KYMMENEN TARINAA KIVESTÄ Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta

EEVA PUUSTJÄRVI KYMMENEN TARINAA KIVESTÄ Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta

Tekstit ja toimitus Eeva Puustjärvi

Taitto Piia Viikari

Julkaisija Kulttuuriympäristö näkyväksi KYNÄ-hanke

Kannen kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen

ISBN 978-952-5302-50-9

Verkkojulkaisu www.maajakotitalousnaiset.fi/10tarinaakivesta ISBN 978-952-5302-51-6

Paino Teroprint Oy Mikkeli 2018

Nordic Environmental label, 4041 0582 • Teroprint, Mikkeli • 3/2017

Ympäristömerkitty painotuote, 4041 0582 • Teroprint, Mikkeli • 3/2017

Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen SISÄLLYS

LUKIJALLE...... 5 KIVIRAKENTAMISEN HISTORIAA...... 6 KIVIRAKENTEET MUINAISMUISTOINA...... 8 VALTA LINNAVUORET...... 11 KIVILINNAT...... 14 PUOLUSTUSRAKENNELMAT...... 18 KÄRÄJÄKIVET...... 21 RAJAKIVET...... 22 LIIKKUMINEN LIIKENTEEN KIVET...... 24 KIVISILLAT...... 27 KIVIKUMMELIT...... 32 KIVIKANAVAT...... 36 PELLOT VILJELYRÖYKKIÖT...... 41 KIVIOJAT...... 43 KIVIAIDAT...... 44 KUPPIKIVET...... 49 PIHAPIIRI KIVINAVETAT...... 50 KIUKAAT JA UUNIT...... 54 KIVIKELLARIT...... 56 KIVIKAIVOT...... 58 KIRJALLISUUTTA...... 60 Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen LUKIJALLE

Yhä paikallaan olevat kivirakenteet ovat vahvoja ja konkreettisia muistomerkkejä menneiden sukupolvien lujasta työstä tämän maan rakentamiseksi. Samalla ne kertovat omaa tarinaansa ihmisten sopeutumisesta vallitseviin luonnonoloihin. Itä-Suomi on tunnettu kivisistä seuduistaan, ja peltoja raivatessa maasta on vuosisatojen myötä kerätty lukematon määrä kiviä.

Pelloilta kerättyjä ja kalliosta louhittuja kiviä on hyödynnetty monella tapaa rakentamisessa aidoista ja kellareista aina linnoihin ja kanaviin asti. Kivirakenteilla on suuri merkitys maisemassa ja vuosisatoja vanhoina ne ovat usein kaikkein pysyvimpiä ihmiskäden jälkiä maisemassamme. Vanhat kivirakenteet ovat tärkeä osa maaseutumme historiaa ja niiden vaaliminen on tärkeää kulttuuriympäristötyötä.

Ikuiseksi miellettynä materiaalina kiviin liittyy myös vahvaa symboliikkaa, josta kertovat lukuisat tarinat ja perimätietona kulkevat legendat. Kiven turvaan on paettu vainolaista, kiven luona on vannottu rakkautta ja kiven työstämiseen on käytetty paljon voimaa ja sisua. Kivirakenteilla, kuten huolellisesti ladotuilla kiviaidoilla, komeilla kivinavetoilla ja kauniilla kiviholvisilloilla on esitelty paikkakunnan kivirakentamisen taitoa. Kestävyytensä vuoksi kivirakenteita on arvostettu suuresti ja niillä on ilmennetty tilan varakkuutta.

Kymmenen tarinaa kivestä -julkaisu keskittyy esittelemään erityisesti Etelä-Savon ja Keski-Suomen alueella esiintyviä varhaishistoriallisia ja historiallisia kivirakenteita. Julkaisusta on rajattu pois esihistorialliset kivirakennelmat, kuten hautaröykkiöt. Kivirakenteet on jaoteltu neljän teeman mukaisiin kokonaisuuk- siin suuresta mittakaavasta kohti pienempää: Valta, Liikkuminen, Pellot ja Pihapiiri. Lisäksi julkaisuun on kerätty tarinoita, jotka ilmentävät kivirakenteiden merkitystä niin entisaikaan kuin nykypäivänäkin ja tuovat esiin kivirakenteiden vaalimisen eteen tehtyä työtä.

Julkaisu on tuotettu osana Kulttuuriympäristö näkyväksi KYNÄ -hanketta. Hanketta toteuttavat Etelä- Savon ja Keski-Suomen Maa- ja kotitalousnaiset ja ProAgriat. Hankkeen tarkoituksena on lisätä yleistä tietoisuutta kulttuuriympäristöstä sekä innostaa maaseudun asukkaita, maanomistajia, viljelijöitä, yhdistyksiä, yrityksiä ja muita toimijoita hoitamaan kulttuuriympäristöä sekä hyödyntämään sitä yritys- toiminnassaan. KYNÄ -hankkeen rahoittavat Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto ja Etelä-Savon ja Keski-Suomen ELY-keskukset.

KYNÄ-hankkeesta julkaisun tekoon ovat osallistuneet Eeva Puustjärvi, Leena Lahdenvesi-Korhonen, Saara Ryhänen, Paula Salonen, Kirsi Koskela ja Suvi Korhonen. Kiitos julkaisuun omia tarinoitaan ja kuviaan jakaneille Terho Häkkiselle, Pasi Jänikselle, Pirjo Luotolalle, Jorma Manniselle, Olavi Pakariselle, Elina Pylsy-Kompalle, Arja Siekkelille, Keuruun museolle, Sulkavan reserviupseerit ry:lle, Pro Puruvesi ry:lle, Tertin kartanolle sekä asiantuntija-apuaan tarjonneelle Keski-Suomen museon amanuenssille Miikka Kumpulaiselle.

Mikkelissä 2.2.2018 Eeva Puustjärvi

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 5 KIVIRAKENTAMISEN HISTORIAA

Varhaisimmat kivirakenteet ovat luonnonkivistä ladottuja vapaamuotoisia röykkiöitä ja muureja. Va- paata latomusta kehittyneempi kivirakentamisen muoto on kylmämuuraus, jossa isommat kivet ase- tellaan tiiviiksi rakenteeksi pienempien kiilakivien avulla. Kylmämuuraus säilyi Suomessa kivirakenta- misen päämenetelmänä vuosisatojen ajan. Kylmä- muuraustekniikassa kivirakenteen lujuus perustuu kivien väliseen kitkaan, joten rakenteesta saatiin sitä lujempi, mitä suurempi kosketuspinta kivien välillä on. Kivien muokkaustekniikan kehittyessä voitiin rakentaa entistä kestävämpiä ja kauniimpi Saimaan kanavan rakentaminen vuosina 1845–1856 kylmämuureja. Koska kiven puristuslujuus on suuri, oli aikansa suurin kivirakennustyömaa Suomessa. voitiin kylmämuuraustekniikalla rakentaa myös Piirros Johan Knutson, Museoviraston historian kuvakokoelma. hyvin kestäviä holvirakenteita.

Kylmämuurausta seuraava kehitysaskel oli siirtymi- nen laastin käyttöön muurauksessa. Varhaisimpia Vuonna 1280 Ahvenanmaalle rakennettu Jomalan todisteita laastimuurauksen saapumisesta Suo- kirkko on Suomen vanhin säilynyt laastilla muurattu meen on löydetty Ahvenanmaan muinaislinnoista, kivirakennus. Laastiin perustuva kivirakentaminen jonka perusteella on arveltu laastin käytön levin- oli Suomessa kuitenkin hyvin harvinaista koko kes- neen ensimmäiseksi Ahvenanmaalle ja Suomen kiajan. Laastia käytettiin vain joidenkin kirkkojen lounaisosiin. Laasti valmistettiin poltetusta ja rakentamiseen sekä suurimpien kruunun linnojen, sammutetusta kalkista. Luonnonkivirakenteissa kuten Olavinlinnan, rakentamiseen. Ylipäänsä laastin tärkein tehtävä oli tiivistää kivirakenteen saumat ja kolot niin, että routiva vesi ei päässyt vaurioittamaan rakennetta.

Etelä-Savon vanhin laastilla muurattu kivirakennus on Mikkelin Savilahden Kivisakasti, jonka arvellaan olevan 1400- tai 1500-luvulta. Rakennus sai nykyisen asunsa 1800–1900-lukujen vaihteessa tehdyissä korjaustöissä. Kuvissa rakennus ennen ja jälkeen korjaustöiden. Kuvat Suur-Savon museon kokoelma.

6 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta Kivinavetan rakennustöitä vuonna 1931. Kuva Kustaa Vilkuna, Museoviraston kansatieteen kuvakokoelma.

Kivityömiehiä louhintatöissä 1920-luvun lopulla. Kuva Frans Viljamaa, Mäntsälän museotoimi. kivirakennukset olivat varsin harvinaisia vielä kes- kiajalla. Muurattuja asuin- ja varastorakennuksia oli Suomen keskiajan kaupungeista ainoastaan Turussa. Sen sijaan kylmämuuraustekniikkaan Vasta 1800-luvulla menetelmien ja välineiden perustuva kivikellareiden rakentaminen oli jo kes- kehityttyä saatiin suomalaistakin kiveä muokat- kiajalla levinnyt myös pienempiin kaupunkeihin ja tua paremmin rakennusmateriaaliksi sopivaksi. maaseudulle. 1800-luvulla lohkottujen ja tasakorkuisten hark- kokivien käyttö yleistyi Suomessa ensin kaupun- 1700-luvun lopulla huoli metsien ja puuvarantojen ki- ja kartanorakentamisessa. Samoihin aikoihin hupenemisesta sysäsi valtiovallan aktiivisiin toimiin maaseudulla alkoi liikkua kivirakentamiseen eri- kivirakentamisen edistämiseksi. Puu pyrittiin kor- koistuneita ammattimiehiä, jotka osasivat tehdä vaamaan kivellä muun muassa aidoissa, silloissa ja kestäviä ja kauniita muurauksia. Savon seudulle navetoissa, jotka puusta rakennettuina tarvitsivat kivirakentamistaidon on arveltu levittäytyneen Sai- jatkuvaa huoltoa ja uusimista. Kivirakentamisen maan kanavan ja Savon radan rakennustyömailla yleistymistä Suomessa hidasti kuitenkin se, että toimineiden kivimiesten mukana. Kivimiehiä pidet- kotimaiset kivilajimme, kuten graniitti ja gneissi, tiin arvossaan ja heillä oli vankka usko siihen, että ovat ominaisuuksiltaan kovia ja vaikeasti työstet- se minkä he tulevat rakentamaan, tulee kestämään. täviä. Toisaalta graniitti on hyvin kestävä kivilaji, Ammattiylpeytensä takeeksi kivityömiehillä oli joka ei kärsi merkittävästi ilmaston aiheuttamasta tapana kaivertaa nimikirjaimensa rakentamiensa rasituksesta. Suuressa osassa Eurooppaa käytettyä, navetoiden ja kellareiden seiniin. Yhä edelleen helposti työstettävää kalkkikiveä on Suomessa vanhoista kivirakenteista voi löytää rakentajan saatavilla vain rajallisesti. nimikirjaimet ja vuosiluvun kiveen hakattuna.

Kivityömiehen nimikirjaimet A. U. kaiverrettuna navetan kivipaadessa Pieksämän Häkkilän tilalla. Kuva Terho Häkkinen.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 7 KIVIRAKENTEET MUINAISMUISTOINA

MUINAISMUISTOLAKI tai huomattavia historiallisia muistoja. Tämän no- jalla esimerkiksi uhrikivet tai lukuisat kansanperin- Muinaismuistolaki (295/1963) rauhoittaa kiinteät teen tuntemat kuninkaan kivet ym. ovat suojeltuja muinaisjäännökset sekä irtaimet muinaisesineet muinaisjäännöksiä. Jotta tarinakiven voidaan lukea ja kieltää niiden säilymistä uhkaavat toimenpiteet. kuuluvan muinaismuistolain piiriin, tulee kiveen Muinaismuistolaissa määritellyt muinaisjäännökset liittyvällä tarinalla olla yksityistä tai paikallista laa- ovat rauhoitettuja muistoiksi Suomen aikaisem- jempaa merkitystä ja tarinan tai uskomuksen pitkä masta asutuksesta ja historiasta. Muinaismuis- historia on voitava varmistaa esimerkiksi arkisto- tolain mukaisia kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat lähteen perusteella. Lisäksi kohteen identifiointia esimerkiksi muinaislinnat, käytöstä poistetut tulee voida pitää suhteellisen varmana tai ainakin puolustusrakennelmat, käräjäkivet, vanhimmat paikkakunnalla vakiintuneena. rajakivet ja manttaalikivet, vanhat käytöstä poistu- neet kummelit, kaskiröykkiöt, kuppikivet, erityisen Kiinteiden muinaisjäännösten kaivaminen, peit- vanhat kiviaidat ja ikivanhan asutuksen jäännökset. täminen, muuttaminen, vahingoittaminen, pois- Muinaismuistolaissa kiinteille muinaisjäännöksille taminen ja muu kajoaminen on kielletty. Mui- ei ole määritelty ikärajaa. Ohjeellisena ikärajana naismuistolaki rauhoittaa myös muinaisjäännöstä voidaan kuitenkin usein pitää 1800-luvun alkua. ympäröivän suoja-alueen siinä laajuudessa, mikä Tätäkin nuoremmat kohteet, kuten jopa toisen on tarpeellista jäännöksen säilymiseksi. Muinais- maailmansodan aikaiset linnoitusrakennelmat, voi- jäännöksiin ja mahdollisiin muinaisjäännöksiin daan lukea muinaismuistolain piiriin. Nuorempien kajoaminen on aina kiellettyä eikä kielto edellytä kohteiden kohdalla käytetään tapauskohtaista sitä, että muinaisjäännös olisi erikseen osoitettu harkintaa. tai viranomaisen päätöksellä rauhoitettu. Esimer- kiksi metallinpaljastimen avulla löydetty ennestään Kiinteiksi muinaisjäännöksiksi luetaan myös luon- tuntematon muinaisjäännös on aina ilmoitettava nonmuodostumat, joihin tiedetään liittyvän usko- heti Museovirastolle tai alueen maakuntamuseoon, muksellisia merkityksiä, vanhoja tapoja, tarinoita eikä siihen saa omin päin kajota enempää.

Jylkynkivi

Keuruulla tunnetaan Jylkynkivenä suuri kolmionmuotoinen maakivi, jonka toisesta päädystä on lohjennut irti kivilaatta. Kiven kerrotaan toimineen merkinantokivenä isovihan aikaan vuosina 1714–1715, jol- loin läheisessä Ampialan talossa asuneet Herpmannin veljekset johtivat venäläisten vastaista sissisotaa Keuruun seudulla. Vel- jekset asettivat vartijan Jylkynkivelle, sillä vartija saattoi tehdä hälytyksen irtopalaa heiluttamalla, jolloin syntyi voimakas jylise- vä ääni. 29.12.1715 venäläiset ilmaantuivat kuitenkin Ampialaan niin yllättäen, ettei Jylkynkivellä ollut vartija ehtinyt tehdä hälytystä. Yllä- tyshyökkäyksestä seurannut taistelu koitui veljesten kohtaloksi. Kiveen liittyvän tarinan vuoksi kivi on suojeltu muinaismuistolain nojalla. Kuva Keuruun museo 2018.

8 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta Myllynkivet ovat yksi esimerkki kiven perinteisestä käyttötarkoituksesta. Kun myllyn toiminta on loppunut, on laakeita myllynkiviä saatettu hyödyntää esimerkiksi aitan porraskivenä. Kuvassa vanhoja myllynkiviä Hassin- kosken myllyltä Arvajanreitillä Jämsässä. Kuva Paula Salonen.

MUINAISJÄÄNNÖSTEN HOITO hoitokeinoksi erityisesti kivirakenteita sisältävillä muinaismuistoalueilla. Laiduntava karja pitää Muinaisjäännösten hoidon tarkoituksena on vesakon poissa, joten alue säilyy miellyttävän tuoda esiin ja korostaa nykymaisemassa näky- avarana, eikä kasvillisuus pääse vaurioittamaan viä kulttuurihistoriallisia elementtejä ja turvata kivirakenteita. Laiduntaminen edistää myös luon- niiden säilyminen tuleville sukupolville. Hyvin non monimuotoisuutta. Monet kaskiröykkiöalueet hoidetut muinaisjäännökset ovat mielenkiintoisia ja kiviaitojen reunukset ovat perinteisesti olleet tutustumiskohteita, joita voidaan hyödyntää niin karjan laidunmaata. Laidunnuksen myötä alueille virkistyskäytössä, opetuksessa kuin matkailussakin. on vuosisatojen tai vuosikymmenten kuluessa Muinaismuistoalueen hoidosta on aina ensin neu- kehittynyt omanlaisensa eläin- ja kasvilajisto, pe- voteltava Museoviraston kanssa. rinnebiotooppi, jonka säilyminen on riippuvaista maisemanhoidon jatkumisesta. Mikäli eläimiä ei Hoitamattomina vanhat kivirakenteet voivat ajan ole saatavilla maisemanhoitajiksi, voidaan muinais- myötä vaurioitua tai jäädä kasvillisuuden peittoon. jäännöksen ympäristöä hoitaa myös niittämällä ja Erityisesti lähellä kasvavien puiden juuristot hajot- raivaamalla. tavat kivirakenteita. Laidunnus on todettu hyväksi

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 9 Museovirasto jakaa vuosittain muinaisjäännösten Adoptoi monumentti -toiminta on vapaaehtoista hoitoavustusta. Avustus on kohdennettu mui- muinaisjäännösten tai vanhojen rakennusten naismuistolain nojalla rauhoitettujen kiinteiden hoitotoimintaa, jossa adoptoija huolehtii tietyn muinaisjäännösten maisemanhoitotöihin ja kulttuuriperintökohteen kunnosta. Toiminnan merkitsemiseen. Avustusta voivat hakea yksi- tavoitteena on innostaa paikallisia ihmisiä oman tyishenkilöt, yhteisöt, seurakunnat ja kunnat. kotiseudun historiasta kertovien muinaisjäännös- Avustusta ei myönnetä valtion mailla sijaisevien ten ja muiden kulttuuriperintökohteiden hoito- muinaisjäännösten hoitoon. Avustusta voi saa- työhön. Adoptoija voi olla yhteisö, yhdistys, yritys da muinaismuistoalueen säilymistä parantaviin tai julkisyhteisö, kuten koulu. Adoptoija huolehtii toimenpiteisiin, kuten kasvillisuuden ja puuston kohteestaan, tarkkailee sen kuntoa, voi tutkia sen käsittelyyn, maaston kulumisen ehkäisyyn ja tar- historiaa tai järjestää halutessaan paikalla erilaisia vittavien suoja- ja tukirakenteiden rakentamiseen. tapahtumia. Adoptoija ei omista hoidossaan ole- Avustus kattaa aina vain osan hankkeen todellisista vaa kohdetta. Adoptoijilta ei vaadita aikaisempaa kustannuksista. Museovirasto tiedottaa avustusten kokemusta, ennakkotietoja kulttuuriympäristöasi- hakuajoista vuosittain. oista tai rakennusalan erikoistaitoja. Hoitotyötä ohjaa paikallinen maakuntamuseo. Kiinnostus ja innostus riittävät pitkälle, kulttuuriympäristön hoitotyötä oppii parhaiten tekemällä. Lisätietoa: www.adoptoimonumentti.fi

Adoptoitu rauniouuni

Konginkankaan Kotiseutukerho Kömin Kilta ry on adoptoinut entisen Löyh- kälän torpan rauniouunin Adoptoi monumentti -toiminnan kautta. Kilta on luvannut pitää huolta uunista ja siihen liittyvän kulttuuriperintötiedon säilymisestä. Kömin Kiltaan kuuluu henkilöitä, jotka yhä muistavat uunin ympärillä olleen torpan ja siellä asuneet ihmiset, vaikka torpan rakennusten hirret on aikaa sitten viety rakennusma- teriaaliksi muualle. Torpasta ja sen elä- mästä muistuttaa edelleen paikallaan seisova komea uunin raunio. Uuni oli tiettävästi käytössä vielä 1960-luvulla, jolloin torpassa asui lähiseudulla töissä olleita metsätyömiehiä. Adoptioso- pimus tehtiin yhdessä Kömin Killan, maanomistajan Metsähallituksen ja muinaisjäännöksen hoidosta vastaavan Keski-Suomen Museon kanssa. Sopi- muksen yhteydessä kohteelle laadittiin yksityiskohtainen hoitosuunnitelma.

Kuva Miikka Kumpulainen, Keski-Suomen museo.

10 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta Valta

Pisamalahden linnavuorelta aukeavat huikeat maisemat Saimaalle. Täältä on ollut hyvä valvoa vesireittejä. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. LINNAVUORET

Linnavuoret eli muinaislinnat ovat korkeille kal- Tämänhetkisen käsityksen mukaan muinaislinnoja lioille, harjujen selänteille, kukkuloille tai saariin käytettiin vain tilapäiseen oleskeluun ja niihin rakennettuja varhaishistoriallisia puolustuslinnoi- vetäydyttiin lähinnä vaaran uhatessa. Vaikean tuksia, joiden käyttö ajoittuu rautakauden lopulle huollettavuuden takia muinaislinnat eivät olisi ja varhaiseen keskiaikaan. Linnoitukset on sijoitettu kestäneet pitkää piiritystä, mutta piirittämisen yleensä paikoille, joissa jyrkät kallioseinämät tar- ei uskotakaan kuuluneen varhaishistorialliseen joavat luonnollisen esteen vihollisen hyökkäyksille. sodankäyntitapaan. Sodankäynti oli ennemmin Suomen kansallisidentiteetin rakennuskaudella aggressiivista hyökkäyssotaa, joka tähtäsi nopeaan muinaislinnoista etsittiin pohjaa aitosuomalaiselle, ryöstelyyn ja perääntymiseen. Tähän hyvin suojatut vieraita valloituksia edeltäneelle kansalliselle men- ja vaikeapääsyiset linnavuoret tarjosivat sopivan neisyydelle. Muinaislinnat haluttiin nähdä osoituk- puolustuksen, sillä niiden valtaaminen oli vaikeaa sena suomalaisten esivaltiollisista heimoyhdyskun- ja vaati hyökkääjältä selkeän miesylivoiman. Kor- nista ja kunniakkaan sotaisasta menneisyydestä. kea paikka tarjosi myös hyvän mahdollisuuden Melko kevyesti varusteltuina muinaislinnojen on tarkkailla ympäröivää aluetta laajalta ja havaita kuitenkin nykytulkintojen mukaan arveltu liitty- vihollisen liikkeet ajoissa. neen ennemmin hajanaisiin ja järjestymättömiin yhteisöihin, joiden sodankäynnin pääpaino oli hyökkäysten sijaan puolustautumisessa.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 11 VALTA Linnavuoret

Linnavuorten varustusten on arveltu useimmilla Hyvää linnavuorta on voitu käyttää vuosisatojen paikoilla olleen paikallisen väestön melko nopeasti ajan, jolloin paikalle on kerrostunut merkkejä eri rakentamia. Linnavuorten loivemmilla rinteillä on aikakausilta. paikoitellen säilynyt jäänteitä maa- ja kivivalleista. Niiden on arvetu aikanaan tukeneen hirrestä raken- Manner-Suomessa tunnetaan noin 70 linnavuorta, nettuja seinä- tai arkkurakenteita, joiden varaan oli mutta mahdollisten ja epävarmojen linnavuor- pystytetty puisia rintavarustuksia. Lisäksi on arveltu, ten määrä on huomattavasti suurempi. Monelta että linnavuorten lakiosia on aikanaan varustettu paikalta silmin havainnoitavat rakenteet ovat jo hirsirakentein. kadonneet, mutta vanhat paikannimet, perimä- tieto ja esi- ja varhaishistorialliset esinelöydöt Linnavuorten tarkka ajoittaminen on vaikeaa, viittaavat siihen, että paikalla on voinut sijaita koska linnavuorelta tehtyjen esinelöytöjen ikä muinaislinnoitus. Muinaislinnat keskittyvät erityi- ei välttämättä kerro suoraan linnan käyttöaikaa. sesti Etelä-Suomeen alueelle, joka oli asuttuna jo Linnavuorelle on voitu varastoida vanhentuneita myöhäisesihistoriallisena ja varhaiskeskiaikaisena aseita ja muita vanhentuneita metalliesineitä, joi- aikakautena. Useimmat muinaislinnoista sijaitsevat ta linnavuorella toiminut seppä on mahdollisesti lähellä tunnettua kiinteää rautakautista asutusta. voinut käyttää materiaalinaan. Lisäksi muinais- Harvinaisempaa muinaislinnatyyppiä edustavat linnoista on tehty hyvin erityyppisiä arkeologisia niin kutsutut kaukolinnat, jotka sijaitsevat useiden löytöjä, mikä viittaa siihen, että niiden historia ja kilometrien päässä lähimmistä rautakautisista mui- käyttötarkoitus ovat saattaneet vaihdella paljonkin. naislöydöistä tai tunnetuista keskiaikaisista kylistä.

Pisamalahden linnavuoren loivaa rinnettä suojanneet kivivallit ovat säilyneet läpi vuosisatojen. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. VALTA Linnavuoret

Savo-Karjalan muinaislinnojen oletetaan olleen Myös Puumalan Ihanteensalon linnavuorella on käytössä erityisesti ristiretkiajalla 1050–1300-lu- nähtävissä kivivallien jäännöksiä. Parhaiten mui- vuilla, jolloin nousevien valtionmahtien ja kahden naisia kivivarustuksia on säilynyt Sulkavan Pisama- kirkkokunnan kilpailu ulottui Suomeen ja aiheutti lahden linnavuorella, jossa on jäljellä kymmenien levottomuutta erityisesti rajaseudulla. Kun so- metrien pituinen ja paikoitellen jopa yli kolmen dankäynnin tavoite viimeistään 1200-luvulla siirtyi metrin levyinen kivivalli. Lisäksi Etelä-Savossa ryöstelystä alueiden pysyvään valloittamiseen, tunnetaan mahdollisia linnavuorina ainakin Hau- muuttuivat muinaislinnat melko tehottomiksi ja kiveden Linnansaaren linnavuori Rantasalmella, vähitellen niiden merkitys sodankäynnissä väheni. Ikoinniemen linnavuori Savonlinnassa sekä Otavan Joistakin muinaislinnoista on kuitenkin löydetty linnavuori Mikkelissä. laastilla muurattuja rakenteita, mikä viittaa siihen, että muinaislinnat ovat olleet käytössä ainakin Keski-Suomesta tunnetaan kolme linnavuorta. keskiajan alkuun asti, sillä laastimuuraustaidon Jämsän Pukinvuorella ei ole jäljellä näkyviä kivira- tiedetään levinneen Suomeen vasta 1200-luvulla. kenteita vajaan 20 metrin mittaista vallirakenteen Etelä-Savosta tunnetaan viisi linnavuorena pidet- pohjaa lukuun ottamatta. Jämsänkosken Lin- tyä kohdetta, joista kolme sijaitsee Mikkelissä. naisenvuorella on havaittavissa noin 125 metrin Sairilan ja Otralan linnavuorilla on säilynyt maa- ja mittaisella matkalla matalan kehävallin jäännöksiä, kivivalleja, joista korkeimmat ovat noin kaksimet- jotka koostuvat keskikokoisista kivistä, lohkareista risiä. Vatilan linnavuorella ei ole lainkaan näkyviä ja maakivistä. Kuhmoisten Päijälän linnavuorella vallirakenteita, mutta sijaintinsa, maanmuotojensa on säilynyt useiden kymmenien metrien matkalta ja alueelta tehtyjen arkeologisten löytöjen pe- noin metrin korkuista ja vajaan kahden metrin rusteella sitä on arveltu käytetyn muinaislinnana. levyistä kivivallia.

Elämysmatkailua linnavuorella tarinoita tuoda läsnäoleviksi muilla keinoin. KYNÄ-hankkeen retkellä Sulkavan linnavuo- Linnavuoret ovat elämyksellisiä retkikohteita, relle tutustuttiin muinaisten suomalaisten joihin liittyvä osin tutkimaton historia ja monet elämään muun muassa maistelemalla ruokia, teoriat kutkuttavat mielikuvitusta. Samalla joita olisi voitu valmistaa jo tuhat vuotta sitten linnavuoriin liittyvä historia ja tarinat anta- ja tutustumalla asuihin, jollaisia jo muinaiset vat oivia mahdollisuuksia elämysmatkailun linnavuoren asukkaat olisivat voineet käyttää. kehittämiselle. Vaikka näkyviä puolustusra- Näin linnavuoren historia saatiin heräämään kennelmien jäänteitä ei olisikaan maisemassa eloon. enää nähtävissä, voidaan paikan historiaa ja Kuvat Eeva Puustjärvi.

Linnavuoret ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja kiinteitä muinaisjäännöksiä, joiden kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu i kajoaminen on kielletty.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 13 VALTA Kivilinnat KIVILINNAT

Historiallisella ajalla sekä Ruotsin että Venäjän tilat sekä ase- ja ruokavarastot. Esilinnoja saattoi valtaapitävät rakennuttivat linnoja ja linnoituksia olla useita, ja niiden tehtävä oli suojata päälinnaa. valtakuntien välisen epävakaan rajalinjan läheisyy- Esilinnassa oli työläisten tiloja, kuten työpajoja, teen vakiinnuttamaan ja puolustamaan kulloistakin tupia, talleja ja keittiöitä. Suurimpien linnojen rajalinjaa ja vallitsevaa hallintoa. Kauaksi näkyvä muurien ulkopuolella oli vielä linnamalmeja, joissa komea linna tai linnoitus toimi samalla hallitsijan oli kauppiaitten puoteja, käsityöläisten verstaita, vallan manifestina koko maisemassa. Linnoilla asumuksia ja eläinsuojia. oli myös käytännöllinen merkitys veronkannon keskuksina. Ajan tavan mukaan linnojen rakennustyöt ja tar- vittavien rakennusmateriaalien hankinta olivat Varhaishistoriallisten muinaislinnojen tapaan myös paikallisten talonpoikien rasituksena. Linnojen ra- historiallisen ajan linnat rakennettiin paikoille, kentamiseksi alueen väestölle määrättiin päivätöitä joissa luonnonolosuhteet helpottivat niiden puo- ja ylimääräisiä veroja. Vain kaikkein vaativimpiin lustamista. Tärkeää oli myös valita paikka, josta rakennustöihin hankittiin palkattuja ulkomaalaisia käsin parhaiten pystyttiin suojaamaan lähialueita ammattimiehiä, jotka usein saattoivat sittemmin ja valvomaan tärkeitä kulkureittejä. 1700-luvulle jäädä pysyvästi Suomeen asumaan. Usein samat asti vesireitit olivat yleensä maareittejä tärkeäm- ammattimiehet rakensivat sekä kirkkoja että piä kulkuteitä, joten edullisinta oli sijoittaa linnat linnoja, minkä vuoksi kirkkojen ja linnojen raken- saariin ja niemiin tai jokien varsille. nustavoissa on paljon yhtenäisiä piirteitä. Histori- allisen ajan linnat ja linnoitukset ovat varsin hyvin Puolustuslinnat muodostuivat päälinnasta ja sitä tunnettuja ja tutkittuja kohteita ja nykyisin usein ympäröivästä esilinnasta. Päälinna oli linnan vahvin paikkakuntansa tärkeimpiä matkailunähtävyyksiä. osa, jonne oli sijoitettu tärkeimmät asuin- ja juhla-

Olavinlinnan maisema on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue sekä yksi kansallismaisemistamme. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. VALTA Kivilinnat

Olavinlinnan kivirakenteita. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

OLAVINLINNA harmaakivilinnan rakentamisessa tekivät kuitenkin suomalaiset päivätyöläiset, joita kutsuttiin töihin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Ruotsin ja aina Uudeltamaalta ja Hämeestä asti. Lisäksi lähi- Novgorodin valtakuntien välinen raja vedettiin seudun asukkaita velvoitettiin toimittamaan puuta kulkemaan Savon halki, jolloin Etelä-Savosta ja kiveä linnan rakennusmateriaaliksi. tuli rajaseutua. Rauhansopimuksessa osapuolet lupasivat olla rakentamatta linnoituksia kiistellylle Olavinlinnassa näkyy vaikutteita monelta eri rajaseudulle. Vuonna 1475 Ruotsi alkoi kuitenkin aikakaudelta ja sitä on kutsuttu Pohjoismaiden rakentaa Olavinlinnaa turvaamaan savolaisasutus- kauneimmaksi keskiaikaiseksi kivilinnaksi. Linnan ta ja kruunun valtaa valtakunnan itärajan tuntumas- vanhimmat, harmaakivistä ja laastista rakennetut sa. Vastoin sopimusta rakennettu linnoitus viilensi osat edustavat pohjoismaisen linna-arkkitehtuurin rajanaapureiden välejä vuosisatojen ajan, sillä viimeistä myöhäiskeskiaikaista vaihetta, jolloin venäläisten mielestä linna oli rakennettu heidän myös tulisijat muurattiin kivistä. Linnan korkeat puolelleen rajaa. Venäläissotilaiden hyökkäykset pyöreät tornit taas ovat saaneet vaikutteita uuden häiritsivät jo linnan rakennustöitä ja vuosisatojen ajan alun renessanssilinnoista ja ovat erityisen aikana linnan herruudesta käytiin ankaria taisteluita. hyvä esimerkki tuliaseiden käyttöönoton jälkeistä Olavinlinnan sijainniksi valittiin kapean Kyrönsal- linnoitusrakentamisesta. Linnan suurimman tor- men keskellä oleva pieni kallioinen saari, jonka nin seinät ovat jopa kuusi metriä paksut. Torneja kohdalla virta on niin vuolas, ettei vesi jäädy käytettiin keskiajan tavan mukaan samanaikaisesti talvellakaan. Sijainti oli strategisesti tärkeä, sillä sekä puolustukseen että asumiseen. Vaasa-ajalla sieltä käsin voitiin hallita vesiliikennettä etelästä 1500–1600-luvuilla linnassa alettiin käyttää ra- pohjoiseen sekä maaliikennettä idästä länteen. kennusmateriaalina myös tiiliä, joita valmistettiin Linnan rakennuttaja Viipurin linnan päällikkö linnassa. Erik Akselinpoika Tott on historiankirjoituksen mukaan maininnut, että Olavinlinnan rakentami- Olavinlinnaa ympäröivät vahvat muurit on raken- sessa oli mukana kuusitoista hyvää ulkomaalaista nettu valumuuritekniikalla luonnonkivistä. Muurin muurarimiestä. Tämän vuoksi on arveltu, että perustaksi kaivettiin oja, johon tehtiin laastiton kivi- linnan rakennustöissä toimi samoja muurareita, ladelma. Perustuksen päälle rakennettiin kaksi kii- jotka olivat aiemmin olleet rakentamassa Tallin- lakivien avulla tasapainotettua noin puolen metrin nan kaupunginmuureja. Suurimman työn suuren paksuista muuriseinämää, jotka toimivat ikään kuin

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 15 VALTA Kivilinnat Lisäksi suoritettiin purku- ja istutustöitä. Linnassa on suoritettu myöhemmin useita kunnostus- ja restaurointitöitä. 1960-luvun restaurointitöissä linna palautettiin pitkälti 1790-luvun asuunsa eli siihen asuun, johon linna jäi, kun sen käyttö puolustuslinnoituksena loppui. 1970-luvulle asti linnaan pääsi vain vesiteitse, mutta linnan 500-vuo- tisjuhlaa varten vuonna 1975 rakennettiin kääntyvä ponttonisilta, joka helpotti linnaan kulkemista. Viime aikoina linnan kehittämisessä on entisestään panostettu saavutettavuuden parantamiseen. Ola- vinlinna on kiistatta Savonlinnan tärkein maamerkki ja matkailukohde.

ORIVIRRAN SAARTO Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Olavin- linna sai sinisen juhlavalaistuksen joulukuussa 2017. Kuva Suvi Korhonen Olavinlinnan perustamisen aikoihin tuli tarve turva- ta linnan selustaa myös muualla rajan tuntumassa. valumuotteina. Seinämien väliosa täytettiin vähi- Tätä varten ruotsalaiset rakensivat 1400-luvun tellen kiviaineksella ja kalkkilaastilla, joka kovettu- lopulla tai 1500-luvun alussa Orivirran saarroksi essaan muodosti muurin sydänosan. Valamisen kutsutun puolustuslinnakkeen keskelle erämaata yhteydessä laastia kulkeutui myös ulkopuolisten Savonrannan Linnosaareen. Paikka oli strategisesti kivien saumoihin. Saumaaminen voitiin viimeistellä tärkeä, sillä sieltä käsin voitiin valvoa Venäjän ulkopuolelta. Valumuurien paksuus saattoi vaihdel- Karjalasta Savoon johtavaa tärkeää vesireittiä. la yhdestä yli neljään metriä. Valumuurit edustavat Orivirran saarto muodostui noin 60 x 20 metrin kaikkein tukevinta ja vahvinta muurirakennetta, kokoisesta luonnonkivistä rakennetusta suljetusta joka oli tarpeen puolustusrakenteissa. kehämuurista, jota jatkettiin puuvarustuksilla, sekä matalamman muurin ympäröimästä esilinnasta. Suuren Pohjan sodan taisteluissa vuonna 1714 venäläiset onnistuivat ensimmäisen kerran valtaa- Samoin kuin Olavinlinna, myös Orivirran saarto maan linnan itselleen. Linna palautettiin takaisin rakennettiin venäläisten mielestä heidän puolel- ruotsalaisille kuitenkin jo vuonna 1721 solmitun leen rajaa, mikä lietsoi rauhattomuutta. Venäläiset Uudenkaupungin rauhan myötä. Vuonna 1743 tuhosivat linnakkeen hyökkäyksessään 1592, mutta solmitun Turun rauhan myötä linna päätyi jälleen tuhoutuneen tilalle rakennettiin uusi päälinna venäläisten haltuun. Venäläiset ryhtyivät mittaviin 1600-luvulla. Tämä kivestä ja puusta rakennettu rakennustöihin parantaakseen linnan puolustus- uudempi linnake jäi pois käytöstä viimeistään kykyä. Linnaan lisättiin kenraali Suvorovin mukaan Turun rauhan aikoihin 1743, jonka jälkeen se nimetty esilinna ja siihen kuuluva kanava, jonka raunioitui. Vuosina 1864–1887 linnakkeen läpi kautta linnaan saatiin vettä myös piiritystilanteissa. rakennettiin maantie ja lossi, minkä myötä linnan Myös Pikkuportin ja Vesiportin bastionit saivat ny- rauniot tuhoutuivat. Paikalla on nykyisin jäljellä vain kyisen muotonsa venäläisten toimesta 1700-luvun jäänteitä linnan perustuksista, joista voi hahmottaa lopussa. linnakkeen rakenteen, kehämuurin ympäröimän pi- han ja sen etelänurkkaan liittyneen tähystystornin. Autonomian aikana Olavinlinnan sotilaallinen Linnakkeen muistoksi on pystytetty vuonna 1966 merkitys väheni. Linna toimi vankilana vuosina arkkitehti Heikki Havaksen suunnittelema muis- 1855–1861, minkä jälkeen se jäi kylmilleen. Linnaa tomerkki. Paikalle johtaa 1800-luvulla rakennettu alettiin ensimmäisen kerran restauroida vuosina luonnonkivillä pengerretty tie ja pieni kivisilta. 1872–1877, jolloin pyrittiin korjaamaan vaurioita, suojaamaan rakenteita vaurioutumasta entises- tään sekä parantamaan linnan matkailukäyttöä.

16 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta Brahelinnan rauniolla ovat säilyneet jyhkeät kivimuurit. Kuva Soile Tirilä, Museoviraston rakennushistorian kuvakokoelma.

BRAHELINNA

Suomen kenraalikuvernöörinä toiminut kreivi Hyvin säilyneiden asiakirjojen perusteella tiede- Pietari Brahe alkoi vuonna 1646 rakennuttaa tään, että alkuperäinen Brahelinna oli kaksikerrok- asuinlinnaa Savoon, josta kuningatar Kristiina oli sinen rakennus, jonka alaosa oli rakennettu tiilestä myöntänyt hänelle läänityksiä. Brahelinnana tai ja yläosa puusta. Rakennusta ympäröi kolmesta Brahenlinnana tunnettu linna rakennettiin luon- neljään metriä korkea kivimuuri. Jo ennen varsi- nonkauniille paikalle niemellä sijaitsevan mäen naisen asuinrakennuksen rakentamista paikalle päälle nykyisen Ristiinan kirkonkylän paikkeille. perustettiin puutarha, jonne tuotiin muun muas- Linnan rakennustyöt etenivät hyvin hitaasti, eikä sa omena- ja kirsikkapuiden siemeniä Ruotsista. kymmenen vuoden rakennustyön jälkeen raken- Brahelinnassa oli siis yksi varhaisimmista puutar- nuksessa ollut vielä edes kattoa. Rakennustöitä hoista Itä-Suomessa. Paikalle palkattiin puutarhuri jatkettiin 1660-luvun lopulle asti, mutta linnoitusta huolehtimaan puutarhasta, mutta kylmät talvet ei koskaan saatu täysin valmiiksi. tuhosivat nopeasti hedelmäpuiden taimet.

Brahelinna sijaitsi kaukana valtakunnanrajasta ja Nykyisin linnasta on jäljellä ainoastaan linnaa sivussa merkittävistä vesireiteistä, eikä sillä siksi ympäröivät muurit ja niiden keskellä rakennuksen ollut puolustuksellista merkitystä, vaikka linnaan rauniota. Linnan muureja on kunnostettu useaan rakennettiinkin puolustusvarustuksia. Kreivi Brahe otteeseen jo 1800-luvulta alkaen. 1990-luvulla ei myöskään itse koskaan asunut linnassa, joten tehtiin laajempia hoito- ja kunnostustoimenpiteitä. on arveltu, että linnan rakentamisen pääasialli- Tällöin mm. muurin lakiosat katettiin perinteisin nen syy oli kenraalikuvernöörin vallan symboli- menetelmin savella ja turpeella. Savi estää veden nen ilmentäminen Savossa. 1680-luvulla Pietari pääsyn muurirakenteiden sisään, kun turve pitää Brahen läänitykset peruttiin ja Brahelinnasta tuli sen kosteana, jolloin savi säilyy tiiviinä ja hyvin pai- Savon jalkaväkirykmentin komentajan virkatalo. kallaan. 1970-luvun puolivälissä Ristiinaan raken- Vuosien 1700–1721 Suuren Pohjan sodan jälkeen nettiin Brahelinnan asuinrakennuksen rekonstruk- Brahelinna jäi rappiolle. Vuonna 1739 siitä alettiin tio. Sisätiloiltaan rakennus oli kuitenkin moderniin viedä rakennustarpeita uuden everstinpuustellin käyttöön sopiva ja siellä toimi jonkin aikaa ravintola. rakentamista varten. Lopullisesti linna purettiin Nykyisin rakennus on yksityiskäytössä. vuonna 1802. Puretuista kivistä rakennettiin uunit uuteen sotilasvirkataloon.

Muinaiset hylätyt linnat, linnoitukset, linnakkeet ja niiden jäännökset ovat muinaismuis- tolain nojalla rauhoitettuja kiinteitä muinaisjäännöksiä. Rauhoitettuun muinaisjäännös- i alueeseen kuuluvat myös linnoja ja linnoituksia ympäröivät vallit, vallihaudat ja muut puolustusvarustukset. Olavinlinna on myös määritelty valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi ja rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY-alue) sekä kansallismai- semaksi.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 17 VALTA Puolustusrakennelmat PUOLUSTUSRAKENNELMAT

Linnojen ohella valtakunnan rajoille on rakennettu SALPALINJA myös kevyempiä puolustusvarustuksia erityisesti tärkeiden kulkureittien tuntumaan. Savon seudulla, Suomenlahdelta Savukoskelle ulottuvan linnoi- jossa vuosisatojen aikana jatkuvasti siirtynyt raja- tusjärjestelmän, Salpalinjan, rakentaminen on linja aiheutti levottomuuksia, puolustusvarustuksia suurin suomalainen rakennushanke koskaan. rakensivat sekä ruotsalaiset että venäläiset. Esi- Etelä-Savossa Salpalinja kulkee Puumalan, Sulkavan, merkiksi strategisesti tärkeällä paikalla sijainneella Savonlinnan ja Kerimäen alueella, jonne muodos- Raikuun kanavalla Kerimäellä tiedetään olleen tettiin vahva, vesistöihin nojautuva puolustuslinja. puolustuslinnoituksia jo pikkuvihan aikana vuosina Salpalinjan rakentaminen aloitettiin ylipäällikkö 1741–1742 sekä myöhemmin 1900-luvulla ensim- Mannerheimin käskystä. Linnoitusjärjestelmä raken- mäisen ja toisen maailmansodan aikana. Näistä nettiin pääosin välirauhan aikana vuosina 1940–1941 tai muista toista maailmansotaa edeltäneistä sekä jatkosodan lopussa kesällä 1944. Välirauhan puolustusrakennelmista ole kuitenkaan ole säilynyt aikana Salpalinjan rakennustöissä oli parhaimmil- juurikaan näkyviä merkkejä maisemassa. Sen sijaan laan noin 35 000 miestä ja heitä muonittamassa ensimmäisen suomalaisten itsensä rakennuttaman 2000 lottaa. Tavaran kuljetuksessa oli käytössä noin puolustuslinjan, toisen maailmansodan aikana ra- joka kymmenes Suomen kuorma-autoista. Muiden kennetun Salpalinjan, jäänteet näkyvät paikoitellen linnoitusrakennelmien ohessa Salpalinja käsitti noin edelleen selkeästi maisemassa. 200 kilometriä kiviestettä, jonka rakentamiseen

Salpalinjan kivimuuri Raikuun kanavalla Kerimäellä. Kanavan reunalla kulkee Salpa-aseman luontopolku, joka esittelee Salpalinjan rakenteita. Kuva Markus Kankkunen, Museoviraston rakennushistorian kuvakokoelma. Salpalinjan estemuuria Punkaharjun Soidinsuonmäellä. Kuva Markus Kankkunen, Museoviraston rakennushistorian kuvakokoelma.

käytettiin kaiken kaikkiaan noin 350 000 estekiveä. Panssariesteet muodostuivat yleensä kolmesta tai Salpalinja on yksi merkittävimpiä toisen maailman- neljästä esterivistä, mutta myös yksi-, kaksi- ja jopa sodan aikaisia linnoitusketjuja, jota voidaan verrata viisi- tai kuusirivisiä esteitä rakennettiin. Neli- ja viisi- moneen suureen eurooppalaiseen linnoitusketjuun, rivisiä kiviesteitä on edelleen nähtävissä esimerkiksi kuten ranskalaiseen Maginot-linjaan, saksalaiseen Puumalan Vuolteensalmessa ja Puumala–Ruokolah- Atlantin valliin tai kreikkalaiseen Metaxas-linjaan. ti-tien varressa sekä Sulkavalla Vekaransalmessa ja Vilkaharjun luontopolun varressa. Savonrannalla Tyypillisin Salpalinjan panssarieste muodostui pys- on rakennettu kiviestettä, jonka metrinkorkuiset tyyn asetetuista rivissä olevista suurista kivenlohka- estekivet on koottu pienistä kivistä muuraamalla. reista, jotka louhittiin yleensä lähialueen kallioista. Yksittäinen kivilohkare painoi noin kolme tonnia. Kerimäen Raikuun kanavan reunalla on osana Salpa- linjaa noin 1,5 kilometrin mittainen kylmämuurattu kivimuuri. Muuri on paikoin kolmesta neljään metriä korkea ja yhtä leveä. Kivilohkareet louhittiin eräästä Puruveden saaresta ja tuotiin Raikuuseen talvella hevosella jäätä pitkin. Lohkareet nostettiin paikal- leen miesvoimin kolmijalkavinssillä. Muurimaista kiviestettä on säilynyt myös Punkaharjun Puhakalla. Salpalinjaan kuului myös useita betoni- ja kiviraken- teisia konekivääri- ja majoituskorsuja.

Salpalinjan kestävyyttä ei koskaan jouduttu testaa- maan taisteluissa, sillä venäläisten hyökkäys pysäy-

Salpalinjan korsu numero 53 Sulkavan Tialanmäes- tettiin ennen linjaa. Sodan jälkeen suuri osa linjan sä. Kuva John Lagerstedt, Museoviraston rakennus- puolustusrakenteista kerättiin pois ja kaivantoja historian kuvakokoelma. täytettiin. Osa Salpalinjan rakenteista on kunnos- tettu museokohteiksi.

Salpalinjan puolustusrakennelmat ovat hylättyjä, joten ne luetaan muinaismuistolaissa määriteltyyn hylättyjen linnoitusten suojelun piiriin. Salpalinjan linnoitusrakennel- mien lukuisuus ja maantieteellinen laajuus on kuitenkin edellyttänyt käytännössä i tapauskohtaista harkintaa suojelussa. Salpalinja on kokonaisuudessaan määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY-alue), mikä on huomioitava alueen maankäytön suunnittelussa ja rakentamisessa.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 19 VALTA Puolustusrakennelmat

Talkoilla panssariesteet esiin maisemasta

Salpalinjan jäännökset ovat tärkeitä muisto- merkkejä itsenäisen Suomen historiasta ja ai- empien sukupolvien uhrauksista. Ilman hoitoa ne kuitenkin jäävät vähitellen kasvillisuuden peittoon. Sulkavan reservinupseerit ry järjesti Vilkaharjun panssariesteillä toukokuussa 2017 maisemanhoitotalkoot, joissa esteen ympä- ristöä raivattiin vesakosta ja risuista. Mukaan talkoisiin saatiin myös monia paikallisia yrittä- jiä. Paikalle pystytettiin muistokiveksi vanha panssariestekivi, joka oli aiemmin kuulunut Sal- palinjaan, mutta tienrakennustyön yhteydessä siirretty pois paikaltaan. Muistokivi varustettiin paikallisen sepän takomalla muistolaatalla. Elokuussa paikalla pidettiin maanpuolustus- juhla, jonka yhteydessä uusi muistomerkki paljastettiin liki parisataapäisen yleisön läsnä ollessa. Hyvin hoidettuna ja opaskyltillä va- rustettuna Salpalinjan panssariesteet ovat mielenkiintoinen vierailukohde niin matkaili- joille, paikallisille asukkaille kuin kotiseudun historiaan tutustuville koululaisillekin.

Kuvat Juhani Kosonen.

Salpalinjan estekiviä Sulkavan Vilkaharjulla. Kuva Soile Tirilä, Museoviraston rakennushistorian kuvakokoelma. VALTA Käräjäkivet KÄRÄJÄKIVET

Käräjäkivinä eli käräjäympyröinä tai tuomarinym- käytettiin käräjärahvaan koolle kutsumiseen. Myös pyröinä tunnetaan kivimuodostelmia, joissa on Puruvedellä tunnetaan Käräjäkallion nimellä puuton yleensä kaksitoista suurta kiveä kehässä ja lisäksi luoto Kiteen ja Savonlinnan rajalla. Perimätiedon keskellä saattaa olla vielä yksi laakea keskuskivi. mukaan luotoa olisi käytetty käräjäpaikkana savo- 1500-luvun kirjallisten lähteiden perusteella kärä- laisten ja karjalaisten välillä. Tiettävästi 1960-luvulla jäkiviksi nimettyjen kivimuodostelmien on tulkittu Käräjäkallion kivet vieritettiin veteen niin, että vain olleen vanhoja oikeudenkäynti- ja neuvottelupaik- keskuskivi jäi jäljelle. Kesällä 2002 kivet nostettiin koja. Käräjäpaikoiksi on tyypillisesti valittu avoimia talkoovoimin takaisin oletetuille paikoilleen. Ny- korkeita paikkoja metsän keskellä. Osa käräjäkivi- kyisin luodolla on nähtävissä kuuden ympäryskiven muodostelmista on todettu rautakautisiksi hauta- ja tuomarin pöytäkivenä tunnetun keskuskiven paikoiksi, jonka vuoksi on esitetty, että alun perin muodostelma. käräjäkivet olisi rakennettu hautamonumenteiksi ja vasta myöhemmin otettu käräjäistuntojen pitopai- koiksi. Vastaavia käräjäympyröitä on löydetty myös Ruotsin eteläosista, Saksasta ja Puolan rannikolta.

Suomessa varsinaisia käräjäkiviä tunnetaan Eurassa ja Kokemäellä. Monella muulla paikkakunnalla on kuitenkin kulkenut perimätietoa ja kansantaruja muinaisista käräjäpaikoista. Esimerkiksi Jyväskyläs- sä Leppäveden Ketvenensaaressa on Tuomarinki- viksi kutsuttu kivimuodostelma, joka muodostuu 12 kehäkivestä. Kivikehän keskellä on vielä yksi kivi, jota liikuteltaessa syntyy kauas kuuluva louskuttava ääni. Perimätiedon mukaan käräjät kokoontuivat kivillä ja keskuskiven liikuttamisesta kuuluvaa ääntä

Ympyrämuodostelmassa olevia kiviä Äänekosken Riikosmäellä on pidetty käräjäkivinä, mutta varmaa tietoa asiasta ei ole. Puruveden alueen vaikuttajia istunnossa Käräjäkalli- Kuva Riikka Mustonen, Lusto, Metsähallituksen met- on kivillä vuonna 2012. Kuva Pro Puruvesi ry. sätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Muinaiset käräjäpaikat, joihin liittyy käräjäkiviä tai vastaavia muodostelmia, ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja. Mikäli kohteen luonnetta todentavia löytöjä ei ole, on paikkaan suhtauduttava joko mahdollisena muinaisjäännöksenä tai, mikäli i kohteeseen liittyy vahvaa, verifioitavissa olevaa perimätietoa, muinaismuistolain mukaisena rauhoitettuna kultti- tai tarinapaikkana.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 21 VALTA Rajakivet RAJAKIVET

Rajalinjoina käytettiin pitkään, ainakin 1500-luvun Rajamerkit saatettiin hakata sopivalla paikalla ole- alkupuolelle asti, lähinnä selkeästi maastosta viin luonnonkiviin tai kallioon tai paikalle saatettiin erottuvia luonnonrajoja, kuten vesistöjä ja harjuja varta vasten kasata kiviröykkiö tai pystyttää kivi- sekä myöhemmin erityisesti maanteitä. Luon- paasi rajan merkiksi. Varhaisimmat Suomesta löy- nollisina rajapaikkoina toimivat myös yksittäiset detyt rajamerkit saattavat kuvastaa jopa varhaisia maisemasta erottuvat paikat, kuten myllyt, lähteet, rautakautisia hallintoalueita. Myöhemmiltä ajoilta suuret kivet, puut, kannot, saaret ja mäet. Rajojen rajankäynneistä on säilynyt myös suhteellisen pal- pysyvyyden varmistamiseksi ja rajalinjojen tark- jon kirjallista aineistoa, mikä helpottaa tulkintaa. kuusvaatimusten kasvaessa alettiin rajoja merkitä Rajojen määrittelyyn liittyi usein kiistoja, joista erityisillä kivihakkauksilla. Hakkaukset tehtiin koh- kirjattiin mainintoja maakirjoihin ja tuomiokirjeisiin. taan, jossa rajalinja kääntyi tai jossa useampi raja Savo oli pitkään rajaseutua, jossa valtakunnan raja kohtasi. Tärkeimpiä maastoon merkittyjä rajoja vaihtoi paikkaa sotien myötä. Siksi Savosta voi olivat valtakunnanrajat sekä maakuntien ja pitäjien löytää rajakiviä usean eri rauhan merkkeinä. rajat, mutta myös kylien rajoja saatettiin merkitä rajakivillä.

Rajakivi Enonkoskella. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

22 VALTA Rajakivet

hakattuja rajamerkkejä. Esimerkiksi vanhoja valta- kunnan rajaa osoittavia kiviä tiedetään 1800-luvulla hyödynnetyn myös isojaon rajamerkkeinä.

Ruotsin keskiaikaisissa maanlaeissa määrättiin, että kylän tai ulkopalstan rajaa merkitsevässä kiviröyk- kiössä piti olla yksi pystykivi keskellä ja neljä kiveä sen ympärillä. Peltojen rajamerkkeinä tuli olla kaksi kiveä tai paalu ja kivi sekä luu, joka asetettiin kiven alle oletettavasti maagisessa tarkoituksessa. Suo- ja vesialueilla rajamerkkeinä käytettiin seipäitä ja paaluja. Myös niittyjen rajat merkittiin seipäillä. Rajamerkkien asettamiseen liittyi pitkään erilaisia loitsuja ja ruokauhreja, sillä rajakivillä uskottiin ole- van maagisia, maanhaltijan niille antamia voimia. Rajakiveä pystytetään Savonrannassa vuonna 1953. 1700-luvun isovihan jäljiltä rajat olivat hyvin epä- Kuva Pekka Kyytinen, Museoviraston kansatieteen kuvakokoelma. määräisiä, sillä monet rajamerkkeinä toimineet merkkipuut ja -kivet olivat kadonneet. Epämää- Vanhat rajakivet tarjoavatkin tärkeää tietoa eri räisyys johti rajakiistoihin ja epäselvyyteen siitä, aikakausien rajankäynneistä. Paikallishistorian kuka sai viljellä missäkin. Kiistat ratkesivat vihdoin harrastajat Itä-Suomessa ovat etsineet maastosta 1800-luvun puolella toteutetun isojaon myötä. rajakiviä, joiden perusteella on voitu paikallistaa ai- Isojaossa jokainen maatila sai ympärysrajansa, nakin vuoden 1595 Täyssinän rauhan, vuoden 1721 jotka usein merkittiin maastoon kiviin ja kallioihin Uudenkaupungin rauhan sekä vuoden 1743 Turun hakatuilla rajamerkeillä. Rajakiveen merkittiin kir- rauhan rajalinjojen kulkua maastossa. Täyssinän ja jaimin, numeroin ja symbolein tila, jolle raja kuului Uudenkaupungin rauhan rajamerkkeihin hakattiin ja suunta, johon raja kulki. Usein rajakiviin hakattiin Ruotsin merkiksi kruunu ja Venäjän merkiksi risti. myös vuosiluku. Myöhemmin alettiin käyttää raja- Useat rajakivet ovat olleet hyvin pysyviä ja samoja merkkinä neliömäistä kiviladelmaa, jonka keskelle kiviä on käytetty merkkinä useista eri rajoista. Niin- asetettiin pystyyn rajan suuntaa osoittava viisarikivi, pä samasta rajakivestä saattaa löytää eri aikoina johon saatettiin hakata järjestysnumero.

Rajakivihakkauksia Joutsan Riuttalassa ja kivistä ladottu rajamerkki Kangasniemen Muuratvuorella. Kuvat Riikka Mustonen, Lusto, Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Ikivanhat kylien, pitäjien ja maakuntien rajamerkit sekä vanhojen valtakunnan ra- jojen pyykit ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja, vaikka ne olisivat edelleen voimassa olevalla rajalinjalla ja siinä mielessä edelleen käytössä. Kiinteistörajojen i pyykit eivät pääsääntöisesti kuulu muinaismuistolain piiriin.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 23 Liikkuminen

Välimatkapylväs Hirvensalmen Monikkalassa on todennäköisesti 1930-luvulta. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

LIIKENTEEN KIVET

pylväät olivat yleensä nelikulmaisen kiviarkun VÄLIMATKAPYLVÄÄT tukemia. Vuonna 1734 määrättiin välimatkapylväät Kivien asettaminen maanteiden varteen kuljetun asetettaviksi täysi-, puoli- ja neljännespeninkulman matkan merkiksi on vuosisatoja vanhaa perua. Vuo- välein. 1700-luvun lopulla määräyksiä tarkennettiin den 1649 kestikievarijärjestyksessä määrättiin, että niin, että täyden peninkulman kohdalla tuli aset- maanteiden varteen tuli perustaa kestikievareita taa pylväät molemmin puolin tietä. Ensimmäiset aina tietyn välimatkan päähän toisistaan palvele- kokonaan kiviset pylväät pystytettiin 1740- ja maan matkalaisia. Tämän lisäksi teille tuli asettaa 1750-lukujen vaihteessa Pohjanmaalle, mutta peninkulman välein välimatkapylväät, joista näki kivi vakiintui välimatkapylväiden pääasialliseksi matkan seuraavaan kestikievariin. Välimatkapylväät rakennusaineeksi vasta 1800-luvun lopulla. Kivipyl- merkittiin myös karttoihin helpottamaan matkante- väisiin saatettiin hakata erilaisia merkintöjä, kuten koa. Teiden mittaaminen ja matkan merkitseminen kruunu ja kuninkaan monogrammi, maaherran tai palveli myös vuonna 1638 Suomeen perustetun nimismiehen nimikirjaimet, vuosiluku sekä penin- postilaitoksen tarpeita, sillä postitalonpojille mak- kulmamäärä lähimpään kievariin tai kaupunkiin. settu palkkio määräytyi seuraavaan postitaloon kuljetun matkan pituuden mukaan. Vuonna 1827 tsaari Nikolai I määräsi suoritetta- vaksi uuden teiden mittauksen, jossa välimatka- 1600-luvulla välimatkapylväät tehtiin lähinnä puus- pylväiden mittausten alkupisteiksi vakiinnutettiin ta ja niihin maalattiin etäisyydet öljymaalilla. Puiset Pietari, Helsinki ja läänien pääkaupungit. Vaikka

24 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta LIIKKUMINEN Liikenteen kivet

Äänekoskella Koiviston museotie oli osa 1700-lu- vun lopun Kuopion-Vaasan tietä, joka oli Keski- Suomen ensimmäinen välimatkapylväillä merkitty tie. Vanhimmat puupylväät ovat hävinneet kauan sitten, mutta museotiellä on edelleen jäljellä neljä kivistä kilometripylvästä, joiden on arveltu olevan tien korjauksen ajalta 1930-luvulta. Malliltaan kol- me pylväistä edustavat kuitenkin 1800- ja 1900-lu- kujen taitteessa käytössä ollutta niin kutsuttua venäläistä mallia. Ne ovat noin 1,8 metriä korkeita ja niissä on kaksi hienohakattua taulua, jotka on maalattu valkoisiksi. Kivettyä harjutietä ja puinen välimatkapylväs Pun- kaharjulla 1880-luvulla. Kuva Gustaf Melander, Museoviraston kansatieteen kuvakokoelma. MANTTAALIKIVET Kunkin kunnan alueen yleisten teiden hoito kuului teiden rakentaminen ja kunnossapito kuuluivatkin manttaalikunnille, jonka muodostivat manttaaliin muutoin talonpoikien vastuulle, kustansi valtio vä- pannun maan omistajat ja haltijat. Manttaali limatkapylväiden pystytyksen. Kun peninkulmista oli Ruotsin valtakunnassa käytetty veroyksikkö, 1800-luvun lopulla siirryttiin metrijärjestelmään, joka muodostui maatilan koon mukaan ja jonka alettiin välimatkapylväitä kutsua peninkulmapyl- mukaan tilan verotus määräytyi. Sana manttaali väiden sijaan kilometripylväiksi. tulee ruotsin kielen mantal-sanasta, joka tarkoittaa mieslukua. Manttaalia käytettiin veroyksikkönä 1920-luvulla tienpitovelvollisuuden siirryttyä talon- Ruotsi-Suomessa 1800-luvulle asti. pojilta valtiolle suoritettiin jälleen teiden mittaus. Tämän mittauksen perusteella laadittiin uusi suun- nitelma teiden merkitsemiseen kilometripylväillä. Samalla laadittiin tyyppipiirustuksia erilaisia kilo- metripylväitä varten. Vilkasliikenteisimpien maan- teiden varsiin pystytettiin leveät, ylöspäin hieman kapenevat kivipylväät, joiden sileäksi hiotulle pinnalle maalattiin matkamäärät ja suuntanuolet ja niiden alle valtatien numero. Vähemmän vilkkai- den teiden varsiin pystytettiin yksinkertaisemmat, poikkileikkaukseltaan neliönmuotoiset kivipylväät. Ne asetettiin tiehen nähden kulmittain niin, että pylvään kahdelle kulmittaiselle sivulle maalatut etäisyydet näkyivät hyvin kummastakin sunnasta katsottaessa. Kaikkein hiljaisimpien teiden varsiin pystytettiin edullisemmat puiset välimatkapylväät. Näitä uusimpia pylväitä ja niiden maalauksia yl- läpidettiin 1980-luvun alkuun asti. Tämän jälkeen siirryttiin vilkkaampien teiden varsilla käyttämään etäisyystauluja, joiden myötä kilometripylväät jäivät tarpeettomiksi. Kiviset kilometripylväät määrättiin poistettavaksi. Kaikki tiemestarit eivät kuitenkaan tätä määräystä totelleet, vaan jättivät vanhat pylväät paikoilleen muistoksi menneistä ajoista. Teillä liikkujat voivat siis edelleen nähdä teiden varsilla useita 1900-luvun alun kilometri- Manttaalikivi Nyynäsen talonpoikien vastuulla olleen pylväitä. tieosuuden merkkinä Suuren Savontien varrella Hei- nolassa. Kuva Eeva Meriläinen.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 25 LIIKKUMINEN Liikenteen kivet

Vaatimus teiden kunnon parantamisesta juon- taa juurensa kenraalikuvernööri Pietari Brahen aikaan 1600-luvulle. Vuonna 1638 Brahe perusti postilaitoksen Ruotsin valtakunnan osana olevaan Suomeen. Samoihin aikoihin matkalaisten määrä teillä lisääntyi, mikä osaltaan lisäsi painetta pa- rantaa teiden kuntoa. Ruotsalaiset viranomaiset määräsivät tiestön kunnossapidon tienvarren talonpoikien rasitteeksi ja tätä varten määrättiin käyttöön manttaalikivet osoittamaan kunkin talon- pojan hoidettavana olevaa tieosuutta.

Manttaalipyykiksi asetettiin rasiterajan kohdalle tien reunaan yleensä noin 30–70 cm korkea kivi niin, että se näkyi hyvin tiellä kulkijoille. Kiveen Porrassalmen museotien varrella Mikkelissä on säi- saatettiin hakata esimerkiksi kylän nimi ja tilan lynyt manttaalikivi osoittamassa eri tilojen hoidossa olevan tieosuuden rajaa. Kuva Olavi Pakarisen rekisterinumero, tilan silloisen omistajan nimikir- kotiarkisto. jaimet tai tienhoito-osuuden pituus. Manttaalikivet symboloivat aikoinaan ylimääräistä viranomaisten tovelvollisuudestaan vasta vuonna 1921, jolloin asettamaa rasitetta talonpojille eivätkä siksi olleet yleisten teiden rakentaminen ja kunnossapito kovin pidettyjä. Talonpojat vapautuivat tienhoi- siirtyivät valtion hoidettavaksi.

Kivet kertovat tarinaa

Manttaalikivet aiheuttivat paljon hikistä tienhoitotyötä talonpo- jille. Savonrannan Hankavaarantien varrella ollut manttaalikivi sai aikanaan ”ansionsa mukaan”, kun isäntä vei sen kiuaskiveksi savusaunaansa, jolloin hikoilemista aiheuttanut kivi pääsi itse hikoilemisen makuun. Tilan numerolla ja tilallisen nimikirjaimilla varustettu manttaalikivi löytyi, kun savusauna purettiin.

Tämän ja monta muuta kivihakkauksiin liittyvää tarinaa on kerännyt muistiin kerimäkeläinen historianharrastaja Sulo Strömberg. Jää- tyään eläkkeelle tielaitoksen työnjohtajan tehtävästä Strömberg omistautui kivihakkauksien etsimiseen maastosta ja niihin liittyvän historiatiedon tallentamiseen mm. haastattelemalla paikallista vanhempaa väkeä. Vuosien tiedonkeruun tuloksia tallennettu mm. Kiveen hakattu historia -teokseen.

1800-luvun alkua vanhempiin ja jo käytöstä poistuneisiin maanteihin liittyvät kivi- rakenteet ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja. Nuoremmat ja yhä käytössä olevien teiden varsilla olevat manttaalikivet ja kilometripylväät eivät kuulu muinais- i muistolain piiriin, mutta niiden säilyttämien on suotavaa kulttuurihistoriallisista ja tiemaisemaa rikastuttavista syistä. Ensisijaisesti kivet pyritään säilyttämään alku- peräisillä paikoillaan, mutta pakottavista syistä esimerkiksi tien leventämisen yhtey- dessä voidaan kivi siirtää kauemmas, kuitenkin mahdollisimman lähelle alkuperäistä paikkaansa. Mikäli kivi on jossakin vaiheessa kaatunut, on sen pystyyn nostaminen ja puhdistaminen sammalesta suotava toimenpide.

26 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta LIIKKUMINEN Kivisillat KIVISILLAT

Siltojen rakentaminen ja ylläpito olivat vuosisa- 1800-luvulla kivenkäsittelytekniikka kehittyi ja sen tojen ajan lain mukaan tienvarren talonpoikien myötä myös siltojen ulkonäkö parani. Säännölli- vastuulla. Teiden ja siltojen rakentamista varten seen muotoon työstetyistä kivistä saatiin raken- talonpojilta kerättiin tie- ja siltaveroa, joiden ke- nettua erilaisia symmetrisiä holvimuotoja. Kivisillat räämisestä huolehtimaan nimettiin 1600-luvulla eri- saatettiin viimeistellä tyylikkäillä kivipylväillä ja tyiset siltavoudit. Varhaisimmat sillat rakennettiin rautakaiteilla. Varsinkin isompien holvisiltojen puusta, mutta vähitellen siltojen tukirakenteissa, rakentamista varten tarvittiin erityistä kiviholvi- silta-arkuissa, alettiin käyttää kiveä, sillä vesi ja tekniikan tuntemusta, piirustuksia ja kokeneita jää vaurioittivat täyspuisia siltoja nopeasti. Ensim- kivityömiehiä. Ammattitaitoiset kivimiehet olivat mäiset täyskiviset holvisillat rakennettiin Suomeen arvostettua väkeä ja kivenkäsittelyn taitajille mak- 1700-luvun lopulla. Ne olivat erikokoisista muok- settiin hyvää palkkaa. kaamattomista kivistä kylmämuuraamalla raken- nettuja ympyräholvisiltoja. Kiventyöstötekniikka ei ollut vielä kovin kehittynyttä, joten varhaisimmat Siikakosken kiviholvisilta Sulkavalla on kivisillat olivat varsin karkeatekoisia. Etelä-Savon vanhin yhä käytössä oleva kivisilta. Kuva Olavi Pakarisen kotiarkisto. LIIKKUMINEN Kivisillat

1800-luvun loppupuolella kivisiltojen rakentaminen yleistyi eri puolilla Suomea. Vanhat puusillat py- rittiin korvaamaan kivisillä, sillä puusillan kestoikä oli vain noin 30 vuotta. Jatkuva siltojen ylläpito oli raskas rasite lähiseudun talonpojille ja kulutti pal- jon puuvarantoja, joiden riittävyydestä valtiovalta oli huolissaan. Kiven käytön edistämiseksi valtio- valta alkoi tarjota maksutonta asiantuntija-apua kivisiltojen rakentamiseen. Myös kalkkiruukkien kehittyminen vauhditti osaltaan kivisiltojen yleis- tymistä. Kalkkiruukeista saatu luja sementtilaasti helpotti huomattavasti muurausta ja vähensi tarvetta työstää kiviä. Kontusenjoen kivisilta. Kuva Eeva Meriläinen.

1800-luvun loppupuolella teollisuuden kehittyessä 1880-luvulla. Ensimmäinen kivisilta Etelä-Savoon teiden ja siltojen käyttö lisääntyi huomattavasti ja rakennettiin kuitenkin jo vuonna 1830. Tämä Juvan niillä ajettiin yhä raskaampia kuljetuksia, mikä vaati Rapioon rakennettu silta oli osa Hämeenlinnasta myös kantavampia siltoja. Vuodesta 1883 asti myös Olavinlinnaan kulkenutta Suurta Savontietä, mutta teollisuuslaitokset määrättiin osallistumaan yleis- nyttemmin silta on jo purettu. Vanhin säilynyt ja ten teiden hoitoon, minkä arvellaan entisestään in- edelleen käytössä oleva kivisilta Etelä-Savossa on nostaneen kivisten siltojen rakentamiseen. Suurin Sulkavan Siikakoskelle 1860-luvun alussa rakennet- osa Etelä-Savon kivisilloista onkin rakennettu juuri tu kaksiaukkoinen kiviholvisilta.

Heinolanjoen kivisilta vanhalla Mikkeli–Pieksämäki-maantiellä Saksalanharjulla. Sillan kivitolpat ovat 1900-luvun alusta, mutta betoniholvi on valettu myöhemmin. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. Enonkosken 1900-luvun alussa rakennettu kiviholvisilta on esimerkki hyvin kehittyneestä kylmämuuraustekniikasta. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

Kivisillat ovat olleet ai- joiden rakenne jäljitteli perinteisten puusiltojen ra- kanaan paikkakunnan kennetta. Kiven pienen vetolujuuden vuoksi siitä ei ylpeyden aihe ja voivat kuitenkaan voitu rakentaa kovin pitkäjänteisiä palk- olla sitä yhä edelleen. Kaunis kiviholvisilta on kisiltoja. Varhaiset talonpoikien itsenäisesti raken- nostettu Sulkavalla vaa- tamat sillat olivat usein melko heikkorakenteisia kunan aiheeksi. ja jopa liikenteelle vaarallisia. Kylmämuuraamalla rakennettujen siltojen kivet saattoivat ajan myös liikkua tai jopa pudota pois paikoiltaan kiilakivien irrottua. Lisäksi talonpoikien rakentamista silloista puuttuivat usein perustukset, mikä oleellisesti Kivisillat yleistyivät nopeasti. Vuonna 1885 kaikista heikensi niiden kestävyyttä. Siltojen huono kunto Suomen silloista 18 % eli 1 145 oli tehty kivestä. ja siitä aiheutuva hengenvaara nostettiinkin usein Vuonna 1915 kivisiltoja oli jo 3800 eli noin 40 % esiin käräjillä. kaikista maamme tuon ajan silloista. Rautateille sillat rakennettiin yleensä raudasta. Ennen ensim- Vuoden 1918 valtiopäivillä säädetty ja vuonna 1921 mäistä maailmansotaa koko Suomen rautateillä oli voimaan astunut uusi tielaki siirsi teiden ja siltojen vain kaksi isompaa kivisiltaa ja muutamia pieniä ylläpidon talonpojilta valtion hoidettaviksi ja silto- graniitista rakennettuja holvisiltoja eli kulvertteja. jen suunnittelusta alkoivat vastata valtion insinöörit Suomen suurin kivinen rautatiesilta on 1800-luvun ja rakennusmestarit. Kivisiltojen suunnittelun mal- lopussa rakennettu Koskensaaren kivisilta Kintauk- liksi vakiintui hakatuista tasakokoisista kiviharkoista sen kylässä Petäjävedellä. Sodan aikaan raudan muurattu kivisilta. Viimeinen tämän mallin mukai- saannin hankaloiduttua myös rautatiesiltoja tehtiin nen kivisilta valmistui vuonna 1937 Hirvensalmen useammin kivestä. Lammistoon. Into kivisiltojen rakentamiseen oli alkanut hiipua nopeasti jo 1920-luvulla, jolloin 1800–1900-lukujen vaihteessa talonpojat raken- edullisemmat betoni- ja teräsbetonirakenteet sivat omatoimisesti yksinkertaisia kivipalkkisiltoja, alkoivat syrjäyttää kivirakentamista. 1920-luvun

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 29 LIIKKUMINEN Kivisillat

lopussa kiviholvin hinta oli jo kaksinkertainen osoittautuneet hyvin kestäviksi. Kivisillat eivät kärsi vastaavaan betoniholviin verrattuna. Kivisiltoja ympäristöolosuhteista, joten niiden ylläpitokustan- rakennettiin lähinnä hätäaputöinä paikoissa, joissa nukset ovat olleet edullisia. Kivisiltojen vauriot ovat sopivaa kivimateriaalia oli hyvin saatavissa. Useim- yleensä aiheutuneet perustusten pettämisestä. miten kiveä käytettiin kuitenkin enää vain siltojen maatukien rakentamisessa. 1950-luvulla kivisiltojen rakentaminen loppui kokonaan. 1800-luvun alkua vanhempiin ja jo käytöstä poistuneisiin maanteihin Yleisin silloissa käytetty kivilaji on ollut paikallinen liittyvät sillat ja siltojen jäännök- graniitti, jonka väritys vaihtelee eri puolilla maata. i set ovat muinaismuistolain nojalla Tästä syystä kivisiltojen värisävy on Kaakkois- ja rauhoitettuja. Yhä käytössä olevat vanhat kivisillat eivät kuulu mui- Lounais-Suomessa yleisimmin punainen tai rus- naismuistolain suojelun piiriin, kea ja muualla harmaa. Suomalainen graniitti mutta niitä voidaan suojella kaa- sopii rakenteeltaan hyvin siltoihin, sillä se kestää voituksen keinoin, museosiltoina hyvin kuormitusta, kulutusta ja ympäristörasitusta. tai rakennussuojelulailla. Ammattimaisesti tehdyt kivisiltarakenteet ovat LIIKKUMINEN Kivisillat

MUSEOSILLAT Sekä Keski-Suomessa että Etelä-Savossa on kaksi museosiltaa. Lohkokivistä muurattu kaksi- Sillat ovat tiemaisemamme näkyvimpiä piirteitä ja aukkoinen Heinäjoen holvisilta Pihtiputaalla on vanhoilla silloilla on sekä maisemallista että kult- rakennettu vuosina 1923–1924. Heinäjoen silta tuurihistoriallista arvoa. Tiehallinto on nimennyt jo tunnetaan myös Puttaan siltana. Ratkaisevana 1980-luvulta alkaen eri puolilta Suomea vanhoja tekijänä sillan rakentamiseen oli vuoden 1918 tie- siltoja museosilloiksi, joita vaalitaan erityisesti nii- laki, jonka mukaan sillat oli kunnostettava ennen den kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi. Museoin- kuin ne siirtyivät valtion ylläpidettäviksi. Heinäjoen nin yhteydessä siltoja on kunnostettu ja entisöity silta on erittäin hyvin tehty ja siksi erinomainen alkuperäiseen asuunsa. Vanhin museosiltamme on esimerkki kivisillan rakennustaidosta. Silta sijaitsee 1760-luvulta ja uusin on rakennettu vuonna 1966. kauniissa jokimaisemassa ja on osa valtakunnallis- Näin museosillat kuvastavat maamme liikenne- etsi merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä verkon ja sillanrakennustaidon kehitystä kolmen (RKY-aluetta). Toinen Keski-Suomen museosilloista vuosisadan ajalta. Kaiken kaikkiaan Suomessa on on Viherin silta Joutsassa. Tämä osin kivi- ja osin 33 museosiltaa, joista 14 on kivisiltoja. Kivisilloista puurakenteinen silta on rakennettu alun perin yksi on palkkisilta ja loput holvisiltoja. 1800-luvun lopulla. Nykyisin silta ei ole enää yleisen liikenteen käytössä.

Enonkosken kiviholvisilta on rakennettu vuosina 1903–1904, mutta se muistuttaa rakenteeltaan 1700-luvun siltoja, sillä silta on rakennettu kylmä- muuraustekniikalla liuskeisista kivistä. Nykyisin silta toimii kevyen liikenteen väylänä. Silta on osa valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi määriteltyä Enonkosken kirkonkylän aluetta. Toi- nen Etelä-Savon museosilloista on Virransalmen teräksinen ristikkosilta Mäntyharjulla.

Elämän ikimuistoisin päivä

Sillat ovat hyvin kauniita maisemaelement- tejä ja niihin liittyy vahvaa symboliikkaa. Sil- ta johdattaa rannalta toiselle, symbolisesti yhdestä elämänvaiheesta toiseen. Kun silta on vielä rakennettu kivestä, ikuisuuden symbolista, sopii se täydellisesti myös vihkipaikaksi. 10.8.2013 Viherin vanhalla museosillalla koettiin ikimuistoinen hetki, kun nuoripari Komppa sanoi toisilleen tahdon. Ulkoilmassa viihtyvä pari valitsi vihkipaikakseen museosillan, sillä se tarjosi idylliset ja kauniit puitteet vihkiseremoni- alle. Myös papin kerrotaan herkistyneen näin erityisellä paikalla järjestetystä sere- moniasta.

Viherin museosilta Joutsassa. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen

Kymmenen tarinaa kivestä -kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 31 LIIKKUMINEN Kivikummelit KIVIKUMMELIT

Järvi-Suomessa sisävesireitit ovat pitkään olleet Kummeleita on rakennettu ainakin Suomessa, maareittejä tärkeämpiä kulkuväyliä. Väylien varrelle Ruotsissa ja Norjassa. Helsingin perustamisen aikojen saatossa pystytetyt erilaiset merimerkit yhteydessä 1550-luvulla kuningas Kustaa Vaasa muistuttavat vesireittien pitkästä historiasta. Me- kehotti merkitsemään kaupunkiin johtavan meri- rimerkkeinä toimineet kivilatomukset mainitaan väylän kummeleilla. Vielä vanhempia kummeleita jo viikinkien saagoissa ja keskiaikaisissa lähteissä, tiedetään olleen Utön ja Turun välisellä meriväy- joten niiden on arveltu juontavan juurensa jo lällä. Merimerkit on tyypillisesti sijoitettu mahdolli- esihistorialliselle ajalle. Vanhimpia merenkulun simman näkyvälle paikalle, jolloin ne muodostavat kivirakennelmia ovat kummelit, jotka toimivat tärkeitä kiintopisteitä maisemassa. päivämerenkulussa sekä väylän kulkua osoittavina tunnisteina että kari- ja linjamerkkeinä. Vanhimmat, niin kutsutut röykkiökummelit, ovat luonnonkivistä kasattuja loivaseinäisiä kiviröyk- kiöitä, joista suurimmat saattavat muistuttaa ulkonäöltään erehdyttävästi hautaraunioita. Röykkiökummeleihin liittyvän perinteen mukaan niihin on ollut tapana lisätä kivi tai useampi lä- hellä liikuttaessa. Tästä syystä röykkiökummelit ovatkin voineet vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa kasvaa huomattavan suuriksi. Nuoremmat kummelit taas ovat tyypillisesti noin 1,5–2,5 metriä korkeita lieriön tai katkaistun kartion muotoisia jyrkkäseinäisiä ja huolellisesti valmistettuja kivila- tomuksia. Niiden alaosa on rakennettu lohkotuista kivistä kylmämuuraamalla. Ladotun osan sisällä ja päällä on luonnonkivistä ja kiilakivistä vapaammin muodostettu rakenne. Suurimmat lohko- ja kiilaki- vistä rakennetut tornikummelit saattoivat olla lähes kymmenmetrisiä.

Käytännölliset ja kestävät kivikummelit säilyttivät asemansa väylänkulkua osoittavina perusmerkkei- nä varsin pitkään. Niitä rakennettiin erityisesti 1700- ja 1800-luvuilla kaikkialle Suomeen, niin rannikolle kuin sisävesillekin. Tummaa metsä- tai kalliotaustaa vasten näkyvät kummelit kalkittiin usein valkoisiksi, jotta ne erottuisivat maisemasta paremmin. Mo- nesta vanhasta kummelista valkoinen maalaus on jo kulunut pois. Kummeleiden näkyvyyttä on voitu parantaa myös korkeilla keskussaloilla tai muilla huippumerkeillä. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa alettiin rakentaa kummeleita myös poratuista harkkokivistä laastia apuna käyttäen. Lujemman rakenteensa vuoksi niihin voitiin liittää entistä raskaampia huippumerkkejä.

Kunnostettu kivikummeli huippumerkkeineen Puulan Orassalossa. Kuva Jorma Manninen. Savonlinnan Kyrönsalmen loistossa on valkomustaksi maalattu kiviperusta. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

Saimaalle rakennettiin 1850-luvulla liki 300 kumme- loistoja. Varhaisimmat loistot muistuttivat raken- lia, jolloin saatiin merkittyä kaikki tärkeimmät väylät. teeltaan kivikummeleita, joiden päällä olevan salon Samaan aikaan alettiin valmistaa merikarttoja, poikkipuuhun loistonhoitaja ripusti yöksi punaista johon väylät ja väylämerkit merkittiin. Esimerkiksi valoa näyttävän lyhdyn. Kivikummeliloistojen vuonna 1858 julkaistun väyläselityksen mukaan rakentamisesta luovuttiin melko nopeasti 1900-lu- Savonlinnasta Lauritsalaan johtavalla reitillä oli vun alussa, kun käyttöön otettiin automaattisesti merkkinä yhteensä 63 kummelia. Väyläselityksen toimivat betonirakenteiset johtoloistot. yhteyteen oli liitetty myös havainnekuvat lukui- sista erilaisista kivi- ja puurakenteisista kumme- Kivikummeleiden ja valomajakoiden kehityskaa- leista, mikä kertoo Saimaalla käytetyn monia ren väliin kuuluvat pookit eli tunnusmajakat. Ne hyvin erityyppisiä kummelirakennelmia. Myös ovat puusta tai kivestä rakennettuja torneja, jotka Puulan ja Päijänteen sisävesireiteille rakennettiin toimivat kaupunkiväylän alkua ja luotsiaseman 1800-luvulla kummelijärjestelmä, jossa jokaisessa paikkaa osoittavina merimerkkeinä. Pookit olivat kummelissa oli erilainen, merikarttaan merkitty korkeita, usein yli 20 metrisiä. Niiden ylätasanteelle huippumerkki. Päijänteen sisävesireitti on yhä yksi saatettiin tarpeen vaatiessa sytyttää tuli. Pookien Suomen edustavimpia historiallisia väyläosuuksia, pystyttäminen aloitettiin kaupunkiporvarien aloit- jonka varrella on säilynyt kummeleita 1800-luvun teesta 1600-luvun puolivälissä, kun rahtiliikenne lopulta ja 1900-luvun alusta. kaupunkeihin lisääntyi. Suomen vanhin säilynyt pooki on vuonna 1756 valmistunut Lyökin kivipooki Linjaliikenne Saimaan satamien ja Itämeren Uudenkaupungin edustalla. Valomajakat syrjäyt- kaupunkien välillä kehittyi nopeasti erityisesti tivät vähitellen pookit 1800-luvun jälkipuoliskolla 1870-luvun lopulla. Tällöin kasvoi tarve pidentää ja suurin osa vanhoista pookeista on sittemmin purjehduskautta turvallisesti aina syyspimeille ja kadonnut. jäiden tuloon asti. Tätä varten alettiin rakentaa pimeän aikaan lyhdyillä valaistavia merimerkkejä,

Kymmenen tarinaa kivestä -kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 33 Perinteinen kivikummeli ja uusi linjataulu vieri vieressä Savonlinnan Kyrönsalmessa. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

nen munuaisenmuotoinen kivi, johon vitsa saatiin pitävästi sidottua. Reimareihin saattoi liittyä myös lähirannoille pystytettyjä kivimerkkejä, joiden avul- la luotsit löysivät reimarin paikan ja saivat keväällä jäiden sulettua laskettua syksyllä talteen kerätyt reimarit paikoilleen.

Merenkulun kivirakennelmiin kuuluvat myös kaaso- jen kivialustat. Kaasat ovat riu’uista koottuja kekoja, jotka saatettiin merkinantotarkoituksessa sytyttää, jolloin niistä muodostui tulitiedotusjärjestelmä. Vartiokaasoja tiedetään Suomessa rakennetun ainakin keskiajalta lähtien ja viimeisen kerran niitä tiedetään varmuudella poltetun vielä 1700-luvun lopussa. Myöhemmin kaasoja käytettiin pelkästään merimerkkeinä eikä niitä enää sytytetty. Ilman- kierron parantamiseksi kaasa kasattiin kivialustan päälle. Kaasoihin kuuluvat riukurakenteet olivat Naisia kummelin juurella Päijänteen Korpilahdella hyvin kevyitä ja nykyisin ne ovat täysin kadonneet. kuvattuna vuonna 1936. Kuva Aarne Pietinen, Vanhoja merenkulun kivirakennelmia on jäljellä Museoviraston historian kuvakokoelma. enää vain vähän, sillä väylien siirryttyä osa meri- merkeistä on hylätty tarpeettomina. Kriisiaikoina Myös vedessä seisoviin, karista varoittaviin me- turvallisen väylän osoittavia merimerkkejä myös rimerkkeihin eli reimareihin tai viittoihin liittyy tuhottiin tarkoituksellisesti sekä omien että vihollis- kivirakenteita. Perinteinen reimari oli tyypillisesti ten toimesta. Tämän vuoksi 1800-luvun puoltaväliä ankkurikiven varaan pystytetty seiväs, jonka pää- vanhempia merimerkkejä ei ole juurikaan säilynyt. hän kiinnitettiin havunoksia, jotta merkki erottuisi. Osa vanhoista kivikummeleista palvelee edel- Reimaripuu sidottiin ankkurikiveen vitsaksella. leen väylämerkkeinä, mutta monia historiallisia Ankkurikiveksi sopi parhaiten noin 150 kilon painoi- kivikummeleita on myös korvattu betonisilla kai-

34 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta LIIKKUMINEN Kivikummelit vonrengaskummeleilla ja moderneilla linjatauluilla. hautarauniota. Historiallisten merimerkkien sijain- Toisaalta Liikennevirasto on myös pyrkinyt kartoit- teja voi yrittää jäljittää historiallisista merimerkki- tamaan vanhoja kummeleita ja muita sisävesien luetteloista, joita julkaistiin 1800-luvun lopussa ja liikenteenohjausrakenteita. Esimerkiksi Päijänteen 1900-luvun alussa. vanhat kivikummelit pyritään säilyttämään osana Päijänteen identiteettiä ja henkeä, vaikka niillä ei olisikaan enää merkitystä merenkulun kannalta. Vanhimmat ja jo käytöstä pois- tuneet kummelit ja pookit sekä niiden jäännökset ja vanhojen Käytännössä monien vanhimpien merimerkkien i reimareiden tukikivikot ovat jäännökset ovat nykyisin melko epämääräisiä muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja. Yhä käytössä olevat merimerkit eivät kuulu kivikasoja, jotka saattaa helposti sekoittaa saman- muinaismuistolain suojelun piiriin. Kivira- tyyppisillä paikoilla sijainneisiin pronssikautisiin kennelma voidaan osoittaa vanhaksi meri- hautaröykkiöihin. Toisaalta niillä saattaa olla myös merkiksi esimerkiksi vanhan merikartan tai merimerkkiluettelon perusteella. yhteinen kehityshistoria, sillä nimityksellä kummeli tarkoitettiin aiemmin myös kivestä rakennettua

Puulan kummelit entisajan loistoonsa

1990-luvulla kangasniemeläinen sisävesiluotsi Jorma Manninen löysi Puulan vanhan merikartan vuodelta 1895. Karttaan oli piirretty jokainen väylän varren kummeli huip- pumerkkeineen. Manninen oli elänyt ikänsä Puulaveden äärellä ja suhtautui kunnioit- tavasti menneiden sukupolvien työhön järvellä. Hän päätti palauttaa Puulan kummelit loistoonsa. Väylänhoitotyönsä ohessa, yhdessä apulaisensa Arto Puttosen kanssa, Manninen korjasi kaikki Puulan historialliset kummelit alkuperäisen mallin mukaisiksi erilaisine huippumerkkeineen. Puulalla on kaikkiaan 64 erilaista kummelia, joista his- torialliseen karttaan oli merkitty 37. Kummeleiden kunnostusprojekti kesti kaikkiaan kymmenen vuotta. Jorma Manninen on palkittu teostaan Kangasniemen kulttuuripal- kinnolla vuonna 2001.

Kuva Jorma Manninen.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 35 LIIKKUMINEN Kivikanavat KIVIKANAVAT

Suomen sisävedet, Saimaa erityisesti, muo- luovuttiin ja lähinnä vain joitakin koskenperkaus- dostavat useita pitkiä vesireittejä, jotka liittyvät suunnitelmia toteutettiin. Vanhimpia kanavia salmien ja koskien kautta toisiinsa. Kulkeminen Savon seudulla ovat oletettavasti talonpoikien ja tavaroiden kuljetus järviä ja jokia pitkin oli pit- omatoimisesti 1750-luvulla kaivamat Raikuun, kään nopeampaa ja helpompaa kuin maateitse. Pistalan ja Nurmitaipaleen kanavat Kerimäellä. Matkantekoa vesiteitse hidastivat kuitenkin usein Näitä luonnonkivillä reunustettuja kanavia perattiin vaikeakulkuset kapeat jokiuomat, kosket, kivikot, uudelleen valtiovallan tuella vuosina 1858–1859, matalikot ja kannakset, joiden yli vene piti vetää tai jotta ne sopivat myös uittoväyliksi. kantaa. Taival- tai taipale-sanoja esiintyy edelleen paljon järvialueiden paikannimistössä kuvaamassa Varsinaisesti sisävesikanavien rakennus pääsi paikkoja, joissa vesireitti katkeaa maakannaksella. vauhtiin autonomian ajalla. Ensimmäiset sulku- Kun alusten koko kasvoi niin, ettei niitä voitu ko- kanavat olivat yksityisten ruukkien rakennuttamia vin helposti liikuttaa kuivalla maalla lyhyttäkään ja ajoittuvat 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun matkaa, tuli tarve rakentaa keinotekoisia kanavia alkupuolelle. Eniten kanavia on Suomessa raken- kannasten läpi ja koskien ohi. Valtiovalta laati nettu Saimaan vesistöalueelle. Valtaosa säilyneistä 1700-luvulla runsaasti suunnitelmia Saimaan ve- historiallisista kanavista on rakennettu 1800-luvun siliikenteen sujuvoittamiseksi erilaisilla kanavilla, lopulla tai 1900-luvun alussa, jolloin sisävesiliiken- mutta kalliista ja teknisesti vaikeista hankkeista ne eli kukoistuskauttaan. Kanavat ympäristöineen

Kanavan kivirakenteita Heinäveden reitillä. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. LIIKKUMINEN Kivikanavat

tajia varten kanavien varrella oli aikanaan lukuisia rakennuksia, joiden kivijalkoja on vielä nähtävissä kasvillisuuden alla.

Suvorovin kanaviin kuuluu neljä avokanavaa. Kutve- leen kanava Ruokolahden ja Taipalsaaren rajalla on noin 130 metrin pituinen. Kanavan alkuperäiset ra- kenteet tuhoutuivat kokonaan viimeistään vuonna 1978, kun väylä kunnostettiin tukkien nippu-uittoa varten. Telataipaleen kanava Sulkavalla on noin 200 metrin mittainen. Kanavan itäosa on säilynyt Kukonharjun kanavan rauhallista tunnelmaa Ruoko- lähes alkuperäisessä asussaan, mutta kanavan lahdella kuvattuna 1980-luvun lopussa. reunalla kasvavien suurten koivujen juuristo on Kuva Arto Hämäläinen, Lappeenrannan museo. vaurioittanut alkuperäisiä kivirakenteita. Kanavan pohjoisreunan kivetys purettiin 1940-luvulla Sal- palinjan rakentamisen yhteydessä. Ruokolahdella olivat aikanaan tärkeitä matkailukohteita, joiden sijaitsevan Käyhkään kanavan pituus on noin 260 viihtyisyyteen kiinnitettiin erityistä huomiota. Kana- metriä. Kanavan kiviset reunapenkereet ovat osit- vat ympäröitiin hyvin hoidetuilla puistoilla, joita ka- tain luhistuneet, koska kiviä on mahdollisesti otettu navaa pitkin matkustavat ihmiset saattoivat ihailla. muihin tarkoituksiin. Kanavia rakennettiin useimmiten raaka-aineiden ja kauppatavaroiden kuljetuksen vuoksi, mutta joskus Parhaiten historiallisessa asussaan on säilynyt myös sotilaallisiin tarkoituksiin. kanavista pisin, noin 800 metrin pituinen Kukon- harjun kanava Ruokolahden ja Puumalan rajalla. SUVOROVIN KANAVAT Kukonharjun kanavan rakentamisessa on käytetty sekä pyöreitä luonnonkiviä että paikalla louhittuja Ensimmäinen Saimaalla toteutunut laaja kanava- kiviä. Kanava louhittiin osin kallion läpi, mistä ker- hanke oli niin kutsuttujen Suvorovin sotakanavien tovat paksun poran jättämät jäljet kivissä. Louhitut rakentamien 1790-luvulla. Venäläinen kenraali kivet käytettiin kanavan seinämiin, hirsiarkkujen Aleksandr Suvorov halusi avata uuden vesireitin täytteeksi sekä pitkän kannaksen rakentamiseen. Lappeenrannan ja Olavinlinnan linnoitusten vä- Pitkä kannas rakennettiin todennäköisesti siksi, lillä, jotka toimivat venäläisen Saimaan laivaston että alukset saatiin vedettyä syvemmille vesille päätukikohtina. Linnoitusten välisen luonnollisen pois lahden pohjukasta. Nykyisin Kukonharjun vesireitin mahdollistava Puumalan salmi oli Turun kanavalla on muinaisjäännöspolku, jonka varrella rauhassa jäänyt Ruotsin puolelle, joten venäläinen kerrotaan kanavan rakentamisen vaiheista. laivasto tarvitsi uuden vesireitin hieman idemmäksi. Kanavahankkeella oli tarkoitus turvata linnoitusten Suomen Venäjään liittämisen jälkeen Suvorovin välinen huoltoliikenne ja helpottaa rajan valvontaa. kanavien sotilaallinen merkitys väheni, mutta Saimaan laivastoa pidettiin tuohon aikaan tärkeäs- niiden merkitys paikallisten ihmisten liikenne- ja sä roolissa osana pääkaupunki Pietarin puolustusta. kauppaväylänä säilyi. Kanavia ei oltu kunnostettu Rakentamisvaiheessa kanavien rantoja korotettiin kahteensataan vuoteen, kunnes Museovirasto noin 60–90 cm verran ja reunatasanteet kivettiin. vuonna 2002 aloitti Suvorovin kanavien restau- Avokanavien reunat ladottiin kivistä ilman laastia rointihankkeen. Restauroinnin yhteydessä osittain ja saumat tiivistettiin sammaleella. Lopuksi kanavat vaurioitunut Telataipaleen kanava rekonstruoitiin päällystettiin kaksinkertaisella ponttipaaluseinällä. uudelleen ja Kukonharjun kanava restauroitiin Kanavien päissä aallonmurtajina ja virranohjai- alkuperäiseen asuunsa. Hankkeen yhteydessä mina toimivat salvotut, kivillä täytetyt hirsiarkut. kerättiin historiatietoa kanavista ja kanavien yhte- Kanavilla liikkuneet isommat alukset kuljetettiin yteen pystytettiin opastauluja. Nykyisin Suvorovin kanavien läpi kanavan penkalta käsin vetäen. Su- kanavat ovat mielenkiintoisia kulttuurimatkailukoh- vorovin kanavien rakennusvaiheessa alueella on teita, jotka kuuluvat valtakunnallisetsi merkittäviin arvioitu asuneen jopa tuhatkunta ihmistä. Raken- rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 37 Varkaantaipaleen kanavaa reunustavat jylhät kalliot, joiden väliin kanava on louhittu. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

VUOLTEEN, VARKAANTAIPALEEN JA sorasta. Varkaantaipaleen ja Kirkkotaipaleen kana- KIRKKOTAIPALEEN KANAVAT vien aukaisun myötä Vuolteen kanava jäi lähinnä paikallisten asukkaiden käyttöön. Vuonna 1988 Vuolteen kanava perattiin vuonna 1836 Ristiinan, Vuolteen kanavalle merkittiin väylä huviveneille. Puumalan ja Anttolan rajalle yhdistämään Louhi- Nykyisin Varkaantaipaleen ja Kirkkotaipaleen vesi ja Yövesi. Kanava oli melko matala ja vain 6–7 kanavat kuuluvat valtakunnallisesti arvokkaaseen metriä leveä, joten kovin suuret alukset eivät pääs- Ristiinan reitin kulttuurimaisemaan. seet liikkumaan sitä pitkin. 1870-luvulla ryhdyttiin valmistelemaan Louhiveden ja Yöveden välisen Varkaantaipaleen kanavan nimen synnystä kerro- väylän oikaisemista Varkaantaipaleen ja Kirkko- taan tarinaa, jonka mukaan kanavalle oli alun perin taipaleen kanavilla. Valmistuttuaan nämä kanavat suunniteltu kaksi vaihtoehtoista linjaa. Kanavainsi- lyhensivät Mikkelin ja Suur-Saimaan välistä reittiä nööri miehineen oli ensin mitannut ja paaluttanut noin kymmenellä kilometrillä ja mahdollistivat suoraan kallion läpi kulkevan linjan ja siirtynyt suurempien laivojen liikkumisen. sitten paaluttamaan vaihtoehtoista linjaa erästä notkelmaa seuraillen. Sillä aikaa varastettiin heidän Vuosina 1874–1877 rakennettu Varkaantaipa- eväsreppunsa, jotka olivat jääneet ensimmäisen leen kanava tehtiin pääosin kallioon louhimalla, linjan paikkeille. Tämän vuoksi miehet alkoivat mutta paikoitellen kanavan reunoja vahvistettiin nimittää tätä lyhempää linjaa Varkaantaipaleeksi, kylmämuurauksella ja kiviverhouksella. Samoihin kun vanhastaan käytetty Someentaipaleen nimi- aikoihin valmistui myös Kirkkotaipaleen kanava, tys jäi pidemmälle linjalle. Kun lyhyt linja lopulta jonka kaivuutyöt olivat kuitenkin huomattavasti valittiin kanavan paikaksi, vakiintui sen nimeksi helpommat, sillä maaperä koostui savensekaisesta Varkaantaipale.

38 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta LIIKKUMINEN Kivikanavat

Vanhimmat, jo käytöstä pois- tuneet kanavat ja kanavainkai- vuuyritysten jäljet uomineen, ra- i kenteineen ja jäännöksineen ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja. Useat käytössä olevat kanavakokonai- suudet, kuten Suvorovin sekä Heinäveden ja Keiteleen-Iisveden reitin kanavat, on määritelty valtakunnallisesti merkittäviksi rakennetun kulttuuriympäristön kohteiksi (RKY-alue), jotka on huomioitava alueen maankäytön suunnittelussa ja rakenta- Matkustajalaiva Pilpan kanavalla vuonna 1929. Kuva misessa. J. V. Mattila, Museoviraston historian kuvakokoelma.

HEINÄVEDEN REITIN KANAVAT vuokranmaksuun tai jotka olivat muuten ilman asuntoa, rakennettiin työmaan puolesta tilapäi- Heinäveden reitti on Savonlinnasta Heinäveden siä asuntomajoja. Enimmillään kanavatyömailla kirkonkylän kautta Kermajärven yli Palokkiin ja työskenteli kesällä 1904 keskimäärin 329 miestä. edelleen Kuopioon ulottuva vesireitti, jonka Töitä tehtiin vuoden ympäri, joskin talvisaikaan varrella on kaksi avokanavaa ja kuusi sulkuka- työmiesten määrä oli huomattavasti pienempi. navaa. Reitin kanavat on rakennettu vaiheittaan 1800–1900-lukujen vaihteessa. Savoa vaivannut Heinäveden reitin vanhin kanava on vuosina työttömyys joudutti Heinäveden reitin kanavoinnin 1895–1896 rakennettu, kivisululla varustettu Kar- aloittamista, sillä kanavatyömaa tarjosi hätäaputöi- vion kanava. Karvion kanava on säilynyt alkupe- tä alueen asukkaille. Työmaan alkua odottamaan räisessä asussaan, eikä sitä ole laajennettu uiton alueelle saapuikin paljon työnhakijoita, joilla osalla tai nykyajan laivaliikenteen tarpeisiin. Kerman, oli perhe mukanaan. Niille, joilla ei ollut varaa Vihovuonteen, Pilpan ja Vääräkosken sulkukanavat

Kerman kanava Heinäveden reitillä on ahkerassa käytössä ja samalla suosittu nähtävyyskohde. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. LIIKKUMINEN Kivikanavat

Varistaipaleen kanava rakennettiin Heinäveden reitin kanavoinnin toisessa vaiheessa, jolloin reittiä jatkettiin pohjoiseen Juojärvelle. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

rakennettiin vuosina 1903–1906. Vuonna 1906 aloi- alue. Heinäveden reitillä toimii myös Varistaipaleen tettiin laivaliikenne Kuopion ja Savonlinnan välillä. kanavamuseo, joka esittelee Heinäveden ja Juo- Reittiä jatkettiin vuosina 1911–1915 pohjoiseen järven kanavien vaiheita. Juojärvelle asti rakentamalla Varistaipaleen ja Tai- vallahden sulkukanavat sekä niiden välinen Varis- KEITELEEN-IISVEDEN REITIN lammen avokanava. Varistaipaleen ja Taivallahden KANAVAT kanavien suluissa kokeiltiin ensimmäisen kerran betonirakennetta sulkumuureissa. Betonimuurin Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa mittavin yläosat kuitenkin verhoiltiin hakatuilla kiviharkoilla. kanavahanke liittyi Keiteleen ja Iisveden reitin ka- Aikanaan Varistaipaleen kanavan maisemointi- navoimiseen Rautalammilla ja Konnevedellä Ker- töihin panostettiin huomattavasti. Lähiseudulta konkosken ja Kiesimän väylillä. Reitti haluttiin avata hankittiin tuhatkunta koivun ja pihlajan taimea erityisesti puunjalostusteollisuuden tarpeita varten. ja lisäksi Saimaan kanavan taimitarhasta tuotiin Kanavahanke aloitettiin 1910-luvulla, joten se oli paikalle proomulastillinen muita taimia ja vesoja. viimeisimpiä laajoja kanavanhakkeita Suomessa. Varistaipaleen kanava ympäristöineen on näyttävä Kanavien rakennus eteni varsin hitaasti ja työmaa esimerkki 1910-luvun rakennus- ja puistotyylistä. oli välillä täysin pysähdyksissä, sillä rakennustöitä hidastivat maailmasota, Suomen itsenäistyminen, Heinäveden reitti on maisemallisesti monipuo- hintatason nousu ja määrärahojen puute. Sulkuihin lisimpia sisävesiliikenteen reittejämme. Se on tarvittavia kiviä ei löydetty lähistöltä, joten kivet piti nimetty myös yhdeksi Suomen kansallismaisemista. tuoda työmaalle yli kymmenen kilometrin päästä. Samalla alue on valtakunnallisesti merkittävä ra- Lopulta, vuonna 1926, saatiin valmiiksi Neiturintai- kennettu kulttuuriympäristö ja arvokas maisema- paleen ja Kerkonkosken sulkukanavat ja vuonna 1927 Kiesimäntaipaleen sulkukanava.

Aikamatkalla Suomessa: Liikenneväylien tarina

Liikennevirasto innostaa ympäri Suomea liikkuvia matkalaisia tutustumaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin liikenneväyläkohteisiin uuden tarinakartan avulla. Aikamatkalla Suomessa: liikenne- väylien tarina -palvelu esittelee Liikenneviraston arvokohteiksi nimeämiä museoteitä, majakoita, museosiltoja, kanavia, museorautateitä ja väylämuseoita sanoin ja kuvin. Palvelu toimii myös mobiilisti, joten automatkalla on helppo tarkistaa, mitä kiinnostavia historiallisia liikenneväy- läkohteita reitin varrelle sattuu osumaan. Kanavien historiaan pääsee tutustumaan esimerkiksi Varistaipaleen kanavamuseolla Heinävedellä. Palvelu löytyy osoitteesta www.liikennevirasto.fi/ kartat/aikamatkalla-suomessa

40 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta Pellot

Viljelyröykkiö pellon keskellä Juvan Maivalan kylässä. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. VILJELYRÖYKKIÖT

Kivistä kasatut viljelyröykkiöt ovat mitä konk- jopa 1900-luvun alkuun asti kaskeamista harjoi- reettisin esimerkki sukupolvien raskaasta työstä tettiin Savossa ja Karjalassa. Kaskimaasta nostetut viljelysmaan raivaamiseksi kivisestä maaperäs- kivet kasattiin röykkiöiksi, jotka vuosikymmenten tään tunnettuun Itä-Suomeen. Viljelyröykkiöihin myötä kasvoivat, kun samaa kaskimaata käytettiin kuuluvat sekä kaskiviljelyn seurauksena syntyneet uudelleen ja uudelleen. kaskirauniot eli kaskiröykkiöt että peltoviljelyn myötä syntyneet peltorauniot eli peltoröykkiöt. Kaskeamista harjoitettiin sekä kylien lähistöllä että Viljelyröykkiö on usein kasattu isomman maakiven kauempana erämaissa, joten kaskiraunioita voi päälle tai ympärille. Muodoltaan viljelyröykkiöt löytää hyvin monenlaisista paikoista. Kaskialueet ovat yleensä pyöreähköjä. olivat laajoja, mutta kerättyjä kiviä ei kuljetettu kovin kauaksi, joten kaskirauniota löytyy vanhoilta Kaskiviljelyä harjoitettiin Suomessa pronssikaudel- kaskimailta usein suurehkoina ryhminä. Pisimpään ta aina 1800-luvun lopulle asti. Kaskiviljely painottui kaskimaina säilyivät yleensä kivikkoiset rinteet ja Itä-Suomeen, mutta myös Keski-Suomessa kaskea- mäet, joita oli hankala ottaa peltoviljelyyn. mista harjoitettiin laajasti ja pitkään. Pisimpään,

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 41 Metsän keskelle jäänyt viljelyröykkiö Mikkelin Kallioharjulla. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

Kaskiröykkiöillä on arveltu olleen suotuisia vaiku- tuksia alueen pienilmastoon. Varsinkin suuremmat kiviröykkiöt varastoivat päivisin lämpöä, mikä tasasi lämpötilanvaihtelua yöaikaan ja saattoi suojata viljelyksiä hallalta. Nykyisin suurin osa vanhoista kaskialueista on metsittynyt ensin koivikoiksi ja myöhemmin sekametsiksi ja kuusikoiksi. Kaski- röykkiöt ovat vuosien saatossa sammaloituneet ja jääneet kasvillisuuden peittoon.

Nykyisin jäljellä olevat pelto- ja kaskiröykkiöt ajoittuvat joissakin tapauksissa jo rautakauteen, jolloin peltoviljely ja karjatalous olivat vakiintu- neet Suomeen. Röykkiöiden tarkempi ajoitus on kuitenkin hankalaa, sillä samoja röykkiöitä on voitu kasata vuosisatojen ajan. Jos röykkiössä on selvästi työstettyjä särmikkäitä kiviä tai kiviä, joissa on poranjälkiä, tiedetään että ne ovat 1800-luvun Viljelyröykkiö Hirvensalmen Väisälänharjulla. puolenvälin jälkeen tehtyjä, sillä kiventyöstötaito Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. levisi talonpoikien keskuuteen vasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen.

Kaskirauniot ja kaskiraunioalueet muine kaskiviljelyn jäänteineen ovat muinaismuis- tolain nojalla rauhoitettuja, mikäli ympäröivän asutushistorian perusteella voidaan olettaa kaskiraunion olevan 1800-luvun alkua vanhempi. Metsässä sijaitsevat kas- i kirauniot on huomioitava metsänhoidossa niin, että metsätyöt eivät vaurioita niitä. Vanhoihin kaskialueisiin liittyy lisäksi usein erityisiä ympäristöarvoja, jotka ovat syntyneet pitkään jatkuneen ihmistoiminnan ja luonnon yhteisvaikutuksesta.

42 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta PELLOT Kiviojat KIVIOJAT

Kiviojat ovat salaojia muistuttavia maa-aineksella Turun yliopiston kemian professori Pehr Adrian peitettyjä ojia, joiden pohjalla on kiviä. Näitä luon- Gadd kuvaili salaojia vuonna 1777 julkaistussa nonkivistä tehtyjä varhaisia salaojia on nimitetty maanviljelysoppaassaan. Myös Oulun läänin myös kivihautaojiksi. Uskotaan, että tämä tapa maaherrana toiminut Johan Frederik Carpelan rakentaa pellosta nostetuista kivistä veden kulkua viittasi kiviojiin vuonna 1793 julkaistussa maanvilje- helpottavia rakennelmia maan alle syntyi talonpoi- lysoppaassaan. Näin menetelmä otettiin käyttöön kien kokemusperäisenä innovaationa Etelä-Savon laajemminkin Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa kiviä kivisillä seuduilla. muutenkin nostettiin pellosta runsain määrin. Sala- ojitus säilyikin kuitenkin nimenomaan talonpoikien Kiviojien keksiminen ajoittuu 1600-luvun lopulle tai viljelymenetelmänä, eikä sitä tunnettu säätyläispii- 1700-luvun alkupuolella, jolloin kaskiviljelystä siir- reissä. Kun säätyläisviljelijät alkoivat 1800-luvulla ryttiin vähitellen peltoviljelyyn. Salaojituksen idea harjoittaa salaojitusta, tuotiin opit siihen ulkomail- tunnettiin toki jo antiikin Roomassa, ja 1600-lu- ta ja kivien sijaan käytettiin puurakenteita. vulla eri puolilla Eurooppaa tehtiin monenlaisia kivillä ja risuilla täytettyjä salaojia. On kuitenkin epätodennäköistä, että kansainväliset vaikutteet olisivat ulottuneet Savon talonpoikien keskuuteen vielä 1600-luvulla. Sanan salaoja oletetaan olevan varhaisten salaojien kehittymisalueen mukaisesti savolaista alkuperää.

On arveltu, että kiviojia kaivettiin aluksi lähinnä siksi, että pellosta nostetut lukuisat kivet piti saada upotettua jonnekin tarpeeksi syvälle. Mahdollisesti myöhemmin todettiin kiviojien suotuisa vaikutus pellon vesitalouteen ja tällöin alettiin rakentaa ki- viojia myös varsinaisessa pellon kuivatustarkoituk- sessa. Itäsuomalaiselle varhaiselle salaojitukselle oli tyypillistä, että kivet oli aseteltu notkelmiin ja siten kivien avulla saatiin samalla korotettua ja tasattua peltomaata.

Kiviojien syvyys ja leveys saattoivat vaihdella suu- restikin, mutta tyypillisesti molemmat olivat 0,9–1,2 metriä. Ojan pohjalle asetettiin isoja ja pieniä kiviä, joiden raoista vesi imeytyi. Kivistä saatettiin myös latoa uitiksi kutsuttu viemäri, jota pitkin vesi saat- toi kulkea. Kivien päälle asetettiin tuohia, lastuja, kuusenhavuja, sammalta tai turvetta estämään peitemullan valumista. 1800-luvulla alettiin tuottaa teollisesti tiilisalaojaputkia, jotka vähitellen korva- Havainnekuva kiviojan rakenteesta. sivat luonnonkivistä rakennetut salaojat. Varhaisten Piirros Eeva Puustjärvi. kivisalaojien jäänteitä on vielä olemassa, mutta useimmilta pelloilta ne on poistettu tai rikottu Muinaisina pidettävät kiviset salaoja- modernimpia putkisalaojia asennettaessa. rakennelmat ovat muinaismuistolain i mukaan rauhoitettuja kiinteitä mui- naisjäännöksiä, joihin kajoaminen on kielletty.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 43 PELLOT Kiviaidat KIVIAIDAT

Kiviaidoissa ja -muureissa näkyy hyvin muuraus- Kiviaidat ja -muurit koostuvat yleensä kahdesta tekniikan kehitys. Varhaisimmat kiviaidat ja -muurit isoista kivistä kylmämuuratusta seinämästä, joiden tehtiin yleensä vapaamuotoisesti latomalla, eikä väliin jäävä tila on täytetty pienemmillä kivillä. Suu- niissä ole havaittavissa selvää rakenteellisuutta. rimmat kivet aseteltiin pohjalle ja kiven paksumpi Kehittyneempi ja samalla vahvempi kiviaidan ra- puoli sisäänpäin, jotta sortumisvaara oli mahdol- kennustapa oli kylmämuuraus, jossa pienempien lisimman pieni. Kun kiviaita oli tarpeeksi paksu kiilakivien avulla kiilattiin isommista kivistä tiivis ja tukeva, siitä ei tarvinnut tehdä kovin korkeaa. muurirakenne. Toisaalta myös kapeammat, yhdestä seinämästä koostuvat kiviaidat olivat yleisiä. Muokkaamattomista pyöreistä luonnonkivistä kyl- mämuuraamalla rakennettuja muureja kutsutaan Muodoltaan kiviaidasta rakennettiin yleensä kei- pyörökivimuureiksi, maakivimuureiksi tai peltoki- lamainen, kyljistä sileä ja yläpinnaltaan mahdolli- vimuureiksi. Nimityskin kertoo, että useimmiten simman ehjä, jolloin aita oli hyvin pitkäikäinen eikä kivet oli kerätty viljelyksiltä. Vahvempi rakenne vaatinut jatkuvaa ylläpitoa kuten puusta tehdyt muuriin saatiin työstämällä kiviä sopivan muotoi- aidat. Kivimuurin tai kiviaidan kestävyyteen vai- siksi. Kylmämuuri voitiin myös saumata. Sauma- kuttaa oleellisesti rakennelman perustusten lujuus. tuissa kylmämuureissa laastisaumat estävät veden Kaivamalla aidan aluskivet osin maan sisään saatiin pääsyn muuriin, mutta muuten niiden merkitys on estettyä roudan aiheuttamat vauriot. Huolellisesti lähinnä esteettinen. Kokonaan laastilla muuratuis- rakennettu kiviaita on aitatyypeistä luonnollisesti sa kivimuureissa laasti tasaa muurin kuormituksia kestävin. ja tiivistää rakennetta.

Sammaloitunutta kiviaitaa Kangasniemen Rämiäisessä. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. Pisteaidalla korotettua kiviaitaa Ristiinassa Pien-Toijolan talonpoikaismuseossa. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

Elinkeinojen muuttumisen myötä monet vanhat niin että yläosa rakennettiin pisteaitana puusta. kiviaidat ovat käyneet tarpeettomiksi, mutta niiden Tällaista aitaa kutsutaan kivijalka-aidaksi ja ne olivat merkitys maisemalle on huomattava. Kiviaidoilla varsin yleisiä Savossa 1800-luvun jälkipuoliskolla. on erityinen merkitys myös luonnon monimuotoi- suudelle. Tietyt kasvi-, hyönteis- ja pieneläinlajit Kiviaitoja on vaikea ajoittaa tarkasti, eikä niiden viihtyvät erityisesti paahteisilla kiviaidoilla muo- varhaishistoriaa tunneta. Useimpien viljelysten dostaen niille ainutlaatuisen ekosysteemin. ympärillä olevien aitojen on arveltu olevan noin 100–200 vuoden ikäisiä, sillä tiedetään, että pal- MAATALOUDEN KIVIAIDAT jon työvoimaa vaativien kiviaitojen rakentaminen yleistyi ainakin Ruotsissa vasta 1800-luvun puo- Kiviaidat ovat erityisen leimallisia savolaiselle lenvälin jälkeen. Joidenkin vanhimpien kiviaitojen viljelysmaisemalle. Peltomaalta raivatut kivet on kuitenkin arveltu olevan jopa keskiaikaisia. ladottiin usein aidoiksi viljelysten ympärille, jotta Viljelysmaiden aitojen ikää voi yrittää jäljittää vapaasti metsissä laiduntava karja ja muut eläimet vanhoissa kartoissa näkyvien maankäyttökuvioiden pysyivät poissa viljelyksiltä. Kiviaitoja rakennettiin perusteella. Kiviaitojen rakentamisperinne loppui myös pihapiirien suojaksi, laitumien ympärille ja maatalouden koneellistumisen myötä 1900-luvun reunustamaan navetalta laitumelle vievää karjaku- jälkipuoliskolla. Koneellisesti kerättyjä kiviä ei jaa. Myös kylien ja talojen omistusten väliset rajat enää ladottu aidoiksi, vaan ne kaadettiin kasoiksi ja taloihin johtavat tiet saatettiin merkitä aidoilla. metsänreunaan ja peltojen metsäsaarekkeisiin tai Aitoja saatettiin rakentaa myös vain osittain kivestä, haudattiin maahan.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 45 PELLOT Kiviaidat

Kangasniemen kirkon kirkkomaata ympäröivä aita on rakennettu kylmämuuraamalla. Kuva Eeva-Liisa Neuvonen.

KIRKKOMAIDEN KIVIAIDAT

Jykevät kiviaidat ovat tunnusomainen piirre myös vanhoille kirkkomaille. Kirkkomaata ympäröivällä aidalla oli sekä käytännöllinen että symbolinen merkitys. 1760-luvulla määrättiin, että kirkkomaa on ympäröitävä nimenomaan kivestä muuratulla aidalla. Kivet aitaa varten saatiin yleensä hautoja kaivaessa. Aidan avulla epätoivotut eläimet, kuten siat ja koirat, pidettiin hautausmaan ulkopuolella, jotta ne eivät päässeet tonkimaan hautoja. Kirkon lukkarilla oli lupa pitää hautausmaan aidan sisällä laiduntavia eläimiä, kuten lehmiä ja lampaita. Hautausmaan kiviaitaa Mikkelin Haukivuorella. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. Kirkkomaata ympäröivä tukeva kiviaita mahdollisti myös sen, että maanpintaa voitiin muurin sisä- puolella korottaa hiekalla sitä mukaa, kun maa aitoihin uhrattiin erityisen paljon vaivaa myös tuli niin täyteen hautoja, ettei uusia voitu enää niiden symbolimerkityksen vuoksi. Kiviaitojen paa- kaivaa. Tällöin vanhaa kirkkomaata mieluummin det lohkottiin ja tasoitettiin kauniiksi seinämäksi. korotettiin, sillä uusia hautausmaita ei mieluusti Muurimaisella kiviaidalla ilmoitettiin pyhän maan perustettu kovin etäälle kirkosta. Vain kirkon lähel- rajat ja se ilmensi taivaallista suojamuuria maallista lä olevaa maata pidettiin kyllin pyhänä paikkana maailmaa vastaan. viimeiseksi leposijaksi. Kirkkomaita ympäröiviin

46 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta RAUTATEIDEN KIVIAIDAT

Kiviaitoja rakennettiin myös vanhimpien rautateiden var- sille pitämään karja poissa radalta. Samalla kiviaidat es- tivät junan pyöristä sinkoavi- en kipinöiden synnyttämien maastopalojen leviämisen. Rautateitä reunustavia aitoja nimitetään sen vuoksi myös kipinä-aidoiksi. Rautateiden kiviaidat muurattiin kylmämuu- rina luonnonkivistä. 1900-luvun puolella ei tiettävästi enää rakennettu kipinäaitoja ratojen Tienvarren hyvin hoidettua kiviaitaa Juvan Summalassa. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. varsille.

Kiviaitaa voidaan pitää kiinteänä muinaisjäännöksenä siinä tapauksessa, että se on jäännös jo kauan aikaa sitten lakanneesta asutuksesta, viljelystä tai muusta toimin- i nasta. Tästä ovat esimerkkinä kiinteänä muinaisjäännöksenä pidettävän autioituneen kylätontin yhteydessä sijaitsevat kiviaidat ja niiden jäännökset sekä kiviaidat, jotka ovat maankäyttökuvioiden perusteella isojakoa vanhempia. Myös metsittynyttä kaskivainiota ympäröivät kiviaidat ja aitamaiset kiviladelmat voidaan luokitella muinaisjäännöksiksi, samoin hylättyyn hautausmaahan liittyvät kiviaidat ja Suomen vanhimpaan 1850–1870-luvuilla ra- kennettuun rataverkkoon liittyvät kipinäaidat. Aidat, jotka edelleen liittyvät kiinteästi olemassa olevaan asutusrakenteeseen ja maankäyttöön, eivät ole muinaisjäännöksiä, eivät myöskään 1900-luvulla hävinneen talon pihapiiriin liittyvät aidat tai yksittäiset, nuorelta vaikuttavat kiviaitaladelmat. Käytössä olevien kirkkotarhojen kiviaidat eivät kuulu muinaismuistolain piiriin, vaan ne ovat kirkkolain suojelemia.

Hyvin säilynyt kiviaita muistuttaa vielä vanhan, sodan jälkeen raivatun pellon paikasta Sammalpohjansuolla Puumalan Ryhälän kylässä. Kuva Pasi Jänis.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 47 PELLOT Kiviaidat

Sihvolan tilan isäntä Viljo Hämäläinen taluttaa hevosia kiviaitojen ympäröimällä kylätiellä 1950-luvun alussa. Toisessa kuvassa jäljellä olevaa kiviaitaa nykyasussaan. Kuvat Arja Siekkelin kotiarkisto.

Kiviaidat ovat tärkeä osa suvun ja tilan tarinaa

Sihvolan tilan komeisiin kiviaitoihin Mäntyharjulla on tallentunut monen sukupolven työ ja monenlaiset muistot. Kiviaitojen rakentajasukupolvia ei enää ole kertomassa siitä raskaas- ta työstä, mitä aitojen rakentaminen oli aikana ennen maataloutta helpottavia koneita. 1900-luvun alkupuoliskolla Sihvolassa lapsuuttaan elänyt vanhempi sukupolvi muistaa kuitenkin, miten vaurioituneita aitoja korjailtiin tarpeen mukaan. Eivät kiviaidat siltikään lampaita pidätelleet. Myöhemmin tilan kiviaidoista on ollut paljon iloa myös lapsille. Talvisin kiviaitojen päällä saattoi hiihtää ja hurjapäisimmät rakensivat kiviaidan päälle hyppyrimäen. Kesäisin aidoilla oli mukava kiipeillä vadelmanpoiminnan lomassa.

Maatalouden kehittyessä osa aidoista osoittautui kuitenkin epäkäytännöllisiksi. Kylätietä reunustavan kivikujanteen väliin pakkautui lunta, eikä kiviaitojen välistä voinut aurata. Tien aukipitäminen lapioimalla oli raskasta työtä. Viimeistään 1970-luvulla, kun tilalla alkoi käydä suurempia maitoautoja, oli tietä levennettävä purkamalla kivikujanteen toinen puoli koko- naan pois. Tätä varten pellon puolelle kaivettiin hyvin syvä oja, johon kiviaita työnnettiin ja kivet haudattiin syvälle maahan. Toinen puoli kivikujanteesta jätettiin paikoilleen. Kiviaitojen säilyttäminen kuvastaa arvostusta aiempien sukupolvien tekemälle työlle. Vaikka kiviaitojen merkitys muuttuu, ilmentävät ne silti jykevyydessään jotakin pysyvää.

48 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta PELLOT Kuppikivet KUPPIKIVET

Kuppikivet ovat kallioita tai maakiviä, joihin on hak- kaamalla tai hiomalla tehty kuppimaisia kuoppia tai uurteita. Kupit ovat yleensä halkaisijaltaan noin viisi senttimetriä ja syvyydeltään muutaman senttimet- rin kokoisia. Kupit on yleensä hakattu suurehkojen irtokivien tai kalliopintojen lakialueelle. Kuppien lukumäärä voi vaihdella yhdestä useaan kymme- neen, joissakin tapauksissa on löydetty jopa sata kuppisyvennystä yhdestä kivestä.

Syvennykset ovat tavallisesti pyöreitä, mutta jos- kus myös soikeita, ja joskus kuppeja on yhdistetty toisiinsa kapeilla urilla. Syvennykset on todennä- Kuppikivi Rantasalmen Parkunmäessä. Kuva Kirsi Mutka-Paintola. köisesti tehty hakkaamalla tai kairaamalla kivellä tai rautaesineellä ja ne on hiottu sileiksi veden, hiekan Suomessa on löydetty monia kuppikiviä myös rau- ja puun avulla. Myös luonto saattaa muovata kiven takautisten kalmistojen läheisyydestä, joten niiden pintaan kuppimaisia koloja, joten aina kuppikiven on arveltu voineen liittyä myös vainajakulttiin. On tunnistamien ei ole täysin ongelmatonta. myös esitetty, että kuppikivet olisivat saattaneet toimia reviirin, kuten pellon tai pihapiirin, raja- Kuppikiviä tunnetaan nykyisin Suomesta noin 500. merkkeinä. Kuppikivet ovat kuitenkin todennä- Keskeisimmät kuppikivien esiintymisalueet ovat köisemmin liittyneet vanhaan luonnonuskoon, Häme, Varsinais-Suomi, Pohjanmaa ja Etelä-Savo. jota kristillinen kirkko ei katsonut suopeasti. Siksi Etelä-Savossa kuppikiviä on löydetty erityisen kuppikivistä ja niille uhraamisesta haluttiin päästä runsaasti Savonlinna–Kerimäki-alueelta. Kuppikiviä eroon ja monen vanhan uhrikiven paikka unohtui tunnetaan myös muualla Euroopassa ja Venäjän vuosisatojen myötä. Karjalassa. Kuppikivien ajoitus perustuu lähinnä niiden lähiym- Kuppikiviä kutsutaan myös uhrikiviksi. Niitä on päristöstä löydettyjen esihistoriallisten kohteiden, pidetty esikristillisen ajan maatalouskulttuuriin kuten kalmistojen ja muinaispeltojen ajoitukseen. liittyvinä palvontapaikkoina, sillä ne sijaitsevat Tämän perusteella kuppikivien on arveltu olleen yleensä vanhassa maatalousmaisemassa, peltojen rautakautisia. Etelä-Savon tunnettujen kuppikivi- tai niittyjen keskellä tai niitten laidoilla. Kuppikiviä en yhteydestä ei kuitenkaan ole löydetty rauta- on usein siirretty alkuperäisiltä paikoiltaan, sillä kautisia asuinpaikkoja tai kalmistoja, joten niiden keskellä peltoja ne ovat haitanneet koneellista on arveltu ajoittuneen ennemmin keskiajalle tai maanviljelyä. Siirtämisen yhteydessä monet kivet sitä myöhemmälle ajalle. Kansanperinnearkiston ovat vahingoittuneet. tietojen mukaan eri paikkakunnilla, erityisesti juuri Itä-Suomessa on uhrattu kuppikiville vielä Perimätiedon mukaan kivien kuppeihin on uhrattu 1900-luvun alussa. Vaikka kuppikivien tarkoitusta sadon ensimmäistä viljaa kiitokseksi sadosta tai ei ehkä koskaan saada varmuudella selville, ovat tuoretta ternimaitoa kiitokseksi lehmän onnistu- ne muinaisjäännöksiä ainutlaatuinen osa histori- neesta poikimisesta. Perimätiedon mukaan myös aamme ja siksi vaalimisen arvoisia. kuppeihin kerääntyvällä sadevedellä on oletettu olevan erilaisia parantavia vaikutuksia. Kuppikivien lisäksi perimätiedon perusteella tunnetaan myös Kuppikivet ovat muinaismuistolain muita uhrikiviä, joissa ei kuitenkaan ole ihmisen nojalla rauhoitettuja kiinteitä mui- tekemiä hakkauksia näkyvinä tuntomerkkeinä naisjäännöksiä, joihin kajoaminen i on kielletty. uhraamisesta.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 49 Pihapiiri

Luonnonkivistä muurattu kivinavetta perinteisessä maisemassa Juvan Maivalassa. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

KIVINAVETAT

Navetat rakennettiin pitkään kokonaan puusta, Vanhimmat kivinavetat rakennettiin läheltä löyty- mutta puisina navetat olivat melko lyhytikäisiä, neistä luonnonkivistä. Rakentamisessa saatettiin sillä navetan pohjalle kertyvä lantapatteri lahottaa hyödyntää myös rakennuspaikalla olleita suuria nopeasti alimpia seinähirsiä. 1700-luvulla valtio- siirtokivilohkareita. Malli, jonka mukaan luonnon- valta alkoi kannustaa talonpoikia kivinavetoiden kivinavetoita rakennettiin, säilyi melko samana pari rakentamiseen lupaamalla verohelpotuksia ja sataa vuotta eli käytännössä koko luonnonkivina- palkitsemalla kivinavetan rakentaneita talonpoikia vetoiden rakennuskauden ajan. mitalein. Ensimmäiset kivinavetat rakennettiin Pohjanmaalle, mistä kivinavettojen rakentamisen Navetoiden ulkoasu muuttui, kun lohkottujen kivi- taito ja tapa levisivät vähitellen muualle Suomeen. en käyttö rakennusmateriaalina yleistyi varakkaissa Ensimmäiset kivinavettojen rakennuttajat olivat taloissa 1880-luvulla, jolloin kiventyöstötaito oli yleensä alueensa varakkaimpia tilallisia, kuten levinnyt myös Sisä-Suomeen. Samoihin aikoihin ratsutilan haltijoita, herastuomareita, valtiopäivä- tukkimetsistä saadut kasvavat myyntitulot mahdol- miehiä ja muita isojen talojen omistajia. Savossa listivat kalliimpien materiaalien ja rakennusteknii- kivinavetat yleistyivät ensimmäisenä Kangasnie- koiden käytön. Lohkotuista harkko- eli paasikivistä mellä ja Rantasalmella, jossa oli varakkaita taloja. saatiin rakennettua huolitellumman näköisiä ja

50 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta Ristiinan Pien-Toijolan talonpoikaismuseossa on harvinainen mahdollisuus tutustua jokseenkin täydellisesti säilyneeseen 1800-luvun maatilaan lukuisine rakennuksineen, joista komeimpana ehkäpä tämä kivinavetta. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. vankempia navettarakennuksia, mutta kivien talonpoikien keskuuteen, nousi käytännöllisyys lohkominen vaati ulkopuolisen ammattimiehen ja rakentamisen helppous ulkoista näyttävyyttä palkkaamista rakennustöihin. tärkeämmäksi. Tällöin yleistyi tapa rakentaa kivestä vain navetan alaosa ja yläosa hirrestä, jolloin puu- Kivinavettaa pidettiin 1800-luvulla osoituksena ta- ta lahottavaa lantakerrosta vasten saatiin kiveys, lon varallisuudesta, joten navetan rakentamisessa mutta kallista kivityötä ei tarvittu niin paljoa. Ajan komea ulkonäkö oli tärkeää. Kun kivirakentaminen myötä navetoiden ikkuna- ja oviaukot suurenivat. 1800-luvun jälkipuoliskolla levisi myös tavallisten Kun ammattisuunnittelijoiden tekemät rakennus-

Lohkotuista harkkokivistä muurattu navetta Ristiinassa. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. PIHAPIIRI Kivinavetat

piirustukset alkoivat levitä maaseudulle 1900-luvun Tähän päivään säilyneet suuret kivinavetat ovat alkupuolella, yleistyivät jälleen myös koko seinän useimmiten 1800-luvun loppupuolelta. Etelä- korkeudelta kivestä rakennetut navetat. Samalla Savossa ne ovat useimmiten kansanrakentajien myös tiilen käyttö navetoissa yleistyi, vaikka vain rakentamia suorakaiteen tai L-muotoisia harmaaki- koristeena ikkunoiden päällä. Tyypillisesti nave- vinavetoita. Niissä on melko jyrkkä harjakatto, joka tan ulkoseinä ladottiin huolellisesti ja muurattiin alun perin katettiin päreillä. 1900-luvulla navetat sileäksi, mutta seinän sisäpuoli saatettiin latoa ovat kokeneet monia muutoksia. Vanhat päreka- kokonaisista kivistä muuraamatta. tot on korvattu sementtitiilillä, kattohuovalla tai pellillä. Navetan kylkeen on 1920-luvulta lähtien Vuonna 1915 julkaistussa maatalousrakennusten rakennettu torneja, siiloja ja säiliöitä. rakentamista ohjeistavassa oppaassa esiteltiin kivinavetan rakentamisen eri vaihtoehtoja. Navetta Suuria vanhoja kivinavetoita on vielä jonkun verran saatettiin rakentaa niin, että siinä oli joko kahden- aktiivikäytössä karjasuojina tai muussa maatalo- kertainen kiviseinä tai yhdenkertainen kiviseinä, uskäytössä. Vanhoja kivinavetoita on kunnostettu jolloin rakennuksen sisäpuoli oli tehty tiilistä tai myös moneen muuhun tarkoitukseen, kuten sementistä. Sisä- ja ulkoseinän väliin neuvottiin juhlatiloiksi, ravintoloiksi, leipomoiksi tai ateljeiksi. jättämään tyhjä välikkö, joka saatettiin täyttää Moni navetta on jäänyt myös tyhjilleen. Purettujen kuivalla hiekalla. Tämä toimi lämmöneristeenä ja kivinavetoiden kiviä on hyödynnetty esimerkiksi ehkäisi seinien huurtumista. siltojen tukimuureissa. Mikäli kivinavetta on jäänyt tyhjilleen, mutta se halutaan säilyttää, on tärkeää saumata muuri hyvin ja korjata sortuneet osat, jotta vältetään muurin routiminen.

Hyvin rakennetun kivinavetan seinät Savonlinnan Kokonsaaressa ovat yhä pystyssä, vaikka navetan sisällä kasvaa jo metsää. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

52 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta PIHAPIIRI Kivinavetat

Navetan rauniosta Salaisuuksien puutarhaksi

Tertin kartanossa Mikkelissä vanhasta kivinavetasta on jäljellä enää vain rauniot. Kun kivirau- nioiden suojiin istutettiin vanhoja suomalaisia hyöty- ja koristekasveja, syntyi salaperäinen muuripuutarha. Vanhan navetan jokaiseen tilaan on rakennettu omanlaisensa maailma. Vanhasta lampolasta on tullut vehreä nurmihuone, joka sopii vaikkapa vihkiseremonian pitopaikaksi. Sikala on kokenut muodonmuutoksen ruusuhuoneena ja entinen lehmien lantakouru on muutettu kivipuutarhaksi. Muuripuutarha tarjoaa yllätyksiä ja iloa kartanoon saapuville vieraille muistuttaen samalla tilan historiasta.

Kuva Tertin Kartano.

1800-luvun ja sitä nuoremmat kivinavetoiden rauniot tai yhä käytössä olevat vanhat kivinavetat eivät kuulu muinaismuistolain piiriin. Kulttuurihistoriallisesti erityisen ar- vokkaita vanhoja kivinavetoita voidaan suojella rakennusperintölailla tai asemakaava- i alueella kaavoituksen keinon maankäyttö- ja rakennusperintölailla.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 53 PIHAPIIRI Kiukaat ja uunit KIUKAAT JA UUNIT

ASUTUKSEN TULISIJAT

Vanhasta asutuksesta on usein jäljellä vielä kivisen tulisijan jäänteet, vaikka muut merkit asuinraken- nuksesta olisivat aikaa sitten maatuneet. Tulisijojen rauniot erottuvat vanhoilla asuinpaikoilla yleensä matalina röykkiöinä, niin sanottuina uunikum- puina. Tulisijan perusteella voidaan selvittää jo kadonneen rakennuksen käyttötarkoitusta. Tuvissa, pirteissä, saunoissa ja riihissä oli aina tulisija, sen sijaan eläinsuojissa, ladoissa tai aitoissa tulisijaa ei ollut. Ruoanlaittoon käytetyt ulkouunit suojattiin Lapinkankaan riihen kiuas Kangasniemellä kuvattu- na 1920-luvun lopussa. Kuva Esko Aaltonen, Museo- vain kevyellä katoksella tai keittokodalla. viraston kansatieteen kuvakokoelma.

Tulisijoja rakennettiin erityyppisiä: avoimia liesiä Kiukaiden ja uunien seinämät on tyypillisesti tehty sekä tulipesällisiä kiukaita ja uuneja. Tulisijoista päällekkäin ladotuista luonnonkivistä ja myöhem- on useimmiten jäänyt jäljelle vain kiviperusta, jol- min mahdollisesti suorakulmaisiksi lohkotuista loin etenkin kiukaita ja uuneja on vaikea erottaa kivistä tai laakakivistä. Kiuaskivien aukoista savu toisistaan. Yleisnimityksenä näistä käytetäänkin pääsi ulos luonnollisesti, mutta muurattuihin termiä kiuasuuni. Kiuasuunit yleistyivät ensin sa- uuneihin täytyi tehdä kylkiin aukkoja savua varten. vupirttien lämmitysuuneina, sillä ne varaavat hyvin Seinämiin pyrittiin yleensä valitsemaan pehmeitä lämpöä. Myöhemmin kiuasuuneilla on lämmitetty kivilajeja, sillä ne sitovat lämpöä ja kestävät kuu- myös mäkitupia, saunoja sekä riihiä. Kiuasuuneista muutta parhaiten. Kiukaisiin ja uuneihin raken- muodostui useita erilaisia variaatioita eri puolilla nettiin useimmiten pitkänomainen isojen kivien Suomea. Vanhimmat kiuasuunit rakennettiin ilman reunustama tulipesä. Liedet taas rakennettiin lähes laastia, mutta varsinaisissa uuneissa saatettiin aina neliömäisiksi. yläosan muurauksessa käyttää laastia tai savea ja myöhemmin myös tiiliä. Tulisijojen perusta kaivettiin maahan, ja erityi- sesti kiukaiden ja uunien perustana käytettiin toisinaan hyvin suuria, jopa metrin halkaisijaltaan olevia kiviä. Tulipesän pohja saatettiin tehdä myös mukulakivistä. Kiukaan lakiosaan voitiin käyttää kolmionmuotoiseksi lohkottuja kiviä sekä mukula- maisia luonnonkiviä, joista saatiin muotoiltua holvi. Tulipesän holvi kannattelee kiukaan laelle ladottuja kiuas- eli teräkiviä, joiden tarkoitus on varastoida mahdollisimman paljon lämpöä. Tulipesän suuauk- ko voitiin holvata pienemmistä kivistä tai suuaukon eteen saatettiin nostaa otsakivi.

Ikivanhat, jo kadonneen asuinpai- kan historialliset jäännökset, kuten kiukaat ja uunit ja niiden jäännök- i set, ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja. Myös tätä nuoremmat kohteet Riihen kiuas Joutsassa. Kuva Riikka Mustonen, Lusto, voidaan harkinnan mukaan lukea muinais- Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintö- muistolain piiriin. inventointikokoelma.

54 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta PIHAPIIRI Kiukaat ja uunit

yleensä rakennettu niin, että yksi sivu muodostuu kallionseinämästä tai suuresta maakivestä. Uunin koko on yleensä noin 1 x 2 metriä ja korkeus 1–1,5 metriä. Uunien rakennustapa vaihtelee, mutta materiaalina on käytetty paikallista luonnonkiveä, useimmiten laakakiviä, jotka on ladottu kylmä- muuraamalla ilman laastia. Joskus ryssänuunien rakenne muistuttaa kiuasta. Uunin aukko on yleensä tehty kahdesta suurehkosta kivestä, joiden varaan on sijoitettu poikkikivi tai sitten uunin katto on holvattu.

Ryssänuuneja ja niiden jäänteitä esiintyy maastos- sa yksittäin ja ryhmissä yleensä tärkeiden maa- ja Seurasaaren ulkomuseo sai alkunsa Konginkankaalta vesikulkureittien varressa tai luonnonsatamien siirretyistä Niemelän torpan rakennuksista. Kuvassa rakennusten siirtoon osallistuneita työmiehiä torpan läheisyydessä. Esimerkiksi venäläisen kenraalin saunarakennuksen kiukaan ympärillä vuonna 1909. Suvorovin 1790-luvulla toteuttaman kanavahank- Kuva A. O. Heikel, Museoviraston kansatieteen kuva- keen alueelta Ruokolahdelta tunnetaan useita kokoelma. ryssänuuneja.

Ryssänuuneja käytettiin ilmeisesti ainakin leipi- en paistamiseen, mahdollisesti myös muuhun RYSSÄNUUNIT ruoanlaittoon. On arveltu, että sotilaiden lisäksi kalastajat ovat voineet käyttää näitä veden äärelle Ryssänuuni on kansanomainen nimitys rannikolla rakennettuja uuneja esimerkiksi kalojen savustami- ja saaristossa esiintyville laakakivistä kootuille seen. Osa ryssänuuneista on ajan saatossa sortunut yksinkertaisille ulkouuneille. Nimityksensä rys- ja raunioitunut niin, että niiden tunnistaminen ja sänuunit ovat saaneet siitä, että Venäjän armeijan erottaminen muista vesireittien varren kiviröykkiö- sotilaat rakensivat niitä leiripaikoilleen iso- ja rakennelmista, kuten merimerkkeinä käytetyistä pikkuvihan aikoina 1700-luvulla. Ryssänuuni on röykkiökummeleista, voi olla vaikeaa.

Ryssänuuni. Kuva Kalle Rautanen, Lusto, Kalle Rautasen kokoelma. PIHAPIIRI Kivikellarit KIVIKELLARIT

Ruokatavaran varastoiminen talveksi on ollut Rakennustaidon kehittyessä alettiin rakentaa muo- oleellinen osa historiallisen ajan maanviljelyyn ja doltaan ja kooltaan hyvin monenlaisia kivikellareita karjanhoitoon perustuvaa elinkeinoa. Varhaisim- aina kuhunkin tarpeeseen ja maastoon sopivaksi. pia kylmäsäilytystiloja olivat maakuopat, joista Pienimmät perunakellarit olivat vain muutaman vähitellen kehittyi kivestä rakennettuja kellareita. neliön kokoisia ja niiden katto rakennettiin usein Kellarit ovat maaseutumme vanhimpia muurattuja puupalkeista. Erityisesti vauraissa pappiloissa ja kivirakenteita, sillä kivirakentaminen levisi maaseu- kartanoissa saatettiin rakentaa jo myöhäiskeski- dulle alkujaan nimenomaan kivikellareiden kautta. ajalla usean huoneen kokoisia kellareita, joiden Ensimmäiset maininnat kivikellareista ovat 1600-lu- katto holvattiin kivestä ja lattiat kivettiin. Nämä vulta, mutta varsinaisesti kivikellarit yleistyivät maa- kellarit olivat tarkoitettu erityisesti juomien säily- seudulla 1800-luvun alkupuolella perunanviljelyn tystä varten. Holvaustapana käytettiin tynnyri- tai yleistymisen myötä. Kellarit rakennettiin yleensä kupoliholvausta tai näiden yhdistelmiä. Oikean maakuoppien tapaan rinteeseen. Jos sopivaa holvin ohella käytettiin myös valeholvia, puolihol- rinnettä ei ollut, saatettiin kellari rakentaa myös via ja lakikiviä. tasamaalle ja kasata sen päälle lämpöä eristävä maakumpu.

Kivestä tehty maakellari Ristiinassa. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen. PIHAPIIRI Kivikellarit

Vanha kivikellari Hirvensalmella on rakennettu osin maakuoppaan. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

Kellareita on vaikea ajoittaa, ja moni keskiaikaisena KIVIKELLARIN YLLÄPITO pidetty kellari tai sen jäänne saattaa todellisuu- dessa olla vasta 1500–1600-luvulta. Koska kellarit Taidolla tehdyt ja hyvin huolletut kivikellarit ovat liittyvät useimmiten asutukseen, voidaan vanhojen, erinomaisia ja energiaa kuluttamattomia kylmä- jo hylättyjen kivikellareiden ikää yrittää määrittää säilytystiloja, joita voi hyvin käyttää edelleenkin. tutkimalla, milloin paikalle on vanhoissa kartoissa Suurin uhka kellareiden rakenteille ovat niiden merkitty asutusta. Kokeneella kivimiehellä saattoi läheisyydessä isoiksi kasvavien puiden juuristot, myös olla oma tunnusomainen tekotapansa, jon- jotka saattavat siirtää kiviä paikoiltaan. Tämän ka avulla vanhojen kellareiden tekijöitä on voitu vuoksi on tärkeää pitää kellarikumpu puuttomana. jäljittää. Tyypillisin erikoispiirre oli holvin muoto. Kellareiden seiniä on perinteisesti kalkittu aika Jollain oli tapana holvata puolipallo ja toinen ajoin ja tarpeen tullen seinät voidaan kalkita uu- taas muotoili holvin suippokaariseksi. Vanhimmat delleen. 1900-luvulla montaa vanhaa kivikellaria on kivikellarit tehtiin luonnonkivistä, mutta kun tiiliä myös vahvistettu betoniholvauksella. Raudoitettu- oli saatavilla, alettiin myös niitä käyttää kellareiden jen betonilaattojen ja pilareiden käyttö on mahdol- muuraamiseen. listanut myös pienten kellareiden laajentamisen. Homeiden esiintyminen voidaan estää pitämällä kellarin kosteusolot kohtuullisina.

Hävinneiden muinaisten asuin- paikkojen yhteydessä sijaitsevat i hylätyt kivikellarit ovat muinais- muistolain nojalla rauhoitettuja. 1800-luvun alkua nuoremmat tai yhä käy- tössä olevat kivikellarit eivät kuulu muinais- muistolain piiriin. Kulttuurihistoriallisesti erityisen arvokkaita vanhoja, mutta yhä käytössä olevia kivikellareita voidaan suo- jella rakennusperintölailla tai asemakaava- alueella maankäyttö- ja rakennuslailla. Kivestä rakennettu talonpäätykellari Mäntyharjulla. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 57 PIHAPIIRI Kivikaivot KIVIKAIVOT

Suurin osa vanhoista suomalaisista kaivoista ra- kennettiin puusta. Siellä, missä oli osaamista ja varoja, voitiin kaivoja rakentaa myös kivistä. Vanhat kivikaivot ovatkin perinteisen kansanomaisen kivi- rakentamisen taidonnäytteitä. Hyvin rakennettuna kivikaivot olivat hyvin pitkäikäisiä ja vanhoja kivi- kaivoja saattaa olla edelleen käytössä.

Vanhan tavan mukaan sopiva paikka kaivolle etsit- tiin taipuvan pajunvitsan avulla. Käytännössä kaivo haluttiin yleensä sijoittaa saunan läheisyyteen, jotta vedenkantomatka olisi lyhyt. Syvä kivikaivo pysyi kellariakin viileämpänä, joten niitä saatettiin kesäkuumalla hyödyntää myös pilaantuvien elin- tarvikkeiden säilytyksessä.

Huolella rakennettu kivikaivo on ovaalimainen ja se voi olla jopa kymmenen metrin syvyinen. Kaivon pohja muotoiltiin kuperaksi tai pussimaisesti leve- Toivakassa entisen Herrasenahon tilan pihapiiristä neväksi. Yläosaa kavennettiin holvaten. Pyöreät rakennukset ovat jo kadonneet, mutta vanha kivi- kaivo on edelleen paikallaan. Kuva Riikka Mustonen, peltokivet eivät soveltuneet kaivon muuraamiseen, Lusto, Metsähallituksen metsätalouden kulttuuripe- joten sopivia litteähköjä kiviä etsittiin esimerkiksi rintöinventointikokoelma. järvien rannoilta. Kaivon latomis- ja muuraustyöt tehtiin maaliskuussa maan ollessa vielä roudassa. VANHAN KIVIKAIVON KUNNOSTUS Perinteisesti kaivokuopan reunat suojattiin tuohi- levyillä maasta tihkuvasta pohjavedestä. Suodatin- Vanha, hyvin rakennettu kivikaivo voi toimia hyvin kerrokseen käytettiin pieniä pyöreitä kiviä. Kaivon käytössä edelleenkin, kunhan huolehtii kaivon suu suojattiin yleensä hirsikehikolla ja puukannella. kunnossapidosta ja veden laadusta. Tavallisimmin Veden nostoon käytettiin puupumppua ja vinssiä veden laatua pilaavat aineet pääsevät kaivoon, jos eli vinttiä. Yksinkertaisimmillaan kaivon vintti kaivon rakenteet ovat huonossa kunnossa, kansi muodostui puunrungosta tehdystä vipuvarresta, on huono tai kaivo on tiivistetty huonosti. Kaivon joka lepäsi haararungon varassa ja jonka päässä vuosihuollon voi tehdä itse, mutta vaativampiin oli peltiämpäri. huoltotoimenpiteisiin kannattaa käyttää ammat- tilaisia.

Aluksi kannattaa varmistaa, että kaivon kansi ja kaivonsuun rakenteet ovat tiiviitä. Veden laatua voi yrittää parantaa puhdistamalla kaivon kivisei- nämät kiehuvalla vedellä, natriumhypokloriitilla Hävinneiden muinaisten asuinpaik- tai vetyperoksidilla. Ennen puhdistusta kaivo on kojen yhteydessä sijaitsevat hylätyt tyhjennettävä vedestä. Pesu on syytä suorittaa kaivot ovat muinaismuistolain i nojalla rauhoitettuja kiinteitä mui- kaivon ulkopuolelta, koska maanpaine kasvaa naisjäännöksiä. 1800-luvun alkua nuoremmat kaivo ympärillä sen ollessa tyhjänä. Jos käytetään tai yhä käytössä olevat vanhat kivikaivot eivät desinfiointiaineita, tulee kaivo huuhdella pesun jäl- kuulu muinaismuistolain piiriin. keen vedellä kerran tai kaksi. Desinfiointiaineiden haju häviää parissa viikossa.

58 Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta PIHAPIIRI Kivikaivot

Pyörökivistä muurattu kivikaivo Mikkelissä. Kuva Leena Lahdenvesi-Korhonen.

Kymmenen tarinaa kivestä – Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta 59 KIRJALLISUUTTA

HISTORIALLISET KIVIRAKENTEET JA NIIDEN SUOJELU

Haggren, Georg (2015). Keskiajan arkeologia: Rakennukset ja rakennustekniikat. Teoksessa: Hag- gren, Georg, Halinen, Petri, Lavento, Mika, Raninen, Sami ja Wessman, Anna. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.

Kovanen, Kirsti, Luostarinen, Maria ja Lahdenvesi-Korhonen, Leena (2004). Koppelj, sarani ja kok- kitalli. Opas maatalouden rakennusperinnön vaalimiseen Etelä-Savossa. Etelä-Savon TE-keskus, ProAgria Etelä-Savo ja Etelä-Savon Maa- ja kotitalousnaiset.

Museovirasto (2014). Arkeologisen kulttuuriperinnön opas. Luettavissa akp.nba.fi

Museovirasto (1993). Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihisto- rialliset ympäristöt. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 16.

Niukkanen, Marianna (2009). Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3. Luettavissa www.nba.fi/fi/File/685/hist-ajan-muinaisjaannokset.pdf

Virratvuori, Jussi (toim.) (2012). Kiveen hakattu historia. Kustannusosakeyhtiö HAI.

LINNAVUORET

Häyrinen, Mauno (2005). Kuvitettu maa. Suomen kansallisen maisemakuvaston muotoutuminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kansallismuseo (2006). Suomen esihistorian opetuspaketti. Museovirasto, Helsinki. Luettavissa www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria

Keski- ja Pohjois-Suomen rauniolinnat (1978). Sotasokeat ry.

Raninen, Sami ja Wessman, Anna (2015). Rautakausi: Sodankäynti. Teoksessa: Haggren, Georg, Halinen, Petri, Lavento, Mika, Raninen, Sami ja Wessman, Anna. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.

Ratia, Aatto (2011). Vanajaveden muinaislinnoja. Geologi 2/2011 s. 60–63. Suomen Geologinen Seura, Helsinki. Luettavissa www.geologinenseura.fi/geologi-lehti/2-2011/Ratia.pdf

Taavitsainen, Jussi-Pekka (2001). Muinaislinnat. Teoksessa Lounatvuori, Irma ja Puronen, Lauri (toim.) Rakennusperintömme: Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Rakennustieto Oy.

Taavitsainen, Jussi-Pekka (1990). Ancient hillforts of Finland. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 94.

Kuva Leena Lahdevesi-Korhonen KIVILINNAT JA PUOLUSTUSRAKENNELMAT

Gardberg, Carl Jacob (2002). Kivestä ja puusta: Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja. Otava.

Gardberg, Carl Jacob (2001). Linnat ja vanhimmat linnoitukset. Teoksessa Lounatvuori, Irma ja Puronen, Lauri (toim.) Rakennusperintömme: Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Rakennustieto Oy.

Kauranen, Veli (2005). Suomen vanhat linnat, kartanolinnat, linnoitukset ja skanssit. Suomen tykistömuseon julkaisuja n:o 3.

Koponen, Matti (1993). Historiallisen ajan puolustusvarustuksia Etelä-Savossa. Mikkelin läänin liitto.

Mäkinen, Vesa (1975). Suomen vanhat linnat. WSOY.

Oinonen, Armi ja Tolmunen, Arvo (2005). Matka Salpalinjalle: Opas itsenäisen suomen tärkeimmälle puolustuslinjalle. Salpalinjan perinneyhdistys ry.

Puntanen, Pia (2001). Savonrannan historia. Savonrannan kunta.

KÄRÄJÄKIVET, RAJAKIVET JA LIIIKENTEEN KIVET

Julkunen, Jorma (2011). Sulo Strömbergin matkassa itärajalla: Rajahakkauksia neljältä vuosisadalta. Tripylon.

Kivikoski, Ella (1966). Suomen kiinteät muinaisjäännökset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lilja, Erkki (2012). Rajakivihakkaukset. Teoksessa Virratvuori, Jussi (toim.) Kiveen hakattu historia. Kustannusosakeyhtiö HAI.

Pakarinen, Olavi (2007). Tieopasteet kautta aikojen. Tietoa ja tarinoita Suomesta.

Piltz, Martti ja Soosalu, Laura (2013). Koivistonkyläntie, Äänekoski. Museotien hoito- ja ylläpito- suunnitelma. Pirkanmaan ELY-keskus. Luettavissa www.doria.fi/handle/10024/96789

Strömberg, Sulo (2012). Käräjäkallio. Teoksessa: Virratvuori, Jussi (toim.) Kiveen hakattu historia. Kustannusosakeyhtiö HAI.

Strömberg, Sulo (2012). Tiehistorialliset hakkaukset. Teoksessa: Virratvuori, Jussi (toim.) Kiveen hakattu historia. Kustannusosakeyhtiö HAI.

KIVISILLAT

Aitta, Seppo (toim.) (2004). Siltojemme historia. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL.

Antila, Kimmo (2001). Maata ja vettä pitkin. Teoksessa Lounatvuori, Irma ja Puronen, Lauri (toim.) Rakennusperintömme: Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Ra- kennustieto Oy.

Koponen, Kyösti (1983). Maantiesiltakannan kehitys Suomessa. Tiemuseotoimikunta.

Liimatainen, Kirsi (2007). Tiehallinnon museotiet ja -sillat. Museokohdeselvitys. Tiehallinto. Luet- tavissa alk.tiehallinto.fi/julkaisut/pdf2/4000555-vtieh_museotiet_ja_sillat.pdf

Pakarinen, Olavi (2015). Kivisilloista kivirumpuihin. Savonlinnan maakuntamuseon artikkeli. Luet- tavissa www.esku.fi/asp/artikkeli_det.aspx?ARTIKKELI_ID=310036

Pakarinen, Olavi (1994). Suuri Savontie: Vanhan valtatien tarina. Tielaitos. Kaakkois-Suomen tiepiiri, Mikkeli. KIVIKUMMELIT

Nyman, Harri (2009). Meriväylien rakennusperintö. Museovirasto. Luettavissa www.nba.fi/fi/File/1005/ merivaylien-rakennusperinto.pdf

Nyman, Harri (2001). Loistoin merkitty meri. Teoksessa Lounatvuori, Irma ja Puronen, Lauri (toim.) Raken- nusperintömme: Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Rakennustieto Oy.

Nyman, Harri (2001). Väylien varsilta: Historialliset merimerkit ja luotsipaikat. Teoksessa: Uudenkaupun- gin merihistoriallisen yhdistyksen vuosikirja 2000–2001. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys.

Nyman, Harri (2000). Kummelit ja kaasat: Meriväylien varhaiset opasteet. SKAS 4/2000. Suomen kes- kiajan arkeologinen seura.

Pekonen, Mikko (1988). Saimaan vesistön ensimmäisistä loistoista. Kavassi. Saimaan Purjehdusmu- seoyhdistys.

Pekonen, Mikko (1986). Saimaan vesistön ensimmäisistä merikartoista. Kavassi. Saimaan Purjehdus- museoyhdistys.

Väisänen, Pekka (2001). Sisävesiluotsi Jorma Manninen herätti Puulaan historialliset kummelit eloon. Meriväylä 3/2001. Merenkulkulaitos.

KIVIKANAVAT

Antila, Kimmo (2001). Maata ja vettä pitkin. Teoksessa Lounatvuori, Irma ja Puronen, Lauri (toim.) Raken- nusperintömme: Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Rakennustieto Oy.

Hakala, Tuula (2012). Suvorovin kanavat. Venäjän Saiman laivaston sotakanavien restaurointihanke 2002–2008. Museovirasto, Helsinki. Luettavissa www.nba.fi/fi/File/1628/suvorovin-kanavat.pdf

Myllykylä, Tuukka (1991). Suomen kanavien historia. Merenkulkuhallitus ja Otava.

VILJELYRÖYKKIÖT JA KIVIOJAT

Aarrevaara, Heikki (2003). Suomen salaojituksen historia. Salaojituksen Tukisäätiö.

Korhonen, Teppo (2004). Muuttuva maaseutu: Historiallinen maatalous. Verkko-opetuspaketti. Helsingin yliopisto. Luettavissa www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/index.htm

Raninen, Sami ja Wessman, Anna (2015). Rautakausi. Teoksessa: Haggren, Georg, Halinen, Petri, La- vento, Mika, Raninen, Sami ja Wessman, Anna. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.

Soininen, Arvo (1974). Vanha maataloutemme: Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Suomen historiallinen seura.

KIVIAIDAT

Gardberg, Carl Jacob (2003). Maan poveen: Suomen luterilaiset hautausmaat, kirkkomaat ja haudat. Schildt.

Korhonen, Teppo (2013). AITA: Perinteiset aidat ja portit. Maahenki.

Wirkkala, Ilmari (1945). Suomen hautausmaiden historia. WSOY. KUPPIKIVET

Kivikoski, Ella (1966). Suomen kiinteät muinaisjäännökset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Korpela, Jussi (2012). Kuppikivet. Teoksessa Virratvuori, Jussi (toim.) Kiveen hakattu historia. Kustan- nusosakeyhtiö HAI.

Lehtinen, Leena ja Kirkinen, Tuija (1998). Kerimäki-Savonlinnan kuppikivien ajoitus karttojen perusteella. Julkaisussa Vuorinen, Juha-Matti (toim.) Maiseman arkeologiaa. Suomen arkeologinen seura.

Poutiainen, Hannu ja Siljander, Eero (2010). Kuppikivet ja muinaiset uskomukset. Teoksessa Hannu Poutiainen (toim.) Hirviveneestä hullukaaliin: Muinaisuskomukset arkeologisen aineiston tulkinnassa. Päijät-Hämeen tutkimusseura ry.

KIUKAAT JA UUNIT

Haggren, Georg (2015). Keskiajan arkeologia: Rakennukset ja rakennustekniikat. Teoksessa: Haggren, Georg, Halinen, Petri, Lavento, Mika, Raninen, Sami ja Wessman, Anna. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.

Kivikoski, Ella (1966). Suomen kiinteät muinaisjäännökset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

KIVINAVETAT, KIVIKELLARIT JA KIVIKAIVOT

Haggren, Georg (2015). Keskiajan arkeologia: Rakennukset ja rakennustekniikat. Teoksessa: Haggren, Georg, Halinen, Petri, Lavento, Mika, Raninen, Sami ja Wessman, Anna. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.

Hatva, Tuomo, Lapinlampi, Toivo ja Vienonen, Sanna (2008). Kaivon paikka. Ympäristöopas. Suomen ympäristökeskus. Edita, Helsinki. Luettavissa helda.helsinki.fi/handle/10138/38823

Korhonen, Teppo (1985). Talonpoikaistalon rakennukset. Teoksessa Linkola, Martti (toim.) Sukupolvien perintö 2: Talonpoikaiskulttuurin kasvu. Kirjayhtymä.

Nieminen, A. W. (1915). Maatalousrakennukset: Ohjeita keskikokoisten ja pienten tilojen omistajille. Otava.

Vilkuna, Asko (1960). Suomalaisen karjasuojan vaiheita. Kansatieteellinen arkisto 14. Suomen muinais- muistoyhdistys.

KOHDEKOHTAISTA TIETOA TARJOAVIA TIETOKANTOJA

Etelä-Savon kulttuuriperintötietokanta: www.esku.fi

Etelä-Savon kulttuuriympäristöt kartoilla: www.maajakotitalousnaiset.fi/kulttuuriympäristökartta/ES

Keski-Suomen kulttuuriympäristöt kartoilla: www.maajakotitalousnaiset.fi/kulttuuriympäristökartta/KS

Museoviraston muinaisjäännösrekisteri: www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki

Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt: www.rky.fi

Kuva Leena Lahdevesi-Korhonen KYMMENEN TARINAA KIVESTÄ Kiven monta perinteistä käyttötarkoitusta

Kulttuuriympäristö näkyväksi KYNÄ-hankkeen tarkoituksena on lisätä yleistä tietoisuutta kulttuuriympäristöstä sekä innostaa maaseudun asukkaita, maanomistajia, viljelijöitä, yhdistyksiä, yrityksiä ja muita toimijoita hoitamaan kulttuuriympäristöä sekä hyödyntämään sitä yritystoiminnassaan. KYNÄ-hanketta toteuttavat Etelä-Savon ja Keski-Suomen Maa- ja kotitalousnaiset ja ProAgriat. KYNÄ-hankkeen rahoittavat Euroopan unionin maaseudun kehittämisen maatalousrahasto sekä Etelä-Savon ja Keski-Suomen ELY-keskukset.