1 2 Uudenlaisen kulttuuri- journalismin foorumi digivallila.comin sata ekaa juttua... Timo Airaksinen, Harald Olausen, Eero Suorsa Kulttuuriklubi Omistettu sekä Turun yliopistolle että Turun ylioppilaslehti TYLKKÄRILLE, mistä varhai- set älyllisesteettiset innostuksemme olemme kukin eri vuosikymmenillä imeneet ensim- mäisiksi) ja ylioppilaskunnalle kolmen sen maineikkaan oppilaan, Timon, Haraldin ja Eeron kiitoksena. Uudenlaisen kulttuurijournalismin digivallila.comin sataa ekaa juttua... Timo Airaksinen, Harald Olausen ja Eero Suorsa Kulttuuriklubi 2021 ISBN: 978-952-6668-36-8 Painettu EU:ssa Kansi ja taitto Mika Jyrylä Train2GOAL Raahe Kiitokset erityisesti Taiken corona-apurahat jakaneille johtaja Paula Toivoselle ja esittelijä Ansa Aarnioille myönteisestä huomiostan- ne työtämme kohtaan. Päätoimittaja Harald Olausen sai kevään 2020 corona-apurahoista kulttuuriesseistisen nettilehti digivallila.comin kehittämiseksi 3000 euroa. Se mahdollisti myös tämän ensimmäisen digivallilan essee- kokoelman kokoamisen ja toimittamisen. Motto: Numquam obliviscere ”Suuret henget, mm. Einstein, ovat usein täy- dellä syyllä ihmetelleet, miten ihmisten luomat matemaattiset suureet voivat esittää luontoa niin uskollisesti, vaikka ne eivät millään tavoin perustu kokemukseen. Eivät ne perustukaan yksilölliseen ja konkreettiseen kokemukseen, mutta ne ovat saaneet alkunsa simulaattorista, jonka vaatimattomien esi-isiemme lukematto- mat ja julmat kokemukset ovat takoneet. Kun tieteellisen menetelmän mukaan asetamme järjestelmällisesti rinnakkain logiikan ja koke- muksen.” -Jacques Monod 4 5 Sisällysluettelo Normaaleja ihmisiä – onko heitä? Suomen ensimmäinen ulkoministeri muistelee Johtajuusvajetta ja vinoutuneita motiiveja Holodomor O`GAY Miksi Suomen hauskin mies on Suomen paras elokuva? Casanova iltamakaronilla Norjan ”Aarniolle” 21-vuoden tuomio Naisjärki vastaan miesjärki HomoHollywood 6 Diskurssi Helvetissä Miksi Bernie Sandersia pelätään Tansskritiikin kirjoittamisen vaikeudesta Luontaista viattomuutta Palme-huijaus Askeesin kaipuu Valkoisen talon hullut päivät Yle radio Ykkösen loistava Beethooven-kattaus Kertomatta jäämisen anatomia Mitä meistä voi tulla? On tässä jotain outoa! Ammattina röhnöttäminen ja sössöttäminen Rouva Pakastin Sivistyneen elämän groteski parodia Koronan ilojen äärellä Näyttelykuvia pahuudesta Kriisit ja suuret päätökset 7 Mahdottomassa maailmassa Eikö sosiaalidemokratia olekaan kuollut? Ilmastokatastrofin kenraaliharjoitus Punapääoman romahdus Menestysteoksen diskurssi Maailmaloppua odotellessa The Post-elokuvan arvokas opetus Joyce Carol Oates Pelkkää paljasta ihmisarvoa Maantieteellispoliittinen Norja Identiteetin kunnioittamisen vaatimus Mukaolemisen ja mukatietämisen välimaastossa Persoonan identiteetin muistirakenne Kenen media? Unohdettu runoilija Elämän sattumanvaraisesta oikullisuudesta Loistava Orlando 8 Ei kusipäille! Väärinymmärretty suvaitsevaisuus Onnellisuudesta Kohtalonyhteys Kennedyn puheopissa Lähiöisoäiti siveyden sipulina Nykyvanhuudesta Ehkei nyt sentään queerkalevala Puna-aateluus velvoittaa Isä-Nitro Miksi keskustatunnelia tarvitaan? Tanssi mun nukkeni Uskonnoista Ikävä Mellerin runoja Kokoomustaidetta Kapsäkissä Unelmien kotieläimiä Kirjoittajista 9 Normaaleja ihmisiä – onko heitä? Teksti: Kriitikko Eero K.V. Suorsa Ennen kuin siirryn kirjoittamaan tekstini varsinaisesta aihees- ta, eli kritiikkiä irlantilaisen Sally Rooneyn teoksesta Normaa- 10 leja ihmisiä, kirjoitan hiukan tekstin laatimisen ja kritiikin suuntaamisen vaikeudesta ja sudenkuopista. Kriitikon työ ei aina ole erityisen miellyttävää - ei ole aina miellyttävää sanoa käsillä olevasta teoksesta joukkoa asioita, joita kritisoitavan teoksen ihailijakunta ei todellakaan ole valmis nielemään. Tosiaan, mikä ristiriita: kriitikko työskentelee samaan ai- kaan, proosallista ilmausta käyttääkseni, sielun insinöörinä aineettoman asian, eli lukukokemuksen parissa, mutta sa- maan aikaan kriitikko arvostelee materiaalista kulutustavaraa. Tuotetta, jota ihmiset pitelevät kaupassa käsissään kuin säily- ketölkkiä tai tarjousjauhelihaa. Joku voisi loukkaantua tästä vertauksesta, mutta tottahan se on: yhtä lailla - 30 % tarjous- lappu saa ihmisen tekemään ostopäätöksensä olivat kyseessä sitten säilötyt kiivit illan jälkiruokaan tai kesädekkari viikon- lopun ratoksi. Kirjat ovat kulutettavia tuotteita materiaalisessa maailmassa, ja Madonnan klassikkokappaletta Material Girl mukaillen (”cos we are living i n the material world..”) todet- takoon että elämme materiaalisessa maailmassa. Edellä todettu toteamus on luonteeltaan tympeä, mutta kuitenkin totta. Emme elä enää 1800-luvun romantiikan ai- kakautta, jolloin ultrakonservatiivit nostivat kirjat ja kirjallisuuden jonnekin aineellisen maailman yläpuoliseen ideamaailmaan, jossa teokset ja niiden ideat keskustelivat samoilla pilvenreu- noilla enkelten kanssa. Olemme jo pitkään eläneet aikakautta, jolloin tekstit ja niiden kirjoittajat ovat olleet käsiteltävissä materiaalisen maailman työkaluin. Samaan aikaan kuitenkin myös seuraava on totta: vaikka- kaan kyseessä on tuskin olematon otus maankirjossa, niin on huomattavasti hankalampaa löytää sellaista harvinaista otusta, joka kertoisi olevansa säilöttyjen kiivien ”suunnaton fani”, saati joka kirjoittaisi Nestlelle tai Unileverille säilöttyjen kii- vien ihailijakirjeitä allekirjoittaen ”vilpitön ihailijanne”, tai perustaisi sosiaaliseen mediaan ”säilöttyjen kiivien fanclubin”. 11 Sen sijaan kirjallisuuden kohdalla kyseisen ihailijan ark- kityypin löytäminen ei ole ollenkaan vaikeaa - itse asiassa on pikemminkin sääntö, kuin poikkeus että kirjallisuus, kirjat ja niiden kertomat tarinat herättävät huikaisevia intohimo- ja ja tuntemuksia toisin kuin säilötyt kiivit. Stephen Kingin teoksessaan Piina kuvaama pakkomielteinen, lempikirjailijan- sa Paul Sheldonin vanginnut Annie Wilkes ei ole itseasiassa kovin kaukainen hahmo mielikuvituksen perukoilta, vaan pelottavan tuttu arkkityyppi kirjallisuuden kuluttajien, eli lukijoiden maailmasta; fani, joka elää kirjoista ja kirjoille niin pakkomielteisesti että on valmis tappamaan. Tällaiset hahmot myös lievempinä versioinaan ovat valmiit maksamaan x 30 % hinnan kirjasta jonka haluavat, vaikka vieressä olisi lukuisia yhtä hyviä kirjoja - 30 % alennuksessa. Kriitikot eivät siis käsittele työssään säilöttyjä kiivejä, vaan jotain, jolla on pal- jon suurempi voima. Kirjallisuudentutkija Frank Furedi on todennut lukemisen olevan vaarallista, koska se avaa lukijalle aivan uuden maailman. Furedi varoittaa myös lukijan suoje- lemisesta: Infantilisoitu lukija, jota suojellaan kirjallisuuden mahdol- lisilta haittavaikutuksilta on korvaamassa lukijatyyppiä joka on valmis ottamaan kirjallisuuden haasteen vastaan ja astu- maan maailmaan. Lukemisen hyveiden löytäminen kultivoi- tuneen arvostelukyvyn harjoittamisen kautta on eräs nykyajan suurimpia kulttuuria koskevia haasteita (Furedi 2014, 214). Kriitikkojen tehtävänä ei ole lukijan suojeleminen sisältö- varoituksilla ja mielistelyllä, vaikka seuraukset olisivat anka- rat. Annie Wilkesin kaltaiset tosielämän hahmot ovat kenties syy sille, että osa kriitikoista kirjoittaa tekstejään arvioitavista teoksista mielessään ei niinkään totuus, vaan millaiselta kri- tiikki tuntuu näiden teosten lukijoista, eli millaista määrättyä tekstiä koskien määrättyjä teoksia lukijat vastaanottavat. He yrittävät ennakoida tuon kyltymättömän Moolokin, eli lu- kijan mielipiteen. Kriitikot joko ylistävät määrättyä teosta, 12 tai sitten tyrmäävät sen, ja puhun nyt kriitikoista joukkona, laumana. Lauman mukana on helppo kulkea, ikävä kyllä, ja tämä lienee syy siihen, miksi suhteellisen harva teos jakaa kriitik- kokunnan 50/50 puolesta ja vastaan: pikemminkin kymmen- tä positiivista arviota kohden on 0.5 negatiivista arviota ja päinvastoin. Kriitikkojen asemaa voidaan selittää seuraavasti: ei ole mukavaa olla oppositiossa muihin kriitikoihin, saati joutua Annie Wilkesin tapaisten hahmojen vihan kohteeksi. Jos muistamme, että Salman Rushdien teoksen Saatanalliset säkeet kääntäjiä murhattiin ja teokseen positiivisesti suhtautu- neet kriitikot elivät hengen vaarassa halki maailman. Vaikka kriitikko ei joutuisi asioimaan Annie Wilkesin kal- taisten hahmojen kanssa, niin kiukkuinen lukijapalaute mää- rättyjen teosten antautuneilta faneilta ei ole kovin miellyttä- vää. Siksi seuraavan kritiikin laatiminen on huojentava tunne, toisin sanoen, olen suitsuttamassa teosta, jota jo monet muut ovat suitsuttaneet The Guardianissa, Washington Postissa ja Helsingin Sanomissa. Toisinaan on ilo päästä kirjoittamaan kritiikkejä, jotka versovat positiivisuudesta ja vilpittömästä ilahtumisesta arvosteltavan teoksen suhteen, kuten tällä ker- taa. Itse asiassa tämä on verrattain harvinainen ilo, josta ei pääse nauttimaan joka päivä - tilanne, jossa kriitikko pääsee kirjoittamaan tekstiä jossa iloitsee lukemansa teoksen tahdissa. Normaaleja ihmisiä kertoo Mariannen ja Connellin tari- nan. He tutustuvat lukiossa irlantilaisessa pikkukaupungissa, menevät yliopistoon Dubliniin (Trinity Collegeen), rakastu- vat, eroavat, seurustelevat toisten kanssa mutta palaavat kui- tenkin aina toistensa luokse ihmeellisen vetovoiman myötä. Lukiossa Connell on suosittu jalkapalloilija, Marianne taas hyljeksitty älykkö, jonka pojat ja näiden ympärillä pyörivät suositut tytöt kokevat uhaksi. Mariannen asema lukiossa on varsin kurja; pojat leivittävät hänestä juoruja, joiden mukaan hän ei esimerkiksi ajele säärikarvojaan. Mariannen asema 13 peilaa ylipäätään sitä todellisuutta, jossa älykkäät naiset jou- tuvat elämään. Koska Marianne on älykäs,