POPULISMIN SUKUPUOLI Diskurssianalyysi

TAMPEREEN YLIOPISTO

Kreeta-Maria Kivioja

POPULISMIN SUKUPUOLI

Diskurssianalyysi perussuomalaisten naisten mediaesityksistä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa

Tiedotusopin pro gradu -tutkielma Lokakuu 2012

TAMPEREEN YLIOPISTO

Tiedotusopin laitos

KIVIOJA, KREETA-MARIA: POPULISMIN SUKUPUOLI. Diskurssianalyysi perussuomalaisten naisten mediaesityksistä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa

Pro gradu -tutkielma, 108 s. Tiedotusoppi Lokakuu 2012

Tutkielmassa tarkastellaan diskurssianalyysin avulla perussuomalaisten naisten esittämistä vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuudessa. Tutkielmassa analysoidaan, minkälainen mediarepresentaatio populistipuolueen naisista vaalien aikaan muodostui ja kuinka heidän sukupuolensa ja edustamansa populismi merkityksellistyivät. Mediaesityksiä tarkastellaan Aamulehden, Turun Sanomien, Etelä-Suomen Sanomien ja Perussuomalainen-puoluelehden sivuilta.

Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on politiikan feministinen kritiikki, jonka mukaan länsimainen poliittinen ajattelu perustuu sukupuolittaville dikotomioille. Nämä dikotomiat sulkivat naiset pitkään ulos politiikasta ja edelleen marginalisoivat naisia poliittisina toimijoina. Tämä taas on vaikuttanut poliitikkojen mediaesitysten sukupuolittumiseen. Tutkielmassa sukupuolta ei nähdä pelkästään syntymässä saatuna ominaisuutena tai sarjana piirteitä. Judith Butlerin performatiiviseen sukupuolikäsitykseen nojautuen sukupuoli nähdään tekoina ja esityksinä, joita toistetaan erilaisissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa valtasuhteissa ja käytännöissä.

Tämä tutkielma osoittaa, että median tavoissa kuvata nais- ja miespoliitikkoja näkyy edelleen selvästi modernin poliittisen ajattelun asetelma: olemassa on poliitikkoja ja naispoliitikkoja. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että perussuomalaiset naiset luovat mediassa pehmeämpää ja yleisesti hyväksyttävämpää kuvaa Perussuomalaisista. Argumenttia naisten roolista perussuomalaisten imagon kiillottajina vahvistavat tutkimusaineistosta havaitut hegemoniset diskurssit, joissa perussuomalaiset naiset eivät profiloidu uskottaviksi poliittisiksi toimijoiksi, vaan paremminkin aiemmasta poikkeaviksi erikoisuuksiksi. Ensinnäkin populistinaiset ovat juttujen perusteella politiikassa miehen ansiosta tai menestyvät siinä miehen ansiosta. Toiseksi, jos he ovat päässeet mukaan politiikkaan, he ovat mukana eräänlaisina kiintiönaisina sekä sukupuolensa ja pehmeän sosiaalipolitiikan edustajina. Tällöin naisille jää jäljelle siis rooli, jossa he uudistavat puolueen imagoa lähinnä ulkoisesti. SISÄLLYSLUETTELO

1. JOHDANTO ...... 1

1.1. Perussuomalaisten naisten mediakuvan jäljillä ...... 1 1.2. Miksi populistinainen on tutkimisen arvoinen? ...... 6 1.3. Tutkielman rakenne ...... 8

2. OLIPA KERRAN POLIITIKKOJA JA NAISPOLIITIKKOJA ...... 9

2.1. Politiikan feministinen kritiikki ...... 9 2.1.1. Äitipoliitikosta presidentiksi: naiset suomalaisessa politiikassa ...... 12 2.2. Mediaesitysten sukupuolittuminen ...... 20 2.3. Sukupuolen performatiivisuus ...... 29

3. KYLLÄ KANSA TIETÄÄ ...... 31

3.1. Populismi pähkinänkuoressa ...... 31 3.2. Suomalainen populismi puolueohjelmien valossa ...... 35 3.2.1. Perussuomalaiset oikeisto−vasemmisto-akselilla ...... 38 3.2.2. Marginaalikannatuksesta jytkyyn ...... 42 3.2.3. Perussuomalaiset vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuudessa ...... 47 3.3. Katsaus sukupuolen ja populismin suhteeseen ...... 49 3.3.1. Naiset oikeistopopulistipuolueiden johtopaikoilla ...... 53 3.3.2. Suomalaisen populistipuolueen naiset ...... 55

4. DISKURSSIANALYYSISSA EDUSKUNTAVAALIJULKISUUS ...... 60

4.1. Aineistona kolme sanomalehteä ja puoluelehti ...... 60 4.2. Metodina diskurssianalyysi ...... 63 4.2.1. Tekstin ja kuvan diskurssianalyysi käytännössä ...... 68

5. ARKIENKELEITÄ JA KIINTIÖNAISIA: PERUSSUOMALAISTEN NAISTEN MEDIAKUVAA HAHMOTTAMASSA ...... 70

5.1. Perussuomalainen-lehden arjen sankarit...... 70 5.2. Perussuomalaiset naiset sukupuolensa edustajina sanomalehdissä ...... 75 5.2.1 Sukupuoli ja populismi sanomalehtien sivuilla ...... 80 5.2.2. Perussuomalaisten naisten mediakuvaa hallitsevat diskurssit ...... 85

6. JOHTOPÄÄTÖKSET ...... 95

6.1. Perussuomalaisten julkisivuremontti ...... 95

LÄHDELUETTELO ...... 101

1. JOHDANTO

1.1. Perussuomalaisten naisten mediakuvan jäljillä

Me ei olla enää ukkopuolue, naisia menee paljon läpi, riemuitsi Tuula Snellman yksi Kike Elomaan tukijoista.

(Turun Sanomat 18.4.2011, 10)

Vuoden 2011 eduskuntavaalit räjäyttivät suomalaisen politiikan vakiintuneet rakenteet. Kolmen suurimman puolueen valta murtui, kun populistipuolue Perussuomalaiset kiri Suomen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Perussuomalaisten kannatus kasvoi vuoden 2007 eduskuntavaaleista jopa 15 prosenttiyksikköä, ja puolueen aiemmat 5 kansanedustajapaikkaa muuttuivat 39 paikaksi. Vaalit muokkasivat konservatiivisena ”miesten puolueena” pidettyä populistipuoluetta myös sukupuolinäkökulmasta. Miesten ylivalta sai kolauksen, kun naisten osuus puolueen kansanedustajista moninkertaistui aikaisempaan verrattuna. Puolueella oli ollut aikaisemmin vain yksi naiskansanedustaja, mutta vuoden 2011 vaaleissa valittiin 10 naista lisää. Vaalien jälkeen perussuomalaisia naisia on nostettu myös puolueen eturiviin. Esimerkiksi Pirkko Ruohonen-Lerner on valittu puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi ja Hanna Mäntylä puolueen ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi. Näitä seikkoja voidaan pitää merkittävinä muutoksina puolueessa, jonka poliitikoista ja kannattajista valtaosa on ollut yksinomaan miehiä.

Perussuomalaisten vaalimenestykseen vaikuttivat otolliset olosuhteet, mutta myös laaja julkisuus. Kaiken kaikkiaan vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuutta hallitsivat euroalueen talouskriisi, Suomen valtiontalouden tasapainottaminen sekä erilaiset Perussuomalaisten gallupkannatuksen nousun esiin nostamat aiheet. Ville Pernaan (2012, 29-42) eduskuntavaalijulkisuuteen liittyvä määrällinen tutkimus osoittaa, että Perussuomalaisten asema yhtenä vuoden 2011 vaalien pääpuheenaiheena on selvä. Perussuomalaisten miesvaltainen imago, historiallinen vaalitulos, perussuomalaisten naiskansanedustajien määrän kasvu sekä puolueen laaja näkyvyys eduskuntavaalijulkisuudessa herättivät kiinnostukseni tutkia vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuutta ja Perussuomalaisia sukupuolinäkökulmasta.

Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida diskurssianalyysin avulla populistipuolue Perussuomalaisten naispoliitikkojen esittämistä eduskuntavaalijulkisuudessa. Tarkastelen, minkälainen mediarepresentaatio populistipuolueen naisista vuoden 2011 eduskuntavaalien aikaan muodostui ja kuinka heidän sukupuolensa julkisuudessa merkityksellistyi. Tämä lisäksi kiinnitän huomiota siihen, kuinka populismi näkyy ja kuuluu perussuomalaisten naisten mediaesityksissä.

Tutkielman kontekstina on 2000-luvun poliittinen julkisuus, jonka piirteiksi voidaan karkeasti luetella henkilöityminen, viihteellistyminen ja yksityisyyden rajojen murtuminen. Perussuomalaisten naisten mediaesityksiä tarkastelen diskurssianalyysin avulla Aamulehden, Turun Sanomien ja Etelä- Suomen Sanomien sivuilta. Tämän lisäksi olen ikään kuin taustatutkimuksena perehtynyt myös siihen, miten Perussuomalainen-lehdessä puhuttiin perussuomalaisista naisista eduskuntavaalien aikaan.

Tutkimukseni pääkysymys on:

Minkälainen mediakuva suomalaisen populistipuolue Perussuomalaisten naispoliitikoista muodostuu vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuudessa?

Tarkentavat kysymykset puolestaan ovat:

Mitkä ovat ne toistuvat diskursiiviset puhetavat, jotka muodostuvat hegemonisiksi eli perussuomalaisten naisten mediakuvan kannalta keskeisimmiksi?

Miten perussuomalaisen naisen sukupuoli merkityksellistyy ja rakentuu vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuudessa? Miten tärkeä poliitikkoa ja hänen tekemäänsä politiikkaa määrittävä tekijä sukupuoli on?

Miten populismi näkyy perussuomalaisen naisen mediakuvassa?

Myöhemmässä diskurssianalyysia käsittelevässä luvussa 4 esitän tarkemman kysymyslistan, jonka avulla analysoin tutkimusaineistoa ja pyrin vastaamaan yllä esitettyihin tutkimuskysymyksiin.

Vuoden 2011 eduskuntavaalit järjestettiin 17. huhtikuuta. Olen analysoinut kolmessa maakuntalehdessä 11. huhtikuuta 2011 - 23. huhtikuuta 2011 julkaistuja juttuja ja kuvia, joissa esiintyy perussuomalainen nainen. Puoluelehdestä tutkin puolestaan kaikki huhtikuussa 2011 ilmestyneet lehdet. Kyseisen tutkimusjakson valitsin siitä syystä, että halusin kiinnittää huomion nimenomaan lähelle eduskuntavaaleja. Kaiken kaikkiaan tutkimusaineisto koostuu 77 jutusta ja 68 kuvasta. Diskurssianalyyttisen tutkimusorientaation vuoksi tarkasteltu aikaväli ja juttujen määrä oli pidettävä suhteellisen pieninä.

2 tarkoitetaan mediaesitystä todellisuudesta. (Jokinen et. al. 1993, 9-10.) Mediatutkimuksessa mediakuva nähdään usein mediarepresentaation synonyymina, joten kyseiset termit tarkoittavat tässäkin tutkimuksessa samaa asiaa.

Sosiaalinen todellisuus voi rakentua diskursiivisesti monilla eri tavoilla, mutta osa diskursseista voi vakiintuessaan tukahduttaa moninaisuutta, jolloin diskurssien valtasuhteet nousevat keskiöön. Jotkin diskurssit saattavat nousta hallitseviksi hegemonisiksi diskursseiksi, ja ne alkavat näyttäytyä itsestään selvinä ja ainoina oikeina tapoina kuvata ja määrittää tiettyä todellisuuden ilmiötä. Tavoitteenani on löytää edellä esittelemästäni aineistosta nimenomaan ne hegemoniset diskurssit, jotka hallitsevat perussuomalaisten naisten mediarepresentaatioita. (Jokinen et. al. 1993, 9-10 ; Koivunen & Liljeström 1996; Fairclough 1997, 13, 51–52; Seppänen 2005, 77–83.)

Sukupuoli, esimerkiksi seksuaalisuuden, etnisyyden ja luokan ohella, on hyvin keskeinen ihmisiä määrittävä ja arvottava tekijä. (ks. esim. Norris 1997; Niemi & Pitkänen 2005; Van Zoonen 2006; Kuusipalo 2007; Gill 2007; Nieminen 2010; Railo 2011b). Käsillä olevassa tutkielmassa tarkastellaan politiikan julkisuuden sukupuolittumista, johon on pitkälti vaikuttanut poliittisen edustuksen sukupuolittuminen. Poliittisen edustuksen sukupuolittumisen taustalla on puolestaan sukupuolittunut poliittinen ajattelu. Vaikka naiset ovat vähitellen kivunneet mukaan politiikan kentälle, politiikka on edelleen vahvasti sukupuolittunut alue. Tämä johtuu pitkälti siitä, että poliittiset käsitteet, kuten politiikka, poliitikko ja kansalaisuus, ovat rakentuneet nimenomaan sukupuolieron varaan (Kuusipalo, 2011).

Tutkielmani tutkimusongelma ponnistaakin tämänkaltaisesta politiikan feministisestä kritiikistä, jonka mukaan länsimainen poliittinen ajattelu perustuu sukupuolittaville dikotomioille. Nämä dikotomiat sulkivat naiset pitkään ulos politiikasta ja edelleen marginalisoivat naisia poliittisina toimijoina. (Kuusipalo 2011, 19, 34.)

Länsimainen poliittinen ajattelu on siis rakentanut rajat sille, mitä ajatellaan politiikkana ja poliittisena tai minkälainen on ideaalipoliitikko. Tämä taas on vaikuttanut siihen, minkälaiseksi politiikan julkisuus on muotoutunut. Mahdollisuus olla julkisuudessa uskottava ja tasa-arvoinen 3 poliittinen subjekti on kietoutunut politiikan sukupuolittuneisiin määritelmiin. Vaikka naisia on yhä enemmän mukana ja korkeammilla paikoilla politiikassa, sukupuoli näyttäytyy edelleen politiikassa ja politiikan julkisuudessa keskeisenä määrittäjänä. Tällainen ei ole yhdentekevää, sillä politiikkojen sukupuolittuneet representaatiot tuottavat hierarkkista kuvaa nais- ja miespoliitikoista. Sillä, miten naispoliitikkoja ja miespoliitikkoja kuvataan, on merkitystä kulttuuriseen käsitykseen naisista poliittisina toimijoina sekä myös naispoliitikkojen omakuvaan ja naisten mahdollisuuksiin olla mukana politiikassa tasavertaisina ja uskottavina toimijoina. (Kuusipalo 2011, 19; 34.)

On keskeistä ymmärtää, että tekemässäni politiikan feministisessä tutkimuksessa sukupuolta ei nähdä pelkästään syntymässä saatuna ominaisuutena tai sarjana piirteitä. Sukupuolen nähdään saavan kulttuurisen merkityksensä vasta kielenkäytössä luokittelun ja nimeämisen tuotteena (Mäkelä et. al. 2006, 19). Näkemykset fysiologisista ominaisuuksista, niiden merkityksistä ja niihin kytkeytyvistä sukupuolieroista ovat siis aina kulttuurisia määrittelyjä. Feministisessä tutkimuksessa on useaan otteeseen osoitettu, että niin biologia kuin luonnollisina ymmärrettyihin anatomis- fysiologisiin eroihin liittyvät merkitykset ovat historiallisia ja kulttuurisesti määriteltyjä. (Lehtonen 1995, 29; Rossi 2010, 21)

Tarkemmin sanottuna tutkielma edustaa performatiivista käsitystä sukupuolesta. Keskeisen performatiivisen sukupuolikäsityksen edustajan Judith Butlerin mukaan sukupuoli tulisi nähdä tekoina ja esityksinä, joita toistetaan erilaisissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa valtasuhteissa ja käytännöissä. (Butler 1990; Butler 2006.)

Sukupuolen lisäksi tutkielman keskeisiä käsitteitä ovat politiikka, poliitikko ja media. Politiikkaa käsitellään sen suppeassa merkityksessä, jolloin politiikka määritellään sellaiseksi vallankäytöksi, jota harjoitetaan perinteisissä poliittisissa instituutioissa, kuten esimerkiksi eduskunnassa ja hallituksessa (Paloheimo & Wiberg 1997, 44). Tällainen politiikan määritelmä on tässä kohden luonnollinen, koska tutkimuskohteena olevat perussuomalaiset naiset pyrkivät toimimaan nimenomaan politiikan perinteisissä instituutioissa. Myöskään termi poliitikko ei ole yksiselitteinen. Tutkimuksessani sillä viitataan perinteisissä poliittisissa instituutioissa toimivien henkilöiden lisäksi myös kansanedustajaehdokkaisiin ja puoluejärjestössä toimiviin henkilöihin. Poliitikon määritelmä saa tässä tutkielmassa siis henkilö, joka on aktiivisesti mukana poliittisen puolueen toiminnassa. Politiikan journalismilla ja politiikan julkisuudella viitataan mediateksteihin, jotka käsittelevät politiikkaa ja poliitikkoja.

Medialla viitataan tässä tutkielmassa puolestaan joukkotiedotusvälineisiin, joihin luetaan tyypillisesti lehdistö, televisio, radio, internet sekä usein myös elokuvat. Analyysivaiheessa huomio kohdistuu kolmeen suomalaiseen sanomalehteen ja yhteen puoluelehteen. Sanomalehdet on valittu tämän tutkimuksen analyysiaineistoksi yksinkertaisesti siitä syystä, että vuoden 2011 4 eduskuntavaalijulkisuudessa perussuomalaiset naiset saivat medianäkyvyyttä lähes pelkästään oman vaalipiirinsä maakuntalehdessä. Sanomalehdet eivät siis ole tutkimuskohteena esimerkiksi siitä syystä, että ne arvotettaisiin laadukkaimmaksi vaalijournalismiksi.

Tutkimuskohteena suomalainen populistipuolue Perussuomalaiset

Politiikan julkisuuden sukupuolittumista tutkiessani huomioni keskittyy populistiseen Perussuomalaiset-puolueeseen. Perussuomalaiset on perustettu vuonna 1995 Suomen Maaseudun Puolueen raunioille. Puolue on kansallismielinen ja EU-kriittinen puolue, joka tukeutuu omien sanojensa mukaan perinteiseen ja kristillissosiaaliseen arvopohjaan (Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelma 2011). Tutkielman eri osioissa viitataan Perussuomalaisiin populistipuolueena, joten käyn lyhyesti jo tässä vaiheessa läpi, mitä termi populismi tarkoittaa. Populismia ja populistipuolueita tarkastellaan tässä tutkielmassa lähinnä länsieurooppalaisessa kontekstissa, koska Perussuomalaiset on länsieurooppalainen populistipuolue.

Populismilla viitataan tyypillisesti esimerkiksi tiettyyn liikkeeseen, oppijärjestelmään tai retoriseen tyyliin. Populisti tavoittelee kansansuosiota tunneperäisellä ja helposti omaksuttavalla retoriikalla. Tyypillisiä populistipuolueen piirteitä ovat vastakkainasettelujen rakentaminen, tavallisen kansan puolustaminen sekä karismaattisen johtajan keskeinen rooli puolueessa. (Ruostetsaari 2011, 135; Wiberg 2011, 14-15).

Populismia ovat kaikki poliittiset liikkeet ja virtaukset, joita leimaa laajan kansansuosion tavoittelu poliittista todellisuutta yksinkertaistaen ja kärjistäen. Populismia voi esiintyä missä tahansa vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella. (Wiberg 2011, 16; 18.) Tutkijat ovat olleet erimielisiä siitä, mille kohtaa oikeisto–vasemmisto-akselia Perussuomalaiset kuuluu. Kerron tarkemmin oikeisto– vasemmisto-keskustelusta, populismista, Perussuomalaiset-puolueesta sekä näiden kaikkien suhteesta sukupuoleen luvussa 3.

Perussuomalaiset on herättänyt mediahuomiota erityisesti EU- ja maahanmuuttokritiikillään ja alun perin tässäkin tutkielmassa oli tarkoituksena tarkastella myös perussuomalaisten naisten maahanmuuttokritiikkiä mediassa. Jo tutkimusaineiston keruuvaiheessa kävi kuitenkin ilmi, että perussuomalaisten naisten mediakuvassa maahanmuuttokritiikki on lähes näkymätöntä, joten en myöskään myöhemmin tutkielmassa olevassa Perussuomalaisia käsittelevässä luvussa keskity erityisen syvällisesti puolueen harjoittamaan maahanmuuttokritiikkiin. Tutkimustuloksena perussuomalaisten naisten mediakuvasta lähes kokonaan puuttuva maahanmuuttokriittisyys on kuitenkin kiinnostava. Pohdin tätä asiaa tarkemmin johtopäätöksiä tehdessäni.

1.2. Miksi populistinainen on tutkimisen arvoinen?

Tutkielmani on lähtökohtaisesti politiikan ja politiikan julkisuuden sukupuolittumisen tutkimusta. Analyysivaiheessa huomioni kiinnittyy eduskuntavaalijulkisuuden sukupuolittumisen tutkimiseen. Eduskuntavaalijulkisuuden tarkastelu on perusteltua ja tärkeää, koska kansalaiset seuraavat politiikkaa ennen kaikkea median välityksellä. Mediassa myös määritetään suurelta osalta yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun aiheet, joiden perusteella kansalaiset voivat tehdä äänestyspäätöksen. (Pernaa 2012, 29.)

Media vaikuttaa ihmisten käsityksiin ja kiinnostuksen kohteisiin nostamalla vaalien julkiselle agendalle tiettyjä teemoja. Tällöin määräytyy, mitä aiheita, keitä henkilöitä ja mitä keskusteluita kansalaiset pitävät vaaleissa tärkeinä. Tutkimusten mukaan median rooli politiikassa ja poliittisen julkisuuden muotoutumisessa on vuosien varrella muuttunut yhä merkittävämmäksi ja keskeisemmäksi (Borg & Moring, 2005, 47–50).

Medialla on yhä enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa poliitikon sekä koko puolueen mediakuvan muotoutumiseen, ja tällä mediakuvalla on entistä suurempi vaikutus menestymiseen politiikassa. Politiikan tutkimuksessa politiikan ja median uudenlaista suhdetta on kuvattu politiikan viestinnällistymiseksi. Sami Borgin ja Tom Moringin (2005, 47–50) mukaan politiikan viestinnällistymisen myötä viestinten merkitys poliittisessa julkisuudessa on kasvanut, mikä on puolestaan ollut omiaan muuttamaan niin puolueiden, poliitikkojen kuin median toimintatapoja. Perinteisten puoluesidonnaisuutta tukevien sosiaalisten rakenteiden heikentyessä politiikkaa koskeva informaatio ja mielikuvat muodostuvat yhä enemmän tai usein jopa yksistään median välityksellä. Politiikan viestinnällistymisnäkökulman mukaan mediasta tulee politiikan erityisehto, jonka poliitikot ottavat yhä laajemmin huomioon. Myös äänestyspäätökset perustuvat aikaisempaa enemmän juuri siihen, minkälaisen kuvan asioista ja henkilöistä kansalaiset ovat mediasta saaneet. (Borg & Moring 2005, 47–50; Pernaa 2012, 29-41.)

Medialla on siis mahdollisuus esimerkiksi näkökulmavalinnoilla ja painotuksilla vaikuttaa siihen, millaisiksi politiikkojen mediakuvat muotoutuvat. Tiettyjen näkökulmien toistuvuus vaikuttaa pitkällä aikavälillä siihen, miten ihmiset mieltävät todellisuuden. (Holmberg 2004, 29–39; Salminen 2006, 267.) Median valtaa politiikassa ei tule kuitenkaan liioitella, sillä tutkimuksissa ei ole voitu osoittaa median vaikuttavan suoraviivaisesti esimerkiksi kansalaisten käyttäytymiseen. Medialla on paremminkin tapana aktivoida kannastaan epävarmoja tai vahvistaa kansalaisten aikaisempia käsityksiä. Median vallan voidaan siis ajatella olevan paremminkin mielipiteitä vahvistavaa kuin muuttavaa. Tämän tutkielman peruskysymyksenä on, onko politiikan julkisuus sukupuolittunutta.

Näkemys median vallasta aikaisempia käsityksiä vahvistavana voimana on tällöin erityisen keskeisessä roolissa. Historiassa naiset on nimittäin nähty politiikkaan sopimattomina, ja usein heidät nähdään vielä nykyäänkin politiikassa normista poikkeavina toimijoina. Tällöin media saattaa sukupuolittuneella kirjoittelullaan entisestään vahvistaa naispolitiikkoihin kohdistettuja ennakkoluuloja sekä heikentää naisten asemaa ja roolia politiikassa. (Niemi & Pitkänen 2005,127.)

Tutkimusasetelmaa on helppo perustella myös Perussuomalaisten suurella vaalimenestyksellä, puolueen laajalla mediahuomiolla ja perussuomalaisten naiskansanedustajien määrän kasvulla. Perussuomalaiset on arvomaailmaltaan konservatiivinen puolue, joka ei ole koskaan kuulunut innokkaimpiin sukupuolten tasa-arvon ajajiin. Vaikka puolue saikin eduskuntavaaleissa kymmenen uutta naiskansanedustajaa, puolueella oli suhteessa vain vähän naisehdokkaita ja miehet jyräsivät myös vaaleissa. Niemen ja Parkkisen (2012, 4-8) mukaan onkin perusteltua puhua miesten vastaiskun nostamasta puolueesta. Perinteisillä sukupuolirooleilla on siis Perussuomalaisissa erittäin keskeinen rooli, mikä tarjoaa politiikan mediajulkisuuden sukupuolittumiselle kiinnostavan tutkimuskohteen. On kiinnostavaa selvittää, minkälaista mediahuomiota perinteisesti miesvaltaiseen puolueeseen tullut nainen saa.

Länsieurooppalaisten populistipuolueiden menestyksen myötä, naispopulistien määrän kasvettua ja muutamien naisten noustua korkeisiin asemiin populistipuolueissa naispopulisteihin liittyvä tutkimus on hieman lisääntynyt. Tutkimusta on kuitenkin niin Suomessa kuin maailmalla tehty suhteellisen vähän, vaikka tutkimusaihe on hyvin hedelmällinen. Konservatiivisia arvoja kannattavien ja populistista retoriikkaa viljelevien naispoliitikkojen tutkiminen tarjoaa uudenlaisen asetelman politiikan ja politiikan julkisuuden sukupuolittumisen tutkimukselle.

Olen tutkielmassani tietoisesti pyrkinyt mahdollisimman monitieteelliseen tutkimukseen. Työ voidaan sijoittaa osaksi politiikan, median sekä sukupuolen tutkimusta. Päädyin tämänkaltaiseen poikkitieteellisyyteen siitä syystä, että suomalaisessa akateemisessa tutkimuksessa on tehty suhteellisen vähän sukupuoleen liittyvää politiikan mediatutkimusta ottaen huomioon, kuinka sukupuolittunut alue politiikka ja politiikan julkisuus ovat. 2000-luvun kuluessa tutkimus on kuitenkin lisääntynyt, mutta tutkimusten kohteena ovat olleet lähinnä johtavissa asemissa olevat naispoliitikot. Pyrin siis rivipoliitikkojen mediaesityksiä tutkimalla täyttämään tätä aukkoa politiikan julkisuuden feministisessä tutkimuksessa. Enemmistö suomalaisista naispoliitikoista toimii edelleen rivitason poliitikkoina, minkä vuoksi rivitason naispoliitikkojen tutkiminen on ensiarvoisen tärkeää.

1.3. Tutkielman rakenne

Tutkielman rakenne on seuraavanlainen. Luvussa 2 luon katsauksen tutkielman teoreettiseen viitekehykseen eli politiikan feministiseen kritiikkiin. Samaisessa luvussa tutustutaan myös suomalaisten naisten historiaan politiikassa sekä politiikan julkisuuden sukupuolittumiseen liittyvään aikaisempaan tutkimukseen. Tämän jälkeen luvussa 3 perehdytään populismiin, Perussuomalaisiin ja perussuomalaisiin naisiin. Luvussa tarkastellaan myös populistipuolueiden naisiin liittyvää aikaisempaa tutkimusta. Tämän jälkeen luvussa 4 kuvaan käyttämääni tutkimusmetodia diskurssianalyysia ja tuon esiin, kuinka sovellan kyseistä metodia lehtitekstien ja - kuvien analysoimiseen omassa tutkielmassani. Samassa luvussa esittelen ja perustelen myös tutkimusaineiston. Luvussa 5 esittelen analyysini tuloksia. Ensimmäisenä kerron, miten perussuomalaiset naiset näkyivät puoluelehden sivuilla. Tämän jälkeen esittelen maakuntalehtiin liittyvän diskurssianalyysin tuloksia. Luvussa 6 kokoan tekemiäni havaintoja yhteen ja teen johtopäätöksiä.

Epäselvyyksien välttämiseksi lienee paikallaan kertoa lyhyesti kirjoitusasuun liittyvästä käytännöstä. Puolueiden nimet kirjoitetaan tässä tutkielmassa isolla alkukirjaimella, kun teksti viittaa niin sanottuna käyttönimenä puolueorganisaatioon (esim. Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset) (vrt. Borg 2012). Puolueiden jäsen- ja kannattajakuntiin viitattaessa käytetään puolestaan pientä alkukirjainta (esim. keskustalainen, kokoomuslainen ja perussuomalainen). Ero saattaa olla vaikea havaita Perussuomalaiset-puolueen kohdalla, sillä puolueen käyttönimi taipuu Perussuomalaiset, mutta myös yksittäisistä henkilöistä puhuttaessa kirjoitetaan esimerkiksi ”perussuomalaiset poliitikot”. Eron voi havaita lähinnä siis isosta tai pienestä alkukirjaimesta sekä sanaa seuraavan verbin taivutusmuodosta. Perussuomalaiset on puolueen nimi, joten sitä seuraavaa verbi kirjoitetaan yksikössä (esim. Perussuomalaiset kannattaa tai Kokoomus kannattaa).

2. OLIPA KERRAN POLIITIKKOJA JA NAISPOLIITIKKOJA

2.1. Politiikan feministinen kritiikki

Vaikka naiset ovat vähitellen kivunneet mukaan politiikan kentälle, politiikka on edelleen vahvasti sukupuolittunut alue. Tämä johtuu pitkälti siitä, että poliittiset käsitteet, kuten politiikka, poliitikko ja kansalaisuus, ovat rakentuneet nimenomaan sukupuolieron varaan. Tutkielmani tutkimusongelma ponnistaakin tämänkaltaisesta politiikan feministisestä kritiikistä, jonka mukaan länsimainen poliittinen ajattelu perustuu sukupuolittaville dikotomioille. Nämä dikotomiat sulkivat naiset pitkään ulos politiikasta ja edelleen marginalisoivat naisia poliittisina toimijoina. Keskeisin naisten aliedustusta legitimoiva dikotomia on liberaalin poliittisen teorian rakentama jako miesten julkiseen (=poliittinen) ja naisten yksityiseen (=henkilökohtainen) elämänpiiriin. Naisten sulkeminen kodin alueelle teki politiikasta miesten toimintapiirin, johon naisilla ei ollut pääsyä. (Kuusipalo 2011, 19; 34.)

Kansalaisuus määritellään tyypillisesti poliittisen yhteisön ja sen muodostaman valtion jäsenyytenä sekä tähän jäsenyyteen liittyviksi oikeuksiksi ja velvollisuuksiksi. Kansalaisuuden määritelmä ei ole lähtökohdiltaan sukupuolineutraali, sillä siihen sisältyy käsityksiä sukupuolierosta ja sukupuolten välisestä hierarkiasta. Länsimainen kansalaisuuskäsitys juontuu aina Ranskan vallankumouksesta asti, jossa kuninkaan ja alamaisten välinen hiearkia kumottiin ja tilalle julistettiin vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Feministisen kritiikin kohteena on ollut erityisesti ”veljeys”, joka todella tarkoitti naisten rajaamista kansalaisuuden ulkopuolelle. Poliittisella kansalaisella nähtiin olevan maskuliininen identiteetti, joka koostui itsenäisyydestä, objektiivisuudesta ja rationaalisuudesta. Näiden piirteiden vastakohtana nähtiin nainen, jonka ajateltiin olevan epäitsenäinen, subjektiivinen ja emotionaalinen. Tapa, joilla kansalaisuuden kriteerit on politiikan teorioissa määritelty, on olennaisesti vaikuttanut naisten asemaan ja sukupuolten väliseen hierarkiaan. Naisten aliedustus politiikassa juontaa juurensa siis sukupuolittuneesta kansalaisuuskäsityksestä. (Urponen 2010, 293.)

Naisten aliedustusta legitimoivan liberaalin poliittisen ajattelun juuret ovat erityisen helposti nähtävissä niin kutsutuissa yhteiskuntasopimusteorioissa. 1600- ja 1700-lukujen teoreetikot Thomas Hobbes, John Locke ja Jean-Jacques Rousseau perustelivat modernin poliittisen järjestyksen syntyä yhteiskuntasopimuksella. Heidän mukaansa valtio ja moderni yhteiskuntajärjestys perustuivat vapaiden ja tasa-arvoisten yksilöiden ja valtion välisten suhteet määrittävälle sopimukselle. (Kuusipalo 2011, 76; Urponen 2010, 293-294.)

Yhteiskuntasopimusteoria edellytti yksilö-käsitteen käyttöönottoa, jotta voitiin määritellä yksilö-

9 kansalainen, jonka suostumusta sopimukset edellyttivät. Liberaalin ajattelun lähtökohta onkin kaikesta erityisyydestä irrotettu yksilö-subjekti, jonka oikeudet voivat olla universaaleja eli koskevat kaikkia. Carol Pateman (1988) kuitenkin kyseenalaisti tämän tulkinnan. Hänen mukaansa yhteiskuntasopimusteorioiden yksilöllä oli miehinen sukupuoli. Näin ollen vain miehet saattoivat täyttää poliittisen kansalaisen kriteerit. Näistä tärkeimmät olivat autonomia ja kyky rationaaliseen ajatteluun, joiden ajateltiin edellyttävän taloudellista riippumattomuutta ja koulutusta. Erityisesti naimisissa olevien naisten oli mahdotonta täyttää nämä kriteerit, koska avioliitossa vain mies edusti perhettä ulospäin.

Patemanin (1988, 40–55) mukaan yhteiskuntasopimusta edelsi myös niin kutsuttu seksuaalinen sopimus, joka antoi miehelle oikeuden naisten uutta elämää synnyttävään ruumiiseen. Nainen ei siis ollut vapaa eikä tasa-arvoinen eikä näin voinut olla yhteiskuntasopimuksen osapuoli. Huomiota kannattaa kiinnittää myös siihen, että naisten kansalaisuuden sitominen mieheen ja avioliittoon tarkoitti samalla, että heteroseksuaalisuudesta tuli olennainen kansalaisuutta määrittävä tekijä. (Urponen 2010, 294.)

Kansalaisuuskäsitykset ovat aina jossakin määrin kulttuurisidonnaisia. Kun yhteiskuntasopimusteoreetikoiden ideaalina oli yksilökansalainen, suomalainen ideaalikansalainen voidaan nähdä pikemminkin yhteisön jäsenenä. Tämä johtuu ennen kaikkea hegeliläisen ja snellmanilaisen perinteen vahvasta vaikutuksesta suomalaisen poliittisen kulttuurin muodostumiseen 1800-luvulla. Tässä kansalaisuuskäsityksessä kansakunta ymmärretään yksilöä tärkeämmäksi, jolloin yksilön velvollisuus on ennen kaikkea ottaa moraalinen vastuu kansakunnan tulvaisuudesta. (Pulkkinen 1989, 66–71.) Huomionarvoista on, että nämä velvollisuudet eivät olleet kaikille samanlaisia, sillä velvollisuudet riippuivat muun muassa sukupuolesta ja luokasta. 1800- luvulla kansakunnan ohjaajina nähtiin nimenomaan sivistyneet ja yläluokkaiset miehet. Hegel ja Snellman rakensivat teorioissaan poliittisen tilan (valtion) yhteisöllisenä yleistahtona, johon naiset eivät voineet samaistua, koska heiltä ajateltiin puuttuvan kyky kriittiseen ja abstraktiin ajatteluun. Niin Hegelin kuin Snellmanin mielestä yleistahtoa saattoi tulkita vain älymystöön kuuluvat miehet.

Kun julkisessa elämässä toimivasta yksilöstä tuli maskuliinisen identiteetin malli, naisesta tuli ruumiillinen ja seksuaalinen olento, joka sidottiin yksityiseen, konkreettiseen ja erityiseen (Kuusipalo 2011, 19; 77). Ruumiin korostaminen ja sen kontrolloimiseen pyrkiminen on mahdollista nähdä länsimaiselle ajattelulle tyypillisenä mielen ja ruumiin hierarkkisena vastakkainasetteluna. Tässä vastakkainasettelussa mies edustaa kulttuuria, henkeä ja mieltä, jotka asettuvat hierarkiassa korkeammalle tasolle kuin naisten edustamat luonto, ruumis ja materia. Ajattelun mukaan nainen ja hänen ruumiinsa sopivat uuden elämän luomiseen, kun taas miehen mieli ja äly soveltuvat henkiseen luovuuteen. Tämä on vaikuttanut siihen ajatteluun, että naisen ruumis on nähty niin puutteellisena, että se estää täysipainoisen osallistumisen politiikkaan. (Palin 1996, 10

225–226).

Täyden kansalaisen status ja käytännöt olivat siis pitkään naisten ulottumattomissa. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että esimerkiksi Snellman ja Hegel asettivat naisille yhteiskunnallisia tehtäviä tulevien kansalaisten äiteinä ja (mies)kansalaisten vaimoina. Pitämällä huolta kodeista ja sekä uusien kansalaisten synnyttämisestä ja kasvattamisesta naisten oli nähty mahdollistavan kansallishengen jatkuvuus. Äitiys on siten toiminut keinona sitouttaa naiset poliittiseen järjestelmään tavalla, joka on muokannut naisten kansalaisuutta sekä velvollisuuksia valtiota kohtaan. (Kuusipalo 2011, 22-26.)

Irma Sulkunen (1987, 157-172) on puhunut kaksijakoisesta kansalaisuudesta, jolla hän tarkoittaa miehelle ja naiselle langenneita erilaisia kansalaisuuden muotoja. Kummallakin sukupuolella oli omanlaisensa, sille luonteva ja sopiva tehtävä suomalaiskansallisessa projektissa. Miesten ja naisten erilaiset kansalaisuudet täydensivät toisiaan, ja naisten tehtävänä oli toimia yhteiskunnallisina äiteinä. Vaikka naisille mahdollistettiin äitikansalaisen rooli, naisten tasa- arvoinen integroituminen politiikkaan oli mahdotonta. Tämä johtui siitä, että niin yhteiskuntasopimusteorioissa kuin liberaalissa ja hegeliläis-snellmanilaisessa poliittisessa ajattelussa naisen kategoria rakentui poliittisen toimijan kategorian vastakohdaksi. Moderni ajattelu teki siis täydellisistä poliittisista oikeuksista miesten erioikeuden.

Naiset ovat kuitenkin vuosien kuluessa saavuttaneet entistä enemmän poliittisia oikeuksia. Vaikka naisia on ollut Suomessa jo pitkään mukana parlamentaarisessa politiikassa, erityisesti politiikan huippupaikat olivat pitkään naisten ulottumattomissa. Länsimaisen poliittisen ajattelun traditiossa erityisesti ”naiseus” sekä poliittinen johtajuus ja ”valtiomieheys” olivat pitkään toisensa poissulkevia määreitä. Valtiomiehen miehinen identiteetti esti edes kuvittelemasta naista Suomen presidentiksi ennen 1990-lukua. Oikeastaan itse presidentti-instituution täytyi muuttua ennen kuin nainen pääsi sen edustajaksi. Astuessaan presidentin virkaan Tarja Halosella oli Kuusipalon (2007, 98) mukaan kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi joko imitoida (valtio)miestä tai muuttaa käsitystä presidenttiydestä. Halonen valitsi jälkimmäisen ja saikin kritiikkiä esimerkiksi passiivisuudesta kansallisissa kysymyksissä. Syntyikin kiivas väittely niin presidentin roolista globalisoituvassa Suomessa kuin poliittisen johtajuuden määrittelystä muuttuvassa maailmassa. (Kuusipalo 2007, 98.)

Jiri Nieminen (2010, 35) on havainnut, että naisilla on ollut kolme keinoa nousta politiikan hierarkiassa. Ensinnäkin naiset voivat mukautua patriarkaattiin hakemalla suosiota ja valtaa ulkonäkönsä ja feminiiniseksi ymmärretyn käyttäytymisensä avulla esimerkiksi mediassa. Niemisen mukaan tällaista käyttäytymistä kuvaa R.W. Conellin käyttämä käsite tehostettu feminiinisyys (ks. Conell 1987, 187-188). Toiseksi naiset voivat sopeutua patriarkaattiin omaksumalla perinteisen äidin roolin. Tämä on ollut hyvin tyypillistä myös suomalaisen politiikan kentillä, kun esimerkiksi 11 naisministerit ovat keskittyneet ajamaan perheeseen liittyviä asioita. Kolmanneksi naispoliitikko voi omaksua maskuliinisuuteen liitetyt asenteet, arvot ja käytöstavat. Tällöin naispoliitikon on oltava ”kova jätkä”. Tunnetuin esimerkki tämänkaltaisesta naispoliitikosta lienee britannialainen pääministeri Margaret Thatcher.

Edellä esitetystä voidaan tiivistetysti todeta, että sukupuolittunut länsimainen poliittinen ajattelu on vaikuttanut poliittisten järjestelmien, instituutioiden ja käytännön politiikan muodostumiseen sekä käsityksiin poliittisista toimijoista. Poliittinen ajattelu on rakentanut rajat sille, mitä ajatellaan politiikkana ja poliittisena tai kenellä on mahdollisuus olla mukana politiikassa. Edellä mainitut seikat ovat myös vaikuttaneet siihen, minkälaiseksi politiikan julkisuus on muotoutunut. Mahdollisuus olla julkisuudessa uskottava ja tasa-arvoinen poliittinen subjekti on kietoutunut politiikan sukupuolittuneisiin määritelmiin.

Tutkielmani kannalta on keskeistä ymmärtää yhtäältä, että se miten politiikan subjekti määritellään, vaikuttaa poliitikon mediaesityksiin. Toisaalta mediaesitykset vaikuttavat siihen, kuka minäkin aikana määritellään politiikan ideaalisubjektiksi. Tässä kohden on tärkeää korostaa, että tutkielman tarkoituksena ei ole vähätellä muita poliittisia subjekteja tai ihmisiä yleensäkin eriarvostavia määreitä, kuten vaikkapa seksuaalisuutta ja etnisyyttä, vaikka tutkimusongelma rakentuukin pitkälti sukupuoliteeman ympärille.

Populistipuolueen naispoliitikkojen tutkiminen politiikan feministisen kritiikin lähtökohdista on erityisen kiinnostavaa siinä mielessä, että populistipuolueet ovat arvoiltaan hyvin konservatiivisia. Myös suurin osa populistipuolueiden poliitikoista ja kannattajista on edelleen miehiä, vaikka mies- ja naispoliitikkojen määrälliset erot ovat useissa muissa puolueissa jo kaventuneet.

Konservatiivipuolueet kannattavat tyypillisesti niin sanottuja perinteisiä ja vahvoja sukupuolirooleja. On mielenkiintoista selvittää, näkyvätkö konservatiiviset arvot myös mediassa. Konservatiiviset puolueet näkevät naiset usein hegeliläis-snelmannilaiseen tapaan eräänlaisina äitikansalaisina, jotka poliitikkoinakin hoitavat yksityisen alueen äidillisiä tehtäviä. Populistipuolueisiin kuuluvaan konservatiiviseen menneisyyden ihannointiin siis kuuluu usein vahva sukupuolittuneisuus. On mielenkiintoista selvittää, miten tämä sukupuolittuneisuus näkyy perussuomalaisia naisia koskevassa vaalijournalismissa.

2.1.1. Äitipoliitikosta presidentiksi: naiset suomalaisessa politiikassa

Länsimaisen poliittisen ajattelun sukupuolittumisen vuoksi naisilla ja miehillä on ollut Suomessa hyvin erilaiset mahdollisuudet toimia politiikassa. Näin merkittäviä historiallisia tosiseikkoja ei voida tutkielmassa sivuuttaa, koska niiden voidaan edelleen nähdä vaikuttavan asennoitumiseen ja

12 käsityksiin poliitikoista sekä tapoihin kuvata nais- ja miespoliitikot vastakkaisina ryhminä.

Kuten edellä jo kävi ilmi, politiikka on määritetty miehiseksi, julkiseksi alueeksi, johon yksityiselle alueelle miellettyjen naisten mukaan tulo ei ole ollut itsestäänselvyys. Suomalaisten naisten järjestäytynyt yhteiskunnallinen toiminta alkoi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Yhteiskunnalliseen toimintaan naisia houkutteli erityisesti raittiusliike, joka yhdisti suomalaisia yli sukupuoli- ja säätyrajojen. Naiset toimivat miesten kanssa samoissa liikkeissä, mutta naiset loivat myös omaa toimintaa. Alun perin esimerkiksi työläisnaisliike perusteli poliittista toimintaansa luokkaintresseillä, mutta vähitellen työväenliikkeen toiminta alkoi jakautua sukupuolen mukaan. Naisista muodostui vähitellen vahva erillinen intressiryhmä, jonka vaatimuksia poliittisesta edustuksesta oli vaikea sivuuttaa. (Kuusipalo 1999, 55–57.)

Jaana Kuusipalon (1999, 57) mukaan naisten ryhmästatusta legitimoi edellä esitelty sukupuolittunut kansalaisuus. Naisten ja miesten tehtävät nähtiin yhtäältä erilaisina, mutta toisaalta toisiaan täydentävinä. Tämänkaltainen asetelma oli hyvin hierarkkinen. Naisten toiminta nähtiin nimenomaan miesten toimia täydentävinä, mutta asetelma ei kääntynyt toisinpäin. Naiset olivatkin yhteiskunnallisella tasolla eräänlaisia äitikansalaisia, jotka toivat äitiyteen liittyvät hyveet miehiseen politiikkaan. Heillä nähtiin edelleen yksityisyyden alueelle kuuluvia niin sanottuja äidillisiä tehtäviä. Naisia ei tällöin suljettukaan kokonaan pois politiikasta, mutta naiset olivat erilaisia poliitikkoja, jotka tekivät toisenlaista politiikkaa kuin miehet. (Kuusipalo 1999, 57; Kuusipalo 2007, 98–100.)

Suomea pidetään usein tasa-arvon mallimaana, koska suomalaiset naiset saivat vuonna 1906 ensimmäisenä Euroopassa äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden toisina maailmassa Australian jälkeen. Suomessa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vaadittiin Työväenpuolueen ensimmäisessä ohjelmassa jo 1899. Erityisesti työläisnaiset pitivät huolta, että äänioikeus koski myös naisia. Suomen autonomisessa suurruhtinaskunnassa demokratiasta taisteltiin Venäjän kanssa, ja vähitellen emämaan levottomuudet levisivät Suomeen. Tilanne kärjistyi vuoden 1905 suurlakoksi, jolloin eduskuntauudistusta ajettiin yli sääty- ja sukupuolirajojen. Tsaari joutui antautumaan ja eduskuntauudistus toteutui 1906. (Kuusipalo 1999, 55-58.)

Naiset osallistuivat eduskuntavaaleihin ehdokkaina ja äänioikeutettuina ensimmäisen kerran vuoden 1907 vaaleissa. Naisten osuus valituista oli lopulta 10 prosenttia. Suurin osa ensimmäisistä naiskansanedustajista oli naisasia- tai työläisnaisliikkeen toimijoita. Vuosien 1907, 1936 ja 1975 eduskuntavaaleja lukuun ottamatta naiskansanedustajien ryhmässä oli vuoteen 1983 saakka vasemmistoenemmistö. Sekä naiskansanedustajaehdokkaiden että valittujen naiskansanedustajien määrä pysyi noin 10 prosentissa ensimmäiset 40 vuotta. Vuoden 1951 vaaleissa naisten osuus nousi 15 prosenttiin. Naisten määrä eduskunnassa pysyi lähes samalla tasolla (noin 14 %) aina vuoden 1970 vaaleihin saakka. (Kuusipalo 1999, 55-58.) 13

Naiset olivat siis jo ennen eduskuntavaaleja eriytyneet omiksi intressiryhmikseen. Ennen vuotta 1906 perustettujen naisliikkeiden luontevana jatkona oli erillisjärjestäytyminen poliittisissa puolueissa. Puolueiden naisjärjestöillä onkin ollut keskeinen asema naisten integroitumisessa parlamentaariseen politiikkaan. Järjestöt olivat pitkään lähes välttämätön ponnahduslauta eduskuntaan tai hallitukseen. Naisjärjestöt myös hankkivat puolueisiin uusia jäseniä, kouluttivat naisia poliittiseen työhön ja järjestivät vaalikampanjoita. Vaaleissa naisjärjestöt pyrkivät saamaan ehdokaslistoille naisia. Naisten läpimenosta jouduttiin kamppailemaan myös puolueiden sisällä, eikä naisten syrjintä ehdokasasettelussa ollut harvinaista. Erityisesti harvaanasutulla maaseudulla naisten oli vaikea päästä edes ehdokkaaksi. Tästä hyvä esimerkki on maaseudulla vahvassa asemassa ollut Maalaisliitto (nyk. Keskusta), johon yleensä valittiin vähemmän naiskansanedustajia kuin muihin suuriin puolueisiin. (Kuusipalo 1999, 58.)

Vähitellen puolueiden naisjärjestöt saivat edustajiaan myös puolueen johtoelimiin ja omia tavoitteitaan puolueohjelmiin. Naisjärjestöjen ohjelmissa painotukset vaihtelivat vasemmalta oikealle. Oikeistonaisille tärkeää oli esimerkiksi yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen ja valtion virkoihin, kun taas vasemmiston naiset korostivat samapalkkaisuuden ja päivähoidon merkitystä. Vaikka naispoliitikoilla oli ideologisia erimielisyyksiä, viimeistään 1930-luvulta lähtien SDP:n, keskustan ja oikeistopuolueiden naisedustajilla oli myös yhteiset huolenaiheet. Huoli liittyi äitien ja lasten hyvinvointiin sekä kodinhoitoon. Tällainen maternalistinen poliittinen agenda oli omiaan tukemaan äitien kotiin jäämistä sekä ajatusta miehestä perheen elättäjänä. Vain vasemmiston naiskansanedustajat nostivat työssäkäyvien naisten ongelmat parlamentaariseen keskusteluun. Muiden puolueiden naispoliitikkojen välinpitämättömyys esimerkiksi päivähoito-ongelmia kohtaan ei johtunut vain aatteellisista vastakohdista. Suurin osa suomalaisista naisista työskenteli maatalouden piirissä, joten he hoitivat omia lapsiaan kotona. (Kuusipalo 1999, 57-61.)

Naisjärjestöt alkoivat vähitellen vaatia myös naisministereitä hallituksiin. Suomen ensimmäinen naisministeri (1926-1927) oli sosiaalidemokraattien Miina Sillanpää. Hän oli maailman kolmas naisministeri Neuvostoliiton Aleksandra Kollontain (1917) ja Tanskan Nina Bangin (1924) jälkeen. (Kuusipalo 2011, 16.) Toisaalta voidaan ajatella, että Suomessa oli kaksi ”naisministeriä” jo ennen Miina Sillanpäätä, jos mukaan lasketaan vuoden 1918 vallankumoushallituksen (kansanvaltuuskunnan) kaksi naisjäsentä, Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen. (Sulkunen 1989, 90.)

Miina Sillanpään jälkeen kului kuitenkin yli 20 vuotta ennen kuin Suomen hallitukseen nimitettiin seuraavan kerran naispuolinen ministeri. Suomalaisten naisten kiinnostus hallituspolitiikkaan kasvoi toisen maailmansodan (1939-1945) aikaan, kun valtio ryhtyi vastaamaan rintamalla olevien miesten perheistä. Tämä johti siihen, että perhepolitiikka alkoi vakiintua parlamentaariselle 14 agendalle. Sodan jälkeen pyrittiin toteuttamaan muitakin sosiaalipoliittisia uudistuksia, joihin naisjärjestöt halusivat vaikuttaa. Koska naiset osoittautuivat sodan aikana päteviksi ja hyödyllisiksi toimijoiksi, heitä alettiin kuunnella myös hallitusneuvotteluissa. (Kuusipalo 1999, 59-61.)

Aluksi naisministereitä oli korkeintaan kaksi kerrallaan ja vain yksi samasta puolueesta. Naisministerien rajoitettuun lukumäärään vaikutti muun muassa sukupuolitettu työnjako. Naisia otettiin pääasiassa sosiaali- ja opetusministereiksi. Esimerkiksi aina 1980-luvulle saakka reilusti yli puolella naisministereistä oli sosiaaliministerin salkku. On kiinnostavaa, että naisjärjestöt myös itse tukivat sukupuolen mukaista salkkujakoa vaatimalla nimenomaan sosiaali- ja opetusministerien paikkaa. Tämä johtui siitä, että näiltä ministeripaikoilta ajateltiin voivan parhaiten toteuttaa naisjärjestöjen tavoitteita. (Kuusipalo 1999, 59-61.)

1950-luvun naisministerit pitivät huolen, että suuret sosiaalipoliittiset uudistukset hyödyttivät myös kotiäitejä. 1960-luvulle tultaessa maternalistinen politiikka alkoi kuitenkin törmätä kaupungistuvan ja palkkatyöläistyvän naissukupolven radikaaleihin muutosvaatimuksiin. Myös naispoliitikkojen suhtautuminen naisjärjestöihin muuttui vähitellen ristiriitaiseksi. Yhtäältä puolueiden naisjärjestöt olivat eduskuntaan pyrkivälle naiselle edelleen lähes välttämätön taustajärjestö. Toisaalta naisten erillistoiminta alettiin nähdä myös tasa-arvon esteenä. Tämän ajatuksen taustalla oli 1960-luvun tasa-arvoliike, jonka tavoitteena oli muuttaa ja päivittää vanhentuneet sukupuoliroolit. Tavoitteena oli naisten ja miesten yhtäläinen kansalaisuus, johon kuuluivat muun muassa samanlaiset roolit niin työelämässä kuin perheessä. (Kuusipalo 1999, 61.)

1970-luvulta alkaen naispoliitikot vakiinnuttavat paikkansa

Naisten arkisten ongelmien (esim. julkinen päivähoito ja äitiysloma) politisoituminen ja niiden saama julkinen huomio toivat lisää naisia mukaan politiikkaan 1970-luvulla. Naisten osuus nousikin lopulta 20 prosenttiin. Myös naisten äänestysaktiivisuus kohosi samalle tasolle miesten kanssa. Poliittisten naisjärjestöjen rooli alkoi heiketä entisestään. Järjestöt eivät enää houkutelleet hyvin koulutettuja nuoria naisia, jotka tasa-arvoliikkeen innoittamana alkoivat osallistua politiikkaan samoissa liikkeissä ja järjestöissä miesten kanssa. (Kuusipalo 1999, 64.)

1970-luvulle tultaessa sähköisten tiedotusvälineiden merkitys vaalikampanjoinnissa kasvoi ja mediassa luotu imago alkoi sivuuttaa henkilökohtaisten kontaktien ja paikallisten vaalitilaisuuksien kautta hankitun maineen merkitystä. Tasa-arvoliike hyödynsikin taitavasti mediaa ja nosti nuoria naisia politiikan valokeilaan. Puolueiden johtomiehet eivät enää pelkästään nostaneet naisia ehdokkaiksi vaan alkoivat valita sopivia ja tietynlaisia naisia puolueiden johtotehtäviin. Vaikka naispoliitikkojen medianäkyvyydestä tuli entistä keskeisempi politiikkaan nousun keino, naisjärjestöjen merkitys ei täysin kadonnut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että vielä 1970-luvullakin 15 valtaosalla kansanedustajanaisista oli naisjärjestötausta. Myös naisministerit olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta puolueiden naisjärjestöjen johtajia. (Kuusipalo 1999, 65.)

Naisministereitä alettiin ottaa säännöllisesti hallituksiin. Ensimmäisen kerran hallituksessa oli kolme naisministeriä vuonna 1970. Suurin osa naisista oli edelleen perinteisillä naispaikoilla eli sosiaali- ja terveysministereinä tai opetusministereinä. 1970-luvulla vain yhdessä hallituksessa ei ollut naista sosiaali- ja terveysministerinä. Uusia aluevaltauksia olivat esimerkiksi toisen valtiovarainministerin salkku (Margit Ekman) ja oikeusministerin salkku (Inkeri Anttila). (Kuusipalo 1999, 65.)

1970-luku oli kaiken kaikkiaan vielä vasemmistovetoisen tasa-arvoliikkeen voittokulkua. Sen tavoitteet institutionalisoituivat Tasa-arvoasian neuvottelukunnan perustamisen (1972) ja päivähoitolain myötä. Päivähoitolailla valtio otti vastuun perheen ja työn yhteensovittamisesta, ja kyseinen laki vakiinnutti sukupuolten välisen tasa-arvon osaksi valtiollista politiikkaa. Päivähoitolaki muiden uudistusten (pidennetty äitiysloma, lyhyt isyysloma ja vanhempainloma) rinnalla eivät kuitenkaan muuttaneet sukupuolen mukaista työnjakoa niin nopeasti, kuin oli odotettu. Naisten työssäkäynti ja koulutustaso kyllä kohosivat, mutta sukupuolen mukaiset koulutus- ja työmarkkinat eriytyivät entisestään. Samanlainen kehityskulku näkyi myös politiikassa, jossa eduskunnan valiokuntapaikat ja ministerisalkut määräytyvät edelleen sukupuolen mukaan. (Kuusipalo 1999, 66- 67)

Suomessa 1980-luku oli hyvinvointivaltion voimakkaan kehittämisen aikaa. Niin sanotut naispoliittiset uudistukset (esimerkiksi päiväkotipalvelut) vauhdittivat kaikille kansalaisille kuuluvien hyvinvointipalvelujen kehittämistä. Naisilla oli tässä merkittävä rooli paitsi sosiaali- ja terveysministereinä myös sosiaalipalvelujen kehittämisestä vastaavan sosiaalihallituksen pääjohtajina. Naisten vaikutusvalta kasvoi sitä mukaa, kun sosiaali-, terveys- ja koulutuspolitiikka tulivat yhä keskeisimmiksi modernin hyvinvointipolitiikan ohjaajiksi. (Kuusipalo 1999, 68.)

Myös 1980-luvulla naiset olivat hallituksissa enimmäkseen vanhoilla paikoillaan. Tällä vuosikymmenellä nainen pääsi kuitenkin ensimmäistä kertaa kauppa- ja teollisuusministeriksi (Pirkko Työläjärvi) ja sisäasiainministeriksi (Kaisa Raatikainen). Merkittävin muutos naisministerien rooleissa näkyi, kun Elisabeth Rehn valittiin Holkerin hallitukseen loppumetreillä (1990–1991) maailman ensimmäiseksi naispuoliseksi puolustusministeriksi. Tilastollisesti katsoen ministerien salkkujaon sukupuolittuminen alkoi siis murtua. Huomattavaa on kuitenkin, että naisministerien omat kokemukset ”miehisistä” ministeripaikoista olivat usein vähemmän positiivisia. Esimerkiksi epäsuosittua verouudistusta toteuttanut veroministeri Ulla Puolanne joutui 1980-luvun lopussa laajamittaisen arvostelun kohteeksi. Epäonnistuminen langetettiin koko naissukupuolen kannettavaksi. Julkisuudessa muun muassa pohdittiin, kykeneekö nainen ylipäätään hoitamaan 16 tämänkaltaisia tehtäviä. (Kuusipalo 1999, 69.)

Naisten valmiutta lähteä mukaan politiikkaan lisäsi koulutustason nousu, jota vauhditti valtion takaamat opintolainat. Akateeminenkaan koulutus ei enää riippunut vanhempien varallisuudesta tai halusta käyttää varoja tyttären koulutukseen. Vähitellen naiset pääsivät sellaisille paikoille, joista aikaisemmat sukupolvet eivät osanneet edes haaveilla. Puolueet ja järjestöt halusivat parantaa tasa-arvoimagoaan ottamalla hyvin koulutettuja nuoria naisia tärkeisiin tehtäviin, joissa heidät huomattiin poikkeavan sukupuolen ja iän takia. (Kuusipalo 1999 69-71; Kuusipalo 2000, 42-43.)

Naispoliitikkojen aseman paranemiseen vaikutti myös 1980-luvulla Suomeen rantautunut feministisen liikkeen yhteiskunta-analyysi. Tämä vahvuusfeminismiksi kutsuttu ajattelutapa hylkäsi 60-lukulaisen tasa-arvostrategian, joka perustui siis naisten oman kulttuurisen paikan hylkäämiselle ja miehiseen kulttuuriin sulautumiselle. Vahvuusfeminismin mukaan naisten oli yhdistettävä voimansa nostaakseen naisten arvostusta ja murtaakseen sukupuolihierarkiaa. Myös puolueiden naisjärjestöt alkoivat omaksua näitä feministisiä tavoitteita ja toimintamalleja. Vuonna 1988 perustettiin Naisjärjestöt yhteistyössä -verkosto, joka yhdisti uudet ja vanhat naisjärjestöt. Verkostoon kuuluivat myös kaikkien puolueiden naisjärjestöt, mikä loi uuden areenan naisten poliittiselle yhteistyölle. (Kuusipalo 1999 69-71; Kuusipalo 2000, 42-43.)

Eduskuntaan perustettiin 1991 naiskansanedustajien verkosto, joka korosti naisten yhteistyön tarvetta parlamentaarisessa politiikassa. Yhteistoiminnan tulokset näkyivät jo vuoden 1991 eduskuntavaaleissa, jossa naisten edustus nousi tuolloisiin maailman ennätyslukemiin eli 39 prosenttiin. Hallitukseen nimitettiin seitsemän naisministeriä, joiden joukossa oli Esko Aholle niukasti Keskustan puheenjohtajuuden hävinnyt Eeva Kuuskoski sekä Euroopan ensimmäinen naispuolustusministeri Elisabeth Rehn. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vaikka hallituksen ministereistä lähes puolet oli naisia, hallituspolitiikan ohjat olivat edelleen miesten käsissä. Puhuttiin ”superministereistä” ja hallituksen sisäpiiristä, johon kuuluivat ainakin pääministeri, valtiovarainministeri ja ministereinä toimivat puoluejohtajat. Ulkopiiriläisiä, joihin useimmat naisministerit luokiteltiin, ei valittu tärkeimpiin ministerivaliokuntiin. (Kuusipalo 1999, 71; Kuusipalo 2000, 43.)

90-luvulla naispoliitikot raivaavat tiensä huippupolitiikkaan

Huippupolitiikan sukupuolijakoa alettiin horjuttaa viimeistään vuoden 1994 presidentinvaaleissa, jolloin presidentti valittiin ensimmäisen kerran suorilla kansanvaaleilla. Presidenttiehdokkaana nainen (Helvi Sipilä) oli ollut ensimmäisen kerran jo vuonna 1982, mutta vasta vuoden 1994 vaaleissa naisehdokkaat alkoivat vakavasti uhata miesehdokkaiden asemaa. Tällöin puolueiden esivaalit antoivat mahdollisuuden uhmata vanhaa perinnettä, jonka mukaan puolue-eliitti valikoi 17 sopivat presidenttiehdokkaat. Myös puolueiden ulkopuolisten ehdokkaiden asettaminen valitsijayhdistysten kautta oli mahdollista. Sellaiset perustettiin myös Eeva Kuuskosken ja Elisabeth Rehnin taakse. Yhdistysten nimet, Muutos 1994 ja Ensimmäinen nainen, julistivat naisten tuomaa muutosta ja miesten etuoikeuksien purkamista huippupolitiikassa. Rehn yllätti pääsemällä vuoden 1994 presidentinvaalien toiselle kierrokselle, mutta hävisi lopulta Martti Ahtisaarelle. (Kuusipalo 1999, 72; Kuusipalo 2000, 41-43.)

Naisten kannatus presidenttimittauksissa pysyi jatkuvasti korkeana myös seuraavien presidentinvaalien edellä. Etenkin suomalaiset naiset ryhmittyivät naisehdokkaan taakse. Taustalla oli myös naisliikkeen ja tasa-arvopolitiikan vaatimus miesten ja naisten tasapuolisesta poliittisesta edustuksesta. Viimeistään tässä vaiheessa myös puolueiden oli otettava huomioon sukupuolijako niin presidentinvaalien ehdokasasettelussa kuin vaalikampanjoinnissa. 1990-luvun alkupuolella naisten yhteiskunnallinen asema alkoi muutenkin parantua. Naisia alettiin nimittäin nostaa sellaisiin korkeisiin päätöksentekoasemiin, joissa naisia ei aikaisemmin ollut nähty. Tällaisia asemia olivat esimerkiksi Suomen pankin pääjohtaja (1992), eduskunnan puhemies (1994), ministeriöiden kansliapäällikkö (1995) ja hallituspuolueiden puheenjohtajuus (Vihreät 1997 ja Vasemmistoliitto 1998). (Kuusipalo 1999, 72; Kuusipalo 2000, 41-43.)

Vuoden 1994 presidentinvaalien naismenestyksestä huolimatta vuoden 1995 eduskuntavaalit olivat naispoliitikkojen kannalta pettymys. Naisten osuus laski ensimmäistä kertaa 33 vuoteen ja naiskansanedustajien määrä putosi kymmenellä. Selvin syy vaalitappioon oli naisehdokkaiden osuuden väheneminen, joka jatkui edelleen vuoden 1999 vaaleissa. Kuusipalon (1999, 76) mukaan syitä voidaan hakea myös sukupuolten välisten valtasuhteiden herkkyydestä. 1990-luvulla naisten määrä eduskunnassa laski vain kolmessa Euroopan maassa – Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa. Lasku tapahtui kaikissa maissa sen jälkeen, kun naisedustus oli noussut lähelle 40 prosenttia. Suomessa naisten tappion taustalla oli myös 1990-luvun alun vaikea poliittinen tilanne, josta naisetkin joutuivat vaaleissa tilille. Erityistä pelkoa 1990-luvun puolivälissä naispoliitikkojen keskuudessa aiheutti Euroopan unionin jäsenyys. Naispoliitikot olivat huolissaan Suomen mahdollisuuksista säilyttää tasa-arvoistavat sosiaalipoliittiset järjestelmänsä. Euroopan parlamenttiin valituista kuitenkin puolet oli naisia, mikä antoi uskoa tasa-arvoiseen päätöksentekoon Euroopan unionin tasolla. (Kuusipalo 1999, 77.)

2000-luvulle tultaessa huippupolitiikan sukupuolittunut hiearkkia sai kovan iskun, kun Tarja Halonen valittiin Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi. Tuolloin Suomessa rikottiin se kirjoittamaton sääntö, että valtion päämiehen täytyy olla mies. Voidaan olettaa, että Halosen ulkoministeriys oli hänelle eduksi, koska hän oli jo osoittanut kykenevänsä toimimaan maskuliinisena pidetyllä alueella. Halonen erosi muista vuoden 2000 presidentinvaalien naisehdokkaista siinä, että hänen imagonsa ei taipunut muiden naisehdokkaiden tapaan 18 viihteellisten juttujen kavalkadiin. Halosen julkisuuskuva olikin miespoliitikkojen kaltainen. Halosen uskottavuutta lisäsi siis korostuneen miehisissä ympäristöissä menestyminen ja miehisten avujen omaksuminen (Kuusipalo 2000, 55.)

Halonen oli kaikkiaan maailman kahdestoista (12.) ja Euroopan kuudes naispresidentti. Vuonna 2003 Suomessa oli historiallinen tilanne, sillä sekä presidentti ja pääministeri olivat naisia. Anneli Jäätteenmäki oli maailman kahdeskymmenestoinen (22.) ja Euroopan kahdeksas naispääministeri. (Kuusipalo 2007, 98.) Jäätteenmäki ehti olla pääministerinä kuitenkin vain noin kaksi kuukautta, sillä hän joutui eroamaan virastaan valtavan kohun saattelemana niin kutsutun Irak-vuodon takia. 2000-luvun kuluessa naiset ovat jatkaneet kipuamistaan politiikan huippupaikoille. Tarja Halonen valittiin uudelleen presidentiksi 2006, Mari Kiviniemi nousi vuonna 2010 pääministerin tehtävistä jättäytyneen Matti Vanhasen tilalle, ja vuonna 2011 Suomi sai Jutta Urpilaisesta ensimmäisen naispuolisen valtiovarainministerin.

Edellä esitetystä historiakatsauksesta voidaan tiivistetysti todeta, että suomalaisen politiikan sukupuolittunut työn- ja vallanjako alkoivat murtua viimeistään 1990-luvulla. Ongelmallisena voidaan kuitenkin pitää sitä, että naispoliitikkojen aseman paraneminen tapahtui samaan aikaan, kun kansallisen politiikan liikkumavara alkoi kaventua Suomen EU-jäsenyyden myötä vuonna 1995 (Railo 2011a, 142-143). Yhä useammat Suomea koskevat poliittiset päätökset tehdään EU-tasolla, ja EU:n johtotehtävissä eurooppalaiset miespoliitikot ovat edelleen enemmistöä. Mielenkiintoista on myös se, että Suomessa presidentiksi valittiin ensimmäinen nainen samaan aikaan, kun uudella perustuslailla vähennettiin presidentin valtaoikeuksia. Näiden esimerkkien perusteella vaikuttaa siis siltä, että naisten saavuttaessa korkeita poliittisia tehtäviä valta ikään kuin karkaa heidän käsistään.

Vaikka tilastojen valossa naiset ovat raivanneet tiensä politiikan huippupaikoille, vanhoista sukupuolittuneista hierarkioista on vaikea päästä kokonaan eroon. Tutkimukset ovat osoittaneet, että politiikassa menestyneiden naisten on täytynyt erityisesti ponnistella voittaakseen naissukupuoleen liittyvät ennakkoluulot, kuten oletukset epävarmuudesta ja epäpätevyydestä. Erityisesti tilanteissa, joissa naiset joutuvat yksin edustamaan sukupuoltaan, miesryhmän hyväksyntä näyttää edellyttävän naisellisten piirteiden hävittämistä. Tämä liittyy siihen, että miesten ei politiikassa nähdä edustavan sukupuoltaan vaan sitä ihmistyyppiä ja tavoiteltavaa toimintamallia, joihin naistenkin tulisi pyrkiä. (Kuusipalo 1999, 69.) Mies on politiikassa edelleen normi, johon naista verrataan. Tätä kuvaa hyvin suomenkielessä tyypillisesti käyttämämme termit poliitikko (=mies) ja naispoliitikko. Huomionarvoista on myös se, että poliittinen johtajuus liitetään edelleen helpommin miehiin, vaikka Suomessa oli kaksi kautta naispresidentti. Mieheen ja johtajuuteen liitetään kulttuurissamme usein samankaltaisia määritelmiä, kuten rationaalinen, päättäväinen ja objektiivinen. Naisiin taas yhdistetään johtajuudelle usein vastakkaiseksi nähdyt 19 määreet, kuten emotionaalisuus, empatia ja vuorovaikutus. (Kuusipalo 2007, 98–100.)

On tärkeää ymmärtää, että mielikuva naisten sopivuudesta politiikkaan on muuttanut käsitystä politiikasta. Se, mitä politiikalla tarkoitettiin esimerkiksi 1970-luvulla, poikkeaa siitä, mitä sana nykyään tarkoittaa. Kuten Erkka Railo (2011a, 142-143) osuvasti toteaa, aiemmin politiikassa oli kysymys sodasta ja rauhasta, korkean tason diplomaateista ja suurmiehistä. Nykyään politiikassa painottuvat hyvinvointivaltion kehittäminen ja ylläpitäminen. Ei siis ole kysymys pelkästään siitä, että nykyisin naisten ajatellaan soveltuvan politiikkaan vaan paremminkin siitä, että nykyisenkaltaisen politiikan ajatellaan sopivan naisille. (Kuusipalo 1999, 69; Railo 2011a, 142-143.)

2.2. Mediaesitysten sukupuolittuminen

Suomalaiset naispoliitikot ovat vuosien varrella kivunneet poliittisten instituutioiden lisäksi myös politiikan julkisuuteen. Ville Pernaa ja Erkka Railo (2006, 46–53) kuitenkin muistuttavat, että aikaisemmin poliittista sanomalehtijulkisuutta hallitsivat pelkästään miehet. Naispoliitikoista kerrottiin lähinnä iltapäivä- ja naistenlehdissä, vaikka Suomessa oli ollut jo 1970-luvulla useita naisministereitä. Naisten vähäisempään medianäkyvyyteen ovat osaltaan vaikuttaneet naisten vähäisempi osallistuminen politiikkaan sekä naisten harvinaisempi esiintyminen merkittävissä poliittisissa tehtävissä. Toisaalta kysymys on myös median sukupuolittuneista asenteista: naisilla ja heidän mielipiteillään ei ajateltu olevan samanlaista painoarvoa kuin miehillä ja miesten mielipiteillä.

Naispoliitikkojen saama mediahuomio oli vähäistä aina 1980-luvun puoliväliin saakka. Naiset alkoivat näkyä tiedotusvälineissä ensin 1970-luvulla naistenlehdissä ja myöhemmin myös muissa aikakaus- ja sanomalehdissä. Vielä 1980-luvun alussa saattoi kuitenkin kulua useita vuosia, ennen kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi ainoatakaan laajempaa naispoliitikon haastattelua. 1980-luvun naispoliitikoista kirjoiteltiin usein ryhmänä, ja kirjoituksissa oli tyypillistä esitellä naisten yksityiselämää, perhettä, ystäviä, elintapoja sekä pukeutumista. Usein pohdittiin myös sitä, millä tavalla nainen yhdistää yksityiselämänsä julkiseen poliitikon ammattiin. (Pernaa & Railo 2006, 46– 53; Railo 2011b, 69.)

Naispoliitikkojen mukaan tulo poliittiseen julkisuuteen loi uudenlaisen tavan kirjoittaa poliitikoista. Miespoliitikon mediahuomiota hallitsevat teemat olivat olleet esimerkiksi valta ja poliitikon asema puolueessa. Naispoliitikkojen henkilöesittelyissä politiikkaa käsiteltiin aivan uudella tavalla: tarkasteltiin naisen henkilökohtaista kokemusmaailmaa tai keskityttiin esittelemään poliitikon yksityiselämää. Tämän lisäksi tyypillisesti pohdittiin, miten politiikka ja vallankäyttö muuttuvat, kun

20 naiset tulevat mukaan politiikkaan. On tulkittu, että yksityisen elämän aluetta edustaneiden naisten tulo yhteiskunnan julkiselle alueelle johti julkisen ja yksityisen alueen rajan hämärtymiseen. 1980- luvun loppupuolelle tultaessa kansalaiset alkoivatkin vähitellen saada yhä enemmän tietoa poliitikkojen yksityiselämästä. Lehtikirjoituksissa tuotiin entistä useammin esille esimerkiksi poliitikon henkilökohtaisia tuntemuksia, joita ajankohdan poliittinen tilanne herätti. (Pernaa & Railo 2006, 46–53.)

Pernaan ja Railon (2006, 46–53) mukaan 1990-luvulta alkaen myös miespoliitikkojen henkilöesittelyissä on alettu tuoda esiin poliitikon yksityistä puolta. Keskeisenä teemana pysyi edelleen politiikka, mutta sitä saatettiin käsitellä henkilökohtaisten tunteiden tai yksityiselämän näkökulmasta. Tällainen kirjoitustyyli johti 1990-luvulla sellaiseen poliitikkojen kuvauksiin, joissa otettiin jo hyvin voimakkaasti kantaa henkilökuvan kohteen puolesta tai vastaan. Yhä tyypillisemmäksi tuli vaatimus, että menestyvän poliitikon tuli olla karismaattinen ja miellyttävän oloinen persoona. (Pernaa & Railo 2006, 46–54; Railo 2011b, 69.)

On myös todettu, että muutokset politiikan journalismissa kohti yksityiselämää ja poliitikon tunteita paljastavaa kirjoittelua on tuottanut myönteistä mediakuvaa erityisesti miehille. Aikaisemmin nimittäin juuri miespoliitikot vaikuttivat kaukaisilta ja vierailta hahmoilta, jotka tunnettiin vain poliittisten ansioiden ja mielipiteiden kautta. Poliittisen julkisuuden muutoksen myötä miespoliitikkojen mediakuva on monipuolistunut. Uudenlainen miespoliitikkojen kuvaaminen on tuonut esiin nimenomaan miespoliitikon pehmeämmän ja inhimillisemmän puolen. (Pernaa & Railo 2006, 46–54; Railo 2011b, 69.)

Kurkistus aikaisempaan tutkimukseen

Women are never the right age. We are too young, we are too old. We are too thin, we're too fat. We wear too much makeup, we don't wear enough. We are too flashy in our dresses, we don't take enough care. There isn't a thing we can do that is right.

(Dawn Primarolo MP, teoksessa Ross 2002, 90)

Englantilainen poliitikko Dawn Primarolo kritisoi yllä esitetyssä sitaatissa median sukupuolittunutta tapaa kuvata naispoliitikkoja. Omien kokemustensa mukaan naispoliitikko on median silmissä aina vääränlainen.

Politiikan julkisuuden sukupuolittuminen on kiinnostanut akateemisia tutkijoita erityisesti 1990- luvulta alkaen. Vähitellen, kun naispoliitikkojen määrä eri maissa on kasvanut, nais- ja miespoliitikkojen julkisuutta on pystytty vertailemaan. On toki selvää, että sukupuolen ohella 21 lukuisat muut ominaisuudet ja persoona vaikuttavat poliitikon mediakuvan muotoutumiseen. Feministisissä mediatutkimuksissa ja feministisessä politiikan tutkimuksessa on kuitenkin osoitettu, että median käyttämät toistuvat näkökulmavalinnat, painotukset ja rajaukset ovat omiaan vaikuttamaan erityisesti sukupuolittuneiden mediarepresentaatioiden rakentumiseen. Feministisessä mediatutkimuksessa on tarkastelu, miten maailma sukupuolittuu niin median tuotannossa, esityksissä kuin vastaanotossakin. Tutkimus on keskittynyt esimerkiksi sukupuolen representaatioiden analyysiin sekä naisille suunnatun mediatuotannon tarkasteluun. On tärkeää huomata, kuinka feministinen mediatutkimus on kiinnostunut naisten ja miesten välille tuotettujen erojen lisäksi myös miesten ja naisten yhtäläisyyksistä sekä saman sukupuolen edustajien sisäisistä eroista. Lisäksi tutkimuksessa on nostettu esiin sukupuolen kytkökset muihin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin eriarvostaviin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalisuus, ikä, etnisyys, luokka ja kansalaisuus. (Koivunen & Liljeström 1996, 16-25).

Olen aikaisemman politiikan feministisen mediatutkimuksen ja feministisen politiikan tutkimuksen perusteella koonnut viisi (5) keskeisintä naispoliitikkojen mediaesityksiin liittyvää havaintoa. Listaukseni on suhteellisen karkea ja yleistävä, mutta tarkoituksena on ollut koota aikaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa toistuvimmat piirteet yhteen. Listausta lukiessa kannattaa ensinnäkin kiinnittää huomiota kontekstisidonnaisuuteen. Alla esitetyt tutkimukset on toteutettu Suomen lisäksi niin muissa Euroopan maissa kuin Yhdysvalloissa. Toiseksi huomiota kannattaa kiinnittää tutkimusten ajankohtaan. Naispoliitikkojen määrän kasvaessa myös tavat kuvata naispoliitikkoja ovat vaihdelleet ja muuttuneet. Uskon kuitenkin, että tämän listauksen avulla on mahdollista saada yleiskuva aikaisemmasta tutkimuksesta. Tavoitteena on siis kootusti kertoa, mitä naispoliitikkojen mediakuvasta on tutkimuksen kentällä aikaisemmin sanottu.

1. Liian vähän julkisuutta vs. paljon vääränlaista julkisuutta

Kuten edellä kävi ilmi, naiset ovat historiassa saaneet määrällisesti huomattavasti vähemmän julkisuutta kuin miehet. Erityisen hankalaa naispoliitikoille on ollut päästä perinteisenä pidetyn politiikan julkisuuden alueelle, kuten sanomalehtien sivuille (Pernaa & Railo 2006, 46–53).

Vuosien kuluessa ja naispoliitikkojen määrän kasvaessa naiset ovat kuitenkin saaneet entistä enemmän mediahuomiota. Nykyään naispoliitikot saavat usein jopa miespoliitikkoja enemmän medianäkyvyyttä. On esimerkiksi tuotu esiin ajatusta siitä, että naiset saattaisivat saada miehiä enemmän julkisuutta nimenomaan sukupuolensa vuoksi (Norris 1997, 1–18). Naiset nimittäin nähdään edelleen politiikassa jollakin tapaa erikoisina ja varsinkin johtajina normista poikkeavina, jolloin he ovat tässä mielessä miespoliitikkoja kiinnostavampia. Norrisin (emt.) mukaan naispoliitikot sopivat miespoliitikkoja paremmin esimerkiksi etusivun juttuihin, koska he tarjoavat miespoliitikkoja helpommin uutisten kaipaama uuttaa, ihmeellistä ja odottamatonta. 22

Naispolitiikkojen ongelmaksi ei siis enää nähdä vähäistä mediahuomiota. Ongelmana pidetään sitä, millaista julkisuutta he saavat (Niemi & Pitkänen 2005, 123–125; Gill 2007, 115).

Tutkimuksen kentällä on siis korostettu, että vaikka naiset saisivatkin enemmän mediahuomiota, saavat miespoliitikot naisia enemmän parempaa ja oikeanlaista politiikan julkisuutta. Ongelmallisena pidetään sitä, että naiset saavat miehiä enemmän näkyvyyttä vain niin sanotussa turhassa julkisuudessa ja viihdejutuissa. Laura Saarenmaa (2011, 147) kuitenkin osuvasti huomauttaa, että huomiota on kiinnitetty liian vähän tämän ”turhan julkisuuden” positiivisiin puoliin. Esimerkiksi yksityiselämän näkökulmaa painottavat naistenlehdet tarjoavat naispoliitikoille sekä myönteistä näkyvyyttä että tilaa poliittisten viestiensä esittämiseen itselleen mieluisista näkökulmista. Aikaisemmin on tulkittu pelkästään negatiiviseksi kehitykseksi sitä, että kansikuvajulkisuus tekee kolme-nelikymppisistä naispoliitikoista viihdejulkkiksia samaan aikaan, kun ”oikeaa” politiikan julkisuutta hallitsevat miehet. Saarenmaa (emt.) korostaa, että tällaisen argumentaation taustalla on normatiivinen julkisuuskäsitys, joka toivoo naisten pääsevän perinteisen ja kovan asiapolitiikan alueelle ja paheksuu politiikan julkisuustilan kutistumista viihteellistymisen seurauksena. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on kuitenkin kiinnitetty huomiota päinvastaiseen kehitykseen eli politiikan julkisuuden laajentumiseen. Politiikan julkisuus ei siis ajatuksen mukaan ole kuihtumassa, vaan kohtaamme poliitikkoja ja politiikkaa aiempaa useammilla julkisuuden alueilla (Pernaa, Niemi & Pitkänen 2009; Saarenmaa 2011, 147). Politiikan journalismin sukupuolittumista tutkittaessa perinteistä sanomalehtijournalismia ei siis pidä automaattisesti arvottaa itsevaltiaaksi eikä naispoliitikkojen esiintymistä naistenlehdissä siis tule nähdä pelkästään negatiivisena asiana. On kuitenkin tärkeää myös muistaa, että läheskään kaikilla naispoliitikoilla ei ole mahdollisuutta päästä kertomaan itsestään ja ajatuksistaan positiivisesta näkökulmasta naistenlehtien sivuilla. Omassa tutkielmassani tutkin perussuomalaisten naisten mediaesityksiä sanomalehdistä siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät eduskuntavaalien alla muualla mediassa juuri näkyneet.

2. Yksityiselämä ja ulkoiset seikat hallitsevat naispoliitikon mediakuvaa

Useissa politiikan feministisissä mediatutkimuksissa todetaan, että naispolitiikkojen mediakuvaa hallitsee nimenomaan yksityiselämään ja ulkonäköön liittyvä huomio. Esimerkiksi Aslama ja Jääsaari (1997, 279) toteavat, että naisten saama julkisuus käsittelee miesten julkisuuta enemmän luonnetta, perhesuhteita, yksityiselämää ja ulkonäköä.

Yksityiselämä

Niin nais- kuin miespoliitikon yksityiselämästä on vuosien varrella tullut keskeinen osa politiikan julkisuutta. Yksityiselämään liittyvä julkisuus on kuitenkin kohdellut miehiä ja naisia eri tavalla. 23

Naispoliitikoille henkilökohtaisen elämän julkisuus on merkinnyt ennen muuta sen pohtimista, miten koti ja lapset hoidetaan kiireisen työn ohessa.

Liesebeth van Zoonen (1994; 2004) on korostanut, että poliitikkojen yksityiselämän käsitteleminen on usein sukupuolittunutta. Naisilla yksityiselämä ja poliitikon julkinen rooli vaatii jatkuvaa neuvottelua. Tällaisessa neuvottelussa korostetaan naispoliitikon äidin roolia. Media tarkastelee naispoliitikkojen elämää siten, että heidän yksityiselämänsä ja työnsä politiikassa olisivat ristiriidassa keskenään. Tällöin korostuu esimerkiksi näkökulma, että naisen menestyminen politiikassa edellyttää uhrauksia yksityiselämässä. Tästä hyvänä esimerkkinä on median toistuva kysymys siitä, miten naispoliitikot kykenevät hoitamaan perhe-elämäänsä ja pohdinta siitä, miten yhdistää äitiys poliitikon työhön. (van Zoonen 1994, 110–111; van Zoonen 2004, 90–91.)

Miespoliitikoille yksityiselämän julkisuus on suonut tilaisuuden korostaa heidän perhearvojaan ja suhdettaan puolisoon. Toisin kuin naiset, miehet esitetään selviytyvän sujuvasti niin yksityiselämän kuin julkisen viranhoidonkin asettamista vaatimuksista. Tutkimusten mukaan poliitikon ammatin ja isyyden yhdistäminen on aiheuttanut kuitenkin silloin tällöin julkista pohdintaa (Kuusipalo 2000, 41– 62.) Vuoden 2000 presidentinvaalien alla nimittäin presidenttiehdokas Esko Ahoa syytettiin niin sanotusta ”kännykkäisyydestä”, koska hän oli erityisesti vaalikampanjoinnin aikaan paljon erossa lapsistaan.

Perhe-elämän lisäksi yksityiselämää koskeva mediahuomio paljastaa myös poliitikon persoonallisuutta ja henkilökohtaisia tunteita. Tällaista tunteiden ja persoonan korostumista on luonnehdittu kulttuurin feminisoitumiseksi, joka hyödyttää esimerkiksi Alexander Stubbin mediakuvaa tutkineen Jiri Niemisen (2010, 40) mukaan enemmän miespoliitikkoja kuin naispoliitikkoja. Naisilla feminiinisten piirteiden korostuminen ei auta heitä poliitikkoina, sillä heidän naismaisuuttaan pidetään itsestäänselvyytenä. Tunteita ja herkkiä puolia korostavasta kulttuurista hyötyvät erityisesti sellaiset miehet, jotka osaavat leikitellä feminiinisillä ja maskuliinisilla piirteillä. Naisille tällainen leikittely ei tuota samankaltaista menestystä, sillä miesmäisenä pidettyjen piirteiden korostuminen vaikuttaa kulttuurissamme paremminkin irvokkaalta. (Nieminen 2010, 40- 43.)

Naispoliitikon yksityiselämää käsitteleviä mediatekstejä ei tule kuitenkaan nähdä pelkästään negatiivisina. Yksityiselämää käsittelevät tekstit tarjoavat naispoliitikoille runsaasti myös sellaista näkyvyyttä ja tunnettuutta, joista on hyötyä politiikassa. Usein yksityiselämää käsittelevien juttujen tarkoituksena on käsitellä naisille yhteisiksi nähtyjä henkilökohtaisen elämän vaikeita valintoja, joten jutut pyrkivät näin luomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. (Railo 2011b, 185.)

Ulkonäkö

Tutkimusten mukaan media kiinnittää erityisen paljon huomiota naispoliitikkojen ulkonäköön. Jaana Kuusipalon (2000, 41–62) mukaan vuoden 2000 presidentinvaaleissa pelkästään naisehdokkaiden edustavuutta pohdittiin mediassa. Tuolloin ei kyseenalaistettu ehdokkaan mahdollisuuksia edustaa valtiotaan tai puhua sen puolesta, vaan kysymyksessä oli nimenomaan vaatetukseen, tyyliin ja ulkonäköön liitetystä edustavuudesta. Presidentin edustustehtävät nähtiin naisehdokkailla enemmänkin edustusrouvan kuin valtiomiehen tehtävinä. Myös van Zoonenin (2006) mukaan Tarja Halonen ja Angela Merkel ovat saaneet osakseen samankaltaista mediahuomiota, jossa he ovat joutuneet jatkuvan kommentoinnin ja pilkan kohteeksi ulkonäkönsä ja tyylinsä takia.

On tuotu esiin ajatusta siitä, että suuri kiinnostus naispoliitikkojen ulkonäköön liittyy sukupuolittuneisiin käsityksiin siitä, että miehet soveltuvat poliitikoiksi olennaisesti paremmin kuin naiset. Kun nainen työskentelee poliitikkona, kiteytyy hänen ruumiinsa kuvaukseen ristiriita naiseuden ja politiikan tekemisen yhdistämisestä. (Railo 2011a, 140).

Railo (2011b, 243-259) on Anna-lehden poliitikkojen henkilökuviin liittyvässä tutkimuksessaan havainnut, että suhtautuminen naispoliitikkojen ruumiiseen ja ruumiillisuuteen on julkisuudessa vuosien varrella muuttunut. Suhtautumistapojen muuttuminen ei ole kuitenkaan muuttanut naisten poliittiseen osallistumiseen liittyvää keskeistä ongelmaa: naisruumis näyttää sellaisenaan sopimattomana politiikassa toimimiseen. Naisruumiin puutteita ja ongelmia pohditaan lehtien sivulla mitä erilaisimmin tavoin. Siksi mediassa pohditaan vaikkapa sitä, miten naispoliitikon tulisi pukeutua tai syödä. Esimerkiksi naistenlehti Anna haastatteli 1970-luvun lopulla ministeri Pirkko Työläjärveä useaan kertaa ja selvitti muun muassa, mitä ministeri syö, miten ministeri pukeutuu ja milloin ministeri käy kampaajalla. Myös Kokoomuksen kansanedustajan Sirpa Pietikäisen pukeutumista ja painonhallintaa seurattiin mediassa tarkasti 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Mediassa huomiota ovat saaneet myös esimerkiksi 1990-luvun alussa puolustusministeri Elisabeth Rehnin lakatut varpaankynnet. 2000-luvulla julkisen puinnin kohteena ovat olleet muun muassa myös tasavallan presidentti Tarja Halosen vatsatanssiharrastus sekä pääministeri Anneli Jäätteenmäen hoikkuus. (Railo 2011a, 138.) Tällaiset näkökulmat sisältävät pohdinnan naisruumiin sopivuudesta politiikkaan ja poliitikon ammattiin.

Erkka Railo (2011a, 139-141) huomauttaa, että nais- ja miespoliitikkojen ulkomuodon ja ruumiillisuuden käsittely julkisuudessa on vähitellen lähentynyt toisiaan. Politiikan julkisuudessa esiintyy nykyään yhä enemmän niin kirjoituksia kuin kuvia mies- ja naispoliitikkojen ruumiillisuudesta. Nykypäivänä esimerkiksi ulkonäön puutteet voivat olla ongelma myös miespoliitikoille. Suomessa tämä muutos lähti mitä luultavimmin liikkeelle 1990-luvun puolivälissä, kun mediassa keskusteltiin Martti Ahtisaaren painonhallinnasta. 25

Naisten ulkomuotoa painotetaan edelleen kuitenkin enemmän. Tästä kertoo esimerkiksi se, että sanomalehtijulkisuudessa naispoliitikoista kertovissa jutuissa on useammin kuva kuin miesten jutuissa. Mari K. Niemen ja Ville Pitkäsen (2005, 27) mukaan eurovaalien 2004 alla varsinkin nuorten naisten ja naispuolisten julkkisehdokkaiden saama näkyvyys oli jossain määrin kuvituksen luonteista. He toimivat katseenvangitsijoina myös sellaisissa jutuissa, joissa varsinainen palstatila meni toiselle ehdokkaalle.

3. Stereotyyppinen kuvaaminen ja sukupuolittuneet aihealueet

Politiikan julkisuudessa keskustellaan esimerkiksi siitä, keillä on oikeus toimia politiikassa ja millaista politiikkaa miehet ja naiset voivat tehdä. Vaikka näihin kysymyksiin on eri aikoina vastattu erilaisin tavoin, sukupuolittunut jako miesten yhteiskunnalliseen ja naisten yksityiseen tilaan on säilynyt. Median tavassa kuvata nais- ja miespoliitikkoja näkyy siis edelleen modernin poliittisen ajattelun asetelma, jossa miehet kuuluvat luonnostaan yhteiskunnalliseen julkiseen tilaan hoitamaan yhteisiä asioita. (Railo 2011b, 244.)

Sukupuolittuneet stereotypiat ovat johtaneet naisten ja miesten vahvuusalueiden eriytymiseen politiikassa ja politiikan julkisuudessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että miehet ovat helpommin edustettuina median ”kovissa” uutisissa (esimerkiksi talousuutisissa ja ulkomaan uutisissa), kun taas naiset ovat edustettuina ”pehmeissä” uutisissa (esimerkiksi sosiaalipolitiikan uutisissa sekä kulttuuri- ja viihdeuutisissa). Oletuksena on tällöin, että miespoliitikoille on ominaisempaa hoitaa ulko- ja talouspoliittisia asioita, kun taas naiset nähdään vahvempina kotimaan politiikkaan, perheeseen, hyvinvointiin ja koulutukseen liittyvillä aloilla. (Norris 1997, 154.) Esimerkiksi Kim Fridkin Kahnin (1994, 154-173) mukaan Yhdysvaltojen senaatin ja kongressivaalikampanjoinnin mediajulkisuudessa naisehdokkaat saivat selvästi vähemmän näkyvyyttä asiakysymyksissä kuin miesehdokkaat. Tämä ei Kahnin (emt.) mukaan ollut seurausta ehdokkaiden omista kampanjaviesteistä, sillä naisehdokkaat korostivat jopa miehiä enemmän asiakysymyksiä. Kun naiset huomioidaan asiakysymyksissä, huomiota kiinnitetään lähinnä ”naistyypillisiin” aiheisiin. Tällöin media vahvistaa stereotypiaa naispoliitikoista, jotka ovat aktiivisia ainoastaan niin sanotuissa naistyypillisissä asioissa.

Sukupuolittuneet ja stereotyyppiset aihealueet ovat korostuneet erityisesti 90-luvun tutkimuksessa. Voisi olettaa, että sitä mukaa kun naisia on valittu myös esimerkiksi ulkopolitiikkaa ja taloutta käsitteleviin merkittäviin asemiin, naisia näkyy yhä enemmän myös ulkopolitiikkaa ja taloutta käsittelevissä uutisissa. Esimerkiksi naispoliitikkojen määrällinen kasvu talousuutisissa ei toki kuitenkaan automaattisesti poista sitä, että jutut voidaan rakentaa hyvin stereotyyppisesti ja sukupuolittuneesti. 26

4. Naispolitiikkojen kritisoiminen ja marginalisoiminen

Aslama ja Jääsaari (1997, 257) esittävät, että nais- ja miespoliitikkojen saama mediajulkisuus on sävyltään erilaista, sillä naispoliitikkojen toimintaa, poliittisia mielipiteitä ja ajamia asioita käsitellään yleensäkin kriittisemmässä valossa kuin miesten. Tällainen tendenssi aiheuttaa naisille vaikeuksia esiintyä vakavasti otettavina poliitikkoina ja on omiaan hidastamaan naisten nousua poliittiseen johtajuuteen. Karen Rossin (2002, 81) mukaan hyvä esimerkki marginalisoinnista ja trivialisoinnista liittyy Britannian vuoden 1997 vaaleihin. Tällöin media hyvin näkyvästi kutsui 120 parlamenttiin valittua naista nimellä ”Blair's babes”.

Naisten ja miesten esittäminen etenkin uutisissa on usein sävyltään erilaista, sillä uutisdiskurssissa valtaa edustaa tyypillisesti mies. Mieheyden esittäminen uutisdiskurssissa nähdään luonnollisena, kun taas naiseus koetaan edelleen erityisenä ja ajoittain jopa häiritsevänä. Uutisissa esiintyvien naispoliitikkojen kannalta ongelmallisuus ilmenee kahdella tavalla. Naisten ääni ei tahdo kuulua, sillä ensinnäkin he eivät pääse esiin tasavertaisina poliitikkoina miesten kanssa ja toisaalta siksi, että naiset esitetään uutisissa usein hyvinkin stereotyyppisesti. (Niemi & Pitkänen 2005, 19.)

Suomessa mediaa on syytetty liiasta kriittisyydestä esimerkiksi Anneli Jäätteenmäen lyhyeksi jääneen pääministerin uran uutisoinnissa. Esimerkiksi Heini-Tuulia Onnela (2004, 57–60) on analysoinut Jäätteenmäkeen kohdistuneen uutisoinnin syyllistävää uutiskieltä. Onnela (emt.) tulee analyysissaan siihen tulokseen, että syyllisyyttä osoitetaan voimakkaasti kaikissa tutkimusjakson uutisissa, ja Jäätteenmäki on poikkeuksetta altavastaajana puolustusasemissa. Hänen mukaansa uutisissa Jäätteenmäki kuvataan vastuuta välttelevänä toimijana. Absurdien kommenttien ja erikoisten sanavalintojen painottaminen ironisoi Jäätteenmäen mediakuvaa ja saattaa hänet poliitikkona jopa naurunalaiseksi. Onnela tunnistaa samanlaisten ominaisuuksien korostamista, joita on aiemmin nähty esimerkiksi Arja Alhon ministerieroa edeltävien kuukausien uutisoinnissa. Onnelan mukaan tällainen yhteys osoittaa, ettei kummassakaan tapauksessa ole kuvattu poliitikon toimintaa kovinkaan objektiivisesti. Molemmat eroavat ministerit saivat tuntea journalismin sukupuolittumisen.

5. Erityisesti naisjohtajien sukupuoli herättää huomiota

Naisten vähäisempi esiintyminen politiikan johtotehtävissä on näkynyt median tavoissa suhtautua naisjohtajiin. Esimerkiksi Jaana Kuusipalo (2000, 41–58) havaitsi Suomen vuoden 2000 presidentinvaaleihin liittävässä tutkimuksessaan, että naispoliitikot joutuivat kovempaan testiin kuin miesehdokkaat. Vaalien aikana puitiin erityisesti naisehdokkaiden kykyä maskuliinisen valtiotaidon hallintaan. Kuusipalon (emt.) mukaan myös yksi tehokas tapa ”vetää matto naisehdokkaiden alta” 27 oli naisehdokkaan julkisuuden leimaaminen niin sanotuksi hömppäjulkisuudeksi.

Kuusipalon (2007, 98-114) mukaan mediassa muodostui myös Suomen vuoden 2006 presidentinvaaleissa vahva sukupuolittunut vastakkainasettelu, jonka kautta ehdokkaista kirjoitettiin. Sauli Niinistö ja Matti Vanhanen esiintyivät muutosvoimina, ja Halonen edusti pysähtyneisyyttä. Kuusipalo huomauttaakin (emt.), että naiset eivät usein näyttäydykään tulevaisuuteen suuntautuneina toimijoina vaan pikemminkin yhteisen menneisyyden symboloijina. Presidentinvaalien mediajulkisuudessa Halonen nähtiinkin kapeasti hyvinvointivaltion säilyttäjänä ja miesehdokkaat vanhanaikaisen yhteiskuntarakenteen uudistajina. Naisten kuvaamista säilyttäjänä tukevat myös yleiset näkemykset miehistä aktiivisina ja naisista passiivisina johtajina. (Kuusipalo 2007, 108.)

Pippa Norris (1997, 161–165) on tutkimuksissaan tarkastellut eri maiden valtionjohtoasemassa olevien naisten mediaesityksiä. Norris ei löytänyt tutkimuksessaan kovinkaan paljon karkeaa ja yksinkertaista sukupuolistereotyyppistä kuvausta, mutta sen sijaan hän löysi naisjohtajien mediaesityksistä hienovaraisempia vinoumia ja toistuvia näkökulmavalintoja. Hän löysi samoja teemoja toistavia kehyksiä, jotka osoittautuivat kaikkialle levinneiksi ja toistuviksi naisjohtajien valitsemisen jälkeisenä aikana hyvinkin erilaisten naisten mediakuvissa. Norrisin mukaan kolme kehystä osoittautui hallitsevimmiksi. Ensimmäisen kehys (”Ensimmäinen nainen”) korostaa kyseisen naisen uraauurtavaa työtä sukupuolensa ensimmäisenä tai ainoana edustajana jossakin huippupolitiikan tehtävässä tai asemassa. Mediassa hehkutetaan naisten johtajuuden läpimurtoa ja sen merkitystä kaikille naisille. Tällöin media otsikoissaan ja itse jutuissaan korostaa nimenomaan ”ensimmäisen naisen” läpimurtoa, joka voitti vaikeuksista ja muiden odotuksista huolimatta. Esimerkiksi van Zoonen (2006) on havainnut tämänkaltaista uutisointia Suomessa vuoden 2000 presidentinvaaleissa, jolloin Tarja Halosesta tuli heti valintansa jälkeen kansainvälinen ”julkkis”.

Toisen kehyksen (”Nainen sopimattomana johtajuuteen”) mukaan naiset kuvataan johtajuuteen sopimattomiksi ja ulkopuolisiksi toimijoiksi. Tällöin naispoliitikon puutteita pätevyydessä ja aiemmassa poliittisessa kokemuksessa painotetaan erityisesti. Naisen aiemmat kokemukset aliarvioidaan helposti ja tehtävään vaaditut ominaisuudet määritellään edeltäjien (usein miesten) ominaisuuksien perusteella. Naisen valikoitumista tehtävään siis kyseenalaistetaan ja aliarvioidaan. Kolmannen uutiskehyksen (”Nainen muutoksen symbolina”) mukaan naiset edustavat raikkaita muutoksen ja uudistuksen tuulia, jotka puhdistavat korruptoituneen politiikan. Naisten valinta nähdään aiemman eliitin vaihtumisena ja muutoksena vanhanaikaisessa politiikassa. Norris korostaa, että tämä kehys voi olla positiivinen sellaisille naisjohtajille, joiden hallitsema kansa nimenomaan tahtoo muutosta menneeseen. Kehys muuttuu kuitenkin erityisen negatiiviseksi silloin, kun se luo vain vääriä odotuksia ja pitkällä aikavälillä asettaa naiset korokkeelle, josta he voivat vain pudota. (Norris 1997, 161–165.) 28

2.3. Sukupuolen performatiivisuus

Kuten johdannossa kävi jo ilmi, sukupuolta ei tässä tutkielmassa nähdä pelkästään syntymässä saatuna ominaisuutena tai sarjana piirteitä. Sukupuolen nähdään saavan kulttuurisen merkityksensä vasta kielenkäytössä luokittelun ja nimeämisen tuotteena (Mäkelä et. al. 2006, 19). Näkemykset fysiologisista ominaisuuksista, niiden merkityksistä ja niihin kytkeytyvistä sukupuolieroista ovat siis aina kulttuurisia määrittelyjä. Feministisessä tutkimuksessa on useaan otteeseen osoitettu, että niin biologia kuin luonnollisina ymmärrettyihin anatomis-fysiologisiin eroihin liittyvät merkitykset ovat historiallisia ja kulttuurisesti määriteltyjä. (Rossi 2010, 21; Lehtonen 1995, 29.)

Tarkemmin sanottuna tutkielma edustaa performatiivista käsitystä sukupuolesta. Keskeisenä performatiivisen sukupuolikäsityksen edustajana voidaan pitää yhdysvaltalaista Judith Butleria (1990; 2006). Butlerin (1990, 140-141; 2006, 235) mukaan sukupuoli on pikemminkin identiteetti, jota muotoillaan heiveröisesti ajassa ja joka pannaan alulle ruumiin ulkopuolisessa tilassa tyyliteltyjen tekojen sarjana. Sukupuoli tuotetaan nimenomaan ruumiin tyylittelyllä, ja se täytyykin ymmärtää arkiseksi tavaksi, jolla ruumiilliset eleet, liikkeet ja erilaiset tyylit luovat illuusion pysyvästä sukupuolittuneesta minuudesta. Sukupuoli tulisi nähdä siis tekoina ja esityksinä, joita toistetaan erilaisissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa valtasuhteissa ja käytännöissä. Nimeämisen prosessissa rakentuu hierarkkinen suhde kahden sukupuolikategorian (miehen ja naisen) välille.

Sukupuolen performatiivisuus kuvaa tapoja, joilla sukupuolta tuotetaan jatkuvasti sosiaalisissa instituutioissa, arkisissa käytännöissä ja puhetavoissa toistamalla ja varioimalla erilaisia normeja ja tyylejä. Butlerin (emt.) mukaan tämänkaltainen toisto tuottaa kuvan sukupuolesta vakaana ja selkeärajaisena. Sukupuoli vaatii kuitenkin jatkuvaa esittämistä kielessä ja ruumiissa, mikä näkyy esimerkiksi henkilöiden puhetavoissa, sanavalinnoissa, äänensävyissä, pukeutumisessa, ehostamisessa, eleissä, asennoissa, ilmeissä sekä tilan haltuun ottamisessa. Performatiivinen sukupuolikäsitys siis siirtää huomion sukupuolen olemuksellisuudesta sukupuolen tekemiseen ja toistamiseen erilaisten sukupuoliperformatiivien välityksellä. (Butler 2006, 218-249; Butler 1990, 128-149.)

Performatiivisessa sukupuolikäsityksessä sukupuolia ei siis nähdä kaksinapaisesti toisilleen vastakkaisina tai toisiaan täydentävinä. Paremminkin halutaan antaa tilaa useille erilaisille sukupuolille ja seksuaalisuuksille. Kahden vastakkaisen sukupuolen järjestelmä on keinotekoisesti luotu konstruktio, jolla ei ole kausaalista yhteyttä miesten ja naisten biologisiin tai fysiologisiin 29 ominaisuuksiin. Mitä tavallisesti pidetään miehille ja naisille luontevana toimintana on kulttuurissamme vakiintunut tapa tuottaa sukupuolisia eroja ja samalla ylläpitää mielikuvaa kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta. Jotta ihminen on uskottava subjekti, tämän on seurattava sukupuolen esittämiseen liittyviä normeja. Tästä syystä naisena tai miehenä oleminen ei niinkään ole yksilön valinta vaan sosiaalisesti ja kulttuurisesti jaettua sekä pakollista jatkuvaa toistoa. Vaikka jatkuva toisto ylläpitää tietynlaisten sukupuolten esitystä, ennakko-odotuksia on kuitenkin mahdollista toistaa myös rikkomalla ja siten muuttaa esitystä. Normin mahdollinen muutettavuus tulee usein esille sen parodioinnissa, liioittelussa ja korostamisessa. (Butler 2006, 229-235; Butler 1990, 128-149)

Performatiivinen sukupuolikäsitys on keskeinen feministisessä mediatutkimuksessa, koska media on merkittävä kulttuuristen ja yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja käytäntöjen paikka. Teresa de Lauretisin (2004, 14) tapaan tutkielmassa media nähdäänkin erityisen merkittävänä tahona, joka eräänlaisena sukupuoliteknologiana tuottaa, vahvistaa, luonnollistaa ja ylläpitää vallitsevia käsityksiä sukupuolesta. Medialla on tällöin paljon valtaa vaikuttaa kulttuurisiin käsityksiin sukupuolesta ja sen edustajista. De Lauretis (emt.) kuitenkin muistuttaa, että vaikka tietyt naiseuden representaatiot juurruttavat käsitystä ”oikeanlaisesta” naiseudesta, se ei estä tarjottujen käsitysten vastustamista. Media tyypillisesti kuitenkin tuottaa yleisesti hyväksyttyjä konstruktiota sukupuolesta ja ylläpitää tiettyjä sosiaalisen todellisuuden malleja ja sulkee toisia pois. Tällainen toiminta on omiaan luomaan naisille ja miehille erilaiset mahdollisuudet toimia yhteiskunnassa (Koivunen & Liljeström 1996, 47).

Median tuotantokoneisto, journalismi, median esitykset, lajityypit ja vastaanotto ovat siis esimerkiksi juuri niitä alueita, joilla sukupuoleen liittyviä normeja rakennetaan ja materialisoidaan. Tutkielmassani pyrin tarkastelemaan, kuinka poliitikon sukupuoli poliittisessa julkisuudessa merkityksellistyy. Tutkin, millä tavoilla naispoliitikon sukupuolta tuotetaan ja minkälainen kuva naispoliitikosta mediassa rakennetaan. Performatiivinen sukupuolikäsitys on valittu tutkielmaan siitä syystä, että sanomalehtien sivuilla sukupuolta tehdään ja toistetaan. Tämä tapahtuu esimerkiksi kielellisten esitysten, ihmiskehojen asentojen ja meikkausten keinoin (Mäkelä et. al. 2006, 20-21.). On selvää, että naispoliitikon sukupuolen tekeminen ja toistaminen mediassa vaikuttaa käsityksiin sukupuolen ja politiikan suhteesta.

3. KYLLÄ KANSA TIETÄÄ

3.1. Populismi pähkinänkuoressa

Populismi ei ole täysin vierasta yhdellekään suomalaiselle eduskuntapuolueelle, mutta Perussuomalaisia voidaan pitää Suomen ainoana populistipuolueena. Tutkimuskohteenani olevat naispoliitikot kuuluvat siis populistipuolueeseen, joten tämän kappaleen tarkoituksena on taustoittaa, mitä populismi on ja mikä on sen suhde sukupuoleen.

Populismin kantasana on latinan populus eli ihmisjoukko, kansa, väestö, asukkaat, väki ja ihmiset. Populismi-termi puolestaan syntyi alun perin viittauksena amerikkalaiseen populistipuolueeseen The Populist Party, joka perustettiin 1891 edistämään etelän puuvillan ja vehnänviljelijöille sekä työläisille tärkeitä asioita. (Wiberg 2011, 14.) Toisin kuin esimerkiksi konservatismille ja sosialismille, populismille ei ole osoitettavissa kuitenkaan varsinaista oppi-isää, mikä on ehkäissyt kiinteän populistisen ideologian ja poliittisen tradition muodostumisen. Populististen liikkeiden määritteleminen on ollut vaikeaa myös siitä syystä, että vain harvat populistisina liikkeinä tai puolueina pidetyt ovat itse tunnustautuneet populisteiksi. Osa liikkeistä on jopa suoranaisesti tuominnut muiden niistä käyttämän populismi-termin harhaanjohtavaksi. Liikkeiden irrottautuminen populismista liittyy pitkälti siihen, että poliittisessa keskustelussa populismilla on negatiivinen konnotaatio. (Helander 1971, 12-14.)

Populismilla viitataan tyypillisesti esimerkiksi tiettyyn liikkeeseen, oppijärjestelmään tai retoriseen tyyliin. Populisti tavoittelee kansansuosiota tunneperäisellä ja helposti omaksuttavalla retoriikalla. Populististen puolueiden retoriikan kahtena pääpiirteenä on alan tutkimuksessa pidetty vetoamista kansaan ja eliitin vastustamista (Ruostetsaari 2011, 135). Populisti esiintyy mielellään vastavoimana vanhalle ja rappeutuneelle järjestelmälle, vaikka todellisuudessa populistit ovat usein arvoiltaan hyvin konservatiivisia. Poliittisena filosofiana populismin ydin on puolustaa tavallista kansaa sen kamppailussa etuoikeutettua eliittiä vastaan. Populistien mielestä tavallisen kansan pitää nousta eliittiä vastaan ja hankkia vaaleissa poliittista kannatusta kyetäkseen valtiovallan keinoin edistämään tavallisen ihmisen asioita. (Wiberg 2011, 14-15.)

Populismia ovat kaikki poliittiset liikkeet ja virtaukset, joita leimaa laajan kansansuosion tavoittelu poliittista todellisuutta yksinkertaistaen ja kärjistäen. Jossain tapauksissa populismin tavoitteena on kansan kiihottaminen. Populismia voi esiintyä, missä tahansa vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella. Vasemmistopopulismi vastustaa markkinavoimia, kun taas oikeistopopulismi vastustaa laajalle ulottuvaa hyvinvointivaltiota ja kireää verotusta sekä maahanmuuttoa ja globalisaatiota. Muita 31 populismityyppejä ovat muun muassa agraaripopulismi, kansallispopulismi, liberaalipopulismi ja mediapopulismi. Keskeistä on kuitenkin se, että populismi on protestipolitiikkaa, joka vastustaa kulloisiakin vallanpitäjiä esittäen tilanteen mukaan vasemmistolaisia ja oikeistolaisia sekä liberaaleja että konservatiivisia vaatimuksia. (Wiberg 2011, 16; 18.) Keskeistä on ymmärtää, että toimiessaan missä tahansa kohdassa vasemmisto–oikeisto-akselia populistien ominaispiirteenä on itsestä pitäminen todellisina demokraatteina, jotka taistelevat kansan puolesta ammattipoliitikkoja vastaan. (Albertazz & McDonnel 2008, 4.)

Populismin (erityisesti oikeistopopulismin) suurina niminä on nähty 1950-luvulta Ranskan Pierre Poujade, 1970-luvun alusta Tanskan Mogens Glistrup, Britannian Enoch Powell ja Suomen Veikko Vennamo ja 1980-luvulta Ranskan Jean-Marie Le Pen, Itävallan Jörg Haidet ja Norjan Carl I. Hagen. Koska näiden johtajien liikkeet olivat poliittisesti erittäin ärhäköitä, ne marginalisoitiin tehokkaasti poliittisesta vallasta. Populististen liikkeiden oletettiin olevan suhteellisen ohimeneviä, eikä niiden oletettu horjuttavan poliittisen kentän perusrakenteita. (Vares 2011, 10.)

1990-2000-luvulla oikeistopopulistipuolueiden tila on kuitenkin muuttunut. Moni populistinen liike on päässyt ainakin osittain osalliseksi valtaan ja muuttunut ”salonkikelpoisemmaksi”. Oikeistopopulistiliikkeet hakevat nykyään entistä johdonmukaisemmin pysyvyyttä. Tämä näkyy siinä, että liikkeet pyrkivät luomaan vakiintuneempia ohjelmia ja luomaan liikkeen sisälle oman ”älymystön”, joka kykenee argumentoimaan vastustajia vastaan muutenkin kuin iskusanojen avulla. Liike pyrkii siis luomaan kuvaa vastuullisesta toimijasta, joka on todellinen vaihtoehto vallankäyttöön. Tämän lisäksi muutosta on tapahtunut siinä, että moni valtapuolue on omaksunut puhetapoja, joissa tullaan populismia vastaan ja omaksutaan populismin teemoja ja osin jopa retoriikkaa. (Vares 2011, 10.)

On keskeistä ymmärtää, kuinka kiinteä suhde medialla ja populismilla on. Loistavat mediataidot ja erilaisten kikkojen hyödyntäminen julkisuuden saamiseksi, vastakkainasetteluista ammentava politiikka ja kansankielinen retoriikka ovat keskeisiä populistijohtajien työkaluja mediassa. (Niemi & Parkkinen 2012, 4-8.) Mazzolenin (2008, 50) mukaan moni eurooppalainen populistipuolue nimenomaan luottaa yhteispeliin median kanssa. Monissa tapauksissa eurooppalainen media näyttääkin vaikuttaneen populistijohtajien ajaman politiikan ja kommunikointityylien yleiseen hyväksymiseen.

Viime vuosina eurooppalaisen politiikan ja median kentille on noussut entistä enemmän persoonallisia populistijohtajia, jotka ovat profiloituneet mediassa tyytymättömän kansan äänitorviksi. Populistipuolueiden johtajat ovat tyypillisesti karismaattisia henkilöitä, jotka osaavat hyödyntää mediaa taitavasti. Media kaipaa tyypillisesti kohuja ja sensaatioita, joita räväkät populistijohtajat tasaisin väliajoin tarjoavat. Media on myös erityisen kiinnostunut populistipoliitikon 32 korostamista todellisten ihmisten tarinoista, ennemminkin kuin tylsistä puheista tai abstrakteista aiheista, joista muiden puolueiden poliitikot puhuvat virkamiestyyliin. (Mazzoleni 2008, 49.)

Johtajien persoona ja mediataidot ovat olleet keskeisessä asemassa populistiliikkeiden synnyssä ja menestyksessä. On todettu, että populistipuolueita johtaa yleensä sellaiset henkilöt, jotka ovat apujoukkoineen yksiä taitavimpia uutisten ja otsikoiden tekijöitä. Populistijohtajat eivät saa mediahuomiota vahingossa, sillä viestintästrategiat on harkittu tarkkaan. Tällä pyritään takaamaan mahdollisimman laaja mediahuomio.

Populistipuolueet menestyvät tyypillisesti silloin, kun kansalaiset suhtautuvat epäluuloisesti politiikkaan tai kun kansalaisten elinolosuhteet ovat heikentyneet. Kuten aiemmin jo todettiin, media on yksi niistä tahoista, joka vaikuttaa kansalaisten ajatuksiin politiikasta. Media ei yksin synnytä negatiivisia tunteita poliitikkoja kohtaan mutta osallistuu siihen pitämällä kiisteltyjä aihepiirejä julkisuudessa. Kun kansalaisten epäluuloinen suhtautuminen politiikkaan on mediassa esillä, populistipoliitikkojen on helppo tarttua niihin ja kääntää ne oman politiikan kannalta hyödyksi. (Mazzoleni 2008, 50-51.)

Populistiliikkeiden mediaviestintään liittyy tyypillisesti ainakin seuraavia strategioita. Ensinnäkin otetaan mediassa altavastaajan (underdog) rooli, toiseksi hyödynnetään erityisesti viestintä- ja media-alanasiantuntijoiden apua, kolmanneksi mediajulkisuuden lisäksi kansalaisia kohdataan julkisissa puhetilaisuuksissa, neljänneksi ilmaista medianäkyvyyttä haetaan protestiasenteella ja erilaisten mediaspektaakkelien järjestämisellä sekä viidenneksi hyökkäämällä taktisesti myös mediaa vastaan. (Mazzoleni 2008, 50-51.)

Populismin pääpiirteet

Tyhjentävää populismin määritelmää on vaikea antaa, sillä termiä käytetään hyvin monissa eri merkityksissä. Dosentti Vesa Vares (2011, 8) on koonnut populismiin liittyvästä tutkimuskirjallisuudesta (ks. esim. Betz, 1994; Minkenberg 1997; Wiberg 2011) listan, joka kiteyttää useimmiten populismissa tunnistetut piirteet. Samantyyppisen koonnin on tehnyt myös politiikan tutkija Ilkka Ruostetsaari (2011, 106-114). Olen edellä mainittujen tutkijoiden havaintojen perusteella havainnut kolme keskeisintä populismin piirrettä (”Me vs. Ne”, ”Tavallisen kansan puolustajat” ja ”Karismaattisen johtajan yhden asianliike”), jotka esittelen seuraavaksi.

”Me” vastaan ”Ne”

Populistiset liikkeet määrittyvät usein sen kautta, mitä ne vastustavat ja ketkä ovat niiden vihollisia. Viholliskuvassa on usein selkeät ”konnat”. Vastustajina voidaan nähdä yksittäiset puolueet, tietyt 33 henkilöt, yhteiskunnalliset voimat, instituutiot tai erilaiset kansalliset ja rodulliset tahot. Vastustuksen kohteena ovat usein myös ”vanhat puolueet” ja niiden harjoittama oman edun tavoittelu. Populismi on siis eräänlainen ei- ja anti-liike, jonka aatteellinen sisältö on useimmiten kuvattavissa kattavasti erilaisilla anti-etuliitteisillä sanoilla. Populistien vääryyksinä kokemat asiat vaihtelevat maasta toiseen, mutta universaaleja teemoja ovat esimerkiksi korkeat verot, työttömyys, rikollisuus sekä kasvava maahanmuutto. Vihollisia ovat usein myös intellektuellit, joista maalaillaan kuvaa vieraantuneina tärkeilijöinä, joihin verrattuna ”pieni ihminen” on moraalisesti ja älyllisesti ylivoimainen. Se, mihin kohtaan vasemmisto−oikeisto-ulottuvuutta populistiliike asettuu, vaikuttaa valittuun viholliskuvaan. (Vares 2011, 8.)

Toisinaan vastustettava asia liittyy arvokritiikkiin. Populisti korostaa arvostavansa rehellisyyttä, lainkuuliaisuutta sekä moraalisia ja hengellisiä arvoja. Myös esimerkiksi perhettä ja työntekoa arvostetaan. Huolta puolestaan aiheuttaa väärinkäytökset, rikollisuus, korruptio ja turvattomuus. Populistipuolueille on tyypillistä myös ”antiestablishment-asenne”, joka tarkoittaa suurten ja keskitettyjen valtarakenteiden kritiikkiä. Tällaisia valtarakenteita ovat muun muassa eduskunta, hallitus, tasavallan presidentti, työmarkkinajärjestöt, virkamiehet, byrokratia, oikeuslaitos ja media. (Ruostetsaari 2011, 106-114.)

Erityisesti oikeistopopulismissa on nationalistisia piirteitä. Tällöin populismiin liittyy usein tunnereaktiota outona ja vaarallisena pidettyä kohtaan. Pelon kohteena voi olla tahoja, joiden pelätään vievän esimerkiksi ”rahat, elinkeinot ja naiset”. Nationalismin lisäksi kyseessä voi olla suppeampi ryhmäuskollisuus, joka voi liittyä niin yleisiin ja organisoimattomiin yhteydentunteisiin kuin tietoisesti organisoituihin ryhmiin. Populismin logiikan on katsottu toimivan etenkin viholliskuvan muodostumisessa kahdella tavalla: sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Vertikaalisesti se suuntautuu yläpuolella olevia, kuten instituutioita ja puolueita vastaan. Horisontaalisesti vastustuksen kohteena ovat samalla tasolla toimivat ryhmät, kuten maahanmuuttajat, ulkomaalaiset ja rikolliset. Vertikaalisessa mallissa muodostuvat ryhmät ”me” ja ”viholliset yläpuolella”, horisontaalisella tasolla ”me” ja ”ne, jotka tulevat ulkopuolelta”. (Vares 2011, 9.)

Tavallisen kansan puolustajat

Kuten edellä kävi ilmi, populististen puolueiden retoriikassa vedotaan tyypillisesti kansaan. Populisteille käsitteellä ”kansa” on tyypillisesti ainakin kolme merkitystä. Ensinnäkin kansa voi koostua niistä, jotka asuvat valtiossa tai muodostavat kansakunnan. Toiseksi kansa on myös ”meidän kansa”, jolla on yhteiset kokemukset, historia, kieli ja kulttuuri. (3) Kolmanneksi kansa on ”tavallinen kansa” ja ”pieni ihminen”. (Canovan 1999, 2-16.)

Populistit korostavat olevansa ainoa puolue, joka aidosti on kansan asialla. Populismi lähtee tyypillisesti myös liikkeelle kansalaisten ja ruohonjuuritason kokemista pelkotiloista ja epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksista. Oli vihollinen kuka tai mikä tahansa, populisti haluaa puolustaa ”pientä ihmistä” riistoa ja kaikkia koneistoja vastaan. Populistit hyödyntävät kansalaisten epäluottamusta poliitikkojen käyttämää kiertelevää puhetta ja kapulakieltä kohtaan. Populistit korostavat puhuvansa suoraan ja sellaista kieltä, jota kansa ymmärtää. Populisti antaakin usein hyvin yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiinkin ongelmiin ja välttää syvälle menevää argumentaatiota. Populismi tarjoaa konkreettisia ja helposti samaistuttavia ratkaisuja. (Ruostetsaari 2011, 106-114.)

Populistit ovat tyypillisesti kannattaneet suoraa demokratiaa. Puolueen vaatimuksena on yleensä kansanäänestysten ja kansanaloitteiden lisääminen. Suoraa demokratiaa pidetään ”aitona” demokratian muotona. Ajatuksena on, että suora demokratia palauttaisi kansan suvereenisuuden ja mahdollistaisi sen, että kansa voisi käyttää sille kuuluvaa valtaa ilman, että edustajat vääristäisivät sen tahtoa. (Ruostetsaari 2011, 106.)

Karismaattisen johtajan yhden asian liike

Populismi on useimmiten sidoksissa yhteen karismaattiseen johtajaan ja tämän arvovaltaan omiensa joukossa. Esimerkiksi Perussuomalaiset on henkilöitynyt pitkälti puheenjohtajaansa Timo Soiniin. Populistijohtajien merkitys puolueelleen näkyy siinä, että kun populistijohtaja kaatuu, koko liike joutuu suuriin vaikeuksiin. Tällöin liikkeen olemassa olo kyseenalaistetaan, kunnes tietyissä tapauksissa tilalle nousee uusi karismaattinen johtaja. Populistijohtajien merkitys korostuu erityisesti mediassa. (Vares 2011, 9.)

Populistisen liikkeen tavoitteet ja propaganda muuttuvat usein, ja populistijohtajien politiikka saattaa mennä äärimmäisyydestä toiseen. Tämä johtuu siitä, että populismi perustuu usein vastustukseen ja tarttumiseen siihen, mikä on trendikästä ja tuo ääniä. Tyypillisesti pelkoreaktiot luovat näitä trendejä. Populistijohtajien agendan vaihtumisen vuoksi populismille on käytännössä mahdotonta jäljittää pysyvää ideologian mallia samalla tavalla kuin muille ismeille. (Vares 2011, 9.)

3.2. Suomalainen populismi puolueohjelmien valossa

Kuten edellä jo todettiin, populismi ei ole täysin vierasta yhdellekään suomalaiselle eduskuntapuolueelle. On kuitenkin selvää, että perussuomalaiset poliitikot ovat suomalaisen politiikan selkeimpiä populisteja. (Wiberg 2011, 20.) Perussuomalaiset-puolue on kansallismielinen

35 ja EU-kriittinen puolue, joka tukeutuu omien sanojensa mukaan perinteiseen ja kristillissosiaaliseen arvopohjaan (Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelma 2011).

Perussuomalaiset-puolueen juuret ulottuvat vuoteen 1959, jolloin Veikko Vennamo erosi Maalaisliitosta ja perusti Suomen Pientalonpoikien Puolueen (SPP). Perussuomalaiset ovat itsekin korostaneet, että ovat SMP:n perinnön jatkajia ja että puolueessa on vennamolaisuuden piirteitä. Ilkka Ruostetsaari (2011, 97) käyttääkin kyseisistä puolueista yhteistermiä vennamolais-soinilainen puolue, koska populistipuolueet SPP, SMP ja PS ovat samaa puolueperhettä, ja ne ovat henkilöityneet pitkäaikaisiin puheenjohtajiinsa Veikko Vennamoon, Pekka Vennamoon ja Timo Soiniin. Myös tässä tutkielmassa vennamolais-soinilaisuudesta puhuttaessa viitataan tämän puolueperheen politiikkaan. Ruostetsaari (emt.) on tutkimuksessaan selvittänyt vennamolais- soinilaisen puolueen puolueohjelmista populistisia piirteitä. Tarkastelen seuraavaksi tutkimustuloksia lyhyesti, koska niiden avulla on mahdollista selvittää, minkälaista suomalainen populismi puolueohjelmien valossa on.

KANSA. Vennamolais-soinilainen puolue on Ruostetsaaren (2011, 135) mukaan aina vaatinut kansalaisten yhdenvertaista ja oikeudenmukaista kohtelua, mutta alun perin se ei julistautunut yhtenäisen kansan puolestapuhujaksi. Puolue on paremminkin aina vedonnut tiettyihin kohderyhmiin, joiden joukko on laajentunut pienviljelijöistä, työmiehistä ja perheviljelmäpohjaisista maa- ja metsätiloista asumalähiöiden ihmisiin ja keskiluokkaan. Kohderyhmän laajeneminen huipentui vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmaan, jossa vedotaan jo koko kansaan. Vaaliohjelmassa puolue ilmoittaa olevansa arvopuolue eikä eturyhmäpuolue. Yleisimmin vennamolais-soinilainen puolue on puhunut kansasta ”tavallisen ihmisen” merkityksessä. Kansa ”meidän kansa” merkityksessä ilmestyy puolueen retoriikkaan ensimmäisen kerran vuonna 1995 maahanmuuttopolitiikkaan liittyvänä ”Maassa maan tavalla” -kannanottoina. Ruostetsaaren (emt.) mukaan tästä maahanmuuttokriittiset kannanotot ovat vain lisääntyneet ja niiden sävy on tiukentunut. Ajatuksena on esimerkiksi, että maahanmuuttajien tulee sopeutua suomalaiseen kulttuurin, mutta kantasuomalaisten ei tarvitse sopeutua maahanmuuttajien kulttuuriin.

ELIITTI. Vielä 1950 ja 1960 -luvuilla vennamolais-soinilainen puolue ei asettanut eliittiä kansan vastapooliksi, vaan vastakohtana pidettiin suurtilallisia, rikkaita, suuromistajia ja valtion harvainvaltaa. Eliitti ja kansa asetetaan vastakkain vasta SMP:n vuoden 1992 ohjelmassa. Perussuomalaisten ensimmäisestä vuoden 1999 vaaliohjelmasta tämä vastakkainasettelu puuttuu. Vastakkainasettelu palaa kuitenkin vuoden 2003 vaaliohjelmaan ja huipentuu vuoteen 2011. Populismille tyypilliseen tapaan vennamolais-soinilainen puolue on jo 1950-luvulta lähtein vaatinut päätösvallan antamista suoraan kansalle kansanäänestysten avulla. (Ruostetsaari 2011, 136.)

ANTIESTABLISMENT-ASENNE. Vaikka vennamolais-soinilainen -puolue on kritisoinut 36 valtarakenteita ja instituutioita, sitä ei voida pitää järjestelmän vastaisena puolueena. Ruostetsaaren (2011, 136) mukaan puolueen suhtautuminen valtiollisen järjestelmän instituutioihin on ollut siinä mielessä kunnioittavaa, että eduskunnan ja hallituksen kritiikki on jäänyt kansainvälisesti verraten suhteellisen vähäiseksi. Kritiikin jatkuvana maalitauluna ovat paremminkin olleet byrokratia ja virkamieskunta. Poliittisista instituutioista tasavallan presidentti jää jopa lähes kokonaan kritiikin ulkopuolelle. Tasavallan presidentin vahvat valtaoikeudet saavat paremminkin tukea. Arvostelun kohteena ovat pikemminkin olleet ”vanhat puolueet”.

TALOUSPOLITIIKKA. Ruostetsaaren (2011, 136) mukaan vennamolais-soinilaista -puoluetta voidaan pitää antikapitalistisena puolueena. Puolueen mielestä valtion tehtävänä on vastavoiman luominen kapitalistisille suuryrityksille ja talouselämän keskittymiselle niihin kohdistuvan julkisen ohjauksen kautta. Ajatuksena on, että valtion tulee olla vahva voidakseen luoda mahdollisuuksia pienyrittäjyydelle, mutta se ei saa liikaa puuttua yrittäjävapauteen. Rahavallan, suuryritysten ja markkinavoimien kritiikki on aina kuulunut puolueen retoriikkaan.

ANTI-INTELLEKTUALISMI. Ruostetsaaren (2011, 137) mukaan anti-intellektualismi on ainoa teema, jonka suhteen vennamolais-soinilainen puolue poikkeaa populistisesta traditiosta. Puolue on nimittäin suhtautunut periaatteessa myönteisesti koulutukseen, tutkimukseen ja teknologiaan sekä yksilöä että yhteiskuntaa vaurastuttavina asioina. Huolimatta positiivisesta koulutus- ja tutkimusasenteestaan puolueen suhtautumisessa koulutukseen on kuitenkin esiintynyt muiden populistipuolueiden tavoin varauksellisia sävyjä. Erityisen myönteinen vennamolais-soinilainen puolue on ollut ammatilliseen koulutukseen mutta puolestaan jo varautuneempi teoreettista koulutusta kohtaan. Tärkeänä pidetään sitä, että teoreettinen koulutus ”ei saa johtaa vieraantumiseen käytännön työstä”. (Ruostetsaari 2011, 137.)

ETNOSENTRISYYS SEKÄ KESKUSTA VS. PERIFERIA. Kansanmieliset painotukset ja kotimaan tuotannon suojelu ulkomaista tuotantoa vastaan ovat kuuluneet vennamolais-soinilaiseen retoriikkaan jo 1950-luvulta lähtien. Tämänkaltainen retoriikka on vahvistunut entisestään Suomen EU-jäsenyyden myötä. Myös kansallisen tason keskus-periferia-ulottuvuus on aina vahvasti liittynyt puolueen retoriikkaan: maaseutu ja asutuskeskukset on asetettu vastakkain. Huomionarvoista on kuitenkin se, ettei tämä ole merkinnyt julistautumista yksinomaan maaseudun puolestapuhujiksi. Myös kaupunkilähiöt, joista puolue ammensi jo 1980-luvulla kannatustaan, nousi jo hyvin varhain puolueen retoriikkaan. (Ruostetsaari 2011, 138.)

ARVOT. Puolue on aina arvostanut suomalaisen yhteiskunnan perinteitä. Perinteiden korostaminen on vuosien mittaan jopa vahvistunut ja saavutti huippunsa vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa. Suomalaisen kulttuuriperinnön juuret sijoitetaan kyseisessä ohjelmassa maaseutukulttuuriin ja ulotetaan aina Kalevalaan, Snellmaniin ja suomalaisen taiteen kultakauteen 37

(1800-1900-lukujen vaihde). Myös uskonnollisilla arvoilla on aina ollut merkittävä asema puolueiden ohjelmissa. Vuoden 2011 perussuomalaisten vaaliohjelmassa ei julistauduta pelkästään isänmaallisiksi ja kansanmielisiksi, vaan myös kristillissosiaaliseksi puolueeksi. (Ruostetsaari 2011, 138.) Työtä on pidetty ihmisen toimeentulon ja kansakunnan vaurastumisen lähteenä. Varsinkin vennamolais-soinilaisen puolueen alkuaikoina ruumiillinen ja henkinen työ asetettiin vastakkain. Huippuunsa työn arvostus nousee vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa, jossa työn ja yrittämisen kunnioitus nostetaan perussuomalaisten perusarvojen joukkoon yhdessä rehellisyyden, oikeudenmukaisuuden, inhimillisyyden ja henkisen kasvun kanssa. Koti, uskonto ja isänmaa -ulottuvuudella uskontoa ja isänmaata koskevat painotukset ovat vahvistuneet, mutta kotia koskevat linjaukset ovat heikentyneet 1950-luvun lopulta nykypäivään tultaessa. (Ruostetsaari 2011, 138.)

Puolueohjelmien valossa vennamolais-soinilainen puolue täyttää hyvin pitkälti yleiset populismin tunnusmerkit. Aiemmissa tutkimuksissa populistisille liikkeille ominaisina pidettyjen piirteiden suhteen vennamolais-soinilaisen puolueen populismi on jopa lisääntynyt 1950-luvulta nykypäivään tultaessa. Ruostetsaaren (2011, 139) mukaan Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmaa voidaan pitää populistisempana kuin yhtäkään muuta puolueen ja sen edeltäjien, Suomen Pientalonpoikien ja Suomen Maaseudun Puolueen puolueohjelmaa. (Ruostetsaari 2011, 139.) Naisten osuus kasvoi vennamolais-soinilaisessa puolueperheessä siis siinä vaiheessa, kun puolueen populistisuus oli entisestään lisääntynyt.

Vaikka edellä esitetyt tutkimustulokset antavat hyvän yleiskatsauksen vennamolais-soinilaisen puolueen populismista, tulee tutkimustuloksia lukiessa kiinnittää huomiota tutkimusaineistoon. Havainnot on nimittäin tehty virallisista puolueohjelmista, jotka ovat usein maltillisia suhteessa esimerkiksi poliitikkojen julkisiin puheenvuoroihin mediassa. Esimerkiksi oikeistopopulismille tyypillisenä pidetyt vahva kansallismielisyys ja ulkomaalaisuusvastaisuus ovat korostuneet tiettyjen perussuomalaisten poliitikkojen tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa tekemissä kannanotoissa.

3.2.1. Perussuomalaiset oikeisto−vasemmisto-akselilla

Emme usko oikeistolaiseen rahavaltaan emmekä vasemmistolaiseen järjestelmävaltaan. Uskomme ja luomme ensisijaisesti kaikki odotukset ihmiseen.

(Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelma 2011)

Perussuomalaiset tekevät vuoden 2011 vaaliohjelmassaan irtioton niin poliittiseen vasemmistoon

38 kuin oikeistoon. Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin liittyvässä tutkimuksessa (ks. Wass, Sööderlund & Rapeli 2012) selvisi, että myös Perussuomalaisten kannattajiin kuuluu niin perinteisiä vasemmiston kuin oikeiston kannattajia. Kun Perussuomalaisten kannattajilta kysyttiin Perussuomalaisten oikeisto−vasemmisto-akselille sijoittumisesta, hajonta oli suurta. Tämä kertonee siitä, että Perussuomalaisiin samastuvat poikkeavat keskenään jossain määrin poliittisessa orientaatiossa. Vasemmisto−oikeisto-jako ei vaikuta olevan keskeinen puolueen kannattajia määrittävä tekijä. (Wass, Sööderlund & Rapeli 2012, 121.)

Esimerkiksi yleisessä keskustelussa ja mediassa Perussuomalaiset-puolue on usein määritelty nimenomaan oikeistopopulistiseksi puolueeksi. Osa politiikan tutkijoista kuitenkin kiistää puolueen sopivan kaikkiin oikeistopopulismin määritelmiin. Tämän tutkielman pääasiallisen tarkoituksena ei ole antaa tyhjentävää vastausta siihen, minne Perussuomalaiset-puolue oikeisto−vasemmisto- akselilla sijoittuu. Tätä pohdintaa ei voida kuitenkaan tutkielmassa kokonaan sivuuttaa.

Puolueen sijoittaminen perinteiselle vasemmisto−oikeisto-ulottuvuudelle ei ole yksinkertaista. Perussuomalaiset on suurimmaksi osaksi ollut muita pohjoismaisia populistipuolueita enemmän vasemmalla, joskin myös muut pohjoismaalaiset ovat vähitellen siirtyneet vasemmalle. Nimenomaan sosioekonomiselta ajattelultaan suomalainen populistipuolue on ollut lähellä vasemmistopuolueita. (Bjurwald 2011, 4-27.) Kuitenkin arvojensa puolesta vennamolais-soinilaista puoluetta voidaan pitää konservatiivisena ja oikeistolaisena, koska puolue korostaa perinteitä, auktoriteetteja, yksityistä omistusoikeutta ja perheen merkitystä. Puolue on aina vastustanut yksilön vapautta rajoittavaa valtion holhousta. (Ruostetsaari 2011, 142.) Poliittinen oikeisto uskoo markkinoiden itsesäätelyyn, kun vasemmisto haluaa valtion näyttelevän merkittävää roolia taloudessa. Sosioekonomiselta linjaltaan suomalainen populistipuolue ei ole koskaan ollut markkinaliberaali monien nykyisten eurooppalaisten populistipuolueiden tavoin siinä merkityksessä, että se vaatisi valtion roolin supistamista taloudessa. (Ruostetsaari 2011, 141.)

David Alterin (2010, 485-502) mukaan Perussuomalaisten traditionaalisen konservatismin ja etnisen nationalismin aatteellinen yhdistelmä tekee puolueesta populistisen radikaalioikeistopuolueen. Alter (emt.) kuitenkin tuo esiin, että ainakaan toistaiseksi puolue ei ole muukalaisvastainen äärimmäisliike. Suomalaisuus on puolueessa kuitenkin yksi keskeinen ominaispiirre ja arvo, minkä vuoksi puolue voidaan nähdä kuuluvaksi radikaalioikeistolaiseen puolueperheeseen. Myös Euroopan äärioikeistoa tutkineen Lisa Bjurwaldin (2011, 4-27) mukaan Perussuomalaiset on tyypillinen muukalaisvihamielinen oikeistopuolue, jonka johto tosiasiallisesti hyväksyy avoimen rasismin puolueessaan, vaikka itse toisin väittääkin.

Cas Mudden (2010, 1173) mukaan populistisen radikaalioikeiston ideologinen ydin on nativismissa ja autoritarismissa. Nativistisen ajattelun mukaan valtiossa tulee asua yksinomaan syntyperäisiä 39 kansalaisia ja ei-syntyperäisten elementtien, kuten ihmisten ja aatteiden, nähdään perimmiltään uhkaavan homogeenistä kansallisvaltiota. Ruostetsaari (2011, 140) huomauttaa, etteivät nativismin piirteet vennamolais-soinilaisessa puolueessa täyty, koska puolue tyytyy puolueohjelmissaan maahanmuuton rajoitusten tiukentamiseen eikä vaadi Suomen rajojen täydellistä sulkemista maahanmuuttajilta. Ei-kansallisten elementtien uhkaavana kokeminen on aikaisempaan verrattuna kuitenkin lisääntynyt perussuomalaisten linjauksissa siten, että maahanmuuttajat asetetaan vastakkain syntyperäisten suomalaisten kanssa ja ”oma kansa” asetetaan etusijalle. Jos nationalismiin katsotaan kuuluvan valtiollisia, kulttuurisia ja etnisiä aspekteja ja sen keskeisimpänä tavoitteena pidetään yksikulttuurisen valtion luomista, vennamolais-soinilaista puoluetta ei voida pitää nationalistisena. Nationalistisia sävyjä puolueessa kuitenkin esiintyy. Puolue nimittäin haluaa olla itsenäisten kansallisvaltioiden ja suomalaisen kulttuurin puolestapuhuja sekä korostaa kansallisylpeyttä ja oman kansan paremmuutta muihin kansoihin nähden. (Ruostetsaari 2011, 140.)

Toinen Mudden (2010, 1174) esittämä populistisen radiaalioikeiston ideologinen ydin liittyi siis autoritarismiin. Autoritarismissa uskotaan tiukasti järjestettyyn yhteiskuntaan, jossa auktoriteettien rikkomisesta rangaistaan ankarasti. Vennamolais-soinilainen puolue on 1950-luvulta lähtien suhtautunut positiivisesti puolustusvoimiin ja vannonut kurin ja järjestykseen nimeen vaatien väärinkäytöksiä ja rikoksia koskevien rangaistusten tiukentamista ja poliisien resurssien vahvistamista. Voidaan siis todeta, että vennamolais-soinilaisessa puolueessa on ollut populistisia ja autoritaarisia ja jossakin määrin myös nativistisia piirteitä. Ruostetsaari (2011, 140) ei Alterin (ks. Alter 2010, 485-502) tapaan kuitenkaan liittäisi radikalismin piirteitä Perussuomalaisiin. Jos radikalismi määritellään liberaalin tai perustuslaillisen demokratian vastustamiseksi, vennamolais- soinilaista puoluetta ei voida pitää radikalismin edustajana. Ruostetsaaren (2011, 141.) tutkimuksen mukaan vennamolais-soinilaiset puolueet eivät koskaan ole olleet järjestelmän tai demokratian vastaisia.

Ruostetsaaren (2011, 143) mukaan, kun huomioon otetaan sekä arvot että sosioekonomiset linjaukset (varsinkin yksityistä omistusoikeutta ja pienyrittäjyyttä tukevat), kaikkein lähimpänä vennamolais-soinilainen puolue on Maalaisliittoa/Keskusta-puoluetta, jolle on ollut ominaista tietynasteinen arvokonservatismi sekä valtion roolin korostaminen hyvinvointipalveluiden tuottajana ja yksityisen yritystoiminnan täydentäjänä valtionyhtiöiden kautta. Pohjoismaisia populistipuolueita onkin tyypillisesti luonnehdittu keskustakonservatiivisiksi. Tämä ajattelutapa selittää hyvin esimerkiksi sitä, miksi Perussuomalaiset on kyennyt haastamaan vahvimmin Suomen puolueista juuri Keskustan.

Myös suomalaiset politiikan tutkijat Heikki Paloheimo ja Tapio Raunio (2008, 209-219) ovat pitäneet SMP:tä ja sen seuraajaa Perussuomalaisia poliittiseen keskustaan sijoittuvana 40 populistipuolueena, jota ei pidä sekoittaa samaan puolueperheeseen esimerkiksi Ranskan ja Itävallan nationalistipuolueiden kanssa.

Vaikka osa suomalaisista politiikan tutkijoista ei kutsuisi Perussuomalaisia yksiselitteisesti oikeistopopulistipuolueeksi, on kuitenkin kiistämätöntä, että perussuomalaisissa on myös oikeistopopulismiin liittyviä nativistisia ja autoritaarisia piirteitä, jotka erottavat sen poliittisesta keskustasta. Ruostetsaari (2011, 94-146) etsi oikeistopopulistisia piirteitä nimenomaan puolueohjelmista. Kuten Ruostetsaari (emt.) itsekin tuo esiin, oikeistolaisuus ei tule välttämättä kovin vahvasti esiin puolueohjelmissa. Ohjelmia tutkittaessa on hyvä esittää varaus siitä, miten ohjelman eri teemat loppujen lopuksi painottuvat ja mitkä priorisoituvat. Keskustakonservatiivinen populistipuolue, jossa on nativistisia ja autoritaarisia ohjelmallisia sävyjä, voi osoittautua käytännön politiikassa ja julkisissa kannanotoissaan ohjelmaa radikaalimmaksi. Puolue näyttäytyy oikeistopopulistisena silloin, jos puolueen valtion roolia taloudessa ja yhteiskunnassa koskevat ohjelmalliset linjaukset peittyvät maahanmuuttopolitiikkaan ja Euroopan integraatioon kohdistuvaan kritiikkiin. Voikin siis olla, että Perussuomalaiset näyttää vaaliohjelmiensa perusteella enemmänkin keskustakonservatiiviselta, mutta oikeistopopulistinen retoriikka on korostunut julkisissa puheenvuoroissa liittyen maahanmuutto- ja EU-politiikkaan.

Yleisessä keskustelussa Perussuomalaiset on määritelty oikeistopopulistiseksi puolueeksi luultavimmin siitä syystä, että perussuomalaiset poliitikot ja puolueen kannattajat ovat esittäneet rasistisiksi tulkittuja lausuntoja. Puoluetta ja erityisesti Timo Soinia on julkisuudessa syytetty siitä, että puolue hyväksyy jäsentensä rasismin. Esimerkiksi puolueen entinen kansanedustaja Tony Halme käytti radikaaliin oikeistoon liitettyä homofobista ja rasistista retoriikkaa.

Eniten julkisuudessa keskustelua herättänyt Perussuomalaisten kansanedustaja lienee Jussi Halla-aho, jota on useissa eri yhteyksissä syytetty rasismista ja islamofobiasta. Perussuomalaisen maahanmuuttokritiikin keulahahmoksi noussut Halla-aho oli jo vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Perussuomalaisten ehdokaslistalla mutta jäi noin 2200 äänellään ulos eduskunnasta. Halla-aho kuitenkin nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. Perinteisen poliittisen toiminnan sijaan Halla-ahon ja maahanmuuttokritiikin foorumeina toimivat erilaiset verkkosivustot, joista tunnetuimpia lienevät Halla-ahon Scripta-blogi ja HommaForum- internetsivusto. (Pernaa 2012, 32).

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Halla-aho keräsi 15 074 ääntä ja tuli valituksi eduskuntaan. Halla-aho oli myös yksi kolmestatoista perussuomalaisesta kunnallispoliitikosta, jotka allekirjoittivat maahanmuuttokriittisen ”Nuiva-vaalimanifestin”. Allekirjoittaneet lupasivat valituksi tullessaan edistää esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan tiukentamista. Perussuomalaisista naiskansanedustajaehdokkaista vaalimanifestin allekirjoittivat Maria Lohela, Heta Lähteenaro ja 41

Riikka Slunga-Poutsalo. (www.vaalimanifesti.fi). Näistä kolmesta naisesta Lohela valittiin eduskuntaan, ja hän esiintyy myös tämän tutkielman tutkimusaineiston jutuissa Turun Sanomissa. Lohelan näkyvyys on kuitenkin pientä ja julkinen maahanmuuttokritiikki jää yhteen lauseeseen. (ks. tutkielman luku 5.2)

3.2.2. Marginaalikannatuksesta jytkyyn

Kuten edellä jo kävi ilmi, Perussuomalaisten juuret ovat lähtöisin Veikko Vennamon perustamasta Suomen Pientalonpoikien Puolueesta (SPP). SPP profiloitui erityisesti Maalaisliiton ja Urho Kekkosen äänekkäänä kritisoijana. Kun Maalaisliitto vuonna 1965 muutti nimensä Keskustapuolueeksi, Veikko Vennamo käytti tilaisuuden hyväksi ja muutti SPP:n nimeksi Suomen Maaseudun Puolue (SMP). SMP henkilöityi pitkälti puheenjohtajaansa Veikko Vennamoon. (Jungar & Jupskås 2011, 31; Mickhelsson 2011, 147-148.)

Poliitikon uransa aikana Vennamo sai maineen värikkäänä persoonana ja karismaattisena esiintyjänä. Hän toi Suomeen uudenlaista populistista retoriikkaa, joka perustui helposti ymmärrettäviin, mutta ympäripyöreisiin iskulauseisiin, kuten ”Rötösherrat kuriin”, ”Kyllä kansa tietää” sekä ”Vanhat puolueet tilille”. Erityisesti ”kansan” ja ”herrojen” vastakkainasettelu toistui Vennamon puheessa. Veikko Vennamo sai liikkeelle tyytymättömät pienviljelijät, ja puolue olikin pitkään luonteeltaan maaseudun tyytymättömyyspuolue. Puolue ajoi pienviljelijöiden ja maaseudun etuja kaupungistumisen edetessä mutta oli myös erityisesti sotaveteraanien puolestapuhuja. Puolueen vahvinta tukialuetta olivat Suomen itäosat. SMP:n toiminta kuihtui kuitenkin lopulta muun muassa talousvaikeuksien, puolueloikkausten ja kannatuksen hiipumisen vuoksi. (Jungar & Jupskås 2011, 31; Mickhelsson 2011, 147-148.)

SMP:n toiminta loppui vuonna 1995. Tuolloin SMP:n ainoa kansanedustaja Raimo Vistbacka siirtyi uuden perustettavan Perussuomalaiset-puolueen kansanedustajaksi. Perussuomalaiset jatkoi Veikko Vennamon luomaa populistista, eliitin vastaista ja arvokonservatiivista perinnettä. (Mickelsson 2011, 148.) Perussuomalaisten tulevaisuus näytti vielä 1990-luvulla yhtä ankealta kuin SMP:n loppuaikoina. Perussuomalaiset ei tuolloin kyennyt hyödyntämään Suomen yleisiä talousvaikeuksia eikä puolueen EU-kritiikkikään herättänyt laajemmin kiinnostusta. Välillä Raimo Vistbacka oli puolueen ainoa kansanedustaja, ja Timo Soinikin tarvitsi monta yritystä tullakseen valituksi eduskuntaan. Perussuomalaisten kannatus alkoi kasvaa vuoden 2008 eduskuntavaalien aikaan. (Vares 2011, 32.) Alla olevat taulukot osoittavat kuinka paljon Perussuomalaisten kannatus on 2000-luvun kuluessa kasvanut. Räjähdysmäisin nousu liittyy vuoden 2011 eduskuntavaaleihin.

Taulukko 1. Perussuomalaisten kannatus kunnallisvaaleissa.

Kunnallisvaa Ääniosuus (%) lit 1996 0,93 2000 0,66 2004 0,9 2008 5,39

Taulukko 2. Perussuomalaisten kannatus Europarlamenttivaaleissa.

Europarlament- Ääniosuus (%) tivaalit 1996 0,67 1999 0,79 2004 0,54 2009 9,79

Taulukko 3. Perussuomalaisten kannatus Eduskuntavaaleissa.

Eduskunta- Ääniosuus vaalit 1999 0,99 2003 1,57 2007 4,05 2011 19,05

Perussuomalaisten kannatuksen kasvu alkoi siis vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. Perussuomalaiset nosti muihin puolueisiin verrattuna ääniosuuttaan ylivoimaisesti eniten edellisistä kunnallisvaaleista. Puolue saavutti vaaleissa 5,39 prosentin ääniosuuden, ja puolueen kannatus nousi edellisistä vaaleista jopa 4,5 prosenttiyksikköä. Vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa Perussuomalaisten kannatuksen kasvu sai jatkoa, ja puolue sai aikaisempiin vaaleihin verrattuna huomattavasti enemmän ääniä. Edellisissä vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa Perussuomalaiset saivat vain 0,54 prosentin ääniosuuden. Vuoden 2009 vaaleissa osuus nousi 9,79 prosenttiin. Europarlamentaarikoksi noussut puoluejohtaja Timo Soini keräsi itse 7,9 prosenttia kaikista vaaleissa hyväksytyistä äänistä. Hän sai ainoana ehdokkaana yli 100 000 henkilökohtaista ääntä. (Borg 2012a, 17-18.) 43

Todellinen kannatuksen nousu tapahtui kuitenkin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Perussuomalaisten suurta vaalimenestystä ja perinteisten suurten puolueiden haastamista alettiin spekuloida viimeistään vuonna 2010, kun Taloustutkimuksen mielipidemittauksissa puolueen kannatus oli 16,6 prosenttia. Spekulointi oli perusteltua siinä mielessä, että Perussuomalaisten suosion lisääntyminen näytti mielipidemittausten perusteella nakertavan erityisesti suurempien puolueiden kannatusta. Perussuomalaisten gallupsuosion kasvaessa suomalaisessa mediassa alkoi kannatuksen ihmettely sekä toteutumisen spekulointi. Mediassa esitettiin useaan otteeseen argumentteja, joiden nojalla mittausten lupaama kannatustaso ei voisi toteutua vaaleissa. Tyypillisin argumentti oli, että Perussuomalaisten mittauskannatus rakentuu liiaksi puheenjohtaja Soiniin, jota voisi äänestää vain Uudenmaan vaalipiirissä. Ajateltiin esimerkiksi, että puolue ei saisi riittävän vetovoimaisia ehdokaslistoja kaikkiin vaalipiireihin tai että Perussuomalaisten gallupkannattajat eivät lopulta lähtisi äänestämään vaaleissa. (Borg 2012b, 195)

Perussuomalaisten suosio näyttikin gallupmittausten mukaan hiipuvan juuri vaalien alla. Vaalipäivää edeltäneellä viikolla julkistetut Taloustutkimuksen ja Suomen Gallupin mittaukset nimittäin povasivat Perussuomalaisten hurjan kannatuskasvun taittumista sekä Keskustalle taistelua toiseksi suurimman puolueen paikasta SDP:n kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Tulos oli Perussuomalaisten kannalta parempi kuin viimeisimmät valtakunnalliset kannatusmittaukset osoittivat. Sami Borgin (2012b, 195) mukaan tähän lienee vaikuttanut aivan vaalikampanjan loppumetreillä vaalikeskustelun kuumimmaksi aiheeksi noussut EU:n niin sanottu Portugali- tukipaketti, johon suhtautumisesta muodostui selvin puolueita jakava kysymys. Perussuomalaiset suhtautui tukipakettiin ehdottoman kielteisesti, mikä varmisti Perussuomalaisten kannatuspotentiaalin mobilisoitumisen. (Borg 2012b, 195.)

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini innosti omiaan ja yleisöään kampanjan viime metreillä suurvoitolla, josta hän käytti nimitystä ”jytky”. ”Jytky” tuli kuin tulikin, sillä puolue nousi eduskuntaan kolmanneksi suurimpana puolueena 19,1 prosentin ääniosuudella ja sai 39 edustajapaikkaa. Puolue sai eduskuntaan ehdokkaita kaikista Manner-Suomen vaalipiireistä. Puolueen ehdokkaat saivat siis laajaa kannatusta eri vaalipiireissä, mutta Timo Soinin merkitystä vaalivoitossa ei tule vähätellä. Korkeimmilleen Perussuomalaisten kannatus nousi Satakunnassa (23,6%) ja matalin kannatus puolueella oli Helsingin vaalipiirissä (13%). Myös toiseksi suurimman eduskuntapuolueen titteli oli todella lähellä, sillä Perussuomalaisten ja SDP:n kannatus olivat hyvin lähellä toisiaan. (Borg 2012b, 195.)

Vaalitulosta voidaan pitää Perussuomalaisten kannalta historiallisena, sillä puolueen 15 prosenttiyksikön ja 34 paikan lisäys vuodesta 2007 ovat ylivoimaisesti suurimmat muutosvoitot sotien ajan jälkeisissä peräkkäisissä parlamentti vaaleissa. Perussuomalaisia voidaan pitää vaalien 44 ainoana voittajana siinä mielessä, että Perussuomalaisia lukuun ottamatta kaikki muut eduskuntapuolueet menettivät vaaleissa ääniosuuksiaan. Ruotsalainen Kansanpuolue oli ainoa hävinneistä puolueista, joka ei kärsinyt paikanmenetyksiä. Keskusta, SDP ja Kokoomus menettivät yhteensä 25 paikkaa ja muut paikkoja menettäneet eduskuntapuolueet yhteensä 9 paikkaa. Suhteessa suurimman tappion koki Vihreät, joka menetti 5 edustajapaikkaa. (Borg 2012, 17-21.) Vihreiden tappio ja Perussuomalaisten menestys ei ole yllätys siinä mielessä, että niiden katsotaan olevan toistensa vastakohtia. Perussuomalaiset voidaan nähdä politiikan janalla Vihreille vastakkaisena konservatiivisena ääripäänä. Kun Vihreät korostavat ympäristönsuojelua ja eri ryhmien tasa-arvoistumista, vastaavat Perussuomalaiset tähän kansallismielisyydellä ja maahanmuuttokritiikillä. (Mickelsson 2011, 170.)

Puolueiden kannatusmuutoksen lisäksi myös vuoden 2011 eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudessa tapahtui muutoksia. Suomessa asuvien Suomen kansalaisten äänestysvilkkaus kohosi 70,5 prosenttiin. Edellisiin vaaleihin verrattuna nousua oli 2,6 prosenttiyksikköä. Muutos on merkittävä siinä mielessä, että äänestysaktiivisuus laski yhtäjaksoisesti vuoden 1983 vaaleista vuoden 1999 vaaleihin, ja vuoden 2003 vaaleissa tapahtuneen aktivoitumisen vaikutus hävisi pitkälti seuraavissa vaaleissa. (Wass & Borg 2012, 97.)

Äänestysaktiivisuutta tarkemmin tarkasteltaessa sukupuoli nousee mielenkiintoiseksi pohdinnan kohteeksi. Vuoden 2011 vaalit aktivoivat erityisesti miehiä käyttämään äänioikeuttaan aikaisempaa aktiivisemmin, vaikka äänestysprosentti olikin naisilla edelleen miehiä korkeampi. Sekä naisten että miesten äänestysprosenttien muutokset vuodesta 2007 vuoteen 2011 olivat kaikissa Manner- Suomen vaalipiireissä positiivisia. Kuitenkin miesten aktivoituminen (3,8 prosenttiyksikköä) oli selvästi suurempi naisten muutokseen verrattuna (1,4 prosenttiyksikköä). Naisten äänestysprosentti ei myöskään kasvanut merkittävästi kuin muutamassa etelän vaalipiirissä. Suurimassa osassa vaalipiirejä Suomessa asuvien naisten äänestysvilkkaus ei noussut edes yhtä prosenttiyksikköä vuoden 2007 vaaleista. (Wass & Borg 2012, 101.)

Miehet puolestaan aktivoituivat 2011 eduskuntavaaleissa koko maassa. Erityisen paljon äänestysprosentti nousi (12 prosenttiyksikköä) Helsingissä 35-44-vuotiaiden miesten kohdalla. Kyseessä oli osittain sama ikäryhmä, joka nuorina aikuisina aktivoitui vuoden 2003 eduskuntavaaleissa pitkälti Perussuomalaisten Tony Halmeen ehdokkuuden myötä. Kyseisen ikäryhmän äänestysaktiivisuus kohosi merkittävästi sellaisilla sosioekonomisilla asuinalueilla, jotka olivat vuoden 2011 vaaleissa tyypillisesti Perussuomalaisten vahvoja kannatusalueita. (2011, 112.) Voidaan siis päätellä, että miesten aktivoitumisella oli merkitystä Perussuomalaisten kannatuksen nousuun. Luon seuraavaksi katsauksen muihin Perussuomalaisten vaalivoittoon vaikuttaneisiin tekijöihin. (Wass & Borg 2012, 101.)

Syyt jytkyn takana

Perussuomalaisten kannatuksen nousuun johtaneina syinä on yleisessä keskustelussa pidetty esimerkiksi suomalaisten EU-kriittisyyden kasvua, Perussuomalaisten profiloitumista protestipuolueeksi ja vaihtoehdoksi valtapuolueille sekä puheenjohtaja Soinin karismaa ja viestintätaitoja. On selvää, että myös Suomessa pinnalla ollut maahanmuuttokriittisyys kanavoitu Perussuomalaisten kannatukseen. Perussuomalaiset näyttäytyi vaalien alla maahanmuuttokannanotoissaan vaihtoehdoksi valtapuolueiden ja Vihreiden sallivammalle linjalle.

Esimerkiksi sosiologi Timo Toivosen (2011, 82-91) mukaan Perussuomalaisten kannatuksen taustalla oli suomalaisen yhteiskunnan taloudellinen rakennemuutos. Tämä muutos yhdistää SMP:n ja Perussuomalaisten kannatuksen kasvua. SMP:n kannatuksen kasvun keskeisin syy oli suomalaisen yhteiskunnan siirtyminen maatalousvaltaisesta talousrakenteesta teollisuusyhteiskuntaan. Perussuomalaisten kannatuksen kasvu puolestaan perustuu Toivosen (emt.) mukaan suomalaisen teollisuuden ja rakennustoiminnan rakennemuutokseen perinteisestä savupiipputeollisuudesta kohti informaatioteollisuuteen perustuvaa rakennetta. Perussuomalaisten mukaan tärkeimpänä syntipukkina tälle rakennemuutokselle on Euroopan unioni. (Toivonen 2011, 82-91.) Muina Perussuomalaisten nousun syinä Toivonen (2011, 82-91) näkee SMP:n perinteen ja jo edellä mainitun miesten äänestysaktiivisuuden nousun. Perussuomalaiset saivat eniten ääniä niiltä alueilta, joissa SMP:n kannatus oli aikoinaan suurinta. Miesten äänestysaktiivisuuden nousu puolestaan hyödytti Perussuomalaisia siitä syystä, että miehet ovat aina äänestäneet Perussuomalaisia naisia enemmän.

Perussuomalaiset hyötyi myös siitä, että maailmantalouden vaikeudet ja euroalueen talouskriisi olivat vaalikauden 2007-2011 loppuajan pääpuheenaiheet. Hyötyä oli myös paljon mediassa huomiota herättäneestä vaalirahakohusta, joka söi erityisesti Keskustan kannatusta. Vaalikauden aikana tasaisesti huomioituihin teemoihin kuului myös keskustelu maahanmuutosta ja senhetkisen maahanmuuttopolitiikan kritisointi. Tässä teemassa erityisesti Perussuomalaiset olivat esillä. (Pernaa 2012, 30-32.)

On kuitenkin tärkeää havaita, että Perussuomalaisten menestyksellä on yhteys laajempaan eurooppalaiseen ilmiöön. Kahden viime vuosikymmenen aikana populistinen aatesuuntaus ja populistiset puolueet ovat lisänneet kannatustaan useimmissa Länsi-Euroopan maissa. Länsi- Eurooppaan on perustettu uusia, populistisin tunnuksin toimivia puolueita tai sitten jotkin liberaalit tai konservatiiviset puolueet ovat omaksuneet populistisen ohjelman ja toimintatavan. Heikki Paloheimon (2012, 325) mukaan vain neljässä Länsi-Euroopan maassa ei ole populistisiksi luokiteltuja puolueita. Nämä maat ovat Espanja, Irlanti, Malta ja Portugali.

Eurooppalaiset populistit vastustavat tyypillisesti Euroopan unionia ja painottavat, että oman maan köyhät tulevat ennen maahanmuuttajia ja kehitysapua. Yhteistä vaikuttaa olevan myös maahanmuuton ja islamin vastustus. Suurin osa Länsi-Euroopan nykyisistä populistisista puolueista on perustettu 1980-luvulla tai sen jälkeen. (Paloheimo 2011; Paloheimo 2012, 325.)

1990-luvulta lähtien Länsi-Euroopan populistiliikkeet ovat menestyneet aikaisempaa paremmin esimerkiksi Ranskassa, Sveitsissä ja Tanskassa ja ovat päässeet hallituksiin esimerkiksi Italiassa, Itävallassa ja Alankomaissa. Vähitellen myös perinteiset puolueet ovat enenevässä määrin alkaneet puhua populistien kielellä median kautta. Länsi-Euroopassa populismin nousun on aiheuttanut reaktio siihen, että perinteiset puolueet ovat epäonnistuneet vastaamaan äänestäjien silmissä esimerkiksi taloudelliseen ja kulttuuriseen globalisaatioon, Euroopan integraation vahvistumiseen ja nopeutumiseen sekä ideologioiden ja luokkapolitiikan heikkenemiseen. Eurooppalaisten populistien nousu liittyy myös siihen, että politiikkaan suhtaudutaan entistä negatiivisemmin, äänestysaktiivisuus on laskenut, puolueiden jäsenmäärät ovat supistuneet, politiikkaa pidetään monimutkaisena ja epäkiinnostavana sekä poliitikot nähdään itsekkäinä. Tyytymättömyys on vaikuttanut vaalituloksiin, koska sitoutumattomien ja pettyneiden äänestäjien määrä on kasvanut. Populistipuolueille on siis ollut Euroopassa ikään kuin tilausta. (Albertazz & McDonnel 2008, 1-2.)

Laajemmassa kontekstissa tarkasteltuna Perussuomalaiset ei siis ole ainoa 2000-luvulla menestynyt populistipuolue. Vuonna 2011 populistinen puolue oli Sveitsissä maan suurin ja Norjassa toiseksi suurin. Itävallassa, Suomessa ja Tanskassa populistiset puolueet olivat kansanedustajalaitoksiensa kolmanneksi suurimpia puolueita. Politiikan tutkija Heikki Paloheimon (2011) mukaan populististen puolueiden kannatuksen kasvu on lisännyt niiden valtaa ja hyväksyttävyyttä eurooppalaisessa politiikassa. Vielä esimerkiksi vuonna 1999 EU-maat kohdistivat Itävaltaan niin sanotun kättelyboikotin, kun populistinen Vapauspuolue pääsi hallitukseen. Keväällä 2011 oikeistopopulistiset puolueet istuvat maansa hallituksessa Italiassa (Lega Nord) ja Sveitsissä (Sveitsin Kansanpuolue). Tanskassa puolestaan keskustaoikeistolainen vähemmistöhallitus on jo kymmenen vuoden ajan tehnyt yhteistyötä populistisen kansanpuolueen kanssa ilman, että puoluetta on otettu hallitukseen.

3.2.3. Perussuomalaiset vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuudessa

Luon seuraavaksi katsauksen siihen eduskuntavaalijulkisuuden kontekstiin, josta tutkielman tutkimusaineisto on kerätty. Vuoden 2011 eduskuntavaaleja edeltänyt kampanja-ajan vaaliuutisaiheet poikkesivat merkittävästi edeltävistä eduskuntavaaleista. Vuoden 2007 vaaleissa huomiota kiinnitettiin vaalikampanjoihin, imagoihin, mainontaan sekä mainonnassa käytettyihin

47 tehokeinoihin. Varsinaiset ajankohtaiset politiikan sisältöihin liittyvät asiat olivat tuolloin ikään kuin sivuosassa. Myös pääministerivaaliasetelma oli vuoden 2007 kampanjauutisoinnissa esillä mutta ei kuitenkaan yhtä keskeisesti kuin vuoden 2003 vaaleissa. (Pernaa 2012, 34.)

Vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuudelle oli tyypillistä, että moni kampanjauutisoinnissa suurta huomiota saanut teema liittyi jollakin tapaa Perussuomalaisiin. Ville Pernaan (2012, 35-36) mukaan suomalaisissa sanomalehdissä näkyvimpänä teemana oli Euroopan talouskriisi. Esimerkiksi juuri tässä keskustelussa Perussuomalaiset saivat eniten huomiota, koska Timo Soinilla oli talouskriisiin liittyvä oma, pitkäaikainen ja muista puoluejohtajista erottuva linja. (Pernaa 2012, 34.)

Talouskriisin jälkeen mediassa eniten käsitellyt asiat olivat Suomen valtiontalouden tasapainottaminen, tyypillisesti Perussuomalaisiin liittyvät gallupuutiset sekä Perussuomalaisten suosio. Kun Euroopan talouskriisi oli Perussuomalaisten ja puoluejohtaja Timo Soinin keskeisiä vaaliteemoja, kolme neljästä sanomalehdissä eniten esillä olleesta aiheesta kytkeytyivät suoraan tai epäsuoraan Perussuomalaisten omaan agendaan. Myös Perussuomalaisia lähellä oleva maahanmuuttokeskustelu kuului kymmeneen eniten esillä olevaan aiheeseen. (Pernaa 2012, 35- 36.) Edellä esiteltyjen media-aiheiden lisäksi Perussuomalaisten omat sisääntulot, kuten puolueen vaaliohjelma ja sen kritiikki saivat merkittävää huomiota keväällä 2011. (Pernaa 2012, 34.) Tästä voidaan siis päätellä, että suomalainen media piti Perussuomalaisia aktiivisesti median agendalla. Huomionarvoista on kuitenkin se, että erityisesti Perussuomalaisten valtakunnallista mediajulkisuutta hallitsi lähes yksinomaan Timo Soini.

Havainnot Perussuomalaisten vahvasta ja näkyvästä asemasta vuoden 2011 vaalien media- agendalla saavat tukea myös juttutyyppejä tarkasteltaessa. Pelkästään uutisjuttuja tarkasteltaessa Perussuomalaisiin liittyvät teemat, kuten esimerkiksi EU-politiikka, puolueen kannatuksen nousu ja maahanmuutto, olivat vieläkin näkyvämmin esillä. Vastaavasti lehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa neljä yleisintä teemaa olivat EU-politiikka, Perussuomalaisten nousu, puolueiden kannatus ja Perussuomalaisten vaaliohjelman avaaminen. Yleisesti ajatellaan, että pääkirjoitukset käsittelevät puhutuimpia aiheita, joten Perussuomalaisten noustu herätti todella paljon kiinnostusta mediassa. Huomionarvoista on se, että Perussuomalaisia koskeneiden juttujen sävyt ja näkökulmat eivät toki olleet yksinomaan myönteisiä. (Pernaa 2011, 36-37.) Pernaan (2012, 40) mukaan erityisesti pääkirjoituksissa ja kolumneissa oli paljon tekstejä, joissa puoluetta kritisoitiin hyvinkin voimakkaasti.

Pernaan (2012, 37) mukaan päivälehtiaineiston aiheita kokonaisuudessaan tarkastellen Perussuomalaisten nousu oli siis vaaliagendan hallitsevin teema. Tätä ajatusta vahvistaa myös havainnot puoluejohtajien näkyvyydestä. Yleensä pääministeri ja hallituksen johtavat poliitikot saavat vaalikampanjoiden loppumetreillä ylivoimaisesti eniten näkyvyyttä. Kevään 2011 48 vaalikamppailussa kuitenkin pienimmän eduskuntapuolueen puheenjohtaja Timo Soini sijoittui julkisuudessa suurten puolueiden puheenjohtajien joukkoon pääministeri Mari Kiviniemen, valtiovarainministeri Jyrki Kataisen ja oppositiojohtaja Jutta Urpilaisen kanssa. (Pernaa 2011, 37.)

Vaikka iltapäivälehtijulkisuus usein esitellään päivälehdistä poikkeavana mediajulkisuuden muotona, vuoden 2011 iltapäivälehtien vaalijulkisuuden aiheiden ja teemojen kymmenen yleisimmän joukko ei suuresti poikennut sanomalehtijulkisuudesta. Euroopan talouskriisi oli vaalien alla iltapäivälehdissä eniten esillä, ja Perussuomalaisiin liittyvät teemat tulivat seuraavina. Myös esimerkiksi YLEN ja MTV3:n TV-uutisten päälähetyksissä Euroopan talouskriisi oli aiheista eniten esillä. Perussuomalaisiin liittyvät aiheet olivat myös seuratuimpien sähköisten median uutislähetysten yleisimpien aiheiden joukossa. TV-aineiston ja lehtiaineiston uutisjuttujen vertailu osoittaa kuitenkin, että Perussuomalaisiin liittyvät teemat ovat lehtiaineiston uutisjutuissa voimakkaammin esillä kuin televisioaineistossa. (Pernaa 2012, 37.)

Perussuomalaiset saivat vuoden 2011 vaalien aikaan siis paljon huomiota medialta. Populistipuolueisiin suhtautumisessa Suomen ja esimerkiksi Ruotsin poliittiset kulttuurit eroavat paljon toisistaan. Ruotsin valtionpäivävaaleissa vuonna 2010 niin Ruotsin media kuin perinteiset puolueet suhtautuivat Ruotsidemokraatteihin hyvin nihkeästi. Suomessa media sen sijaan antoi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Perussuomalaisille runsaasti ”ilmaista” julkisuutta. (Paloheimo 2012, 331.)

Medialla on siis ollut keskeinen rooli suomalaisen populistipuolueen menestystarinassa. Railon (2011c, 61) mukaan valtamedia yhtäältä tahattomasti mobilisoi Perussuomalaisten potentiaaliset kannattajat ja toisaalta Perussuomalaiset kansanedustajat onnistuivat itse mobilisoimaan omat kannattajansa sosiaalisen median, erityisesti blogien, kautta. Railon (2011c, 76) mukaan onkin viitteitä siitä, että vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Perussuomalaiset onnistui ensimmäisenä poliittisena puolueena Suomen poliittisessa historiassa hyödyntämään sosiaalisen median tarjoamia mahdollisuuksia. Sosiaalinen media mahdollisti joukkotiedotusvälineiden ohittamisen ja kannattajien saavuttamisen suoraan. Uhkakuvien maalailulla ja vihanlietsonnalla luotiin energiaa, joka sai ihmiset hakemaan vaihtoehtoja ja uusia keinoja parantaa omaa asemaansa. Samaa mieltä olevien löytyminen sosiaalisesta mediasta loi uskoa siihen, että asioita voidaan muuttaa äänestämällä eduskuntavaaleissa. (Railo 2011c, 61.) Laajan mediahuomion lisäksi Perussuomalaiset hallitsi siis myös sosiaalista mediaa.

3.3. Katsaus sukupuolen ja populismin suhteeseen

Jiri Nieminen (2011, ks. Mickelsson 2011, 170) on esittänyt, että miehen kriisi voisi olla yksi syy

49 populismin nousuun Länsi-Euroopassa. Miehellä ei ole enää perinteistä tai selkeätä paikkaa länsimaisessa kulttuurissa, jolloin populistipuolueet konservatiivisine arvoineen tarjoavat harhailijoille eräänlaisen pelastusrenkaan. On siis keskeistä ymmärtää, kuinka merkittävä rooli sukupuolella populismissa loppujen lopuksi onkaan. Tästä syystä on hyvin erikoista, kuinka vähän populistipuolueita on tutkittu sukupuolinäkökulmasta.

Populistipuolueiden naispoliitikot ovat olleet englanninkielisen ja suomenkielisen tutkimuksen kohteena hyvin harvoin, mikä on vaikeuttanut aiheeseen liittyvän kattavan taustaluvun kirjoittamista. Ensimmäinen aiheeseen liittyvä englanninkielinen tieteellinen artikkeli julkaistiin arvostetussa englanninkielisessä tiedejulkaisussa vasta vuonna 2004 (ks. Givens 2004). Myös esimerkiksi Cas Mudde (2007) on tutkinut radikaaleja oikeistopopulistipuolueita sukupuolinäkökulmasta. Vaikka perussuomalaisia ei voida pitää radikaalina populistipuolueena ja oikeisto-etuliitteenkin käyttäminen jakaa tutkijoiden mielipiteitä, tarjoaa Mudden analyysi kuitenkin oman tutkielmani kannalta kiinnostavan kurkistuksen populismin ja sukupuolen suhteeseen.

Naiset äänestävät populistipuolueita huomattavasti harvemmin kuin miehet. Yksittäisiä poikkeuksia toki löytyy, mutta karkeasti sanottuna puolueen äänestäjistä kaksi kolmasosaa on miehiä ja yksi kolmasosa naisia. Tällainen yksinkertaistaminen ei kuitenkaan ota huomioon eroja ”naiskategorian” sisällä. Esimerkiksi koulutus, ammatti, ikä ja uskonnollisuus toki vaikuttavat niin naisten kuin miesten äänestyspäätöksen. Oikeistopopulistipuolueiden äänestäminen on kuitenkin ollut sen verran sukupuolittunutta, että puolueita on kutsuttu ”miespuolueiksi” (Male parties/Männerparteien). Miespuolueen leimaa on vahvistanut myös se, että suurin osa oikeistopopulistipuolueiden poliitikoista on miehiä. (Mudde 2007, 111-117.)

Vaikka suurin osa oikeistopopulistipuolueiden jäsenistä on miehiä, puolueilla on tyypillisesti naisjärjestöjä. Naisjärjestöjen toiminta ei kuitenkaan ole erityisen aktiivista eikä sitä tyypillisesti pidetä tärkeänä. (Bacchetta & Power 2002, 6; Mudde 2007,108-111)

Naisten osuus oikeistopopulistipuolueissa on vaihdellut eri aikoina. Keski- ja Itä-Euroopassa 1990- luvulla oikeistopopulistinaisten osuus kansallisissa parlamenteissa oli useammin keskiarvoa alhaisempi suhteessa muihin puolueisiin. Huomionarvoista on se, että ero muihin puolueisiin ei kuitenkaan ole ollut niin suuri kuin yleensä ajatellaan. Oikeistopopulistipuolueet eivät eroa naisten osuudessa juurikaan muista oikeistopuolueista ja useissa tapauksissa oikeistopopulistipuolueissa on saattanut olla enemmän naisia kuin perinteisissä oikeistopuolueissa. Vertaaminen muihin puolueisiin on kuitenkin hankalaa siitä syystä, että suurimmalla osalla oikeistopopulistipuolueista on hyvin vähän edustajia kansallisissa parlamenteissa. Tällöin yksittäisen henkilön painoarvo on suuri. Esimerkiksi, jos puolueella on yksi edustaja, on toisen sukupuolen edustus 100 %. Useimmiten yksi edustaja on ollut mies, koska miehet ovat useammin puoluejohtajia ja täten 50 saavat myös eniten kannatusta. Tämä ei ole tyypillistä pelkästään oikeistopopulistipuolueilla. Pienemmissä puolueissa naisten osuus kasvaa tyypillisesti sitä mukaa, kun puolue kasvaa. (Mudde 2007, 103-104; 107)

Tyypillisesti oikeistopopulistipuolueissa on yhtenevä käsitys siitä, että naisten tekemä politiikka liittyy pitkälti perheeseen. Tavallisesti painotetaan myös sukupuolten välisiä eroja korostaen naisten roolia nimenomaan jälkeläisten synnyttäjinä ja (koti)äiteinä. Tällainen ajattelutapa on hyvin tyypillinen konservatiivissa puolueissa ylipäätään eikä liity yksistään populistipuolueisiin. (Mudde 2007, 92.)

Konservatiivisissakin puolueissa on tyypillisesti hienovaraisia eroja sukupuolirooleihin liittyvissä näkemyksissä. Akateemisessa tutkimuksessa on tehty ero ”perinteisen käsityksen” (traditional view) ja ”modernin perinteisen käsityksen” (modern traditional view) välille. Ensimmäisen perinteisemmän näkemyksen mukaan naiset nähdään lähinnä äiteinä tai tulevina äiteinä. Naisia ei tällöin rohkaista työskentelemään kodin ulkopuolella. Politiikan keskeisenä päämääränä on luoda hyvät olosuhteet (koti)äitiydelle. Tällöin puolue ei kannata sellaisia aloitteita (esimerkiksi päivähoidon kehittäminen), jotka helpottavat naisten osallistumista työelämään. (Mudde 2007, 93)

Mudden (2007, 93) mukaan monet oikeistopopulistipuolueet kannattavat kuitenkin modernimpaa käsitystä naisten roolista. Tällöin ajatellaan, että naiset voivat käydä töissä ja heidän usein oletetaan haluavankin työskennellä myös kodin ulkopuolella. Perhe ja koti ovat kuitenkin tässäkin ajattelutavassa naisten tärkeimmät vastuualueet. Erityisesti nuorten naisten ensisijaisena tehtävänä nähdään jälkeläisten synnyttäminen, mutta lasten hankkimisen ja kasvattamisen jälkeen naiset voivat siirtyä työelämään. Puolueet siis usein suosivat naisten roolia kotirouvina mutta hyväksyvät naisten työssä käynnin. Konservatiivisissa populistipuolueissa on kuitenkin paljon eroja siinä, kuinka paljon naisia kannustetaan työelämään. (Mudde 2007, 93.) Esimerkiksi Perussuomalaiset Naiset ry kannustaa naisia työelämään, mutta näkee kotiäitiyden varteenotettavana vaihtoehtona. Perussuomalaiset Naiset ry:n tavoitteisiin on esimerkiksi kirjattu toive ”lasten kotihoito todelliseksi vaihtoehdoksi” (Perussuomalaiset Naiset Ry, esite).

On kiinnostavaa havaita, että moni oikeistopopulistipuolueen naisaktiivi ei kuitenkaan toimi omassa elämässään niin kuin oma puolue opettaa. Esimerkiksi osa oikeistopopulistipuolueista vastustaa avioeroa tai pitää sitä ainakin ”viimeisenä vaihtoehtona”. Eroaminen ei kuitenkaan ole vaikeuttanut naisten menestymistä kyseisissä puolueissa. Esimerkiksi Australian ONP:n (Australian One Nation Party) perustaja ja ensimmäinen johtaja Pauline Hanson on kahdesti eronnut ja neljän lapsen yksinhuoltaja. Moni oikeistopopulistipuolue puolestaan pitää avioliittoa ensiarvoisena parisuhteen muotona. Naimattomia naisia on kuitenkin ollut puolueissa korkeissa asemissa. Esimerkiksi Anna Belousosová (ent. Maliková) ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut lapsia, kun hänestä tuli Slovakian 51

SNS:n (Slovak National party) johtaja. (Mudde 2007, 94-96.)

Huomionarvoista on myös se, että moni oikeistopopulistipuolueen naispoliitikko itse yhdistää täysipäiväisen uran ja äitiyden, vaikka puolue kannustaisikin kotiäitiyteen. Erityisesti oikeistopopulistipuolueiden nuoret naispoliitikot ovat hyvin urasuuntautuneita ja ovat julkisesti korostaneet, etteivät näe itseään ensisijaisesti äiteinä. Jotkut ovat myös kertoneet, että todellisuudessa myös heidän oma puoleensa kannattaa modernimpia ajatuksia sukupuolirooleista huolimatta virallisissa teksteissä esitetyistä perinteisimmissä linjauksista. (Mudde 2007, 94-96.)

Lähtökohtaisesti oikeistopopulistipuolueet suhtautuvat feminismiin pitkälti negatiivisesti, mutta osa johtotason populistinaisista on kuitenkin tietoisesti korostanut feministisiä arvoja. Feminismiä populistinaiset ovat käyttäneet tarpeen mukaan lähinnä korostaessaan oman kulttuurin paremmuutta suhteessa toiseen ja vieraaseen. Esimerkiksi korkeassa asemassa olevien populistinaisten, kuten unkarilaisen Kristina Morvain ja ranskalaisen Marine Le Penin, viestinä on ollut, että koska islaminuskoiset eivät anna arvoa naisille, he eivät edusta ”meidän” arvojamme. (Niemi & Parkkinen 2012, 4-8).

Siinä missä yhdet oikeistopopulistit vastustavat kaikkea feminismiin liittyvää, toiset arvostavat kuitenkin ensimmäisen aallon feministien saavutuksia (esimerkiksi yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen ja äänioikeus). Suurin osa oikeistopopulistipuolueista kuitenkin irtisanoutuu toisen aallon ”radikaalifeminismistä”. Puolueet pitävät kutsumaansa radikaalifeminismiä esimerkiksi marxistisena ja luonnollisina pidettyjen sukupuoliroolien haastajana. (Mudde 2007,94-95.)

Feminismin vastustaminen näkyy myös Perussuomalaisten retoriikassa. Mickelssonin (2011, 170) tutkimuksen mukaan perussuomalaisten argumentaatio voidaan nähdä vastaiskuna pitkään valinneella diskurssille, jossa korostetaan ympäristönsuojelua, suvaitsevaisuutta, feminismiä ja sukupuolista tasa-arvoa. Myös Perussuomalaiset Naiset ry:n puheenjohtaja Marja-Leena Leppänen (2011) korostaa puoluelehdessä, että perussuomalaiset naiset eivät ole eivätkä halua olla feministejä, vaikka tasa-arvoisuus on heille sinänsä tärkeää.

On tärkeää havaita, että sukupuoleen liittyvät kysymykset eivät ole keskeisimpiä asioita populistipuolueiden ideologiassa. Moni muu asiakysymys on puolueiden agendalla tärkeämmässä roolissa. Tutkija Laura Parkkisen (2011) mukaan naiset eivät ole olleet esimerkiksi Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaliteemojen ykkösaiheita ja puolueen kannatus on ainakin osittain perustunut niin sanottuun ”äijäkulttuuriin”, jossa suurin osa Perussuomalaisten äänestäjistä ja poliitikoista on ollut miehiä. Perussuomalaiset naiskansanedustajatkaan eivät Parkkisen (emt.) mukaan näytä pitävän ykkösasiana sukupuolten tasa-arvoa. Kyse on tutkijan mukaan vanhakantaisesta kotimaisesta maaseuturomantiikasta, jossa naisilla ja miehillä on omat 52

”perinteiset” paikkansa ja roolinsa.

Naisten asema on kuitenkin saanut populistipuolueilta erityistä huomiota, kun puolueet ovat kritisoineet musliminaisten asemaa. (Mudde 2007, 96-97.) Myös Perussuomalaisten vaaliohjelmassa otetaan aiheeseen varsin tiukka kanta:

[…] Siksi on heti sanottava jyrkkä ei islamilaiselle sharia-laille. Sille ei pidä Suomessa antaa mitään jalansijaa, ei edes suvun sisäisissä perhe- ja perintöasioissa eikä perheen sisäisenä miehen kurinpitovaltana. Täydet ja tasa-arvoiset oikeudet ja oikeusturva on taattava kaikille Suomessa asuville naisille ja tytöille. Tasa-arvovaltuutetun toimivaltaa on tässä suhteessa laajennettava.

(Eduskuntavaaliohjelma 2011, 54)

3.3.1. Naiset oikeistopopulistipuolueiden johtopaikoilla

Verrattuna muihin puolueisiin oikeistopopulistipuolueilla on ollut suhteellisen monta naisjohtajaa. Mudden (2007, 97) mukaan tämä ei ole niinkään oikeistopopulistipuolueiden hyvyyttä, vaan paremminkin muiden puolueiden heikkoutta. Naiset ovat nimittäin olleet puolueesta riippumatta maailmalla puoluejohtajina harvassa. Tästä syystä voikin olla yllättävää, kuinka monella oikeistopopulistipuolueella on ollut naisjohtaja. (Mudde 2007, 97-99.)

Sekä Euroopassa kuin Yhdysvalloissa naiset ovat nousseet oikeistopopulististen liikkeiden johtoon. Yhdysvalloissa levinneen Teekutsuliikkeen tunnettuja kärkinaisia ovat Sarah Palin ja Michelle Bachmann. Pohjoismaissa naisia on monikulttuurisuutta vieroksuvien populistipuolueiden johtajina esimerkiksi Siv Jensen Norjassa ja Pia Kjaersgaad Tanskassa. (Niemi & Parkkinen 2012, 4-8.)

Ajankohtainen esimerkki menestyneestä populistipuolueen naisjohtajasta on ranskalainen Marine Le Pen. Äärioikeistolaisen, euroskeptisen ja muukalaisvihamielisen Front Nationalin sukupolvenvaihdos isältä tyttärelle on kasvattanut puolueen kannatusta. Jean-Marie Le Pen väistyi vuonna 2011 ja tilalle nousi hänen tyttärensä juristi Marine Le Pen. Tytär sai vuoden 2012 presidentinvaaleissa lähes 18 prosentin ääniosuuden, mikä oli enemmän kuin hänen isänsä oli koskaan presidentinvaaleissa saavuttanut. (Niemi & Parkkinen 2012, 4-8.)

Front National -puolueessa on käynnissä pyrkimys puolueen ”demonisoimisen” lopettamiseen ja siirtyminen kohti keskustaa. Voidaankin ajatella, että Marine Le Pen on antanut kasvonsa äärioikeiston normalisoitumiselle ja murtanut puolueen äänestämiseen liittyvää häpeää. Feminismiä, äitiyttä ja huolenpitoa korostavaa mutta maskuliinisen käheä-äänistä Marine Le Peniä 53 pidetään siis isäänsä maltillisempana. Naiseuden on arvioitu olevan hänelle nimenomaan lisäarvo. Ranskalaisista moni ei voinut kuvitella äänestävänsä isä Le Peniä, mutta tytär on onnistunut houkuttelemaan uusia äänestäjiä. (Niemi & Parkkinen 2012, 4-8.)

Niemen ja Parkkisen (2012, 4-8) mukaan Marine Le Pen on hyvä esimerkki siitä, että valta-asema, naiseus ja näyttävä ulkomuoto ovat pistämätön yhdistelmä mediahuomion houkuttelemiseksi. Samalla korostettu naiseus tuo esiin ”luonnollista”, konservatiivien vaalimaa eroa sukupuolten välillä. Etenkin naistenlehtijulkisuus on antanut Marine Le Penille väylän puhutella äänestäjiä sisarellisesti ja tunteisiin vedoten. Hän on ahkerasti hyödyntänyt tätä mahdollisuutta kertomalla laihdutuksestaan, avioerostaan ja vaikeasta lapsuudestaan vihatun poliitikon tyttärenä. Hän on myös korostanut olevansa ennen kaikkea äiti. Äitiyden korostamisen lisäksi maailmalla populistinaiset ovat hyödyntäneet myös opettajatarroolia. Tällöin naiset ovat korostaneet oikeaa ja väärää sekä vaatineet politiikkaan moraalia. (Niemi & Parkkinen 2012, 4-8.)

Myös Unkarissa vuonna 2010 parlamenttiin noussut Jobbik-puolue tunnetaan näkyvästä naispoliitikosta Kristina Morvaista. Puolueen kärkipoliitikko Morvai on kansainvälisen uran tehnyt, ihmisoikeuksiin erikoistunut juristi, joka valittiin Jobbikin listoilta Euroopan parlamenttiin vuonna 2009. Unkarin suosituimpiin poliitikoihin kuuluva Morvai syyttää erityisesti juutalaisia ja romaneja Unkarin alasajosta. Hän myös vastustaa tarmokkaasti aborttia ja korostaa äitiyttään meriittinä. (Niemi & Parkkinen 2012, 4-8.)

Morvain ja Le Penin lisäksi esimerkkeinä muista vaikutusvaltaisista naispopulisteista voidaan mainita myös: slovakialainen Anna Belousosová /os. Maliková (Slovak National Party, 1999-2003) itävaltalainen Ursula Haubner (Austrian Freedom Party, johtaja 2003-2005) tšekkiläinen Petra Edelmannová (National party, johtaja vuodesta 2003)

Oikeistopopulistipuolueiden naiset ovat olleet puoluejohtajuuden lisäksi myös muissa korkeissa poliittisissa tehtävissä, kuten ministereinä Itävallassa, Slovakiassa ja Serbiassa. Edellä esitetyistä yksittäisistä esimerkeistä huolimatta, naiset ovat oikeistopopulistipuolueiden johtotehtävissä vähemmistössä. Suurin osa puoluejohtajista on ollut ja on edelleen miehiä.

Silmiinpistävää ja omaleimaista oikeistopopulistipuolueille on se, että suurin osa korkeissa poliittisissa asemissa olevista naisista on hyvin usein sukua puolueen miesjohtajalle tai on miesjohtajien vaimoja tai rakastajattaria. On hyvin tyypillistä, että puoluelistat pursuavat puoluejohtajien puolisoiden ja sukulaisten nimiä. Esimerkiksi hollantilaisen populistipuolueen (Dutch CD) korkeimmassa asemassa ollut nainen Wil Schuurman seurusteli ja myöhemmin avioitui 54 puolueenjohtajan Hans Jaanmaatin kanssa. Myös esimerkiksi romanialaisessa puolueessa korkealle noussut Sabina Funar oli oikeistopopulistipuolueen (Party of Romanian National Unity) johtajan Gheorghe Funarin ensimmäinen vaimo. Joissakin oikeistopopulistipuolueissa vaimot ovat myös ottaneet miehensä paikan vaaleissa, jos mies ei ole esimerkiksi puolueesta erottamisen vuoksi voinut osallistua vaaleihin.

Yllättävää on erityisesti se, että puolueissa, joissa korostetaan perinteisiä perhearvoja, puoluejohtajan rakastajattaria on noussut korkeaan asemaan puolueissa. Näin kävi esimerkiksi Laura Rajissgloválle, joka oli SPR-RSC:n (Association for the Republic-Republican Party of Czechoslovakia) johtajan Miroslav Sládekin rakastajatar. Joissakin hieman harvemmissa tapauksissa menestynyt naispoliitikko on ollut puoluejohtajan sisko. Tunnetuin lienee itävaltalainen Ursula Haubner, joka on edesmenneen Jörg Haiderin sisko. Kaikista tyypillisimmin johtotehtävissä olevien miesten tyttäret ovat nousseet puolueissa keskeiseen rooliin. Tästä hyvänä esimerkkinä on jo edellä mainittu ranskalainen Marine Le Pen. (Mudde 2007, 99-100.)

3.3.2. Suomalaisen populistipuolueen naiset

Myös suomalaisissa populistipuolueissa on ollut useita naiskansanedustajia. Suomen Maaseudun Puolueen edeltäjän Suomen Pientalonpoikien Puolueen ainoa kansanedustaja oli Veikko Vennamo, joten naisia ei puolueessa ollut. Keskeinen taustalla vaikuttanut nainen niin SPP:ssä kuin SMP:ssä oli kuitenkin Veikko Vennamon vaimo Sirkka Vennamo, joka teki elämäntyönsä miehensä sihteerinä.

Suomen Maaseudun Puolueella on ollut kaiken kaikkiaan 43 kansanedustajaa, joista 35 oli miehiä ja 8 naisia (Eduskunnan viralliset internetsivut).

SMP:n naiskansanedustajia olivat

Riitta-Liisa Arranz, 1983–1987 (perhepäivähoitaja) Ulla Bogdanoff ent. Lehtinen, 1984-1987 (lastentarhanopettaja) Vieno Eklund, 1983 -1987 SMP:n (piirisihteeri, naisjärjestön toiminnanjohtaja) Helvi Koskinen, 1983-1987 (yrittäjä) Tina Mäkelä, 1987-1995 (projektijohtaja, SMP:n puoluesihteerinä 1989–1991) Marita Mäkinen, 1987-1995 (yksityisetsivä) Lea Mäkipää, SMP 1983-1995, PS 2011- (konttoristi, kirjanpitäjä. SMP:n varapuheenjohtajana vuosina 1985–1990 ) Aune Mänttäri,1972-1975 (kauppapuutarhuri) 55

Puolueen oma naisjärjestö oli nimeltään Suomen Maaseudun Puolueen Naiset, mutta vuosina 1972-1988 järjestö tunnettiin nimellä Kehittyvän Suomen Naiset (KESNA). SMP:n naisjärjestö julkaisi vuonna 1980 naisten erityisohjelman. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston poliittisten ohjelmien tietovarannosta ei löytynyt vastaava naisiin liittyvää erityisohjelmaa Perussuomalaiset- puolueen nimissä.

SMP:n naisten erityisohjelmassa otetaan kantaa esimerkiksi naisen ja yhteiskunnan suhteeseen. Ohjelmassa korostuu ajatus siitä, että naisella on tärkeä rooli poliittisessa kentässä ja että naisten osallistuminen yhteiskunnan asioiden hoitoon on välttämätöntä. Tavoitteena on tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa ei suvaita sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää. Erityisohjelmassa kuitenkin arvostetaan ja korostetaan naisen panosta perheessä ja lasten kasvatuksessa. Naisen työ kodin ja perheen hyväksi on katsottava puolueen mukaan samanarvoiseksi työksi kuin kodin ulkopuolella suoritettava työ. Ohjelmassa korostetaan, että naisten tulee olla kaikilla elämän aloilla tasa-arvoisia miesten kanssa. (SMP:n naisten erityisohjelma 1980.)

Ohjelmassa otetaan myös vahvasti kantaa avioliittoon ja perheeseen. Puolueessa perhettä ja avioliittoa parisuhteen muotona pidetään yhteiskunnan perusyksikkönä. Erityisesti nuorten ja lapsiperheiden on puolueen mukaan saatava tarpeitaan vastaavaa tukea yhteiskunnalta. Ohjelmassa korostetaan myös kristinuskon merkitystä. Naisjärjestön mielestä naisten siveellinen selkäranka pitää yllä kansan moraalista kuntoa ja kristillisen elämän tulisi olla velvoittavana ohjeena jokaiselle yksityiselle ihmiselle. (SMP:n naisten erityisohjelma 1980.)

Voidaan siis todeta, että sukupuolten välinen tasa-arvo oli ainakin vuonna 1980 tärkeä teema Suomen Maaseudun Puolueen naisjärjestölle. Tasa-arvo-ajattelu rakentuu kuitenkin hyvin konservatiiviselle arvopohjalle, jossa sukupuoliroolit sekä miesten ja naisten tehtävät ovat jo lähtökohtaisesti hyvin sukupuolittuneet.

Perussuomalaisten naisjärjestö

”Me naiset, yhdistäkäämme voimamme, sillä meillä on monenlaisia tehtäviä tasapainotellessamme rakkaittemme, kodin, työn, luottamustehtävien ja harrastusten välillä!”

(Perussuomalaiset Naiset ry, esite)

Samoin kuin Suomen Maaseudun Puolueella oli, myös Perussuomalaisilla on oma valtakunnallinen naisjärjestö, joka on nimeltään Perussuomalaiset Naiset ry. Vuonna 2010 järjestöön kuului hieman alle tuhat jäsentä. Perussuomalaiset Naiset ry noudattaa 56

Perussuomalaiset rp:n poliittista ohjelmaa pyrkien pitämään esillä erityisesti naisten ja lasten näkökulman päätöksenteossa ja tiedottamisessa. Naisjärjestön sääntöjen mukaan päämääränä on yhdessä puolueen kanssa kristillissosiaaliselta pohjalta koota yhteen ne väestöryhmät, joiden etujen ajamisesta ja tasavertaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta sekä yhteiskunnallisesta asemasta ei ole oikeudenmukaisesti huolehdittu. Näitä kansalaisryhmiä ovat lapsiperheet, eläkeläiset, työttömät, pien- ja perheyrittäjät sekä itsenäiset ammatinharjoittajat, pienipalkkaiset toimihenkilöt, virkamiehet ja työntekijät, opiskelijat sekä maa- ja metsätalouselinkeinon harjoittajat. (Perussuomalaiset Naiset ry, säännöt.)

Lisäksi naisjärjestön päämääränä on yhdessä puolueen kanssa edistää Suomen talouden rakentamista vahvaksi ja kilpailukykyiseksi siten, että työntekoa ja yrittämistä kunnioitetaan, kansallista itsemääräämisoikeutta sekä suomalaisia arvoja ja kulttuuria puolustetaan sekä kansalaisille taataan taloudellinen perusturva ja oikeus työhön. Perussuomalaiset Naiset ry:n esitteessä otetaan kantaa myös maahanmuuttopolitiikkaan ja kehitysapuun. Järjestö korostaa haluavansa auttaa köyhien maiden ihmisiä ensisijaisesti heidän kotimaassaan. Pakolaispolitiikassa korostetaan ”Maassa maan tavalla” -linjausta. (Perussuomalaiset Naiset ry:n säännöt)

Naisjärjestö pitää valtakunnallisena tehtävänään kerätä naisia vastuulliseen, laaja-alaiseen ja tasa- arvoiseen yhteiskunnalliseen uudistustyöhön ja tulevaisuuden rakentamiseen myös tuleville sukupolville. Tämän tehtävän toteuttamiseksi naisjärjestön tarkoituksena on:

1) Koota naisia ammatista ja koulutuksesta riippumatta voimakkaasti toimivaksi valtakunnalliseksi naisverkostoksi ja -järjestöksi.

2) Edistää naisten tasa-arvoisuutta sekä yleisiä taloudellisia ja sosiaalisia etuja.

3) Kehittää ja edistää naisten aikuiskasvatuksen vapaa-aika- ja virkistystoimintaa sekä äitien lomajärjestelmän aikaansaamista ja kotiäitien eläketurvaa.

4) Toimia naisen aseman sekä naisten työn arvostuksen lisäämiseksi yhteiskunnan ja kodin sekä muuttuvan työelämän piirissä.

5) Puolustaa lasten oikeuksia turvalliseen ja inhimilliseen kasvu- ja elinympäristöön.

(Perussuomalaiset Naiset ry, säännöt)

Kuten edellä kävi ilmi, Suomen Maaseudun Puolueen naisjärjestö julkaisi aikanaan naisten erityisohjelman, mutta perussuomalaisilta naisilta vastaavaa ei löydy. Perussuomalaiset naiset puhuvat kyllä naisjärjestönsä säännöissä sukupuolten välisestä tasa-arvosta, mutta esimerkiksi heikompien (eläkeläisten, lapsiperheiden ja työttömien) auttaminen vaikuttaa olevan

57 perussuomalaisille naisille sukupuolten välistä tasa-arvoa keskeisempi asia. Tästä voidaankin siis päätellä, että sukupuolten välisen tasa-arvon korostaminen on vennamolais-soinilaisessa puolueessa vähentynyt, ainakin kun katsotaan naisjärjestöjen ohjelmallisia linjauksia.

Perussuomalaiset naiset eduskunnassa

Vaikka naisten osuus on vuosittain vähitellen kasvanut, miehet ovat edelleen Suomen eduskunnan enemmistöä. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa valittiin kuitenkin ennätysmäärä naiskansanedustajia. Eduskuntaan nousi yhteensä 85 naiskansanedustajaa, mikä on 42,5 prosenttia kaikista kansanedustajista. Sukupuolinäkökulmasta merkittävin muutos tapahtui kuitenkin Perussuomalaisten kansanedustajissa. Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja Pirkko Ruohonen-Lerner oli ollut Perussuomalaisten historian ainoa naiskansanedustaja (2007-). Vuoden 2011 vaaleissa kansanedustajiksi valittiin kuitenkin kaikkiaan 11 perussuomalaista naiskansanedustajaa:

Uusimaa: Johanna Jurva, Arja Juvonen, Pirkko Ruohonen-Lerner Varsinais-Suomi: Ritva (Kike) Elomaa, Maria Lohela Pirkanmaa: Laila Koskela, Lea Mäkipää Muut alueet: Anne Louhelainen (Häme), Pirkko Mattila (Oulu), Hanna Mäntylä (Lappi) ja Maria Tolppanen (Vaasa).

Perussuomalaisten vuonna 2011 valitussa eduskuntaryhmässä on kaiken kaikkiaan 39 kansanedustajaa, joten naisten osuus on 28 % (11 henkilöä) ja miesten osuus 72 % (28 henkilöä). Perussuomalaisessa puolueessa on siis huomattavasti enemmän mieskansanedustajia. Miesten osuus on eduskunnan suurin, kun sitä verrataan kaikkiin eduskuntaryhmiin. Vertailun vuoksi voidaan mainita esimerkiksi SDP, joka on kaikista ”naisvaltaisin” puolue. SDP:ssä naisten osuus oli vuoden 2011 vaaleissa 64 % (27 henkilöä) ja miesten osuus 36 % (15 henkilöä). (Eduskunnan viralliset internetsivut.)

Kuten edellä mainittiin, Perussuomalaiset Naiset ry ei profiloidu ensisijaisesti sukupuolten välisten tasa-arvon ajajaksi, ja vaaliteemoja tarkasteltaessa myöskään perussuomalaiset naiskansanedustajat eivät pitäneet ykkösasioiden joukossa sukupuolten tasa-arvoa. Laura Parkkisen (2011) mukaan tämä liittyy eräänlaisen kansallisromanttiseen nostalgiaan ja vanhanaikaiseen kotimaiseen maaseutukonservatismiin, johon tämänkaltainen sukupuolittuminen kuuluu.

Perussuomalaisia on myös julkisuudessa kritisoitu naisten vähäisyydestä, ja Soinia on syytettu naisille osoittamasta taustaroolista. Naisten lähes totaalinen sivuuttaminen on nykypäivänä huonoa 58 imagopolitiikkaa. On siis oletettavaa, että Perussuomalaisten puolueorganisaatio on ottanut tämän seikan huomioon vuoden 2011 eduskuntavaalistrategiaa suunniteltaessa. Miesten puolueeksi leimattu puolue on nyt siis heräämässä ja naisten rooliin menestystekijöinä on alettu kiinnittää huomiota. Mari K. Niemen ja Laura Parkkisen mukaan (2012, 4-8.) Perussuomalaisten puoluejohtaja Timo Soini on jopa leikitellyt ajatuksella itsensä kaltaisen 30-50-vuotiaan naisen saamisesta puolueen puheenjohtajaksi.

Mari K. Niemen ja Laura Parkkisen (2012, 4-8.) mukaan populistipuolueet ovat hakeneet Euroopassa nousua valitsemalla korkeisiin asemiin konservatiivisia arvoja vaalivia ja valovoimaisesti esiintyviä naispopulisteja. Koulutetut ja näyttävät populistinaiset ovatkin tällä hetkellä kovassa kurssissa Euroopassa, ja samanlainen trendi alkaa näkyä myös suomalaisessa populistipuolueessa. Nimen ja Parkkisen (emt.) mukaan puheenjohtaja Timo Soinilta vaaditaan tasapainottelua, kun hänen täytyy samanaikaisesti nostaa naisia eturiviin mutta säilyttää kuitenkin tietyssä määrin puolueen miehinen imago. Tällainen tasapainoilu kävi ilmi Soinin kesäkuun 2011 puoluekokouksessa pitämässään avauspuheessa. Soini toisti jo aikaisemmin Perussuomalainen- lehdessä esiin tuomansa viestin, että naisilla pitää olla näkyvä rooli puolueessa. Puheessaan Soini rohkaisi naisia asettumaan ehdolle ja puoluekokousväkeä äänestämään naisia. Samaan hengenvetoon Soini kuitenkin muistutti, että feministi hän ei ole eikä aio feministiksi tulevaisuudessakaan ryhtyä. (Niemi & Parkkinen 2012, 4-8.)

Kesän 2011 puoluekokouksen merkittävä muutos sukupuolinäkökulmasta oli kansanedustaja Hanna Mäntylän valinta puolueen ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi. On kuitenkin selvää, että ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin ja tunnetuin perussuomalainen nainen on toisen kauden kansanedustaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner. Ruohonen-Lernerillä on nimittäin halussaan sellainen politiikan pesti, jonka suuret puolueet ovat tyypillisesti uskoneet miehille.

Vaikka Perussuomalaiset on edelleen miesvaltainen puolue, naisia alkaa nousta yhä enemmän niin rivikansanedustajiksi kuin korkeampiin poliittisiin tehtäviin. Esimerkiksi yksittäisten perussuomalaisten miesten aiheuttamat mediakohut ovat Nimen ja Parkkisen (2012, 4-8) mukaan tarjonneet perussuomalaisille naisille mahdollisuuden rauhassa ja kaikessa hiljaisuudessa kasvaa valtakunnan tason poliitikoksi.

4. DISKURSSIANALYYSISSA EDUSKUNTAVAALIJULKISUUS

4.1. Aineistona kolme sanomalehteä ja puoluelehti

Diskurssianalyysin kohteena tutkielmassa ovat Aamulehti, Etelä-Suomen Sanomat ja Turun Sanomat. Tausta-aineistona olen analysoinut myös Perussuomalainen-puoluelehteä. Kaiken kaikkiaan tutkimusaineisto koostuu 77 jutusta ja 68 kuvasta. Diskurssianalyyttisen tutkimusorientaation vuoksi tarkasteltu aikaväli ja juttujen määrä oli pidettävä suhteellisen pieninä. Jutun valintakriteerinä on ollut se, että jutussa vähintäänkin mainitaan perussuomalainen nainen. Perussuomalainen nainen saattoi olla esimerkiksi kansanedustajaehdokas, naisjärjestöaktiivi tai vaalityöntekijä. Perussuomalaisiksi naisiksi laskettiin siis kaikki naiset, jotka vahvasti identifioituivat Perussuomalaiset-puolueeseen.

Juha Herkmanin mukaan (2010, 5) politikan viestinnän tutkimusta, erityisesti vaalitutkimusta, on vaivannut kaksi vinoutumaa. Ensimmäinen on politiikan rationaalisuuden ylikorostaminen, ja toinen on painottuminen niin sanotun laatumedian analyysiin. Laatumedialla Herkman viittaa esimerkiksi juuri analysoimiini sanomalehtiin. Tässä tutkielmassa sanomalehdistöä ei kuitenkaan arvoteta laadukkaimmaksi vaalijournalismiksi, vaikka analysoinkin nimenomaan sanomalehtiä. Huomio kohdistuu sanomalehtiin siitä yksinkertaisesta syystä, että perussuomalaiset naiset ja rivitason poliitikot ylipäätään saavat mediahuomiota lähinnä omassa vaalipiirissä ilmestyvässä lehdessä. Tästä syystä esimerkiksi sähköinen aineisto jäi tutkielman ulkopuolelle. Myös esimerkiksi naistenlehdet olisivat olleet populistinaisen mediakuvan sukupuolittumisen analyysissa hyvinkin kiinnostava tutkimusaineisto. Varttuneemmat, suhteellisen tuntemattomat sekä rivitason politiikkaa edustavat perussuomalaiset naiset eivät Kike Elomaata lukuun ottamatta päässeet kuitenkaan naistenlehtijulkisuuteen. Naistenlehtien sivuilla näkyvät naispoliitikot ovat tyyppillisesti joko nuorehkoja tai korkeissa poliittisissa tehtävissä olevia tai muulla tapaa erityisen tunnettuja naisia. Maakuntalehdet ja puoluelehti on valittu analyysiin siitä yksinkertaisesta syystä, että perussuomalaiset naiset saivat niissä muusta medasta poiketen edes jonkin verran näkyvyyttä.

Valitsin Aamulehden, Etelä-Suomen Sanomat ja Turun Sanomat analyysiin, koska niiden ilmestymisalueilla valittiin perussuomalaisia naisia eduskuntaan. Aamulehden ja Turun Sanomat valitsin analyysiin siitä syystä, että kummankin levikkialueelta valittiin kaksi perussuomalaista naiskansanedustajaa. Pirkanmaan vaalipiiristä eduskuntaan nousivat Laila Koskela ja Lea Mäkipää sekä Varsinais-Suomen alueelta Ritva (Kike) Elomaa ja Maria Lohela. Käytän tutkielmassa Ritva Elomaan lempinimeä Kike, koska nimi on vakiintunut suomalaisten kielenkäytössä. Uudenmaan vaalipiiristä eduskuntaan nousi jopa kolme perussuomalaista naiskansanedustajaa. Uudellamaalla ilmestyvän Helsingin Sanomat jätin tarkastelun ulkopuolelle kuitenkin siitä syystä, että Timo Soini

60 hallitsi lähes totaalisesti perussuomalaisten medianäkyvyyttä lehden sivuilla. Halusin kuitenkin täydentää aineistoa vielä yhdellä sanomalehdellä, jonka levikkialueelta oli valittu eduskuntaan edes yksi perussuomalainen naiskansanedustaja. Perussuomalaisten naisten medianäkyvyys oli eduskuntavaalien aikaan kaiken kaikkiin suhteellisen vähäistä, joten aineisto tuli yksinkertaisesti kerätä sellaisista lehdistä, joissa naisia esiintyi. Kolmanneksi lehdeksi valikoitua tällä perusteella Etelä-Suomen Sanomat, jonka levikkialueelta Hämeestä kansaedustajaksi valittiin Anne Louhelainen.

Vuoden 2011 eduskuntavaalit järjestettiin siis 17. huhtikuuta. Olen analysoinut sanomalehdissä 11. huhtikuuta 2011 - 23. huhtikuuta 2011 julkaistuja juttuja ja kuvia. Kyseisen tutkimusjakson valitsin siitä syystä, että halusin kiinnittää huomiota nimenomaan lähelle eduskuntavaaleja. Maakuntalehtiaineisto koostuu 65 jutusta ja 36 kuvasta.

Aineistoa määrällisesti luokitellessani en ole laskenut pääuutissivun vinkkijuttuja erillisiksi jutuiksi. Erottelu olisi ollut mielestäni paikallaan, mikäli vinkkijuttu ja sisäsivun juttu olisivat olleet selkeästi erillistä teemaa käsitteleviä itsenäisiä juttuja. Oli kuitenkin hyvin harvinaista, että perussuomalainen nainen ylipäätään nostettiin vinkkiin. Tutkimustuloksia käsittelevässä luvussa kerron tarkemmin muun muassa, ketä jutuissa esiintyvät perussuomalaiset naiset olivat, minkä tyyppisissä jutuissa he esiintyivät, minkälaisissa tapauksissa perussuomalainen nainen pääsi etusivun vinkkijuttuun ja millä osastoilla heistä kirjoitettiin.

Selasin Aamulehden ja Turun Sanomat Tampereen yliopiston sanomalehtilukusalissa. Luin jokaisen lehden tarkasti ja kopioin kopiokoneella jokaisen jutun ja kuvan, jossa esiintyi perussuomalainen nainen. Etelä-Suomen Sanomien juttuihin tutustuin digilehden arkistosta, josta tulostin kaikki perussuomalaisiin naisiin liittyvät jutut ja kuvat. Luin lehdet siis ensin systemaattisesti läpi kannesta kanteen. Tämän jälkeen silmäilin lehdet vielä kertaalleen läpi varmistuakseni, että olin huomannut kaikki jutut ja kuvat. Tutustuin sanomalehtien koko sisältöön, myös mielipideteksteihin. Perussuomalainen nainen ei kuitenkaan kertaakaan noussut mielipidesivuille, joten tästä syystä analyysini kohdistuu toimitukselliseen aineistoon.

Kun koko aineisto oli paperikopioina käsissäni, luin sen kertaalleen läpi tekemättä sen kummempia muistiinpanoja. Tein kuitenkin jo ensimmäisellä lukukerralla merkintöjä ja alustavia huomioita itse tekstiin. Tällä tapaa sain kokonaiskäsityksen analysoimastani aineistosta. Tämän jälkeen kävin jokaisen analysoitavan jutun läpi diskurssianalyysiin liittyvän kysymyslistan avulla. Esitän tarkan kysymyslistan seuraavassa diskurssianalyysia käsittelevässä luvussa. Kysymyslistan avulla juttujen läpikäyminen oli hidasta ja työlästä. Sain kuitenkin tällä tapaa monipuoliset muistiinpanot analysoimastani aineistosta. Myös hegemonisimmat diskurssit alkoivat tällä lukukerralla jo hahmottua, kun aloin yhdistellä muistiinpanoissani toistuvia palasia toisiinsa. Tämän jälkeen kävin

61 aineiston vielä kolme kertaa läpi, ennen kuin aloin kirjoittaa analyysini tuloksia yhtenäiseksi tekstiksi. Pisimmät jutut jouduin lukemaan vieläkin useampaan kertaan. Aineiston useaan kertaan läpikäyminen kannatti, sillä useampi lukukerta varmisti hegemonisten diskurssien identifioimisen. Kahlasin aineiston vielä kerran läpi juuri ennen yhteenvetoluvun kirjoittamista varmistaakseni, jotta mitään keskeistä ei jäänyt huomaamatta.

Edellä esittelemieni maakuntalehtien lisäksi analysoin Perussuomalainen-puoluelehden kolme numeroa. Analyysiin valitsin kaikki kolme puoluelehteä, jotka on julkaistu huhtikuussa 2011, eli juuri ennen ja jälkeen eduskuntavaaleja. Täten analyysini kohdistuu nimenomaan puoluelehden eduskuntavaalijulkisuuteen. Tarkasteltavat lehdet olivat ennen vaaleja julkaistut ”Vaalilehti” ja lehti numero 5 sekä vaalien jälkeen julkaistu lehti numero 6. Analyysissa painottuu laadullinen sisällön erittely, mutta olen tehnyt myös määrällistä tutkimus siten, että laskin kuinka paljon lehtien jutuissa ja kuvissa esiintyy perussuomalaisia naisia ja miehiä.

Perussuomalainen-lehdet luin Perussuomalaisten virallisilla kotisivuilla olevasta lehtiarkistosta. Määrällisen analyysin tein internetissä, mutta perussuomalaisia naisia käsittelevät jutut tulostin laadullista analyysia varten. Laadullisessa analyysissa olleiden juttujen tulostaminen mahdollisti huolellisen lukemisen ja merkintöjen tekemisen tekstiin. Puoluelehdistä laadulliseen tarkasteluun nostin 12 perussuomalaisia naisia käsittelevää juttua, jossa naiseus tai naisten ajatukset ovat pääroolissa. Otin siis mukaan myös sellaiset mielipidetekstit, jotka ovat perussuomalaisten naisten kirjoittamia. Kuva-analyysissa oli näiden 12 jutun yhteydessä olevat kuvat. Kaikissa jutuissa kuvia ei kuitenkaan ollut.

Aivan ensimmäisenä lähestyin puoluelehtiä siis määrällisen analyysin avulla. Laskin, kuinka monessa jutussa ja kuvassa esiintyy perussuomalainen nainen ja mies. Sukupuoli sai osuman, mikäli ”tietyn sukupuolen edustajia” mainittiin jutussa nimeltä tai henkilöiden itse kirjoittama mielipiteellinen teksti oli julkaistu ja ikään kuin allekirjoitettu henkilön nimellä. Osassa jutuissa oli sekä miehiä että naisia. Tällöin ”kumpikin sukupuoli” sai osuman. Olen laskenut mukaan analyysiin toimituksellisen aineiston ja mielipiteelliset tekstit. Ulkopuolelle jäivät esimerkiksi vaalimainokset. Kannen vinkkejä en laskenut erillisiksi jutuiksi tai vinkkikuvia erillisiksi kuviksi, mikäli sisäsivulla on käytetty juuri samaa kuvaa tai samaa tekstiä. Olen kuitenkin laadullisessa analyysissa kiinnittänyt huomiota siihen, mitkä jutut nostetaan vinkiksi etusivulle. On selvää, että vinkiksi nostettu juttu saa lehdessä erityistä painoarvoa.

Analysoin Perussuomalainen-lehdet määrällisesti kolmeen kertaan. Periaatteessa useampaa analyysikertaa ei olisi vaadittu, sillä toinen lukukerta vahvisti ensimmäisellä kerralla saadut lukumäärät. Päätin kuitenkin tehdä tarkistuslaskukierroksen tutkielman kirjoitusvaiheessa. Laadullinen analyysi puolestaan vaati useampia lukukertoja. Ensimmäisellä lukukerralla luin jutut 62 tekemällä merkintöjä tekstiin sekä alustavia muistiinpanoja. Toisella lukukierroksella kävin jutut läpi hyödyntäen sitä kysymyslistaa, jota käytin maakuntalehtien diskurssianalyysissa. Tämän jälkeen luin jutut vielä kaksi kertaa läpi varmistuakseni, että olin löytänyt teksteistä kaiken oleellisen.

4.2. Metodina diskurssianalyysi

Tavoitteenani on analysoida diskurssianalyysin avulla populistipuolueen naisten esittämistä sanomalehtien sivuilla. Yritän selvittää, minkälainen kuva populistipuolueen naisista vuoden 2011 eduskuntavaalien aikaan muodostui sekä kuinka heidän sukupuolensa julkisuudessa merkityksellistyi ja miten populismi näkyi heidän mediakuvassaan. Tässä tutkielmassa ei ole tarkoituksenmukaista paneutua diskurssien ja diskurssianalyysin moninaisiin ja erilaisiin määritelmiin. Tämän luvun tarkoituksena on keskittyä avaamaan sitä, miten kyseiset käsitteet tässä tutkimuksessa ymmärretään.

Diskurssianalyysi nähdään yleisesti lähinnä väljänä teoreettis-metodisena lähestymistapana. Lähestymistapaa kuitenkin yhdistää kiinnittyminen sosiaalisen konstruktionismin teoreettisiin lähtökohtiin. Sosiaalinen konstruktionismi soveltuu osuvasti myös tämän tutkielman tapaan suhtautua ja lähestyä analysoitavaa aineistoa. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan kieli ei ainoastaan heijasta todellisuutta vaan myös rakentaa sitä. Mediaa ei tällöin nähdä tiedonvälittäjänä, joka kykenee heijastamaan objektiivista todellisuutta sellaisenaan. Mediassa todellisuutta koskevat kuvaukset on aina tuotettu tietystä näkökulmasta, eikä kielellinen toiminta ole koskaan vain todellisuuden läpinäkyvää jäljentämistä vaan aina maailman merkityksellistämistä jollakin tietyllä tavalla. Kielellinen todellisuus ei ole myöskään mitenkään satunnainen, vaan sillä on rakenteensa, joka liittyy monin tavoin kulttuuriin, arvoihin ja asenteisiin. Sosiaalisessa kontekstissa kieli ja kielen käyttö kytkeytyvät usein yksilöiden ja ryhmien välisten sekä ryhmän sisäisten valta- ja vuorovaikutussuhteiden tuottamiseen, ylläpitoon ja vahvistamiseen. Kielellä on tällöin käsitteellistä, suostuttelevaa ja symbolista valtaa. (Raunio 1999, 78.)

Sosiaalisen maailman ilmiöt, yhteiskunnalliset käytännöt ja käsitykset tuotetaan diskursiivisesti nimenomaan kielessä puheena, teksteinä ja kertomuksina. Huomioitavaa on, että kieli ei rajoitu ainoastaan vain puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen, vaan sillä voidaan tarkoittaa myös kaikkea merkitysvälitteistä toimintaa, kuten vaikkapa kuvia. (Raunio 1999, 78.) Maailmankuvamme tuotetaan nimenomaan kielellä, ja siksi kamppailu vallasta on myös kamppailua kielestä. Vallan ja julkisuuden yhteys kytkeytyy siis siihen, kenen todellisuus tulee huomatuksi, kenen sanoilla ja käsitteillä todellisuus määritellään. Kieli vahvistaa usein tiettyjä hallitsevia ajattelutapoja siten, että ne helposti luonnollistuvat entisestään, muuttuvat tiedostamattomiksi itsestäänselvyyksiksi. (Holmberg 2004, 39–40.) Tällöin kulttuuriin sidotut käsitykset alkavat näyttää luonnollisilta: 63 esimerkiksi nais- ja miespoliitikot nähdään toisilleen vastakkaisina toimijoina, jotka tekevät erilaista politiikkaa. Keskeisenä ajatuksena tutkielmassani on se, että sukupuoli ja siihen liittyvät käsitykset eivät ole olemassa sellaisinaan, kielestä ja kulttuurista riippumatta. Konstruktionismin hengessä sukupuolta ei nähdä asiana, jolla on jokin pysyvä objektiivinen ja todellisuudellinen luonne.

Diskurssianalyysi määritellään tässä tutkielmassa kielenkäytön ja muun merkitysvälitteisen toiminnan tutkimukseksi, jossa analysoidaan mahdollisimman seikkaperäisesti sitä, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä. Diskurssi on tietty kielenkäytön alue, tapa puhua, kirjoittaa, ajatella ja hahmottaa maailmaa. Tässä tutkimuksessa diskurssi ymmärretään tekstiin rakentuneeksi puhetavaksi, joka representoi todellisuuden ilmiöitä. Diskurssi on tällöin esimerkiksi kirjoittajan tai kuvaajan tapa tulkita asioita tietystä näkökulmasta. Sosiaalinen todellisuus voi rakentua diskursiivisesti monilla eri tavoilla, mutta osa diskursseista voi vakiintuessaan tukahduttaa moninaisuutta, jolloin diskurssien valtasuhteet nousevat keskiöön. Jotkin diskurssit saattavat nousta hallitseviksi hegemonisiksi diskursseiksi, ja ne alkavat näyttäytyä itsestään selvinä ja ainoina oikeina tapoina kuvata ja määrittää tiettyä todellisuuden ilmiötä. (Jokinen et. al. 1993, 9-10.)

Diskurssianalyysia käytetään metodina tyypillisesti juuri silloin, kun halutaan tieteellisesti analysoida erilaisia mediarepresentaatioita. Tutkimuksessa selvitetään tällöin, kuinka diskurssit muodostavat tietynlaisen representaation. Yksinkertaisesti sanottuna representaatio voidaan kääntää esitykseksi todellisuudesta, jolloin mediarepresentaatiolla tarkoitetaan mediaesitystä todellisuudesta. Representaation käsite liittyy tiiviisti konstruktionismin lähtökohtiin: todellisuuteen ei ole mitään suoraa pääsyä, vaan todellisuus näyttäytyy meille aina vain representaatioiden kautta. Keskeistä on siis ymmärtää, että todellisuus näyttäytyy ja rakentuu representaatioiden kautta aina osittaisena, valikoidusta näkökulmasta ja siten myös epätäydellisenä. (Fairclough 1997, 13; Koivunen & Liljeström 1996, 51–52; Seppänen 2005, 77–83.)

Representaatioiden poliittisuus ilmenee siinä, että representaatiossa valitaan aina se, mitä kuvaukseen sisällytetään ja mitä jätetään pois, mitä asetetaan ensisijaiseksi ja mikä toissijaiseksi. Tämä mahdollistaa representaatioiden roolin vallankäyttäjinä, kontrolloijina ja marginalisoijina. Ei voida kuitenkaan ohittaa sitä seikkaa, että mediarepresentaatioihin liittyy mahdollisuus toisin esittämiseen. Medialla on siis aina mahdollisuus pyrkiä haastamaan esimerkiksi vakiintuneita sukupuolittuneita representaatioita niitä purkaen ja näkyväksi tehden. Koska tutkimukseni lähtökohta on konstruktionistinen, en pyri tarkastelemaan, miten perussuomalaisen naisen mediarepresentaatio vastaa ”todellisuutta” tai onko media tahallisesti tai tietoisesti vaikuttanut tietyntyyppisen representaation ja diskurssien muodostumiseen. Sen sijaan tarkastelen, millaisen todellisuuden eli representaation poliitikoista mediaesitys tuottaa ja millaisilla keinoilla. (Fairclough 1997, 13; Koivunen & Liljeström 1996, 51–52; Seppänen 2005, 77–83.) 64

Hegemonisten diskurssien etsiminen

Diskurssianalyysi sisältää erilaisia lähestymistapoja, mutta niitä kaikkia yhdistää edellä esitelty konstruktionistinen käsitys kielestä, todellisuudesta ja merkityksistä. Tyypillisesti diskurssianalyysia käytetään kuitenkin kahdella eri tavalla. Ensinnäkin voidaan tutkia sosiaalisen todellisuuden ja toiminnan vaihtelevuutta, ja toisaalta voidaan keskittyä tarkastelemaan diskurssien valtasuhteita. Omassa tutkimuksessani sovellan jälkimmäistä eli teen niin sanottua diskurssien valta-analyysia. Jokisen et. al. (1993, 76) mukaan valta-analyysilla on viisi ominaista painotusaluetta:

1. Ollaan kiinnostuneita diskurssien välisistä valtasuhteista. 2. Ollaan kiinnostuneita diskurssien sisäisistä valtasuhteista. 3. Analysoidaan sitä, miten tietyt diskurssit muotoutuvat hegemonisiksi. 4. Arvioidaan hegemonisten diskurssien käyttöön kytkeytyviä ideologisia seurauksia. 5. Pohditaan hegemonisten diskurssien kyseenalaistamisen mahdollisuutta.

Yleensä yksittäisessä tutkimuksessa kaikkiin edellä mainittuihin alueisiin ei ole mahdollista keskittyä. Tutkijan tuleekin ratkaista painotukset tapauskohtaisesti tutkimuskysymyksen, - asetelman ja -kohteen ohjaamina. Tutkimuskysymykseni kannalta keskeisempiä ovat edellä mainitun luokittelun kohdat 1 ja 3. Tällöin analyysissa tarkastellaan, minkälaiset todellisuuden jäsennystavat näyttävät dominoivan analysoitavassa aineistossa. Aineistosta pyritään löytämään toistuvia ja vahvoja, hegemonisen aseman saavuttaneita diskursseja. Toisaalta myös kohta 2 on merkittävä, sillä myös hegemonisen diskurssin sisältä on usein löydettävissä jännitteitä, jolloin diskurssi ei ole täysin yksiselitteinen. Diskurssien valta-analyysissa ei ole ensisijaista keskittyä diskurssien moninaisuuden tarkasteluun, vaan diskursiiviselta kentältä pyritään paikantamaan nimenomaan moninaisuutta kahlitsevia tekijöitä. Mielenkiinnon kohteina ovat kulttuuriset itsestäänselvyydet, jotka luonnollisiksi ja kyseenalaistamattomiksi diskursseiksi muotoutuessaan vievät elintilaa muilta diskursseilta. (Jokinen et. al. 1993, 76–86.)

Hegemonisten diskurssien identifioiminen käytännössä alkaa siitä, että aluksi kiinnitetään huomio erityisesti yhtäläisyyksiin. Erilaiset merkityssysteemit esiintyvät aineistossa paloina, joten niiden sisällöllinen yhtäläisyys voidaan tunnistaa vasta kontekstisidonnaisessa tulkintaprosessissa. Tällöin analyysissa edetään osista kokonaisuuksiin, merkityksistä merkityssysteemeihin eli diskursseihin. Hegemoniset diskurssit voidaan erottaa aineistosta esimerkiksi seuraavalla tavalla. Ensinnäkin, mitä useammassa yhteydessä tietyn diskurssin palat toistuvat, sitä hegemonisemmasta diskurssista on mitä luultavimmin kyse. Toisaalta, mitä itsestään selvempänä, luonnollisena ja vaihtoehdottomampana jokin diskurssi esiintyy, sitä vahvempi se on, vaikka se ei lukumääräisesti aineistoa dominoisikaan. Tämän vuoksi muut määrällisesti jopa useammin toistuvat diskurssit voivat olla ikään kuin avustavassa roolissa legitimoimassa hegemonisen diskurssin oikeutuksia. (Jokinen et. al. 1993, 80–81.)

On selvää, että tutkija ei tee tutkimustaan tyhjiössä, irrallaan esimerkiksi kulttuurista, aiemmista käsityksistä ja omakohtaisista kokemuksista. Saatuja tutkimustuloksia ei tästä syystä voida paikantaa pelkästään aineiston ominaisuudeksi, vaan tutkijan ja aineiston välinen vuoropuhelu osaltaan ratkaisee, mitkä merkityspotentiaalit niin sanotusti ”herätetään henkiin”. Tutkimustulokset helposti esimerkiksi yksinkertaistavat muuten niin monimutkaisia ilmiöitä. Diskurssianalyysi on kuitenkin hedelmällistä tutkimusta, kunhan vain pitää mielessä sen rajoitukset eikä esimerkiksi esittele tutkimustuloksiaan absoluuttisina totuuksina. (Jokinen et. al. 1993, 106–107).

Kuvien diskurssianalyysi

Diskurssin käsitteellä viitataan puhutun ja kirjoitetun kielen lisäksi myös muuhun merkitysvälitteiseen toimintaan, kuten kuviin (Fairclough 1997, 16). Muun median ohella sanomalehdet ovat nyky-yhteiskunnassa muuttuneet entistä visuaalisemmiksi, ja visuaalinen näyttävyys on saanut entistä merkittävämmän aseman. Tästä syystä en omassa tutkielmassani voi ohittaa lehtikuvien analyysia. Tutkielman rajallisuuden vuoksi pääpaino on kuitenkin tekstin tasolla, mutta tarkastelen kuitenkin, miten analysoimani kuvat tukevat tai riitelevät tekstin tasolta havaitsemieni diskurssien kanssa.

Kuva-analyysissa valokuvan sisältö jaetaan yleensä ilmisisältöön eli denotatiiviseen tasoon ja viitesisältöön eli konnotatiiviseen tasoon. Seppänen (2001, 182) esittää kirjassaan havainnollistavan esimerkin denotaation ja konnotaation välisistä eroista. Denotaatio tarkoittaa kuvassa esiintyvän merkin niitä puolia, joita yleisesti pidetään kirjallisena merkityksenä, jolloin esimerkiksi kuvassa esiintyvä jänis yleisesti tunnistetaan jänikseksi. Viitesisältö puolestaan sisältää monimutkaisempia merkitysmuodostelmia, joita syntyy, kun merkki kohtaa käyttäjänsä tuntemukset, mielenliikkeet sekä kulttuuriset arvot. Esimerkiksi kuvan jäniksen näkemisestä voi syntyä konnotaatio: jänis on hellyttävä olento. Viitesisältö ei tuota yhtä muuttumatonta merkitystä, mutta se rajoittaa merkitykset haluttuun suuntaan. Monitulkintaisuus näkyy esimerkiksi silloin, kun jollekin henkilölle jäniksen kuvan näkeminen palauttaisikin mieleen vain muistoja herkullisen jänispaistin syömisestä. (Seppänen 2001, 182–185 ; Holmberg 2004, 58–59.)

Kuva-analyysissa tutkittava kuva käännetään usein ensin sanoiksi, eli se kuvaillaan denotatiivisesti. Tällöin siis analysoidaan yksinkertaisesti kuvan ilmisisältöä, kuten mitä tai ketä kuvassa on ja mitä siinä tapahtuu. Tämän lisäksi omana tasona voidaan tutkia kuvan rakennetta: muotoa, sommittelua, valoja, värejä ja tarkennuksia. Konnotatiivinen kuvailu ei kohdistu vain näkyvään sisältöön vaan kulttuurisiin assosiaatioihin, joita kuva katsojassa herättää. Esimerkiksi kuvakulmat ja muut kuvatekniset asiat voivat luoda assosiaatioita, jotka poikkeavat alkuperäisestä tilanteesta. Kuva on myös voitu vaikkapa rajata niin, että olennaiset asiat on jätetty kuvasta pois ja huomio kiinnittyy yksityiskohtiin, joita ei todellisuudessa edes huomaisi. Konnotaatiot muodostuvat 66 aina yhteiskunnassa vallitsevan ideologian ja kulttuurin ehdoilla, minkä vuoksi konnotaatiot ovat saman kulttuurin jäsenille aina ainakin osittain samantapaisia. (Seppänen 2001, 182–185 ; Holmberg 2004, 58–59.)

Tutkielmassani sovellan diskurssianalyysia siis myös kuvien tulkintaan, sillä myös visuaalisen kielen välittämiä merkityksiä voidaan, ja on myös perusteltua, tutkia diskurssianalyysin keinoin (Fairclough 1997, 16). Jos diskurssianalyysin kirjoitetun kielen analyysissa kiinnitän huomioni toistuviin puhetapoihin, tarkastelen visuaalisessa diskurssianalyysissa kuvan toistuvia yksityiskohtia kuten kuvakulmia, rajauksia, ilmeitä, pukeutumista, esineitä ja ympäristöä. Jukka Holmberg (2004, 59) tuo väitöskirjassaan esiin hyviä esimerkkejä siitä, mihin yksityiskohtiin poliittisten kuvien diskurssianalyysissa tulisi kiinnittää huomiota. Yksi yleisimmistä poliitikon arvottamiskeinoista on ”sankareiden” kuvaaminen alaviistosta. Taivasta vasten kuvattuna henkilö vaikuttaa erityisen ylevältä ja näyttävältä. Ylhäältä alaspäin kuvattu henkilö puolestaan vaikuttaa useimmiten pienentyvän näyttäen alistuneelta ja arvottomalta. Myös miljöötä käytetään ohjamaan tulkintaa haluttuun suuntaan. Poliitikon esiintyessä kuvissa tyypillisiä miljöitä ovat esimerkiksi eduskunta ja valtioneuvoston tilat. Kuvissa esitettävä politiikan ympäristö kattokruunuineen ja korkeine huoneineen symboloi arvokkuutta, varakkuutta ja tärkeyttä.

Kuvakulman ja miljöön lisäksi henkilöitä voidaan arvottaa kuvassa eri tavoin heidän keskinäisellä sijoittelullaan. On selvää, että tällöin vaikutusvaltaiset johtajat esitetään kuvassa hallitsevassa roolissa suhteessa muihin kuvassa esiintyviin. Tähän liittyy myös se, että on olennaista arvioida, onko henkilö kuvassa edukseen. Kuvassa esiintyvän henkilön ilmeitä ja eleitä onkin tärkeää tarkkailla, sillä ne rakentavat henkilöstä joko positiivista, neutraalia tai negatiivista kuvaa. Poliitikkojen kohdalla positiivista on esimerkiksi viisauden, määrätietoisuuden ja vahvuuden kuvaaminen, kun taas negatiivista on tyhmyyden, epävarmuuden ja heikkouden kuvaaminen. (Holmberg 2004, 59.)

Tutkielmassani pyrin diskurssianalyysia soveltaen tarkastelemaan, mistä hegemonisista diskursseista perussuomalaisten naisten mediarepresentaatiot muodostuvat. Kiinnitän huomiota myös siihen, minkälaista naiseutta ja naispopulistipoliitikkoutta diskurssit populistipuolueen naisille tuottavat. Aineiston analyysin tarkoituksena on tunnistaa Aamulehden, Etelä-Suomen Sanomien ja Turun Sanomien kirjoittelusta ne toistuvimmat ja hallitsevimmat diskursiiviset puhetavat, joilla naisista puhutaan. Tarkastelun keskiössä on tällöin tietynlaiset toistuvimmat ja korostuvimmat diskurssit, joiden kautta naisia kuvataan. Esimerkkinä havaitsemistani puhetavoista voisi olla vaikkapa ”Populistipuolueen nainen äitipoliitikkona”.

4.2.1. Tekstin ja kuvan diskurssianalyysi käytännössä

Olen koonnut analyysiani varten listan, jonka avulla käyn läpi jokaisen analysoimani jutun. Tällä tavalla käyn jutut johdonmukaisesti samalla tavalla läpi ja saan jutuista mahdollisimman paljon irti. Olen tarkastellut jokaisesta tutkimusaineiston jutusta seuraavat asiat

AIHE: Mikä on jutun teema, näkökulma ja pääkysymys.

SÄVY: Onko jutussa lähdettä horjuttava tai lähdettä tukeva lähestymistapa? Toimittaja voi esimerkiksi sanavalinnoillaan antaa retorista tukea lähteelle tai horjuttaa lähteen auktoriteettia.

PUHUJA: Kuka jutussa pääsee ääneen? a) oma ääni eli sitaatti. Toimittajalla on kuitenkin valta valita juttuun tuleva sitaatti. b) Referoitupuhe, jossa toimittaja tai joku muu toimija referoi kohteen puhetta. c) Toimittajan puhe

MÄÄRITTELIJÄT JA MÄÄREET: Kuka jutussa määrittelee naispoliitikkoja? Minkälaisia määreitä heihin liitetään?

TOIMIJUUS: Minkälaisia toimijoita perussuomalaiset naiset ovat?  Minkälaisia toimijoita perussuomalaiset naiset ovat politiikan hierarkiassa, jossa esimerkiksi ministerit ovat korkealla tasolla ja kenttäväki alemmalla tasolla?  Ovatko perussuomalaiset naiset päätoimijoita (poliittisten linjausten tekeminen) vai ns. aputoimijoita (kahvin kaataminen vaalikentillä)

ROOLIT: Minkälaisissa rooleissa ja tehtävissä naiset ovat jutuissa? Vaalijutuissa ensisijainen rooli on tyypillisesti poliitikko ja kansanedustaja tai kansanedustajaehdokas. Mikä on naispoliitikolle annettu toissijainen rooli?

SUKUPUOLEN TUOTTAMINEN:  nimeäminen, kategorisointi ja luokitteleminen  sukupuolen tekeminen ja esittäminen erilaisin performatiivein  metaforat ja analogiat  yksityisen piirin korostuminen. Nähdäänkö yksityisellä ja julkisella alueella toimimisessa ristiriitaa?  Korostuuko naispoliitikon ruumis? Sopiiko naisruumis politiikkaan? Viittaukset ulkonäköön? 68

NAISET JA POLITIIKKA: Minkälaisia määreitä naispoliitikkoihin liitetään. Mikä on jutun perusteella naispoliitikolle tärkeää? Minkälainen naispoliitikko jutun perusteella on? Mikä on naispoliitikon motiivi olla mukana politiikassa?

POPULISMI: Me vs. Ne –asetelmat, kansan ja kansalaisen korostaminen, eliitin vastaisuus, tavallisen, pienen ja unohdetun ihmisen puolustaminen (esim. lapset, eläkeläiset ja veteraanit), karismaattisen johtajan korostaminen, populistinen tunteisiin vetoava tai kärjekäs retoriikka, yksinkertaisten vastausten antaminen monimutkaisiin ongelmiin, ”iskulauseiden” sanominen ilman todellisia parannusehdotuksia, oikeistopopulismiin tyypillisesti liitetyt konservatiiviset arvot sekä maahanmuuttokritiikki.

POPULISMI JA NAISET: Äitiyden, perheen ja avioliiton korostuminen, (radikaali)feminismin vastustaminen, perinteiset sukupuoliroolit ja korostettu feminiinisyys, sukulaisuus tai romanttinen suhde populistipuolueen miespoliitikkoon. Rakennetaanko nainen populistipoliitikkouttaan populistisen ja arvokonservatiivisen retoriikan keinoin?

Kuva-analyysi: Ensin tarkastelun kohteena on denotatiivinen taso, jolloin kuvan ilmisisältö käännetään sanoiksi. Sen jälkeen tutkimuksen kohteena on konnotatiivinen taso eli viitesisältö: minkälainen mielikuva kuvasta syntyy, kun otetaan seuraavat asiat huomioon: sommittelu, valo, värit, tarkennus, kuvausmiljöö, kuvakulmat, etäisyys kuvauskohteesta, rajaukset, ilmeet pukeutuminen ja esineet.

5. ARKIENKELEITÄ JA KIINTIÖNAISIA: PERUSSUOMALAISTEN NAISTEN MEDIAKUVAA HAHMOTTAMASSA

5.1. Perussuomalainen-lehden arjen sankarit

Perussuomalaisia naisia ei ole tutkittu kovinkaan systemaattisesti aikaisemmin. Tästä syystä halusin tutustua perussuomalaisiin naisiin kolmen maakuntalehden lisäksi myös puolueen oman lehden sivuilta. Olen puoluelehtiä tutkiessani yrittänyt selvittää, keitä ja minkälaisia perussuomalaiset naiset vaalijulkisuuden perusteella ovat sekä sitä, minkälainen rooli naisilla juttujen perusteella puolueessa on.

Kuten edellä on jo useaan otteeseen tuotu esiin, Perussuomalaiset on niin poliitikkojen kuin kannattajien määrän mukaan miesvaltainen puolue. Miesvaltaisuus näkyy myös Perussuomalainen-puoluelehden sivuilla. Tekemässäni määrällisessä analyysissa selvisi, että perussuomalainen mies esiintyy puolueen lehdessä vähintään puolet useammin kuin perussuomalainen nainen.

Taulukko 4. Naiset ja miehet Perussuomalainen-lehden huhtikuun lehtien jutuissa.

NAISET MIEHET VAALILEHTI 6 14 NUMERO 5 5 24 NUMERO 6 12 27

Vaalilehdessä naisia esiintyy 6 jutussa ja miehiä 14 jutussa. On tärkeää huomioida, että samassa jutussa saattoi esiintyä sekä miehiä että naisia. Naiseus tai naisen mielipiteet olivat pääosassa 3 jutussa, jotka olen Vaalilehdestä valinnut tarkempaan analyysiin. Lehdessä numero 5 naisia esiintyy 5 jutussa ja miehiä 24 jutussa. Keskeisessä roolissa naisia oli 4 jutussa, jotka nostin tarkempaan laadulliseen analyysiin. Lehdessä numero 6 naisia esiintyy 12 jutussa ja miehiä esiintyy 27 jutussa. Laadulliseen analyysin nostin 5 juttua, joissa nainen tai hänen mielipiteensä olivat keskeisessä roolissa.

Ennen vaaleja julkaistussa ”Vaalilehdessä” miehiä esiintyy hieman yli puolet useammin kuin naisia. Silmiinpistävä ero naisten ja miesten välillä on kuitenkin vielä lähempänä vaaleja julkaistussa lehdessä numero 5. Tuolloin miesten osuus on lähes 5 kertaa suurempi kuin naisten. On 70 mielenkiintoista pohtia, miksi naisten esittäminen romahtaa määrällisesti näin paljon vaaleja lähemmäksi tultaessa. Vaalien jälkeisessä lehdessä numero 6 naisten ja miesten esittäminen tasoittuu jälleen, mutta miehet esiintyvät lehdessä edelleen hieman yli puolet useammin. Yksi syy siihen, että puoluelehden eduskuntavaalijulkisuudessa perussuomalaiset naiset jäivät miesten jalkoihin, lienee se, että perussuomalaisia miehiä oli vaaleissa huomattavasti enemmän ehdolla ja heitä valittiin myös enemmän eduskuntaan.

Taulukko 5. Naiset ja miehet Perussuomalainen-lehden huhtikuun lehtien kuvissa.

NAISIA MIEHIÄ VAALILEHTI 6 11 NUMERO 5 11 21 NUMERO 6 15 27

Vaalilehdessä on kaikkiaan 17 lehtikuvaa, joissa esiintyy henkilö. Vaalilehden kuvissa esiintyy joko naisia tai miehiä, eli lehdessä ei ole sellaista kuvaa, jossa on sekä miehiä että naisia. Naisia esiintyy 6 kuvassa ja miehiä 11 kuvassa. Puolestaan lehdessä numero 5 oli myös sellaisia kuvia, joissa naiset ja miehet esiintyivät yhdessä. Naisia esiintyy 11 kuvassa ja miehiä esiintyy 21 kuvassa. Lehdessä numero 6 naisia esiintyy 15 kuvassa ja miehiä 27 kuvassa. Tässä lehdessä oli myös kuvia ilman juttuja, ja naisia ja miehiä esiintyi kuvissa yhdessä ja erikseen. Tällaisia kuvia oli otettu esimerkiksi vaalivalvojaisista, joten kuvat olivat eräänlaisia tunnelmakuvia.

Määrällinen analyysi osoittaa, että miehet esiintyvät myös Perussuomalainen-lehden kuvissa useammin kuin naiset. Erot ovat kuitenkin hieman pienempiä kuin juttujen kohdalla. Vaikka juttujen perusteella lehti numero 5 vaikutti olevan hyvin miesvaltainen, kuvien kohdalla miesten näkyvyys ei ole yhtä ylivoimainen. Naisten suurempi osuus kuvissa verrattuna juttuihin selittyy sillä, että useassa jutussa oli kuva Perussuomalaisten tilaisuuksista, joissa oli paikalla myös naisia. Juttuihin oli kuitenkin haastateltu vain miehiä eikä naisia mainittu edes kuvateksteissä nimeltä. Tästä voisi päätellä, että mies päätyy helpommin haastateltavaksi Perussuomalainen-lehden juttuun, vaikka naisia olisi samassa tilaisuudessa paikalla. Määrällisen analyysin perusteella vaikuttaa siis siltä, että perussuomalaisten naisten ääni ei tahdo puoluelehdessä kuulua.

Laadullisen analyysin perusteella piirtyy kuitenkin toisenlainen kuva, sillä naisia käsittelevissä jutuissa korostetaan nimenomaan ajatusta siitä, että naisia arvostetaan ja kuunnellaan sekä heillä on tärkeä paikka puolueessa. Naisten arvokkuutta perustellaan nimenomaan sillä, että naiset tuovat politiikkaan ja Perussuomalaiset-puolueeseen uudenlaista ja monipuolisempaa näkökulmaa. Puoluelehden sivuilta paistaa läpi jopa hieman yltiöpositiivinen ja tarkoitushakuinen retoriikka, jolla yritetään luoda kuvaa Perussuomalaisista naismyönteisenä puolueena. Vaikuttaakin siltä, että 71 puolueella langetettua ”miespuolueleimaa” yritetään kumota. Tekstianalyysin perusteella on mahdotonta selvittää ja tarpeetonta pohtia, onko ”miespuoluesyytöksiin” vastattu tietoisesti vai tiedostamatta. Teksteissä oli kuitenkin ilmiselvä puolustuskanta.

Puoluelehden laadulliseen sisällön analyysiin nostetut 12 juttua käsittelivät siis perussuomalaisia naisia, tai perussuomalainen nainen oli kirjoittanut mielipidetekstin itselleen tärkeästä aiheesta. Karkeasti jaoteltuna jutut voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensinnäkin jutuissa haastatellaan perussuomalaisia naisia, jotka kertovat asemastaan puolueessa ja perussuomalaisille naisille tärkeistä asioista. Toiseksi perussuomalainen nainen on kirjoittanut mielipiteellisen tekstin sellaisesta sosiaalipoliittisesta aiheesta, jota on tyypillisesti pidetty naispoliitikolle kuuluvana politiikan alueena (esim. perhe ja vähäosaiset). Poikkeuksena on pari mielipidetekstiä, joissa otetaan kantaa muihin teemoihin, kuten Euroopan unioniin ja talouspolitiikkaan.

Laadullisessa analyysissa kaksi juttua nousi erityisen keskeisiksi, sillä ne on nostettu lehden kanteen vinkkitekstinä ja vinkkikuvana. Jutut ovat otsikoiltaan ”Aktiivisten naisten ääni kuuluu Perussuomalaisissa” ja ”Historiallinen vaalitulos naistenkin osalta”. Suurin osa jutuista (7) on sellaisia, joissa perussuomalainen nainen on kirjoittanut kantaaottavan tekstin. Tästä voidaan päätellä, että perussuomalaiset naiset saavat lehden sivuilla puhua haluamastaan asiasta haluamallaan tavalla. Tällöin toimittaja ei ole haastatellut naisia, vaan he ovat itse kirjoittaneet ajatuksistaan. Aineistossa on toiseksi eniten (3) sellaisia juttuja, joissa naisia on haastateltu. Lopuissa (2) jutuissa toimittaja on referoinut naisten julkisia puheenvuoroja.

Keitä ja minkälaisia perussuomalaiset naiset juttujen perusteella ovat?

Jo ensimmäisellä lukukerralla selvisi, että perussuomalaiset naiset edustavat lehdessä nimenomaan sukupuoltaan. Sukupuolta tuotetaan kirjoittamalla jutut sukupuolinäkökulman varaan. Naissukupuolta rakennetaan myös esimerkiksi viljelemällä sanoja, kuten kanssasisaret, vaikuttajanaiset, naisvaltainen, naisjaosto ja (ääni)kuningatar. Puolueen kannattamat perinteiset sukupuolirooli näkyvät esimerkiksi siinä, että juttujen mukaan naisten ja miesten politiikka täydentävät toisiaan.

Yhdestäkään jutusta ei käy ilmi perussuomalaisten naisten tarkkaa ikää, mutta lehdessä olevien kuvien perusteella perussuomalaiset naiset ovat keski-ikäisiä tai hieman varttuneempia. Tätä havaintoa vahvistaa myös yhdessä jutussa esiintyvä lause: ”Naisjoukkoomme liittyi vuoden vaihteessa nuori nainen” (Perussuomalainen 2011, nro 5, 7). Nuori-sanan korostaminen antaa vaikutelman muista perussuomalaisista naisista vanhempina naisina. Poikkeuksen varttuneempien naisten kuvakavalkadiin tuo myös tamperelaisen kaupunginvaltuutetun Tiina Elovaaran kuva (Perussuomalainen 2011, nro 6, 5). 72

Perussuomalaisen naisen ammatti selviää vain neljässä jutussa. Nämä ammatit ovat yrittäjä, opettaja, röntgenhoitaja sekä kansanedustaja. Ammattia useammin jutuissa kuitenkin mainitaan, minkälainen asema naisella puolueessa on. Lähes kaikki sivuilla esiintyvät naiset ovat aktiivisia toimijoita puolueen naisjärjestössä. Politiikan hierarkiassa järjestötoiminta ei sijoitu kovin korkealle, joten perussuomalaiset naiset vaikuttivat olevan toimijoina taustatyön tekijöitä ja avustajia. Vaalien alla lehdessä pääsevät ääneen erityisesti naiset, jotka ovat kansanedustajaehdokkaina. On mielenkiintoista havaita, että vaalien jälkeen Kike Elomaa on ainoa perussuomalaisten naiskansanedustaja, jota haastatellaan tai joka saa puheenvuoron vaalien jälkeen (Perussuomalainen 2011, nro 6, 10).

Haastattelujutuissa perussuomalaisista naisista ei muodostu kovinkaan vakuuttavaa kuvaa nimenomaan poliittisina toimijoina. Naisten mukana oloa politiikassa kuvataan esimerkiksi sanoilla ”opettelua”, ”yllättävää”, ”historiallista” ja ”kokematonta”. Toisaalta lehtien naisjärjestöaktiivit yrittävät myös vakuuttaa, että naiset kuuluvat politiikkaan siinä missä miehetkin. Ristiriitaa naisten asemaan ja tasavertaisuuteen puolueessa ja politiikassa tuo puheet esimerkiksi siitä, että naisten osallistumista politiikkaan saattaa rajoittaa sen vaatima työmäärä. Naisilla oletetaan olevan miehiä enemmän tehtäviä esimerkiksi kodin piirissä, mikä vie aikaa poliittiselta työltä.

Erityisesti mielipiteellisten tekstien kautta muodostuu kuvaa tiukasti itselleen tärkeitä asioita puolustavista naisista. Osassa teksteissä on ympäripyöreää populistista argumentaatioita, ja erityisesti uskonnollisissa teksteissä on paatoksellinen sävy. Kuitenkin esimerkiksi Pirkko Ruhonen-Lernerin kirjoittama ”Rikos ja vapaus” -mielipideteksti(Nro 5, 13) vakuuttaa lainopillisella tietämyksellään ja uskottavalla argumentaatiolla.

Puoluelehden sivuilla muodostuu kuva arvokonservatiivisista naisista. Arvot näkyvät esimerkiksi perinteisten perhearvojen ja sukupuoliroolien kannattamisena sekä uskonnon merkityksenä. Uskonnon rooli ihmisen elämässä korostuu esimerkiksi uskontoaiheisella palstalla, johon perussuomalainen nainen on kirjoittanut.

Puoluelehden perusteella perussuomalaiset naiset käyttävät populistista retoriikkaa eli ovat populistisia poliitikkoja. Populismi näkyy esimerkiksi puheissa kansasta, veronmaksajien rahoista, vanhojen puolueiden epäonnistumisesta ja rötösherroista. Populisteille tyypilliseen tapaan naisten puheessa rakennetaan selkeitä vastakkainasetteluja esimerkiksi rikkaiden ja köyhien välille. Puheessa korostetaan sitä, että Perussuomalaiset on pienen ihmisen ja kansan asialla.

Laadullisessa analyysissa olleista jutuista lähes kaikissa oli kuva. Kuva oli 10 jutussa, kun taas kahdessa jutussa ei ollut lainkaan kuvaa. Kuvat oli helposti ryhmiteltävissä kolmeen eri luokkaan. 73

Ensimmäisen ryhmän kuvat (4 jutussa) oli otettu työympäristössä joko työhuoneessa tai suuremaassa tilassa, jossa oli muitakin poliitikkoja. Näissä kuvissa perussuomalaisilla naisilla oli tyypillisesti päällään unisex-pukeutumiseen liitetty jakku, mutta naisellisuutta kuvaan toivat meikki ja korut. Näistä kuvista muodostui käsitys modernista naispoliitikosta, joka työskentelee tärkeissä tehtävissä kodin ulkopuolella.

Toisen ryhmän kuvia (4 jutussa) kutsun passikuviksi. Ne oli otettu hyvin läheltä, ja kuvassa korostui vaatetuksen ja miljöön sijaan kasvot. Passikuvien funktio tuntuu olevan yksinkertaisesti antaa mielipidejutun kirjoittajalle tai haastateltavalle kasvot. Lähikuvat naisten kasvoista nousevat muuten miesvaltaisesta kuvakavalkadista esiin. Tällöin muodostuu kuva perussuomalaisesta naisesta poikkeavana erikoisuutena. Kolmannen ryhmän kuvia (2 jutussa) kutsun amatöörikuviksi. Nämä kuvat ovat selvästi jutussa esiintyvien henkilöiden kotikameroilla otettuja. Kuvat eivät luo kovinkaan uskottavaa kuvaa perussuomalaisista naisista politiikan toimijoina, sillä amatöörikuvat herättävät lähinnä sympatiaa tai huvittuneisuutta. Perussuomalainen-lehden jutuissa ei ylipäätäänkään ole panostettu kuviin. Kuvien tarkoituksena on antaa lähinnä kasvot puhujille, oli kyseessä sitten mies tai nainen. Keskeisin havainto lienee se, että naisten kuvat on tyypillisesti otettu suhteellisen läheltä, eikä suuressa osassa kuvia ole minkäänlaista liikettä.

Perussuomalaiset naiset äidillisinä arkienkeleinä

Tärkeimpiä asioita perussuomalaisille naisille vaikuttavat puoluelehden vaalijulkisuuden perusteella olevan perheiden ja heikompiosaisten auttaminen. Huolta kannetaan erityisesti lapsiperheistä, eläkeläisistä, veteraaneista ja köyhistä.

Jutuissa on hyvin tyypillistä maalata kuva perussuomalaisesta naisesta äitihahmona, joka pitää lapsista, perheestä ja heikommista huolen. Tämä näkyy esimerkiksi otsikoissa ”Perusnaiset auttavat kaikkein vähäosaisimpia” (Perussuomalainen 2011, Vaalilehti, 8) ja ”Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö” (Perussuomalainen 2011, Vaalilehti, 10), ja naisten mielipideteksteissä peräänkuulutetaan esimerkiksi niin peruspalveluja, lapsilisiä, toimeentulotukea kuin eläkeläisten oikeuksia.

Perussuomalainen-lehden vaalijulkisuuden analyysin perusteella vaikuttaa, että Perussuomalaiset kannattaa sellaista sukupuoliroolikäsitystä, jota Cas Mudde (2007, 92) kutsuu ”moderniksi perinteiseksi käsitykseksi”. Tällöin ajatellaan, että naiset voivat käydä töissä ja osallistua politiikkaan. Perhe ja koti ovat kuitenkin tässä ajattelutavassa naisten tärkeimmät vastuualueet. Perussuomalaiset naiset siis tuovat puoluelehden perusteella äitiyteen liittyvät hyveet miehiseen politiikkaan. Perussuomalaisille naisille tärkeimmät asiat, kuten perhe ja heikompiosaiset, liittyvät nimittäin yksityisyyden alueelle kuuluviin niin sanottuihin äidillisiin tehtäviin. Puoluelehden 74 perusteella naisia ei suljeta Perussuomalaiset-puolueen ulkopuolelle, mutta naiset ovat erilaisia poliittisia toimijoita, jotka tekevät toisenlaista politiikkaa kuin miehet. (vrt. Kuusipalo 1999, 57; Kuusipalo 2007, 98–100).

[Naisten] [m]ukana on tullut uutta näkökulmaa tulevaisuuden haasteisiin. Totta kai, kun on saatu naisia mukaan, olemme monipuolisempia ja siten vahvempia.

(Perussuomalainen 2011, nro 5, 7)

Jaana Kuusipalo on korostanut (1999, 57), että ”naiset täydentävät politiikkaa” –ajattelutapa on tyypillisesti hyvin hierarkkinen. Naisten toiminta nähdään nimenomaan miesten toimia täydentävinä, mutta asetelma ei kääntynyt toisinpäin.

Tiivistetysti voidaan todeta, että perussuomalaisista naisista muodostuu puoluelehden vaalijulkisuudessa kuva eräänlaisina äidillisinä arkienkeleinä. Perussuomalainen-puolueessa naisille tärkeimmiksi aiheiksi näyttää nimittäin muodostuvan äidilliseksi luokiteltava sosiaalipolitiikka ja ”pienen ihmisen arkiset asiat”. Arkienkeli on siinä mielessä osuva termi, että juttujen perusteella naiset kantavat huolta nimenomaan yksityiseen piiriin kuluvista ja ihmisten arjessa näkyvistä asioista. Puoluelehden perusteella perussuomalaisten naisten rooli puolueessa vaikuttaa olevan sama kuin kaikkien naisten rooli suomalaisessa politiikassa muutama kymmenen vuotta sitten (vrt. tutkielman luku 2.2.1.)

On tärkeää huomata, että edellä tehdyt tulkinnat on tehty vain kolmesta puoluelehdestä. Tämän tutkielman tarkoituksena on kuitenkin selvittää, miltä perussuomalainen nainen näyttää ja kuulostaa vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuudessa, joihin tutkimukseen valitut lehdet kyllä osuvasti vastaavat.

5.2. Perussuomalaiset naiset sukupuolensa edustajina sanomalehdissä

Aamulehdessä, Etelä-Suomen Sanomissa ja Turun Sanomissa aikavälillä 11.4.2011-23.4.2011 julkaistiin yhteensä 65 juttua, joissa vähintään mainittiin perussuomalainen nainen. Suurin osa jutuista on eduskuntavaaleille omistetuilla sivuilla. Tällöin jutut keskittyvät pitkälti esimerkiksi vaalitulosten ja tulevan hallituksen pohdintaan. Perussuomalainen nainen esiintyi puolestaan 36 75 kuvassa.

Taulukko 6. Perussuomalaiset naiset maakuntalehtien kuvissa ja jutuissa

Jutut Kuvat Aamulehti 29 18 Etelä-Suomen Sanomat 20 10 Turun Sanomat 16 8

Eniten juttuja ja kuvia oli siis Aamulehdessä, jossa perussuomalaisiin naisiin liittyvä uutisointi keskittyi Laila Koskelan ja Lea Mäkipään ympärille. Muita Aamulehdessä mainittuja perussuomalaisia naisia ovat kansanedustajaehdokkaat Kike Elomaa, Pirkko Ruohonen-Lerner, Armi Kärkelä, Tiina Elovaara, Marja-Leena Leppänen sekä Timo Soinin Brysselin avustaja Hanne Ristevirta. Suurin osa jutuista on Kotimaan-osastolla tai eduskuntavaaleille omistetuilla vaalisivuilla. Poikkeuksena tästä on kaksi reportaasia, jotka on julkaistu Aamulehden Asiat-liitteessä. Perussuomalainen nainen ei päässyt Aamulehdessä kertaakaan pääkirjoitussivulle. Kuvien miljöönä ovat esimerkiksi vaalivalvojaiset ja vaalikentät. Myös niin sanottuja passikuvia on käytetty kuvituksena useissa jutuissa. Yksittäisinä muista poikkeavina kuvina Aamulehden sivuilla on kuva Laila Koskelasta eduskuntatalon portailta, kuva nuoresta Kike Elomaasta kehonrakennuskisoissa ja kuva Pirkko Ruohonen-Lerneristä eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi valinnan jälkeen. Samaa kuvaa Ruohonen-Lerneristä on käytetty myös Etelä-Suomen Sanomien ja Turun Sanomien jutuissa, jotka myös uutisoivat uuden eduskunnan eduskuntaryhmien puheenjohtajista.

Toiseksi eniten juttuja on Etelä-Suomen Sanomissa, jossa perussuomalaisiin naisiin liittyvä huomio kohdistui Anne Louhelaiseen. Muita mainittuja naisia ovat kansanedustajaehdokkaat Kike Elomaa, Pirkko Ruohonen-Lerner ja Sirkka-Liisa Papinaho. Suurin osa jutuista oli eduskuntavaaleille omistetuilla vaalisivuilla. Anne Louhelainen pääsi myös vaalien jälkeisenä päivänä pääkirjoitussivulle, jossa ruoditaan Hämeen piirin vaalitulosta. Yksikään kuva, jossa naispoliitikko esiintyy, ei ole otettu perinteisessä politiikan miljöössä. Kuvat ovat pääasiassa puolilähikuvia tai niin sanottuja passikuvia, joten kuvausmiljöö ei erotu selvästi. Miljöö ei korostu myöskään kuvateksteissä. Näiden kuvien lisäksi Anne Louhelaisesta on kaksi isoa kuvaa, jossa hän poseraa itselleen tärkeän miehen rinnalla: ensin avomiehensä ja sitten isäpuolensa rinnalla.

Vähiten juttuja ja kuvia oli Turun Sanomissa, jonka ilmestymisalueella valittiin Kike Elomaa ja Maria Lohela. Elomaa saa Lohelaa enemmän huomiota lehdissä mitä luultavimmin hänen urheilijataustansa ja aikaisemman tunnettuuden ansiosta. Muita Turun Sanomissa mainittuja 76 perussuomalaisia naisia ovat kansanedustajaehdokkaat Lea Mäkipää, Pirkko Ruohonen-Lerner, Auli Kangasmäki sekä Elomaan vaalikampanjassa mukana ollut Tuula Snellman. Suurin osa jutuista on julkaistu Kotimaan-osastolla sekä vaalisivuilla. Kike Elomaa pääsee vaalien jälkeisenä päivänä myös kanteen. Kannessa on pieni lähikuva Elomaasta, joka ottaa onnitteluja vastaan (Turun Sanomat, 18.4.2011, kansi). Kuvan alla tuodaan esiin, kuinka Elomaa oli oman vaalipiirinsä ääniharava. Elomaa on nostettu lehden etusivulle luultavimmin juuri suuren äänisaalin ja aikaisemman tunnettuuden vuoksi. Turun Sanomien kuvat perussuomalaisista naisista ovat pääasiassa joko kuvia vaalivalvojaisista tai niin sanottuja passikuvia. Yksittäinen poikkeus on Kike Elomaan kuntosalilla otettu kuva.

Sanomalehtien sivuilla huomio kiinnittyy 6 naiskansanedustajaan, joten esittelen heidät lyhyesti. Kansanedustajiin liittyvät tekstit ovat erimittaisia siitä syystä, että toisista henkilöistä löytyi enemmän tietoa kuin toisista. Tietoa on koottu esimerkiksi kansanedustajien henkilökohtaisilta kotisivuilta.

Pirkanmaan vaalipiirin Laila Koskela ja Lea Mäkipää

Tamperelainen Laila Koskela (1949) valittiin eduskuntaan 9160 äänellä. Hän on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja ammatiltaan sairaanhoitaja. Hän kuuluu Sosiaali- ja terveysvaliokuntaan ja Kansaneläkelaitoksen valtuutettuihin sekä varajäsenenä Työ- ja tasa-arvovaliokuntaan. Kokemusta politiikasta hänelle on kertynyt Tampereen kaupunginvaltuustosta, jossa hän on edustanut Perussuomalaisia vuodesta 2008. Koskela oli jo vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Senioripuolueen ehdokkaana. Hän sai tuolloin 5747 ääntä, mutta ei tullut valituksi eduskuntaan.

Koskela nousi julkisuuteen, kun hän nosti Koukkuniemen vanhainkodin vanhustenhoidon tilan puheenaiheeksi Tampereella. Koukkuniemessä hoitajana työskennellyt Koskela kanteli Länsi- Suomen lääninhallitukseen ja sai kaupungin täyttämään lääninhallituksen edellyttämät hoitajan paikat. Koskelan vuoden 2011 keskeisimmät vaaliteemat liittyivät myös sosiaalipolitiikkaan. Hän kertoi tärkeimmiksi asioiksi lapsiperheiden ja eläkeläisten asiat sekä työllisyyden.

Koskela pääse analyysiaineistossa vain Aamulehden sivuille. Erityisesti vaalipäivän jälkeen huomio kohdistuu hänen keräämäänsä äänimäärään. Aamulehti antaa jutuissaan ymmärtää, että Koskela on ollut valtuustossa hiljainen ja jopa arka poliitikko. Eduskuntavaaleihin lähteminenkin vaati lehden mukaan Timo Soinin suostuttelua.

Kihniöläinen Lea Mäkipää (synt. 1947) sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa 9032 ääntä Pirkanmaan vaalipiirissä. Hän kuuluu eduskunnan Perustusvaliokuntaan, Työelämä- ja tasa- 77 arvovaliokuntaan sekä Eduskunnan pankkivaltuustoon. Hän on koulutukseltaan merkonomi ja ammatiltaan kirjanpitäjä. Mäkipää on kuulunut Kihniön kunnanvaltuustoon vuodesta 1981 lähtien edustaen aluksi SMP:tä ja nykyisin Perussuomalaisia.

Mäkipää on entinen Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustaja. Hän istui eduskunnassa vuosina 1983-1995, joten vuonna 2011 alkanut eduskuntakausi on Mäkipäälle neljäs. Hän toimi Suomen Maaseudun Puolueen varapuheenjohtajana vuosina 1985–1990. SMP:n seitsemänhenkinen eduskuntaryhmä hajosi vaalikauden 1991-1995 aikana useaan keskenään kilpailevaan ryhmään. Mäkipää jäi Marita Jurvan ja Raimo Vistbackan ohella SMP:n viimeisiksi kansanedustajiksi. Mäkipää putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa.

Mäkipään vaaliteemoja vuoden 2011 eduskuntavaaleissa olivat muun muassa lapsiperheet, nuorten koulutus ja työharjoittelu, työllisyys, kotimainen elintarviketuotanto, omaishoito, uskonnon opetuksen säilyttäminen, hallittu maahanmuutto, itsenäinen Suomi ja veteraanit. Sanomalehdistä hän esiintyi muutamaa yksittäistä mainintaa lukuun ottamatta pelkästään oman alueensa lehdessä eli Aamulehdessä. Mäkipään aikaisempi kokemus poliitikkona ja SMP-tausta toistuvat hänestä kirjoitetuissa jutuissa. Häneen liittyvä kirjoittelu eroaa siitä hallitsevasta tavasta, jolla perussuomalaisista naisista puhutaan. Hänen huomionsa jää kuitenkin suhteellisen vähäiseksi, jolloin kokemuspuhe hukkuu muun alle.

Varsinais-Suomen vaalipiirin Ritva ”Kike” Elomaa ja Maria Lohela

Maskulainen Ritva ”Kike” Elomaa (1955) valittiin eduskuntaan Perussuomalaisten Varsinai- Suomen ääniharavana 13 121 äänellä. Hän kuuluu ETYJ:n parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskuntaan, Kansaneläkelaitoksen valtuutettuihin sekä varajäsenenä Puolustusvaliokuntaan ja Sivistysvaliokuntaan.

Elomaa on ensimmäisen kauden kansanedustaja, mutta hän yritti eduskuntaan jo vuoden 2007 vaaleissa sitoutumattomana Perussuomalaisten listoilta. Hän sai tuolloin 1847 ääntä eikä tullut valituksi eduskuntaan. Elomaa on koulutukseltaan röntgenhoitaja ja ammatiltaan yrittäjä. Hän korosti vaalikampanjassaan perusturvaa, työllisyyttä, maahanmuuton rajoittamista sekä urheilun merkitystä hyvinvoinnissa.

Elomaa tunnetaan myös kehonrakentajana ja laulajana. Hän on muun muassa voittanut vuonna 1981 Miss Olympia -tittelin sekä päässyt kehonrakennuksen Hall of Fameen vuonna 2001. Laulajan urallaan hän puolestaan julkaisi ensimmäisen albuminsa Hymykuopat vuonna 1985 ja viimeisen albuminsa Kike Elomaa vuonna 2001.

Kike Elomaa näkyy eniten oman vaalipiirinsä lehdessä eli Turun Sanomissa. Elomaa, Ruohonen- Lernerin ohella, poikkeaa muista perussuomalaisista naisista siinä, että hän esiintyy kaikissa analysoimissani maakuntalehdissä. Tämä johtuu varmastikin siitä, että Kike Elomaa profiloituu eräänlaiseksi julkkiskansanedustajaksi. Häneen kohdistuvissa jutuissa mainitaan poikkeuksetta etuliite entinen kehonrakentaja. Lehtien sivuilla korostetaan myös sitä, että Elomaan isä on entinen SMP:n kansanedustaja.

Turkulainen Maria Lohela (1978) valittiin eduskuntaan 4 873 äänellä. Hän on ulkoasiainvaliokunnan jäsen, sivistysvaliokunnan varajäsen, Ulkopoliittisen instituutin neuvottelukunnan jäsen ja parlamenttienvälisen liiton Suomen ryhmän johtokunnan puheenjohtaja. Lohela on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja koulutukseltaan humanististen tieteiden kandidaatti. Hän on edustanut Perussuomalaisia Turun kaupunginvaltuustossa vuodesta 2008 asti.

Lohelalle tärkeitä vaaliteemoja olivat sotaveteraanien, vanhusten ja vammaisten asiat. Lohela oli myös yksi Jussi Halla-ahon suosittelemista ehdokkaista. Vuoden 2011 eduskuntavaalien alla Lohela oli yksi kolmestatoista perussuomalaisesta kunnallispoliitikosta, jotka allekirjoittivat maahanmuuttokriittisen ”Nuiva-vaalimanifestin”. Allekirjoittaneet lupasivat valituksi tullessaan edistää esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan tiukentamista. (www.vaalimanifesti.fi).

Maria Lohela esiintyy yksistään Turun Sanomissa ja saa kaiken kaikkiaan hyvin vähän medianäkyvyyttä. Hän jää Turun Sanomien kirjoittelussa selvästi Kike Elomaan varjoon. Lohela pääsee kertomaan omasta politiikastaan oikeastaan vain yhdellä lauseella, joka liittyy maahanmuuttopolitiikan tiukentamiseen. Tämän lisäksi Turun Sanomien sivuilla kerrotaan, että Lohela on ollut kaupunginvaltuustossa enimmäkseen hiljainen, joten Lohelasta muodostuu poliitikkona vaisu kuva.

Hämeen vaalipiirin Anne Louhelainen

Hollolalainen Anne Louhelainen (1965) valittiin eduskuntaan 6157 äänellä. Hän oli Perussuomalaisten ääniharava Hämeen piirissä. Hän on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja ammatiltaan työnohjaaja Empower Oy:ssa.

Louhelainen on ollut Hollolan kunnanvaltuustossa vuodesta 2008 asti. Hän on myös kotikuntansa kunnanvaltuuston toinen varapuheenjohtaja sekä Perussuomalaisten Hämeen piiri ry:n sihteeri. Eduskunnassa hän kuuluu Suureen valiokuntaan, Lakivaliokuntaan, Tulevaisuusvaliokuntaan sekä Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskuntaan.

Vaaliteemoissaan hän korostaa ”tavallisten ihmisten asioita ja ongelmia”. Hän lupasi vaalien alla toimia esimerkiksi lapsiperheiden, vanhusten ja omaishoitajien äänitorvena.

Louhelainen esiintyy vain Etelä-Suomen Sanomissa mutta saa lehdessä erityisen paljon huomiota vaalien jälkeisenä päivänä. Tämä johtuu siitä, että hän oli Perussuomalaisten ääniharava Hämeessä. Louhelaiseen liittyvissä jutuissa toistetaan sitä, että Louhelaisen kasvatti-isä on ollut SMP:n kansanedustaja.

Uudenmaan vaalipiirin Pirkko Ruohonen-Lerner

Pirkko Ruohonen-Lerner esiintyy kaikissa maakuntalehdissä muutamassa jutussa, joten esittelen myös hänet lyhyesti. Ruohonen-Lerner ei saa aineistossa yhtä paljon huomiota kuin edellä esitellyt perussuomalaiset naiset, koska analyysin kohteena ei ollut hänen oman vaalipiirinsä maakuntalehti. Ruohonen-Lerner kuitenkin on Perussuomalaisissa sen verran keskeisessä asemassa, että hänet nostettiin analysoimissani lehdissä esiin esimerkiksi ministeripohdinnoissa.

Porvoolainen Pirkko Ruohonen-Lerner (1957) valittiin Perussuomalaisten kansanedustajaksi ensimmäisen kerran vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Hänet valittiin uudelleen eduskuntaan vuoden 2011 vaaleissa, ja hän toimii Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Hän on ollut Myrskylän kunnanvaltuutettuna 1985-1988 sekä Porvoon kunnan valtuutettuna vuodesta 1996 alkaen. Koulutukseltaan hän on varanotaari ja ylioppilasmerkonomi.

Vuoden 2011 vaalien alla Ruohonen-Lerner kertoi tavoitteekseen edistää lainsäädäntöteitse demokratiaa sekä tavallisten kansalaisten tiedonsaantia ja vaikuttamismahdollisuuksia.

5.2.1 Sukupuoli ja populismi sanomalehtien sivuilla

Ennen kuin esittelen Turun Sanomista, Etelä-Suomen Sanomista ja Aamulehdestä perussuomalaisten naisten mediakuvaa havaitsevat hegemoniset diskurssit, kuvaan aineistosta tekemiäni havaintoja yleisemmällä tasolla. Erittelen tässä kappaleessa metodi-luvussa 4.2.1. esittelemäni kysymyslistan avulla tekemieni havaintoja. Näihin havaintoihin palataan myös diskurssien esittelyssä aina silloin, kuin se on oleellista. Kiinnitän tässä luvussa huomiota tutkimusasetelmani kannalta keskeisiin asioihin eli sukupuolen tuottamiseen ja merkityksellistymiseen sekä populismiin.

Kansanedustaja, mutta ennen kaikkea naissukupuolen edustaja

Analysoimani aineiston perusteella sukupuoli näyttelee merkittävää roolia vuoden 2011 eduskuntavaalijulkisuudessa. Sukupuoli merkityksellistyy muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaisessa analysoimassani jutussa ja kuvassa. Poikkeuksena ovat sellaiset jutut, joissa lähinnä luetellaan uusien kansanedustajien nimiä ja kerrotaan äänimääristä. Käyttämämme sukupuolen mukaiset nimet toki jo jakavat poliitikot sukupuolen mukaan. Heti, kun jutussa esitellään uusia kansanedustajia edes pintapuolisesti, jaetaan ehdokkaat vieläkin konreettisemmin sukupuolen mukaan. Sukupuoli on keskeisessä roolissa jutuissa, mutta esimerkiksi sukupuolten välisestä tasa- arvosta ei mainita sanallakaan yhdessäkään jutussa.

Kuten edellä on jo tuotu esiin, tässä tutkielmassa sukupuolen nähdään saavan kulttuurisen merkityksensä vasta kielenkäytössä luokittelun ja nimeämisen tuotteena (Mäkelä et. al. 2006, 19). Butlerilaiseen (2006; 1990) tapaan sukupuoli nähdään pikemminkin identiteettinä, jota muotoillaan heiveröisesti ajassa ja joka pannaan alulle ruumiin ulkopuolisessa tilassa tyyliteltyjen tekojen sarjana. Lauretisin (2004, 14) tapaan tutkielmassa Aamulehti, Etelä-Suomen Sanomat ja Turun Sanomat nähdään eräänlaisina sukupuoliteknologioina. (ks. Lauretis 2004, 14) Analyysini perusteella kyseiset maakuntalehdet tuottivat, vahvistivat, luonnollistivat ja ylläpitivät vallitsevia käsityksiä sukupuolesta ja politiikan sukupuolen suhteesta. Esittelen seuraavaksi, millä tavalla sukupuoli merkityksellistyi analysoimassani aineistossa.

Sukupuolen performatiivisuus. Perussuomalaisen naisen sukupuoli rakentui näkyvimmin huolitellun ulkonäön ja asusteiden kautta. Tutkimusaineiston jokaisessa kuvassa perususomalainen nainen on huolellisesti meikattu ja hänen yllään on koruja. Nämä naissukupuolen tekemiseen liittyvät valinnat korostuivat lehtien kuvissa, joista suurin osa oli otettu hyvin läheltä perussuomalaista naista. Puolilähi- ja lähikuvissa esimerkiksi punaiset huulet ja kiiltävät korut veivät kuvan katsojan huomion.

Nimeäminen. Hyvin tyypillinen tapa tehdä sukupuoli näkyväksi oli käyttää erilaisia etuliitteitä tai sukupuolittuneita sanavalintoja. Nais-etuliitettä käytettiin esimerkiksi puhuttaessa naisehdokkaista tai naisministereistä. Naissukupuolta rakennettiin myös sanoilla, kuten tyttö, äiti, likka, kilpasisko, mummi, äänikuningatar ja Elovena-tyttö.

Määreet. Naisten aikaisempaa lähes näkymätöntä roolia puolueessa korostetaan erityisesti määreillä, jotka erottivat naiset perinteisestä politiikasta ja kokeneista poliitikoista. Tämänkaltaisia määreitä ovat uusi, tuore, tulokas ja tulokasnainen. Tämänkaltaiset sanavalinnat korostavat sitä, kuinka perussuomalainen politiikka on aikaisemmin ollut lähinnä miesten käsissä.

Roolit. Perussuomalaisten naisten keskeinen rooli on olla lehtiensivuilla naisten edustajana tai naisesimerkkinä. Naisten menestystä vertaillaan toisiinsa, kuin naiset olisivat oma luokkansa eduskunnassa.

Perussuomalaisista naisista Kike Elomaa on ainoa, jonka ensisijainen rooli ei ole naispoliitikko. Elomaa profiloituu lähes jokaisessa jutussa entiseksi kehonrakentajaksi tai julkisuuden henkilöksi, eikä häntä nähdä poliitikkona.

Vaikka äitiys ja äitipoliitikkous eivät korostu yhtä vahvasti kuin Perussuomalainen-lehdessä, myös sanomalehtien sivulla asiaa sivutaan. Esimerkiksi Laila Koskelan mummous saa huomiota erityisesti siitä syystä, että hänen tyttärensä sai esikoisensa juuri vaali-iltana.

Perussuomalaiset naiset profiloituvat myös sosiaalipoliitikoiksi, ja merkittävä perussuomalaisille naisille kirjoitettu rooli on asema entisen poliitikon tyttärenä.

Toimijuus. Toimijoina perussuomalaiset naiset eivät sijoitu politiikan hierarkiassa korkealle. Heidän toimijuutensa liittyy puoluejärjestöön ja vaalikentille. Tällöin naiset ovat eräänlaisia aputoimijoita, jotka toimivat yhteisen hyvän eteen taustalla, esimerkiksi vaalikojuilla. Naiset profiloituvat siis ruohonjuuritason ahertajiksi. Matalan tason poliittista toimijuutta korostaa puhe naispoliitikkojen kokemattomuudesta, jolloin muihin rivitason kansanedustajiinkin verrattuna he ovat vielä opettelijoiden roolissa.

Puhuja. Perussuomalaisten naisten oma ääni näkyy lehtien sivuilla yksittäisinä kommentteina haastattelujutuissa. Kaikista eniten lehtien sivuilla on puhetta, jossa toimittaja referoi haastateltavan puhetta tai kertoo omin sanoin esimerkiksi vaalituloksesta.

Metaforat ja analogiat. Analysoimissani uutisteksteissä käytettiin vähän metaforia ja analogioita. Yksi hyvin sukupuolittunut metafora on kutsua Kike Elomaata Elovena-tytöksi (Turun Sanomat, 19.4.2011, 9). Metaforaan liittyy ensinnäkin perussuomalaisiin arvoihin kuuluva suomalaisuuden ja isänmaallisuuden korostaminen. Tyttö-sana puolueestaan tuo vastavalitun kansanedustajan mediakuvaan vähättelyä ja lapsekkuutta.

Naiset ja politiikka. Lehtien sivuilla korostuu asetelma perussuomalaisista naisista uusina tulokkaina, jotka ovat kokemattomia mutta kuitenkin innokkaita oppimaan uutta. Perussuomalaisten naisten uskottavuutta syö eräänlainen kiintiöpuhe, jossa rakennetaan hiearkista asetelmaa perussuomalaisten naisten ja miesten välille. Yksi kiinnostava näkökohta liittyy siihen, että lehtien sivuilla muodostuu kuva siitä, että naiset eivät ole tulleet politiikkaan omin avuin. Tyypillisesti korostetaan, että politiikkaan päätyminen on miehen ansiota tai politiikkaan on 82 tultu miehen esimerkkiä seuraamalla. Politiikan asiakysymyksissä perussuomalaiset naiset profiloituvat yksityiseen piiriin kuuluvien asioiden hoitoon. Tällaisia asioita ovat lapsiperheet, vanhukset ja omaishoito. Tämä vahvistaa aikaisemmassa tutkimuksessa tehtyjä havaintoja.

Ulkonäkö ja yksityiselämä. Aikaisemmassa tutkimuksessa (ks. esim. Aslama & Jääsaari 1997; Van Zoonen 2005 & 2006) on tuotu esiin, kuinka naispoliitikon mediakuvaa hallitsee ulkonäköön ja yksityiselämään liittyvä huomio.

Toisin kuin aikaisemmassa tutkimuksessa, perussuomalaisten naisten ulkonäköä ei tekstin tasolla kommentoida kovinkaan paljon. Poikkeuksena on Kike Elomaa, jonka ulkonäköä kommentoidaan muutamassa jutussa. Elomaan kehonrakentajatausta vetää huomiota hänen ruumiiseensa ja ulkonäköönsä. Sen sijaan kuvien tasolla naispoliitikkojen ulkonäkö korostuu vahvasti siinä mielessä, että heidän huoliteltu ja korostetun feminiininen kuvakavalkadinsa eroaa selvästi perussuomalaisista miehistä otetuista kuvista.

Politiikan julkisuuden sukupuolittumisen aikaisemmassa tutkimuksessa on havaittu, että naispoliitikkojen mediaesityksissä kiinnitetään miespoliitikkojen mediahuomioon verrattuna enemmän huomiota yksityiselämään. Perussuomalaisten naisten henkilökohtainen yksityiselämä ei korostu yhtä paljon kuin aikaisemman tutkimuksen mukaan voisi ajatella. Lehtien sivuilla ei käydä pohdintaa esimerkiksi siitä, kuinka naispoliitikko yhdistää yksityiselämän ja politiikan. Tämä johtunee kuitenkin esimerkiksi siitä, että varttuneemmilla perussuomalaisilla naiskansanedustajilla ei ole pieniä lapsia, joiden hoitaminen vaatisi aikaa. Yksityiselämä tulee esiin lähinnä puheessa perheestä. Yksityiselämä näkyy esimerkiksi puheessa siitä, että Laila Koskelasta tuli vaali-iltana mummo ja Louhelainen lähti eduskuntaan isän esimerkin vuoksi.

Perussuomalainen populismi näkyy naisten mediakuvassa

Analysoimissani lehtijutuissa näkyy populismin piirteitä. Populismia käsittelevässä luvussa 3 toin esiin, että populismiin liittyy usein ”me vs. ne” -asetelmia, tavallisen kansan puolustamista sekä karismaattisen johtajan merkityksen korostamisesta (vrt. Vares 2011; Ruostetsaari 2011).

Populistipuolueet määrittyvät usein sen kautta, mitä ne vastustavat ja ketkä ovat niiden vihollisia. Perussuomalaisten naisten puheessa tämä asetelma tulee esiin ”vanhoihin puolueisiin” liittyvässä kritiikissä. Perussuomalaiset lupaavat kuunnella kansaa eivätkä ajaa vain omaa etuaan, niin kuin ”vanhat puolueet” ovat tehneet. Vastakkainasettelujen rakentaminen näkyy myös tutussa perussuomalaisessa retoriikasta, kun kritisoidaan esimerkiksi sitä, kuinka ”köyhät on laitettu kyykkyyn” samaan aikaan, kun ”rikkaat ovat rikastuneet”. Populistinen retoriikka näkyy myös lauseissa, joissa kerrotaan suomalaisen politiikan muuttuvan perussuomalaisten menestyksen 83 myötä, mutta ei tarkemmin kerrota, miten muutos aiotaan konkreettisesti saada aikaan.

Populistit korostavat olevansa ainoa puolue, joka aidosti on kansan asialla. Populismi lähtee tyypillisesti myös kansalaisten epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksista. Perussuomalaisille naisille tämänkaltaisia omassa elämässäkin havaittuja epäkohtia ovat esimerkiksi eläkeläisten ja veteraanien kohtelu. Tavallisen kansan asioiden ajamista perussuomalaiset naiset korostavat kertomalla toistuvasti, että Perussuomalaiset on puolue, joka ajaa Suomen kansan asiaa. Perussuomalaisten naisten keskeisiä vaaliteemoja olivat nimenomaan tavallisten ihmisten asiat ja ongelmat. Esimerkiksi maahanmuutto- ja EU-kritiikkiä enemmän naispopulistien jutuissa korostuu kansan ja pienen ihmisen puolella oleminen.

Populismi on useimmiten sidoksissa yhteen karismaattiseen johtajaan ja tämän arvovaltaan omiensa joukossa. Myös Perussuomalaiset on henkilöitynyt pitkälti puheenjohtajaansa Timo Soiniin. Karismaattisen johtajan arvostus näkyy siinä, että Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini vilahtelee analysoimissani jutuissa. Hänet mainitaan muutamassa kohdassa merkittävänä tahona, jonka ansiosta kyseiset naiset ovat politiikassa. Timo Soinin merkitys ”näkyy” myös siinä, että perussuomalaisten naisten suhteellisen pieni medianäkyvyys johtuu siitä, että Timo Soini hallitsee suhteellisen suvereenisti Perussuomalaisten mediajulkisuutta.

Perussuomalaisia naisia käsittelevissä jutuissa korostuu myös populistisille puolueille tyypillisiä arvoja. Perussuomalaiset naiset korostavat rehellisyyttä, lainkuuliaisuutta sekä moraalisia ja hengellisiä arvoja. Naisten puheissa korostuvat myös perinteiset perhearvot. Kuten edellä kävi ilmi, Perussuomalaiset arvostavat työtä ja yrittäjyyttä, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että työn arvostus nousi vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa perussuomalaisten perusarvojen joukkoon. Työn arvostus käy ilmi myös perussuomalaisten naisten mediakuvassa, kun perussuomalaiset naiset kertovat vaaliteemoistaan.

Vaikka suomalaisten arvojen kannattaminen tulee muutamassa kohdassa esiin, suoranaista maahanmuuttokritiikkiä koko aineistossa on vain kaksi kertaa. Ensinnäkin maahanmuuttoa sivutaan, kun Kike Elomaan yhtenä vaaliteemana mainitaan maahanmuuton rajoittaminen sekä toiseksi kansanedustaja Maria Lohelan kommentissa:

Suomella ei ole varaa eikä velvollisuutta toimia maailmanlaajuisena sosiaalivirastona. (Turun Sanomat, 22.4.2011, vaalisivut.)

EU-kritiikki on tyypillisempää, mutta sitäkin esiintyy vain muutamassa jutussa.

Edellä esitettyjen seikkojen lisäksi populismi ja naisten kuuluminen suomalaiseen 84 populistipuolueeseen tulee esiin jutuissa, joissa perussuomalaiset naiset liitetään Perussuomalaisten lisäksi myös Suomen Maaseudeun Puolueeseen. Useassa kohdassa tuodaan esiin, että Lea Mäkipää on ollut aikaisemmin SMP:n kansanedustajana ja Kike Elomaan sekä Anne Louhelaisen isät ovat kuuluneet Suomen Maaseudun Puolueeseen. Tämänkaltaisissa jutuissa perussuomalaisista naisista maalattiin kuvaa SMP:n perinnön jatkajina.

Populismi tulee esiin kerran myös sellaisessa tilanteessa, jossa populismista halutaan erottautua. Kuten populismi-kappaleessakin kävi ilmi, harva populisti haluaa populistin leimaa itselleen ja puolueelle. Esimerkiksi Laila Koskela kertoo haastattelussaan, ettei itse ole missään nimessä oikeistopopulisti. Toisaalta hän myöntää, että Perussuomalaisista löytyy ulkomaalaisvastaisia henkilöitä.

Aikaisemmassa tutkimuksessa (ks. esim. Niemi & Parkkinen 2012) on tuotu esiin, että konservatiivisen populistipuolueen nainen korostaa usein äitiyttään meriittinä. Perussuomalaiset naiset eivät näin kuitenkaan tee. Sivulauseissa käy kyllä ilmi, että perussuomalainen nainen on äiti, mutta äitiys tai paremminkin äidillisyys näkyy äidillisten arvojen kautta.

5.2.2. Perussuomalaisten naisten mediakuvaa hallitsevat diskurssit

Olen löytänyt Aamulehden, Etelä-Suomen Sanomien ja Turun Sanomien sivuilta perussuomalaisten mediakuvan kannalta kolme hallitsevinta ja näkyvintä diskursiivista puhetapaa:

Äijäpuolueen kiintiönaiset Naiset uutena tuulahduksena Poliitikkoja miehen ansiosta

On toki selvää, että perussuomalaisten naisten mediakuva koostui useammista diskursseista, mutta tämän työn tavoitteena on etsiä selkeimmin mediakuvaa hallitsevat diskurssit. Diskurssit on esitelty siinä järjestyksessä, että perussuomalaisten naisten mediakuvan hegemonisin diskurssi esitetään ensin ja vähiten hegemoninen viimeisenä.

Äijäpuolueen kiintiönaiset

Helpoiten havaittava ja jo tutkimusjakson ensimmäisissä jutuissa näkyvästi esiin tullut diskursiivinen puhetapa rakensi eroa perussuomalaisten naisten ja miesten välille sekä loi kuvan perussuomalaisista miehistä ja naisista eri tason poliitikkoina. Diskurssi esiintyy koko

85 tutkimusjaksossa, mutta on tekstin tasolla erityisen vahvana eduskuntavaalien jälkeisinä päivinä, jolloin kirjoitetaan poliitikkojen linjauksista ja pohditaan tulevan hallituksen kokoonpanoa. Olen nimennyt tämän hegemonisimman puhetavan ”Äijäpuolueen kiintiönaiset” -diskurssiksi.

Tässä diskursiivisessa puhetavassa sanomalehtien sivuilla perussuomalaisista naisista muodostui kuva miesvaltaisen puolueen erikoisuuksina sekä poliittisia tehtäviä jaettaessa eräänlaisina kiintiönaisina. Keskeistä tässä puhetavassa on rakentaa ero perussuomalaisten naisten ja miesten välille. Tässä diskurssissa naispoliitikot ovat selväsi sukupuolensa edustajia, jotka eroavat Perussuomalainen-puolueen aikaisemmista poliitikoista.

Tämä diskursiivinen puhetapa rakentui aineistossa kolmesta eri palasesta. Ensinnäkin lehtien sivuilla on suoraa kiintiöpuhetta, jolloin esimerkiksi ministeripohdinnoissa nostetaan toistuvasti esiin ”pakollinen” naisvaihtoehto. Toiseksi perussuomalaisten naisten kiintiöstatusta ja erottautumista perussuomalaisista miespoliitikoista alleviivaa sosiaalipoliittisten asioiden korostaminen naisten intresseissä. Tällöin muodostuu sellainen kuva, että ”äijäpuolueesta” kyllä löytyy tilaa naisille, mutta tila on tarkasti rajattu ja lähinnä miehistä politiikkaa täydentävää. Kolmanneksi perussuomalaisten naisten vähäpätöistä tai ei niin arvostettua roolia korostavat toistuvasti käytetyt arkistoista otetut ”passikuvat”.

Käyn seuraavaksi vielä tarkemmin läpi diskurssin jokaisen palan ja esitän havainnollistavia esimerkkejä. On selvää, että tutkielmaan ei voida nostaa kaikkia kiinnostavia tekstikohtia, mutta olen valikoinut kuitenkin diskurssia parhaiten kuvaavat esimerkit tähän kappaleeseen.

Perussuomalaisista naisista muodostuu kuva puolueen kiintiönaisina esimerkiksi sellaisissa jutuissa, joissa pohditaan tulevan hallituksen kokoonpanoa. Tyypillisesti tällaisissa jutuissa yksi kappale on omistettu perussuomalaisten kansanedustajien ministerimahdollisuuksien pohdinnalle. Kappaleen alussa luetellaan tyypillisesti liuta perussuomalaisia miehiä, minkä jälkeen pohditaan lyhyesti niin sanottua naisvaihtoehtoa eli pohditaan kenelle ”naisministeripaikka” menee.

[Väliotsikko] Ruohonen-Lerner johtaa naisissa […] Jos Soini haluaa nostaa ministeriksi naisen, niin siinä tapauksessa vahvin ehdokas on porvoolainen toisen kauden kansanedustaja Pirkko Ruohonen-Lerner […] - Minä olen sitä mieltä, että ilman muuta pitää nainenkin olla, joten Pirkko kehiin, kuului eräs kommentti. Näin Perussuomalaisten äänikuningatar Kike Elomaa jäisi ilman ministerisalkkua. (Turun Sanomat, 20.4.2011, vaalisivut 8)

Yllä esitetty esimerkki kuvaa osuvasti vaalijulkisuudessa näkynyttä kiintiöpuhetta. Ensinnäkin väliotsikko ”Ruhonen-Lerner johtaa naisissa” antaa suoraan ymmärtää, että naiset ovat oma ”ryhmä”, joka eroaa miehistä. Naiset eivät taistele ministerisalkusta niinkään poliitikkojen sarjassa vaan naisten omassa sarjassa. Puoluejohtaja Timo Soinin valta korostuu sitaatin tapaan lehtien sivuilla usein. Useissa jutuissa rakentuu asetelma, jossa perussuomalaisen naisen eteneminen 86 politiikassa on nimenomaan Soinin käsissä. Sitaatissa käy hyvin ilmi ajatus siitä, että hallituksessa on tilaa vain yhdelle perussuomalaiselle naiselle. Jos Ruohonen-Lerner valitaan, muilla perussuomalaisilla naisilla ei ole mahdollisuutta tulla valituksi ministeriksi. Mukaan mahtuu siis vain yksi nainen, joka siinä tapauksessa edustaa naissukupuolta. Lehtijuttujen perusteella hallituspohdinnoissa on olemassa ikään kuin poliitikkokategoria ja naiskategoria.

Avoimen kiintiöpuheen lisäksi hierarkkinen asetelma perussuomalaisten naisten ja miesten välille rakentuu erilaisten poliittisten roolien kautta. Jutuissa perussuomalaisille naisille muodostuu rajattu ”naisrooli” puolueessa. Juttujen perusteella muodostuu kuva, jossa perussuomalaiset naiset ajavat puolueessa vain niin sanottuja naistyypillisiä asioita. Vaikka sosiaalipolitiikka ja niin sanottu äidillinen politiikka korostuvat erityisen paljon puoluelehdissä, sosiaalipoliittiset teemat nousevat esiin myös sanomalehtien sivuilla. Tällaisissa jutuissa perussuomalaiselle naiselle tärkeimpänä asiana korostetaan heikompien auttamista. Naisille on juttujen perusteella erityisen tärkeää lapsiperheiden ja vanhusten asiat.

En voi hyväksyä, että heikompia käytetään hyväksi, sorretaan tai ei ajeta sellaisten asiaa, jotka eivät osaa tai pysty itse ajamaan asiaansa. (Laila Koskela, Aamulehti, 19.4.2011, vaalisivut.)

Juttujen perusteella miesvaltaiseen puolueeseen mahtuvat naiset ovat sosiaalipoliitikkoja, jolloin miehet huolehtivat ”tärkeämmistä” ja ”monimutkaisemmista” asioista, kuten talous- ja ulkopolitiikasta. Asetelma on siis samankaltainen, mitä tuotiin esiin 90-luvun feministisessä politiikan ja median tutkimuksessa (ks. luku 2). Aikaisemmassa tutkimuksessa tämä on näkynyt esimerkiksi siinä, että miehet ovat olleet helpommin edustettuina median ”kovissa” uutisissa (esimerkiksi talousuutisissa ja ulkomaan uutisissa), kun taas naiset ovat olleet edustettuina ”pehmeissä” uutisissa (esimerkiksi sosiaalipolitiikan uutisissa sekä kulttuuri- ja viihdeuutisissa). Oletuksena on tällöin, että miespoliitikoille on ominaisempaa hoitaa ulko- ja talouspoliittisia asioita, kun taas naiset nähdään vahvempina kotimaan politiikkaan, perheeseen, hyvinvointiin ja koulutukseen liittyvillä aloilla. Kun naiset huomioidaan asiakysymysten puolesta, huomiota kiinnitetään lähinnä ”naistyypillisiin” aiheisiin. Täten analysoimani vaalijulkisuus vahvisti stereotypiaa naispoliitikoista, jotka ovat aktiivisia ainoastaan niin sanotuissa naistyypillisissä asoissa. (ks. Norris 1997, 154.)

Kolmas diskurssin pala, niin sanotut passikuvat, korostavat perussuomalaisiin naisiin liittyvää arvostuksen puutetta. Perinteisten lehtikuvien ohella on nimittäin käytetty paljon niin sanottuja passikuvia. Samaa passikuvaa käytetään useamman eri jutun yhteydessä. Onkin mielenkiintoista pohtia, miksi jutulle on annettu toimituksessa niin vähän painoarvoa, että toimittaja ei ole mennyt paikan päälle ottamaan kuvaa. Juttuun lätkäisty passikuva ei ainakaan korosta perussuomalaisen naisen arvokkuutta.

Tiivistetysti voidaan siis todeta, että Äijäpuolueen kiintiönainen -diskurssi koostuu puheesta ja kuvista, joissa rakennetaan hierarkkinen asetelma perussuomalaisten naisten ja miesten välille. Ensimmäisenä erona voidaan pitää poliitikko vs. naispoliitikko -asetelmaa, jossa perussuomalaiset naiset ja miehet eivät ole ministeripohdinnoissa samalla viivalla. Karkeasti sanottuna ero rakentuu oikeiden poliitikkojen ja sekundaaripoliitikkojen välille. Toinen eriarvostava ero perussuomalaisten naisten ja miesten välille rakentuu erilaisten poliittisten tehtävien ja intressien kautta. Sellaisissa jutuissa, joissa käsitellään politiikan asiakysymyksiä, perussuomalaiset naisten sosiaalipoliitikkous korostuu. Kolmantena ero rakentuu toistuvien passikuvien kautta, mikä nakertaa perussuomalaisten naisten arvostusta politiikan julkisuudessa.

Äijäpuolueen kiintiönaiset -diskurssi rakentaa siis eroja nais- ja miespoliitikkojen välille. Kuten tutkielman luvussa 2.1. tuli esiin, sukupuolittunut länsimainen poliittinen ajattelu on vaikuttanut poliittisten järjestelmien, instituutioiden, käytännön politiikan muodostumiseen sekä käsityksiin poliittisista toimijoista. Poliittinen ajattelu on rakentanut rajat sille, mitä ajatellaan politiikkana ja poliittisena tai minkälainen on ideaalipoliitikko. Äijäpuolueen kiintiönaiset -diskurssi osoittaa, että Turun Sanomien, Etelä-Suomen Sanomien ja Aamulehden tavoissa kuvata nais- ja miespoliitikkoja näkyy selvästi edelleen modernin poliittisen ajattelun asetelma: olemassa on poliitikkoja ja naispoliitikkoja.

Tässä diskursiivisessa puhetavassa naiset eivät saa juuri lainkaan puheenvuoroa. Puhetta hallitsee joko toimittajan oma puhe ja poliittisen tilanteen analyysi. Muutamassa kohdassa esimerkiksi ministeripohdintaan kysytään apua perussuomalaiselta miespoliitikolta.

Naiset uutena tuulahduksena

Naiset uutena tuulahduksena -diskurssi korostaa monen perussuomalaisen naisen valintaa sekä naisten valinnan yllättävyyttä. Kuten Äijäpuolueen kiintiönainen -diskurssissa, myös tässä diskurssissa nainen saa mediahuomiota nimenomaan sukupuolensa vuoksi. Perussuomalaisilla naisilla on toki aikaisemmin ollut jo yksi naiskansanedustaja, mutta vuoden 2011 eduskuntavaaleissa valittiin vielä 10 lisää. Tämä diskurssi oli vahvimmillaan tutkimusjakson alkupuolella, jossa ruoditaan vaalitulosta. Tutkimusjakson alkupuolella diskurssi vaikuttaa perussuomalaisten naisten kannalta positiiviselta, mutta tuoreuden ja uutuuden esiin tuomisen lisäksi perussuomalaisten naisten kokemattomuus korostuu.

Uusien perussuomalaisten naisten valintaan suhtaudutaan lehtien sivuilla yllätyksenä. Aikaisemmin miesvaltaiseen puolueeseen tulleiden naisten valintaan liitetään esimerkiksi sanat ”yllätys”, ”epäusko”, ”käsittämätön” ja ”uskomaton”. Tätä mielikuvaa korostaa myös esimerkiksi kuvat hämmästyneistä ilmeistä vaali-illasta. Yksi tällainen kuva on otettu Pirkanmaan perussuomalaisten 88 vaalivalvojaisista, jossa Lea Mäkipää ja Laila Koskela ovat kuvassa yllättyneen näköisinä suut auki. Kuvatekstissä hämmästelyä korostetaan seuraavasti:

Perussuomalaisten Laila Koskela (vasemmalla) ja Lea Mäkipää olivat aidon hämmästyneitä, kuinka paljon heille sataakaan ääniä. (Aamulehti, 18.4.2011, Kotimaa)

Naisten ”uutuutta” ja ”yllättävyyttä” korostetaan mitä luultavimmin uutisarvon vuoksi. Kuten edellä kävi ilmi, Pippa Norrisin (1997, 161–165) mukaan naispoliitikkojen valintaan liittyvässä uutisoinnissa korostetaan usein tapauksen historiallisuutta ja aikaisemmasta poikkeavuutta, jotta uutisesta saadaan entistä houkuttelevampi. Useamman perussuomalaisen naisen valinta on erityisen uutisarvoinen jo siinäkin mielessä, että Perussuomalaisia pidettiin aikaisemmin miesten puolueena. Muutamassa kohdassa aineistoa tulee esiin näkökulma, joka luo odotukset siitä, että useamman perussuomalaisen naisten valinta edustaa nimenomaan muutosta.

Myös tätä diskurssia vahvistavissa kuvissa tuotiin esiin naisten edustavan jotain uutta ja aiemmasta poikkeavaa. Perussuomalaisten naisten ja miesten eroa alleviivaavat kuvat korostetun feminiinisistä perussuomalaisista naisista. Huolitellun näköiset ja korostetun feminiiniset perussuomalaiset naiset eroavat nimittäin selvästi siitä kuvakavalkadista, joka tyypillisesti on liitetty perussuomalaisiin poliitikkoihin.

Kaikissa tutkimusjakson kuvissa perussuomalainen nainen on siististi pukeutunut ja huolitellun näköinen. Tämä eroaa siitä kuvastosta, jossa mahakas Timo Soini esiintyy nenäkarvoineen tai jossa Teuvo Hakkarainen esiintyy parransängessä väsähtäneenä ja kravatti löysänä. Miehet ovat siis jopa epäsiistin näköisiä ja naiset puolestaan meikattuja ja huoliteltuja. Perussuomalaisten miesten huolittelematon ulkonäkö liittää heidät kulttuurissamme ”tavallisten miesten” tai ”tosimiesten” kategorioihin. Perussuomalaisten naisten huoliteltu ulkonäkö liittää perussuomalaiset naiset osaksi ”naisellisten naisten” kategoriaa.

Naisten huoliteltu ulkonäkö korostuu erityisesti siitä syystä, että lehdissä on eniten puolilähi- ja lähikuvia. Tämä rakentaa edelleen eroa perussuomalaisten nais- ja miespoliitikkojen välille. Kuvien rajauksen vuoksi kuvausmiljöö rajautuu pois tai miljöö näkyy kuvissa hyvin vähän. Kuvakulma on aina sellainen, jossa perussuomalainen nainen on huomion keskipisteenä. Puolilähi- ja lähikuvissa korostuvat vahvasti meikatut silmät, punatut huulet ja korut, siis kulttuurissamme feminiinisenä pidetyt asiat. Tämä on merkittävä sukupuolta rakentava piirre aineistossa. Kuten Butler (1990;2000) tuo esiin, sukupuoli vaatii jatkuvaa esittämistä kielessä ja ruumiissa, mikä näkyy esimerkiksi henkilöiden puhetapojen, sanavalintojen, äänensävyn, eleiden lisäksi nimenomaan pukeutumisessa, ehostamisessa ja ilmeissä.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta kuvasta on lähikuva tai melkein erikoislähikuva Anne Louhelaisesta (ESS, 18.4.2011, vaalisivu 3). Kuva on rajattu niin lähelle Louhelaisen kasvoja, että yläosa hänen otsastaan ei mahdu edes kuvaan. Huomio kiinnittyy pitkiin ripsiin, punaisiin huuliin, valkoisiin hampaisiin ja suhteellisen isoihin kultakorvakoruihin. Myös aikaisemmin mainitut passikuvat korostavat perussuomalaisen naisten kasvoja, meikkiä ja koruja. Siinä missä perussuomalainen mies näyttää kuvissa mahdollisimman tavalliselta ja ”maanläheiseltä”, näyttää perussuomalainen nainen ehostetulta ja huolitellulta.

Tämä diskurssi tuo mieleen yhden Jiri Niemisen (2010, 35) mainisemista keinoista, joilla naiset yrittävät sopeutua politiikkaan ja nousta politiikan hiearkiassa. Niemisen mukaan naiset nimittäin voivat mukautua patriarkaattiin hakemalla suosiota ja valtaa ulkonäkönsä ja feminiiniseksi ymmärretyn käyttäytymisen avulla esimerkiksi mediassa. Niemisen mukaan tällaisen käyttäytymistä kuvaa R.W. Conellin käyttämä käsite tehostettu feminiinisyys (ks. Conell 1987, 187- 188).

Vaikka perussuomalaiset naiset ovat korostetun feminiinisen näköisiä, heidän unisex- pukeutumisensa tuo ”poliitikkouttaan” heidän mediakuvaansa. Mukautumalla maskuliiniseen politiikan pukukoodiin naiset hakevat luultavimmin poliittista uskottavuutta itselleen. Kuvien rajausten ansiosta lukijan huomio kiinnittyy pukeutumista enemmän kasvoihin ja koruihin, jolloin feminiiniset piirteet tulevat korostetummin esiin. Korostettu feminiinisyys tuo esiin konservatiivisten populistipuolueiden vaalimaa ”luonnollista” eroa sukupuolten välillä.

Tätä diskurssia hallitsee toimittajan puhe, jossa toimittaja kertoo, kuinka vaaleissa kävi ja kommentoi vaalitulosta. Perussuomalaiset naiset pääsevät tässä diskurssissa ääneen lyhyissä kommenteissa, joissa he kertovat valinnan herättämiä tuntoja.

Tämä diskursiivinen puhetapa korostaa niin tekstin kuin kuvan tasolla, että perussuomalaiset naiset uudistavat Perussuomalaisten politiikkaa ja mielikuvaa perussuomalaisista. Naisten tuomaa muutosta ja uudistusta Perussuomalaisten politiikkaan hillitsee kuitenkin naisten kokemattomuuden korostaminen. Jutuissa muodostuu nimittäin kuva uusista kansanedustajista, joilla vielä politiikan perusasiatkin opeteltavana. Jutuista saa myös sellaisen kuvan, että lähes jokaiselta valitulta perussuomalaiselta naiskansanedustajalta on kysytty, pelottaako politiikkaan lähteminen. Perussuomalaisten naisten täytyy siis yrittää saada niin toimittaja kuin lukijat vakuuttuneeksi siitä, että he kyllä pärjäävät politiikassa. Kokemattomuutta ja kuulumattomuutta politiikan eliittiin korostaa se, että perussuomalaisia naisia ei kuvata esimeriksi sisällä eduskunnassa. On selvää, että kokemattomuuden korostaminen nakertaa perussuomalaisten uskottavuutta poliitikkoina, mistä seuraava sitaatti on hyvä esimerkki:

Perussuomalaisten Laila Koskelan ehdokkuus vaati paljon ponnisteluja. Kilpailijoiden mukaan Koskela on ollut valtuustossa arka ja epäröivä, vaikka hän itse ei siitä täysin luonnettaan tunnista. […] Hänen pitäisi muuttua yhden kevään aikana arasta kaupungin valtuutetusta rohkeaksi kansanedustajaksi. (Aamulehti, 22.4.2011, Asiat-liite)

Perussuomalaisten naisten kokemattomuuden ja poliittisen epäpätevyyden korostaminen antavat ymmärtää, että perussuomalaisten naisten tuoma ”uusi tuulahdus” ei liity Perussuomalaisten politikkaan. Uusi tuulahdus jää lähinnä ulkoiseksi. Ensinnäkin ajatellaan, että ylipäätään naissukupuolen mukaan tulo politiikkaan on uutta ja aiheuttaa muutoksia. Naisellisuus ja naiseus ovat se ”uusi tuulahdus”, joka oletetusti monipuolistaa Perussuomalaisia. Tämä ajattelutapa luo asetelman, jossa naissukupuoli itsessään on politiikalle vieras, jolloin naisen valinta puolueen kansanedustajaksi muuttaa tai ainakin täydentää miesten politiikkaa. Toiseksi perussuomalaiset naiset antavat Perussuomalaisille lähinnä nimenomaan uudenlaiset kasvot tai ainakin muokkaavat aikaisempaa kuvaa puolueesta. Aikaisempi rosoisempi kuva saa pehmeyttä ja kauneutta.

Poliitikkoja miehen ansiosta

Poliitikkoja miehen ansiosta -diskurssi rakentaa kuvaa perussuomalaisista naisista, jotka ovat päätyneet politiikkaan miehen esimerkin tai suostuttelun ansiosta. Diskurssi esiintyy erityisen vahvasti tutkimusjakson alkupuolella jutuissa, joissa esitellään perussuomalaisen naisen taustoja ja motiiveja politiikkaan lähtemiseen. Diskurssi korostuu myös sellaisissa kuvissa, jossa perussuomalainen nainen poseeraa itselle tärkeän miehen kanssa. Tämä diskursiivinen puhetapa luo sellaisen vaikutelman, että ilman miehen panosta, nainen ei olisi edes lähtenyt mukaan politiikkaan. Tämä diskursiivinen puhetapa oli kolmesta hegemonisimmasta diskurssista ainoa, jossa perussuomalaisen naisen yksityiselämä korostuu. Yksityiselämä tulee esiin lähinnä puheessa perheestä.

Niin Turun Sanomissa, Etelä-Suomen Sanomissa kuin Aamulehdessä korostetaan miehen roolia perussuomalaisen naisen ryhtymisessä politiikkaan. Lehdissä tuodaan esimerkiksi esiin, kuinka Anne Louhelainen (ESS) ja Kike Elomaa (TS) ovat lähteneet politiikkaan isänsä jalan jäljissä sekä kuinka Timo Soini sai houkuteltua Laila Koskelan (AL) perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaaksi. Soinin valta näkyy myös siinä, että Pirkko Ruohonen-Lernerin nousua keskeiseen asemaan Perussuomalaisissa pidetään jutuissa Soinin ansiona. Merkittäviksi miehiksi nousee siis joko lähisukulainen tai Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini.

Mikäli perussuomalaisen naisen isä on ollut mukana politiikassa, mainitaan se lähes jokaisessa jutussa. Tällaisissa jutuissa toistuu muun muassa fraasit ”toisen polven kansanedustaja”, ”isän jalanjäljissä” ja ”seuraa isänsä esimerkkiä”.

Vaalien jälkeisenä päivänä sanomalehdissä esitellään oman levikkialueen ehdokas muutamalla lauseella. Näitä esittelytekstejä analysoidessa kävi ilmi, kuinka merkittävään rooliin isän poliitikon ura nostetaan. Vaikka tilaa esittelyyn on vähän, nostetaan niin Anne Louhelaisen isäpuoli kuin Kike Elomaan isä esittelyteksteihin.

[...]Omena ei ole kauas puusta pudonnut, sillä hänen [Elomaan] isänsä Arvo Sainio toimi kansanedustajana 1970-luvulla SMP-riveissä. (Turun Sanomat, 18.4.2011, vaalisivut)

Yllä oleva lause on Kike Elomaan esittelytekstistä, jossa ei mainita sanallakaan Elomaan vaaliteemoja tai poliittisia tavoitteita. Poliitikko-isää pidetään kuitenkin sen verran keskeisenä, että maininta on mahdutettu mukaan muutaman lauseen esittelytekstiin. Isä on perussuomalaista naiskansanedustajaa jutuissa niin keskeisesti määrittävä tekijä, että se ohittaa esimerkiksi politiikan asiakysymykset.

Jutuissa, joissa perussuomalaisen naisen isä korostuu, muistellaan menneitä vuosia ja isän poliitikon uraa. Jutussa painottuu isän kunnioittaminen ja esimerkin seuraaminen. Isän merkitys ei juttujen perusteella tunnu oleva keskeinen vain politiikkaan lähtemisessä vaan vuoden 2011 eduskuntavaaleissa pärjäämisessä. Osuvasti tätä kuvaa Anne Louhelaiseen liittyvä uutisointi. Hänen isäpuolensa Mikko Vainio on SMP:n entinen kansanedustaja, ja tätä alleviivataan Louhelaista käsittelevissä jutuissa. Vainio esiintyy tutkimusjakson aikana myös muutamassa kuvassa Etelä-Suomen Sanomissa. Vainion roolia Louhelaisen menestyksessä korostetaan esimerkiksi vaalien jälkeen jo otsikosta lähtien.

[Otsikko] SPM:n konkari prässäsi huipputulokseen […]Vainio kiersi Louhelaisen kanssa vaalitilaisuuksissa kolmen viikon ajan 4-5 päivää viikossa. Vainio myös esiintyi Louhelaisen vaalimainoksissa. Ikiliikkuja Vainio oli Louhelaiselle sinnikäs ja vaativa kirittäjä.

(Etelä-Suomen Sanomat, 19.4., vaalisivut)

Poliitikkoisään liittyvissä jutuissa luodaan lämmintä ja vahvaa suhdetta isän ja tyttären välille. On mielenkiintoista huomata, kuinka useassa jutussa katseet käännetään menneeseen ja muistellaan isän poliitikon uraa. Muistelu ja ihailu saavat palstatilaa, eikä esimerkiksi tuoda esiin perussuomalaisen naisen poliittisia linjauksia tai pohdita hänen tulevaisuuden suunnitelmia. Nostalgista muistelua kuvaavat esimerkiksi seuraavat sitaatit.

Pikkutyttö seisoo Lahden torilla tutkimassa lumikasan ympärillä olevia mainostauluja. Eletään maaliskuuta, myöhemmin protestivaaleina tunnettujen eduskuntavaalien aikaa vuonna 1970. Tyttö huomaa vaalimainosten joukossa tutut kasvot. Anne taapersi pienillä jaloillaan lumikasaan, pyyhkii mainosta ja suukotti päälle, herkistelee lahtelainen konkaripoliitikko, SMP:n entinen kansanedustaja Mikko Vainio.

(Etelä-Suomen Sanomat, 19.4.2011, vaali-sivut.)

Se oli niin ihanaa, Kike muistelee edellistä kertaa, kun perheeseen oli valittu kansanedustaja. […] Nyt viisivitonen kansanedustaja muistaa hyvin isänsä eduskunta-ajan […] - Sekin on jäänyt mieleen, miten sisko vei äidin ja isän Linnan juhliin. Äidillä oli ihana puku, vihreää ja kultaa. Sitä oli hienoa katsoa televisiosta.

(Turun Sanomat, 19.4.2011, vaalisivut.)

Menneisyyteen katsominen näkyy kirjaimellisesti myös useissa kuvissa, joissa perussuomalaisen naisen katseen suunta on vasemmalle eli menneeseen. Esimerkiksi Turun Sanomissa oli yhteensä 8 kuvaa, joista Kike Elomaa esiintyy 5 kuvassa. Näistä viidestä kuvasta neljässä Elomaan katseensuunta on kuvassa vasemmalle eli menneeseen. Tämä yhdistettynä toistuvaan isäpuheeseen luo selvän konnotaation menneisyyteen ja isän perään haikailevasta Kike Elomaasta. Menneisyyttä Elomaan kohdalla korostaa myös vuosien takaiset kehonrakentajakuvat.

Poliitikkoja miehen ansiosta -diskurssia vahvistavat myös jutut, joissa nostetaan esiin Timo Soinin merkitystä perussuomalaisen naisen politiikkaan lähtemisessä. Soinin rooli on juttujen perusteella ollut merkittävä eduskuntavaaleihin lähtemiseen liittyvää päätöstä tehtäessä.

Sanonta historia toistaa itseään ei pelottanut Timo Soinia, joka tyrkkäsi Elomaalle vaaliohjelman ja pyysi soittamaan, kun se on hallussa. Siihen meni viikko.

(Aamulehti, 21.4.2011, B-osio)

Tyrkätä-verbi ei luo Kike Elomaasta mielikuvaa aktiivisena ja oma-aloitteisena eduskuntavaaleihin lähtijänä. Samanlainen puhetapa toistuu myös Laila Koskelan kohdalla.

[…] Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini saa lopulta suostuteltua Koskelan mukaan.

(Aamulehti, 22.4.2011, Asiat-liite.)

Mielenkiintoinen riippuvuussuhde muodostuu lehtien sivuilla myös Soinin ja Pirkko Ruohonen- Lernerin välille. Yhtäältä Lerner-Ruohosesta luodaan muista perussuomalaisista naisista poiketen poliitikkona uskottavaa ja vakuuttavaa kuvaa. Toisaalta hänen poliittinen menestyksensä tuntuu tapahtuvan Soinin siipien suojissa. Tällaisissa jutuissa tuodaan esiin, kuinka Ruohonen-Lerner kuuluu Soinin luottoryhmään ja kuinka hänestä voisi tulla ministeri, mikäli Timo Soini niin haluaa. Soinin merkitys Ruohonen-Lernerin poliitikon urassa näkyy myös esimerkiksi jutuissa, joissa tuodaan esiin, että nimenomaan Soini on ehdottanut Ruohonen-Lerneriä eduskuntaryhmän

93 puheenjohtajaksi. Ruohonen-Lernerin uskottavuutta itsenäisenä ja vaikutusvaltaisena poliitikkona syö myös eräs mielenkiintoinen kuvavalinta. Jokainen analysoimani lehti uutisoi siitä, että Ruohonen-Lerner on valittu eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Jokaisessa lehdessä juttuun on liitetty sama kuva, jossa Ruohonen-Lerner seisoo pienen näköisenä kuvan etualalla olevien ihmisten takana. Kuva luo tekstille ristiriitaa, ja epäselväksi jää, seisooko Ruohonen-Lerner lopulta Perussuomalaisissa ja suomalaisessa politiikassa ylipäätään etu- vai takarivissä.

Tiivistettynä voidaan todeta, että Poliitikkoja miehen ansiosta -diskurssi ei tee perussuomalaisista naisista uskottavia poliitikkoja. Kärjistetysti sanoen diskurssi viestii, että perussuomalaiset naiset eivät olisi mukana politiikassa tai menestyisi politiikassa ilman miespuolisen henkilön apua. Tästä muodostuu riippuvuus- ja valtasuhde naisten ja miesten välille. Diskurssin mukaan miehet ovat siis jonkinlaisia politiikan portinvartioita. Aikaisemmassa tutkimuksessa (ks. Mudde 2007) on tuotu esiin, että populistipuolueen naispoliitikolla on tyypillisesti kytköksiä miespopulistiin. Kytköksenä on tyypillisesti isä, aviomies, veli tai rakastaja. Tässä tutkimuksessa merkittäväksi mieheksi populistinaiselle muodostui myös puoluejohtaja, jonka toiminta vaikutti lehtijuttujen perusteella olevan merkittävä naisen politiikkaan lähtemisessä ja siinä menestymisessä.

Tämä diskursiivinen puhetapa toistuu erityisesti haastattelujutuissa, jolloin jutuissa pääsee ääneen niin perussuomalainen nainen kuin toimittaja. Perussuomalainen nainen saa puheenvuoron muistellessaan isän poliitikon uraa tai kertoessaan politiikkaan lähtemisen motiiveistaan.

On selvää, että tutkimusaineistossa esiintyneiden henkilöiden taustat vaikuttivat siihen, että Poliitikkoja miehen ansiosta -diskurssi korostui. Voi olla, että diskurssi oli erityisen hallitseva siitä syystä, että Kike Elomaan ja Anne Louhelaisen isät sattuivat olemaan entisiä poliitikkoja. Kiinnostavaa on kuitenkin se, kuinka hanakasti lehdet ovat tarttuneet tähän sukulaisuussuhteeseen ja nostaneet sen perussuomalaista naista määrittäväksi tekijäksi ja toistuvasti jutun kärjeksi. Lisäksi diskurssin universaaliutta vahvistaa myös se, kuinka merkittävä rooli Timo Soinilla vaikutti juttujen perusteella olevan perussuomalaisten naisten eduskuntavaaleihin lähtemisessä (esim. Koskela) ja siinä menestymisessä (Esim. Ruohonen-Lerner). Diskurssi jättää ilmaan skeptisen kysymyksen: voiko populistinainen menestyä ilman miehen tukea?

6. JOHTOPÄÄTÖKSET

6.1. Perussuomalaisten julkisivuremontti

Tämä tutkielma osoittaa, että tällä hetkellä perussuomalainen nainen ei ole julkisuudessa uskottava poliittinen toimija. Asetelmaa on tulevaisuudessakin vaikea murtaa, sillä hierarkkinen asetelma naisten ja miesten välille on juurtunut politiikkaan ja politiikan julkisuuteen. Aamulehden, Etelä-Suomen Sanomien, Turun Sanomien ja Perussuomalainen-lehden tavoissa kuvata nais- ja miespoliitikkoja näkyy nimittäin selvästi edelleen modernin poliittisen ajattelun asetelma: olemassa on poliitikkoja ja naispoliitikkoja. Analysoimieni lehtien sivuilla rakentui kuva poliitikoista, jotka olivat sukupuolen edustajia eivätkä kansanedustajia. Tällainen tutkimustulos ei ole yhdentekevä, sillä politiikkojen sukupuolittuneet representaatiot tuottavat hierarkkista kuvaa nais- ja miespoliitikoista. Sillä, miten naispoliitikkoja ja miespoliitikkoja kuvataan, on merkitystä kulttuuriseen käsitykseen naisista poliittisina toimijoina sekä myös naispoliitikkojen omakuvaan ja naisten mahdollisuuksiin olla mukana politiikassa tasa-vertaisina ja uskottavina toimijoina. (vrt. Kuusipalo 2011.)

Tutkielmassani media nähdään poliittisena voimana, jolloin lähtökohtaisena oletuksena on, että medialla on valtaa, jonka käyttäminen vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin ja poliittiseen päätöksentekoon. Kuten johdannossa kävi ilmi, tutkielmani kannalta median valta kansalaisten aikaisempia käsityksiä vahvistavana voimana on erityisen keskeinen, sillä naiset on nähty varsinkin historiassa politiikkaan sopimattomina toimijoina. Tutkimustulosteni perusteella analysoimani lehdet saattoivat siis osaltaan vahvistaa naispoliitikkoihin kohdistettuja ennakkoluuloja ja heikentää heidän rooliaan suomalaisessa politiikassa. Analysoimani lehtien rooli sukupuolittuneiden käsitysten tuottamisessa ja vahvistamisessa korostuu siinä, että yhä useampi ihminen muodostaa käsityksensä poliitikoista ainoastaan median välityksellä.

On tärkeää avoimesti todeta, että tieteellistä tutkimusta ei koskaan tehdä irrallaan ympäröivästä kulttuurista ja yhteiskunnasta. Konstruktionismin hengessä myös oma tutkimukseni tuottaa tietynlaista todellisuuden kuvausta tietystä näkökulmasta. Tietysti tavoitteenani on ollut kuitenkin tutkia aineistoa mahdollisimman objektiivisesta näkökulmasta.

Osasin odottaa, että perussuomalaisista naisista ei rakennu mediassa kovinkaan uskottavaa kuvaa poliitikkoina, mutta hegemonisten diskurssien vahva negatiivinen sävy sai kuitenkin pohtimaan tekemääni analyysia. Tästä syystä kävin aineiston vielä kerran kokonaan lävitse varmistaakseni tulkintani relevanttiuden. Tarkistuksen jälkeenkin samat diskurssit nousivat hegemonisiksi. Naisten asema eräänlaisena poikkeavana ryhmänä on aineistossa selvästi havaittavissa. 95

Vaikka tutkimustulokset ovat suoraan verrannollisia vain Aamulehteen, Etelä-Suomen Sanomiin, Turun Sanomiin ja Perussuomalainen-puoluelehteen, tuloksia voidaan myös katsoa laajemmassa kontekstissa. On tärkeää ymmärtää, kuinka politiikan ja median sukupuolittuminen on syvemmällä kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme. Tutkimusaineiston lehdet ovat tässä tutkielmassa nostettu esiin vain esimerkkeinä.

Olisi myös tekopyhää väittää, etten esimerkiksi itse osallistuisi sukupuolittuneen kielen ja käytäntöjen vahvistamiseen jo pelkästään tällä pro gradu -tutkielmalla. Jo tutkimusasetelmani osaltaan rakentaa eroa nais- ja miespoliitikkojen välille. Sukupuolittunut toiminta on usein myös hyvin tiedostamatonta, ja syntymästä asti opittuna sukupuolen tuottaminen vaikuttaa usein luonnolliselta ja oikealta. Vaikka tässä tutkielmassa puhutaan mies- ja naispoliitikoista ikään kuin vastakkaisina ryhminä, käännetään lukijan katse kuitenkin paremminkin siihen prosessiin, jossa tämä dikotomia rakentuu.

Tutkimukseni lähtökohta on konstruktionistinen, joten en tutkimuksellani ota kantaa siihen, kuinka ”osuvasti” media kuvasi perussuomalaisia naisia vuoden 2011 vaalijulkisuudessa. Tutkielman tarkoituksena oli tarkastella, minkälaisen kuvan media perussuomalaisista naisista tuli vaalien alla luoneeksi. Tämän lisäksi huomio kohdistui erityisesti sukupuolen ja populismin korostumiseen perussuomalaisten naisten mediaesityksissä. Kerron seuraavaksi kiinnostavimmat tutkimustulokset ja niihin liittyvät johtopäätökseni.

Tutustuin perussuomalaisten naisten mediakuvaan maakuntalehtien lisäksi siis myös Perussuomalainen-puoluelehdestä. Analyysin perusteella oli kiinnostavinta havaita, kuinka perussuomalaisten naisten merkityksen painottaminen korostui lehtien sivuilla.

Lehden määrällinen analyysi osoitti, että perussuomalainen mies esiintyy puoluelehdessä vähintään puolet useammin kuin perussuomalainen nainen. Määrällisen tarkastelun perusteella jäi sellainen vaikutelma, että perussuomalaisten naisten ääni ei kuulu yhtä hyvin kuin miesten. Puoluelehden laadullisen analyysin perusteella muodostui kuitenkin toisenlainen kuva perussuomalaisten naisten asemasta puolueessa. Ensinnäkin naisten ajatusten ja mielipiteiden arvostus näkyy suhteellisen monena perussuomalaisen naisen mielipidekirjoituksena. Arvovaltaa tuo se, että mielipidetekstissä puhuja saa muihin juttuihin verrattuna vapaammin päättää, mistä aiheesta puhuu. Toiseksi puoluelehden jutuissa nimenomaan korostetaan ajatusta siitä, että naisilla on merkittävä rooli puolueessa. Naisten arvokkuutta perustellaan toteamalla, että naiset tuovat politiikkaan ja Perussuomalaisiin uudenlaista ja monipuolisempaa näkökulmaa. Näin muodostuu kuva Perussuomalaisista naismyönteisenä puolueena.

Yhtäältä voisi ajatella, että naisten merkityksen korostaminen puoluelehden teksteissä vaalien alla on osa vaalitaktiikkaa, jolla kalastellaan uusia kannattajia puolueeseen. Toisaalta määrällinen analyysi osoitti, että nimenomaan vaalien alla naiset olivat määrällisesti suhteessa miehiin hyvin näkymättömiä lehtien sivuilla, jolloin naisia ei vaalitaktiikkana nosteta ainakaan määrällisesti esiin. Tämä voi toki liittyä siihen tasapainotteluun, jota Perussuomalaiset ja puoluejohtaja Timo Soini joutuvat käymään. Puolue joutuu samaan aikaan varmistamaan, että vanhat ”äijäkulttuuriin” tottuneet kannattajat pysyvät tyytyväisinä, mutta uusien äänestäjien houkuttelemiseksi kaivataan myös uudistumista.

Tasapainottelu ”äijäkulttuurin” ja ”arvostettujen perussuomalaisten naisten” välillä oli mielenkiintoista luettavaa. Lehtien sivuilla perussuomalaisten naisten korostetaan kannattavan konservatiivisia arvoja ja edustavan perinteistä ”naiseutta”. Perinteistä naiseutta alleviivataan painottamalla äitiyteen liittyviä hyveitä ja toteamalla yksiselitteisesti, että perussuomalaiset naiset eivät ole eivätkä halua olla feministejä. Tällainen puhe takaa sen, että Perussuomalaisten perinteiset kannattajat eivät ”säikähdä” naisten kasvavaa roolia puolueessa. Perussuomalaiset naiset eivät uhkaa puolueen perinteitä, sillä naisille on varattuna oma konservatiivisten arvojen mukainen naisrooli puolueessa.

Perussuomalainen-lehden jutuissa perussuomalaisten naisten ryhmästatusta leimaa tutkielman teorialuvussa 2.2. esittelemäni sukupuolittunut poliittinen toimijuus, jossa naisten ja miesten tehtävät nähdään yhtäältä erilaisina mutta toisaalta toisiaan täydentävinä. Perussuomalaisista naisista muodostuu puoluelehden vaalijulkisuudessa kuva eräänlaisina äidillisinä arkienkeleinä. Perussuomalaiset-puolueessa naisille tärkeimmiksi aiheiksi näyttävät nimittäin muodostuvan äidilliseksi luokiteltava sosiaalipolitiikka ja pienen ihmisen arkiset asiat. Populistipuolueen kannattajien mielestä pienen ihmisten asioita ajava ja konservatiivinen äidillinen poliitikko sopii puolueeseen. ”Feministeille” ei juttujen perusteella kuitenkaan tilaa löydy.

Jos maakuntalehden ja puoluelehden kirjoittelua vertaa toisiinsa, näkyvin ero liittyy Timo Soinin rooliin jutuissa. Maakuntalehtien jutuissa Soini ja hänen merkityksensä perussuomalaisille naisille korostuvat. Puoluelehden perussuomalaisia naisia käsittelevissä jutuissa Soini on huomattavasti näkymättömämpi. Tämä saattaa liittyä myös edellä esitettyyn ”äijäpuolueimagon” hälventämiseen. Naisia käsittelevien juttujen tavoitteena on nimenomaan korostaa naisten itsenäistä merkitystä, johon Timo Soinin korostaminen ei sovi. Lienee kuitenkin paikallaan huomauttaa, että kokonaista puoluelehteä tarkasteltaessa Soini sai paljon huomiota. Naisia käsittelevissä jutuissa hän kuitenkin loisti poissaolollaan.

Puoluelehden lisäksi varsinaisena tutkimusaineistona olivat siis Aamulehti, Etelä-Suomen Sanomat ja Turun Sanomat, joiden sivuilta etsin perussuomalaisen naisen mediakuvaa hallitsevat 97 diskursiiviset puhetavat. Identifioimani hegemoniset diskurssit olivat ”Äijäpuolueen kiintiönaiset”, ”Naiset uutena tuulahduksena” ja ”Poliitikkoja miehen ansiosta”. Kaiken kaikkiaan tutkimusaineistossa perussuomalaisista naisista muodostui kuva ”äijäpuolueen” erikoisuuksina, jotka edustavat vastakohtaa Perussuomalaiset-puolueen aikaisemmille poliitikoille.

Perussuomalaisten kannattamat konservatiiviset arvot ja perinteiset sukupuoliroolit näkyvät myös perussuomalaisten naisten mediakuvassa. Perussuomalainen nainen ja mies eivät näyttäydy samanarvoisina poliittisina toimijoina vaalijulkisuudessa. Miehet vastaavat edelleen politiikan sisällöstä ja naisten vastuulle näyttää jäävän niin sanottu äidillinen politiikka ja puolueen ulkokuoren kiillottaminen.

Populismin suhdetta sukupuoleen on tutkittu suhteellisen vähän, joten tästä syystä halusin tutkielmassani tarkastella myös sitä, miten populismi näkyy perussuomalaisten naisten mediakuvassa. Tutkimusaineistossa oli havaittavissa paljon populismin piirteitä. Populismin pääpiirteet eli ”me vs. ne” -asetelma, tavallisen kansan puolustaminen sekä karismaattisen johtajan korostaminen tulivat esiin perussuomalaisia naisia käsittelevissä jutuissa. Perussuomalaisten naisten sukupuoli korostui analysoimissani jutuissa erityisen paljon varmastikin siitä syystä, että populistipuolueet ovat tyypillisesti miesvaltaisia. Tällöin naissukupuoli itsessään edustaa muutoksen tuulia puolueessa. Useamman populistinaisen yhtäaikainen esiinmarssi tarjosi medialle kiinnostavan tarttumapinnan.

Perussuomalaiset on herättänyt mediahuomiota erityisesti populistisella ja kärkkäällä EU- ja maahanmuuttokritiikillään. Alun perin tässäkin tutkielmassa oli tarkoituksena tarkastella myös perussuomalaisten naisten maahanmuuttokritiikkiä mediassa. Jo aineiston keruuvaiheessa kävi kuitenkin ilmi, että perussuomalaisten naisten mediakuvassa maahanmuuttokritiikki on lähes näkymätöntä. Tutkimustuloksena perussuomalaisten naisten mediakuvasta lähes kokonaan puuttuva maahanmuuttokriittisyys on kuitenkin kiinnostava ja tutkimustuloksena yllättävä. Arvelin alun perin, että vähintään Nuiva vaalimanifestin allekirjoittanut Maria Lohela olisi korostanut maahanmuuttokriittisiä arvoja lehtien sivuilla. On vaikea sanoa, mistä perussuomalaisten naisten vähäinen maahanmuuttokritiikki johtuu. Yhtäältä voi olla, että perussuomalaiset naiset eivät tuoneet maahanmuuttokriittisiä linjauksia esiin tai toisaalta media ei tarttunut perussuomalaisten naisten maahanmuuttokritiikkiin. Joka tapauksessa maahanmuuttokritiikin sijaan perussuomalaisten mediakuvassa korostui pehmeämpi retoriikka, kuten heikomman oikeuksien puolustaminen.

On selvää, että tämänkaltainen poliittinen profiloituminen pehmentää kuvaa Perussuomalaisista. Vaikuttaakin siltä, että perussuomalaiset naiset luovat mediassa kauniimpaa, pehmeämpää ja yleisesti hyväksyttävämpää kuvaa Perussuomalaisista. Kuten Niemi ja Parkkinen (2012) tuovat 98 artikkelissaan esiin, myös muissa eurooppalaisissa populistipuolueissa naiset ovat edustaneet puolueen uusia ”pehmeämpiä” ja hyväksyttävimpiä ”kasvoja”. Esimerkiksi Marine Le Penin nousu Front National -puolueen johtoon on murtanut puolueen äärileimaa ja äänestämiseen liittyvää häpeää. Ranskassa onkin meneillään pyrkimys puolueen demonisoinnin lopettamiseen ja siirtyminen kohti maltillisempaa keskustaa. Marine Le Pen on siis antanut kasvot äärioikeiston normalisoitumiselle ja murtanut puolueensa äänestämiseen liittyvää häpeää.

Onkin mielenkiintoista pohtia, liittyykö perussuomalaisten naisten määrällinen kasvu samankaltaiseen puolueimagon julkisivuremonttiin. Media-analyysini perusteella perussuomalaisten naisten rooli ja merkitys korostuu nimenomaan ulkoisina uudistajina. Kuten tutkimustuloksia esitellessä kävi ilmi, analysoimani juttujen perusteella perussuomalaiset naiset konkreettisesti muuttivat esimerkiksi lehtikuvien kautta sitä imagoa, joka on tyypillisesti liitetty Perussuomalaisiin. Uudenlainen kuva perussuomalaisista rakentuu lehtikuvissa, joissa perussuomalaiset naiset ovat ”tehostetun feminiinisiä” (vrt. Nieminen 2010). Tämänkaltainen korostettu naiseus tuo esiin konservatiivien vaalimaa ”luonnollista” eroa sukupuolten välillä.

Argumenttia naisten roolista perussuomalaisten imagon kiillottajina vahvistavat aineistosta havaitsemani hegemoniset diskurssit, joissa perussuomalaiset naiset eivät profiloidu uskottaviksi poliittisiksi toimijoiksi vaan paremminkin aiemmasta poikkeaviksi erikoisuuksiksi. Ensinnäkin naiset ovat Perussuomalaisissa juttujen perusteella politiikassa miehen ansiosta tai menestyvät siinä miehen ansioista. Toiseksi, jos he ovat päässeet mukaan politiikkaan, he ovat mukana eräänlaisina kiintiönaisina sekä sukupuolensa ja pehmeän sosiaalipolitiikan edustajina. Tällöin naisille siis jää jäljelle rooli, jossa he uudistavat puolueen imagoa lähinnä ulkoisesti.

On ilmiselvää, että sukupuolinäkökulmasta tarkasteltuna Perussuomalaiset elää tällä hetkellä murrosvaihetta. Naisten esiinmarssi Perussuomalaisissa näyttää saavan jatkoa myös tulevaisuudessa. Onkin mielenkiintoista pohtia, mikä on tulevaisuudessa perussuomalaisten naisten rooli puolueessa ja miten se vaikuttaa perussuomalaisten naisten mediaesityksiin. Kuten Niemi & Parkkinen (2012) tuovat esiin, Perussuomalaisten puoluejohtaja Timo Soini on jo nyt leikitellyt ajatuksella naispoliitikon nostamisesta puolueen johtoon. Tämä johtunee Niemen ja Parkkisen (emt.) mukaan siitä, että Perussuomalaisten seuraavaa puheenjohtajaa tullaan vääjäämättä vertaamaan suurta suosiota omiensa keskuudessa nauttivaan Soiniin. Riskinä onkin, että seuraaja vaikuttaa Soiniin verrattuna hyvin vähäpätöiseltä. Tällöin vertaamiseen liittyvää riskiä voisi vähentää valitsemalla Soinille riittävän erilainen seuraaja, ja huomion takaamiseksi johtajan olisi hyvä tarjota jotakin uuttaa ja ennennäkemätöntä. Tähän ratkaisuna voisi olla puoluejohtajaksi valittu konservatiivisia arvoja kannattava ja mediataitoinen perussuomalainen nainen. (Niemi & Parkkinen 2012.)

Tätä taustaa vasten perussuomalaisten naisten mediakuvan analyysi tarjoaa kiinnostavan jatkotutkimuskohteen. Muuttuuko perussuomalaisiin naisiin liittyvä mediahuomio jollakin tapaa sitä mukaa, kun naiset vakiinnuttavat paikkaansa puolueessa? Vaikuttavatko perussuomalaiset naiset tulevaisuudessa uskottavilta politiikan toimijoilta tai poliittisilta johtajilta? Minkälainen on populistipuolueen naisjohtajan rooli mediassa? Perussuomalaiset on vuoden 2011 vaalien jälkeen panostanut myös viestinnälliseen uudistukseen, mikä osaltaan vaikuttaa puolueen julkiseen imagoon. Tässä mielessä tämä tutkimus tarjoaa tulevilla tutkimuksille hyvän lähtöalustan, josta ponnistaa. Olisi kiinnostavaa selvittää, vaikuttaako viestinnällinen uudistus jollakin tapaa perussuomalaisista naisista julkisuudessa rakentuvaan kuvaan.

Tämänhetkisen media-analyysin perusteella populistinaisten rooli suomalaisessa politiikassa ja politiikan julkisuudessa on kuitenkin siis hyvin kyseenalainen, mikäli naisia houkutellaan mukaan politiikkaan ja nostetaan politiikan johtotehtäviin yksinomaan imagosyistä. ”Jytkyn” jälkeen Perussuomalaiset on päässyt osalliseksi suomalaisesta poliittisesta vallasta. Nyt puolueen on vakiinnutettava kannatuksensa ja haettava pysyvyyttä. Tämän tutkielman mukaan naispopulisti tarjoaa tähän apua. Naispopulisti mahdollistaa puolueen julkisen kasvojenkohotuksen ja julkisivuremontin, jotka tekevät puolueesta pehmeämmän ja yleisesti hyväksyttävämmän.

100

LÄHDELUETTELO

Tutkimusaineisto

Aamulehti, Etelä-Suomen Sanomat ja Turun Sanomat aikavälillä:

11.4. 2011 – 23.4.2011

Perussuomalainen-puoluelehti huhtikuun 2011 numerot: Vaalilehti, numero 5 ja numero 6.

Tutkimuskirjallisuus

Albertazz, Daniele & Duncan McDonnel (2008), ”Introduction: the sceptre and spectre”. Teoksessa Albertazz, Daniele & Duncan McDonnel (toim.), Twenty-first century populism : the spectre of western European democracy, ss. 1-15. Basingstoke : Palgrave Macmilla .

Alter David (2010), ”The Breakthrough of Another West European Populist Radical Right Party? The Case of the True Finns?”. Government and Opposition 45 (4): 484-504.

Aslama, Minna & Johanna Jääsaari (1997), ”Avoimien vain suljettujen silmien politiikka? Kirsi, kiintiöt ja populaari julkisuus”. Politiikka 39 (3): 278–287.

Bacchetta, Paola & Margaret Power (2002), Right-Wing Women: From Conservatives to Extremists Around the World. New York: Routledge.

Bentz, Hans-Georg (1994), Radical Right-Wing Populism in Western Europe. London: Macmillan

Bjurwald, Lisa (2011), ”Euroopan äärioikeisto”. Teoksessa Liikkeitä laidasta laitaan: Populismin nousu Euroopassa, ss. 4-27. Ajatuspaja e2, ajatushautomo Magma: Vihreä sivistysliitto.

Borg, Sami & Tom Moring (2005), ”Vaalikampanja”. Teoksessa Paloheimo Heikki (toim.), Vaalit ja

101 demokratia Suomessa, ss. 47–73. Helsinki; Porvoo: WSOY.

Borg, Sami (2012a), ”Johdanto”. Teoksessa Borg Sami (toim.), Muutosvaalit 2011, ss. 17-25. Helsinki : Oikeusministeriö.

Borg Sami (2012b), ”Vuoden 2011 eduskuntavaalien erityispiirteitä”. Teoksessa Borg Sami (toim.), Muutosvaalit 2011, ss. 191-210. Helsinki : Oikeusministeriö.

Borg, Sami & Hanna Wass (2012), ”Äänestäminen, liikkuvuus ja puolueiden erot”. Teoksessa Borg Sami (toim.), Muutosvaalit 2011, ss. 97-114. Helsinki : Oikeusministeriö.

Butler, Judith. Nimeke (1990), Gender trouble : feminism and the subversion of identity. New York : Routledge.

Butler, Judith (2006) Hankala sukupuoli : feminismi ja identiteetin kumous. Suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi. Helsinki : Gaudeamus.

Canovan, Margaret (1999), ”Trust the people! Populism and the two faces of democracy”. Political Studies 47 (1): 2-16.

Connell, R. W. (1987), Gender and power : society, the person and sexual politics. Stanford: Stanford University Press.

De Lauretis, Teresa (2004), Itsepäinen vietti: kirjoituksia sukupuolesta, elokuvasta ja seksuaalisuudesta. Suom. Koivunen Anu. Tampere: Vastapaino.

Fairclough, Norman (1997), Miten media puhuu. Suom. Blom Virpi & Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.

Gill, Rosalind (2007), Gender and the media. Cambridge : Polity, 2007.

Helander, Voitto (1971), ”Populismi ja populistiset liikkeet”. Teoksessa Helander, Voitto (toim.), Vennamolaisuus populistisena joukkoliikkeena, ss. 12-21. Hämeenlinna: Karisto.

Herkman, Juha (2010), ”Politiikan viestinnän julkisuus viestinten välissä: intermediaalisuus ja vaalit”. Media ja viestintä 33 (2): 5-22.

Holmberg, Jukka (2004), Etusivun politiikka. Yhteiskunnallisten toimijoiden representointi 102 suomalaisissa sanomalehtiuutisissa 1987–2003. Jyväskylä studies in humanities 30. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Jokinen Arja, Kirsi Juhila & Eero Suoninen (1993), ”Johdanto”. Teoksessa Jokinen Arja, Kirsi Juhila & Eero Suoninen (toim.), Diskurssianalyysin aakkoset, ss. 9–14. Tampere: Vastapaino.

Jokinen Arja & Kirsi Juhila (1993), ”Valtasuhteiden analysoiminen”. Teoksessa Jokinen Arja, Kirsi Juhila & Eero Suoninen (toim.), Diskurssianalyysin aakkoset, ss. 76–111. Tampere: Vastapaino.

Jungar Ann-Cathrine & Anders Ravik Jupskås (2011), ”Pohjolan populistinen puolueperhe”. Teoksessa Liikkeitä laidasta laitaan: Populismin nousu Euroopassa, ss. 28-64. Ajatuspaja e2, ajatushautomo Magma: Vihreä sivistysliitto.

Kahn, Kim Fridkin (1994), ”The Distorted Mirror: Press Coverage of Women Cabdidates for Office”. The Journal of Politics 56 (1): 154-173.

Koivunen, Anu & Marianne, Liljeström (1996), ”Kritiikki, Visiot, Muutos”. Teoksessa Koivunen, Anu & Marianne, Liljeström (toim.), Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen, ss. 9–32. Tampere: Vastapaino

Koivunen, Anu & Marianne, Liljeström (1996), ”Sorto”. Teoksessa Koivunen, Anu & Marianne, Liljeström (toim.), Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen, ss. 35–77. Tampere: Vastapaino.

Kuusipalo, Jaana (1999), ”Suomalaiset naiset politiikassa”. Teoksessa Apo, Satu et al. (toim.), Suomalainen nainen, ss. 55-78. Helsinki : Otava

Kuusipalo, Jaana (2000), ”Sukupuolen rooli kampanjoinnissa”. Teoksessa Isotalus Pekka & Eeva Aarnio (toim.), Presidentti 2000. Mistä vaalit on tehty?, ss. 41–62. Jyväskylä: Sophi.

Kuusipalo, Jaana (2007), ”Presidenttipelin sukupuolittuminen”. Teoksessa Isotalus, Pekka & Sami Borg (toim.), Presidentinvaalit 2006, ss. 98–114. Helsinki: WSOY oppimateriaalit.

Kuusipalo, Jaana (2011), ”Sukupuolittunut poliittinen edustus Suomessa”. Tampere : Tampere University Press

Lehtonen, Mikko (1995), Pikku jättiläisiä : maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen. Tampere: Vastapaino.

103

Mazzoleni, Gianpietro (2008), ”Populism and the Media”. Teoksessa Albertazz, Daniele & Duncan McDonnel (toim.), Twenty-first century populism : the spectre of western European democracy, ss. 49-64. Basingstoke : Palgrave Macmilla.

McDonnell (toim), Twenty-first century populism : the spectre of western European democracy, ss 49-64. Basingstoke : Palgrave Macmillan.

Mickhelsson, Rauli (2011), ”Suomalaisten nationalistipopulistien ideologiat”. Teoksessa Wiberg, Matti (toim.), Populismi: kriittinen arvio, ss. 147-174. Helsinki : Edita.

Minkenberg Michael (1997), The New Right in France and Germany. London: Nouvelle.

Mäkelä, Anna & Liisa, Puustinen & Iiris, Ruoho (2006), ”Feministisen mediatutkimuksen näkökulmat”. Teoksessa Mäkelä, Anna & Liisa Puustinen & Iiris Ruoho (toim.), Sukupuolishow. Johdatus feministiseen mediatutkimukseen, ss. 15–47. Helsinki: Gaudeamus.

Mudde, Cas (2007), Popuslist Radical Right Parties in Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

Mudde, Cas (2010), ”The populist Radical Right: A pathological Normalcy”. West European Politics 33 (6): 1167-1186.

Niemi, Mari K & Laura Parkkinen (2012), ”Soinin enkelten siivin uuteen nousuun”. Kanava (4/2012): 4-8.

Niemi, Mari K & Ville Pitkänen (2005), Median valitsemat: eurovaalit 2004 mediaseuranta. Turku: Turun yliopiston Digipaino.

Nieminen, Jiri (2010), ”Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiiikan tutkimuksessa : eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa”. Politiikka 52 (1): 33-43.

Nieminen, Jiri (2011), Roturealisteja ja propellipäitä: 2010-luvun oikeistoradikalismi. Seminaariesitelmä. Julkaisematon.

Norris, Pippa (1997), “Introduction”. Teoksessa Norris Pippa (toim.), Women, media and politics, ss. 1–18. New York: Oxford University Press. 104

Norris, Pippa (1997),”Changing Images of Women in Power”. Teoksessa Norris Pippa (toim.), Women, media and politics, ss. 129–179. New York: Oxford University Press.

Palin, Tutta (1996) “Ruumis”. Teoksessa Koivunen, Anu & Marianne, Liljeström (toim.), Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen, ss. 225-244. Tampere: Vastapaino.

Onnela, Heini-Tuulia (2004), ”Tapaus Jäätteenmäki - kuinka syyllisyyttä rakennetaan”. Naistutkimus - Kvinforsknig 17 (4): 57–60.

Paloheimo, Heikki & Matti Wiberg (1997), Politiikan perusteet. Helsinki: Porvoo: WSOY.

Paloheimo Heikki & Tapio Raunio (2008), ”Suomen puolueiden nykytila ja tulevaisuuden haasteet”. Teoksessa Paloheimo Heikki & Tapio Raunio (toim.), Suomen puolueet ja puoluejärjestelmät, ss. 209-219. Helsinki: WSOY Oppimateriaali.

Paloheimo, Heikki (2011). ”Poliittisen kentän uusjako”. Turun Sanomat, Alakerta, 20.4.2011.

Paloheimo, Heikki (2012), ”Populismi puoluejärjestelmän vedenjakajana”. Teoksessa Borg Sami (toim.), Muutosvaalit 2011, ss. 324-345. Helsinki : Oikeusministeriö.

Parkkinen, Laura (2011), ”Soinin kannatus perustuu äijäkulttuuriin”. Etelä-Suomen Sanomat 19.4.2011, ss. 3.

Pateman, Carole (1988), The sexual contract. Cambridge: Polity Press.

Pernaa, Ville (2012), ”Vaalit mediassa ja vaalikampanjointi”. Teoksessa Borg Sami (toim.), Muutosvaalit 2011, ss. 29-42. Helsinki : Oikeusministeriö.

Pernaa Ville & Railo Erkka (2006), ”Politiikan peleistä mediapeleihin”. Teoksessa Pernaa Ville & Ville Pitkänen (toim.), Poliitikot taistelivat, media kertoo. Suomalaisen politiikan mediapelejä 1981–2006, ss. 17–54. Helsinki: Ajatus kirjat.

Pernaa Ville, Mari K. Niemi & Ville Pitkänen (2009), Politiikan journalismin tila Suomessa. Turku: Kirja-Aurora

Pulkkinen, Tuija (1989), Valtio ja vapaus. Helsinki: Tutkijaliitto, 1989. 105

Railo, Erkka ( 2011a), “Pääministerin “upea kroppa” – poliittisen journalismin muutos ja poliitikkojen ruumiillisuus”. Journalismikritiikin vuosikirja 2011, Media & Viestintä (1): 135-144.

Railo, Erkka (2011b), Henkilökohtainen on poliittista : neuvottelu politiikan sukupuolittuneesta työnjaosta Annan julkaisemissa poliitikkojen henkilökuvissa vuosina 1975-2005. Turku : Turun yliopisto

Railo Erkka (2011c), ”Tunteista politiikkaa”. Teoksessa Railo Erkka & Vesa Vares (toim.), Oikeistopopulismin monet kasvot, ss. 59-87. Suomen toivo -ajatuspaja: Centre for European Studies. Printed in Finland by T-Print, Hyvinkää.

Raunio, Kyösti (1999), Positivismi ja ihmistiede. Helsinki: Gaudeamus.

Ross, Karen (2002), Women, politics, media : uneasy relations in comparative perspective. Cresskill (N.J.) : Hampton Press.

Rossi, Leena-Maija (2010), ”Sukupuolen käsityksiä ja käsitteitä” . Teoksessa Saresma, Tuija, Leena-Maija Rossi Tuula Juvonen (toim.), Käsikirja sukupuoleen, ss. 21-105. Tampere : Vastapaino, 2010.

Ruostetsaari, Ilkka (2011), ”Populistiset piirteet vennamolais-soinilaisen puolueen ohjelmissa”. Teoksessa Wiberg, Matti (toim.), Populismi: kriittinen arvio, ss. 94-146. Helsinki : Edita.

Saarenmaa, Laura (2011), ”Keskustan pääministerivaali ja naistenlehtien politiikan julkisuus”. Journalismikritiikin vuosikirja 2011, Media & Viestintä (1):145-153.

Salminen, Esko (2006), Mediavallan aika: politiikka tiedotusvälineissä Mauno Koivistosta Tarja Haloseen. Helsinki: Edita.

Seppänen, Janne (2005), Visuaalinen kulttuuri: Teoriaa ja metodeja mediakuvan tulkitsijalle. Tampere: Vastapaino

Sulkunen, Irma (1987), ”Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus”. Teoksessa Alapuro, Risto, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Stenius Henrik (toim.), Kansa Liikkeessä, ss. 157-172. Helsinki Kirjayhtymä.

Toivonen, Timo (2011), ”Perussuomalaisten nousun taustoista”. Teoksessa Matti Wiberg (toim.) Populismi: Kriittinen arvio, ss. 82-93. Helsinki: Edita. 106

Urponen, Maija (2010), ”Kansalaisuus, kansallisuus ja sukupuoli”. Teoksessa Käsikirja Saresma Tuija, Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen (toim.), Käsikirja sukupuoleen, ss 292-304. Tampere : Vastapaino, 2010.

Vares, Vesa (2011), ”Mitä on populismi?”. Teoksessa Railo Erkka & Vesa Vares (toim.), Oikeistopopulismin monet kasvot, ss. 8-18. Suomen toivo -ajatuspaja: Centre for European Studies. Printed in Finland by T-Print, Hyvinkää.

Vares, Vesa (2011), ”Perussuomalaiset”. Teoksessa Railo Erkka & Vesa Vares (toim.), Oikeistopopulismin monet kasvot, ss. 32-45. Suomen toivo -ajatuspaja: Centre for European Studies. Printed in Finland by T-Print, Hyvinkää.

Wass, Hanna & Sami Borg (2012), ”Äänestäminen, liikkuvuus ja puolueiden erot”. Teoksessa Borg Sami (toim.), Muutosvaalit 2011, ss. 97-115. Helsinki : Oikeusministeriö.

Wass, Hanna, Lauri Rapeli & Peter Söderlund (2012), ”Äänestäneiden ja äänestämättä jättäneiden mielipideyhteneväisyys ja poliititnen edustus”. Teoksessa Borg Sami (toim.), Muutosvaalit 2011, ss. 116-125. Helsinki : Oikeusministeriö.

Wiberg, Matti (2011), ”Mitä populismi on?”. Teoksessa Wiberg, Matti (toim.), Populismi: kriittinen arvio, ss. 11-21. Helsinki : Edita. van Zoonen, Liesbet (1994), Feminist media studies. London : Sage. van Zoonen, Liesebet (2004). Entertaining the Citizen. When politics and popular culture converge. New York: Rowman & Littlefield. van Zoonen, Liesbet (2006), ”The personal, the political and the popular: A woman’s guide to celebrity politics”. European Journal of Cultural Studies 9 (3): 287–301.

Sähköiset lähteet:

Eduskunnan viralliset internetsivut. Kansanedustaja-tietokanta. http://www.eduskunta.fi/thwfakta/hetekau/hex/hxent.htm. Luettu 3.7.2012

107

Eduskunnan viralliset internetsivut. Vuoden 2011 eduskunnan sukupuolijakauma. http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/tixhaku.sh?lyh=hex8160?lomake=tix5050.Luettu 14.6.2012.

Leppänen, Marja-Leena (2011), ”Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö”. Perussuomalainen- puoluelehti: Vaalilehti, ss. 10. http://www.perussuomalaiset.fi/perussuomalainen-lehti/. Luettu 8.3.2012.

Nuiva vaalimanifesti. www.vaalimanifesti.fi. Luettu 23.4.2012

Oikeusministeriö. Tulos- ja tietopalvelua. http://192.49.229.35/E2011/s/tulos/tulos_kokomaa.html. Luettu 13.5.2012

Perussuomalaiset. http://www.perussuomalaiset.fi/. Luettu 23.4.2012

Perussuomalaisten edunkuntavaaliohjelma 2011. http://www.perussuomalaiset.fi/ohjelmat/. Luettu 23.4.2012.

Perussuomalaiset Naiset Ry. http://ps-naiset.perussuomalaiset.fi/. Luettu 5.3. 2012

SMP:n naisten erityisohjelma 1980. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto: Poliittisten ohjelmien tietovaranto. http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=smpnaiset1980. Luettu 14.6.2012

108

109