Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos Humanistinen tiedekunta Helsingin yliopisto YHTEINEN VIHOLLINEN, YHTEINEN ETU Sotavankien luovutukset ja vaihdot Suomen ja Saksan välillä jatkosodan aikana Ida Suolahti Väitöskirja Esitetään Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi pienessä juhlasalissa perjantaina 22.1.2016 kello 12. Helsinki 2015 Kannen kuva: SA-kuva. Alkuperäinen kuvateksti: Majuri Salis käymässä Hiihtolan sotavankileirillä, missä rintamaan ovat asettuneet eri "kansallisuudet": vas. Dargin Kaukasiasta, tatari, tshuvashi, ukrainalainen, kirgiisi, georgialainen, kasakka, kirgiisi, armenialainen ja kasanilainen. Hiitola 1942.07.30. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 40 ISBN 978-951-51-1830-1 (nid.) ISBN 978-951-51-1831-8 (PDF) ISSN 2342-0138 Unigrafia Helsinki 2015 Esipuhe Kuulin sotavangeista ensimmäisen kerran vuonna 1981, kun isäni kertoi sotaretkestään neljävuotiaalle sovitetun version. Muiden muistojen ohella hän kertoi joukkoyksikössään olleesta sotavangista, joka oli toiminut tupapalvelijana. Isäni selostuksen perusteella pystyin kuvittelemaan miehen lattiaharja ja rikkalapio aseinaan, mutta sotavangin käsite oli vielä epäselvä. Siksi kysyin isältäni, minkälainen sotavanki oikein oli. Isäni vastasi: ”Hän oli hyvin sivistynyt ihminen”. Käsitys sotavangeista ihmisinä ja vieläpä tavallisina ihmisinä jäi osaksi maailmankuvaani jo tuolloin. Tämän työn alku on hieman myöhemmässä ajassa, vuosina 2004–2008, jolloin työskentelin Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955 - tutkimushankkeessa. Alkaessani kerätä tutkimusaiheeseen liittyvää lähdeaineistoa kiinnitin nopeasti huomioni lähteiden näennäiseen epäjohdonmukaisuuteen, viranomaisten olemattomaan yhteistoimintaan ja suoranaiseen eripuraan suomalaistenkin viranomaisten välillä. Vähitellen huomasin tekeväni tutkimusta lähteiden keruun ohella. Ratkaiseva tekijä tutkimustyön aloittamisessa oli työni tuleva ohjaaja, dosentti Antti Kujala, joka kannusti minua, huonoa kahvia keittävää tutkimussihteeriä, tutkimuksen pariin. Kiitän työni ohjaajia, dosentti Antti Kujalaa, joka on alusta asti antanut asiantuntevia neuvoja sekä työni sisällön että rakenteen suhteen. Hänen kannustava ja humanistinen asenteensa ovat auttaneet minua eteenpäin myös silloin, kun haasteet ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Professori Markku Kuisma ja professori Panu Pulma ovat paitsi antaneet rakentavaa palautetta myös auttaneet luovimaan yliopistobyrokratian karikoissa. Kiitän myös tutkijaseminaarin vetäjinä toimineita professori Juha Siltalaa, professori Niklas Jensen-Erikseniä ja dosentti Anu Lahtista sekä koko seminaariryhmää ja erityisesti FM Sinikka Seliniä ja FM Aaro Saharia hyvistä keskusteluista ja asiantuntevasta palautteesta. Väitöskirjan kirjoittamista ovat taloudellisesti tukeneet Suomen Kulttuurirahasto sekä aikuiskoulutussäätiö, joille esitän lämpimät kiitokseni. Työnantajani Helsingin kaupunginarkisto on antanut tukensa tutkimustyölleni myöntämällä auliisti tutkimusvapaata, mistä kiitän esimiestäni arkistotoimen päällikkö Jussi Jääskeläistä. Työni esitarkastajat dosentti Heikki Roiko-Jokela ja professori Markku Jokisipilä ovat tehneet huolellista työtä. Heidän asiantuntevat huomatutuksensa auttoivat käsikirjoituksen viimeistelyssä. Markku Jokisipilä lupautui ystävällisesti vastaväittäjäkseni, mistä myös kiitän häntä. Lukuista henkilöt ovat edistäneet tutkimukseni laatimista tiedoilla, joita en muuten olisi osannut tai voinut hankkia. Kiitän nyt jo edesmennyttä kenraali Ermei Kannista, Leena Kannista, Muassäs Baibulatia, Cingiz Safiullaa, Eelis Turjanmaata, Carl-Fredrik Geustia, FT Toivo Flinkiä ja Pasi Pirttikoskea ystävällisestä avusta. Suuri kiitos kuuluu Dr. Reinhard Ottolle, jonka asiantuntemus ja useista arkistoista hankkima lähdeaineisto ovat olleet arvokkaita apuja työssäni. Olen saanut tutkimukseni tulosten kannalta merkittävää lähdeaineistoa Tmi Finnpoiskin Timo Laakson kautta, jonka innostava asenne ja asiantuntemus olivat verraton apu. Venäjän arkistojen aarteiden hankkimisen lisäksi hän onnistui luomaan luottamukselliset suhteet useiden sotavankien omaisiin Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Kiitän Jelena Asinovskajaa, Larisa Polyakia, Kirsti Mäntylää, Jevgenija Shiskinaa ja Almira Tagirdcanovaa luottamuksesta. Kiitän Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955 - tutkimushankkeen työntekijöitä innostavasta ja tasa-arvoisesta ilmapiiristä. Ilman dosentti Jukka Lindstedtin, dosentti Antti Kujalan, dosentti Juha Pohjosen, dosentti Oula Silvennoisen, VTT Sami Outisen, FT Mirkka Danielsbackan, FM Janne Hallikaisen ja FM Antti Miettunen-Nordströmin kannustusta ja apua en olisi edes aloittanut väitöskirjan kirjoittamista. Tutkimukseni on tehty pääosin Kansallisarkistossa, joka tarjosi käyttööni tutkijakammion vuosina 2013-2015. Kiitän Kansallisarkiston, Oulun, Mikkelin ja Hämeenlinnan maakunta-arkistojen tutkijapalveluiden henkilökuntaa kaikesta avusta. Erityiskiitoksen ansaitsevat entiset työtoverini Kansallisarkistossa Ville Kontinen, Mikko Karjalainen, Pertti Vuorinen, Mare Raudalainen, Eija Penttinen, Seppo Peltonen, Petri Teerimäki, Sampo Kraft ja Heikki Halonen. Hyvät ystävät ovat auttaneet minua monella tavalla tutkijan taipaleellani. Kielenhuollon ammattilainen FK Eeva-Maria Tuovinen on vaivaa säästämättä pannut välimerkkejä ojennukseen ja korjannut ohimennen asiavirheitä. HuK Taina Salmi on auttanut saksan ja venäjän kielten kummallisuuksien ymmärtämisessä. HuK Ilkka Niemi on uhrautuvaisesti antanut palautetta vaiheessa, jossa työ oli vasta hahmottumassa. Ph.D. Minna Vuohelainen, Ph.D. Emilia Palonen ja B.Des Tuuli Saarikoski ovat kannustaneet minua sekä tutkimuksen laatimisessa että näyttämällä esimerkkiä siitä, miten tavoitteensa voi saavuttaa. Lämpimän kiitoksen kärsivällisyydestä ja avusta ansaitsevat kotijoukkoni, ehtymättömän optimistinen ja kannustava puolisoni Ville Kontinen sekä tiedonhaluinen poikani Viljami. Helsingissä 7. joulukuuta 2015 Ida Suolahti Tiivistelmä Tutkin tässä työssä sotavankien luovutuksia ja vaihtoja Suomen ja Saksan välillä jatkosodan (1941–1944) aikana. Kaikkiaan suomalaiset sotilasviranomaiset luovuttivat saksalaisille viranomaisille noin 2 900 sotavankia ja vastaanottivat saksalaisilta noin 2 800 sotavankia. Sotavankiluovutusten taustalla oli Suomen ja Saksan liittolaisuussuhde, yhteinen sota yhteistä vihollista vastaan. Konkreettisia luovutussyitä oli useita. Yhtäältä kyse oli sotavankien luovuttamisesta työvoimaksi Suomessa olleille saksalaisille joukko-osastoille. Toisaalta Suomessa vangittuja neuvostosotavankeja vaihdettiin Saksassa vangittuihin suomensukuisiin neuvostosotavankeihin, joilla oli tarkoitus asuttaa valloitettu Itä-Karjala. Kolmanneksi tavoitteena oli etnisten saksalaisten ja baltialaisten sotavankien palauttaminen etnisille alkuperäalueilleen. Neljänneksi sotavankeja luovutettiin puolin ja toisin tiedustelu- ja vakoiluntorjuntasyistä. Näistä sotavankiluovutuksista suurin osa tapahtui sotavangin mielipidettä kysymättä. Yksittäisillä sotavangeilla oli kuitenkin mahdollisuus anoa luovutusta tai kieltäytyä siitä. Sotavankien luovuttamisen ei oletettu heikentävän luovutettavien asemaa. Sotavankien luovutuksesta ei ollut säädetty kansainvälisissä sopimuksissa, mutta Haagin sopimuksen nojalla suomalaisilla viranomaisilla oli vastuu sotavangeistaan. Saksan turvallisuusviranomaisille luovutettujen sotavankien tiedettiin kuitenkin olevan saksalaisten määräysten mukaan vailla lain suojaa. Päämajan valvontaosasto luovutti Saksan siviilitiedustelupalvelun erikoiskomennuskunnalle (Einsatzkommando Finnland) 520 poliittisesti epäluotettavaa sotavankia vastineetta. Tämä viides luovutussyy liittyy Suomen ja Saksan yhteiseen ideologiseen sotaan kommunismia vastaan. Juutalaisuus oli tekijä, joka vahvisti epäilyjä kommunistisuudesta. Päämajan valvontaosaston ei tiedetä saaneen luovutuksiin määräystä tai lupaa ylemmiltä tahoilta. Väitöskirjassani osoitan, että sotavankien luovutusten tärkein syy oli hyödyn tavoittelu. Luovuttajan näkökulmasta sotavangit olivat resurssi, jota ei mielellään luovutettu vastineetta. Vastaanottajatahon sotavankien käyttöön liittyvät varsinaiset hyödyt liittyvät työvoiman tarpeeseen ja tiedustelunäkökohtiin. Sotavankien vaiheita luovutusten jälkeen ei kuitenkaan ole mahdollista ennakoida luovutussyyn perusteella, sillä saksalaiset arvioivat heille luovutettujen sotavankien luotettavuuden ja hyödyllisyyden uudelleen omista lähtökohdistaan. English abstract This study explores the handing-over and exchange of Soviet prisoners of war between Finland and Germany during the Continuation War (1941–1944) fought between Finland and the Soviet Union. The Finnish military authorities handed over 2,900 POWs to the German authorities and received around 2,800 prisoners of war. Co-belligerency in a common war against a common enemy resulted in co-operation in prisoner-of-war matters. There were several motives for handing over POWs. First, POWs were handed over to the German troops in Finland as a work force. Second, POWs captured in Finland were exchanged for Finnish prisoners of war captured on the German fronts. They were meant as settlers in occupied Eastern Karelia. Third, ethnic Germans and Baltic POWs were to be resettled in their ethnic areas. Fourth, POWs were handed over for intelligence and counterintelligence reasons. A POW’s consent for being handed over was seldom requested, but there were occasions when some of them had the possibility to either apply for being handed over, or for refusing it. It was not automatically assumed