Itä-Uudenmaan Maisematyypit

ITÄ-UUDENMAAN MAISEMATYYPIT

Itä-Uudenmaan liitto 2007

2 Itä-Uudenmaan maisematyypit

Maisema-aluetyöryhmän maisemamaakuntajako 1993

Ympäristöministeriö asetti vuonna 1986 työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää Suomen arvokkaat kulttuuri- ja luonnonmaisema-alueet. Työryhmän mietintö julkistettiin vuonna 1993 ja se sisälsi maisemamaakuntajaon. Maisemamaakuntia on siinä esitetty kymmenen kappaletta, jotka jakautuvat seutuihin, joita on 37 kappaletta. Itä-Uusimaa kuuluu tässä luokittelussa kokonaisuudessaan maisemamaakuntaan ”Eteläinen rantamaa”, joka jakautuu edelleen Itä-Uudenmaan osalta eteläiseen viljelyseutuun ja Suomenlahden rannikkoseutuun.

Itä-Uudenmaan maisematyyppien määrittelyssä ja rajaamisessa on lähtökohtana maisema- aluetyöryhmän vuoden 1993 maisemamaakuntajako, jota on tarkennettu. Maisematyyppien rajat ovat viitteelliset johtuen tarkastelussa käytettävästä maakuntatason mittakaavasta. Maisematyypit voidaankin tarkemmassa tarkastelussa jakaa edelleen pienempiin osakokonaisuuksiin.

Eteläinen viljelyseutu; metsäiset maisematyypit (M)

M1. Sipoonkorven metsäylänkö

Sipoonkorven metsäylänkö on moreeni- ja kallioselännettä, jossa on useita pieniä lampia ja järviä. Savi- ja turvemaat sijoittuvat kapeina vyöhykkeinä kallio- ja moreenimaiden väliin. Alue sijaitsee maakunnan läntisimmässä osassa ja se jatkuu Uudenmaan maakunnan ja Vantaan kaupungin puolelle mm. Sotungin erämaaselänteen nimellä. Alue on laaja ja yhtenäinen metsäalue, jossa on paljon myös luonnonsuojelullisia arvoja. Eläimistö ja kasvisto on rikasta ja monipuolista ja alueella esiintyy useita harvinaisia kasvilajeja sekä vaateliaita lintulajeja. Alue on merkittävä myös virkistyksellisesti.

Sipoonkorvessa on ollut ihmistoimintaa jo esihistorialliselta ajalta alkaen ja sieltä löytyy useita kivikautisia asuinpaikkoja. Alue on kuulunut Litorinamerivaiheessa (n. 5500-1000 eKr.) rantaviivan yläpuoliseen, yhtenäiseen rannikkovyöhykkeeseen. Harvaan asutulla alueella on harjoitettu vuosisatojen ajan maanviljelystä kapeiden savimaiden oltua aluksi niittyinä ja myöhemmin viljeltyinä peltoina. Erityisesti Hindsbyn viljelykseen otetut entiset niittyalueet sekä Sotungin laakson peltoalueet ja kylämaisema Vantaan puolella ovat kulttuurihistoriallisesti arvokkaita.

Voimakkaasti viimeisten vuosikymmenten aikana laajentuneet asuinalueet sijoittuvat alueen luoteisreunaan Vantaan rajalle sekä alueen eteläpuolella kulkevan Porvoon moottoritien tuntumaan Landbon alueelle.

M2. Myrskylän metsäylänkö

Alue kuuluu maakunnan luoteisosaa hallitsevien metsäylänköjen vyöhykkeeseen, jota rikkovat ylänköjen sisään ja reunoille jäävät maanviljelysalueet sekä kyläasutus ja taajamat. Myrskylän metsäylänkö on suurelta osin Ancylusjärven vanhaa rannikkoa, jonka rantaviiva on ollut n. 55-60 m mpy. Litorinamerivaiheessa alue on kuulunut kokonaisuudessaan sisämaahan. Alueen halki kulkee mutkitteleva Myrskylänjoki, joka yhtyy idempänä Koskenkylänjokeen. Pohjois-eteläsuuntaisen harjun reunoille on syntynyt jo varhain inhimillistä toimintaa. Sen länsireunalla on kivikauden asuinpaikkojen keskittymä. Myös osa vanhimmasta tiestöstä ja kylärakenteesta tukeutuu harjuun.

Maastonmuodoiltaan vaihtelevan alueen maaperä on suurelta osin moreenia ja kalliota. Savimaat sijaitsevat laaksopainanteissa, etupäässä Myrskylänjoen ja alueen itäpuolella olevien järvien ympäristössä. Viljelykseen otetut savimaat ovat muinaisen Ancylusjärven lahden pohjaa. Avoimia peltoalueita reunustavat korkeat metsäiset mäet.

3 Vanhin kyläasutus on sijoittunut vesistöjen varrelle ja harjun reunaan. Osittain isojaossa ja uusjaossa hajonnut kylärakenne on levinnyt pääasiassa peltovyöhykkeiden reunoille. Maaperältään karuimmat kallio- ja moreenivyöhykkeet ovat asuttamattomia. Myrskylän kirkonkylä sijaitsee vanhojen maanteiden risteyksessä Kirkkojärven rannalla ja tukeutuu sen länsipuolella olevaan harjuun. 1500-luvulla kylä kuului maakunnan suurimpiin. Järven pohjoisrannalla sijaitseva Myrskylän kartano 1700-luvulta on ylänköalueiden ainut kartano.

M3. Lapinjärven metsäylänkö

Lapinjärven metsäylänkö kuuluu maakunnan luoteisosia hallitsevaan ylänkövyöhykkeeseen. Korkeampien kallio- ja moreenimaiden välille jää laaksopainanteiden savimaita, jotka ovat muinaisen Ancylusjärven pohjaa. Koskenkylänjokilaakson ja Taasianjokilaakson väliin jäävä metsäinen alue on lähes asumaton ja puuston peittämä. Etelässä alue rajautuu Lapinjärveen, jonka pohjoisrannalla on kivikauden asuinpaikkoja. Harvaan rakennettu asutus reunustaa alueen ulkopuolisiin jokilaaksoihin kuuluvia peltoaukeita.

M4. Ruotsinpyhtään metsämaa

Ruotsinpyhtään metsämaa sijaitsee maakunnan itäisimmässä osassa ja se jatkuu Kymenlaakson puolella Etelä-Kymenlaakson metsäalueen nimellä. Maakunnan raja kulkee alajuoksultaan mutkaisen Kymijoen läntisessä haarassa, entisen valtakunnanrajan paikalla. Alue on metsävaltaista moreeniselännealuetta, jossa on runsaasti turvemaita ja vain vähän peltoalaa. Viljelykseen otetut savimaat ovat alueella kapeina itä-länsisuuntaisina vyöhykkeinä.

Alue on suureksi osaksi muinaista merenpohjaa. Vain korkeimmat kallioharjanteet ovat kuuluneet Litorinameren saaristoon (n. 25-30 m mpy). Alueen eteläosassa oleva Särkjärvi on kuroutunut laajasta merenlahdesta. Kivikauden asutus on sijainnut alueen eteläosassa olevilla Litorinameren saaren rantavyöhykkeillä. Alueen keskivaiheilla, Jokiniemen kartanon kohdalla, on myös merkkejä pronssikauden asutuksesta.

Alue on suureksi osaksi asumatonta. Rakentaminen keskittyy Kymijoen ja vanhan maantien varteen Ruotsinpyhtään kirkonkylälle ja Vähä-Ahvenkosken kylälle. Harvempaan asuttuja kyliä ovat kapeiden peltovyöhykkeiden reunoilla sijaitsevat, keskiajalta periytyvät, Petjärvi ja Jokiniemi. Petjärven kylällä on vanhan asutuksen lisäksi useita siirtolaistiloja.

Kymijoen rannassa sijaitsee Strömforsin historiallisesti arvokas ruukinalue, jossa on hyvin säilyneitä teollisuusrakennuksia ja työväen asuinrakennuksia. Ruukin toiminta alkoi vuonna 1698 perustetulla rautaruukilla. Alueeseen kuuluu lukuisia asuin- ja tuotantorakennuksia 1700-luvun lopulta ja 1800-luvulta. Vähä-Ahvenkosken kylä sijaitsee alueen eteläpuolitse kulkeneen Suuren Rantatien varrella. Maisemallisesti alueen eteläosaa hallitsevat Savukosken yksinivelinen betoninen kaarisilta ja Ahvenkosken voimalaitos vuodelta 1933.

Eteläinen viljelyseutu; maanviljelylaaksot (L)

L1. Sipoonjokilaakso

Sipoonjokilaakso sijaitsee maakunnan lounaisosassa. Melko kapea jokilaakso peltovyöhykkeineen mutkittelee kallioisessa maastossa. Kapeimmillaan jokilaakso on alueen eteläosassa, jossa jokea reunustavat jyrkät, metsäiset kallio- ja moreenirinteet. Alueen pohjoisosissa maastonmuodot ovat laakeampia ja viljelymaisema on avoimempaa. Jokilaakso on entinen Litorinameren lahti. Sen rannalta, Linnanpellon kylässä olevan harjun reunalta on löydetty kivikauden asuinpaikkoja. Alueen pohjoisin osa kuuluu maakunnan luoteisosia hallitsevaan ylänkövyöhykkeeseen, joka on kuulunut Litorinamerivaiheessa sisämaahan.

4 Sipoonjoki oli jo varhain tärkeä kulkuväylä Hämeestä Suomenlahden rannikolle. Joen suulla on varhaiskeskiajalla rakennettu Sibbesborgin saarilinna. Jokilaakson asutus on sijoittunut varhaiskeskiajalta lähtien viljelyskelpoisten maiden reuna-alueille, kallio- ja moreenimaiden puolelle. Asutus seurailee jokea sekä vanhimpia tielinjauksia. Vanhimmat kylät ovat edelleen asuttuja ja rakennuskanta on etenkin jokilaakson eteläisissä kylissä hyvin säilynyttä. Hindsbyn kylä on säilyttänyt poikkeuksellisen hyvin ryhmäkylämäisen luonteensa. Sipoonjoen varrelle perustettiin 1500- ja 1600-luvuilla Söderkullan, Norrkullan ja Nikkilän säterit.

Sipoon historiallinen pitäjänkeskus on rakentunut Sipoonjoen ja itä-länsisuunnassa kulkevan Suuren Rantatien yhtymäkohtaan. Vuosisatoja rakenteeltaan ja perustekijöiltään lähes muuttumattomana säilynyttä maisemaa hallitsevat keskiaikainen kivikirkko ja 1800-luvun lopun tiilikirkko. Pitäjänkeskuksen viereinen Nikkilän taajama on rakentunut 1900-luvun kuluessa. Sen itäpuolella sijaitsee Nikkilän rakennushistorialtaan merkittävä sairaala-alue. 1870-luvulla rakennettu Porvoo-Kerava -rautatie kulkee taajaman pohjoispuolitse.

Alueen uudempiin muutoksiin lukeutuvat nk. Öljytie Nikkilän eteläpuolella, Söderkullan taajama alueen etelälaidalla sekä luoteisosien voimakkaasti kasvaneet alueet Keravan rajalla.

L2. Mustijokilaakso

Viljelysten reunustama Mustijokilaakso mutkittelee moreeni- ja kallioselänteiden välissä. Alueen eteläisimmät osat ovat suurelta osin muinaisen Litorinameren pohjaa. Uudenmaan ja Pornaisten puolella olevat alueet ovat kuuluneet Litorinameren rannikkovyöhykkeeseen, johon nykyinen jokilaakso on työntynyt kapeana merenlahtena. Sen rannoilla on ollut runsaasti kivikauden asutusta.

Alueen eteläosissa avautuu laajoja viljelyaukeita, jotka sijaitsevat Litorinameren pohjaan kerrostuneilla savikoilla. Asutus seurailee jokea ja viimeistään 1700-luvulla rakentunutta tiestöä. Keskiajalta periytyvät kylät ovat sijoittuneet joen varsille ja alueen halki kulkevan Suuren Rantatien varteen. Useiden kylien nykyinen rakenne on peräisin iso- ja uusjaon ajalta. Söderveckoskella on säilynyt lisäksi piirteitä ryhmäkylämäisestä asutuksesta. Kylien yhteisen peltoaukean laidoilla on myös useita pronssikauden hautaröykkiöitä. Viljavien maiden äärellä, Suuren Rantatien varrella, ovat keskiajalla perustetut säterit Boe ja Treksilä. Mustijokilaaksoa reunustavat asumattomat, maaperältään karummat, metsäiset kallio-, moreeni- ja turvemaat.

L3. Porvoonjokilaakso

Porvoonjoki virtaa luode kaakkois-suunnassa maakunnan länsiosissa. Osittain Ancylusjärven lahtena ollut jokilaakso on maisemaltaan vaihtelevaa. Jokilaaksossa vuorottelevat laajat, kumpuilevat ja metsäsaarekkeiden rikkomat viljelykset, matalat moreenimäet sekä kalliot ja harjanteet. Paikoin joki on uurtanut tiensä moreeniharjanteen tai kallioalueen läpi ja virtaa kapeassa, jyrkkärinteisessä ja metsän varjostamassa uomassa hiljaisena koskena.

Alueen pohjoisosassa, Pukkilan kunnan alueella jokilaakso levenee laajemmaksi viljelymaisemaksi, joka rajautuu maakunnan luoteisosia hallitsevaan metsäylänköjen vyöhykkeeseen. Pukkilan ja Askolan välillä, joki häviää havumetsän ja jyrkkärinteisen kalliomaaston suojaan ja ilmestyy jälleen näkyviin asutulla alueella ennen Askolan kirkonkylää. Askolasta etelään jokilaakso jatkuu avarana kumpuilevana viljelylaaksona kaventuen paikoin kanjonimaisesti. Alajuoksulla joen länsirantoja luonnehtivat laajat viljelystasangot ja itärannan topografiaa muovaavat voimakkaat harjanteet, jyrkkärinteiset kumpareet ja kalliomäet. Itse joki ei vaihtelevassa maastossa ole maisemallisesti erityisen hallitseva.

Porvoonjokilaakson asutus on eteläisen viljelyseudun vanhinta. Jokilaaksossa on erityisen runsaasti muinaisjäännöksiä, jotka kertovat kivikautisesta asutuskeskittymästä. Porvoon Linnanmäellä on ollut tärkeä merkitys seudun historiassa. Jokilaakson eteläosat kuuluvat ensimmäisiin ruotsalaisten 1200-luvulla asuttamiin alueisiin Itä-Uudellamaalla. Porvoonjoen 5 rannat ovat lähes vesirajaan asti viljeltyjä, ja usein pellon ja veden väliin jää vain hyvin kapea niittytöyräs. Ruovikkoista rantaa on vain paikoin alavimmilla alueilla.

Vanhin kyläasutus on keskittynyt Porvoonjoen ja Pikkujoen varteen. Askolan ja Pukkilan pitäjänkeskukset sijaitsevat maisemallisissa solmukohdissa joen rannalla ja tukeutuvat harjun reunoihin. Porvoon kaupunki sijaitsee jokisuulla paikassa, jossa Suuren Rantatien vanha linjaus ylittää joen. Jokilaakson kylien kehittymiseen ovat vaikuttaneet maatalous ja varhainen teollisuus. Teollisuudesta on jäljellä mm. Vakkolan koskessa oleva saha. Perinteisistä ryhmäkylistä suurin osa on iso- ja uusjakojen yhteydessä hajonnut, mutta esimerkiksi Saksala on säilyttänyt rakenteensa, ja siellä on runsaasti vanhaa rakennuskantaa jäljellä. Suomenkylä on perinteinen nauhamainen kylä harjun rinteessä.

Kylien lisäksi jokilaakson asutusmaisemalle ovat tyypillisiä yksittäiset, suurehkot maatilat moreenikumpareiden rinteillä tai metsän laidassa. Lähellä Porvoon kaupunkia on suuria 1500-luvulta periytyviä kartanoita laajoine viljelyksineen ja komeine rakennuksineen. Alueen vanha rakennuskanta on enimmäkseen 1800-luvulta, mutta paljon on jäljellä myös 1700- luvun asuin- ja ulkorakennuksia. Uusi asutus on jokilaakson eteläosassa suurimmaksi osaksi vanhan rakentamisperinteen mukaista. Pukkilan tienoilla rakennuskanta on jo selvästi nuorempaa. Mm. Askolan keskustan tienoilla ja Porvoon kaupungin pohjoispuolella on myös perinteiseen maisemarakenteeseen sopimatonta uudisrakentamista.

L4. Ilolanjokilaakso

Ilolanjokilaakson maisema koostuu metsäisten kallio- ja moreeniselänteiden välissä mutkittelevasta joesta ja laajoista viljelyaukeista etenkin jokilaakson keskivaiheilla. Viljelykseen otetut savimaat ovat vanhaa Litorinameren pohjaa. Entisen merenlahden rannoilla, alueen keski- ja pohjoisosissa on useita kivikauden asuinpaikkoja.

Vanhin asutus on keskittynyt Ilolanjoen varrelle sekä Porvoo-Myrskylä-tien varteen vanhojen viljelysten äärelle. Tiivein keskiajalta periytyvä kyläasutus on sijoittunut aluetta halkovan luoteis-kaakkois -suuntaisen harjun reunaan jokisuun tuntumaan. Alueen kylien rakenne on useimmiten hajonnut iso- ja uusjaon myötä. Ilolan vanhalla kylätontilla on säilynyt kuitenkin tiiviimmin rakennettu ryhmäkylä käsityöläis- ja mäkitupa-asumuksineen. Suuren rantatien keskiajalta periytyvä linjaus kulkee alueen eteläosien halki. Sen läheisyydessä olevia kartanoita ovat Sannainen, Veckjärvi, Ilola, Eriksdal ja Tamminiemi. Alueen luoteisosassa olevien Särkijärven ja Tiiläänjärven ympäristössä on useita pienempiä kartanoita/suurtiloja laajojen viljelysten äärellä.

Maiseman uudempia kerrostumia ovat alueen eteläosien halki kulkeva moottoritie sekä Veckjärven ympäristön asutus lähellä Porvoon keskusta-aluetta.

L5. Koskenkylänjokilaakso

Koskenkylänjokilaakson maisemakuvaan kuuluvat laajat viljelyaukeat, jotka sijaitsevat Litorinamerestä kohonneilla savikoilla. Jokilaakso asutettiin varhain, mistä ovat merkkinä useat kivikauden asuinpaikat, jotka keskittyvät Liljendalin kirkonkylän pohjoispuolelle sekä Koskenkylään pitkänomaisten harjujen reunoille. Jokilaakso kuuluu ensimmäisiin 1200-luvulla ruotsalaisten asuttamiin alueisiin.

Koskenkylänjokilaakson maisemalle ovat tyypillisiä pienimittakaavaisen rakenteensa säilyttäneet kylät, kivikkoiset laidunmaat ja mutkittelevat metsänreunat. Kyläasutus on keskittynyt joen varteen sekä alueen länsireunalla olevan harjun reunoille. Koskenkylänjoki ja siihen laskeva Myrskylänjoki virtaavat alueen pohjoisosassa laajojen viljelysten keskellä. Jokea reunustavat moreenikumpareet ja harjanteet.

Liljendalin kirkonkylän kohdalla jokilaakso on kapeampi, mutta levenee jälleen etelämpänä. Lähempänä Pernajanlahtea joki mutkittelee voimakkaasti seuraten laakeita savitasankoja ja kiertäen matalat, metsäiset moreenikumpareet.

6 Kylien talot ovat ryhmittyneet pieniksi nauha- tai ryhmäkyliksi. Iso- ja uusjaon vaikutukset näkyvät lähinnä alueen pohjoisimmissa kylissä. Vanhat edelleen käytössä olevat maantiet yhdistävät kylät sekä alueen kartanot – Malmgårdin, Porlammin ja Koskenkylän ruukin kartanon. Suuren rantatien vanhan linjauksen varrella sijaitseviin Koskenkylänkoskeen ja Koskenkylän kartanoon liittyy kulttuurihistoriallisesti arvokas vanha teollisuusmiljöö, jonka toiminta alkoi vuonna 1682 rautaruukkina.

Asuttamattomia alueita ovat alueen kaakkoispuolella olevat suot, itälaidalla olevan Hopjärven ympäristön kalliot sekä jokea reunustavat korkeammat moreenimaat. Maiseman uusimpia muutoksia ovat Koskenkylän taajama-asutus ja kylän eteläpuolitse kulkeva moottoritie.

L6. Loviisanjoen, Taasianjoen ja Kymijoen jokilaaksot

Alue koostuu kolmesta jokilaaksosta, joiden maisemakuvaa hallitsevat laajat viljelyaukeat. Alue kiertyy Ruotsinpyhtään metsävyöhykkeen ympärille ja jatkuu Kymenlaakson puolella Viljelylakeuden nimellä. Loviisanjoen, Taasianjoen ja Kymijoen läntisen haaran muodostamat jokilaaksot ovat enimmiltä osin muinaisen Litorinameren pohjaa. Hedelmälliset savimaat ovat olleet viljelyksessä hyvin varhain, alueen keskivaiheilla tiettävästi jo nuoremmalla kivikaudella. Alueella on runsaasti kivikauden asutusta, joka on sijoittunut Litorinameren rannikolle ja muinaiseen saaristoon, harjujen ja moreenivyöhykkeiden reuna-alueille.

Ruotsalaiset asuttivat Taasianjoen ja Loviisanjoen jokilaaksot 1200-luvulla maakunnan alueista ensimmäisinä. Taasianjoen kulttuurimaisemaa leimaavat poikkeuksellisen laajat viljelyaukeat, joita reunustavat matalahkot metsäiset moreenimaat. Loviisanjokilaakso on kapeampi, kallio- ja moreenimaiden reunustama viljelylaakso, jota rajaa lännessä metsäinen harjuvyöhyke. Ruotsinpyhtään puolella alue jakautuu Teutjärven ympäristön yhtenäiseen viljely- ja kylämaisemaan sekä Vastilan ja Haaviston pienipiirteisempiin kyliin, joiden kapeat viljelyvyöhykkeet rajautuvat Kymijokeen.

Tiheä kyläasutus on keskittynyt keskiajalta lähtien jokien varsille viljelykelpoisten maiden äärelle ja harjujen tuntumaan. Jakotoimitukset ovat osittain hajauttaneet kylien rakennetta. Tiiviin ryhmäkylän luonne on säilynyt parhaiten Taasianjokilaakson Kimonkylässä, Vasarankylässä, Harsbölessä ja Pekinkylässä. Rakennuskanta on alueen kylissä erittäin hyvin säilynyttä. Pukarossa ja Teutjärven ympäristössä on säilynyt maakunnalle tyypillisiä mäkitupa-alueita. Lapinjärven kirkonkylä sijaitsee maisemallisessa solmukohdassa samannimisen järven rannalla, vanhan tieverkoston varrella. Etelässä alue rajautuu Loviisanjoen suulla sijaitsevaan, Suuren Rantatien vanhan linjauksen varrelle rakentuneeseen Loviisan kaupunkiin.

Alueella on useita kartanoita. Holmgårdin entinen kuninkaankartano sijaitsee alueen eteläisimmän osan halki kulkevan Suuren Rantatien varrella. Pohjoisempana, vanhojen pitäjänteiden varrella sijaitsevat Sjökullan kartano ja Lapinjärven kirkonkylällä oleva Mariebergin kartano. 1700- ja 1800-luvuilla perustettuihin kartanoihin lukeutuvat Pukaro ja Lumnäs.

Vuonna 1900 valmistunut Loviisa-Lahti (Vesijärvi) -junarata halkoo maisemaa alueen länsiosassa. Uudempia väyliä ovat Koskenkylän ja Elimäen välinen valtatie 6 sekä Helsinki- Pietari -tie.

7 Suomenlahden rannikkoseutu; saaristo ja mannerrannikko (S)

S1. Merialue

Merialue on saaristovyöhykkeen uloin osa ja sen maisemallisesti hallitsevin elementti on avomeri. Vyöhyke rajautuu mantereen puolella ulkosaariston uloimpiin saariin, saariryhmiin ja luotoihin. Toisin kuin ulkosaaristossa, merialueeseen kuuluvilla saarilla ja pienillä kallioisilla luodoilla ei esiinny metsiä eivätkä ne muodosta maisematilaa rajaavia elementtejä suuressa mittakaavassa. Paikallismaisemina saariryhmät ja niiden maisematilat ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja merkittäviä. Suurimpia merialueen saaria ja saariryhmiä ovat Eestiluoto, Söderskär, Långören - Kalkskär, Hamnholmen, Orrengrund sekä heti Kymenlaakson puolella sijaitsevat Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon kuuluvat Mustaviiri ja Pitkäviiri.

S2. Ulkosaaristo

Ulkosaaristovyöhyke on Itä-Uudenmaan saaristossa melko kapea, ja siihen sisältyy sisäsaariston suurimpien saarten eteläosien yleensä kivikkoiset ja rikkonaiset ranta-alueet sekä varsinaiseen merialueeseen kuulumattomat suurimmat saariryhmät. Ulkosaariston erottaa merialueesta ennen kaikkea metsien ja metsäkasvillisuuden esiintyminen. Sisäsaaristoon ja mannerrannikkoon verrattuna vyöhykkeellä on meripinta-alaa huomattavasti enemmän kuin saarten muodostamaa maapinta-alaa. Paikoitellen ulkosaaristovyöhyke muistuttaa maisemakuvaltaan huomattavasti avoimempaa merivyöhykettä. Näin tapahtuu erityisesti alueilla jossa saariryhmien väliin jää runsaasti avointa vesialuetta. Saarten runsaus ja niiden vaikutus maisematilojen rajautumiseen on kuitenkin suurempaa kuin merialueella.

S3. Sisäsaaristo ja mannerrannikko

Sisäsaaristossa maapinta-ala ja meripinta-ala jakautuvat melko tasan. Itä-Uudenmaan rannikon suurimmat saaret kuuluvat sisäsaaristovyöhykkeeseen ja maisemakuva etenkin saarten sisäosissa on paikoin hyvinkin mantereinen. Suurimmilla saarilla on melko laajoja maanviljelysalueita ja metsätalousalueita. Varsinaisten saarten lisäksi tähän vyöhykkeeseen voidaan laskea kuuluvaksi nyt jo kiinteässä manneryhteydessä rannikkoon olevat suurimpien mereen työntyvien niemien kärjet. Näitä ovat Porvoon puolella Gäddragista Pellinkiin ulottuva niemi sekä Pernajan puolella Isnäsistä eteläkaakkoon jatkuva niemen kärki.

Maisemallisesti vyöhyke on hyvin pienipiirteistä ja vaihtelevaa, mihin vaikuttaa suuresti lahtien, poukamien ja salmien muotoutuminen saariketjujen väliin ja rikkonaisen rantaviivan poimuihin. Alue on muutamia korkeimpia harjanteita lukuun ottamatta ollut Litorinamerivaiheessa veden alla. Maisema koostuu laakeista, metsäisistä kallio- ja moreenivyöhykkeistä, joiden välisiin painanteisiin sijoittuvat savikot. Alueella on useita hyvin säilyneitä pienipiirteisiä kyliä, jotka periytyvät keskiajalta. Ne sijaitsevat kapeiden viljelykseen otettujen savimaiden reunamilla. Parhaiten perinteisen, peltojen ympäröimän kylärakenteensa ovat säilyttäneet mm. Emäsalon Bengtsby, Vessölandetin Londböle ja Sondby sekä Ruotsinpyhtään Österby. Merkittäviin merenrantakyliin kuuluvat mm. Pernajan Härkäpää ja Horslök sekä Pellingin Söderby ja Österby.

Alueeseen kuuluu myös Loviisan kaupunki, joka on toinen maakunnan kaupungeista. Tiiviin puukaupunkiasutuksensa säilyttänyt kaupunki on rakentunut Loviisanlahden pohjukkaan ja sen länsirannalle 1700-luvun puolivälistä alkaen. Kaupungissa on säilynyt myös piirteitä 1900-luvun alkupuolen puutarhakaupunki-ajatuksesta.

Alueen länsiosissa on hyvin säilyneitä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen huvila-alueita. Saarien rantavyöhykkeet ovat kuitenkin pääasiassa uudemman loma-asutuksen muokkaamia etenkin Sipoossa ja Porvoossa. Alueiden saavutettavuus on yleisesti ottaen hyvä, sillä suurimmat saaret ovat kiinni rannikossa silloilla.

S4. Sisälahtien rannikkovyöhyke

Varsinaisen sisäsaariston ja mannerrannikon taakse sisämaan puolelle jää Porvoon, Pernajan, Loviisan ja Ruotsinpyhtään rannikolla vaihtelevanlevyinen vyöhyke, joka toimii vaihettumisvyöhykkeenä pohjoisempaan maanviljelysvyöhykkeeseen päin. Alueelle ovat tyypillisiä pitkät, kapeat ja umpeen kasvavat merenlahdet (Pernajanlahti ja Pieni Pernajanlahti) sekä useat mereen jo yhteyden kadottaneet ns. glo-järvet eli kluuvit. Ne ovat maannousemisen takia merestä irralleen kuroutuvia entisiä merenlahtia eli fladoja.

Maastonmuodoiltaan alue on vaihtelevaa. Metsäselänteet ja harjut vuorottelevat viljelylaaksojen ja merenlahtien kanssa. Harjujen rinteiltä, muinaisen Litorinameren saaristosta on tehty useita kivikauden asuinpaikkalöytöjä.

Sisälahtien rannikkovyöhykkeen maisemaan kuuluvat useat keskiajalta periytyvät kylät ja laajojen peltoaukeiden ympäröimät suuret kartanot. Kyläasutus on keskittynyt merenlahtien rantojen tuntumaan, Litorinamerestä kohonneiden savimaiden äärelle. Kyläasutus on osittain muuttunutta ja rakennuskannaltaan uudistunutta. Parhaiten perinteisen tiiviin ryhmäkylän rakenteensa on säilyttänyt Porvoon Ylike. Myös Pernajan Vanhakylässä on säilynyt ryhmäkylän piirteitä. Merkittävimpiin viljavien maiden äärelle sijoittuneisiin kartanoihin kuuluvat Pikku-Pernajanlahden pohjukassa sijaitseva Jakkarilan kartano, Pernajanlahden länsirannalla sijaitsevat Tervik, Tjusterby ja Sjögård, Suuren Rantatien varrelle sijoittunut Suur-Sarvilahti sekä Kullan kartano Ruotsinpyhtäällä. Pernajanlahden itärannalla on pienempien kartanoiden ja niille kuuluvan viljelyaukean muodostama maisemallinen kokonaisuus.

Kyliä yhdistävät vanhimmat tielinjaukset ovat säilyneet suurelta osin käytössä. Niihin lukeutuu osia alueen pohjoisosissa kulkevasta Suuresta Rantatiestä.

9 LÄHTEET

- Edgren, Torsten, Gardberg, Carl Jacob: Porvoon kaupungin historia I. Porvoon kaupunki, Porvoo 1996. - Forsius-Nummela, Johanna: Vihdin maisemahistoriallinen selvitys. Raportti 3.3.1994. Vihdin kunnan kulttuuritoimen moniste. - Herranen, Merja: Itä-Uudenmaan vallan vuodet. Porvoon museo, painamaton 20.3.1997. - Huurre, Matti: Kivikauden Suomi. Otava, Helsinki 2001. - Korhonen, Mikael, Kuvaja, Christer: Lapinjärven historia, kaksi kieltä - yksi kunta. Lapinjärven kunta 1995. - Maaperäkartan käyttöopas, GTK 2005 osoitteessa http://www.gtk.fi/aineistot/mp-opas/itameri.htm. - Maaranen Päivi: Esihistorian jäljet teoksessa Rakennusperintömme, Kulttuuriympäristön lukukirja toimittanut Irma Lounatvuori ja Lauri Putkonen. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy, Helsinki 2001. - Merivirta, Raija, Yli-Jama, Laura: Tiemaisema teoksessa Maaseudun kulttuurimaisemat, toimittanut Matti Luostarinen ja Anja Yli-Viikari. Suomen ympäristökeskus, Maatalouden tutkimuskeskus, Helsinki 1997. - Moisanen, Jukka, Taskinen, Helena: Kiinteät muinaisjäännökset kulttuurimaisemassa teoksessa Maaseudun kulttuurimaisemat, toimittanut Matti Luostarinen ja Anja Yli-Viikari. Suomen ympäristökeskus, Maatalouden tutkimuskeskus, Helsinki 1997. - Pesonen, Petro. Esihistoria. Pornaisten historia 1 vuoteen 1869 Talonpojan elämä. Porvoo 2003. -Porvoonjokilaakson maisemaselvitys ja maisemanhoidon yleissuunnitelma. Itä-Uudenmaan liitto, julkaisu 69, Porvoo 2001. - Rautamäki, Maija: Lähtökohtana maisema teoksessa Rakennusperintömme, Kulttuuriympäristön lukukirja toimittanut Irma Lounatvuori ja Lauri Putkonen. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy, Helsinki 2001. - Salo, Unto: Ihmisen jäljet Satakunnan maisemassa. Kulttuurimaiseman vuosituhannet. SKS, Helsinki 2000. - Selén, Göran: Porvoon pitäjä kautta aikojen I. Porvoon maalaiskunta, Porvoo 1996. - Selén, Göran: Porvoon pitäjä kautta aikojen II. Porvoon maalaiskunta, Porvoo 1997. - Suomen luonnon monimuotoisuus, toimittanut Iiris Lappalainen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1999. - Suomen teiden historia II. Suomen itsenäistymisestä 1970-luvulle. Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen tieyhdistys, Helsinki 1977. - Suomen ympäristö 437: Metsien suojelun tarve Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla. Ympäristöministeriö 2000. - Uudenmaan kulttuuriympäristöohjelma. Toimittanut Terttu-Elina Wainio. Uudenmaan ympäristökeskus, Helsinki 1996. - Vikkula, Anne: Lapinjärven esihistorialliset vaiheet. Teoksessa Lapinjärven historia, kaksi kieltä - yksi kunta. Korhonen, Mikael, Kuvaja, Christer. Lapinjärven kunta 1995.