Sininen Myrsky Tarja Juhilan Muistolle Joop Wassenaar

Sininen myrsky Tarja Juhilan muistolle Joop Wassenaar

Sininen myrsky

Porilaisen jalkapalloseuran FC PoPan nousu ja tuho

Kuvitus: etukansi Teemu Eskola, takakansi Urheilupori

To&From 2002-2016: Dokkumer Nieuwe Zijlen, 2005 (Kirja kerrallaan) De Lulligheidsfaktor, 2010 (Kirja kerrallaan) www.toandfrom.net Sisällysluettelo

Omistus xx Sisällysluettelo xx 1 – Unessa (1) 07 2 – Lyhyt historia Porin jalkapallosta 11 3 – FC Eskola 17 4 – PoPasta FC PoPaan 23 5 – FC Sumiala 29 6 – Sister Ray 35 7 – Siniveriset 43 8 – Perikato 49 9 – Myrskyn jälkeen 57 10 –Unessa (2) 61

1 – Unessa (1)

ollannista se alkaa. Olen huhtikuussa 2007 lomareissulla kotimaassani, kun Rami HNieminen soittaa ja kysyy, että olenko tulossa kauden ensimmäiseen kotiotteluun. Ystävä, joka majoittaa minua, ei ole koskaan kuullut minun puhuvan suomea ja unohtaa aamiaisensa. "Se oli jalkapalloseurani manageri", nauran hänen yllättyneelle naamalleen. "Rami on pelannut 500 matsia Suomen pääsarjassa sekä kaukana rajojen takana." Ystäväni ymmärtää sen verran jalkapallosta, että hän myöntää kunnioittavansa Ramia. "Jaha. Entä miten sinä liityt asiaan? Haetko hollantilaispelaajia hänelle?" "Ei kun myyn makkaraa. Makkaraa ja kaljaa. Ja sitten myyn pääsylippuja ja pystytän mainoskylttejä ja teen kaikkea, mitä vain voi keksiä." Selitän ystävälleni, että Rami istuu äärimmäisen pienessä toimistossa jätefirman pihalla ja että hän osaa tuskin kirjoittaa sähköpostiviestiä. "Oikeastaan toivon, että hän sanoisi minulle vielä jonain päivänä, että sä olet käynyt koulut, etkö voi tulla istumaan tänne päiväksi viikossa? Se on minun unelmani." Unelmani syntyi lähes puoli vuosisataa sitten kotikaupungissani Zutphenissa, Alankomaiden itäosassa. Zutphen oli pieni, alle 30.000 asukkaan paikkakunta, joka kärsi muuttotappiosta. Kaupungilla oli niin huono maine, että maan länsipuolella Amsterdamin, Rotterdamin ja Haagin suurkaupungeissa sen nimi muokkautui "Zufteniksi". Täkäläisten korvissa Zuften kuulostaa ikään kuin verbiltä, joka tarkoittaisi lähinnä "olla unessa" tai sitten "olla humalassa".

7 Kotikaupunkini ei siis ole antanut ihmiskunnalle paljon mitään erikoista. Ei jalkapallokentälläkään.

Alankomaissa jokaisessa pienkylässä on ainakin kaksi jalkapalloseuraa. Syy lienee maan historiassa. Protestanttien ja katolilaisten väliset uskontosodat päättyivät Pohjoismeren rannalla pakkorauhaan. Protestantit muodostivat enemmistön, jonka kuitenkin piti suvaitta katolilainen vähemmistö. Molemmat porukat perustivat ikiomat koulut, kaupat, sairaalat, sanomalehdet, ravintolat ja myös jalkapalloseurat. Välit olivat aikoinaan niin huonot, että nämä seurat eivät koskaan mitanneet voimaansa kentällä. Katolilaiset pelasivat mielellään ainoana vapaapäivänään, heti kirkkomenon jälkeen. Mutta protestantit eivät halunneet pelata pyhäpäivänä vaan perustivat oman "lauantailiigansa". Vaikka uskonnollista merkitystä ei siinä enää ole, lauantailiiga on yhä vielä olemassa. Zutphenissa oli seitsemän jalkapalloseuraa. Suomalaisille korville tämä kuulostaa hurjalta, mutta Keski-Euroopassa tämä oli kaupungin asukaslukuun verrattuna kohtuullinen määrä. Niiden taso oli "Zuftenin" kaltainen. Alankomaissa on tiukka raja ammatti- ja amatöörijalkapallon välillä. Kahden divisioonan ammattiliiga on suljettu, sen alla amatöörit pelaavat omasta maanmestaruudesta. Käytännössä maan amatöörimestari pelaa siis kolmannella sarjatasolla. Vuonna 1970 Be Quick Zutphen pelasi amatöörimaanmestaruudesta. Seura ei yltänyt aivan mestaruuteen asti, mutta saavutus jäi Zutphenin jalkapallohistoriassa ainutlaatuiseksi. Nykyään Be Quick pelaa viisi sarjatasoa alempana. "Mestaruusvuotena" olin itse täyttänyt kaksitoista ja juuri saanut herätyksen jalkapalloon. Kotona olin ainoa

8 kiinnostunut. Perheeni kuului äärikalvinistiseen seurakuntaan, johon sunnuntaisin kuuluivat kahdet, joskus kolmetkin kirkkomenot ja loppupäivä vietettiin tekemättä paljon mitään. Jalkapallo-ottelu vapautti minut tylsyydestä, kentän äärellä ainoastaan yleisön siistit vaatteet muistuttivat siitä, että oli sunnuntai. Herätykseeni on varmasti vaikuttanut hollannin jalkapallon nousu huipputasolle. Samassa toukokuussa kun Be Quick Zutphen taisteli maan amatöörimestaruudesta, Feyenoord voitti ensimmäisenä hollantilaisena joukkueena Europacupin ja tuon kesän Meksikon MM-lopputurnauksesta tuli kolmessakymmenessä vuodessa viimeinen mihin hollannin maajoukkue ei osallistunut. 1970-luvun alkupuoliskolla Ajax voitti Europacupin kolme kertaa peräkkäin ja myös FC Twente oli Euroopassa tuttu nimi. Kun Twente on kotoisin Zutphenin läheltä, olen silloin katsonut useita joukkueen UEFA-Cupin pelejä livenä. Tupatentäyden stadionin kokemus on sinänsä ainutlaatuinen, mutta parhaat muistot ovat jääneet sunnuntailenkiltäni Be Quickin ja sitten Zutphanian kentille. Molemmat seurat pelasivat teollisuusalueella. Kun Zutphenissa teollisuus oli joko jäänyt tulematta tai sitten näivettynyt, alue oli lohduton kokoelma autioituneita tehdasrakennuksia ja ruostuneita junaratoja. Surkeuden huippu oli, että kaiken tämän keskellä asui muutama ihminen. Vanhoissa rähjäisissä rivitaloissa asui porukkaa, josta kotona varoitettiin. Kentän äärellä en kuitenkaan pelännyt heidän seurassaan. Etenkin menestysvuotena 1970 Be Quickiä tultiin kannattamaan kaupungin keskustasta asti. Mutta

9 Zutphania, joka pelasi Be Quickiä kolme sarjaporrasta alempana, oli varsinainen työväenseura ja minä olin useasti ainoa "vieras", joka tuli katsomaan joukkuetta. Pelaajat vihreävalkoisissa raitapaidoissaan olivat katsojien poikia, veljiä tai poikaystäviä. Katsojat sunnuntaivaatteissaan kiroilivat ja tuoksuivat tupakalta ja kaljalta. Koleassa säässä heidän joukossaan oli lämmin. Äiti oli antanut minulle kolme guldenia mukaan. Sisäänpääsy maksoi kaksi ja kolmanneksella ostin tauolla Mars-patukan kahvilasta kentän vierestä. Tunsin olevani aikuinen mies. Pimenevässä iltapäivässä ainoa valo tuli kahvilasta. Keltainen valo heijasti pelaajien ja katsojien naamoihin. Jännitys leijui yllämme kuin sähkökenttä. Unohdin, että kentän ympäri levittäytyi ruma teollisuusalue. Unohdin, että seuraava päivä oli maanantai. Olin maailman parhaassa teatterissa, missä edes pelaajat eivät tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Halusin aikuisena olla mukana järjestämässä tätä teatteria. Silloin Zutphanian kotiottelun tapahtumat sytyttivät minussa unelman. Halusin tulla jalkapalloseuran toimihenkilöksi. Halusin myydä pääsylippuja ja Mars-patukoita. Halusin ostaa ja myydä pelaajia. Halusin suunnitella maailman kauneimman stadionin. Minusta tuli futismanageri! Ottelun päätyneenä sormet palelivat ja jalat olivat jäykät. Oli lähes pimeää ja kotimatka pitkä. Mutta oloni oli kevyt. Tyhjenevän kentän yli kuului musiikin ääni Zutphanian kahvilasta. Roy Orbison lauloi "In Dreams".

10 2 – Lyhyt historia Porin jalkapallosta

un katsoo Porin jalkapallon nykyistä tilannetta syntyy helposti se käsitys, ettei siinä ole paljoa Ktapahtunut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Musan Salama on edelleenkin hississä Kakkosen ja Kolmosen välissä. Ja FC Jazz olisi pelannut kesällä 2005 siinä, missä se pelaa parhaillaan kaudella 2016 eli Ykkösessä, mikäli seura ei olisi vuonna 2004 mennyt konkurssiin. Vain Porin Palloilijat hävisi vähäksi aikaa ruudusta. MuSaa olen käynnyt katsomassa vain kerran tai kaksi. Itse otteluista ei ole jäänyt sen kummempaa muistikuvaa, mutta seuran kotikenttä Vähälläraumalla vei minut kokonaan. Onhan "MuSan Wembley", joksi tätä perunapeltoa silmää räpäyttämättä kutsutaan, niin söpö kuin olla ja voi. Kalkkiviivojen kaaos, jonka reunalla VIP-vieraita vastaanotetaan teltassa, taulukko hoidetaan manuaalisesti eikä kelloa näy missään. Kotona meillä on valokuva, missä istun vaimoni kanssa avoimessa puukatsomossa, sateenvarjon alla. Silloin kuin kuva otettiin, oli meidän lisäksi ainakin sata muutakin katsojaa, mutta oli silti niin hiljaista että pystyimme kuulemaan sateen. Niin siitä Wembleystä.... Ennen ottelua lapset (he olivat korkeintaan 7 vuotta täyttäneitä) leikkivät, että he olivat Arsenal ja Liverpool. Pelikentän neljännesosalla kiljuivat sekä pojat että tytöt.

Tästä ikäluokasta puhuen: olen joskus toiminut heidän touhussa erotuomarina. Vuosi oli 1997. Kenttä sijaitsi Forssassa ja oli enemmän jonkinsorttinen puisto, johon oli kannattu pari maalia ja vedetty pari linjaa. Mutta

11 minulla oli oikein asu ja rintamerkki. Oi miten nuo lapset katsoivat kirjaimellisesti ylöspäin tuota ihmeellistä miestä, joka tuli heidän mielestä maapallon toiselta puolelta eikä puhunut sanaakaan suomea.... Sain per ottelu muistaakseni kymmenen euroa eli viitisenkymppiä per ilta, mutta jouduin maksamaan siitä itse matkan. Olin jopa käynyt erotuomarikouIun, edellisessä talvena, sunnuntai-iltapäivänä noin kymmenen muun kanssa, Forssan Jalkapallo Klubin tiloissa. Eli teoreettisesti kaikki oli kunnossa. Mutta käytännössä opin vain Siperian kautta olevani suomalainen erotuomari. Juoksin itseni hengiltä, koska valtakunnallisen tason alla ei ole linjatuomaria. Eikä pukeutuminen tai suihkussakäynti onnistunut. En saanut käyttää aurinkolaseja eli jo tunnin kuluttua ikuinen suomalainen kesäilta oli aiheuttanut minulle valtavan päänsäryn. Kidutuksen lopussa join käsilämmintä cokista mukana tuodusta litranpullosta. Erotuomariurani ei kestänyt kauaa, mutta minulle jäi hieno muisto tavasta millä tein vaikutuksen kurssijohtajaan. Siinä kesänä elettiin 'Reilu Peli'- ajatuksen mukana ja erotuomarin oli kiinnitettävä erikoishuomio yleisön käyttäytymiseen. Vaikka suomenkielentaitoni oli vielä lähes olematon pystyin erottamaan kirosanat. Jo aivan ensimmäisessä ottelussani kuului kentän reunalta vanhempien riveistä raivokas jumalauta. En epäröinyt hetkeäkään vaan katkaisin pelin, juoksin tekijän luo ja näytin hänelle punaista. Äijän kiroilu kiihtyi vielä, nyt minun suuntaan, mutta lopulta hän meni istumaan autoonsa. Suut loksahtivat auki sekä kentällä että sen ulkopuolella ja kurssikavereiden silmät olivat täynnä kunnioitusta.

12 Vaikka MuSan pallokentään verrattuna Porin stadion on yhtä hiljainen paikka se ei todellakaan ole yhtä runollinen. Betoniklöntti on arkkitehtuurinen täyskatastrofi. Kaikki on väärässä paikassa. Pääkatsomossa et istu auringossa vaan tarvitset jopa heinäkuun helteissäkin alustan ja polvipeiton. Aurinko paistaa kentän toiselle puolelle, jossa ei ole mitään muuta kun lämpöä, ei edes kattoa tai tuoleja. Vierasjoukkue ei saa pukea päälleen pääkatsomon alla vaan asfalttihelvetin toisella puolella, rakennuksessa mistä löytyy myös traktori. Molempien maalien taakse on katettu katsomo, joka kuitenkin päättyy jossain puolivälissä, ikään kuin rakentamisbudjetti olisi loppunut kesken, tai betonia. Nämä stadionosat jäävät yleensä käyttämättä. Toisessa, kaupungin puolella, räjähti vain kerran savupommi, FC Jazzin Veikkausliigan aikana. Ja vain FC PoPan aikana toinen näistä -eli keskussairaalan puolella- oli Siniveristen seisomapaikkakatsomo. Kaksinkertaisen Suomen mestarin FC Jazzin 1.0:n taival oli jo taantumassa, kun saavuin Poriin kesällä 2001. Olin siihen asti seurannut joukkuetta tarkemmin vain silloin, kun se pelasi 1997 Feyenoordia vastaan Mestareidenliigassa. Kotiottelu jouduttiin pelamaan Tampereen Ratinassa suoraa telkkarilähetystä varten. Hollantilainen futislehti VI sai etukanteensa porilaiset seurapomot poseeramaan lehmäpojaksi ja NRC Handelsblad-sanomalehti otsikoi Feyenoordin 6-2 kotivoiton jälkeen: "Kuka toimittaja joutuu lähtemään hautausmaalle, eli Suomeen?" Kaksintaistelusta jäi porilaisille pelkästään luu käteen, mutta Hollannissa yksi FC Jazz-pelaaja oli tehnyt vaikutuksen. "Marco" Antonio Pogioli teki

13 Rotterdamissa kaksi maalia. Hän muodosti maanmiehensä Piracaian, Luiz Antonion ja Rodrigon kanssa joukkueen "Brassi"-nelikkö. Heistä ensimmäinen -rauhallinen ja ystävällinen mies, jonka oikea nimi oli Marcelo Goncalves de Oliveira- pelasi edelleen, tai oikeastaan taas, Porissa FC PoPassa. Rodrigo Martins Vaz, aina hymyilevä ja peruspositiivinen mies hänkin, mursi jalkansa jo toisen kerran urallaan kesken ottelun eikä mies sen jälkeen palannut enää huipulle. Olin Rodrigon vaimon Ellinooran työkaveri ja muistan kuin eilisen päivän, että tämä purskahti itkuun, kun hän kertoi, ettei kukaan FC Jazzin johtokunnasta edes vieraillut sairaalassa. Seuran johto oli silloin jo rikosepäilyn varjon alla. Paikallislehti Satakunnan Kansa kirjoitti melkein viikottain, kuinka seura oli huijannut verottajaa. Myös pelikentällä FC Jazzin maine meni nopeasti. Kesällä 2003 joukkue pystyi vielä juuri ja juuri säilyttämään liigapaikkansa, mutta seuraava kausi toi vain tuskaa. Oi mitä ironiaa, kun 6-0 murskatappio Tampere Unitediä vastaan lähetettiin suorana telkkarista ja Ratinasta, missä FC Jazz oli aikoinaan pelannut Mestareidenliigassa! Seuran kuolintaistelua en ole onneksi joutunut katsomaan yksin tai pelkästään vaimoni kanssa. Ystävöin Mäntyluodon saksalainen merimieskirkon vetäjän Martin Struwen kanssa ja hän keräsi säännöllisesti pakettiautoonsa joukkueen saksalaisia nuoria ja ajoi meitä stadionille. Muistan, kun porukkaan liittyi kerran itävaltalainen toimittaja. FC Jazz pelasi "savupommi-ottelua" HJK:n vastaan, "der Finnische Meister", kuten kaveri oli hyvin perehtänyt. Hän oli

14 aivan shokissa, kun ottelun katsojamäärä jäi alle kahden tuhannen. Kyseinen ottelu HJK:n vastaan jäi siis muistiin, koska silloin sattui porilaisfutishistorian ensimmäinen välikohtaus katsomossa. Savupommin räjähtäessä paniikki oli täydellinen: palokunta ja poliisit olivat täydessä touhussa ja puuttui enää vain, että ottelu olisi keskeytetty ja stadion evakoitu. Paikallismediassa tapausta jauhettiin vielä monta viikkoa, mutta Satakunnan ensimmäistä huligaania ei ole koskaan saatu kiinni. Ensimmäinen kerta, kun aito fanikulttuuri vieraili maakunnassa ja Porissa olikin kun FC Jazz 1.0 pelasi viimeisen ottelunsa. Syksylla 2004 joukkue joutui karsintapeleihin Maarianhaminan IFK:n kanssa. MIFK voitti Ahvenanmaalla 1-0 ja koska seuraavana lauantaina pelattiin tasan (2-2) saarelaiset ottivat FC Jazzin paikan Veikkausliigassa. FC Jazz ei koskaan ottanut divaripaikkaansa vastaan, vaan seura haki itsensä konkurssiin. Sateisena lauantai-iltapäivänä stadionilla oli vain 3.500 katsojaa ja valtaosa heistä tuli Ahvenanmaalta. Vihreä- valkoisiin pukeutunut porukka sytytti sellaisen meiningin, joka Porissa ei oltu vielä nähty eikä ole sen jälkeen tavattu, kunnes Siniveriset tulivat ruutuun. Olimme silloin 17. lokakuuta Martinin kanssa jo ajoissa liikkeellä, koska luulimme että koko Pori tulisi tukemaan joukkuetta, joka oli tuonut kaupungille niin paljon iloa ja kunniaa. Stadioniin mahtuisi 11.000 kannattajaa. Nehän olivat olleet paikalla kymmenen vuotta aiemmin, kun FC Jazz varmisteli MyPa:a vastaan ensimmäistä mestaruuttaan. Martin oli jopa niin varma siitä, että peli olisi loppuunmyyty että hän kävi

15 etukäteen hakemassa lippuja seuran toimistosta. Mutta toimisto oli ollut autioitunut. FC Jazz oli kärsinyt 15 ottelun tappioputkesta ja surkeassa tilanteessa peräänkuuluttiin Antti Sumialaa. Mies pelasi parhaillaan FC Vaduzissa eli Liechtensteinissa. Voi olla, että kääpiövaltiossa kaveri oli sankari, mutta minua tilanne otti niin paljon päähän, että Martinin ja hänen saksalaiskavereidensa huviksi huusin 'In Liechtenstein, in Liechtenstein, da muss man sein!' Seuran sen aikainen puheenjohtaja Matti Tuori -autokauppias, jolla oli maailman paras autokauppiasnaama- istui poikansa kanssa kolmen metrin päässä ja heitti minulle maailman pahin autokauppiasvirnistyksensä. Seuraavana sunnuntaina Satakunnan Kansassa oli kuva, missä Piracaia istui turhautuneena soturina märän kentän vierellä. Kuvan taustalla vaimoni ja kahdeksanvuotias poikani laskeutuvat viimeisinä katsojina pääkatsomosta alas. Kaiken tämän päällä leijui lohduton lokakuinen pilvisää. Ja kuvan otsikossa luki: "Kuka sammuttaa valot..." Oli selvä, että kun PoPa pyrki nostamaan porilaisfutiksen tuhkasta, seura kantoi myllykiveäkin raskaampaa perintöä.

16 3 – FC Eskola

orin Palloilijat pelasi 2000-luvun alussa MuSan tapaan joko Kakkosessa tai (silloin vielä PSatakunnan) Kolmosessa. Seuralla ei ollut suhdetta Porin stadionin kanssa, vaan sen koti oli Herralahdessa. Kävin kerran katsomassa peliä. En edes muista, ketä vastaan PoPa pelasi, mutta muistiin jäi hyvin joukkueen ainoa musta pelaaja, Marcelo de Silva. Iso mies oli toppari, mutta hän teki maaleja liukuhihnalta. Henkilö, joka vei minut lähemmäksi seuran toimintaan, oli Tarja Juhila. Olimme tavanneet keväällä 2003. George W. Bush oli hyökkäämässä Irakiin ja Porin pieni vaihtoehtoporukka järjesti mielenosoituksen sotaa vastaan. Tarja oli siinä mukana, pitkälti legendaarisen Tapsa Solalan avustajana. Lyhyt, minun ikäiseni nainen, oli täynnä intohimoa, tosin joskus liikaakin. Mutta kun porukka oli valitettavan pieni, olivat kaikki tervetulleita. Runsaat kymmenkunta ihmisiä kokoontui syksyllä 2005 perustumaan "uutta PoPaa". Tilaisuus pidettiin Porin Bebopissa, Osuuspankin pääkonttorin tiloissa, ehkä siitä syystä kun Jani Raukko, entinen FC Jazz- pelaaja, oli pankissa töissä. PoPan entinen puheenjohtaja oli läsnä, kohtelias ja vaatimaton mies, Tarja sekä joku toinen nainen, eräs kookas mies, joka halusi koko ajan puheenvuoroa. Ja sitten Teemu. Teemu Eskola oli ehkä kolmekymmentä vuotta täyttävä mustatukkainen mies. Hänellä oli menneisyys FC Jazzissa, oliko se joku polvivamma, joka oli päättänyt hänen pelaajauransa. En tiedä mikä koulutus hänellä oli, mutta minusta hän vaikutti fiksulta tyypiltä. Kun

17 varsinainen kokous oli ohi, hän istui pienessä pöydässä ja kutsui minut juttelemaan. Istuimme alas ja keskustelimme kymmenisen minuutin tovin. Kävi ilmi, että Teemu oli innokas hollantilaisfutisfani. Hän tiesi aika lailla "Oranssista" eli Hollannin maajoukkueesta ja oli myös käynyt parikin kertaa kotimaassani. Miehellä oli selkeä missio. Hän halusi oikean futiskulttuurin Suomeen. Satakunnassa ja Porissa se tarkoitti käytönnössä, että Kakkosessa pelaava PoPa siirtyisi FC Jazzin jälkeen fanien ja sponsoreiden ykkössuosikiksi. Varsinkin juniorikasvatusta varten oli perustettava tiivis yhteistyö muiden maakunnan seurojen kanssa. Erittäin tärkeänä Teemu piti sitä, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa PoPa pelaisi uudella stadionilla Herralahdessa. Kesällä 2006 edustusjoukkue siirtyi Porin stadionille, mutta tämän ratkaisun laadusta Teemu oli kanssani samaa mieltä. Herralahdessa oli tarkoitus rakentaa aito ja moderni futisareena, tekonurmikko mukaan lukien. Jouluaattona 2005 sain häneltä tämän kirjan etukansikuvan. Siitä inspiroituneena kirjoitin kolumnin seuran uusille PoPagandaa-nettisivuille. Kolumni muodostaa tämän historikin viimeisen kappaleen. PoPagandaa ei vain ollut moderni nettisivusto, vaan myös taivaansininen, kunnon paperista tehty esite, joka jaettiin kevättalvella vuonna 2006 jokaiseen porilaiseen postilaatikkoon ja joka antoi minulle toivoa, että "uusi PoPa" olisi oikein virkistävä projekti, joka saisi porilaiset ja muut maakuntalaiset unohtamaan FC Jazzin perikadon. Uusi puheenjohtajakin oli tyylikäs mies: Tomi Leivo-Jokimäki. Muistin hänet MuSan

18 maalitykittäjänä, mutta PoPan kotiotteluissa hänellä oli frakin ja krawatin päällä aito hymy. Mutta valitettavasti tyylikkyyttä, modernisuutta ja etenkin aavistusta siitä, että futis on kansainvälistä touhua puuttui porukasta, jonka kanssa olin eniten tekemisissä. Alkuvuonna 2006 niin sanottu talkoorinkkeli kokoontui. Tilaisuus pidettiin Porin Satakunnankadulla sijaitsevassa konttoritilassa. Tarkoitus oli ehkä, että läsnä olisi ollut ainakin kaksikymmentä ihmistä, koska sen verran syötävää ja juotavaa oli varattuna. Mutta meitä oli vain viisi henkilöä, kaksi naista ja kolme miehiä. Tarja Juhila oli ottanut johtajaroolin tukevasti käsiinsä, mutta me muut jäimme aivan liian pitkään miettimään miksi olimme paikalla. Lyhyt, kaljupäinen mies teki oman ratkaisunsa ja lähti yksin saunomaan. Toinen mies istui alas ja joi loppu-iltaan saakka kaljaa. Toiselle naiselle tarjosin esittelyn merkeissä kättäni. Nainen ei katsonut minua vaan Tarjaa ja hän käsitteli minua ikään kuin en olisi ollut olemassa. Kesän 2006 ensimmäisessä kotiottelussa tämä nelikkö oli myös paikalla, mutta kävi ilmi, että talkooväki koostui nimen omaan Teemun sukulaisista. Stadionilla pyörivät Teemun äiti, Teemun isä, hänen veljensä, vielä toinen veli ja hänen siskonsa. Eskolan isää ja sisaruksia en nähnyt paljoa, kun he työskentelivät stadionin sisäpuolella. Mutta minun ja Teemun äidin paikka oli stadionin parkkipaikan toisella puolella, makkarapisteessä. Makkaramyynti tapahtui "tuulitunnelissa". Rakennuksessa, jossa oli pukuhuoneet sun muuta, oli myös pyörävaraston näköinen tyhjä tila. Paikka oli siis

19 katon alla, mutta siitä puuttuivat etu- ja takaseinät. Pahempaa paikkaa makkaran paistamiseen oli vaikea kuvitella. Tuuli -ja Porin stadionilla tuulee aina- puhalsi vapaasti Isostamäestä grillin päälle. Grilli joko sammui jatkuvasti tai sitten oli pakko laittaa se niin lujaa päälle, että liekit poltivat jo sormet ja paahtoivat naamat. Pöydältä myytiin karkit ja juomat. Työtahdin määräsi ottelun kulku. Noin vartti ennen taukoa ensimmäiset nälkäiset kiirehtivät myyntipisteeseen ja heidän määränsä kasvoi sitten lyhyessä ajassa valtavaksi jonoksi. Loput makkarat vietiin erotuomarikoppiin. Ottelun toisella puoliajalla myyntipiste purettiin. Teemun äidin kanssa muodostin talkooporukan turhimman osaston. Nainen oli keski-ikäinen kaunotar, joka puhui paljon ja mielellään. Huomasin, että muu porukka ja etenkin Teemu itse yritti välttää häntä. Minun kanssa puolestaan oltiin varovaisia: olin ilmeisesti muiden tiellä, mutta kukaan ei halunnut sanoa sitä ääneen. Paitsi Esa. Esa oli kookas keski-ikäinen kaljupää, joka esiintyi myyntipisteen pomona. En muista, missä mies oli siviilityössä, mutta hän on aivan varmasti kertonut sen minulle. Sillä Esasta tuntui, että myös stadion oli hänen työpaikkansa. Esa valitti, jokaisesta asiasta ja jokaiselle. Keli oli huono, makkara oli huono, myyntipaikka oli huono, minä olin huono. Koko elämä oli Esan kohdalla täyttä paskaa. Se mikä teki Esasta erittäin epämielettävän hahmon oli hänen välinpitämättömyytensä futista kohtaan. Itse lähdin hyvin vastamielisesti katsomosta pois myyntipisteen avauduttua. Ja olin aina ensimmäinen, joka kiirehti tauon jälkeen takaisin kentän ääreen.

20 Tykkäsin myös keskustella tulevasta tai menossa olevasta ottelusta, mutta yleensä Esa ei edes tiennyt vastustajan nimeä. "Taas tuo hemmetin tuuli puhaltaa joka puolella, perkele!" hän vastasi kun ilmoitin, että tilanne oli 0-0. Siinä missä Esan pomorooli perustui kiroiluun ja tiukkaan asenteeseen, siinä Marjetta oli luonnollinen johtajahahmo. Esan telakkakielessä hän oli 'eukko', tämä Marjetta. Hänen takapuolessa pääsit kyytiin, kuten äidilläni oli tapana sanoa. Mutta se oli vain takapuoli. Edestä katsoen naisella oli yllättäviä pehmeitä piirteitä. Nainen oli ehkä kolmekymmentä, kolmekymmentäviisi vuotta vanha, pienikokoinen, tummatukkainen ja tummasilmäinen. Hänellä oli myös tumma ääni, joka kantoi kauas. Mutta päinvastoin kuin Esa, Marjetan ei tarvinnut käyttää ääntään saadakseen ihmiset tekemään mitä hän halusi. Sen sijaan hän näytti mallia. Marjetta ei kävellyt stadionilta takaisin myyntipisteeseen ilman, että hän samalla toi jotain roskikseen tai jotain mitä piti täyttää. Ja grillin takana nainen oli varsinainen taituri. Silloin kun ruuhka-aika tuli, hän pisti molemmat grillit täpötäyteen makkaraa, otti kaksi lusikkaa käteensä ja näin käänsi lähes sataa makkaraa yhdellä kädellä. Hän ei ole kertaakaan moittinut minua eikä muita, ei edes Esaa. Karuista työoloista huolimatta oli suuri ilo viettää kokonainen lauantai tai sunnuntai stadionilla. Suomalainen kesä kutsui ulkoiluun ja nautin vastaleikatun nurmikon raikkaasta tuoksusta. Matsiin ei saapunut kuin kourallinen yleisöä ja yleensä katsojat tulivat vasta silloin, kun ottelu oli jo alkanut. Puuttui siis se tunnelma, johon olin tottunut aikanaan kotimaassani, missä stadion oli tupaten täynnä kaksi

21 tuntia ennen ottelua. Mutta silti minua jännitti koko ajan, kun kiersin stadionia eri duuneissa. Tunnelmaa kirjaimellisesti rakennettiin.

22 4 – PoPasta FC PoPaan

n se kyllä jotenkin hassua, kun jätti vain lapun keittiönpöydälle". Tarja Juhila puhui hänen Onopealla tyylillään hänen vieressä istuvalle naiselle. "Näin hän teki, veti sitten oven takanaan kiinni ja lähti töihin", sanoi tämä. Kaksikko käsitteli Marjettan avioeroa. Exää, joka löysi eropaperin aamiaisensa vierestä en ole kyllä nähnyt, mutta Marjetta itse istui kahden pöydän päässä vasemmalla. Näin ulkoapäin päätellen, hän oli jo unohtanut, että oli ollut joskus naimisissa. Istuimme Porin Amado hotellissa. Tarja oli varannut ravintolan ja tarjosi meille talkoolaisille kauden päätteeksi ilmaista pizzaa. Ilta vaikutti jo päättyneen lässähdykseen kun suurin osa porukasta oli häipynyt heti jälkiruoan ja kahvin jälkeen. Mutta olin väärässä. Historiallisesta illasta oli tosiaan kyse. Monessa merkityksessä.Päivä oli syyskuun toinen vuonna 2006 ja Suomen maajoukkue voitti MM-karsinnassa Puolan vierasottelussa peräti 3-1. Katsoin pelin pizzasession jälkeen Café Antonissa Porin torin laidalla. En tiedä viikon muista illoista, mutta ainakin lauantaina lähes kaikki Porin ja maakunnan lakimiehet kokoontuivat Antoniin. Sampsa Kataja, Joukko Kauppila ja kymmenkunta muuta juridiikasta leipänsä ansaitsevaa istui ravintolan etuosassa, ison screenin edessä, missä Jari Litmanen ja Sami Hyypiä veivät Huuhkaajat harvinaiseen voittoon. Tarja oli ilmeisesti miesporukan suosikki. Ei mennyt kauaa ennen kuin hän istui ryhmän puheliaimman jäsenen sylissä. Mutta vaikka hän kiersi koko kerhon hän kuitenkin päätyi erään vanhemman miehen viereen

23 ja vietti sitten loppuillan hänen seurassaan. Mies oli Eero Laurila, pitkä ja harmaantunut hahmo, jolla oli epäterveeltä vaikuttava punainen väri naamassaan. Tarjan ja Eeron välinen suhde ei koskaan kokonaan selvinnyt minulle. Aluksi pidin sitä pitkälti työsuhteena, koska heidän ikäeronsa oli ilmeisesti niin suuri. Ja pidin mahdottomana, että jotenkin boheemimaisesti käyttäytyvä nainen ihastuisi umpiporvarilliseksi tunnettuun mieheen. Sillä Eero ei ollut pelkästään lakimies vaan istui myös Porin valtuustossa kokoomuksen jäsenenä. Tarja ja Eero pitivät kuitenkin tiivisti yhtä enkä tarvinnut paljon aika saadakseni selvää, mitä oli heidän suhteensa a ja o. Eero joi. Ja Tarja joi hänen kanssaan. On hankalaa sanoa kumpi heistä joi eniten. Mutta olen aivan varma siitä, että se oli Eero, joka sai Tarjan viinakoukkuun. Sillä nuori nainen joi ikään kuin hän oli noviisi, siinä missä varttunut lakimies maisteli ikään kuin hän ei olisi koskaan tehnyt elämässään muuta. Parin synti paljastui minulle -ja kenties muillekin- fanireissullamme. Kesäkuussa 2006 Tarja kutsui ensimmäiselle fanimatkalle, muistaakseni Somerolle. Kun ihastuin ideaan, että tulisin istumaan pelaajien joukossa, kysyin häneltä matkustaisimmekö pelaajabussilla, mutta matkaa varten oli vuokrattu pakettiauto mihin mahtui korkeintaan kymmenkunta henkeä. Tarja ja Eero istuivat vierekkäin ja jakoivat Eeron pienen taskupullon. Heidän seurassa oli kaksi kaveria, jotka olivat umpihumalassa. Toista kutsuttiin Artoksi, toisen nimestä en koskaan saanut selvää. Arto joi kaverinsa olutta ja poltti minun sikareitani. Toinen mies lähetti tekstiviestejä Eerolle, joka siis istui hänen vieressään.

24 Nimetön kaveri hymyili ja näytti minulle kaunokirjallisuuttaan. Voisi ajatella, että vähintään yksi viesti olisi käsitellyt jalkapalloa. Mutta kaikki viestintä koski juomista. Mitä juodaan missä ja kenen kanssa. Viinaa maistui myös eräs poliisi, hänkin Eeron sielunkumppani. Pieni, kalju kaveri ei ollut varsinainen poliisi, vaan istui Porin poliisiasemalla löytötavaratoimistossa. Neljäkymppinen poikamies asui äitinsä luona, mutta sai häneltä luvan lentää Euroopan ympäri katsomaan futista. Ei mennyt montaa viikonloppua, ettei pikkupoliisi olisi vieraillut Valio- tai Bundesliigassa. Saksassa hän tykkäsi kuitenkin eniten viettää vapaa- aikaansa, koska sukujuuret olivat siellä. En tiedä, mitä hän teki Birminghamin Villa Parkissa tai Hampurin Volksparkstadionilla, mutta ainakin PoPan kotipelissä hän seisoi koko ajan olutterassilla selkä matsiin päin. Ilmeisesti Eeron ammattitaito oli jo kärsinyt ja pahasti miehen päihdeongelmasta. Kävin katsomassa hänet oikeussalissa: puettuna viimeisen päälle, punainen naama ja ääni, joka petti, mutta muu yleisö luuli tämän johtuvan liian tiukkaan solmitusta kravatista. Eero puolusti paria baarinomistajaa, paria romanialaista vastaan. Vähemmistöjäsenet olivat paikallislehden toimittajan kanssa kävelleet Porin ympäri etsien ravintolaa, johon he olisi olleet tervetulleita. Mutta turhaan. Eeron mukaan ei tässä kuitenkaan ollut kyse syrjäyttämisestä tai rasismista. Satakunnan Kansa siteerasi häntä: "Romanialaisilta ei kielletä sisäänpääsyä ulkonäköinsä perusteella vaan sen takia että heidän käyttäyttymisensä poikkeaa tämän maan enemmistöstä." Että sillä lailla...

25 Oli säälittävä seurata kuten Tarja ihaili tätä miestä. Oliko se kotiottelun kauden 2006 lohkovoittajan TPV:n jälkeen, että hän sai kuulluttajaa puhua Eerosta kun tämä seisoi kentän reunalla. Yleisöltä kärjättiin applodit, kun Eero täyttyi vuosi. Mutta toisaalta: Eeron huumorintaju oli kohdallaan. Ottelussa Lohjan Pallon vastaan istui katsomossa Eeron, Eeron kaverin ja Tarjan viereen kaksi äänekästä vastustajan fania. Toinen huusi "Hei, onhan se paitsio! Linjatuomari, käytä lippuasi!' Ja kuului Eeron rapantunut ääni: 'Pitääkö liputtaa? Ei tänään! Kunhan eilen oli liputuspäivä, suuren suomalaisen runoilijan Eino Grönin kunniaksi!"

Myös kyseisen vuoden 2006 lauantai-iltana Eero oli hyvällä tuulella, Huuhkajien yllätysvoiton ansiosta. Minulle selvisi, että pari asui lähellä toisiaan. Porin torin äärellä sijaitsi Tarjan tilitoimisto -eteläpuolella- sekä hänen pieni, mutta tyylikäs (ja varmaan kallis) kaksionsa, pohjoispuolella. Eerollakin oli kaksio, jonka näköala avautui torille. Paikka oli täsmälleen Tarjan toimiston ja asunnon välissä. Matsin ja lakimiesten kerhotapahtuman jälkeen lähdimme jatkoille Eeron paikkaan. Isännän jääkaappi oli tupaten täynnä siideriä ja väkeviä ja syötävääkin löytyi. Eero tarjosi, kutsui meidät olohuoneeseen ja analysoi vielä kerran maajoukkueen loistosuoritusta. Mutta tämän jälkeen keskustelu siirtyi PoPan tulevaisuuteen. Teemu Eskolan luoma joukkue kuului Kakkosen kermaan, mutta suurin palkinto -mestaruus ja nousu Ykköseen- oli jäänyt saamatta. Otteluissa Teemu seisoi itse sinipaitaisten valmennuskopin vieressä ja antoi ohjeita, kun varsinainen valmentaja Mikko Mikkonen

26 istui rauhassa penkillä ja hymyili. Kentällä joukkuetta kantoivat maalivahti Lauri Pirhonen, hurja mies Silva ja maalintekijä Antti Sumiala. "Lundell tulee kyllä toimeen Sumialan kanssa", Eero totesi, "mutta entä Eskola?" Olimme kadulla ja menossa Eeron lempibaariin. Aloin vasta tajuamaan mistä pariskunta keskusteli kun Eero nauroi ja sanoi Tarjalle: "Arvaa mitä jätkä vastasi minulle kun kysyin, kuka tulee hoitamaan puhelinmarkkinointia Sumialan touhussa! Jätkä vastasi, että "No, äitini osaisi jonkin verran". Hänen äitinsä! Jumalauta, mitä saamattomuutta!" Eero puhui Rami Niemisestä. Kuviot seurassa muuttuivat, ja rajusti. Eerosta tuli PoPan puheenjohtaja, Tarja hoiti edelleenkin taloutta, mutta talkoot siirtyivät Ramille, josta tuli manageri. Kuitenkin suurin myllerrys tuli seuran omistuskuvioihin. Sain selville, että vuodenvaihteessa PoPa jaettaisiin kahtia: "seuraan" sekä "Sumialan FC:hen". "Seura" vuokraisi kakkoslisenssinsä Sumialalle, jotta lisenssi ei häviä siinä tapauksessa jos FC PoPan tie päättyy. "Ja siihen ei mene paljon aikaa", Eero totesi.

5 – FC Sumiala

o, oletko mies vailla visiota?" kysyin Ramilta ja kun hän katsoi minua hämmästyneenä, lisäsin heti: "Oli Nhyvä haastattelu". Sitten hän tajusi, mistä puhuin: "Juu, ei voi ikinä tietää, mitä ne kirjoittavat sen jälkeen". Veikkaaja-lehdessä oli kahden sivun juttu PoPasta. Ramia ja Sumialaa oli haastateltu, Teemu Vihtilää siteerattiin: "Puoli Pori juhlii silloin kun PoPa häviää." Opin jutusta paljon FC PoPan "projektista": rahaa ei ollut tilillä kuin Antin ja Ramin omat 200.000 euroa. Kahden vuoden kuluttua uhkasi konkurssi, koska yhteistyö muiden kanssa Porissa ei sujunut. Juttu pyöri Sumialan persoonan ympärillä ja kyseenalaisti Antin ja Ramin kaveruuden pohjaa. Epäilin, että puheet Ramin epäpetävyydestä olivat tippuneet mediaan Eeron kautta. Paikallislehdessä ilmestyi uusjärjestön siunaustilanteesta kuva, joka kertoi kaiken. Kuvassa Eero istui toimistossaan, puku päällää, asianajajan puku, josta hän ei luovu, ei edes kapakassa. Mutta hänen hymynsä oli tekohymyjen äiti. Ilmeselvästi hän ajattelli: "Miksi istun tässä tuon pellen kanssa? Haluan, että poikani pelaa edustusjoukkueessa." Antti Sumialalla oli farkut päällään ja vaikutti muutenkin olevan kiireinen. Taustalla seisoi puolityhjä kirjahylly.

Samassa lehdessä on pyörinyt vuosikausia toinenkin kuva. Sen taustalla oli pikkupoika, jolla on oranssi pipo päässään. Hän oli täyttämässä kymmenen vuotta ja työnsi minun kanssa kärryä, jossa oli mainoskilpiä. Wili piti tästä raskasta hommasta. Palkinnoksi häntä odotti makkara ja limsa ja lisäksi hänen muistiinsa ovat jääneet tapaamiset stadionin juoksuradan muiden käyttäjien kanssa: hänen ikätoverinsa Nooralotta Neziri sekä Leo-Pekka Tähti. Homma oli raskas etenkin silloin, kun satoi vettä tai paistoi kuumasti. Oli se kyllä ihme touhua, että jokaista kotiottelua varten jouduttiin rakentamaan paikat uudestaan. Porin stadion

29 tuntui ikään kuin teatterin lavalta. Osa mainoksista oli kankaasta tehtyjä. Niitä oli pakko säilyttää katsomon alla. Voi tietysti kysyä, minkä takia ne olivat kankaasta tehtyjä. Silloin kun satoi vettä ottelun aikana, ne imoivat sitä ja painoivat vielä lisää. Ylipäänsä ottelun jälkeen tuntui siltä, että kylttien paino oli vain noussut.

Kyseisen lehtikuvan päähahmo oli kuitenkin Antti Sumiala, FC PoPan pääomistaja, entinen maajoukkuetähti, entinen Veikkausliigan tähtitykki, kymmenkunta Euroopan maata kiertänyt futisammattilainen, kielitaituri, Porin ja papin poika. 'Anan' nimen alle on kirjoitettu otsikoita yllin kyllin. Antti Sumiala tulee pysymään Suomen jalkapallohistoriassa lahjakkaana pelaajana ja varsinaisena globetrotterina, mutta myös yhteistyökyvyttömänä selkäänpuukottajana. Sumiala oli paljon maaleja tekevä kärkipelaaja, mutta kentän ulkopuolella hänen ympärillään syntyi aivan liian helposti erimielisyyttä. Olin seuraamassa hänen uraansa jo kotimaassani, missä hän pelasi Emmenissa ja Nijmegenissa, mutta jäi vaihtopenkille FC Twentessä. Silloin kohtaloonsa tyytymättömän Sumiala yritti järjestää kapinan saksalainen valmentaja Hans Meyeria vastaan. Sekä Sumiala että Meyer jättivät Twenten kesällä 1999. Mutta siinä missä Meyer kutsuttiin kotimaansa suurseuran Borussia Mönchengladbachin valmentajaksi, Antti joutui palaamaan takaisin Suomeen, Hjallis Harkimon leluun FC Jokereihin. Sama meininki syntyi Suomen maajoukkueen ympärillä kun Antista tuntui siltä, että hän oli maan paras kärkimies. Puukkona hän käytti iltalehtiä. Päävalmentaja Antti Muurinen joutui tärkeän karsintaottelun aattona puolustamaan itseään juorulehdessä ja antoikin loppujen lopuksi periksi. Sumiala otti toisen pelipaikan ja tuhosi pysyvästi valmentajan auktoriteetin kollegapelaajien sekä yleisön silmissä. Ja kesällä 2006 samanlaista tapahtui myös PoPassa. Olimme Tampereella, seura tavoitteli sarjanousua ja ohjelmassa oli kohtalokas ottelu sarjan häntäpääjoukkuetta

30 TKT:ta vastaan. Istuin Tammelan stadionin pääkatsomossa seurajohdon kanssa. Katselin Sumialaa, joka istui yksin aivan rakennuksen toisella puolella. Miksi hän ei pelannut? Miksi hän ei istunut meidän joukossamme? Miksi hän oli koko ajan puhelimessa? Oliko hänellä niin paljon juteltavaa ukinsa kanssa? Epäilen, että Sumialan narsismi oli peräisin hänen isältään. Markku Sumiala on evankelis-luterilaisen kirkon rovasti ja Luther-säätiön pappi, mutta eniten julkisuudessa tinkimättömänä homokammoajana sekä Israel-fanina. Mikäli googletat hänen nimensä, ensimmäinen osuma kertoo, että tämä kaveri toi jollekulle 'elinikäiset vammat sieluun'. Varsin omituinen suhde se olikin, Markun ja Antin välinen yhteys. Isä Markku väitti säännöllisesti Satakunnan Kansassa, että hän kävi katsomassa poikansa jokaisen kotiottelun, mutta en kyllä ole koskaan nähnyt helposti joukosta erottuvaa partaista isokokoista vanhusta stadionilla. Enkä edes ole nähnyt poikaa ja isää yhdessä, vaikka kävin Markun 60-vuotispäivillä.... Katastrofi Tammelassa oli täydellinen: lopputulos 1-0 TKT:lle viimeisen minuutin maalilla, ja siihen jäi mestariunelma. Seuraavana aamuna lehdessä luki, että valmentaja Mikko Mannilan "avuksi" oli nimitetty "superviisoriksi" Pertti Lundell, Antin hyvä tuttu. Minulle on jäänyt se käsitys, että Lundell oli Antille se isähahmo, joka hän kaipasi. Muuten ei voi selitä Sumialan todella epämääräistä ja likaista peliä valmentajien kanssa. Lundellin luopuessa valmentajapestiään ennen kaudella 2011 Sumiala tarjosi sitä lahtelaiselle Mika Halmetniemelle. Mies, jolla ei ollut kokemusta Ykkösestä, heitettiin roskiin peräti neljää hävityn matsin jälkeen. Kotitapion FC Hämeenlinnan vastaan jälkeen Satakunnan Kansa moitti, että lehdistökonferenssi jäi Porin stadionilla pitämätta. Niin lehdistökonferenssi jäi, mutta konferenssi kyllä pidettiin, ei stadionilla vaan parkkipaikalla. Palaveriin osallistuivat Antti Sumiala, Mika Halmetniemi sekä Pertti Lundell. Sumiala ja

31 Lundell puhuivat, Halmetniemi ilmeisesti oli miettimässä mihin hän oli joutunut. Halmetniemelle olisi pitänyt pitää kunnia itsellään ja irtisanoutua ennen kuin hänet irtisanottiin. Sillä FC PoPa ei ollut futisseura, vaan parantumattoman narsistin projekti. Pertti Lundellin meriitit valmentajana ovat kiistämättä kohtuullista, mutta niistä oli kulunut jo kaksi vuosikymmentä. Sumialan unelma ei ollut taloudellisesti ja urheilullisesti menestyvän futisseura vaan ottelu, missä hän oli ainoa pelaaja ja Lundell oli ainoa katsoja....

PoPan muuttuneen FC PoPaksi lähdettiin isolla rahalla selkeän tavoitteen perään: Veikkausliigan paikka. Kuitenkaan FC PoPan strategia ei ollut yhtä selkeä. Toisena kesänä joukkuetta mainostettiin umpisatakuntalaiseksi, kun taas toisena kesänä siihen ostettiin iso määrä ulkomaalaisia, etenkin brasseja. Antti halusi joukkueensa pelaavan hyökkäävästi ja vauhdikkaasti niin sanottua hollantilaisfutista. Mutta eivät umpisatakuntalaiset eivätkä brassit osaa siitä. Pomolla oli myös liian yksinkertainen liikeidea. FC PoPa ei itse kasvattanut pelaajia, vaan haki heitä ympäri maailmaa, tarjosi heille peli-aikaa ja myisi heitä voitolla eteenpäin. Joukkueessa pelasi kaksi makedonialaista ja toisen heistä, minun silmissäni vähemmän lahjakkaan Nuri Mustafin, Sumiala myi Sundsvalliin, Ruotsin pääsarjaan. Kauppa oli tuonut vaatimattomat 80.000 euroa, mutta siitä oli kirjoitettu lehdissä ja vielä myönteisestikin. Mutta siihen sitten jäikin Sumialan kauppaonni. Joukkueen nuorimman ja lahjakkoimman pelaajaa, Juho Lehtosen kohtalo oli hirveä. Seitsemäntoistavuotias kärkimies kävi näyttämässä taitonsa Hollannin Nijmegenissa. NEC, missä Sumiala oli aktiivi-urallaan niittänyt hyvää mainetta, oli kyllä kiinnostunut. Mutta siirto ei toteutunut. Sumialan mielestä, koska seura ei halunnut maksaa tarpeeksi. Minusta se kuulostui kuitenkin oudolta, kun hollantilaislehdistössä oli

32 pyörinyt kuusilukuinen tarjoussumma. Otin yhteyttä Nijmegenin paikallislehteen ja sain sieltä tietoa, että Juho olisi tuonut 150.000 euroa Sumialan lompakkoon, eli lähes kaksi kertaa enemmän kuin Mustafista oli maksettu! Kun kysyin Sumialalta asiasta, hän vastasi, että poika olisi "joutunut NEC:in nuorisoakatemiaan eikä saanut peliaikaa". Ihan niin kuin Hollannin nuorisosarja olisi Suomen Kakkosta huonompi.... Itse asiassa Sumialan projekti ontui ja ihmiset kärsivät siitä. Oli esimerkiksi tapaus Andrew Walker. Tutustuin yhdysvaltalaiseen puolustajaan kun osallistuimme yhdessä talkootöihin. Olimme tyhjentämässä joku kalusteliikkettä ja Walker iloitsi löytäneensä toisenkin muualta tulleen, joka puhui hyvin englantia. Mies oli tosi tyytyväinen kun peliaikaa tuli paljon ja joukkue menestyi. Sen sijaan hän oli huolissaan vaimostaan, joka oli raskaana ja masentunut. Seuraavassa kotiottelussa Andrewtä ei kuitenkaan nähty kentällä. Mies istui sen sijaan katsomossa ja oli muuttunut toisenlaiseksi ihmiseksi. "They sold me to Porvoo", hän sanoi, "do you know where it is?" Hän vaikutti olleen jo kuukauden ilman unta, silmät oli punaiset, puhe epätarkkaa. "My wife can't cope with this", hän koostui murheensa. En tavannut häntä enää. Porvoolaisessa Futurassa Walker pelasi vain muutaman ottelun, sen jälkeen hän siirtyi Berliiniin, Türkiyemsporiin. Mutta Sumialan kaupoissa oli myös onnistuneita. Hän löi yhteyksiä Brasiliaan elvyttämällä kaveruuttaan Rodrigon kanssa. Kahtenä kesänä peräkkäin hän matkusti Florianopolikseen Rodrigon perheen vieraaksi, kirjoitti sieltä päiväkirjaa Satakunnan Kansaan ja toi Eurooppaan pelaajia kuten Deman, eli William de Mattian, sekä ehkä vielä Demaa paremman, erittäin tyylikkään ja tehokkaan puolustaja Paolaon. Myös Sumialan suurin munaus oli kotoisin Etelä-Amerikasta. Argentiinalainen Reno pelasi jossain espanjalaisessa alasarjassa kun FC PoPa tarjosi hänellee sopimusta. Kaveri ei kuitenkaan täyttänyt odotuksia vaan veti puoleensa porilaisia

33 naisia. Kun hän lähti taas eteenpäin, Veenendaaliin Alankomaihin, mietin siitä ivallisesti, että Veenendaal sijaitsee kotimaani keskellä niin sanotulla Raamattuvyöhykkeellä ja että siellä tuskin tullaan hyväksymään jotain naisten iskijää. Mutta olihan Sumiala juniorissa myös hyvät puolensa. Hänellä oli hyvä, varmaan ulkomaanpesteistään muodostunut käsitys jalkapallon markkinoinnista. Siinä missä Teemu Eskola oli aikoinaan hoitanut PoPagandaa-touhua leikkimielessä, FC PoPan nettisivusto oli käytännöllinen. Myös kannatajiin kiinnitettiin enemmän huomiota. Oli FC PoPa-päivä kauden alussa stadionilla ja talkoolaiset kutsuttiin kauden päätteeksi ravintolaan juhlimaan. Erityisen hyvin Sumiala ymmärsi Siniveristen merkityksen seuralle. Hän huolellisesti keräsi kaikki pelaajat kotimatsin lopuksi kovafanien katsomo-osan eteen kiittämään porukkaa. Ja kauden 2009 päättymisen kunniaksi hän kutsui siniveriset Icecream Houseen Porin Eetunaukiolle. Hyvin järjestetty ja yksinkertainen tilaisuus tunnelmallisella talviterrassilla jäi minulle mieleen koko PoPa-urani yhtenä parhaimpana kokemuksena. Mutta suuri äskel todelliseen jalkapallokulttuuriin jäi myös Sumialalta tekemättä. Kysyin häneltä oliko hän samaa mieltä, että muualla maailmassa fanit sidotaan seuraan stadionin kautta. Että muualla stadionin portit ovat 24/7 auki. Että olisiko Porissakin mahdollista toivottaa fanit tervetulleeksi joka päivä. Että olisin itse valmis pyörittämään jonkunnäköistä kerhotilaa stadionilla. Sumiala tiesi kyllä mistä puhuin, mutta vastasi ettei ollut resursseja.

34 6 – Sister Ray

otiottelupäivänä tulin aina jo neljä, viisi tuntia ennen matsin alkua paikalle. Etsin bussimatkan ja kävelyn Kjälkeen jostain tuolin, istuin myyntipisteessä ja poltin sikarin katsellen tyhjiä paikkoja. Nostin joka kerta hattua Sumialalle ja Ramille, kun heistä löytyi virtaa ja voimaa vetää tämä homma taas kerran. En tiedä, olisinko itse jaksanut rakentaa joukkueen ja seuran uudelleen sen jälkeen kun, kuten Ramin ja Antin tapauksessa, koko touhu oli jo kerran mennyt nurin. Mutta ainakin Rami vaikutti viihtyvän. Hän saapui aina stadionille sitten toisena, pienellä autollaan. "No niin Joop", hänellä oli tapana sanoa, "kahdestaan ollaan taas. Toivotaan nyt, että joku muukin olisi tulossa". Syksyllä 2011, FC PoPan päättäessä taipaleensa olimme viimeiset, jotka lähtivät stadionilta pois, Rami, minä ja Wili. "Olemme sammumassa valot", Rami hymyili ja sulki varaston oven. Sitten hän kätteli meitä, ensiksi Wiliä ja sen jälkeen minua. "Kiitos näistä vuosista, Joop". Siitä ennen olin todistamassa hänen pelaajauransa loppua. Vuosi oli 2007 ja jo toista kesää peräkkäin joukkue oli hyvän startin jälkeen täysin jämähtänyt. Raumalla Pallo-Iiroja vastaan tuli kauden yhdeksäs tasapeli ja mestaruus eli nousu haihtui. Huono tekovalo teki Äijänsuon tekonurmikon keltaiseksi ja myös savu, joka nousi 'Latten' maalin taakse sellutehtaasta oli myrkynvärinen. Ympärilläni istui 286 muuta ihmistä ja ilta muuttui pelottavan hiljaiseksi ja surulliseksi. Vaikka se oli alkanut niin hienosti. Tunti ennen aloitusvihellystä en uskonut silmiäni, kun Rami lämmitteli kroppaansa. Pari päivää ennen, talkoohommissa, Juha Luoma oli kysynyt häneltä nauraen että oliko lihaskivut jo laantuneet. En silloin uskonut, että Rami olisi ollut joukkueessa mukana treenamassa, mutta nyt koetti hänen ja minun hetki. Istuin yksin katsomossa, kun hän lähestyi, nosti

35 katseensa minun suuntaani ja sitten kätensä. Paras hetkeni seurassa. Ja sitten: viisi minuuttia ennen pelin loppua Haris Fakicin tilalle tuli Ville Haapala, kuten kuuluttaja ilmoitti naurusta säteillen. Mutta Ramia ei naurattanut. Hän pisti itsensä likoon. Siellä käveli hitaasti ja epävarmasti mies, joka oli elämässään vain voittanut ja hävinyt ja taisteli nyt hänen viimeisen unelmansa puolesta. Taisteli kirjaimellisesti. Toisen vastustajan toisensa jälkeen Rami torpedoi, ikään kuin hän olisi ollut Zinedine Zidane... Yleisö hämmästyi mutta onneksi erotuomari ymmärsi, että punainen kortti olisi ollut häpäisy suurta pelaajaa kohtaan. Erityisesti muistiin jäi myös painajaismainen kotimatsi GRIFK:en vastaan, syksylla 2007. Jo kerran vesisateen vuoksi peruutettu kärkiottelu houkutteli 3000 katsojaa, mikäli oli tietysti hieno juttu. Mutta kun joukossa oli ainakin tuhat kappaletta ilmaisen sisäänpääsyn saaneita koululaisia ja joku oli päättänyt, että heitä varten myyntipisteet pysyivät koko tapahtuman aikana auki... En ole nähnyt ottelusta mitään enkä ylipäänsä loppu-illasta pystynyt katsomaan enää mitään, kun jouduin myymään tuhansia makkaroita jonkun heikon pikkulampun valossa ja taukoamattomassa metelissä. Tämän jälkeen varasto vaikutti helvetin etuportaalta. To make matters worse FC PoPa ei voittanut peliä. Kuitenkin muut talkoolaiset olivat väsyneitä mutta eivät suinkaan pettyneitä. Kahdesta mummosta, jotka kaatoivat kahvia, lähti suunnaton hössötys, miehet kiirehtivät kaljavarastoon ja tumkivat jäljelle jääneet tolkit housun ja takintaskuihinsa. Mutta Rami istui tuolissa keskellä tätä sekamelskaa. Hän katsoi vuorotellen lattiaan ja kattoon, vastasi hiljaisella äänellä kysymykseen, mihin servietit jätetään ja jupisi sitten ei kenellekään erityisesti: "Tämä on raskasta, tämä on niin raskasta". Vaikka hänen toimistonsa Porin linja-autoaseman asvalttiviidakon toisessa päässä oli romulainen, oli Rami tyylikäs manageri. Saapuessaan stadionissa pienellä Hondalla

36 hän kätteli minua ja näin hän teki jokaiselle talkoolaiselle. Niin kuin kaikki muutkin hän paiskoi työtä pari tuntia ja sitten hän vastenmielisenä antautui. Hondassa hän oli tuonut loistopuvun. Se roikkui turvallisen etäisyyden päässä takakontissa täyttävästa makkarasta ja kaljasta. Keskellä parkkipaikkaa hän vaihtoi punaiset lyhyehousunsa ja vihreän t-paitansa ruskeaan gaala-univormuun.

Kauden 2007 alussa Rami kuten kaikki muutkin talkoolaiset olivat eri porukkaa kuin edellisellä kaudella. Teemu ja hänen sukunsa sekä Tarja ja Marjetta sun muut olivat mukana perustamassa PoPan futsaljoukkuetta. Kävin kerran katsomassa Porin urheilutalolla ja siellä oli tuttu ryhmä myymässä ottelulippuja, limsaa ja makkaraa ja Teemu seisoi tuttuun tapaan vaihtopenkin vieressä antamassa joukkueelle ohjeita. Olen seurannut Teemua siihen asti kun tämä PoPan futsaltouhu lähti alamäkeen. Mies oli vielä mukana BeachFutis-meiningissä legendaarisen Patrik Suviksen työparinaksi, mutta kun tämäkin suurtapahtuma kariutui porilaisten halumattomuuteen en kuulut enkä nähnyt häneltä enää mitään pari vuotta. Onneksi myös Esa lähti menoaan ja uudeksi kaveriksi makkaramyynnissä esiintyi Pasi. Kärkölö ei hetkeäkään epäröinyt vaan jakoi työtehtäviä ja meistä tuli hyvä pari. Ja jopa kolmikko. Olin ajatellut, että härkää Pasi pysyisi poikamiehinä, mutta oliko se kauden 2010 alussa, kun hänen seurassa ilmestyi yhtäkkiä nainen: Kaisa. Fiksu, huumorintaitoinen, yhtä kookas kuin Pasi. Ei ollut epäilystäkään, että Kaisa oli parasta mitä Pasin elämässä oli tapahtunut. Ainoa, mitä minua ärsytti Pasissa oli pojan rasismi. Hänen rotuerittelynsä oli siitä tyyppillistä suomalaisesta. Pasin maailmankuvassa 'ne neekerit' olivat pitkälti vain outo ilmiö, luonnon erehdys, josta Satakunnassa onneksi asui vain muutama kappale. Paljon pahempaa sakkia oli 'ne muut' eli Iranista ja Irakista kotoisin olevat pakolaiset. Pakolaiset eivät

37 ole näet vain laiskoja ja hassunäköisiä kuten neekerit vaan he ovat rikollisia ja raiskaajia. Kun hänen mielipiteensä ei saanut minulta kaikua, nämä kohtaukset jäivät vähäiseksi ja vaisuksi. Mutta eräänä päivänä eräs tyttö sai Pasia miettimään asian vähän pitemmän aikaa. Tyttö tai nuori nainen ei ollut mukana kun vain yhden kauden talkoossa. Hän kaatoi kahvia ja olutta ravintolassa pääkatsomon alla. Hän oli viehittävä, ainakin siinä merkityksessä että voisin kuvitella rakastella hänen kanssa jossain moottoritien ojassa tai paperitehtaan vessatiloissa. Tummat farkut, tumma paidetta, tumma tukka, tummat silmät, tumma katse. Ja tytön äänikin oli tumma. Hän ei koskaan puhunut minulle eikä edes morjestanut. En tiedä hänen nimensäkään. Kutsutaan häntä siinä perusteella mitä hän puhui silloin Pasille Sister Rayksi, Lou Reedin luoma naishahmon mukaan. Sillä se oli rajuuden ja härskyyden huippu. Puheenaine oli Silva, seuran musta helmi. Pasi heitteli, että kuulemma kaikki neekerit ovat hyvin sängyssä. Sister Ray totesi: "No en mä voin ainakaan kuvitella, että mä olisin sellaisen kanssa sängyssä. Hyi, ne oikein pelottaa minua..."

Pasi usein saapui stadionilla Veijon pakettiautolla. Veijo Onnela oli virallisesti turvamiesten pomo, mutta se pesä ei mitenkään riittänyt hänen valtavalle eegolle. Pieni, rumanäköinen mies määräsi kaikien muiden tehtäviä ja pommitti meidät hänen seksistisen ja rasistisen vitsailulla. Veijo oli itse asiassa ensimmäinen soinilainen, johon törmäsin lähietäisyydessä. Häneltä sait kuunnella mielipiteen mistä tahansa, mutta mitään tolkkia niissä ei ollut. Veijon rasismin kohtena oli tietenkin myös Silva. Pelaajalla oli tapaa saapua stadioniin polkupyörällä ja pieni Veijo heitti aina sama banaanivitsi hänelle. "Otatko vielä banaanin, Pekka?" En tiedä onko itse kiusamiskohde joskus kuunnelut ja tajunut sitä, mitä hänelle huudattiin. Veijon ensimmäinen tarkoitus oli saada muiden läsnäolleiden kunnioitusta.

38 Varsinkin talkoolaisten vanhempi osasto odotti hänen härskyttellyä innoissaan ja häpeämättä. Rasisti on usein myös seksisti, ja niin myös Veijo. Hän oli viettänyt syntymäpäivänsä hänen pojien kanssa. Hänet tarjottiin illan bordellissa. "Parhaat vaatteet päälle ja menos vain ja siel ne ryssätytöt odottivat. Oi ku ne olivat märkiä ja makeita. Voi kun näyttiin niille mistä ukki on veistelty!" Metrin pääste hänen vaimonsa valmistui kahvilaivokset. En uskonut korvaani ja kysyin Erkilta miten mies voi olla niin härski. Erkki nauroi hartaasti: "Ethän sä nyt usko, mitä sitä kaverista lähtee?" Ja kun katsoin hänelle edelleenkin epäuskoivasti, hän totesi: "Hän vain keksii kaikki ne jutut! En tiedä minkä takia, mutta hän huijaa muita ja itseään." Erkki oli hidas kuusikymppinen mies, jonka kanssa pistimme mainoskilveita pystyyn. Itse asiassa suorittin tätä urakkaa aika usein pojani kanssa tai jopa yksin. Sillä Erkilla oli tapaa tulla aika myöhään stadioniin. Tai hän toi jonkun kaverin mukaan, jolle tehtävä oli liian hankalaa. En edes kuullut kaverin nimi, eikä tämä puhunut koskaan minulle sanaakaan. Pitkä, laiha mies vetosi polkupyöränsä aivan stadionin jouksuradan asti, käytti pyörän tueksi kun hän asetteli itseään jossain mukavassa paikassa -esimerkiksi varjossa- ja syttyi piipunsa kun meille alkoi hommaa. Myöskään toisesta Erkin kavereistä en kuullut nimen. Harmaapäinen mies oli vapaamatkustajan vastakohta: sivystynyt ja kohtelias ja halukas jutella minun kanssa. Minulle jäi kuitenkin hänestä jotakin säälittävä tunne. Hänen vaatteet ja tukka olivat epäsiisti ja myös muutenkin hän vaikutti yksinäisenä ja huonossa kunnossa. Mutta syy siihen selvisi minulle kun hän kertoi, että hän oli leski. Pariskunta oli asunut pitkään Länsi-Euroopassa, myös Amsterdamissa. Vaimo oli ollut töissä pankissa muun muassa Luxemburgissa ja myöhemmin Strasburgissa, europarlamentissa. Mies oli ollut lentäjä, nähnyt koko maailman, puhui pari sanoja saksaa ja jopa ranskaa. Meillä oli tapaa vitsaila homman aloittuessa että missä toinen oli

39 ollut viime kerran. Mutta kerran mies vastasi, että ollut hoitamassa vaimonsa ja kun hän ei nauranut puhuimme asian läpi. "Hänessä on haavoitettu syöpää", hän sanoi ja kertoi, että sitä oli ollut aiemminkin, 1990-luvulla, Strasburgissa, "koska Luxemburgissa, missä silloin asuimme, ei löydetty mitään". Silloin hänet oli leikattu ja hän oli toipunut. "Mutta tällä kertaa se on levinnyt eivätkä he voi tehdä mitään enää. Saa nähdä nyt, kun hän lähtee toiseen maailmaan." Ja lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: "Hän ei syö eikä juo enää. Se on raskas." Kysyin oliko heillä lapsia, mutta ei olleet, eli koko homma kaatui miehen niskaan. "Hän ei pysty enää kävellä itse, se on kaikein hankalaa hänelle, kun hän tykäsi lenkeillä. Hän täyttyy 64 vuotta ." Kysyin halusiko vaimo enää jaksa ja mies vastasi että kyllä. "Hän on erilainen kun mun veljeni. Veli toivoi, että kuolema tulisi ilman kärsimystä ja hän sai mitä halusi. Hän oli myös lentäjä ja on pudonnut Päijänteen." Seuraavalla kaudella hänen vaimonsa oli kuollut ja sitä seuraava kaudella tuntematon mies ei enää tullut Erkin seurana stadionille. "Hän kuoli syksyllä", Erkki totesi: "Sai syövän niin kun hänen vaimonsa ja menehtyi parissa viikossa". Hän selitti vielä, että miehellä oli ollut jonkun riidan Sumialan kanssa, koska hän oli satsanut 'jonkin verran rahaa' seuraan, mutta kuuntelin vain puolittain, koska miehen kohtalo kosketti minut.

Muusta talkoolaisesta ei pelkästään nimi jäi minulle epäselväksi vaan myös heidän keskenäisiä suhteita. Alussa luulin, että Pasi oli Veijon poika. Sillä kaksikko ei vain saapunut yleensä yhdessä stadioniin vaan Pasi olikin hyvin samannäköinen kuin vahempi mies. Mutta siinä, missä Pasin ja Veijon välinen suhde paljastui minulle pikku hiljaa, Ramin sukurakenteet jäivät minulle täysin hämäräksi. Toki hänen veljensä pystyin helposti jäljettä. Mutta en tienyt oliko tämä Ramin jonkin verran isompaa mies, joka pyöri kerran tai

40 kaksi stadionissa, hänen iso- vai pikkuveljen tai oliko heille lisää sisaruksia. Kuten Eero Laurila oli ehtinyt jo varoita, Ramin äiti tosiaan osallistui talkoihin. Mutta hauras vanha nainen ei ollut sihteerihommissa. Hän piti Veijon vaimon seuraa ikkunattomissa tilassa, missä juomat ja ruoat valmistettiin. Jälkikäteen ajatellen, olikin vain hyvää asiaa, että hän ei käsitellyt seuran kirjanpitoa. Sillä Ramin äiti joi. Ei paljon (ei ainakaan ottelupäivänä), mutta salaamatta. Asia paljastui minulle 2010 kauden avajaisottelussa. Venyneet talvikelin vuoksi matsia Joensuun Jippon vastaan joudettiin pelamaan Porin karhuhallissa. Kun kaikki tavarat oli saattu hämärään ja haisevaan halliin, myös Ramin äiti otti paikaansa kahvitarjoilupöydän takana ja kaivasi käsilaukustaan pientä viinapulloa esiin. Olin ymyllään mutta kun hän huomasi sitä, hän vain hymyili ja sanoi: "Sellaista se on". Ramin äidin nimi en saanut koskaan kuulla. Ja myös hänen isän nimi jäi minulle epäselväksi. Pieni, valkotukkainen miestä kutsuttiin Topiksi. Kaikistä talkoolaisista 'Topi' Nieminen tuli minulle vuosien varalla lähemmäksi ihmiseksi. En saanut selvää, mitä hän oli tehnyt ennen eläkepäiviensä, mutta köyhää pariskunta ei ollut. Topi ja vaimonsa kuuluivat ensimmäisiin Porin Karjarannan asukkaan, he ajoivat uuden auton ja heillä oli aina siistit vaatteet. Välimme syntyi kun Topi oli asunnut tai työskennellyt Nuutajärvellä, missä itse olen vietänyt ensimmäiset Suomi-vuodet. Vanhus hoitti katsomon alla oma kioski ja minulla oli tapa auttaa hänet siellä jonkin verran. Kaveruutemme kehitti siinä missä kaikki muu FC PoPan liityen meni päin seinään. Kesällä 2011, seuran vimeinen, helteinen jakso kesti koko heinäkuun ja Topin voimat heikkenivät. Hän istui vaisuna kioskissaansa tai jopa jätti siitä joskus avaamatta. Stadionin ympärillä huhuttiin että Ramin avioliitto meni huonosti ja myös Ramin ja Sumialan välit olivat ilmeisesti tiukaantuneet. Keskellä stressissä Topi lahjoitti minulle kutsunsa. Pariskunnalla oli mökki ja se vaatti hoitoa. "Ei mikään

41 täysremontti", vanhus nauroi,"ei mitään sellaista jota et pystyisi vaan mukava työtä. Saat palkka ja olet meidän vieras niin kauan kun viihdyt. Olet ahkera tyyppi ja mukava ihminen." Käynti ei koskaan toteutunut, mutta olin perusteellisesti otettu kutsusta. Voidaan sanoa, että siinä unelma oli toteutunut, kun kuulin vihdoinkin joukkueeseen.

42 7 – Siniveriset

eijo oli ensimmäinen, jolla oli sanottavaa Sinivereistä. FC PoPa oli noussut Ykköseen ja Vkotiotteluissa piti olla paariporukka. Veijo oli ajatellut, että siitä tulisi minun paikka, Erkin kanssa. Kun vastasin, että menin makkarahomman jälkeen fanikatsomoon, mies nauroi nauransa ja haukkui: "Voi että haluat olla niiden kanssa. Mikä järkeä siinä on? Nehän on kaikki sekopäitä ja huumehörhöijä!" Muille tämä 'huutoporukka', kuten Eero Laurila kutsui sitä, jäi ihan hämäräksi touhuksi. Rami ei koskaan puhunut siitä, mutta Sumiala päinvastoin arvosti ja kunnioitti heitä. Erkki vuorostaan kertoi joskus silloin kun meininki oli jo naivimassa että hän oli kotimatkalla saanut seuraa Tohvalta, isokokoinen blondimies joka oli lähes aina paikalla. "Oli yllätävä mukava tyyppi", Erkki myönsi. "Ihan normaali, käy koulussa aivan kuten muutkin." Mutta muut eivät siis puhuneet faniporukasta, tai sitten negatiivisesti. He eivät ymmärtyneet, kuinka porukka oikeastaan syntyi ja pysyi koossa. Oliko se Eero, joka halusi minua otamaan yhteyttä heidän puheenjohtajalle, kun pääkatsomosta oli tullut valitus heistä. Ajatus, että ryhmä voi olla olemassa vain internetissä eikä siinä ole mitään virallinen hierarkia, oli miehelle, joka oli itse puheenjohtaja ja eli täysin 1950-luvulla, varsin outoa. Myöhemmin Eero yritti vielä kerran saada napinsa ryhmään. Porin Ässät tarvitsi uutta verta ja keksi, että olisi perustava -nimen omaan perustava- faniryhmä, joka tuli sekä stadioniin että Isomäen jäähalliin. Satakunnan Kansassa tämä insinööri- ideaa kannatettiin ja seuraavasaa kotiottelussa Eero ja Tarja seisoivat jonkin aikaa meidän riveissä. Kunnes lakimies halusi meitä laulamaan maakunnan kansallishymnin ja Tahvo heitti, että seuraavaksi oli varmaan Suvivirsin vuoro. Tämän jälkeen duo istui taas pääkatsomossa.

43 Meillähän oli omia laulumme. Jokainen kotiottelu alkoi seuraavalla tavalla:

On uusi pelipäivä/ Ja ilta tummenee/ En millään voisi/ Mä ollaan pois/ Kun Porin Palloilijat taistelee/ Me ollaan PoPa/ Me ollaan PoPa/ Me tullaan Porista/ Me tehdään maalit/ Me viedään pisteet/ Me noustaan suoraan... ja sitten seurasi haluama sarajatasoa. Minun oma lempialauloja oli kaksi: Aina minulla PoPa on, sekä Sinimyrsky sä tunnet.

Meidän PoPa/ Kentällä pelaa/ Meidän PoPa/ Pisteestä taistelee/ Aina on, aina on/ Aina minulla PoPa on

Sininen/ Ylpeys Satakunnasta/ Karhukaupungist/ Ikuisesta tuulest/ Sinimyrskyn sä tunnet

Laulojen omituisiin kuuluu seuraava, eikä vain siitä syystä että peräti kolme siinä mainituja seuroja hävisivät Suomen futiskartalta:

44 Turussa vihataan TamUa/ Lahdessa Klubia/ Kotkassa MyPaa/ Porissa vihataan kaikkia/ Vain PoPa rakkautemme saa/ TamUssa pelaa raukkoja/ Tepsissä sikoja/ Iiroissa rottia/ Porissa pelaavat parhaimmat/ Vain PoPa rakkautemme saa

Jonin suosikki oli On vain yksi ainoa:

On vain yksi ainoa/ Suuri ja mahtava/ On vain yksi ainoa/ Mitä voidaan rakastaa/ On vain yksi ainoa/ Me voiton otamme/ On vain yksi ainoa/ Se on meidän PoPamme!

Joni oli meidän esilaulaja. Muistan kun kesällä 2008 järjestettiin linja-automatkan sekä faneille, että talkoolaisille Saloon ja Joni väänsi kotimatkalla FC PoPan varmistuneen vihdoinkin nousunsa Ykköseen pitkän kroppansa kuskin viereen ja lauloi täydellä intohimolla mikrofonilla On vain yksi ainoa, kunnes Veijo keksinnyt, että nyt pidetään tupakkatauon. Katsomossa joskus Joni lauloi silmänsä kiinni pitäen ja muut vain kuuntelivat ja katsoivat hänta. Tahvo oli hyvä lauluja hänkin, mutta ennen kaiken kurinpitäjä. Hän määritteli, mitä tapahtui ja kuka teki. Siniveristen katsomonosasto oli isokokoinen, energinen pojan reviiri. Kerran istui meitä allas vieras keski-ikäinen mies.

45 Hän oli ehkä humalassa, joka tapauksessa hän irvyili kovassa äänessä omaa joukkuetta. Tämä oli kestänyt kymmentä minuuttia kun Tahvo ryntäisi isolla askella alaspäin ja käski miehelle siirtämään stadionin toisella puolella. Mirka oli oman luokansa hardcore futisfani. Jos kuka Suomessa, niin hän oli perehtynyt huligaanin sydän ja sielun muualta. Muut saivat keksiä lauluja ja iskulauseja, mutta Mirkalta lähti kovempi kun koviakin vitsiä. Hän sai vauhti nuuskapurkilta. Joko hän tai Tahvo salakuljetti ainetta stadioniin ja Mirka otti siitä sen verran, kunnes hänen silmiensä alkoi hohdota ja hänen liikeensä kummertui. Keskellä juhlansa hänellä oli tapaa tanssia katsomossa penkistä toiseen. Mirka olikin ainoa meistä, jolla oli yhteyttä Mikolle silloin kun tilanne tämän ympäri lähti pois käsistä. Mikko ei ollut fani, ei edes kovakaan sellaista, vaan fanaatikko. Epäilen, ettei nuuskakaan riittänyt hänelle vaan että hän käytti kovempaa kamaa. Mikko oli isokokoinen, laiha mies, puolipitkä vaalea tukka. Alussa pieni Johanna-niminen nainen ja noin 5-vuotias poika pitivät katsomossa ja fanimatkoilla hänelle seuraa, mutta jonkin aikaa kuluttua en enää nähnyt kumpikaan. Mikko oli niin epätoivoinen, että hän perustui kaudella 2010 ikioma ryhmä Usva eli ultrasiniveristen aseellinen siipi. Usvan taipale kesti peräti yksi kotiottelu ja meidän tietomme mukaan Mikko jäi sen ainoaksi jäseneksi. Kyseisen ottelun tauolla Mikko tuhosi stadionin vessatilat -jotka olivat itse asiassa niin huonossa kunnossa että niissä ei voitu paljon enää tuhota- syttyi ilotulitus stadionin ulkopuolella ja sai ensimmäinen stadionkiellon Porin jalkapallon historiassa. Sitä ennen kaverilla oli kuitenkin oma rooli siniveristen ehkä parhaisessa hetkessä. Kauden 2009 Suomen Cupin neljännesvälierässä vastakkain olivat Inter Turku ja FC PoPa. Ottelu pelattiin sunnuntaina Paavo Nurmi-stadionilla. Lähes

46 koko faniryhmä kuljetettiin isossa linja-autossa ja koska ottelu alkoi turvallisuussyistä jo keskellä päivällä turkulaiset olivat vielä syvässä unessa kun bussimme kiersi kaupunkia. Liikenneympärostössä Mikko seisoi penkin päälle, jotta päänsä ehti bussin ilmastointiluukosta ulos. Bussi kiersi ympäristön kolme tai neljä kertaa. Mikolla oli kaljapullon toisessa kädessä ja näytti toisellä kädellä keskisormi yleisölle, joka ei ollut näkyvissä. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, puut tien vaarassa vihersivät jo. Nuori äiti oli ostanut lapselleen kevän ensimmäinen jätski. Ja Mikko huusi: "Tunkeutaa vitun jätskisi perseesees!"

8 – Perikato

älkikäteen päätellen olen nähnyt kaikki merkit. Ramia huhuttiin jo keskella kaudella 2010 olevana Javioliittokriisissä, mutta oikea syy hänen poissaoloon ei saatu selväksi. Yleensä hän oli Antti Sumialan kanssa parhaita kaveria, mutta kerran hän kiroili ja huusi ennen matsia pääkatsomossa ja olen melko varmaan siitä, että raivurin kohde oli liikkekumpaninsa. Tämä oli jo kentällä lämmitellämässä kuten hänellä oli tapaa, ja punasteli Ramin raivurilta. Olot, missä Sumiala teki kohtalokan päätöksen ovat varsin selvää. Kauden lopulla FC PoPalla oli kaikki mahdollisuudet saada nousukarsintapaikan Veikkausliigaan. Todennäköisesti Antti satsasi kaikki Singaporista saamansa rahat -200.000 euroa- porilaissyntyiseen kärkimieheen Aleksandr Kokkoon. Projekti kuitenkin epäonnistui kun FC PoPa jäi lopuksi vain yhden pisteen nousukarsintapaikasta. Huijarin Wilson Raj Perimalin vierailu Poriin mitä todenennäköisimpaa sijoittaa tähän ajankohtaan, sillä syyskuussa Ykkösen kärkijoukkue RoPS löi Ykkösen toisen kärkijoukkueen FC PoPan peräti 8- 1... Seuraavana keväänä rahapesu- ja vilppimafian rantautumisen Suomeen paljastuneen Sumiala on kai ajatellut pelimiehenä, että hyökkäys on paras puolustus. Hän sanoi Satakunnan Kansassa että myös hänelle oli tarjottu, mitä Tampereella ja Rovaniemellä oli otettu vastaan. Kaveri kuitenkin kielsi, että rahat olisivat tulleet Singaporista Poriin ja se oli tietenkin varsin typerää kun se ei ole vastannut totuutta. Mies olisi pitänyt myöntää tekemänsä väärin ja samassa hengenvedossa vihjettää siihen, että myös SPL itse puhemiehen Sauli Niinistön johdolla oli tehnyt näin. Kesäkuussa Satakunnan Kansa järjesti "suuri keskustelu porilaisen jalkapallosta". Kävin sinne pitkäaikainen

49 joukkuehuoltaja Aapo Nurmin seurassa. Ilta ei tuotannut kuin mitä suomalaisessa keskustelukultuurissa pidetään normaaliseksi. Joku päivitti tilannetta, koko runsas yleisö oli samaa mieltä, että tilanne oli surkeaa muttei kukaan patistanut tekemään jotain. Karmein kuva jäi minulta vierekkäin istuneen mutta katsekontaktin väistyneen ja jatkuvaan sanaharkaan menneen entinen kultaduon Teemun ja Antin käytäytämisestä. Siinä porilaisfutiksen tilanne! Vilppimafia otti itsellenikin yhteyttä. Toukokuun 26. päivänä sain pyyttämättä sähköposti RunningBallista. Touhu oli kotoisin Itävallasta mutta viestin alla luki myös osoiteita Kauko-Idässä. Firma pyysi minulta istumaan katsomossa läppärin syylissään ja käsittellä konetta koko matsin aikana. Minulla olisi on-line lähetetävä tiedot pelin kuljesta. Vuonna 2012 RunningBall myyttiin isolla rahalla ja kaksi vuotta sitten tuli ensimmäiset jutut lehdessä, missä sitä epäillään matsinmanipuloinnista. Firmalla oli jo joku "paikan päälle". Suoraan silmiini alla, fanikatsomossa, istui ilmeisesti kauko-idästä kotoisin oleva nuori mies, läpärin sylissään. Kävin tutustumassa hänelle ja kutsuin häntä meihin yhä harvittaviin riveihin. Mies hymyili ystävällisesti ja kiitti kutsuksista, mutta seuraavassa matsissa hän ei tullut katsomoon eikä muuallakaan stadionissa enkä olen nähnyt häntä enää sen jälkeenkään. Myös joukkueen ympärillä tapahtui. Ei vain se, että heti kauden alussa uusi valmentaja vaihtoi. Sitä voidaan vielä katsoa paniikkiteoksi, viiden matsin tappioputken seurauksena. Mutta kesällä Aapo kertoi, kuinka hän oli ottelureissulle pohjoiseen, missä porukka joutui yöksi hotelliin, nukkunut autossaan parkkipaikalla kun ilmapiiri oli tullut sietämättömäksi. Sen enempää mies ei tapauksesta sanonut. Sen sijaan julkisuuteen lensi kohtaus, missä myöhemmin kaudella joukkueen vierasmatsiin kuljeneen bussiin sisään astui kännissä oleva pelaaja.

50 Olen varmaan siitä, että Rami ei alustakaan tienyt mistä oli oikeastaan kyse. Hän katsoi vielä oikeudenkäynnin jälkeenkin asiaa niin, että rahasoppaa olisi ollut tarkoitettu seuran pelastumiseksi eikä mihinkään yksityiseen hyödyntämiseen. "Se ei voi olla rikos", hän sanoi hiljainen, kun hän astui Antin kanssa oikeustalon käyttävälle saaneen seitsemänsadan euron sakon plus ikuinen tahran maineeseensa. Antti sen sijaan oli vielä täynnä virtaa oikeudenkäynnin jälkeen. "Pokka pitää!" sanoin hänelle, kun hän kiitteli minulle ja Wilille tuesta, ja hän nauroi siitä hartaasti. Mutta Rami oli murtunut. Hänestä oli oikeudenkäynnin aikana kesäkuussa 2012 lähtenyt hänen tyypillisensä flegmaattisuudensa, jolla hän oli ottanut edellisen vuoden tapahtumia vastaan. Syksyllä 2011 Rami polki ihan oman tiensä. Epätoivoinen polku. Syntyi absurditilanne, kun hän kutsui minua ottelun aikana "tärkein pikkupalaveriin" Porin keskustassa. Kun kutsu tuli talkooaikana en voinut kun ajatella, että palaveri liittyisi FC PoPaan. Oliko joku suurrahoittaja löydetty, kuten paikallismediat olivat huhuneet? Oloni vain vielä parani, kun Rami ilmeistyi puvun päälle kahvilaan missä olimme sovineet treffimme. Hän vei minut sitten porilaisissa toimistotalossa aivan yläkerrokseen asti. "Kokoushuone" oli karu näköinen, mutta kun Rami tai joku muu oli ilmeisesti aivan hiljattain muuttunut sinne. Olin kuitenkin odottanut muita ihmisiä palaveriin ja oloni muuttui epävarmaksi. En tiedä mitä Rami ajatteli, vai ajatteliko hän yhtään mitään. Onneksi hän meni suoraan asiaan eli teatterin verho laski miltei heti. Rami koetti myydä minulle eläkevakuutuksen.

Rami siis ei koskaan ollut mielestäni mukana päätöksentekoon. Osallistuin parikin kertaa emoseuran PoPan

51 pakollinen vuosikokoukseen. Se pidettiin marraskuun pimeydessä Tarjan tilitoimistotilassa ja kestoi enintään tunnin. Muut osallistujat olivat yleensä Tarja ja Eero (mikä teki kokous päätösvaltaiseksi) ja joskus Teemu tai joku futsalosaston edustaja. Ei Rami tai Antti, eikä FC:n enemmän tai vähemmän virallinen toimitustyöntekijä Juha Luomakaan ole nähty siellä. Minulla on syytä pidä Sumialan apulaiseksi vilpisotkussa Ramin sijaan Tero Suonperä. Kaveri oli Halmetniemen seuraaja joukkueen päävalmentajana, mutta hän oli myös paikalla ja johtovassa roolissa kokouksessa, joka pidettiin kauden 2011 päätteeksi. En muista oliko se PoPan vai FC PoPan kokous. Fakta on, että Tarja eikä Eerokaan siihen osallistunut ja että se pidettiin Tarjan toimiston sijaan hotellin kabinetissa Porin keskustassa. Sumiala itse oli paikalla ja myös emoseuran futsalosasto oli edustettu. En muista tarkkaan, oliko vielä viides henkilö, en ainakaan muista nimen tai naaman. Antti kutsui minua tervetulleiksi, futsalkaveri puhui paljon, mutta Tero ilmeisesti ohjasi palaverin. Hänellä oli tarkka katse, ikään kuin hän olisi koko ajan valvolla. Pöytäkirjaa ei pidetty lainkaan, lyhyessa kokouksessa oli tunnelma, joka ei ole tästä maailmasta. Olen aivan varmaan siitä, että näen tapaamisen tärkein osan vasta sen jälkeen, hotellin ulkopuolella. Siellä Antti ja Tero seiskennelivät kahden keskellä. Ilmeselvästi miehille oli tärkeää, ettei ulkopuoliset saisivat selväksi, mistä puhuttiin. Kun he huomasivat minua, keskustelu sammui ja he siirtyivät kauempaa minusta. Muuten puhe oli vilkkas. Tero selitti, Antti myönsi. Tämän iltapäivän jälkeen oli selvää, että asia kuului vain ja pelkästään näille kahdelle. Siniveristen kanssa sen sijaan ainoastaan Tero enää keskustelut. Kokous pidettiin syyspimeydellä iltapäivällä Veikko Lehden tiloissa. FC:n toimistosta oli enää vain jonkun lattialla laitettu tietokoneruudun sekä vanhan sohvan jäljellä.

52 Hyvä asia oli se, että siniveriset olivat paikalla aika lailla, ainakin enemmän kuin katsomossa viimeisellä kaudella. Huono asia oli, että Tero ja hänen kautta seuran koko johdon pääsi helpolla.

Vain siniveriset pitivät enää yhteen, muu seura oli silloin jo hajotettu. Omalta kohdaltani viimeinen yhteys muille talkoolaisille meni umpeen 22. elokuutta. HIFK tuli kylään. Kesäinen maanantai-ilta ja Stadin Kingit iskivät ja pahasti Veijon ja hänen eläkeäijäkerhonsa päälle. Kerrankin pikkunatsi piti hoita minkä takia hän oli ylipäänsä stadionissa, mutta homma lähti hänen käsestään jo heti alkuminuuteilla. Matsin aikana meiniki pysyi suht rauhallinen, mutta kun Veijo oli päättänyt, että ottelun jälkeen tupatäytteen helsinkiläisfania oleva pääkatsomon toinen puoli piti sulkea kunnes muu stadion oli tyhjennetty ja että tätä tehtävä oli suoritettava ilman poliisia. Täysin avumaton 60+ kaarti, joka yleensä tuli stadioniin vain syömään ilmaista pullaa ja jauhamaan paskaa, nauratti tietysti HIFK:in rivejä. Lähdin matsin päättyneenä kuten yleensä fanikatsomosta stadionin toiselle puolelle kerämään mainoskilpejä. Mutta tällä kerta jätin aidan, joka sulkee katsomon kentältä, näyttävällä tavalla auki. Muut siniveriset eivät uskalleet, mutta Tahvolla oli tarpeeksi munaa ja hän lähti seurakseni. Aloitimme hommamme Stadin Kinkien edessä. Ei kestänyt kauan ennen kuin ensimmäiset pullot, jonkun kepin ja muuta roinaa lensi katsomolta meidän suuntaan. Meidän vierässä ilmestyi mies, joka ei kuitenkaan autanut meitä tai sanonut jotain, vaan keräsi jotakin epätoivoisena pullot ja kepit. Tahvon kanssa homma sujui ja olimme melkein valmiina kun heitelin tyhjän juomapullon, joka minulla oli usein mukana, kentälle, mistä työn jälkeen olisin ottanut sen mukaan. Kun yleensä kenttä oli tässä vaiheessa jo

53 tyhjä ja parhaillaan keskityin huomani kokonaan meidän ympäröivään kaaokseen en katsonut tarkaan mihin pullo lensi. Yhtäkkiä nuori poika oli matkalla minua kohtaa. Näin hänet hyppävän katsomosta alas ja juoksevan: lyhyt takki, pitempi tumma tukkaa, punainen naama, korkeintaan viisitoista tai kuusitoista vuotta vanha. Kaljapullo kädessään. Hän huusi minulle jotain. Tuntematon mies hyppäsi minun ja hänen välillä ja sai hänet palaamaan katsomoon. Tahvon kanssa keskeyttyimme taas hommaamme ja pian palasimme takaisin fanikatsomoon. Loppu hyvää, kaikki hyvää. Mutta makkarapisteen edessä tunnelma oli edelleen kiireinen. Olin Tahvon ja Mirkan seurassa kun Veijo huusi minulle kaukana: "Sulla ei oo enää mitään tekemistä tääl!" Hänen vieressä seisoi tuntematon kaveri joka oli pelastunut minua juoksuradalla sekä toinen tuntematon mies. Tämä kaljupäinen kaveri valkoisessa shortsessa sanoi: "Saat stadionkieltoa." Kävi ilmi, että helsinkiläinen oli HIFK-fanien järjestyspäällikkö. Hänen mielestä olin heittänyt juomapullon HIFK-pelaajille. "Minun mielestäni olet pelastunut henkini ja olen siitä kiitollinen", vastasin hänelle. "Mutta tuo kaveri joka meinasi käydä minua kimppuun olisi pitänyt tietenkin saada pysähtyniksi jo ennen siitä ja se on tämän miehen vastuu". Osoitin sormella Veijolle ja kysyin toista tuntemattomasta mieshestä: "Kuka tämä stadionkieltokenraali on?" "PoPan joukkuehuoltaja", tuli miehen suusta. "En ole koskaan nähnyt sinua. Saiko Aapo myös potkut?" kysyin. Eräs Veijon naisalainen halusi tiedä, minkä takia olin jo matsin aikana rikkonut kaiken maailman säännöt huuttamalla muiden seurassa 'Kyrpä, kyrpä'. Mirka vastasi hänelle minun puolestaan: "Joop ei aina tiedä, mitä hän huuttaa. Ei hän tajua mitä kyrpä tarkoittaa." Itse lisäsin, että kuka heistä nyt oli helsinkiläisten katsomo-osassa kun kerran tilanne oli jo

54 kärinyt pois kädestä ja pahastikin. "Siellä heiluu jo varmaan puukkokin!" Kaaos oli täydellinen, kun Rami ajoi vielä lujaa pienen Hondansa meidän viereen, jarrutti äkillisesti, avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos. En ole koskaan nähnyt miestä niin kiihkyttyneena paitsi aikanaan joskus FC Jazz-paidassa kentällä. Hän huusi pää punaiseksi ja varsinkin Veijon suuntaan: "Eikö ny jumalauta ole tärkeämpi asiaa? PoPa menee konkaan ja te jauhatta täällä joku aivan olematonta kähää!"

9 – Myrskyn jälkeen

C PoPa kuoli kivuinen kuolema, mutta PoPa elää. Seuran jatkosota alkoi syksyllä 2011 Porin Tikkulan FABC:ssa. Koska kunnon kokoontumispaikka puuttui. Paikalla kymmenkunta siniveristä, äänekkäimpiä heistä Tahvo, Tommi Aho ja Jukka Vehmas, mutta loppujen lopuksi toimihenkilöiksi valittiin Tuukka Hakala ja Toni Järvi. Muistelen ikuisesti viimeisen kommentti kun hänestä tehtiin puheenjohtaja: "Enhän mä oo koskaan johtanut joku futisseuran..." Mutta onpa hiljainen Toni saanut seura taas toimimaan! Alku oli hankala. Ensimmäinen matsi viidesessä divisioonassa pelattiin toukokuussa 2012 Toejoen sorakentällä. Siniverisestä olivat myös paikalla Mirka, Joni, Tahvo, Tuukka ja Toni, mutta kun kaksi viimeiset istuivat vierasjoukkueen penkillä ja Tahvokin siirtyi tauon jälkeen sinne (hänen mielestä "porukka tarvitsee jonkin verran taktista ohjeita") jäi kannatusta vaisuksi. Mutta kesän eteentynessä Raumalla ja Reposaarella meininki oli paljon parempi, ainakin kentän ympärillä. Rakkaassa naapurikaupungissä erotuomari uhkasi jopa puhaltaa peli poikki mikäli "katsomo" (kyse oli puskuinen oja Otanmeren kolmoskentän vieressä) ei rauhoittaisi. Ja Selkämeren helmissä paikalliset odottivat jopa "bussilastin" siniverisiä. Kun todellisuudessa heistä olikin vain puoli tusina, kotijoukkue hyödytti siitä. Mutta aurinkoisessa kesäillassa PoPa-virsit kaikkuivat kuten koskaan ennen ja sai räfsö- ihmiset ymmärtämään että siniverisyys olikin maailman hienompaa asiaa.

Kentällä kuitenkaan homma ei sujunut ihan niin kuin pitäisi ollut. Satakunnan Palloliitto keksi Vitosen jakaamista ylä- ja ala-sarjaan ja PoPa jäi kauden 2012 alkusarjassa sijalle 9,

57 vain kaksi pistettä paikasta yläsarjaan. Alasarjassa joukkue aloitti suvereenillä otteilla, mutta sen jälkeen tuli tarpeettomia pisteenmenetyksiä ja loppusijoitus oli 3. En ole enää käynyt katsomassa kaikki pelejä, kun homma alkoi muistuta minut liikaa MäKin touhusta. Asuessani Mäntyluodossa sain kerran yhteydenottoa Mäntyluodon Kirista. Joukkue oli nousut Satakunnan Kolmoseen ja halusi parentaa markkinointia. Tarjosin sponsorointia, mutta en koskaan saanut vastausta. Tajusin miksi kun kävin pari kertaa katsomassa kotiotteluita. Niitä pelattiin Kaanassa metsänaukiolla, missä eivät olleet edes pukuhuoneita. Vaikka MäKi hävisi lähes kaikki otteluita ja useasti vielä kaksinumeroisilla luvuilla, se ei pudonnut vaan luovutti sarjapaikkansa.

Kaudella 2013 olin edelleen PoPan sponsori, mutta minua häiritsi, että seurasta oli tullut tavallinen ja melko suomalainen sellainen, eli mauton ja hajuton. Olisin itse toivonnut, että siniveristen meininki olisi jatkunut ja kehitetty. Että jonain päivänä olisi stadionissa, jonka sivukentällä seura pelaa kotipelinsa, saattu avattu 24/7 fanikahvilan. Ja että pelaajat kantoivat paidassaan joku haastava mainos, kuten esimerkiksi 'tyyttyväinen tupakoitsija" tai jotain siihen suuntaan. Eikä silloin myöskään kentällä saattu paljon mitään aikaan. Kävin niin sanottussa pre-seasonissa katsomassa PoPaa Eurassa kun se pelasi Regions Cupin merkeissä EuPan kakkosjoukkueen vastaan ja hävisi isolla numerolla. Ilta jäi mieleen oikeastaan vain siitä syystä, että Ässät voitti silloin Suomen mestaruutta. Vitonen jaettiin kevääksi kahteen lohkoon, joista viisi parasta pääsi syksyksi Vitoseen ja loput putosivat Kutoseen. PoPan sijoitus B-lohkossa oli vasta 7. ja Kutonen kutsui syksyksi. Kutosessa pelit eivät parantuneet. Kentällä pelejä hallittiin,

58 mutta pelejä ei pystytty voittamaan. Seitsemästä pelistä kaksi voittoa ja kaksi tasapeliä riitti vain sijaan 6. Näin ollen PoPa pelasi myös kaudella 2014 Kutosta. Kauden avausmatsissa Raumalla olin ainoa fani ja tuli peräti 16-1 turpaan. En ole tämän katastrofin jälkeen enää käynnyt katsomassa joukkuetta. Meininki kentällä kuitenkin käänsi parempaan suuntaan. Useimmiten täysin ylivoimaisia otteita esittäneen PoPan kausi päättyi harmittavasti Kutosen toiselle sijalle. Sitten Kutonen lakkattiin ja kaudelta 2015 tuli 'uuden' PoPan menestysvuosi, kun joukkue nousi Neloselle. Omituinen ja aika surullinen tarran toi vain menestysvalmentajan Juho Lehtosen täyspimenys ja potkun. Valmentaja/pelaaja juhlii 2. syyskuun päivällä sarjanousua, mutta kävi 19. päivällä erotuomarin kimppuun. Välikohtauksen huolimatta Lehtonen astuu kuitenkin taas joukkueen eteen tänäkin kesänä. Miten se on mahdollista? Kysyn asiasta Toni Järveltä. "No, se on monivaiheinen homma..." "Aloitetaan sitten alusta..." "No, Juho ehti itse ilmoittaa, ettei jatka hommassa, ennen kuin johtokunta ehti asiaa kunnolla käsittelemään. Ja pelaajat olivat koko syksyn sitä mieltä, että he haluavat Juhon olevan edelleen valmentaja. Myös PoPan johtokunta muuttui siinä matkan varrella syyskokouksen aikana, nykyään johtokunnan jäsenistä 5/7 pelaa edustuksessa..." "Eli ratkaisu oli helppoa...?" "Kun Juholla oli tuttu palo hommaan palautunut tämmöiseen ratkaisuun sitten valmentaja hakujen jälkeen päädyttiin... Kun edelleen on lottovoitto, että sellainen mies on saatu meille, vaikka syksyllä läikkyi hieman yli." "Satakunnan Kansan mukaan kaveri oli latellut tappouhkauksen erotuomarille..."

59 "Intohimoisesti futikseen suhtautuva ja itsensä likoon laittava, joka haluaa kehittää pelaajia ja kehittää PoPasta urheillisimman ja kovimman Satakunnan alasarjajoukkueen. Ja mies vielä toimii pelkästään rakkaudesta futikseen. Alkukauden Juho tietysti kärsii rangaistustaan ja katselee pelit katsomosta, niin käykää nyppimästä hihasta." "...." "Porin brassilegendan suusta kuultiin tuon kohun aikaan: "Suomalaisesta futiksesta puuttuu tunne"... Kylmä fakta on se, että PoPalla on paras valmentaja tämän seudun alasarjojen porukoista. Saman tien SK jutun jälkeen alkoi Juhon puhelin soimaan ja kosiskelut Nastaan ja muualle alkoi." "Neljän vuoden jälkeen Toni Järvi on edelleenkin seuran puheenjohtaja. Kukaan ei olisi uskonut sitä jouluna 2011, et ainakaan sinä itse..." "Helvetin raskas syksy ja alkutalvi on takana, mieluiten koko homman unohtaisin." "Mutta tuhkasta seura on tosiaan noussut ylös... Olet ehkä helvetin hyvä puheenjohtaja?" "Kiitos! Seura on vain kasvanut: sillä on futsalosaston ja kohta juniorijoukkuekin... Ei huono homma."

Eurassa, kevät 2016

60 10 – Unessa (2)

skolan Teemulla oli unelma, josta itsekin syttyin. Jossain tulevaisuudessa PoPa ei vain pelasi EVeikkausliigassa vaan myös Porin ydinkeskustassa. Porin stadion ei ollut eikä olisi pitänyt tulla seuran kotikenttä. Se on Herralahdella. Liki kymmentä vuotta sitten, jouluaattona vuonna 2005 Teemu latasi seuran kotisivuille tämän kirjan upeaa kansikuva ja sen mukana seuraavan tekstin:

"Joop Wassenaar maalaa kuvan PoPasta vuonna 2010.. Kirjoittaja on porilaistunut hollantilainen ja PoPan toimintaringin jäsen.

Liigassa taisteleva Sinimyrsky on saanut uuden kodin - Herralahteen rakennetun Myrskynsilmän. Porin futisfanit lähtevät kesäisenä iltana Herranlahden stadionilta onnellisina kotiin. Herranlahti on -Tampereen Tammelan jälkeen- kaunein jalkapallostadion Suomessa. Puukatsomoon mahtuu 4.000 katsojaa, jotka istuvat heti tekonurmen vieressä. Monikäyttöstadionin sijainti keskikaupungissa on herännyt huomiota Euroopassa asti. PoPan kotiottelut eivät aiheuta ruuhkaa vaan elämää Porin kaduilla. Kesä on parhaimmillaan. Suomen Palloliitolle on tullut sen verran järkeä, että kausi pelataan vapun ja syyskuun loppuun välillä ja ainoa tauko pidetään juhannuksena. Pelipäivät ovat poikkeuksetta sunnuntai ja torstai, kaikki ottelut alkavat seitsemältä. Ennen ottelua ei ollut pakko kuunnella kivikovaa raskasrokkia, vaan porilaista muusikkoa. Kun joukkueet tulivat kentälle, hän lauloi PoPan ikiomaan laulun. Toisen maalin takana oleva katsomo peitettiin hetkeksi valtavalla sinivalkoisella liputuksella, jossa lukee 'Sininen Myrsky'. Stadionin mikrofonin edessä istuu vaatimaton asiantuntija. Hän ei lue mainoksia vaan kommentoi ottelua, sarjakierroksen muut tilanteet näkyvät valotaululla. Katsomossa istuu Porin kaupunginjohtaja Aino-Maija Luukkonen ja hänen vieressään PoPan manageri Rami Nieminen. Koko katsomo naureskelee kun Nieminen lähtee vähän ennen taukoa paikaltaan ja palaa siihen kahden kaljan ja makkaran kanssa. Tämä kertoo kaiken Porin futiskulttuurista. Porin jalkapallo on nousut FC Jazzin tuhkasta oppimalla menneisyydestään. Laji on edelleen kakkoslaji kaupungissa, kuten koko Suomessakin. Illan ottelu Vaasan Palloseuraa vastaan vetää vähän yli 3.000 katsoja stadionille. Kauden 2010 kotiyleisön keskiarvo on tähän asti runsaat 2700. Paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että kun PoPa putosi vuonna 2008 liigasta, yleisö ei unohtanut joukkuettaan. Divarissa PoPa pelasi viime kesänä keskimäärin lähes 2.000 katsojan edessä, joka on Suomen ennätys. PoPa on porilaisten ja satakuntalaisten sydämissä. Sen näkee katsomossakin. Kaupunginjohtaja käy melkein jokaisessa kotiottelussa. Myös muu kaupungin ja maakunnan poliittinen ja kulttuurinen eliitti tietää, että Herranlahti on paikka, missä voi näyttäytyä. Toisaalta stadionilta löytyy ns. perhekatsomo, jossa voi viihtyä pikkulasten kanssa. Porin jalkapallo on pitkästä aikaa terveellä pohjalla, kun se väistää menneisyyden isot skenaariot. Ei kukaan puhu Suomen mestaruudesta tai Euroopan peleistä, vaikka PoPa majailee tämän illan 1-0 voiton jälkeen mukavasti viidentenä. PoPan menestys perustuu talkootöihin ja terveeseen järkeen. Isot ja pienet miehet ovat paksujen rahapussien kanssa kyllä koputelleet ovelle, mutta turhaan. Voitto vaasalaisista on tiukka, mutta ansaittu. Molemmat joukkueet ovat hyökänneet ja pelanneet miehekkäästi, mutta urheilullisesti. Suomalaista jalkapalloa."