”Early morning mercies” Pieni johdatus Nicosfääriin Christa Päffgen (1938–1988) oli ihminen, josta tuli jotain, minkä hän huolellisesti hävitti. Hävitys tapahtui vastoin maailman tahtoa. Maailma kantaakin hänelle yhä kaunaa. Se ei tahtoisi tunnustaa tapahtunutta – häikäisevän Naisen muuttumista mustaksi möhkäleeksi.1 Se pitää tapahtunutta tragediana, joka tulvii kipeitä, nöyryyttäviä yksityiskohtia. Jotain kuitenkin myös syntyi: tila, maisema, jonka jotkut tunnistavat omakseen; vaikutuspiiri, kehä tai vyöhyke, jossa jotkut voivat hengittää – jos eivät vapaammin, niin ainakin syvemmin kuin muualla. On täysin mahdollista, ettei tätä aluetta ole tarkoitettukaan kaikille, koko maailmalle. Päffgen ei ole rohkaiseva, vapauttava, filosofisesti antoisa tai esikuvallinen taiteilija. Häntä ei voi käyttää mihinkään tarkoitukseen. Hän ei kerro meille totuutta eikä paranna meidän elinolojamme. Omaperäisyys on hänen ainoa ansionsa. Sanotaan, että jotkut taiteilijat luovat ”oman maailmansa”. Tuskin milloinkaan niin voi lausua yhtä vapautuneesti kuin nyt. Oikeastaan se, mitä hän loi, on kokemus. Kokemus on mystiikan erikoistermi. Itse asia juoksee karkuun sanoja; se on jopa noita pikku demoneita ovelampi.2 Vain äänen tallentamisen ja äänentoiston ihmeelle se antautuu. Se on ”purkissa” ja pysyy. Sieltä sen voi ottaa koettavaksi milloin vain. Tätä on levyistä kirjoittaminen, omenan tai polkupyöräilyn kuvailua. Lopulta sanat väsyvät – mutta levy on yhä kuin uusi. Levyn kuuntelun, omenan syömisen ja pyöräilyn kokemukseen sisältyy lähes kaikki.3 Melkein kaikki, mitä Päffgenistä on kirjoitettu, on arvotonta. Kuten todettua, maailma näkee hänet kahtena. Ei enempänä. Hän on joko Andy Warholin elokuvien arktinen madonna tai inhorealistinen valistusvideo kovien huumeiden vaaroista. Kuitenkin heroiini oli myös Päffgenin pelastus. Se auttoi hänet ulos kuvasta, joka oli vieras, toisten omaisuutta. Iwas a hausfrau from Hanover – until Idiscovered Heroin. Sen hän sanoi itse vuonna 1974 rocktoimittaja Nick Kentille,4 ja se kertoo enemmän kuin kaikki myyttikronikat 1960-luvun New Yorkista yhteensä. Heroiinista hän sai piittaamattomuutta ja rohkeutta – ja ne antoivat hänelle äänen. Aiemmin hän oli ollut vain kuva: Fellinin La Dolce Vitan iso valkea haamu tai Billy Namen Factory-valokuvien eroottinen vinjetti.5 Mutta raivaaminen on aina myös tyhjän tilan luomista. Niinpä hävitys, johon Päffgen noin vuonna 1968 ryhtyi, oli myös luomista: hävitys-luomista. Tästä hävittäjä-luojasta puhuttaessa vastakohtien välillä on usein vain näkökulmaeroja. Se mikä on toisten ja mikä on omaa. Läsnäolo ja poissaolo. Etäisyys ja läheisyys. Tyhjä ja täysi. Käsitteiden erot hioutuvat pois tai pistävät äkkiä terävinä esiin, ja niiden rajoilla – siellä, missä maa ja vesi kohtaavat – on 3 Christa Päffgenin vyöhyke, Desertshore, ”la Cible mouvante”, The Secret Side tai Camera Obscura. Sillä ei ole oikeaa nimeä. Nyt kutsumme sitä Nicosfääriksi. Päffgen oli nainen, mutta maailma käyttää hänestä miehen nimeä. Meidänkin on syytä tunnustaa maailmallisuutemme ja käyttää sitä. Vaihtoehdot ovat huonoja. Christa Päffgen, biologinen nainen, oli olemassa vain kapeassa luonnontieteellisessä merkityksessä. Nico eli hänen elämänsä. Nicon puitteissa Päffgen myös toteutti poikkeuksellisen hävitys-luomistyönsä: viisi studioalbumia ja satoja esiintymisiä eri soittajien kanssa. Viimeisen kerran hän esiintyi heinäkuussa 1988, kuolemansa kynnyksellä, erinomaisessa kunnossa. Konserttitaltiointi julkaistiin nimellä Fata Morgana (”kangastus”). Tämä antijoutsenlaulu on yksi Nicosfäärin liikennesolmuista, ellei sen pääkaupunki. Nico oli taiteilija, joka lauloi ensin toisten lauluja ja sitten omiaan. Maailma, joka kantaa hänelle kaunaa, pitää enemmän ensin mainituista. Se myös pitää niitä hänen lauluinaan. Kun Spotify listaa ”artistin Nico” suosituimmat laulut, luettelossa ei ole yhtään Nicon laulua: These Days, Chelsea Girls, I’ll Be Your Mirror… Ne ovat kaikki toisten lauluja – ja tässä tapauksessa kaikki ”toiset” ovat miehiä. Nicon tarina on kertomus misogyniasta, joka täyttää 1900-luvun popmaailman kaikki huokoset ja näkee naisartistin nerouden pakonomaisesti siinä miehessä, joka kulloinkin sattuu olemaan samassa huoneessa tämän kanssa.6 Eri elämänvaiheissa varsinkin ennen vuotta 1968, jolloin Nico julkaisi ensimmäisen oman levynsä The Marble Indexin, häneen liittyi aina joku mies, jolta hän sai jotakin. Niin kertoo Tarina. Hän ei koskaan keksinyt mitään itse. Hänelle ehdoteltiin ja esiteltiin kaikenlaista, ja hän piti ideoita hyvinä. Nimensä hän sai ystävältään Herbert Tobiasilta, joka oli muotikuvaaja ja rakastunut epätoivoisesti mieheen nimeltä Nico Papatakis. ”Minulla on sinulle nimi, ja sinun täytyy tästedes käyttää sitä”, sanoi Tobias Christalle ristiessään tämän Nicoksi vuonna 1956.7 Warhol puolestaan teki Nicosta tähden ja opetti hänet puhumaan warholmaisen salaperäisesti. Lou Reed, Bob Dylan ja Jackson Browne antoivat Nicolle lauluja. Leonard Cohen taas opetti Nicon kasvissyöjäksi – mitä tämä olikin koko loppuikänsä, syystä tai toisesta, mutta tuskin lojaaliudesta Cohenille.8 Jim Morrison opetti hänet kirjoittamaan lauluja, ja John Calen nerokkaan näkemyksen turvin hän sai tehdä niistä kauniita versioita levylle. Itse Nico ei opettanut mitään kenellekään, paitsi Iggy Popille cunnilinguksen taidon. Senkin meille kertoo Tarina. Ja juuri Tarinan Nico raivasi pois edestään ja takaansa ryhtyessään vuonna 1968 rakentamaan Nicosfääriä. Jokin avaruudellinen tuli lineaarisen tilalle. Tarina ei kuitenkaan ollut hänen vihollisensa, ei ennen eikä jälkeen. Hän itsekin osallistui sen kertomiseen9 – vaikkakin samaa kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä oli tavassa, jolla hän lopulta työskenteli sitä vastaan. Sitä paitsi Nico oli kertonut aikeistaan jo vuonna 1965 ensimmäisellä levyllään, tietysti miesten 4 tekemällä singlellään I’m Not Sayin’. Mitään hälyttävää ei kukaan silloin huomannut. Mutta kun laulua jälkikäteen kuuntelee, huomaa kyllä, että Nico ottaa kepeän popkappaleen sanat julkeasti käyttöönsä ja tarkoittaa niillä mitä tahtoo: Ican’t say I’ll always do The things you want me to I’m not sayin’I’ll be true – but I’ll try Viimeisen lauseen vale on läpinäkyvä. Ei hän mitään yrittänyt. Eikä yksikään suurmies olisi ikinä kyennyt edes kuvittelemaan sitä mekaanisilla uruilla hengittävää mahtavaa toteemieläintä, joka Nico kypsyyskaudellaan oli.10 Unohda siis Andy Warhol. Unohda Lou Reed. Unohda Jim Morrison, Leonard Cohen ja John Cale. Se on tärkeintä. Älä mene Nicosfääriin unohtamatta suurten miesten suurta joukkoa. Mene ilman heitä. Mene yksin. Nico on tila ja kokemus, ja ne ovat sama asia. Maurice Merleau-Ponty kirjoitti kerran ohimennen, että kun kuvittelet tilan, jossa ei ole ketään, olet jo itse siellä, olet jo kokenut sen.11 Tilat eivät ole geometrisiä eivätkä objektiivisia. Arkkitehdit eivät tee niitä. Ne koetaan. Frazier Mohawk, joka ”paperilla” tuotti The Marble Indexin, totesi kuultuaan valmiin levyn, että se ei ole levy, jota kuunnellaan, vaan ”kuoppa, johon pudotaan”. Jos Nicosfäärissä ei ole ketään ja ”kaikki ovat poissa”, niin ainakin sinne olet joutunut sinä. Useimmat taiteilijat kaiketi ”ilmaisevat itseään”, lisäävät itsensä määrää maailmassa. Sitten heidän teoksensa itsenäistyvät, touhuavat maailmalla omiaan, ”illalla hoilaavat pitkin katuja / päivällä istuvat säntillisinä virastossa”, niin kuin runot Pentti Saarikosken runossa.12 Näin ajateltuna taiteilija on pelkkä tavaranvalmistaja. Nico sen sijaan ilmaisi itsensä pois ja jätti kaiken elämän keskelle, kaduille ja virastoihin, itsensä muotoisen tilan, joka on avoinna sille, jolla on korvat (ja levysoitin). Hän teki maailmasta avaramman, ei runsaampaa. Ehkä Nico ei ollut taiteilija lainkaan – sanan tavanomaisessa merkityksessä? Ainakaan hän ei piitannut suosiosta, maineesta, kunniasta, joista harva taiteilija, varsinkaan popmuusikko, kykenee kieltäytymään. Nicollahan oli heroiininsa, rakastettunsa, suojelijansa, oma yksityinen luostarinsa, ja se riitti. Sen vuoksi hän keikkaili niin ahkerasti koko 1980-luvun, ei tullakseen tunnetummaksi, pedatakseen lauluilleen paremman tulevaisuuden, paremmat Spotify-rojaltit perikunnalleen. Laulut eivät olleet hänen todellisia lapsiaan. Niitä olivat Nicosfäärin tulevat asukkaat.13 Ehkä hän, jolle niin moni mies Tarinan mukaan opetti jotakin, olikin itse opettaja, kasvattaja? Ehkä hän olikin äiti – sanan hengellisessä merkityksessä? 5 Jospa hän ei luonutkaan musiikkia vaan oman spiritualiteettinsa? Oman mystisen perheensä? Ehkä. Epävarmuuden hetkillä on palattava ”teksteihin”, erityisesti The Marble Indexiin, josta kaikki alkoi. Se alkoi näin: Can you follow me? Can you follow my distressess, my caresses, fiery guesses? Swim and sink into Early morning mercies Mene siis ja vajoa, jos voit. Nada te turbe. Nada te espante. ¶ Antti Nylén Viitteet suljetusta. (Pyhä Jeesuksen Teresa: Elämäni. Suom. Seppo A. Teinonen. KATT 1990.) 1. Kaksi – kahden eri Morrisseyn – kuvausta Nicosta tämän kahdessa eri vaiheessa: 1. ”Kaunein olento, joka 3. Paino sanalla lähes – muutenhan kirjoittaminen olisi koskaan on elänyt maan päällä” (Paul Morrissey Andy paitsi vaikeaa myös turhaa. Olen kuvaillut omaa Warholille Richard Wittsin [Nico: The Life and Lies of Nicosfääriin menemisen kokemustani tarkemmin an Icon, Virgin 1993] mukaan). 2. ”Nico laulaa jossakin esseessäni ”Nicosfääri” (Halun ja epäluulon esseet, taustalla kuin iso musta paali, joka vyöryy minua kohti Savukeidas 2010). autereisella nummella” (Morrissey: Autobiography, Penguin 2013). 4. New Musical Express, 24 August 1974. Paralleeli pyhän Teresan ”itseironiseen” hokemaan