SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN JULKAISut 1834–2008 SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN JULKAISut 1834–2008 Toimittanut Eeva-Liisa Haanpää Johdanto Kai Häggman Suomalaisen Kirjallisuuden Seura • Helsinki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1209, Tieto ISBN 978-952-222-066-0 ISSN 0355-1768 www.finlit.fi Taitto Kari Hyötyläinen Painotyö Tampereen yliopistopaino Oy – Juvenes Print, Tampere 2009 Sisällys Kai Häggman Kirkkaampi kieli ja selkeämmät kuvat 6 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisut 1834–2008 Luettelon käyttäjälle 20 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 22 Suomi 102 Kalevalaseuran vuosikirja 137 Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 139 Studia Fennica 142 Tietolipas 151 Ylioppilasaineita 162 Kansanelämän kuvauksia 164 Kotiseudun murrekirjoja 168 Folklore 169 Totta ja tarua 172 Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita 174 Sarjojen ulkopuolella ilmestyneet teokset 177 AV-aineisto 189 Suomen Historiallisen Seuran sarjat Historiallinen Arkisto 192 Historiallisia Tutkimuksia 194 Studia Historica 197 Bibliotheca Historica 198 Studia Biographica 203 Tekijähakemisto 205 Teoshakemisto 235 Kai Häggman KIRKKAAMPI KIELI JA SELKEÄMMÄT KUVAT 175 vuotta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannustoimintaa Kustannusalan erityispiirre on pitkäikäisyys. Eurooppalaiset kirja-alan yritykset esittelevät ylpeinä perinteitään ja myös pohjoismaiden suurimpien kustanta- moiden juuret ulottuvat lähes poikkeuksetta 1800-luvulle. Lääkäripiireissä pit- kän iän salaisuutena pidetään idealistista elämänasennetta ja useimmat menes- tyneet kustantamot on perustettu tämän reseptin mukaan. Ne ovat syntyneet enemmänkin pitkäjänteisten sivistyspyrkimysten kuin pikaisen voitontavoit- telun siivittäminä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustettaessa rakkaus kieleen ja kirjallisuuteen oli ainoa lähtökohta. Seuran ensimmäinen julkaisu oli tunnetun saksalais-sveitsiläisen pedagogin Heinrich Zschokken Das Goldmacherdorf, joka ilmestyi seuran silloisen sihtee- rin Carl Niklas Keckmanin suomentamana 1834. Keckman totesi Kultalan esi- puheessa ”hyödyllisiä ja huvittavaisia” suomenkielisiä kirjoja olevan niin vähän, että jokainen julkaistu teos oli tapaus sinällään. Hänen mukaansa suomenkie- lisen kirjallisuuden kustantaminen oli myös SKS: n olemassaolon tarkoitus ja päätoimiala. Esipuheessaan Keckman määritteli kirjallisuuden syvimmän ole- muksen tavalla, joka on pätevä vielä 175 vuotta myöhemmin: ”Kirjain avulla sekä kasvaa että vahvistuu joka kielen luonto ja omaisuus täydellisemmäksi. Kielessä osotetaan, ikään kuin peilissä, kahden maailman kuvat: yhden ulko- naisen, silmillämme havaittavan, ja sisällisen, jossa hengellisten olentoin omi- naisuudet itsensä ilmoittavat. Jota kirkkaampi on kieli, sitä selkeämpi myös kumpikin näistä kuvista.” Kustannustoiminta on Keckmanin suomennostyöstä alkaen ollut seuran keskeinen toimintamuoto ja vaikutuskanava. Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ra on 1858 perustetun Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenistä ainoa, joka on ollut yhdistyksen toiminnassa mukana koko sen 150-vuotisen elinkaaren ajan ja sitä voidaan pitää vanhimpana suomalaisena kustantamona. Vuonna 1812 perustettu Suomen Pipliaseura toki väittää olevansa vanhempi, mutta ilmais- ten Raamattujen levittämien ja jakaminen ei kaikkien mielestä ole kirjojen kus- tantamista. 6 Kai Häggman Seuran perustamisen yhteydessä painotettiin Kultalan kaltaisten rahvaalle suunnattujen valistuskirjojen julkaisemista, mutta myös samaiselta rahvaalta saatujen runojen, laulujen ja muinaismuistojen keräämistä. Seurassa ryhdyttiin jo perustamisvuonna tukemaan Elias Lönnrotin keräysmatkoja, joiden tarkoi- tus oli kuin suoraan seuran perustamisasiakirjoista. Lönnrotin matkat ja nii- den aikana kypsynyt ajatus ”Väinölän sankarien” ympärille kootusta yhtenäi- sestä eepoksesta muodostuivat seuran tulevaisuuden ja myöhemmän maineen kannalta ratkaisevan tärkeiksi. Voi vain kuvitella, mihin suuntaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historia olisi kulkenut, jos Lönnrot olisi ensimmäisellä seuran tukemalla kansanrunojen keräysmatkallaan kuollut koleraan tai vain kyllästynyt patikoimaan pitkin ja poikin Arkangelin kuvernementin kinttupol- kuja ja karjalaiskyliä. Vuosina 1835–1836 kahdessa osassa ilmestynyt Kalewala taikka Wanhoja Kar- jalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista oli Yrjö Koskisen luonnehdintaa käyttäen suomalaisten ”pääsö-lippu sivistyskansojen juhlasaliin”. Se ei nimes- tään huolimatta ollut sataprosenttista kansanrunoutta, vaan myös Lönnrotin kokoama ja kuvittelema taideteos. Eepos sekä sen myöhempi, huomattavasti laajempi laitos tarjosivat Suomen kansalle sekä historian että kirjallisuuden. Se oli samalla myös todiste siitä, että kirjalla voi olla valtava merkitys, vaikka vain harva todella lukee sen. Kalevalan 500 kappaleen painos myytiin tunne- tusti loppuun vasta kaksitoista vuotta ilmestymisen jälkeen, eivätkä useimmat suomalaiset sitä alkuvaiheessa kyenneet lukemaan. Lienee kuvaavaa, että Suo- men kielen kehittäjänä ja innokkaana uudissanojen keksijänä tunnettu Wol- mar Schildt joutui vielä 1840-luvulla tunnustamaan, ettei oikein ymmärtänyt lukemaansa: ”…aaveksin vain monessa paikassa, mikä on runoniekan miele, en sitä täysin oivalla.” Kalevalalla oli alusta alkaen valtava symbolimerkitys, mutta sen leviäminen syvempään tietoisuuteen käynnistyi toden teolla 1870-luvulla. Teoksesta ryh- dyttiin ottamaan ”helppohintaisia”, selityksillä varustettuja painoksia, jotka seuraavina vuosikymmeninä levisivät jo tuhansina kappaleina suomalaisiin ko- teihin. Kirjallisuudessa ja kuvataiteissa vuosisadan loppupuolella käynnistynyt karelianismi ruokki kansanrunouden suosiota. Suomen itsenäistymisen aikaan Eino Leino oli jo sitä mieltä, että suomalainen, joka ei rakastanut Kalevalaa, ei rakastanut myöskään itseään tai isänmaataan. Ensimmäisessä tasavallassa kan- salliseepos oli jo lähes pyhä kirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisuprofiili oli 1800-luvulla huomat- tavan monipuolinen. Mukaan mahtui niin kotimaista kuin ulkomaista romaa- nitaidetta, oppikirjoja, runokokoelmia, näytelmiä ja sanakirjoja. Seuraa pidet- Kirkkaampi kieli ja selkeämmät kuvat 7 tiin pitkään kaiken suomenkielisen kirjallisuudenharjoittamisen emäyhtymänä. Se oli vuosikymmeniä suomenkielisen kustannustoiminnan pioneeri, joka otti vastuulleen myös sellaisia kaupallisesti epävarmoja hankkeita, joihin yksityiset kustantajat eivät uskaltaneet ryhtyä. Seurassa painotettiin, että käännetyn ja al- kuperäisen kotimaisen kaunokirjallisuuden sekä varsinkin oppikirjojen kustan- taminen kuului sen keskeisiin toimintoihin, kunnes yksityiset suomenkieliset kustantajat ottaisivat vetovastuun kansalliskirjallisuuden rakentamisesta. SKS: n varhaisen kustannustoiminnan mielenkiintoisin ajanjakso sijoittuu 1860–1880-luvuille, jolloin seura oli myös merkittävä yleiskustantaja. Kysymys ei ollut yksityisten kustantajien tontille tunkeutumisesta. Maasta ei vain löytynyt toista sellaista kustantajaa, jolla olisi ollut riittävästi resursseja ja kulttuuritahtoa myös laadukkaan suomenkielisen kaunokirjallisuuden laajamittaiseen julkai- semiseen. Seuralla ei ollut pyrkimystä monopolisoida suomenkielisen kirjalli- suuden kehittämistä ja kustantamista itselleen. Seuran esimies Yrjö Koskinen päinvastoin odotti ja toivoi vuosikokouspuheessaan 1877 yksityisten kustanta- jien vähitellen ottavan seuralta sen tehtäviä kantaakseen: ”Seuran kustantamis- toimi on supistettava, niin pian kuin yksityinen kustantaja-liike ottaa toisen tai toisen toimi-alan haltuunsa, ja Seuran huolenpito kirjallisuuden valmistustöistä on vähentyvä, niin pian kuin perustus alkaa olla laskettuna, istutus tehtynä ja varsinaista kansalliskirjallisuutta odotettavissa.” Tässä vaiheessa SKS:n tärkeimpiä kustannushankkeita oli J. V. Snellmanin toimesta 1870-luvun alussa käynnistetty maailmankirjallisuuden suomenta- misohjelma. Samalla kerättiin kattava lista sellaisista eurooppalaisista klassik- koteoksista, jotka tuli julkaista joko seuran omalla kustannuksella tai sen avus- tuksella. Suomennosprojektin perustalla oli ajatus siitä, että suomalainen kirjallisuus ja kirjakieli tarvitsivat vanhojen sivistysmaiden vaikutusta ja oh- jausta. Snellman korosti sitoutumista yhteiseen eurooppalaiseen kulttuuripe- rinteeseen, joka toteutuisi parhaiten Cervantesin, Goethen, Rousseaun ja Scot- tin tapaisten kirjailijoiden teoksia suomentamalla. Ohjelmaa ryhtyi käytännössä toteuttamaan Paavo Cajander, joka 1878 aloitti kaikkiaan 33 vuotta kestäneen työmaan Shakespearen näytelmien (36 kpl) suomentamisen parissa ja tuli sa- malla rakentaneeksi kivijalan koko suomalaiselle teatteri-instituutiolle. Seuran rooli suomenkielisen kaunokirjallisuuden edistäjänä korostui entisestään, kun valtiovalta myönsi 1878 sille vuosittaisen määrärahan ”kansalliskirjallisuuden valmisteluun ja luomiseen”. Seuran varsinainen kaunokirjallinen avaus oli jo 1869 käynnistetty Novelli- kirjasto. Tilattavina vihkoina ilmestyneestä sarjasta löytyi mm. Dickensiä, Björn- sonia, ja Topeliusta sekä yksi alkuperäinen suomenkielinen romaani, Aleksis 8 Kai Häggman Kiven Seitsemän veljestä. Kiven romaanin julkaiseminen, vastaanotto sekä Au- gust Ahlqvistin suorittama teilaus on moneen kertaan toistettu tarina, johon tässä yhteydessä ei ole enää syytä palata. SKS:n historiateoksen ensimmäisen osan kirjoittaja Irma Sulkunen on korostanut sitä, että Seitsemän veljestä jäi fennomaanien sisäisen hegemoniataistelun jalkoihin. Yrjö Koskinen hengenhei- molaisineen oli syrjäyttänyt Ahlqvistin lopullisen tuntuisesti kaikista suomalai- suusliikkeen johtotehtävistä juuri Seitsemän veljeksen ilmestymisen