mukaan vallitseva suuntaus ajoi kaikkien menneistä ajoista muistuttavien jäänteiden poistamista kaupungista.146 Joulukuussa 1900 tornin restauroinnin suunnittelu uskottiin arkkitehti Jac. Ahrenbergin tehtäväksi, joka oli hiljattain laatinut suunnitelman Turun linnan korjaamiseksi ja restauroimiseksi.147 Kunnostusta enteillen tornin ympärillä olevat kauppakojut purettiin seuraavana kesänä.148 Ruotsinkielinen ja -mielinen Ahren- berg oli aiemmissa restaurointisuunnitelmissaan saanut vaikutteita maineikkaan ranskalaisen arkkitehti Eugéne Viollet-le-Ducin ajatuksista, joihin kuului muun muassa rakennusten tuhoutuneiden osien rekonstruointi tyylihistorialliseen asuun.149 Kuten hänen toteuttamatta jääneessä Viipurin linnan restaurointisuun- nitelmassaan myös Pyöreän tornin koristelun innoitus olisi haettu Ruotsin Vaa- sa-kuninkaiden ajalta. Muistelmiensa neljännessä osassa Ahrenberg kertoi, että toimiessaan Viipurin kaupungin- ja lääninarkkitehtina hän oli tehnyt kaikkensa ruotsalaisten muistojen suojelemiseksi ja säilyttämiseksi.150 Tornin kunnostussuunnitelmat etenivät kuitenkin verkkaisella tahdilla. Pyö- reän tornin kunnostaminen oli esillä kaupunginvaltuuston kokouksessa vasta huhtikuussa 1908.151 Lehden mukaan arkkitehti Jac. Ahrenberg oli tutkimustensa jälkeen päätynyt siihen, että torni olisi ulkoasultaan säilytettävä ennallaan. Sen sijaan sisäosiltaan se olisi suhteellisen vähäisin kustannuksin palautettavissa asuun, joka sillä oli Vaasa-kuninkaiden aikana. Lisäksi Pietarin arsenaalista oli löydetty ruotsalaisaikaisia kanuunoja, jotka ovat peräisin Viipurin linnoituksesta. Kenties joku näistä voitaisiin saada koristamaan Pyöreää tornia. Kaupunginvaltuusto päätti, että Pyöreä torni oli saatava kuntoon ja hyväksyi periaatteessa Ahrenbergin ja rahatoimikamarin tekemät ehdotukset ja että tornin ulkomuoto säilytettäisiin. Valtuusmiesten toiveisiin kuului lisäksi, että ”asi- antuntijat korjaustöitä tehtäessä koettaisivat saada tornin kaksi ylintä kerrosta semmoisiksi, kuin niiden voidaan otaksua olleen Waasa-kuninkaiden aikana.”152 Kaupunginarkkitehti Brynolf Blomkvist laati rakennuksesta mittauspiirustukset jatkotoimenpiteitä varten.153 Mikkelin maakunta-arkistossa on säilynyt neljä Ah- renbergin päiväämätöntä piirrosta, joissa tornin restaurointiajatusta on alustavasti hahmoteltu.154 Ahrenberg kuitenkin kuoli vuonna 1914 ennen kuin suunnitelmia oli ehditty viedä pidemmälle. Myöskään kaupunginarkkitehti Paavo Uotilan maailmansodan aikana tekemät suunitelmat maistraatin arkiston sijoittamiseksi Pyö- reään torniin eivät johtaneet toimenpiteisiin.155

Raatitorni

Pyöreä torni ei ollut ainoa jäänne vanhasta linnoituksesta, jota uhkasi purkaminen vielä 1900-luvun alussa. Keisarinkadun varrella seisoi torni, joka palveli suomalaisen maaseurakunnan kirkon kellotapulina. Sen harmaakivinen alaosa oli nelis- kulmainen, mutta muurattu keskiosa oli linnan keskustornin tapaan kahdeksan-

155 Raatitorni arkkitehti K. A. Wreden ikuistamana vuonna 1895. Kuva: Wrede & Lagus 1895.

kulmainen. Kaiken yläpuolelle kohosi suippo kupolimainen torninhuippu. Tornin iästä ja alkuperästä oli hiljattain julkaistu tutkittua tietoa, sillä Gabriel Lagus oli historiateoksessaan vahvistanut käsitykset tornin keskiaikaisesta alkuperästä. Hän oli todennut tornin olleen alun perin osan keskiaikaista kaupunginmuuria.156 Myös tornin lähistöllä seisova kirkkorakennus oli keskiaikaista perua. Sen vanhimpien osien tiedettiin kuuluneen keskiaikaisen mustainveljien luostariin, vaikka rakennus olikin 1830-luvun muutos- ja laajennustöissä saanut täysin uuden ulko- asun. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen perustajajäsenen ja sittemmin fennomaa- nilehdistön keulakuvan, Uuden Suomettaren päätoimittajaksi nousseen Viktor Löfgrenin (Lounasmaa 1906–) lapsuudenmuistot kytkeytyivät tähän Raatitorniin. Kertoessaan elämänsä viime vuosina lapsuudestaan 1850-luvun Viipurissa hän muisteli kunnioittaneensa tornia suuresti, koska ”jo paitaressuna” oli saanut tietää, kuinka vanha se oli. Raatitorni ”oli mielikuvitukseni keskipiste, satumaailmani kuningas” hän muisteli.157 Kaikille ei tornilla ollut samanlaista merkitystä. Uuden suomalaisen kirkon valmistuttua vanha kirkko oli 1890-luvun alussa jäänyt maaseurakunnan käyt- töön. Kellotapulin huono kunto nousi pian esille kirkonkokouksessa. Arveltiin,

156 Suomalaisen maaseurakunnan kirkko ja sen kellotapuli. Kuva: Arkkitehtuurin laitos. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Aalto-yliopisto.

että jos korjauksiin ei ryhdytä, voi torni milloin tahansa romahtaa.158 ”Erittäin puutteellisessa kunnnossa” olevan kellotapulin korjauksen todettiin vaativan en- nakoitua suurempia summia.159 Selvitysten lopputuloksena oli, että Viipurin suomalaisen maaseurakunnan kirkonkokous päätti purkaa Raatitornin ja rakennuttaa kirkon pääsisäänkäynnin päälle uuden kellotornin. Kilpaileva ehdotus kellotornin restauroimisesta ei saanut kannatusta.160 Tammikuussa 1901 sanomalehti Wiborgs Nyheter hyökkäsi kovin sanoin suunnitelmia vastaan. Lehti olisi odottanut enemmän kunnioitusta historiallisia muistomerkkejämme kohtaan. Lehti hämmästeli, että seurakunta, jonka jäseniin kuului useita paikkakunnan koulutettuja ja valistuneita kansalaisia, saattoi päät- tää tällaista ilman, että yksikään ääni nousi vastustamaan päätöstä. Lehden mukaan edes hiippakunnan piispa ei ollut käynnillään paheksunut vandaalimaista päätöstä. Monet erämaaseurakunnatkin olivat osoittaneet ”liikuttavaa kunnioitusta” nuorempien ja arvoltaan kyseenalaisempien muinaismuistojensa säilyttämises- sä. Lehdenkään mukaan purettavaksi suunniteltu torni ei nykyasussaan kaunista- nut ympäristöään. Erityisesti sen kupoli teki ”vieraan ja häiritsevän vaikutuksen ja mitä nopeammin se häviää sen parempi”. Itse kivirakenteinen torni oli sen sijaan säilytettävä. Myös itse kirkko antoi nykyasussaan ”yksinkertaisen ja arvokkaan”

157 vaikutelman. Lehti arveli, ettei maasta löytyisi yhtään arkkitehtia, joka saisi uutta kellotornia sointumaan vanhan kirkon kanssa. Uusi kellotorni olisi parasta sijoittaa muuhun osaan tonttia.161 Muinaistieteellinen toimikunta tiedusteli voisiko kaupunki ottaa tapulin haltuunsa seurakunnan ilmaistua halunsa luopua siitä.162 Uuden kellotapulin rakennushanke kohtasi vastatuulta. Senaatti ei lehtitietojen mukaan hyväksynyt maaseurakunnan uuden kellotapulin piirustuksia.163 Maaseurakunnan kirkonkokouksessa marraskuussa 1901 päätettiin vielä valmistella uutta ehdotusta vanhan kellotapulin korjaamisesta ja uuden rakentamisesta joko kirkon päätyyn tai Keisarinkadun puoleiselle sivulle.164 Lopputuloksena oli, että maaseurakunnan kirkonkokous päätti maaliskuussa 1902 korjata vanhan kellotapulin edellyttäen, että se ei tulisi maksamaan 7000 markkaa enemmän.165 Marraskuussa voitiin jo todeta, että kellotapuli oli korjattu käytettävään kuntoon. Maaseurakunta ei ha- lunnutkaan enää luopua kellotapulista ja ilmoitti ”restauroineensa” sen.166 Sano- malehti Wiborgs Nyheter ei antanut korjauksille korkeaa arvosanaa mitä tulee muinaismuistojen kunnioittamiseen. Lisäksi se totesi, että kirkon vintillä ja kello- tapulissa ajelehti tavaroita, joiden oikeampi paikka olisi ollut historiallisessa museossa.167

Vanha tuomiokirkko

Viipurin tuomiokirkko … ”Nimi kuulostaa oudolta, ja lienee monta wiipurilaista, jotka eiwät tiedä tai muista sellaista olewankaan. Jos tänne saapunut matkailija, joka wanhoja koulumuistojaan esiinkaiwamalla tai matkaoppaansa awulla on saanut tietää, että sellainenkin pitäisi täällä olla, kysyy tietä sinne, niin joutuupa moni ensi hetkellä ymmälle.” (Karjala 29.10.1909 ”Wiipurin tuomiokirkko”)

Vaikka vanha tuomiokirkko oli keskiaikaista perua, aikalaisille oli selvää, että al- kuperäisestä ulkoasusta ei ollut juurikaan mitään jäljellä.168 Koristelematon, matala, aumakattoinen rakennus palveli 1800-luvulla ensin jauhomakasiinina ja sitten Venäjän tykistön varastona. Kirkollisen sisustuksensa, holvinsa ja maamme keskiaikaisille kirkoille tyypillisen korkean kattomuotonsa rakennus oli menettänyt jo aikaisemmin. Vanhan tuomiokirkon viehätys oli siis pitkälti mielikuvituksen ja ennakkotietojen varassa. 1900-luvun alkuvuosikymmenten arviot eivät imartele. Maisteri Yrjö Rosendalin mukaan kirkon ulkoasu oli yksitoikkoinen.169 Arkeologi Juhani Rinteen mukaan sitä ei ollut helppo edes kirkoksi tuntea.170 Myöskään arkkitehti Uno Ullbergin arvio ei ollut mairitteleva: ”Ulkopuoli – muona-aitan fasaadi – on tosin mahtava suurine mittasuhteineen, mutta sisusta ei tuo mieleen tuomiokirkon muinaista arvokkuutta.”171 Vanha tuomiokirkko kytkeytyi kaupungin varhaisimpaan historiaan piispa Mikael Agricolan oletettuna hautapaikkana.172 Agricolalla oli suomen kirjakielen

158 Vanha tuomiokirkko Kirkkokadulla oli ulkoasultaan vaatimaton. Kuva: Arkkitehtuurin laitos. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Aalto-yliopisto.

isänä ja suomenkielisen Uuden testamentin kääntäjänä erityistä merkitystä nimenomaan suomalaiselle seurakunnalle. Kun 1860-luvun alussa Viipurissa ryhdyttiin keräämään varoja Mikael Agricolan muistopatsaan pystyttämistä varten, heräsi samoihin aikoihin ajatus vanhan tuomiokirkon luovuttamisesta suomalaiselle seurakunnalle. Kaupunki- ja maaseurakunnan yhteinen kirkko Keisarinka- dulla oli seurakuntien väkimäärään nähden liian pieni. Arveltiin, että vanha tuomiokirkko voisi ratkaista seurakuntaa vaivaavan tilaongelman. Kuvanveistäjää ei muistomerkkiasiassa välttämättä tarvittaisi, sillä itse rakennus voisi toimia Agri- colan muistopatsaana. Kyseessä ei ”olisi tawallinen walettu möhkäre jostain kons- tillisesta aineesta, waan se olisi meidän esi-isiemme omin käsin walama kirkko, kokonainen iso kiwi kirkko” ja ”sellainen muistopatsas, jonka sisustassa joka pyhä Jumalan pyhää sanaa saarnattaisi[in].”173 Vanhan, kunnianarvoisan rakennuksen käyttö toissijaisiin tarkoituksiin herätti kummeksuntaa. Kuvalehdessä ”Maiden ja Merien Takaa” arvosteltiin kovin sanoin suomalaisten epäkunnioittavaa suhtautumista maansa muinaisaikaisiin muistomerkkeihin. Esimerkkinä mainittiin muiden muassa jauhoaittana toimiva Viipurin tuomiokirkko, jossa Suomen kirjallisuuden isä lepäsi. Kirjoittaja ihmetteli arvora- kennuksen käyttötarkoitusta: ”Luulisi todellakin Suomen olewan niin ylen rikkaan jauhoista, ettei niitä saa tawallisiin hinkaloihin mahtumaan, [kun] täytyy mättää täyteen kaikki pyhätkin paikat.”174 Artikkelin kirjoittaja oli kenties lehden viipurilaissyntyinen toimittaja, intomielinen suomen kielen esitaistelija Julius Krohn.

159 Arkkitehti Jac. Ahrenbergin piirros Arkeologi Juhani Rinteen johdolla vuonna 1913 vanhan tuomiokirkon tiilikoriste- tehtyjen tutkimusten yhteydessä laadittu leikka- lusta. Kuva: Ruuth 1906, 267. uspiirustus, jossa näkyvät vanhan tuomiokirkon eri rakennusvaiheet. Kuva: Rinne 1914, 57.

Kesäkuussa 1867 sanomalehti Ilmarinen julkaisi Viipurin suomalaisen kaupunkiseurakunnan kenraalikuvernööri Adlerbergin kautta itselleen keisarille osoittaman anomuksen saada haltuunsa Viipurin entinen tuomiokirkko. Papisto oli pannut alulle rahankeräyksen Agricolan muistopatsasta varten, mutta nälän- hädän runtelemassa maassa keräyksen edistyminen oli epävarmaa. ”Kantaen Ag- ricolan nimeä, olisi tämä, näin uudestaan kirkoksi pyhitetty huone mielestämme sowelias muistomerkki tälle hengelliselle hywäntekiällemme” anomuksen tekijät arvelivat.175 Vanha tuomiokirkko ei kuitenkaan päätynyt suomalaisen seurakunnan haltuun. Tilakysymys ratkaistiin lopulta rakentamalla suomalaiselle seurakunnalle uusi punatiilinen kirkko, joka valmistui vuonna 1893.176 Se sijoittui vanhankaupungin ulkopuolelle Katariinankadun varrelle Torkkelinpuistoon. Vanhaan tuomiokirkkoon kohdistui myös tieteellistä mielenkiintoa. Muinais- tutkimuksen ensi askeleet vanhassakaupungissa otettiin vanhassa tuomiokirkossa vuonna 1886. Kaivaukset tehtiin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aloitteesta seuran puheenjohtajan, professori J. R. Aspelin johdolla.177 Tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi eikä etsittyä Agricolan hautapaikkaa löytynyt.178 Täysimittainen tutkimus jäi tekemättä, sillä yksityishenkilöiltä saadut varat loppuivat eikä kaupunki ollut halukas osallistumaan kaivausten kustannuksiin.179 Arkkitehti Jac. Ahrenberg tallensi piirroksiinsa kaivausten yhteydessä löytyneet fragmentit kirkon vanhasta koristelusta.180 Vanha tuomiokirkko oli Venäjän kruunun omaisuutta. Jatkossa sen kohtalo kietoutui Viipurin kaupungin, Suomen valtion ja Venäjän kruunun välisiin kiistoihin kaupungin maa- ja kiinteistöomaisuudesta. Rakennus oli yhtenä pelinap-

160 pulana muun muassa neuvoteltaessa kaupungin havittelemien Etelävallien kohtalosta. Viipurin suomalainen seurakunta pyysi vuonna 1908 senaatilta haltuunsa Tervaniemellä sijaitsevaa kruununmakasiinia vaihtaakseen sen linnoituksen komendantin ehdotuksen mukaisesti vanhaan tuomiokirkkoon.181 Asiaa palloteltiin asianosaisten välillä sekä suuriruhtinaskunnan ja keisarikunnan monipolvisen viranomaisbyrokratian eri tasoilla. Osallisina olivat ainakin suomalainen seurakunta, Viipurin kaupunki, Viipurin läänin kuvernööri, kirkollisasian toimikunnan päällikkö, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Arkeologinen toimisto, linnoituksen komendantti, kenraalikuvernöörin kanslia sekä kaartin joukkojen ja Pietarin so- tilaspiirin ylikomentaja. Sanomalehti Wiborgs Nyheterin mukaan kirkkoa oli tar- jottu kaupungille pari vuosikymmentä aiemmin siedettävin ehdoin, mutta nyt esi- tetyt vaatimukset olivat kohtuuttomia.182 Kaupungin taannoinen kitsastelu näytti jälleen kostautuvan kuten aiemmin Viipurin linnan lunastusasiassa. Suomalaisten toiveet eivät toteutuneet tälläkään kertaa. Yhtenä osatekijänä saattoi olla Viipurin venäläisvalloituksen lähestyvä 200-vuotisjuhla ja siihen ve- näläisviranomaisten taholta kohdistetut poliittiset tavoitteet. Rakennukseen näh- tiin liittyvän venäläisille tärkeitä muistoja, sillä olihan kaupunkilaisten hylkäämä rakennus sisustettu vuoden 1710 valtauksen jälkeen venäläiseksi kirkoksi. Helmi- kuussa 1910 venäläisessä sanomalehti Golos Pravdissa julkaistiin artikkeli, jossa kehotettiin palauttamaan tämä muistomerkki Pietari Suuren ajoilta venäläiseksi sotilaskirkoksi.183 Sanomalehti Wiborgs Nyheter totesi pääkirjoituksessaan pelin menetetyksi ja tyytyi oikomaan artikkelin virheellisiksi katsomiaan tietoja sekä voivottelemaan rakennuksen kohtaloa.184 Suomalaiset pääsivät kuitenkin tutkimaan kirkkoa muutostöiden yhteydes- sä vuonna 1913.185 Korjaustyöt keskeytettiin kunnes kirkko saatiin tutkituksi.186 Tämä oli rakennustoimikunnan puheenjohtajana toimivan venäläisen everstin muinaistieteellisen harrastuksen ansiota. Työt etenivät kaivausten johtajan, arkeologi Juhani Rinteen mukaan ”venäläisten sotilasviranomaisten suosiollisella lu- valla ja kaikenpuolisella avuliaalla harrastuksella”.187 Hän kiitti erityisesti 8:nen suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin ylipäällystöä ja kirkkoherraa, joiden valvonnassa muutostyö toteutettiin. Tällä kertaa myös kaupunki oli innokkaam- pi auttamaan. Kaivauksissa tarvitut työmiehet saatiin käyttöön Etelävallien pur- kutyömaalta kaupungininsinööri Makkosen hyväntahtoisella avustuksella. Tu- lokset jäivät kuitenkin niukoiksi kuten edelliselläkin kerralla. Rinne saattoi myös ilmoille epäilyksen oliko Agricolaa ensinkään haudattu rakennukseen.

Historiallinen kaupunkikuva

1800-luvulla rakennussuojelijoiden huomio oli Suomessa kuten muuallakin Eu- roopassa aluksi kohdistunut yksittäisiin merkkirakennuksiin. Vuosisadan vaihteessa suojelijoiden mielenkiinnon kohteeksi nousivat myös esiteollisen ajan kaupunkien katuja kaupunkinäkymät. Vanhojen kaupunkien kauneuden ihan-

161 nointi oli sukua kiinnostukselle rakennus- ja kuvataiteeseen. Brysselin pormestari ja kaupunkisuojelun pioneeri Charles Buls totesikin kirjansa ”L’Esthetique de Villes” (1893) alussa, että vanhojen kaupunkien ja vanhojen katujen erityinen lumo vetosi kaikkiin, jotka eivät ole tunteettomia taiteellisille vaikutelmille.188 Historiallisten kaupunkien katunäkymien ja tunnelman säilyttämisessä keskityt- tiin ympäristön visuaaliseen ilmeeseen. Rakennuksia ja kaupunkeja tarkasteltiin arkipäiväisestä käyttötarkoituksestaan irrotettuina esteettisinä objekteina kuva- taideteosten tapaan. Ei olekaan yllättävää, että edelläkävijöinä tällä saralla Suo- messa toimi Louis Sparren ja Akseli Gallen-Kallelan kaltaisia kuvataiteilijoita sekä työnsä taiteellista ulottuvuutta korostaneita arkkitehteja. He laskivat vastus- tajikseen insinöörit ja yleisen teollistumiseen liittyvän uudenaikaisen rationaali- suuden.189 Lähtölaukauksena historiallisten kaupunkien suojelulle Suomessa on pidetty ruotsalaisen taiteilijan, kreivi Louis Sparren Porvoossa 3. huhtikuuta 1898 pitämää esitelmää.190 Puheessaan Sparre ylisti vanhan Porvoon esteettisiä ja historiallisia arvoja sekä korosti niiden suojelun tärkeyttä.191 Sparren mukaan kaikkialla sivistyneen maailman piirissä oli herätty vastustamaan vanhojen kaupunkien hävittä- mistä ja muistomerkkien vandaalimaista tuhoamista. Hän mainitsi nimeltä muun muassa pormestari Bulsin toiminnan Brysselin suurtorin suojelussa. Luennos- ta tehtyä julkaisua oli kuvitettu Sparren omilla piirroksilla vanhan Porvoon kau- punkinäkymistä, rakennuksista ja niiden yksityiskohdista. Teoksen ilmestyminen noteerattiin Viipurissakin.192 Vielä samana vuonna Porvoon kaupunginvaltuusto asetti vanhan Porvoon kohtaloa pohtivan komitean, johon kaupunkilaisten lisäk- si kutsuttiin arkkitehtiprofessori Gustaf Nyström, arkkitehti Lars Sonck ja kreivi Louis Sparre. Vuoden 1911 asemakaavassa pyrittiin alueen historiallisen ominais- luonteen suojeluun säilyttämällä vanhan, epäsäännöllisen katuverkon linjaukset. Itse rakennuksia ei kaava kuitenkaan suojellut ja alueen katuja esitettiin levennet- täväksi.193 Porvoon jälkeen huomio kiinnittyi keskiaikaisperäiseen Raumaan.194 Tapahtu- mien liikkeellepanijana oli arkkitehti Armas Lindgren, joka vierailtuaan kaupungissa julkaisi vuonna 1905 lehtiartikkelin ”Rädda Raumo! (Pelastakaa Rauma!).195 Lehtitietojen mukaan taiteilija Akseli Gallen-Kallela riensi artikkelin inspiroimana kaupunkiin jo seuraavana päivänä tallentamaan katunäkymiä.196 Paripäiväiseksi kaavailtu matka venyi pariksi viikoksi. Taiteilija tapasi kaupungin merkkihenki- löitä, joiden mainittiin yleensä osoittaneen ymmärrystä ajatukselle säilyttää vanha Rauma. Voimassaollut ruutuasemakaava oli edellyttänyt vanhan kaupunkirakenteen tuhoamista. Arkkitehti Lars Sonck laati sen tilalle uuden säilyttävän asemakaavan, joka vahvistettiin vuonna 1912.197 Kiinnostus historiallisten kaupunkikuvien säilyttämiseen liittyi samaan aikaan esille nousseisiin uusiin ihanteisiin asemakaavoituksessa. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa joukko nuori arkkitehteja pyrki tuomaan ”kaupunkirakennustaidetta” maanmittari- ja insinöörivetoisen ruutukaavoituksen tilalle. Tärkeänä herättäjänä ja innoittajana oli wieniläisen arkkitehti Camillo Sitten 1889 julkaistu teos ”Kau- punkirakentamisen taide” (Der Städte-Bau nach seinen künstlerischen Grund-

162 sätzen). Suomessa Sitten ajatuksista innostuivat ensimmäisinä arkkitehdit Lars Sonck ja Bertel Jung.198 Sonck hyökkäsi vuonna 1901 voimakkaasti vallitsevaa kaavoitustapaa vastaan artikkelissaan ”Pikkukaupunkiemme jäsentelystä” Ateneum-lehdessä.199 Hänen mukaansa pyrkimyksissä saada enemmän valoa, ilmaa ja paloturvallisuutta, oli kaikki huomio kiinnitetty leveiden katujen, suurempien tonttien ja selkeän katuverkon aikaansaamiseen. Maastonmuodoista piittaamattomat säännölliset ruutukaavat ylileveine katuineen olivat johtaneet vanhojen kaupunkien vaihtelevan ja yksilöllisen ilmeen menetykseen. Lopputuloksena oli ”moderni erämaa”. Myön- teisinä esimerkkeinä Sonck nosti sen sijaan esiin näkymiä vanhasta Porvoosta ja keskiaikaisesta Nürnbergistä. Pittoreski epäsäännöllisyys puhutteli Sonckia enem- män kuin säännöllinen ruutukaava leveine katuineen. Sonck kuvitti väitteitään myös näkymällä Viipurin Aleksanterin prospektilta (Aleksanterinkatu) esimerkki- nä ”aivan liian leveästä” kadusta. Myös hieman vanhakantaisempaa ajattelua edus- tanut arkkitehtiprofessori Gustaf Nyström myönsi pian, että ”kaupunkinäkymien kauneus ei yksinomaan perustu suuriin, suoriin, symmetrisiin ja monumentaalisiin suunnitelmiin”.200 Maaston vaatimusten mukaan johdetut, vaihtelevanpituiset ja -levyiset sekä ympäröiviin rakennuksiin suhteutetut aukiot saattoivat maalauk- sellisesti ryhmiteltyinä ajaa saman asian. Viipurin vuoden 1861 asemakaava ei vastannut nuorten arkkitehtien uusia ihanteita. Heidän toiveenaan oli Entisen linnoituksen uudempien katunäkymien ”kaunistaminen”. Vuonna 1912 arkkitehti Allan Schulmanin johtama valiokunta esitti Viipurin kaupungille kilpailun järjestämistä “monumenttaalisen paikan” muo- dostamiseksi Aleksanterinkadun ja esplanadin leikkauskohtaan.201 Hanketta varten laaditussa lausunnossa arkkitehdit Eliel Saarinen ja Bertel Jung eivät antaneet juuri arvoa vuoden 1861 asemakaavalle. Heidän käsityksensä mukaan ”Viipurin kaupungin uudemmissa kaupunginosissa on mieltä masentamassa rajattomien, suorien ja leveiden katujen yksitoikkonen perspektiivi sekä tarkoituksettomasti sijoitetut puistot, jotka ovat katsottavat epäonnistuneiksi jäljittelyiksi etelän bulevardeista ja tuuheista puutarhoista.”202 Heidän mukaansa risteyksen kaunistamisella voitaisiin ”heikentää sen asemapiirroksessa harjoitetun raakuuden seurauksia, joitten alaisina Viipuri 1800-luvulla on ollut.” Kaupunki järjesti ensin ideakilpailun monumentaa- lipaikan luomiseksi Aleksanterinkadun ja esplanadin risteykseen.203 Tulosten pohjalta järjestettiin vuonna 1912 varsinainen kilpailu, jossa tehtävänä oli suunnitella julkisten kulttuurirakennusten reunustama monumentaalinen porttirakennelma ja aukio Aleksanterinkadulle. Rakennuksiin kuuluivat kirjasto ja lukusali, taidemuseo ja näyttelyhuoneisto sekä teatteri. Kilpailun ensimmäinen palkinto meni arkkitehti- veljeksille Oiva ja K. S. Kallio. Heidän ehdotuksensa olisi alan ammattilehti Arkitek- tenin mukaan parantanut ”Aleksanterinkadun nykyistä lohdutonta ilmettä”.204 Arkkitehdit eivät olleet ainoita, joita kaupungin uudempien osien ruutuasemakaava ja uudet kivitalot eivät miellyttäneet. Viipurin maaseututeatterin johtajan, maisteri Erkki Kivijärven mukaan uudet ”rehentelevät” puistokadut ja ”ikävät” vuokrakasarmitalot olivat vanhankaupungin rinnalla ”rumia” ja ”runottomia”.205 Vanha Viipuri oli se osa kaupunkia, joka antoi hänen mukaansa paikkakunnalle

163 oman erikoisleimansa. ”Leveästi rehentelevät uudet, suoraviivaiset kadut juutalais- basaareineen, ja vuokrakasarmien yksitoikkoiset julkisivut ovat samanlaisia joka paikassa!” Kivijärvi totesi.206 Sen sijaan vanhan Viipurin kadut tarjosivat oikean- laista henkistä virikettä. ”Eihän ’vanhassa Viipurissa’ tosin ole säilynyt paljon historiallisia muistomerkkejä – eipä juuri muita kuin linna, vallimuurit, jokunen rakennus ja katujen nimet – mutta aina sentään tarpeeksi mielikuvien sytykkeiksi ja unelmien tukikohdiksi” Kivijärvi arvioi. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa eräiden sivistyneistön edustajien silmis- sä ero uudempien kaupunginosien ja ”tunnelmallisen” vanhankaupungin välillä oli käynyt ilmeiseksi – usein jälkimmäisen eduksi. Viipurilainen maisteri Herman Hultin kuvasi vanhankaupungin antamia vaikutelmia seuraavasti: ”Kapeat mäki- set kadut, monet osittain säännölliset vanhanaikuiset talot antavat kulkijalle omi- tuisen tunnelman …. Kävely … ylöspäin Vesiportin kadun jyrkännettä … tuo mu- kanaan harvinaisen tuulahduksen kauvan sitten kuluneilta vuosisadoilta.”207 Kaupunkisuojeluun herättiin Viipurissa Porvooseen verrattuna kymmenen vuoden viipeellä. Joulukuussa 1909 sanomalehti Wiborgs Nyheter otti pääkirjoi- tuksessaan voimakkaasti kantaa Viipurin kaupunkikuvan suojelun puolesta.208 Lehti totesi harvan kaupungin maassamme säilyttäneen historiallisen luonteensa siinä määrin kuin Viipuri. Samalla lehdessä kuitenkin osoitettiin tuohtumusta siitä, kuinka kaupungin arvokkaita rakennusmuistoja oli jatkuvasti tuhottu. Oli tullut aika pelastaa kaupungin ”vanhanaikainen tyylikkyys, joka on vielä jäljellä”. Kiinteät muinaisjäännökset esihistoriallisilta ajoilta nauttivat Suomessa lain suojaa, mutta uudempien ”muinaismuistojen” suojaksi ei lakia ollut. Sen sijaan Pre- ussissa oli vuonna 1907 astunut voimaan vanhojen kaupunkien luonteenomais- ta ulkoasua suojeleva ”Schutz des Ortbildes”-laki, ja useat saksalaiset kaupungit kuten Rothenburg ja Hildesheim kuuluivat määräyksillä suojelleen kaupunkiku- vaansa. Lehti kertoi myös Tukholmassa perustetusta yhdistyksestä Samfundet St. Erik, jonka tehtävänä oli suojella kaupungin historiallisia muistoja vandalismilta. Suomessa oli lehden mukaan kuitenkin turha odottaa lainsäädäntöä vanhempien tai uudempien kulttuuriarvojen suojaksi. Kirjoituksen tarkoituksena olikin sen sijaan muokata julkista mielipidettä päätöntä ja tolkutonta modernisointihalua vastaan. Lehden mukaan oli ”korkea aika ryhtyä ajattelemaan, millaisia groteskeja uusia kortteleita me jätämme jälkimaailmalle.” Samoihin aikoihin pohdittiin Suomessa myös miten pelastaa hävitykseltä vanha talonpoikainen rakennuskulttuuri. Hirsirakennuksia oli verraten helppo siir- tää, joten niitä voitiin kohdella suurikokoisina, ulkoilmaan sijoitettuina ja alku- peräisestä käyttöyhteydestään irrotettuina museoesineinä. Maamme ensimmäinen ulkomuseo sai alkunsa Niemelän torpan siirrolla Seurasaaren kansanpuistoon vuonna 1909.209 Pian metsäisen saaren suojiin koottiin edustava kavalkadi maa- kuntiemme puurakennusperinteestä. Kaupunkien rakennusperinnön osalta Tu- run Luostarinmäestä muodostui harvinainen esimerkki kokonaisen rakennus- ryhmän museoimisesta alkuperäiselle paikalleen. Vuonna 1908 alkanut julkinen keskustelu Luostarinmäen kohtalosta johti lopulta alueen rakennusten suojeluun ja käsityöläismuseon avaamiseen vuonna 1940.210

164 Viipurin vanhankaupungin tapaisen, satoja rakennuksia käsittävän, kokonaisen elävän kaupunginosan muuttaminen museoalueeksi ei tullut kyseeseen. Suu- riruhtinaskunnan lainsäädäntö suojasi kiinteitä muinaisjäännöksiä, mutta muu rakennuskanta oli vailla lain suojaa. Pykälät eivät myöskään tarjonneet työkaluja kaupunkikuvan ja katunäkymien suojelulle. Lisäksi oli selvää, että rakennussuojelu kaupungeissa joutuisi ristiriitaan yksityisen omaisuuden suojan ja vahvojen ta- loudellisten intressien kanssa. Historiallisten kaupunkikuvien suojelua yritettiin edistää uudisrakentamista ohjaavien rakennusjärjestysten avulla. Tammikuussa 1905 arkkitehtiprofessori Gustaf Nyström vaati Teknillisen yhdistyksen kokouksessa kaupunkien yleisen rakennusjärjestyksen uusimista. Nystömin mukaan tarvittiin määräyksiä suojelemaan ”historiallisesti tai muutoin arvokkaita tori- ja katukuvia tuhoutumiselta”.211 Suurimmaksi uhaksi hän näki ympäristöönsä sopimattomat uudisrakennukset. Senaatti asettikin muutaman vuoden päästä Nyströmin asiaa valmistelevan komitean johtoon. Vuonna 1912 valmistuneessa ehdotuksessa Suomen kaupunkien yleiseksi rakennussäännöksi historiallisten kaupunkinäkymien suojeluun otettiin kantaa ”ulkomailta saadun mallin mukaan”.212 Mikäli ”historialliselta tai taiteelli- selta kannalta erityisen arvokkaan rakennuksen, kadun tai yleisen paikan vaikutelma tulisi rakennusyrityksen kautta hälvenemään” tulisi maistraatin jättää piirustukset vahvistamatta.213 Uutta rakennussääntöä ei kuitenkaan saatu aikaiseksi ennen maan itsenäistymistä. Muinaistieteellinen toimikunta ei kunnostautunut kaupunkisuojelun saralla. Vuonna 1911 toimikunta katsoi, ettei se voinut sekaantua Luostarinmäen käsityö- läiskorttelin vanhojen rakennusten suojeluun. Asian katsottiin kuuluvan Turun kaupungille, joka suojeli Luostarinmäen asemakaavalla vuonna 1937. Asian var- memmaksi vakuudeksi arkeologi Juhani Rinne totesi vielä ensimmäisillä museo- päivillä vuonna 1923, että kaupunkikuvan säilyttäminen ei ole Muinaistieteellisen toimikunnan vastuulla.214 Samalla kun esiteollisen ajan kaupunkinäkymien arvo löydettiin, ongelmak- si muodostui miten sovittaa uudisrakennukset historialliseen ympäristöön. Van- haankaupunkiin hiljattain nousseet kookkaat asuin- ja liiketalot erottuivat jyrkästi esiteollisen ajan matalammasta rakennuskannasta. Miten sovittaa uusi rakennus historialliseen ympäristöönsä paitsi tyyliltään myös kooltaan ja muodoiltaan? Tätä modernia täydennysrakentamisen ongelmaa ratkottiin Viipurissa ilmeisesti en- simmäisiä kertoja Karjaportinkadun päähän pystytetyssä Hackman & Co:n uudessa pääkonttorirakennuksessa (1907–1909). Hackman & Co oli kaupungin suurimpia liikeyrityksiä ja sen johtaja Wilhelm Hackman oli kaupungin varakkaimpia ja tunnetuimpia liikemiehiä sekä kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja.215 Uuden rakennuksen suunnittelijoina olivat nuoret viipurilaissyntyiset arkkitehdit Uno Ullberg ja Axel Gyldén. Kaksikerroksi- sen rakennuksen maantasoon sijoittui yhtiön pääkonttori (oikeanpuoleinen sisään- käynti) ja yläkertaan Wilhelm Hackmanin loistelias yksityisasunto (vasemmanpuo- leinen sisäänkäynti). Graniittijulkisivun ylle kohosi korkea vesikatto. Uusi rakennus sai paikallislehdistössä haltioituneen vastaanoton. Keväällä

165 Vuonna 1909 Karjaportinkadun päähän valmistui Hackman & C:on uusi toimitalo. Kuvassa toisen kerroksen yksityisasunnon pohjapiirros. Kuva: Vma. MMA.

1909 sanomalehti Wiipuri kertoi vastavalmistuneesta talosta, että ulkoapäin se oli ”aina kattorännejä myöten aistikas”. Lisäksi jo ”ensi silmäyksellä huomaa, että se ei ole aijottu wuokrattawaksi”. Lehden mukaan ”aistikkaampaa ja hienompaa lii- kehuoneustoa ei liene kaupungissamme toista.”216 Sanomalehti Karjalan arvio rakennuksesta oli samansuuntainen. Sen mukaan Hackman & C:on äskettäin valmistunut uusi liikehuoneusto oli ”somin, hienoin ja aistikkaimmin warustettu kaikista liikehuoneustoista kaupungissamme”. Lehti jatkoi: ”Pikaisinkin silmäys huoneuston sisä- ja ulkoasuun osottaa, että warallisuus ja hienosti siwistynyt ais- ti ovat siinä yhteisesti luoneet silmiä hiwelewän sopusointuisen kokonaisuuden, josta kauneutta hakewa katse herkeämättä nauttii ja iloitsee. Omintakeinen, haus- ka ja miellyttäwä on rakennuksen ulkoasu, missä jokainen pieninkin yksityiskohta on yhteistä sopusuhtaista kokonaisuutta silmällä pitäen mitä taiteellisimmin walmistettu.” Lehti siirtyi seuraavaksi kuvailemaan yksityiskohtaisesti rakennuksen ylellisesti sisustettuja liiketiloja ja päätti kuvauksensa seuraavaan toteamuk- seen: ”Wiipuri saattaa täydellä syyllä ylpeillä tästä sirosta ja taiteellisesti rakennetusta talosta”.217 Joulukuussa 1909 talossa vieraili Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston, Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun ja Viipurin taiteenystävien piirustuskoulun opiskelijoita ja opettajia Pietariin suuntautuneen opintomatkansa yhtey- dessä.218 Opettajista matkalla olivat mukana prof. J. J. Tikkanen, taiteilijat Berndt Lagerstam ja Rurik Lindqvist sekä arkkitehdit Birger Brunila ja Alarik Tawastjer-

166 Rakennuttajan kerrotaan rajoittaneen Hackman & C:on uuden toimitalon kerrosten lukumäärän vain kahteen ”lähinnä kunnioituksesta paikan vaatimuksia kohtaan”. Kuva: Kuvakokoelma … Hackmanille.

na. Talon ”kallisarvoinen taiteellinen sisustus herätti yleistä ihailua nuoressa joukossa.” Arkitekten-lehden joulukuun numerossa esiteltiin laajasti rakennusta ja sanomalehti Wiborgs Nyheter totesi, että kyseessä oli ”eräs merkittävimpiä yksi- tyisrakennuksia meidän aikamme Suomessa”.219 Millainen oli se historiallinen kaupunkikuva, johon rakennus sijoittui ja millaisia vaatimuksia se asetti suunnittelulle? Tontti sijaitsi pääosin kaksikerroksisten rakennusten reunustaman Karjaportinkadun päässä. Arkkitehti Axel Gyldénin mukaan talo seisoi paikassa, jossa linnan graniittimassan yksinvaltaisesti hallitse- maa kaupunkikuvaa eivät häirinneet modernit viisikerroksiset talot. Gyldén jät- ti tosin mainitsematta Hackmanien vuosikymmen aiemmin viereiseen kortteliin pystyttämän asuinkerrostalon. Hän kertoi, että ”lähinnä kunnioituksesta paikan vaatimuksia kohtaan rakennuttaja rajoitti kerrosten lukumäärän vain kahteen”.220 Uuden talon räystäslinja asettui viereisen rakennuksen tasalle. Se ei korkeutensa puolesta noussut itsetietoisesti naapureidensa yläpuolelle vaan asettui harmoni- sesti osaksi olemassaolevaa ympäristöä. Pian vanhaankaupunkiin nousi toinenkin uudisrakennus, joka sovitettiin sointumaan yhteen ympäristönsä kanssa. Keväällä 1910 Uno Ullberg sai tehtäväkseen laajentaa Yhdyspankin vanhaa pankkitaloa ja suunnitella viereiselle tontille uusi liikerakennus.221 Vanhan pankkitalon oli suunnitellut kymmenkunta vuotta aiemmin Ullbergin opettaja, arkkitehtiprofessori Gustaf Nyström. Tontti sijaitsi hyvällä

167 liikepaikalla Katariinan- ja Torikatujen kulmassa ja soveltui myynti-ilmoituksen mukaan erityisen hyvin uudisrakennukselle.222 Uudisrakennus pysytteli uskollisena pienten naapuriensa mittakaavalle. To- rikadun puolella se kytkeytyi vanhaan pankkirakennukseen porttirakennelman välityksellä. Katariinankadun puolella julkisivussa jatkui naapurirakennuksen räystäslinja. Rakennuksen julkisivu oli liki yhtä koristeellinen kuin Nyströmin pankkitalo. Yhtenä katseenvangitsijana oli vanhan pankkirakennuksen uuden si- säänkäyntiportaan lyhtypylväs. Sen graniittihahmot oli muovaillut kuvanveistäjä Hilda Flodin-Rissanen.223 Talon pohjakerros oli varattu liikehuoneistoille. Toinen kerros käsitti toimistoja ja yhden asuinhuoneiston. Kolmanteen kerrokseen sijoittui Viipurin taiteenystävien piirustuskoulu, jonka piirustussalit palvelivat jatkossa myös näyttelytilana.224 Vuonna 1916 kondiittori Emil Lehtovaara perusti taloon nimeään kantavan ravintolan. Rakennustyöt valmistuivat kesäkuussa 1911, mutta talo sai huomiota paikal- lislehdistössä jo aiemmin. Sanomalehti Karjalan mukaan talo oli jo ulkoasultaan

168 Arkkitehti Uno Ullbergin julkisivupiirustukset Tori- ja Katariinankatujen kulmataloa varten (1910). Kuva: Vma. MMA.

sellainen, että se veti huomion puoleensa.225 Sanomalehti Wiborgs Nyheterissä katsottiin arkkitehdin ”onnellisella ja tyylikkäällä tavalla” yhdistäneen vanhan ja uuden osan julkisivut. Sen sijaan tyytyminen rakennukseen, joka oli vain viereisen kaksikerroksisen pankkirakennuksen korkuinen, ei saanut kiitosta. Paikka olisi lehden mukaan ansainnut suuremman monumentaalisen rakennuksen: ”Pankin päätös vain väliaikaisesti rakentaa tämä kaunis kulma[tontti] on valitettava. Vaik- kakin uusi talo tulee koristamaan kaupunkia, olisimme toki odottaneet jotain suu- reen tyyliin kun tiedämme, että rakennuttaja on todellinen rahalaitos.”226 Pari vuotta myöhemmin sanomalehti Wiborgs Nyheterin pääkirjoituksessa todettiin, että ympäristöönsä sovitettuja uudisrakennuksia sai Viipurissa useimmiten etsiä turhaan. Taito musertaa uudisrakennuksella fyysisiltä mitoiltaan pienet, mutta ”henkisiltä mitoiltaan suuret” naapurirakennukset oli yleinen. Lehden mukaan kaupunkiin juuri perustetun yhdistyksen, ”Viipurin arkkitehtien” tavoittei- siin kuuluikin jatkossa estää tyylikästä kokonaisvaikutelmaa tuhoavien häirikkö- talojen ilmestyminen kaupunkikuvaan.227

169 Etelävallit

1890-luvun alussa merkittäviä osia vanhankaupungin valleista oli vielä purkamatta. Merenpuoleiset Etelävallit olivat sotilasviranomaisten vaatimuksesta Venäjän kruunun hallussa. Pohjoisvallejakaan ei ollut kokonaan purettu, sillä ne eivät olleet uuden asemakaavan tiellä. Tilanne muuttui, kun vanhankaupungin rantoja pitkin ryhdyttiin rakentamaan satamaa ja rautatieasemaa yhdistävää junarataa.228 Pohjoisvallin jäänteiden purkaminen satamaradan tieltä käynnistyi lokakuussa 1891.229 Vallit tasoitettiin ja niiden päälle tehtiin hiekkakäytävät, jotka reunustettiin kivitolppiin kiinnitetyillä rauta- kahleilla.230 Samassa yhteydessä kaupunginvaltuusto päätti hävittää viimeisetkin jäänteet Keisarin- ja Kirkkokatujen kulmassa sijainneesta vanhasta Haakoninpor- tista.231 Sanomalehti Wiipurin Sanomissa esitetyn käsityksen mukaan portin räjäyt- täminen dynamiitilla ei kuitenkaan olisi ollut välttämätöntä. Kirjoittajan mukaan myös muut muutokset vanhoihin valleihin olivat olleet tarpeettomia. Hän antoi linnaa paraikaa restauroiville venäläisille paremman arvosanan kuin satamarataa

170 Satamaratasuunnitelma vuodelta 1891. Pohjoisvalleja purettaessa löydettiin muun muassa holvattu porttikäytävä ja erilaisia ”muinais- kaluja” kuten avaimia, teräaseita ja kiväärinkuulia. Kuva: Viipurin in- sinöörikomennuskunnan linnoitus- ja rakennuspiirustukset, 4:42. MMA.

rakentaville paikallisille insinööreille mitä tulee muinaismuistojen kunnioittamiseen.232 Kaupungin satamaolojen kannalta rata merkitsi sen sijaan edistystä. Sen ansiosta laiva- ja junakuljetusten välillä ei jatkossa tarvittu enää välilastausta. Pienen tauon jälkeen sortui jälleen pala valleja. Tammikuussa 1898 monisa- tapäinen miesjoukko oli purkamassa vallia uudisrakennuksen tieltä.233 Kaupunki oli rakennuttamassa Etelävallien läntisimmän bastionin kylkeen uutta pakkahuo- netta ja tullikamaria. Kaupunginarkkitehti Brynolf Blomkvistin suunnitteleman pakkahuoneen ja tullikamarin ”vaikuttavan kauniit piirustukset” olivat pian esillä Teknillisen klubin kokouksessa Seurahuoneella, jossa ne saivat osakseen ainakin läsnäolijoiden vankkumatonta ihailua.234 Seuraavana vuonna valmistuneen kaksikerroksisen rakennuksen korkeat torninhuiput olivat jatkossa näkyvä osa Eteläsa- taman merellistä julkisivua.235 Pakkahuoneen ja tullikamarin vieressä levittäytyneet ruohopeitteiset Etelä- vallit olivat vanhastaan suosittu kävelypaikka. Vapaa-aikaa vietettiin myös vallien edustalla, jossa oli kaksi uimahuonetta meressä kylpijöitä varten. Eteen avautuval- la merenselällä risteili suurten merikelpoisten alusten lisäksi kirjava joukko kal-

171 Uusi pakkahuone ja tullikamari Etelävallien kyljessä. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma. jaaseja, hinaajia, lotjia, proomuja ja tervahöyryjä pienemmistä huvi- ja matkustaja-aluksista puhumattakaan.236 Lukuisten hyötyalusten lisäksi aalloilla nähtiin toisinaan soutu- ja purjehduskilpailujen osanottajia. Näin esimerkiksi syyskuussa 1892, kun paikalla oli satapäin ihmisiä seuraamassa Viipurin soutuklubin järjestä- miä kilpailuja. Tapahtumassa nähtiin perämiehelliset ulkohankaneloset, Viipurin pataljoonan 1. ja 4. komppanian kuusiairoiset veneet ja kanoottimelontakilpailu viiden nuoren daamin kesken. Vuosittaisiin perinteisiin kuuluivat elokuun viimei- senä viikonloppuna vietettävät kesäkauden päättäjäiset, ”venetsialaiset” pimeydes- sä kajastavine soihtuineen ja ilotulituksineen.237 Etelävallien vieressä satamatyömiehet purkivat ja lastasivat laivoja. Vilja, soke- ri, silli, tee, kahvi, terva, sementti, kalkki, piki, tiilet, kivihiili ja appelsiinilaatikot siirtyivät satamajätkien voimin laivoista pakkahuoneelle, hevoskyytiin tai suoraan junavaunuihin.238 Satamanseutu ei kuitenkaan täyttynyt pelkästään työn äänis- tä. Vaikka väkijuomien nauttiminen satamassa oli kiellettyä, valleilla päivystävät juopuneet satamajätkät työllistivät poliisia ja ärsyttivät kaupunkilaisia vuosikym- menestä toiseen.239 Vuonna 1896 perustetun satamatyömiesten yhdistyksen yhte- nä tarkoituksena oli päästä eroon satamaa vaivaavista epäkohdista, joita aiheutti ”hampuusien [= satamajätkien] suurimmassa määrin valitettava käytös”.240 Sata- man raitistumiseen tai työrettelöiden loppumiseen se ei kuitenkaan johtanut.241 Sataman laajentamista pidettiin elinehtona edellytyksenä kaupungin talou- delliselle kasvulle. Meriliikenne ja siihen liittyvät toiminnot tarjosivat suoraan tai

172 välillisesti elinkeinon suurelle joukolle kaupunkilaisia. Luotsien, kapteenien, pe- rämiesten, merimiesten ja satamatyöläisten lisäksi kauppaan ja merenkulkuun kytkeytyi moninkertainen määrä kaupunkilaisia. Hänen Ylhäisyytensä Kenraali- kuvernööri ja todellinen salaneuvos N. N. Gerardin vieraillessa kaupungissa ke- sällä 1907 kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja, tohtori Magnus Gadd kuvaili painokkaasti sataman laajentamisen tärkeyttä. Gaddin mukaan kaupungin ympä- rille rakennetut bastionit ja vallit rajoittivat kaupungin kasvua. ”Ahtaus on suuri joka suunnalla, mutta suurinta ja kaikkein kiusallisinta kaupungin satamassa. Kauppiaskunta valittaa aina vain äänekkäämmin sataman riittämättömyyttä. Sata- man laajentaminen on siis Viipurille elämän kysymys” hän totesi.242 Etelävallien hankkimista kaupungin haltuun oli ehdotettu kaupunginvaltuustossa jo vuonna 1886.243 Eräänä perusteluna oli ollut, että rapistuneet muurit olivat hengenvaarallisia. Tulevina vuosikymmeninä sanomalehtien lukuisat pikku-uutiset kertoivatkin henkilöistä, jotka varomattomuuttaan – tai avustettuna – päätyivät vallien juurelle.244 Paikan vaarallisuus paljastui esimerkiksi 7. lokakuuta 1898 tar- joilija Paul Kankkusen pudotessa humalassa valleilta. Lopputuloksena oli lääkä- rinhoitoa vaativia huomattavia ruumiinvammoja.245 Kysymys Etelävallien hankkimisesta kaupungille nousi esiin lukuisia kertoja tulevien vuosikymmenten aikana.246 Hanketta hidasti vallien kohtalon kietoutu- minen kaupungin ja Venäjän kruunun välillä käytyihin kiistoihin Viipurin kiin- teistöomaisuudesta. Neuvottelujen saadessa aina vain uusia käänteitä paine sataman laajentamiseksi kasvoi jatkuvasti. Asian myönteistä ratkaisua enteillen kaupungininsinööri Bernhard Gagneur esitteli vuonna 1908 Eteläsataman laajen- nussuunnitelman, jonka toteuttamista Viipurin Kauppa- ja Tehdasyhdistys pyrki kaikin tavoin kiirehtimään.247 Silti kului vielä neljä vuotta, ennen kuin asia saatettiin toivottuun päätökseen. Lopulta toukokuussa 1912 saatiin tieto, että venäläi- set sotilasviranomaiset olivat hyväksyneet 1,5 miljoonan markan ostotarjouksen valleista ja niiden vieressä sijaitsevasta sotilasrakennuksesta. Samalla kaupungille myönnettiin oikeus rakentaa junarata satamaan itäisen linnoitusalueen läpi.248 Sanomalehti Wiborgs Nyheter ilahtui uutisesta. Kysymys, joka oli vaivannut kaupunkia pitkään, oli nyt saatettu onnelliseen lopputulokseen. Vallien tuli nyt väistyä uuden ajan vaatimusten tieltä, mutta jotain vanhoista valleista olisi kuitenkin säilytettävä: Pantsarlahden bastioni. Se oli lehden mukaan kaunis ja kiehtova muisto menneistä ajoista sekä suosittu näköalapaikka. Bastioni tulisi korjata arvoi- seensa asuun.249 Kaupunki ei hukannut aikaa valmisteluissa. Jo elokuussa paikallisilla sano- malehdillä oli mahdollisuus nähdä uuden satama-alueen alustavat suunnitelmat ja haastatella niiden laatijaa kaupungininsinööri Erkki Makkosta. Suunnitelmien mukaan kaikki neljä bastionia oli määrä hävittää. Kolmen pienemmän bastionin oli tarkoitus tehdä tietä uudelle satamalle. Suurimman, Pantsarlahden bastionin tilalle oli tarkoitus rakentaa uusia kerrostaloja. Vallien ja vanhankaupungin välissä kiemurteleva kuja oli tarkoitus muuttaa leveäksi, nykyaikaiseksi kaduksi.250 Sanomalehti Karjala ilmaisi tyytyväisyytensä suunnitelmien nopeasta laatimisesta.251 Sen sijaan sanomalehti Wiborgs Nyheter hyökkäsi kovin sanoin suunni-

173 telman kimppuun. Toteutuessaan suunnitelma tuhoaisi kauniin paikan rakentamalla Pantsarlahden bastionin tilalle vuokrakasarmeja. Lehden mukaan ”[n]äin brutaaliin ehdotukseen ei missään muualla maailmassa olisi ollut rohkeutta!”.252 Seuraavana päivänä lehti jatkoi: Bastionin louhiminen ja korvaaminen ”luotisuo- ralla, arkipäiväisellä, nousukasmaisella sataman suuntaisella puistokadulla … olisi anteeksiantamaton erehdys, jota tulevat sukupolvet eivät voisi kyllin voimakkaasti tuomita.” Syyt suojeluun olivat lehden mukaan sekä esteettisiä että historiallisia. Joka hiemankin tuntee vanhoja linnoitettuja kaupunkeja Itämeren ympärillä tie- täisi, millä pieteetillä kaikkialla on säilytetty jäännöksiä vanhoista linnoituksista ja miten niistä on luotu ihastuttavia alueita. Viipuri ei saisi menetellä ”sivistymättö- mämmin” ja ”barbaarisemmin”. Lehden mukaan oli myös tarvetta suojella kaupungin siluettia mereltä päin katsottuna ”banaalilta rakennusmestariarkkitehtuurilta”, jota oli viime aikoina nähty aivan liian paljon. Ulkomailla vallialueen järjestelystä julistettaisiin luonnollisesti kilpailu. Jos Viipurissa ei haluta noudattaa tätä menet- telyä, olisi ainakin taitava asemakaava-arkkitehti Bertel Jung kutsuttava apuun.253 Kirjoituksen sisällön perusteella sen taustalla oli joku paikallisista arkkitehdeistä. Syyskuussa kaupunginvaltuusto päätti satamavaliokunnan ehdotuksesta käyn- nistää sataman rakentamisen. Kaupungininsinöörin suunnitelmien mukaan vallien ulkonevat osat purettaisiin ja ne käytettäisiin satamalaiturin täytteeksi. Kri- tiikkiä saanut ajatus Pantsarlahden bastionin purkamisesta jätettiin toistaiseksi

174 Etelävallit olivat paikallaan vuoteen 1913 saakka. Venäläisten sotilas viranomaisten piirros Etelävalleista vuodelta 1890. Kuva: Viipurin insinöörikomennuskunnan linnoitus- ja rakennuspiirustukset, 4:41. MMA.

syrjään.254 Etelävalleihin liittyvässä julkisessa keskustelussa olivat etusijalla teknis- taloudelliset kysymykset. Historiallisten ja esteettisten arvojen puolesta puhuivat lähinnä paikalliset arkkitehdit, jotka olivat hiljattain järjestäytyneet yhdistyksek- si. Kaupunginvaltuusto kysyi myös ”Wiipurin Arkkitehtien” mielipidettä sataman laajennussuunnitelmasta. Arkkitehtien mielestä Pantsarlahden bastioni olisi säily- tettävä, vanhat vallikivet tulisi säästää ja alueesta olisi laadittava kipsimalli.255 Hetken aikaa kaikki näytti arkkitehtien näkokulmasta sujuvan paremmin, mutta tammikuussa 1913 sanomalehti Wiborgs Nyheter kertoi bastioniin kohdis- tuneesta ”attentaatista”.256 Vaikka valtuusto oli päättänyt jättää bastionin paikoilleen, oli siihen liittyvän kallion räjäytystyöt kuitenkin aloitettu.257 Viipurin arkkitehdit lähettivät rahatoimikamarille kirjelmän, jossa vaadittiin töiden välitöntä keskeyttämistä. Kaupunginvaltuusto hylkäsi arkkitehtien ehdotuksen. Kaupungi- ninsinöörin mukaan louhinta ei rumentanut kalliota ja näin Etelävallikadun jatke puhkaistiin kulkemaan kallion läpi.258 Wiborgs Nyheterin nimimerkki Spectato- rin mukaan kesällä bastionin laella seisoi jos jonkinmaalaisia matkailijoita ihailemassa ja ihmettelemässä eteen avautuvaa näkymää. Spectatorin mukaan ”tunteen paloa kaupunkia, sen muistoja ja kauneutta kohtaan tuntui esiintyvän enemmän muukalaisissa kuin omissa kansalaisissa.”259 Lain edellyttämä ilmoitus muinaismuiston purkamisesta toi valleille arkeolo- git.260 Muinaistieteellisen toimikunnan pyynnöstä arkeologi Juhani Rinne tutustui

175 Kaupungininsinööri Erkki Makkosen suunnitelma uutta Eteläsatamaa varten (1912). Kuva: Viipurin kaupunginvaltuusmiehet 1912 n:o 12.

valleihin tammikuussa 1913. Asiassa oli Rinteen näkökulmasta katsottuna yhtä ja toista arvosteltavaa. Valleista tehdyn kauppakirjan mukaan esinelöydöt alueelta kuuluvat venäläisille viranomaisille, mikä oli ristiriidassa vuoden 1883 asetuksen kanssa. Lisäksi multatäytettä oli poistettu vallinsarvista jo edellisenä syksynä. Val- lit oli tosin mitattu, mutta niistä 1:200 mittakaavassa tehty kipsimalli oli detaljoi- maton.261 Vanhat vallit oli määrä hävittää miltei kokonaan, vaikka ehdotusta hiukan muuttamalla melkein puolet niistä olisi voitu säilyttää. Rinne esitti toiveen, että valli Pantsarlahden bastionista alkaen maaseurakunnan kirkon kohdalle saisi jäädä paikoilleen ja että uusi terassimuuri tehtäisiin vanhankaltaisella limityksel- lä. Muinaistieteellisen toimikunnan olisi lisäksi vaadittava kaupungilta lopullista suunnitelmaa alueen järjestelystä voidakseen ottaa kantaa asiaan. Myös vallien li- sätutkimukset olisivat tarpeen.262 Asiat eivät edenneet aivan Rinteen toivomalla tavalla. 22. päivä huhtikuuta 1913 satamavaliokunta lähetti valtionarkeologi J. R. Aspelinille sähkeen: ”Meidän on pakko nyt aloittaa vallien purkaminen”.263 Tarkempaa suunnitelmaa alueen jär- jestämisestä ei toimikunnalle ollut jätetty eikä muinaisjäännöksiä tutkimaan ollut saapunut arkeologeja. Jälkikäteen valiokunta katsoi, että asiassa oli tehty kaikki lain vaatimat toimenpiteet. Lopullisia suunnitelmia Eteläsataman alueesta ei voitu vielä lähettää, koska ne eivät olleet valmiit. Muinaistieteellinen toimikunta puolestaan ilmoitti puolustuksekseen, ettei se tiennyt töiden edistyneen niin pitkälle.264 Sen sijaan sanomalehti Wiborgs Nyheter oli käsityksessä, että purkutyö oli käyn- nissä ilman, että siitä oli asianmukaisesti ilmoitettu Muinaistieteelliselle toimikunnalle. ”Kuka kunnioittaa lakejamme, jos emme sitä itse tee?” lehti kysyi.265 Kun Muinaistieteellisen toimikunnan puheenjohtaja K. Grotenfelt ja E. G.

176 Palmén lopulta toukokuussa vierailivat valleilla, he katsoivat, että toimikunta ei todennäköisesti asettaisi esteitä vallien purkamiselle.266 Toimikunnalle sopi, että kolme pienempää bastionia puretaan toimikunnan edustajan läsnäollessa. Kysy- mys Pantsarlahden bastionin purkamisesta jäi avoimeksi. Toukokuusta lähtien vallien purkua valvoi maisteri Sakari Pälsi. Vallien uumenista paljastui yhtä ja toista arkeologisesti mielenkiintoista kuten vanhoja holvikäytäviä ja kolikoita.267 Työ eteni ripeästi. Jo toukokuun lopussa Pälsi saattoi todeta, että ”wanhoista lin- noitusrakennuksista, jotka ovat monet kerrat torjuneet wihollisen muuriensa taakse … ei kohta ole kiweä jäljellä.”268 Satamatyömaalla oli talvesta lähtien työs- kennellyt satoja työmiehiä aina sukeltajista vallinsarvia purkaviin lapiomiehiin suuren yleisön seuratessa vallien harjalta tapahtumien etenemistä. Mikäli paikallisia sanomalehtiä on uskominen, suurin osa uteliaista ei ollut kiinnostunut muinaislöydöistä vaan uuden sataman rakennustöistä.269 Toinen suuren yleisön vetonaula oli valleja purettaessa tehty kaamea löytö. Kivipaasilla suljetusta hol- vikellarista löytyi seinään kahlehdittuja luurankoja. Vankien kohtaloksi arveltiin nälkäkuolemaa. Yleisövirran kaitsemiseen tarvittiin jopa järjestysmiehiä. Kal- mankatkuinen löytö veti paikalle myös Muinaistieteellisen toimikunnan arkeo- logit professori J. R. Aspelinin johdolla.270 Ensimmäiset laivat uuteen Eteläsatamaan saapuivat lokakuussa 1913.271 Vaikka itse satama oli jo toiminnassa, alueen asemakaava oli vielä keskentekoinen. Lop- puvuodesta 1913 satamarakennustoimikunta pyysi lausunnot kaupungininsinööri Erkki Makkosen ja kaupunginarkkitehti Paavo Uotilan laatimasta uudesta ehdotuksesta Eteläsataman järjestämiseksi.272 Kauppa- ja Tehdasyhdistyksen lausunnon mukaan ehdotus oli ”käytännöllinen ja hyvin mietitty”.273 Viipurin arkkitehtien lausunto oli kriittisempi. Yhdistys valitteli, että vanha kivimuuri aiottiin kokonaan purkaa ja sijalle rakentaa uusi, jonka linja menee ristiin vanhan kanssa, toisesta päästä leventäen toisesta kaventaen. Katu ja vallit voisivat heidän mielestään säilyttää entiset reunaviivansa, vaikkakaan ne eivät ole aivan suorat. Pantsarlahden bastioni olisi säilytettävä. Rakennettavien uusien satamamakasiinien tulisi olla yhtä korkeita, jotta ne saataisin paremmin ”sulamaan yhteen entisajan muistomerkkien kanssa”.274 Kaupunginvaltuusto ei katsonut paikallisten voimien riittävän käsillä olevien ongelmien ratkomiseen. Helsingin asemakaava-arkkitehti Bertel Jungille annettiin tehtäväksi laatia asemakaava Eteläsatamaa ja ympäröivää aluetta varten. Jungin maaliskuussa 1915 päiväämän asemakaavasuunnitelman mukaan Etelävallikadun tukimuuri olisi tehtävä kaupunginarkkitehdin ehdotuksen mukaisesti vanhojen bastionimuurien kaltaiseksi ja mieluiten rakennettava alkupe- räisistä kivistä, joilla on iän tuomaa patinaa. Pantsarlahden bastionin muurit pi- täisi hienotunteisesti vahvistaa ja restauroida säilyttäen niiden vanhanaikainen ja kiinnostava ilme. Bastionin laelle Jung sijoittaisi ravintolan tai muun julkisen rakennuksen. Bastionin ja Aleksanterinperspektiivin väliin Jung sijoittaisi uuden asuintalokorttelin. Lisäksi rakennusjärjestykseen tuli saada määräyksiä, joilla varmistettaisiin eri tonteilla sijaitsevien rakennusten yhtenäinen ilme.275 Jungin hahmotteleman Etelävallikadun yhtenäisen kaupunkijulkisivun toteutukseen kului lopulta aikaa pari vuosikymmentä.

177 178 Etelävalleja purettiin samaan aikaan, kun venäläisviranomaiset romuttivat Suomen autonomiaa. Vuonna 1912 säädetyssä yhdenvertaisuuslaissa Venäjän kansalaisille annettiin maassa samat oikeudet kuin Suomen kansalaisille. Suo- men eduskunta ei vahvistanut lakia ja monet viranomaiset kieltäytyivät nou- dattamasta sitä. Tämän seurauksena muun muassa Viipurin maistraatin ja hovioikeuden jäseniä päätyi Krestyn vankilaan Pietariin.276 Lisäksi jo aiemmin oli kuultu aikeista liittää alueita Karjalan kannakselta osaksi Venäjää. Näissä kansallisen selviytymistaistelun tunnelmissa Eino Leino kirjoitti runonsa ”Viipurin vartio”, jossa hän nosti Viipurin linnoituksen muurit suomalaisten vastarinnan vertauskuvaksi.277 ”Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, seisonut ennen jo tules- sa ja veressä, kertoa voivat sun muurisi harmaat isänmaan kohtalot kolkot ja ar- maat; Viipuri! Et sinä sortua saa. Jos sinä seisot, seisovi maa.” kynäili Leino. Vuosisataiset muurit sopivat isänmaallisten tunteiden alustoiksi, mutta talou- den rattaiden tielle ne eivät saaneet asettua. Etelävallien purkamisen myötä harmaat muurit Entisessä linnoituksessa olivat kutistuneet miltei olemattomiin. Van- han linnoituskaupungin tunnelma oli siis jo pitkälti haihtunut. Arkkitehti Berndt Ivar Aminoffin vuonna 1916 tekemä ehdotus olisi kuitenkin toteutuessaan kor- jannut tilannetta. Aminoff ehdotti, että Katariinankadun päähän, puolen vuosisataa aiemmin puretun Turunportin paikalle, rakennettaisiin uusi kaupunginportti. Kaariaukkoineen, torneineen ja sakaraharjaisine muureineen se olisi korostanut ”vanhan linnoituspaikkakunnan luonnetta” ja antanut Vanhallekau- pungille ”arvokkaamman sisäänkäynnin”.278 Kohta, josta vallien purkaminen oli aikanaan käynnistynyt, olisi jatkossa toiminut porttina entistä perinne- ja historia- tietoisempaan vanhaankaupunkiin.

Etelävallit väistyivät uuden Eteläsataman tieltä vuonna 1913. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

179 180 MATKAILIJAT VANHASSAKAUPUNGISSA

Tutkiessamme viipurilaisten suhdetta vanhaankaupunkiin on syytä tarkastella myös sen roolia matkailunähtävyytenä. Tässä yhteydessä rajautuminen pelkästään viipurilaisten omiin arvioihin ei ole mielekästä, vaan puheenvuoro on annettava myös ulkopaikkakuntalaisille, sillä heitähän matkailijat olivat. Katsottiinko vanhankaupungin pitävän sisällään historiallisia nähtävyyksiä, joita kannatti esitellä koti- ja ulkomaisille matkailijoille? Oliko historiallisista rakennuksista matkailun vetonauloiksi? Matkailukausi painottui kesään, jolloin ihmisiä virtasi kahteen suuuntaan. Kaupungin säätyläis- ja porvarisperheet palvelijoineen muuttivat kesän alkaessa huvilalle. Se saattoi tosin sijaita vain kivenheiton päässä kaupungista, sillä lähistön merenrannat ja saaret olivat täynnään oivallisia huvilanpaikkoja.1 Jo vuonna 1868 sanomalehti Wiborgs Tidning kertoi, että kesäksi kaikki, joita työ tai liiketoimet eivät sido kaupunkiin, muuttavat maalle pakoon ”katujen pölyä” ja ”hiostavaa kaupunki-ilmastoa”. Samaan aikaan oli liikkeellä vastakkainen virta. Jokaisen uuden höyrylaivan mukana satamaan tulvi lisää itämaisia kesävieraita Venäjältä. Kaduilla tapasi vieraita kasvoja ja kauniita daameja tyylikkäine kampauksineen ja sylikoiri- neen.2 Matkailun kehittyminen oli kiinteästi sidoksissa liikenneyhteyksien kehitykseen. 1850–60-luvulla Pietarin ja Helsingin väliä liikennöivät höyrylaivat olivat su- lan veden aikaan mukavin matkailijalle tarjolla oleva matkustusväline. Esimerkik- si kapteeni A. Muryn höyrylaiva Wiborg tarjosi matkustajille 100 vuodepaikkaa ja elegantit salongit. Matka kaupungista toiseen taittui 200 hevosen voimalla.3 Sai- maan kanava puolestaan tarjosi yhteyden Sisä-Suomen vesireitteihin, Lappeenran- taan, Imatralle, Savonlinnaan, Kuopioon ja Joensuuhun. Sen sijaan talvisin ennen jäänmurtajien käyttöönottoa Suomi eli melko eristyneenä muusta Euroopasta. Ennen rautatien rakentamista liikkuminen maitse oli vaivalloista. Laivamat- kailun vaihtoehtona oli matkata päivätolkulla kuoppaisilla teillä. Tämän höyky- tyksen synnyttämiä epäsuotuisia vaikutelmia kotimaastamme onkin tallennet- tuna matkaoppaisiin ja -kertomuksiin. Erään venäläisen 1850-luvun matkailijan mukaan ei ollut ”mitään karmeampaa kulkuneuvoa kuin sellainen laatikko”, jossa Viipurin läänissä tavattiin kuskata turisteja.4 Kotimaisen matkailijan miltei kolme vuosikymmentä myöhemmin antama arvio oli valitettavan samansuuntainen.5

Viipuri vuonna 1909. Osa kaupunginarkkitehti Brynolf Blomkvistin laatimasta kartasta. Kuva: Petri Neuvosen yksityisarkisto.

181 Vilkas höyrylaivaliikenne yhdisti Viipurin Helsinkiä ja Pietaria yhdistävän rauta- Helsinkiin, Pietariin ja muihin Itämeren tieyhteyden valmistuminen vuonna 1870 rannikkokaupunkeihin. Saimaan kanava kasvatti matkailua Viipuriin. Kuva: Ilmarinen tarjosi lisäksi yhteyden Itä-Suomen kau- 29.7.1870. punkeihin aina Joensuuta myöten. Kuva: Ilmarinen 19.7.1884.

Talvella matka kinosten halki taittui reellä. Ajoittain tarjolla oli myös säännöllisen reittiliikenteen palveluja. Esimerkiksi joulukuussa 1866 käynnistyi jälleen liiken- nöinti Viipurin ja Pietarin välillä. Matkanteosta huolehtivat hevosten vetämät dili- genssit eli eräänlaiset kyytivaunut, jotka olivat käytössä sekä kesäisin että talvisin, joskin säävarauksella. Ulkopaikka diligenssissä maksoi kolme hopearuplaa, sisäti- loihin pääsi viidellä hopearuplalla. Erityisen edullista ei kyyti siis ollut, olihan Vii- purin valleja muutama vuosi aiemmin revitty 20 kopeekan päiväpalkalla. Matkan- teko kesti pitkälti toistakymmentä tuntia.6 Helsinki–Pietari-rautatieyhteyden valmistuminen vuonna 1870 teki matkusta- misesta aiempaa helpompaa, ja matkailijamäärät alkoivat kasvaa. Alussa noin 130 kilometrin matka Pietarista Viipuriin tosin kesti vajaasta neljästä viiteen tuntia, mutta muihin käytettävissä oleviin liikennemuotoihin verrattuna nopeus ja luo- tettavuus olivat tietysti ylivertaisia. Matka rautatieasemalta eteenpäin itse kaupungissa taittui kätevimmin vuokra-ajurin ohjastamilla hevosvaunuilla eli vossikalla (ven. izvoztshik) – tai ainakin silloin, kun kuskit eivät matkustavan yleisön har- miksi sattuneet olemaan lakossa. Tämä oli tilanne esimerkiksi kesäkuussa 1874, jolloin valtaosa runsaasta sadasta vuokra-ajurista ei ollut ajossa.7 Maistraatin vah- vistamat taksat ja järjestyssäännöt niin vossikoille kuin lähivesiä kyntäville vuok-

182 1800-luvun lopulta lähtien on kaupungin huomattavia rakennuksia ja muistomerkkejä esitelty kuvapostikorteissa. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

rasoutajille yrittivät määritellä palvelulupauksen sisältöä ja liikkumisen hintata- soa virallisin keinoin. Vuonna 1912 kaupungin sisäistä liikennettä alkoivat hoitaa myös raitiovaunut, jotka kolistelivat vanhassakaupungissa Katariinankatua pitkin. Samana vuonna nähtiin tarpeelliseksi laatia lisäksi järjestysäännöt ammattimaisen automobiililiikenteen harjoittamiselle kaupungissa. Nykyaikaisen matkailun ensiaskeleet otettiin Suomessa 1800-luvun jälkipuo- liskolla. Matkailu oli ennen ensimmäistä maailmansotaa suureksi osaksi vielä her- rasväen huvia. Verraten suppealla piirillä suomalaisia oli käytössään joutilaaseen matkailuun tarvittavaa vapaa-aikaa ja varallisuutta. Vapaus oleskella tyhjän pant- tina vierailla paikkakunnilla ei yleensä koskenut metsissä, peltovainioilla ja teh- taissa uurastavia, joiden vapaa aika jäi vähäiseksi. Työn perässä vaeltavaa rahvasta tai markkinoille saapuneita maalaisia ei matkailijoiksi laskettu. Matkailua edistivät 1800-luvun lopulla lähinnä säätyläiset. Maalaiset ja työväestö toimivat nuorisoseu- ra- ja työväenliikkeen parissa, jossa matkailukysymykset eivät vielä olleet esillä.8 1800-luvulla kaupungin hotelleihin majoittautuneet merkittävät matkailijat lueteltiin sanomalehdissä. Ilmoituksista ei tosin yleensä selviä, millä asioilla matkalaiset liikkuivat. Silloin tällöin majoittujan titteliksi saatettiin kuitenkin ilmoittaa nimenomaisesti ”matkailija” kuten esimerkiksi 2. syyskuuta 1892 Seurahuoneelle

183 184 majoittuneen englantilaisen herra Salmonin ja hänen vaimonsa tapauksessa.9 Sa- mana päivänä hotelliin olivat majoittuneet myös herra Bärlund Helsingistä, paro- nit Eduard Hollannista ja Loxa Edinburgista sekä kauppias Tuhkanen, herra Wras- tinsky ja tehtailija Gambriel vaimoineen Pietarista. Perinteisiin matkailurituaaleihin kuuluva valokuvaus ja kuvapostikorttien lä- hettäminen alkoi vuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä. Aluksi kuvapostikorttien käyttökelpoisuus matkatunnelmien ja viestien välittämisessä oli tosin varsin ra- jallinen. Laki näet määräsi, että postikortin osoitepuolelle sai kirjoittaa vain nimen ja osoitteen. 1890-luvulla alkoi kaupungissa näkyä enemmän myös matkailijoiden omia valokuvauskoneita, joilla saattoi tuottaa kouriintuntuvia todisteita ja muistoja matkailusta. Paikallinen kirjakauppa katsoi tarpeelliseksi ottaa myyntivalikoi- miinsa valokuvaustarvikkeet.10 Suomi oli yleensä ottaen syrjässä eurooppalaisen matkailun vältäväyliltä, mutta Viipurin sijainti Tukholman ja Pietarin välisellä reitillä johdatti kaupunkiin muuta maata enemmän kansainvälisiä matkailijoita. Kotimaanmatkailijaa saattoi asemalaiturilla kohdata perin epäsuomalainen kuvaelma: eriskummallisia pukuja ja univormuja sekä pitkäpartaisia ja -kaapuisia pappeja. Ilmassa lenteli ruotsin tai suomen kieltä enemmän venäjän, saksan ja ranskan sanoja.11 Kaupungin ympäris- tön huvilat olivat ennen vallankumousta venäläisten, eritoten pietarilaisten loman- viettäjien suosiossa. Kesäisin kaupungissa oli tavallista enemmän kuhinaa, mikä saikin 1900-luvun alun brittimatkailijan vertaamaan paikkakuntaa peräti saarival- takunnan suosituimpiin matkailukohteisiin kuuluneeseen Brightoniin.12 Jotain osviittaa matkailijamääristä antavat matkailijayhdistyksen haaraosaston vuonna 1913 avaaman matkailijoiden tiedustelutoimiston asiakasmäärät. Ensim- mäisenä toimintavuonna sen palveluja ehti kesä–elokuussa käyttää miltei viisitu- hatta suomen-, ruotsin-, venäjän ja saksankielistä matkailijaa.13 Matkailijat eivät suinkaan olleet yhdestä muotista. Ensimmäisen maailmansodan alla matkailijoiden joukossa oli ”koulujen oppilaita, joita kuljetetaan laumoittain, pitkätukkaisia ja palavasilmäisiä ylioppilaita univormutakeissa ja mustissa viitoissa, ruskealenin- kisiä naiskurssilaisia, hyvinvoipia keskisäädyn perheitä ja tavallisia turistityyppejä punakantiset matkaoppat käsissään ja kiikarit ja ’kodakit’ [kamerat] kupeillaan”.14 Oman erikoislaatuisen lukunsa muodostivat keisarilliset vierailut, jotka eivät tietenkään olleet samassa mielessä matkailua kuin vähäpätöisempien matkalaisten liikkuminen. Ennen sortokauden alkamista suomalaiset olivat ainakin tässä suhteessa Venäjän keisarin uskollisia alamaisia. Keisarivierailut olivat aikansa kansan- juhlia ja mediatapahtumia, jotka saivat kaupungin sekaisin, olivatpa vierailut miten lyhyitä tahansa.

Lyhyestä kestostaan huolimatta hallitsijavierailut olivat suuria merkkitapahtumia. Kei- sari Aleksanteri III:n ja keisarinna Marian vierailua 4. elokuuta 1885 todistivat muiden ohella vapaapalokuntalaiset valkeine univormuineen ja kypärineen. Kuvassa vasemmalla venäläisen varuskunnan sotilasosasto seisoo asennossa linnoituksen päävartion edessä.Kuva: Heidän keisarillisten majesteettiensa matkustus Suomessa v. 1885, 4.

185 Keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria seurueineen vierailivat pikaisesti Viipurissa 4. elokuuta 1885 matkallaan Lappeenrantaan sotaväen leirille.15 Kau- punki oli puettu juhla-asuun suurtapahtumaa varten. Arvovieraiden maihinnou- sua varten Turunsillalle linnaa vastapäätä oli pystytetty väliaikainen paviljonki. Sillan päähän, puretun Turunportin paikalle oli kadun yli rakennettu kunniaportti, jota koristivat Viipurin ja Suomen vaakunat sekä keisarillisten nimikirjaimet A ja M. Portilta alkava Katariinankatu oli reunustettu köynnöksillä, kukkasilla, li- puilla ja venäjänkielisillä tervetulotoivotuksilla. Seurueen saapumista Turunsillalle höyryjahti Alexandrialla säestivät tykinlaukaukset valleilta, kirkonkellojen soitto, runsaslukuisen yleisön hurraahuudot ja suomenkielisin sanoin laulettu Keisari- hymni sekä Maamme-laulu. Paikalla oli kenraalikuvernöörin, läänin kuvernöörin, linnoituksen komendantin, kaupungin johtohenkilöiden ja venäläisen sotaväen kunniavartion lisäksi myös viipurilainen valokuvaaja Jakob Indursky, joka tallensi tapahtumat kamerallaan. Satamasta matka jatkui rattailla pitkin Katariinanka- tua, jonka ”kummallakin puolen oleva rahvas reippaasti hurrasi päähineitään ja niistinliinojaan ilmassa heiluttaessa”.16 Vajaan tunnin vierailun jälkeen keisarilliset poistuivat kaupungista junalla Lappeenrantaan. Wiipurin Sanomien mukaan Vii- purin kaupunki ja lääni sekä koko Suomenmaa tunsivat ”itsensä onnelliseksi Jalon Keisari-parin käynnistä täällä Pohjanperillä”.17 Turunsillalle jäi vierailusta muistoksi arkkitehti Jac. Ahrenbergin suunnittelema väliaikainen paviljonki, joka purettiin ränsistyneenä vasta vuosikausien päästä. Sama mylläkkä toistui seuraavana vuonna. Tällä kertaa paviljonkiin saavuttiin Venäjän laivaston höyrylaiva Onegalla. Valleilla ja kaduilla parveili jälleen tuhan- sittain ihmisiä ja valokuvaaja Indurski tallensi tapahtumia. Arvovieraita vastassa olivat myös hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernööri kreivi Heiden ja vt. kuver- nööri Tudeer. Satamasta keisarilliset matkasivat venäläiseen kirkkoon ja sieltä ku- vernöörin asuntoon Dippellin talossa Pohjoissatamassa. Kauppaneuvos K. Jako- wleff ja kauppias Feodor Sergejeff ojensivat venäläisen kauppiaskunnan puolesta Heidän kuninkaallisille korkeuksilleen suolaa ja leipää. Tämän jälkeen myös osa kaupunginvaltuutetuista pyysi audienssia esittääkseen tervehdyksensä. Kello 3 1/4 keisarilliset lähtivät innokkaasti hurraavan väenpaljouden saattelemana ratapihal- le, josta juna kuljetti heidät Lappeenrantaan.18 Ulkomaisista matkailijoista kaikkein väkilukuisin ryhmä olivat venäläiset. Heti ensimmäisenä vuonna rautatien valmistuttua viisisataa Pietarista saapunut- ta matkailijaa kerrotaan pääsiäisenä täyttäneen Viipurin hotellit.19 Heidän koh- dallaanhan oli tavallaan kyse kotimaan matkailusta, vaikka rajamuodollisuudet, vieras valuutta ja kielivaikeudet toivat omat mutkansa matkaan. Venäläismatkai- lijat saapuivat Suomeen pääosin Viipurin kautta.20 Kaupungin ympäristö oli pie- tarilaisperheiden suosimaa lomanviettoaluetta ja monet sen lukuisista huviloista oli vuokrattu venäläisille tai oli jopa heidän rakennuttamiaan.21 Pietarilaisiin kesä- vieraisiin kuului esimerkiksi ranskalaissyntyinen arkkitehti N. A. Courvoisier, joka oli suunnitellut Uudelle raatihuoneentorille vuonna 1884 valmistuneen venäläisen realilyseon rakennuksen. Hänen kesähuvilansa sijaitsi Juustilassa.22 Venäläisten matkailijoiden suuri määrä näkyi myös Viipuria käsittelevissä

186 Paikkakunnan nähtävyyksiä esittelevät kuva-albumit tulivat markkinoille 1800-luvun lopulla. Kuva: Wiborgsbladet 27.8.1887.

matkaoppaissa. Ensimmäisiä heitä varten laadittuja matkaoppaita oli valokuvaaja Gerontin Volpertin vuonna 1874 Viipurissa julkaisema suppea kuvaus Viipurin kaupungista ympäristöineen, Monrepoosta, Imatran putouksista ja Saimaan kana- vasta.23 Eräs tuotteliaimmista venäjänkielisten matkaoppaiden laatijoista oli Ni- kolai Petrovitsh Fedotov, joka julkaisi 1880–90-luvulla Pietarissa useita Viipuriin ja kaakkoiseen Suomeen keskittyviä teoksia.24 Esimerkiksi hänen Imatran matkaoppaansa vuodelta 1888 sisälsi tietoa paitsi Imatran putouksista myös Viipurista ja Lappeenrannasta. Yhden ruplan hintaan myyty opas oli myös kuvitettu asiaan- kuuluvilla kartoilla. Vuosisadan vaihteessa venäläistämistoimenpiteet synnyttivät suomalaisissa halua esitellä Suomea venäläisille panslavistista lehdistöä myönteisemmässä valossa. Tässä tilanteessa tuotteliaaksi venäläisille suunnattujen matkaoppaiden laatijaksi kohosi suomalainen Karl Grönhagen (Grengagen, Гренгаген).25 Muistelmissaan hän esitti erääksi julkaisutyönsä motiiviksi ”hankkia venäläisen älymystön sympa- tiaa ja heikentää lukuisten vihollistemme julkaisujen vaikutusta”.26 Ensimmäinen

187 laitos hänen Suomea – ja siinä sivussa Viipuria – käsittelevästä matkaoppaastaan ilmestyi Pietarissa vuonna 1898 ja kymmenes vuonna 1914.27 Matkailijoiden askeleita ohjasivat paikkakunnan nähtävyystarjonnan ohella heidän mielenkiintonsa yleinen suuntautuminen. Jo 1860-luvulla erilaisten matkailijatyyppien joukosta erottautui ”muinaismuistojen rakastaja, jonka mielenkiintoa vangitsivat linnanrauniot ja monet ikivanhat rakennukset”.28 Viipuri ei historiallisten nähtävyyksien osalta voinut kilpailla ulkomaisten matkailjoi- den huomiosta tasavertaisesti Euroopan vanhojen kulttuurikaupunkien kanssa. Itä-Suomen matkailun vetonaulat olivat Imatrankoski ja Saimaan kanava.29 Vii- purissa vain Monrepoon kartano ja vehmas puisto nähtävyyksineen sekä keskiaikainen linna keräsivät laajemmin ulkomaisten matkailijoiden huomiota.30 Vanhassakaupungissa sekin vähä, minkä olisi voinut ajatella kiinnostavan matkailijoita ei ollut aina moitteettomassa kunnossa. Kesällä 1868 sanomalehti Wi- borgs Tidning valitteli vanhan tuomiokirkon kellotornin surkeata kuntoa ja vaati sen korjaamista. Lehden mukaan torni oli “kiistattomasti kaupungin hallitsevin rakennus, eräs kohteista, jotka ensimmäisenä kohtaavat tänne saapuvien matkailijoiden ja muukalaisten katseet.”31 Sama vuodatus toistui kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kellotorni oli taas huonossa kunnossa ja se oli menettänyt suurimman osan rappauksestaan. Lehden mukaan torni rumensi nykykunnossaan koko kaupunkia.32 Historiallisia muistomerkkejä etsivälle kulttuurimatkailijalle vanhankaupungin anti saattoi jäädä niukaksi. Keskiviikkona 3. marraskuuta 1874 Tukholmasta lähtenyt höyryalus Åbo ankkuroitui yöksi Viipurin satamaan matkallaan Pietariin. Matkustajien joukossa oli Lontoosta matkaan lähtenyt kirjailijatar Carla Séréna, joka oli aloittelemassa pitkää yksinmatkaansa Venäjän ja Ottomaanien valtakun- tiin. Serena oli osallistunut elokuussa Tukholmassa järjestettyyn kansainväliseen arkeologiseen kongressiin, jossa oli nähty myös suomalaisia kuten J. R. Aspelin ja arkkitehti Jac. Ahrenberg. Matkallaan keisarikunnan pääkaupunkiin kirjailijatar käytti hyväkseen lyhyen pysähdyksen Viipurissa ”tutustuakseen kaupunkiin ja sen historiallisiin muistomerkkeihin”.33 Vierailusta maininnut sanomalehti ei kerro millaisen vaikutelman kaupunki jätti rouva Serenaan eivätkä kirjailijattaren muistelmat ole tässä suhteessa sen monisanaisempia. Toisaalta olosuhteet vierailulle ei- vät olleet parhaat mahdolliset. Purjehduskausi oli päättymässä ja valoisa aika päi- västä oli lyhyt. Vierailu tapahtui ”kuunvalossa”.34 Viipuri löysi tiensä ulkomaisiin matkaoppaisiin, joiden tuotanto alkoi 1800-luvun lopulla muuttua jo melkoiseksi teollisuudeksi. Maineikas saksalainen Baedeker julkaisi vuonna 1883 ensimmäisen Länsi- ja Keski-Venäjän matkaoppaansa, jossa oli varattu oma osuus myös Suomen suuriruhtinaskunnalle.35 Opas luetteli saksalaisella tarkkuudella myös Viipurin perustiedot. Muutamaa vuotta myöhemmin Grieben Reise-Bibliothek omisti Suomen suuriruhtinaskunnalle jo kokonaisen matkaoppan.36 Venäjän valtakunnan kiintoisin matkakohde oli tietenkin pääkaupunki Pietari. Sieltä käsin matkailijat saattoivat tehdä päiväretkiä ympäristön mielenkiintoisiin kohteisiin, joihin laskettiin eräissä matkaoppaissa myös Viipuri.37

188 Ensimmäinen paikallisin voimin koottu, Vuonna 1914 painetussa suomenkielisessä seikkaperäinen Viipurin matkaopas vuonna matkaoppaassa kunniapaikan paikkakun- ilmestyi vuonna 1912. Maisteri Herman Hul- nan nähtävyyksien joukossa on saanut tinin laatima opas oli suunnattu saksankieli- Pyöreä torni. Kansi oli Viipurin Taitee- selle yleisölle. Kuva: Führer durch Wiborg seine nystävien piirustuskoulussa sekä Tukhol- Umgebung und Imatra, kansi. massa ja Münchenissä opiskelleen lasi- ja koristemaalari Bruno Tuukkasen suunnittelema. Kuva: Viipurin opas matkailijoille.

Eurooppalaisen mittapuun mukaan Viipurissa oli varsin vähän nähtävää ulko- maiselle matkailijalle. Näkemys, jonka mukaan Viipurissa ei itsessään juuri ollut nähtävää, vaan se oli avain Saimaan, Punkaharjun, Savonlinnan ja tuolloin vielä va- paana kuohuvan Imatrankosken kauneuteen, toistui monissa teoksissa.38 Samoilla linjoilla oli neljäs, perinpohjaisesti uusittu laitos (1888) John Murrayn matkailijan käsikirjasta Venäjälle, Puolaan ja Suomeen. Pietariin suuntaavia matkailijoita kehotettiin keskeyttämään matkansa Viipurissa käydäkseen “ihanan suurenmoisilla” Imatran putouksilla.39 Samoin New York Observerin toimittaja Charles Augustus Stoddard ei nähnyt tarvetta pysähtyä Viipurissa höyrylaivan aikataulun sallimaa aikaa pidempään ellei tarkoituksena ollut tutkia ympäröivän maaseudun nähtävyyk- siä.40 Professori Léon de Rosnylle riitti muutaman tunnin kiertely kaupungin kaduilla ennen siirtymistä paikkakunnan päänähtävyyteen, Monrepoon puistoon.41 Mikäli matkailijat noudattivat oppaiden neuvoja, useimmat heistä ilmeisesti suurimmaksi osaksi sivuuttivat vanhankaupungin nähtävyydet. Siviiliasuinen Bra-

189 silian keisari Pedro II vieraili Viipurissa ”incognito” matkallaan Pietariin elokuussa 1876.42 Hangosta junalla saapuneen monarkin pääkohteena oli vierailu Imatral- le Saimaan kanavaa pitkin. Viipurin osalta riitti aamupala hotelli Belvedèressä ja käynti Monrepoossa. Keisarin kanssa vierailun lyhyysennätyksestä kilpaili ansiokkaasti Italian kruununprinssi Viktor Emanuel (1890), jonka kokemukset Karjalan pääkaupungista rajoittuivat ilmeisesti vain rautatieasemaan. Korkea vieras viipyi kaupungissa lehtitietojen mukaan tunnin verran nauttien seuralaisineen aamiais- ta rautatieaseman keisarillisessa odotussalissa.43 Matkan pääkohteena oli Imatran- koski. Brittiladyn, rouva Alec Tweedien eli Ethel Brilliana Tweedien silmissä Vii- purissa ei ollut kehumista. Kaupungin näyteikkunat olivat pieniä, eivätkä kovin houkuttelevia eikä katujen nupukiveyskään saanut korkeaa arvosanaa. Vanhan- kaupungin historiallisia nähtävyyksiä hän ei noteerannut.44 Näkyvällä paikalla seisova Pyöreä torni rekisteröityi 1900-luvun alussa kuitenkin monen muun matkailijan muistikuviin. ”Paksun Katariinan” mainitsevat niin brittiherrat A. Maccallum Scott ja George Renwick kuin Rosalind Travers.45 Paul Waineman eli suomalaissyntyinen Sylvia B. MacDougall, ihmetteli miksi tämä ou- dosti rakennettu, lohduttomana kauppatorin keskellä seisova torni oli säästetty.46 Sen sijaan Royal Geographical Societyn jäsen Ernest Young laski Paksun Katarii- nan jopa Viipurin pakollisiin nähtävyyksiin.47 Vanhankaupungin historiallisten muistomerkkien varaan ei voinut rakentaa kukoistavaa matkailubisnestä. Ne saivat kaiken kaikkiaan verraten vähäistä huomiota ulkomaisten matkaoppaiden laatijoiden keskuudessa. Miten nämä näh- tävyydet sitten huomioitiin suomalaisten itsensä laatimissa koti- ja ulkomaisille matkailijoille suunnatuissa oppaissa? Carl Gustaf Estlander on muistelmissaan kuvannut nuorena ylioppilaana tekemäänsä kiertomatkaa Suomessa kesällä 1852.48 Painettuja matkaoppaita maastamme ei tuolloin ollut saatavilla. Niinpä saavut- tuaan kumppaniensa kanssa Viipuriin matkalaiset huomasivat seisovansa neu- vottomina Raatihuoneentorilla tietämättä missä nähtävyydet sijaitsivat. Heidän onnekseen paikalle sattunut viipurilainen ylioppilas kuitenkin otti tehtäväkseen opastaa matkalaisia Torkkelin kaupungissa. Kaupungista joukon matka jatkui vii- purinrinkeleillä varustautuneena kohti Monrepoota ja Lappeenrantaa. Pientä parannusta tilanteeseen saatiin, kun vapaaherra ja ranskan kielen opettaja, Gustaf Philip Armfelt julkaisi 1850–70-luvulla ruotsiksi ja ranskaksi muutamia suppeah- koja Suomea esitteleviä matkaoppaita. Vuonna 1858 julkaistu ”Käsikirja matkailijoille Suomessa” (Handbok för resande i Finland) ei kuitenkaan saanut sanomalehti Wiborgissa korkeata arvosanaa.49 Suomen matkailun osalta monessa suhteessa merkittävä tapahtuma oli Suo- men Matkailijayhdistyksen perustaminen vuonna 1887.50 Suomen matkailua edis- tävän yhdistyksen perustajat kuuluivat akateemisiin piireihin. Heidän joukkoon- sa kuului myös valtionarkeologi J. R. Aspelin, josta tuli myöhemmin yhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja. Ensimmäiseen maailmansotaan asti yhdistys säilytti porvarillisen luonteensa ilman jäseniä työväestöstä. Perustajien toiminnan pontimena oli isänmaallisuus. Matkailu nähtiin erinomaisena keinona tutustua omaan isänmaahan. Matkailijayhdistyksen Viipurin haaraosasto perustettiin jo vuonna

190 1887.51 Sen toiminta keskittyi aluksi kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaan Papu- lan puistoon, jossa olevan kukkulan laelta oli tarjolla kaunis näkymä kaupungin yli.52 Koko Suomen yli levisi 1800-luvun lopulla näkötornivillitys, jonka mukaisesti Papulanvuorellekin pystytettiin vuonna 1887 näkötorni.53 1910-luvun alussa Suomalaiseen Kirjakauppaan (Torkkelinkatu 8) avattiin turisteja varten tiedonan- totoimisto, joka tarjosi turisteille apua ja neuvoja paitsi suomeksi ja ruotsiksi myös englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi.54 Suomen, vielä suurelta osin ruotsinkielisen, sivistyneistön laatimissa matkaoppaissa vanhankaupungin historialliset nähtävyydet saivat oman, joskin verraten vaatimattoman sijansa. Matkailijayhdistys esitteli vuonna 1888 isänmaan matkai- lukohteita ruotsin- ja suomenkielisinä vihkosina nimellä ”Matkasuuntia Suomes- sa” (Reseruter i Finland). Isänmaan matkailunähtävyyksien joukkoon laskettiin luonnonnähtävyyksiä, uusimman rakennustaiteen ja insinööritaidon saavutuksia sekä historiallisia muistomerkkejä. Viipurissa historiallisiin muistomerkkeihin laskettiin ensimmäiseksi linna, jota pidettiin ”myöhempien aikain kelvottoman huo- nosta hoidosta huolimatta” kauneimpana muistomerkkinä Ruotsin vallan ajoilta. Vanhassakaupungissa mielenkiintoa herättivät vanhat vallit (etelävallit), suomalainen kirkko kellotapuleineen (Raatitorni), Pyöreä torni sekä vanha tuomiokirkko ja sen kellotorni. Muihin nähtävyyksin laskettiin raatihuone, hovioikeuden talo sekä saksalais-ruotsalainen ja venäläinen kirkko.55 Paksumpi matkailijayhdistyksen Suomen matkaopas julkaistiin ruotsiksi ja suomeksi vuonna 1895. Sen oli koonnut monipuolinen yhteiskunnallinen vaikuttaja, kanoottimatkailun ja pati- koinnin edistäjä sekä yksi Suomen Matkailijayhdistyksen perustajista tohtori Au- gust Ramsay. Opas nosti esiin vanhankaupungin historiallisen tunnelman: ”Kä- vely tässä vanhassa kaupunginosassa on, joskin vaan harvoja muistomerkkiä on jäljellä vanhemmilta ajoilta, kuitenkin herättävä muistoja menneiden vuosisatojen päivistä.”56 Myös Helsingin yliopiston eläintieteen professori Odo Morannar Reuterin nimimerkillä ”Peregrinus” kirjoittama teos ”Intressante reseruter i Fin- land” kuljetti lukijaansa kaupungin kirkkojen, vanhojen rakennusten ja vallien välissä sekä varjoisilla esplanadeilla.57 Hänen alun perin Ruotsissa julkaisemansa tuhatsivuinen järkäle ”Suomea samoilemassa” puolestaan nosti Pyöreän tornin Pohjolan merkillisimpien rakennusten joukkoon.58 Paikallisin voimin laadittua, pelkästään Viipuriin ja sen ympäristöön keskitty- vää, laajempaa matkaopasta saatiin odottaa pitkään. Vasta vuonna 1912 matkailijayhdistyksen paikallisosasto julkaisi saksankielisen matkaoppaan ”Führer durch Wiborg seine Umgebung und Imatra”. Oppaan kokosi maisteri Herman Hultin, ruotsalaisen tyttölyseon lehtori. Oppaan sivuilla vanhankaupungin historialliset rakennukset ja sen keskiaikainen tunnelma olivat vahvasti esillä.59 Parin vuoden kuluttua suomalaisten matkailijoiden tarpeisiin oppaan toimitti Viipurin teollisuusyhdistys. Tämäkin teos nosti vanhan Viipurin huomattavimmaksi jäännök- seksi Pyöreän tornin. 60 Opettaja Th. Sakslinin venäläisille turisteille suunnattu, pitkälti samansisältöinen opas julkaistiin seuraavana vuonna maailmansodan jo sytyttyä.61 Ensimmäisen maailmansodan aikana muita ulkomaisia matkailijoita ei kaupungissa juuri nähtykään.62

191 Vaikka kotimainen sivistyneistö piti esillä historiallisen vanhankaupungin muistoja, ei niiden vetovoima ulkomaisten matkailijoiden silmissä vaikuta lyöneen vertoja maan luonnonnähtävyyksille. Turistit olivat usein parkkiintuneet suurten kulttuurimaiden antiikin, keskiajan ja renessanssin verrattomien kulttuuriaarteiden parissa. Historioitsija Kaarle Soikkelin arvio vuodelta 1917 ei ollut mairitteleva: Viipurissa ja sen ympäristössä on luonnonkauneutta, ”jos sattuu olemaan sää suotuisa”, mutta se johti ”askelia kaupungista pois, vaan ei kaupunkiin. Vanha Vii- puri taas, jonka muistomerkit ovat vielä jäljellä, herättää varsin vähän mielenkiintoa siinä asussa, missä se nykyisin on.”63

192 IDÄN JA LÄNNEN RAJALLA

Valkoinen linnoitus

Valtiollisen itsenäisyyden myötä vanhallekaupungille ja sen historiallisille muistomerkeille koitti uusi aika. Venäläinen sotaväki oli poissa ja kaupunki oli vihdoin kotimaisissa käsissä. Ensimmäisen tasavallan Viipurissa voimia isänmaallisen kotiseutu- ja maakuntahengen nostattamiseen ammennettiin muun muassa historiasta ja rakennusperinnöstä. Kaupungin sotaisaan historiaan liittyviin muistomerkkeihin kohdistui kiinnostusta, jonka aatteellisena taustana ja kulttuuristen merkitysten lähteenä oli toiminnassa näkyvimmin mukana olleiden toimijoiden porvarillinen arvomaailma. Vanhankaupungin historiallisten muistojen vaaliminen kytkeytyi siten suoraan ensimmäisen tasavallan hallitsevaan arvojärjestelmään. Yksi peruskivistä, jonka varaan nuoren valtion virallinen identiteetti rakennettiin, oli ajatus kahdesta toisilleen vihamielisestä kulttuuripiiristä, Idästä ja Lännes- tä. Lisäksi sisällissodan jälkeinen kansallinen eheyttäminen ja maanpuolustushen- gen kohottaminen olivat näkyvässä roolissa. Myös Viipurin vanhat linnoitukset olivat välineitä ideologisessa sodankäynnissä itäistä naapuria vastaan. Isänmaalli- sessa puheessa kaupungin historiallisia muureja kuvattiin vuosisatoja vanhan etuvartioaseman fyysisiksi ilmentymiksi. Tämä oli myös Viipurin rooli yleisemminkin Suomen kansallisessa maisemakuvastossa.1 Etuvartioaseman nähtiin konkretisoituvan vahvimmin Viipurin linnassa, etenkin sen keskustornin kaupunkikuvaa hallitsevassa jylhässä hahmossa. Alkusäkeet Eero Eerolan runosta ”Viipurin linna” (1930) uhkuvat nuoren kansakunnan uh- maa:

Missä päättyy Suomenlahti, siinä seisoo Suomen vahti saarikallioillaan. Nousee vuosisatain yöstä, Uhoo uljahasta työstä Taattoin harmajitten. Puhuu Knuutinpojan henki, Tietää Tott ja Posse senki: Täss’ on rautaa raja. 2

Viipurin kaupunginagronomi Eerola oli suosittu esiintyjä porvarillisen Viipurin juhlatilaisuuksissa. Hän oli sanoittanut muun muassa Toivo Kuulan Suojeluskun-

193 194 tien marssin ja Sibeliuksen vuonna 1920 säveltämään Viipurin Lauluveikkojen kunniamarssin.3 Eerolan vuonna 1936 julkaistu runokokoelma ”Maan virsiä” oli Karjala-lehdessä julkaistun mainoksen mukaan ”elinvoimaista, jykevää runoutta, johon heimo- ja kotiseuturakkaus ja syvä maahengen tunne ovat painaneet leimansa”.4 Porvarillisen Viipurin esi-isä, linnan perustaja ja kaupungin läntiseen kulttuuri- piiriin liittänyt Torkkeli Knuutinpoika sai joidenkin aikalaisten silmissä nykynäkö- kulmasta katsottuna melkoiset mittasuhteet. Ruotsinkielisen ylioppilaskuoro Aka- demiska Sångföreningenin vieraillessa Vanhalla raatihuoneentorilla huhtikuussa 1919 Torkkelin sankarirooli läntisen yhteiskuntajärjestyksen esi-isänä oli vahvasti esillä.5 Hieman vastaavia kaikuja oli samalla paikalla kuultavissa myös, kun Suomen Arkkitehtiliitto toukokuussa 1921 piti kevätkokouksensa ”historiallisista muistoista rikkaassa” Viipurissa. Hotelli Andreassa pidettyjen avajaisten jälkeen viipurilaisarkkitehdit Berndt Ivar Aminoff ja Juhani Vikstedt laskivat Vanhalla raatihuoneentorilla seppeleen kaupungin perustajan patsaalle. Seppeleen sinivalkoi- sissa nauhoissa luki ”Kaupungin Perustaja Tyrgils Knuutinpoika in memoriam Vii- purin arkkitehdeiltä”. Samassa yhteydessä Aminoff lausui muutamia sanoja hänen merkityksestään kaupungin synnylle ja kehitykselle. Wiipurin Teknillisen Klubin edellisvuonna ilmestyneessä juhlajulkaisussa Aminoff oli luonnehtinut mistä Tork- kelin linnan kivet aikalaisille puhuivat. Hänen mukaansa linna kertoi edelleen ”län- simaisesta kulttuurista, joka oli pelastanut maamme tuholta ja turmiolta”.6 Suomen omia värejä kantava lippu ”julisti, että uusi päivä oli koittanut tälle kansalle, joka … uhrautuen oli vuodattanut vertaan vapauden, kulttuurin, lain ja järjestyksen puolesta”.7 Arkkitehtien kevätkokouksen ohjelma jatkui linnassa, jossa arkkitehti Uno Ullberg esitteli sen historiaa ja arkkitehtuuria. Seuraavaksi oli vuorossa kierros vanhassakaupungissa arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin johdolla.8 Raja Suomen ja Neuvostoliiton välillä erotti paitsi kapitalismia ja kommunismia myös kristinuskoa ja ateismia. Suomalaisisänmaallisen kirkonmiehen silmis- sä neuvostovaltio oli perkeleellinen luomus. Viipurin hiippakunnan piispa, aiempi Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja Erkki Kaila (vuoteen 1906 Jo- hansson) arvioi, että läntinen, eurooppalainen henki oli säilynyt Viipurissa, vaikka Venäjän valta olikin kestänyt pitkään. Kailan mukaan kun ”vieras ies katkesi, vieras vaikutus myös oli täältä poistunut, kuin ei sitä olisi ollutkaan.” Piispa muistutti myös mieliin itäisessä rajakivessä luettavan lauseen: ”Jumalan suosiollisella avulla on tämä raja pysyvä ajasta aikaan ja ijästä ikään.”9 Eräissä porvariston puheenvuoroissa Viipuri kuvattiin linnoitukseksi, jota tuntuivat uhkaavan sekä ulkoiset että sisäiset viholliset. Bolshevismin lonkeroita oli katkottava sekä lähialueilla että omassa maassa. Itsenäisyyden alkuvuosina itäraja

Porvarillisen Suomen uhka nousi idästä. Viipuri seisoi valkoisen Suomen lukkona Neuvosto-Venäjää vastaan. Itäistä naapuria sai arkkitehti Carolus Lindbergin pilapiirroksessa symboloida pistinten kannattelema rauhanenkeli. (Kerberos 1920/4)

195 Valkoinen linnoitus. Lipussa kuusenhavujen, ruusukkeiden ja Kar- jalan vaakunan ympäröimää Viipuria suojasivat vuosisataiset vallit. Arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelema ja Viipurin lottien lahjoit- tama Viipurin suojeluskunnan lippu vihittiin 16. toukokuuta 1927. Ullbergin suunnittelijantaitoihin luotti myös Viipurin työväenyhdis- tys, jolle hän laati samoihin aikoihin piirustukset uutta, rakentamat- ta jäänyttä työväentaloa varten. Kuva: Ora 1928.

oli rauhaton ja heimosodat raivosivat lähialueilla.10 Viipurin suojeluskunnasta lähti talvella 1919 taistelijoita Aunuksen retkikuntaan.11 Viipurilaisia oli tukemassa myös Viron vapaussotaa ja inkeriläisten kansannousua.12 Viroon lähtevät karjalaiset va- paaehtoiset saivat oman, arkkitehti Juhani Vikstedtin suunnitteleman ja viipurilaisten naisten ompeleman lipun.13 Viipurin suojeluskuntapiirin esikunnan anoes- sa vuonna 1922 kaupunginvaltuustolta avustusta suojeluskuntatyöhön se perusteli tarvetta muun muassa seuraavasti: ”Idästä uhkaa yhä vakava vaara ja levottomat ainekset kotimaassa valmistautuvat sopivan tilaisuuden tullen yhtymään sikäläisiin hengenheimolaisiinsa aikomuksella uusia 1918 vuoden tapahtumat mikäli vain toimintaan tilaisuutta on.”14 Kaupunki tukikin vuosittain suojeluskunnan toimintaa.15 Viipurissa ”levottomia aineksia” tuntui löytyvän etenkin esikaupungeista. Kun- nallisvaaleissa sisällissodan jälkeen käyttöön otettu yleinen äänioikeus ja uhkaava esikaupunkialueiden pakkoliitos varsinaiseen kaupunkiin herätti huolta porvari- senemmistöisessä Viipurissa. Sanomalehti Karjala kannusti äänestäjiä vaaliuurnil-

196 le vuoden 1920 kunnallisvaalien alla seuraavasti: ”Viipurin valloitus aiotaan toi- mittaa ensi tiistaina ja keskiviikkona. Sosialistit ovat jo pitkin syksyä kirjoittaneet, että heidän tarkoituksensa on asemien valtaus kunnanvaltuustoissa. … Tiistaina ja keskiviikkona he yrittävät saada haltuunsa vanhan Torkkelin kaupungin. Viipurin puolustajat! Aioitteko antaa kaupunkinne valloituksen tapahtua mielisuosiolla.”16 Myös viimeisissä ennen talvisotaa järjestetyissä kunnallisvaaleissa porvarillisen vaaliliiton edustajien puheenvuoroissa Viipuri rinnastui linnoitukseen, jonka hallinnasta käytiin taistelua. Näitä ajatuksia havainnollistavat sanomalehti Kar- jalan vaalinumerossa (1.12.1936) julkaistut iskulauseet: ”Valkoisen Viipurin asu- ja! Äänestä kokoomuksen ehdokkaita kunnallisvaaleissa. Silloin torjut punaisen vaaran kaupunkikunnastamme.” ja ”Kunnallisvaaleihin vain 3 päivää! Kaikki vas- tuuntuntoiset kansalaiset vaaleihin vasemmiston valtausaikeiden torjumiseksi!” Selvimmin asian muotoili Viipurin Kansallisseuran kunnallisvaaliehdokkaana oleva, pitkäaikainen kaupunginvaltuutettu lehtori Toivo Valtavuo: ”Me olemme koko kansamme ja muittenkin tietoisuudessa etuvartio. Tähän etuvartiokäsitteeseen liittyy läheisesti toinen käsite: valkoinen Viipuri. Jos jälkimmäinen häviää, niin kuinka käy edellisen?”.17 Sanomalehti Karjalan toimitussihteerin sekä Itä-Karjalan ja Inkerin pakolaisille suunnatun sanomalehti Vapaa Karjalan päätoimittaja maisteri Eino Parikan mukaan ”historiallista Viipuria ja sen rinnalla kukoistavaa uutta Viipuria ei saa jättää alttiiksi epäkansallisten, tuhoa tahtovien vasemmistoainek- sien hyökkäykselle!”.18 Poliittisen kentän toisella laidalle kaikuivat toisenlaiset iskulauseet. ”Työläiset ja pieneläjät! Murtakaa ’Valkoisen Viipurin’ valta äänestämällä valtuustoon sosia- lidemokraatillinen enemmistö!” kannusti sanomalehti Kansan työ.19 Sosialistien valtausyritys ei onnistunut. Porvarilliset puolueet saivat torjuntavoiton.20 Entinen suhde oikeiston ja vasemmiston välillä, 25 porvaria ja 22 sosialistia, säilyi. Vaalituloksilla mitattuna kaupungin keskeiset osat ja itäiset esikaupungit olivat vielä 1930-luvulla poliittisesti yhä verraten etäällä toisistaan. Esimerkiksi Karja- la-lehdessä 8. joulukuuta 1936 julkaistun vaalitilaston mukaan I äänestysalueel- la (Entinen linnoitus ja Salakkalahti) valkoisen Viipurin puolesta annettiin 1 537 ääntä (86 prosenttia) ja vasemmistolle 241 ääntä. Sen sijaan itäisten esikaupunkien IX äänestysalueella (Käremäki, Kangasranta ym.) valkoisen Viipurin puolesta annettiin vain 144 ääntä (9 prosenttia) ja vasemmistolle 1500 ääntä. Valkoisen Viipurin identiteetin yhtenä peruskivenä oli historia. Porvarillis- ten puolueiden ajaman kansallisen yhtenäisyyden vaalimiseen kuului isänmaan- ja kotiseuturakkauden synnyttäminen. Osana sitä oli historian ja siihen liittyvien historiallisten muistomerkkien kunnioittaminen. Porvarillisen Viipurin retoriikka kiinnittyi vahvasti kotiseutuun, kotimaakuntaan ja isänmaahan sekä niiden hy- väksi työskentelyyn ja niiden puolustamiseen. Suomessa oli 1900-luvun alussa muun muassa kotiseutututkimuksen kautta haluttu herättää kansallishenkeä ja isänmaanrakkautta. Harrastuksella, joka ei katsonut puoluetta, säätyä tai ikää, oli haluttu tuoda ”rikkinäiseen yhteiskuntaan uutta sopua”.21 Viipurin kaupunginisien tilaamassa historiikissa (1915) oli todettu, että isänmaanrakkauden ”juuret ja voimanlähteet ovat sen historian tuntemuk-

197 sessa. Mitä perusteellisempia ja erityisesti mitä laajemmalle levinneitä tiedot koti- seudusta sekä sen rakentajien kohtaloista ja vaiheista ovat, sitä rakkaammaksi se tulee ja sitä määrätietoisemmiksi tulevat pyrkimyksemme sen hyväksi ja edistyk- s e k s i .” 22 Ensimmäisen tasavallan Suomessa kotiseutu ja historia olivat porvarillisen Suomen tukijalkoja.23 ”Muista menneitten sukupolvien työ” muistutti myös Lotta Svärd -järjestön seinätaulu.24 Tähän Viipurissa olikin erinomainen mahdollisuus. Kun Herman Hultin piti ruotsalaisuuden päivänä 1918 ruotsalaisella tyttökoulul- la esitystä kaupungin historiallisista muistoista, hän palautti myös mieliin kuinka ”tärkeää oli kunnioittaa isien töitä erityisesti sellaisessa kaupungissa kuin Viipu- ri, jossa miltei joka kivi kertoi menneistä ajoista”.25 Myös Viipurin kaupunginjoh- tajaksi kohonnut suojeluskunta-aktiivi Arno Thuneberg tähdensi historian mer- kitystä. Tervehtiessään neljänsien museopäivien osanottajia 27. elokuuta 1934 kaupungin tarjoamilla illallisilla hän korosti ”miten menneisyys ei kuulu vain vali- tuille tutkijoille vaan kaikille yhteisesti ja miten sen kunnioittamisessa on itsenäi- syyden vankin kulmakivi.”26 Historialliset muistomerkit olivat historian kivisiä kuvakirjoja, jotka kertoivat Viipurin, Karjalan ja Suomen kansan vaiheista. Millaista oli menneisyys, josta ne kertoivat? Gabriel Lagus ja J. W. Ruuth olivat paaluttaneet paperille paikallishis- torian piirteet varsin yksityiskohtaisesti. Porvarillisen Suomen juhlapuheissa ja ideologisessa retoriikassa korostuivat yksityiskohtien sijaan suuremmat linjat. Maailmansotien välisenä aikana Suomessa historiankirjoitus kertoi etenkin vuo- sisataisista taisteluista itäistä vihollista vastaan.27 Jatkumoksi vuosisataisille tais- teluille uusimmaksi sankaritarujen aiheeksi kohotettiin sisällissodalle annettu idealisoitu valkoinen vapaussotatulkinta.28 Suomen- ja ruotsinkielisen historiantutkimuksen välillä oli eroja, mutta yhteistä oli 1920–30-luvun valkoinen vapaussotatulkinta ja venäläisvastaisuus.29 Suomalaiskansallisen historiakuvan peruste- os oli Einar W. Juvan Suomen kansan aikakirjat (1927–1938). Kansanomaisempi ja laajan menekin saanut teos aiheesta oli viipurilaisen Aarno Karimon teossarja Kumpujen yöstä I– IV (1929–1932), jonka hän sekä kirjoitti että kuvitti.30 Kaikuja valkoisesta historiakuvasta saattoi löytää niin akateemisesta histo- riankirjoituksesta, historian populaariteoksista, kaunokirjallisista tuotteista, leh- tiartikkeleista, koulukirjoista kuin korkealentoisista juhlapuheista. Legenda Vii- purin pamauksesta istui täydellisesti ajan hallitsevaan aateilmastoon. Suuren venäläissodan ajoista kertova ja väljästi tositapahtumiin perustuva tarina lienee ollut satoja vuosia vanha. Ajatus sen vuosipäivän viettämisestä oli peräisin kuitenkin vasta 1800-luvun puolivälistä. Tämän keksityn tradition taustalla oli viipurilaissyntyinen ylioppilas Johannes Alfthan, joka halusi korostaa Viipurin asemaa länsimaisen kulttuurin etuvartiona.31 Legenda, jossa Knut Posse 30. marraskuuta 1495 karkottaa taikakeinojen ja räjähtävän helvetinkattilan avulla Viipuria piirit- tävät venäläisjoukot, kerrottiin vuosikymmenten mittaan yhä uudelleen lukuisina erilaisina kirjallisina ja kuvallisina versioina. Toimittaja Ilmari Raekallio varasi vuonna 1928 linnan matkaoppaasta Vii- purin pamaukselle peräti viisitoista sivua.32 Hulvattomampaa kirjallista genreä edusti kirjailija Tauno Karilaksen kynäilemä yltiöisänmaallinen, puskafarssihen-

198 Viipurissa pitkään asuneen taiteilijan, kirjailijan ja suojeluskunta-aktiivin Aarno Karimon kaunokirjallinen teos ”Kumpujen yöstä” käsitteli Suomen historiaa vahvan isänmaallisessa hengessä. Yksi neliosaisen teoksen tari- noista käsitteli Viipurin pamausta vuonna 1495. Kuvassa Karimon näkemys Knut Possesta hämmentämässä taianomaista käärmekeittoa tarjoiltavaksi piirittäville venäläisjoukoille. Kuva: Karimo 1930.

kinen sketsi.33 Se julkaistiin Suomen sotilaassa, joka oli Suomen armeijan sekä suojeluskuntain yhteinen viikkolehti ja Vapaussodan Invaliidien Liiton virallinen äänenkannattaja. Karilaksen tuotos oli yksinäytöksinen, kahdelle painosivul- le mahtuva sketsi suuren venäläissodan ajoilta. Näytelmän sankari on kekseliäs Knut Posse, Viipurin linnan päällikkö. Vastustajana on venäläisten ylipäällikkö ”pitkäpartainen, kiiluvasilmäinen ryssä Fjodor Stroganoff”. Näytelmän toinen kohtaus tapahtuu Pyöreän tornin juurella. Tornissa on pyöreitä ikkuna-aukkoja, mutta ei ainoatakaan ovea. Ryssät kiertelevät epätoivoissaan tornia, suomalaisten sotilaiden naureskellessa heille ikkuna-aukoista. Ratkaiseva ottelu suomalaisten ja venäläisten välillä käydään tornin juurella ja ryssät joutuvat luikkimaan takaisin Venäjälle.

199 Ajatus Viipurista ja Suomesta lännen etuvartiona oli myytti, suuri kertomus, joka nivoi yhteen menneisyyden ja tulevaisuuden, kertoi yhteisön kulttuurisesta alkuperästä ja antoi sille yhteisen tehtävän. Ajatus Viipurista länsimaista kulttuuria ja oikeusjärjestystä puolustavana linnakkeena eli vahvana 1920–30-luvulla juuri Venäjän vallan alta itsenäistyneessä Suomessa. Tästä näkökulmasta koko Viipurin kaupunkikuvan saattoi nähdä osana ikuista taistelua idän ja län- nen välillä. Wiborgs Nyheterin päätoimittajan, maisteri Herman Hultinin arvioihin sekoittui lisäksi suomenruotsalaista kulttuuripolitiikkaa. Hultinin mukaan Viipurissa ”jokainen vanha talo ja jokainen kivi, joka on muurattu vanhoihin valleihin ja bastioneihin, kertoo ruotsalaisista urotöistä ja tätä eivät ruotsalaiset saa koskaan unohtaa.”34 Kaupunginvaltuuston puheenjohtajan, Viipurin klassillisen lyseon rehtorin F. P. Oinosen tervehtiessä kesällä 1925 kaupunkiin vierailulle saapuneita parlamenttien välisen liiton jäseniä hän totesi vieraiden saapuneen ”länsimaiden rajalle, länsimaisen sivistyksen viimeiseen keskukseen tässä maa- n ä ä r e s s ä”. 35 Linna ja ruotsalaisajan linnoitukset olivat hänen mukaansa ”mykkä, mutta samalla kertaa kaunopuheinen todistus Viipurin historiallisesta tehtäväs- tä puolustaa … länsimaista uskontoa ja … länsimaista lakia ja yhteiskuntajär- jestystä”. Samankaltaisia ajatuksia esitti Viipurin piirin lottien ja suojeluskunta- laisten yhteisissä kesäjuhlissa vuonna 1931 paikallisosaston puheenjohtaja neiti Emmi Lilius.36 Saapuvilla oli runsaasti toistatuhatta henkeä, pääosin maaseudun lottia. Tervehdyspuheessaan Lilius mainitsi maanpuolustustahtoa lujittavan kansallisen sitkeyden, josta Viipurin monet muistomerkit kuten vanha linna ja vallit kertoivat. Historiallisten muistomerkkien kautta aikalaiset saattoivat kytkeytyä osaksi vuosisataista historiallista jatkumoa. Viipurissa asunut kirjailija, taiteilija ja suojeluskunta-aktiivi Aarno Karimo tuotti vuonna 1926 Suomen suojeluskuntajär- jestöä esittelevän dokumenttielokuvan. Sen alkukuvissa vilahtaa muiden joukossa myös talvinen Viipurin linna. Väliteksti kertoi katsojille, että ”sama voima, joka aikoinaan rakensi linnat, elää nyt sarkatakkisissa suojeluskuntajoukoissa.”37 Ka- rimolla oli silmää vanhojen linnoitusten muinaismuistoja matkailupotentiaa- lille. Suositun Suomen historiaa popularisoivan teossarjansa ”Kumpujen yöstä” neljännessä osassa (1932) Karimo langetti menneille viipurilaissukupolville an- karan tuomion: ”Kun Viipurin vanhat vallit 1800-luvun loppupuolella suureksi osaksi purettiin, tehtiin siinä tolkuton ja anteeksiantamaton hävitystyö.”38 Hänen mukaansa vanhaan asuunsa jätetty vanhakaupunki olisi ollut Pohjoismaiden huomattavimpia nähtävyyksiä. Monet porvarillisen Viipurin tukipylväistä sijaitsivat vanhassakaupungissa. Viipurin suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestö vuokrasivat kaupungilta toimiti- loikseen entisen anniskeluosakeyhtiön talon Karjaportinkadulla.39 Vastapäises- tä talosta (Karjaportinkatu 10) käsin Etsivän keskuspoliisin Viipurin osasto kävi puolestaan taistelua kommunismia ja neuvostovakoilua vastaan.40 Kadun päästä löytyi Viipurin suojeluskuntapiirin esikunta, joka sijaitsi vuodesta 1925 lähtien linnaa vastapäätä entisessä Peranderin talossa Vanhan raatihuoneentorin laidalla.41

200 Topi Vikstedtin pilapiirros arkkitehti Uno Ullbergista vuodelta 1920. Kuva: Tekniska Klubbens i Wiborg 25-års festskrift, 99.

Historian kivinen kuvakirja

Valkoisen Viipurin julkisten muistomerkkien sarjaan kytkeytyi kiinteästi yksi vanhankaupungin historiallisista rakennuksista: Pyöreä torni. Kaupungin omistaman rakennuksen muuttaminen historialliseksi ravintolaksi oli idean isän, arkkitehti Uno Ullbergin, Wiipurin Teknillisen Klubin ja viipurilaisten taiteilijoiden yhteis- ponnistus. Hankkeen taustatahot kuuluivat pitkälti samoihin porvarillisiin piireihin kuin muissakin 1920-luvun julkisissa muistomerkeissä. Sisällissodan jälkiselvittelyt olivat käynnissä, kun arkkitehti Uno Ullberg, taiteilija Rurik Lindqvist ja rakennusmestari August Carlsson jättivät lokakuussa 1918 kaupungille ehdotuksen tornin vuokraamisesta historialliseksi kahvilaksi.42 Kivenheiton päässä tornista keskuskasarmeille ahdetut parisen tuhatta punavan- kia odottivat vielä kohtaloaan.43 Juuri päättyneen sisällissodan kahtiajaossa in- sinöörit, arkkitehdit ja rakennusmestarit kuuluivat koulutustaustansa ja yhteiskunnallisen asemansa perusteella ennemmin valkoisen kuin punaisen puolen kannattajiin. Eräät heistä olivat päätyneet myös punaisen terrorin uhreiksi. Lää-

201 Pyöreän tornin mittauspiirustus. Leikkaus. Pyöreän tornin mittauspiirustus. Julkisivu. Kuva: Uno Ullbergin kokoelma. Kuva: Uno Ullbergin kokoelma. Arkkitehtuurimuseo. Arkkitehtuurimuseo.

ninvankilan verilöylyssä kohtasivat loppunsa esimerkiksi tehtailija Matti Pietinen ja arkkitehti Leander Ikonen, jonka arkulle ammattitoverit Uno Ullberg ja Berndt Ivar Aminoff laskivat sankarihautajaisissa Arkkitehtiklubin seppeleen.44 Raken- nusmestareja kouluttavan Viipurin teollisuuskoulun rehtori Ikonen oli Ullbergin Arkitekten-lehteen laatiman muistokirjoituksen mukaan ”eräs punaisten villieläin- ten murhanhimon ensimmäisiä uhreja”.45 Kuvataiteilijat asettuivat sisällissodassa yleensä valkoisten puolelle tai vetäytyivät mahdollisista vasemmistosympatioista huolimatta – tai ehkä juuri niiden takia – neutraaleihin asemiin.46 Valkoisilla oli henkisenä tukenaan kansallisen kulttuurin suurhahmoja: Mannerheimin adju- tantiksi edennyt Akseli Gallen-Kallela ja jääkärimarssin säveltänyt Jean Sibelius. Poikkeuksiin kuului viipurilainen Väinö Kunnas, joka osallistui taisteluihin punakaartien puolella. Nuoren maalarin vallankumousseikkailut päättyivät keskuskasarmien punavankileirille. Sieltä hänet pelasti entinen opettaja ja työnantaja Uno Ullberg.47 Kaupunki oli valmis vuokraamaan tornin, mutta hankkeeseen ei onnistuttu keräämään tarvittavaa rahoitusta. Tornista laadittiin kuitenkin huolelliset mittauspiirustukset kuten Muinaistieteellinen toimikunta oli edellyttänyt.48 Lisäksi tai-

202 Pyöreän tornin mittauspiirustus. 3. Kerroksen pohjapiirros. Kuva: Uno Ullbergin kokoelma. Arkkitehtuurimuseo.

teilija Lauri Välke laati vapaankäden piirroksia tornin sisätiloista, joita julkaistiin aikakauslehti Otavassa. Lehdessä Välke kertoi venäläisen kauden olleen surullis- ta aikaa, josta Viipuri ja Suomi olivat nyt vapautuneet.49 Myös suuri yleisö pääsi pian tutustumaan torniin. Huhtikuuta viimeisenä päivänä 1920 kaupunkilaisilla oli mahdollisuus vierailla sekä armeijan hallussa olevassa linnan tornissa että kaupunkilaisilta muutoin suljetussa Pyöreässä tornissa. Pääsymaksu, 2 markkaa, oli määrä käyttää suojeluskuntatarkoituksiin.50 Uutta vauhtia hanke sai marraskuussa 1922, kun Ullberg ehdotti Pyöreää tornia ratkaisuksi Wiipurin Teknillisen Klubin tilaongelmiin.51 Anoesssaan tornia vuokralle klubi esittäytyi ”entisten linnoitusrakentajien myöhäisenä jälkeläisenä ja yhdistyksenä, joka aina on tahtonut vaalia kotikaupunkimme maassamme ainut- laatuista historiallista perintöä”.52 Klubin sijoittumiselle Pyöreään torniin on esitetty myös toinen arkisempi syy, joka liittyi tuolloin voimassa olleeseen kieltolakiin. Aluksi klubin kokouksiin ja illanviettoihin tarkoitettu huoneisto oli ajateltu rakentaa Papulan sillan läheisyteen keskustan ulkopuolelle. Lopulta taloa ei kuitenkaan haluttu rakentaa Karjalan esikaupungin poliisivartiopiiriin, joka oli tunnettu ”ar- mottomista ja tinkimättömistä konstaapeleistaan”.53 Hanketta varten perustettiin

203 Pyöreän tornin julkisivupiirustus. Kuva: Uno Ullbergin kokoelma. Arkkitehtuurimuseo.

Piirustuksia Pyöreän tornin tuuliviiriä varten. Kuva: Uno Ullbergin kokoelma. Arkkitehtuurimuseo.

204 Osakeyhtiö Pyöreä torni, jonka osakkeita tarjottiin merkittäviksi Wiipurin Teknil- lisen Klubin jäsenille ja kannattajajäsenille. Yhtiöjärjestyksen mukaan voittovaro- ja tuli käyttää Viipurin ”historiallisten paikkojen, rakennuksien, muistomerkkien ja muiden esineiden suojaamista, vaalimista ja hoitamista sekä kaupungin koris- tamista varten.”54 Lisäksi hanketta tukivat eri tavoin paikalliset yritykset ja rouva Dagmar Dippell, jonka edesmennyt puoliso arkkitehti Eduard Dippell oli ollut klubin monivuotinen puheenjohtaja.55 Wiipurin Teknillisessä Klubissa (Tekniska Klubben i Wiborg) oli vuoden 1921 lopussa 149 jäsentä. Heistä 94 oli ruotsinkielisiä ja 55 suomenkielisiä. Alun perin pelkästään ruotsinkielinen yhdistys oli – arkkitehti Berndt Ivar Aminoffin ankarista vastalauseista huolimatta – vuonna 1919 muuttunut kaksikieliseksi.56 Uno Ullberg itse kuului Viipurin ruotsinkieliseen väestöön ja istui kaupunginvaltuustossa ruotsalaisten listoilta valittuna ehdokkaana. Jäsenistön suurimmat am- mattiryhmät olivat insinöörit (77), arkkitehdit (16), kauppiaat tai talonomistajat (16) ja teollisuudenharjoittajat (13). Puheenjohtajana toimi lääninarkkitehti Allan Schulman.57 Jäsenistöön kuului porvarillisen Viipurin tukipylväitä: liikemiehiä, kaupunginvaltuuston jäseniä ja kaupungin teknillisiä virkamiehiä. Monet heistä osallistuivat suojeluskuntatoimintaan nuoren valtion uhanalaisen itsenäisyyden ja porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi.58 Sisällissodan jälkeen uu- delleenorganisoidun Viipurin suojeluskunnan riveihin kuuluivat myös arkkitehti Uno Ullberg, jolle oli luovutettu aseistukseksi Remington-kivääri, ja klubin sihteeri, arkkitehti Otto-Iivari Meurman, joka toimi Viipurissa ollessaan suojeluskunnan komppanianpäällikkönä.59 Muutostyösuunnitelmat etenivät ripeästi. Ullberg saattoi esitellä suunnitelmia jo 13. maaliskuuta käydessään arkeologi Juhani Rinteen luona Kansallismuseossa. Ullbergin lähin työtoveri toimistossa oli arkkitehti Jalmari Lankinen. Huhtikuun 15. päivä käynnistyneitä rakennustöitä valvoivat rakennusmestarit August ja Hugo Carlsson.60 Muinaistieteellinen toimikunta oli määrännyt intendentti Carl Axel Nordmanin paikan päälle antamaan esittämään näkökohtia, joita tornin muutos- töissä tulisi ottaa huomioon. Työt olivat väärinkäsityksessä edenneet kuitenkin jo niin pitkällä, että lausuttuja toivomuksia ei enää kaikin paikoin voitu seurata. Tor- nin julkisivukäsittelyä Nordman piti suurelta osin onnistuneena. Lisäksi Ullberg oli luvannut muuttaa ja yksinkertaistaa portaalia.61 Ullbergin tarkistamat suunnitelmat, joihin oli tehty käytännöllisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta edistäviä muutoksia, olivat esillä klubin kokouksessa 5. toukokuuta 1923.62 Tornin sisustus ja koristelu pursui viittauksia Ruotsin vallan aikaan Viipuris- sa (1293–1710). Ullberg oli kesällä 1919 käynyt tarkoitusta varten tutustumassa Ruotsin Vaasa-kauden renessanssiarkkitehtuuriin Kalmarin, Vadstenan ja Grips- holmin linnoissa. Viittauksia juuri päättyneeseen Venäjän vallan aikaan ei tornissa nähty.63 Tornin ulkoasuun tehtiin eräitä muutoksia. Seiniin avattiin uusia ikkuna-aukkoja ja sisäänkäynti sai kehyksekseen rustikoidun portaalin. Aputiloja yhdistävä porras tuli näkymään pienenä ulkonemana tornin ulkopinnassa. Tornin huipulle ilmestyi tuuliviiri ja kylkeen liikekilpi. Puiston puoleiselle laidalle rakennettiin

205 Pyöreän tornin 3. Kerroksen Vaasa-salin pohjapiirros. Kuva: Uno Ullbergin kokoelma. Arkkitehtuurimuseo.

puinen torikahvila, joka sai yleisökilpailun tuloksena nimekseen ”Toripässi”. Tornin pohjakerros varattiin eteishallille, keittiölle ja aputiloille. Eteishallin sei- nälle maalattu kartta esitti Viipuria vuonna 1642. Esikuvana olleen kartan tekstit olivat ruotsiksi, mutta maalattuun versioon lisättiin myös suomenkieliset tekstit. Keskikerrokseen sijoitettiin kokoushuone (Hopeasali), klubin kirjasto sekä pieni, niin kutsuttu Renessanssihuone, joka sijaitsee portaikosta katsottuna vasemmalla. Sen seinäpaneeleita koristivat ruotsalaisajan suurmiesten sinetit ja vaakunat. Näiden joukossa olivat linnan perustaja Torkkeli Knuutinpoika, keskiaikaisen kaupunginmuurin rakentaja Eerik Akselinpoika Tott ja voittoisaa taistelua venä- läisiä vastaan vuonna 1495 johtanut Knut Posse. Vuonna 1933, kaupungin valloituksen 15. vuosipäivänä, rivistöön ilmestyi myös Mannerheim-suvun vaakuna.64 Sankaripatsaalla käynnin jälkeen Carl Gustaf Mannerheim seurueineen vieraili Pyöreässä tornissa, jossa maaherra Manner, kenraali Öhqvist, herra Hackman sekä arkkitehdit Schulman ja Ullberg todistivat, kuinka hänen vaakunansa lisättiin historiallisten merkkihenkilöiden joukkoon. Ala-aulan kartta, Hopeasalin koristelu ja Renessanssihuoneen seinäpanee- lit olivat taide- ja koristemaalari Bruno Tuukkasen käsialaa. Viipurilaissyntyinen ja Viipurin Taiteenystäväin piirustuskoulussa opiskellut Tuukkanen oli aiemmin valkoisen armeijan yleisesikunnan piirustuskonttorissa osallistunut Suomen lipun

206 Viipurin pamaus. Topi Vikstedtin al secco -maalaus 3. kerroksen Vaasa-salissa. Kuva: MMA.

suunnitteluun. Renessanssisaliin oli sijoitettu taiteilija Rurik Lindqvistin maalaus tanskalaisten ja ruotsalaisten meritaistelusta Suursaaren luona. Rakennuksen arkkitehtoninen keskipiste oli kolmannen kerroksen Vaasa-sali, jonka pöytien ääreen mahtui peräti 150 henkeä. Salin keskellä sijainnut kah- deksankulmainen muuripilari purettiin ja korvattiin neljällä toskanalaispilarilla, jotka kannattelivat välikaton jykeviä puuvasoja. Vaasa-salin puista kasettikattoa koristivat Entisen linnoituksen bastionien nimet. Katon keskiosasta löytyi niiden kaupunkien vaakunoita, joiden kanssa Viipuri oli ruotsalaisaikana ollut vilkkaissa yhteyksissä. Myös salin kalustus oli Ullbergin varta vasten suunnittelemaa. Salin valaisimet oli suunnittellut taiteilija Paavo Tynell. Ampuma-aukkojen pienet ikkunat loivat tilaan tunnelmallista valohämyä ja sulkivat ulkomaailman taakseen. Tor- nin sisustusta ja tunnelmaa pidettiin ”keskiaikaisena”.65 Näyttävin osa tornin koristelua oli Vaasa-salin seinille maalattu kuvasarja kaupungin historiasta. Humoristisista al secco -maalauksista vastasi viipurilaissyntyinen taiteilija Topi (Toivo) Vikstedt, arkkitehti Juhani Vikstedtin nuorempi veli.66 Hän oli käynyt Viipurin taiteenystävien piirustuskoulua vuosina 1904–1909, jolloin Uno Ullberg oli toiminut koulussa sommittelupiirustuksen opettajana. Taideopintoja hän oli jatkanut 1909–1912 Helsingin Taideteollisuuskoulussa hankkien syyslukukaudella 1912 vielä lisäopintoja Kööpenhaminassa muun

207 Kustaa Vaasa. Topi Vikstedtin al secco -maalaus 3. kerroksen Vaasa-salissa. Kuva: MMA.

muassa al secco -tekniikkaa opiskellen. Maailmansodan aikana Vikstedtillä oli Helsingissä yhdessä Harry Röneholmin ja Bruno Tuukkasen kanssa lyhytaikainen ”reklaamitoimisto” De Tre. Mainosten sijaan Vikstedtin keskeisiksi toiminta-alueiksi muotoutuivat pilapiirrokset ja kirjankuvitukset. Samana vuonna, jolloin Vikstedt työskenteli Pyöreän tornin seinämaalausten parissa, hän suunnitteli myös Akateemisen Karjala-Seuran mustan lipun ja siinä olevan tunnuksen. AKS:n keskeisiin riittiesineisiin kuulunut lippu oli vihitty valarituaalissa Vanhalla ylioppi- lastalolla toukokuussa 1923.67 Toisaalta Vikstedtin piirokset olivat hiljattain koris- taneet myös SDP:n kevätjulkaisun kansia.68 Vikstedtin tyyli oli kaukana kuivakkaasta ja kirjallishenkisestä historiamaa- lauksesta. Maalaukset, jotka kuvaavat Ruotsin vallan ajan tapahtumia Viipurissa aina linnan perustamisesta venäläisvalloitukseen (1710) saakka, varustettiin ruotsin-, suomen- ja latinankielisillä kuvateksteillä. Maalaussarja etenee kronologisesti sisäänkäynnistä katsottuna vasemmalta oikealle (suluissa olevat tekstit viittaavat maalausten kuvateksteihin). Aluksi todetaan Viipurin linnan perustajan Torkkeli Knuutinpojan saapuneen vuonna 1293 Viipuriin (Torgilus canutus …). Kuvatekstissä viitataan myös risti- retkeen osallistuneeseen Västeråsin piispa Petrus Elaviin (Petrus Elavi Carelobo- rum Apostolus). Vieressä oleva vaakunakilpeä pitelevä hahmo on yksi Viipurin 1400-luvun linnanisännistä, Kaarle Knuutinpoika Bonde, josta myöhemmin tuli myös Ruotsin kuningas (Carolus VIII Canuti Svecorum rex). Kaarlen kronikasta lainattu tekstikatkelma viittaa hänen suorittamiinsa suurisuuntaisiin rakennustöi- hin linnassa (Han bygde ..).

208 Pyöreän tornin tarjoilijatar. Valok. Pyöreästä tornista muodostui yksi kaupungin G. Heurlin. Kuva: Sandberg & Viherjuuri huvielämän keskuksista. Työväen pilalehti Piiska 1934, 67. irvaili piirroksessaan kirkkoneuvoston vapaa-ajan vietolle. Kuva: Piiska 1926/syksy, 13.

Laajin kohtaus maalaussarjassa kuvaa Viipurin piiritystä vuonna 1495, jolloin kaupunki oli moskovalaisten piirittämä. Maalaus liittyy vanhaan, Viipurin pamauksesta kertovaan tarinaan, jonka erään version mukaan linnan ja kaupungin puolustuksesta vastannut Knut Posse (Canutus Posse …) ajoi taikakeinojen ja räjähtävän ”helvetinkattilan” avulla moskovalaiset tiehensä ja pelasti kaupungin tuholta. Maalaus kertoo myös kuinka Viipurista tuli näin moskovalaisten hauta (Moscorum busta Wiburgum). Tämän kuvaelman vieressä on ratsailla yksi 1500-luvun alun linnanherrois- ta: Johan Hoya. Miekkaa pitelevä parrakas hahmo keskiseinällä esittää puolestaan tornin rakennuttajaa, Ruotsin kuningasta Kustaa Vaasaa (Conditor turris rotundae Gustavus Wasa). Tästä jonkin matkaa oikealle seisovat Vallin sarvilinnoituksen pohjakaavan äärellä sen suunnittelijat Johan de Mess ja Anders Målare. Seuraavat hahmot oikealla kuvaavat 1600-luvun kaupunkilaisten hurjaa ilonpitoa (Commis- satio ...). Maalauksessa kaupungin pormestarin pullea vatsa on sijoitettu muuri- pinnasta ulkonevan kiven kohdalle. Tästä oikealle ovat kuvattuina Ruotsin kunin- kaan Kustaa II Aadolfin sekä Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen piirteet. Kuvateksti viittaa Brahen vuonna 1638 alulle panemaan Viipurin katuverkon uu- distustyöhön (Illustrissimus domines Pehr Brahe ...). Maalaussarja – ja Ruotsin vallan aika – päättyy arvoitukselliseen tekstiin: ”Per aspera ad astra” eli ”Vaikeuksien kautta voittoon”. Tekstiin voi nähdä kätkeytyvän myös huumoria. Tekstin alla on ovi, jonka takana ovat ullakolle johtavat portaat.69 Arkkitehtuurin ja maalauskoristelun lisäksi kahvilan historiallista tunnelmaa pyrittiin vahvistamaan muillakin keinoilla. Ravintolan tarjoilijat oli puettu his-

209 Vaasa-sali oli 1920–30-luvulla lukuisten juhlien ja illanviettojen näyttämö. Kuva: Uno Ullbergin kokoelma. Arkkitehtuurimuseo.

toriallisiin pukuihin. Rakennustöiden aikana löytyneitä kanuunankuulia ja muita esineitä esiteltiin salin takorautaisella kalteriovella erotetussa museonurkkauk- sessa. Lisäksi leikkimieliset rakennuttajat rekonstruoivat fiktiivisen Knut Possen ”helvetinkattilan”, josta muistelmien mukaan nautittiin tulilientä myös kieltolain aikana. Boolikattila vihittiin vuonna 1924 Wiipurin Teknillisen Klubin vuosiko- kouksessa.70 Vaasa-salin seinälle oli maalattu saksankielinen värssy ”Das Wasser war zu jeder Zeit / Die schönste allen Gottes Gaben / Doch mich belehrt Beschei- denheit/Mann soll nicht stets vom Besten haben”, joka suomennettiin sanomalehti Karjalassa seuraavasti: ”Vesi totta varmahan / on paras juoma maailman, / mutt’ei köyhän kannata / aina juoda parasta …”.71 Pian Raittiuden Ystävien äänenkannat- tajassa soimattiin kahvilan muuttuneen kapakaksi.72 Ravintolan suuret avajaiset pidettiin 18. marraskuuta 1923. Muutostyön suunnittelijoiden ja koristeluun osallistuneiden taiteilijoiden lisäksi vieraiden joukossa nähtiin läänin maaherra Lauri Kristian Relander, II divisioonan komentaja ja muita paikkakunnan merkkihenkilöitä. Avajaisiin kutsuttu oli myös kaupunginvaltuuston jäsenet. Klubin puheenjohtaja arkkitehti Allan Schulman kumosi pu-

210 heessaan väitteet, että ”tornin historiallinen arvo olisi nyt suoritetusta muutokses- ta kärsinyt”.73 Ohjelmassa kuultiin myös Viipurin Laulu-Veikkojen esityksiä sekä kaupunginagronomi Eero Eerolan runo. Eräässä pöydistä istui myös Suomen Matkailijayhdistyksen edustajana yksityisajattelija Ernst Lampén, jonka mukaan puheissa ”isänmaa ja paikkakunta saivat ottaa vastaan ylitsevuotavia rakkauden tunteen ilmauksia.”74 Seisoessaan tornissa, joka oli rakennettu ”pitämään ryssiä loi- tolla maastamme”, hänkään ei päässyt irti suurpoliittisista mietelmistä.75 Suomen pisin raja oli Venäjää vastaan, joten juuri sen valtakunnan ja kansan kanssa tulisi elää parhaimmassa sovinnossa.76 Ajatukset tulivat vastustamattomasti Lampénin mieleen juuri Viipurissa, jonka tulisi nyt raottaa jälleen oveaan idän suuntaan suurimman vaaran mentyä ohi. Torni palveli jatkossa Wiipurin Teknillisen Klubin ja muiden järjestöjen ko- koustilana ja illanviettopaikkana. Se vakiintui myös paikaksi, jossa otettiin vastaan kaupunkiin saapuvat vieraat ja merkkihenkilöt.77 Tornin merkittävimpiin vieraisiin lukeutuivat Ruotsin kuningas Kustaa V vuonna 1925 ja Viron presidentti Konstantin Päts vuonna 1937.78 Isännät valaisivat vieraille kaupungin historiaa usein juuri Vaasa-salin seinämaalausten avulla. Kun Pohjoismaisten rakennuspäi- vien osanottajille tarjottiin 7. heinäkuuta 1932 tornissa lounas, tarjolla oli myös boolia Helvetinkattilasta – olihan kieltolaki juuri kumottu.79 Lisäksi Uno Ullberg oli paikalla kertomassa Viipurin historiasta seinämaalausten avustuksella. Näin myös seuraavana syksynä kun Amos Andersson ja Viipurin teatterin väki juhlivat ravintolassa ensi-iltaa.80 Elokuussa 1934 Suomen museoliiton neljännet museopäi- vät pidettiin Viipurissa. Ensimmäinen kokouspäivä päättyi kaupungin kutsuvie- raille tarjoamiin päivällisiin Pyöreässä tornissa.81 Ullberg oli jälleen paikalla selos- tamassa tornin historiallisia vaiheita, korjausta ja salin maalauksia. Kun tasavallan presidentti Kyösti Kallio vuonna 1938 vieraili Viipurissa, hänen rouvansa ehti tutustua Pyöreään torniin. Tällä kertaa tornin seinämaalauksia oli kutsuttu selosta- maan kirjailija Lempi Jääskeläinen.82 Torni oli avoin kaikille kaupunkilaisille, mutta se oli usein juuri porvarillisen Viipurin juhlatilaisuuksien keskiössä. Näin esimerkiksi 21. tammikuuta 1938 kun noin 300 Venäjänsaaren retkeen osallistunutta veteraania kokoontui toveri-iltaan palauttamaan mieliin muistoja vapaussodan ajoilta. Heidän lisäkseen paikalla oli muun muassa retkikunnan historiateoksen ”Karjalan nousu 1918” kirjoittanut Aarno Karimo.83 Huhtikuussa Viipurissa vietettiin puolestaan kaupungin valloituksen 20-vuotismuistojuhlia.84 Juhlien keskipistettä, sotamarsalkka Mannerhei- mia, olivat aamujunalla vastassa kenraali Öhqvist ja kaupunginjohtaja Tuurna. Päivän ohjelmaan kuuluivat muun muassa seppelten lasku sankaripatsaan äärelle ja vapaussodan rintamamiespäivälliset Pyöreässä tornissa. Mitä aikalaiset ajattelivat tornista? Millaisia ajatuksia heidän mielessään he- räsi astuessaan tähän historialliseen ravintolaan? Paikallisten sanomalehtien arviot muutostöistä olivat poliittisesta kannasta riippumatta myönteisiä. Eritoten Vikstedtin maalaukset saivat huomiota osakseen. Sanomalehti Maakansa sivuut- ti muutostyön verraten vähäisellä huomiolla, mutta paikkakunnnan päälehdessä, sanomalehti Karjalassa kuvailtiin seikkaperäisesti kaupungin uusinta nähtävyyt-

211 Sisäänkäynti 3. Kerroksen Vaasa-saliin. Vieressä ovi ullakolle (”Per aspera ad astra”). Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

tä.85 Sanomalehti Karjalan aamulehden arvion mukaan maalaukset olivat tornin ”arvokkaimmat ja hauskimmat nähtävyydet”.86 Taiteilija oli ehyesti pysytellyt vanhassa naivissa historiatyylissä ja huumorilla valanut kuviin verrattoman tunnun. Kaikki tornissa oli ”pienimpiä yksityiskohtia myöten … tyylikästä ja historiallista”. Myös sosialidemokraattien sanomalehti Kansan työ löysi Vaasa-salista ”hauskoja kalkkimaalauksia Wiipurin vanhimmasta historiasta”.87 Sanomalehti Wiborgs Ny- heterin mukaan torni oli ”elävä muistomerkki kaupungin kunniakkaasta ja vaihe- rikkaasta menneisyydestä”.88 Seinä- ja kattomaalausten symbolisen sisällön kuvailu tuli kuitenkin jättää asiaan paremmin vihkiytyneelle. Tehtävään tarttui joululeh- dessä ”Jul i Tyrgils stad” toimittaja Herman Hultin. Porvarilliselle ja ruotsinkieli- selle Hultinille torni poliittinen viesti oli kristallinkirkas. Hänen mukaansa torniin astuvan mieleen tuli vastustamattomasti heti ”mennyt Viipuri ja sen kunniakas tehtävä länsimaisen kulttuurin uloimpana vartijana ja etuvartioasemana idässä”.89 Hultin ei vaikuta olleen ajatuksineen yksin. Samankaltaisia ajatuksia tuntuu juontuneen mieleen syksyllä 1924 kun joukko Helsingin ruotsinkielisen raken-

212 Tunnelmallinen ikkunasyvennys Vaasa-salista. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

nusmestariyhdistyksen (Svenska Byggmästarföreningen i Helsingfors) jäseniä vieraili kaupungissa.90 Isäntinä ja oppaina Viipurissa olivat arkkitehti Uno Ullberg ja rakennusmestari August Carlsson. Ensiksi vieraat tutustuivat linnaan ja kiertelivät mäkisiä vanhankaupungin katuja. Tätä seurasivat käynti satamassa ja uudemmissa kaupunginosissa. Kierros päättyi aamiaiseen Pyöreässä Tornissa, jonka jälkeen rakennusmestari Udd kiitti isäntiä. Matkakertomuksessa nousi tässä kohtaan mieleen ajatus Viipurin merkityksestä: ”Kuinka vastuullinen etuvartio Viipuri onkin muinaisina aikoina ollutkaan ja kuinka vastuullinen etuvartio se on vielä tänä päi- vänä. Koko länsimainen Eurooppa ja etenkin Skandinavia katsovat ylös Viipuriin, – vankkaan rajaan itämaista barbariaa vastaan.”91 Ruokailun jälkeen kokoonnut- tiin vielä Vaasa-saliin kuuntelemaan selostusta kaupungin ja tornin historiasta. Ajatus Viipurista lännen etuvartiona eli vahvana, kun Suomen lotat kokoon- tuivat Viipurissa 28.–29. marraskuuta 1925. Paikalla oli myös porvarillisen Viipu- rin näkyviä hahmoja maaherrasta ja hiippakunnan piispa Erkki Kailasta alkaen. Ensimmäisenä kokouspäivänä lauantaina kuultiin muiden muassa Viipurin Lau- luveikkoja ja Lempi Jääskeläistä, joka esitti sepittämänsä isänmaallisen runon ”Ephialteen äiti”. Sunnuntaina klo 10–11 oli vuorossa suojeluskunnan piiripäälli- kön Aarno Karimon esitys Venäjän pyrkimyksistä. Karimon mukaan kysymys ei ollut siitä, syttyykö sota Suomen ja Venäjän välillä, vaan koska se syttyy.92 Klo 11–

213 Pyöreä torni oli 1930-luvulla vanhankaupungin tärkein matkailunähtävyys. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

12 oli vuorossa O. J. Brummerin esitys Viipurin historiasta. Pirteä, elävä ja huumo- rin höystämä esitys päättyi loppuponteen: Kun Viipuri kestää, kestää muu Suomi. Esityksiä seurasivat kahvit Pyöreässä Tornissa arkkitehti Juhani Vikstedtin ja arkkitehti Uno Ullbergin selostaessa tornin ja kaupungin muiden vanhojen rakennusten historiaa. Tämän jälkeen riennettiin vielä katselemaan historiallisia nähtä- vyyksiä arkkitehtien johdolla.93 Kaupunkiin saapuvien arkkitehtienkin vierailu saattoi sujua osittain perin isänmaallisessa hengessä. Kesällä 1926 Suomessa järjestettiin seitsemäs pohjoismainen arkkitehtitapaaminen. Tanskalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja suomalaiset arkkitehdit vierailivat 30. kesäkuuta myös Viipurissa. Tutustumiskohteina olivat linna, vanhakaupunki, Monrepos ja Venäjänsaari. Päivien ohjelmalehtinen sisäl- si nelisivuisen johdannon kaupunkiin ja sen historiaan tietenkään Viipurin pamausta unohtamatta. Venäjänsaaren muistomerkin äärellä pitämässään puheessa arkkitehti Juhani Vikstedt korosti saaren merkitystä vapaussodassa ja luki muis- tomerkkiin kaiverretun Eero Eerolan isänmaallisen runon. Ennen lähtöä takaisin kaupunkiin kajautettiin vielä Maamme-laulu. Illallisella Pyöreässä tornissa legenda Viipurin pamauksesta palautettiin vielä kuulijoiden mieliin. Tällä kertaa sen tulkitsi – todennäköisesti ruotsin kielellä – runoilija ja antiikin kulttuurin tunti- ja Emil Zilliacus, jolle tarina oli entisenä viipurilaisena tuttu. Arkkitehtitapaami- sen osanottajalistalla mainitaan muun muassa arkkitehdit Birger Brunila, Gustaf Strengell, Nils Wasastjerna ja Alvar Aalto, joka ei tuolloin ollut vielä sinkoutunut maailmanmaineeseen. Ulkomaisista vieraista tunnetuin lienee ollut Tukholman kaupungintalon suunnittelija, arkkitehti Ragnar Östberg.94

214 Edellä kuvatut porvarillisesta aatemaailmasta kumpuavat juhlavat, poliittisvä- ritteiset merkitykset saivat pian monen mielessä todennäköisesti tehdä tilaa seura- ja huvielämän muistoille. Kieltolain aikaan poliisilaitosta vastapäätä sijaitsevassa tornissa nautittiin ”kovaa teetä” ja tornissa kaikuivat ”joka ilta reippaat Shimmy- ja Foxtrot-sävelet”.95 Talvella 1927–1928 tornissa viihdyttivät uusine kiihkeine ryt- meineen Eugen Malmstén ja The Flappers Dance Band. ”Keskiaikaisiin” pukuihin puettujen suomalaisten tyttöjen ja jatsia soittavan orkesterin omalaatuinen yhdis- telmä jäi ulkomaalaisenkin mieleen.96 Aivan kaikkien mieleen ei populaarikulttuu- rin tunkeutuminen kunnianarvoisaan muinaismuistoon ollut. Arkkitehti Gustaf Strengelliä häiritsi tornin muuttuminen tanssipaikaksi.97 Kansan suussa huvielä- män keskus sai nimekseen ”Pyörivä”.98 Uudistettu Pyöreä torni kiinnitti myös ulkomaisten vieraiden sekä matkaoppaiden laatijoiden mielenkiinnon ja nousi nopeasti vanhan linnan rinnalle kaupungin tärkeimpien turistinähtävyyksien joukkoon. Torni ja sen ”keskiaikainen” sisustus saivat sijan maineikkaan Karl Baedekerin saksalaisessa matkaoppaassa.99 Teokses- saan ”Finland, Estland och Lettland på 3x8 dagar” (1938) ruotsalainen sanomaleh- tinainen, kääntäjä ja tuottelias matkaoppaiden laatija Ellen Rydelius puolestaan katsoi parhaaksi aloittaa orientoitumisensa ajassa ja paikassa Viipurissa nimenomaan tornin ala-aulan historiallisen kartan äärellä.100 Myös paikallinen ruokakulttuuri ja omaleimainen ravintolaympäristö saivat myönteisiä arvioita. Ruotsalainen kirjailija ja kirjallisuuskriitikko Gösta Attorpsin huomion kiinnitti erityisesti ruotsalainen ”smörgåsbord”.101 Australialaissyntyinen kirjailija ja sanomalehtimies Frank Fox puolestaan piti ”Paksua Katariinaa” eräänä Euroopan kiinnostavimmista ravinto- loista.102 Torni syrjäytti eräissä mielikuvissa jopa kaupungin perinteisen symbolin, linnan keskustornin. Muistellessaan Cardiffista käsin Viipuria brittiläisen F. J. Nor- thin mieleen nousi ensimmäisenä juuri kauppatoria hallitseva Pyöreä Torni.103 Pyöreä torni kohosi linnan ohella kaupungin tärkeimmäksi historialliseksi tu- ristinähtävyydeksi. Torni oli muuttunut Viipurin historian kiviseksi kuvakirjaksi. Se puhui kieltä, joka vastasi poliittista valtaa pitävien arvomaailmaa ja sosiaalista todellisuutta.

”Tarpeeton muukalaisvallan muisto”

Ja kun venäläisyys on saatu poistetuksi, on kaupunki saava yhä kotimaisemman leiman. Suuret ja vaativat tehtävät odottavat siis vanhaa V[iipur]:ia, uuden Suomen lukkoa. ”Viipuri”. Tietosanakirja X, 1230 (1919, Brummer, O. J.)

Itsenäistymisen jälkeen Viipurin rakennettua ympäristöä oiottiin valkoisen Suo- men arvomaailman mukaiseksi ja venäläisvallan merkkejä kaupunkikuvassa poistettiin. Prosessi oli hidas, se ei noudattanut yhtenäistä suunnitelmaa eikä se johtanut kaikenkattavaan lopputulokseen. Monet toimenpiteistä olivat perusteltuja

215 myös puhtaasti käytännöllisistä syistä. Osaan toimenpiteistä kohdistui arvostelua myös porvarillisten piirien taholta. Viipurin katukilvet ovat heijastelleet tuuliviirien lailla poliittisten tuulten suunnanmuutoksia. Autonomian ajan lopulla oli ensin palloteltu katukilvissä esiintyvien kielten järjestystä. Entinen kaupunginarkkitehti Brynolf Blomkvist muisteli myöhemmin uusineensa vuonna 1889 tehtyjen katukilpien (ruotsi-suomi-venäjä) kielten järjestystä kahteen otteeseen.104 Venäläistämisen hengessä an- netun asetuksen velvoittamana valtuusto myönsi 7. huhtikuuta 1904 varoja uusien katukilpien (venäjä-suomi-ruotsi) hankkimiseen.105 Pian tilanne kuitenkin muuttui ja marraskuun manifesti vuonna 1905 lopetti venäläistämistoimet maassa. Nyt kielten aiempi järjestys voitiin jälleen palauttaa. Miten ripeästi tähän ryhdyttiin, ei ole tiedossa. Karjala-lehdessä valiteltiin kuitenkin vielä elokuussa 1906, että Bobrikovin aikaiset katukilvet, joissa venäjänkieli oli ylimmäisenä, olivat yhä kadunkulmissa.106 Vuonna 1918 heti kaupungin valtauksen jälkeen uusi kaupunginkomendantti, Tampereen puhdistuksesta vastannut kapteeni Gustaf Adolf Finne antoi julistuk- sen, että kaikki venäjänkieliset nimet ja kilvet oli poistettava 48 tunnin kuluessa.107 Toteutuiko kilpien poisto Finnen toivomalla ripeydellä, ei ole tiedossa. Joka tapauksessa kaupunginvaltuusto myönsi syyskuussa määrärahan uusien katukilpien hankkimiseksi.108 Seuraavana kesänä ainakin Kolikkoinmäellä oli vielä näh- tävillä muutamia kilpiä, joissa ”ryssänkieli vielä komeilee entisellä paikallaan”.109 Jossain vaiheessa 1920-lukua katukylteistä hävisi venäjän lisäksi ruotsin kieli. Tammikuussa 1919 oli jo siellä täällä nähtävillä sinivalkoisia, pelkästään suo- menkielisiä katukilpiä. Myös sanomalehti Wiborgs Nyheterin toimitus oli saanut talonsa ulkoseinälle sellaisen. ”Olisiko liikaa pyydetty, että Torkkeli Knuutinpo- jan kaupungissa myös ruotsinkieliset nimet olisivat esillä?” lehdessä kyseltiin.110 Ruotsinkielen häviämistä vauhditettiin etenkin koulujen läheisyydessä repimäl- lä irti katukilpiä. Aitosuomalaisuuden vastapainoksi joukko suomenkielisiä katu- kilpiä sai osakseen saman kohtalon.111 Jatkossa pelkästään suomenkieliset kyltit heijastelivat ruotsinkielisen väestönosan entisen valta-aseman menetystä. Kau- pungin ainoan ruotsinkielisen sanomalehden, Wiborgs Nyheterin päätoimittaja Herman Hultin kommentoi tapahtunutta vuonna 1927 seuraavasti: ”Epäkunnoit- tava nykyaika on pyyhkinyt pois jopa vanhat ruotsalaiset kadunnimet muinaisilta kaduilta ’kreivin’ ajoilta, mutta vaikka nimikyltit nykyään vaikenevat, niin Van- hankaupungin kivet puhuvat ja kertovat mitä ruotsalainen oikeusjärjestys, ruotsalainen yritteliäisyys ja ruotsalainen miesvoima ovat saaneet aikaan Torkkelin Knuutinpojan kaukaisista ajoista lähtien Karjalan vanhassa pääkaupungissa.”112 Näkyviä suomalaistamiseen yllyttäjä oli ollut ”muinais- ja arkistojen tutkija” Kaarle Soikkeli. Sisällissodan aikana hän oli kantanut huolta kaupungin historiallisten aarteiden säilymisestä. Huhtikuussa 1918 hän oli tehnyt punaiselle kaupunginvaltuustolle ehdotuksen, joka koski kaupungin arkiston, lääninhallituksen arkiston ja arvokkaiden taideteosten, kuten Edelfeltin, Gallen-Kallelan ja Järne- feltin maalausten suojaamista, mikäli kaupunki joutuisi sotatoimien tantereeksi. Tampereen tuhoisa taistelu oli juuri käyty ja valkoiset joukot olivat lähestymäs-

216 Pieni yksityiskohta 1920-luvun kuvassa kertoo uudesta aikakaudesta. Katukilpi ”Harmaiden veljesten katu” on ilman venäjän- ja ruotsinkielisiä vastineitaan. Kuva: Arkkitehtuurin laitos. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Aalto-yliopisto.

sä Viipuria. Soikkeli tarjosi punaisille apuaan kulttuuriaarteiden turvaamisessa, mutta edellytti, että hänelle suodaan ”tarvittava koskemattomuus”. Soikkeli oli tarvittaessa valmis äärimmäisiin toimenpiteisiin. Olen ”myös valmis paikalla- ni vaikka kuolemaankin, jos vuosisatain muistojen säilyttäminen sitä vaatii” hän julisti.113 Muinaismuistoja suojaavaksi ihmiskilveksi Soikkeli ei lopulta joutunut. Kaupungin valloituksen jälkeen hän omistautui keräämään talteen juuri päätty- neen ”vapaussodan” muistoja.114 Sen sijaan venäläisyyden muistojen Soikkeli toivoi häviävän. Pian kaupungin valtauksen jälkeen hän vaati sanomalehti Karja- lassa Pietari Suuren patsaan poistamista, kasarmien siirtämistä pois keskustasta, linnan luovuttamista kaupungille ja venäläisten koulujen korttelin luovuttamista toisiin tarkoituksiin.115 Moni Soikkelin toiveista toteutuikin. Näkyvimpiä venäläisvallan poliittisia tunnuskuvia kaupunkikuvassa tuhottiin. Näihin kuuluivat venäläisten sotilasviranomaisten Viipurin valtauksen muistoksi vuonna 1910 pystyttämät tai alulle panemat muistomerkit. Pietari Suuren patsas Tervaniemen kalliolla kaadettiin heinäkuussa 1918.116 Muualtakin Suo- mesta tutun tervasutihyökkäyksen uhriksi joutunut obeliski ulomman Haminan- portin edessä poistettiin 1920-luvulla.117 Keskeneräiseksi jääneen venäläisen so- tilaskirkon raunio seisoi pitkään tyhjillään, toimittaja Ilmari Raekallion sanoin ”vertauskuvana Venäjän vallan murtumisesta Suomessa”.118 Rakennus sai uuden, suomalaiseen yhteiskuntaan sovitetun käytön maakunta-arkistona. Arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelema muutostyö valmistui vuonna 1933.119

217 Vanhassakaupungissa moni rakennus muutti käyttötarkoitustaan. Vanha tuomiokirkko (tontti 71a), joka vuodesta 1913 oli palvellut ortodoksisena soti- laskirkkona, uudelleenvihittiin heti valkoisen armeijan voitonparaatin jälkeen evankelisluterilaiseksi sotilaskirkoksi kenraali Mannerheimin läsnäollessa 1. toukokuuta 1918.120 Keskuskasarmit (tontit 146–148) ja päävartio luovutettiin puo- lustusvoimien käyttöön. Sotilaskoulu Linnankadulla muuttui metsähallinnon piirikonttoriksi (tontti 110).121 Venäläinen kansakoulu ja insinöörivirasto (tontti 47–48) luovutettiin Etsivän keskuspoliisin käyttöön. Kreikkalaiskatolisen piispan virkatalo (tontti 112) annettiin Savonlinnasta Viipuriin siirretyn hiippakunnan piispan käyttöön vuonna 1925.122 Keisarinkadun (Luostarinkadun) kasarmit (tontti 135) siirtyivät kaupungin poliisilaitoksen haltuun.123 Kuten muuallakin Suomessa eräitä kaupunginosien ja katujen nimiä suo- malaistettiin. Tämä tapahtui kuitenkin vasta vuonna 1929 eivätkä suomalaistamiseen liittyvät muutokset saaneet yksimielistä hyväksyntää. Suomalaistamisen lisäksi nimistötyön lähtökohtina olivat laajat alueliitokset ja uudet asemakaavoi- tetut alueet. Koska nimistötyön yhteydessä tarkistettiin kaikki kaupungin kadunnimet, hankkeeseen liittyi kaupungin nimistön suomalaistamisen lisäksi myös monia muita, esimerkiksi oikeinkirjoitukseen ja nimistön johdonmukaisuuteen liittyviä näkökohtia. Valtuuston kaupunginosien ja katujen nimien tarkistamista ja muuttamista varten asettama toimikunta sai ehdotuksensa valmiiksi 30. marraskuuta 1927.124 Toimikunta oli työssään noudattanut periaatetta, että ”historiallista oikeutusta vailla olevat vaikeasti lausuttavat ja ilmeisesti muukalaiset nimet olisi poistettava.” Uusiksi kaupunginosien nimiksi haluttiin muun muassa Kaleva ”[v]enäläisyyteen vivahtavan Anina … nimen sijaan” ja Siikaniemi Venäjän keisarinnan mukaan nimetyn Pyhän Annan osan sijaan, koska asutusalueen alkuperäinen nimi oli Siika- niemi. Entinen linnoitus ehdotettiin lyhennettäväksi muotoon Linnoitus. Entisen Linnoituksen kadunnimistä haluttiin poistaa vieraita elementtejä. Ka- tariina Suuren mukaan nimetty Katariinankatu ei enää kelvannut, koska ”nimi- muoto ei ole käytännössä suomalaisena nimenä ja on tarpeeton muukalaisvallan muisto.” Luostarikatu tuli saada Pietari Suuren mukaan nimetyn Keisarikadun nimeksi, koska se on kadun alkuperäinen nimitys. Fresenkatu piti korvata Pamp- palankadulla, koska entinen nimi tuottaa ”lausunnollisia vaikeuksia” ja Pamp- palantorni on aikoinaan sijainnut kadun päässä. Aleksanterinkatu piti vaihtaa Suomenlahdenkaduksi, koska toimikunta piti nykyistä nimeä ”tarpeettomana muukalaisuuden muistona” ja Aleksanteri ei yleensä enää ole käytössä suomalaisena etunimenä. Toisena mahdollisuutena toimikunta esitti nimeä Vapaan Suo- men katu. Arkkitehti Uno Ullbergin ja arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin allekirjoitta- massa asemakaavatoimikunnan lausunnossa ei historiallisten nimien muuttami- seen suhtauduttu myönteisesti. Toimikunta ei pitänyt tärkeänä Aleksanterinka- dun nimen muuttamista ja Katariinankadun nimityskin voitaisiin sen mukaan

218 säilyttää. Myös Fresenkadun nimen voisi säilyttää. Kaupunginosista Pyhän An- nan Kruunun nimi olisi säilytettävä, koska ”nimi Pyhän Annan Kruunu kauniilla tavalla täydentäisi vanhojen kaupunginosiemme arvokasta historiallista nimis- t ö ä .” 125 Myöskään rahatoimikamarin asettama toimikunta ei ollut erityisen innostu- nut menneiltä ajoilta periytyvien historiallisten ja vieraskielistä alkuperää olevien nimien poistamisesta.126 ”Vaikkakin tällaisten nimien ääntäminen ehken vielä voi tuottaa jonkunverran vaikuksia suomea puhuvalle, niin ovat ääntämisvaikeu- det yleisen sivistyksen nopeasti edistyessä varmaankin pian voitetut” toimikunta arveli.127 Jos Aleksanterinkadun nimi välttämättä halutaan muuttaa, olisi Karja- lankatu sopiva nimi. Katariinankadun nimeä ei liene syytä muuttaa, mutta jos se tehdään Kuningattarenkatu olisi luonnollisin. Fresenkadun nimi olisi mieluiten säilytettävä. Valtuuston pyynnöstä Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden vt. professori E. A. Tunkelo, joka oli osallistunut kadunnimien tarkistukseen myös Helsingissä, antoi aiheesta lausunnon.128 Itsekin sukunimensä suomalaistanut ja maan ylimpänä suomen kielenhuoltajana toiminut Tunkelo (vuoteen 1901 asti Ekman) kannatti Pamppalankatua Fresenkadun tilalle, koska Fresenkatu on ”supi suomalaisen vaikea ääntää”. Samoin nimiä Torkkeli Knuutinpojan tori ja Kaar- le Knuutinpojan tori Tunkelo piti suomalaisille hankalina, koska sanojen alussa oli konsonanttiyhtymä kn. Sen sijaan Aleksanterinkadun nimen muuttaminen ei ollut oikeakielisyyskysymys, johon hänen olisi tarvinnut puuttua. Tunkelo tote- aa kuitenkin, että Helsingissä kadunnimi tulee muuttumattomana säilymään. Jos ”tunnesyyt Viipurissa tulisivat ratkaisemaan kysymyksen toisin”, Tunkelo ehdotti nimeksi Väinämöisenkatua. Myös Katariinankatu tuli Helsingissä säilyttämään vanhan nimensä. Jos valtuusto Viipurissa halusi nimen vaihtamista, niin ehdote- tuista nimistä oli Linnankatu paras. Saatujen kommenttien jälkeen valtuusto asetti vielä valiokunnan pohtimaan nimistöasiaa.129 Kaupunginvaltuusto hyväksyi valiokunnan ehdotuksen pohjalta uudet kadunnimet 5. helmikuuta 1929.130

219 Entisen linnoituksen nimistöön 1929 tehdyt muutokset: –1929 1929– Kaupunginosat Entinen Linnoitus Linnoitus Kadut Agricolan Katu Aleksanterin Katu Karjalankatu Etelävalli Katu Etelävalli Freesen Katu Pamppalankatu Harmaidenveljesten Katu Hovioikeuden Katu Juuste(e)nin Katu Karjaportin Katu Kasarmin Katu Kaarle Knuutinpojankatu Katariinan Katu Linnankatu Keisarin Katu Luostarinkatu Kirkko Katu Piispankatu Koulu Katu Mustainveljesten Katu Pohjois Valli Katu Pohjoisvalli Possen Katu Tuomiokirkonkatu Teatterin Katu Possenkatu Tehdas Katu (korttelien 39 ja 40 kohdalla) Pontuksenkatu Tehtaankatu Tori Katu Torkkelin Katu Uudenportin Katu Vaasan Katu Vahtitornin Katu Vesiportin Katu Aukiot Kauppatori - Munkkitori Paraatikenttä Urheilukentät Koulukenttä Uusi Raatihuoneentori Raatihuoneentori Vanha Raatihuoneentori Torkkel Knuutinpojantori Sillat Turun silta Linnansilta

220 1920–30-luvun kuvateoksissa ja postikorteissa vanhat linnoitukset olivat tukevasti itsenäisen Suomen sotilaiden käsissä. Kuvan vartiosotilas seisoo linnoituksen päävartion edessä. Kuva: Helios Oy:n valokuvakokoelma. Eino Partasen perikunta.

Ruotsalaisajan linnoitukset tuntuivat puhuvan hallitseviin arvoihin sopivaa poliittista kieltä. Ne todistivat Suomen ja Viipurin historiallisesta asemasta osana läntis- tä kulttuuripiiriä. Entä sitten venäläisajan linnoitukset, jotka eivät sopineet tähän kertomukseen? Näkyikö 1920–30-luvun suomalaiskansallisuus ja isänmaallisuut- ta korostava kulttuuri-ilmasto suhtautumisessa venäläisajan rakennusperintöön? Venäläisten muistomerkkien kohtalo valkoisessa Viipurissa näytti aluksi olevan vaakalaudalla. Kun Pietarin Suuren patsas suistettiin jalustaltaan heinäkuussa 1918, arkkitehti Juhani Vikstedt protestoi ankarasti taideteoksen tuhoamista vastaan. Valkoisen armeijan sotilaat olivat Vikstedtin mukaan menneet kulttuuribar- bariassa yhtä pitkälle kuin ”punikit”. Rakennuksia ja patsaita tulisi Vikstedtin mukaan tarkastella ainoastaan niiden taiteellisen laadun eikä ideologisen sanoman perusteella. Kuuluisan kuvanveistäjän muovailema patsas oli kaupungin onnistu- nein ja sille olisi mahdollista löytää muu soveliaampi paikka. Sama käsitys oli esillä myös paikallisessa työväenlehdessä, Itä-Suomen työmiehessä.131 Vikstedt pelkäsi, että ”ennen pitkää joutuu ehkä moni kaunis venäläinen kirkko tai yksityisraken- nus venäläiseltä ajalta revittäväksi vain sen takia, että se on venäläinen”. Vikstedt katsoi tarpeelliseksi ilmoittaa toimivansa yksinomaan kunnoituksesta taidetta kohtaan eikä minään venäläisystävänä.132 Mikä sitten tulkittiin venäläiseksi arkkitehtuuriksi? 1920-luvun Suomessa tuohtumusta herättivät eritoten venäläisten sotilaskirkkojen sipulikupolit, ”rys-

221 sänsipulit”. Ne saivat monella paikkakunnalla väistyä, kun rakennuksia muutettiin uusiin käyttötarkoituksiin. Näin kävi muun muassa Suomenlinnassa, Hämeenlin- nassa ja Viipurin Papulassa, jossa valtioneuvosto luovutti entisen venäläisen so- tilaskirkon Viipurin N.M.K.Y:lle.133 Yhdistyksen julkaisemassa lehdessä todettiin, että korjausten myötä ”katoaa rakennuksesta kokonaan se räikeä venäläisyyden leima, joka siinä nyt esiintyy niin silmiinpistävänä ja rumana.”134 Vanhassakaupungissa ei tällaisia rakennuksia ollut. Uudella raatihuoneentorilla seisova kreikkalaiskatolisen kaupunkiseurakunnan kirkko, Kristuksen kir- kastumisen katedraali, edusti uusklassista arkkitehtuuria. Valtio oli takavarikoinut rakennuksen keväällä 1918, mutta toimenpide oli pian peruttu.135 Kirkko säilyi tal- visotaan asti seurakunnan käytössä. Venäläissotilaiden jälkeensä jättämien kasarmien kohdalla tilanne oli toinen. Ainakaan keskuskasarmeilla ei nähty olevan suuremmin historiallista tai esteet- tistä arvoa. Sortokaudella viipurilaispuheenvuoroissa oli toivottu venäläiskasar- mien väistyvän kaupungin keskustasta. Vuonna 1910 Wiborgs Nyheterin pääkir- joitus oli todennut, ettei ”ole mitään epäilystä siitä, etteikö kaupungin olisi jossain vaiheessa ennemmin tai myöhemmin saatava jälleen haltuunsa tämä vääryydellä siltä otettu alue, joka nyt niin onnettomasti rumentaa kaupunkikuvaa”.136 Vuonna 1918 kasarmialue päätyi Suomen valtion haltuun. Toimitusjohtaja Väinö Tannerin johdolla sotasaalisalueiden kohtaloa pohtinut komitea piti kasarmialueen sijaintia keskellä kaupunkia ”sopimattomana” ja ”rumentavana”.137 Sitä paitsi aluetta katsottiin tarvittavan kaupungin rakennustarkoituksiin. Paikkaa pidettiin erinomaisena jopa uudelle kaupungintalolle. Joitain vanhoista kasarmeista arveltiin voitavan muuttaa kaupungin virastorakennuksiksi. Viipurin asemakaava-arkkitehti Ot- to-Iivari Meurman oli jo vuoden 1921 ohjelmallisessa yleisasemakaavassa ehdottanut pienen torin raivaamista keskuskasarmien alueelle.138 Se olisi ollut osa kaupungin uutta monumentaalista keskusta, jollainen Viipurista koettiin puuttuvan. Meurman piti hengissä ajatusta keskuskasarmien tilalle muodostettavasta monu- mentaalisesta keskuksesta vielä 1930-luvulla. Suunnitelmat olisivat edellyttäneet kaikkien vanhojen kasarmirakennusten sekä 1860-luvun kansakoulun purkamista.139 Toteutukseen asti eivät ajatukset edenneet. Keskuskasarmit säilyivät Suomen armeijan käytössä kaupungin menetykseen asti. Venäläiskauden valleja ei vanhassakaupungissa ollut jäljellä, mutta ainakin asiantuntijoiden piirissä venäläisten 1700-luvulla rakennuttama Pyhän Annan kruunun linnoitus laskettiin osaksi kaupungin arvokasta rakennusperintöä. Vuon- na 1927–1928 siihen kuuluvat Haminan portit dokumentoitiin mittaamalla ja valokuvaamalla sekä korjattiin kaupungin muinaismuistojen valvojan Otto-Iiva- ri Meurmanin ja kaupunginarkkitehti Paavo Uotilan johdolla.140 Portin klassiset piirteet kelpasivat niin arkkitehti Juhani Vikstedtin Suomen kaupunkien vanhaa rakennustaidetta esittelevän kuvateoksen (1926) kuin Viipurin vuoden 1938 mes- sulehtisenkin kanteen.141 Kun 1930-luvulla kävi ilmi, että armeija oli vaurioittanut Pyhän Annan kruunun valleja käyttämällä vallihautoja ampumaratana ja ottamalla valleista maata ja turvetta, muinaismuistojen valvoja Otto-Iivari Meurman otti yhteyttä kaupungin komendanttiin. Meurmanin mukaan Pyhän Annan Kruunun

222 vallit olivat arvokkaita, vaikka ne olivatkin ”entisten sortajiemme rakentamia”.142 Varuskunnan päällikkö antoikin ohjeet vanhojen vallimuurien valvonnasta ja hoidosta. Niihin sisältyi kehotus välttää kaikkea, joka voisi vaikuttaa haitallisesti vallien säilymiseen.143 Viipurin linnoituksen venäläinen rakennusperintö kytkettiin osaksi suomalai- sisänmaallista kertomusta. Vuoteen 1918 asti päävartio, linna, lukuisat kasarmit ja Pyhän Annan kruunu olivat olleet venäläisen sotaväen hallussa. Suomalaisten kä- siin jouduttuaan muistot venäläisajasta, kuten katsoiskotkat porttien päällä, saivat väistyä. 1920–30-luvun kuvateoksissa ja postikorteissa vanhojen vallien ja päävar- tion äärellä seisoivat kenttäharmaissaan teräskypäräiset suomalaissotilaat. Kuvat todistivat, että Viipurin linnoitus oli tukevasti itsenäisen Suomen käsissä. Vanhassakaupungissa oli säilynyt joukko 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun kaupunkitaloja, jotka oli rakennettu venäläisen linnoitushallinnon mallijulkisivujen pohjalta. Juuri Venäjästä irtautuneessa Suomessa arkkitehdit ihailivat Ka- tariina II:n ja sen jälkeisen ajan uusklassista arkkitehtuuria ja tuolloin vallinnut- ta yhtenäistä kaupunkikuvaa. Arkkitehti-lehdessä viitattiin myönteisessä valossa venäläisen insinöörihallinnon toimintaan ja sen synnyttämään yhtenäiseen kaupunkikuvaan Viipurissa.144 Arkkitehti Uno Ullberg katsoi, että ”[m]eidän päivien Viipurissa on Katariina II:en aikuisilla rakennuksilla arvokas asema.”145 Katariina II:n määräyksestä 1780-luvulla alkanut julkisivukaavioiden käyttö sai tunnustusta myös asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurmanilta: ”Tällaisesta, miltei nykyai- kaisesta, ja joka tapauksessa varsin tehokkaasta taiteellisesta valvonnasta oli seurauksena se, että rakennukset tulivat yhtenäisiä, rinnakkain soveltuvia, sekä katukuvat harvinaisen ehjiä ja vaikuttavia. Valitettavasti on moni näistä tällä ajalla, tavallisesti kaksikerroksiseksi muuratuista kivitaloista saanut väistyä uudemman, usein aivan surkuteltavan näköisen luoman tieltä.”146 Jopa muistot Venäjän keisarinnasta olivat arvossaan. 1920-luvun lopulla tehtiin korjaustöitä huoneistossa, jossa Katariina II oli Viipurissa käydessään asunut (Katariinankatu 3). Tällöin huoneistosta poistettiin kaksi kaunista kaakeliuunia ja rokokoo-tyylinen ovikehys. Tästä entisestä Weckroothin talosta pelastetut esineet siirrettiin Viipurin museoon Katariina II:n huoneeseen.147 Vikstedtin pelkäämää ”venäläisten” rakennusten purkuaaltoa ei Viipurissa koettu.

223 224 HISTORIALLINEN VANHAKAUPUNKI

Kauneuden jäljillä

Antaako ”uusi meille täyden korvauksen siitä, minkä se on meiltä riistänyt. Kulttuuri-ihmisen vastaus lienee useimmiten kieltävä. Liike- elämän edistys luo kyllä virkeyttä ja taloudellista hyvinvointia, mutta se ei pysty korvaamaan sitä runollisuutta, mikä muinoin henki vastaamme lukuisista pikkukaupungeistamme.” (Juhani Vikstedt: Suomen kaupunkien vanhaa rakennustaidetta, 1926, 1.)

1920–30-luvulla vanhankaupungin tunnelmalliset katunäkymät ja historiallinen kaupunkikuva kiehtoivat kulttuuriväkeä: arkkitehteja, kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja toimittajia. Historialliset kaupunkinäkymät edustivat heille harmoniaa ja kauneutta, joita nykyaika tuntui olevan kyvytön tarjoamaan. Vanhojen kaupunginosien historiallisten ja esteettisten arvojen puolustajien etunenässä oli joukko arkkitehteja. Omasta mielestään heillä oli vastassaan lähin- nä taloudellisia ja käytännöllisiä arvoja ymmärtävä suuri yleisö, jolle historialliset ja esteettiset arvot olivat vieraita. Arkkitehti ja kulttuurin monitoimimies Gustaf Strengell päivitteli kirjassaan ”Kaupunki taideluomana” ihmisten välinpitämättö- myyttä historiallisten kaupunkien kauneusarvoja kohtaan ja ymmärtämättömyyt- tä kaupunkirakennustaiteen suhteen. Hänen tarkoituksenaan oli korjata tilannetta opettamalla suurta yleisöä arvostamaan kaupunkia taideluomana. Teoksensa esipuheessa Strengell maalasi lukijalle maassa vallitsevaa asiaintilaa: ”Syvästi valitet-

Vesiportinkatu. Frans Nybergin grafiikanlehti. Vesiportinkatu ja Karjaportinkatu olivat vanhankaupungin tunnetuimmat historialliset katunäkymät. Vesiportinkadun vanhan tuomiokirkon kellotor- niin päättyvä katunäkymä toistui 1920- ja -30-luvulla lukuisissa valokuvissa, postikorteissa, piirroksissa ja maalauksissa. Sanomalehti Wiborgs Nyheter kuvaili vanhankaupungin näkymiä vuonna 1926 seuraavasti: ”Meillä on kaupunginosa, joka on ainutlaatuinen lajissaan, nimittäin vanha Ent. linnoitus, jonka vanhoja, keskenään samankaltaisia taloja vain harvoissa paikoin häiritsevät nykyaikaiset lisät, jotka sotkevat muutoin yhtenäisen ilmeen ja tuhoavat sen vanhanaikaisen vaikutelman.” (Wiborgs Nyheter 26.11.1926 ”Vår stads yttre”) Kuva: Nyberg 1933, 29.

225 Vanhankaupungin suojelijoiden kärjessä oli joukko arkkitehteja. Alarivissä vasemmalta oikealle viipurilaisarkkitehdit Otto-Iivari Meurman, Otto Väinö Vartiovaara, Uno Ullberg ja Juhani Viiste. Taustalla oleva ovi on peräisin entisestä Weckroothin talosta (Katariinankatu 3), jossa Katariina II vieraili vuonna 1783. Kuva: Arkkitehtuurin laitos. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Aalto-yliopisto.

tava tosiasia on, että enää tuskin on olemassa kaupunkirakennustaidetta sen todel- lisessa ja laajassa merkityksessä, mutta vielä valitettavampaa on, että asia yleensä ei ollenkaan liikuta yleisöä. Suuresti katsoen ei herätä huomiota eikä huolta, että kauniita ja tyylikkäitä vanhoja kaupunginosia tahi kaupunkeja erittäin häikäile- mättömästi hävitetään ja pilataan rakentamalla ympäristöönsä sopimattomia rakennuksia tahi että syntyy uusia kaupunginosia ja kokonaisia kaupunkeja, joiden rumine ja sopusoinnuttomine järjestelyineen pitäisi saattaa epätoivoon normaalis- ti tunteeellisen ihmisen. Työtä tehdään ja huvitellaan, ikäänkuin mitään tavaton- ta ei olisi tekeillä.”1 Eurooppalaisten ja suomalaisten esimerkkien ohella Strengel- lin kirjaan sisältyi kolme valokuvaa Viipurin vanhastakaupungista, jotka tekijä oli saanut arkkitehti Juhani Vikstedtiltä.2 Tekijää viehätti Vesiportin- ja Karjaportin- katujen yhtenäinen, suljettu katutila. Arkkitehtien näkökulmasta menneiden sukupolvien saavutukset tuntuivat usein ylittävän oman ajan saavutukset. Tämä ei kuitenkaan pätenyt juuri edeltä- vän sukupolven kohdalla. Vanhankaupungin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun al- kuvuosien historistinen arkkitehtuuri ei herättänyt ihastusta ja sen katsottiin osittain turmelleen paikan kauneutta. Arkkitehti Carolus Lindberg, Arkkitehti-lehden

226 1500-luvun bastionilinnoitukseen kuulunut Pantsarlahden bastioni Viktor Svaetichinin valokuvaamana. Juhani Vikstedtin mukaan ”ajan hampaan runtelema rakennusjäte” teki edelleen mielenkiintoisen vaikutuksen (Vikstedt 1926, 11). Kuva: Vikstedt 1926.

päätoimittaja ja asemakaavaopin opettaja Teknillisessä korkeakoulussa arvioi Vii- purin kaupunkikuvaa vuonna 1921. Vesiportinkadun hän arvotti Suomen ”ehkä kauneimmaksi” katukuvaksi, mutta kaikki näkymät vanhassakaupungissa eivät miellyttäneet. Lindbergin mukaan Pyöreän tornin taustalla oli ”täysitalialaiseen re- nessansityyliin rakennettu, tosin muodoiltaan virheetön liikepalatsi”. Näkymä oli hänen mukaansa kuitenkin ”risainen, levoton, tyylivaihdos liian äkillinen, jotta voisi sulattaa sommitelman yhteisvaikutuksen.” Tämä päti hänen mukaansa monen muuhunkin saman ajan rakennukseen. ”Tahtomatta arvostelullani ketään solvata, ei voitane kieltää, etteikö monet muutkin vanhan Viipurin uudemmat valetyyliset, Pariisin boulevardirenessansin henkiset rakennukset ole ventovieraita tässä hillitty- jen rakennusmuotojen ja hiljaisen kauneuden tyyssijassa” hän jatkoi. Olemassa oleva kaupunkikuva asetti Lindbergin mukaan rajoituksia uudisrakentamiselle: ”Vii- purissa … on uutta rakennettaessa entistäänkin tehokkaammin sopusuhtaisuuden periaatteita seurattava, ettei pilattaisi olemassa olevia kauneusarvoja.” 3 1920–30-luvulla näkyvä vanhan kaupunkiarkkitehtuurin puolestapuhuja oli viipurilainen arkkitehti Juhani Vikstedt (vuodesta 1931 Viiste). Joulukuussa 1920 hän esitelmöi Viipurin Teknillisen Klubin kokouksessa ”pikkukaupunkiarkki-

227 Kreikkalaiskatolinen Kristuksen Kirkastuksen Raatitorni. Maaseurakunnan kirkon liepeillä katedraali Uudella raatihuoneentorilla Viktor Luostarinkadun näkymiä hallitsivat histo- Svaetichinin valokuvaamana. rialliset rakennukset. Uudisrakentaminen Kuva: Vikstedt 1926, kuva 16. alueella oli ollut pitkään vähäistä ja alueella oli vielä säilyneenä myös matalia puurakennuksia. Kuva: Viipuri ennen ja nyt, 18.

tehtuurista”, johon hän oli tutustunut konsuli Julius Starckjohannin lahjoittaman apurahan turvin. Yhdessä rakennusmestari Arvi Frostin kanssa tehty retki oli suuntautunut lähes kolmeenkymmeneen kaupunkiin Suomessa. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli ollut Savonlinna, josta esitelmänpitäjä ”ei voinut sanoa kauniita sanoja, vaikka paikka luonnon kauneuden takia onkin niin ihana.” Ainoa mielenkiintoinen kohde kaupungissa oli ollut vanha linna. Kiertomatkalla Vikstedtin mieleen olivat jääneet erityisesti Kristiinankaupunki, Kokkola ja Rauma. Valitet- tavasti Vikstedtin mukaan ”ei missään ole vanhaa kaupunkia raiskattu niin kuin” Raumalla. Vikstedt toivotti läsnäolijat tervetulleeksi seuraavana päivänä avattavaan näyttelyynsä, jossa matkalla tehdyt mittaukset ja piirustukset sekä useita akvarel- li- ja pastellimaalauksia oli nähtävillä. Hän lisäsi lopuksi, että vanhojen ”pikkukaupunkiemme, sellaisten kuin Porvoon, Tammisaaren, Rauman, j. n. e. muinaistie- teellisesti ja taiteellisesti merkittäviä osia olisi lainsäädäntötietä tai muulla keinoin suojattava hävitykseltä.” 4 Viipurin taiteenystävien piirustuskoululla järjestettyä näyttelyä arvioi tuoreeltaan sanomalehti Karjalassa arkkitehti Otto-Iivari Meurman. ”Moniko viipurilai- nenkaan on havainnut niitä harmoonisia katukuvia, joita vanha Viipuri kosolta sulkee piiriinsä, Karjaportin- tai Vesiportinkadun kaikessa yksinkertaisuudessaan silmiä hiveleviä kivirakennuksia” Meurman totesi. ”Ja kuitenkin käymme joka päi-

228 Pamppalankadun (–1929 Freesenkadun) keskiaikainen talo. Kuva: Arkkitehtuurin laitos. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Aalto-yliopisto.

vä ehkä useampaankin kertaankin noita kauniita katuja pitkin ja sivuutamme vanhoja arvokkaita rakennuksia” hän ihmetteli. Meurmanilla oli vahva käsitys siitä, ettei suuri yleisö ollut kiinnostunut rakennus- ja kaupunkisuojelusta: ”Yksilön sal- litaan pilata maisema tai katukuva rakennushirviöllä tai tärvellä ja hävittää todellinen rakennustaiteellinen aarre ilman, että kotiseudun suojelusta yksikään ääni kohoaisi puolustamaan.” Juhani Vikstedtin järjestämä pikkukaupunkirakennustai- teen näyttely oli hänen mukaansa ”todellinen huutavan ääni korvessa”. Tilanne oli Meurmanin mukaan huolestuttava. Kaupunkiemme vanha rakennuskanta vähen- tyi vuosi vuodelta ja teki tilaa ”uudenaikaisille rakennussikiöille”. 5 Vuonna 1921 Vikstedt valokuvasi yhdessä taiteilija Viktor Svaetichinin kanssa Viipurin kaupunkinäkymiä ja historiallisia rakennuksia kaupunginvaltuuston myöntämän rahoituksen turvin.6 Kuvat olivat esillä valokuvanäyttelyssä vielä samana vuonna sekä Viipurissa että Gösta Stenmanin taidesalongissa Helsingissä.7 Ko- koamaansa kuva-aineistoa Vikstedt julkaisi muutaman vuoden kuluttua teoksessaan ”Suomen kaupunkien vanhaa rakennustaidetta”, jossa kotikaupunki Viipuri sai kunniapaikan. Kirjoittajan tarkoituksena oli herättää kiinnostusta vanhoihin kaupunkeihin ja niiden suojeluun.8 Kotikaupungin historialliset rakennukset säilyivät lähellä sydäntä jatkossakin. Viiste kuului kaupungin museotoimikuntaan ja vuonna 1934 avattiin hänen johdollaan uudistetut museon näyttelytilat. Lisäksi hän haaveili

229 Luostarinkatu 8:n (–1929 Keisarinkatu) keskiaikainen talo. Frans Nybergin grafiikanlehti. Kuva: Nyberg 1933, 24.

Luostarinkatu 10:n (–1929 Keisarinkatu) keskiaikainen talo. Frans Nybergin grafiikanlehti. Kuva: Nyberg 1933, 26.

230 vanhan tuomiokirkon alkuperäisen korkean kattomuodon palauttamisesta.9 Vanhankaupungin kauneus vetosi myös paikallisiin taiteilijoihin. Vaikka Topi Vikstedtin Pyöreän tornin seinämaalaukset ja Aarno Karimon suositun kirjasar- jan ”Kumpujen yöstä” kuvitukset visualisoivat historian tapahtumia Viipurissa, ei historiamaalauksen voi katsoa 1920–30-luvulla olleen erityisen merkittävässä asemassa. Jo maailmansodan alla yhdeksi kuvataiteilijoiden suosikkiaiheeksi oli noussut vanhan Viipurin runollinen kauneus. Vanhankaupungin tunnelmalliset katunäkymät tarjosivat kosolti aiheita niin Viipurin taiteenystävien piirustuskoulun oppilaille kuin sieltä jo valmistuneille taiteilijoille. Piirustuskoulun vanhaakaupunkia kuvanneisiin kasvatteihin kuuluivat muun muassa Kalle Kuutola, Eero Lehikoinen, Janne Muusari, Leo Rajama, Väinö Rautio, Bruno Tuukkanen, Georg Edwin Ullberg, Kauko K. Vartiovaara ja Lauri Välke.10 Suurikokoisin vanhaakaupunkia esittäneistä maalauksista sijoittui 1920-luvun jälkipuoliskolla Viipurin Säästöpankin pankkisalin takaseinälle. Näkymän linnasta ja vanhastakaupungista Tervaniemen suunnalta kuvattuna maalasi Bruno Tuukkanen. Kuvataiteen ja -taiteilijoiden, arkkitehtien ja historiallisen vanhankaupungin väliset yhteydet olivat vahvoja. Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulu sijaitsi vanhassakaupungissa. Vuonna 1930 se muutti Linnan- ja Torikatujen kulmasta Pant- sarlahden bastionin laelle taidemuseon naapuriin muuttuen samalla Viipurin taide- kouluksi. Koulun rehtori, taiteilija Rurik Lindqvist, oli taidemuseon ja historiallisen museon intendentti. Samana vuonna paikalliset taiteilijat järjestäytyivät Viipurin Taiteilijaseuraksi Pyöreässä tornissa pidetyssä kokouksessa. Vuonna 1934 vanha ruutikellari bastionin juurella muutettin taiteilijaseuran kokous- ja näyttelytilaksi arkkitehti Uno Ullbergin ja taiteilija Eero Lehikoisen johdolla.11 1920-luvulla paikallisia arkkitehteja toimi piirustuskoulun tuntiopettajina. Heihin kuuluivat muun muassa Juhani Vikstedt, Ernst Nordström, Elsi Borg, Väinö Löyskä ja Jalmari Lanki- nen, jonka mainitaan järjestäneen oppilaille tilaisuuksia kuulla esitelmiä vanhasta Viipurista.12 Piirustuskoulussa taidehistorian opettajana vuosina 1931–1933 toiminut sanomalehti Karjalan toimitussihteeri Jaakko Leppo (Ahlgren) muisteli myö- hemmin opetusmenetelmiään seuraavasti: ”Lähtiessäni joskus kesän lähestyessä Taidekoulun oppilaiden seurassa luennon asemesta iltaiselle kävelymatkalle näille seuduille tunsin tyylin voimakkaan hengähdyksen, ja olisin ollut onnellinen voi- dessani saada tuon kauneusarvoja vakaasti etsivän oppilaskunnan oppimaan jotakin menneitten aikakausien taitajilta.”13 Kuvataiteilija, joka jälkikäteen arvioituna tuotti kenties tunnelmallisimmat nä- kymät historiallisesta vanhastakaupungista, ei kuitenkaan ollut viipurilainen. Pieta- rissa syntynyt Frans Nyberg oli alun perin valmistunut Polyteknillisestä opistosta arkkitehdiksi ja oli vuodesta 1910 alkaen työskennellyt arkkitehti Eliel Saarisen toimistossa Hvitträskissä.14 1920-luvulla hän antautui täysin kuvataiteelle ja toimi piirustuksenopettajana Porvoossa ja myöhemmin myös Porvoon museon intendent- tinä. Hän tallensi piirroksiin, etsauksiin, akvarelleihin ja öljymaalauksiin näkymiä monista maamme pikkukaupungeista kuten Raumasta, Tammisaaresta ja etenkin pitkäaikaisesta kotikaupungistaan Porvoosta. 1920–30-luvulla hänen grafiikanleh- tensä levisivät lukuisten myyntinäyttelyjen kautta laajalti yleisön keskuuteen.15

231 Myös Viipuri, jossa Nyberg oli lapsuudessaan lyhyen aikaa asunut, oli hänen kiinnostuksensa kohteena. Vuonna 1926 hän järjesti nimenomaan vanhan Viipu- rin näkymiä esittelevän näyttelyn.16 Esitellessään Uuden Suomen sunnuntailiit- teessä näyttelyä Nyberg totesi, että nykyaika oli kohdellut Viipuria ”aivan viime aikoihin varsin häikäilemättömästi.” Uudet talot olivat tunkeutuneet vanhojen keskelle ja vanhoja taloja oli purettu ”uudenaikaisten betonkituotteiden tieltä”. Nyberg esitti toiveen: ”Suokoon luoja, että vanha kaupunki saisi pitää leimansa ja muinai- saika pysyä siellä voimassaan”. Nybergille vanhakaupunki oli antoisa kohde. Hä- nen mukaansa ”[v]aeltajalle, joka kulkee luonnoskirja kädessä, merkitsee Viipuri samaa kuin keski-aikaisten kellastuneiden paperien järjestäminen muinaistutki- j a l l e .” 17 Nyberg katsoi, että vanha Viipuri oli uudempien kaupungiosien, leveiden pitkien katujen ja korkeiden vuokrakasarmien vastakohta.18 Hänen mukaansa Viipurissa piirtäjä harvoin eksyi leveille, nykyaikaisille kaduille. Viipuriin vuonna 1920 muuttaneelle sanomalehti Karjalan toimittajalle Ilmari Raekalliolle historiallisesta vanhastakaupungista ja sen muistomerkeistä muodostui todellinen intohimo.19 Toimittajantyön ohella maalaustaide, musiikki, valokuvaus ja etenkin kotikaupungin rakennusperintö veivät hänen aikaansa. Raekallio arveli, että tuskin ”ainoassakaan maamme vanhemmista kaupungeista voi nyky- päivien yksilö historiallisten muistomerkkien välityksellä saada kaunopuheisem- pia, tunteeseen tenhoavampia vaikutelmia menneiltä vuosisadoilta kuin Viipurim- me ijäkkäimmässä osassa liikkuessaan.”20 ”Mutta kuinka monella meistä on aikaa pysähtyä muistomerkkien puhetta kuuntelemaan?” Raekallio ihmetteli. Hän ehdotti, että viipurilaiset voisivat korjata tähänastiset laiminlyöntinsä tutustumalla vanhaan kaupunginosaan tunnin parin kiertokävelyllä. Vanhankaupungin kauneusarvot olivat lähellä monen arkkitehdin, taiteilijan ja toimittajankin sydäntä. Mikä oli tilanne yleisemmin kaupunkilaisten kohdalla? Suorien lähteiden puuttuessa asiaa voi yrittää arvioida epäsuorasti mittaamalla suuren yleisön kiinnostusta kuvataiteeseen taidemuseon kävijämäärillä. Vuon- na 1930 kaupungin taide-elämä oli astunut uuteen aikaan uuden taidemuseo- ja piirustuskoulurakennuksen valmistumisen myötä.21 Alkuinnostus oli yli viiden- kymmenentuhannen asukkaan kaupungiksikin vähintään tyydyttävää. Muse- on avajaisnäyttelyssä vieraili muutamassa viikossa peräti 5 271 henkeä.22 Jatkos- sa kävijävirta luonnollisesti tasaantui. Vuonna 1933 museossa oli kuusi vaihtuvaa näyttelyä, joissa kävi yhteensä 8 174 henkeä. Pysyviä kokoelmia kävi katsomassa yhteensä 2 755 henkeä.23 Seuraavana vuonna pysyviin kokoelmiin tutustui 3 975 henkeä, joista 300 oli tosin saksalaisia merisotilaita.24 Yllä luetellut luvut jäävät ehkä hieman abstrakteiksi todisteiksi viipurilaisten kuvataiteen harrastuksesta – tai sen mahdollisesta puutteesta. Viipurin Taiteenystävien sihteeri Jaakko Leppo kuitenkin muisteli myöhemmin, ettei taidemuseo ollut erityinen vetonaula suuren yleisön keskuudessa.25 Saman suuntaisiin ajatuksiin päätyi hänen vaimonsa, joka ei käsittänyt ”nykyisen Viipurin kuvaamataideharrastusta, paremmin sanottuna – harrastuksettomuutta.”26

232 Historian lumoissa

Heinäkuun 6. päivän iltana vuonna 1772 ilmestyy tomuiselta Pietarin maantieltä väsynyt ratsastaja. Hän ”pysähtyy kaupungin itäiselle portille, jonka vahvistuksena on vankka pyöreä porttitorni. Alkaa jo hämärtää, ja kaupunki on aikoja sitten suljettu. ... Venäläiselle sotamiehelle, joka ilmestyy porttiaukkoon kolkutuksen kuultuaan, tuntematon näyttää mustilla kotkankuvilla ja kruunulla sinetöityä kirjettä ja sanoo venäjäksi puoliääneen: ’Hänen majesteettinsa keisarinnan kuriiri.’ Lukot ja salvat alkavat heti kirskua, portinpuoliskot lennähtävät kolisten auki, ja vahtisotamies tekee pistimellään kunniaa tuntemattoman ratsastaessa ohi.” (Jääskeläinen 1931, 5–6)

Näin käynnistyy Viipurin vanhaankaupunkiin sijoittuva historiallinen romaani ”Filip Weckrooth”. Aikansa menestyskirjan resepti sisälsi romantiikkaa, dramaat- tisia juonenkäänteitä ja aimo annoksen fiktiota höystettynä oikeilla historiallisilla hahmoilla sekä paikoilla, jotka olivat tuttuja silloisesta kaupunkikuvasta. Kirjailija Lempi Jääskeläisen koko elämä kietoutui vanhaankaupunkiin ja sen menneisyyteen.27 Sinne sijoittuu suuri osa hänen julkaisemistaan historiallisista kertomuk- sista ja romaaneista. Siellä vanhankaupungin keskellä Domuksen talossa hän myös asui 1910-luvun puolivälistä lähtien aina kaupungin menetykseen saakka. Jääske- läinen oli 1920–30-luvulla eräs näkyvimpiä kaupungin historiallisten muistojen puolestapuhujia. Viipurilaiseen kauppiasperheeseen syntynyt Jääskeläinen kiinnostui kaupungin historiasta jo yhteiskouluaikana.28 Historiainnostuksen taustalla on arveltu olleen osaltaan pettyminen omaan aikaan.29 Sekavat ja jännittyneet yhteiskunnalli- set olot olivat traumaattisia herkälle, nuorena isättömäksi jääneelle koulutytölle. Porvarilliselle kauppiasperheelle punainen valtakausi Viipurissa oli raskas. Per- heen kauppa oli määrätty suljettavaksi ja huolten uuvuttama äiti kuoli vain hieman ennen valkoisten saapumista. Jo Jääskeläisen ylioppilasaine, ”Novelli vanhasta Viipurista” (1921), liittyi kaupungin historiaan.30 Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa, kokoelma historiallisia kertomuksia, ilmestyi salanimellä L. J. Inkeri vuonna 1923 (Inkeri oli Jääskeläisen toinen etunimi). 1920-luvulla Jääskeläinen kirjoitteli kertomuksia viikkolehtiin ja ennen ryhtymistään täysipäiväiseen kirjailijan työhön ehti toimia muutaman vuoden virkailijana Viipurin verotuslautakun- nassa. Vuonna 1927 siirryttyään täysipäiväiseksi kirjailijaksi hän kirjoitti omalla nimellään teoksen ”Pyhän Katariinan hopeavyö: kertomuksia 1500–1700-luvulta” sekä salanimellä L. J. Inkeri ajanvieteromaanin ”Tyttö, jonka sydän oli lasista: elo- kuvaromaani”, jotka molemmat julkaistiin seuraavana vuonna. Jääskeläinen suoritti 1920-luvun lopulla arkeologian opintoja Helsingin yliopistossa, joskin sairau- den takia erikoisluvalla Viipurista käsin. Jääskeläiselle vanhakaupunki oli ehtymätön inspiraation lähde. Sen kaduilla kulkiessa hän koki liikkuvansa samanaikaisesti kahdessa aikatasossa, nykyhetkes- sä ja menneessä. Jääskeläisellä oli paitsi eläviä ystäviä myös ”koko joukko muil-

233 234 le näkymättömiä ystäviä, ne historialliset henkilöt, jotka olen löytänyt arkistojen kätköistä ja jotka ovat kauan ennen minua eläneet kauniissa, vanhassa kotikau- pungissani Viipurissa.”31 Jääskeläisen historiallisissa kertomuksissa fakta ja fiktio sekä nykyinen ja mennyt kaupunki kietoutuivat toisiinsa. Jo esikoisteokseen ”Opaaliristi” sisältyvässä kertomuksessa ”Kosto” päähenkilöt siirtyvät yön pimey- dessä Harmaidenveljesten luostarista lähtevää salakäytävää salmen alta linnaan.32 Weckrooth-sarja puolestaan kytkeytyi keskeisesti historiallisen museon rakennukseen, joka oli 1700-luvulla toiminut suvun asuintalona. Myös teoksella ”Tais- telu Viipurista” alkanut Natalia von Engelhardtin vaiheista kertova kolmen kirjan sarja sekä romaani ”Herran veli” kytkeytyivät Viipuriin.33 Jääskeläinen tulkitsi ai- kalaisilleen kotikaupunkinsa historiallista kaupunkikuvaa ja sai kivet kertomaan menneisyydestä helposti luettavassa muodossa. Jääskeläisen pääteoksena oli viipurilaisen Weckroothin perheen nousua ja tuhoa 1700-luvun jälkipuoliskolla kuvaava neliosainen romaanisarja: ”Weckroothin perhe” (1930), ”Filip Weckrooth” (1931), ”Taistelu vallasta” (1932) ja ”Onni on oikullinen” (1933). Ajan vallitsevaa aateilmastoa ajatellen hänen on nähty osoittaneen ennakkoluulottomuutta ottaessaan käsittelyynsä nimenomaan kaupungin venäläisajan.34 1930-luvulla Jääskeläisen kirjojen on mainittu nauttineen laajaa suosiota niin yleisön kuin kriitikkojenkin keskuudessa.35 Valtion kirjallisuuspal- kinto hänelle myönnettiin vuonna 1935. Romanttisten kertomusten myöhempi suosio on jäänyt ehkä hieman himmeämmäksi.36 Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa (1981) häntä ei mainita. Tieteellinen historiankirjoitus tarjosi välttämättömiä rakennuspuita kaunokir- jalliselle työlle. Suomennettu painos (1908) J. W. Ruuthin historiateoksesta olikin Jääskeläisen lempilukemista.37 Se oli kuitenkin jo varsin pian havaittu osin puut- teelliseksi ja vanhentuneeksi, joten vuonna 1925 kaupunginvaltuusto päätti julkaista historiateoksesta uuden, korjatun ja täydennetyn laitoksen.38 Ruuth kuitenkin kuoli ennen kuin työ oli saatettu loppuun ja työn viimeistely jäi filosofian maisteri Ragnar Rosénin vastuulle. Vuonna 1931 julkaistu teos käsitti kaupungin historian varhaisvaiheet aina vuoteen 1617 asti. Rosén ryhtyi työstämään teoksel- le myös jatkoa, mutta työ oli talvisodan syttyessä kesken. Yleisömenestys ei ollut suuri: suurin osa 1500 kappaleen painoksesta tuhoutui kaupungintalon tulipalossa talvisodan aikana. Popularisointi oli välttämätöntä, mikäli tietoisuutta historiasta aiottiin levittää laajempiin piireihin. Pölyinen historia oli saatettava helpommin sulavaan muotoon. Kesäkuussa 1938 Viipurin messujen yhteydessä Viipurin kaupunginteatteris- sa esitettiin Lempi Jääskeläisen laatimia kuvaelmia kaupungin historiasta.39 Lisäksi keväällä 1939 hän ja maakunta-arkistonhoitaja Ragnar Rosén saivat kaupungin-

Kirjailija Lempi Jääskeläinen sai kotikaupunkinsa kivet elämään. Valtaosa hänen teoksistaan sijoittui Viipuriin. Natalia von Engelhardtin vaiheista kertovan historiallisen romaanin ”Taistelu Viipurista” kansikuva (1935). Kuva: Kustannusosakeyhtiö Otava.

235 236 valtuustolta tukea hankkeelleen laatia Viipurin historian lukukirja.40 Tähtäimessä oli helposti tajuttava kaunokirjallinen, mutta silti historiallisesti oikeisiin tietoihin perustuva esitys kaupungin historiasta, joka olisi jokaisen kuntalaisen ja eritoten koulunuorison luettavissa. Lausunnossaan Viipurin kansakoulujen johtokunta kannatti hanketta, sillä kansakoulujen opetussuunnitelmaan oli vuonna 1931 liitetty erityinen Viipurin historian oppijakso. Teoksessa oli tarkoitus antaa sija niin kivikautisille asuinpaikkalöydöille, Lännen ja Idän väliselle kamppailulle kuin myös Katariina II:n aikaiselle humanismille, jonka yhteydessä olikin tarkoitus ”korostaa niitä nykypolvellekin tuttuja piirteitä, joita tapaa … kaupunkikuvasta”. Teos- ta ei kuitenkaan ehditty julkaista ennen sotaa. Kirjojen ohella yleisön vapaa-ajasta kilpailivat vuosisadan alusta lähtien ”elävät kuvat”, jotka äänen myötä tulivat 1930-luvulla täysi-ikäisiksi. Olisi voinut luulla, että vanhankaupungin kadut olisivat tarjonneet mainiot lavasteet Suomen historiaan sijoittuville elokuville esimerkiksi juuri Jääskeläisen romaaneihin pohjautuen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kesällä 1937 vanhassakaupungissa tosin kuvattiin elokuvaa ja kotimaisten filmitähtien lumo leijui hetken sen liepeillä. Kyseessä oli Risto Orkon ohjaama ja Tauno Palon, Kullervo Kalskeen sekä Tuulikki Paan- asen tähdittämä Jääkärin morsian.41 Se oli ensimmäisen maailmansodan ja jääkä- riliikkeen syntyaikaan sijoittuva häpeilemättömän suomalaisisänmaallinen seik- kailuelokuva. Vanhankaupungin kohtalona oli kuitenkin esittää tässä vuoden 1938 menestyselokuvassa, ei itseään, vaan Libaun kaupunkia Baltiassa. Elokuva ei jäänyt historiaan kuvaamiensa kaupunkinäkymien ansiosta, vaan toisen maailmansodan jälkeen ulkopoliittisista syistä saamansa pitkän esityskiellon takia.

Rakennusperinnön ja kaupunkikuvan virallista suojelua

Vanhankaupungin rakennusperinnön ja kaupunkikuvan suojelu sai itsenäisyyden aikana virallisia muotoja. Kaupunkiin perustettiin uusia kunnallisia virkoja ja toi- mielimiä: asemakaavatoimikunta, asemakaava-arkkitehti, julkisivulautakunta, rakennustarkastaja ja muinaismuistojen valvoja. Kaupungin oman rakennusjärjes- tyksen, vuonna 1932 voimaantulleen uuden asemakaavalain ja rakennussäännön sekä vanhan muinaismuistoasetuksen puitteissa ne pyrkivät suojelemaan vanhankaupungin kaupunkikuvaa ja historiallisia rakennuksia. Viipurin asemakaavatoimikunta (asemakaavalautakunta) perustettiin vuonna 1917, mutta sen toiminta pääsi liikkeelle toden teolla vasta sisällissodan jälkeen seuraavan vuoden toukokuussa. Samalla oli perustettu myös asemakaava-arkki-

Vuonna 1930 laadittiin muinaismuistojen valvojan johdolla mittauspiirustukset vanhan tuomiokirkon kellotornista. Kuva: MV.

237 tehdin virka.42 Toimikunnassa oli aluksi kuusi ja vuodesta 1932 lähtien seitsemän jäsentä. Heihin kuuluivat kaupunginvaltuuston (3), rahatoimikamarin, sittemmin kaupunginhallituksen ja teknillisten töiden lautakunnan edustajat sekä kaupun- gininsinööri ja asemakaava-arkkitehti. Puheenjohtajina toimivat arkkitehdit Uno Ullberg (1918–1936) ja Georg Fraser (1936–1940).43 Sihteerinä toimi ilman ää- nioikeutta asemakaava-arkkitehti, jonka keskeisenä tehtävänä oli ehdottaa, valmistella ja valvoa kaupunginasemakaavan laajentamista, muuttamista ja täyden- tämistä koskevat työt.44 Ensimmäisenä asemakaava-arkkitehdin virkaan valittiin Otto-Iivari Meurman (1918–1937), josta tuli kahden vuosikymmenen ajaksi eräs näkyvimmistä vanhankaupungin historiallisen rakennusperinnön puolustajista.45 Hänen seuraajansa arkkitehti Olavi Laisaari (1937–1940) ei sen sijaan erityisesti profiloitunut historiallisten muistomerkkien suojelun saralla. Meurman saapui Viipuriin kesällä 1918 kurssitoveri Juhani Vikstedtin houkut- telemana.46 Vuonna 1914 Teknillisestä korkeakoulusta arkkitehdiksi valmistunut Meurman oli jo ehtinyt toimia Eliel Saarisen apulaisena Hvitträskissä ja Helsingin apulaisasemakaava-arkkitehtina. Meurmanin ensimmäinen ja jatkossakin merkit- tävä työmaa oli kurittomasti kasvaneiden esikaupunkien uudelleenjärjestäminen. Erityisellä lämmöllä hän kuitenkin suuntautui historialliseen vanhaankaupunkiin. Sinne Katariinankadulle Richardtin taloon muutti myös Meurmanin johtama asemakaavatoimisto päästyään kaupunginagronomi Eero Eerolan tarjoamis- ta alivuokralaistiloista. Selostaessaan marraskuussa 1919 sanomalehti Karjalassa tulevaisuuden Viipurin suuntaviivoja hän ilmaisi ajatuksensa vanhankaupungin suhteen: ”Kaikkia näitä suunnitelmia laadittaessa ja toteutettaessa tullaan mitä suurimmalla pieteetillä kohtelemaan Viipurin vanhoja muistopaikkoja”.47 Meurmanin ensimmäisiä tehtäviä vanhassakaupungissa oli Etelävallin alueen järjestely. Rakennustyöt vallilla olivat vielä kesken, eikä Bertel Jungin asemakaa- valuonnosta ollut vahvistettu.48 Vuonna 1919 valtuusto päätti tasoittaa Etelävalli- kadun ja purkaa sen tiellä olevan vanhan kasarmirakennuksen.49 Meurman arvioi, että Pantsarlahden bastionin käyttö julkisen rakennuksen paikaksi kuten Jung oli ehdottanut vaikuttaisi myönteisesti kaupungin siluettiin. Bastionin juurelle Meur- man ehdotti kuitenkin Jungista poiketen puistoa, jotta ”vanhat muurit saisivat arvonsa mukaisen kehyksen ja jäisivät näkyviin.”50 Meurmanin ajatukset vahvistettiin hänen muutama vuosi myöhemmin laatimassaan alueen asemakaavassa.51 Etelävallikatua reunustavaa tukimuuria rakennettiin kymmenkunta vuotta noin 50 metrin vuosivauhdilla ja se valmistui vuonna 1933.52 Meurmanin mielestä vuosisadanvaihteen kiivas rakennustoiminta oli rikkonut vanhankaupungin harmonisen kaupunkikuvan. Moni linnoituskauden kaksiker- roksisista kivitaloista oli saanut ”väistyä uudemman, usein aivan surkuteltavan nä- köisen luoman tieltä.”53 Meurmanin mukaan uudisrakentamista alueella tulisi rajoit- taa: ”On vain ehdottomasti vaadittava, että nykypolven tulee antaa kunnioituksensa näille arvokkaille muistomerkeille, säilytettävä ne ja täydennettävä katukuvaa par- haansa mukaan, eikä vandaalisesti ryhdyttävä niitä turmelemaan rakentamalla viereen monikerroksisia pilvenpiirtäjiä”.54 Vuonna 1921 laatimassaan Viipurin ohjelmallisessa yleisasemakaavassa Meur-

238 Etelävallin terassimuurin korjaustyöt saatiin valmiiksi vuonna 1933. Kuva: Muinaismuistojen valvoja. Vka. MMA.

Vuonna 1929 kunnostettiin muinaismuistojen valvojan johdolla vanha satamaan johtava valliportti Pantsarlahden bastionin vieressä. Kuva: Muinaismuistojen valvoja. Vka. MMA.

239 Kaasulaitos metallisine kaasukelloineen ja tuotantorakennuksineen tuotti päänvaivaa julkisivulautakunnan arkkitehdeille. Kuva: Sjölund 1935.

man varasi vanhallekaupungille historiallisen kaupunginosan roolin. Hän sekä arveli että toivoi Entisen linnoituksen menettävän roolinsa liike-elämän tyyssijana. Hänen mukaansa vanhankaupungin ”historiallinen ulkoasu ja vanhat arkkiteh- toonisesti arvokkaat rakennukset ainoastaan siten voitaisiin pelastaa joutumasta vandaalisen hävityksen alaisiksiksi”.55 Samalla hän totesi, että entisen Linnoituksen kaupunginosaa varten tuli mitä pikimmin laatia ”fasadikaavat, jotka estävät tun- nelmarikkaitten katukuvien tuhoutumisen säännöstelemällä rakennuskorkeutta ja fasadikäsittelyä. Korkeampia kivitaloja ei sinne pitäisi saada pystyttää paitsi sikäli kun jo olemassa olevien kaljujen palomuurien peittäminen ja rakennusryhmitte- lyn yhtenäisyys sitä vaatii.”56 Helsingissä vuonna 1923 perustettu julkisivutoimikunta kontrolloi uudisra- kentamisen esteettistä laatua ja pyrki synnyttämään yhtenäistä kaupunkikuvaa yksittäisten rakennusten suunnittelua ohjaavien julkisivukaavioiden avulla.57 Viipurissa yleisten töitten hallitus ehdotti mietinnössään helmikuussa 1925, että ”Helsingin esimerkkiä seuraten” myös Viipuriin perustettaisiin julkisivulautakunta, mikä sitten toteutuikin. Lautakuntaan kuului yksi maistraatin valitsema

240 henkilö, asemakaava-arkkitehti ja kaupunginarkkitehti. Sihteerinä ja pöytäkir- janpitäjänä toimi rakennustarkastaja. Lautakunta oli päätösvaltainen kun kaksi sen jäsentä on saapuvilla ja he ovat päätöksestä yksimieliset.58 Sanomalehti Wiborgs Nyheter asetti pääkirjoituksessaan toiveita julkisivulautakunnan työlle vaatimalla, että vanhankaupungin uudisrakennuksissa ja korjauksissa olisi eh- käistävä ”modernit mauttomuudet”, jotka olisivat ristiriidassa 1600- ja 1700-lukujen yksinkertaisten rakennusten kanssa.59 Lehden mukaan asiantuntijoista koostuvan lautakunnan tehtävänä olisi huolehtia, ettei alueelle kohoa ”epäkun- nioittavia uudisluomuksia”. Ensimmäisen kokouksensa lautakunta piti joulukuussa 1926.60 Lautakunnan makutuomareina toimivat arkkitehdit Paavo Uotila, Uno Ullberg ja Otto-Iivari Meurman. Tulevina vuosina vanhankaupunkiin useita rakennuksia suunnitellut Ullberg joutui tosin toisinaan jääväämään itsensä. Ongelma poistui, kun vuonna 1931 kaupunkiin perustettiin erillinen rakennustarkastajan virka, jolle kaupun- ginarkkitehdille aiemmin kuulunut rakennustarkastus siirtyi. Virkaa hoitamaan valittiin arkkitehti Karl Sigurd Schultz.61 Julkisivukaavioita ei vanhaankaupunkiin laadittu. Sen sijaan vuonna 1926 ra- kennusjärjestykseen tehtiin lisäys, jonka nojalla julkisivulautakunta saattoi tart- tua havaitsemiinsa puutteisiin. Sen mukaan maistraatti oli ”oikeutettu kieltämään vahvistuksensa rakennuspiirustuksilta, milloin rakennuksen julkisivu on taiteellisesti ala-arvoinen taikka rikkoo ympäristön sopusuhtaisuuden”.62 Vuoden 1929 rakennusjärjestyksessä mentiin vielä pidemmälle. Sen 109 § kuului seuraavasti: ”Maistraatin tulee valvoa, ettei historiallisesti tai taiteellisesti arvokkaita rakennuksia turmella ja että ne rakennukset, jotka sellaisten rakennusten läheisyyteen rakennetaan, sopeutuvat näihin taikka ainakaan eivät muodollaan tai koollaan häiritse kokonaisvaikutusta.”63 Vastaavankaltaisia määräyksiä vanhojen kaupunginosien suojelemiseksi oli hiljattain ehdotettu myös koko maan rakennuslain- säädännön uusimista suunniteltaessa.64 Kunnallispormestari Pekka Zimmerman ja Otto-Iivari Meurman perustelivat laatimansa rakennusjärjestyksen määräystä seuraavasti: ”109 §:n määräykset olemme katsoneet erittäin tärkeiksi varsinkin Viipurin kaupungissa, joka on valtakunnan kaupungeista rikkain vanhanaikaisista rakennuksista.”65 Arkkitehtivetoinen julkisivulautakunta yritti paimentaa rakennusten omistajia ja suunnittelijoita suojelemaan historiallista vanhaakaupunkia. Esimerkik- si Metsähallinnon Itä-Suomen Piirikuntakonttori sai kirjeen, jossa toivottiin, että konttorin pääsisäänkäynti siirrettäisiin katujulkisivusta alkuperäiseen paikkaansa porttikäytävään. Näin Linnankadulla olevan ”talon julkisivu jälleen saisi entisen arvokkaan ulkonäön”. Lautakunnan mukaan tässä ”kaupunginosassa, missä mikäli mahdollista koetetaan säilyttää vanhoja kauniita taloja entisellään” se olisi sangen suotavaa.66 Välillä oli puututtuva ammattitoverien aikaansaannoksiin. Arkkitehti Jalmari Lankisen uudisrakennussuunnitelmat Luostarinkadulle jätettiin ensim- mäisessä käsittelyssä hyväksymättä, koska ”julkisivu olisi tehtävä enemmän vanhaan henkeen”.67 Vanhankaupungin kaupunkikuvasta huolta kantavien arkkitehtien murheen

241 kryyni oli kaasulaitos. Julkisivulautakunta yritti estää uuden kaasukellon rakentamisen, koska se tulisi häiritsevästi vaikuttamaan Entisen linnoituksen kaupunginosan ulkonäköön mereltäpäin katsoen.68 Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Arkkitehti Uno Ullberg joutui pian toteamaan, että Etelävalli oli ”saanut katuku- vaansa vähemmän esteettistä laatua olevan lisän – peltisen kaasukellon”.69 Viipuri sai vuonna 1927 oman historiallisten rakennusten suojelusta vastaavan viranomaisen, muinaismuistojen valvojan. Kaarle Soikkeli oli jo toukokuussa 1918 oli tehnyt ehdotuksen kaupungin arkiston- ja muinaismuistojen hoitajan viran perustamisesta, mutta aloite ei tuolloin edennyt.70 Uuden kimmokkeen viran perustaminen sai ilmeisesti Hackmanin sokerimakasiinin rakentamistöiden yhteydessä vuonna 1925 tehdyistä muinaislöydöistä.71 Huhtikuussa 1926 valtionarkeologi Ap- pelgren-Kivalo kävi Viipurissa, jossa aiottiin hävittää osoitteessa Keisarinkatu 10 sijainnut rakennus. Tarkastettuaan mainitun rakennuksen sekä muita samantapai- sia rakennuksia valtionarkeologi neuvotteli kaupungin toimihenkilöiden kanssa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä tehokkaamman paikallisen muinaismuistojen valvonnan aikaansaamiseksi. Muinaistieteellinen toimikunta teki kaupungille ehdotuksen muinaismuistojen valvojan viran perustamista.72 Viran kus- tannukset maksoi kaupunki, mutta valvoja oli Muinaistieteellisen toimikunnan alainen.73 Kaupunginvaltuusto luovutti tarkoitukseen vaatimattoman 12 000 markan vuotuisen määrärähan.74 Ensimmäiseksi muinaismuistojen valvojaksi nimettiin kaupungin asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurman heinäkuun 1927 alusta.75 Kesäkuun alusta 1937 tointa hoiti rakennustarkastaja, arkkitehti Karl Sigurd Schulz76 ja vuodesta 1938 maakunta-arkistonhoitaja Ragnar Rosén.77 Muinaismuistojen valvojan tehtäviin kuului valvoa, että muinaismuistojen suojelusta annettua asetusta noudatettiin kaupungissa. Samalla kaupungin historiallisten muistomerkkien dokumentointi saatiin järjestelmälliselle pohjalle. Valvojan johdolla useampi kymmenen vanhankaupungin, linnan, Pyhän Annan kruunun ja Patterinmäen vanhimmista rakennuksista ja linnoitusrakennelmista tallennettiin mittauspiirustuksin ja valokuvin.78 Vanhankaupungin suojelussa saavutettiin myös konkreettisia tuloksia. Vuon- na 1929 kaupunki kunnosti muinaismuistojen valvojan johdolla Eteläsatamaan johtavan vanhan portin.79 Vuonna 1930 kaksi keskiaikaisperäistä rakennusta vanhassakaupungissa asetettiin Muinaistieteellisen toimikunnan suojelukseen. Ase- makaavan muutos kielsi purkamasta tai muuttamasta rakennuksia ilman Mui- naistieteellisen toimikunnan lupaa.80 Vuonna 1932 oli kunnostusvuorossa vanhan tuomiokirkon kellotorni, joka dokumentointiin ja korjattiin.81 Samalla kaupunginarkkitehti palautti tornin huipulla olevan viirin alkuperäiseen muotoonsa. Luostarinkadulla Pantsarlahden bastionia vastapäätä asunut Meurman tutki innokkaasti vanhankaupungin rakennushistoriaa. Yksi tulos tutkmuksista oli keskiaikaisen katuverkon rekonstruktiokartta.82 Meurman sijoitti ajan tasalla olevan karttapohjan päälle vanhimman alueesta säilyneen kartan, joka oli laadittu 1630-luvulla ennen katuverkon regularisointia.83 Kartat oli mahdollista kohdistaa päällekkäin vanhimpien säilyneiden rakennusten avulla (vanha tuomiokirkko, maaseurakunnan kirkko, Raatitorni ja Pyöreä torni).

242 Vuonna 1928 laadittiin muinaismuistojen valvojan johdolla mittauspiirustukset tontin 105 rakennuksesta. Kuva: MV.

Viipurin muinaismuistojen valvoja Otto-Iivari Meurmanin laatima keskiaikaisen katuverkon rekonstruktiokartta vuodelta 1933. Kuva: MV.

243 244 Työsarkaan nähden valvojan käytettävissä olevat voimavarat olivat varsin niu- kat. Vuonna 1934 Meurman arvioi, että vaikka ”muinaismuistojen valvojan työ on kaupungin taholta pula-ajan takia jätetty entistä heikomman tuen varaan, on se suuren yleisön piirissä saavuttanut paljon ymmärtämystä”.84 Sanomalehti Karjalas- sa nimimerkki ”Spectator” kyseli missä viipyi ”Viipurin pamaus”, joka toisi kipeästi kaivatut muinaistutkijat ja -tutkimusvarat Viipuriin? Osa-aikaisen muinaismuistojen valvojan johdolla oli saatu paljon aikaan, mutta milloin kaupunkiin saatai- siin vakinainen arkeologi? 85 Ragnar Rosén esitti syksyllä 1938, että muinaismuistojen valvojan määrärahaa korotettaisiin 20 000 markkaan. Kaupunginhallitus ei kuitenkaan pitänut korotusta mahdollisena.86 Varojen puute piinasi työtä muinaismuistojen parissa.

Historian perintöä vaalimassa

Rakennusperintöön liittyy läheisesti ajatus henkisestä omistajuudesta. Keitä olivat menneitten vuosisatojen jälkeensä jättämän rakennusperinnön henkiset omistajat Viipurissa? Etelä-Karjalan kotiseutuyhdistyksen toiminta Viipurissa ei enää itse- näisyyden aikana elpynyt.87 Sen sijaan vuonna 1933 kaupunkiin perustettiin oma rakennussuojeluyhdistys, Torkkelin kilta. Aloitteen perustamiseen tekivät muinaismuistojen valvoja arkkitehti Otto-Iivari Meurman, pankinjohtaja, kaupunginvaltuuston jäsen ja myöhempi Kansallisen kokoomuksen kansanedustaja A. A. Lintulahti sekä kenraalimajuriksi kohonnut Harald Öhqvist.88 Luontevan kokous- paikan tarjosi linna, jonka muinaistutkimus oli ”Viipurin linnanherra” Öhqvistin intohimo.89 Ensin Karjalan kaartin, sitten 2. divisioonan ja lopulta Armeijakun- nan komentaja oli viipurilaistunut sijoituspaikkansa kautta ja mentyään naimisiin kauppaneuvos Ferdinand Alfthanin tyttären kanssa. Valtaosa killan neljästäkymmenestä perustajajäsenestä oli kaupungin kulttuuri-, talous- ja poliittisen elämän merkkihenkilöitä.90 Killan ensimmäiseen halli- tukseen valittiin kaksitoista jäsentä: piispa Erkki Kaila (puheenjohtaja), maaherra Arvo Manner, hovioikeuden presidentti J. F. Selin, kaupunginjohtaja Arno Thune- berg, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, rehtori F. P. Oinonen, pankinjohtaja A. A. Lintulahti, kirjailija Lempi Jääskeläinen, kenraalimajuri Harald Öhqvist, muinaismuistojen valvoja Otto-Iivari Meurman, maanviljelijä Heikki Kosonen, lehtori A. Vartiainen ja Viipurin työväenopiston johtaja ja myöhempi Kansallisen edistyspuolueen kansanedustaja Arvo Inkilä. Hallitus otti kiltaan jäseniä kahden jäse- nen ehdotuksesta. Ensimmäisen vuoden aikana kiltaan liittyi satakunta jäsentä ja

Kaksi vanhankaupungin keskiaikaiseksi olettua rakennusta asetettiin Muinais- tieteellisen toimikunnan suojelukseen vuonna 1930. Kuva: Valtiokonttorin ja valtionvarainministeriön korvausasiain osaston kartat ja piirustukset. KA.

245 vuonna 1937 jäsenmäärä oli 261.91 Otto-Iivari Meurman suunnitteli killalle sinetin Torkkeli Knuutinpojan sinettiin perustuen. Kilta piti vuosittain neljä kokousta ja vietti vuosipäiväänsä Pamauspäivänä, 30. marraskuuta. Viipurin pamauksesta kertovat tarinat olivat myös Lempi Jääskeläi- sen esitelmän aiheena killan ensimmäisessä syyskokouksessa. Toiminnan keskiös- sä oli etenkin Öhqvistin isännöimä linna ja sen historialliset muistot. Vanhassa- kaupungissa killan toimintaan kuului pronssikilpien kiinnittäminen historiallisiin rakennuksiin sekä arkeologisten kaivausten ja alueen suojelun edistäminen. Kilta otatti Öhqvistin aloitteesta myös uuden panoraamakuvan vanhan tuomiokirkon kellotornista 24. heinäkuuta 1935, jolloin Seifertin panoraaman ottamisesta tuli kuluneeksi 70 vuotta.92 Syksyllä 1936 järjestetyn Viipurin viikon tunnuksena oli ”Vanha ja uusi Viipu- ri”. Kaupunginjohtaja Tuurnan mukaan tarkoituksena oli ”saada kaupungin omat asukkaat huomaamaan, että Viipurissa on paljon sellaista mitä kannattaa katsel- la ja mihin kannattaa tutustua.”93 Killan aloitteesta Torkkeli Knuutinpojan torilla kiinnitettiin kaupungin entiseen raatihuoneeseen sekä Peter Ruuthin ja Weckroo- thin taloihin taloon pronssitaulut. Väkeä oli paikalla torin täydeltä, arviolta 2000– 3000 tuhatta henkeä. Viikon avauspuheessa killan puheenjohtaja rehtori F. P. Oi- nonen muistutti, että ”Viipuri on ainoa kaupunki maassamme, jossa kokonainen kaupunginosa edustaa historiallisia muistoja omalla olemassaolollaan.” Ensim- mäinen, numerolla yksi ja Torkkelin killan sinetillä varustettu pronssikilpi kiinnitettiin museorakennukseen. Kilvessä oli teksti ”Entinen raatihuone, rakennettu Anders Torstenssonin suunnittelemana 1640-luvulla”. Seuraava kilpi kiinnitettiin konsuli Wolffin taloon kadun toisella puolella. Kilvessä oli teksti ”Tämän rakennuksen kulmaosaan sisältyy Petter Ruuthin talo 1600-luvulta”. Kolmas kilpi tuli suojeluskunnan piiriesikunnan taloon, entiseen Peranderin taloon. Kilvessä oli

246 Osa vanhan tuomiokirkon kellotornista 24. heinäkuuta 1935 otettua panoraamaa.Vt. sivut 84-85. Kuva: Sandberg & Viherjuuri 1936.

teksti ”Anthony Borkhardtin rakentama talo 1650-luvulta, 1700-luvulla Weckroo- thin talo ja tullihuone”. Monisatapäinen joukko lähti sen jälkeen Otto-Iivari Meur- manin johdolla kiertokäynnille ”vanhaan kaupunginosaan”. 94 Talojen pronssikilvet ilmensivät viipurilaisten kasvanutta historiatietoisuutta ja halua vaalia perinteitä. Kilville olikin tarvetta, sillä kaikki rakennukset, joista niissä kerrottiin, olivat 1800-luvun lopulla peittyneet uusien talojen alle. Ironista kyllä, jo kadonneen historian jälleen näkyväksi tekemistä oli tilaisuudessa todista- massa myös yksi killan perustajajäsenistä, joka oli rakennuttanut ensimmäiset uudet asuinkerrostalot torin laidalle: Eugen Wolff. Viipurin viikon aikana oli tarjolla opastettuja tutustumiskäyntejä vanhaan ja uuteen Viipuriin, esitelmiä ja konsertteja. Suuri lopettajaisjuhla pidettiin raatihuoneen juhlasalissa. Ohjelmistoon kuului historiallinen Weckroothien paraati, jonka rooleissa esiintyi joukko kaupungin seurapiirinaisia ja -herroja. Illan kruunasi vie- reisessä teatteriravintolassa pidetyt juhlaillalliset à la Weckrooth. Raportoidessaan killan perustamisesta sanomalehti Wiborgs Nyheter oli todennut, että kiinnostus Viipurin historiallisia muistomerkkejä kohtaan oli poliittisen itsenäisyyden myötä kasvanut. Kiinnostusta oli lehden mukaan ravinnut ”kulttuurisesti valveutuneiden kansalaisten” kotiseuturakkaus.95 Nämä kulttuurisesti valveutuneet kansalaiset edustivat voittopuolisesti porvarillista Viipuria. Heidän johdollaan kaupungin vaiherikas historia ja historialliset rakennukset kiedottiin viipurilaisen identiteetin ja paikallispatriotismin tärkeiksi elementeiksi, joita pyrittiin levittämään kaikkien kaupunkilaisten pariin.

247 Kaupungintalo, jota ei rakennettu

Millainen uudisrakennus sopisi Viipurin historialliseen kaupunkikuvaan? Kysy- mys nousi esiin uutta raatihuonetta eli kaupungintaloa suunniteltaessa. Uudella raatihuoneentorilla seisova raatihuone oli 1860-luvulla uudistettu sisältä ja ulkoa, mutta tarve uusille tiloille oli tuotu esiin jo 1880-luvulla. Vuonna 1896 asiaa pohtimaan asetettu valiokunta ehdotti kaupunginvaltuustolle uuden raatihuoneen rakentamista olemassaolevan raatihuoneen viereen tonteille 116 ja 117, jossa sijaitsivat palokunnan puinen ruiskuhuone ja nahkapuodit. Toimikunnan enem- mistö piti liikemies Wilhelm Dippellin johdolla selviönä, että rakennus tultaisiin toteuttamaan ”monumentaaliseen ja komeaan tyyliin”, jolloin se vaikuttaisi myön- teisesti kaupungin keskeisen osan ulkoasuun.96 Sanomalehti Wiborgsbladetin nimimerkki ”Måns” antoi tukensa toimikunnan ajatuksille. Koska Paraatikentälle toiselle laidalle oli piakkoin nousemassa uusia pankkitaloja, vanhat nahkapuodit ja paloasema olisi syytä purkaa ja rakentaa ”paikan arvolle sopiva” kaupungintalo.97 Uuden kaupungintalon suunnittelusta päätettiin järjestää yleinen kilpailu maamme arkkitehdeille.98 Rakennuksen pääjulkisivu tuli sijoittaa Katariinanka- dulle. Julkisivumateriaalin edellytettiin olevan puhtaaksimuurattua tai rapattua tiiltä, mutta muutoin rakennuksen tyyli oli kilpailijoiden vapaasti valittavissa. Al- kuvuonna 1899 olivat kilpailun tulokset selvillä.99 Palkintolautakunta laski kilpailijoiden ansioksi, että useimmissa ehdotuksissa oli valittu ”vanhanaikuinen tyyli- laji, joka sointuu hyvin kaupungin vanhempaan arkkitehtuuriin”,100 Voitto meni helsinkiläisarkkitehtien Usko Nyström ja Vilho Penttilä ehdotukselle ”W”. Heidän suunnitelmassaan vanhan raatihuoneen jatkeeksi Katariinankadulle levittäytyi kolmikerroksinen jyrkkäkattoinen rakennus, jonka keskiosaa koristi massiivinen korkea kellotorni.101 Albert Edelfelt ikuisti kaupungintalosuunnitelmat maalaamaansa kaupunginvaltuuston puheenjohtajiston ryhmämuotokuvaan, mutta tuon pysyvämpää jälkeä ei kilpailusta syntynyt.102 Ei vaikka Nyström ja Penttilä laativat korjatun tilaohjelman pohjalta uudet luonnokset ja asiaa pohtinut valiokunta oli Eugen Wolffin johdolla kesäkuussa 1909 valmis ehdottamaan kaupunginvaltuustolle kaupungintalon rakentamista.103 Uudessakin ehdotuksessa kolmikerroksisen talon kruunasi korkea vesikatto ja Katariinankadulle sijoitetun pääsisäänkäynnin päällä kohosi massiivinen kellotorni. Sanomalehti Wiborgs Nyheterin arvion mukaan ehdotuksella oli ”erityisen monumentaalinen leima”.104 Toukokuussa 1911 raatihuoneensalissa oli esillä Nyströmin ja Penttilän ehdotuksen kipsimallin li- säksi Leander Ikosen laatima kilpaileva ehdotus.105 Hanke ei nytkähtänyt vielä- kään liikkeelle, mutta varmuuden vuoksi vanhat nahkapuodit purettiin vuonna 1913.106 Toimenpide toi näkyville raati- ja seurahuoneen pihajulkisivuun vuosikymmenten varrella kertyneet lisärakennelmat. Pakinoitsijan mukaan kaupunginarkkitehti oli purkamalla saanut aikaan monin verroin enemmän rumuutta kuin mihin hän oli syyllistynyt rakentamalla uutta.107 Ensimmäisen maailmansodan epävarmojen aikojen laittaessa jäihin monet

248 Albert Edelfeltin vuonna 1902 maalaama Viipurin kaupunginvaltuuston puheenjohtajien ryhmämuotokuva (kirjakauppias V. Hoving, hovioikeudenneuvos L. Clouberg ja kauppaneuvos W. Hackman). Keskellä ovat Viipurin uuden raatihuoneen piirustukset. Kuva: Lahden kaupunginmuseo.

vireillä olleet hankkeet kaupungintalon suunnittelukilpailusta oli kulunut jo vii- tisentoista vuotta. Arkkitehtuuri-ihanteet olivat muuttuneet ja ilmoille oli saatettu epäilyksiä uuden rakennuksen soveltuvuudesta kaupunkikuvaan. Kaupungin historiikkiteoksessa (1915) eräs kirjoittajista arveli, että Nyströmin ja Penttilän ”torneineen ja monine muurinsakaroineen saksalaista renessanssityyliä edustava suuri palatsi” oli itsessään ”melko miellyttävä”, mutta sointui ”huonosti yhteen Paraatikentän uudisrakennusten ja kirkkotorin vanhojen rakennusten kanssa”.108 Kirjoittaja näki tarpeelliseksi järjestää uusi kilpailu, jotta saavutettaisiin parempi yhtenäisyys olemassa olevien rakennusten kanssa. Kaupungintalokysymykseen palattiin valtiollisen itsenäisyyden saavuttami- sen jälkeen. Vuonna 1923 järjestettiin uusi kaupungintalon suunnittelukilpailu, jonka 37 ehdotuksen joukosta parhaaksi valikoitui nimimerkki ”Täräys”. Sen takaa löytyivät arkkitehdit Jussi ja Toivo Paatela. Palkintolautakunnan arvion mukaan sen julkisivut olivat ”rauhalliset” ja ”harvinaisen ehjät” ja soveltuivat sekä ympäristöönsä että Viipurin luonteeseen.109

249 Uusi raatihuoneentori 1920-luvulla. Raatihuoneen julkisivut olivat vielä pääosin 1860-luvulla saamassaan asussa. Suurten kaari-ikkunoiden takana sijaitsi paikallishallinnon ja seuraelämän keskus, raatihuoneensali. Julkisivussa näkyvät myös neljä tyhjää seinäkomeroa, joiden koristeeksi v. t. kaupunginarkkitehti Jac. Ahrenberg oli vuonna 1884 ehdottanut muotokuvia maan suurmiehistä. Porthanin, Caloniuksen, Runebergin ja Lönnrotin kipsiset rintakuvat jäivät kuitenkin toteutumatta (Wiborgsbladet 1.7.1884 ”Rådhusbyggnadens i Wiborg yttre dekorering”). Kuva: Muinaismuistojen valvoja. Vka. MMA.

Teknillisen korkeakoulun rakennustaiteen professori Armas Lindgren kutsuttiin antamaan asiassa lausunto. Lindgrenin mukaan historiallinen ympäristö asetti reunaehtoja uudisrakennukselle. Kysymykseen ei voinut tulla ”täysin vapaa rakennuksen tyyylikäsittely, vaan on siinä pysyteltävä 1700-luvun loppupuolen klassillisuuteen pyrkivässä tyylissä tietysti kuitenkin kavahtamalla orjallista jäl- jittelyä.” Lisäksi ”harmoonisen kokonaisuuden aikaansaamiseksi” oli liian suuria erikoismuotoja vältettävä ja rakennuksen korkeutta rajoitettava. Rakennuksen paikkaa ei Lindgren pitänyt erityisen soveliaana: ”Kaupungin tärkeimpänä raken- nuksena pitäisi kaupungintalon rakennustaiteellisesti olla erikoisesti huomattava. Rikkomatta kokonaisvaikutusta ei kuitenkaan rakennuksen ulkonäköä voi erikoisesti korostaa, sillä lähellä olevat klassillisuuteen pyrkivät rakennukset vaativat ehdottomasti, että tällekin tontille tuleva rakennus rakennetaan viipurilaiseen klassistiseen tyyliin. Ympäristön vuoksi on rakennukselle annettava jokseenkin yksinkertainen ja vaatimaton ulkonäkö, ehken paraiten ilman tornia.”110 Lopputulos oli, että mitään kilpailuehdotusta ei sellaisenaan katsottu voita-

250 Uusi raatihuoneentori 1930-luvun puolivälissä. Oikealla kaupungintalo vuonna 1934 valmistuneessa modernisoidussa asussaan (arkkitehti Uno Ullberg). Tilat on yhdistetty viereiseen seurahuoneeseen ja sisäänkäynti on siirretty rakennuksen päätyyn. Samassa yhteydessä laaditut virastotalon laajennussuunnitelmat Linnankadun varrelle jäivät toteutumatta. Kuva: Sandberg & Viherjuuri 1936, 29.

van ottaa lopullisen rakentamisen pohjaksi. Keväällä 1924 päätettiin järjestää uusintakilpailu kahdeksan kilpailuun osallistuneen ehdotuksen kesken. Kutsu- tut arkkitehdit olivat Uno Ullberg (avustajana Jalmari Lankinen), Paavo Uotila, Bertel Liljeqvist, Jussi ja Toivo Paatela, Hilding Ekelund sekä Jarl Eklund. Pal- kintolautakunnassa olivat samat tuomarit kuin edellisessäkin kilpailussa.111 Talo oli rakennettava yhteen nykyisen raatihuoneen kanssa, niin että se tämän sekä seurahuonerakennuksen kanssa muodostaa rakennustaiteellisesti arvokkaan kokonaisuuden. Kilpailijoilla oli oikeus jossain määrin tehdä muutoksia nykyisen raatihuoneen ulkoasuun. Uusi rakennus oli sommiteltava ”viipurilaiseen klassistiseen tyyliin”. Kattolista ei saanut kohota seurahuoneen kattolistaa korkeammal- le. Julkisivut oli suunniteltava rapattaviksi. Kilpailijoilta toivottua ”klassistista ja viipurilaista tyyliä” ei kaikkien ehdotus- ten katsottu täyttäneen. Erimielinen palkintolautakunta ehdotti suunnittelutyön antamista kilpailun voittaneelle arkkitehti Hilding Ekelundille, mutta ajatus joutui vastatuuleen.112 Yleisten töitten hallitus katsoi, että Ekelundin ehdotuksessa

251 oli toiminnallisia puutteita. Lisäksi julkisivujen ei katsottu olevan sopusoinnussa ympäristön kanssa. Raatihuoneen ja seurahuoneen julkisivujen muuttamista eh- dotetussa määrin ei pidetty onnistuneena. Kaiken soutamisen ja huopaamisen lopputuloksena oli, että vanha raati- ja seurahuonerakennus uusittiin kaupunginarkkitehdiksi siirtyneen Uno Ullber- gin suunnitelmien mukaan vastaamaan muuttuneita tarpeita.113 Tässä yhteydes- sä raatihuoneen julkisivuja modernisoitiin ja rakennuksen sisäänkäynti siirrettiin Katariinakadun puolelle. Ensimmäinen tilaisuus, jossa uusittu juhlasali oli ylei- sön käytössä, olivat neljänsien museopäivien avajaiset elokuussa 1934. Yli kolmen vuosikymmenen valmistelusta ja kolmesta arkkitehtikilpailusta huolimatta uutta kaupungintaloa ei Viipuriin rakennettu. Raatihuoneen kortteli ei siten koskaan saanut monen kaipaamaa yhtenäistä ja monumentaalista ilmettä.

Vanhan Viipurin henkeen

Täällä on kuitenkin kehitys tapahtunut niin onnellisesti, että liikekeskus on vähitellen siirtynyt pois vanhasta ahtaasti rakennetusta kaupunginosasta itäänpäin kohti rautatieasemaa. Vanha kaupunki on tällöin suureksi osaksi säilytetty. (Marius af Schultén, Arkkitehti 1932/10, 145)

Itsenäisyyden aikana ei rakennustoiminta vanhassakaupungissa ollut enää yhtä vilkasta kuin aiempina vuosikymmeninä. Torkkelinkatu oli syrjäyttänyt Katarii- nankadun tärkeimpänä kauppakatuna. Uudisrakentamista ajatellen vanhankaupungin tontit olivat pieniä ja epäsäännöllisen muotoisia uudempiin kaupunginosiin verrattuna. Ahtaat ja mäkiset kadut sekä vanha rakennuskanta eivät lisännyt alueen houkuttelevuutta nykyaikaisena liikepaikkana. Vanhassakaupungissa uudis- ja lisärakentaminen ei enää samalla tavoin mullistanut kaupunkikuvaa kuin vielä muutama vuosikymmen aiemmin. Esimerkiksi pakkahuoneen ja tullikamarin viereen rakennettu konttorirakennus (1922) sulautui taustalla olevaan Etelä- vallin terassimuuriin, sillä sen julkisivuissa käytettiin samanlaista luonnonkiviver- housta kuin valleissa.114 Samoin lääninmaanmittauskonttorin uusi lisäsiipi (1925) upposi luontevasti Pohjoisvallin julkisivurivistöön.115 Vanhankaupungin rakennusperintöä ajatellen oli onnekasta, että alueelle itse- näisyyden ajalla eniten rakennuksia suunnitellut arkkitehti oli Uno Ullberg. Hän osoitti ammattitoverinsa Juhani Vikstedtin arvion mukaan ”harvinaista harrastusta Vanhaa-Viipuria koskeviin asioihin, suhtautuen ymmärtämyksellä sen historiallisesti ja rakennustaiteellisesti merkittävää perua kohtaan.”116 Ensimmäisiä sisällissodan jälkeen vanhaankaupunkiin toteutettuja rakennushankkeita oli syk- syllä 1918 valmistunut Fr. Richardtin toimitalo. Alun perin 1700-luvulla rakennettuun kivitaloon lisättiin muutostöiden yhteydessä kolmas kerros. Samalla raken-

252 Arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelema Fr. Richardtin toimitalo valmistui vuonna 1918. Arkkitehti-lehdessä kuvailtiin rakennusta seuraavasti: ”Wiipurissa käydessään on kai monikin kiinnittänyt huomionsa Katarinanka- dun varrella, vanhassa Wiipurissa, sijaitsevaan tosin pieneen, mutta silti mie- lenkiintoiseen rakennukseen. Ulkoinen uhmailun halu tahi tahallinen prameus eivät siinä vedä katsojan huomiota puoleensa. Vaatimattomana seisoo rakennus kadun kupeessa, vaatimattomien naapurien keskellä, arvokkaana ja vakavana, ikään kuin saman puhtaan, klassillisen hengen myöhäisenä jälkeläisenä, jonka aikaisempia edustajia runsaasti Wiipurissa tapaa. Vanha, jalo rakennustaiteellinen perinnäistapa on tässä varmaankin innoittanut rakennuksen luojaa työssään.” (Arkkitehti 1921/näytenumero, 2). Kuva: Vma. MMA.

nuksen julkisivu Katariinankadulle sai uuden ilmeen. Ullberg oli omien sanojensa mukaan pyrkinyt antamaan talolle ”kadun luonteen mukaisen yksinkertaisen ja vanhanaikuisen leiman”.117 Vikstedtin arvion mukaan Ullberg oli seurannut julkisivussa ”empirehenkistä käsittelyä, joka erinomaisella tavalla sopii kapean kadun ja vanhan Katarina II:n aikaisen, Wiipurin luonteeseen.”118 Vastapäisellä puolella katua Ullberg oli jo muutama vuosi aiemmin uusinut erään toisen vanhan kivitalon julkisivut. Starckjohannin rautakaupan sisätiloja ja julkisivuja uusiessaan suunnittelija oli aikalaisarvion mukaan ”kunnioittavasti pyrkinyt säilyttämään rakennuksen julkisivuista henkivän vanhanaikuisen leiman”.119 Myös Ullbergin lä- histölle suunnittelema Toiminimi W. Dippellin kaksikerroksinen toimija asuintalo (1921) oli edellisten vuosikymmenien asuinkerrostaloihin verrattuna kooltaan vaatimaton ja tyyliltään hillitty.120

253 Kiinteistöosakeyhtiö Pamppalan julkisivu Etelävallikadulle (arkkitehti Uno Ullberg, 1923). Kuva: Vma. MMA.

Vanhankaupungin suojelu oli lähellä Ullbergin sydäntä. Vanhassakaupungis- sa sijaitsi myös hänen synnyinkotinsa, maalarimestari C. J. Ullbergin talo Keisa- rinkadulla, ja toimistonsa, jonka hän kesäkuussa 1919 ilmoitti muuttaneen Vah- titorninkadulta (n:o 10) Piispankadulle (n:o 3).121 Muutaman vuoden kuluttua toimisto saattoi muuttaa Ullbergin itsensä suunnittelemaan rakennukseen Ete- lävallikadulla. Keväällä 1923 kaupunginvaltuusto sai käsiteltäväkseen anomuksen, jonka lä- hettäjinä oli joukko Etelävallikadulla sijaitsevien tonttien omistajia. Arkkitehti Uno Ullbergin, johtaja Eugen Richardtin ja konsuli Nils Thesleffin esittämä toive oli erikoinen. He anoivat tonttiensa rakennusoikeuden rajoittamista. Raken- nusjärjestystä toivottiin muutettavaksi siten, ettei kyseisille tonteille saisi pystyt- tää kolmea kerrosta korkeampia rakennuksia. Anomuksen mukaan oli ”olemassa vaara, että kaupunkimme mereltä katsottaessa kaunis ulkonäkö pilataan rakentamalla sataman varteen Etelävallikadulle korkeita kivimuureja.”122 Valtuusto vahvisti anomuksen perusteella rakennusten maksimikorkeudeksi 13 metriä jalka- käytävän pinnasta räystäslistaan.123 Tonteille 97–100 kohosi As. Oy. Pamppala, joka valmistui vuonna 1924.124 Vaakasuunnassa rakennus oli jaettu neljään osaan, joiden korkeusasemat, julkisivuaiheet ja väritys poikkesivat toisistaan. Räystään yläpuolella kohosi korkea tiilikatto. Talon asukkaisiin lukeutui myös sen suunnitellut Ullberg. Eugen Richardtin omistamalle tontille ei kohonnut uutta rakennusta, mutta sen sijaan tonteille 105–106 Ullberg suunnitteli vuonna 1927 uuden asuintalon.125 Myös tähän As. Oy. Varjon taloon rakennettiin korkea tiilikatto. Yhdessä talot muodostivat meren suuunnalla verraten yhtenäisen rintaman Ete- lävallin varrelle.

254 Hackman C:on sokerivaraston julkisivu Karjaportinkadulle (arkkitehti Uno Ullberg, 1925). Kuva: Vma. MMA.

Karjaportinkatu oli selvinnyt vuosisadan vaihteen kiinteistöpelistä ulkoiselta ilmeeltään verraten yhtenäisenä. Katua reunustivat edelleen pääosin kaksikerrok- siset kivitalot, joista osa oli peräisin 1700-luvun lopulta. Syksyllä 1925 sen varrelle valmistui Hackmanin & Co:n nykyaikainen sokerivarasto.126 Sen kapasiteetti oli kaksi miljoonaa kiloa, minkä katsottiin pitkälti tyydyttävän koko Itä-Suomen sokeritarpeen. Tavaraliikenteen helpottamiseksi kaksikerroksisen varaston pihan läpi kulki ajoväylä Pohjoisvallilta Karjaportinkadulle. Rakennuksen teknisestä ja toiminnallisesta ajanmukaisuudesta huolimatta sanomalehti Wiborgs Nyheter kertoi Ullbergin kuitenkin ”tunnetulla maulla ja kunnioituksella” suunnitelleen julkisivut niin, että ne sopivat kadun muihin rakennuksiin.127 Uuden talon julkisi- vukäsittely sekä räystäslinjan korkeusasema seurailivat viereisiä rakennuksia, min- kä ansioista uudisrakennus istui luontevasti vanhaan katunäkymään. Vuonna 1927 arkkitehti Juhani Vikstedt suunnitteli vielä viereisen rakennuksen jatkoksi sisään- käyntiportaalin, joka oli muotoiltu Hackman & Co:n sokerivaraston sisäänkäyntiä mukaillen.128 Näkyvin ja näyttävin maailmansotien välisen ajan uudisrakennus vanhassakaupungissa oli taidemuseon ja piirustuskoulun rakennus Pantsarlahden bastionin laella. Suosittu näköalapaikka oli jo pitkään ollut ehdolla julkisen rakennnuk- sen sijoituspaikaksi. Lähes yhtä pitkään olivat olleet vireillä myös suunnitelmat oman rakennuksen saamiseksi taidemuseolle ja piirustuskoululle. Vuonna 1917 vuorineuvos Seth Sohlberg oli tehnyt piirustuskoulua varten suurlahjoituksen Vii- purin Taiteenystävien sihteerin, Uno Ullbergin suunnitelmiin pohjautuen.129 Lah- joitus oli sisältänyt myös tontin 71 Vahtitornin- ja Kirkkokatujen kulmassa, jonne rakennus oli tarkoitus pystyttää. Taidemuseon pohjapääoman olivat puolestaan

255 Kuvassa keskellä kadun vasemmalla laidalla sijaitseva Hackman C:on sokerivarasto sulautui mainiosti Karjaportinkadun vaakalinjaiseen katunäkymään. Kuva: Viipuri ennen ja nyt, 26.

merkinneet kauppaneuvokset Ferdinand Alfthan, Wilhelm Hackman, J. F. Hack- man, E. V. Sellgren ja Fjodor Sergejeff, vuorineuvos Seth Sohlberg, kenraalimajuri W. Thesleff sekä konsuli Eugen Wolff. Vahtitorninkadun tontille laaditut suunnitelmat olivat olleet esillä vuonna 1920 piirustuskoululla pidetyssä ”rakennustai- denäyttelyssä”. Ullbergia avustaneet taiteilijat Väinö Kunnas ja Lauri Välke olivat lisäksi laatineet rakennuksesta pahvisen pienoismallin.130 Kun hanke lopulta vuosikausien päästä lähti liikkeelle rakennuksen sijoituspaikaksi oli kuitenkin vaihtu- nut Pantsarlahden bastioni. Ullberg oli hyödyntänyt rakennuksen sijoituspaikan mestarillisesti. Bastionin laelle noustiin Hovioikeudenkadun päässä olevaa portaikkoa pitkin. Näkymän päätteenä oli rakennuksen sisäpihalle johtava monumentaalinen porttiaukko. Ra- kennuksen kaksi siipeä ryhmittyivät porttiaukosta avautuvan sisäpihan ympärille. Sisääntuloportaikosta katsottuna vasemmalla oli taidemuseo ja oikealla Viipurin

256 Taidemuseon ja piirustuskoulun 2. kerroksen pohjapiirros (arkkitehti Uno Ullberg, 1929). Vasemmanpuoleisessa siivessä on taidemuseon näyttelysaleja ja oikeanpuoleisessa koulun piirustussaleja. Kuva: Vma. MMA.

Taiteenystävien piirustuskoulu. Sisäpiha avautui kaarevan pylväikön välityksellä edelleen kohti Viipurinlahtea. Hohtavan valkoinen rakennus sijoittui tyylipiirteil- tään klassismin ja funktionalismin välimaastoon.131 Rakennuksen juhlalliset vihkiäiset pidettiin 12. lokakuuta 1930 Viipurin Tai- teenystävien viettäessä samalla 40-vuotisjuhlaansa. Paikalla oli arvovaltainen ylei- sö joukossaan tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, hiippakunnan piispa Erkki Kaila, maaherra Arvo Manner, hovioikeuden presidentti J. F. Selin, yhdistyksen perustajiin kuulunut konsuli Eugen Wolff, Viipurin Taiteenystävien puheenjohtaja Leo Hackman ja koko kaupunginvaltuusto. Taidemaailman merkkimie- hiä edusti Akseli Gallen-Kallela. Kaupunginjohtaja Tuurna otti vastaan kultaisen avaimen taidemuseon siirtyessä samalla kunnallisten kulttuurilaitosten joukkoon. Museon saleissa ja vihkiäisten jälkeen kaupungin järjestämällä lounaalla Pyöre- ässä tornissa kaikuivat korkealentoiset puheet. Valtionarkeologi Juhani Rinteen

257 Alakuva: 1930-luvun ilmakuva Pantsarlahden bastionista. Kuva: Petri Neuvosen postikorttikokoelma.

mukaan bastioni ”on aikanaan kohonnut varustukseksi itää vastaan. Mutta ar- vaamattoman arvokas sellainen on myöskin jokainen sivistyksellinen linnoitus. … Isänmaan yhteisen onnen kannalta on onniteltava Suomen vuosisataista raja- seutua, että se on vartiopaikallaan itää vastaan asettanut sivistyksen kauneimman kukkasen.”132 Uudisrakennuksen ja historiallisen ympäristön vuoropuhelu sai lehdistössä ylistystä. Sanomalehti Kansan Työn mukaan Ullberg oli ”erinomaisella taidolla osannut sovelluttaa uusaikaistyylisen rakennuksen ikivanhan bastionin kanssa sopusointuun”.133 Ilmari Raekallion sanoin ”[m]enneisyys ja aito nykyaika lyövät Viipurin Etelävalleilla veljenkättä.”134 Arkkitehti Gustaf Strengellin arvion mukaan rakennus oli ”samalla kertaa monumentaalinen ja hurmaava, persoonalli- sesti hahmoteltu arkkitehtuuriteos.” Pylväikön läpi aukeavassa näkymässä Vii- purinlahdelle paljastui ”mestarin ote.” Strengellin mukaan Ullbergin ”ratkaisu osoitti kuinka hyvin kaupunkirakennustaiteessa vanha ja uusi voidaan yhdistää edellyttäen, että tarvittavaa taiteellista herkkyyttä on saatavilla.”135 Vuonna 1932 bastionin viereen valmistui myöskin Ullbergin suunnittelema saksalaisruotsalai-

258 sen seurakunnan Pietari-Paavalin seurakuntatalo. Sekin otettiin paikallislehdis- tössä vastaan myönteisesti. Sanomalehti Wiborgs Nyheterin mukaan paikka tarjosi nyt kaupungin miellyttävimpiä ja omaperäisimpiä kaupunkinäkymiä.136 Vuonna 1932 Ullberg siirtyi Viipurin kaupunginarkkitehdiksi. Vanhassakau- pungissa hänen suunnittelutehtäviinsä tässä virassa kuului muun muassa Karja- portinkadulla sijaitsevan 1700-luvun lopun kivitalon uudistaminen ja laajentaminen poliisin rikososaston ja 1. poliisipiirin käyttöön.137 Vuonna 1936 Ullberg kuitenkin jätti synnyinkaupunkinsa ja siirtyi Lääkintöhallituksen arkkitehdiksi Helsinkiin. Vanhakaupunki oli menettänyt etevimmän arkkitehtinsä.

Skandaali katukuvassa

Historiallisten kaupunkinäkymien vastapainoksi Viipuriin kohosi 1930-luvulla rakennuksia, jotka heijastelivat arkkitehtuurin uusimpia trendejä. Valkoiset fun- kistalot sileine rappauspintoineen, suurine ikkunoineen ja tasakattoineen erosivat ulkoasultaan jyrkästi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun historistisesta arkki- tehtuurista. Myös arkkitehti Uno Ullberg seurasi herkällä silmällä rakennustaiteen uusimpia virtauksia. Taidemuseon ja piirustuskoulun rakennuksessa sekä Pieta- ri-Paavalin seurakuntatalossa historistisen arkkitehtuurin piirteet sekoittuivat mo- derniin arkkitehtuuriin. Kaupungin ensimmäisiin funkistyylisiin rakennuksiin kuului Luostarinkadulle vuonna 1931 valmistunut panttilainakonttori nauhaikku- noineen.138 Ullbergin suunnittelema uudisrakennus sijoittui kahden kookkaan ja koristeelllisen 1800-luvun asuinkerrostalon väliin, joten historiallisen kaupunkikuvan rikkojaksi sitä ei liene katsotun. Kaupungissa piipahtaneen arkkitehti Gus- taf Strengellin arvion mukaan rakennus uudenaikaisuudestaan huolimatta ”sopi erinomaisen hyvin yhteen vanhemman rakennuskannan kanssa”.139 Pian lähistöl- le nousivat Eteläsataman virtaviivaiset valkoiset tuotanto- ja varastorakennukset: SOK:n mylly (1932–1935) sekä OTK:n (1937), Hankkijan (1937) ja Starckjohan- nin (1939) varastot. Sanomalehti Karjala piti rakennuksista suurinta, SOK:n myl- lyä, ”monumentaalisena lisänä” kaupunkikuvaan. Lehden mukaan rakennus hallitsi ”komean asiallisena satamarannan itäistä osaa, näkyen Viipuriin saavuttaessa kauas merelle.”140 Kysymys modernin arkkitehtuurin soveltuvuudesta Viipurin kaupunkikuvaan nousi näkyvästi esiin kaupungin uuden kirjastotalon rakentamisen yhteydessä.141 Historiallista vanhaakaupunkia tapaus ei tosin suoraan koskettanut. Kirjastoa vastustamaan noussut kansanliike oli huolissaan arkkitehti Eduard Dippellin vuonna 1893 valmistuneen ”goottilaistyylisen taideluoman” (tuomiokirkko) ja vehmaan Torkkelinpuiston puolesta. Arkkitehti Alvar Aallon joulukuussa 1933 esittelemä suunnitelma oli ollut epätavanomainen ja ainakin maallikon silmin laatikkomai- nen. Keväällä uutta kirjastotaloa asettui vastustamaan pienimuotoinen kansanliike, jota johti kunnianarvoisa konsuli Eugen Wolff.142 Sanomalehti Karjalan ylei- sönosastossa julkaistussa adressissa tunnettiin ”syvää järkytystä sen vandalismin

259 Funkkista vanhassakaupungissa. Viipurin panttilaitoksen julkisivu Luostarinkadulle (arkkitehti Uno Ullberg, 1931). Kuva: Vma. MMA.

johdosta, jolla on kohdeltu tätä ainutlaatuisen miellyttävää kaupungin näköalaa, aikomalla pystyttää sinne uusi funktionalistyylinen kirjastorakennus, joka mitä räikeimmin sotii kaikkea tällä paikalla ja sen ympäristössä nyt olevaa vastaan.”143 Hanke oli kuitenkin jo niin pitkällä ettei yksi addressi ja kaupunginhallitukselle tehty anomus sen kohtaloa enää horjuttanut. Kirjaston valmistuttua ainakin julkiset soraäänet jäivät vähemmistöön. Viipurin retkeilylautakunnan opaslehtisen (1937) mukaan kirjasto oli ”oikea arkkitehtooninen ihme”, arvio johon monet ovat sittemmin yhtyneet.144 Vanhassakaupungissa modernin arkkitehtuurin ja historiallisen kaupunkikuvan nokkakolaria saatiin vielä odottaa. 1930-luvulla muutamia Linnankadun vanhoista taloista korotettiin kolmikerroksisiksi.145 Rakennushankkeet eivät synnyttä- neet suuria vastalausemyrskyjä. Sen sijaan kun keväällä 1938 Karjaportinkadun ja Vesiportinkadun kulmasta purettiin 1600-luvun asuinrakennus oli reaktio toinen. Tämän Keldánin talon purkaminen uuden asuinkerrostalon tieltä oli ”toimenpide, joka laajoissa piireissä herätti paheksumista, mutta jota ei voitu estää.”146 Reaktion voimakkuuteen vaikutti, että vanha talo oli ollut osa Karjaportin- ja Vesiportinka-

260 Kerroksella korotetun Aution talon julkisivu Linnankadulle (arkkitehti Ole Gripenberg, 1934). Tekijän piirros alkuperäisen julkisivupiirroksen pohjalta. Kuva: Vka. MMA.

tujen nyt jo ikoniseksi muodostunutta katunäkymää. Kaksikerroksinen rakennus oli lisäksi hiljattain mitattu muinaismuistojen valvojan johdolla.147 Uuden talon rakennuslupa-asia kulki julkisivulautakunnan kautta. Asiaa käsi- tellessään lautakunta katsoi arkkitehti Georg Fraserin johdolla, että ”suunniteltu rakennus uudenaikaisena ei aivan sopeudu lähellä oleviin vanhoihin rakennuksiin”. Julkisivulautakunta kuitenkin katsoi kuitenkin olevansa pakotettu hyväksy- mään suunnitelmat, ”koska kaupunginosan vanhaa rakennustaiteellista leimaa ei aikaamyöten voi aivan koskemattomana säilyttää sellaisenaan, eritoten kun lähei- syyteen jo on rakennettu rakennuksia myöhemmiltä tyylikausilta”.148 Näin rakennusteknikko Eino Fahleniuksen suunnittelema tasakattoinen Talo Oy Karjaportin- katu 3 sai rakennusluvan. Nelikerroksisen funkistalon ylin kerros oli sisäänvedetty katulinjasta, niin että terassin katto asettui viereisen rakennuksen räystäslinjan tasalle. Kadunkulmaan oli sijoitettu suuret näyteikkunat.149 Vuoden 1932 rakennussääntö oli antanut uuden työkalun vanhojen kaupunginosien suojelijoille. Jos oli pelättävissä, että rakennussäännön soveltaminen sellaisenaan ”saattaisi turmella tai hävittää arvokkaita sivistysmuistomerkkejä

261 tai kaupunginosan vanhanaikaisen leiman” sisäasiainministeriö saattoi julistaa alueen ”vanhaksi kaupunginosaksi”. Tällöin kaupungin viranomaisten tuli laatia vanhalle kaupunginosalle sellainen asemakaava ja sellaiset rakennusmääräykset, jotka kysymyksessä olevien sivistysarvojen suojelemiseksi olivat tarpeen.150 Lain- valmistelijoiden tarkoituksena oli ollut ”säilyttää jälkipolville ne harvat jäänteet vanhanaikaisesta kaupunkikulttuurista, jotka meillä vielä oli jäljellä”.151 Vasta yksi alue oli kuitenkin toistaiseksi julistettu vanhaksi kaupunginosaksi, Vanha Porvoo vuonna 1933. Alueelle oli vahvistettu vuonna 1937 uusi asemakaava ja rakennus- järjestys.152 Syksyllä 1938 kaupungin muinaismuistojen valvoja maisteri Ragnar Rosén ja Torkkelin kilta keskustelivat alustavasti mahdollisuudesta saada Viipurin vanhin osa julistettua rakennussäännön tarkoittamaksi vanhaksi kaupunginosaksi. Näin toivottiin voitavan ”edes jossakin määrin estää siellä olevien arvokkaiden rakennusmuistomerkkien ja tyypillisten katukuvien häviämistä.” Rosénin mukaan suo- jelumääräyksiä tarvittiin kipeästi, ennen kuin ”Suomessa ainutlaatuisesta kaupunkikuvasta ei enää ole mitään jäljellä”.153

262 Kuvassa etualalla vasemmalla Vesiportin- ja Karjaportinkatujen kulmasta keväällä 1938 purettu talo, joka oli rakennettu 1600-luvulla. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

Skandaali historiallisessa katukuvassa. Talo Oy Karjaportinkatu 3:n päätyjulkisivu Vesiportinkadulle (rakennustekniko Eino Fahlenius, 1938). Tekijän piirros alkupe- räisen julkisivupiirroksen pohjalta. Kuva: Vka. MMA.

263 264 ”TULKAA KAUPUNKIIN, JOSSA VUOSISADAT YHTYVÄT”

Linna, Katariina II:n ajan kauniit katukuvat ja jalosuhteiset rakennukset, isonvihan aikuiset linnoitusmuurit ja vallihaudat sekä viime vuosisadan alkupuolen puura- kennukset Neitsytniemellä. Näin luetteli Otto-Iivari Meurman Viipurin historiallisia nähtävyyksiä toivottaessaan Karjala-lehden sivuilla kollegansa tervetulleiksi Suomen Arkkitehtiliiton vuosikokoukseen toukokuussa 1921. Kaupungin vetovoi- masta hänellä ei ollut harhakuvia: ”Eiväthän nämä ole sellaisia nähtävyyksiä, millä ulkomaiset kaupungit matkailijoitten silmiä häikäisevät, mutta ne ovat pohjoisen karun arkkitehtuurimme herkkähenkisiä tuotteita, jotka voivat taiteilijasielua elä- hyttää ja osaltaan olla mukana muodostamassa pohjaa vastaiselle kansalliselle rakennus- ja kaupunkien järjestelytaiteelle.”1 Muutamaa vuotta aiemmin taiteilija Lauri Välke oli kertonut kuulleensa use- asti matkailijoiden kysyvän: ”[m]issä on se ylistetty »vanha Viipuri». – Eihän tääl- lä ole kuin rakennusten aistiton sekamelska.”2 Matkakirjailija ja toimittaja Ernst Lampénin muutamaa vuotta myöhemmin antama arvio oli samansuuntainen. Hä- nen mukaansa Viipurissa oli perin vähän muistomerkkejä vanhemmilta ajoilta. ”Siellä tosin näytetään paria keskiaikaista asuinrakennusta kivestä tehtyä, mutta ei niitäkään huomaa erityisesti, jollei joku sormella niitä osoita”, hän totesi.3 Vuoden 1923 joululehtisessä ”Jul i Tyrgils stad” käsiteltiiin Viipuria turistikoh- teena.4 Kirjoittaja katsoi kaupungin laiminlyöneen muinaismuistojensa turisti- potentiaalia. Laajalti tunnetun linnan lisäksi kaupungissa olisi muitakin muisto- merkkejä, joita olivat kuitenkin jääneet suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Jotta kaupungista tulisi todellinen turistikohde, tarvittaisiin hyvin toimitettu opaskirja ja kyltit historiallisten rakennusten seinille. ”Harva meistä syntyperäisistä tuntee Viipuria kuten Ullberg tai Vikstedt, mutta meidät täytyisi pakottaa siihen ja saada silmät aukenemaan lukemalla päivittäin historiaamme kun kuljemme kaduilla” kirjoittaja toivoi. Kirjoittajan mukaan oli olemassa kaupunkeja, joilla oli huomattavasti vähemmän historiallisia muistomerkkejä, mutta jotka olivat tehneet kymmenkertaisesti niiden eteen. Matkailijayhdistyksen Viipurin osasto oli viettänyt edelliset vuodet hiljaise- loa.5 Vuonna 1923 osasto oli kuitenkin ryhtynyt valmistelemaan Viipurin opasta

Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulussa opiskelleen taiteilija Yrjö Semerin suunnittelema Viipurin matkailumainos. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

265 Automatkailu otti ensi askeleitaan maailmansotien välisenä aikana. Kuva: Automobile-Routes in Finland. Suomen Matkailijayhdistyksen Viipurin haaraosaston matkaoppaassa historialliset muistomerkit saivat näkyvän aseman. Kuva: Päivä Viipurissa (1925).

Aeron Oy:n reittiliikenne Suur-Merijoen lentokentälle käynnistyi vuonna 1937. Kuva: Viipuri (1938).

266 valitsemalla arkkitehdit Uno Ullbergin ja Juhani Vikstedtin sekä taiteilija Rurik Lindqvistin keräämään tietoja historiallisista muistomerkeistä ja nähtävyyksis- tä.6 Varsinainen kirjoitustyö uskottiin Karjala-lehden toimittaja Ilmari Raekal- liolle. Opas julkaistiin vuonna 1925 nimellä ”Päivä Viipurissa. Lyhyt matkaopas”. Huomattava osa oppaan sivuista oli uhrattu kaupungin historialle ja historiallisille muistomerkeille. Kuvaus kaupungin historiasta heijasteli valkoisen Suo- men arvomaailmaa. Opas totesi, että Viipuri oli vapaussodan yhteydessä ”jäl- leen kunnostautunut sivistyksen ja lännen terveitten pyrkimysten etuvartijana ja ”lukkona” idän alhaisia pyyteitä vastaan.”7 Sama arvomaailma oli esillä myös matkailijayhdistyksen koko Karjalaa käsittelevän matkakäsikirjan historiaku- vauksissa. Sen mukaan Viipurista oli vapaussodan jälkeen muodostunut ”länsi- maisen kulttuurin ’lukko’ idän barbariutta vastaan”.8 Vuonna 1928 matkailijayhdistyksen Viipurin osasto julkaisi samassa hengessä vielä Raekallion kokoaman tarkemman ja laajemman matkaoppaan kaupungin tärkeimpään historialliseen nähtävyyteen, Viipuriin linnaan.9 Matkailijayhdistyksellä oli 1930-luvulla kaupungissa kaksi tiedonantotoimis- toa, joista toinen sijaitsi Pyöreässä tornissa.10 Samassa yhteydessä toimi matkai- luesinemyymälä. Matkailijayhdistyksen lisäksi Viipurissa toimi vuodesta 1928 lähtien kaupungin perustama retkeilylautakunta, jonka jäseniin Raekalliokin jatkossa kuului. Sen tehtävänä oli edistää matkailua Viipurissa ja sen ympäristös- sä huolehtimalla ulko- ja kotimaisten vieraiden vastaanotosta, majoituksesta ja opastuksesta. Ennen vallankumousta huomattava määrä venäläisiä matkailijoita oli saapunut kesäisin Viipuriin. Vallankumouksen myötä talous- ja kulttuurisuh- teet Neuvosto-Venäjään katkesivat ja venäläisten matkailijoiden virta tyrehtyi. 1920–30-luvulla ulkomaiset matkailijat saapuivat lähinnä Länsi-Euroopasta.11 Kun retkeilylautakunta julkaisi 1930-luvulla kaupungin matkailuoppaan, se käännettiin saksan-, englannin-, viron-, ruotsin-, ranskan- ja jopa esperanton kielelle mutta ei venäjäksi.12 Ulkomaisissa matkaoppaissa Suomi ja Viipuri löy- sivät valtiollisen itsenäisyyden myötä paikkansa Venäjän sijaan muiden Pohjois- maiden seurasta.13 Matkailijamäärät nousivat maailmansodan aiheuttamasta aallonpohjasta. Jo vuonna 1925 matkailu oli matkailijayhdistyksen mukaan hyvin vilkasta.14 Vuon- na 1928 kaupungissa vieraili retkeilylautakunnan mukaan sateisesta ja kylmäs- tä säästä huolimatta ”ennätysmäärä kävijöitä”.15 Lautakunta oli huolehtinut 37 retkikunnasta (1053 henkeä), joista 14 ulkomaalaisia (381 henkeä). Lisäksi kaupungissa oli käynyt useita retkikuntia, joista toiset yhdistykset ja järjestöt olivat huolehtineet. Suomalaiset retkeilijät olivat olleet etupäässä koulunuorisoa tai muuta opiskelevaa väkeä. Seuraavana vuonna retkikuntia oli 41 (1169 henkeä), joista 22 (527 henkeä) ulkomaalaisia. 16 Kaikkia retkeilijöitä oli vastaanotettu, opastettu ja majoitettu, mutta ainoastaan veljeskansojen jäsenille eli virolaisille ja unkarilaisille, oli järjestetty vaatimaton kestitys. Vuonna 1936 retkikuntien mää- rä oli jo 53 (3724 henkeä), joista 1346 henkeä oli ulkomaalaisia.17 Heistä saksalaisia oli 568, englantilaisia 216 ja virolaisia 138.

267 Viipurin viralliset nähtävyydet painottuivat ainakin luku- määräisesti vanhaankaupunkiin. Kuva: Viipuri (1937).

Retkeilylautakunnan opaskirjaset ja -vihkoset esittelivät Viipurin asemaa kauppa-, teollisuus- ja kulttuurikeskuksena, alueen luonnonkauneutta sekä kaupungin historiallisia muistomerkkejä. Kaupungin järjestämät opastetut kierrok- set näyttävät noudatelleen samoja periaatteita. 1930-luvun puolivälissä esitettiin jopa käsityksiä, että matkailulehtisissä oli korostettu liikaa historiallista Viipuria. Turistille olisi tehtävä selväksi, että Viipuri on vanha, mutta ei ”muumioitunut” kaupunki.18 Näyttävin Viipuria matkailunedistämistarkoituksessa esittelevistä kirjoista julkaistiin vuonna 1936.19 Kirjan toimittajien, maisterien Börje Sandberg ja H. J. Viherjuuri, työnantajana oli Suomen Matkat, joka oli perustettu tuottamaan

268 Nähtävyyksiä ja yleisiä rakennuksia:

Lihavoidut kohteet sijaitsevat vanhassakaupungissa.

1. Viipurin linna 28. Tuomiokapituli ja piispan as. 2. Maakunta-arkisto 29. Saksal.-Ruotsal. Kirkko 3. Tervaniemen uimaranta 30. Kreikkalaiskatol. Tuomiokirkko 4. P. Annan linnoitukset 31. Vanha paloasema 5. Torkkeli Knuutinpojan muistopatsas 32. Kauppahalli 6. Viipurin museo 33. Tullikamari 7. Vanha tuomiokirkko 34. Pantsarlahden bastioni (Agricolan kirkko) 35. Taidemuseo 8. Edellisen kellotorni 36. Lennätinkonttori, valtion puh. 9. Entinen Mustainveljesten 37. Suihkukaivo patsaineen luostarikirkko 38. ”Metsänpoika”, patsas (nyk. maaseurakunnan) 39. ”Kalapoika”, patsas 10. Edellisen kellotorni (ent Raadintorni, 40. Hirvipatsas vanha muurin osa) 41. Kaupungin kirjasto 11. Pyöreä Torni 42. Uusi tuomiokirkko 12. Karjaportink. 5 vanha piharak. 43. Mikael Agricolan patsas 13. Karjaportink. 7 vanha piharak. 44. Sankaripatsas 14. Vahtitornink. 8 vanha piharak. 45. Lääninhallitus 15. Vahtitornink. 12 vanha piharak. 46. Maaherran talo 16. Uudenportink. 5 vanha piharak. 47. Postitalo 17. Luostarinkatu 7 vanha piharak. 48. Seurakuntatalo 18. Luostarinkatu 8 vanha piharak. 49. Pääpaloasema 19. Luostarink. 10 vanha piharak. 50. P. Eliaankirkko (kreikkal. kat.) 20. P. Hyacinthuksen kirkko (room. katol.) 51. Ammattikoulu 21. Pamppalank. 12, keskiaik. rak. 52. Teollisuus- ja sahateollisuuskoulu 22. Piispank. 12, keskiaik. rak. 53. Ulkojuhlapaikka 23. Piispank. 16, keskiaik. rak. 54. Keskuskenttä 24. Nykyinen raatihuone 55. Rautatieasema 25. Teatteri 56. Linja-autoasema 26. Hovioikeus 57. Poliisilaitos 27. Hovioik. presidentin talo

ulkomaille suunnattua matkailupropagandaa.20 Kaupunki antoi rahallista tukea kirjan julkaisseelle Otavalle.21 Kirjassa oli viisi kieltä: suomi, ruotsi, saksa, eng- lanti ja ranska. Julkaisussa rinnastettiin kaupungin historialliset muistot modernin ajan saavutusten kanssa. Vanhankaupungin ja sen muistomerkkien näkyvä asema teoksessa ei ollut sattumaa. Kaupunginvaltuusto oli pyytänyt Otto-Iivari Meurmania avustamaan kirjaan tulevien kohteiden valinnassa. Viipurin vanhakaupunki kelpasi myös ulkoministeriön matkailun ja vien- nin edistämistä varten tilaamaan elokuvaan, joka oli tarkoitettu kansainväliseen levitykseen.22 Aho & Soldanin ”Suomi kutsuu” -elokuvan mykkäversio sai ensi- esityksensä vuonna 1932, mutta sitä seurasivat vuosien 1936 ja 1940 uudistetut,

269 äänelliset versiot. Elokuvassa näkyy harvinaisia välähdyksiä 1930-luvun vanhastakaupungista. Yhteiskunnan demokratisoituminen, liikenneyhteyksien kehittyminen ja elintason nousu avasivat ajanvietematkailua laajempien kansalaispiirien ulottuville. Vuosilomasta säädettiin ensimmäistä kertaa vuoden 1922 työsopimuslais- sa, jolloin sen vähimmäispituudeksi määriteltiin 7 päivää. Kotimaan matkailun suosio kasvoi, vaikka varsinainen matkailuväki oli 1920–30-luvulla vielä herras- kaissävyistä.23 Varallisuutta ja vapaa-aikaa matkailuun alkoi kuitenkin olla aiempaa laajempien ihmisryhmien ulottuvilla. Vaikka työväkeä koskeva vuosiloma- laki säädettiin vasta vuonna 1939, oli kiinnostus matkailuun työväen parissakin kasvanut 1930-luvun alun pula-ajan väistyttyä. Linja-autoliikenne kehittyi voimakkaasti 1920-luvulta alkaen. Huomattavasti ekslusiivisempaa matkailun muotoa edusti lentoliikenne. Aero Oy aloitti vuonna 1937 lentoliikenteen Helsingistä Viipurin Suur-Merijoen kentälle. Leirintäaluematkailu oli eräs kotimaan halpamatkojen uusista muodoista. Alan pioneeri Suomessa oli Suomen Opintoretkeilykerhojen Liitto, jonka toiset opintoretkeilypäivät pidettiin Viipurissa toukokuussa 1934 yli neljänsadan hengen voimin.24 Kaupunki tarjosi retkeläisille kahvit Pyöreässä tornissa, jossa maisteri H. Lund selosti rakennuksen historiaa. Tämän jälkeen tutustuttiin viipurilaisten opastuksella linnaan ja vanhaankaupunkiin. Järjestön julkaiseman Tei- ni-lehden Viipuri-numeron kannessa luotettiin kaupungin vetovoimaan: ”Viipu- rilla on, enemmän kuin millään muulla kaupungillamme, vanhan, romanttisen keskiaikaiskaupungin leima. Retkeilijä tulee Viipuriin vielä kymmenennelläkin kerralla täynnä odotusta ja jännitystä.”25 Ainakin kaupungin kestitsemien vieraiden oli vaikea välttyä historiallisilta muistomerkeiltä. Kun Parikkalan kansakoulujen 80 oppilasta ja 7 opettajaa olivat opintoretkellä Viipurissa 24.–25.5.1935, he saivat nauttiakseen aimo annoksen historiaa. Heidät vietiin katsomaan paitsi Valion meijeriä, SOK:n myllyä, satamaa ja Papulan näkötornia myös vanhaakaupunkia, linnaa ja museota.26 Vanhankau- pungin historialliset muistomerkit olivat oleellinen osa sitä kuvaa Viipurista, jonka paikallishallinto halusi välittää niin asukkailleen kuin matkailijoille. Matkailu- lautakunta halusi toivottaa vierailijat tervetulleeksi kaupunkiin, ”jossa vuosisadat y h t y v ä t ”. 27 Eräs viimeisiä Viipurin matkailua koskevia lehtiartikkeleita julkaistiin Karja- la-lehdessä 24. syyskuuta 1939 suursodan Euroopassa jo puhjettua ja uhkaavien varjojen leijuessa kaupungin yllä. Matkailijayhdistyksen Viipurin osaston toimistossa rautatieasemalla oli ollut vilkas kesä, vaikka toimiston apua käyttäneiden turistien määrä oli pienempi kuin edellisvuonna. Sodan pelko oli karsinut matkailijoita, mutta kotimaisia matkailijoita oli edelleen runsaasti. Suurin osa ulkomaisista turisteista oli ollut englantilaisia, mutta myös amerikkalaisia ja skandi- naaveja oli vieraillut kaupungissa. Viimeiset syyspuoleen saapuviksi ilmoitetut seurueet olivat kuitenkin kääntyneet sodan syttymisen takia takaisin ja peruneet saapumisensa. Paikkakunnan ylpeydenaihe, historiallinen vanhakaupunki, tuntuu olleen lähellä myös matkailijoiden sydäntä. Lehti kertoo: ”Hartaana toivo-

270 muksena ovat turistit esittäneet erikoisesti m.m. sen, että viehättävä vanha kau- punginosamme pyrittäisiin säilyttämään alkuperäisessä aitoudessaan, eikä sen näköaloja turmeltaisi sellaisilla uusilla, tyyliltään ympäristöönsä sopeutumat- tomilla rakennuksilla kuin esim. se, joka äskettäin on kohonnut aijemmin niin eheän Vesiportinkadun katukuvan rikkojaksi. – Ja tähän toivomukseenhan voi viipurilainen kotikaupunkinsa perinteiden arvostaja vain osaltaan sydämestään y ht y ä .” 28

271 272 JOHTOPÄÄTELMÄT

Historiallisen muistomerkin synty

Raskasta on ollut nousu Vanhankaupungin jyrkkiä historiallisia mäkikatuja ylös Vahtitorninmäelle normaalioloissakin, mutta nyt se on vannoutuneelle viipurilaiselle suoranaista sielullista piinaa. Kuinka paljon korvaamatonta historiaa tällä onkaan jo nyt hautautunut satavuotisten talojen raunioihin tai haihtunut tulenlieskana kylmään talviavaruuteen! Ja mitä on enää jäävä tästä historiallisesta aarrekaupungista jäljelle, ennen kuin sodan tulivaunut ovat pysähtyneet? … Sydän kylmänä kiertäjä kulkee kuumuutta hohtavia kapeita katuja, joilla nyt sydäntalven pimeänä iltana, on niin punaisen valoisaa, että voisi lukea pienen kouluvirsikirjan tekstiä … Emil Koponen & Eero Viitanen: Viipurin viimeiset päivät (1940, 141)

Helmikuussa 1940 viipurilaiset surivat menetettyjen ihmishenkien, kotien ja omaisuuden lisäksi ”historiallisen aarrekaupungin” tuhoa. Kahdeksan vuosikymmenen aikana vanhakaupunki oli muuttunut linnoituksesta historialliseksi muistomerkiksi, joka entisaikaisine rakennuksineen ja harmonisine katunäkymineen oli yksi paikkakunnan ylpeydenaiheista. Venäläiset sotilasviranomaiset luovuttivat vuonna 1860 kaupungille pääosan keskustaa ympäröineestä linnoituksesta. Sotilaalliset näkökohdat saivat väistyä kaupan ja teollisuuden vaatimusten tieltä. Vuosisatoja vanhat vallit, bastionit ja portit päätyivät suurelta osin täytemaaksi. Paikalliset sanomalehdet pitivät tapahtumaa merkkinä edistyksestä eivätkä surreet tapahtunutta. 1880-luvun lopulta lähtien suuret kivitalot syrjäyttivät tieltään alueen vanhaa rakennuskantaa. Porvarillisessa lehdistössä muutosta pidettiin merkkinä kaupungin kehityksestä. Sen sijaan vallan ja hyvinvoinnin marginaalista maailmaa tark- kailevassa työväenlehdessä kehitys otettiin vastaan kitkerämmin. Tämä työväestön näkökulma on aiemmissa historiankuvauksissa usein jäänyt syrjään. Kiinnostus vanhankaupungin historiaan ja siihen liittyviin muistomerkkeihin sai vauhtia 1880-luvulta lähtien. Sen tuloksia olivat ensimmäiset paikallishisto-

Viipurin vanhakaupunki rakentui vuosisatojen mittaan suomalaisissa oloissa poikkeuksellisen tiiviiksi. Se oli Suomessa harvinainen historiallisesti monikerroksinen kaupunki. Ilmakuva 1920-luvulta. Kuva: Arkkitehtuurin laitos. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Aalto-yliopisto.

273 rialliset tutkimukset, arkeologiset kaivaukset ja vanhankaupungin muistomerkke- jä esittelevät julkaisut. Viipurilaisten intoa muinaismuistojensa suojeluun ei tule liioitella. Jo aiemmin olemme voineet lukea viipurilaisten aikeista purkaa Pyöreä torni. Tässä tutkimuksessa kävi ilmi, että myös Raatitorni ja Pantsarlahden bastioni pelastuivat purkamiselta vain täpärästi. Vilkas uudisrakentaminen oli murtanut esiteollisen ajan yhtenäisen kaupunkikuvan. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nousi esille ajatus, että Vii- purissakin jotain arvokasta oli jäämässä kehityksen jalkoihin. Huoli historiallisten kaupunki- ja katunäkymien säilymisen puolesta tuotiin esille sanomalehtien sivuilla. Rakennus- ja kaupunkisuojelijoiden katseet kääntyivät kohti menneisyyt- tä, joka tuntui nykyaikaa paremmmin onnistuneen tuottamaan esteettisesti yhte- näisiä ympäristöjä. Ensimmäisen tasavallan Suomessa historiallinen vanhakaupunki nivoutui osaksi porvarillisen Viipurin identiteettiä, jota määriteltiin osittain lännen etuvartio -ajatuksen kautta. Pyöreän tornin muuttaminen historialliseksi ravintolaksi vuonna 1923 kuului kiinteästi valkoisen Viipurin julkisten muistomerkkien sarjaan, mitä aiemmassa kirjallisuudessa ei ole juuri tuotu esiin. Itsenäisyyden aikana vanhankaupungin suojelu sai virallisia muotoja ja Viipuriin perustettiin muinaismuistojen valvojan toimi vuonna 1927. Ajatus vanhastakaupungista historiallisena muistomerkkinä oli ohjaamassa myös alueen uudisrakentamista. 1800-luvun lopulla maamme sivistyneistö laski Viipurin nähtävyyksien joukkoon myös vanhankaupungin historialliset muistomerkit, mutta varsinaisia mat- kailumagneetteja ne eivät olleet. Sen sijaan 1920–30-luvulla vanhastakaupungista muodostui paikkakunnan ylpeydenaihe, jota esiteltiin auliisti kaupunkiin saapu- neille vieraille. Vanhakaupunki oli muotoutumassa keskiluokan henkiseksi vir- kistysalueeksi, joka tarjosi mahdollisuuden nauttia esteettisiä elämyksiä ja kokea historiasta kumpuavia nostalgisromanttisia tunteita. Uhmakas ja sotaisa lännen etuvartio -retoriikka sai rinnalleen mielikuvat päivänpaisteisesta ja romanttisesta vanhastakaupungista. Koko vanhankaupungin muuttuminen virallisesti tunnustetuksi historialliseksi muistomerkiksi jäi enää vain viimeistä sinettiä vaille. Vuonna 1938 aloitetut val- mistelut vanhan kaupunginosan juridisen aseman saamiseksi eivät ehtineet toteutua ennen talvisotaa. Kulttuuri-ilmiönä vanhankaupungin historialliset muistomerkit syntyivät 1800-luvun jälkipuoliskolla osana kansallista korkeakulttuuria. Maamme sivis- tyneistö käänsi katseensa ensin vanhankaupungin historiallisiin muinaismuistoihin ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä myös sen katuja kaupun- kinäkyminen kauneuteen. Rakennus- ja kaupunkisuojelijoiden mukaan väestön valtaosa kuitenkin tallusteli vanhan Viipurin katuja arvokkaista muistomerkeis- tä sen suuremmin piittaamaatta. Suuren yleisön ymmärtämättömyydestä seurasi valistustehtävä, jota toteutettiin erilaisten julkaisujen, lehtikirjoitusten, näyttely- jen ja esitelmien keinoin. Valistustoiminnan kohteena ei ollut pelkästään kansa tai rahvas, vaan myös porvaristo, jonka käsissä kaupungit olivat väkivaltaisesti muuttuneet modernin teollisuusyhteiskunnan vaatimusten mukaisiksi murtaen

274 1930-luvulla vanhankaupungin historiallinen arvo tunnustettiin laajalti. Neljänsien museopäivien osanottajia Viipurissa vuonna 1934. Kuva: Lahden kaupunginmuseo.

tieltään menneisyyden perintöä. Päätöksenteossa historialliset ja kauneusarvot törmäsivät usein tylysti käytännölliseen ja taloudelliseen ajatteluun. Rakennus- ja kaupunkisuojelijoita vastassa olivat heidän omien sanojen mukaan historiallisia ja kauneusarvoja ymmärtämättömät ”barbaarit”, ”vandaalit” ja ”poroporvarit”, jotka osasivat arvostaa vain käytännöllisiä ja rahallisia arvoja. Kuten Leena Valkeapää on omassa tutkimuksessaan Suomen keskiaikaisista kivikirkoista todennut myös Viipurissa rakennussuojelijat viittasivat mielellään ”Euroopan sivistysmaihin”.1 Kaupunkisuunnittelun ja rakennussuojelun ideat ja impulssit tulivat Viipuriin ulkoapäin, pääkaupunki Helsingistä tai kauempaa Eu- roopasta. Suomi ja Viipuri olivat rakennus- ja kaupunkisuojelun kehityksen kannalta periferiaa. Ei vähiten siksi, että muuhun Eurooppaan verrattuna maamme historiallinen rakennuskanta oli vähälukuista ja vaatimatonta. Myös maamme si- vistyneistö oli vähälukuista, mutta keskustelu ja tapahtumat muualla Euroopassa eivät suinkaan olleet sille tuntemattomia. Varhaiset rakennussuojelijamme viittasivat mielellään suuriin läntisiin sivistysmaihin tai vähintään Ruotsiin, jossa asiat tuntuivat olevan usein kotomaata paremmalla tolalla. Viipuriin 1900-luvun alussa pystytettyjä muistomerkkejä tutkinut Maria Läh- teenmäki on katsonut suomalaisajan kaupungissa olleen kolme erillistä muis- tomerkkialuetta: suomalainen muistomerkkialue Entisen linnoituksen uusissa kortteleissa, venäläinen muistomerkkialue Pyhän Annan kruunussa ja ruotsalainen muistomerkkialue, johon kuuluivat linna ja vanhakaupunki. 2 Muistomerk-

275 kien syntyhistorian ja niihin liitettyjen kulttuuristen merkitysten perusteella hän on päätellyt kaupunkitilan olleen tältä osin etnisesti eriytynyt. Jaottelu pi- tää paikkansa kohteiden syntyhistorian osalta, mutta ei kuvaa kovin hyvin enää 1920–30-luvun tilannetta. Aktiivinen suomalaistaminen, ruotsinkielisen väestön valta-aseman menetys sekä itsenäistyminen Venäjästä johtivat lopulta sekä venä- läisen että ruotsalaisen muistomerkkialueen suomalaistumiseen. Vanhassakau- pungissa ruotsinkieliset katukilvet saivat väistyä, ja Lempi Jääskeläinen kirjoitti suositut teoksensa sen venäläisaikaisesta historiasta – suomeksi. Matkaoppaiden 1920–30-luvulla esille nostamat historialliset muistomerkit vanhassakaupungissa olivat peräisin paitsi ruotsalais- myös venäläisajalta. Historiallisena muistomerk- kinä vanhakaupunki kytkettiin ennemminkin kaupungin monikulttuuriseen menneisyyteen kuin yksittäiseen kansallisuuteen. On helppo luetella väestöryhmiä, jotka eivät ole juurikaan saaneet ääntään kuuluville lähdeaineistossa. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olemme liikkuneet miehisellä alueella. Myöskään taloudellisessa, poliittisessa ja kulttuu- risessa marginaalissa elävät eivät osallistuneet kaupungin päätöksentekoon tai saaneet ääntään kuuluviin sanomalehtien palstoilla. Suuren yleisön kohtalona on jäädä mykiksi statisteiksi, joiden ääriviivoja olemme voineet seurata vain etääm- pää toisen käden lähteisiin nojaten. Käsiimme säilyneen lähdeaineiston kautta meille puhuu vain hyvin harvalukuinen ja valikoitunut joukko viipurilaisia. Il- miö on tuttu yleisemminkin (taide)historiasta.3 Monikulttuurisen Viipurin neljä kieliryhmää ovat lähdeaineistossa varsin epätasaisesti edustettuna. Etualalle nousee Viipurin ruotsin- ja suomenkielisen väestönosan suhde vanhaankaupunkiin. Syynä ovat ruotsinkielisen väes- tön pitkään kestänyt taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen valta-asema sekä suomenkielisen väestö suuri osuus. Lisäksi historiallisten muistomerkkien ja rakennusperinnön synty oli kiinteästi kytköksissä kansallisen kulttuurin rakentamiseen, jota toteutettiin pääosin suomen ja ruotsin kielellä. Saksankielisen vä- estön määrä oli jo niin vähäinen, ettei se voinut saada määräävää asemaa kult- tuurikehityksessä. Verraten runsaslukuisen venäjänkielisen väestönosan ääni ei nouse esille, koska siitä eivät paikallislehdet ja kaupunginhallinnon viralliset asiakirjat erikseen kertoneet. Historiallinen vanhakaupunki nivoutui 1920–30-luvulla osaksi porvarillisen Viipurin paikallisidentiteettiä. Missä määrin virallisen julkisuuden kanavia täyt- tänyt isänmaallinen puhe tai vanhankaupungin idyllisen kauneuden ylistäminen vetosi esikaupunkien työväestöön, ei ole selvää. Joka tapauksessa ainakin porvarillinen kulttuuriväki pyrki ponnekkaasti levittämään ajatusta historiallisesti ar- vokkaasta vanhastakaupungista myös kasvavan keskiluokan, työväestön ja ympä- röivän maaseudun väestön keskuuteen.

276 Viipuri eurooppalaisessa vertailussa: linnoitukset

Miten viipurilaisten suhde kotikaupunkinsa rakennusperintöön vertautuu muihin paikkakuntiin? Viipuri poikkesi linnoituskaupunkitaustansa vuoksi useimmista muista Suomen kaupungeista, joten vertailukohteita on luontevaa etsiä muualta Euroopasta. 1800-luvulla teollistuvassa ja kaupungistuvassa Euroopassa käynnistyi kaupunkilinnoitusten laajamittainen purkuaalto. Kaupunkisuunnittelussa sotilaalliset näkökohdat saivat monin paikoin väistyä kaupan, teollisuuden ja liikenteen vaatimusten tieltä. Kaupungit joko menettivät kokonaan linnoitusasemansa tai sitten vanhat linnoitukset korvattiin uudella kauemmas keskustasta rakennetulla linnoi- tusketjulla. Jatkossa linnoitukset kaivettiin yhä syvemmälle maan sisään ja kauemmas suojelemiensa kaupunkien keskustoista. Linnoitusten purkamisella on esimerkiksi Saksassa nähty olleen monta syytä.4 Sotilaallisina syinä olivat hyökkäysaseiden ja -taktiikoiden kehittyminen sekä siir- tymä linnoitussodankäynnistä kenttäsodankäyntiin. Mahdollisuus hyödyntää linnoitusten alle ja ympärille jäänyttä rakentamatonta aluetta oli puolestaan vahva taloudellinen kannustin. Väestönkasvun, muuttoliikkeen ja taloudellisen toime- liaisuuden kasvattamilla kaupungeilla oli tarve laajentua. Ahtaasti rakennetuissa, pimeissä ja likaisissa kortteleissa elävät kaupunkilaiset kaipasivat myös ympäril- leen enemmän ilmaa, valoa ja viheralueita. Samoja kannustimia vallien purkamiselle oli esillä myös Viipurissa. Saksassa ensimmäinen kaupunkilinnoitusten purkuaalto oli alkanut jo 1790-luvulla ja jatkui 1820-luvulle saakka.5 Tähän ensimmäiseen ryhmään kuuluivat esimerkiksi Hampuri, Lübeck, Düsseldorf, Bremen, Frankfurt am Main ja Dresden. Toinen purkuaalto käynnistyi 1860-luvulla. Würzburg menetti asemansa linnoituksena vuonna 1867, Stralsund ja Stettin vuonna 1873 ja Köln vuonna 1881.6 Sama prosessi eteni myös muissa Euroopan maissa. 1850–70-luvulla vuorossa olivat esimerkiksi Barcelona, Kööpenhamina, Wien, Praha, Firenze ja Maastricht.7 Samaan aikaan purkuaallon kanssa nousivat esiin vaatimukset suojella linnoi- tuksia historiallisina muistomerkkeinä. 1800-luvulla rakennussuojelijoiden mielenkiinto kohdistui erityisesti keskiaikaisiin kaupunginmuureihin sakaraharjaisine muureineen ja torneineen. Nuoremmat bastionilinnoitukset valleineen eivät Suomessa tai muualla Euroopassa yleensä herättäneet samanlaista mielenkiintoa. Toisinaan vanhat linnoitukset hävisivät miltei jälkiä jättämättä kuten Hampu- rissa ja Bremenissä. Monessa kaupungissa ainoat jäänteet linnoituksista löytyvät enää kaupunkien vaakunoista tai kadunnimistöstä. Tunnetun 1800-luvun saksalaisen kaupunkisuunnittelun teoreetikon, arkkitehti Josef Stübbenin mukaan tämä johtui osin pakosta, osin historiallisesta ja taiteellisesta ymmärtämättömyydestä.8 Viipurissakin Vesiportti ja Uusiportti jäivät elämään vain kadunniminä. Monin paikoin kuitenkin joitain näyttävimpiä osia linnoituksista, kuten

277 kaupunginportteja, torneja ja bastioneja, säästettiin vapaasti seisovina muisto- merkkeinä. Tätä menettelyä puolusti myös toinen saksalainen kaupunkisuunnittelun teoreetikko, Karlsruhen polyteknillisen opiston professori, rakennusin- sinööri Reinhard Baumeister. Hän käsitteli aihetta uraauurtavassa teoksessaan ”Stadt-Erweiterungen in technischer, baupolizeilicher und wirtschaftlicher Bezie- hung” (1876), jota on pidetty ensimmäisena modernin kaupunkisuunnittelun op- pikirjana.9 Uudemman ajan, siis 1600–1800-luvun, linnoituksilla Baumeister ei tavallisesti nähnyt olevan esteettistä tai historiallista arvoa, joka olisi edellyttänyt niiden säi- lyttämistä. Sen sijaan keskiaikaisille linnoituksille Baumeister antoi enemmän arvoa arkkitehtuurinsa ja maalauksellinen olemuksensa takia. Näissäkin tapauksissa kuitenkin riitti, että ”vain todella merkittävät tornit ja portit, maalaukselliset bastionit ja vastaavat säästetään ”.10 Muurien ja vallihautojen ympäröimä kokonainen linnoitus, jonka saattoi havaita ”vain kirkontornista”, ei Baumeisterin mukaan ollut suojeltava kokonaisuus. Baumeister otti myös kantaa tuolloin ajankohtaisiin Nür- nbergin keskiaikaisen linnoituskaupungin ”taiteen- ja muinaistutkimuksen ystä- viä kauhistuttaneisiin” purkamissuunnitelmiin.11 Hänen mukaansa suojelijoiden ja purkajien toiveet olisivat yhteensovitettavissa, kunhan vain epärealistisesta toiveesta säilyttää linnoitus kokonaisuudessaan luovuttaisiin. Säästyneitä palasia puretuista linnoituksista löytyy monesta eurooppalaises- ta kaupungista. Firenzessä pääosa vanhoista linnoituksista tasattiin 1860-luvulla, mutta muutamia kaupunginportteja säästettiin.12 Samoin Brysselissä suurin osa linnoituksista purettiin 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta Halin portti säästyi Kuninkaallisen monumenttikomission väliintulon ansiosta. 1860-luvulla se restauroitiin ja laajennettiin uusgoottilaiseen tyyliin museoksi.13 Lyypekissä sääs- tyi vain yksi porteista, Holstentor, joka restauroitiin vuosina 1863–71.14 Myös Rii- assa mahtavat vallit ja bastionit hävisivät miltei tyystin.15 Yksi harvoista säilyneistä fragmenteista oli Ruutitorni, jonka saksankielinen opiskelijakilta muutti vuonna 1892 kiltatalokseen. Kölnisssä Joseph Stübbenin ja Karl Henricin laatima asema- kaavaehdotus (1880) käytti keskiaikaisia kaupunginportteja uusien katujen monu- mentaalisina päätteinä. Näin kolme porttia ja pätkä kaupunginmuuria säästyi purkamiselta.16 Porttien ja tornien säästäminen merkitsi usein niiden puhdistamista myöhem- pien aikojen lisistä ja ympäröivistä rakennelmista, jolloin niistä muodostui vapaasti seisovia muistomerkkejä.17 Tässä yhteydessä säilytettäväksi valittuja osia usein muuteltiin ja täydennettiin vastaamaan uusia käyttötarkoituksia ja vallitsevia restaurointikäsityksiä. Säilyneet linnoitusten osat ovat nykyään usein yhtä lailla 1800-luvun restauroijien kuin alkuperäisten rakentajiensakin tuotetta. Mitä sitten purettujen vallien ja vallihautojen paikalle? Ensinnäkin linnoitusten purkaminen vapautti suuria aloja rakennuskelpoista tonttimaata. Lisäksi uudet leveät liikenneväylät nähtiin monissa paikoin tarpeellisiksi. Monet Pariisin bulevardeista tasattiin 1800-luvulla vanhojen vallien ja bastionien paikalle, joista termi ”boulevard” juontuikin. Se tarkoitti alun perin vallin paaluista rakennettua suoja- varustusta.18 Samoin ympyrämäiset kehäkadut ilmestyivät monelle paikkakunnalle

278 linnoitusten purkamisen yhteydessä. Niin Wienissä kuin monessa muussakin kaupungissa vanhaa keskustaa ympäröivien vallien paikalle tasattiin ”Ringstrasse”.19 Varsin usein kaupunkit saivat vallien purkamisen yhteydessä uusia viheralueita, sillä tiiviisti rakennettujen linnoitusten sisällä ei laajoille puistoille yleensä ollut tilaa. Näin syntyivät esimerkiksi puistopromenadit Bremenissä ja kanavaksi muu- tettua vallihautaa kiertävät viheralueet Riiassa.20 Eräin paikoin, kuten Viipurissa viheralueet kulkivat nimellä esplanadi, joka alun perin tarkoitti tasaista avointa kenttää linnoituksen edessä. Joissain tapauksissa suojelijat onnistuivat pelastamaan kokonaisia kaupun- ginmuureja. Tällöinkään ne eivät usein jääneet koskemattomiksi, vaan muureihin saatettiin puhkaista uusia aukkoja ja vanhoja portteja saatettiin laajentaa. Varhai- nen esimerkki kokonaisena säilyneestä kaupunkilinnoituksesta löytyy Englan- nista, jossa ensimmäinen osuus Yorkin kaupunginmuurista restauroitiin vuonna 1831.21 Ranskassa arkkitehti Eugène Viollet-le-Duc aloitti Carcassonnen linnoituskaupungin restauroinnin 1850-luvulla.22 Hänen ajatuksenaan oli palauttaa muurit entiseen loistoonsa.23 Viollet-le-Duc ei arvostanut muureihin myöhemmin tehtyjä lisäyksiä ja luotti laajoihin hypoteettisiin rekonstruktioihin jo tuhoutuneista linnoituksen osista. Baijerissa Nürnberg oli menettänyt linnoitusasemansa vuonna 1866. 1800-luvun jälkipuoliskolla kansanliike pelasti kaupungin keskiaikaisen kaupunginmuurin sitä uhkaavalta purkamiselta.24 Ruotsin Visbyssä keskiaikaisen kaupunginmuurin rauniot oli suojeltu purkamiselta virallisesti jo vuonna 1805, mutta niiden rappio jatkui hoidon puutteessa pitkään vielä sen jälkeenkin.25 1800-luvun jälkipuoliskon korjaus- ja restaurointitöiden yhteydessä toteutettiin myös jo hä- vinneiden osien rekonstruktiota. Venäjän valtakuntaan Viipurin tavoin kuulunees- sa Tallinnassa bastionilinnoituksen purkaminen käynnistyi Krimin sodan jälkeen vuonna 1857, mutta pääosa keskiaikaisista kaupunginmuureista säästettiin.26 Mo- nia kaupunginmuurin torneista ja porteista kuitenkin purettiin 1800-luvun jälki- puoliskolla Viipurin laajentamisesta ei eräiden Euroopan kaupunkien tapaan järjestetty suunnittelukilpailua, vaan suunnittelu eteni ilmeisesti lääninmaanmittarin ja paikallisen kunnallispormestarin voimin. Syntyneen ruutuasemakaavan taiteellisia ansioita eivät ainakaan 1900-luvun alun nuoret suomalaiset arkkitehdit pitäneet kovin merkittävinä. Nykynäkökulmasta esteettisten arvioiden langettaminen on vaikeampi tehtävä. Nymalmin asemakaava ei kaikissa myöhemmissä arvioissa ole saanut kiitosta ainakaan innovatiivisuudestaan.27 Tapahtumat Viipurissa olivat monessa suhteessa tuttuja myös muista Euroopan linnoituskaupungeista. Viipurissa asemakaavasuunnittelun lähtökohdaksi ei otettu linnoituksen näyttävimpien osien säästämistä historiallisina muinaismuistoina kuten eräissä Euroopan kaupungissa meneteltiin. Vanhan linnoituksen jäänteiden – Pyöreän tornin, Raatitornin ja Pantsarlahden bastionin – säilyminen vaikuttaa perustuneen osin tahattomiin sattumiin, osin paikallisten rakennussuojelijoiden ja muinaismuistoviranomaisten väliintuloon. Kuten Lyypekin Holstentor myös Pyö- reä Torni välttyi aikanaan purkamiselta vain täpärästi. Molemmat rakennukset kohosivat kuitenkin sittemmin eräiksi kaupunkiensa tärkeimmistä symboleista.

279 Viipuri eurooppalaisessa vertailussa: urbaani rakennusperintö

Vanhankaupungin kaupunkikuvan murros 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kytkeytyi yleiseen maanarvon kehitykseen kapitalististen yhteiskuntien kaupunkikes- kustoissa. Monet Euroopan vanhat kaupunkikeskustat kokivat 1800-luvulla purkajien ja rakentajien käsissä suurempaa tuhoa kuin entisaikojen piirityksissä ja tulipaloissa konsanaan. Englantilainen arkkitehti A. W. Pugin oli jo 1800-luvun alkupuoliskolla havainnollistanut teollisen vallankumouksen vaikutusta historialliseen kaupunkikuvaan. Hänen teoksensa ”Contrasts” toisessa painoksessa (1841) on kuvapari, joka esittää samaa kaupunkia vuosina 1440 ja 1840. Se kuvaa esiteollisen kaupunkikuvan rikkoutumista modernin maailman paineissa jo kauan ennen kuin ensimmäinen asuinkerrostalo nousi Viipurin vanhankaupunkiin.28 Esiteollisella ajalla linnoitukset ja niitä ympäröivä rakentamaton alue muodostivat selkeän rajan esikaupunkien ja varsinaisen kaupungin välille. Tiiviisti rakennetun keskustan ilmettä hallitsivat monumentaaliset julkiset rakennukset.29 Yhtenäistä rakennustapaa noudattelevien kaupunkitalojen yläpuolelle kohosivat ainoastaan tärkeimmät julkiset rakennnukset torneineen. Teollisen ajan kaupunkikehityksen yleispiirteisiin Euroopassa kuului kaupunkien pinta-alan jatkuva kasvu ja tonttimaan aiempaa tehokkaampi hyödyntämi- nen kaupunkien keskustoissa. Nämä keskipakoiset ja keskivetoiset voimat alkoivat murtaa esiteollisen ajan kaupunkikuvaa. Keskustoissa tärkeimmät julkiset rakennukset säilyivät usein ennallaan, mutta pienet yksityisrakennukset korvattiin suu- remmilla kohoavan maanarvon ohjatessa tehokkaampaan rakentamiseen. Yksi- tyiset rakennukset alkoivat kilpailla koossa ja korkeudessa entisaikojen julkisten rakennusten kanssa kääntäen vuosisatoja vanhan visuaalisen hierarkian ylösalai- sin.30 Samaan aikaan uusia leveitä katuja leikattiin olemassa olevan kortteliraken- teen läpi hygienian, liikenteen sujuvuuden ja estetiikan nimissä. Suurisuuntaisin, parhaiten tunnettu ja laajimmin jäljitelty vanhan kaupunkirakenteen uudelleen- järjestely tapahtui 1850-60-luvulla Pariisissa.31 Napoleon III:n ja paroni Hauss- manin johdolla vanhaan kaupunkirakenteeseen puhkottiin leveitä puistokatuja ja aukioita. Samalla tuhottiin suuria osia keskiaikaisesta Pariisista. Samankaltainen kaupunkiuudistusprosessi käynnistyi Italian yhdistymisen myötä 1860-luvulla Fi- renzessä ja 1870-luvulla Roomassa.32 Viipurissa paineet olemassaolevan korttelira- kenteen uudelleenjärjestelyyn kohdistuivat vanhankaupungin sijaan epäsäännölli- sesti kasvaneisiin esikaupunkeihin. Kaupunkien voimakkaan uudistumisen ja muutoksen aikana 1800-luvun jälki- puoliskolla nousi esiin ajatus suojelua vaativasta urbaanista rakennusperinnöstä.33 Ajatus, että yksittäisten muistomerkkien lisäksi laajemmat ympäristökokonaisuu- det olivat suojelun arvoisia, oli esiintynyt jo 1860-luvulla John Ruskinin ja William Morrisin kirjoituksissa.34 Myöhemmin kiinnostusta historiallisen kaupunkiympä- ristöjen kauneuteen herätteli muun muassa wieniläinen arkkitehti Camillo Sitte.

280 Teoksessaan ”Kaupunkirakentamisen taide” (1889) hän hyökkäsi modernien laa- jennuskaupunginosien tylsää ja mielikuvituksetonta luonnetta vastaan.35 Sitte kritisoi sivumennen myös Baumeisterin suosittelemaa tapaa säästää purettujen linnoitusten keskiaikaisia kaupunginportteja vapaasti seisovina muistomerkkeinä. ”Onpa kaunis tällainen avoin kaupunginportti, jonka ympäri voi kävellä, sen sijaan että kävelisi sen läpi!” totesi Sitte ironisesti.36 Nämä ajatukset saivat vastakaikua Euroopan kulttuuritietoisen sivistyneistön parissa ja kaupunkikuvan, historiallisen tunnelman ja katunäkymien suojelu nousi keskustelunaiheeksi. Saksassa vuosisadan vaihteen kaupunkisuojelijoita yhdisti romanttinen ja nostalginen esiteollisen ajan kaupunkikuvan kaipuu ja valitus vanhojen kaupungisosien tuhoutuneesta luonteesta.37 Kiinnostus vanhoihin kaupunkeihin näkyi myös niihin liittyvän historiantutkimuksen nousuna.38 Brysselissä pormestari Charles Bulsin johdolla pelastettiin 1800-luvun lopulla Grand-Place -aukiota ympäröivät rakennukset uhkaavalta purkamiselta. Tämä Camillo Sitten innokas ihailija julkaisi ajatuksiaan teoksessa ”L’esthétique des villes” (1893).39 Kirjasessa hän ylisti epäsäännöllisesti kasvaneiden kaupunkien spon- taania pittoreskia kauneutta ja vaati suojelemaan paitsi vanhat monumentit myös taiteellisesti mielenkiintoiset tai historiallisia muistoja sisältävät talot. Camillo Sit- ten tavoin hän kritisoi vallitsevaa tapaa purkaa historiallisia muistomerkkejä ym- päröivät muut rakennukset. Eri maissa perustettiin yhdistyksiä kuten ”Verein zur Erhaltung der Kunstden- kmäler in Hildesheim” (1887), ”Samfundet S:t Erik” (1901) Tukholmassa, ”Fö- reningen för Göteborgs förskönande” (1909) ja ”Old Bath Preservation Society” (1909) suojelemaan historiallisten kaupunkien visuaalista ilmettä.40 Toistuva tee- ma keskusteluissa oli, tulisiko uusien rakennusten vanhoissa kaupungeissa sulau- tua ympäristöönsä vai tulisiko niillä olla ympäristöstään poikkeava nykyaikainen ilme. Yksi ratkaisu ongelmaan oli käyttää valmiita mallijulkisivuja. Vuoden 1900 tienoilla useissa Saksan kaupungeissa kuten Hildesheimissa ja Lyypekissä järjes- tettiin julkisivukilpailuja.41 Tavoitteena oli löytää paikallisiin oloihin ja historialliseen luonteeseen sovitettuja mallijulkisivuja, jotka takaisivat uusien rakennusten istumisen vanhaan kaupunkikuvaan. Lopullista ratkaisua valmiit mallijulkisivut eivät kaupunkien historiallisen ilmeen ja tunnelman säilyttämiseen kuitenkaan tuoneet: into kilpailuihin haihtui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Aikaisemmat yksittäisten julkisten muistomerkkien suojeluun annetut asetuk- set osoittautuvat hyödyttömiksi kaupunkikuvan suojelussa. Ongelmakohtia olivat muun muassa yksityisessä omistuksessa olevien rakennusten suojelu sekä uudisrakentamiselle asetettavat vaatimukset ja rajoitukset. Kaupunkikuvan suojeluun tähtääviä määräyksiä otettiin pikku hiljaa käyttöön Euroopan eri maissa. Vuon- na 1899 Hildesheimista tuli ensimmäinen saksalainen kaupunki, joka asetti mää- räyksiä suojelemaan historiallista kaupunkikuvaa.42 Ranskassa laki antoi vuodesta 1913 lähtien mahdollisuuden suoja-alueeseen monumenttien ympärillä ja vuodesta 1930 lähtien myös rakennusryhmien suojelu lailla oli mahdollista.43 Ruotsissa vuoden 1931 rakennussääntö asetti muiden asioiden ohella tavoitteekseen historiallisesti ja esteettisesti arvokkaiden rakennusten ja kaupunkikuvien suojelun.44

281 Tallinnassa oli vuosina 1918–40 virallisena linjana, että vanhankaupungin vakiin- tunut ilme tulisi säilyttää.45 Kehitys Viipurissa noudatteli pääpirteissään tapahtumia muualla Euroopassa. Yhteneväisyyksiä tapahtumissa ja ajatusmaailmassa ei ole vaikea löytää. Esimer- kiksi ranskalaisen, verrattain tuntemattomaksi jääneen kirjailijan M. Maryanin (Marie Cadiou) eräässä romaanissa on katkelma, jossa hän kuvaa ilmeisesti fiktiivisen Lambillyn asukkaiden suhtautumista kotikaupunkinsa esiteollisen ra- kennusperintöön seuraavasti: ”Lambilly on yksi näitä pikkukaupunkeja, jotka ha- luavat parantaa kaikkea, ja siten, suureksi vahingoksi alkuperäisyydelleen, tuhota kaikki vanhat muistomerkit, jotka ilahduttavat kiinnostuneita turisteja. Siellä oli vielä pieniä, ahtaita katuja ja taloja omituisine päätyineen ja torneineen. Asukkaat ihmettelivät ja miltei harmistuivat ihailevista huudahduksista, joita muukalaiset kohdistivat näihin muinaismuistoihin. He olivat enemmän ylpeitä nuorilla puilla istutetusta bulevardistaan nykyaikaisine talorivistöineen ja jalkakäytävineen.”46 Teksti voisi hyvin kuvata myös tunnelmia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun al- kuvuosien Viipurissa. Sielläkin monet halusivat karistaa päältään pikkukaupungin leiman hävittämällä jäljet menneisyydestä. Romaani tosin julkaistiin jatkokerto- muksena sanomalehti Östra Finlandissa vuonna 1882 – ennen kuin uudet kivitalot olivat ehtineet puhkoa vanhankaupungin siluettia ja rakennusperinnön säi- lymisestä huolestuneet olivat tuoneet äänensä kuuluville. Kun vanhankaupungin rakennusperinnön suojeluun lopulta havahduttiin, esiteollisen ajan yhtenäinen kaupunkikuva oli jo murtunut.

Vanhankaupungin raunioilla

Auringonpaisteisen kauppatorin liepeillä leijuu mahorkan ja dieselin tuoksu sekä venäläinen puheensorina. Markkinaväki parveilee kauppiaiden, pakettiautojen ja myyntikatosten reunustamalla torilla. Hyörinän taustalla levittäytyvät Pyöreän tornin ja historiallisen vanhankaupungin siluetit. Tämä näkymä 2000-luvun Vii- purista on suomalaisille tuttu. Varsin moni on piipahtanut rajan takana ihmettele- mässä maailman menoa tässä entisessä suomalaiskaupungissa. Historialliset rakennukset tuntuvat muodostavan yhden venäläisen Viipurin kulttuurisen identiteetin kulmakivistä. Kauppatorilla rehottaa tuhkakuppien, ko- ristelautasten, postikorttien ja kuva-albumien aluskasvillisuus, joka pyrkii hyödyn- tämään kaupallisesti viereisen vanhankaupungin rakennusperintöä. Monet sen historiallisista rakennuksista on nykypäivän Venäjällä virallisesti suojeltu. Vuonna 2010 Viipuri sai Venäjän federaation tunnustaman historiallisen asutuksen statuk- sen. Loikka kulttuuritahtoa uhkuvista virallisista puheista pitkäjänteisiin käytän- nön toimiin on jäänyt puolitiehen. Vanhankaupungin pääkadun ilmettä leimaavat ränsistyneet rakennukset ja suoranaiset rauniot. Tapahtumat syvemmälle rappi- oon uppoavassa vanhassakaupungissa tuntuvat saavan vuosi vuodelta yhä mur-

282 heellisempia piirteitä. Vuonna 2016 ICOMOS (International Council on Mo- numents and Sites) vetosi näkyvästi kaupungin rakennusperinnön säilymisen puolesta.47 Myös World Monuments Fund liitti Viipurin historiallisen keskustan uhanalaisen kulttuuriperinnön tarkkailulistalleen.48 Olemme hiljattain saaneet jäl- leen kuulla uhkaavia uutisia vanhakaupungin historiallisten rakennusten saamista purkutuomioista. Monet tässä tutkimuksessa kuvatuista rakennuksista seisovat yhä paikallaan. Pyöreä torni on 1970-luvun restauroinnin jäljiltä yhä historialliselta tunnelmal- taan ylivertainen, tosin ruualtaan korkeintaan keskinkertainen. Raatitornin neuvostoaikana rekonstruoitu torninhuippu kohoaa yhä talvisodassa palaneen edel- täjänsä tavoin vanhankaupungin taivaalle. Torkkeli Knuutinpoika seisoo jälleen asuintaloksi muuttuneen historiallisen museon edessä. Moni rakennus ei ole ollut yhtä onnekas. Neuvostoaikana huolella restauroidut ”keskiaikaiset” talot ovat sittemmin saaneet katolleen savitiilten tilalle muovipintaista peltiä. Vanhan tuomiokirkon ja maaseurakunnan kirkon rauniot uhmaavat säätä ilman kattoa lopullista tuhoa odotellen. Vanhankaupungin rakennusperintö on kelvannut niin ensimmäisen tasavallan Suomen, Neuvostoliiton kuin uuden Venäjän virallisen paikallisidentiteetin raken- nuspuiksi. Väistyvien viipurilaissukupolvien myötä ensi käden muistot suomalaisesta kaupungista ovat haalistuneet, mutta tulleet myös uudelleentulkituiksi. Ne ovat vuosikymmenten mittaan saaneet rinnalleen uusia merkitysten kerroksia, jotka elävät limittäin nykyisessä kaupunkikuvassa. Tämä tutkimus on tuonut niihin oman lisänsä kertomalla tarinan Suomen historialliselta rakennusperinnöltään rikkaimmasta kaupungista – Viipurista. Petri Neuvonen Petri

283 284 LIITE 1 RAKENNUSTOIMINTA VANHASSAKAUPUNGISSA 1856–1939

Luettelo sisältää seuraavat tiedot tärkeimmistä uudisrakennuksista ja muutostöistä: - valmistumisvuosi - rakennuttaja - tontti (kaupunginosa Linnoitus / Entinen linnoitus) - vuoden 1939 katuosoite - käyttötarkoitus, kerrosluku - suunnittelija - lähteet.

Lähteissä merkintä ”Vma. MMA.” viittaa Viipurin maistraatin arkiston kyseistä tonttia koskeviin rakennuspiirustuksiin Mikkelin maakunta-arkistossa. Kaikki kuvituksena olevat rakennuspiirustukset ovat peräisin Viipurin maistraatin arkistosta.

Entisen linnoituksen alue Viipurin yleiskartasta (J. E. Pacius, 1885). Kartassa näkyy vuotta 1929 edeltävä katunimistö. Kartassa näkyvä tonttinumerointi oli käytössä vuonna 1939, mutta eräiden Etelävalleihin rajautuvien tonttien muoto ja tonttijako poikkeaa jossain määrin vuoden 1939 tilanteesta.

285 Tontti 137. Arkkitehti V. E. A. Bosinin julkisivupiirustus, 1856.

Tontti 104. Arkkitehti V. E. A. Bosinin julkisivupiirustus, 1860.

286 1859 1861 (noin) Kauppias Andrej Wasiljeff Schushin Kauppias Johannes Bandholtz Tontti 108 & 115 Tontti 53 Pamppalankatu 9 Piispankatu 8 Asuintalo, 2 kerrosta Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta V. E. A. Bosin, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; Viipurin maistraatin Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 16501 Viipuri. pöytäkirja 22.3.1862 § 4; Otawa 28.3.1862 Tarmo. KA; Wiborg 23.11.1860 ”Stadens inne- ”Kuulutuksia”. vånare …”. 1862 1860 Muurarimestari Johan Bäckman Kauppias Johannes Bandholtz Tontti 104 Tontti 134 Etelävalli 28 Kaarle Knuutinpojankatu 1 Asuintalo, 2 kerrosta Kaasulaitos V. E. A. Bosin, arkkitehti Lähteet: Ruuth 1906, 863; Sjölund 1935, 6−9. Lähteet: Vma. MMA; Viipurin maistraatin pöy- täkirja 21.4.1860 § 2 ja 19.10.1867 Alleg. till 1860 § 4 19.10.1867. Vka. MMA. Arkkidiakoni Sven Hougberg Tontti 137 1860-luku Juusteninkatu 3 Konsuli J. F. Hackman Asuintalo, 2 kerrosta Tontti 5 V. E. A. Bosin, arkkitehti Pohjoisvalli 7 Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 14073 Viipuri. Vanhan talon laajennus, 2 kerrosta Tarmo. KA; Viipurin maistraatin pöytäkirja Johan Johansson, arkkitehti 27.4.1861 § 5 ja 20.11.1861 § 5. Vka. MMA. Lähteet: Vma. MMA; Tigerstedt 1952, 47.

1860 1865 Viipurin kaupunki Viipurin kaupunki Tontti 116–117 Tontti 116–117 Kaarle Knuutinpojankatu 8 Kaarle Knuutinpojankatu 10 Seurahuone, muutostyöt Raatihuone, muutostyöt V. E. A. Bosin, arkkitehti Johan Johansson, arkkitehti Lähteet: Vikstedt 1926, kuva 28; Viiste 1948, Lähteet: Helsingfors Dagblad 2.1.1866 ”Från 90–91; Vma. MMA. Wiborg”; Viiste 1948, 90–91; Meurman 1981, 173. 1861 (piirustukset) Viipurin kaupunki 1867 (piirustukset) Eteläsatama N. N. - Tontti 44 Tullikamari Mustainveljestenkatu 20 V. E. A. Bosin, arkkitehti Vanhan talon laajennus, 2 kerrosta Lähteet: Vma. MMA. Fredrik Odenwall, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA.

287 Tontti 45. Arkkitehti Johan Johanssonin julkisivupiirustus, 1860-luku.

Tontti 52. Arkkitehti Karl Karlovitsh Anderssonin julkisivupiirustus, 1870-luku.

288 1868 1883 Luutnantti Nikolai Thesleff Kauppaneuvoksetar Johanna Adaridi Tontti 45 Tontti 95 Mustainveljestenkatu 22 Pamppalankatu 4 Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Asuintalo, 1 kerros Fredrik Odenwall, arkkitehti / Jac. Ahrenberg, arkkitehti Johan Johansson, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 18157 Viipuri. Lähteet: Viipurin maistraatin pöytäkirja Tarmo. KA. 1.6.1872 Alleg. till § 7. Vka. MMA; Linnoitus 45–46. Vma. MMA; vak. n:ot 6905 ja 7910 1884 Viipuri. Tarmo. KA; Dippell 1895, 7; Östra Herrat W. ja E. Dippell Finland 22.8.1890 ”Dödsfall”; Meurman Tontti 29–30 1981, 180. Harmaidenveljestenkatu 1 Varasto, 2 kerrosta 1873 (noin) Eduard Dippell, arkkitehti Kauppias J. H. Stünkel Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 1666 ja 13642 Tontti 52 Viipuri. Tarmo. KA. Pohjoisvalli 9 Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta 1887 Karl Karlovitsh Andersson, arkkitehti Suomen valtio Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 7893 Viipuri. Tontti 3 & 4 Tarmo. KA; Viipurin maistraatin pöytäkirja Pohjoisvalli 3–5 8.5.1872 § 1 ja 15.5.1872 §2. Vka. MMA; Vanhan koulutalon laajennus ja korotus Meurman 1981, 179; Dippell 1895, 7; Jangfel- (suomalainen realilyseo), 3 kerrosta dt 1998, 160–163. Berndt Ivar Aminoff, arkkitehti Lähteet: Ruuth 1906, 950; Viipurin realikoulu 1877 1874–1888, 8; Viipurin suomalainen tyttö- Kauppaneuvos C. G. Clouberg koulu 1881–1925, 58–59; Idd 77 ja Ica 273. Tontti 65 RakH II. KA; Dippel 1895, 7; Meurman 1977, Pamppalankatu 12 37. Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Fredrik Odenwall, arkkitehti 1887 Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 16579 Viipuri. Konsuli Ludvig Pacius Tarmo. Tontti 11 Piispankatu 9 1877 (piirustukset) Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Kauppias Wasili Schawaronkoff Waldemar Backmansson, arkkitehti Tontti 59 Lähteet: Vma. MMA; Ruuth 1906, 270 ja 950; Linnankatu 5 Östra Finland 8.7.1887 ”Det forna biskopshu- Asuintalo, 3 kerrosta sets rasering”. Fredrik Odenwall, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA. 1887 Konsuli Eugen Wolff 1882 Tontti 53 Kauppaneuvos Jakovleffin perilliset Linnankatu 1 Tontti 33 Asuin- ja liiketalo, 4 kerrosta Karjaportinkatu 13 Fredrik Thesleff, arkkitehti Vanhan talon laajennus, 2 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 14490 Viipuri. Lähteet: Vma. MMA; Ruuth 1906, 953; Meur- Tarmo. KA. man 1981, 179.

289 1887 1889 Kauppias Feodor Sergejeff Suomen valtio Tontti 69 Tontti 14 Vahtitorninkatu 12 Karjaportinkatu 1 Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Virastorakennuksen muutos ja laajennus Jac. Ahrenberg, arkkitehti (lääninhallitus), 3 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 14491 Viipuri. Berndt Ivar Aminoff, arkkitehti Tarmo. KA; Ruuth 1906, 955. Lähteet: Rakennuspiirustukset. Viipurin läänin- rakennuskonttori. MMA; Ica 264. RakH. II. KA; 1888 Dippel 1895, 7; Viiste 1943, 77. Suomen valtio Tontti 130 1890 Luostarinkatu 30 Leipurimestari Kihlgrenin perilliset Vanhan koulutalon korotus (Svenska Tontti 108 & 115 lyceum), 3 kerrosta Linnankatu 17 Jac. Ahrenberg, arkkitehti Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Lähteet: Lagus 1887, 4; Lagus 1889, 6. Brynolf Blomkvist, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 16501 Viipuri. 1888 Tarmo. KA. Konsuli Eugen Wolff Tontti 9 1891 Linnankatu 4 C. G. Cloubergin perilliset Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Tontti 65 Brynolf Blomkvist, arkkitehti Linnankatu 13 Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 15494 Viipuri. Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Tarmo. KA. Brynolf Blomkvist, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 16579 Viipuri. 1888 Tarmo. Kauppias Petter Schabarin Tontti 90–91 1891 (noin) Luostarinkatu 3 Rakennusmestari Anders Wiklund Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Tontti 127 - Kaarle Knuutinpojankatu 6 Lähteet: Vak. n:o 17824 Viipuri. Tarmo. KA; Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Östra Finland 1.8.1887 ”Wiborgs-bref”. Leander Ikonen, arkkitehti Lähteet: Viipurin kaupungin henkikirjat 1895: 1889 rakennusmestari Anders Wiklund, köpebref 5.3.1891. Östra Finland 14.7.1891 ”Fast Konsuli Eugen Wolff stälda byggnadsritningar”; Wiipurin Sanomat Tontti 54 15.7.1891 “Wahwistettuja rakennuspiirustuksia” Etelävalli 4 (päävartion takana) Asuintalo, 4 kerrosta E. A. Kranck, arkkitehti 1891 Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 15845 Viipuri. Kauppahuone Hackman & C:o Tarmo. KA. Tontti 55 Etelävalli 6 Varasto, 3 kerrosta Eduard Dippell, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 18298 Viipuri. Tarmo. KA.

290 Tontti 108 & 115. Arkkitehti Brynolf Blomkvistin julkisivupiirustus, 1889.

Tontti 55. Arkkitehti Eduard Dippellin julkisivupiirustus, 1891.

291 Tontti 66. Arkkitehti Gerhard Sohlbergin julkisivupiirustus, 1895.

Tontti 51. Arkkitehti Fredrik Thesleffin julkisivupiirustus, 1897.

292 1894 1897 Kapteeni Alexander Thesleff Hotellinomistaja Johan Barck Tontti 38–43 Tontti 67 Mustainveljestenkatu 13 Vahtitorninkatu 16 Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Hotelli Waldemar Backmansson, arkkitehti / Leander Ikonen, arkkitehti Fredrik Thesleff, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 24268 Viipuri. Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 10641 Viipuri. Tarmo. KA. Tarmo. KA; Wiipurin Sanomat 4.10.1893 ”Uusi rakennus”. 1898 Anniskeluosakeyhtiö 1894 Tontti 24 Konsuli Eugen Wolff Karjaportinkatu 9 Tontti 54 Ravintola (”Pirunkirkko”), 2 kerrosta Etelävalli 4 Eduard Dippell, arkkitehti Asuin- ja liiketalo, 4 kerrosta Lähteet: Vak. n:o 20549 Viipuri. Tarmo. KA; Eduard Dippell, arkkitehti Ruuth 1906, 952–953; Teknikern 1899/195, Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 15845 Viipuri. 32. Tarmo. KA. 1898 1895 Ab Torkel Kauppias Seth Sohlberg Tontti 89 Tontti 66 Etelävalli 12 Mustainveljestenkatu 10 / Asuintalo, 3 kerrosta Pamppalankatu 11 Eduard Dippell, arkkitehti Tuotanto- ja varastorakennus, 2 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Teknikern 1899/195, Gerhard Sohlberg, arkkitehti 32; Ruuth 1906, 956. Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 18789 Viipuri. Tarmo. KA. 1898 Kauppaneuvoksetar Alice Hackman 1896 Tontti 51 Kauppias Emil Buttenhoff Pohjoisvalli 11 Tontti 95 Asuintalo, 4 kerrosta Pamppalankatu 4 Fredrik Thesleff, arkkitehti Piharakennus, 3 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Ruuth 1906, 951. K. A. Wrede, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA. 1898 Kauppias Emil Buttenhof 1897 Tontti 60 Hovioikeudenneuvos Nils Perander Linnankatu 7 Tontti 2 Asuin- ja liiketalo, 4 kerrosta Pohjoisvalli 1 Brynolf Blomkvist, arkkitehti Asuintalo, 3 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Vuosiluku Eduard Dippell, arkkitehti rakennuksessa. Lähteet: Vma. MMA; Ruuth 1906, 717 ja 747; Viiste 1948, 31; Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 22.1.1897 § 9. Vka. MMA.

293 1899 1900 Viipurin kaupunki Pohjoismaiden Osakepankki Eteläsatama Tontti 40 - Karjaportinkatu 19 Pakkahuone ja tullikamari, 3 kerrosta Pankki, 4 kerrosta Brynolf Blomkvist, arkkitehti Waldemar Aspelin, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; Ruuth 1906, 946; Be- Lähteet: Vma. MMA; Ruuth 1906, 944. rättelse ... 1897 och 1898, 13; Berättelse ... Rakennus täydellisesti valmis 2.2.1901, jol- 1899, 16. loin pankki muutti taloon (Wiipurin Sanomat 4.2.1901 ”Pohjoismaiden osakepankin uusi 1899 rakennus”). Viipurin kaupunki Tontti 1 1900 Linnankatu 2 Kirjakauppias Walter Hoving Museo, huutokauppakamari, lukusali ja Tontti 42 kansankirjasto, 4 kerrosta Mustainveljestenkatu 15 Brynolf Blomkvist, arkkitehti Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Ruuth 1906, 264–266 Waldemar Aspelin, arkkitehti ja 945; Viipurin kaupunginvaltuuston pöytä- Lähteet: Vma. MMA; Östra Finland 13.2.1899 kirja 14.5.1897 § 14. Vka. MMA; Teknikern ”Ett nytt stenhus” Talon pohjakerrokseen suun- 1899/195, 29–31; Viipurin museo I; Viiste niteltiin myös Viipurin säästöpankin tiloja. 1948, 50–57. 1900 1899 Konsuli Emil Rothe Konsuli Eugen Wolff Tontti 72 Tontti 57 Etelävalli 10 Piispankatu 6 Asuintalo, 4 kerrosta Asuintalo, 5 kerrosta Waldemar Aspelin, arkkitehti Fredrik Thesleff, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; Vak. n:o 21419 Viipuri. Lähteet: Vma. MMA; Ruuth 1906, 946. Tarmo. KA.

1899 (piirustukset) 1900 (noin) Kauppias F. Michelsson Kauppias Georg Frankenhaeuser Tontti 77 Tontti 70 Luostarinkatu 4 Vahtitorninkatu 10 Asuin- ja liiketalo, 4 kerrosta Asuintalo, 4 kerrosta Brynolf Blomkvist, arkkitehti Brynolf Blomkvist, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA. Lähteet: Vma. MMA.

1900 1901 (piirustukset) Yhdyspankki Kauppias P. M. Grigorjeff Tontti 39 Tontti 35 Torikatu 2 Mustainveljestenkatu 16 Pankki, 2 kerrosta Liike- ja asuintalo, 3 kerrosta Gustaf Nyström, arkkitehti Juho L. Ivaska, rakennusmestari Lähteet: Vma. MMA; Arkkitehti 1913/3, Lähteet: Vma. MMA; Wiborgs Nyheter 33–35, vak. n:o 21436 Viipuri. Tarmo. KA. 21.9.1901 ”Byggnadsvärksamheten i staden”.

294 Eteläsatama. Arkkitehti Brynolf Blomkvistin julkisivupiirustus, 1898.

Tontti 72. Arkkitehti Waldemar Aspelinin julkisivupiirustus, 1898.

295 Tontti 69a. Arkkitehti Karl Hård af Segerstadin julkisivupiirustus, 1906.

296 1902 (piirustukset) 1906 Kauppias (koroillaeläjä) Robert Golin Kauppias Seth Sohlberg Tontti 74 Tontti 66 Vahtitorninkatu 7 Mustainveljestenkatu 10 Asuintalo, 4 kerrosta Tuotanto- ja varastorakennuksen korotus Brynolf Blomkvist, arkkitehti kerroksella, 3 kerrosta Lähteet: Vma. MMA. Gerhard Sohlberg, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 18789 Viipuri. 1902 Tarmo. KA. Kauppias Johan Naukkarinen Tontti 120 1906 Possenkatu 4 Viipurin kaupunki Asuintalo, 4 kerrosta Kauppatori A. Korpimäki, rakennusmestari - Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 23810 Viipuri. Kauppahalli Tarmo. KA. Karl Hård af Segerstad, arkkitehti Lähteet: Rakennuksen julkisivuun on kaiver- 1903 rettu vuosiluvut 1904 ja 1906; Vma. MMA; Berättelse .. 1901, 1902, 1903, 1904 och Ravintoloitsija Johan Barck 1905, s. 59–61; Vak. n:ot 7182 ja 26148 Tontti 67 Viipuri. Tarmo. KA; Karl Hård af Segerstadin Vahtitorninkatu 16 arkisto. Arkkitehtuurimuseo. Hotelli, 2 kerrosta Berndt Ivar Aminoff, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 24268 Viipuri. 1906 (piirustukset) Tarmo. KA. Oy Vahtitorninkatu 12 Tontti 69a 1904 Vahtitorninkatu 12 Asuintalo, 4 kerrosta Ab Domus Karl Hård af Segerstad, arkkitehti Tontti 64 Lähteet: Vma. MMA; Karl Hård af Segerstadin Linnankatu 11 arkisto. Arkkitehtuurimuseo. Asuin- ja liiketalo, 4 kerrosta Karl Hård af Segerstad, arkkitehti Lähteet: Hoving 1944, 241–243. Talon piirus- 1907 tukset eivät ole säilyneet Viipurin maistraatin Oy Makkara (kauppias P. P. Morosoff) arkistossa. Talon työpiirustuksia löytyy Arkki Tontti 25 tehtuurimuseosta (Karl Hård af Segerstadin Harmaidenvaljestenkatu 4 arkisto). Tehdas, 2 kerrosta K. Suvanto, rakennusmestari 1905 (piirustukset) Lähteet: Vma. MMA. Tehdas avattu 1908 (Östra Finland Kauppaneuvos C. G. Cloubergin perilliset 23.11.1908 ”P. P. Morosoffs korfmakeri). Tontti 114 Vahtitorninkatu 18 Asuintalo, 3 kerrosta Karl Hård af Segerstad, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; Karl Hård af Segerstadin arkisto. Arkkitehtuurimuseo.

297 1907 1911 Fastighets Ab. Örnen Yhdyspankki Tontti 10 Tontti 39 Linnankatu 6 Torikatu 2 Asuin- ja liiketalo, 4 kerrosta Pankki, 3 kerrosta Gerhard Sohlberg, arkkitehti Uno Ullberg, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; Meurman 1981, 216; Lähteet: Vma. MMA; Arkitekten 1913/3, 33– Wiborgs Nyheter 18.2.1907 ”Gårdsköp”; Östra 35 ja 50; vak. n:o 21436 Viipuri. Tarmo. KA. Finland 8.2.1910 ”Utbjudes hyra”. 1912 (piirustukset) 1908 Viipurin kaasulaitos Kauppias N. P. Pugin Tontti 134 Tontti 122 Luostarinkatu 17 Luostarinkatu 22 Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Asuintalo, 4 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Sjölund 1935; Ullbergin G. Wiklund, rakennusmestari arkisto. SRM; Ia 9:56. Valtiokonttorin ja val- Lähteet: Vma. MMA; vak. n:o 27421 Viipuri. tionvarainministeriön korvausasiain osaston Tarmo. KA. kartat ja piirustukset. KA; Dmitriev 1991, 172. 1909 Hackman & C:o 1918 Tontti 5 Fr. Richardt Pohjoisvalli 7 Tontti 27 Liike- ja asuintalo, 2 kerrosta Linnankatu 14 Axel Gyldén, arkkitehti / Uno Ullberg, Vanhan talon korotus kerroksella, arkkitehti 3 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Arkitekten 1909, 182– Uno Ullberg, arkkitehti 183; Rakennustaito 1912 n:o 16, 208; Kuva- Lähteet: Vma. MMA; Arkkitehti 1921, 2–3. kokoelma ... Hackmanille; Enbom – Sandelin 1991, 420–425. 1921 1910 T:mi W. Dippel Tontti 29–30 Maanviljelysneuvoksetar Elise Thesleff Harmaidenveljestenkatu 1 Tontti 45 Liike- ja asuintalo, 2 kerrosta Pohjoisvalli 21 Uno Ullberg, arkkitehti Asuin- ja liiketalo, 4 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Rakennustaito 1924/17– Axel Gyldén, arkkitehti 18, 178–179; Arkkitehti 1925, 60 ja 63. Lähteet: Vma. MMA; Rakennustaito 1910/19, 228. 1922 1910 Viipurin kaupunki Tontti 116–117 Ada and Viktor Thesleff Vahtitorninkatu 24 Tontti 46 Viipurin teatteritalon muutostyöt Pohjoisvalli 19 Uno Ullberg, arkkitehti Asuin- ja liiketalo, 4 kerrosta Lähteet: Vikstedt 1924, 168–171; Viiste Fredrik Thesleff, arkkitehti / Valter 1948, 92. Thomé, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; Rakennustaito 1909/23, 275; Rakennustaito 1910/19, 228.

298 Tontti 46. Arkkitehtien Fredrik Thesleff ja Valter Thomé julkisivupiirustus, 1909.

Eteläsatama. Arkkitehti Paavo Uotilan julkisivupiirustus, 1922.

299 Tontti 90–91. Arkkitehti Uno Ullbergin julkisivupiirustus, 1926.

Tontti 105–106. Arkkitehti Uno Ullbergin julkisivupiirustus, 1927.

300 1922 1926 (piirustukset) Viipurin kaupunki J. W. Paulin Eteläsatama Tontti 90–91 - Luostarinkatu 3 Konttorirakennus, 3 kerrosta Asuintalo, 3 kerrosta Paavo Uotila, arkkitehti Uno Ullberg, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; Meurman 1977, 75; Lähteet: Vma. MMA; Riimala 1991, 146–162. Meurman 1978b, 61. 1927 (piirustukset) 1923 As. Oy. Varjo Oy Pyöreä Torni Ab Tontti 105–106 Kauppatori Etelävalli 26 - Asuintalo, 4 kerrosta Pyöreän tornin muutos historialliseksi Uno Ullberg, arkkitehti ravintolaksi Lähteet: Vma. MMA. Uno Ullberg, arkkitehti Lähteet: Pyöreä torni Wiipurissa (1924); Pyö- 1928 (piirustukset) reän tornin piirustukset. Uno Ullbergin arkisto. Suomen Sähkötarve Oy Arkkitehtuurimuseo. Tontti 121 Possenkatu 2 1924 Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta As. Oy. Pamppala Allan Schulman, arkkitehti Tontti 97–100 Lähteet: Vma. MMA. Etelävalli 18–22 Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta 1929 (piirustukset) Uno Ullberg, arkkitehti Viipurin Rohdoskauppa Oy Lähteet: Vma. MMA; Arkkitehti 1925, 59–70; Tontti 58 Rakennustaito 1924/17–18, 181–182. Linnankatu 3 Vanhan talon korotus kerroksella, 1925 3 kerrosta Hackman & C:o Väinö Löyskä, arkkitehti / E. A. Nord- Tontti 49 ström, arkkitehti Karjaportinkatu 8 Lähteet: Vma. MMA. Sokerivarasto, 2 kerrosta Uno Ullberg, arkkitehti 1930 Lähteet: Vma. MMA; Wiborgs Nyheter Viipurin Taiteenystävät 29.9.1926 ”Handelshuset Hackman & C:os Pantsarlahden bastioni nya sockermagasin”. Etelävalli Taide- ja piirustuskoulu 1925 Uno Ullberg, arkkitehti Suomen valtio Lähteet: Vma. MMA; Ullberg 1930; Arkkitehti Tontti 3 & 4 1932, 155–159; Valkonen 1992, 82–87. Pohjoisvalli 3–5 Vanhan talon laajennus (Lääninmaan 1930 mittauskonttori), 2 kerrosta Viipurin satamatyömieskunta Waldemar Wilenius, arkkitehti / Tontti 81 Yrjö Sadeniemi, arkkitehti Luostarinkatu 10 Lähteet: Viipurin läänin lääninrakennuskont- Toimitilarakennus, 2 kerrosta torin kertomus vuodelta 1925. Rakennushallin- Jalmari Lankinen, arkkitehti non toimintaa kuvaavat kertomukset. Raken- Lähteet: Vma. MMA; Jääskeläinen 1945, 91. nushallituksen arkisto. KA.

301 1931 1935 (piirustukset) Viipurin panttilaitos Oy Viipurin Kirja- ja kivipaino Oy Tontti 78 Tontti 66 Luostarinkatu 2 Linnankatu 15 Toimitalo, 4 kerrosta Vanhan talon korotus kerroksella, Uno Ullberg, arkkitehti 3 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Ullberg 1932a. Tuulikki Löyskä, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA. 1932 Viipurin ruotsalainen ja saksalainen 1936 (piirustukset) seurakunta ”Aution talo” Tontti 134b Tontti 28 Hovioikeudenkatu 2 Linnankatu 12 Pietari-Paavalin seurakuntatalo, 4 kerrosta Vanhan talon korotus kerroksella, Uno Ullberg, arkkitehti 3 kerrosta Lähteet: Vma. MMA; Ullberg 1932b. Ole Gripenberg, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA. 1933 (piirustukset) Viipurin kaupunki 1938 Tontti 44 Viipurin satamatyömieskunta Karjaportinkatu 14 Tontti 81 Vanhan talon laajennus, I poliisipiirin ja Luostarinkatu 10 rikososaston huoneistot, 3 kerrosta Autotalli, 1 kerros Uno Ullberg, arkkitehti Jalmari Lankinen, arkkitehti Lähteet: Linnoitus, tontti 44. Rakennustarkas- Lähteet: Vma. MMA; Jääskeläinen 1945, 92. tajan arkisto. Vka. MMA; Arkkitehti 1934, 183. 1939 Talo Oy Karjaportinkatu 3 1934 Tontti 15 Viipurin kaupunki Karjaportinkatu 3 Tontti 116–117 Asuin- ja liiketalo, 3 kerrosta Kaarle Knuutinpojankatu 10 Eino Fahlenius, rakennusteknikko Raati- ja seurahuoneen muutos Lähteet: Linnoitus, tontti 15. Rakennustarkas- ja laajennus tajan arkisto. Vka. MMA. Uno Ullberg, arkkitehti Lähteet: Meurman 1978b, 61.

1935 Viipurin kaasulaitos Tontti 134 Kaarle Knuutinpojankatu 1 Tehdas- ja varastorakennus, 4 kerrosta Uno Ullberg, arkkitehti Lähteet: Vma. MMA; Sjölund 1935; Uno Ull- bergin arkisto. Arkkitehtuurimuseo.

302 Tontti 134b. Arkkitehti Uno Ullbergin julkisivupiirustus, 1931.

303 VIITTEET

JOHDANTO 20 Neuvonen 1994. 21 Neuvonen 2008. 1 Jääskeläinen 1958, 262. 22 Neuvonen & Pöyhiä & Mustonen 1999. 2 Jääskeläinen 1958, 277. Teos on käännetty myös venäjäksi 3 Sanan-Lennätin 30.5.1857 ”Walli-porttia (Vyborg: arhitekturnyj putevoditel, 2006); ...”. Kävelyretkiä 1930-luvun Viipuriin (2010). 4 Meurman 1981; Meurman 1978a; Meurman 23 Toinen vaihtoehtoinen, esimerkiksi Italiassa 1978b; Meurman 1978c. käytössä oleva nimitys on ”historiallinen 5 Meurman 1977. keskusta” (it. centro storico). 24 6 Ks. esim. Korpela 2004a, Saarnisto & Saksa Virtanen 1999, 63–65. 2004, Hiekkanen 2004, Saksa 2004, Knapas 25 Ks. esim. Östra Finland 22.10.1879 ”Om 2013, Kaukiainen 2014 ja Wolff 2014b. Wiborg”. 7 Kokoomateoksessa ”Meanings of an Urban 26 Nimityksillä ”vanhakaupunki” ja ”vanha Space. Understanding the historical kaupunginosa” voitiin viitata myös koko layers of Vyborg.” vanhankaupungin Entisen linnoituksen kaupunginosaan. rakennushistoriaa käsittelee Kimmo Katajala Nimitys ”vanha Viipuri” puolestaan viittasi (2016). myös muinaiseen asutuskeskukseen 8 Lankinen 1999. Monrepoon kartanon mailla Linnasaaressa. 27 9 Lankinen 2000. Ripatti 2011; Tainio 2017 (pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto). 10 Virtuaali Viipuri 1939 (www.virtuaaliviipuri. 28 tamk.fi). Meinander 2010, 139; Ylikangas 2007, 148–156. 11 Ripatti 2011. 29 Sodan tuhoista vanhassakaupungissa ks. 12 Salmela 2004, 195–214. Meurmanin Neuvonen 1994, 18–22. toimintaa muinaismuistojen valvojana on 30 selvittänyt pro gradu -tutkielmassaan myös Kervanto Nevanlinna 2013, 274–275. Lilli Kojamo (Turun yliopisto, 2008). 31 Kervanto Nevanlinna 1999, 228. 13 Tuula Majurinen. Viipurin Pyöreä torni ja 32 Kervanto Nevanlinna 2002, 21. Uno Ullberg. Pro gradu -tutkielma (2008). 33 Raivo 1996, 6 ja 15–25. Helsingin yliopisto. Taiteiden tutkimuksen 34 Bourdieu 1985, 178. laitos. 35 Ks. esim. Sinisalo 1986. 14 Hirn 1958, 1960, 1963, 1969, 1970, 1978, 1981 ja 1987. 36 Valkeapää 2000. 15 Hirn 1963, 67–75 (Runda tornet och dess 37 Enqvist & Härö 1998. nedrivande), 91–107 (Torkel Knutsson) 38 Nürnberg ja Lyypekki (Brix 1981); Bryssel ja 130–146 (Viborgs kulturminnen). (Lelarge 2001). Artikkelit sisältyvät suomennettuina Hirnin 39 Borsay 2000. vuonna 1964 julkaistuun kokoelmaan 40 ”Rajatapauksia. Vanhan Viipurin ja Karjalan Viipurin maistraatin pöytäkirjat 1856–1875. kulttuurimuistoja”. Vka. MMA. 41 16 Hirn & Lankinen 1992 ja Hirn & Lankinen Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat 2000. 1875–1914. Vka. MMA; Viipurin kaupunginvaltuuston esittelylistat 1915– 17 Lähteenmäki 2016. 1939. 18 Kepp 1977, 1980 ja 1992; Tjulenev 1987; 42 Wiborgs stadsfullmäktige 1894–1899; Kauppi & Miltšik 1993; Dmitriev 1991, 1998 Stadsfullmäktige i Wiborg 1900–1901; ja 2004. Wiipurin kaupungin valtuusmiehet 19 Stranitsy Vyborgskoj istorii I–II (Sivuja 1901–1915; Viipurin kaupunginvaltuuston Viipurin historiasta I–II) ja Vehi Vyborgskoj painetut asiakirjat 1916–1939. istorii (Viipurin historian merkkipylväät). 43 Berättelse afgifven af Drätselkammaren i

304 Wiborgs stad för åren 1879–1905; Kertomus 66 Suomen asetuskokoelma 16/1883. Viipurin kaupungin kunnallishallinnosta 67 Suomen asetuskokoelma 295/1963. 1908–1909, 1918, 1924–1937. 68 Suomen asetuskokoelma 41/1932, 83–86 §. 44 Rakennustoimiston asemakaavaosasto, 69 Glendinning 2013, 66. julkisivulautakunta ja muinaismuistojen valvoja (muinaismuistotoimikunta). Vka. 70 Feilden – Jokilehto 1993, 11. MMA. 71 Riegl 1929, 148–149. 45 Aamurusko; Ilmarinen; Itä-Suomen 72 Riegl 1929, 144. Työmies; Kansan Työ; Karjala; Karjalan 73 Riegl 1929, 148. aamulehti; Maakansa; Otawa; Sanan- 74 Lennätin; Työ; Wiborg; Wiborgs Nyheter; Choay 2001,13; Lindgren 2000, 11. Wiborgs Tidning; Wiborgsbladet; Wiipuri; 75 Eagleton 1997, 20. Wiipurin Sanomat; Wiipurin Uutiset; Östra 76 Eagleton 1997, 20. Finland. 77 ”Any construction, work of art, amenity 46 Hirn 1970, 103–104. or installation which is considered worth 47 Hirn 1970, 109–114. conserving or protecting because of its 48 Hirn 1970, 120. historic or aesthetic value.” (The European Heritage thesaurus, http://thesaurus. 49 Kävelyretkiä 1930-luvun Viipuriin. european-heritage.net/herein/thesaurus/, 50 Leppo 1946, 31. 24.6.2015). 51 Höckert & Borenius 1940; Karjala: Muistojen 78 John R. Searle kutsuu näitä maa (1940); Koponen & Viitanen 1940; institutionaalisiksi tosiasioiksi (Searle 1996, Ullberg 1940; Viipuri ennen ja nyt (1941); 10). Bergroth 1942; Rakas entinen Karjala (1943); 79 Wolff 1993, 95. Viiste 1943 ja 1948; Hoving 1944; Hällström 80 1946; Leppo 1946; Tudeer 1949; Bergroth & Bourdieu & Darbel & Schnapper 1991, 42. Jääskeläinen & Kojo 1951; Kantonen 1953; 81 Bourdieu 1986, 235. Marja-Leena 1953; Muistorikas Viipuri 82 Preziosi 1998, 14; Duncan & Ley 1993, 2. (1953); Jääskeläinen 1957; Jääskeläinen 83 1958; Hoving 1960; Jääskeläinen 1961; Karjala 29.5.1913 ”Kiwet puhuwat!”. Brunila 1966; Thesleff 1977; Rapeli 1978; 84 Hall 1997a, 3. Veltheim 1984; Henttonen 1985; Tilli 1985; 85 Bildanalys, ”denotation–konnotation”. Veltheim 1985; Nurmela 1986; Meurman & 86 Barnes & Duncan 1992, 5–6. Huovinen 1989. 87 Barnes & Duncan 1992, 3. 52 Choay 2001, 17. 88 Raivo 1997, 202. 53 Glendinning 2013, 47 89 Hall 1997b, 18. 54 Glendinning 2013, 67–70 90 Kervanto Nevanlinna 1999, 235. 55 Jokilehto 1999, 101–136 ja 252–254. 91 Lehtonen 1996, 25. 56 Choay 2001, 14. Ranskaksi ”monument historique”, englanniksi ”historic 92 Lukkarinen 1998, 40. Kontekstin monument”, ja saksaksi ”historische problemaattisuudesta ks. esimerkiksi Bal Denkmal”. 1994 ja Palin 1998. 57 Finlands allmänna tidning 26.11.1841 93 Lehtonen 1996, 20. ”Tidningar från utrikes orter”. 94 Lidchi 1997, 167. 58 Ilmarinen 18.9.1883 ”Teknillinen yhdistys”. 95 Daniels & Cosgrove 1988, 1. 59 Suometar 7.8.1857 ”Karkusta heinäkuussa”. 96 Edgar & Sedgwick 1999, 248. 60 Klinge 2010, 57–58. 61 Suometar 23.6.1851 ”Kuusiston linna”. 62 Suomen asetuskokoelma 16/1883. 63 Ruots. byggnadsminne(smärke) ja saks. PIIRTEITÄ VIIPURIN HISTORIASTA Baudenkmal. 1 Wiipuri 12.7.1910 ”70 wuotta …”. 64 Ruots. fornminne, saks. Antiquität / 2 Paavolainen 1981a, 253. Altertümer, eng. ancient monument. 3 Uudistusohjelmasta Jussila 1995, 44–48. 65 Ruots. fast fornlemning.

305 4 Alapuro 1985, 60–61; Haapala 1986, 104. 42 Paavolainen 1981a, 261. 5 Paavolainen 1981a, 254. 43 Hoving 1960, 90–91. 6 Paavolainen 1981a, 258–259. 44 Söderhjelm 1929, 286; Hällström 1946, 7 SVT VI:44;8, 19. 125. 45 8 SVT VI:44; 3, 2–3. Vuosina 1812–75 kahdellatoista 9 viidestäkymmenestäneljästä Paavolainen 1981a, 260. kaupunginvanhimmasta oli venäjänkielinen 10 Paavolainen 1981a, 246. sukunimi, mutta vuosina 1875–1917 11 Rasila 1982, 22. vain kahdeksalla melkein kahdestasadasta kaupungin valtuusmiehestä oli 12 Paaskoski 2002, 111–118. venäjänkielinen sukunimi (Halila 1981, 13 Paaskoski 2002, 121–124. 315–320). 14 Lakio 1981, 372–373; Ruuth 1906, 1005. 46 Vuosina 1849–1883 kaupungissa julkaistiin 15 Kauppa, teollisuus ja liikenne ks. Wolff ruotsin-, saksan-, venäjän- ja suomenkielisiä 2014a. viranomaistiedonantoja ja ilmoituksia 16 SVT VI:48, s. 23–32. sisältävää lehtistä Tillkännagifvanden ifrån Embets-Myndigheterne i Wiborgs 17 Kuusi 1914, 120. stad (Stadius 2002, 83). Se ei kuitenkaan 18 SVT VI:24;2, taulusivu 111. ollut sanomalehti sanan varsinaisessa 19 Rasila 1982, 20–21. merkityksessä. Lisäksi Östra Finlandin kirjapaino painoi vuosina 1906–1907 20 Kuusi 1914, 1–2 ja 152–153. Kunnallinen bolševikkivallankumouksellisten työnvälitystoimisto perustettiin vuonna sanomalehtiä Proletari ja Vperjod (Eteenpäin) 1904. sekä sosialistivallankumouksellisten Za 21 Haapala 1992, 61. Narod (Kansan puolesta) lehteä (Kujala 22 Hoving 1960. 1987, 174). Lokakuussa 1917 ilmestyi hetken aikaa Venäjän sosiaalidemokraattisen 23 Klinge 1975, 56–83. työväenpuolueen Viipurin 24 Hällström 1946, 125; Klinge 1975, 61. sotilasorganisaation bolševikkilehti Znamja 25 Thesleff 1925, 204. Hän muistelee Borby (Taistelulippu). oppineensa kielet seuraavassa järjestyksessä: 47 Viipurinsaksalaisista ks. Schweitzer 1993, venäjä, saksa, ruotsi ja suomi. 60–82. 26 Wolff 2014b, 353. 48 SVT VI:3141, CXV Wiipuri. 27 Hällström 1946, 124. 49 SVT VI:44;3 taulu VIIId. 28 Wolff 2014b, 354. 50 Paavolainen 1981a, 249. Saksalaisia 29 Ruuth 1906, 998; Halila 1981, 291. perheitä, jotka saapuivat 1800-luvullla 30 Ruuth 1906, 998. Viipuriin: Rothe (1829), Krohn (1842), Bandholz (1846), Dippell (1847), Stünkel 31 Höckert & Borenius 1940, 75. (1851), Starckjohann (1871). 32 Paavolainen 1981a, s. 260–261; Wolff 51 Söderhjelm 1929, 286. 2014b, 367. 52 SVT VI:20;1, taulusivu 156–157. 33 Stadius 2002, 84–99. 53 Viipurin juutalaisyhteisön vaiheita on 34 Paavolainen 1981a, 255. kuvannut Jukka Hartikainen (1998). 35 Paavolainen 1981a, 249 ja 255. Vuodesta 1919 lähtien juutalaisyhteisön 36 Tätä prosessia Viipurissa on kuvannut keskuksena toimi Ahdus-talo tarkemmin Matti Kähäri (1981). Katariinankadulla Paraatikentän laidalla. 37 Haapala 1995, 77. 54 Paavolainen 1981a, 255. 38 Tolonen 1929, 32. 55 Halila 1981, 285–286. 39 Paavolainen 1981a, 255. 56 Halila 1981, 287. 40 SVT VI:20;1, 156–157. 57 Paavolainen 1981a, 255. 41 SVT VI:24;2, 140–141. Lisäksi 2667 58 Alapuro 1985, 67. henkeä sotilassäädystä kuului Venäjän 59 Alapuro 1985, 68. alamaisiin. Valtaosa heistä kuului venäläisen 60 Haapala 1992, 61–63. varuskuntaan. 61 Alapuro 1985, 91; Viljo 1989, 106–107.

306 62 Alapuro 1985, 69. 86 Työ 15.11.1906 ”Pois esikaupungit!”. 63 Wiipurin läänin kalenteri 1893, 135. 87 Ks. esim. Ikonen 1915. 64 Kuusanmäki 1983, 66. 88 Kuujo & Lakio 1982, 196–197. 65 Wiborgs Nyheter 12.12.1908 89 Ruuth 1906, 974. ”Stadsfullmäktigvalet”; Wiipuri 12.12.1908 90 Wiborgs stad under 6 årtionden. 1855– ”Kaupunginwaltuusmieswaalin tulokset”. 1915., 16. 66 Kuusanmäki 1983, 61–64. 91 Esikaupunkielämästä 1900-luvun 67 Luettelo kaupunginvaltuutetuista ks. Halila alkuvuosina ks. esim. Klami 1950 (10–27) ja 1981, 316–320. Pärssinen 1905. 68 Aiheesta lisää esimerkiksi Wolff 2016. 92 Vaalitulokset ks. Kuujo & Lakio 1982, 69 Kuvaus hänen toiminnastaan 196–197. aikalaisnäkökulmasta ks. Rikström 1896. 93 Kuujo 1981, 594. Ks. myös Tigerstedt 1952 ja Enbom & 94 SVT VI:44;3, Taulu VIII b. Sandelin 1991. 95 Hälsovårdsnämndens i Wiborg … 1901, 7. 70 Kertomus Yhdistyksen ,,Köyhien Ystävät“ 96 Wiipurissa toiminnasta 1 p:stä tammikuuta Rakennusten ajoitustiedot ks. Neuvonen 31 p:ään joulukuuta 1897; ,,Köyhäin 2008, 131 ja 143. ystävät’’ Wiipurissa. Kertomus yhdistyksen 97 Rakennusten ajoitustiedot ks. Neuvonen toiminnasta vuodelta 1903. 2008, 130–131, 141–142, 144 ja 156. 71 Viipurin seudun työväenyhdistysten 98 Wiborgs Tidning 29.6.1876 ”Arbetet å den toiminnasta ks. Paavolainen 1981b. stora kasernen”; Wiborgs Tidning 3.10.1876 72 Haapala 2003, 172. ”Stadens nybyggnader”. 99 73 Työ 7.6.1906 ”Kesäkuun mielenosoituksia”. Näitä Viipurin ensimmäisiä julkisia muistomerkkejä ovat artikkeleissaan 74 SVT VI:50;8, 4–5. käsitelleet Sven Hirn (1963) ja Maria 75 Åström 1957, 231–234 ja kartogrammi 37. Lähteenmäki (2016). 76 Heikki Waris on kuvannut Viipurin kanssa 100 Hoving 1944, 240–241. samanaikaista ja monessa suhteessa hyvin 101 Wiborgsbladet 19.4.1891 ”Våra gator”. samankaltaista työläisyhdyskunnan syntyä 102 Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Neuvonen & Pöyhiä & Mustonen 1999, Teos julkaistiin alun perin kahdessa osassa 131–135. vuosina 1932 ja 1934 (Waris 2016). 103 Venäjän rannikkopuolustuksesta Suomessa 77 Åström 1956, 115–143. ks. Luntinen 1997, 72–73. 104 78 Entistä Viipurin maalaiskuntaa sanoin ja Linna (ven. Shloss/Shlosskaya kripost, kuvin, 32–33. ruots. slott), Pyhän Annan kruunu (ven. Kripost Korono-Sankt-Anny / Korona Sankt 79 SVT 1890 VI.20., taulu VII. Anskoje, ruots. Kron S:t Annæ) ja Linnoitus 80 Ruuth 1906, 974; Suomen virallinen (ven. Glavnaja Vyborgskaja kripost, ruots. tilasto VI Väestotilastoa 50:3 Asuntolasku Fästningen, saks. Befestung). Viipurissa Joulukuu 7 p. 1910 taululiitteitä, 105 Viipurin insinöörikomennuskunnan 3; Huttunen 1912, 32–37. arkistoaineistoa on säilynyt runsaasti 81 Ks. esim. SVT 1910 VI.50:3, Viipuri taulu II. Suomessa Mikkelin maakunta-arkistossa, 82 Wiipuri 24.7.1901 ”Hirweä tulipalo Museovirastossa ja Kansallisarkistossa. Tiiliruukilla”; Kyläkirjaston kuvalehti Viipurin linnoitusta käsittelevää aineistoa 1.9.1901 ”Viipurin suuri tulipalo”; Wiipuri löytyy runsaasti myös Pietarin ja Moskovan 24.7.1901 ”Tullaanko vahingosta viisaiksi”. arkistoista, kuten Venäjän sotalaivaston 83 (RGAVMF) ja sotahistorian arkistosta Tilannetta kuvasi muun muassa sanomalehti (RGVIA). Työ (16.6.1906 ”Keinottelu alkaa 106 esikaupunkien köyhien omaisuudesta”). Luntinen 1983, 49–50. 107 84 Sucksdorff 1904, 111; Hälsovårdsnämndens Linnoituksesta ks. tarkemmin Kaijanen i Wiborg årsberättelse för år 1903 jämte 1978. sammanställning af arbetarebostads 108 SVT VI:3, taulu XCVI; SVT VI:20;1, 131. undersökningen i Wiborg 1901, 7. 109 Hoving 1960, 90. 85 Wiborgs stad under 6 årtionden 1855–1915, 110 Marjomaa & Partanen 2014, 444–445. 16; Wiipuri 29.1.1904 “Tähystelyjä”.

307 111 Ruuth 1906, 1086. 125 Takala 2010, 127–133. 112 Ruuth 1906, 1040–1042; Stadsfullmäktige i 126 Viipurin upseerisurmista ks. Dubrovskaja Wiborg 1901 N:o 6. & Westerlund 2004. Venäläisjoukkojen 113 Wiborgs Tidning 31.7.1872 ”Huru få de määrästä ks. Huuskonen 1981, 683–684. ryska matroserna sig ett rus?”. Ks. myös 127 Ketola 1989, 70–78. Wiborgsbladet 21.7.1888 ”Ett plågoris” 128 Överbefälhavarens för Republiken Finlands ja Wiborgsbladet 25.7.1890 ”Från trupper Dagorder N:o 49. allmänheten” (nimimerkki ”Vän af ordning”). 129 Keskisarja 2013, 305. 114 Wiipurin Sanomat 17.9.1895 ”Yleisenä 130 walituksen aiheena”. Ks. myös esim. Kertomus Viipurin kaupungin Ilmarinen 6.8.1879 ”Wastenmielistä kunnallishallinnosta 1918, I., 99–100. nautintoa”. 131 Keskisarja 2013, 290–301. 115 Wiborgs Tidning 6.11.1873 ”Gemenskapen 132 Ahto 1993, 432. vid Wiborgs fästningsregemente”. 133 Wiborgs Nyheter 2.5.1918 116 Wiborgsbladet 21.10.1892 ”Jeniseiska ”Stadsfullmäktige”. regementet”. 134 Kuvaus tapahtumasta punavangin 117 Östra Finland 3.5.1890 ”Militärhögtid”. näkökulmasta ks. Hyvönen 1919, 8–9. 118 Östra Finland 31.3.1890 ”Snabblöparen 135 Paavolainen 1974, 177. Alexandroff”; Wiborgs Nyheter 14.6.1907 136 Viipurissa ammuttujen lukumäärästä ks. ”Kapten Cettis ballonguppstigningar”. Tikka 2004, 266. 119 Wiborgs Nyheter 9.4.1910 ”Veckoprat”. 137 Kuujo & Lakio 1982, 215. 120 Östra Finland 27.5.1896 ”Kröningdagens 138 Kajaanin lehti 8.5.1918 ”Vappuna högtidliga firande i Wiborg”; Viipurissa” (Urho Kekkonen). Wiipurin Sanomat 27.5.1896 139 Kaupungin omistamista kiinteistöstä ”Kruunausjuhlallisuudesta Wiipurissa”. ks. Kertomus Wiipurin kaupungin 121 Leino-Kaukiainen & Partanen 2014, kunnallishallinnosta vuonna 1918, I., 79 ja 468–480. Muistelmia Wolffin vaiheista 101 sekä XV., 302. ensimmäisen sortokauden aikana ovat 140 Enbom & Sandelin 1991, 448. kertoneet Esther Höckert ja Ingrid Borenius 141 (1940, 69–94). Leppo 1946, 336; »Karjalan» järjestämä viipurilaisten yksityisten taidekokoelmien 122 Viipurin valtauksen 200-vuotismuiston I näyttely Viipurin taidemuseossa 25.4.– juhlinnasta ja patsaan historiasta ks. Hirn 10.5.1931, 16. 1963 (108–129), Jussila 1983 (42–54) ja 142 Lindgren 2000 (171–173). Paikallislehdistön Jääskeläinen 1961, 318. kuvauksia juhlallisuuksista ja niihin 143 Hultin 1928, 28. liittyvistä valmisteluista: Wiborgs Nyheter 144 Rantakari 1918, 10. 4.6.1910 ”Tvåhundraårsminnet”; Wiipuri 145 5.6.1910 ”Wiipurin wallottamisen Klami 1968, 25. 200-wuotis muisto”, Wiipuri 22.6.1910 146 Meurman 1920, 58. ”Wiipurin walloituksen 200-wuotisjuhla”; 147 Meurman 1920, 57. Wiborgs Nyheter 28.6.1910 ”Ett nådigt 148 Sevänen 1997, 39. reskript”; Karjala 28.6.1910 ”Viipurin sotilasjuhlat”; Wiipuri 3.7.1910 149 Haapala 2009, 21–22; Huhta 2010, ”200-wuotisjuhla”; Wiborgs Nyheter 127–130. 5.7.1910 ”Ryska jubileumsdagar på gammal 150 Sevänen 1997, 43. svensk mark”. 151 Sevänen 1997, 46. 123 Karjala 15.1.1910 ”Osa Tervaniemen puistoa 152 Suomen lehdistön historia 5, 285–287. heti luovutettava sotilasviranomaisille”; 153 Karjala 24.5.1910 ”Tervaniemelle Suomen lehdistön historia 7, 263–264. rakennettava uusi venäläinen kirkko”; Östra 154 Soikkanen 1970, 402. Finland 25.7.1910 ”Expropriationen af St. 155 Suomen lehdistön historia 6, 329–331. Anne park”. 156 Kitkerä arvio Viipurin valtauksen 124 Suomen Sanomat. Lisälehti ,,Finljandskaja 5-vuotispäivän viettämisestä ks. esim. Gazetalle” 13.8.1901 ”Suomenmaan Kenraali- Kansan Työ 28.4.1923 ”Wiiden wuoden Kuvernöörin tarkastusmatka Mikkelin, jälkeen”. Kaupungin valloituksen ja Kuopion ja Viipurin läänien eri osissa”.

308 Venäjänsaarelaisten muistojuhlien vietosta 187 Rickheden 2013, 52–59, 70 ja 150–151. ja SDP: n reaktioista siihen ks. myös Roselius 188 Kertomus Viipurin kaupungin 2010 (68–69, 129–136) kunnallishallinnosta 1931, taulukot sivuilla 157 Brummer & Meurman 1939, 568. 540–545. 158 Lampén 1924, 209. 189 Tietosanakirja X, 1206 [O. J. B. & J. V-dt.]; 159 Raekallio 1927, 3. Brummer & Meurman 1939, 544. 190 160 Halila 1978, 96. Wiborgs stad under 6 årtionden 1855–1915, 11. 161 Paavolainen 1978, 80. 162 Paavolainen 1978, 80. Ortodoksiseen seurakuntaan kuului 2 997 henkilöä , mutta venäjänkielisiksi luokiteltuja oli vain 1807. VALLIEN VÄLISSÄ 163 Ramsay 2003, 152. 1 Ruuthin (1906, 758–759) mukaan portteja 164 Nissilä 1978, 231 ja 234. oli kahdeksan. Sama luettelo esiintyy myös Wiborgs Nyheterissä julkaistuissa 165 Nissilä 1978, 243. muistelmissa ”Viborg för femtio år sedan” 166 Ks. esimerkiksi Viipurin (Wiborgs Nyheter 7.7.1899). Ruuthin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat 13.8.1918. mainitsemaa Vesiporttia Vesiportinkadun Vka. MMA. päässä ei ole nähtävissä Johann 167 Nevalainen 2010, 62. Stråhlmannin vuonna 1820 laatimassa 168 Öhquist 1958, 286–297. kaupunkikartassa (”Grund Ritning Öfver Wiborgs Stad etc.”. Viipuri 27/2D 28/14. 169 Entisessä Linnoituksessa niihin kuuluivat Kaupunkikarttakokoelma. KA.) eikä Viipurin tontit 47, 48, 71a, 110, 110a, 112, 135, insinöörikomennuskunnan linnoituksen 140, 141, 144, 145, 146, 147, 150, yleiskartoissa 1850-luvulla. Myös Kauppi 153, 148, päävahti ja keskuskasarmit ja Miltšik (1993, 31) mainitsevat vain (Komiteanmietintö 1920 N:o 18 ja seitsemän valliporttia. Komiteanmietintö 1925 N:o 10). 2 Termi ”(linnoitus)eplanadi” ks. Kaskinen– 170 Karjala 1.5.1923 ”Viipurin vapautuksen Protassova–Rosén 2011, 45 ja 47. 5-vuotismuistojuhla” ja ”Muistopäivän 3 aamuna”. Lopotti (ven. sloboda). 4 171 Paavolainen 1974, 130; Ahto 1993, Muistelmia 1850-luvun Viipurista ks. 437. Anthony F. Upton (1980, 512) on Wiborgsbladet 19.12.1885 ”Wiborgsbilder. kutsunut tapahtunutta jopa ”venäläisten IV. Det Wiborg som var.”. kansanmurhaksi”. 5 Otawa 11.8.1860 ”Wiipurista”. 172 Ylikangas 2007, 213; Jussila 1995, 109– 6 Wiborg 11.5.1859 ”Subskriptions anmälan”. 110; Kuujo 1978, 373; Soikkanen 1970, 7 Wiborg 3.9.1860 ”De Sprengelska vyerna”; 307–310. Illustrerad Tidning 18.8.1860 ”Wiborg och 173 Westerlund 2004, 97. Monrepos” ja 25.9.1860 ”Ytterligare några 174 Westerlund 2004, 157. ord om Wiborg och dess omgifningar”. 8 175 Kuujo & Lakio 1982, 216–217; Fingerroos Wiborg 21.9.1859 ”Wiborg. Vy af Wiborg”; 2004, 381–385. Hirn 1981, 519–520. 9 176 Österman 1974. Ruuth 1906, 740; Ruuth & Kuujo 1981, 17. 10 177 Paavolainen 1978, 77–79. Ks. esim. Wiborg 29.6.1859 ”Byggnadsfrågan”. 178 SVT VI:71;3, 4. 11 Kauppi & Miltšik 1993, 30. 179 Haapala 2003, 174. 12 Meurman 1981, 137–138. 180 Halila 1978, 97. 13 Luettelo Linnoituksen tontinomistajista ks. 181 Tikka 2006, 212; Alapuro 1985, 91. Meurman 1981, 236–243. 182 Kivi-Koskinen 1958, 66–67. 14 Ruuth 1906, 510–511 ja 740. Kauppi 183 Lakio 1978, 151. ja Miltšik (1993, 28–29) nimeävät 184 Salmela 2004, 219–233. Viipurin mallijulkisivujen suunnittelijaksi italialaissyntyisen arkkitehti Giacomo 185 Asemakaavatoimikunnan pöytäkirja Quarenghin, mutta eivät toisaalta 5.3.1926 § 14. Vka. MMA. esitä konkreettisia esimerkkejä hänen 186 Klami 1950, 27.

309 suunnitelmiensa mukaisista rakennuksista. 13 Kaalimaista ks. Otawa 11.4.1862 ”Uusia Juhani Viiste (1943, 130–131) arveli rakennuksia”. Viipurissa noudatetun venäläistä 14 Wiborg 15.4.1856 ”Kungörelse”. mallijulksivukokoelmaa ”Sobranie fasadov”. 15 Vuosina 1809–1812 viidessä osassa Wiborg 1.6.1859 ”Kungörelse”. julkaistun kokoelman tiedetään olleen 16 Viipurin maistraatin pöytäkirja 28.6.1858 § myös turkulaisen arkkitehdin P. J. Gylichin 11. Vka. MMA. käytössä. Mallijulkisivuista Riiassa ks. Lenz 17 Tommila 1988, 183–188. 1954, 3. 18 Suomen lehdistön historia 7, 259–261; 15 Komissija dlja ustrojstva gorodov Sankt- Stadius 2002, 84–88; Alfthanin Peterburga i Moskvy (ven.). Asemakaava henkilöhistoriasta ks. Hirn 1960. vahvistettiin 14.8.1794. Se on julkaistu 19 Wiborg 18.3.1856 ”På Wiborgs vallar”. teoksessa Polnoje sobranie zakonov rossijskoj 20 imperii. Sobranie pervoje. Kniga tšertžej i Wiborg 5.9.1856 ”Den 5 september”. risunkov. Plany gorodov (asemakaava n:o 82). 21 Saimaan kanavan historiasta ks. Paaskoski Ks. Kauppi & Miltšik 1993, 26–29. 2002. 16 Ruuth & Kuujo 1975, 84–85; Knapas 1988, 22 Viipurin maistraatin pöytäkirja 21.5.1856 § 161–162; Küttner 1987, 143–146. 2. Vka. MMA. 17 Ruuth 1906, 745. 23 Ruuth 1906, 760. 18 Muistelmia 1850-luvun Viipurista ks. 24 Linnoitustyöt 1851–1851 (23:162). Viipurin Wiborgsbladet 17.12.1885 ”Wiborgsbilder. insinöörikomennuskunnan linnoitus- ja IV. Det Wiborg som var.” rakennuspiirustukset. MMA. 19 Wiborg 17.4.1857 ”Qvarter inom 25 Avajaisista ks. Koistinen 1968, 35 ja 39; fästningen”. Ruuth 1906, 813–814; Wiborg 9.9.1856 ”Den 7 September”; Wiborg 12.9.1856 ”Till kanalfesten”, ”Lustfart på Wiborg” ja VALLIT PURETAAN ”Illuminationen den 7 September”. 26 Muun muassa Julius Krohn (1889, 15–17) 1 Kevään tulosta ks. Wiborg 13.4.1860 palasi illan tapahtumiin tarinakokoelman ”Wiborg den 13 April”, Wiborg 30.4.1860 ”Kuun tarinoita” eräässä kertomuksessa. ”Wiborg den 30 April”ja ”Wiborg 4.5.1860 27 Wiborg 9.9.1856 ”Den 7 September”. ”Wiborg Den 4 Maj”. 28 Sanan-Lennätin 29.11.1856 ”Wiipurin 2 Luntinen 1997, 75–101. walliloista ...”. Ks. myös Wiborg 25.11.1856 3 Luntinen 1983, 18. ”Om Wiborgs vallar”. 4 Borodkin 1905, 136. 29 Wiborg 25.11.1856 ”Wiborg”. 5 Wiborgs Tidning 19.4.1854 ”Kungörelser”; 30 Sanan-Lennätin 30.5.1857 ”Walli-porttia Wiborg 13.6.1856 ”Kungörelser”; Wiborg ...”. Ks. myös Wiborg 22.5.1857 ”Porten åt 8.6.1859 ”Kungörelser”. långa bron …”. 6 Ruuth 1906, 763 ja 928; Finlands Allmänna 31 Wiborg 5.6.1857 ”Wiborg”. Tidning 24.5.1854 “Wiborg den 16 Maj”; 32 Viipurin maistraatin pöytäkirja 11.3.1857 § Viipurin maistraatin pöytäkirja 15.10.1856 3 ja 22.4.1857 § 2. Vka. MMA. § 2. Vka. MMA; Wiborg 2.4.1861 “En utflykt 33 i eget land”. Viipurin maistraatin pöytäkirja 21.5.1856 § 1 ja 26.7.1858 § 7. Vka. MMA. 7 Borodkin 1905, 136–138. 34 Wiborg 10.4.1858 ‘Wiborg’; Wiborg 8 Luntinen 1997, 90. 18.12.1858 ‘Kajbyggnadsarbetet’; 9 Luntinen 1997, 94–96. Aamurusko 10.9.1859 ‘Wiipurista’; Otava 10 Wiborg 1.4.1856 ”Hans Majestät Kejsaren”; 11.8.1860 ‘Wiipurista’; Wiborg 5.9.1860 Wiborg 4.4.1856 ”Vid H. M. Kejsarens”. ‘Wiborg 5.9.1860’; Wiborg 28.12.1860 ‘Fredagen d. 28 December’. 11 Riika ks. Becker 1898, 1–8; Lenz 1954, 35 9–10 ja Henriksson 1986, 185. Tallinna ks. Wiborg 17.10.1859 ”Wiborg den 17 Nottbeck & Neumann 1904, II 32; Õispuu oktober”; Aamurusko 22.10.1859 1992, 41 ja Zobel 1996, 82–83. ”Wiipurista”. 36 12 Ks. esim. Wiborg 4.12.1857 ”S:t Viipurin maistraatin pöytäkirja 21.11.1859 Petersburg”. § 4. Vka. MMA.

310 37 Kaskinen & Kauppi 1992, 19 ja 34–35; 64 Viipurin maistraatin pöytäkirja 20.5.1864 § Nordenstreng & Halila 1975, 217–219; 2. Vka. MMA. Nordenstreng 1911, 642–643 ja 823–825. 65 Viipurin maistraatin pöytäkirja 20.9.1864 § 38 Wiborg 7.5.1860 ‘Wiborg den 7 maj’; 8. Vka. MMA. Finlands Allmänna Tidning 10.5.1860 66 Viipurin maistraatin pöytäkirja 1.2.1865 § 7 “Landsorten”; Viipurin maistraatin pöytäkirja ja 9.8.1865 § 5. Vka. MMA; Wiborgs Tidning 28.4.1860. Vka. MMA. 1.3.1865 ”Wiborg”. 39 Viipurin maistraatin pöytäkirja 28.4.1860 67 Wiborgs Tidning 20.5.1865 ”Wiborg”. § 16 ja 26.4.1860 § 1. Vka. MMA; Wiborg 68 7.5.1860 ”Wiborg”. Plankarta öfver Wiborgs stad jemte förslag till ny reglering af förra St Peterborgska 40 Viipurin maistraatin pöytäkirja 23.4.1861 förstaden samt området emellan densamme § 4 ja 14.6.1861 § 4. Vka. MMA; Wiborg och fästningen upprättad i anledning deraf, 12.4.1861 ”Genombrytningen af östra att större delen af fästningverken blifvit fästningsvallen …”; Otava 13.4.1861 i afseende å nedrifning öfverlemnade tili ”Wiipurista”. stadens disposition (1861). MMA. 41 Otava 11.4.1862 ‘Wiipurista’. 69 Viipurin maistraatin pöytäkirja 25.11.1859. 42 Wiborgs Tidning 24.2.1864 ”Wiborg”; Vka. MMA. Wiborgs Tidning 12.11.1864 ”Wiborg”. 70 Viipurin maistraatin pöytäkirja 13.12.1859. 43 Tontti 134 (Sjölund 1935, 6–8). Vka. MMA. 44 Otava 17.11.1860 ”Wiipurista”; Wiborg 71 Viipurin maistraatin pöytäkirja 3.1.1860 § 19.11.1860 ”Den nya gaslysningen …”. 2. Vka. MMA. 45 Viiste 1948, 91. 72 Wiborg 23.1.1860 ”Rasering af Wiborgs 46 Viipurin maistraatin pöytäkirja 23.1.1861 vallar”. Alleg. till § 4 ja 13.2.1861 § 5. Vka. MMA. 73 Dippel 1895, 2. 47 Otawa 18.9.1863 ”Wiipurista”. Ks. myös 74 Viipurin maistraatin pöytäkirja 23.5.1865 § Otawa 11.9.1863. Lisätähti Otawalle, 6. Vka. MMA. Sanomille Wiipurista n:o 37 ”Wiipurista”. 75 Viipurin maistraatin pöytäkirja 11.12.1872 48 Wiborgs Tidning 3.6.1865 ”Wiborg”. § 11. Vka. MMA; Ruuth 1906, 749. 49 Istutuksista ks. Wiborg 18.10.1861 ja 76 Jäljennös Keisarillisen senaatin Ilmarinen 13.5.1870 ”Wiipurista”. siviilitoimituskunnan kirjeestä Viipurin 50 Wiborgs Tidning 16.8.1871 “Vår stad”. läänin kuvernöörille n:o 143 25.2.1873. 51 Perusasiakirja n:o 26. Vka. MMA; Wiborgs Wiborgs Tidning 10.9.1874 “Ett Tidning 13.3.1873 ”Wiborg den 13 mars”. dagboksblad”. 77 52 Ginström & Dahlberg & Möller 1932, Viipurin maistraatin pöytäkirja 16.9.1868 § 514–521. 2. Vka. MMA. 78 Wiborgs Tidning 9.7.1874 ”Eldsvåda”. 53 Turpeinen 2004, 20–22 ja 123. 79 54 Ks. esim. Viipurin maistraatin pöytäkirja Viipurin maistraatin pöytäkirja 7.10.1862 § 31.8.1861 § 5. Vka. MMA. 7, 7.5.1863 § 2, 13.3.1868 § 3 ja 15.3.1869 80 § 5. Vka. MMA. Ruuth 1906, 776; Sanomalehti Wiborgin 55 (18.10.1861) mukaan, jotkut taloista olivat Lisätähti Otawalle 31.3.1863 ”Wiipurista”. valmiina jo vuonna 1861. 56 Ruuth 1906, 868 ja 871. 81 Wiborgs Tidning 12.11.1864 ”Wiborg”. 57 Ilmarinen 1.3.1867 ”Köyhäin 82 Wiborgs Tidning 10.9.1874 “Ett työhuoneessa”. dagboksblad”. 58 Wiborgs Tidning 25.4.1868 ”Å arbetshuset” 83 Viipurin maistraatin pöytäkirja 22.6.1870 § ja ”Provisionela feberlasarettets sjukbulletin”. 7. Vka. MMA. 59 Wiborgs Tidning 29.3.1871 ”Fyllning af 84 Wiborg 24.7.1859 ”Jernvägen emellan S:t vallgrafvarne”. Petersburg och Wiborg. III.”. 60 Wiborgs Tidning 14.10.1875 ”Ny kasern”. 85 Ilmarinen 16.10.1868 ”Wiipurin kaupungin 61 Östra Finland 1.8.1884 ”I skolstadsdelen”. katujen wanhat nimet”. 62 Berättelse ... 1882–1888, 25. 86 Viipurin maistraatin pöytäkirja 6.12.1869 63 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja § 1. Vka. MMA; Wiborgs Tidning 8.1.1870 8.8.1884 § 13 ja 22.12.1884 § 1. Vka. MMA. ”Stadens gathörn”.

311 87 Ilmarinen 14.1.1870 ”Uudet katunimet”. 5.6.1879 ”En olägenhet”. 88 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 111 Wiborgs Tidning 4.12.1875 ”Stadens 11.10.1895 § 7. Vka. MMA. esplanader”. 89 Wiborgs Tidning 16.8.1871 ”Vår stad”. 112 Östra Finland 2.6.1880 ”Esplanaderna”. 90 Viipurin maistraatin pöytäkirja 18.3.1863 113 Ks. esim. Wiborgs Tidning 21.5.1874 ”Våra § 5, 28.3.1863 § 4 ja 20.7.1864 § 3. Vka. vackra esplanader” ja Wiborgs Tidning MMA; Otawa 3.7.1863 ”Wiipurista”. 4.8.1881 ”Att våra väl skötta esplanader”. 91 Berättelse … 1882–1888, 26. 114 Wiborgs Tidning 27.10.1874 ”Gaslyktor i 92 Östra Finland 1.8.1887 ”Wiborgs-bref”. Esplanaden”. 115 93 Östra Finland 9.6.1888 ”Nya planteringar”. Ilmarinen 13.10.1875 ”Esplanatin walaistus”. 94 Wiborg 21.11.1860 ”Också ett projekt”. 116 95 Wiborgs Nyheter 11.7.1910 ”Osedligheten Viipurin maistraatin pöytäkirja och lönnkrögeriet i Viborg”; Wiborgs 30.3.1865 § 5. Vka. MMA. Toimikunnan Nyheter 31.12.1909 ”Sedlighetsvännernas puheenjohtajaksi nimettiin konsuli Julius årsberättelse för år 1908”. Dippell sekä jäseniksi konsuli Herman 117 Lorentz, kauppiaat Wilhelm Rothe ja Östra Finland 4.5.1889 ”Kasematten i Johannes Bandholtz ja tapiseerausmestari esplanaden”. Jeremias Eriksson. 118 Wiborgsbladet 27.3.1895 “Bidrag till 96 Wiborgs Tidning 3.6.1865 ”Wiborg”. Wiborgs stads historia” (Wiborg I tekniskt 97 och industrielt hänseende under senare Viipurin maistraatin pöytäkirja 12.10.1864 hälften af innevarande århundrade. III.). § 5. Vka. MMA; Wiborgs Tidning 6.10.1866 119 ”Opåkallade trädgårdsmästare”. Ruuth 1906, 962. 120 98 Viipurin maistraatin pöytäkirja 11.4.1866 § Wiborg och dess omgivningar. Skämtsam 4. Vka. MMA. vägvisare (Fagerström 1872, II, 2). 121 99 Wiborgs Tidning 6.10.1866 ”Opåkallade Wiborgs Tidning 10.9.1874 “Ett trädgårdsmästare”. dagboksblad”. 122 100 Muistelmia 1850-luvun Viipurista ks. Hannikainen 1864, 33. Wiborgsbladet 19.12.1885 ”Wiborgsbilder. 123 Wiborgs Tidning 3.8.1864 ”Wiborg”. IV. Det Wiborg som var.”. 124 Ks. esim. Wiborgs Tidning 23.8.1873 ”Bref 101 Ilmarinen 21.5.1869 ”Meidän uusi från en landsortsstad” ja Wiborgsbladet ’esplanaati’ ”. 17.12.1885 ”Wiborgsbilder. IV. Det Wiborg 102 Wiborgs Tidning 3.6.1868 ”Våra vackra som var.” och för framtiden så lovande esplanader”; 125 Brown 1883, 7. Wiborgs Tidning 3.10.1868 ”Belvedere”. 126 Baranovski 2004, 142. 103 Berättelse … 1882–1888, 13. 104 Berättelse … 1889, 1890 och 1891, 12–13; Östra Finland 22.10.1890 ”Paviljongen i VANHAKAUPUNKI KEHITYKSEN esplanaden”; Östra Finland 25.10.1890 ”Den KOURISSA nya ,,Esplanadpaviljogen””. 105 Wiborgs Tidning 29.3.1871 ”Träd till stadens 1 Wiipurin Sanomat 4.10.1890 ”Viipurin kirje” nya esplanad”. (nimimerkki Iikka). 106 Wiborgs Tidning 24.5.1871 ”I den nya 2 Viipurin maistraatin pöytäkirja 8.6.1861 § esplanaden”. 4. Vka. MMA. 107 Wiborgs Tidning 16.8.1871 ”Vår stad”. 3 Viipurin kaupungin rakennusjärjestys 108 Östra Finland 12.5.1879 ”Vandalism”; (1871), § 13. Ilmarinen 14.5.1879 ”Ilkitöitä”; Ks. myös 4 Suomen valtio otti vuonna 1882 esim. Wiborgs Tidning 15.5.1877 ”Herr vastatakseen majoitusverosta (Ruuth 1906, redaktör!”; Wiborgs Nyheter 9.5.1901 ”Den 1049). sedvanliga vandalismen”. 5 Viipurin maistraatin pöytäkirja 1.11.1871 109 Wiborgs Tidning 15.10.1878 ”Vandalism”; § 6. Vka. MMA. Ks. myös 9.10.1871 § 4, Ilmarinen 16.10.1878 ”Konnamaisuutta”. 11.10.1871 § 5 ja 25.10.1871 § 8. 110 Ks. esim. Wiborgs Tidning 21.5.1874 ”Våra 6 Rakennuslupa myönnettiin vuonna vackra esplanader” ja Wiborgs Tidning 1872 ja ehkäpä vuonna 1873 hankittu

312 palovakuutus otettiin vastavalmistuneelle 23 Statistisk årsbok för Finland 1881, 12. talolle. Meurman mainitsee tosin talon 24 Wiipurin Uutiset 12.5.1888 ”Kirje valmistuneen vasta 1877. Linnoitus tontti Wiipurista”. 52.Vma. MMA; Vak. n:o 7893 Viipuri. 25 Tarmo. KA; Viipurin maistraatin pöytäkirja Ilmarinen 31.1.1868 ”Ne kaksi wenäläisen 8.5.1872 § 1 ja 15.5.1872 §2. Vka. MMA; sotamiehistön kasarmia”; Ilmarinen Meurman 1981, 179; Dippell 1895, 7; 27.3.1868 ”Kasarmien purkaus”; Wiborgs Jangfeldt 1998, 160–163. Tidning 28.3.1868 ”Demolering af den invid rådstugutorget belägna envåningskasernen”; 7 Wiborgs Tidning 10.9.1874 “Ett Viipurin maistraatin pöytäkirja 30.3.1865 § dagboksblad”. 2. Vka. MMA. 8 Ks. liite 1 Rakennustoiminta 26 Linnoitus tontti 127. Vma. MMA. vanhassakaupungissa 1856–1939. Henkikirjojen mukaan omistajat vuonna 9 Laatokka 24.11.1888 ”Kirjeitä Viipurista I”. 1890 olivat kauppiaantyttäret Natalia 10 Ilmarinen 17.10.1885 ”Suuria ja Alexandra Alexandroff ja vuonna talonkauppoja”. 1895: rakennusmestari Anders Wiklund 11 (kauppakirja 5.3.1891); Östra Finland Salakkalahti tontti 4. Vma. MMA. 14.7.1891 ”Faststälda byggnadsritningar”; 12 Östra Finland 27.1.1897 ”Byggnadsbolag i Wiipurin Sanomat 15.7.1891 “Wahwistettuja Wiborg”. rakennuspiirustuksia”. 13 Östra Finland 12.3.1906 ”Nytt 27 Östra Finland 15.10.1885 ”Auktion å fastighetsbolag i Viborg”. fastigheter”. 14 Talon rakennuttanut yhtiö perustettiin 28 Wiborgsbladet 17.11.1885 ”Nybyggnad”; Wilhelm Hackmanin johdolla. Suuren Östra Finland 24.2.1887 ”På taket af den nya joukon pienasuntoja sisältänyt kivitalo telefoncentralen”. sai samoihin aikoihin käydyn Venäjän ja 29 Östra Finland 1.8.1887 ”Wiborgs-bref”; Turkin välisen sodan taistelupaikan mukaan Linnoitus tontti 69. Vma. MMA; Vak. n:o nimekseen Plevna. Syyksi muutokseen 14491 Viipuri. Tarmo. KA. sanomalehti Wiipuri ilmoitti, että rakennus 30 oli tuottanut vain kaksi prosenttia sijoitetulle Arkkitehti Fredrik Odenwallin laatimat pääomalle (Wiipuri 2.3.1894 ” ’Plevna’ suunnitelmat on päivätty vuonna 1877 ”). Ks. myös Wiborgs Tidning 10.8.1875 (Tontti 59. Vma. MMA). Uuden kivitalon ”Arbetarebostäder”; Östra Finland 21.4.1888 kalustettua huonetta ilmoitettiin ”Tätt befolkadt”, Wiipuri 16.2.1895 ” vuokrattavaksi Wiborgs Tidningissä ’Säätytalo’ ”, Wiipuri 31.5.1895 ”Uusia 17.5.1879. kivimuureja”, Wiipuri 5.6.1895 ”Entinen 31 Arkkitehti Brynolf Blomkvistin laatimat ’Plevna’ ” ja Rikström 1896, 5. suunnitelmat on päivätty vuonna 1898, 15 Linnoitus tontti 74. Vma. MMA. jolloin talo myös valmistui (Tontti 60, Vma, MMA; Vuosiluku rakennuksessa). 16 Viipurin maistraatin pöytäkirja 28.4.1860 § 32 16. Vka. MMA. Wiipurin Sanomat 2.3.1899 “Pikku uutisia”; 17 Wiborgsbladet 12.10.1901 ”Bref från Rakennusjärjestyksen laatiminen ja Wiborg. II.”. hyväksyminen: Viipurin maistraatin 33 pöytäkirja 30.7.1870 § 1. Vka. MMA; Suomen virallisen tilaston mukaan (SVT Senaatin talousosaston pöytäkirja VI:3, XCV Wiipuri.) vuonna 1870 Entisen 19.12.1871. Mf Sen. 333. KA. linnoituksen kaupunginosassa oli 488 rakennusta, joista 177 oli kivirakenteisia. 18 Wahlroos [1920], 6. Esitys julkaistiin 34 sanomalehti Östra Finlandissa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun (12.7.1895 ja 13.7.1895 ”Wiborgs stad asuinkerrostalojen rakennustavat ks. byggnadsordning”). Neuvonen & Mäkiö & Malinen 2002. 35 19 Kaupunginvaltuuston pöytäkirja 9.9.1897 § Ilmarinen 28.4.1887 ”Piispankartano 33 ja 24.9.1897 § 21. Vka. MMA; Kaupun- Wiipurissa”; Hufvudstadsbladet 31.3.1887 ginvaltuuston painetut asiakirjat 1916 n:o 1. ”Det forna biskopshuset …”; Wiipurin Uutiset 11.6.1887 ”Talonkauppa”; Ruuth 1906, 950. 20 Wiborgsbladet 25.9.1898 ”De nya 36 stenhusbyggnaderna i staden”. Östra Finland 1.8.1887 ”Wiborgs-bref”; Linnoitus tontti 11. Vma. MMA. 21 Wahlroos 1920, 6–7. 37 22 Östra Finland 8.7.1887 ”Det forna Wiborgs Nyheter 16.8.1912 ”Den nya biskophusets rasering”. arkitektsammanslutningen”.

313 38 Viipurin kaupungin henkikirjat 1890. KA. 62 Suomen lehdistön historia 6, 329–331; 39 Wiipurin Uutiset 13.7.1888 ”Uusia Soikkanen 1970, 231. kiwimuuria”. 63 Työ 29.4.1909 ”Waikeuksien läpi” (Wera). 40 Östra Finland 6.12.1898 ”Tysk renässans i 64 Työ 1.2.1906 “Riistäjät ja riistettäwät”. Wiborg”. 65 Työ 16.2.1907 ”Kylläpä on täytynyt riistää 41 Östra Finland 20.10.1898 ”Om Nordiska toisten työn tuloksia”. Aktiebankens nya hus i Wiborg”. 66 Työ 1.2.1906 ”Riistäjät ja riistettäwät”. 42 Wiborgsbladet 9.6.1900 ”Ett nytt Sama ajatus ks. esim. Työ 15.11.1906 ”Pois bankpalats”; Tontti 39. Linnoitus. Vma. esikaupungit!”. MMA. 67 Salomaa 1959, 119. Lakkoajan tapahtumia 43 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja ja tunnelmia työväenliikkeen näkökulmasta 22.1.1897 § 9. Vka. MMA. ks. esim. Työ 5.4.1907 ”Lakko rakennus- 44 Östra Finland (Piispankatu 3), Wiborgsbladet töissä Wiipurissa”; Työ 10.4.1907 ”Taistelu (Vahtitorninkatu 19), Wiipuri (Katariinan- ja rakennusalalla Wiipurissa”; Työ 13.4.1907 Uudenportinkatujen kulma) ja Wiipurin ”Taistelu rakennusalalla Wiipurissa”; Työ Sanomat (Katariinankatu 12). 12.4.1907 ”Taistelu rakennusalalla Wiipu- 45 rissa”; Työ 24.4.1907 ”Rakennustyöläisten Östra Finland 24.9.1890 lakkotaistelu”; Työ 1.5.1907 ”Taistelu “Byggnadsföretagsamheten i staden”. rakennusalalla Wiipurissa”; Työ 11.5.1905 46 Wiipurin Sanomat 1.3.1890 ”Wilkkaita ”Rakennustyöläisten lakko”. rakennuspuuhia”; Tontti 65. Linnoitus. 68 Wiborgs Nyheter 27.7.1907 Vma. MMA; Vak. n:o 16579 Viipuri. Tarmo. “Byggnadssträjken I Wiborg”. KA. 69 Työ 17.4.1907 ”Wastustajain luettawaksi!” 47 Wiipuri 15.2.1899 ”Rakennustoimi 70 kaupungissamme”. Työ 27.11.1907 ”Wiipurin kirje”. 71 48 Wiborgsbladet 9.6.1900 “Ett nytt Viipurin museo I, 9. Museon synnystä ja bankpalats”. kokoelmista ks. Takala 2010, 79–94. 72 49 Wiipuri 9.9.1903 ”Rakennustoimi Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja kaupungissamme. III.”. 14.5.1897 § 14 liitteineen. Vka. MMA; 50 Ks. myös arkkitehdin kuvaus raatihuoneen Hoving 1944, 240–243. historiasta ja rakennushankkeesta 51 Wiipuri 26.8.1903 ”Rakennustoimi (Blomkvist 1898). kaupungissamme. II.”. 73 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 52 Wiborgs Nyheter 7.12.1903 ”Ett nytt 22.1.1897 § 9. Vka. MMA; Wiborgsbladet modärnt hus”. 23.1.1897 ”En prydnad för det gamla 53 Wiborgs Nyheter 12.3.1904 rådhustorget”. ”Fasadritningarna till den nya saluhallen”; 74 Wiborgsbladet 31.1.1897 ”Vore det ej på Wiborgs Nyheter 11.5.1904 ”Täflingen om tiden ?”; Tontti 2. Vma. MMA. fasadritningen till den nya saluhallen”. 75 Wrede & Lagus 1895, 49–51; Aminoff 1916, 54 Wiipuri 27.5.1905 ”Uuden kauppahallin”. 110–111. 55 Östra Finland 2.4.1906 ”Viborgs nya 76 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja saluhall”. 22.1.1897 § 9 liitteineen. Vka. MMA. 56 Wiipuri 27.2.1906 ”Kaupungin uusi 77 Tontit 53 ja 54. kauppahalli”. 78 Wiipuri 4.7.1894 “Rakennushommia”. 57 Wiipuri 16.8.1903 ”Rakennustoimi 79 Meurman 1977, 115. kaupungissamme. I.”. 80 Wiborgsbladet 10.11.1899 ”Råhet”. 58 Wiipuri 24.8.1907 ”Uudet rakennukset 81 kaupungissamme. I.”. Viipurin museo I, 10. 82 59 Wiborgsbladet 25.9.1898 ”De nya Wiipuri 19.4.1903 ”Poskeisen pakinoita. stenhusbyggnaderna i staden”. Käykää museossa!” 83 60 Teknikern 1899/195, 32. Talon Östra Finland 6.10.1908 ”Viborgs museum”. rakennuspiirustukset eivät ole säilyneet 84 Työ 26.4.1910 ”Tilastollisia tietoja Wiipurin Viipurin maistraatin piirustusarkistossa. museosta”. 61 Wiborgsbladet 4.2.1899 85 Työ 22.2.1910 ”Luentokursseilla W. t. y:n ”Utskänkningsbolagets nya hus”. talolla”.

314 86 Karjala 25.1.1914 ”Wiipurin museo”. 3 Ramsay 2003, 147. 87 Karjala 21.10.1917 ”Ulkoilmamuseo 4 Ruuth 1906, 994; Söderhjelm 1929, 286. Viipuriin”. 5 Topelius 1873, 68. 88 Östra Finland 9.1.1899 ”Wiborg den 9 6 Teperi 1988, 31–39. Januari 1899. Året 1898. Viborgs stad.”. 7 Teperi 1988, 179–209. 89 Wiipuri 2.2.1901 ”Wiipurin museo”. 8 Ahrenberg 1909, 64. Ahrenbergin 90 Wiborgsbladet 22.11.1898 ”Viborgs henkilöhistoriasta ks. Ekelund 1943 ja stads nya museum (f. d. gamla rådhuset). Ripatti 2011, 30–40. (Föredrag, hållet af arkit. J. B. Blomkvist 9 vid Tekniska klubbens i Viborg möte Ahrenberg laati Wiborgs Nyheteriin den 17 nov. 1898). II.” ; Wiborgsbladet artikkelin patsaan syntyhistoriasta 16.12.1898 “Ett framtidsmål”; Wiipurin neljännesvuosisata myöhemmin (3.10.1908 kaupunginvaltuusmiehet n:o 2 1907. ”Till Torkel Knutssons statyns historia”). 10 91 Wiipurin Sanomat 22.9.1898 ”Uusia Artikkelit julkaistiin myös Wiipurin rakennuksia I”. Sanomissa 26.1.1887 ” Silmäys sanomalehdistöön” ja 12.2.1887 ”Silmäys 92 Wiborgsbladet 16.12.1898 ”Wiborg den 16 sanomalehdistöön”. December. Ett framtidsmål”. 11 Ahrenberg 1909, 65. 93 Wiborgsbladet 26.11.1898 ”Det nya 12 Museum Viburgense”. Aminoff oli jo Ahrenberg 1919, 167–168. aiemmin kuvaillut viipurilaisille saksalaista 13 Östra Finland 3.2.1887 ”Förbud att i Wiborg renessanssityyliä, jota rakennuksessa resa Torkel Knutssons staty”. oli toivottu käytettävän (Wiborgsbladet 14 Östra Finland 3.2.1887 ”Förbud att i Wiborg 22.4.1897 ”En stilfråga”). resa Torkel Knutssons staty”. 94 Kyyrö 1966, 142. 15 Ahrenberg 1909, 31–33. 95 Wiipuri 23.11.1898 ”Pakinoita. Kolmetoista 16 Wiborgsbladet 30.10.1888 ”Groft okynne”. Hansaa” Wiipurin museon seinällä“. 17 Östra Finland 13.10.1890 ”Missöde med 96 Wasastjerna 1902, 161. Torkel Knutssons bildstod”; Wiborgsbladet 97 Wiborgs Nyheter 4.10.1902 ”En märklig 14.10.1890 ”Då Torkel Knutsons staty”. konstkritik”. 18 Östra Finland 13.10.1906 ”Torkel Knutssons 98 Wiborgs Nyheter 23.10.1902 ”Till märket B. staty”; Karjala 14.10.1906 ”Torkel I. A. Med anledning af artikeln ”En märklig Knuutinpojan muistopatsas”; Wiborgs konstkritik””. Nyheter 25.1.1907 ”Torkel Knutssons 99 Wiborgs Nyheter 30.10.1902 ”Med statyn”. anledning af Hr Nils Wasastjernas polemiska 19 Wiipuri 30.10.1906 ”Palasia” (nimimerkki andragande i N:o 246 af Wiborgs Nyheter”. Jorssi); Wiipuri 9.11.1906 ”Palasia” 100 Wasastjerna 1902, 162. (nimimerkki Jorssi); Wiipuri 13.11.1906 ”Palasia” (nimimerkki Wispää). 101 Wasastjerna 1902, 236. 20 Työ 17.11.1906 ”Wiipurin kirje”. 102 Viipurin museo I, 9. 21 Työ 12.1.1907 ”Wiipurin kirje”. 103 ”Bort är först och främst själva rådhuset, det 22 gamla fula tvåvåningshuset …” (Wiborgs stad Työ 28.7.1908 ”Pylväspyhimyksiä lisää”. under 6 årtionden 1855–1915, 17). 23 Työ 3.10.1908 “Mikä mies oli Torkel 104 Koti ja kiertokoulu 1897/7, 52 (”Kuwaelmia Knuutinpoika?” (nimimerkki Jalo). kesämatkoilta”). 24 Wiborgs Nyheter 17.7.1908 ”Torkel 105 Kivijärvi 1912, 513. Knutssonsstatyn”; Wiipuri 19.7.1908 ”Torkel Knuutinpojan muistopatsas”; Östra 106 Wiborgs stad under 6 årtionden 1855–1915, Finland 1.10.1908 ”Torkel Knutssons staty”; 4. Wiborgs Nyheter 21.10.1908 ”Veckoprat” (nimimerkki Måns); 3.12.1908 Wiborgs Nyheter ”Torkel Knutsson statyn”; Wiborgs TORKKELI KNUUTINPOIKA Nyheter 5.12.1908 ”Veckoprat” (nimimerkki Måns);. 1 Patsaan syntyhistoriaa on seikkaperäisesti 25 Karjala 4.10.1908 ”Torkeli Knuutinpoika”. käsitellyt Sven Hirn (1963, 91–107). 26 Karjala 4.10.1908 ”Viestejä Viipurista” 2 Ramsay 2003, 145. (nimimerkki Jyry).

315 27 Wiborgs Nyheter 3.10.1908 ”Tyrgils 17 Halila 1983, 378. Knutssons minne”. 18 Halila 1983, 378. 28 Paljastustilaisuudesta ks. Wiborgs Nyheter 19 Valkonen 1992, 16. 5.10.1908 ”Tyrgils Knutsson-statyns 20 aftäckning”, Karjala 6.10.1908 ”Torkeli Valkonen 1992, 17. Knuutinpojan patsaan paljastus”, Wiipuri 21 Työ 29.3.1907 ”Porwarien taiteesta”. 6.10.1908 ”Torkel Knuutinpojan patsaan 22 Työ 11.3.1910 ”Taidenäyttelyt ja työwäestö”. paljastus” ja Työ 5.10.1908 ”Torkel Sama ajatus ks. esim. Työ 4.10.1907 Knuutinpojan patsaan paljastaminen”; ”Gallén-Kalelan näyttely” j Työ 11.9.1907 Höckert & Borenius 1940, 172–174. ”Gallén-Kalelan näyttelyn toimitsijoille”. 29 Karjala 6.10.1908 ”Torkeli Knuutinpojan 23 Työ 4.10.1907 ”Gallén-Kalelan näyttely”. patsaan paljastus”. 24 Työ 28.10.1910 ”Sirkus, eläwätkuvat ja 30 Työ 6.10.1908 ”Wiipurin kirje” (nimimerkki kansa”. Kynttyrä). 25 Työ 24.9.1910. 31 Karjala 21.10.1917 ”Ulkoilmamuseo 26 Wiborg 5.9.1860 ”Wiborg 5.9.1860”. Viipuriin” (Kaarle Soikkeli). 27 Helsingfors Tidningar 11.9.1860 ”Insänd Fråga”. 28 VANHANKAUPUNGIN Wiborg 17.9.1860 ”Wiborg den 17 september”. RAKENNUSPERINTÖ LÖYDETÄÄN 29 Protokoll …1867, 160–161. 1 Honko 1980, 44–62. 30 Härö 1984, 57–58. 2 Klinge 1980, 36. 31 Helsingfors Dagblad 13.2.1869 ”Skola 3 Ringbom 1986, 24; Härö 1984, 39. Finlands fornminnen vårdas eller förstöras!”. 32 4 Ringbom 1986, 40–41; Sinisalo 1986, Wiborgs Tidning 17.2.1869 ”En väl 101–102; Härö 1984, 32. motiverad protest”. 33 5 Tallgren 1924, 37–38; Härö 1984, 27. Ilmarinen 3.9.1869 ”Walokuwia historialle”. 34 6 Tallgren 1920, 18. Wiborgs Tidning 20.5.1865 ”Wiborg”. 35 7 Tallgren 1920, 227–267. Tätä ovat selostaneet Viipurin kaupungin Toukokuuhun 1920 mennessä Suomen historiateoksessa J. W. Ruuth (1906, 735– Muinaismuistoyhdistykseen oli liittynyt 739 ja 934–940) sekä muistelmissaan Jac. 52 jäsentä, joiden kotipaikaksi oli merkitty Ahrenberg (1904, 91–92 ja 1909, 30–37). Viipuri. 36 Ripatti 2011, 212–232. 8 Kuvia katoavasta Suomesta, 5. 37 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 9 Protokoll … 1867, 160. 15.6.1888 § 3. Vka. MMA. 38 10 Asetuksesta ja sen taustoista ks. Härö 1984, Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 70–75. 11.3.1876 ja 18.3.1876. Vka. MMA. 39 11 Suomen asetuskokoelma 16/1883. Lagus 1893, x. 40 12 Härö 1984, 79–101. Historiallinen arkisto II, 156. 41 13 Helander 1997, 13; Nyström 1917, 56. Tämä virheellinen käsitys esiintyy 14 esimerkiksi vielä Johannes Alfthanin Väinö Määttä & Juhani Vikstedt, 1913 romaanissa ”Wiborgska smällen” (1870b, 6). (Viipuri. Vanhan tuomiokirkon kellotorni. 42 Arkkitehtuurin historian laitoksen Wiborgs Tidning 22.7.1880 ”Kåseri”. mittauspiirustukset. Aalto-yliopisto, 43 Estlander 1896; Ruuth 1906, 1072. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu); 44 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja Jalmari Lankinen ja W. Tuukkanen, 1920 12.12.1882 § 4. Vka. MMA. (Viipuri. Vanha Linnoitus. Tontti n:o 45 22. Arkkitehtuurin historian laitoksen Lagus 1893, VII. mittauspiirustukset. Aalto-yliopisto, 46 Lagus 1893–95. Teokset käännettiin Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu). suomeksi nimellä ”Kuvauksia Wiipurin 15 Uusi-Seppä 2009, 12–15. historiasta” (1893, 1895). Lagus oli jo aiemmin julkaissut kaksi artikkelia 16 Wiborgs Nyheter 30.10.1908 ”Det gamla kaupungin 1700-luvun historiasta (Lagus Viborg”. 1887 ja 1889). Ks. myös Wiborgsbladet

316 10.12.1893 ”Intressant boknyhet” ja 71 Ilmarinen 26.7.1867 ”Vanhat linnamme Ahrenberg 1894. ja tulewat uudet kammiovankeudet”; 47 Koskivirta & Paavolainen & Supponen 2016, Helsingfors Dagblad 7.9.1867 ”Wiborgs 7; Knapas 2016, 225–226. gamla slott”; Historiallinen arkisto II, 150; Historiallinen arkisto III, 140. 48 Hirn 1981, 512; Hirn & Lankinen 1992, 5-9. 72 Löfgren 1871, 118. 49 Wiborgs Nyheter 19.8.1903; Schybergson 73 1903. Wiborgs Tidning 10.9.1874 ”Ett dagboksblad”. 50 Ruuth 1906. Teos julkaistiin suomeksi 74 vuonna 1908 nimellä ”Wiipurin historia I-II”. Ks. esim. Östra Finland 19.5.1894 ”Minnen från gamla Wiborg”. 51 Koskivirta & Paavolainen & Supponen 2016, 75 9; Knapas 2016, 226. Östra Finland 31.7.1882 ”Wiborgsbref III” (Nimimerkki S–s.). 52 Ruuth 1906, 152-157. 76 Historiallinen arkisto VIII, 401–403. 53 Hoving 1944, 156-157. 77 54 Historiallinen arkisto IX, 230. Muutamia Wiborgs stad under 6 årtionden, Förord. Ahrenbergin piirroksia on säilynyt 55 Topelius 1876, 287 (Wiipurin linnan Kansallisarkistossa (Suomen Historiallinen perustaminen), 309–312 (Wiipurin pamaus) Seura VII:2). ja 379–381 (Wiipurin walloitus). 78 Östra Finland 22.2.1886 ”En historisk 56 Viipuriin liittyviä kirjailijoita on käsitellyt hypotes om ett gammalt magasin”. J. W. aiemmin muun muassa Pentti Paavolainen Ruuth arveli myöhemmin, että kyseessä olisi (2016). kaupungin vanha raatihuone (Ruuth 1906, 57 Alfthan 1870, 6. Nunnaluostari, 24–25). fransiskaaniluostari ja dominikaaniluostari. 79 Wiipurin Uutiset 23.8.1888 ”Kunnioita 58 Hirn 1981, 508; Teperi 1992, 104–108. isääsi ja äitiäsi!”. 59 Suomenlehti 13.5.1873 ”Suomal. Teatteri”. 80 Wrede & Lagus 1895; Wiborgsbladet 19.12.1895 ” ’Från det gamla Wiborg’ ”; 60 Östra Finland 15.2.1882 ”Litteratur”. Gulin 1948, 117–118. 61 Veistäjä 1957, 322. 81 Åbo Tidning 21.12.1895 ”Från bokvärlden”. 62 Wiipurin Sanomat 12.4.1898 82 Wiborgs Nyheter 7.7.1903 ”Bristande ”Kansanwalistuksen edistämiseksi”; pietet”. Östra Finland 12.4.1898 ”Viborgska studentafdelningens lotteri”. 83 Helsingin muinaismuistolautakunnan toiminnasta ks. Lampinen 1977. 63 Iltamasta ks. Teperi 1986. 84 Karjala 24.10.1908 ”Etelä-Karjalan 64 Ahrenberg 1890; Hirn 1981, 511–512. kotiseutuyhdistys perustettu Wiipuriin”; 65 Östra Finland 30.12.1908 ”Julens svenska Anttila 1964, 139–142. bokmarknad”. 85 Wiborgs Nyheter 30.10.1908 ”Det gamla 66 Wiborgs Nyheter 7.12.1908 ”Korta Viborg”. bokanmälningar” (nimimerkki C. A Ö.). 86 Karjala 16.6.1908 “Suomen 67 Hirn 1981, 512. koulunuorisoliiton kesäjuhla Wiipurissa 68 Ivalo 1911; Teperi 1992, 110–112. 15–18 pnä kesäk.”. 69 Wiborgs Tidning 20.5.1879 87 Karjala 23.5.1909 ”Etelä-Karjalan ”Helsingforsbref. 3.” (nimimerkki Bg.); Kotiseutuyhdistyksen vuosikertomus”. Wiborgsbladet 16.8.1885 ”Krönika” 88 Karjala 23.5.1909 ”Etelä-Karjalan (nimimerkki Enok). Kotiseutuyhdistyksen vuosikertomus”. 70 Ruutu 1980, 98–99. Myös viipurilainen ark- 89 Wiborgs Nyheter 15.4.1910 ”Ur kitehtiopiskelija Uno Ullberg teki vuosisadan stadsfullmäktiges papper”; Wiborgs Nyheter alussa yhdistyksen stipendiaattina yhdessä 16.4.1910 ”Det gamla Viborg”. opiskelutoveriensa Jalmari Kekkosen ja 90 Sen sijaan vuonna 1912 Signe Brander Alarik Tawaststjernan kanssa tutkimusmat- tallensi valokuvaamalla Viipurin pitäjän kan rajantakaiseen Itä-Karjalaan. Suomen lukuisia kartanoita (Lounatvuori 2008, Muinaismuistoyhdistys julkaisi matkasta 18–19). myöhemmin teoksen ”Kansanomaisia rakennustapoja ja koristemuotoja Karjalasta 91 Wiborgs Nyheter 18.8.1910 kahden puolen rajaa”. ”Hembygdsforskningsarbete i Viborg”; Kotiseutu, 1910/15–16, 255.

317 92 Viipurin museon vuosikertomukset 1912– 112 Östra Finland 26.9.1883 ‘Runda tornet’; 1918. Lahden kaupunginmuseo; Wiborgs Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja Nyheter 4.4.1912 ”Hembygdsdagarna 12.10.1883 § 8. Vka. MMA. i Viborg”; Wiborgs Nyheter 9.4.1912 113 Östra Finland 28.9.1883 ‘Det Runda tornet i ”Hembygdsdagarna”; Wiborgs Nyheter Wiborg’. 10.4.1912 ”Hembygdsdagarna”. 114 Kirjoittajan käyttämä ilmaus oli ”en märkelig 93 Rosendal 1908. historisk antiqvitet”. 94 Puokka 1983, 26–27. 115 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 95 Puokka 1983, 12–13; ks. myös Kivijärvi pöytäkirjat II, 351 (1.2.1884 § 2). 1912; Viipurin taidemuseon kokoelmiin 116 Ilmarinen 4.9.1884 ”Paikkakunnan uutisia”. päätyi myöhemmin Juhani Vikstedtin 117 lahjoittamana kaksi teosta tuolta ajalta: Östra Finland 16.10.1884 ”Det Runda Vanha rakennus (Vesiportinkatu 6) ja aihe tornet”. Juusteeninkadulta, vesivärimaalaus vuodelta 118 Östra Finland 17.10.1884 ”Till Östra 1911 (Viipurin kaupungin taidemuseo. Finlands redaktion. Något om Runda tornet.” Luettelo 1931, 20). 119 Wiborgsbladet 18.11.1884 ”Det runda tornet 96 Väinö Määttä & Juhani Vikstedt, 1913 i Wiborg”. (Viipuri. Vanhan tuomiokirkon kellotorni. 120 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja Arkkitehtuurin historian laitoksen 5.3.1885 § 11. Vka. MMA. mittauspiirustukset. Aalto-yliopisto, 121 Berättelse ... 1882–1888, 11 ja 18. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu). 122 Berättelse ... 1894, 1895 och 1896, 12; 97 Wahlroos 1920, 12. Berättelse ... 1899, 10; Berättelse ... 1900, 98 Immonen 2016, 104. 11; Wiborgs stad under 6 årtionden, 82. 99 Svaetichin toimintaa rakennusperinnön 123 Östra Finland 7.9.1888 “Sommar-revy”; dokumentoijana on esitelty seikkaperäisesti Wiborgsbladet 4.4.1897 “Runda tornet”. teoksen ”Viktor Svaetichin – Karjalan Lehtitietojen mukaan linnoituksen kuvaaja” artikkeleissa. Ks. etenkin Räsänen komendantti oli 1895 anonut kuvernööriltä, 2009, Takala 2009, Pöyhiä 2009a, Pöyhiä että vaakuna otettaisiin alas Pyöreän 2009b ja Neuvonen 2009. tornin huipulta ja luovutettaisiin 100 Myös Jac. Ahrenbergin eräässä tarinassa insinöörihallitukselle ks. Wiipuri kestikievarin isäntä oli ”pyöreä ja lihava 15.12.1895 ”Pyöreä (Karjaportin) torni”. kuin Viipurin Pyöreä torni” (Wiborgsbladet 124 Wiipuri 22.12.1895 ”Vaakunakotka”; 17.4.1890 ”Antingen – eller”). Wiipurin Sanomat 22.12.1895 101 Wiborgs Tidning 28.12.1864 ”Wiborg”; ”Waakunakotka”. Wiborgs Tidning 3.6.1865 ”Wiborg”; 125 Wiborgsbladet 4.4.1897 ”Runda tornet”. Wiborgs Tidning 6.10.1866 ”Ny plats för 126 Wiipurin Sanomat 7.4.1897 ‘Kirje torghandel”; Wiborgs Tidning 20.10.1866 Wiipurista’. ”Wiborg”. 127 Wiipuri 23.10.1897 ”Poskeisen pakinoita”. 102 Wiborgs Tidning 3.8.1864 ”Wiborg”; 128 Wiborgs Tidning 4.7.1866 ”Wiborg”. Wiborgsbladet 31.1.1900 ”Festina lente!”. 129 103 Ilmarinen 13.5.1870 ”Wiipurista”. Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 30.3.1900 § 8. Vka. MMA. 104 Ilmarinen 4.2.1870 ”Markkinoille”. 130 Wiborgs Nyheter 5.4.1900 ”Runda tornet vid 105 Ilmarinen 5.4.1867 ”Warkauksia”. salutorget”. 106 Ilmarinen 5.11.1869 ”Iso ympärikuvaus 131 Toimikunnan jäseniksi valittiin herrat (panorama)”. Nils Perander, Ferdinand Alfthan ja K. L. 107 Ilmarinen 13.5.1870 ”Wiipurista”. Lindström (Viipurin kaupunginvaltuuston 108 Ilmarinen 29.12.1871 ”Warkauden yritys”. pöytäkirja 11.5.1900 § 18. Vka. MMA.). 109 Wiborgs Tidning 23.12.1871 ”Besynnerligt 132 Wiipuri 13.5.1900 ”Pakinoita”. inbrott”. 133 Wiborgsbladet 27.5.1900 ”På tiden”. 110 Wiborgs Tidning 14.7.1874 ‘Den nya bazaren 134 Wiborgsbladet 27.9.1900 ”Krönika”. vid salutorget’. 135 Hoving 1944, 74–75. 111 Ilmarinen 29.5.1883 ”Paikkakunnan 136 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja uutisia” ja Östra Finland 28.5.1883 2.11.1900 § 8. Vka. MMA. ”Kröningsdagen”.

318 137 Wiipuri 3.11.1900 ””Pyöreä torni” saa elää” 159 Östra Finland 6.7.1896 ”Vid kyrkostämma”. 138 Wiipurin Sanomat 7.11.1900 ”Kirje 160 Wiborgsbladet 27.11.1900 ”Gamla finska Wiipurista”. kyrkan”. 139 Wiborgsbladet 11.11.1900 ”Krönika”. 161 Wiborgs Nyheter 25.1.1901 ”Gamla finska 140 Wiborgsbladet 29.1.1901 ”Det ’runda tornet’ kyrkans tillbyggnadsfråga”. i Wiborg. I.”; Wiborgsbladet 30.1.1901 162 Viipurin kaupunginvaltuusto 19.4.1901 ”Det ’runda tornet’ i Wiborg. II.”; Ahrenberg § 3; Analecta Archaelogica Fennica 1901, 8. III,2, XXV; ks. myös Wiipuri 11.8.1901 141 Wiborgsbladet 12.10.1901 ”Ett modernt hus ”Kirkonkokouksessa”. och ett åldrigt byggnadsvärk”. 163 Wiipuri 22.9.1901 ”Wiipurin 142 Wiborgs Nyheter 4.10.1902 ”En märklig maaseurakunnan”. konstkritik”. 164 Wiipuri 10.11.1901 ”Maaseurakunnan 143 Wiborgs Nyheter 30.10.1902 ”Med kirkonkokouksessa”. anledning af Hr Nils Wasastjernas polemiska 165 Wiipuri 9.3.1902 ”Wiipurin andragande i N:o 246 af Wiborgs Nyheter”. maaseurakunnan kirkonkokouksessa”. 144 Wiipuri 8.11.1899 “Teknillisen klubin 166 Viipurin kaupunginvaltuusto 14.11.1902 kokouksessa”. § 10; Analecta Archaelogica Fennica III,2, 145 Wiborgs Nyheter 30.10.1902 ”Kallprat”. XXXV; Wiipuri 15.11.1902 ”Kaupungin valtuusmiesten kokouksessa”. 146 Purkutoiveista ks. esim. Wiborgs Nyheter 167 2.8.1901 ”Från allmänheten”. Wiborgs Nyheter 7.7.1903 ”Bristande pietet”. 147 Berättelse … år 1900, 28. 168 148 Östra Finland 1.11.1886 ”Några Wiipuri 16.7.1901 ”Pyöreän tornin …”; upplysningar om Wiborgs gamla domkyrka”. Wiborgs Nyheter 16.7.1901 ”Salustånden 169 …”. Rahatoimikamarin vuosikertomuksessa Rosendal 1908, 85. tosin ilmoitetaan, että tämä olisi tapahtunut 170 Rinne 1914, 53. vuonna 1903 (Berättelse afgifven … 1901, 171 Ullberg 1928, 58. 1902, 1903, 1904 och 1905, 21–22. 172 Ajatus kirkosta Agricolan hautapaikkana 149 Viollet-le-Ducin ja Ahrenbergin ks. esim. Wiborgs Tidning 22.4.1854 restaurointikäsityksistä ks. Ripatti 2011, ”Hvarjehanda” (–b–); Wiborg 15.12.1858 201–202. ”Om den gamla domkyrkan i Wiborg” (A. J. 150 Ahrenberg 1909, 63–64. Hipping). 151 Wiborgs Nyheter 10.4.1908 ”Runda tornet”. 173 Otawa 25.4.1862 ”Agrikolan muistopatsas”. 152 Kertomus Viipurin kaupungin 174 Maiden ja Merien Takaa 1865/9, 72 kunnallishallinnosta 1908, 29–30. (”Muinaisajan muistomerkit Suomessa”). 153 Ritning till s. k. Runda tornet å Salutorget i 175 Ilmarinen 28.6.1867 ”Pyyntö Wiipurin Wiborg. Utförd enl. werkställda mätningar. entisen Tuomiokirkon saamisesta Wiipurin Wiborgs stads Byggnadskontor, den 15. suomalaisen kaupunki-seurakunnan omak- November 1909. J. Brynolf Blomkvist. Vka. si”. Ks. myös Wiborgs Tidning 29.6.1867 MMA. ”Petition om förra domkyrkans i Wiborg 154 Kansio III 5/II:20–21. Neljä Jac. Ahrenbergin öfverlåtande till finska stadsförsamlingen”. allekirjoittamaa piirrosta otsikolla ‘Ritning 176 Kirkko toimi vuodesta 1925 lähtien Viipurin till d. s. k. Runda Tornet å salu torget hiippakunnan tuomiokirkkona. i Wiborg’ (ei päiväystä). Vka. MMA; 177 Ruuth 1906, 985; Ks. myös Wiipurin Ahrenbergin Pyöreää tornia koskeva kirjoitus Sanomat 18.8.1886 ”Wiipurin muinoisen ks. Ahrenberg 1901. tuomiokirkon tutkimisesta”; Östra Finland 155 Pyöreä torni Viipurin kauppatorilla. Ehdotus 3.9.1886 “Wiborgs gamla domkyrka”. Maistraatin arkiston sijoittamiseksi siihen 178 Rinne 1914, 93–94. (Paavo Uotila 1915). Vka. MMA. 179 Ruuth 1906, 985–986. Ks. myös Viipurin 156 Lagus 1895, 29 ja xxxix. 1500-luvun asiakir- kaupunginvaltuuston pöytäkirja 10.9.1886 joissa torni kulki Pamppalan tornin nimellä. § 18 ja 29.10.1886 § 8. Vka. MMA. 157 Lounasmaa 1910, 6. 180 Piirroksia kirkosta löytyneistä fragmenteista 158 Wiborgsbladet 5.7.1896 ” ’Den lutande julkaistiin Ruuthin historiateoksessa (Ruuth tornet’ i ny upplaga”. 1906, 267).

319 181 Karjala 8.11.1908 ”Viipurin tuomiokirkon 209 Seurasaaren ulkomuseo 2, [3]. kohtalo”; Wiborgs Nyheter 9.11.1908 210 Luostarinmäen suojelun varhaisvaiheista ks. ”Viborgs gamla domkyrka”. Laaksonen 1990. 182 Ks. esim. Wiborgs Nyheter 3.4.1909 ”Gamla 211 Nyström 1905, 89. domkyrkan”; Viipurin kaupunginvaltuuston 212 pöytäkirja 29.10.1909 § 2. Vka. MMA. Komiteanmietintö 1911N:o 3, 125. 213 183 Wiborgs Nyheter kertoi Golos Pravdin Komiteanmietintö 1911 N:o 3, 51. artikkelista 8.2.1910 (”Viborgs gamla 214 Immonen 2016, 101. domkyrka”). 215 Hackman & Co:n vaiheita ovat 184 Wiborgs Nyheter 9.2.1910 ”Viborgs gamla kuvanneet Sten Enbom ja C. F. Sandelin domkyrka”. (1991). Kuvan Hackman & C:on 185 Rinne 1914; Karjala 3.6.1913 “Wiipurin uudesta talosta ja talousmahdista saa wanha tuomiokirkko”; Karjala 20.7.1913 myös teoksesta ”Kuvakokoelma jonka “Uusia arvokkaita löytöjä Wiipiurin vanhasta taiteellisen loistopainoksen seuraavine tuomiokirkosta”; Karjala 23.9.1913 omistuskirjoituksineen toiminimen ”Wiiipurin wanha tuomiokirkko”. Hackman & C:o virkailijat tammikuun 1 päivänä 1916 antoivat kauppaneuvos W. 186 Karjala 20.5.1913 ”Wiipurin wanha Hackmanille”. tuomiokirkko”. 216 Wiipuri 17.4.1909 ”Uusi, upea 187 Rinne 1914, 53. liikehuoneusto kaupunkiimme”. 188 Buls 1899, luku I. 217 Karjala 22.5.1909 ”Oman kylän asioista II. 189 Nikula 1989, 175. Hackman & C:on uusi liikehuoneusto”. 190 Lilius 1978, 173–176. 218 Wiborgs Nyheter 21.12.1909 191 Sparre 1979. ”Arkitektämnena i Petersburg och Viborg”. 219 192 Wiborgsbladet 24.12.1898 “Gamla Borgå”. Wiborgs Nyheter 27.12.1909 ”Arkitektens decemberhäfte”. 193 El Harouny 2008, 250. 220 Gyldén 1909, 182. 194 Lilius 1978, 177–182. 221 Ullberg 1913. 195 Måndagen 27.3.1905 ”Rädda 222 Raumo!”. Artikkeli julkaistiin myös Wiborgs Nyheter 1.10.1909 ”Till salu”. Hufvudstadsbladetissa 29.3.1905. 223 Wiborgs Nyheter 16.9.1909 ”Ett konstverk”. 196 Måndagen 17.4.1905 ”Axel Gallén och 224 Tontti 39. Vma. MMA. Raumo”. Gallen-Kallelan piirroksia Vanhasta 225 Karjala 19.5.1911 ”Uudisrakennukset Raumasta julkaistiin Måndagen lehdessä kaupungissamme. 4.”. (24.4.1905 ”Bilder från Raumo”). 226 Wiborgs Nyheter 22.3.1910 ”Ny 197 Nikula 1983, 237; Lähteenoja 1939, 55 ja affärsbyggnad. Föreningsbanken nybygger 58. Ivanoffskyska huset.” 198 Nikula 1989, 170–173. 227 Wiborgs Nyheter 16.8.1912 ”Den nya 199 Sonck 1901. arkitektsammanslutningen”. Ks. myös Karjala 200 Nyström 1905, 88. 15.8.1912 ”Wiipurin arkkitehtiyhdistys 201 perustettu”. Jäseniksi mainitttiin arkkitehdit Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet N:o 4 Berndt Ivar Aminoff, Axel Gyldén, Leander 1912. Ikonen, Allan Schulman, Gerhard Sohlberg, 202 Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet N:o 4 Uno Ullberg ja Otto Wartiovaara. 1912. Eliel Saarisen ja Bertel Jungin lausunto 228 Östra Finland 25.5.1892 ”Arbetena å Viipurin kaupunginvaltuusmiehille, 6–7. hamnbanan”; Östra Finland 17.6.1892 203 Arkitekten 1913/3, 35–39. ”Längs norra hamnen …”. 204 Arkitekten 1913/3, 36. 229 Östra Finland 29.10.1891 ”Norra vallen”. 205 Matkailulehti 1913/3, 65–66. 230 Wiipurin Sanomat 23.6.1894 ”Wanhat 206 Kivijärvi 1912, 513. wallit”. 207 Matkailulehti 1913/n:o 3, 85 (”Viipurin 231 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja historiasta”,–n –n). 4.3.1892 § 1. Vka. MMA.; Berättelse … 1892 och 1893, 46; Ruuth 1906, 956–957. 208 Wiborgs Nyheter 11.12.1909 ”Viborg den II Dec. 1909. Stadsbilden.”. 232 Wiipurin Sanomat 6.6.1894 ”Häwittämisen halua”.

320 233 Wiipurin Sanomat 4.1.1898 ”Uuden satamakysymys”; Wiborgs Nyheter kaupungin pakkahuoneen pohjaperustöitä”. 12.8.1912 ”Hamnutvidgningen”. 234 Wiborgsbladet 4.3.1898 ”Tekniska klubben i 251 Karjala 11.8.1912 ”Wiipurin Viborg”. satamakysymys”. 235 Berättelse ... 1897 och 1898, 13; Berättelse 252 Wiborgs Nyheter 12.8.1912 ... 1899, 16. ”Hamnutvidgningen”. 236 Viipurin merenkulun vaiheista ks. Riimala 253 Wiborgs Nyheter 13.8.1912 ”Det nya 1991. hamnområdets reglering”. 237 Östra Finland 5.9.1892 ”Roddklubbens 254 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja kapprodd”; Wiipurin Uutiset 31.8.1887 6.9.1912 § 5. Vka. MMA; Wiipurin ”Venetialaisen kilpasoudun …”; kaupunginvaltuusmiehet N:o 12 1912. Wiborgsbladet 27.8.1887 ”Wiborgs 255 Lausunto julkaistiin myös sanomalehdessä roddklubb”. (Wiborgs Nyheter 8.11.1912 238 Vuoden 1889 taksa ja järjestyssäännöt ”Hamnområdets reglering”). satamatyömiehille Viipurin kaupungille on 256 Wiborgs Nyheter 15.1.1913 julkaistu teoksessa ”Välähdyksiä Viipurin ”Hamnbyggnadsarbetena”; Karjala kantajien ammattikunnan historiasta 15.1.1913 ”Wiipurin uusi satamaehdotus”. 1545–1945” (Jääskeläinen 1945, 56–61). 257 Karjala 5.4.1913 ”Satamarakennukselta”. 239 Östra Finland 26.7.1888 ”Oskick”; Östra 258 Finland 18.9.1890 ”För polisen att beakta”; Karjala 15.2.1913 ”Pantsarlahden bastioni”. Östra Finland 24.9.1890 ”Vår polisstyrka 259 Wiborgs Nyheter 8.9.1913 ”Pantsarlaks borde förökas” Wiborgsbladet 20.9.1895 bastion än en gång …”. “Lifvet i södra hamnen”. 260 Viipurin kaupunki oli myöntänyt 5000 240 Östra Finland 13.2.1896 mk:n määrärahan vallien tutkimista varten ”Hamnarbetareförening”. Jac. Ahrenbergille, joka oli jo aloittanut 241 Wiborgsbladet 14.9.1897 ”Våra työt. Viipurin kaupunginvaltuuston hamnförhållanden”; Wiipuri 29.10.1901 pöytäkirja 22.11.1912 § 23. Vka. MMA; ”Rettelöitä satamatöissä” (Poskeinen). Muinaistieteellisen toimikunnan pöytäkirja 16.1.1913 § 17, 7.2.1913 § 8 ja 13.3.1913 242 Wiborgs Nyheter 10.6.1907 ”H. Exc. § 31. MV; Juhani Rinteen P. M. Viipurin Generalguvernören på besök i Wiborg”. valleja koskevassa asiassa 13.3.1913. 243 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja Topographica/Viipuri. Rakennushistorian 14.12.1886 § 4. Vka. MMA. osasto. MV; Karjala 14.2.1913 ”Eteläwallien 244 Ks. esim. Wiborgsbladet 25.9.1889 purkaminen”. ”Olycksfall - kunna de ej förekommas”. 261 Kaupungin teettämä noin 100 cm 245 Östra Finland 8.10.1898 ”Från södra vallen”. x 325 cm korkokuva päätyi lopulta 246 historiallisen museon suojiin. Ks. Kertomus Ks. esim Viipurin kaupunginvaltuuston Viipurin museon tilasta 1913. Lahden pöytäkirja 20.5.1887 § 1, 25.4.1890 kaupunginmuseo. § 2, 4.3.1892 § 1, 11.5.1900 § 23, 262 25.5.1900 § 7, 2.11.1900 § 9, 13.9.1901 Juhani Rinteen kirje Muinaistieteelliselle § 15, 18.10.1901 § 16, 15.6.1906 § 36, toimikunnalle 6.2.1913. Topographica/ 21.3.1906 § 1021.3.1907 § 1, 20.9.1907 § Viipuri. Rakennushistorian osasto. 2. Vka. MMA. MV; Juhani Rinteen P. M. Viipurin 247 valleja koskevassa asiassa 13.3.1913. Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet 1908, Topographica/Viipuri. Rakennushistorian liite n:o 2; Viipurin kaupunginvaltuuston osasto. MV; Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 4.12.1908 § 12. Vka. MMA. pöytäkirja 28.3.1913 § 6. Vka. MMA. 248 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 263 Wiipurin satamavaliokunnan sähke 24.5.1912 § 3, 14.6.1912 § 1 ja valtionarkeologi Aspelinille (saapunut 14.6.1912 § 2. Vka. MMA; Wiipurin 24.4.1913). Topographica/Viipuri. kaupunginvaltuusmiehet n:o 5 1911; Rakennushistorian osasto. MV; Karjala Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet n:o 12 9.5.1913 ”Eteläwallit”. 1912. 264 249 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja Wiborgs Nyheter 25.5.1912 ”Vallfrågan 23.5.1913 § 8. Vka. MMA. löst” ja 16.7.1912 ”Pietet för våra 265 minnesmärken”. Wiborgs Nyheter 10.5.1913 ”Vallarnas rasering”. 250 Karjala 11.8.1912 ”Wiipurin

321 266 Muinaistieteellisen toimikunnan 6 Wiborgs Tidning 15.12.1866 ”Diligensen”; pöytäkirja 15.5.1913. MV; Viipurin Wiborgs Tidning 29.12.1866 ”Trafiken med kaupunginvaltuuston pöytäkirja 23.5.1913 § diligensen”; Wiborgs Tidning 5.1.1867 8. Vka. MMA; Wiipurin Sanomat 14.5.1913 ”Diligensförbindelsen”; Wiborgs Tidning ”Eteläiset wallit ja Muinaistieteellinen 26.1.1867 ”Diligensförbindelsen”; Wiborgs toimikunta”. Tidning 2.10.1867 ”Diligensen”, Wiborgs 267 Karjala 25.5.1913 “Eteläwallit”; 29.5.1913; Tidning 9.10.1867 ”Diligens”. Karjala 23.7.1913 ”Löydöt jatkuvat 7 Wiborgs Tidning 4.6.1874 ”Hyrkuskstrike”; eteläwalleissa”; Karjala 21.9.1913 ”Taas Wiborgs Tidning 6.6.1874 ”Hyrkusk löytöjä Etelävalleissa”; Maakansa 19.8.1913 striken”. ”Wiipurin etelävallien salaisuudet”. 8 Markkanen 1987, 154–161, 201. 268 Karjala 20.5.1913 ”Etelävallit”. 9 Östra Finland 5.9.1892 ”Resande”. 269 Karjala 29.5.1913 ”Kivet puhuwat”. 10 Östra Finland 28.5.1893 ”Krönika” (A–x–l). 270 Työ 1.4.1913 ”Kamala löytö Wiipurissa”. 11 Vikingen 4.9.1871 ”En resetur inom eget 271 Karjala 10.10.1913 ”Kuwia uudelta land”. satamarakennukselta”. 12 Renwick 1911, 177. 272 Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet N:o 18 13 Matkailulehti 1913/n:o 6, 166 ”Matkailijain 1913, 1–4. lukumäärä”; Karjala 12.9.1913 ”Matkailu 273 Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet N:o 18 Viipurissa kuluneena kesänä”. 1913. 14 Kivijärvi 1912, 514–515. 274 Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet N:o 18 15 Vierailusta ks. Wiborgsbladet 4.8.1885 1913, 12–14. ”Kejsarbesöket i Wiborg” ja Östra Finland 275 Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet 1915 N:o 5.8.1885 ”Finlands storfurste i Wiborg”. 5; Wiborgs Nyheter 22.3.1915 ”Planeringen 16 Ilmarinen 6.8.1885 ”Viime tiistaina”. af Södra hamnen”; Wiborgs Nyheter 17 13.4.1915 ”Regleringen af Södra hamnen Wiipurin Sanomat 5.8.1885 ”Keisarillisten och Havis området”; Wiborgs Nyheter käynti täällä”. 15.4.1915 ”Regleringen af Södra hamnen 18 Östra Finland 22.6.1886 ”Det storfurstliga och Havis området”. besöket”. 276 Kuujo 1981, 590. 19 Wiborgs Tidning 15.6.1870 ”Tallösa svärmar 277 Leino 1912. af resande österifrån”. 20 278 Wiborgs Nyheter 25.11.1916 ”Arkitekt I. Dagens Press 11.6.1914 (Wiborgs nummer) Aminoffs förslag till vallport vid Åbo bro”. ”Viborg som turistort”. 21 Huvila-asutuksesta ks. Kuujo & Lakio 1982 (31–34) ja Jaatinen 1997. MATKAILIJAT 22 Wiborgsbladet 6.9.1883 ”Af alla de senast uppförda och under arbete varande VANHASSAKAUPUNGISSA nybyggnader”. 1 Viipurin ympäristön huvila-asutusta ja – 23 Volpert 1874. kulttuuria on kuvannut Stig Jaatinen (1997). 24 Fedotov 1887, 1888, 1891 ja 1894. Ks. myös 2 Wiborgs Tidning 10.6.1868 “Wiborg”. Annikov 1887. Samoista teemoista ks. myös esim. 25 Grönhagen 1924, 7-15. Wiborgsbladet 28.6.1883 ”Wiborgs bref” (X); 26 Grönhagen 1924, 11. Östra Finland 28.5.1893 ”Krönika” (A–x–l). 27 Ks. esim. Grengagen 1899. 3 Wiborg 7.8.1857 ”Ångbåtsfart”. 28 Wiborgs Tidning 25.10.1865 ”Wiborg”. 4 Matkamuistiinpanoja vuosilta 1851–1852: 29 Miljukov 2007, 104. Hirn 1981, 499–500. Hirn on käsitellyt seik- 5 kaperäisesti Imatraa matkailunähtävyytenä Werner Söderhjelm (Teperi 1987, 42–43). (Hirn 1958 ja 1978). Ks. myös Matkailulehti Tunnettu on myös Topeliuksen kuvaus 1913/3, 63–69. kyytikärryjen matkustajille aiheuttamista 30 kärsimyksistä (Topelius 1873, 29). Ks. Vier Tage in Finnland (1868), 11; Zchokke myös Östra Finland 7.1.1887 ”Något om 1878, 42; Gallenga 1882, 123; Seydlitz turistföreningen”. 1883, 51–54; Jonas 1886, 50–53; Windt 1901, 16; Wernekinck 1910.

322 31 Wiborgs Tidning 10.6.1868 “Wiborg”. 62 Wiborgs Nyheter 12.7.1916 ”Turismen i 32 Wiborgsbladet 2.8.1888 ”Några Finland” (K. C.). önskningsmål”. 63 Karjala 21.10.1917 ”Ulkoilmamuseo 33 Wiborgs Tidning 5.11.1874 ”Resande”. Viipuriin”. 34 Séréna 1875, 13. 35 West- und Mittel-Russland (1883), 224–227. IDÄN JA LÄNNEN RAJALLA 36 Jonas 1886, 50-53. 37 St. Petersburg und Umgebungen (1901), 1 Häyrynen 2005, 171. 108–111; Wernekinck 1910. 2 Eerola 1930, 64–67. 38 Ks. esim. Scott 1909, 105. 3 Toivo Kuula op 34a, nro 7. 39 Handbook for Travellers in Russia, Poland, 4 Karjala 3.12.1936. and Finland (1888), 541. 5 Wiborgs Nyheter 7.4.1919 ”En högstämd 40 Stoddard 1891, 26. sångarhyllning”. 41 Rosny 1888, 56. Rosnyn vierailu Vipuriin 6 Aminoff 1920, 25. tapahtui ilmeisesti vuonna 1876 hänen 7 Aminoff 1920, 28. vieraillessaan Pietarissa orientalistien 8 kansainvälisessä kongressissa. Arkkitehti 1921/6, 14 (”Suomen Arkkitehtiliitto”). 42 Vierailusta ks. Wiborgs Tidning 29.8.1876 9 ”Kejsaren av Brasilien” ja Östra Finland Torkkelin killan pöytäkirja 7.3.1933 § 3. 28.8.1876 ”Kejsaren av Brasilien don Pedro Helsingin kaupunginarkisto. II”. 10 Heimosodista vuosina 1918–1922 ks. 43 Wiipurin Sanomat 6.6.1890 ”Italian Niinistö 2005. kruununprinssi Viktor Emanuel Viipurissa”. 11 Väänänen 1999, 204. 44 Tweedie 1898, 39–40 ja 325. Ethel Brilliana 12 Väänänen 1999, 204–205. Tweedien matka Suomeen ajoittui kesään 13 Karjala 9.1.1919 ”Wapaaehtoisten lähtö 1896. Wiroon”. 45 Scott 1909, 107; Renwick 1911, 180.; 14 Wiipurin Kaupunginvaltuuston esittelylista Travers 1911, 191. 20.6.1922 N:o 5. 46 Wainemann 1908, 65. 15 Väänänen 1999, 418. 47 Young 1912, 65. 16 Karjala 7.3.1920 ”Viipurin valloitus”. 48 Estlander 1918, 155–158. 17 Karjala 2.12.1936 ”Valtuustoehdokkaat 49 Armfelt 1858; Armfelt 1859; Armfelt 1873; lausuvat ajatuksiaan valitsijakunnallensa”. Wiborg 14.7.1858 ”Handbok för resande i 18 Karjala 3.12.1936 ”Kokoomuksen Finland” (J. A.). valtuustoehdokkaat selvittävät kantaansa 50 Markkanen 1987, 148–154. valitsijoille”. 51 Suomen Matkailija-yhdistyksen vuosikirja 19 Kansan Työ 5.12.1936. 1887, 21 ja 54–55. 20 Karjala 8.12.1936. 52 Hoving 1944, 313. 21 Anttila 1964, 97–98. 53 Markkanen 1987, 175. 22 Wiborgs stad under 6 årtionden 1855–1915, 54 Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja Förord. 1911, 139. 23 Aiheesta ks. Roselius 2010, 115–121. 55 Matkasuuntia Suomessa, 90–91. 24 Tommila 1989, 17. 56 Suomi. Matkaopas. Käytännöllinen käsikirja, 25 Wiborgs Nyheter 7.11.1918 ”En anslående 243. festlighet”. 57 Peregrinus 1892, 27. 26 Neljännet museopäivät Viipurissa 1934, 23. 58 Reuter 1904, 764. 27 Tommila 2000, 84–87. 59 Führer durch Wiborg seine Umgebung 28 Ahtiainen & Tervonen 1996, 63. und Imatra; Matkailulehti 1912/5, 98–99; 29 Matkailulehti 1913/2, XIV. Tommila 2000, 84. 30 60 Viipurin opas matkailijoille, 17. Tommila 2000, 91. 31 61 Sakslin 1915. Teperi 1992, 85–87; Korpela 2004b;

323 Keksityn tradition käsitteestä ks. Hobsbawm 27.5.1919 ”Teknillisen klubin kokous”; 1989. Karjala 28.5.1919 ”Wiipurin teknillinen 32 Raekallio 1928, 49–64. klubi”. 57 33 Karilas 1925. Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 1922/III, 49–51. 34 Hultin 1921, 25. 58 Viipurin suojeluskunnan historiasta ks. Ora 35 Karjala 14.8.1925 ”Parlamenttien välisen 1928. liiton jäsenten vierailu”. 59 Wiipurin suojeluskunnan jäsenkirja. Uno 36 Kannaksen vartio 1931/9, 238 Ullbergin arkisto. Arkkitehtuurimuseo; (”Kesäjuhlat”). Ullberg liittyi jäseneksi 13.11.1918 ja siirtyi 37 Suomen kansallisfilmografia 1, 305. kannattajajäseneksi 14.11.1931; Helsingin 38 Karimo 1932, 221. Sanomat 4.6.1940 ”50-vuotias. Professori OTTO-I. MEURMAN”. 39 Väänänen 1999, 418. 60 Vikstedt 1924, 171. 40 Tigerstedt 1943, 114–141. Etsivä keskuspoliisi (1919–1938), Valtiollinen 61 Analecta Archaelogica Fennica VII, poliisi (1939–1944). 82; Muinaistieteellisen toimikunnan historiallisen osaston pöytäkirja 2.5.1923 § 41 Väänänen 1999, 229–241. 1. MV. 42 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista 62 Tekniska Klubben i Wiborg protokollbok 14.1.1919 n:o 16; Wiborgs Nyheter 5.5.1923 § 3. MMA. 7.10.1918 ”Runda tornet”. 63 Pyöreä Torni Wiipurissa, 7; Pyöreän 43 Soikkanen 1970, 337 ja 341. tornin piirustukset. Uno Ullbergin arkisto. 44 Karjala 12.5.1918 ”Eilinen surujuhlallisuus”; Arkkitehtuurimuseo. Karjalan aamulehti 12.5.1918 64 Karjala 30.4.1933 ”Mannerheim-suvun ”Wankilauhrien hautaus”. vaakuna tornissamme”; Hufvudstadsbladet 45 Ullberg 1918. 30.4.1933 ”Mannerheims vapen i Runda 46 Knapas 1993, 660 ja 662. tornet”; Leppo 1946, 40. 47 Väinö Kunnaksesta ks. Kortelainen 2015. 65 Ks. esim. Välke 1919 ja Tolonen 1924. 48 Muinaistieteellisen toimikunnan pöytäkirja 66 Topi Vikstedtiä (1891–1930) koskevat tiedot 24.12.1918 § 1. MV; Analecta Archaelogica perustuvat hänen elämäkertateokseensa Fennica VI, 110–111; Wiborgs Nyheter (Puokka 1983). 31.5.1920 ”Runda tornets framtida 67 Neljätuhatta veljestä, 54. användning”; Mittauspiirustukset oli 68 Kevättervehdys 1920 ja Kevättervehdys allekirjoittanut arkkitehti Erkki Väänänen 1921. Ullbergin toimistosta. 69 Tämän tulkintamahdollisuuden olen kuullut 49 Välke 1919, 710–711. Viipurin Viktor Dmitrieviltä. taiteenystävien kevätnäyttelyssä vuonna 1920 oli esillä myös Olli Miettisen piirroksia 70 Karjala 22.1.1924 ”Viipurin teknillisen Pyöreän tornin sisätiloista (Wiborgs Nyheter klubin vuosikokous”; Leppo 1946, 37–38. 19.5.1920 ”Vårutställningen å Wiborgs 71 Karjala 18.11.1923 ”Viipurin uusin konstvänners ritskola”). nähtävyys. Pyöreän tornin historiallinen 50 Karjala 30.4.1920 ”Paitsi Viipurin linnan …”. ravintola”. 51 Tekniska Klubben i Wiborg protokollbok 72 Kylväjä 1925/11–12, 141. 24.11.1922 § 5. MMA. 73 Karjala 20.11.1923 ”Pyöreän tornin 52 Viipurin kaupunginvaltuuston esittelylista historiallinen ravintola”. 30.1.1923 n:o 13. 74 Lampén 1924, 208. 53 Viiste 1932, 233. 75 Lampén 1924, 209. 54 Osakeyhtiö Pyöreän tornin osakekirja ja 76 Lampén 1924, 211. yhtiöjärjestys. 1810–1944 XIV Liikenne. 77 Pyöreästä tornista ja Viipurin seurapiireistä Matkailu. Hotellit ja ravintolat. Viipuri. 123. 1920–30-luvuilla ks. Leppo 1946, passim.; Luetteloimaton kokoelma. Kansalliskirjasto. Viiste 1948, 42–47; Jääskeläinen 1957, 55 Tekniska Klubben i Wiborg protokollbok 295–296. 24.10.1923 § 7. MMA. 78 Karjala 23.8.1925 ”H. M. Ruotsin kuningas 56 Wahlroos 1920, 14; Karjalan Aamulehti itsenäisen Suomen vieraana”; Karjala

324 24.8.1925 ”Kuningasvierailu Viipurissa”; durch Dänemark (1929), 335–339. Karjala 25.8.1925 ”Kuningasvierailu 100 Rydelius 1938, 110. Viipurissa”. Vierailu tallentui myös filmille 101 ks. Suomen kansallisfilmografia 1, 291– Attorps 1937, 119–121. 295. Karjala 1.9.1937 ”Viron ja Suomen 102 Fox 1926, 176. päämiehet Karjalassa”. 103 North 1937, 63. 79 Nordisk byggnadsdag 1932 no 4 excursioner; 104 Brynolf Blomkvistin omakätinen kuvaus Karjala 7.7.1932 ”Pohjoismaiden elämänsä vaiheista ja arkkitehdinuransa arkkitehteja kaupunkiimme”; Karjala suunnittelutehtävistä. Soile Pietarilan 8.7.1932 ”Pohjoismaisten rakentajien yksityisarkisto; Blomkvist muistelee Viipuri-käynti”. katukylttien muuttuneen vuosina 1900 ja 80 Leppo 1946, 147–148. 1905. Tämä ei kuitenkaan täsmää täysin 81 Neljännet museopäivät Viipurissa 1934, 23. sanomalehtitietojen kanssa. 105 82 Jääskeläinen 1957, 295–296. Wiborgs Nyheter 10.3.1903 ”Städernas gatskyltar”; Wiipuri 10.3.1903 ”Kaupungin 83 Kannaksen vartio 1938/2 ”Venäjänsaaren katukilwet”; Wiipuri 8.4.1904 ”Uudet retken 20-vuotisjuhla vietettiin Viipurissa katukilwet”. 21. ja 22. 1. 38.”, 45-47. 106 Karjala 12.8.1906 ”Viipurin kirje”. 84 Karjala 29.4.1938 ”Vapaussodan ylipäällikkö 107 tänään Viipurin vieraana”; Karjala 30.4.1938 Karjala 2.5.1918 ”Kuulutus”; Westerlund ”Viipurin valtauksen 20-vuotismuistopäivä”. 2004, 147; Tikka 2009, 240. 108 85 Karjala 18.11.1923 ”Viipurin uusin Kertomus Wiipurin kaupungin nähtävyys. Pyöreän tornin historiallinen kunnallishallinnosta 1918, 8. ravintola”. 109 Karjala 31.7.1919 ”Pikaista korjausta”. 86 Karjalan Aamulehti 18.11.1923 110 Wiborgs Nyheter 4.1.1919 ”Krönika” ‘Pyöreäntornin rawintola’. (nimimerkki Crux). 87 Kansan Työ 19.11.1923 ”Pyöreäntornin 111 Wiipurin Kaupunginvaltuuston esittelylista historiallinen rawintola”. 7.12.1920 N:o 3; Wiborgs Nyheter 88 Wiborgs Nyheter 19.11.1923 ”Restaurang 25.10.1920 ”Finsk kultur” (nimimerkki –x). Runda Tornet”. 112 Hultin 1927, 230–231. 89 Hultin 1923, 24. 113 Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 90 Byggaren 1924/5, 95–99 ”Svenska 13.4.1918 15 §, Liite 2. Vka. MMA. Byggmästareföreningen i Helsingfors” 114 Wiipuri 15.5.1918 ”Karjalan ja Wiipurin (nimimerkki J. L.). wallotuksen muistot talteen”. 91 Byggaren 1924/5, 98. 115 Karjala 9.5.1918 ”Pietari Suuren 92 Aarno Karimo julkaisi vuonna 1926 muistopatsas Viipurista poistettava”; Karjala romaanin ”Kohtalon kolmas hetki”, joka 12.5.1918 ”Viipurin historian uusi lehti”. käsitteli kuvitteellista Suomen ja Venäjän 116 Karjala 25.7.1918 ”Pietari Suuri meni välistä sotaa vuosina 1967–1968. nurin”; Karjalan aamulehti 25.7.1918 ”Eräs 93 Kannaksen vartio 1926/1, 6–8 ”Lotta-päivät” entisen wenäläiswallan merkki poistettu”. (E. L.); Pohjois-Hämeen vartio 1925/12, 117 Wiipurin kaupungin muinaismuistojen 17–20 ” Viipurin lottapäiviltä”; Satakunnan valvojan kirje n:o 2 Muinaistieteelliselle karhu 1925/12, 247–249 ”Lotta-päivät toimikunnalle 17.8.1927. Vka. MMA; Viipurissa 28–29.11.25”. K. H. Jylhän kirje muinaismuistojen 94 Det sjunde nordiska arkitektmötet 1926; valvojalle 7.7.1930. Vka. MMA; Wiborgs Nyheter 30.6.1926 ”Nordens Tervasutihyökkäyksistä muualla Suomessa arkitekter i Wiborg”; Jung 1926; Östberg ks. Pakarinen 1996 ja Knapas 1993, 646. 1928, 143–146; Brunila 1966, 159–162. 118 Päivä Viipurissa, 37. 95 Mend 1925, 775. 119 Arkkitehti 1934, 175–178; Hirn & Lankinen 96 Atchley 1931, 64. 2000, 166–169. 120 97 Hufvudsstadsbladet 16.10.1932 Karjala 2.5.1918 ”Viipurin vanhan ”Viborgsrapsodi”. tuomiokirkon uudesti vihkimisjuhla”; Karjala 2.5.1918 ”Eilinen paraati”; Upton 98 Leppo 1946, 41. 1980, 511. 99 Schweden, Finnland und die Hauptreisewege 121 Viiste 1948, 88.

325 122 Viiste 1948, 76. 143 Viipurin komendanttiviraston kirje n:o 123 Komiteanmietintö 1925 N:o 10, 6–7. 2185/13 b muinaismuistojen valvojalle 24.10.1934. MMA. 124 Viipurin kaupunginvaltuuston painetut 144 asiakirjat 1928 n:o 31, 2–12. Toimikuntaan Arkkitehti 1921/1, 1–2 (”Yhtenäisestä kuuluivat valtuutetut varatuomari J. H. julkisivujen järjestelystä ja Konttinen, diplomi-insinööri Taavi Siltanen, julkisivukaavoista”). kaupungingeodeetti K. A. Jylhä, Viipurin 145 Ullberg 1928, 62. Realikoulun johtaja Yrjö Ora ja asemakaava- 146 Meurman 1920, 47. arkkitehti Otto-Iivari Meurman. 147 Wiipurin kaupungin muinaismuistojen 125 Viipurin kaupunginvaltuuston painetut valvojan kirje n:o 7 Muinaistieteelliselle asiakirjat 1928 n:o 31, 24–. toimikunnalle 12.7.1929. Vka. MMA; 126 Toimikuntaan kuuluivat rahatoimikamarin Viipurin museon opas VIII, 37–39. puheenjohtaja konsuli M. A. Vilska, arkkitehti Georg Fraser ja toimitusjohtaja Kalle Hyvärinen. HISTORIALLINEN 127 Viipurin kaupunginvaltuuston painetut VANHAKAUPUNKI asiakirjat 1928 n:o 31, 27. 128 Viipurin kaupunginvaltuuston painetut 1 Strengell 1923, 9. asiakirjat 1928 n:o 31, 31–. 2 Vuonna 1922 ilmestynyt ”Staden som 129 Toimikuntaan kuuluivat hovioikeuden konstverk” käännettiin suomeksi nimellä varapresidentti J. F. Selin (pj), Vapaa Karjala ”Kaupunki taideluomana” (1923). Viipuria -sanomalehden päätoimittaja, heimoaktivisti esiteltiin sivuilla 110, 153 ja 223. Ks. Otto Kotonen, ja insinööri Taavi Siltanen ja myös Hufvudstadsbladet 16.10.1932 vasemmiston edustaja, kansakoulunopettaja ”Viborgsrapsodi”. (Johan Isak) Hannes Koivu (Viipurin 3 Karjala 15.5.1921 ”Kaupunkien kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat kauneudesta”. 1929 n:o 2). 4 Tekniska Klubben i Wiborg Protokollbok 130 Viipurin kaupunginvaltuuston esittelylista 4.12.1920 §3. MMA. 5.2.1929 n:o 2. 5 Karjala 12.12.1920 ”Pikkukaupunkiemme 131 Itä-Suomen työmies 27.7.1918 ”Pietari rakennustaidetta. Arkkitehti Juhani Suuren patsaan hävittäminen”. Vikstedtin näyttely Piirustuskoululla.”. 132 Karjala 27.7.1918 ”En voi vaieta” (Juhani Näyttelyä esitteli myös Wiborgs Nyheter Vikstedt). 9.12.1920 (”J. Vikstedts utställning”). 133 Kemppi 2017, 96–100. 6 Viipurin kaupunginvaltuuston 134 Nuorten toivo 1920/6–7, 39 (”Kristillinen esityslista 14.6.1921 n:o 25; Viipurin nuorisotalo Viipuriin!”). Ks. myös Viipurin N. kaupunginvaltuuston esityslista 6.9.1921 M. K. Y. 40-vuotias 1898–1938, 40–45. n:o 20; Wiborgs Nyheter 29.6.1921 “Det gamla Wiborgs förevigande”. 135 Kemppi 2017, 327–328. 7 Wiborgs Nyheter 8.11.1921 ‘En 136 Wiborgs Nyheter 13.5.1910 ”De nya fotografiutställning av Gamla Viborg’; kasernplanerna”. Hufvudstadsbladet 24.11.1921 “Det gamla 137 Komiteanmietintö 1925 n:o 10, 6. Viborg i bilder”; Vikstedt 1921. 138 Meurman 1921, 12. 8 Vikstedt 1926, 4. 139 Meurman 1932. 9 Karjala 2.12.1936 ”Viipurin vanhan 140 Wiipurin kaupungin muinaismuistojen tuomiokirkon kunnostaminen”. Viisten valvojan kirje n:o 1 Muinaistieteelliselle suunnitelmia aiheesta löytyy Museoviraston toimikunnalle 5.1.1928. Vka. MMA; rakennushistorian osaston arkistosta. Ks. Wiipurin kaupungin muinaismuistojen myös Viiste 1948, 34–35. valvojan kirje n:o 5 Mttk:lle 9.7.1928. Vka. 10 Vanhaakaupunkia kuvanneita taiteilijoita MMA. ks. Viiste 1948, 156–161 ja Veistäjä 1958, 141 Vikstedt 1926; Wiipurin messut ... (1938). 452–453. 142 Wiipurin kaupungin muinaismuistojen 11 Koroma 1980, 14–28; Analecta Archaelogica valvojan kirje n:o 9 Wiipurin kaupungin Fennica IX. Helsinki 1938, 23–24. komendantille 10.10.1934. MMA. 12 Valkonen 1992, 116.

326 13 Leppo 1946, 47. 40 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista 14 Frans Nybergin toimintaa graafikkona 27.4.1939 N:o 10. ja kirjoittajana on pro gradu –työssään 41 Suomen kansallisfilmografia 2, 225–234. tarkastellut Liisa Wilska (2008). 42 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista Lapsuudesta, koulutuksesta ja uran 16.1.1917 n:o 16, 30.1.1917 n:o 1 ja alkuvaiheista ks. sivut 8–14. 14.5.1918 n:o 18. MMA. 15 Wilska 2008, 19–21. 43 Viipurin asemakaavatoimikunnan 16 Uusi Suomi. Sunnuntailiite 5/1926, 1–2 pöytäkirjat 1918–1939. MMA. ”Vanhan Wiipurin kuvia”. 44 Viipurin kaupunginvaltuuston 17 Nyberg 1933, XX. esityslista 11.6.1918 n:o 25; Viipurin 18 Nyberg 1933, XIX. kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat 1918 n:o 6. 19 Leppo 1946, 29–33. 45 20 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista Raekallio 1925. 29.6.1918 n:o 3 ja 17.12.1936 n:o 31. 21 Taidemuseon synnystä ja sen kokoelmista 46 Meurman & Huovinen 1989, 121–122. ks. Takala 2010, 107–115 ja Valkonen 1992, 47 85–109. Karjala 21.11.1919 ”Tulevaisuuden Wiipuri”. 48 22 Valkonen 1992, 97. Tietosanakirja X, 1206 [O. J. B. & J. V-dt.]. 49 23 Kertomus Viipurin kaupungin Wiipurin kaupunginvaltuuston esityslista kunnallishallinnosta 1933. XX, 199. 1.4.1919 n:o 32. 50 24 Kertomus Viipurin kaupungin Meurman 1921, 12. kunnallishallinnosta 1934. XXIV, 250–251. 51 Valtuusto vahvisti asemakaavan Etelä 25 Leppo 1946, 343. Vallikatua ja siihen rajoittuvaa aluetta varten 26 Ent. Linnoituksen osassa Viipurin kaupunkia Viipurin Pamaus 1936/7–8, 3 ”Toimituksen 19.1.1924 ja sisäasiainministeriö vahvisti pöydän takaa” (päätoimittaja Liisi Leppo). sen 20.2.1925. 27 Jääskeläisen omaelämäkerta käsittelee 52 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista (1957) käsittelee 1920–30-lukujen Viipu- 31.5.1934 n:o 19. ria. Romaani “Tyttö vanhassa kaupungissa” 53 (1961) puolestaan pohjautuu hänen koke- Meurman 1920, 47. muksiinsa vuosisadan alun ja sisällissodan 54 Meurman 1920, 47. ajan Viipurissa. Jääskeläisen elämäkerran on 55 Meurman 1921, 10. kirjoittanut Erkki Moisio (1983). 56 Arkkitehti 1921, 10. 28 Jääskeläinen 1946, 89. 57 Nikula 1981, 158-163. 29 Moisio 1983, 21–22. Omaelämäkerrallisessa 58 romaanissaan ”Tyttö vanhassa kaupungissa” Viipurin kaupunginvaltuuston painetut (1961) Jääskeläinen kuvasi sisällisodan asiakirjat 1926 n:o 8;Viipurin kaupungin ajan tunnelmia omiin kokemuuksiinsa kunnallinen asetuskokoelma 1927. As. n:o pohjautuen. 1 Viipurin kaupungin julkisivulautakunnan johtosääntö. 30 Moisio 1983, 21. 59 Wiborgs Nyheter 26.11.1926 ”Vår stads 31 Jääskeläinen 1946, 90–91. yttre”. 32 Inkeri 1923, 159. 60 Julkisivulautakunnan pöytäkirja 33 Jääskeläinen 1935 ja 1938. 21.12.1926. Vka. MMA. 34 Leppo 1946, 355. 61 Viipurin kaupungin kunnallinen 35 Moisio 1983, 54-55. asetuskokoelma 1931, 23, 2 §. 62 36 Moisio 1983, 13. Viipurin kaupungin kunnallinen 37 asetuskokoelma 1926. As. n:o 19 Lisäys Jääskeläinen 1957, 23–24. Viipurin kaupungin rakennusjärjestykseen § 38 Kaupungin historiateoksen uusimisen 1. vaiheita on selostettu kaupungin vuonna 63 Viipurin kaupungin kunnallinen 1978 julkaistun historiateoksen esipuheessa asetuskokoelma 1929. As. n:o 23 Viipurin (Viipurin kaupungin historia V osa: Vuodet kaupungin yleinen rakennusjärjestys, 109 §. 1917–1944). 64 39 Lainvalmistelukunnan ehdotus … , § 29. Karjala 18.6.1938 ”Onnistuneita Lainvalmistelukunnan ehdotuksen mukaan pienoiskuvia vanhasta Viipuristamme”.

327 maistraatin tulisi ”valvoa, ettei historiallisesti pamaus”, joka vihdoin tuo muinaistutkijat tai taiteellisesti arvokkaita rakennuksia ja –tutkimusvarat kaupuunkiimme?”. turmella ja, että ne rakennukset, jotka 86 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista sellaisten rakennusten läheisyyteen 8.6.1939 n:o 14. rakennetaan, sopeutuvat tai vaikutukseensa 87 nähden alistuvat näihin.” Anttila 1964, 142. 88 65 Viipurin kaupunginvaltuusto 1926 n:o 38. Karjala 8.3.1933 ”Torkkelin kilta perustettiin eilen Viipurin linnassa.” 66 Julkisivulautakunnan pöytäkirja 23.7.1929. 89 Vka. MMA; Tontti 111. Vma. MMA. Jääskeläinen 1958, 99. 90 67 Julkisivulautakunnan pöytäkirja 4.6.1930. Jäsenluettelo. Torkkelin kilta. Helsingin Vka. MMA; Tontti 81. Vma. MMA. kaupunginarkisto.. 91 68 Julkisivulautakunnan pöytäkirja 27.8.1928 Kertomukset Torkkelin Kilta r.y:n ja 25.4.1929. toiminnasta 1934–1937. Helsingin kaupunginarkisto; Viipurin 69 Ullberg 1930, 158. kaupunginvaltuuston esityslista 31.5.1934 70 Wiipurin kaupunginvaltuuston esityslista n:o 19. 28.5.1918 n:o 11. 92 Torkkelin killan pöytäkirja 3.5.1935 6 §. 71 Karjala 1.7.1937 ”Viipurin muinaismuistojen Helsingin kaupunginarkisto. valvonta …”; Meurman 1978c. 93 Karjala 22.11.1936 ”Viipurin nähtävyydet 72 Analecta Archaelogica Fennica VIII. Helsinki viipurilaisillekin, ei vain vierailijoille”. 1932, 13. 94 Karjala 23.11.1936 ”Kolmeen historialliseen 73 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista rakennukseen Torkkelin killan muistokilvet 25.5.1926 n:o 33. kertomaan talojen vaiheista”. 74 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista 95 Wiborgs Nyheter 9.3.1933 ” ’Torkelsgille’ 15.3.1927 n:o 6. grundat på Wiborgs slott”. 75 Viipurin kaupunginvaltuuston esittelylista 96 Wiborgs stadsfullmäktige 1896 N:o 21.6.1927 n:o 25. 5. Utskottsbetänkande till Herrar 76 Viipurin kaupunginvaltuuston esittelylista Stadsfullmäktige i Wiborg i frågan angående 19.5.1938 n:o 7. uppförande af ett nytt stadshus I Wiborg, 2. 97 77 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista Wiborgsbladet 7.3.1897 “Ur dagskrönikan. 8.6.1939 n:o 14. II.” 98 78 Näitä mittauspiirustuksia löytyy Mikkelin Kilpailuohjelma ks. Teknikern 1898/174, maakunta-arkistosta Viipurin kaupungin 61. arkiston kokoelmista (Laatikot 5 II:20–21). 99 Teknikern 1899/196, 40–44 ja pl. n:o Piirustusten kaksoiskappaleet löytyvät 144; Wiborgs stadsfullmäktige. N:o 2 Museoviraston arkistosta. 1899. Tuomaristoon kuuluivat yleisten 79 Viipurin kaupunginvaltuuston rakennusten ylihallituksen ylijohtaja, esityslista 20.09.1927 n:o 8; Viipurin vapaaherra Sebastian Gripenberg, professori kaupunginvaltuuston esityslista 4.9.1928 Gustaf Nyström, arkkitehti Jac. Ahrenberg, n:o 6; Viipurin kaupunginvaltuuston konsuli Eugen Wolff ja kaupungininsinööri J. esityslista 4.3.1930 n:o 4. Th. Lindroos. 100 80 Viipurin kaupungin Linnoituksen osan Teknikern 1899/196, 41. tonttien n:o 79, 80, 81, 82 ja 83–84 101 Usko Nyströmin ja Vilho Penttilän asemakaavamuutos. 2.4.1930. Vka. MMA. kaupungintalosuunnitelmista ks. Rauske 81 Viipurin kaupunginvaltuuston esittelylista 2014, 68–75 14.2.1933 n:o 3. 102 Vuonna 1902 valmistuneen maalauksen 82 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista kuva on julkaistu teoksessa Valkonen 1992 31.5.1934 n:o 19; Meurman 1935a. (s. 21). 103 83 Kostet 1995, 41–42. Kostet on ajoittanut Wiipurin kaupunginvaltuusmiehet maanmittari Olof Gangiuksen kartan N:o 7 1909. Lausunto Wiipurin laatimisen vuosiin 1637–1638. Kaupunginvaltuustomiehille asiassa, joka koskee uuden kaupungintalon rakentamista. 84 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista 104 31.5.1934 n:o 19. Wiborgs Nyheter 25.5.1909 ”Nya 85 stadshuset”. Ks. myös Arkitekten Karjala 6.1.1934 ”Missä viipyy ,,Viipurin 1909/4, 65–68. Aikakauslehdessä

328 Kotitaide julkaistiin (1912/11, 153) kuva 124 Tontti 97–100. Vma. MMA; Ullberg 1925, kaupungintalon kipsimallista. 59–60; Rakennustaito 1925/17–18, 105 Wiborgs Nyheter 20.5.1911 ”Nya stadhuset 181–182; Kaila 1947, 169–172. och projekten till festsal”. 125 Tontti 105–106. Linnoitus. Vma. MMA. 106 Vikstedt 1926, kuvat 23 ja 24. 126 Tontti 49. Vma. MMA; Vikstedt 1928, 146. 107 Wiborgs Nyheter 6.10.1913 ”Ur 127 Wiborgs Nyheter 29.9.1926 ”Handelshuset dagskrönikan. Horror vacui …” (nimimerkki Hackman & C:os nya sockermagasin”. M-r.). 128 Viiste 1943, 67 (Karjaportinkatu 10). 108 Wiborgs stad under 6 årtionden 1855–1915, 129 Rakennuksesta ja rakennushankkeen 17. Luvun ”Gamla hus och byggnader i varhaisvaiheista ks. Valkonen 1992, 63–65 ja Wiborg” oli kirjoittanut nimimerkki ”–t.”, 82–87. kenties arkkitehti Juhani Vikstedt. 130 Karjala 13.1.1920 ”Rakennustaidenäyttely”. 109 Viipurin kaupunginvaltuuston esittelylista 22.1.1924 n:o 21; Arkkitehti 1923, 131 Taidemuseo ja piirustuskoulu. Vma. MMA; 145–160. Arkkitehti 1930/10, 155–159; Wiborgs Nyheter 11.10.1930 ”Wiborgs Konstvänners 110 Viipurin kaupunginvaltuusto 1924 N:o 10. 40-årsjubileum och stadens nya konstpalats”. 111 Professori Onni Tarjanne (puheenjohtaja), 132 Karjala 13.10.1930 ”Sivistyksellinen arkkitehti Valter Jung, pankinjohtaja Hannes merkkipäivä Viipurissa”; Wiborgs Nyheter Saarinen, rakennusmestari Kalle Massinen ja 13.10.1930 ”Invigningen av Wiborgs arkkitehti Otto-Iivari Meurman. konstmuseum och konstskola”. 112 Perusasiakirjat. N:o 127 133 Kansan Työ 13.10.1930 ”Viipurin Viipurin kaupungintalokilpailun Taidemuseo avattiin ja luovutettiin palkintolautakunnan kokouspöytäkirja kaupungille eilen”. 4.-5.5.1924. Vka. MMA; Arkkitehti 1924, 82–84 ”Wiipurin kaupungintalokilpailu”; 134 Raekallio 1930. Arkkitehti 1924, 111–112 ”Viipurin 135 Hufvudstadsbladet 16.10.1932 kaupungintalokilpailu”. ”Viborgsrapsodi” (Gustaf Strengell). 113 Kertomus Viipurin kaupungin 136 Wiborgs Nyheter 10.11.1932 “Det nya kunnallishallinnosta 1933, I 15. församlingshuset”; Ullberg 1932b. 114 Meurman 1977, 75. 137 Tontti 44. Vma.MMA; Arkkitehti 1934, 183. 115 Neuvonen 2008, 119. 138 Tontti 73 & 78. Vma. MMA; Ullberg 1932a. 116 Vikstedt 1924, 168–169. 139 Hufvudstadsbladet 16.10.1932 117 Ullberg 1921, 3; Tontti 27 Linnoitus. Vma. ”Viborgsrapsodi” (Gustaf Strengell). MMA. 140 Karjala 10.1.1932 ”Viipurin uusi SOK:n 118 Vikstedt 1920, 37. myllylaitos valmiina”. 119 Wiborgs Nyheter 21.12.1915 ”Ett affärshus 141 Kirjaston johtokunta julkaisi uutta i modärn stil” (nimimerkki -t.); Tontti 63. kirjastotaloa esittelevän julkaisun, jossa Vma. MMA; 1868–1943 O.Y. Starckjohann kuvattiin myös talon syntyhistoriaa & Co. A.B. Viipuri. (Meurman 1935b). 120 Tontti 29–30. Linnoitus. Vma. MMA; 142 Jääskeläinen 1957, 181–182. Rakennustaito 1924/17–18, 179; Ullberg 143 Karjala 9.5.1934 ”Yleisöltä ’Viipurilaisille’ ” 1925, 59–70. 144 Viipuri (1937). 121 Wiborgs Nyheter 30.6.1919. 145 Tontit 28 ja 66. Vma. MMA. 122 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista 146 Karjala 1.6.1939 ”Viipurin vanhin osa olisi 8.5.1923 n:o 26. julistettava n. s. Vanhaksi kaupunginosaksi”. 123 Määräys kirjattiin myös Viipurin kaupungin 147 Kuvia talosta ks. Viiste 1948, 85. yleiseen rakennusjärjestykseen vuodelta 148 1929 (68 §): ”Tonteille N:ot 96-100 ja Julkisivulautakunnan pöytäkirja 1.8.1938. 104-106 entisen linnoituksen osassa on Vka. MMA. Etelä-Vallikadun katulinjaan rakennettava 149 Tontti 15. Viipurin rakennustarkastajan tontinrajasta tontinrajaan asti ulottuvia arkisto. Vka. MMA. kolmikerroksisia kivirakennuksia, joitten 150 Suomen asetuskokoelma 1932/41 § 83–86. suurin korkeus jalkakäytävän pinnasta 151 räystäslistaan lukien olkoon 13 metriä.” Uggla 1932, 273.

329 152 Lilius 1964, 155. 23 Markkanen 1987, 254–256. 153 Torkkelin Killan intendentin kertomus 24 Kansan Työ 23.5.1934 ”SOL:n retkipäivät kevät- ja kesäkaudelta 1938. Torkkelin kilta. Viipurissa”. Helsingin kaupunginarkisto. 25 Teini 1934/N:o 2–3, kansi. 26 Kertomus Viipurin kaupungin kunnallishallinnosta 1935, XXVI, 259. ”TULKAA KAUPUNKIIN, JOSSA 27 Viipuri (1937); Suomi: Pohjolan etuvartio, VUOSISADAT YHTYVÄT” 204–209; Karjala 23.6.1932 ”Kaupunki, jossa vuosisadat yhtyvät”; Tyrgils stad. 1 Karjala 15.5.1921 ”Suomen Arkitehtiliiton 28 Karjala 24.9.1939 ”Vanhaa kokouksen johdosta”. kaupunginosaamme suojattava”. 2 Välke 1919, 715. 3 Lampén 1924, 204. 4 Jul i Tyrgils stad 1923, ”Wiborg som turistort”. JOHTOPÄÄTELMÄT 5 Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1 1922, 183. Valkeapää 2000, 166. 2 6 Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja Lähteenmäki 2016, 213–215. 1924, 280. 3 Bal 1994, 164; Borsay 2000, 20–21. 7 Päivä Viipurissa, 12. 4 Neumann 1988, 340 ja 343. 8 Karjala. Matkailijayhdistyksen 5 Neumann 1988, 343. matkakäsikirja XI, 1925, 22. 6 Nippen 1904, 323; Ewe 1984, 262–266; 9 Raekallio 1928; Suomen Wehrmann 1911, 494–498. matkailijayhdistyksen vuosikirja 1929, 159. 7 Hall 1997, 128; Breitling 1980, 34–38; 10 Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja Fanelli 1981, 203. 1934, 134. 8 Stübben 1890, 183. 11 Lampén 1924, 209; Markkanen 1987, 9 Ladd 1990, 84. 236–237. 10 Baumeister 1876, 112. 12 Viipuri (1937). Esperantonkielisen 11 Baumeister 1876, 114. matkaoppaan julkaisemisen taustalla lienee kieleen perehtynyt kaupunginvaltuuston 12 Sica 1980, 445–451; Fanelli 1981, 202–205. jäsen Hannes (Johan. Isak.) Koivu. 13 Lelarge 2001, 184-185. 13 Schweden, Finnland und die Hauptreisewege 14 Schadendorf 1978, 12; Brix 1981, 224–232. durch Dänemark (1929), 335–339. Ks. myös 15 Becker 1898, 3 ja 73; Kolbergs 1998, 64–66; Storm Reiseführer, 50–56. Lenz 1954, 9; Henriksson 1986. 14 Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 16 Ladd 1990, 127–128; Breitling 1980, 41. 1926, 210. 17 Esimerkkejä vanhojen kaupunginporttien si- 15 Kertomus Viipurin kaupungin joittumisesta uuteen kaupunkirakenteeseen kunnallishallinnosta 1928, 531–532. ks. Stübben 1890, 181–185. 16 Kertomus Viipurin kaupungin 18 Kaskinen & Protassova & Rosén 2011, 44. kunnallishallinnosta 1929, 547. 19 Stübben 1890, 250; Mollik & Reining & 17 Kertomus Viipurin kaupungin Wurzer 1980. kunnallishallinnosta 1936, XXVI, 260. 20 Bremen (Nippen 1904, 323); Riika (Becker 18 Wiborgs Nyheter 31.6.1935 ”Turisten i 1898, 9–10). Viborg”. 21 An Inventory of the Historical Monuments in 19 Sandberg & Viherjuuri 1936. City of York, Volume 2, the Defences. 20 Markkanen 1987, 263. 22 Jokilehto 1999, 147–148. 21 Viipurin kaupunginvaltuuston esityslista 23 Kåring 1992, 187–202. 12.9.1935 n:o 11. 24 Brix 1981, 107–129. 22 Suomen kansallisfilmografia 1, 519–521. 25 Filmikuvaa 1930-luvun Viipurista: Jonsson 1981. Viipurista Savonlinnaan (1932) ja Suomi 26 Zobel 1996, 82–86, Õispuu 1992, 41. matkailumaana (1932). 27 Lilius 2014, 318.

330 28 Benevolo 1980, 748. 29 Kostof 1999, 28; Duffy 1979, 259 ja 262. 30 Benevolo 1980, 748. 31 Sutcliffe 1970, 11–42; Sutcliffe 1993, 83–104. 32 Fanelli 1981, 202–205; Insolera 2002, 373–381. 33 Choay 2001, 117–137. 34 Choay 2001, 117–122. 35 Choay 2001, 123-129; Ladd 1990, 120. 36 Sitte 2001 [1889], 39 37 Hartmann 1985; Brix 1985, 68. 38 Hartmann 1985, 93–94; Kärki 1978, 91. 39 Buls 1899. 40 Hildesheim (Brix 1985, 69–71), Tukholma (Selling 1973, 71–72 ja 1989, 11–13), Göteborg (Wetterberg 1992, 298) ja Bath (Borsay 2000, 156–157, 356). 41 Brix 1985, 71–83. 42 Brix 1985, 71. 43 Larkham 1996, 42. 44 Schönbeck 1994, 319. 45 Bruns 1998, 109–124. 46 Östra Finland 14.6.1882 ”De öfvergifnes hemvist. af M. Maryan.”. 47 Heritage Alert: Historic City of Vyborg, Russian Federation. Http://www.icomos. org/en/get-involved/inform-us/heritage- alert/current-alerts/7677-heritage-alert- historic-city-of-vyborg-russian-federation. Viitattu 9.4.2017. 48 Vyborg Historic Center. Https://www.wmf. org/project/vyborg-historic-center. Viitattu 9.4.2017.

331 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kuvakokoelma Lyhenteet Luetteloimaton kokoelma

KA Kansallisarkisto Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki MMA Mikkelin maakunta-arkisto Kuvakokoelma MV Museovirasto Lahden kaupunginmuseo, Lahti SVT Suomen virallinen tilasto Viipurin historiallisen museon kokoelma Tarmo Keskinäinen vakuutusyhtiö Valokuvakokoelma Tarmon arkisto VeSA Venäläiset sotilasasiakirjat Lappeenrannan taidemuseo, Lappeenranta Vka Viipurin kaupunginarkisto Viktor Svaetichinin teokset Vma Viipurin maistraatin arkisto Maanmittauslaitos, Helsinki Viipurin pitäjänkartta Mikkelin maakunta-arkisto (MMA), Mikkeli Painamattomat lähteet Tekniska Klubben i Wiborg Valokuvakokoelma Viipurin insinöörikomennuskunnan linnoi- ARKISTOLÄHTEET tus- ja rakennuspiirustukset (JULKISET ARKISTOT) Viipurin kaupunginarkisto (Vka) Muinaismuistojen valvoja Rakennustarkastaja Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun - Julkisivulautakunnan pöytäkirjat korkeakoulu, arkkitehtuurin laitos, Espoo 1926–1938 Arkkitehtuurin historian laitoksen mittauspii- - Rakennuspiirustukset rustukset Rakennustoimiston asemakaavaosasto Kuvakokoelma - Luettelot vahvistetuista asemakaavois- Arkkitehtuurimuseo, Helsinki ta ja muutoksista 1923–44 Karl Hård af Segerstadin arkisto - Asemakaavatoimikunnan ja -lautakun- Otto-Iivari Meurmanin arkisto nan pöytäkirjat liitteineen 1918–43 Uno Ullbergin arkisto Viipurin kaupunginarkiston kartat ja rakennuspiirustukset Etelä-Karjalan museo, Lappeenranta Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat Kuva-arkisto 1875–1914 Helsingin kaupunginarkisto Viipurin maistraatin arkisto (Vma) Torkkelin killan arkisto - Julkiset rakennukset - Rakennuspiirustukset Kansallisarkisto (KA), Helsinki - Viipurin maistraatin pöytäkirjat 1856–75 Kaupunkikarttakokoelma Viipurin lääninrakennuskonttori Keskinäinen vakuutusyhtiö Rakennuspiirustukset ja kartat Tarmon arkisto (Tarmo) Ragnar Rosénin arkisto Museovirasto (MV), Helsinki Rakennushallituksen arkisto Historian kuva-arkisto Senaatin talousosaston pöytäkirjat Muinaistieteellisen toimikunnan pöytäkirjat Suomen Historiallisen Seuran arkisto Rakennushistorian osaston arkisto Valtiokonttorin ja valtionvarainministeriön Topographica, Viipuri korvausasiain osaston kartat ja piirustukset Viipurin muinaismuistojen valvojan joh- Venäläläiset sotilasasiakirjat (VeSA) dolla tehdyt mittauspiirustukset Viipurin linnoituksen arkiston kartat ja Sotamuseo piirustukset Kuvakokoelmat Viipurin kaupungin henkikirjat Åbo Akademi Kansalliskirjasto, Helsinki Kuvakokoelmat

332 ARKISTOLÄHTEET Vyborg Historic Center. Https://www.wmf.org/proje- (YKSITYISARKISTOT) ct/vyborg-historic-center. (Viitattu 9.4.2017) Wilska, Liisa 2008. ”Elävä esteettinen tunne, sopusoin- Petri Neuvosen yksityisarkisto, Espoo tu ja viihtyisyys” - arkkitehti Frans Nyberg graafikkona Kartta,- postikortti- ja valokuvakokoelma ja kirjoittajana. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Eino Partasen perikunta, Espoo Taidehistoria. Syksy 2008. https://jyx.jyu.fi/dspace/ Helios Oy:n valokuvakokoelma bitstream/handle/123456789/19965/URN_NBN_ fi_jyu-200904201468.pdf?sequence=1 (Viitattu Soile Pietarilan yksityisarkisto, Kauniainen 22.12.2014) Brynolf Blomkvistin arkisto Matti Siparin yksityisarkisto Postikorttikokoelma UUTISFILMIT Viipurista Savonlinnaan, 1932. Http://yle.fi/aihe/ PAINAMATTOMAT OPINNÄYTTEET artikkeli/2008/09/03/viipurista-savonlinnaan-1932 (viitattu 24.7.2015) Kojamo, Lilli 2008. Muinaismuistovalvonta Viipurissa - Suomi matkailumaana, 1932. Http://yle.fi/aihe/ Otto-Iivari Meurman valvojana 1927–1937. Pro gradu artikkeli/2009/06/11/suomi-matkailumaana-1932 -tutkielma. Turun yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen (viitattu 24.7.2015). laitos. Arkeologia. Majurinen, Tuula 2008. Viipurin Pyöreä torni ja Uno Ullberg. Pro gradu -tutkielma Helsingin yliopisto. Tai- teiden tutkimuksen laitos. Painetut lähteet

VERKKOJULKAISUT JA AIKALAISKIRJALLISUUS JA VERKKOSIVUT PAINETUT ASIAKIRJAT (–1939)

The European Heritage Thesaurus. www.european-heri- 1868–1943 O.Y. Starckjohann & Co. A.B. Viipuri. tage.net (Viitattu 24.6.2015) Viipuri, 1943 Heritage Alert: Historic City of Vyborg, Russian Fede- Ahrenberg, Jac. 1890. Viipurin satamassa. Ote ration. Http://www.icomos.org/en/get-involved/ pitemmästä kertomuksesta. Valvoja 1890/5–6, inform-us/heritage-alert/current-alerts/7677-heri- 296–303. tage-alert-historic-city-of-vyborg-russian-federation. Ahrenberg, Jac. 1894. Ur Wiborgs historia af Gabriel (Viitattu 9.4.2017) Lagus. Finsk tidskrift. Förra halfåret 1894, 283– An Inventory of the Historical Monuments in City of 293. York, Volume 2, the Defences (London, 1972), British Ahrenberg, Jac. 1901. Det ,,Runda tornet‘‘ i Wiborg. History Online http://www.british-history.ac.uk/ Isblommor till skriftställarelogens soaré den 16 mars rchme/york/vol2 (Viitattu 14.4. 2017). 1901. Helsingfors, 5–8. Ahrenberg, Jac. 1909. Människor som jag Lankinen, Juha 1999. Viipurin pienoismallin syn- känt: Personliga minnen, utdrag ur bref och tyhistoria. www.viipuri2000.vbg.ru/index_fi.html anteckningar IV. Helsingfors: Söderström & C:o (Viitattu 1.6.2003). förlagsaktiebolag. Tainio, Kersti 2017. Poliittinen muistomerkki. Viipu- Ahrenberg, Jac. 1919 (1904). Människor som jag känt: rin linnan venäläinen restaurointi 1888–1895. Taide- Personliga minnen, utdrag ur bref och anteckningar historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto. I. Andra upplagan. Helsingfors: Söderström & https://helda.helsinki.fi/handle/10138/191011 C:o förlagsaktiebolag. (Viitattu 28.7.2017) Alfthan, Johannes 1870. Wiborgska smällen: Uusi-Seppä, Niina 2009. Pyhän Henrikin kappeli. berättelse från slutet af femtonde seklet. Stockholm: Kokemäki. Rakennushistoriaselvitys. www.nba.fi/ Ebeling. fi/File/711/pyhan-henrikin-kappeli-2.pdf (Viitattu Aminoff, Ivar 1916. Taidesivistys vanhassa 12.6.2016) Viipurissa. Kotitaide 1916/XI–XII, 109–112. Aminoff, Ivar(1920). Wiborgs slott. En ärevördig, Virtuaali Viipuri 1939. http://www.virtuaaliviipuri. teknisk kvarleva från Finlands morgongryning. tamk.fi. (Viitattu 9.4.2017) Tekniska Klubbens i Wiborg 25-års festskrift /

333 Wiipurin Teknillisen Klubin 25-vuotisjuhlajulkaisu. Fedotov, N. 1888. Putevoditel na Imatru. S.- Red. Lennart Holmberg et al. Wiborg, 25–28. Peterburg. Analecta Archaelogica Fennica Fedotov, N. 1891. Putevoditel po Sajmenskomu Annikov, A. A. 1887. Novyj putevoditel (tsetyre puti) kanalu, g. Nejshlotu i Punka-Harju. S.-Peterburg. na Imatru. S.– Peterburg. Fedotov. N. 1894. Vyborg i park Monrepo. Novoje [Armfelt, Gustaf Philip] 1858. Handbok för resande i izdanie. S.-Peterburg. Finland. Åbo: J. W. Lillja. Fox, Frank 1926. Finland To-day. London: A. & C. Armfelt, G. Ph. 1859. Petit Guide de l’Etranger dans le Black, Ltd. Grand-Duché de Finlande. Åbo: J. W. Lillja. Führer durch Wiborg seine Umgebung und Imatra. Armfelt, G. P. 1873. La Finlande, Guide et manuel de [Wiborg]: Touristenverein in Finland Filiale zu voyageur. Helsingfors: G. W. Edlund éditeur. Wiborg, 1912. Atchley, T. W. 1931. Finland. London: Sidgwick & Gallenga, Antonio 1882. A Summer Tour in Russia. Jackson, Ltd. London. Attorps, Gösta, 1937. En resa i Finland. Stockholm: P. Grandell, L. & Nurmio, H. 1919. Viborgs erövring. A. Norstedt & Söners Förlag. Helsingfors: Holger Schildts förlagsaktiebolag. Automobile-Routes in Finland. Helsinki: Suomen- Grengagen [Grönhagen], K. B. 1899. Putevoditel po Matkat, s. a. Finljandii. S.-Peterburg. Baranovski, S. I. 2004. Suuriruhtinaanmaa Suomi. Grönhagen, K. 1924. Från flydda tider. Helsingfors: (Živopisnaja Rossija Velikoeje knjažestvo Söderström & C:o förlagsaktiebolag. Finljandskoje, 1882). Kääntänyt ja toimittanut Gyldén, C. Axel, 1909. Hackman & C:os nya hus i Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: SKS. Viborg. Arkitekten 1909/9, 182–183. Baumeister, R., 1876. Stadt-Erweiterungen in Handbook for Travellers in Russia, Poland, and Finland; technischer, baupolizeilicher und wirtschaftlicher including the Crimea, Caucasus, Siberia, and Central Beziehung. Berlin: Verlag von Ernst & Korn. Asia. Fourth edition, thoroughly revised. London: Berättelse afgifven af Drätselkammaren i Wiborgs stad John Murray, 1888. för åren 1879–1905. Wiborg, 1884–1908. Hannikainen, P. 1864. Kuvaelmia Suomen Blomkvist, Brynolf 1898. Viborgs stads nya museum. Maakunnista. III. Karjala. Turku: J. W. Lillja Tekniska Föreningens i Finland Förhandlingar. ja kumppanit. http://urn.fi/URN:NBN:fi- 1898/69–72. fd2010-00003070 (13.10.2016). Brown, John Croumbie 1883. Finland: Its Forests and Heidän keisarillisten majesteettiensa matkustus Forest Management. Edinburgh: Oliver and Boyd. Suomessa v. 1885. Pietari: Anton Lindberg. Brummer, O. J. & Meurman, O. I. 1939. Viipuri. Iso Historiallinen arkisto tietosanakirja XV. Helsinki: Otava, 543–569. Hultin, Herman 1921. Svenskt i Wiborg. Arbetets Bröder Jönis 1908. Rådman Deken: en historia från vänners i Wiborg festskrift- 1896–1921. Wiborg, det gamla Viborg. Helsingfors: Söderström & C:o 22–25. Förlagsaktiebolag. H[ultin], H[erman] 1923. Runda tornet. Jul i Tyrgils Buls, Charles 1899 (1893). L’esthetique des villes. stad, 21–24. Municipal Affairs 3 (December 1899):732–741. Hultin, Herman 1927. En minnenas stad. Kalender Translated from the author’s L’Esthetique des Villes utgiven av Svenska folkskolans vänner 1927, (Brussels, Bruyland-Christople, 1893). 220–231. Det sjunde nordiska arkitektmötet 1926. Helsingfors, Hultin, Herman 1928. Viipuri, Karjalan 1926. pääpaikkakunta ja etumuuri. Finlandia 1927 Dippel, Edv. 1895. Wiborg i tekniskt och industrielt vuosikirja. Helsinki: Matkailutoimisto Finlandia, hänseende under senare hälften af innevarande 9–28. århundarade. Wiborg. Huttunen, E. J. W. 1912. Piirteitä Eerola, Eero 1930. Kuokka, miekka ja auringon armo. asuntokysymyksestä. Wiipuri: Wiipurin työväen Isänmaallisia runoja. Forssa: Forssan Kirjapaino sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l. O. Y. Hyvönen, Kaarlo 1919. Viipurin valloitus ja valkoisten Estlander, C. G. 1896. Wilhelm Gabriel Lagus. Finska vankina. Helsinki: Kustannusliike Kehitys. tidskrift. Senare halfåret 1896, 95–98. Hälsovårdsnämndens i Wiborg årsberättelse för år Estlander, C. G. 1918. Ungdomsminnen. Helsingfors: 1903 jämte sammanställning af arbetarebostads Holger Schidlts förlag. undersökningen i Wiborg 1901. Wiborg, 1904. F[agerström], Victor 1872. Allvar och skämt I–II. Ikonen, Leander, 1915. Wiipurin esikaupunkiasiain Helsingfors. nykyinen aste. Viipuri: Viipurin uusi kirjapaino- ja Fedotov, N. 1887. Plan parka-sada Monrepo, sanomalehti-osakeyhtiö. sizobrazheniem gor i ukazaniem primichatelnostej Inkeri, L. J. [Jääskeläinen, Lempi] 1923. Opaaliristi. ego. S. -Peterburg. Historiallisia kertomuksia. Helsinki: Otava.

334 Ivalo, Santeri 1911. Viipurin pamaus: historiallinen venäläisen sotaväen hallussa Viipurin kaupungissa romaani. Porvoo: WSOY. olleiden ja nyt Suomen valtiolle siirtyneiden Jahnsson, Evald Ferdinand 1881. Bartholdus Simonis rakennusten ja maa-alueiden järjestelyksi. Helsinki, : historiallis-romantillinen näytelmä kolmessa 1920. näytöksessä. Helsinki: Wickström. Komiteanmietintö 1925 N:o 10. Komitealta, joka Jonas, Emil 1886. Das Grossfürstenthum Finland. on asetettu harkitsemaan Viipurin kaupungin Praktischer Wegweiser für Reisende. Berlin: Verlag anomien, Viipurissa ja sen lähistöllä olevien von Albert Goldschmidt. valtion sotasaalisalueiden luovuttamista Viipurin Jung, Bertel 1926. VII Pohjoismainen kaupungille. Helsinki, 1925. arkkitehtikokous 29 kesäk. – 1 heinäk 1926. Krohn, Julius 1889. Kuun tarinoita. Wiipuri: Clouberg Kesäinen seikkailu. Arkkitehti 1926/9, 155–165. ja kumpp.. Järnefelt, Arvid 1899. Samuel Cröell: näytelmä Kuvakokoelma jonka taiteellisen loistopainoksen neljässä näytöksessä. Helsinki: Otava. seuraavine omistuskirjoituksineen toiminimen Jääskeläinen, Lempi 1928: Pyhän Katariinan Hackman & C:o virkailijat tammikuun 1 päivänä hopeavyö. Kertomuksia 1500-1700-luvulta. 1916 antoivat kauppaneuvos W. Hackmanille. Helsinki: Otava. Viipuri, 1916. Jääskeläinen, Lempi 1930. Weckroothin perhe. ”Köyhäin ystävät” Wiipurissa. Kertomus yhdistyksen Historiallinen romaani. Helsinki: Otava. toiminnasta vuodelta 1903. Wiipuri, 1904. Jääskeläinen, Lempi 1931. Filip Weckrooth. Lagus, Gabr. 1887a. Svenska Klassiska Lyceum i Historiallinen romaani. Helsinki: Otava. Wiborg. Program för läseåret 1886–87. Wiborg. Jääskeläinen, Lempi 1932. Taistelu vallasta. Lagus, Gabr. 1887b. Några förhållanden i Wiborg Historiallinen romaani. Helsinki: Otava. under stora ofredens första skede. Separat tryck ur Jääskeläinen, Lempi 1933. Onni on oikullinen. Svenska Klassiska Lyceets i Wiborg program för Historiallinen romaani. Helsinki: Otava. läseåret 1886–87. Wiborg. Jääskeläinen, Lempi 1935. Taistelu Viipurista. Lagus, Gabr. 1889a. Svenska klassiska lyceum i Historiallinen romaani Natalia von Engelhardtin Wiborg. Program för läseåret 1888–89. Wiborg. vaiheista. Helsinki: Otava. Lagus, Gabr. 1889b. Några förhållanden i Wiborg Jääskeläinen, Lempi 1938. Herran veli. Historiallinen under ryska ockupationen. Jämte bilaga. Medföljer romaani. Otava, Helsinki. Wiborgs lycei program för 1888–89. Wiborg. Karilas, Tauno 1925. Viipurin pamaus. Suomen Lagus, Gabr. 1893–95. Ur Wiborgs historia I–II. sotilas 1925/32–33, 437–438. Wiborg. Karimo, Aarno. 1930. Kumpujen yöstä: suomalaisia Lainvalmistelukunnan ehdotus vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. II, asemakaavalainsäädännöksi sekä yleiseksi Ristin alla. Porvoo: WSOY. rakennussäännöksi, perusteluineen. Karimo, Aarno. 1932. Kumpujen yöstä: suomalaisia Lainvalmistelukunnan julkaisuja N:o 2 1924. vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. Helsinki. IV, Itsenäisyyteen. Porvoo: WSOY. Lampén, Ernst 1924. ”Pyoreä torni” Viipurissa. Karjala. Matkailijayhdistyksen matkakäsikirja XI. Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirja, 204– Helsinki, 1925. 213. »Karjalan» järjestämä viipurilaisten yksityisten Leino, Eino 1912. Viipurin vartio. Helsingin Kaiku taidekokoelmien I näyttely Viipurin taidemuseossa 1912/44, 507. 25.4.–10.5.1931. Viipuri, 1931. Lounasmaa, V. 1910. Elämäni taipaleelta: Kertomus Viipurin kaupungin kunnallishallinnosta Muistelmia. Porvoo: WSOY. 1908–1909, 1918, 1924–1937. Viipuri: Viipurin Löfgren, V. 1871. Wiipurin linnan pohja-piirrokset. kaupunki, 1915–1938. Historiallinen arkisto III, 118–133 + taulut IV–XI. Kertomus Yhdistyksen ”Köyhien Ystävät“ Wiipurissa Matkasuuntia Suomessa. 1888 vuoden painos. I. toiminnasta 1 p:stä tammikuuta 31 p:ään Helsinki: Suomen Matkailija-Yhdistys, 1888. joulukuuta 1897. Mend, Nicolai von 1925. Viipurin kaupungin Kivijärvi, Erkki 1912. Muutamia kuvia Viipurista. nähtävyydet ennen ja nyt. Otavainen 1925/26, Helsingin Kaiku 1912/n:o 44, 513–515. 774–775. Komiteanmietintö 1911 N:o 3. Keisarilliselle Meurman, Otto I. [1920]. Katsaus Wiipurin majesteetille siltä komitealta, joka on asetettu asemakaavan kehitykseen ajanjaksona 1293– laatimaan ehdotusta Suomen kaupunkien yleiseksi 1918. Tekniska Klubbens i Wiborg 25-års festskrift / rakennussäännöksi. Helsinki, 1912. Wiipurin Teknillisen Klubin 25-vuotisjuhlajulkaisu. Komiteanmietintö 1920 N:o 18. Komitealta, joka on Red. Lennart Holmberg et al. Wiborg, 40–58. asetettu yhdessä Viipurin Kaupunginvaltuuston Meurman, Otto-I. 1921. Viipurin yleisasemakaava. valtuutettujen kanssa valmistamaan ehdotusta Arkkitehti 1921/4, 7 ja 10–13.

335 Meurman, Otto-I. 1932. Viipurin asemakaavallisen vaiheet ja nähtävyydet. Viipuri: Suomen keskuksen suunnittelu. Arkkitehti 1932/10, Matkailijayhdistyksen Viipurin Osasto. 146–147. Raekallio, Ilmari 1930. Karjalan taiteen koti. Suomen Meurman, Otto-I. 1935a. Viipurin asemakaavasta Kuvalehti 18.10.1930. ja rakennuksista ennen 1640-lukua. Neljännet Rantakari, K. N. 1918. Vihollisen leirissä punaisen museopäivät Viipurissa 1934. Toim. Aarne kapinan aikana. Porvoo: WSOY. Äyräpää & Esko Aaltonen & Otto-I. Meurman. Renwick, George 1911. Finland To-Day. London: T. Suomen museoliiton julkaisuja 5. Helsinki, Fischer Unwin. 80–88. Reuter, O. M. 1904. Suomea samoilemassa. Meurman, Otto-I. 1935b. Viipurin uuden Maamme luonto, kansa ja kehitys. Helsinki: kirjastotalon rakentamiskysymyksen vaiheet. Kustannusosakeyhtiö Helios. Viipurin kaupungin kirjasto. Toim. Aarne Ervi. R[ikström]., A[nton]. 1896. ”Wilhelm Hackman”. Viipurin kaupunginkirjaston johtokunta, 15–26. Työväen Kalenteri IV. 1896. Toimittanut Viipurin Miljukov, Aleksandr Petrovitsh 2007 (1856). työväenyhdistys. Viipurissa, 1–9. Kuvauksia Suomesta. Matkamuistiinpanoja vuosilta Rinne, Juhani 1914. Viipurin entinen tuomiokirkko. 1851–1852. Toim. Sergei Pogreboff. Helsinki: Suomen museo 1914/53–67, 79–94. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Rosendal, Yrjö 1908. Viipurin vanhoista Neljännet museopäivät Viipurissa 1934. Toim. Aarne historiallisista muistomerkeistä. Esitelmä pidetty Äyräpää & Esko Aaltonen & Otto-I. Meurman. S. K. N. L:n kesäkokouksessa Viipurissa 16/VI 08. Suomen museoliiton julkaisuja 5. Helsinki, 1935. Nuori voima 1908/6&7, 82–88. Nordisk byggnadsdag 1932 no 4 exkursioner. S. l., s. a. Rosny, Léon de 1888. Le pays des dix-mille lacs. North, F. J. [1937]. Finland in Summer. Cambridge: Nouvelle édition. Paris: E. Jorel. (http://urn.fi/ W. Heffer & Sons Ltd. URN:NBN:fi-fd2010-00006029) Nyberg, Frans 1933. Etsauksia. Etsningar. Porvoo: Ruuth, J. W. 1906. Viborgs stads historia I–II. WSOY. Helsingfors: Viborgs stad. Nyström, Gustaf 1905. Förslag om utarbetande af Rydelius, Ellen 1938. Finland, Estland och Lettland på ny allmän byggnadsstadga för landets städer. 3x8 dagar. Stockholm: Albert Bonniers förlag. Tekniska föreningens i Finland förhandlingar Sakslin, T. 1915. Putevoditel po Vyborgu i okrestnosti. 1905/5, 85–90. Vyborg. Nyström, Gustaf 1917. Uppmätningar av äldre Sandberg, Börje & Viherjuuri, H. J. 1934. Suomen inhemska byggnadsverk utförda av studerande nähtävyyksiä. Helsinki: Otava. vid Tekniska högskolan. Arkitekten 1917/4, Sandberg, Börje & Viherjuuri, H.J. 1936. Viipuri. 55–62. Helsinki: Otava. Ora, Yrjö 1928. Viipurin suojeluskunta vuosina 1917– Schweden, Finnland und die Hauptreisewege durch 1927. Viipuri: Karjalan kirjapaino Osakeyhtiö. Dänemark. Handbuch für Reisende von Karl Peregrinus [O. M. Reuter]1892. Intressanta reseruter i Baedeker. Vierzehnte Auflage. Leipzig: Karl Finland. Helsingfors: G. W. Edlund. Baedeker, 1929. Protokoll fördt hos högl. ridderskapet och adeln å Séréna, Carla 1875. Mon voyage. Souvenirs personnels. landtdagen i Helsingfors år 1867. Helsingfors, I De la Baltique a la Mer Caspienne. Paris: Dreyfous. 1871. (http://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k28629p) Pyöreä Torni Wiipurissa. [Carolus Lindberg & Uno Seydlitz, Fr. Von 1883. Nordische Reiseskizze. Ullberg]. Eripainos Arkkitehti-lehdestä. Helsinki: Dresden: Warnatz & Lehmann. Wiipurin Teknillinen klubi, 1924. Schultén, Marius af 1932. Rakennustoiminta Päivä Viipurissa: Lyhyt matkaopas. Toim. Ilmari Viipurissa. Arkkitehti 1932/10, 145–146. Raekallio. Viipuri: Suomen Matkailijayhdistyksen Schybergson, M. G. 1903. J. W. Ruuth: Viborgs stads Viipurin haaraosasto, 1925. historia. Finsk tidskrift. Senare halfåret 1903, P[ärssinen], H[ilja] 1905. “Köyhäin kaupungista”. 487–490. Työmiehen illanvietto: Suomen työväen viikkolehti. Scott, A. Maccallum 1909. Through Finland to St. 1905/19, 147–148. Petersburg. London: Grant Richards. Raekallio, Ilmari 1925. Karjalainen, tunnetko Seurasaaren ulkomuseo 2. Niemelän torppa pääkaupunkisi? Kiertokävely Viipurin vanhassa Konginkankaalta. Toinen laitos. Helsinki, 1937. kaupunginosassa. Nuori Karjala 1925. Karjalan Sitte, Camillo 2001 (1889). Kaupunkirakentamisen toimituksen joulujulkaisu. taide. [Alkuteos: Der Städte-Bau nach seinen Raekallio, Ilmari 1927. Viipuri – Karjalan künstlerischen Grundsätzen. Ein Beitrag zur pääkaupunki. Hiukan esittelyä. Seura 1927/6–7, Lösung moderner Fragen der Architektur 2–6. und monumentalen Plastik unter besonderer Raekallio, Ilmari 1928. Viipurin linna. Sen Beziehung auf Wien, 1889]. Suom. Jarmo Kalanti.

336 Hämeenlinna: Rakennusalan Kustantajat RAK. Tietosanakirja X. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, [Sjölund, Thorvald] 1935. Viipurin kaasulaitos 75 1919. vuotta 1860 15/XI 1935 Viborgs gaverk 75 år. T[olonen]., Otto 1924. Rakennustoimintaa Viipuri: Viipurin Kaasu ja Sähkö Oy. Viipurissa. Rakennustaito 1924/1, 9. Sonck, Lars 1901. Våra småstäders gestaltning. [Tolonen], Saara 1929. Viipurin rahatoimikamari Ateneum 1901/9–11, 450–455. 1879–1929. Viipuri. Sparre, Louis 1979 (1898). Det Gamla Borgå. Tredje Topelius, Z. 1873. Matkustus Suomessa. Helsinki: F. upplagan. Tryckeri- och Tidnings Ab i Borgå. Tilgmann. St. Petersburg und Umgebungen. Handbuch für Topelius, Z. 1876. Lukukirja alimmaisille oppi- Reisenden von K. Baedeker. Leipzig: Verlag von laitoksille Suomessa. Toinen jakso. Maamme kirja. Karl Baedeker, 1901. Suom. Joh. Bäckwall. Helsinki: G. W. Edlund. Stadsfullmäktige i Wiborg 1900–1901. Wiborg: Travers, Rosalind 1911. Letters from Finland. August, Wiborgs stad. 1908–March, 1909. London: Kegan Paul, Trench, Statistisk årsbok för Finland 1881. Helsingfors: Trübner & Co. Statistiska byrån, 1881. Tweedie, Mrs. Alec 1898. Through Finland in Carts. Stenius, Sigurd 1917. ”Viborgs förstadfråga”. Finsk London: Adam and Charles Black. kommunaltidskrift 6/1917, 98–101. Tyrgils stad. Vägledning för resande under Stoddard, Charles Augustus 1891. Across Russia Lantbruksutsällningen. Wiborg, 1932. From the Baltic to the Danube. New York: Charles Uggla, John 1932. Stadsplanelagen ch Scribner’s sons. byggnadsstadgan jämte tillhörande författningar Storm Reiseführer: Finnland. Bearb. Gerhard med förklaringar. Kommunala centralbyråns Mueller-Reichau. Berlin: Kursbuch- u. Verkehrs- handböcker III. Helsingfors: Söderström & C:o Verlagsgesellschaft m. b. H., 1927. förlagaktiebolag. Strengell, Gustaf 1923. Kaupunki taideluomana. Ullberg, Uno, 1913. Några nybyggnader i Viborg. Silmäys historialliseen kaupunkirakennustaiteeseen. Arkitekten 1913/3, 33–35. Suom. Salme Setälä. Helsinki: Otava. U[llberg]., U[no] 1918. Leander Ikonen. Arkitekten Stübben, J. 1890. Der Städtebau. Handbuch der 1918/1–2, 23. Architektur IV. Theil. Entwerfen, Anlage und Ullberg, Uno 1921. Fr. Richardt O.Y:n talo Einrichtung der Gebäude. 9. Halb-Band. Berlin: Viipurissa. Arkkitehti 1921/näytenumero, 2–5. Kanter & Mohr. Ullberg, Uno 1925. Uutisrakennuksia Viipurissa. Sucksdorff, Wilh. 1904. Työväen asunnoista Arkkitehti 1925/5, 59–70. Viipurissa. Terveydenhoitolehti 1904/7–8, 110– Ullberg, Uno 1928. Viipurin vanhaa 115. rakennustaidetta. Finlandia 1927 vuosikirja. Suomen asetuskokoelma Helsinki: Matkailutoimisto Finlandia, 53–63. Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirja 1887–1935. Ullberg, Uno 1930. Viipurin taidemuseon ja Helsinki, 1888–1935. taidekoulun rakennukset. Arkkitehti 1930/10, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen pöytäkirjat II 1876– 155–159. 1885. Helsinki, 1915. Ullberg, Uno 1932a. Viipurin panttilaitos o. y. Suomen vapaussota. VIII Viimeiset sotatoimet Itä- Arkkitehti 1932/10, 151. Suomessa. Toim. Kai Donner & Th. Svedlin & Ullberg, Uno 1932b. Pietari-Paavalin seurakuntatalo. Heikki Nurmio. Jyväskylä: Gummerus, 1927. Ruotsalaisen ja saksalaisen seurakunnan talo Suomen virallinen tilasto Viipurissa. Arkkitehti 1932/10, 152–153. Suomi. Matkaopas. Käytännöllinen käsikirja. Vier Tage in Finnland. Reiseskizze. Mitau, 1868. Toim. August Ramsay. Kuopio: Suomen Viipuri. Viipuri: Viipurin kaupungin Matkailijayhdistys, 1895. Retkeilylautakunta, 1937. Suomi: Pohjolan etuvartio / Finland: The Outpost of the Viipuri. Viipuri: Viipurin kaupungin North / Finnland: Der Vorposten des Nordens. Ed. Retkeilylautakunta, 1938. Juha Laurila. Suomen ylioppilaskuntien liiton Viipurin kaupungin kunnallinen asetuskokoelma 1925– julkaisuja 10. Helsinki, 1937. 1930. Viipuri: Viipurin kaupunki, 1926–1931. Söderhjelm, Alma 1929. Min värld I. St[ock]h[o]lm: Viipurin kaupungin rakennusjärjestys 1871. Viipuri, Albert Bonniers förlag. 1912. Tekniska Klubbens i Wiborg 25-års festskrift / Wiipurin Viipurin kaupungin taidemuseo. Luettelo 1931. S. a Teknillisen Klubin 25-vuotisjuhlajulkaisu. Red. / & s. l. Toim. Lennart Holmberg et. al. Wiborg / Wiipuri, Viipurin kaupunginvaltuuston esittelylistat 1915– 1920. 1939. Viipuri: Viipurin kaupunki, 1916–1944. Thesleff, Wilhelm 1925. Släkten Thesleff 1595–1925. Viipurin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat 1916– Helsingfors: Holger Schildts förlagsaktiebolag. 1939. Viipuri:Viipurin kaupunki, 1916–1944.

337 Viipurin museo. Opastava luettelo I. Viipuri, 1909. Wiborgs stadsfullmäktige 1894–1899. Wiborg: Viipurin museon opas VIII. Viipuri, 1935. Wiborgs stad. Viipurin N. M. K. Y. 40-vuotias 1898–1938. [Toim. Wiipurin kaupungin valtuusmiehet 1901–1915. Martti Reijonen]. Viipuri: Viipurin nuorten Wiipuri: Wiipurin kaupunki, 1907–1915. miesten kristillinen yhd., 1938. Wiipurin läänin kalenteri 1893. Toim. Otto Imm. Viipurin opas matkailijoille. Viipuri: Viipurin Helander. Teollisuusyhdistys, 1914. Wiipurin messsut 18.6–28.6 -38. Viipuri, 1938. Viipurin realikoulu 1874-1888 Alkeiskoulu 1884-1895 Windt, Harry de 1901. Finland as it is. London: John Suomalainen realilyseo 1891-1916. Viipuri, 1916. Murray. Viipurin suomalainen tyttökoulu 1881-1925 : Viipurin Wrede, K. A. & Lagus, Gabriel 1895. Skisser från det tyttölyseo 1925-1931. [Toim. Aino Hurmalainen]. gamla Wiborg. Med historisk text af Gabriel Lagus. Viipuri, 1931. Helsingfors. Viiste, Juhani 1932. Miten jouduttiin Viipurin Young, Ernest 1912. Finland: The Land of a Thousand Pyöreän tornin uudistamiseen. Rakennustaito Lakes. London: Chapman and Hall. 1932/13–14, 232–234. Zschokke, Hermann 1878. Reisebilder aus Finnland Viiste, Juhani 1934. Viipurin historiallisen museon und Russland. Wien: Wilhelm Braumüller. uudistus, Arkkitehti 1934/8 115–117. Östberg, Ragnar 1928. En arkitekts anteckningar: Vikstedt, Juhani 1920. Wiipurilaista Med bilder och verk av författaren. Stockholm: rakennustaidetta 25-vuotiskaudelta 1895–1920. Bokförlaget Natur och Kultur. Tekniska Klubbens i Wiborg 25-års festskrift / Överbefälhavarens för Republiken Finlands trupper Wiipurin Teknillisen Klubin 25-vuotisjuhlajulkaisu. Dagorder N:o 49. Viborg, den 1 maj 1918. Http:// Red. Lennart Holmberg et al., 29–38. www.mannerheim.fi (viitattu 9.9.2014). Vikstedt, Juhani 1921. Kauniiden katukuvain puolesta. Rakennustaito 1921/24, 203–205. Vikstedt, Juhani 1924. Kaksi mielenkiintoista AIKAKAUSLEHDET JA rakennusmuutosta. Rakennustaito. 1924/17–18, 168–174. VUOTUISJULKAISUT Vikstedt, J[uhani]. 1926. Suomen kaupunkien vanhaa Arkitekten rakennustaidetta. Helsinki: Otava. Arkkitehti Vikstedt, Juhani 1928. Silmäys viipurilaiseen Byggaren rakennustoimintaan kymmenvuotiskautena Helsingin Kaiku 1918–1928. Arkkitehti 1928/10, 146–147. Illustrerad Tidning Volpert, Gerontin 1874. Opisanie g. Vyborga s Jul i Tyrgils stad okrestnostyami Mon-repos i vodopadami Imatri, Kannaksen vartio Nejts-niemi i Kiren-koski s Sajmovskim kanalom. Kerberos Vyborg. Kevättervehdys Välke, Lauri 1919. ”Pässinlinna” Viipurissa ja sen Koti ja Kiertokoulu vaiheet. Otava 1919, 707–715. Kansanvalistusseuran kalenteri Wahlroos, Arne [1920]. Tekniska Klubben i Kotiseutu Wiborg 1895–1920. Tekniska Klubbens i Wiborg Kotitaide 25-års festskrift / Wiipurin Teknillisen Klubin Kurikka 25-vuotisjuhlajulkaisu. Red. Lennart Holmberg et Kylväjä al., 3–19. Kyläkirjaston kuvalehti Waineman, Paul 1908. A Summer Tour in Finland. Maiden ja Merien Takaa London: Methuen & Co. Matkailulehti W[asastjerna]., Nils 1902. Reseintryck från Viborg I. Måndagen Teknikern 1902/281, 161–163. Nuorten toivo Wasastjerna, Nils 1908. Finsk arkitektur. Eksteriörer Piiska och interiörer. V. Helsingfors: Förlagsaktiebolaget Pohjois-Hämeen vartio Helios. Rakennustaito Wernekinck, A. 1910. St. Petersburg und Umgebung. Satakunnan karhu Praktische Reiseführer. Vierzehnte Auflage. Teini Grieben Reiseführer Band 27. Berlin: Albert Teknikern Goldschmidt. Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar West- und Mittel-Russland. Handbuch für Reisende. Viipurin pamaus Leipzig: Verlag von Karl Baedeker, 1883. Wiborgs stad under 6 årtionden 1855–1915. Wiborg, 1915.

338 SANOMALEHDET Hoving, Victor 1960. I gamla Wiborg taltes 4 språk: Kåserier. Helsingfors: Söderström & C:o Viipurissa ilmestyneet sanomalehdet Förlagsaktiebolag. Hällström, Elli, 1946. Piirteitä suomalaisuuden Aamurusko nousuajalta Viipurissa. Toim. Eino E. Suolahti. Ilmarinen Muistikuvia II: Suomalaisia kulttuurimuistelmia. Itä-Suomen Työmies Helsinki: Otava, 5–132. Kansan Työ Höckert, Esther & Borenius, Ingrid 1940. Karjala Människor och minnen från Wiborg vid sekelskiftet. Karjalan aamulehti Helsingfors: Söderström & C:o förlagsaktiebolag. Maakansa Jääskeläinen, Lempi 1946. Kertoisinko itsestäni –?. Me Otawa kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Sanan-Lennätin Suomen kirjailijaliiton julkaisuja XXVI. Helsinki: Työ Otava, 86–92. Wiborg Jääskeläinen, Lempi 1957. Kevät vanhassa Wiborgs Nyheter kaupungissa: Kertomus ajasta, joka oli. Helsinki: Wiborgs Tidning Otava. Wiborgsbladet Jääskeläinen, Lempi 1958. Viipurin historiallisia Wiipuri muistomerkkejä. Toim. J. Kivi-Koskinen et Wiipurin Sanomat al. Viipurin kirja. Muistojulkaisu. Pieksämäki: Wiipurin Uutiset Torkkelin säätiö, 262–277. Östra Finland Jääskeläinen, Lempi 1961. Tyttö vanhassa kaupungissa: romaani. Helsinki: Otava. Kantonen, Arvo, 1953. Näin talvisodan Viipurin. Muiden paikkakuntien sanomalehdet Jyväskylä: Kustannusliike Pohjola ja kumpp.. Karjala: Muistojen maa. Toim. Olavi Paavolainen. Dagens Press Karjalan Liiton muistojulkaisu. Porvoo: WSOY, Finlands allmänna tidning 1940. Helsingfors Dagblad Koponen, Emil & Viitanen, Eero 1940. Viipurin Helsingfors Tidningar viimeiset päivät: Asiakirjojen ja omien kokemusten Helsingin Sanomat perusteella kuvattuna. Helsinki: WSOY. Hufvudstadsbladet Leppo, Jaakko 1946. Viipurilaisia. S. l.: Kajaanin lehti Kustannusosakeyhtiö Kivi. Laatokka Marja-Leena [Annikki Arni], 1953. Muistat sie viel?. Suomen Sanomat Turku: Kustannus Oy Mantere. Suomenlehti Meurman, Otto-Iivari & Huovinen, Maarit 1989. 99 Suometar vuotta: Mörrin muistelmia. Porvoo: WSOY. Uusi Suomi Muistorikas Viipuri. Toim. Pirkka Saivo. Helsinki: Vikingen Otava, 1953. Åbo Tidning Nurmela, Tauno 1986. Viimeiset lastut. Toim. Anna- Maija Nurmela. Porvoo/Helsinki/Juva: WSOY. Rakas entinen Karjala. Toim. Olavi Paavolainen. MUISTELMAT JA KUVAKIRJAT Karjalan Liiton muistojulkaisu II. Porvoo: WSOY, 1940– 1942. Rapeli, Toivo 1978. Matkaanlähtö. [Helsinki]: SLEY- Bergroth, Kersti 1942. Oma muotokuva. Helsinki: kirjat. Otava. Thesleff, Marianne 1977. Jag föddes till ett ljuvligt liv. Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo Borgå: Schildts. 1951. Rakas kaupunki. Toinen painos. Helsinki: Tilli, Kalevi 1985. Viipuri. Muistoja kaipuuni Otava. kaupungista. Porvoo: WSOY. Brunila, Birger 1966. Arkitekter och annat folk. Tudeer, Maija 1949. Muistikuvia Viipurista vv. Helsingfors: Söderström & C:o förlags AB. 1892–1904. Kaukomieli IX, 120–133. Henttonen, Antti 1985. Muistojen kultainen Karjala. Ullberg, Uno 1940. Wiborg. Ett tvärsnitt. Svenska Jyväskylä: Gummerus. Tekniska Vetenskapsakademien i Finland. Hoving, Victor 1944. En wiborgare berättar för Meddelande Nr 13,3. Helsingfors. sina vänner. Helsingfors: Söderström & C:o Veltheim, Katri 1984. Kultainen rinkeli. Kulttuurikuvia förlagsaktiebolag. Viipurista 30-luvun kehyksissä. Helsinki: Tammi.

339 Veltheim, Katri 1985. Kävelyllä Viipurissa. Helsinki: Stockholm: Salamander. Tammi. Bourdieu, Pierre & Darbel, Alain & Schnapper, Viipuri ennen ja nyt. Toim. Börje Sandberg. Helsinki: Dominique 1991. The Love of Art: European Art Otava, 1941. Museums and their Public. Trans. Caroline Beattie Viiste, Juhani 1943. Viihtyisä Vanha Wiipuri. and Nick Merriman. Cambridge: Polity Press. Helsinki: WSOY. Breitling, Peter 1980. The role of the competition Viiste, Juhani 1948. Viihtyisä Vanha Wiipuri. 3. in the genesis of urban planning: Germany and korjattu ja laajennettu painos. Helsinki: WSOY. Austria in the nineteenth century. The Rise of Modern Urban Planning 1800-1914. Ed. Anthony Sutcliffe. London: Mansell, 31–54. TUTKIMUSKIRJALLISUUS Brix, Michael 1981. Nürnberg und Lübeck im 19. Jahrhundert: Denkmalpflege, Stadtbildpflege, Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka 1996. Stadtumbau. München: Prestel-Verlag. Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat: matka Brix, Michael 1985. Fassadenwettbewerbe. Ein suomalaiseen historiankirjoitukseen. Helsinki: Programm der Stadtbildpflege um 1900. Die alte SHS. Stadt: Denkmal oder Lebensraum? Die Sicht der Ahto, Sampo 1993. Sotaretkillä. Itsenäistymisen mittelalterlichen Stadtarchitektur im 19. und 20. vuodet 1917–1920: 2. Taistelu vallasta. Päätoim. Jahrhundert. Hrgs. Cord Meckseper & Harald Ohto Manninen. Helsinki: Painatuskeskus - Siebenmorgen. Göttingen: Vandenhoek & Valtionarkisto, 180–445. Ruprecht, 67–89. Alapuro, Risto 1985. Yhteiskuntaluokat ja Bruns, Dmitri 1998. Tallinn. Linnaehitus Eesti sosiaaliset kerrostumat 1870-luvulta toiseen Vabariigi aastail 1918–1940. Tallinn: Valgus. maailmansotaan. Suomalaiset: Yhteiskunnan Choay, Françoise 2001. The Invention of the Historic rakenne teollistumisen aikana. Tapani Valkonen et Monument. Trans. Lauren M. O’Connell. al. Neljäs painos. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, Cambridge: Cambridge University Press. 36–100. Daniels, Stephen & Cosgrove, Denis 1988. Anttila, Veikko 1964. Suomen kotiseuduntutkimus Introduction: iconography and landscape. The 1894–1920 ja kansanperinteen joukkokeruun Iconography of Landscape: Essays on the symbolic alkuhistoria. Kansatieteellinen arkisto 17. representation, design and use of past environments. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys. Eds. Denis Cosgrove & Stephen Daniels. Bal, Mieke 1994: On Meaning-Making: Essays in Cambridge: Cambridge University Press, 1–10. Semiotics. Sonoma, California: Polebridge Press. Dmitriev, V. V. 1991. The Vyborg Modern. Barnes, Trevor J. & Duncan, James S. 1992. Examination and conservation problems. Art Introduction: Writing worlds. Writing Worlds: Nouveau / Jugendstil Architecture. Eds. Margaretha Discourse, text and metaphor in the representation Ehrström & Ritva Wäre & Adelaide Lönnberg. of landscape. Eds. Trevor J. Barnes & James S. Helsinki: The Finnish National Commission for Duncan. London and New York: Routledge, 1–17. Unesco, 158–179. Becker, Bernhard 1898. Aus der Bauthätigkeit Rigas Dmitriev, Viktor 1998. Karl Speckle – Baumeister und dessen Umgebung in der zweiten hälfte des XIX. des Ingenieurkorps in der zweiten Hälfte des Jahrhunderts. Riga: Verlag von W. Mellin & Co. 18. Jahrhunderts, Der Finnishce Meerbusen als Benevolo, Leonardo 1980. The History of the City. Brennpunkt. Hrsg. Robert Schweitzer & Waltraud Cambridge, Mass. : MIT Press Bastman-Bühner. Helsinki, 303–313. Bildanalys. Uppslagsbok. Teorier metoder begrepp. Red. Dmitriev, V. V. 2004. Krepost Koron-Cankt-Anna v Peter Cornell et. al. Andra upplagan. Värnämo: Vyborge. Tsitadel 2004/11, 21–40. Gidlunds, 1988. Dubrovskaja, Elena & Westerlund, Lars 2004. Borodkin, M. 1905. Kriget vid Finlands kuster ”Upseerien uimakoulu”. Viipurin upseerisurmat 1854–1855. Auktoriserad och enligt författarens syyskuussa 1917. Venäläissurmat Suomessa anvisningar verkställd öfversättning. Helsingfors: vuosina 1914–22. Osa 1. Toim. Lars Westerlund. Söderstöm & C:o. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2004, Borsay, Peter 2000. The Image of Georgian Bath, 185–216. 1700–2000: Towns, Heritage, and History. Oxford: Duffy, Chrisopher 1979. Siege Warfare. The Fortress in Oxford University Press. the Early Modern World 1494–1660. London and Bourdieu, Pierre 1985. Sosiologian kysymyksiä. Henley: Routledge & Kegan Paul. [Questions de sociologie]. Käännös J. P. Roos. Duncan, James & Ley, David 1993. Introduction: Tampere: Osuuskunta Vastapaino. Representing the Place of Culture. Place/Culture/ Bourdieu, Pierre 1986. Kultursosiologiska texter: Representation. Eds. James Duncan & David Ley. I urval av Donald Broady och Mikael Palme. London and New York: Routledge, 1–21.

340 Eagleton, Terry 1997. Kirjallisuusteoria: johdatus. 2. 3 Oma maa ja maailma. Toim. Anja Kervanto- uudistettu painos. Tampere: Vastapaino. Nevanlinna & Laura Kolbe, Helsinki: Tammi, Edgar, Andrew & Sedgwick, Peter 1999. Key Concepts 156–177. in Cultural Theory. Routledge: London and New Haapala, Pertti, 2009. Kun kansankirkko hajosi. York. Sisällissota 1918 ja kirkko. Toim. Ilkka Huhta. Ekelund, Erik 1943. Jac. Ahrenberg och Östra Finland: Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, En literaturhistorisk studie med politisk bakgrund. 17–23. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Halila, Aimo 1978. Hallinto ja kunnalliselämä. Finland 295. Helsingfors. Viipurin kaupungin historia V osa: Vuodet 1917– El Harouny, Elisa 2008. Historiallinen puukaupunki 1944. Lappeenranta: Torkkelin Säätiö, 93–131. suojelukohteena ja elinympäristönä. Esimerkkeinä Halila, Aimo 1981. Hallinto ja kunnalliselämä. vanha Porvoo ja vanha Raahe. Osa 2. Acta Viipurin kaupungin historia IV:2 osa: Vuodet 1840– Universitatis Ouluensis C Technica 312. Oulu: 1917. Lappeenranta: Torkkelin säätiö, 283–330. Oulun yliopisto. Halila, Aimo 1983. Kaupunkien kunnallinen Enbom Sten & Sandelin, C. F. 1991. Viipurilainen kulttuuripolitiikka. Suomen kaupunkilaitoksen kauppahuone: Hackman & Co. 1880–1925. historia 2. 1870-luvulta autonomian ajan loppuun. Helsinki: Oy Hackman Ab. Päätoim. Päiviö Tommila. Vantaa: Suomen Enqvist, Ove & Härö, Mikko 1998. Varuskunnasta kaupunkiliitto, 377–408. maailmanperinnöksi. Suomenlinnan itsenäisyysajan Hall, Stuart 1997a. Introduction. Representation. vaiheet. [Helsinki]: Suomenlinnaseura ry. Cultural Representations and Signifying Practices. Entistä Viipurin maalaiskuntaa sanoin ja kuvin. Toim. Ed. Stuart Hall. London-Thousand Oaks-New Vilho Ellonen & Juho Laine & J. O. Rauhala. Delhi: Sage Publications/ The Open University, Helsinki: Viipurin maalaiskunnan hoitokunta, 1–11. 1947. Hall, Stuart 1997b. The Work of Representation Ewe, Herbert 1984. Geschichte der Stadt Stralsund. Representation. Cultural Representations and Weimar: Herman Böhlaus Nachfolger. Signifying Practices. Ed. Stuart Hall. London- Fanelli, Giovanni 1981. Firenze. Seconda edizione. Thousand Oaks-New Delhi: Sage Publications, Roma-Bari: Editori Laterza. 13–74. Feilden, Bernard M. & Jokilehto, Jukka 1993. Hall, Thomas 1997. Planning Europe’s Capital Cities: Management Guidelines for World Cultural Heritage Aspects of Nineteenth-Century Urban Development. Sites. Rome: ICCROM. London: E & FN Spon. Fingerroos, Outi 2004. Haudatut muistot. Rituaalisen Hartikainen, Jukka 1998. Viipurin juutalaisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. yhteisön vaiheita. Viipurin Suomalaisen Helsinki: SKS. Kirjallisuusseuran toimitteita 12. Helsinki, 51– Ginström, Egidius & Dahlberg, Åke & Möller, Axel 103. Th. 1932. Kaupunkien yleinen paloapuyhdistys Hartmann, Kristiana 1985. Städtebau um 1900. 1832–1932. Muistojulkaisu. Helsinki : Romantische Visionen oder pragmatische Kaupunkien yleinen paloapuyhdistys. Aspekte. Die alte Stadt: Denkmal oder Lebensraum? Glendinning, Miles 2013. The Conservation Die Sicht der mittelalterlichen Stadtarchitektur im Movement: A History of Architectural Preservation. 19. und 20. Jahrhundert. Hrgs. Cord Meckseper & Antiquity to modernity. London and New York: Harald Siebenmorgen. Göttingen: Vandenhoek & Routledge Ruprecht, 90–113. Gulin, Helmi 1948. Taiteilijasta Mestarin Helander, Vilhelm 1997. Perinteen kantajat. palvelukseen: Karl August Wreden elämä. Helsinki: Hokos, Warma, Voloi … taloja ja kyliä saaristosta, Kirjapaja. Karjalasta ja Inkeristä. Mittauspiirustuksia Haapala, Pertti 1986. Tehtaan valossa. Teollistuminen Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolta ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820– arkkitehtuurin historian kokoelmista, vuosilta 1920. Tampere/Helsinki: Vastapaino/SHS. 1990–96. Toim. Vilhelm Helander et al. Helsinki: Haapala, Pertti 1992. Suomalainen yhteiskunta. Pohjoinen, 13–22. Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 3. Katse Henriksson, Anders 1986. Riga: Growth, Conflict, tulevaisuuteen. Päätoim. Ohto Manninen. and the Limitations of Good Government, 1850– Helsinki: VAPK-kustannus - Valtionarkisto, 1914. The City in Late Imperial Russia. Ed. Michael 10–133. F. Hamm. Bloomington: Indiana University Haapala, Pertti 1995. Kun yhteiskunta hajosi: Suomi Press, 176–208. 1914–1920. Helsinki: Painatuskeskus. Hiekkanen, Markus 2004. Viipurin kolme Haapala, Pertti 2003. ”Rihkamakansa”–työväki kivikirkkoa. Viipurin läänin historia II. Viipurin sivistyneistön silmin. Suomen kulttuurihistoria. linnaläänin synty. Toim. Yrjö Kaukiainen, Risto

341 Marjomaa ja Jouko Nurmiainen. Lappeenranta: Immonen, Visa 2016. Tutkimuksen ja hallinnon Karjalan Kirjapaino Oy, 250–254. ristiaallokossa: Muinaistieteellinen toimikunta Hirn, Sven 1958. Imatra som natursevärdhet till 1917–1972. Museoviraston julkaisuja 3. Helsinki: och med 1870. En reselitterär undersökning Museovirasto. med lokalhistorisk begränsning. Helsingfors: Insolera, Italo 2002 (1980). Roma. Immagini e realtà Söderström & C:o förlagsaktiebolag. dal X al XX secolo. Sesta edizione. Roma – Bari: Hirn, Sven 1960. Johannes Alfthan: Författare och Editori Laterza. publicist. Skrifer utgivna av Svenska Litteratursälls- Jaatinen, Stig 1997. Elysium Wiburgense : kapet i Finland 375. Helsingfors - Kobenhavn: villabebyggelsen och villakulturen kring Viborg. Svenska litteratursällskapets i Finland förlag - Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk Ejnar Munksgaard forlag, 150–211. 151. Helsingfors : Finska vetenskaps-societeten. Hirn, Sven 1963. Strövtåg i Österled: Kulturhistoriska Jangfeldt, Bengt 1998. Svenska vägar till S:t Petersburg. studier. Bidrag till kännedom av Finlands natur Kapitel ur historien om svenskarna vid Nevas och folk H. 108. Helsingfors: Finska Vetenskaps- stränder. Trelleborg: Wahöström & Widstrand. societeten. Jokilehto, Jukka 1999. A History of Architectural Hirn, Sven 1969. Tulipaloja ja palontorjuntaa Conservation. Oxford: Butterworth-Heinemann. 1800-luvun Viipurissa. Historiallinen Arkisto 64, Jonsson, Marita 1981. Vård av Visby ringmur och 137–153. ruiner genom seklen. Gotländskt Arkiv 1981. Red. Hirn, Sven 1970. Vanhan Viipurin valokuvaajat. Sven-Olof Lindquist, 107–118. Suomen museo 1970. Toim. Ella Kivikoski. Jussila, Osmo 1983. Venäläinen Suomi. Porvoo- Tapiola: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 97– Helsinki-Juva: WSOY. 123. Jussila, Osmo 1995. Suomi suuriruhtinaskuntana Hirn, Sven 1978. Imatran tarina. 1809–1917. Suomen poliittinen historia 1809– Matkailuhistoriamme valtaväylältä. Kanta-Imatra 1995. WSOY: Helsinki, 9–92 seuran julkaisu N:o 3. Imatra. Jääskeläinen, Lempi 1945. Välähdyksiä Viipurin Hirn, Sven 1981. Kulttuurielämä, vapaa-ajan vietto. kantajien ammattikunnan historiasta 1545–1945. Viipurin kaupungin historia IV:2 osa: Vuodet 1840– Lahti. 1917. Lappeenranta: Torkkelin säätiö, 485–575. Kaijanen, David 1978. Viipurin linnoitustyöt Hirn, Sven 1987. Suomi matkailumaana vuoteen 1850–70-luvulla. Viipurin suomalaisen 1887. Tuhansien Järvien maa: Suomen matkailun kirjallisuusseuran toimittteita 3, 30–56. historia. Jyväskylä: Matkailun edistämiskeskus - Kaila, Toivo T. 1947. Pohjalainen rakentaja ja hänen Suomen matkailuliitto, 7–145. viipurilainen Pyramidinsa. Porvoo: WSOY. Hirn, Sven & Lankinen Juha 1992. Viipuri – Kaskinen, Ilkka & Kauppi, Ulla-Riitta 1992. Haminan kansainvälinen kaupunki. Toinen tarkistettu linnoitus. Jyväskylä: Hamina-Seura. painos. Jyväskylä / Helsinki: Gummerus. Kaskinen, Ilkka & Protasova, Varvara & Rosén, Helena Hirn, Sven & Lankinen, Juha 2000. Viipuri – 2011. Linnoitussanastoa. Suomalaiset linnoitukset suomalainen kaupunki. Helsinki: WSOY. 1720-luvulta 1850-luvulle. Toim. V.-P. Suhonen. Hobsbawn, Eric 1989. Introduction: Inventing SKS: Helsinki, 42–53. Traditions. The Invention of Tradition. Eds. Eric Katajala, Kimmo 2016. The Physical Formation of Hobsbawm & Terence Ranger. Cambridge: the Old Town of Vyborg from Medieval Times to Cambridge University Press, 1–14. the 19th Century. Meanings of an Urban Space. Honko, Lauri 1980. Kansallisten juurien löytäminen. Understanding the historical layers of Vyborg. Ed. Suomen kultuurihistoria II. Toim. Päiviö Tommila Kimmo Katajala. Lit Verlag GmbH & Co. KG Wien: & Aimo Reitala & Veikko Kallio. Porvoo & Zürich, 45–81. Helsinki & Juva: WSOY, 42–62. Kaukiainen, Yrjö 2014. Viipuri vapautuu vallien Huhta, Ilkka 2010. Papit sisällissodassa 1918. puristuksesta. Viipurin läänin historia V. Helsinki: Kirjapaja. Autonomisen Suomen rajamaa. Toim. Yrjö Huuskonen, Aarne, 1981.Viipuri Kaukiainen, Risto Marjomaa ja Jouko Nurmimaa. varuskuntakaupunkina. Viipurin kaupungin Karjalan Kirjapaino Oy / Karjalaisen kulttuurin historia IV:2 osa: Vuodet 1840–1917. edistämissäätiö: Joensuu, 369–370. Lappeenranta: Torkkelin Säätiö, 675–690. Kauppi, Ulla-Riitta & Miltsik, Mihail 1993. Viipuri: Härö, Mikko 1984. Suomen muinaismuistohallinto Vanhan Suomen pääkaupunki. Helsinki: SKS. ja antikvaarinen tutkimus: muinaistieteellinen Kemppi, Hanna 2017. Kielletty kupoli, avattu alttari. toimikunta 1884–1917. Helsinki: Museovirasto. Venäläisyyden häivyttäminen Suomen ortodoksisesta Häyrynen, Maunu 2005. Kuvitettu maa. Suomen kirkkoarkkitehtuurista 1918–1939. Suomen kansallisten maisemakuvastojen rakentuminen. muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 123. Helsinki: SKS. Helsinki.

342 Kepp, E. E. 1977. Arhitekturnyye pamyatniki Vyborga Knapas, Rainer 2016. Viipurin kulttuurielämä XIII–XX. Putevoditel. Leningrad: Lenizdat. Vanhan Suomen aikana: historiankirjoistusta Kepp, E. E. 1980. Vyborg. Leningrad: Lenizdat. ja tutkimusideoita. Muuttuvien tulkintojen Kepp, E. E. 1992. Vyborg. Hudozhestvennyye Viipuri. Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran dostoprimechatelnosti. Vyborg: Fantakt. toimitteita 18. Toim. Anu Koskivirta & Pentti Kervanto Nevanlinna, Anja 1999. Kaupunki Paavolainen & Sanna Supponen. Helsinki, 224– taidehistoriassa: tilan käsitteistä. Kuvasta tilaan: 242. taidehistoria tänään. Toim. Kirsi Saarikangas. Koistinen, Pertti 1968. Vanha ja uusi Saimaan kanava. Vastapaino: Tampere, 227–246. Helsinki: Tammi. Kervanto Nevanlinna, Anja 2002. Kadonneen Kolbergs, Andris 1998. The Story of Riga: History kaupungin jäljillä: Teollisuusyhteiskunnan of Riga Old Town. Riga: Jana seta Publishers & muutoksia Helsingin historiallisessa ytimessä. Printers Ld. Helsinki: SKS. Koroma, Kaarlo 1980. Viipurin taiteilijaseura 1930– Kervanto Nevanlinna, A. 2013 Rakennettu kaupunki 1980. H:ki. muistin ja merkitysten kiinnekohtana. Muistin Korpela, Jukka 2004a. Osana keskiaikaista kaupunki: Tulkintoja kaupungista muistin ja valtakuntaa. Viipurin läänin historia II. Viipurin muistamisen paikkana. Toim. Olsson, P. & Lento, linnaläänin synty. Toim. Yrjö Kaukiainen, Risto K. Helsinki: SKS, 273–293. Marjomaa ja Jouko Nurmiainen. Lappeenranta: Keskisarja, Teemu 2013. Viipuri 1918. Helsinki: Karjalan Kirjapaino Oy, 240–249, 254–258 ja Siltala. 262–283, 286–287 ja 290–298. Ketola, Eino, 1989. Lokakuun vallankumoukseen Korpela, Jukka 2004b. Viipurin pamaus. Viipurin 1917–Suomen kautta ja Suomen avulla. Lenin läänin historia II. Viipurin linnaläänin synty. ja Suomi. Osa II. Toim. Jaakko Numminen. Toim. Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa ja Jouko Opetusministeriö / Valtion painatuskeskus: Nurmiainen. Lappeenranta: Karjalan Kirjapaino Helsinki, 8–81. Oy, 305–306. Kivi-Koskinen, J. 1958. Kunnallinen toiminta. Kortelainen, Anna 2015. Vanki numero 4919. 20 Toim. J. Kivi-Koskinen et al. Viipurin kirja. tositarinaa Karjalan Kannakselta. Toim. Anna Muistojulkaisu. Pieksämäki: Torkkelin säätiö, Kortelainen. 2. Painos. Helsinki: Gummerus, 53–126. 57–67. Klami, J. 1950. Talikkalan työväen sauna- ja Koskivirta, Anu & Paavolainen, Pentti & Supponen, rakennusosuuskunta r.l. v. 1906-1949. Historiikkia Sanna 2016. Viipurin historiankirjoitus: ja muistikuvia. Lahti. politiikkaa, teemoja ja aukollisuuksia. Muuttuvien Klami, J. 1968. Talikkalan toverit. (Viipurin toverit). tulkintojen Viipuri. Viipurin suomalaisen Urheilua ja järjestötoimintaa entisessä Viipurissa. kirjallisuusseuran toimitteita 18. Toim. Anu Lahti. Koskivirta & Pentti Paavolainen & Sanna Klinge, Matti 1975. Bernadotten ja Leninin välissä: Supponen. Helsinki, 7–17. Tutkielmia kansallisista aiheista. Porvoo-Helsinki: Kostet, Juhani 1995. Cartografia urbium Finnicarum. WSOY. Suomen kaupunkien kaupunkikartografia Klinge, Matti 1980. Poliittisen ja kulttuurisen Suo- 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Rovaniemi: men muodostuminen. Suomen kulttuurihistoria II. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys ry. Toim. Päiviö Tommila & Aimo Reitala & Veikko Kostof, Spiro 1999. The City Shaped. Urban Patterns Kallio. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 11–41. and Meanings Through History. London: Thames Klinge, Matti 2010. Suomalainen ja europpalainen and Hudson. menneisyys: Historiankirjoitus ja historiakulttuuri Kujala, Antti, 1987. Suomi vallankumouksen keisariaikana. Helsinki: SKS. punaisena selustana. Lenin ja Suomi. Osa I. Toim. Knapas, Rainer 1988. Vanhan Suomen kaupungit Jaakko Numminen. Opetusministeriö/Valtion 1743–1809. ARS Suomen taide 2. Päätoim. Salme painatuskeskus: Helsinki, 111–224. Sarajas-Korte. Keuruu: Otava, 156–167. Kuujo, Erkki 1978. Puolue-elämä ja poliittiset Knapas, Rainer 1993. Kulttuurin tunnuskuvia. tapahtumat. Viipurin kaupungin historia V osa: Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 2. Taistelu Vuodet 1917–1944. Lappeenranta: Torkkelin vallasta. Päätoim. Ohto Manninen. Helsinki: säätiö, 371–379. Painatuskeskus - Valtionarkisto, 630–706. Kuujo, Erkki 1981. Poliittinen elämä. Viipurin Knapas, Rainer 2013. Kaupunkirakentaminen, kaupungin historia IV:2 osa: Vuodet 1840–1917. kartanot ja kirkot. Viipurin läänin historia IV. Lappeenranta: Torkkelin säätiö, 585–602. Vanhan Suomen aika. Toim. Yrjö Kaukiainen, Kuujo, Erkki & Lakio, Matti 1982. Viipurin pitäjän Risto Marjomaa ja Jouko Nurmiainen. Joensuu: historia II vuodesta 1865. Mänttä: Viipurin Karjalan kirjapaino, 370–393. maalaiskuntalaisten pitäjäseura ry.

343 Kuusanmäki, Jussi 1983. Kunnallisen kansanvallan Lampinen, Marja-Liisa 1977. Helsingin kehitys ja kunnallishallinnon organisaatio Muinaismuistolautakunta 1906–1911. Narinkka. 1875–1917. Suomen kaupunkilaitoksen historia 2. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo, 5–12. 1870-luvulta autonomian ajan loppuun. Päätoim. Lankinen, Juha 2000. Kaupan ja teollisuuden Viipuri : Päiviö Tommila. Vantaa: Suomen kaupunkiliitto, Pamaus 110 vuotta : juhlajulkaisu. Lappeenranta: 51–125. Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain seura Kuusi, Eino 1914. Talvityöttömyys, sen esiintyminen, Pamaus ry. syyt ja ehkäisytoimenpiteet Suomen suurimmissa Larkham, Peter J. 1996. Conservation and the City. kaupungeissa. Tampere. London and New York: Routledge. Kuvia katoavasta Suomesta. Suomen Lehtonen, Mikko 1996. Merkitysten maailma: Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisten Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. retkikuntien piirroksia ja akvarelleja vuosilta 1871– Tampere: Vastapaino. 1902./ Det Finland som försvinner. Teckningar Leino-Kaukiainen, Pirkko & Partanen, Jukka 2014. och akvareller från Finska fornminnesföreningens Tiellä venäläiseen Suomeen. Viipurin läänin konsthistoriska expeditioner åren 1871–1902./ historia V. Autonomisen Suomen rajamaa. Toim. Pictures of Vanishing Finland. Drawings and Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa ja Jouko watercolours from the Finnish archaelogical society’s Nurmimaa. Joensuu: Karjalan Kirjapaino Oy / art history expeditions 1871–1902. Toim. Marta Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö, 468–514. Hirn. Helsinki: Weilin + Göös. Lelarge, Astrid 2001. Bruxelles, l’emergence de la ville Küttner, Juri 1987. Viborgs Guvernements Atlas och contemporaine. Bruxelles: CIVA. dess tillkomst. Finskt Museum. 1987, 136–165. Lenz, Wilhelm 1954. Die Entwicklung Rigas zur Kyyrö, Kauko 1966. Tuulta ja tyyntä. Viipurin Grosstadt. Kitzingen am Main: Holzner Verlag. Suomalainen Kirjallisuusseura 1845–1965. Acta Lidchi, Henrietta 1997. The Poetics and the Politics Universitatis Tamperensis ser. B vol. 3. Tampere: of Exhibiting Other Cultures. Representation. Tampereen yliopisto. Cultural Representations and Signifying Practices. Kåring, Göran 1992. När medeltidens sol gått ned. Ed. Stuart Hall. London-Thousand Oaks-New Debatten om byggnadsvård i England, Frankrike och Delhi: Sage Publications, s. 151–222. Tyskland 1815-1914. Kungl. Vitterhets Historie Lilius, Henrik 1964. Kaupunkiemme rakennussuo- och Antikvitets Akademien, Stockholm. jelu ja sen kohteet. Rakennusmuistomerkkimme ja Kähäri, Matti 1981. Viipurin suomalaistuminen - niiden suojelu. Toim. Aarne Heimala. WSOY, Por- suomalaisuuden liike. Viipurin kaupungin historia voo-Helsinki, 155–166. IV:2 osa: Vuodet 1840–1917. Lappeenranta: Lilius, Henrik 1978. Att bevara staden. Ett drag Torkkelin säätiö, 603–628. i finskt stdabyggande kring sekelskiftet. Kärki, Pekka 1978. Monumenteista Det moderna Skandinaviens framväxt. Acta miljöösuojeluun. Rakennusmuistomerkkien Universitatis Upsaliensis. Symposia Universitatis suojelun kehityspiirteitä 150 vuoden aikana. Upsaliensis Annum Quingentesimum Celebrantis Taidehistoriallisia tutkimuksia 4. Taidehistorian 10. Uppsala, 165–184. seura, Helsinki. 37–96. Lilius, Henrik 2014. Kaupunkirakennustaide Kävelyretkiä 1930-luvun Viipuriin. Eino Partasen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomen valokuvia. Toim. Petri Neuvonen. Helsinki: kaupunkirakentamisen historia II. Toim. Henrik Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010. Lilius & Pekka Kärki. Helsinki: SKS, 308–341. Laaksonen, Hannu 1990. Luostarinmäen kysymys. Lindgren, Liisa 2000. Monumentum. Muistomerkkien ”Suutarista se kaikki alkoi”. Luostarinmäen aikaa ja aatteita. Helsinki: SKS. käsityöläismuseo 50 vuotta. Toim. Tomi Lounatvuori, Irma 2008. Kartanot kulttuurihistorian Bergroth & Salme Kotivuori. Turku: Turun tutkimuksessa. Signe Brander Suomen kartanoissa maakuntamuseo, 40–58. / Signe Brander på Finlands herrgårdar. Toim. Ladd, Brian 1990. Urban Planning and Civic Oder in / red. Irma Lounatvuori & Sirkku Dölle. Germany 1860–1914. Cambridge, Massachusetts Översättning Marjut Markkanen. Helsinki: SKS & / London, England: Harvard University Press. Museovirasto, 13–39. Laitinen, Kai 1981. Suomen kirjallisuuden historia. Lukkarinen, Ville 1998. Taiteen tarina. Katseen rajat: Helsinki: Otava. taidehistorian metodologiaa. Toim. Arja Elovirta & Lakio, Matti 1978. Talouselämä. Viipurin kaupungin Ville Lukkarinen. Jyväskylä: Helsingin yliopiston historia V osa: Vuodet 1917–1944. Lappeenranta: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 17–56. Torkkelin Säätiö, 151–200. Luntinen, Pertti, 1983. Suomi Pietarin suojana ja Lakio, Matti 1981. Talouselämä. Viipurin uhkana venäläisten sotasuunnitelmissa. Suomen kaupungin historia IV:2 osa: Vuodet 1840–1917. ja Venäjän yhteistä historiaa. Toim. Rauno Endén. Lappeenranta: Torkkelin säätiö, 363–422. Helsinki: SHS, 7–128.

344 Luntinen, Pertti 1997. The Imperial Russian Army and Neuvonen, Petri 2008. Viipuri: Rakennusperinnön Navy in Finland 1808–1918. Helsinki: SHS. seitsemän vuosisataa. Suomalaisen Kirjallisuuden Lähteenmäki, Maria 2016. The Struggle for Political Seura, Helsinki. Space: A Geohistory of Public Monuments in the Neuvonen, Petri 2009. Vanhan Viipurin kuvaaja. Finnish Town of Vyborg. Meanings of an Urban Viktor Svaetichin – Karjalan kuvaaja. Päätoim. Space. Understanding the historical layers of Vyborg. Tuula Pöyhiä. Etelä-Karjalan taidemuseo / Lahden Ed. Kimmo Katajala. Lit Verlag GmbH & Co. KG historiallinen museo: Lappeenranta/Lahti, Wien: Zürich, 177–199. 68–79. Lähteenoja, Aina 1939. Rauman kaupungin historia. Neuvonen, Petri & Mäkiö, Erkki & Malinen, IV, Rauma 1809-1917. Rauma. Maarit 2002. Kerrostalot 1880–1940. Helsinki: Marjomaa, Risto & Partanen, Jukka 2014: Automian Rakennustieto. ajan sotalaitos Viipurin läänissä. Viipurin läänin Neuvonen, Petri & Pöyhiä, Tuula & Mustonen, historia V. Autonomisen Suomen rajamaa. Toim. Tapani 1999. Viipuri/Vyborg: Opas kaupunkiin/ Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa ja Jouko Town Guide. Helsinki: Rakennustieto/The Finnish Nurmimaa. Joensuu: Karjalan Kirjapaino Oy / Building Centre. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö, 432-446. Nevalainen, Pekka, 2010. Rauhattomalla rajalla – Markkanen, Erkki 1987. Harvojen harrastuksesta ihmisten liikkeitä puoleen ja toiseen. Viipurin kansan huviksi 1887–1987. Tuhansien Järvien läänin historia VI. Karjala itärajan varjossa. maa: Suomen matkailun historia. Sven Hirn & Toim. Yrjö Kaukiainen & Jouko Nurmiainen. Erkki Markkanen. Jyväskylä: Matkailun edistä- Lappeenranta: Karjalan Kirjapaino Oy, 54–66. miskeskus - Suomen matkailuliitto, 147–375. Niinistö, Jussi, 2005. Heimosotien historiaa 1918– Meinander, Henrik 2010. Suomen historia. Linjat 1922. SKS: Helsinki. rakenteet käänekohdat. Suom. Paula Autio. Nikula, Riitta 1981. Yhtenäinen kaupunkikuva Korjattu painos. Helsinki: WSOY. 1910–1930. Suomalaisen kaupunkirakentamisen Meurman, Otto-I. 1977. Viipurin arkkitehdit. Viipurin ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä Helsingin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 2. Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Bidrag till kännedom av Helsinki. Finlands natur och folk H. 127. Helsinki: Finska Meurman, Otto-I., 1978a. Kaupungin alue ja vetenskaps-societen. asemakaavat. Viipurin kaupungin historia V osa: Nikula, Riitta 1983. Asemakaavoitus n. 1900–1920. Vuodet 1917–1944. Lappeenranta: Torkkelin Suomen kaupunkilaitoksen historia 2. 1870-luvulta Säätiö, 15–56. autonomian ajan loppuun. Päätoim. Päiviö Meurman, Otto-I., 1978b. Rakennustoiminta. Tommila. Vantaa: Suomen kaupunkiliitto, Viipurin kaupungin historia V osa: Vuodet 1917– 221–237. 1944. Lappeenranta: Torkkelin Säätiö, 57–76. Nikula, Riitta 1989. Asemakaavoitus vuosisadan Meurman, Otto-I. 1978c. Muinaismuistojen valvonta vaihteessa. ARS Suomen taide 4. Päätoim. Salme Viipurissa. Viipurin Suomalaisen kirjallisuusseuran Sarajas-Korte. Keuruu: Otava, 170–175. toimitteita 3. Helsinki, 57–63. Nippen, Wilhelm von 1904. Geschichte der Stadt Meurman, Otto-I. 1981. Kaupunkiasutuksen Bremen. Dritter Band. Halle a/s. und Bremen: C. laajeneminen ja kaupungin rakentaminen. Ed. Müller’s Verlagsbuchhandlung. Viipurin kaupungin historia IV:2 osa: Vuodet 1840– Nissilä, Viljo 1978. Koulut. Viipurin kaupungin 1917. Lappeenranta: Torkkelin Säätiö, 133–243. historia V osa: Vuodet 1917–1944. Lappeenranta: Moisio, Erkki 1983. Lempi Jääskeläinen – Viipurin Torkkelin Säätiö, 223–258. kuvaaja. Helsinki: Otava. Nordenstreng, Sigurd 1911. Fredrikshamns historia Mollik, Kurt & Reining, Hermann & Wurzer, Rudolf III. Fredrikshamn: Fredrikshamns stad. 1980. Planung und Verwirklichung der Wiener Nordenstreng, Sigurd & Halila, Aimo 1975. Haminan Ringstrassenzone. Wiesbaden: Franz Steiner historia II. Venäjän vallan alusta 1900-luvun Verlag Gmbh. alkuun (1742– n. 1900). Hamina: Haminan Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa: kaupunki. AKS:läinen elämäkerrasto. Toim. Matti Kuusi & Nottbeck, Eugen von & Neumann, Wilh. 1904. Ville-Paavo Aitola.. Porvoo: WSOY, 1991. Geschichte und Kunstdenkmäler der Stadt Reval: Neumann, Hartwig, 1988. Festungsbaukunst und Zweiter Band, Die Kunstdenkmäler der Stadt. Reval: Festungsbautechnik. Deutsche Wehrbauarchitektur Franz Kluge. vom XV. bis XX. Jahrhundert. Koblenz: Bernard & Paaskoski, Jyrki 2002. Viipuriin ja maailmalle. Graefe Verlag. Saimaan kanavan historia. Helsinki: Otava. Neuvonen, Petri, 1994. Viipurin historiallinen Paavolainen, Jaakko 1974. Suomen kansallinen keskusta: Rakennusperinnön nykytila. Helsinki: murhenäytelmä: Punainen ja valkoinen terrori ja SHS, 1994. vankileirit v. 1918. Helsinki: Tammi.

345 Paavolainen, Jaakko 1978. Väestöstä ja sen asunto- Helsinki: Tammi, 13–26. oloista. Viipurin kaupungin historia V osa: Vuodet Rauske, Eija 2014. Arkkitehtikolmikko Usko 1917–1944. Lappeenranta: Torkkelin Säätiö, Nyström Albert Petrelius Vilho Penttilä. 77–89. Arkkitehtuurimuseon historiallisia julkaisuja. Paavolainen, Jaakko 1981a. Väestöolot. Viipurin Helsinki. kaupungin historia IV:2 osa: Vuodet 1840–1917. Rickheden, Per 2013. Spårvägen i Viborg. Till minnet Lappeenranta: Torkkelin säätiö, 245–281. av den finsk-sovjetiska spårvägen i Wiborg 1912– Paavolainen, Jaakko 1981b. Työväenyhdistykset. 1957. Stockholm: Trafik-nostalgiska förlaget. Viipurin kaupungin historia IV:2 osa: Vuodet Riegl, Alois 1929. Gesammelte Aufsätze. Augsburg – 1840–1917. Lappeenranta: Torkkelin säätiö, s. Wien: Dr. Benno Filser Verlag G.M.B.H. 629–649. Riimala, Erkki 1991. Meren, kanavan ja laivojen Paavolainen, Pentti 2016. Valistuskirjoista Viipuri. [Helsinki]: Suomen laivahistoriallinen muistelmiin: Viipurin kirjallisia sukupolvia. yhdistys. Muuttuvien tulkintojen Viipuri. Toim. Ringbom, Sixten 1986. Art History in Finland Before Anu Koskivirta & Pentti Paavolainen & 1920. Helsinki. Sanna Supponen. Viipurin suomalaisen Ripatti, Anna 2011. Jac. Ahrenberg ja historian kirjallisuusseuran toimitteita 18. Helsinki, perintö. Restaurointisuunnitelmat Viipurin ja 98–132. Turun linnoihin 1800-luvun lopussa. Suomen Pakarinen, Riitta 1996. ”Tervasankonationalismia”– muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 118. Rauhan kappelin kohtalo. Narinkka. Helsinki: Helsinki. Helsingin kaupunginmuseo, 130–139. Roselius, Aapo 2010. Kiista, eheys, unohdus. Palin, Tutta 1998. Merkistä mieleen. Katseen rajat: Vapaussodan muistaminen suojeluskuntien ja taidehistorian metodologiaa. Toim. Arja Elovirta & veteraaniliikkeen toiminnassa 1918–1944. Bidrag Ville Lukkarinen. Jyväskylä: Helsingin yliopiston till kännedom av Finlands natur och folk 186. Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 115–150. Helsinki: Suomen Tiedeseura. Preziosi, Donald 1998. Art History: Making the Ruuth, J. W. & Kuujo, Erkki 1975. Viipurin kaupungin Visible Legible. The Art of Art History: A Critical historia. III osa. Vuodet 1710–1812. [Helsinki]: Anthology. Ed. Donald Preziosi. Oxford & New Torkkelin säätiö. York: Oxford University Press, 13–18. Ruuth, J. W. & Kuujo, Erkki 1981. Viipurin kaupungin Puokka, Jaakko 1983. Kolmipäinen koira: Topi historia. IV:1 osa. Vuodet 1812–1840. [Helsinki]: Vikstedt, 1920-luvun taiteilija ja hänen Torkkelin säätiö. maailmansa. Helsinki: Otava. Ruutu, Martti 1980. Kulttuurikehityksen yleislinjat. Pöyhiä, Tuula 2009a. Rakennusperinnön Suomen kulttuurihistoria II. Toim. Päiviö Tommila dokumentaatiosta. Viktor Svaetichin – Karjalan & Aimo Reitala & Veikko Kallio. Porvoo– kuvaaja. Päätoim. Tuula Pöyhiä. Etelä-Karjalan Helsinki–Juva: WSOY, 65–134. taidemuseo / Lahden historiallinen museo: Räsänen, Marjatta 2009. Viktor Svaetichin (1877– Lappeenranta/Lahti, 41–47. 1942). Viktor Svaetichin – Karjalan kuvaaja. Pöyhiä, Tuula 2009b. Töiden toteutustapa. Viktor Päätoim. Tuula Pöyhiä. Etelä-Karjalan taidemuseo Svaetichin – Karjalan kuvaaja. Päätoim. Tuula Pöy- / Lahden historiallinen museo: Lappeenranta/ hiä. Etelä-Karjalan taidemuseo / Lahden historial- Lahti, 18–29. linen museo: Lappeenranta/Lahti, 48–61. Saarnisto, Matti & Saksa, Aleksandr 2004. Raivo, Petri J. 1996. Maiseman kultuurinen Radiohiiliajoituksia Viipurin arkeologisilta transformaatio: ortodoksinen kirkko suomalaisessa kaivauksilta. Viipurin läänin historia II. Viipurin kulttuurimaisemassa. Nordia Geographical linnaläänin synty. Toim. Yrjö Kaukiainen, Risto Publications Vol. 25:1. Oulu. Marjomaa ja Jouko Nurmiainen. Lappeenranta: Raivo, Petri J. 1997. Kulttuurimaisema. Alue, Karjalan Kirjapaino Oy, 259–261. näkymä vai tapa nähdä. Tila, paikka ja maisema. Saksa, Aleksandr 2004. Viipurin kaupunkikaivaukset Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Toim. 1999–2001. Viipurin läänin historia II. Viipurin Tuukka Haarni et al. Tampere: Vastapaino, linnaläänin synty. Toim. Yrjö Kaukiainen, Risto 193–209. Marjomaa ja Jouko Nurmiainen. Lappeenranta: Ramsay, Alexandra 2003. Kansa ja sen kaksi kieltä. Karjalan Kirjapaino Oy, 88–90. Suomen kulttuurihistoria. 3 Oma maa ja maailma. Salmela, Ulla 2004. Urban Space and Social Welfare. Toim. Anja Kervanto-Nevanlinna & Laura Kolbe, Otto-Iivari Meurman as a Planner of Finnish Towns Helsinki: Tammi, 144–152. 1914-1937. Taidehistoriallisia tutkimuksia 30. Rasila, Viljo, 1982. Liberalismin aika. Suomen Helsinki: Taidehistorian seura. taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. Toim. Jorma Salomaa, Erkki 1959. Rakentajat eilen ja tänään. Ahvenainen & Erkki Pihkala & Viljo Rasila. 70 vuotta ammattiyhdistystoimintaa. Helsinki:

346 Suomen Rakennustyöläisten Liitto ry. Savon Lehti. Sanoma- ja paikallislehdistö Schadendorf, Wulf 1978. Das Holstentor zu Lübeck 1771–1985. Päätoim. Päiviö Tommila. Kuopio: : der Bau und seine Geschichte. Niederdeutscher Kustannuskiila Oy, 1988. Verband für Volks- und Altertumskunde 2. Suomen lehdistön historia 7. Hakuteos Savonlinna– Lüneburg. Övermarks Tidning. Sanoma- ja paikallislehdistö Schweitzer, Robert 1993. Die Wiborger Deutschen. 1771–1985. Päätoim. Päiviö Tommila. Kuopio: Helsinki: Saksalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Kustannuskiila Oy, 1988. Schönbeck, Boris 1994. Stad i förvandling: Sutcliffe, Anthony 1970. The Autumn of Central Paris. uppbyggnadsepoker och rivningar i svenska städer The Defeat of Town Planning 1850–1970. London: från industrialismens böjan till idag. Stockholm: Edward Arnold. Byggforskningsrådet. Sutcliffe, Anthony 1993. Paris. An Architectural Searle, John R. 1996. The Construction of Social History., New Haven and London: Yale University Reality. Hammondsworth: Penguin Books. Press. Selling, Gösta 1973. Hur Gamla stan överlevde. Från Takala, Hannu 2009. Viktor Svaetichin Viipurin ombyggnad till omvårdnad 1840-1940. Uppsala: historiallisessa museossa. Viktor Svaetichin – Stockholms stadsmuseum. Karjalan kuvaaja. Päätoim. Tuula Pöyhiä. Etelä- Selling, Gösta 1989. Stadsholmen. Borgarhus Karjalan taidemuseo / Lahden historiallinen och Kåkar. AB Stadsholmen - ”sanering” och museo: Lappeenranta/Lahti, 30–35. byggnadsvård i Stockholm 1936-1986. Red. Göran Takala, Hannu 2010. Karjalan museot ja niiden Söderström & Björn Jordell & Max Andersson. tuhoutuminen talvi- jatkosodassa. Helsinki: SKS. Stockholm: Stockholms stad, 10–62. Tallgren, A. M. 1920. Suomen Sevänen, Erkki 1997. Ensimmäisen tasavallan Muinaismuistoyhdistyksen 50-vuotiskertomus. poliittinen tilanne ja kirjallisen älymystön Helsinki. toimintastrategiat. Älymystön jäljillä: Kirjoituksia Tallgren, A. M., 1924: Museomiehen työpöydältä: suomalaisesta sivistyneistöstä ja älymystöstä. Toim. Kirjoitelmia muinaistieteellisten ja antikvaaristen Pertti Karkama & Hanne Koivisto. Helsinki: SKS, harrastusten historiasta Suomessa. Helsinki: 33–63. Tietosanakirja-osakeyhtiö. Sica, Paolo 1980. Storia dell’urbanistica II,1. Teperi, Jouko 1986. Pro Carelia. Vuosisadan L’Ottocento. Seconda edizione. Editori Laterza, iltama Helsingin Seurahuoneessa 13.11.1893. Roma-Bari. Lappeenranta: Karjalan Kirjapaino Oy. Sinisalo, Antero 1986. Olavinlinnan rakentamisen Teperi, Jouko 1987. Henkinen taistelu Karjalasta vaiheet suuresta Pohjan sodasta nykypäiviin. autonomian ajan lopulla: Viipurilainen Osakunta Savonlinna: Pyhän Olavin Kilta ry. 1868–1917. Helsinki. Soikkanen, Hannu 1970. Luovutetun Karjalan Teperi, Jouko 1988. Henkinen taistelu Karjalasta työväenliikkeen historia. Helsinki: Tammi. autonomian ajan lopulla: Viipurilainen Osakunta Stadius, Peter 2002. Språkpolitik och språkpraxis 1868–1917. Helsinki: Karjalan Kirjapaino Oy. i viborgsk tidningpress. Red. Marika Tandefelt. Teperi, Jouko 1992. Viipurin pamaus: Totta ja tarua Viborgs fyra språk under sju sekel. Jyväskylä: puolentuhannen vuoden ajalta. Lappeenranta: Schildts förlag AB, 69–113. Karjalan Kirjapaino Oy. Stranitsy Vyborgskoj istorii. Krajevedtseskie zapiski. Tigerstedt, Örnulf 1943. Vastavakoilu iskee. Suomen Vtoroje izdanie. Sost. S. A. Abdullina. Vyborg: taistelu neuvostovakoilua vastaan 1919–1939. Gosudarstvennyj muzej Vyborgskij zamok, 2000. Suom. Urho Raekallio. Helsinki: Otava. Stranitsy Vyborgskoj Istorii. Sbornik statej. Kniga Tigerstedt, Örnulf 1952. Kauppahuone Hackman: Vtoraja. Sost. S. A. Abdullina. Vyborg: erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet Gosudarstvennyj muzej Vyborgskij zamok, 2004. 1790–1879. 2, Kauppahuone Hackman 1849– Suomen asetuskokoelma 1879. Suom. Emerik Olsoni. Helsinki: Otava. Suomen kansallisfilmografia 1. Vuosien 1907–1935 Tikka, Marko 2004. Kenttäoikeudet: Välittömät suomalaiset kokoillan elokuvat. Toim. Kari Uusitalo rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. et al. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1995. Helsinki: SKS. Suomen kansallisfilmografia 2. Vuosien 1936–1941 Tikka, Marko 2006. Terrorin aika. Suomen levottomat suomalaiset kokoillan elokuvat. Toim. Kari Uusitalo vuodet 1917–1921. Helsinki: Ajatus Kirjat. et al. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1995. Tikka, Marko 2009. Punainen ja valkoinen terrori. Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti– Sisällissodan pikku jättiläinen. Toim. Pertti Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö Haapala & Tuomas Hoppu. Helsinki: WSOY, 1771–1985. Päätoim. Päiviö Tommila. Kuopio: 226–245. Kustannuskiila Oy, 1988. Tjulenev, V. A. 1987. Entisajan Viipurin uusista Suomen lehdistön historia 6. Hakuteos Kotokulma– arkeologisista tutkimuksista. Viipurin kaupungin

347 historia I osa Vuoteen 1617. Lappeenranta: vapauttajina ja te toitte kuolemaa. Viipurin Torkkelin Säätiö, 25–33. valloituksen yhteydessä teloitetut venäläiset. Tommila, Päiviö 1988. Yhdestä lehdestä Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914-22 Osa sanomalehdistöksi 1809–1859. Suomen lehdistön 2.2. Toim. Lars Westerlund. Valtioneuvoston historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. kanslian julkaisusarja 3/2004, 97–189. Päätoim. Päiviö Tommila. Kuopio: Kustannuskiila Wetterberg, Ola 1992. Monument & miljö. Perspektiv Oy, 77–265. på det tidiga 1900-talets byggnadsvård i Sverige. Tommila, Päiviö 1989. Suomen historiankirjoitus: Göteborg: Chalmers tekniska högskola. tutkimuksen historia. Porvoo – Helsinki – Juva, Wolff, Janet 1993. The Social Production of Art. WSOY. Second edition. London: Macmillan. Tommila, Päiviö 2000. Historia. Suomen tieteen Wolff, Charlotta 2014a. Kauppa, teollisuus ja historia 2. Humanistiset ja yhteiskuntatieteet. liikenne. Viipurin läänin historia V. Autonomisen Toim. Päiviö Tommila. Porvoo – Helsinki – Juva: Suomen rajamaa. Toim. Yrjö Kaukiainen, WSOY, 64–139. Risto Marjomaa ja Jouko Nurmimaa. Joensuu: Turpeinen, Oiva 2004. Pietarin rata. Rajamaasta Karjalan Kirjapaino Oy / Karjalaisen kulttuurin maailmalle. Suuriruhtinaan Suomi [3]. Helsinki: edistämissäätiö, 249–289. Tammi. Wolff, Charlotta 2014b. Kaupunkien kulttuuri- Upton, Anthony F. 1980. The Finnish Revolution ja seurapiirielämä. Viipurin läänin historia 1917–1918. Minneapolis: University of V. Autonomisen Suomen rajamaa. Toim. Minnesota. Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa ja Jouko Valkeapää, Leena 2000. Pitäjänkirkosta Nurmiainen. Joensuu: Karjalan Kirjapaino Oy / kansallismonumentiksi. Suomen keskikaikaisten Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö, 350–368 kivikirkkojen restaurointi ja sen tausta vuosina ja 370–375. 1870–1920. Suomen muinaismuistoyhdistyksen Wolff, Charlotta 2016. Liike- ja kulttuurielämän aikakauskirja 108. Helsinki. väliset yhteydet 1800-luvun ja 1900-luvun Valkonen Olli, 1992. Viipurin Taiteenystävät 1890– alun Viipurissa. Muuttuvien tulkintojen Viipuri. 1940. [Helsinki]:[Viipurin taiteenystävät]. Toim. Anu Koskivirta & Pentti Paavolainen Vehi Vyborgskoj istorii. Toim. J. Moshnik. Vyborg: & Sanna Supponen. Viipurin suomalaisen Upravlenije obrazovanija. kirjallisuusseuran toimitteita 18. Helsinki, Veistäjä, Verneri 1957. Viipurin ja muun Suomen 49–65. teatteri. Suomalaisen Maaseututeatterin Viipurin Ylikangas, Heikki 2007. Suomen historian Näyttämön Viipurin Kaupunginteatterin historia solmukohdat. Kolmas painos. Helsinki: WSOY. näyttänötaiteemme vakiintumisen ja kehityksen Zobel, Rein 1996. Walls and Towers of Tallinn. Tallinn: kuvastajana. Helsinki: Tammi. Estonian Encyclopaedia Publishers. Veistäjä, Verneri 1958. Piirteitä Viipurin Åström, Sven-Erik, 1956. Kaupunkiyhteiskunta kuvaamataiteesta. Viipurin kirja. Muistojulkaisu. murrosvaiheessa. Helsingin kaupungin historia IV. Toim. J. Kivi-Koskinen et al. Pieksämäki: Helsinki, 9–333. Torkkelin säätiö, 451–465. Åström, Sven-Erik 1957. Samhällsplanering Viljo, Eeva Maija 1989. Kaupungistuvan och regionsbildning i kejsartidens Helsingfors. yhteiskunnan rakennustaide. ARS Suomen taide Studier i stadens inre differentiering 1810–1910. 4. Päätoim. Salme Sarajas-Korte. Keuruu: Otava, Helsingfors. 76–111. Öhquist, Harald 1958. Viipuri sotilaallisena Virtanen, Pekka V. 1999. Kaupungin imago. Mikä keskuksena ja varuskuntakaupunkina. Viipurin tekee Pariisista Pariisin ja Pisasta Pisan? Helsinki: kirja. Muistojulkaisu. Toim. J. Kivi-Koskinen et al. Rakennustieto. Pieksämäki: Torkkelin säätiö, 278–298. Väänänen, Kalle, 1999 [1939]. Vainotien vartijat. Õispuu, Silvia 1992. Eesti Ajalugu: ärkamisajast kuni Etelä-Karjalan maanpuolustushistoriaa. tänapäevani. Tallinn: Koolibri. Lappeenranta: Viipurin suojeluskunta- ja Lotta Österman, Eino 1974. Viipurin suuri alueliitos. Koulu Svärd-piirin perinnekilta ry. (näköispainos, ja koulukaupunki. Tutkielmia ja muistelmia Viipurin alkup. Viipuri: Viipurin suojeluskuntapiirin Suomalaisen lyseon vaiheilta. Helsinki: Viipurin piiriesikunta, 1939). Realikot ry., 26–34. Waris, Heikki 2016 [1932, 1934]. Työläishteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Helsinki: Into. Wehrmann, Martin 1911. Geschichte der Stadt Stettin. Stettin: Verlag von Léon Sauniers Buchhandlung. Westerlund, Lars 2004. Me odotimme teitä

348 TIIVISTELMÄ

Linnoituksesta historialliseksi muistomerkiksi: Viipurin vanhakaupunki 1856–1939

Petri Neuvonen

Tutkimus käsittelee Viipurin vanhankaupungin fyysistä ja kulttuurista muutosta vuosina 1856–1939. Siinä käydään läpi kahdeksan vuosikymmentä alueen rakennushistoriaa. Samal- la tutkimus tarkastelee kulttuurista muutosta, joka ilmeni viipurilaisten suhtautumisessa vanhankaupungin linnoitusmuureihin, rakennuksiin sekä katuja kaupunkinäkymiin. Keskeisenä lähdeaineistona ovat paikallisen siviilihallinnon asiakirjat ja piirustusarkistot sekä paikalliset sanomalehdet. Ennen toista maailmansotaa Viipuri oli väkiluvultaan Suomen toiseksi suurin kaupunki. Vuonna 1860 venäläiset sotilasviranomaiset luovuttivat kaupungille pääosan kaupungin keskustaa ympäröineistä valleista. Sotilaalliset näkökohdat saivat väistyä kaupan ja teollisuuden vaatimusten tieltä. Vuosisatoja vanhat vallit purettiin ja paikalliset sanomalehdet pitivät tapahtumaa merkkinä edistyksestä. 1880-luvun lopulla esiteollisen ajan yhtenäinen kaupunkikuva murtui suurten kivitalojen alkaessa syrjäyttää vanhaa rakennuskantaa. Porvarillinen pai- kallislehdistö oli tyytyväinen kehitykseen, mutta vallan ja hyvinvoinnin marginaalissa toimivan paikallisen työväenlehden sivuilla kehitys otettiin vastaan kitkerämmin. Kiinnostus vanhankaupungin historiaan ja historiallisiin muistomerkkeihin sai vauhtia 1880–1890-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä suojelijoiden mielenkiinto laajeni koskemaan myös historiallisia katuja kaupunkinäkymiä. Viipurilaisten intoa muinaismuistojensa suojeluun ei tule liioitella. Pyöreä torni, Raatitorni ja Pantsarlahden bastioni pelastuivat purkamiselta vain täpärästi. Viimeinen osa valleista, Etelävallit, purettiin vuonna 1913. 1920–30-luvulla alueen historiallisten rakennusten sekä katuja kaupunkinäkymien suojelu sai virallisia muotoja. Vanhastakaupungista muodostui paikkakunnan ylpeydenaihe, jota esiteltiin auliisti koti- ja ulkomaisille matkailijoille. Samalla se kytkettiin osaksi porvarillisen Viipurin paikallisidentiteettiä. Ensimmäisen tasavallan uhmakas ja sotaisa lännen etuvartio – retoriikka eli rinnakkain päivänpaisteisen ja romanttisen vanhankaupungin mielikuvien kanssa. Suosituimmaksi matkailunähtävyydeksi kohosi Pyöreä torni, joka vuonna 1923 muutettiin historialliseksi ravintolaksi. Koko vanhankaupungin muuttuminen virallisesti tunnustetuksi historialliseksi muistomerkiksi jäi vain viimeistä sinettiä vaille. Vuonna 1938 aloitettuja valmis- teluja vanhan kaupunginosan juridisen aseman saamiseksi alueelle ei ehditty saattaa loppuun ennen talvisotaa.

Avainsanat: Viipuri, vanhakaupunki, arkkitehtuuri, historia, rakennussuojelu, kaupunkisuojelu, rakennusperintö, historiallinen muistomerkki, muinaismuisto, kaupunkikuva, matkailu

349 ABSTRACT

From Fortress to Historic Monument: Viipuri’s Old Town 1856–1939

Petri Neuvonen

The study examines the physical and cultural transformation of Viipuri’s Old Town from 1856 to 1939. It encompasses eight decades of the architectural history of the area. At the same time the study examines cultural change which was manifested in the attitudes of local inhabitants towards fortification walls, buildings, streetscapes and townscape of the Old Town. The pri- mary sources are the documents and drawings of the local civilian administration as well as local newspapers. Viipuri (Vyborg), now part of the Russian federation, was before the Second World War the second city of Finland. In 1860 Russian military authorities ceded the main part of the walls surrounding the centre of the town to local civilian authorities. Military considerations gave way to the de- mands of commerce and industry. The centuries-old walls were demolished and local newspapers hailed this as a sign of progress. At the end of the 1880s the preindustrial townscape was broken as large new stone buildings began to replace older townhouses. The local bourgeois newspapers were satisfied with the development but in the local worker’s newspaper, which was operating in the margins of power and wealth, the development was met with less enthusiasm. The interest in the history and ancient monuments of the Old Town gained momentum in the 1880s and 1890s. In the next decade the interest of conservationists was expanded to include historical streetscapes and the entire townscape. The enthusiasm shown by locals to protect ancient monuments must not be exaggerated. The Round Tower, the Council Tower and the bastion of Pantsarlahti only narrowly escaped demolition. The last part of the walls, the South Wall, was demolished in 1913. In the 1920s and 1930s the protection of historic buildings, streetscapes and the entire townscape took official forms. The Old Town became the pride of the town and it was eagerly shown to both domestic and foreign tourists. At the same time it was integrated into the local identity of bourgeois Viipuri. The rhetoric based on the idea of Viipuri as the outpost of West- ern Culture against the East was mixed with images of the romantic Old Town. The Round Tower, which was converted into a historic restaurant in 1923, became the most popular tour- ist attraction of the Old Town. The transformation of the entire Old Town into an officially recognised historic monument was all but sealed. The preparations to receive the legal status of an Old Town before the Second World War were never concluded.

Keywords: Viipuri, Vyborg, Old Town, architecture, history, building conservation, urban conservation, built heritage, historic monument, ancient monument, townscape, tourism

350 HENKILÖHAKEMISTO

HAKEMISTO SIVUILLA 31–271 ESIINTYVIIN HENKILÖIHIN.

A Buttenhof, Emil: 104, 105 Aalto, Alvar: 214, 259 Bärlund, herra Helsingistä: 185 Adlerberg, kenraalikuvernööri: 160 Agricola, Mikael: 47, 128, 144, 158, 159, 160, 161 C Ahrenberg, Jac.: 102, 103, 126, 131, 136, 140, 141, Carlsson, August: 201, 205, 213 142, 153, 155, 160, 186, 188, 250 Carlsson, Hugo: 205 Ahrenberg, René: 140 Cetti, kapteeni: 51 Ahrenberg, Widolfa: 126 Clouberg, L.: 37 Airola, Matti: 55 Courvoisier, N. A.: 186 Aleksanteri I: 37 Aleksanteri II: 33, 78, 80, 81, 82, 83 D Aleksanteri III: 136, 149, 185, 186 Dippell, Dagmar: 205 Aleneff, Dmitri: 74, 81 Dippell, Eduard: 94, 99, 113, 114, 118, 119, 205, 259 Alexandroff, Aleksandra: 102 Dippell, Wilhelm: 41, 248, 253 Alexandroff, Natalia: 102 Duhonin, kenraali: 126, 127 Alexandroff, pikajuoksija: 51 Alfthan, Ferdinand: 41, 55, 245, 256 E Alfthan, Johannes: 79, 139, 140, 198 Edelfelt, Albert: 216, 248, 249 Aminoff, Berndt Ivar: 101, 113, 120, 121, 122, 153, Eduard, paroni Hollannista: 185 154, 179, 195, 202, 205 Eerola, Eero: 60, 193, 195, 211, 214 Anders Målare: 209 Ehrenburg, Franz: 92 Andersson, Amos: 211 Ekelund, Hilding: 251 Andersson, Karl Karlovitsh: 97 Eklund, Jarl: 251 Armfelt, Gustaf Philip: 190 Emanuel, ruotsalainen jätti: 149 Aro, J. E.: 144, 145 Eerik Akselinpoika Tott: 135, 206 Aspelin, J. R.: 132, 133, 137, 160, 176, 177, 188, Erik Axelsson Tott (ks. Eerik Akselinpoika Tott) 190 Estlander, Carl Gustaf: 190 Aspelin, Waldemar: 151 F B Fabritius, Lilli: 126 Backmansson, Waldemar: 106 Fagerlund, Gustaf Wilhelm: 138 Bandholtz, Johannes: 83 Fahlenius, Eino: 261, 263 Baranovski, Stepan Ivanovitsh: 95 Falkman, Severin: 141 Berg, F. W. von: 82 Fedotov, Nikolai Petrovitsh: 187 Blomkvist, Brynolf: 100, 101, 104, 107, 108, 109, Finne, Gunnar: 61 117, 118, 120, 155, 171, 181, 216 Finne, Gustaf Adolf: 216 Bobrikov, kenraalikuvernööri: 37, 52 Flodin-Rissanen, Hilda: 168 Bomansson, K. A.: 131 Frankenhaeuser, Georg: 108 Borenius, Carl: 41, 99, 126, 127, 128 Fraser, Georg: 238, 261 Borg, Elsi: 231 Frost, Arvi: 228 Brander, Signe: 144, 145 Brown, John Croumbie: 95 G Brummer, O. J.: 57, 214, 215 Gadd, Magnus: 173 Brunila, Birger: 166, 214 Gagneur, Bernhard: 173 Buls, Charles: 162 Gallen-Kallela, Akseli: 135, 140, 162, 202, 216, 257

351 Gambriel, tehtailija Pietarista: 185 Kallio, Oiva: 163 Gerard, N. N.: 173 Kankkunen, Paul: 173 Gessler, F. T.: 99 Karilas, Tauno: 198, 199 Golin, Anna Katarina: 100 Karimo, Aarno: 198, 199, 200, 211, 213, 231 Golin, Robert: 100 Karm, Wilhelm von: 75 Gripenberg, Ole: 261 Kekkonen, Urho: 55 Grönhagen, Karl: 187 Kivijärvi, Erkki: 123, 163, 164 Grotenfelt, K.: 176 Knut Posse: 198, 199, 206, 209, 210 Gyldén, Axel: 165, 167 Kohonen, Jalo: 55 Gylling, Edvard: 55 Kolibri, kääpiö: 149 Kosonen, Heikki: 245 H Kramarenko, santarmieversti: 52 Haapalainen, Eero: 55, 113 Krencke, eversti: 78 Haartman, Lars Gabriel von: 80 Krohn, Julius: 141, 159 Hackman, Leo: 257 Kunnas, Väinö: 202, 256 Hackman, J. F. nuorempi: 40, 83 Kustaa II Aadolf: 209 Hackman, Wilhelm: 40, 41, 42, 98, 114, 165, 256 Kustaa V: 211 Hakkarainen, A.: 37 Kustaa Vaasa: 208, 209 Hallenberg, Juho: 63 Kuula, Toivo: 193 Halonen, Karoliina: 100 Kuutola, Kalle: 231 Hannikainen, Pietari: 95 Hausen, Reinhold: 144 L Heiden, kreivi von: 126, 186 Lagerstam, Berndt: 166 Henrik, piispa: 133 Lagus, Gabriel: 137, 138, 139, 142, 150, 156, 198 Homén, G. W.: 128 Lallukka, Juho: 40 Hovi, Mikko: 147 Lampén, Ernst: 211, 265 Hoving, Victor: 35, 153, 108 Lankinen, Jalmari: 205, 231, 241, 251 Hoving, Walter: 41, 153 Latukka, Juhani: 53 Hultin, Herman: 56, 164, 189, 191, 198, 200, 211, Lehén, Emil: 55 216 Lehikoinen, Eero: 231 Huttunen, Evert: 57 Lehtovaara, Emil: 168 Hynén, K. O.: 132 Leino, Eino: 179 Lenin, V. I.: 53 I Leppo, Jaakko: 231, 232 Ikonen, Leander: 103, 202 Leszig, Carl: 74 Indrenius, Bernhard: 82, 87 Lezedov, insinöörieversti: 137 Indursky, Jakob: 186 Lilius, Emmi: 200 Indursky, Julius: 59 Liljeqvist, Bertel: 251 Inkilä, Arvo: 245 Lindberg, Carolus: 61, 195, 226, 227 Ivalo, Santeri: 140 Lindgren, Armas: 132, 147, 162 Lindqvist, Rurik: 166, 201, 231, 267 J Lintulahti, A. A.: 245 Jahnsson, Evald Ferdinand: 140 Lohrmann, E. B.: 75 Jakowleff, K.: 186 Loxa, paroni Edinburgista: 185 Jakovleff, Paul: 40 Lund, H.: 270 Johan de Mess: 209 Luukkonen, A.: 54 Jung, Bertel: 163, 174, 177, 238 Lyly, J. A.: 151 Juva, Einar W.: 198 Löfgren, Viktor: 126, 132, 141, 156 Järnefelt, Arvid: 140 Löyskä, Väinö: 231 Järnefelt, Eero: 216 Jääskeläinen, Lempi: 56, 211, 213, 232, 233, 234, M 235, 237, 245, 246 MacDougall, Sylvia B.: 190 Majander, Nikolai: 31 K Majander, Paraskeva: 31 Kaila, Erkki: 195, 213, 245, 257 Makkonen, Erkki: 173, 176, 177 Kallio, K. S.: 163 Malmstén, Eugen: 215 Kallio, Kyösti: 211 Manner, Arvo: 206, 257

352 Manner, Kullervo: 55 Rautio, Väinö: 231 Mannerheim, Carl Gustaf: 54, 202, 206, 211, 218 Rein, Gabriel: 135, 136 Maria, keisarinna: 185, 186 Reinhold, Bernhard: 31 Markeloff, Damian: 150, 152 Relander, Lauri Kristian: 210, 257 Mend, Nicolai von: 59 Renwick, George: 190 Meurman, Otto-Iivari: 56, 65, 195, 205, 218, 222, Rettig, Pehr Fredric: 144 223, 226, 228, 229, 238, 241, 242, 243, 244, 245, Reuter, Odo Morannar: 191 246, 247, 265, 269 Richardt, Eugen: 254 Michelsson, kauppias Viipurista: 109 Richardt, Fredrik: 41 Morosoff, Petter: 59 Rinne, Juhani: 158, 160, 161, 165, 175, 176, 205, Moskvin, Sergei: 59 257 Mury, A.: 181 Rosén, Ragnar: 235, 242, 245, 262 Mustonen, Maria Lovisa: 100 Rosendal, Yrjö: 144, 145, 158 Muusari, Janne: 231 Rosenius, Carl nuorempi: 41, 102 Määttä, Väinö: 147 Rosny, Léon de: 189 Rothe, Emil: 41, 108 N Ruuth, J. W.: 46, 94, 138, 198, 235 Nikolai I: 81 Röneholm, Harry: 208 Nikolai II: 51, 81, 126 Nordman, Carl Axel: 205 S Nordström, Ernst: 231 Saarinen, Eliel: 140, 163 Nyberg, Frans: 225, 230, 231, 232 Sakslin, Th.: 191 Nymalm, Berndt Otto: 86, 87 Sallmén, A. Hj.: 37 Nyström, Gustaf: 108, 111, 133, 144, 162, 163, Sandberg, Börje: 268 165, 167 Schavaronkoff, Wasili: 105 Schulman, Allan: 163, 205, 206, 210 O Schultén, Marius af: 252 Odenwall, Fredrik: 32, 141 Schultz, Karl Sigurd: 241 Ogareff, kenraaliadjutantti: 77 Schuschin, J. A.: 102 Oinonen, F. P.: 200, 245, 246 Scott, A. Maccallum: 190 Ostroumov, Vera: 113 Seifert, Michael: 84, 86 Segerstad, Karl Hård af: 108, 111, 112 P Selin, J. F.: 61, 245, 257 Paatela, Jussi: 251 Sellgren, E. V.: 99, 266 Paatela, Toivo: 251 Semeri, Yrjö: 265 Pacius, Ludvig: 105, 106, 114 Sergejeff, Feodor: 37, 38, 40, 102, 103, 114, 186, 256 Palmén, E. G.: 176 Séréna, Carla: 188 Parikka, Eino: 197 Sibelius, Jean: 128, 140, 195, 202 Pedro II, keisari: 190 Silander, Johan: 83 Perander, Nils: 105, 117, 118, 120 Sitte, Camillo: 162 Pietari Brahe: 209 Sohlberg, Gerhard: 116 Pietari Suuri: 50, 135 Sohlberg, Seth: 99, 114, 255, 256 Pietinen, Matti: 127, 202 Soikkeli, Kaarle: 119, 129, 192, 216, 217 Pugin, Ivan: 59 Sonck, Lars: 132, 162, 163 Pälsi, Sakari: 177 Sparre, Louis: 162 Pärssinen, Hilja: 115 Sprengel, Theodor Albert: 70, 73 Päts, Konstantin: 211 Starckjohann, Julius: 228 Stenius, Bruno: 54 Q Stenius, Sigurd: 45 Qvist, Aloys: 99 Stenman, Gösta: 229 Qvist, Carl Immanuel: 79 Stepanov, kenraalimajuri: 52 Stoddard, Charles Augustus: 189 R Strengell, Gustaf: 214, 215, 225, 226, 258, 259 Raekallio, Ilmari: 57, 198, 232, 258, 267 Strömborg, J. G.: 37 Rajama, Leo: 231 Stünkel, J. H.: 97 Ramsay, August: 191 Sukhozanet, Nikolai: 82 Rantakari, K. N.: 56 Svaetichin, Viktor: 147, 227, 228, 229

353 T W Taawetti, kääpiö: 149 Wahl, Fredrik: 41 Tanner, Väinö: 222 Wahl, konsuli: 75 Tawastjerna, Alarik: 166 Waineman, Paul (ks. Sylvia B. MacDougall) Tervo, J. E.: 55 Wasastjerna, Nils: 121, 122, 123, 214 Thesleff, Fredrik: 99 Weissenberg, C. A. von: 145 Thesleff, Nils: 254 Wiklund, Anders: 37, 102, 103 Thesleff, rouva Viipurista: 87 Wikström, Emil: 140 Thesleff, W.: 256 Wolff, Carl Gustaf: 98 Thuneberg, Otto Arno (ks. Tuurna, Arno) Wolff, Eugen: 37, 41, 52, 98, 99, 105, 114, 118, Tichanoff, Michail: 41 120, 128, 132, 134, 246, 247, 248, 256, 257, 259 Tikkanen, J. J.: 166 Wrastinsky, herra Pietarista: 185 Topelius, Zachris: 31, 125, 132, 136, 138 Wrede, K. A.: 117, 142, 143, 156 Torkkeli Knuutinpoika: 47, 125–129, 144, 195, 206, Wright, Ferdinand von: 56 208, 216 Travers, Rosalind: 190 Y Tudeer, kuvernööri: 186 Young, Ernest: 190 Tuhkanen, kauppias Pietarista: 185 Tunkelo, E. A.: 219 Z Tuukkanen, Bruno: 189, 206, 208, 231 Zilliacus, Emil: 214 Tuurna, Arno: 63, 198, 211, 245, 246, 257 Zilliacus, H.: 37 Tweedie, Alec (Ethel Brilliana Tweedie): 190 Zimmerman, Pekka: 241 Tynell, Paavo: 207 Tyrgils Knutsson (ks. Torkkeli Knuutinpoika) Å Åkerman, D. W.: 37 U Udd, rakennusmestari: 213 Ö Ullberg, C. J.: 254 Öhquist, Harald: 54, 59, 206, 211, 245, 246 Ullberg, Georg Edwin: 231 Örn, Robert Isidor: 78, 83, 87 Ullberg, Uno: 60, 158, 165, 167, 169, 195, 196, Östberg, Ragnar: 214 201, 202, 203, 205, 206, 207, 211, 213, 214, 217, 218, 223, 226, 231, 238, 241, 242, 251, 252, 253, 254, 255, 256, 257, 259, 260, 265, 267 Uotila, Paavo: 155, 177, 222, 241, 251

V Vallgren, Ville: 126, 127, 128 Valtavuo, Toivo: 197 Vartiainen, A. 245 Vartiovaara, Kauko K.: 231 Vartiovaara, Otto Väinö: 226 Viherjuuri, H. J.: 268 Viiste, Juhani: 145, 147, 195, 196, 214, 221, 222, 223, 225, 226, 227, 228, 229, 231, 238, 252, 253, 255, 265, 267 Vikstedt, Juhani (ks. Viiste, Juhani) Vikstedt, Topi (Toivo): 145, 147, 201, 207, 208, 211, 231 Viktor Emanuel, kruununprinssi: 190 Viollet-le-Duc, Eugéne: 155 Volpert, Gerontin: 187 Välke, Lauri: 203, 231, 265 Väänänen, Hanna: 100

354