ULKOMAISISTA ESIKUVISTA KOHTI OMAPERÄISEMPIÄ RATKAISUJA ULKOMAISISTA ESIKUVISTA KOHTI alkaväki on maavoimien OMAPERÄISEMPIÄ suurin aselaji, mutta sen J kehittämisen historiasta ei ole aiemmin tehty kokoavaa tutki- RATKAISUJA musta. Tässä teoksessa selvite- tään suomalaisen jalkaväkitaktii- Itsenäisen Suomen jalkaväkitaktiikan kan kehittämistä itsenäisyyden kehittämisen neljä ensimmäistä ensimmäisinä vuosikymmeninä ohjesääntöjen, sodan ajan ko- vuosikymmentä koonpanojen, sotavarustuksen ja koulutuksen kautta. Kirjoittaja, eversti evp. Hannu Liimatta (s. 1957) on yleisesikuntaupseeri, joka on palvellut muun muassa Kymen jääkäripataljoonan ja Kaartin jääkäri- rykmentin komentajana, Pääesikunnan koulutusosaston apulaisosastopääl- likkönä sekä Maanpuolustuskorkea- koulun jatkotutkinto-osaston johtajana. HANNU LIIMATTA ® ISBN 978-951-37-7453-0 • KL 04 HANNU LIIMATTA HANNU LIIMATTA ULKOMAISISTA ESIKUVISTA KOHTI OMAPERÄISEMPIÄ RATKAISUJA Itsenäisen Suomen jalkaväkitaktiikan kehittämisen neljä ensimmäistä vuosikymmentä Akateeminen väitöskirja, joka Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimusneuvoston suostumuksella esitetään julkisesti tarkastettavaksi sotatieteiden tohtorin tutkintoa varten Maanpuolustuskorkeakoulun Santahamina-talossa Helsingissä, maanantaina 22. lokakuuta 2018 klo 12. MAANPUOLUSTUSKORKEAKOULU HELSINKI 2018 ULKOMAISISTA ESIKUVISTA KOHTI OMAPERÄISEMPIÄ RATKAISUJA ULKOMAISISTA ESIKUVISTA KOHTI OMAPERÄISEMPIÄ RATKAISUJA Itsenäisen Suomen jalkaväki­ taktiikan kehittämisen neljä ensimmäistä vuosikymmentä HANNU LIIMATTA MAANPUOLUSTUSKORKEAKOULU EDITA • HELSINKI Ohjaava professori: Professori, FT, kenraalimajuri evp. Vesa Tynkkynen, Maanpuolustuskorkeakoulu. Esitarkastajat: Sotilasprofessori, ST, everstiluutnantti Petteri Lalu, Maanpuolustuskorkeakoulu. Dosentti, FT, komentajakapteeni Juuso Säämänen, Rannikkolaivasto. Vastaväittäjä: Dosentti, FT, eversti Petteri Jouko, Puolustusministeriö. Kansi: Raskas konekivääri tuliasemassa Kannaksen sotaharjoituksessa elokuussa 1939. Kuva: SA-kuva. Takakansi: Jalkaväen partio on palannut retkeltään helmikuussa 1940. Kuva: SA-kuva. Kustantaja: Edita Publishing Oy © tekijä, Maanpuolustuskorkeakoulu ja Edita Publishing Oy Ulkoasu ja kansi: Petteri Kivekäs Taitto: Crisme Kotilainen/Edita Publishing Oy Kustannustoimittaja: Arja Olin/Edita Publishing Oy Kuvat: SA-kuvapalvelu, Sotamuseo, Museovirasto, Puolustusvoimat (kuvalähde mainittu erikseen jokaisessa kuvassa) Kuvatoimitus: Hannu Liimatta Teoksen sähköinen versio: Maanpuolustuskorkeakoulu Julkaisusarja 1: Tutkimuksia nro 29 ISBN 978-951-25-3053-3 (pdf) ISSN 2343-0001 (verkkojulkaisu) ISBN 978-951-37-7453-0 Otavan Kirjapaino Oy Keuruu 2018 LUKIJALLE Arvoisa lukija, kädessäsi on Puolustusvoimien eri aselajien ja eräiden keskeis- ten toimialojen taktiikan sadan vuoden kehityshistoriaa käsittelevän laajan tutkimussarjan kolmas osa. Suomalaisen sotataidon historiantutkimus on ollut vähäistä viimeisten vuosikymmenien aikana. Julkaistava tutkimusten sarja täyttää omalta osaltaan tutkimuksellista aukkoa. Sarjan sisällön, tutkijoiden ja rahoittajien hahmottelu alkoi jo helmikuussa 2013. Alustavan tutkimussuunnitelman perusteella projektin päärahoittajaksi sitoutui Suomen Marsalkka Mannerheimin Sotatieteellinen rahasto, joka ha- lusi tällä tavoin osallistua itsenäisyytemme juhlavuoteen. Projekti organisoitiin vuonna 2014 Maanpuolustuskorkeakoulun siipien suojaan ja samalla korkeakoulu sitoutui sarjan toiseksi rahoittajaksi. Eri teosten tutkijoiksi ovat valikoituneet omat alansa asiantuntijat. Sarjassa ilmestyy vuosina 2017–2021 kaikkiaan yksitoista teosta. Sarjan aloitti vuonna 2017 julkaistu sotilasprofessori, eversti Pasi Kesselin teos ”Ty- kistö taistelee tulellaan – tykistötaktiikan kehitys Suomessa itsenäisyytemme aikana”. Vuonna 2018 on jo julkaistu everstiluutnantti, dosentti Marko Palo- kankaan kirja ”Hankitun tiedon varassa – yhtymätason tiedustelutoiminnan kehitys Suomessa itsenäisyytemme aikana”. Maanpuolustuskorkeakoulun väitöskirjana julkaistaan sarjan kolmantena osana eversti Hannu Liimatan tutkimus ”Ulkomaisista esikuvista kohti oma- peräisempiä ratkaisuja – itsenäisen Suomen jalkaväkitaktiikan kehittämisen neljä ensimmäistä vuosikymmentä”. Projektin johtaja Professori, kenraalimajuri Vesa Tynkkynen Ulkomaisista esikuvista kohti omaperäisempiä ratkaisuja Tiivistelmä Väitöskirjassa selvitetään, miten Suomen jalkaväkitaktiikkaa kehitettiin it- senäisyyden neljän ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Vastausta tutki- musongelmaan on haettu neljän taktiikan muotoutumiseen vaikuttaneen osatekijän kehittämisen kautta: ohjesäännöt, sodan ajan kokoonpanot, sota- varustus ja koulutus. Tutkimus kattaa ajanjakson vapaussodasta 1950-luvun puoliväliin. Suomalaisen sotataidon kehittämisen päämääränä oli sellaisten taktisten menetelmien luominen, joiden avulla alivoimainen puolustaja voi pärjätä taistelussa materiaalisesti ja lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Jalkaväen taktiikan kehittämisen tavoitteena oli omaperäinen suomalainen taktiikka. Sillä tarkoitettiin sotataidollisten periaatteiden soveltamista suo- malaisiin erityisolosuhteisiin, joita olivat maaston peitteisyys ja rikkonaisuus, harvalukuinen tiestö sekä pimeä, kylmä ja runsasluminen talvi. Menestyksek- kään taktiikan katsottiin edellyttävän jalkaväeltä erityisesti hyvää tulivoimaa ja liikkuvuutta. Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomen sotilaallisena uh- kana oli Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen. Aluksi esikuvia taktiikan kehittä- miseen haettiin ulkomailta, kunnes vähän myöhemmin kotimainen upseeri- koulutus alkoi tuottaa valmiuksia omaperäisempään ajatteluun. Ensimmäiset suomalaiset taktiset ohjesäännöt ja sodan ajan kokoonpanot valmistuivat 1930-luvun alussa. Sotavarustus oli niukka, mutta talvisotaa edeltävänä ai- kana jalkaväki koulutettiin taitavaksi etenkin pienten yksiköiden vaativissa talvi- ja korpitaisteluissa. Jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen jalkaväen taktiikassa ei sen sijaan juu- ri tapahtunut systemaattista kehittämistä. Suomalaiset olivat tietoisia puna-ar- meijan suurhyökkäystaktiikkaan tehdyistä uudistuksista, mutta toimenpiteitä omien taisteluohjesääntöjen, kokoonpanojen ja sotavarustuksen uusimiseksi ei saatu käyntiin. Asevelvollisten ja päällystön peruskoulutus oli kunnossa, mutta rintamalla koulutuksen ohjaaminen jäi pääosin komentajien vastuulle. Taktisen ajattelun taantumisen ongelmat näyttävät pitkälti johtuneen siitä, ettei jalkaväellä muista aselajeista poiketen ollut sodan ajan Päämajassa lain- kaan aselajikomentajaa, joka olisi huolehtinut aselajin taktiikan kehittämisestä. Vastuu oli jakautunut liian monelle taholle, eikä kokonaisuus näytä olleen Päämajan hallinnassa. Sotien jälkeisen ajan uhkakuvat edellyttivät sitä, että Suomen oli kyettä- vä torjumaan vihollisen hyökkäykset kaikilla maa- ja merirajoillaan. Epävar- moissa olosuhteissa ohjesääntöjen laatiminen kesti kauan, mistä johtuen niissä esitetty taktiikka oli osittain vanhentunut jo ilmestyessään. Divisioonan ti- lalle sodan ajan yhtymäksi suunniteltiin prikaatikokoonpano. Koska sotien aikainen materiaali alkoi jo vanhentua, prikaatin tulivoima ja hevosvetoinen liikkuvuus eivät kuitenkaan vastanneet operatiivisia vaatimuksia. 1950-luvun alussa julkaistut ensimmäiset kaavailut alueellisesta maan- puolustusjärjestelmästä ohjasivat jalkaväen taktiikan kehittämistä entistä omaperäisempään suuntaan. Vuosikymmenen puolivälissä käyttöön saadut perushankintamäärärahat alkoivat vähitellen mahdollistaa muun muassa panssarintorjunta-aseistuksen ja jalkaväen kevyiden aseiden vaiheittaisen uusimisen. Liikkuvuuden parantamiseksi aloitettiin laajat kokeilut, joiden tuloksena kehitetty uusi prikaati oli jo osittain traktoroitu. Avainsanat: jalkaväki, taktiikka, ohjesäännöt, kokoonpanot, sotavarustus, koulutus. From foreign models towards more self­dependent solutions Abstract This dissertation examines how the Finnish infantry tactics were developed during the first four decades of Finland’s independence. This is achieved by researching the four factors that have affected the development of the Finnish infantry tactics the most: field manuals, war-time task organizations, armament and training. The study covers the period from the Finnish Civil War of 1918 to the mid-1950s. The central aim in the development of the Finnish Art of War was to create tactics that would enable the defender to fight against an enemy superior both in terms of armament and the amount of personnel. From the infantry’s point of view, the goal was to establish self-dependent Finnish tactics. This meant creating an Art of War that was applicable to specific Finnish conditions, such as features of the terrain, a limited road network and also, a dark and cold winter with a thick blanket of snow. The assessment was that successful tactics required good firepower and mobile infantry. During the first decades of the independence, the military threat against Finland was Soviet invasion. Initially, the patterns and methods to develop tactics were sought from abroad. As time passed, the national officer training created capabilities for domestic and more independent ways of thinking. The first Finnish tactical field manuals and the war-time task organizations were completed in the early 1930s. Although there was very little armament in use before the Winter War (1939–1940), the infantry was specifically trained to fight in small units in demanding winter and backwoods circumstances. After the offensive phase (1942) of the Continuation War (1941–1944) there was no systematic and organized development in the Finnish infantry tactics.