Timo Soukola Järjestö jäänmurtajana Suomen merimiesunioni työmarkkinaosapuolena ja suomalaisten laivatyöntekijöiden turvallisuuden vankentajana 1944-1980 Esitetään Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi päärakennuksen salissa 5 perjantaina 30. maaliskuuta 2007 kello 12. 2 3 Kiitokset Kiitän Suomen merimiesunionia ja Suomen Akatemiaa tutkimukseni rahoittamisesta, haastateltuja vaivannäöstä ja luottamuksesta, Hannu Soikkasta ja Juha Siltalaa työni ohjaamisesta, Pauli Kettusta ja Kari Terästä väitöskirjakäsikirjoitukseni huolellisesta esitarkastamisesta, Tapio Bergholmia neuvoista ja rohkaisusta, Palkansaajasäätiötä ja Palkansaajien tutkimuslaitosta myönteisestä suhtautumisesta pätevöitymisvapaaseeni, Suomen varustamoyhdistystä luvasta käyttää laivanvarustajajärjestöjen arkistoja sekä kaikkia niitä lukuisia ystäviä ja tuttavia, jotka ovat kannustaneet minua opinnäytteen laadintaan vielä kypsässä iässä. Väittelijöiden vakiintuneeseen tapaan laitan lopuksi terveisiä elämänkumppanilleni. Kiitän Ritvaa paitsi tuesta myös ja erityisesti siitä, että hänelle olisin vastakin kelvannut ikuisen lisensiaatin hahmossa. Helsingin Hakaniemessä 6. helmikuuta 2007 Timo Soukola 4 5 Sisältö Suomalaisen sekatalouden menestyjä 9 Merimiesliiton oppivuodet 18 Työpaikalla asuva ammattikunta 18 Merimiesten järjestäytyminen alkaa myöhään myös Suomessa 22 Ensimmäinen menestys jää lyhytaikaiseksi 32 Riittämättömin voimin hyökkäyslakkoon 39 Pieniä voittoja nousukaudella 45 Laivatyöntekijöiden järjestö käy erillissotaa 48 Merimiesliitto saa hallintaoikeuden laivatyöpaikkoihin 54 Suomen kauppalaivasto sotakorvausvuosina 54 Unioni valtaa uusia asemia 55 Kauppalaivastosta suljettu työpaikka 60 Osittain irti palkkasäännöstelystä 73 Merityökonferenssi linjaa uudet tavoitteet 80 Seattlen minimipalkka saavutetaan 88 Jäsenhuolto monipuolistuu 99 Unioni pyrkii myös päällystön järjestöksi 102 Merimiesten liitto puuttuu politiikkaan 107 Keskusjärjestö uhkaa kurinpalautuksella 116 Unioni ei vaaranna sopimuksiaan 121 Jää murtaa vastustuksen Unionin tieltä 129 Välläri pelastaa asemansa 138 Johto alistaa jäsenkunnan 149 6 Yksinvaltias työläisaristokratian asialla 154 Suomen kauppalaivaston rauhallinen rakennemuutos 154 Palkankorotusten sijaan verohelpotuksia 156 Jäänmurtajat pysyvät siviilikomennossa 165 Syndikalismi ja vällärismi 170 Palkankorotusten sijaan uudistuksia 184 Markkalinjalla 190 Viimeinkin työttömyyskassa merimiehille 194 Unioni vaihtaa keskusjärjestöä 199 Merimiehille hankitaan tulli- ja veroetuja 215 Palkat paranevat, työaika lyhenee 225 Viimeinkin ammattikoulu merimiehille 230 Huolenpitoa sekä jäsenistä että henkilöstöstä 233 Edustajakokous latistuu seremoniaksi 237 Unioni lakkoilee myös Saj:n puolesta 239 Uusia jäsenryhmiä 252 Välläriläistä demokratiaa 257 Ylityöt kuriin 266 Unioni tukee eheytystä 275 Tulopolitiikkaa Unionin ehdoin 281 Unioni vakauttaa erikseen 281 Merimieslainsäädännön uudistuksia 296 Merenkulkijoiden yhteinen työnseisaus 305 Puheenjohtaja kukistuu 312 Elvytystä ja uhkauksia 317 7 Unioni voittaa suuren työtaistelunsa 322 Ammattiryhmät kiistelevät johtopaikoista 330 Lippukeinottelua ei saada loppumaan 334 Unionin mahti horjuu 343 Suomen kauppalaivaston suuri ulosliputus 343 Rinnakkaisrekisteri avataan 353 Turvallisuuden takeet 357 Unioni joutuu puolustuskannalle 366 Laman jälkeen 375 Lähteet 389 Liite 8 9 Suomalaisen sekatalouden menestyjä Toisen maailmansodan jälkeen useimmissa läntisissä teollisuusmaissa luovuttiin vapaiden markkinavoimien ohjailemasta kapitalismista ja siirryttiin sekatalouteen1, jossa valtiovalta sovitteli pääoman ja työn välisiä ristiriitoja. Muutos edellytti tärkeitä myönnytyksiä niin työväenliikkeen kuin elinkeinoelämänkin puolelta, minkä vuoksi on puhuttu historiallisesta kompromissista. Työväenliike luopui sosialisoinnin vaatimuksista ja sai hyvitykseksi oikeuden ammatilliseen järjestäytymiseen ja poliittisen hyväksynnän sekä aikaa myöten hyvinvointivaltion. Ammattiyhdistysliike alkoi byrokraattistua, koska työnantajien ja viranomaisten kanssa jatkuvasti käytävissä neuvotteluissa tarvittiin yhä lisää entistä tietäväisempiä toimitsijoita. Kapitalistit puolestaan tunnustivat julkiselle vallalle osuuden taloudessa, hyväksyivät työnantajan velvollisuuden osallistua sosiaaliturvan kustannuksiin ja sallivat ammattiliittojen toiminnan työpaikoilla. Vastikkeeksi he saivat takuut tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja markkinatalouden säilyttämisestä sekä lupauksen ulkomaankaupan vapauttamisesta. Uutta talouspolitiikkaa on luonnehdittu interventionistiseksi liberalismiksi. Aiemmin sovelletusta liberalismista näet ei pohjimmiltaan luovuttu vaan sitä täydennettiin sallimalla valtion ajoittaiset interventiot talouteen. Hallittu yhteispeli julkisen vallan, ammattiliittojen ja yritysten välillä johti nopeaan kasvuun, jota jatkui aina 1970-luvun alun valuutta- ja öljykriisiin saakka. Vuosina 1950- 1973 maailman kokonaistuotanto lisääntyi keskimäärin 4,7 prosenttia vuodessa, kun taas kansainvälinen tavaranvaihto enentyi 7,2 prosenttia vuodessa. Työn ja pääoman 1 Markkinatalouden ja suunnitelmatalouden aineksia yhdistelevästä talousjärjestelmästä on englanninkielisessä kirjallisuudessa vanhastaan käytetty väljää nimitystä mixed economy. Barry Eichengreenin (2006, 4) mukaan todellisuutta kuvaa täsmällisemmin käsite coordinated capitalism, joka lienee suomennettavissa sovittelukapitalismiksi. 10 pyrkimykset onnistuttiin miltei 40 vuodeksi sulauttamaan yhteiseksi kasvupolitiikaksi, joka tuotti kummallekin taholle suotuisia tuloksia.2 Historiallista kompromissia ei missään maassa kiteytetty yhteen asiakirjaan vaan uusi talouspolitiikka syntyi lukuisista samaa linjaa edustavista sopimuksista ja järjestelyistä. Interventionistisen liberalismin oppi-isäksi on usein nimetty John Maynard Keynes ja sekatalouspolitiikan toteuttajaksi sosiaalidemokratia. Reformistisessa sosiaalidemokratiassa oli vanhastaan puolustettu asteittaista etenemistä selittämällä, että jokainen työläisiä hyödyttävä yhteiskunnallinen uudistus oli peruuttamaton askel kohti sosialismia. Sosialismiin siirtyminen säilyi muodollisesti sosiaalidemokratian tavoitteena. Puolalais-amerikkalainen politiikantutkija Adam Przeworski katsoo, ettei sosiaalidemokraateilla ollut ohjelmaa vallitsevan yhteiskunnan korjaamiseksi, kunnes keynesiläisyys antoi heille sellaisen valmiina. Valtion tuli ohjata taloutta hyvinvoinnin turvaamiseksi. Samalla sosialisointi kävi tarpeettomaksi, koska tuotantovälineiden käyttö kansan eduksi varmistui jo niiden ollessa yksityisomistuksessa. Kapitalisteille piti kuitenkin sallia voiton ottaminen, koska hyvinvointi rahoitettiin juuri pääoman tuotosta.3 Przeworskin yhdysvaltalainen kollega Peter Gourevich huomauttaa, että talouspolitiikka on nimenomaan politiikkaa ja että politiikan toteuttamiseen tarvitaan enemmistö päättävissä elimissä. Sekatalouspolitiikan käyttöön ottanut kolmen eturyhmän liittouma oli osassa Eurooppaa rakentunut jo ennen sotaa, kuten amerikkalainen kansantaloustietieteilijä Barry Eichengreen muistuttaa. Julkisen vallan asemaa talouden ohjaajana ei vieroksuttu siellä, missä teollistumiseen oli aikanaan tarvittu valtion määrätietoista tukea. Eräissä maissa 2 Coates & Topham 1986, 26-38; Gourevitch 1987, 166-180; van der Wee 1991, 32-36, 48-56, 245-247; Kauppinen 1992, 251-255, 285-286; Castel 1995, 601-620; Jessop 1996, 254-257; Cohn 2000, 86-87; Gerstenberger 2002a, 18-21; Kittner 2005, 553-556. 3 Przeworski 1985, 35-46; Lichtenstein 2002, 98-99. 11 1930-luvun alun syvä lama opetti työnantajajärjestöt ja ammattiliitot tekemään vastavuoroisia myönnytyksiä tuotannon kannattavuuden ja työllisyyden turvaamiseksi. Kompromissin syntyminen ja säilyminen helpottuivat suuresti, jos maan hallitus ryhtyi sovun välittäjäksi ja takaajaksi. Sekatalouspolitiikka tuli läntisessä Euroopassa vallitsevaksi vasta sotaa seuranneella jälleenrakennuskaudella, mutta sen mahdollistaneet instituutiot syntyivät jo aiemmin.4 Suomessa sekatalouspolitiikka sai muodon, jota kansantaloustieteilijät Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen varoittavat kutsumasta keynesiläisyydeksi. Täystyöllisyys on keskeinen keynesiläinen päämäärä, jonka saavuttamiseksi valtio puuttuu talouteen. Suomessakin talouteen kohdistettiin interventioita mutta ne eivät tähdänneet kokonaiskysynnän kohottamiseen täystyöllisyyden edellyttämälle tasolle vaan myötäilivät elinkeinoelämän eturyhmien, ennen muuta vientiteollisuuden ja pankkien tavoitteita. Suomessa ei seurattu keynesiläisyyden ydinajatusta kokonaiskysynnän vakauttamisesta korkealle, koska jatkuvasti korkea kokonaiskysyntä ei sinänsä kuulu minkään eturyhmän tavoitteisiin. Taloudellinen kasvu sen sijaan hyödytti niin teollisuusyrittäjiä kuin palkansaajiakin, ja julkinen valta ottikin talouskasvun esteiden raivaamisen näyttävästi tehtäväkseen. Keynesiläisyys ei saanut maassamme ideologista läpimurtoa vaan politiikka jäi palvelemaan talouden etuja. Taloutta koskeva päätöksenteko etääntyi parlamentaarisesta politiikasta, sillä talouspolitiikkaa eivät johtaneet hallitusvaltaa kulloinkin kantavat puolueet vaan keskuspankin ja valtiovarainministeriön virkamiehet. Jatkosodan jälkeen poliittinen vasemmisto saavutti aiempaa paljon vahvemman sijan parlamentaarisessa politiikassa muttei kyennyt kampeamaan vakiintuneita eliittejä talouden johtoasemista. Silti työnantajien aiemmin syrjimä ammattiyhdistysliike kohosi tunnustetuksi eturyhmäksi, jonka vaatimuksia palkankorotuksista ja sosiaalipoliittisista 4 Gourevitch 1987, 17-21; Eichengreen 2006, 3-7, 41-47. 12 uudistuksista ei voitu ainakaan