Sininen Myrsky Tarja Juhilan Muistolle Joop Wassenaar
Total Page：16
File Type：pdf, Size：1020Kb
Sininen myrsky Tarja Juhilan muistolle Joop Wassenaar Sininen myrsky Porilaisen jalkapalloseuran FC PoPan nousu ja tuho . © 2016 Joop Wassenaar Kuvitus: etukansi Teemu Eskola, takakansi Urheilupori To&From 2002-2016: Dokkumer Nieuwe Zijlen, 2005 (Kirja kerrallaan) De Lulligheidsfaktor, 2010 (Kirja kerrallaan) www.toandfrom.net Sisällysluettelo Omistus xx Sisällysluettelo xx 1 – Unessa (1) 07 2 – Lyhyt historia Porin jalkapallosta 11 3 – FC Eskola 17 4 – PoPasta FC PoPaan 23 5 – FC Sumiala 29 6 – Sister Ray 35 7 – Siniveriset 43 8 – Perikato 49 9 – Myrskyn jälkeen 57 10 –Unessa (2) 61 1 – Unessa (1) ollannista se alkaa. Olen huhtikuussa 2007 lomareissulla kotimaassani, kun Rami HNieminen soittaa ja kysyy, että olenko tulossa kauden ensimmäiseen kotiotteluun. Ystävä, joka majoittaa minua, ei ole koskaan kuullut minun puhuvan suomea ja unohtaa aamiaisensa. "Se oli jalkapalloseurani manageri", nauran hänen yllättyneelle naamalleen. "Rami on pelannut 500 matsia Suomen pääsarjassa sekä kaukana rajojen takana." Ystäväni ymmärtää sen verran jalkapallosta, että hän myöntää kunnioittavansa Ramia. "Jaha. Entä miten sinä liityt asiaan? Haetko hollantilaispelaajia hänelle?" "Ei kun myyn makkaraa. Makkaraa ja kaljaa. Ja sitten myyn pääsylippuja ja pystytän mainoskylttejä ja teen kaikkea, mitä vain voi keksiä." Selitän ystävälleni, että Rami istuu äärimmäisen pienessä toimistossa jätefirman pihalla ja että hän osaa tuskin kirjoittaa sähköpostiviestiä. "Oikeastaan toivon, että hän sanoisi minulle vielä jonain päivänä, että sä olet käynyt koulut, etkö voi tulla istumaan tänne päiväksi viikossa? Se on minun unelmani." Unelmani syntyi lähes puoli vuosisataa sitten kotikaupungissani Zutphenissa, Alankomaiden itäosassa. Zutphen oli pieni, alle 30.000 asukkaan paikkakunta, joka kärsi muuttotappiosta. Kaupungilla oli niin huono maine, että maan länsipuolella Amsterdamin, Rotterdamin ja Haagin suurkaupungeissa sen nimi muokkautui "Zufteniksi". Täkäläisten korvissa Zuften kuulostaa ikään kuin verbiltä, joka tarkoittaisi lähinnä "olla unessa" tai sitten "olla humalassa". 7 Kotikaupunkini ei siis ole antanut ihmiskunnalle paljon mitään erikoista. Ei jalkapallokentälläkään. Alankomaissa jokaisessa pienkylässä on ainakin kaksi jalkapalloseuraa. Syy lienee maan historiassa. Protestanttien ja katolilaisten väliset uskontosodat päättyivät Pohjoismeren rannalla pakkorauhaan. Protestantit muodostivat enemmistön, jonka kuitenkin piti suvaitta katolilainen vähemmistö. Molemmat porukat perustivat ikiomat koulut, kaupat, sairaalat, sanomalehdet, ravintolat ja myös jalkapalloseurat. Välit olivat aikoinaan niin huonot, että nämä seurat eivät koskaan mitanneet voimaansa kentällä. Katolilaiset pelasivat mielellään ainoana vapaapäivänään, heti kirkkomenon jälkeen. Mutta protestantit eivät halunneet pelata pyhäpäivänä vaan perustivat oman "lauantailiigansa". Vaikka uskonnollista merkitystä ei siinä enää ole, lauantailiiga on yhä vielä olemassa. Zutphenissa oli seitsemän jalkapalloseuraa. Suomalaisille korville tämä kuulostaa hurjalta, mutta Keski-Euroopassa tämä oli kaupungin asukaslukuun verrattuna kohtuullinen määrä. Niiden taso oli "Zuftenin" kaltainen. Alankomaissa on tiukka raja ammatti- ja amatöörijalkapallon välillä. Kahden divisioonan ammattiliiga on suljettu, sen alla amatöörit pelaavat omasta maanmestaruudesta. Käytännössä maan amatöörimestari pelaa siis kolmannella sarjatasolla. Vuonna 1970 Be Quick Zutphen pelasi amatöörimaanmestaruudesta. Seura ei yltänyt aivan mestaruuteen asti, mutta saavutus jäi Zutphenin jalkapallohistoriassa ainutlaatuiseksi. Nykyään Be Quick pelaa viisi sarjatasoa alempana. "Mestaruusvuotena" olin itse täyttänyt kaksitoista ja juuri saanut herätyksen jalkapalloon. Kotona olin ainoa 8 kiinnostunut. Perheeni kuului äärikalvinistiseen seurakuntaan, johon sunnuntaisin kuuluivat kahdet, joskus kolmetkin kirkkomenot ja loppupäivä vietettiin tekemättä paljon mitään. Jalkapallo-ottelu vapautti minut tylsyydestä, kentän äärellä ainoastaan yleisön siistit vaatteet muistuttivat siitä, että oli sunnuntai. Herätykseeni on varmasti vaikuttanut hollannin jalkapallon nousu huipputasolle. Samassa toukokuussa kun Be Quick Zutphen taisteli maan amatöörimestaruudesta, Feyenoord voitti ensimmäisenä hollantilaisena joukkueena Europacupin ja tuon kesän Meksikon MM-lopputurnauksesta tuli kolmessakymmenessä vuodessa viimeinen mihin hollannin maajoukkue ei osallistunut. 1970-luvun alkupuoliskolla Ajax voitti Europacupin kolme kertaa peräkkäin ja myös FC Twente oli Euroopassa tuttu nimi. Kun Twente on kotoisin Zutphenin läheltä, olen silloin katsonut useita joukkueen UEFA-Cupin pelejä livenä. Tupatentäyden stadionin kokemus on sinänsä ainutlaatuinen, mutta parhaat muistot ovat jääneet sunnuntailenkiltäni Be Quickin ja sitten Zutphanian kentille. Molemmat seurat pelasivat teollisuusalueella. Kun Zutphenissa teollisuus oli joko jäänyt tulematta tai sitten näivettynyt, alue oli lohduton kokoelma autioituneita tehdasrakennuksia ja ruostuneita junaratoja. Surkeuden huippu oli, että kaiken tämän keskellä asui muutama ihminen. Vanhoissa rähjäisissä rivitaloissa asui porukkaa, josta kotona varoitettiin. Kentän äärellä en kuitenkaan pelännyt heidän seurassaan. Etenkin menestysvuotena 1970 Be Quickiä tultiin kannattamaan kaupungin keskustasta asti. Mutta 9 Zutphania, joka pelasi Be Quickiä kolme sarjaporrasta alempana, oli varsinainen työväenseura ja minä olin useasti ainoa "vieras", joka tuli katsomaan joukkuetta. Pelaajat vihreävalkoisissa raitapaidoissaan olivat katsojien poikia, veljiä tai poikaystäviä. Katsojat sunnuntaivaatteissaan kiroilivat ja tuoksuivat tupakalta ja kaljalta. Koleassa säässä heidän joukossaan oli lämmin. Äiti oli antanut minulle kolme guldenia mukaan. Sisäänpääsy maksoi kaksi ja kolmanneksella ostin tauolla Mars-patukan kahvilasta kentän vierestä. Tunsin olevani aikuinen mies. Pimenevässä iltapäivässä ainoa valo tuli kahvilasta. Keltainen valo heijasti pelaajien ja katsojien naamoihin. Jännitys leijui yllämme kuin sähkökenttä. Unohdin, että kentän ympäri levittäytyi ruma teollisuusalue. Unohdin, että seuraava päivä oli maanantai. Olin maailman parhaassa teatterissa, missä edes pelaajat eivät tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Halusin aikuisena olla mukana järjestämässä tätä teatteria. Silloin Zutphanian kotiottelun tapahtumat sytyttivät minussa unelman. Halusin tulla jalkapalloseuran toimihenkilöksi. Halusin myydä pääsylippuja ja Mars-patukoita. Halusin ostaa ja myydä pelaajia. Halusin suunnitella maailman kauneimman stadionin. Minusta tuli futismanageri! Ottelun päätyneenä sormet palelivat ja jalat olivat jäykät. Oli lähes pimeää ja kotimatka pitkä. Mutta oloni oli kevyt. Tyhjenevän kentän yli kuului musiikin ääni Zutphanian kahvilasta. Roy Orbison lauloi "In Dreams". 10 2 – Lyhyt historia Porin jalkapallosta un katsoo Porin jalkapallon nykyistä tilannetta syntyy helposti se käsitys, ettei siinä ole paljoa Ktapahtunut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Musan Salama on edelleenkin hississä Kakkosen ja Kolmosen välissä. Ja FC Jazz olisi pelannut kesällä 2005 siinä, missä se pelaa parhaillaan kaudella 2016 eli Ykkösessä, mikäli seura ei olisi vuonna 2004 mennyt konkurssiin. Vain Porin Palloilijat hävisi vähäksi aikaa ruudusta. MuSaa olen käynnyt katsomassa vain kerran tai kaksi. Itse otteluista ei ole jäänyt sen kummempaa muistikuvaa, mutta seuran kotikenttä Vähälläraumalla vei minut kokonaan. Onhan "MuSan Wembley", joksi tätä perunapeltoa silmää räpäyttämättä kutsutaan, niin söpö kuin olla ja voi. Kalkkiviivojen kaaos, jonka reunalla VIP-vieraita vastaanotetaan teltassa, taulukko hoidetaan manuaalisesti eikä kelloa näy missään. Kotona meillä on valokuva, missä istun vaimoni kanssa avoimessa puukatsomossa, sateenvarjon alla. Silloin kuin kuva otettiin, oli meidän lisäksi ainakin sata muutakin katsojaa, mutta oli silti niin hiljaista että pystyimme kuulemaan sateen. Niin siitä Wembleystä.... Ennen ottelua lapset (he olivat korkeintaan 7 vuotta täyttäneitä) leikkivät, että he olivat Arsenal ja Liverpool. Pelikentän neljännesosalla kiljuivat sekä pojat että tytöt. Tästä ikäluokasta puhuen: olen joskus toiminut heidän touhussa erotuomarina. Vuosi oli 1997. Kenttä sijaitsi Forssassa ja oli enemmän jonkinsorttinen puisto, johon oli kannattu pari maalia ja vedetty pari linjaa. Mutta 11 minulla oli oikein asu ja rintamerkki. Oi miten nuo lapset katsoivat kirjaimellisesti ylöspäin tuota ihmeellistä miestä, joka tuli heidän mielestä maapallon toiselta puolelta eikä puhunut sanaakaan suomea.... Sain per ottelu muistaakseni kymmenen euroa eli viitisenkymppiä per ilta, mutta jouduin maksamaan siitä itse matkan. Olin jopa käynyt erotuomarikouIun, edellisessä talvena, sunnuntai-iltapäivänä noin kymmenen muun kanssa, Forssan Jalkapallo Klubin tiloissa. Eli teoreettisesti kaikki oli kunnossa. Mutta käytännössä opin vain Siperian kautta olevani suomalainen erotuomari. Juoksin itseni hengiltä, koska valtakunnallisen tason alla ei ole linjatuomaria. Eikä pukeutuminen tai suihkussakäynti onnistunut. En saanut käyttää aurinkolaseja eli jo tunnin kuluttua ikuinen suomalainen kesäilta oli aiheuttanut minulle valtavan päänsäryn. Kidutuksen lopussa join käsilämmintä cokista mukana tuodusta litranpullosta. Erotuomariurani ei kestänyt kauaa, mutta minulle jäi hieno muisto tavasta millä tein vaikutuksen kurssijohtajaan. Siinä kesänä elettiin 'Reilu Peli'- ajatuksen mukana ja erotuomarin oli kiinnitettävä erikoishuomio yleisön käyttäytymiseen. Vaikka suomenkielentaitoni oli vielä lähes olematon pystyin erottamaan kirosanat. Jo aivan ensimmäisessä ottelussani kuului